[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fylHyl9YoyWdsR4sZ2K0KEm_hKXGXKPrcXz5HuFc5cAU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2747,"Navalta navalle I","Hedin, Sven",1865,1952,"2747-hedin-sven-navalta-navalle-i","2747__Hedin_Sven__Navalta_navalle_I",null,"tietokirja",[],[],"fi",1911,54660,389385,false,61413,[22,23],"Geography","Voyages and travels",[25],"Travel Writing","\"Navalta navalle I\" by Sven Anders Hedin is a travel narrative written in the early 20th century. The book chronicles the author’s journeys across diverse regions from Europe to Asia, highlighting significant historical sites, natural wonders, and cultural experiences along the way. As the protagonist reflects on his decades of traveling, he serves as a guide for readers, promising to take them on an extended expedition through landscapes rich with history and beauty.  The opening of the book introduces us to a seasoned traveler who is celebrating the 25th anniversary of his first journey as a young man. He reflects on his past, including a significant trip to Baku, which ignited his passion for exploration. Now, as he sits before his red cottage in Sweden, he contemplates how to commemorate his travels and decides to take readers with him on a journey \"from pole to pole,\" covering various regions from the East Sea to Tibet and Japan. This expedition is presented as a vivid memory lane where he intends to share the adventures and transformations he has experienced throughout his extensive travels across Asia, creating a vivid tapestry of intercontinental exploration. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hämeen-Anttila, Väinö",127,"Ruotsalaisen tutkimusmatkailijan matkakertomus kuvaa matkaa halki Euroopan ja Aasian. Ensimmäisessä osassa vieraillaan muun muassa Persiassa, Intiassa ja Kiinassa, joista kerrotaan havaintoja maiden luonnosta, kansoista ja kulttuureista 1900-luvun taitteessa.","Sven Hedinin 'Navalta navalle I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2747. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAVALTA NAVALLE I\n\nEnsimäinen matka\n\n\nKirj.\n\nSVEN HEDIN\n\n\nSuomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-o.-y. Kansa,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Esipuhe.\n  1. Itämeren yli.\n  2. Saksan pääkaupunki.\n  3. Merimuseo.\n  4. Simpanssin seurassa.\n  5. Balkanin niemimaalle.\n  6. Konstantinopoli.\n  7. Pyhän viisauden kirkko.\n  8. Mustameri.\n  9. Trapetsuntista Teheraniin I.\n 10. Ensimäinen matkani Bakuun.\n 11. Persian halki.\n 12. Persian erämaassa.\n 13. Jäävuorten taatto.\n 14. Mustan surman valtakunnassa.\n 15. Skorpioneja.\n 16. Indus.\n 17. Aleksanteri Suuri.\n 18. Kuolon karavaani.\n 19. Hengen hädässä.\n 20. Tibet.\n 21. Toivioretkeni Lhasaan.\n 22. Villiaasi ja jak.\n 23. Intian hyötykasvit.\n 24. Alas Gangesille.\n 25. Pyhä kaupunki.\n 26. Uskovaisten rantaäyräällä.\n 27. Intian elefantit.\n 28. Dshungelien kuningas.\n 29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä.\n 30. Intian valtamerellä.\n 31. Sunda-Saaret.\n 32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle.\n 33. Hongkong.\n 34. Koillismonsuunia vastaan.\n 35. Shanghai.\n 36. Kiinan uskonnolliset olot.\n 37. Keskuksen valtakunta.\n 38. Uusi Kiina.\n 39. Sininen joki.\n 40. Mongolia.\n 41. Marco Polo.\n 42. Nippon, nousevan auringon maa.\n 43. Kobe.\n 44. Fujijama.\n 45. Jokohama ja Tokio.\n 46. Japanin keisari.\n 47. Japanin nuoriso.\n 48. Korea.\n 49. Mandshuria.\n 50. Siperiantakainen rautatie.\n 51. Siperian halki.\n 52. \"Vegan\" matka.\n 53. Volga ja Moskova.\n 54. Kotiintulo.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nOlipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli\nsiitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli\nhän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta\nkuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt:\n\"Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun,\nKaspian meren rannalle?\" -- \"Kyllä!\" oli nuorukainen arvellut. --\n\"Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on\nsuorittanut kokovuotisen oppimäärän.\" -- \"Ka, mikäpä siinä\", kuului\nvastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas\nmolemmin matkustaneet Bakuun.\n\nSiitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa\nAasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta\nkotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi\nkoskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin\ntällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat\nvaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot\npauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.\n\nNyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti\nonneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen\ntupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa\npitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen\nmatkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. \"Kun aviopuolisot juhlivat\nhopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla\", ajatteli hän, \"niin\nvoisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden\nviidenkolmatta _yksinäisen_ vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi\nelelit aasialaisella kamaralla.\"\n\nMutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän\npäivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet\nsaapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat\nsaattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja\nVenäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet\nkerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin\nmonivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat\ntuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin\ntoimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? \"Ei\",\najatteli vaeltaja heti, \"Jumala minua moisista kemuista varjelkoon!\nIloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien\nääressä jaaritellaan joutavia!\" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin,\nkun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut\nretkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja\nmeluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia\nelellyt yksikseen. --\n\nYlen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut\nverekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä,\nmyötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren\nsalmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin\nkuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun\nlehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina\nvuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?\n\nEi sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja\nkiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä\nrikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin\najatuksissaan palaaminen _Aasiaan_, vaihtelevina kuvina antaakseen\nuudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut,\nmitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.\n\nVisertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. \"Niin\",\nvirkkoi vaeltaja itsekseen, \"muistojuhlaa tahdon viettää, mutten\nkuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja\npoikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot\nminua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen\njälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee\nyläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas\nmajailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin\nliian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien\nkameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai\nmuihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua\nseuratkoot muistomatkalla _navalta navalle_, ensiksikin maapallon\ntoiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin\nkotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan\nkaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille,\nmaailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan,\nAasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten\npappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan\nJapaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja\nkotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan\nhalki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän\najan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden\nmaanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän\nkuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät\nmeiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin\nvastaamme: '_Navalta navalle_!'\"\n\n\n\n\n1. Itämeren yli.\n\n\nKun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna\nkahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja\naamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin,\njonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa\ntähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu\navaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan\npois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? -- Kulkee kuin\nkulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois\nTukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle,\neikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa\njunaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle\nlautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu\nTrelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat\nlautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne\nketjuilla ja koukuilla.\n\nJos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla,\nniin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä\nraskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä\nhämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry\non muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo\nolevansa Itämeren povella.\n\nLautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän\nuusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä.\nLoistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on\nkatettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin\naamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on\nvarattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä\npuolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja\nsekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.\n\nLautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi\nRuotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä\nkapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole\nenää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy\nepälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja\nsuuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä\nmeren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja\nsankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee\nItämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja\nsaksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat\nsamat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten,\nja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi\naurinko ne hopeoinut.\n\nYlimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on\navoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle\njo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat\nliitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi\nmuuntuneena.\n\nMahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa\nliittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat\njälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua\nkiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen\njyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja\nlautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema\nmuistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja\njäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan\nkohinasta.\n\nToinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta\nRügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään\nrakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut\nRuotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja\ntäällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon\nmolemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy\nmuistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä\nkarautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja\npäiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien\npöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli\ntoinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta\nparvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen\nratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa\njäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla\nporhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä\npalasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin\nportista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena,\njäntevänä ja suoraryhtisenä, \"samana onnessa kuten onnettomuudessakin\"\n-- sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa\nStralsundin kaduilla.\n\nHämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on\nBrandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan\nalatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen\nkamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla\nerityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän\najattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät\nroiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja,\nhirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi\nsaatuja lippuja.\n\nMutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen\ntekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan\nniin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista\ngraniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään\nlaajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko\npohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei\ntiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria,\nleveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä\nsyystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen\nvapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se\ntiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet\novat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä\nkivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut\nirti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen\nliikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä\nmaapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden\nmuistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu\nkuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku\nemaljilevyjen lyhyet kirjotukset \"_Rökning förbjuden_!\"\n(Tupakoitseminen kielletty!) ja _Nödbroms?_ (Hätäjarru).\n\nNyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä\nvilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja\nvalaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on\nmaapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.\n\n\n\n\n2. Saksan pääkaupunki.\n\n\nLevittäessämme eteemme Europan rautatiekartan näemme verkon, jonka\nmustat viivat muodostavat epäsäännöllisiä silmiä; näiden langat ovat\nkiiltävää terästä, ja kaupungit sijaitsevat solmukohdissa. Saksan\npohjoisosassa tihenee verkko tihenemistään, ja sen keskessä istuu iso\nhämähäkki. Tämä on Berlini nimeltään. Sillä kuten hämähäkki pyydystää\nsaaliinsa taidokkaasti kudottuun seittiin, samoin vetää Berlini\nrautateillä Saksasta puhumattakaan koko Europan, jopa kaiken\nmaailmankin elämää ja liikennettä puoleensa.\n\nJos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä\nolisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja\nvaltioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten\nniillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin\nmuistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen\nmuurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja\nVenäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa\nmuurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin,\npäivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme\nlukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos\nolisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi\nkertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset\nsuoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista\nsunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä\nhelluntaipäivänä!\n\nEi, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen\nja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta\nedes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä\non Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi\nliiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai\nHampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin\nkautta.\n\nTarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä.\nTosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa\nmahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka\nvaltimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen\npitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin\ntai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia\najopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista\nvoitolle, ja \"issikkain\" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden,\nsähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat\nkönttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät\nkyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla\nkaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman\nmenestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan\nperille!\n\nJärjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele\nmääräystä: \"oikealta ajettava\", häntä rangaistaan, sillä minkään ei\nsovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman\njalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta\nhuolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat\nasfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä.\nTäällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin\npääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, -- niin, koko\ntällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta\nkaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne\novat Konstantinopoli ja Bombay.\n\nMutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä -- juniakin tohisee\nBerlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään.\nJa jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat\nne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä\nvalaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa\nnoin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.\n\nKeskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen\nraudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso\nyhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on\naikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä.\nHerkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja\nalas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa\nmatkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu\nvaltaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat\nmatkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas\npaiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois\nkiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole\nhoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle\nasemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin\nkuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren\nosan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin\nvastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka\nkatokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.\n\nMieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas\nkohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa\nvallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä\nkoko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä\nvaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen\njuhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät\nkannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna.\nTästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu\nja Saksan valtakunta perustettu.\n\nPortin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja.\nKuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on\nsen pääkaupunki, samaten on \"Unter den Linden\"- (Lehmusten alla) katu\nBerlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain\nkilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on\nkuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka\nvuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja\nkastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä\njättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine,\nharmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.\n\nTäällä \"Lehmusten alla\" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja\nsaksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin\nlinna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja\nentiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena\nja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri\npuolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja\nautomobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton\nsävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa,\nniin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä.\nSoittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja\nFredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia.\nTässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee\nkymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä\nasehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme\nlinnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme\nvahtiparaatia \"Huvitarhaan\". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle\npysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen,\nsillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä.\nTämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.\n\n\"Huvitarhan\" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja\ntaulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin\nylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se\nkaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa\nhellivät.\n\n\n\n\n3. Merimuseo.\n\n\nIhmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset\nmuseot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista\nammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja,\ntullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma\nmaailmansa.\n\nYmmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee\ntaulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia.\nMutta me seikkailuretkelle lähteneet, \"yli merten ja maitten, ja\nsiivillä myrskyn\", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen\nmuseoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.\n\nTaidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan\nsotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista\nnykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston\nnykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on\nveistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa\nkunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden\nsisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä.\nSotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja\ntaistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään\nlinjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus\nmääräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät\nsamaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä\nvesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.\n\nMuuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan\nkannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa.\nTuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on\npuuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme\nrauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin--Amerikan-linjan matkustaja- ja\nlastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada\njokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat\novat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on\nkuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset\npostihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina\ntäsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet.\nNoiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja\nlaivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään\nlaivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän\nkäsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella\nlinjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä\nrannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne\ntavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko\nmaanosan.\n\nTorpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät\nmiinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku\nkaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja\nkoneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin\nrakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja\nlaivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja\ntaklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea.\nVahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia\non vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille\nraikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva\nuivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.\n\nEri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista,\nisosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita,\nmastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan,\nprikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää\nrannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua\nja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.\n\nErityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on\nkaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö --\nnaiset ja lapset ensimäisinä -- turvautuvat, kun laiva uppoaa ja\nkierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt\nauttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja\nöljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja\ntaltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään\nhukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin.\nOmituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on\njoutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita\ntorpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa\ntuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan\nrantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky\nyhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin\npäähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana\nlaivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi.\nKun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden,\nkiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla.\nKöydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan\nhaaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin\nihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet\nkaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä.\nKokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja\nkapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä\nedestä.\n\nIso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta\nlaivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja\nlaituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on\njäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona,\nmissä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja\nvilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput\nmäärätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin,\nmuussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja\nheijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja\nmuilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut\nvarottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat\nvarustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat\nsamoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.\n\nSeinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto.\nKukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä\nlähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen\nyli, esim. \"Kaikki laivassa hyvin\" tai \"Sivuutimme eilen laivanhylyn,\npelastimme miehistön\", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on\ntulkittavissa lippukielellä.\n\nJoka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka\nmeren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät\ntapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän\nkuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat\nlähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova\nScotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita\nlasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat\nmeille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin\nkaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas\nneljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin\nmeren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi\nkolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua\njäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä.\nMiten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan\nkauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa,\nkaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti\nkiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku\naluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten\njättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin\nsuulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä\non vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu\ntäyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten\nluodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään\nvalotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama\nsisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen\nulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat.\nSiihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata,\nmerimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä\nyltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo\nvaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana\nvedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja\nkulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä\nkompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se\nankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on\nkapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla\npiirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin\nsanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai\naurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa\nperäti täsmällinen kronometri.\n\nTarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä,\nTyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta\npuolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on\n9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen\nKarolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on\nsoittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta;\nluodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin\nlasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.\n\nJokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin\nhaaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu\nlienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä\nkaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.\n\nNyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren\nelävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme.\nKaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät\nihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin\nmeri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita,\nmerikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja\nhelmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä\nmereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa\nja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä\nhavupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista\nkauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista\n4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään\ntakaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet\nkillumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät\nhopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan\nlähelle ja kauvas.\n\nBerlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On\nkuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja\nvastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen\nsukeltauduttava katujen ihmisvilinään.\n\n\n\n\n4. Simpanssin seurassa.\n\n\nEn saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt\nsikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt\nBerlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja\nintialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain\nkeskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja\npisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.\n\nSen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat\nkatseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja\npääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on\nriistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö\nyksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se\nsuorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat\njykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on\nlatuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko\nruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan\nihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on\nnimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni\ntulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin\ntotiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä\nsitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? \"Se vain vaivaa päätänsä\naprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän\nottavan hatun päästänne.\"\n\nMielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja\nkallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja\nsyyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen,\nilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti\njälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon,\ntarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy\npuoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.\n\nMutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni;\nnäkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija\nvarottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan\ntakkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai\nomenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.\n\nSillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen\naarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja\njärjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin\neläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä\nkäsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa.\nToisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se\nkääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää\nsen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen\nvaeltelemaan meluisia katuja.\n\nNäiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja\nsävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet\nsimpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä,\nkun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman\nuteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki\nsen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville,\noliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa\novat kuvastimen edessä.\n\nSuuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta\nsimpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella\neläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki\nkaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli\nsieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja\nistuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja\naterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen.\nSyötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan\nystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\nLapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa\nse oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä\nkiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta,\nsilmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku\nolento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen\nkasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle\nvahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se\nlasta rauhan merkiksi.\n\nSe tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti,\nniin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se\nihastuksissaan huudahteli: \"Ooh, ooh!\" Iltaselta päästyä se veti\ntohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä\nja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella\nlähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti\nkäpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin\nääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta\npapukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: \"Siivolla siinä!\"\n\nEi ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä\nsuri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli\nkaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei\nhoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli.\nKun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän\nmiehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe\nirti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja\nvalitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen\ntehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut\nkääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja\nkiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen\nhoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä\nkärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi\nkuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin\nihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.\n\n\n\n\n5. Balkanin niemimaalle.\n\n\nMutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme\nkaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään\nkauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään\nKonstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus,\nja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän\nkiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.\n\nLännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja\nidässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen.\nAinoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin\nkuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja\nsitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran\npolvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa.\nPragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme\nvoi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä\nastumme siitä taas pois.\n\nWien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin\ntuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan\nihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen\nmuistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja\nRing (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin\nBerlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha\naateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden\nkeskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on\nrakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät\nkeinotekoisessa uomassa \"kauniin, sinisen Tonavan\" aallot, joiden\nsulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.\n\nWien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja\nsen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä\nkaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef.\nEi siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan\nsen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa\nvaltakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä\npoikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee\nhänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin\nmagyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja,\nmuhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.\n\nKeisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut\nsotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella\npitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka\nyrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman\nhäntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja\nsentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin\nhänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa\nsurmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän\nkahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta\nkantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen\nhallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus\nsuunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että\nhän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa\nyhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.\n\nItävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa\nuseita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin\nkuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka\ntaholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä,\nKaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on\nsilläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava\nsaa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään\nsuistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee\nBaijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana\nja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä\nisoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia\nja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä,\nminkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin\nnäkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla\non 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta\nkilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja\nMustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee \"Mustanveden\" luona eteemme\nsilta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!\n\nVerrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi,\nmuodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä\nkaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat\nkäyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät\nmiljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista\nkyllä ylpeilemme.\n\nBudapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen\nkehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on\nhyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa,\njotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole\nharvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi.\nAikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein\npaimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa\nja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää\nmaanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi,\nperunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman\ntarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.\n\nKylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja\npyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden\nkeveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla\naroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja\nkuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle\nkehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella\nrotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia\nlampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito,\nsilkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla.\nPaimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu\nvälttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina\nollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja\narabialaisten elukkain sekarotua.\n\nKun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin\nja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen,\nnäyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja\nratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo\nsiitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen\nmaatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta\nmaalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja\nvalmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan\nkallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien\noleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai\nteltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii,\nkeltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan,\nparkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja\nlaukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita\nja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä\nymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa.\nHyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.\n\nSuunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan\nyli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat\nmatkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he\nole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä\nminulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa\nkuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.\n\nTässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin.\nSerbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon\nkatettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu\nluonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä\nrinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran\nkurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii\nreippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme\nsiis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo\nkulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja\njättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä\njoki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen\nja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat\ntunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa\nmyöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan\ntärkeimpiä yhdyssiteitä.\n\nKitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan\nhalki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan\nlaakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen\ntultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen\nkulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen\nkuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa\nsotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen\nja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.\n\nPäivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt\njo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.\n\n\n\n\n6. Konstantinopoli.\n\n\nJos kohtalosi konsanaan johtaa sinut tähän helmeen kaupunkien joukossa,\nniin älä silloin ensin painu soukkiin likaisiin kujiin, vaan nouse\njoutuin sen korkean tornin yläpengermälle, joka kohoaa keskeltä\nStambulin, turkkilaisen kaupunginosan, niemekkeenmuotoista ulkoilemaa.\nUnohtumattoman kaunis maisema avautuu katseillesi.\n\nEdessäsi leviää mitä kirjavimpana merenä tiukasti toisiinsa\nsulloutuneita puutaloja. Vanhan Stambulin kattojen sekamelskasta\npistäytyvät minarettien hoikat huiput ja moskeijain pyöreät kupulaet.\nIhan jalkaisi alla on suuri kauppiasten basaari (myymälärivi) ja\ntaempana Hagia Sofia, upein moskeija. Stambul on Rooman tavoin\nseitsemälle kunnaalle rakennettu; niiden väliset laaksot ovat vehmaina\npuistoina ja siimeksisinä puutarhoina. Taustalla lännessä ovat vanhan\nkaupunginmuurin tornit vielä havaittavissa; niiden yli huojuvat\nhautuumaiden synkät kypressitöyhdöt.\n\nPohjoisesta päin ojentautuu tylsäkulmaisesti vastaasi niemeke. Sille\novat rakennettuja Galatan ja Peran kaupunginosat, joissa europalaiset,\nkreikkalaiset ja italialaiset, juutalaiset ja armenialaiset sekä\nnaapurikansojen siirtolaiset asuvat. Tämän niemen ja Stambulin välissä\nvetäytyy syvään leikkautunut merenlahti luoteiseen; sen nimenä on\nKultainen Sarvi, koska sen vesillä on ammoisista ajoista asti\nkuljetettu suunnattomia aarteita.\n\nKoillisessa näet leveydeltään muuttumattoman salmen. Sen kalvo on\nvihreänsininen, ja sen ranta päärmää kylien ja valkoisten huviloiden\nhelminauhaa, jossa välillä vilahtelee reheviä lehtoja. Se on Bosporus,\nMustanmeren pääsytie. Bosporuksen oikealla puolella, suoraan idässä\nlevittäikse Konstantinopolin kolmas pääosa, Skutari, meren rannasta\naina matalien kumpujen laelle asti.\n\nKäännähän nyt katseesi etelään. Sinun täytyy varjostaa silmiäsi\nkädelläsi, sillä isot välkkykalvot heijastavat auringonvaloa\nheikkenemättömällä loisteella. Edessäsi on 200 kilometriä pitkä\nMarmara-meri, omituinen vesi, ei järvi eikä meri, ei lahti eikä salmi,\nMustanmeren ja Aigeian meren jatkos, edelliseen yhdistynyt\nBosporuksella, jälkimäiseen Dardanellien salmella, Hellespontoksella.\nNuo kahden penikulman päässä lounaassa kelluvat puutarhat ovat\nPrinssisaaret, ja niiden takana häämöttävät etäisyyden autereisesta\nsinestä Vähän-Aasian vuoret. Siellä täällä pilkahtelee valkea\nlaivanpurje tai leijuu ilmassa pieni höyrylaivan savuhattara. Ja\nyltympäri taivaanrannan viirua sulautuu tämä viehättävä maisema yhä\nheikommiksi väreiksi, kunnes maa ja meri ja taivas ovat yhtä.\nIkimuistoiseksi syöpyy mieleesi tämän mahtavan, leveiden vesiväylien\nhalkoman kaupungin kuva. Katseesi tapaa kaksi maanosaa ja kaksi merta,\nja selkeästi näet sen tärkeän vesitien, joka kulkee osmannilaisen\nvaltakunnan pääkaupungin keskitse. Päivittäin soluu lukemattomia\nlaivoja Bosporusta myöten Mustaanmereen Bulgarian, Rumanian, Venäjän ja\nVähän-Aasian rannikoille, ja yhtä monia Dardanellien kautta Kreikan\nvesille, Arkipelagiin ja Välimeren rannikoille.\n\nVastahakoisesti peräydyt pengermää ympäröivältä kaiteelta. Untako on\ntämä ollut vai totta? Sinä seisot Europassa, mutta Aasian kynnyksellä!\nSkutari tuolla tummanvihreiden kypressimetsien kiehkurassa on jo Aasian\npuolella. Mutta kun nyt katselet ihan allasi leviäviä katuja, joilla\nkuhisee turkkilaisia, -- kapeita valkoisia veneitä, joita puikahtelee\nsalmien poikitse, tunnet piankin enemmän olevasi Aasiassa kuin\nEuropassa. Herkeämätön kohu pauhaa ympärilläsi, ei tuulten humu, ei\naaltojen laulu, vaan mehiläisparven pörräystä muistuttava. Silloin\ntällöin kuulet selvästi kantajan huikkauksen, koiran luskutuksen,\nhöyrylaivan vihellyksen tai katuraitiovaunun hälytyksen. Mutta muulloin\nsulautuu luonnon ääni inhimillisen hyörinän kanssa samaksi säveleeksi\nja sinua kietoo se suriseva äänettömyys, levoton rauha, joka aina lepää\nsuurkaupunkien savutorvien kohdalla.\n\n\n\n\n7. Pyhän Viisauden kirkko.\n\n\nOn vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan\nihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän\nrakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on\nkestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi\nahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään\nvihitään Pyhän Viisauden kirkko.\n\nBysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean\nnelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan\nsaattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä\nkorkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee\nympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa\nmarmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa\npunaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka\nkannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus!\nSeitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja\nkukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki\nhelmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön,\nsamaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa\nkansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on\npäällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat\nsilkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta,\nnorsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä\nloistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta\nkullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa\non uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti\nviittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.\n\nKirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat\nhopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina\nvertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen\npimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät\nkasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan;\nholvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2.\nMooseksen kirjaa: \"Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja\npeittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen\ntoisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot\". Eikö\nsamaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana\nKaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä\npaisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: \"Ylistetty olkoon\nJumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn!\nMinä olen voittanut sinut, Salomo!\" Sitte kajahtavat huilut ja rummut,\nja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista\nliehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää\njuhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko\nkaupunki on keisarin vieraana. -- --\n\nJa toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän\nViisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä\njuhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa\nhallitseviin neuvotteluihinsa.\n\nMelkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse.\nSilloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.\n\nTurkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä\nvallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee\nsatatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun\nkaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä\npyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta\nJumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.\n\nJo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta.\nSydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit\npainavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan,\nkaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse\npimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin,\nsinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko\nliitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen\noppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään\nuskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo\npäihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin\nniittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.\n\nTurvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään\nrosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee\nmosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät\naarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään.\nHuikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa,\nmielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen\nmusulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun\nverhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset\nsanat: \"Siinä on kristittyjen Jumala!\"\n\nMutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa\nylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä\näänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän\nhirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin\nhän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille\nlehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja\ntapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa\nyli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin\navautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta,\nja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen\nperäytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja\npiiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia\nponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.\n\nAlhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen,\nkun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies.\nHänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja.\nVallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy.\nHän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin\nastelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin\nkristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi\nnäkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa\ntapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy:\n\"Miksi?\" -- \"Uskon tähden!\" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani\nsäilällään sotamiehen maahan. \"Te koirat! Eikö teille saalis riitä?\nTämän kaupungin rakennukset ovat minun!\" Jalallaan työntäisten syrjään\nsurmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla\näänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. --\n\nPuoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian\ntuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka\nilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita\nturkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni.\nHänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu,\nkaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli\nStambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t\nherättelevät kaikua lähellä ja kaukana. \"Allah on suuri\", kuuluvat\nsanat. \"Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen\nprofeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on\nsuuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!\"\n\nNyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa\nkanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset\neivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin\nkäskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki\njulistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt\novat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla,\nhedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa\nvanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin.\nMinarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä\npiirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa\nriippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja\nepälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä\nkiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri\ntulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa\nvihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja\npyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.\n\nPermanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä\nja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät\nturbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin.\nKaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti\nYhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin\nkäännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he\ntaivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten.\nLopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. \"Rukous on\nparatiisin avain\", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii\nmäärättyä ruumiin asentoa.\n\nSaarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää\njuhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan,\nmutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin\nrauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.\n\nMutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon\nhetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat\nStambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin\nkalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa\nSkutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja\nkreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia\npalaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä\nja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja\narvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee\npääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta,\nmihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset\nkeskeyttivät.\n\n\n\n\n8. Mustameri.\n\n\nAurinkoisena, raikkaana lokakuun aamuna vuonna 1905 läksin viime kerran\nalas Stambulin laiturille, ruotsalaisen lähetystön kavassin, vanhan\nAlin, saattamana. Matkatavarani, joita oli kahdeksan kirstua, siirrätin\nkaik'iin, pitkään neliteljoiseen veneeseen, ja pidin itse perää\nankkuroineitten purjelaivojen, höyryaluksien ja kaljaasien lomitse ulos\nBosporukselle. Ison venäläisen höyrylaivan nuoratikkaille päädyttyäni\nodotin kunnes kaikki kapistukseni oli hinattu laivaan ja seurasin itse\nviimeisenä. Ankkuri vivuttiin keulakannelle, potkuri alotti työnsä ja\nlaiva viiletti pohjoista kohti pitkin Bosporusta.\n\nKaukoputki kädessä istuuduin peräkannen penkille hyvästelemään\nturkkilaisten pääkaupunkia. Ihmeen kaunispa, iäti mielessä pysyvä on se\nkuva! Talomerestä pyrkivät valkoiset hoikat minaretit taivasta kohti,\nja kypressitkin, korkeina, hiljaisina ja ylväinä kuin kuninkaat,\nosottavat maan lapsille paratiisin valoisaa tietä. Yltympärillä\nkohoilevat kunnaitten rinteillä rakennukset kuin teatterin penkkirivit,\njättiläissirkuksena, jossa on katsomasijoja runsaasti miljoonalle\nturkkilaiselle, ja areenana Bosporuksen sininen ulappa.\n\nSäälimättömänä riistää meiltä höyrylaiva lumoavan kuvamme. Karttuvan\netäisyyden harsohuntu tekee kaikki piirteet pehmeämmiksi, ja kuin\nöisenä unennäkönä katoaa valkoinen kaupunki lopulta ensimäisten\nniemekkeiden taakse. Nyt vaihdan paikkaa ja katselen eteenpäin. Kenties\non sillä taholla vielä ihanampaa! Salmi muistuttaa jyrkkien\nkalliorantain välissä lipuvaa jokea, mutta kaikissa laaksonaukeamissa,\nja missä vain on sipale rantaa sijansa saanut, pistäytyy näkyviin\nvalkoisia huviloita ja hoveja, kyliä, muureja ja raunioita, puutarhoja\nja lehtoja. Bosporus on tuskin 30 kilometriä leveä. Vanhat plataanit\nkaartuvat nuokkuvine latvoineen vereksille niityille, laakeripuut,\nkastanjat, saksanpähkinäpuut ja tammet luovat syvää siimestä. Valkeita\nlokkeja leijuu yläpuolellamme ja delfiiniparvi saattelee meitä\nvanavedessä, keittiöjätteitä kärkkyen. Ne ovat tummia, pehmoisia ja\nkiiltäviä, niiden selkä hohtelee kuin metalli, ja ne kuultavat näkyviin\njo ollessaan useita metrejä syvällä vedessä. Pyrstöevän ponnahduksella\npoukkoavat ne kohoksi, viuhahtavat kuin merenjumalien vasamat sievässä\nkaaressa yli aaltojen ja sukeltavat jälleen syvyyteen, terävä turpa\nalaspäin tähdättynä. Ne voisivat meidät tavottaa, jos tahtoisivat,\nmutta tyytyvät tuntikausin seuraamaan laivamme kintereillä.\n\nVasemmallamme on Europan rannikko, oikeallamme Aasian. Molempien\nvälimatka on kaikkialla niin vähäinen, että europalaiset voivat kuulla\naasialaisten koirien haukunnan. Tuolla on Therapia, jossa kristityillä\non kesähuviloita ja lähetystöillä palatseja, ja ihan turkkilaisten\nkahvilain altaanien alla lainehtii vesi. Alempana salmen varrella\nleviää iso kylä, jossa nähdään ikivanha plataani; puun seitsentä runkoa\nnimitetään \"seitsemäksi veljekseksi\". Sen siimekseen kertoo tarina\nBouillonin Gottfriedin leiriytyneen ristiretkiläisinensä, ollessaan\nmatkalla vallottamaan Pyhää Hautaa ja voittamaan \"Jerusalemin\nkuninkaan\" arvonimeä.\n\nNyt lavenee meren sola, molempien maanosien rannikot etääntyvät\ntoisistaan. Mustanmeren avoin näköpiiri leviää eteemme, ja laiva alkaa\nhytkyä. Oikealla ja vasemmalla kohoilee valotorneja, ja korkealle\nsijotetut patterit vallitsevat salmensuuta. Mutta jo puolen tunnin\nkuluttua tuskin enää näemmekään rannikkoleikkausta, johon Bosporus\npäättyy. Keinuvilla meren aalloilla suuntaamme kulkumme suorinta tietä\nSevastopoliin, lähelle Krimin niemimaan eteläisintä ulkovuoristoa.\nSiellä on venäläinen laivastoasema, mutta vähänpä on siitä venäläisillä\niloa, sillä turkkilaiset määräävät Välimerelle pääsystä, ja ilman\nmuiden suurvaltojen suostumusta eivät venäläiset sotalaivat saa\npoistua Mustaltamereltä. Mutta kaikkien kansojen rauhalliselle\nlaivaliikenteelle on Mustameri rajattomasti avoinna.\n\nMustameri, Kaspian meri ja Itämeri ovat melkein yhtä isoja.\nViimeksimainitun suurin syvyys, Landsortista etelään, on ainoastaan 460\nmetriä, Kaspien meressä tapaa jo 1100 metrin syvyyden, mutta\nMustassameressä on luodattu 2250 metriin asti. Itämerta ympäröivät vain\neuropalaiset rannikot, Mustameri ja Kaspian meri kuuluvat Europaan ja\nAasiaan. Eri salmien kautta on Itämeri Tanskan saarten lomitse\nyhteydessä Atlantin valtameren kanssa; Mustallamerellä on vain yksi\nlaskuväylä, Bosporus, ja Kaspian meri on ihan umpinainen. Tämän oikean\nsisämeren merkillisyytenä on, että sen pinta on 26 metriä Mustaamerta\nalempana. Kaikki kolme merta ovat suolaisia, Itämeri vähimmin. Neljästä\nisosta virrasta, Tonavasta, Dnjesteristä, Dnjepristä ja Donista, saa\nMustameri paljon suolatonta vettä, mutta Bosporuksen pohjalla kulkee\nsuolainen merivirta Mustaanmereen, samalla kun tämä juoksuttaa\nVälimereen vähemmän suolapitoisen ja siitä syystä kevyemmän\npintavirran. Mustameri ei muuten ole sen mustempi kuin muutkaan meret,\nyhtä vähän kuin useimmilla sivistyskielillä Valkeaksi nimitetty\nVienanmeri on valkea, Keltainen meri keltainen tai Punainen punainen,\nja jos sinulle joku kertoo kapteenista, joka oli Välimereltä\npurjehtimassa Punaiselle merelle, mutta joutuikin Mustallemerelle,\nkoska hän oli värisokea, niin saat tarinalle vain tyynesti nauraa.\n\nNyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin\nsatamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle,\nsidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten\nviimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian\nrannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee\nTrapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku\nsoutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset\nvenemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei\nheitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti\npäässyt maihin tamineinensa.\n\n\n\n\n9. Trapetsuntista Teheraniin.\n\n\nTrapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen\nsiirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin\nkautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut\ntätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin\ntällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi;\nnykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin\nkauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet\nsuurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja\nTrapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä\ntie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja\nturkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi.\nNopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia\ntaipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue,\njoka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä\nturkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija,\nolisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan\nkummastuneena seisahtuen ajatellut: \"Siinä sitä on seuruetta\nkerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana.\"\nTrapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet\nkuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla\nseuraamaan minua suojelusvartiona.\n\nEtunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy\nkilluu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja\npäässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi\nvielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen\nlaahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän\nvalmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt\nkaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun \"paslikkiin\" ja\nsilmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa\nruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa\nsotamiestä -- tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat\nmatkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät\nkärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja\ntallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.\n\nSiten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa\ntöminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren\nsininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden\ntaakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson\npohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet\nArmenian tasaisemmalle ylätasangolle.\n\nSiellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta\nlähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema,\nmilloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä\nrotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä\nmaataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat\nmukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja\nhärkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen.\nPäivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä\nylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot\novat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä\nmökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne\nvähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita\nkylmää.\n\nErtserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten\nmoskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla\nkatolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta\nvarustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä\ntynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä\nkivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian\nvälillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja\nräystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.\n\nSillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja\nnyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa.\nVaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme\nkylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää\nteetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn\nlevättiin ja nukahdan.\n\nOn vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen\nhäämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja\nyhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja\nsäveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy\nkuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka\nkuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on\nrunsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas\nvapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti,\nmilloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on\nse karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt\npysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia\nvaltakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia\nkansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain\nraunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton.\nKaravaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin\nAleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin\nyli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä\nsamaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.\n\nMutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten\nyläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo\nvalkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon\nkatto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin\narkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä\nsyystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.\n\nNyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun\nepäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta\ntäällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan\npääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan\nvälisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät\ntuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja\npuutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan\nsokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään\nvain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä\nkirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko\nikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien\npohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan\npingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on\njättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä,\nTurkki ja Persia osuvat yhteen.\n\nViime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin\nnoista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin\nperille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie\nkulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit\npystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja\npestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy\naikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon,\njoka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja\nsillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita,\nsälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta\nkuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen\nmatkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen\nkuuntelemaan kuvaustani.\n\n\n\n\n10.\n\nEnsimäinen matkani Bakuun.\n\n\nElokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan\njunaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää\nvuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa\nkierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen\nvierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu\nkaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava.\nKimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja\nheleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme\njälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien\nkylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko\nsipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet,\nvirrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt\nkieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät\nvinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän\ntummaan huntuunsa.\n\nViimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen\nvuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu\nilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan\nsen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti\n5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen\nkeskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on\nKaukasuksen korkeimpia vuoria.\n\nLopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200\nkilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa\nvaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava\najolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei\nlakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää\nvaransa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä\nnautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!\n\nYhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja\nvuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia\nkaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä\nvierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas\nilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.\n\nMitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy\nvuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu\nraskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla,\njyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä,\nkulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa\nryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.\n\nNyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa\npainuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät\nTiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä\nolen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu\ntaloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla\nvilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.\n\nJos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin\nvoipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt\njälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja\naroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin\nnäyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme\nnousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista\nraoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän\nhelteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta\nusvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä\nveturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi\nmeidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa\ntaaksepäinkin.\n\nKaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka\nkirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät\nrantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15\nkilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi\nmäärätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.\n\nSiellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa\nkoulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut\nerotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua\npalkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta\nlaiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun\nopettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön\ntatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla\nsanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin\ntoisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan\ntoisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s.,\nja kuitenkin -- Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa!\nLienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.\n\nMuistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin.\nToivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika\nvauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin\naikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä\nsiihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli\nvain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa\nolisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen\nihmisten aaseja maantiellä -- sen tiesin!\n\nBakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja\ntalvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta\nrantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin\nsain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin\nniin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni\nturposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri\nvuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä\nlääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin\nhänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi\npukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä\npäätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti\nmieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä\nkuvastuu vanhus elävänä edessäni, -- hänen kurttuiset kasvonsa, iso\nkyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset\nsuortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan\nollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä.\nKuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on\nniitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut\nNobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen,\ntaiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet\nnimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren\nomaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan\npystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.\n\nAlfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun\nkautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin\nluona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä\nnaftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja\ntatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista\nainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset\nvuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt\nuudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.\n\nAlkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa\nhe olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita\nmyöten naftaa pumputtiin \"mustaan kaupunkiin\", varkauksilla,\nmurhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta\npois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain\njännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten\nrakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla\nlähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten\nnaftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.\n\nJotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin\nhautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä\nriippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja\nalaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon\npuserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se\nei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä\ntaltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten\nkaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.\n\nMutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen\nkasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme\nuseasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla\njymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin\nläpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas.\nAlas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla\ntuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna\nmaahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta\nvaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä\npaloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla,\nainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.\n\nVuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600.\nNe tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja\nseitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat\nvuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20\nmiljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista\naukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on\npaikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176\nosakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää\nhinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen -- sellaista jylhää näkyä\nolin kerran katsomassa -- ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa.\nPäätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja\nsitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa\njäljellä.\n\n\n\n\n11. Persian halki.\n\n\nBakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun\n6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli\nmatkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille\nmatkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja!\nkarvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen\nmatkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla\nrevolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki\nKhanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari.\nRahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle,\njota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis\nvarustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se\nlykästää!\n\nKaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian\nmerellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin\nastuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki\näänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia\nominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä\nhyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja\nratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja\ntuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.\n\nErään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä.\nHuomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli\nyönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat\nkorkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin\nolosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili\nlumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli\nvaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja\npian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme\nsuorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät\nhevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä.\nJäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan\npuutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten\nuskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt\nsokaisevassa pyryssä.\n\nSellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi\npoiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin\njoitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle\nsidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän,\nmatalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia\nmuitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman\nliesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja\nkosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista\npäästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun\nBaki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja\nsuolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista,\nkaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen\ntäytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä\nkävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea\nkylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan\nmatkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian\npääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä\nasuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana.\nMutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava\nyksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi\ntakaisin Bakuun.\n\nJo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo\nmaanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua\nvyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki\nkievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin\nyöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja\nviinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan\nsaattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa\nmatkustavaiselle huonomman.\n\nSiten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella.\nJutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt\nuseampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei\njaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin\nkapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin\njuuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi\nkarvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. \"Hei!\nSiellähän on Kuhrudin kievari!\" ajattelin minä, mutta lähemmäksi\ntultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin\nedustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle\nkuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan\nhuudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin\ntietä Kuhrudiin.\n\n\"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?\" ärähti sisältä ääni.\n\n\"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie\", vastasin\nkarskisti.\n\nUlos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta\nkäsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen.\nHän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa\nsyvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti\nhän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään.\nMinä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja\nkahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin\nkerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen\nmaistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten\nojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja\nkiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla\nkertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.\n\nMuita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että\nsiten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset\nmuistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta.\nSieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan\najan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja\nDareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet\nlampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä\nmonia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita.\nPersepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen,\nhuvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet\nmaineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät\nkauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.\n\nMitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia\nilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta.\nSentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa\nnopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää\njaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen,\nrevolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään,\nkun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää\nkuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut\nennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin.\nYhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.\n\nPersian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian\ntoisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen\nmeren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian\nvaltameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa.\nRannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta\nsisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten\nitsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja\nleviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen\nole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi\narabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä\npyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja\nMedina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli\nhän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen\nuskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi\nislamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan\nmaailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa\nihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain\nhartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi\nlevollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta\nja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin\nkaupunkeihin.\n\nPersian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu\nBahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa\nenglantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille\nvuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden\nmiehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja\npalkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin\nseitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia\nupoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty\npihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli\nja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa\nvasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja\nhänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle.\nVeneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet,\njoiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne\nintialaisille markkinoille.\n\nArabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris\nvirtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja\nTigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki\nvaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla\nhevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan\narolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät\nvihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan\nvain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi\nja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.\n\nUseita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin\nBagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä.\nKymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja\nsiellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat\n\"Tuhannen ja yhden yön\" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä\nBagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa\nmuinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja\njonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet\nvaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut\nisraelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti\nprofeetta Jeremias: \"Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja\nlohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei\nkenenkään pidä siellä asuman\".\n\nMutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani\noli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa\npersialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950\nkilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen\nsaada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt.\nKunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin,\nsaatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei\ntosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin,\npalkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.\n\nEnsiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti\nenglantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain\nkymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt\nkahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias.\nVuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan\nminäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.\n\nKesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle\numpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä\najattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan\nhuimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin\neli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta\ntehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten\nystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta\ntällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen\nvitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan\nvanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista\njälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani.\nViidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä\npysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme\nvauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme\nvireästi yön selkään tiehemme.\n\nKesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani\nnyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset\nviisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni\nhuonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan\nhoukuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla\nkerjuussa.\n\nOlinpa kuullut puhuttavan rikkaasta arabialaisesta kauppamiehestä\nnimeltä Aga Hassan, ja hänen uhkeaan taloonsa Kermanshahissa suuntasin\naskeleeni. Pölyisissä ratsastussaappaissani ja raippa kädessä samosin\nkomean huonerivin läpi ja seisoin vihdoin talon herran edessä, joka\nkirjurinsa kanssa istui työskentelemässä kirjojen ja paperien seassa.\nHänellä oli kullalla kirjailtu valkea silkkivaippa yllään, turbaani\npäässä ja kakkulat nenällä, ja hän näytti yhtä ystävälliseltä kuin\nylhäiseltäkin.\n\n\"Miten jaksatte, hyvä herra?\" kysyi hän.\n\n\"Kiitos, hyvinpä vain\", vastasin minä.\n\n\"Mistä matka?\"\n\n\"Bagdadista.\"\n\n\"Ja minne olette menossa?\"\n\n\"Teheraniin.\"\n\n\"Englantilainenko olette?\"\n\n\"En, ruotsalainen.\"\n\n\"Ruotsalainen? Mikä se on?\"\n\n\"Ka, minä olen kotoisin maasta, jonka, nimi on Ruotsi.\"\n\n\"Missä semmoinenkin on?\"\n\n\"Kaukana luoteisessa Venäjän takana.\"\n\n\"Vai niin, nytpä tiedänkin -- taidattekin olla juuri sieltä Rautakallon\nmaasta?\"\n\n\"Niin aivan, Kaarle XII:n maasta.\"\n\n\"Sepä minua suuresti ilahduttaa! Olen lukenut Kaarle XII:n\nmerkillisistä sankaritöistä. Teidän pitääkin kertoa minulle hänestä ja\nRuotsista, sen kuninkaasta ja armeijasta, sekä myöskin omasta\nkodistanne, vanhemmistanne ja sisaruksistanne. Mutta ensin on teidän\nluvattava minulle, että jäätte kuudeksi kuukaudeksi vieraakseni. Mitä\nomistan on käytettävissänne, teidän tarvitsee vain käskeä.\"\n\n\"Olen peräti kiitollinen hyväntahtoisuudestanne, mutten voi kolmea\npäivää pitempään käyttää vieraanvaraisuuttanne.\"\n\n\"Kolme viikkoa, tarkotatte toki?\"\n\n\"Ei, te olette kovin kohtelias, mutta minun täytyy! ehdottomasti palata\nTeheraniin.\"\n\n\"Sepä todella vahinko! Kenties vielä mietitte asiata kuitenkin!\"\n\nNyt saattoi minut palvelija naapuritaloon, joka oli melkein palatsi.\nTämä oli asuntoni. Ison suojaman persialaisten mattojen ja mustien\nsilkkidivaanien keskelle istahdin kuin kotonani. Kaksi kirjuria oli\nhoviseurueenani, ja palvelijoita oli saatavissa kaikkien toivomusten\nvaralle. Jos minulla oli ruokahalua, niin minulle tuotiin valittuja\npaloja vartaassa käristettyä lampaanlihaa, riissillä täytettyä\nsalvukukkoa, piimää, juustoa ja leipää, aprikooseja, viinirypäleitä ja\nmelooneja, ja perästäpäin tarjottiin kahvia ja vesipiipullinen. Jos\njuoda halusin, niin minulle tuotiin makeata, taatelimehusta\nvalmistettua juomaa, jossa uiskenteli jääpalasia. Ratsastamaan\nmieliessäni, silmäilläkseni kaupunkia ja ympäristöä, oli arabialaisia\npuhdasrotuisia ratsuja pihalla minua odottelemassa. Asuntoni edustalla\noli hiljainen muurien ympäröimä puutarha, jonka käytävät oli laskettu\nmarmorilla. Sen kukkivien seljapuiden siimeksessä sain käyskennellä\npäivät pitkät ja ruusujen tuoksussa unelmoida haaveitani.\nKristallikirkkaassa vesialtaassa vilahteli kultakaloja, ja kohtisuoraan\npulppuava korkea, hoikka vesisuihku kimmelteli kuin seitti\npäivänpaisteessa. Tähän viehättävään puutarhaan leiriydyin yölevolle.\nSanalla sanoen, kaikki oli kerrassaan kuin \"Tuhannen ja yhden yön\"\nsatua, ja aamuisin herätessäni oli työläs uskoa, että tämä oli totta.\nViisikymmentä penniäni oli minulla yhä taskussani.\n\nMutta oleskeluni viimeisenä päivänä en enää voinut salata asemaani.\n\n\"Minun täytyy teille ilmaista ikävä juttu\", virkoin eräälle kirjurille.\n\n\"Niinkö?\" vastasi hän hyvin kummastuneen näköisenä.\n\n\"Niin, rahani ovat lopussa.\"\n\n\"Kummallista, että te saatoitte europalaisena lähteä rahatta niin\nlaajoille matkoille.\"\n\n\"Retkeni venyi pitemmäksi kuin aioin, ja nyt olen pahemmassa kuin\npinteessä.\"\n\n\"Eipä siinä hätää. Rahaa te voitte saada Aga Hassanilta niin paljon\nkuin tahdotte.\"\n\nOli juuri puoliyön hetki, kun erkanin jalosta isännästäni. Hän teki\npaastokuukautena työtä kaiken yötä.\n\n\"Olen pahoillani, ettette voi viipyä kauvemmin.\"\n\n\"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää,\nkykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne.\"\n\n\"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen\nsen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme\nsotamiestä vartiona.\"\n\nVielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi\nminulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja\nsotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja\netenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin;\nsitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä\nkiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten\njatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta\nyhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja\nratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin.\nViimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää\nnukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja\nnaarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.\n\nSellainen oli satu ensimäiseltä retkeltäni Teheraniin ja Persian halki.\n\n\n\n\n12. Persian erämaassa.\n\n\nMutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos\nsuureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen\nneljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut\nkarvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu\nhaavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka\neivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä.\nPunaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja\nkeltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu\nhöyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia\nmessinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne\ntuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä\nTeheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.\n\nMinun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea\nvilla riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja\nniiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä\nminä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen\nvasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja\nkompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku\nvuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani\ntarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne\nkohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja\nsaavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin\nveneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän\nistuneet ylhäällä kyttyräin välissä.\n\nRatsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat\nystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen\nseisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on\nsen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se\nponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten\netukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä\nkellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee\ntakkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen\nkädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy\nratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon\nsivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin,\nettä tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen\nsitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät\nloistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu\nolekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa,\njolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.\n\nKellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten\npoljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä\nenempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin.\nOlemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella\nsijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät\nloihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät\novat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla\nhohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme\nympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla\npaikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee\nvastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina\nmyytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa\nalta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat\nhelpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen\nmenoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli\nroikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja\nne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.\n\nViimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme\nmoniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin,\nolemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat\nmuonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta\npääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään\nmerkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin\nsaarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren\nulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit\nvoivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir\nnimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä\nainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin\nkamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi\nliukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.\n\nMutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen\nkohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen.\nSinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan\npoikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon\nreunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin\nmäärin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean\nmetrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat\nleiritulillamme.\n\nVasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon\ntolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta\nensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan\nlaidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää\nkaravaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos\nkuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin\nsuolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin\nkadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen\nkuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän\nvuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa\naavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin\nminäkin siihen.\n\nOli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen\nloimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja\nedessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka\nsuuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä\nratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota\nvain tiukujen kilinä keskeytteli.\n\nPysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää\nedelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä\njoka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei\nkäynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja\nkarvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat\nkuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät\npersialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana.\n\"Älkäähän jättäytykö, herra\", sanoi saattajistani muuan, \"tuolla\ntoisella puolella saatte nukkua!\" Jokseenkin mennyttä miestä on se,\njoka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että\naavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle\nviivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta\nsuunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein\nlopen harhaantuu.\n\nSiten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta,\nkaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään\nei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen\nkuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia\nsäteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri.\nPohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla\nkuvastuvat kameelit tiilipunaisina, -- satumainen värien karkelo!\n\nSitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit;\nkameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee\nidästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke\nheläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien\nrepeämästä kuu.\n\nPuoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät\nmykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta\nvalveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä\njonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita\npisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee\nkameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.\n\nYhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti\nja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien\nseljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat\nalkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä\non meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä!\nÄänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat\nkuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.\n\nTuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat\npahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan\npehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen\nkuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja\nraskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole\nvarsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa;\nvastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin\nsuojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.\n\nKameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä\nkoivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa\npehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle\nmujuun. \"Mäiskis!\" kurahtaa sorkka iskokseen, ja \"läiskis!\" luksahtaa\nse lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien\nviidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja\nkellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme,\ntaistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!\n\n\"Mikä tuli?\" kysyn.\n\n\"Olemme Pirunkuurnalla\", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen\nkellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden\ntäyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni\ntiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien\nkameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani\njyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan\ntasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa\ntoisella puolella ylös töyrämää.\n\n\"Tamariskeja!\" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se\nmerkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa\nensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on\nkaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin\nonnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen\nseikkailumme korvaukseksi.\n\n\n\n\n13. Jäävuorten taatto.\n\n\nKen ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut\nkeitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on\naavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle\nturvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä\nsellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman\ntaipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle\nkeskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun\nlehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä\nmikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti\njakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin\nsen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.\n\nTämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian\nerämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt\nliikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian\nja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä\ntarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä\nsuunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja\nSir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat\nhuoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että\nsattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka\nTashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä\npitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti\njättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa\nolin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia.\nTashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine\npääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan\npohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa\nVenäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle,\njota sen asukkaat nimittävät \"Maailman katoksi\", kun uskovat, että se\nkohoaa kuin kattona koko muun maan yli.\n\nTästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko\nmaapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum,\nKven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle\nosottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät\nPamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot\nulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan\non vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka\nulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme\nPohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan\nhuiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka\nojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset\nvuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät\nkuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja\nlaskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia\nosia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri\nkansakuntien keskistä yhteyttä.\n\nHelmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan\npääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen,\nkauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo\nkaravaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja\nseurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli\nmonet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut\nottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että\nkaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten\npystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä\ntavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös\nrautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava\nsyvässä lumessa ja iljanteilla.\n\nSiten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa\nlaaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien\nkivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita,\nnotkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta\nkaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä\npäivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä\nhiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli\nyhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä;\nratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä\nnelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella\nvuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja\nkorvien huminaa.\n\nNiin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki\nyhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin.\nKun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä,\npilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana\njäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme\nlumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit,\njoiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry,\njoka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi\nkahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset\nneljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli\njalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana\nsuojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle\npitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan\nsilmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.\n\nNäissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä\nnäistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja\nvarsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi\nainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä\nkirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä\nseudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin\ntavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.\n\nMissä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee\nMus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät\nkohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis\nmaapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka\nalemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi.\nSiksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun\nympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin\nmaljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin\npusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä,\njotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan\njoitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät,\njoista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne\nmukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana\nilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus\ntasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän\npaikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö,\ntyöntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja,\njoita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi.\nMus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne\novat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden\nyläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita\njääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen\njalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla\nretkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla,\nettä matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla.\nTuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin\ntummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat\npitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu\nsulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä\nvihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi\nhypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös\ntuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun.\nLämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla\nnuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla\nja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa\npaukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen\njäykistyessä jääksi.\n\nKirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa\nyli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan\nihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää\nsirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi\nalaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan,\ntekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas\nkeikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat,\npäälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet.\nVireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak\nloikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.\n\nNeljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta\n\"Jäävuorten taaton\" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle\nmoreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja\nkymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli\nelintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti\nmukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi,\nsitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma\nvaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan.\nKirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin\nkorkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka\nsijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille\nsiksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani\npitkittääksemme nousua.\n\nMutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja\npäänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset\nlapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä\nlumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta\nvuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme\nseisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit\nkiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin\nhopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin\nteltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta.\nAlapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät\nkimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat\nkorppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja\nsieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita\nviiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin\nsitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen\njäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet\nhuokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä\nryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö,\nvain harvoin kuuli kumean pamauksen -- silloin oli uusi railo haljennut\njäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.\n\nIhala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka\ntummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli!\nSavuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan,\nPohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet\ntavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa\njoitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt\nkasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi\nyösijamme tasalle päästy.\n\nKun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä,\npyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta\ntuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi\nkapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme\nsiitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen\nalas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa\nalaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin\ndelfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään\nyli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy\nratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui\nvielä kauvan jälkeenpäin luissani.\n\n\n\n\n14. Mustan surman valtakunnassa.\n\n\nLiian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat\nkuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja\nkaravaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin\naina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on\nHamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin\npohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen\nsurmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken\ntodennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin\nsulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja\nhilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla\nyhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee\nHamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt\ntelttini.\n\nMahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä\ntai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin\nuskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet.\nViimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli\nsaatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen.\nIsot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne\nolisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista\ntoisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna,\nniin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt\nseuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse,\nnäyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini\nkäänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä\noli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein\nitsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.\n\nHamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto\nrunsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista\nalkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia\naluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina\nsikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen\nköyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota\nhe käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene\ntuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi\naallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit\nhöltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla\ntuulella.\n\nNeljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja\nkaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä\nsauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista\nmetriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan\nmoniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena\nvirkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan\nlaivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan\nolevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja\nlopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.\n\nKahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta\nsijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten\nkuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen\nminua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli\nmusta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan\naurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla\nvielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla\nvaikertaen ja kuumeisena majassaan.\n\nAasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten\nuskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja\nAasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin\ntuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.\n\n\"Mustallakin surmalla\", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi\nse Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä.\nKokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille\nkasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan\nrangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen.\nSiihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati\nseerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä\ntehottomaksi.\n\nV. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien\nvuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn\nköyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset\nolivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut\nruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen -- ja tämä pikku\nrakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!\n\nNyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen\nrakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin\nruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien\nulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja\nihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa\ntahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan\nuskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt\nolivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät\nalkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa\nvastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten\nkoettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi\nruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään,\nettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja\nja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa!\nMustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin\nmoskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut,\nja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.\n\nOli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet\nkaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku\nvaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja\nistahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti\npian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut\nsukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen\npikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin\n1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy\nihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen\ntarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee\ntoinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät\nalkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton\nsaastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä\nomaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.\n\nOli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan\nsurman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka\nedelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja\nsaattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme\ndshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista\najoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta\njäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan\nkamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin\nkuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä\nvaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa\nkahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet\njalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka\npäähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä\nnarua toiselta puolelta toiselle.\n\nSiitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit\nherkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta\nenglantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin\noloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota,\nja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua\ndromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat\nturkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja\nlänsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä\nrauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku\nlinnotusta tai ainakin vartiotornia.\n\n\n\n\n15. Skorpioneja.\n\n\nKatsastusdromedareilla siis nyt kiidämme pohjois-Belutshistanin halki\nitään päin. Korventuneet, kuivat erämaat ja arot, joissa vain niukasti\ntörröttää ohdakkeita ja heinätöyhtöjä, vaeltelevat hienon ja keltaisen\nhiekan läjäämät harjanteet ja matalat kuuman ja kylmän vaihtelussa\nrapautuneet vuoriselänteet -- siinä tämän maan tuntomerkit. Vain\nharvassa liikkuu täällä paimentolaisia lammaslaumoineen, ja muukalainen\nihmettelee usein, mistä ihmiset ja eläimet voivatkaan täällä saada\nelantonsa. Joissakuissa laaksoissa on sentään laidunta ja lähteitäkin,\nja toisinaan kohtaamme vyöhykkeinä rehottavia tamariskeja, ja\nsaksaul-pensaita, joilla on vihannat neulaset, kova puu ja pohjaveteen\nasti ulottuvat juuret. Suuri karavaanitie, jota seuraamme, on\nkammoksuttavan autio. Ainoastaan vaihdosasemilla tapaamme kaivoja, ja\nniissäkin vesi on suolapitoista. Helle käy nyt huhtikuun lopulla päivä\npäivältä painostavammaksi. Lämpömittari osottaa varjossa 42 astetta, ja\ndromedarilla ratsastaessa kohti aurinkoa tuntuu siltä, kuin pistäisi\npäänsä hehkuvaan uuniin. Tuulen leyhyillessä tulee vielä toimeen, mutta\nsilloin hiekkapyörteet leiskuvat kuin kummitukset pitkin paahteista\nkamaraa. Tyvenellä ilmalla näyttävät vuorten ääriviivat vipajavan\npieninä nopeina aaltoina. Päiväpaisteessa olleen kiväärin piippu\npolttaa pian kädet rakoille, ja keskikesällä belutshit kietovat\njalustimensakin huopatilkulla, suojellakseen alastomia dromedareja\nsaamasta palohaavoja kupeisiinsa.\n\nTämä tienoo on maapallon kuumimpia. Aurinko on puoleltapäivin niin\nkorkealla, että suurin osa dromedarien varjoa katoaa itse elukkain\nalle. Hartaastipa tulee kaivanneeksi päivänlaskua ja vasiten\nodotelleeksi, että varjot pitenevät ja pahin paahde heikkenee. Mutta\nviileätä ei täällä tule yöksikään, päin vastoin ovat silloin vielä\nhyttyspilvet kiusana.\n\nEdempänä idässä käyvät laaksot hedelmällisiksi, muta myriadit ahnaat\nheinäsirkat hävittävät reheviä vehnävainioita; niitä oli erittäin\nrunsaasti juuri sinä vuonna, jona minä siellä kävin.\n\nSitäpaitsi vilisee Belutshistanissa ja Persiassakin skorpioneja, noita\npieniä erämaan asukkaita, jotka ovat kahtenasatana lajina levinneet\nkaikkien viiden maanosan kuiviin seutuihin. Toiset ovat mitättömiä\nkooltaan, toiset viidenkintoista sentimetrin mittaisia. Väriltään ne\novat mustanruskeita, punertavia tai kuten Belutshistanissa\noljenkarvaisia. Niiden ruumiina on niveleetön pää- ja rintakappale,\nseitsemän nivelrenkaan muodostama takaosa ja kuusi pyrstörengasta.\nViimeinen, kolmastoista nivel sisältää kaksi myrkkyrauhasta ja on\nneulanhienolla pistimellä varustettu. Myrkky on vesikirkasta nestettä.\n\nSkorpionit elelevät lahoissa puurungoissa, kivien ja muurien alla ja\nraoissa, ja lämmöstä pitäen ne tunkeutuvat taloihin ja mökkeihin,\nryömivät vaatteisiin ja vuoteisiin. Vanhoina aikoina uskottiin niiden\nylösnousemukseen kuoleman jälkeen, ja Vanhasta Testamentista ovat ne\nmeille tuttuja, sillä Jumala johdatti Israelin lapset \"sen suuren ja\nhirmuisen korven lävitse, jossa tuliset käärmeet ja skorpionit ja\nkuivuus oli, ja ei ensinkään vettä ollut\". Ne ryömivät Uudessakin\nTestamentissa, sillä Jeesus sanoi seitsemällekymmenelle opetuslapselle:\n\"Katso, minä annan teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneita\", ja\nettä ne vanhana aikana olivat yhtä peljättyjä kuin nykyäänkin osottaa\nJohanneksen Ilmestyksen lause: \"Ja savusta läksivät metsäsirkat maan\npäälle, ja heille annettiin voima, niinkuin skorpioneilla on maan\npäällä.\"\n\nMutta tämä iljettävä matelija ei ainoastaan maan päällä ryömiskele,\nvaan se on myöskin Eläinradan tähtikuvien kehässä edustettu\nkahdeksantena kuvana kahdestatoista. Tässä ominaisuudessaan on\nskorpioni kuvattuna vanhoissa egyptiläisissä temppeleissä, ja siten sai\nse jo vanhana aikana enemmän mainetta osakseen kuin mikään muu niin\nalhainen eläin.\n\nÖisin skorpionit lähtevät pimeistä kätköistään liikkeelle saalista\npyytämään. Ne pitävät silloin pyrstöään taivutettuna ylöspäin seljän\nyli, jotteivät vahingoittaisi pistintä ja ollakseen oitis valmiina\nhyökkäykseen ja puolustukseen. Soveliaan uhrin tavattuaan skorpioni\nryntää vikkelästi sen kimppuun, tarttuu siihen krapua muistuttavilla\nsaksillaan, kohottaa sen päänsä ja ylöspäin suuntautuneiden silmiensä\nyli ja antaa sille myrkkypistimellään surmaniskun. Sitte se imeytyy\nkiinni uhrinsa pehmeisiin osiin ja ruhjoo kovat leuoillaan.\n\nNuoret skorpionit tulevat elävinä maailmaan ja ovat ensimäisestä\npäivästään saakka vanhempiensa näköisiä, heleänvaaleita vain vielä ja\npehmeitä. Ne matavat emonsa seljässä ja koivissa; tämä on sillävälin\nheikontumistaan heikontunut ja kuolee jonkun ajan kuluttua, jolloin\npoikaset alottavat itsenäisen eleskelynsä. Skorpionin pahimpia\nvihollisia ovat eräät karvaiset, niinikään myrkylliset rosvohämähäkit,\njotka ovat Persiassa ja Belutshistanissa hyvin yleisiä.\n\nIsojen skorpionien pistot ovat ihmisellekin vaarallisia. Joissakuissa\ntapauksissa on piston kohtaama kuollut hirveisiin tuskiin kahtatoista\ntuntia myöhemmin. Toiset saavat kouristus- ja kuumekohtauksia ja\nkärsivät kovia kipuja. Mutta ken joutuu useampaan kertaan skorpionien\npistämäksi, hän jää lopulta tunnottomaksi myrkylle. Usein olen\naasialaisissa mökeissä, teltissäni, tavaroissani tai vuoteessanikin\ntavannut skorpioneja, mutta pistäneet ne eivät minua ole koskaan. Monet\npalvelijani sitävastoin ovat saaneet sitäkin kokea, ja he kertoivat\nminulle, että oli vaikea sanoa, mihin skorpioni oli pistänyt, kun koko\nruumista piston johdosta syyhytti ja kirveli. Itä-Turkestanissa on\ntapana siepata pistänyt skorpioni kiinni, rusentaa se tahtaaksi ja\nsivellä tällä voiteella kohtaa, mihin pistin on tunkeutunut. Mutta\ntepsiikö se keino, sitä en mene takaamaan. Kerrotaan skorpionin\npäättäväisyyden menevän niin pitkälle, että se toivottomaan pälkääseen\njouduttuaan surmaa itsensä. Niinpä sanotaan sen lävistävän\nmyrkkypistimellään oman selkänsä, jos se asetetaan hehkuvien hiilien\nsaartamaan kehään, josta se on turhaan yrittänyt päästä livistämään.\nOlen useastikin tehnyt tämän kokeen ja joka kerta havainnut, että\nskorpioni kyllä juoksenteli moneen kertaan ympäri kehässä pääsyaukkoa\nhakien, mutta sitte jäi varsin viisaasti kököttämään keskelle.. Kenties\nilmaisi sille vaisti, että hiilet hiipuvat, jahka kuluu aikaa tovi.\nMutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, olin minä sen jo murskannut\nisolla kivellä. Sääliväisyys eläimiä kohtaan on kyllä kaunis piirre,\nmutta skorpioneja on tuhottava missä tahansa niitä osuu tielle.\n\n\n\n\n16. Indus.\n\n\nKun on 2400 kilometriä kameeleilla ja dromedareilla ratsastanut, kuuluu\nveturin höyrypillin vihellys mitä viehättävimmältä soitolta. Intian\nrautatien alkuasemalla sanoin jäähyväiset belutsheilleni, astuin junaan\nja kiidin ison linnotuskaupungin Quettan kautta brittiläisestä\nBelutshistanista alas Induksen partaalle.\n\nNyt otamme hetkiseksi kartan käteemme. Himalajan eteläpuolella on\nIntian niemimaa kolmiona, jonka kärki pistää Intian valtamereen kuin\noka. Mutta tämän kolmion asemasivu pohjoisessa on leveä. Siellä\njuoksevat Intian kolme suurta virtaa, Indus, Ganges ja Brahmaputra.\nViimeksimainittu kostuttelee Assarin tasankoja kolmion itäkulmassa.\nGangesin rannoilla sijaitsee kokonainen maailma suuria kuuluisia\nkaupunkeja, joista poikkeamme useihinkin niin pian kuin olemme\npalanneet pitkänlaiselta retkeilyltä Tibetistä. Gangesilla ja\nBrahmaputralla on yhteinen suisto, jonka lukemattomia haaroja myöten\nmolempien virtojen vesi laskee Bengalin lahteen.\n\nKolmion läntisellä kulmalla soluu Indus Intian-meren Arabian-puoleiseen\nkolkkaan. Sen ja Brahmaputran lähteet ovat ylhäällä Tibetissä\nlähitysten, ja kuin suunnattomana valkoisena jalokivenä saa Himalaja\npuitteekseen noiden molempien virtojen välkkyvät, kohisevat\nhopeajuomut: läntisessä yläreunassa leikkaa siihen kolmekintuhatta\nmetriä syvän laaksorotkon Indus, ja idässä etsii Brahmaputra yhtä\njylhän, huimaavan laakson kautta tiensä alangolle. Tuhansia ja taaskin\ntuhansia vuosia herkeämättömästi jäytävät ja hivuttavat vesipaljoudet\novat uurtaneet nämä valtaiset poikkilaaksot maapallon korkeimpiin\nvuoristoröykkiöihin.\n\nInduksella on useita sivujokia. Vaahtoavina vesiputouksina ja\nkohisevina vuolteina kiitävät ne vuoristosta alas valtiastansa vastaan.\nIsoin niistä on nimeltään Satledsh, ja ne kaikki virtaavat Pendshabin\nalankomaan halki. Kolmestatoista jokisuusta, jotka jakautuvat 250\nkilometrin mittaiselle rannikkotaipaleelle, laskee Indus mereen. Sen\nkoko pituus on 3200 kilometriä, siis hiukan enemmän kuin Tonavan.\n\nInduksen itärantaa pitkin vei minua juna pohjoista kohti. Isossa\ntilavassa vaununosastossani oli yhtä kuuma kuin äsken Belutshistanissa,\nnimittäin 42 astetta. Rautatievaunujen suojelemiseksi hehkuvalta\nauringolta on ne katettu olkipäähineillä, joiden liepukat oikealla ja\nvasemmalla ulottuvat puolitiehen ikkunoita alas. Ikkunaruudut eivät ole\nvalkeita kuten Europan rautateillä, vaan tummansinisiä tai vihreitä;\nmuutoin häikäisee päiväpaisteen heijastus maan kamarasta liian\nräikeästi. Joka toiseen ikkunaan molemmin puolin on lasin asemesta\npingotettu juurisäikeistä punottua verkkoa, jota pitkin päivin ja öin\nnoruu vesi. Näiden ikkunain eteen on kiinnitetty tuulikiekko, joka\njunan kiitäessä vinhaa vauhtia painaa voimakkaan ilmavirran\nvaunnuosastoon kostean ikkunaverkon läpi. Siten jäähtyy sisällä ilma\nkymmeneen tai kahteentoista asteeseen, ja virkistävääpä on\npuolialastomana istuutua keskelle ilmanvetoa!\n\nTämä rautatie seuraa Industa uskollisesti vuoriston tyveltä merelle\nasti, missä se päättyy isoon satamakaupunkiin, jonka nimenä on\nKaratshi; höyrylaivat kulkevat sameata virtaa ylös ja alas. Mutta me\nkuljemme ylös Induksen vartta Ravalpindiin, isoon linnotuskaupunkiin,\nmissä astumme pois junasta, valmistautuaksemme retkeilyllemme Kashmirin\nja Ladakin kautta Tibetiin.\n\n\n\n\n17. Aleksanteri Suuri.\n\n\nHeinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles,\nMakedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla\nlaivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä\nkohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi\nkaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan.\nAristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti\nheille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa.\nKaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.\n\nKuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana\noli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin\nalistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan\nkansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut\npersialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset\nvaltakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian\nherruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa\npoukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios\nKodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan.\nDamaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi\nhän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja\nperusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden\nikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän\nJupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät\nhänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni\nEufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja\nvaltasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä\npersialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi \"127 maakuntaa\nIntiasta hamaan Kusiin\", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja\nnäytellyt heille \"valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa\". Sieltä\nmarssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen\nsuurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli\nlopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi\nhän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja\neteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän\npoikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko\nPendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen\nlänsipuolella asuvat kansat.\n\nNyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja\nvaltaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia\nja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja\nsatraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi\nkokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan\nlännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden\nhalki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja\nSeistanin halki Belutshistaniin.\n\nAlistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän\nosan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki\nPohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla\npurjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin\nOrmuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään\nkreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja\nvaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki\ntuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä\nAleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien,\njoka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa\nlaivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen\nvaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä,\njotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!\n\nKreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman\ntehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on\nmerkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä\nmerikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan\nkäyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein\npaikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.\n\nMutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle\nretkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston\nkulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän\nInduksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan,\nkolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta\nsoutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina\nkiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla\nairoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.\n\nEi ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien\nlomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman\nvesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena\npäivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas\naallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon.\nAleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi,\nja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi\nja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas\nhenkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut\nhuippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina\naaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin\neivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa\nliian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja\nvuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit\nneuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä\nalukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi\nhupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä\nupposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat\nymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään.\nMutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi\nnousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.\n\nKun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua,\nkävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui\nviimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki\nInduksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla\nvyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan.\nTultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä\nteljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja\nvettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja\nhopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen\näidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin\nasti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.\n\nValkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin\ntavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi\nkolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana\ntriremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän\naikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa\nalistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli\nkai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee\nratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja\ntiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa\nsekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä\nkantavat Aleksanterin nimeä.\n\nV. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta\nhänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä\nkoko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut\njäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.\n\nNykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa\nmyöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja\nnuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa,\njolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin,\nvoittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit\nraivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.\n\n\n\n\n18. Kuolonkaravaani.\n\n\nRavalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin\npääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset\nkärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v.\n1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani.\nKuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee\nvaltaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota\nvuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä\non Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava\nylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä.\nLännessä on Pamir, \"Maailman katto\", ja pohjoisessa Tien-shan eli\nTaivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut\nvuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta\ntämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee\nItä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien\nympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä\nitään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja\nKhotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä\nItä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja\njääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten\nkaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon\nhalki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja\nsammuu Lopnorin aavikkojärveen.\n\nItä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon\nkammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu\nkoillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa\nkuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan,\n\"Punainen hietikko\" eli \"Musta hietikko\" Venäjän Turkestanissa, Kevir\nja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara -- on\nsiinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä\nAtlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.\n\nTämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden\nneljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa.\nVastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota\nJarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi\nKhotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut\njohtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja\nruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin\nkulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen\nmiehen nimenä oli Kasim.\n\nAlussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään\njärven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää\nvesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin\nhiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina,\nkuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin\nmyrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun\nja korvat täyteen.\n\nHuhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että\ntunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä\nainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai\nkorkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta\nse toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin\nmuodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi\nmeidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.\n\nHuhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi\nkameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui\nluoteismyrsky, tuollainen \"musta myrsky\", joka kuljettaa mukanaan\nlentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta\nmatkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen,\npää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle,\nsäästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.\n\nVähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut\nselittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä\nenää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani\npitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet\nsiihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti\njakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon\nnääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei\nseurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka\noli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en\nenää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon\nsiinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään\nrauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen\nkiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join\nsitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois,\nantaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.\n\nVaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin\nhiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja\npyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa\nilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta\nkaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa,\nhiekkaa joka taholla!\n\nVerkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen\nlaelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen,\nKasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen\nyhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua.\nKun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja\njoimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet\nmukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä\nkoirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien\nvirtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä\nvälttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista\nkallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta\nlevyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa\nsuuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa\nainiaaksi ominaan.\n\nIllalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim\nseurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan\nrasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi,\nlyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja\nsuklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei\nmeillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat,\nettä nieleminen oli mahdotonta.\n\nKello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä\naavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin\nrannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin\nnähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike\nhäipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.\n\n\n\n\n19. Hengenhädässä.\n\n\nOlimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain\nihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi\nminulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen\npatalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät\nruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua,\nvoidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.\n\nEpätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden\ntunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä\ntuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja\nme laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello\nkahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään\nhiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan\nkuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää\npilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme\npukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta\nkello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt\nseitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello\nyhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte\njatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina\nkädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui\nja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni\ntumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää\naavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me\nhoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin\ntamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa\nsiimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä\nvaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.\n\nTaaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän\ntuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme\nhuojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi\nKasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme\nkomeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian\nkitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen\nkosteaksi.\n\nSiihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista\nkäsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme,\nmutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja\nsytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille\nsuuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa\npitkin kulkee karavaanitie.\n\nToukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta\nviiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää\njaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään\nhiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni\nummistamatta.\n\nSietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko\nlatuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja\nminä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut\nenempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua\nhänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani\nhiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman\ntamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan\nkuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata\nhiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:\n\n\"Sinäkö siellä, Kasim?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, herra\", kuiskasi hän.\n\n\"Kävelkäämme vielä joku matka\", sanoin minä, ja hän seurasi minua\nhetkuvin polvin.\n\nSitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme\nmelkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja\npitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja\nniin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun\najan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta\nilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet\nolivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me\nseurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää\nja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt -- tunsimme ne! \"Ne ovat omia\naskeleitamme\", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet\nkehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä\nvaivuimme polullemme makaamaan.\n\nSiten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia,\nja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja\nkuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi\nhäntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me\nolimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana\nherui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat\nkuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla\nmusta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä\nviimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano\nveivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia\npoppeleita.\n\n\"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!\" Mutta me emme enää\nollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.\n\nVihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen\njälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä\nkohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa.\nKaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien,\nsusien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut\nlivertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman.\nYltympärillä vallitsi virkeä elämä.\n\nPitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön\norjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät\nsuoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun,\njolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti\nviedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää\nkyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko\njo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim\noli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti\nmielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun\nravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle\nauenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista,\njotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo\nmyrkylliset matajat.\n\nKymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion\npuuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää\nliikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien\nvaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen\npyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin\nviimeistä kertaa.\n\nSilloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta\n-- sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta\nmyöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa\ntämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin\nkerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko\nuoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton\ntaival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin,\nryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää\nja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.\n\nTähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua\nvastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua\njohtaneen.\n\nKuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä\nponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan\nläikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua -- minusta se oli\ntuntunut ikuisuudelta -- erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se\nkuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut\nviistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona\nvarpukasveja ja kaislaa.\n\nTaas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen\nhiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja\niankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun\nmenehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin\nhuuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran\neteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin\nnaulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului\nloisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen\npartaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!\n\nVaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani.\nVedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki\nneljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti,\nmutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni\ntoistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti\npalaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut\nviiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi\nturtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa,\notsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja\nmieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin\nihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain\nviisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä\ntavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä\nkenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa,\nja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja\nkuolonjäykkyys ehättänyt minut.\n\nMutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä,\npelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät\nsaappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren\nkumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään.\nMutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin\nvoimieni takaa: \"Kasim!\" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja\nrisujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa\nleimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli\nsäkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui.\nTuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen\nloimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä.\nKaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin\nlatuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville,\npystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan,\nmissä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa\npedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.\n\nPäivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana\nsiinä, mihin olin hänet jättänyt. \"Minä kuolen\", kuiskasi hän tuskin\nkuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi\nhän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt\npäätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin\naavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon\nsaatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja\nsiitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.\n\nMutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan\nhaeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon\nlähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja\nnukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti\nnukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo\npäivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että\naloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi\nmujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä\nniskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän \"illallisen\" jälkeen\nkeräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää\nnuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin\najan liekkeihin. \"Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden\nmiesteni ja menehtyneiden kameelieni yli\", ajattelin. Sitte vaivuin\ntaas uneen.\n\nAamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan\nsaappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua\nolivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä\npaitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun\nrannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään\naikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia.\nPuoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin\nedelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani.\nHain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin\ntavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla\nalallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän\nsalaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien\nritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en\nenää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.\n\nOli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni\nmetsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun\npuut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas\neteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien\najan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt\nvirran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin\näkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä\njälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen\npäin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä.\nSeurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin\ntavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä\nrannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin\nhengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties\nlaulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin.\nTovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan\nselvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin\nnihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin\nkuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella.\nNiiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti\nhän kantapäällään ja katosi tiheikköön.\n\nTuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani\nhänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä\najatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain\nmaissileipää ja lampaanmaitoa.\n\nMutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse\nkaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat\nrannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan.\nHän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja\npäivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli\npelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja\nmatkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä\nuusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit\nolivat saaneet loppunsa aavikolla.\n\n\n\n\n20. Tibet.\n\n\nItä-Turkestanin eteläpuolella leviää se valtainen maankuoren kohoutuma,\njota nimitämme Tibetiksi. Sen naapurit ovat: idässä varsinainen Kiina,\netelässä Birma, Butan, Sikkim, Nepal ja brittiläinen Intia, lännessä\nKashmir ja Ladak. Valtiolliset rajat eivät kuitenkaan paljoa merkitse;\nne pysyvät harvoin muuttumattomina vuosisadasta toiseen, sillä\nvanhoista ajoista asti laajentelee jokainen voimistuva valtakunta\nalituiseen alueitansa naapurien kustannuksella. Muuttamattomana\nsitävastoin pysyy maankuori itse, kun emme ota lukuun sitä\npysähtymätöntä työtä, mitä sateet ja virrat, säät ja tuulet tekevät\ntäytellessään syvänteitä liejulla ja hiekalla, leikkoessaan laaksoja\nsyvemmiksi ja rapauttamalla murennellessaan kallioita. Mutta olkootpa\nnämä voimat miten toimeliaita tahansa, maapallon korkeimpana\nvuoristomaana pysyy kuitenkin Tibet.\n\nKun lasket vasemman kätesi Tibetin päälle siten, että rystyset nojaavat\nPamiriin, peittää kämmen Keski-Tibetin alueet, joiden vesillä ei ole\nmitään pääsyä mereen, joten ne valuvat lukuisiin yksinäisiin\nsuolajärvinotkoihin. Peukalosi vastaa Himalajaa, etusormesi\nTranshimalajaa, kesi kisormesi Kara-korumia, nimettömäsi Arga-tagia ja\npikkusormesi Kven-lunia. Siten voit laskea maapallon korkeimmat\nvuorijonot viidellä sormellasi. Lounasmonsuunin tuomat sateet ovat maan\nitäisillä seuduilla runsaampia kuin läntisillä. Vesi valuu joko pitkin\nrinteitä alas suuriin virtoihin, jotka soluvat vuorijonojen lomissa,\ntai jää ylätasangon pieniin, hajallaan sijaitseviin suolaisiin\numpijärviin. Noista virroista juoksee kaksi itään päin: Keltainen virta\n(Hoang-ho) Keltaiseen mereen ja Sininen virta (Jang-tse-kiang)\nItä-Kiinan mereen. Muut juoksevat etelään; Mekong laskee Etelä-Kiinan\nmereen, Saulen, Iravadi ja Brahmaputra Intian meren isoon mutkaan,\nBengalin lahteen. Sinä kummastelet, millaisen omituisen kaaren\nBrahmaputra tekeekään peukalosi kärjen ympäri, ja luonnollisesti\njuoksee peukalosi ulkopuolitsekin suuri määrä vettä mereen; se on\nGanges, joka lähtee Himalajan ylälaaksoista. Ja uloimpana lännessä,\nrannetta lähimpänä, juoksevat molemmat meille jo tutut virrat: Indus\netelää kohti Arabian mereen sekä Tarim ensin pohjoiseen ja sitten itään\npäin Lop-norin peräti laakaan järveen, joka virran alajuoksun mukana\nvaihtelee vuosisatojen kuluessa paikkaansa vuorotellen pohjoisemmaksi\nja etelämmäksi aina sikäli kuin Tarim kasailee liejua tasaiselle\ntaipaleelleen.\n\nHimalaja on maapallon korkein vuorijono, ja sen harjanteiden keskestä\nkohoavat maailman valtaisimmat huiput. Kolme niistä on sinun pidettävä\nmuistissasi, sillä ne ovat peräti kuuluisia: Mount Everest eli\nGaurisankar, joka 8840 metrin korkuisena on maapallon korkein vuori,\nKindshinjunga (8580) ja Dhavalagiri (8180 metriä). Kara-korumin\nvuorijonossa on Godwin Austen vain 200 metriä matalampi kuin Mount\nEverest.\n\nEtelästä katsottuna esiintyy Himalaja suuremmoisena näkynä. Mikään muu\nmaapallon vuorimaa ei vedä sille vertoja hämmästyttävässä kauneudessa.\nJos junalla matkustaa Kalkutasta ylös Sikkimiin, niin Himalajan ikuisen\nlumen peittämä harja kohoaa edessä ja yläpuolella, ja Kindshinjunga\npistäytyy esiin kuin huikaisevan valkea hammas. Selväpiirteisen\nlumirajan alapuolella leviää jyrkkiä, metsäisiä rinteitä. Aikaisin\naamulla ja kauniilla ilmalla hohtelee lovinen lumiharja kirkkaassa\npäiväpaisteessa, rinteiden ja laaksojen vielä häipyessä varjoon ja\nusmaan. Noihin korkeuksiin kohotessa muuttuu kasvikunta kuten\nmatkustaisi Italiasta Nordkapiin. Viimeiset kasvit käymään taisteluun\nkylmää vastaan ovat sammaleet ja jäkälät. Niiden yläpuolella on enää\nvain paljasta kivikkoa. Pohjois- ja Keski-Tibet ovat keskimäärin 5,000\nmetriä korkealla merenpinnasta, siis vielä korkeammalla kuin\nMontblancin huippu. Ja kun jo koko ylätasanko on noin tavattoman\nkorkealla, näyttävät vuorijonot siellä hyvinkin mitättömiltä.\nSikäläisten viiden ison vuorijonon välissä on vielä lukemattomia\npienempiä, ja kaikki kulkevat lännestä itään.\n\nIhalin, kuvaamattomin tuntein tulee siunailleeksi maisemaa tuollaisella\nkorkealla solakynnyksellä Tibetin sydämessä. Olet lähes 6000 metrin\nkorkeudessa, ja ihan vieressäsi saattaa kohota huippuja, jotka ovat\nvielä puoltatoista kilometriä korkeampia. Mutta siitä huolimatta\nhallitsee katseesi koko vuorimaata joka suunnalle taivaanrantaan asti,\njollei tuuli kuljettele pilviä ja jos ilma on ihan selkeä. Tavallisesti\npyyhkielevät sentään ylänköä jääkylmät länsituulet. Vain etäisyyden\nvaikutusta on, että lumen ja jään kattamat korokkeet siintävät\nsinisinä. Mielen valtaa ensin oman mitättömyyden masentava, nöyryyttävä\ntunne; tomuhitusena tuntee olevansa tämän suuren, kauniin maan\npinnalla. Vaivaiseltapa näyttää silloin kaikki ihmisen hyörinä ja\nrynnistely verrattuna ympäristön suuren yksinäisyyden ylvääseen\nhiljaisuuteen. Yläpuolellasi kaareutuu ääretön avaruus -- jalkojesi\nalla leviää Tibet. Sen lakeat vuoriselänteet muistuttavat meren\naaltoja, jotka ovat kesken hurjinta myrskyä kivettyneet; ikuinen lumi\non vaahtoa aalloilla.\n\nYksikään elollinen olento ei häiritse hiljaisuutta. Tuolla ylhäällä\nnäkyy aution solan murassa joitakuita jakien ja antilopien jälkiä, ja\ntuskin rohkenet haastella seuralaistesi kanssa. Niin juhlallinen on\nrauha kuin Herran temppelissä.\n\nJos tahtoo samota Tibetin halki pohjoisesta etelään, niin on kavuttava\nkaikkein näiden vuorijonojen yli, ja jokaisen poikki kulkee pilviä\ntavotteleva sola eli rotkotie. Kiehumalämpömittari osottaa korkeuden\nmerenpinnasta, sillä merenpinnan tasalla kiehuu vesi 100 asteeseen\nCelsiusta kuumennettuna, mutta esim. 5500 metrin korkeudessa jo 82\nasteen lämpöisenä.\n\nMikä onni onkaan Aasian kansoille, että mannermaan sisäosa kasautuu\nTibetin huimaavan korkeaksi kohoutumaksi! Näillä ylängöillä jäähtyvät\nja tiivistyvät monsuunin vesihöyryt, jotta putoavat alas sateina ja\njuottavat isoja virtoja. Jos Tibet olisi samanlainen kuin Pohjois-Intia\ntai Itä-Turkestan, niin olisi vielä paljoa isompia alueita\nSisä-Aasiasta jäänyt pelkiksi erämaiksi. Mutta täten keräytyy vesi\nvuoristoihin ja valuu kaikille suunnille; virtojen varsilla asustavat\nihmiset tiheään ahtautuneina, siellä syntyy kaupunkeja ja valtakuntia,\nja virrat vuorostaan juottavat kanavia, jotka kostuttelevat vainioita\nja puutarhoja. Tiedättehän toki, että Aasia on maapallon suurin maanosa\nja että Europa on tuskin muuta kuin yksi sen niemimaita? Niin, eipä\npaljoa puutu, ettei Aasia yksinään ole yhtä suuri kuin Europa, Afrika\nja Australia yhteensä. Maapallon 1500 miljoonasta asukkaasta asuu\nAasiassa 830 miljoonaa, siis enemmät puolet. Jos nyt otamme maailman\nkartan käteemme ja vertaamme Etelä-Europaa eteläiseen Aasiaan, niin\nesiintyy molemmissa useitakin varsin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä.\nPyreneitten niemimaata vastaa Aasiassa Arabian niemimaa; molemmat ovat\ntylppiä ja nelikulmaisia. Italian saapas vastaa Intian niemimaata;\nmolemmilla on alapuolellaan kärkensä edessä iso saari, Sisilia ja\nCeylon. Balkanin niemimaata taasen vastaa Taka-Intia; molemmilla on\nsyvälle leikkautuneet, säännöttömät rannikot ja kaakossa kokonainen\nsaarimaailma, Arkipelagi ja Sundasaaret. Mutta palatkaamme Tibetiin,\njoka on kuin jättiläismoisten aaltojen ympäröimä linnotus. Etelässä\nsillä on kaksinkertainenkin vallitus, Himalaja ja sen pohjoispuolella\nTranshimalaja, ja näitten välissä on osittain veden täyttämä\nvallikaivanto, Induksen ja Brahmaputran yläosa. Ja Tibet on todellakin\nlinnotus, suojamuuri Kiinan selkäpuolella.\n\nNoin tavattomien vuorijonojen saartama maa on luonnollisesti peräti\nvaikeapääsyinen, eikä ole montakaan europalaista Tibetin halki\nvaeltanutta. Mutta juuri se seikka houkutteli minua, ja vuodesta 1896\nlähtien olen seitsemään kertaan kulkenut Tibetin läpi eri suuntiin.\n\nTibetin asemalla on vaikutuksensa asukkaihinkin. Maailmasta\neristettyinä ja naapurien kanssa seurustelematta on Tibetin kansa\nkulkenut omia teitänsä ja omalla tavallaan kehittynyt rajojensa\nsisäpuolella. Maan pohjoinen kolmannes on kerrassaan asumatonta;\nsiellä matkustin kerran kolme kuukautta ja toisena kertana\nkahdeksankymmentäyksi päivää, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.\nKeskimäinen kolmannes on harvaan asuttua; etupäässä vaeltelee siellä\npaimenia lammas- ja jak-laumoineen, asuntoinansa käyttäen mustia\ntelttejä. Monet heistä ovat myös taitavia jakin ja antilopin\nmetsästäjiä; toiset keräävät kuivuneista järvistä suolaa, kuormittavat\nsillä lampaitansa ja vaihtavat saaliillaan etelästä ohraa.\n\nEteläisellä kolmanneksella ovat enimmät asukkaat, kahden ja kolmen\nmiljoonan vaiheilla. Siellä ei eleskele pelkkiä paimentolaisia, vaan\nmyös vakinaisia asukkaita, jotka ovat kivestä rakentaneet majoja pikku\nkyliksi ja viljelevät ohraa virtojen syvissä laaksoissa, etenkin\nBrahmaputran. On heillä joitakuita pikku kaupunkejakin; isoimmat ovat\nLhasa ja Shigatse.\n\nMuuttuneessa muodossa on Buddhan uskonto tuhannen vuotta takaperin\nvallannut Tibetin. Aikaisemmin vallitsi täällä luonnonuskonto, joka\nkansoitti daimoneilla ja hengillä vuoria, virtoja, järviä ja ilman.\nVanhasta taikauskosta siirtyi paljonkin uuteen oppiin, jota sanotaan\nlamaismiksi. Maailmassa on 620 miljoonaa kristittyä ja 400 miljoonaa\nbuddhalaista; jälkimäisistä ovat n.s. lamaisteja kaikki tibetiläiset ja\nmongolit, Itä-Siperian burjatit, Volgan alavarren kalmukit, sekä\nLadakin, pohjois-Nepalin, Sikkimin ja Butanin kansat.\n\nLamaisteilla on suuri joukko munkkeja ja pappeja, joilla on yhteisenä\nsäätynimenään lama. Heidän ylipappinsa on dalai-lama Lhasassa, ja\nmelkein yhtä korkea-arvoinen on tashi-lama, joka toimii ylimäisenä\npappina Tashi-lunpossa, suuressa luostarissa lähellä Shigatsea.\nKolmantena arvojärjestyksessä on Urgan suurlama pohjois-Mongoliassa.\nNämä kolme ja jotkut muut ovat ruumiillistuneita jumalia, inkarnatioja.\nHe eivät milloinkaan kuole, sillä yksilöissä asuva jumala vain vaihtaa\nmaallista majaansa. Kun dalai-lama heittää henkensä, on jumala, sielu,\nlähtenyt jälleen vaellukselle ja siirtyy johonkin muuhun pojan\nruumiiseen. Sitte kun tästä pojasta on saatu selko, tulee hänestä uusi\ndalai-lama. Lamaistit siis uskovat sielunvaellukseen, ja loppuna,\nkaikkien sielujen täydellisentymisenä, on niiden sulautuminen\n\"Nirvanaan\".\n\nBrahmaputran yläjuoksun laaksossa on paljon nunna- ja\nmunkkiluostareita. Temppelisuojamat ovat koristeltuja jumalankuvilla,\njotka on muovailtu metallista tai kullatusta savesta, ja yötä päivää\npalaa niiden edessä voilamppuja. Munkit ja nunnat eivät saa mennä\nnaimisiin, mutta muun kansan keskuudessa vallitsee se kummallinen tapa,\nettä naisella saa olla kaksi miestä tai useampiakin. Muhamettilaisilla\non käytäntö päinvastainen; heidän keskuudessaanhan on monivaimoisuus\nsallittua. Tarpeetonta on sanoakaan, että kumpainenkin järjestelmä on\nyhtä järjetön ja tekee mahdottomaksi ajatellakaan onnellista\nperhe-elämää.\n\n\n\n\n21. Toivioretkeni Lhasaan.\n\n\nLop-norilta lähtien tunkeusin v. 1901 kolmannen kerran korkeiden\nvuorten maahan. Kesä oli juuri alkanut tukahuttavine hiekkamyrskyineen,\nja ihan kaipasi päästä ylös raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Suuri\nkaravaanini oli hyvinkin sekalainen seurue. Minulla oli kuusitoista\nItä-Turkestanista palkkaamaani muhamettilaista palvelijaa, kaksi\nvenäläistä ja kaksi burjatilaista kasakkaa sekä Urgasta tullut\nmongolilainen lama matkassani. Elintarpeita olin koonnut seitsemäksi\nkuukaudeksi, lisäksi on mukana telttejä, turkkeja, makuuvaatteita,\naseita ja muita tavaralaatikoita, joista kaikkiaan kertyi 39 kameelin,\n41 hevosen ja muulin sekä 60 aasin kuormaa. Sitäpaitsi oli karavaanin\njatkona 60 teurastuslammasta, useita koiria ja kesy hirvi.\n\nSiten taivalsin ylänkövuoristoon ja kapusin toisen vuorijonon yli\ntoiselta päästyäni. Ylhäällä suurilla selänteillä on ilma niin ohutta,\nettä on työläs hengittää, ja vähäinenkin liikunto panee sydämen\npamppailemaan. Sentähden uupuu karavaani kovin pian, laidunruoho käy\nyhä niukemmaksi, karavaanista menehtyy paljon juhtia, ja matka joutuu\npäivässä harvoin yli 20 kilometrin.\n\nOlin jo jättänyt 44 päivämatkaa taakseni suoraan etelään suuntautuvalla\ntolallani ja tapasin nyt ensimäiset jäljet ihmisistä. Matkani määrä oli\nLhasa, jonne oli vielä 480 kilometrin taival. Tähän asti oli kaikkien\neuropalaisten, jotka olivat yrittäneet tunkeutua tuohon pyhään\nkaupunkiin, ollut pakko pyörtää takaisin tibetiläisten ratsumiesten\npysähdyttäminä. Tibetiläiset ovat pohjaltaan suopeaa, herttaista\nkansaa, mutta he eivät siedä mitään muukalaisia maassaan; he ovat\nkuulleet, että valkoihoiset ovat vallanneet Intian ja Keski-Aasian,\nja pelkäävät nyt, että sama kohtalo saattaisi tulla heidänkin\nosakseen. Kaksisataa vuotta takaperin asui Lhasassa katolilaisia\nlähetyssaarnaajia, ja vielä v. 1845 kävivät kuuluisat ranskalaiset\nhengenmiehet Huc ja Gabet kaupungissa. Mutta sittemmin murhattiin kaksi\neuropalaista näiden itsepintaisesti pyrkiessä Lhasaan, ja muiden on\ntäytynyt palata tyhjin toimin.\n\nNyt tahdoin minä yrittää onneani. Suunnitelmanani oli matkustaa\nvalepuvussa kahden seuralaisen keralla. Toinen oli tuo mongolilainen\npappi, jota me vain yksinkertaisesti puhuttelimme lamaksi, ja toinen\nburjatilainen kasakka Shagdur. Burjatit ovat mongolilaista rotua,\npuhuvat mongolilaista murretta ja ovat myös lamaisteja. Reillä on\nkapeat, hiukan vinot silmät, ulkonevat poskiluut ja lihaiset huulet.\nVaatetus on molemmilla kansoilla melkein sama: pitkähihaiset turkit,\nhuivi vyöllä, lakki ja edestä ylöspäin taivutetut saappaat. Minun asuni\noli senvuoksi tarkoin yhtäläinen, ja kaikki mitä otimme mukaamme\ntelttitarpeita, kirstuja ja ruokavaroja, oli mongolilaista tekoa ja\nalkuperää. Mitä ehdottomasti tarvitsin europalaisia tamineita, kuten\nmaantieteellisiä kojeita, kirjotusvehkeitä ja kaukoputken, sullottiin\nhuolellisesti yhteen kirstuun. Varuksinani oli kaksi venäläistä\nkivääriä ja ruotsalainen revolveri, ja karavaanin juhdista valittiin\nmatkaani viisi muulia, neljä hevosta ja molemmat äkäisimmät koiramme,\n\"Tiikeri\" ja \"Lilliput\". Minä ratsastin muhkealla hiirakolla, Shagdur\nisolla papurikolla ja lama pienellä, kellanharmaalla muulilla.\nKuormajuhtia kuljettivat mieheni, ja minä ratsastin taampana. Molempina\nensimäisinä päivinä saattoi meitä vielä muuan muhamettilainenkin\nnimeltä Ördek, jonka kuitenkin piti kahden päivän kuluttua pyörtää\ntakaisin pääkortteeriin, missä muu karavaani odotti paluutani.\n\nMonet mongolit tekevät vuotuisia toivioretkiä suurissa aseestetuissa\nkaravaaneissa pyhään kaupunkiin palvomaan dalai-lamaa sekä saamaan\nhäneltä ja tashi-lamalta siunauksen. Niinpä minäkin tahdoin tavottaa\nnäiden mongolilaisten toiviotien, eikä mitään muuta mahdollisuutta\nollutkaan saapua Lhasaan kuin sellaista valepukua käyttäen.\n\nHeinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet\nolivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe.\nEnsimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja\ntoisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä.\nSitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven\nlähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden\njuurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me\nkolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi\nhuoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.\n\nEnsiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin\nbiljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama\nvoiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää\ntuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka\ntapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen\npalvelijaini kanssa.\n\nEhtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden\nryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme\nrauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti\nminulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. \"Takimaisten\nhevosten välitse vilahti varjo!\" Me tempasimme aseemme ja riensimme\nulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten\npilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti.\nMutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri\nvielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta:\ntoinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur\nlähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa\nkuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.\n\n\"Herra, lähtekäämme ajamaan roistoja takaa\", huudahti Shagdur.\n\nMinä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni\nväkisin. \"Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme\nniitä saavuta.\"\n\n\"Antakaa sitte minun ja Ördekin tavottaa niitä.\"\n\n\"Ajatelkaahan toki\", vastasin, \"että ne tuntevat maan paljoa paremmin\nkuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen\nlatunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne\nsaavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia\nvoroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin\neläimiämme.\"\n\nYö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me\nistuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä\nsytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme\ntutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen\nhiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli\nryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka\nkalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen\nalapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja\najanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua\npidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä.\nVarmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät\nhe senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti\nsaattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!\n\nÖrdek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa\ntakaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin\nkuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin\nvillikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili\npäivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan\nja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi\nvilliaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi\nmuutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa\nhellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan\npääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut\nheihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja\nviittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän\nneljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.\n\nMe kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40\nkilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten\njaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella\ntavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua\nvenättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli\nminulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja\nherätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa,\nkeksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä\npitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki\nvalmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.\n\nMe jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä\nkolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen\nvartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja\ntakana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien\nkoiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta,\nkun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä\nsen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin\npilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat\nmongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon\ntuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin\nmurahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani,\nvaan norui puroina.\n\nTuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä\nherättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla,\nkun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja\nsyöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja\nkuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää\nkamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat.\nNyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.\n\nLyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen.\nMissään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä\nlukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja.\nPäivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä\njännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.\n\nHeinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme\nselvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu\njaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia\npyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa;\nviimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla.\nTangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen\nheistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja\nleiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin\nläheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.\n\nLaman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin\nomistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa\nvieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon\neteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut\nsinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista\ntippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei\nhousuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät\nturhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa\nsateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin\näänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se\nkuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen\nesimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte\ntarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain\nhalusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa.\nArvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: \"Älä nyt siinä\nenää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!\" Minä\nlensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla\nhääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.\n\nPaimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän\nläheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti.\nVarhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme\nvieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme\npyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin\nkaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää,\nhulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo\nmöhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta\nmatkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan\npainon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi\nkelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut.\nOnneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista\nsilkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset\nihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen\ntinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.\n\nLammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita\nkäristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme\ntibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme\nedelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle\njokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä\nsen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta\nsiekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen\nvuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan\nsuuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä\ntaitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin\nylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä\nvettä sekunnissa.\n\nPuolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä,\njolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun\nverhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että\nmiltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut\nmyötävirtaan.\n\nNyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään\naskelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama\nvielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani\nsullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin\nkorkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin\nsisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana\nalas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta\nrantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti\nlietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä\nsen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.\n\nLama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi\nsatulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle\nmatkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30\nmetriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo\nrantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut\ntähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas\noikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli\nsaapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi\nhevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat\nkuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa\nkohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin\nturkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi -- samassa\nhupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa.\nVaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen\nparempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja\nponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.\n\nTämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani\nlitsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme\noli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen\nsytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän\nsentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin\nvartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja\nkonttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä.\nTie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli\niso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion\nympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli\nladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä\nkiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä\nnimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen\npaperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi,\njoka työnnetään nahkamassiin.\n\nRatsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden\nkaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja,\nnäyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme\nheidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me\nkuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä\nsukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä\nhätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan\nrauhaansa.\n\nSeuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli\nse jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta\nsotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat\nelukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja\npäästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki\nolivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää\npysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä\nkertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni\nratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.\n\nElokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä\nkohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista\ntelttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli\nmeistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan.\nMutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan:\nmuuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut\njakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri\neuropalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi,\nettä joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä\npaikoillamme.\n\nSiten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua,\njonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme,\nettä he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä\nlivistämästä pakosalle.\n\nSeuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä\npäälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos\nhenkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran\ntuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen;\nratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin\ntahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei\njohtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria,\nvaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä.\nLikellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja\nkeihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja\nvasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.\n\nSeuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien\nnaapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He\npistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja\nihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle\ntelttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. \"Dalai-lama on\nkieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa\", kertoivat he,\nja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia\nsanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä\nseitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet,\nmutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa\neläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.\n\nElok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä\nläksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien\nsaattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli\nmeitä seuraavaan tapaan:\n\n\"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään\ntelttiinsä vieraspitoihin.\"\n\n\"Viekää terveisiä Kamba Bombolle\", vastasin minä, \"mutta sanokaa\nhänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään\nkestitykseen.\"\n\n\"Teidän on tultava\", pitkitti tulkki; \"keskellä telttiä on paistettu\nlammas, ja kulhoissa on paahdettuja jauhoja ja teetä. Hän odottaa\nteitä.\"\n\n\"Me emme askeltakaan loittone leiristämme. Jos Kamba Bombo tahtoo meitä\ntavata, niin tulkoon tänne.\"\n\n\"Jollette tule matkassani, niin en osaa puolustautua maaherralle. Hän\non matkustanut yötä päivää, puhutellakseen teitä. Minä pyydän teitä\ntulemaan mukaan.\"\n\n\"Jos Kamba Bombolla on meille jotakin sanottavaa\", päätin minä puhelun,\n\"niin hän on tervetullut luoksemme. Me emme hänestä mitään tahdo,\npyrkien vain rauhallisina toivioretkeläisinä Lhasaan.\"\n\nKahta tuntia myöhemmin ratsastivat tibetiläiset paikalle pitkänä,\nmustana rivinä, keskessään maaherra, isolla valkealla muulilla. Hänen\nsaattueenaan oli virkamiehiä, upseereja ja pappeja punaiset ja siniset\nvaipat yllä, turbaanit tai heleänväriset hatut päässä, pyssyillä,\nsapeleilla ja keihäillä varustettuina. He ratsastivat hopealla\nsilatuissa satuloissa, ja koko joukko näytti siltä kuin olisi ollut\nkysymyksessä sotaretki vihamielistä heimoa vastaan.\n\nHeidän saavuttuaan perille levitettiin maahan mattoja ja pieluksia, ja\nniille asettui Kamba Bombo. Nyt astuin minä hänen luokseen ja pyysin\nhäntä tulemaan kehnoon telttiimme, missä hän istuutui kunniasijalle,\nmaissisäkin päälle. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen vanha ja\nnäytti lystikkäältä ja ovelalta, mutta myös valjulta ja kivuloiselta.\nRiisuttuaan avaran, punaisen manttelinsa ja hytyränsä seisoi hän\nedessäni erinomaisen hienossa keltaisessa kiinalaisesta silkistä\nvalmistetussa puvussa, ja saappaat olivat vihreätä samettia.\n\nNyt alkoi haastelu, ja olipa se pärpätystä! Kumpainenkin puoli pani\nkaikkensa, puhuakseen toiselta suun tukkoon. Mutta lorun loppuna oli\nvakuutus, että olimmepa mitä väkeä tahansa, leikattaisiin meiltä kaula,\njos vielä askeleenkaan etenimme Lhasaan päin. Me vastustelimme kyllä\nvielä sen ja seuraavan päivän tätä päätöstä, mutta mikään ei auttanut,\nja meidän täytyi mukautua ylivoimaan.\n\n\"Pelkäättekö minua niin suuresti\", kysyin Kamba Bombolta, \"kun moisella\njoukolla tulette teltilleni?\"\n\n\"En\", vastasi hän, \"mutta minä tiedän teidät ylhäiseksi herraksi, ja\nLhasasta olen saanut käskyn osottaa teille samaa kunnioitusta kuin\nmaamme korkeimmille virkamiehille.\"\n\nNiinpä palasin keskeytetyltä toivioretkeltäni loppumattomia teitä\npitkin Tibetin halki pääkortteeriini. Kamba Bomboa emme enää nähneet,\nmutta väkeni tapasin mitä parhaassa voinnissa.\n\nKun kolmea vuotta myöhemmin englantilaiset intialaisine joukkoineen\nväkivalloin tunkeusivat Lhasaan ja ampuivat tieltään tuhansia, kuuluu\nKamba Bombokin kaatuneen. Minä olin siitä syvästi pahoillani. Tosin oli\nhän ehkäissyt suunnitelmani, mutta kohteliaasti ja herttaisesti, ja hän\noli vain tehnyt velvollisuutensa, dalai-laman määräystä totellen.\nOlimme myös eronneet mitä parhaina ystävyksinä, minä olin hänelle\nlahjottanut kiinalaista silkkiä ja hän minulle varastettujen hevosten\nkorvaukseksi kaksi kaunista hiirakkoa. Sitäpaitsi oli hän varustanut\nmeidät ruokavaroilla paluumatkaa varten. Niistä monista tuhansista\naasialaisista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, oli hän parhaita.\n\nEn silti jättänyt retkeilyjäni Tibetissä, vaan tein yhä uusia matkoja,\ntutkien maata ja maisemia missä vain kulloinkin pääsin varkain\nkulkemaan. V. 1906 olisi minulla ollut seikkailurikkaalla matkallani\ntilaisuutta suunnata kulkuni Lhasaankin, syystä että englantilaisten\nsotaretki oli herättänyt dalai-lamassa kunnioitusta. Mutta he olivat jo\nkuvanneet kaupungin niin tarkoin, ettei minulla ollut sieltä enää\nmitään haettavaa, joten tarkastelinkin mieluummin Tibetin toista\nkaupunkia Shigatsea ja sen ulkopuolella sijaitsevaa Tashi-lunpon isoa\ntemppeliä. Siinä asuu 3800 eri arvoluokkien munkkia, joiden ylimäisen\npapin tashi-laman luokse pääsin vieraskäynnille. Niillä seuduin\nviettämiini viikkoihin sisältyi enemmän harvinaista ja uutta nähtävää\nkuin ihminen juuri konsanaan voi joutua yhteen menoon kokemaan.\n\n\n\n\n22. Villiaasi ja jak.\n\n\nJos retkilläni Tibetissä olisin lukenut kaikki kohtaamani villiaasit,\nniin olisi niitä monia, monia tuhansia. Kaukana pohjoisessa tai\nylänkömaan sydämessä tai etelässä kuluu tuskin päivääkään noiden\nmuhkeain, ylpeitten eläinten ilmestymättä näkyviin milloin yksinäisinä,\nmilloin parittain, jopa monisataisina laumoinakin. Villiaasin\ntieteellinen nimi on _Equus kiang_. Tämä nimitys ilmaisee sen läheistä\nsukulaisuutta hevosen kanssa, ja kiangiksi sanovat sitä tibetiläiset.\nVilliaasi on keskulaisen muulin kokoinen; sillä on hyvin kehittyneet\nkorvat ja herkkä kuulo, hännän päässä tupsu, turkki punaisenruskea,\nvatsa ja koivet vain valkeat. Vaaraa vainutessaan se korskuu kovasti,\nnostaa päänsä korkealle, höristää korviaan ja harittaa sieramensa; se\nmuistuttaa siis enemmän aasia kuin hevosta. Mutta kun sen näkee\nnelistävän pitkin Tibetin suolatasankoja, esiytyy kesyn ja villiaasin\neroavaisuus suurempana kuin aasin ja hevosen, ja karavaanini hevoset ja\naasit näyttivät aavikon kiangien rinnalla maankiertäjiltä.\n\nVilliaasit ovat hiljaisen, aution Tibetin koruna, ja jo monet vuodet\novat ne olleet ystäviäni. Karavaani samoaa laakeata tasankoa\nsuolajärven rannatse. Silloin nelistää tienoolle tomupilvenä lauma\nvilliaaseja. Ne noudattavat kaikki johtaja-aasin päällikkyyttä; oriit\nseuraavat tammoja, nämä johtaja-aasia, ja varsat pysyttelevät emojensa\nläheisyydessä. Valppaat, mutta varomattomat elukat ovat kyllä\nvainunneet karavaanin, mutta ne eivät ole vielä milloinkaan nähneet\nsellaista ilmiötä eivätkä tiedä, miten vaaralliseksi saattaa koitua\nuteliaisuutensa tyydyttäminen. Ne tekevät kauniin puoliympyrän meihin\npäin ja pysähtyvät tiemme varrelle. Tuon tuostakin ne korskuvat, ja\nniiden koivissa vavahtelee lihasvoima ja joustavuus. Karavaanin\nlähestyessä käännähtää lauma oikealle, kaartaa meidät taitsemme ja\nilmestyy jälleen toiselle puolelle. Tämä temppu uudistuu niin tiukassa\njärjestyksessä kuin kantaisivat villiaasit näkymättömiä ratsastajia\nseljässään. Ne näyttävät tahtovan ilkkua uupuneille hevosillemme, jotka\nhädin enää jaksavat jalkaansa nostaa.\n\nTai olemme pystyttäneet leirimme jäätyneen lähteen luo tasangolle.\nLähellä on kianglauma laitumella, ja auringon laskuun asti elukat\nkirmailevat pitkin lakeutta. Mutta hämärissä ne kokoontuvat keskelle\nkenttää mahtavaksi ryhmäksi, tammat ja varsat keskelle, oriit ympäri\nlaidalle. Ne asettavat yövartioita varottamaan susien lähenemisestä. Ja\nmeidän koiramme haukahtelevat, kun villiaasit yön hiljaisuudessa\nkorskuvat tai kavioillaan kuopivat routaantunutta maata.\n\nKasakkani pyydystivät kerran kaksi pientä aasinvarsaa, jotka eivät\nvielä tienneet vaaroista mitään. Ne seisoivat telttien välissä liekaan\npantuina eivätkä yrittäneetkään paeta. Ne hörppivät halukkaasti vedellä\nohennettua maitoa, ja me toivoimme niiden menestyvän ja vuosikausia\npysyvän seuranamme. Mutta kun näin kuinka kipeästi ne kaipasivat\nvapautta, tahdoin mieluummin luovuttaa ne takaisin erämaahan ja\nemojensa hoivaan. Mutta se oli jo myöhäistä; emot eivät suostuneet\nottamaan niitä takaisin sitte kun olivat olleet ihmisten hoteissa.\nMeidän oli ne teurastettava, jotteivät niitä olisi sudet saaneet\nsaaliikseen. Niin ankara on erämaan laki, ihmisen kosketus riittää\nriistämään niiltä vapauden tenhon. \"Kuka päästi villin aasin vapaaksi\nja siteistä irrotti villin muulin, jolle minä olen korvessa antanut\nkotinsa ja suolaisella arolla asuinsijansa?\"\n\nMutta me emme voi eritä Tibetistä palataksemme Intiaan, edes\npikimältään tutustumatta siihen jyhkeään härkään, joka villinä\njuoksentelee Tibetin korkeimmissa vuoristoissa. Tibetinkielellä sitä\nsanotaan jakiksi, ja tämä nimitys on siirtynyt useimpiin\neuropalaisiinkin kieliin. Se on läheistä sukua kesylle jakille, mutta\ntätä isompi. Väriltään se on aina korppimusta, ainoastaan vanhemmiten\non pääkallon karvapeite monasti harmaankiuhtava. Kesy jak sitävastoin\non usein valkeanruskea tai täplikäs. Yhteistä on molemmilla kummallinen\nruumiin muoto ja tavaton pitkäkarvaisuus. Sivulta katsoen näyttää jak\nkyttyräiseltä; ihan etukoipien kohdalla on selkä korkeinna, ja siitä se\nloivenee yhtämittaisesti hännänjuureen asti; kaula ja niska painuvat\nvielä jonkun verran syvemmälle. Elukka on suunnattoman painava, väkevä\nja jykevärakenteinen; karkeiden sarvien kärjet ovat usein säröilleet ja\nelukkain rajuissa kamppailuissa kuluneet.\n\nKun jak elelee neljänkinkymmenen asteen pakkasessa, tarvitsee se\ntuuheata taljaa ja suojelevaa rasvakerrosta nahan alla, ja siinä\nsuhteessa se onkin niin hyvin varustettu, ettei sille mikään kylmyys\nmitään mahda. Silloin jakselee se parhaiten, kun sen hengitys\ntuprahtelee sieramista höyrypilvinä. Kummallinen on jalan mittaisten\nvillaripsujen kiehura, joka ympäröitsee kupeitten alaosaa ja etukoipien\nyläosaa usein niin rehevänä, että karvatöyhdöt lakaisevat maata. Kun\njak makaa kivikovalla, jäätyneellä tai romeisella maaperällä, on tämä\npaksu hatu sille patjana, jolla sen on pehmeä ja lämmin levätä.\n\nMutta mistä saavat elantonsa nämä lihakkaat jättiläiset seuduilla,\nmissä ei oikeastaan kasva mitään ja karavaani saattaa menehtyä laitumen\npuutteeseen? Useinhan ei päiväkausiin näe ainoatakaan ruohonkortta;\nvasta 4500 metrin korkeudessa tapaa hyvin harvakseltaan pieniä\nvaivaispensaita, ja puita nähdäkseen on laskeuduttava vielä 1000 metriä\nsyvemmälle Brahmaputran laaksoon. Ja kuitenkin kuljeskelevat nuo isot\nelukat tuolla ylhäällä ja menestyvät erinomaisesti. Ne elävät\nsammalista ja jäkälistä, joita raasivat kielellään suuhunsa; kieli on\nniillä karhea kuin karsta, ja siinä on kovia, teräviä sarveisväkäsiä.\nSillä kuorivat ne myös maan kamarasta sentimetrin korkuista\nsamettihienoa ruohoa, jota kasvaa tunturipurojen kaltailla; se on niin\nlyhyttä, ettei sitä hevonen voisi syödäkseen kaluta.\n\nKerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin\nvain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän\noli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen\njoutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä\nvalmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme\n200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta\nastuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän.\nLeirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään\nisoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta\nvuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan\nvarrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin\nmukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja\najatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi\nkivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen -- oikea jak-sää.\nPyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen\nkyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin\nrosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle\npäästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse.\nJännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän\npyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se\nei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä\nrauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko\naikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka\npani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti\nkohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui\njoitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää\ntasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta\nmätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi.\nKättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä\ntakana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak\noli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.\n\nSe sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset\netäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat\npitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen\nhautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja\nsoralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka\nkärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla\nuinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.\n\n\n\n\n23. Intian hyötykasvit.\n\n\nTibetin ylämaassa on Induksen isoimmalla sivujoella Satledshilla\nlähteensä. Vastustamattomalla voimalla murtautuu se Himalajan läpi,\npäästäkseen meren helmaan, ja sen laakso on meillekin paras tie\nlaskeutuaksemme Tibetin ylätasangolta Intian hehkuvan kuumalle\nalangolle. Silloin kuljemme useiden korkeusvyöhykkeiden läpi peräkkäin,\nja niillä on myös kaikilla omituiset eläimensä ja kasvinsa. Tiikeri ei\nkohoa kovinkaan korkealla Himalajan etelärinteille, mutta lumileopardi\nei pelkää kylmää. Kesy jak menehtyisi, jos se vietäisiin alas\ntiiviimpiin ilmakerroksiin, mutta susi, kettu ja jänis esiintyvät sekä\nIntiassa että Tibetissä.\n\nVielä jyrkemmät ovat kasvikunnan rajat. Ikuisen lumirajan (3900 metrin)\nalapuolella kukoistavat leiniköt ja vuokot, kuusiot ja esikot ihan\nkuten meidän leveysasteillamme vastaavassa lämmössä. 3600 metrin\nkorkeudessa on metsän raja, johon ei koivu ulotu, mutta kuusi vielä\nmenestyksellä pyrkii. 3000 ja 1800 metrin välillä ympäröi meitä\nsuuremmoisina metsinä se lumoavan kaunis havupuu, joka on nimeltään\nHimalaja-seeteri; sillä on Libanonilla kuuluisia sukulaisia, joista\nrakentamillaan laivoilla foinikialaiset hallitsivat Välimeren kauppaa.\n2100 metrin korkeudessa tervehtii meitä tammi, ja ilahuttaa tuoksullaan\nköynnösruusu. Mutta tuhannen metrin alapuolella avautuu toinen maailma,\nsillä siinä on troopillisen metsän raja, ja pian olemme keskellä\nakaasioita ja palmuja, bamburuokoja ja kaikkea intialaisen dshungelin\nrunsautta.\n\nIntian kasvimaailma on lähinnä sukua troopillisen Afrikan\nkasvullisuudelle. Monsuunisateitten tai keinotekoisen kastelun\nhedelmöittämänä antaa maaperä sekä villeille että viljellyille\nkasveille mitä runsainta ravintoa. Tosin on laajoja aloja kuivina\nerämainakin, varsinkin luoteisessa. Mutta toisilla seuduilla on\nkasvullisuus sen sijaan sitä rehevämpää ja tiheämpää, jotta ilma on\nkyllästetty huumaavilla tuoksuilla kuin jättiläismoinen ansari.\n\nTäällä menestyy banaanin kurkunmuotoinen hedelmä, monien miljoonien\nihmisten ravinto. Intiasta ja Sundasaarilta käsin on tämä tärkeä\nhyötykasvi levinnyt Afrikaan ja Välimeren rannikoille, jopa Meksikoon\nja Keski-Amerikaan asti. Sokeripitoisena ja mehevänä, hyvänmakuisena ja\ntuoksuvana on sen valkoinen, jauhoinen liha erinomaista herkkua, ja\nbanaanin isoja lehtiä käytetään kattojen peitteenä, päivänvarjostimina\nja moniksi muiksi hyödyllisiksi esineiksi sommiteltuina.\n\nKuinka ihanaa onkaan levätä kuumana vuodenaikana mangopuun katveessa!\nSe on viisitoista metriä korkea, ja sen siniharmaiden, nahkeiden\nlehtien suojassa on ihmeen viileätä. Mangohedelmien liha on\nkullankeltaista ja mehevää, se sisältää runsaasti sokeria ja\nsitroonahappoa. Mutta jos minulta kysyt _miltä_ ne maistuvat, niin\nolenpa pulassa vastauksesta, sillä niiden maku ei muistuta mitään muuta\nhedelmää; se vain on varma tosi, että erinomaisen hyviä ne ovat.\n\nKotimaastaan Kotshinkiinasta ovat appelsiinipuu ja sen pienempi veli\nmandariinipuu levinneet yli koko Intian, samoin kuin viinirypäleet,\nmeloonit, omenat ja päärynät, saksanpähkinät ja viikunat, joita kaikkia\nja paljon muita on Intiassa yltäkyllin. Viikuna on ennen kypsymistään\nvihreä, mutta tulee sitte keltaiseksi, ja viikunapuuta tapaa\nkaikkialla, missä se saa kyllikseen lämpöä. Se esiintyy jo Vanhassa\nTestamentissa, ja viikunapuun alla selvitteli Buddha uskontonsa\narvotuksia. Siksi onkin puun tieteellisenä nimenä _Ficus religiosa_. Ei\nvähemmin kuuluisa ole buddhalaisuudessa lootoskukka, _Numphaea\nstellaris_, joka muiden lumpeiden tavoin kelluu veden pinnalla. Se on\nbuddhalaisen uskonnon tunnuskuva, kuten kristinopin on risti.\n\nMelkoisen korkealle kehittynyttä on Intiassa riissin viljelys, etenkin\netu-intialaisen kolmion koilliskolkalla Bengalissa ja Assanissa,\nsamoinkuin eteläkärjessä Dekanissa ja Taka-Intian niemimaalla Birmassa.\nVehnää viljellään luoteisessa ja puuvillaa maan sisäosissa.\nPuuvillapensaalla on isot, keltaiset kukat, ja saksanpähkinän suuruisen\nkodan haljetessa ilmestyy näkyviin joukko siemeniä, joita kattaa\npehmeä, villainen karvapeite; nämä karvat eivät ole muuta kuin\npuuvillaa. Sitte kun poimitut kodat on kuivattu päiväpaisteessa,\nirrotetaan koneella haivenet siemenistä, puhdistetaan, sullotaan\nkääryiksi ja lähetetään kaiken maailman tehdaskaupunkeihin, etenkin\nEnglannin teollisuuden keskukseen Manchesteriin. Intiassa ja Arabiassa\non puuvillapensasta viljelty jo kaksituhatta vuotta. Aleksanteri Suuri\ntoi kasvin Kreikkaan, ja sittemmin on puuvillaistutuksia perustettu\nyltympäri maailman mutta parhaiten on se tuotannonhaara päässyt\nvauhtiin Pohjois-Amerikassa.\n\nSuunnattomasti on kehittynyt viime vuosikymmeninä kautsukin ja\nguttaperkan tuotanto. V. 1830 lähetettiin Europaan 230 tonnia\nkautsukkia, v. 1896 tuotiin sitä 31500 tonnia; lisäytyneeseen\nkulutukseen on etupäässä vaikuttanut polkupyörä- ja\nvoimavaunuteollisuus. Kysynnän noin kasvaessa ruvettiin järjettömästi\ntuhoamaan puita, joiden hyytynyttä maitonestettä nimitetään kautsukiksi\neli kumiksi; mutta nyttemmin on palattu ymmärtäväisempiin menetelmiin.\nIntiassa on kaikista kautsukkia tuottavista puulajeista kumipuu\ntärkein. Sen kuoreen vihlotaan poikittaisia uurtoja ja esille tiukkuva\nmaitoneste kootaan säiliöihin, sitte se keitetään, hämmennetään,\npuserretaan, levitetään läkkipellille, kierretään kokoon ja toimitetaan\nkimppuina kauppaan.\n\nIntiasta saamme edelleen monenmoisia mausteita, kuten kaneelia, joka on\n_Cinnamomum_-puun nilaa, pippuria, jota Aleksanteri Suuri ensimäisenä\ntoi Europaan, inkivääriä, kardemummaa ja sesamia, jonka hedelmistä\npuserretaan hienoa ruokaöljyä. Sitäpaitsi menestyvät täällä tee, kahvi,\ntupakka ja muuan kasvi, joka tuottaa sekä siunausta että kirousta,\nnimittäin valmu. Jos veitsellä nirhaa sen puolikypsiä kodankuoria, niin\ntiukkuu esille valkoista maitonestettä, joka ilmassa jähmettyy\nruskeaksi. Se on oopiumia. Persian ja Intian oopiumiviljelysten\ntuotanto lähetetään parhaastapäästä Kiinaan. Kiinalainen on\nintohimoinen oopiumin polttaja. Pieni oopiumipallonen liimataan\nerityisesti sommitellun piipun ahtaaseen pesään ja sitä pidellään\nlampunliekin päällä. Savu vedetään keuhkoihin kahdella syvällä\nhenkäyksellä, ja jo toisen pallosen käytettyään vaipuu oopiuminpolttaja\nkuolonkaltaiseen uneen, joka on täynnä unelmia ja ihania haavekuvia.\nHän unohtaa huolensa ja ympäristönsä ja riemuitsee hetkellisestä\nautuudestaan. Mutta herätessä näyttää hänestä todellisuus raskaammalta\nja synkemmältä kuin konsanaan, ja hirveä päänkivistys on tuloksena.\nTämän paheen valtaan kerran joutunut voi siitä pelastua ainoastaan\nparantoloissa. Persiassa pidetään oopiuminpolttoa häpeänä, ja sitä\nsuvaitaan vain salaisissa lymyissä. Mutta Kiinassa polttavat miehet ja\nnaiset aivan julkisesti.\n\nOopiumista sai muuan saksalainen apteekkari vuonna 1806 syntymään\nmorfiinia, jonka ruiskuttaminen ihoon lieventää paikallisia tuskia.\nSiitäkin on kehittynyt intohimo, ja ne onnettomat ihmiset, jotka eivät\nlopulta tule toimeen ilman morfiiniruiskua, ovat yhtä varmasti mennyttä\nkuin juomarit. Kirstu ja käärinliina odottavat heitä paljoa aikaisemmin\nkuin muita.\n\nLoppumattoman laajoilla kentillä viljellään Intiassa sokeriruokoa,\njonka mehu sisältää kaksikymmentä prosenttia sokeria. Intian vanhassa\nkielessä sanskritissa on sen nimenä _sakkara_, ja arabialaisten\nkielessä, jotka sen toivat Välimeren rannoille, se kuului _sukkar_.\nPikku muutoksin esiintyy sama sana kaikissa Europan ja monissa Aasian\nkielissä.\n\nPalmukin menestyy monina lajeina Intiassa, etenkin taatelipalmu,\nkookos- ja saagupalmut. Viimeksimainitun ytimestä valmistetaan\nsaagusuurimoita. Se on merkillinen kasvi, sillä se kukkii yhden ainoan\nkerran, korkeintaan kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, ja kuolee sitte.\nPalmujen ohella antaa Intian maaperä ravintoa lukuisille hyödyllisille\npuulajeille, kuten santelipuulle, jota valmistetaan hienoiksi\nhuonekaluiksi, mustapuulle (ebenholtsille) ja tiikille (engl. _teak_),\njoka kasvaa 40 metriä korkeaksi ja muodostaa laajoja metsiä koko\nItä-Intiassa ja Sundasaarilla. Sen puuaine on kovaa ja lujaa kuin\ntammi, ja naulat eivät ruostu siihen lyötyinä. Senvuoksi käytetään sitä\npaljon laivanrakennuksiin; myöskin rautateitten makuu- ja\nravintolavaunut ovat enimmäkseen tiikistä. Usein kolotaan kuolemaan\ntuomittu puu kolme vuotta ennen kaatamista; se kuolee silloin\njuurilleen ja käy keveämmäksi painoltaan, jotta elefantit saavat niitä\nvaivattomasti kannetuksi hirsinä, samalla kun niitä käy lauttaaminen\nvirtoja myöten alas.\n\nSiten olemme maininneet ainakin tärkeimmät Intian hyötykasvit. Ja tämä\nrikas maa, joka käsittää lähes viisi miljoonaa neliökilometriä ja on\nsiis esim. yhdeksän kertaa isompi Saksaa, kuuluu Englannille; kaksi\nviidennestä on suojelusvaltioita, kaikki muu on Birman ohella Intian\nkeisarikuntana. Englantilainen valtion siirtomaa on myöskin Ceylon.\nSitte kun Vasco de Gama oli v. 1498 keksinyt meritien Intiaan, joutui\nEuropa läheisempiin väleihin tuon etäisen maan kanssa. Sataa vuotta\nmyöhemmin perustettiin suuri englantilainen kauppahuone, \"Itä-Intian\nyhtiö\"; tämä sai tukevan jalansijan Intiassa ja alisti yhä suurempia\nmaa-aloja määräysvaltaansa. Nyt ovat englantilaiset puolitoistasataa\nvuotta täydellisesti vallinneet siellä, ja ihmeellisintä on siinä se,\nettä tätä Kiinan jälkeen maapallon suurinta valtakuntaa pitää kurissa\nvain kourallinen englantilaisia. Paitsi armeijan englantilaista osaa\nasuu siellä ainoastaan 76000 englantilaista. Tämä ihme on ainoastaan\nsiten mahdollinen, että Intian ruhtinaat ja kansat ovat paljoa\nvihamielisempiä keskenään kuin karsaita yhteisille herroilleen,\nenglantilaisille tunkeilijoille.\n\n\n\n\n24. Alas Gangesille.\n\n\nTätä Intian luonnonaarteista ylen rikasta syvännettä lähestymme\nnyt Satledshin laakson kautta, joka alavarrellaan käy yhä\nsuuremmoisemmaksi. Pieniä, huojuvia siltoja myöten ratsastamme me\nlukemattomien syrjäjokien yli, jotta jymy kuuluu kauvas ja kiehuva vesi\nsirkoilee vihmaksi. Ne kaikki rientävät Satledshia kohti, joka lopulta\npaisuu suunnattomasti ja hurjalla voimallaan kunnioitusta herättäen\nvierittää vesipaljouksiaan eteenpäin. Ilma tihenee, hengitys huojistuu.\nKorvissa taukoo soimasta ja päätä lakkaa kivistelemästä, kylmyys on\nhelpottanut. Jo varhaisina aamuhetkinä leyhyilee ympärillämme leuto\nilma, ja väleen saamme päiviä sellaisia, jotka panevat meidät hiukan\nkaihoten muistelemaan Tibetin ylänkömaan viileyttä. Kun useita vuosia\ntakaperin matkustin tätä tietä, kävi lisääntyvä lämpö kovin tukalaksi\nyhdelle koiristani, isolle tuuheaturkkiselle tibetiläiselle, kunnes se\nmuitta mutkitta pyörsi takaisin ja lähti vilistämään Tibetiä kohti. Sen\nkeuhkot ja kaikki elimet olivat rakenteeltaan sovellettuja ohueen\nilmaan, ja minun oli annettava sen noudattaa tahtoansa hyvällä tai\npahalla.\n\nEnsimäinen kaupunki, johon saavumme, on Simla. Siinä on tuskin 15000\nasukasta, mutta se on maailman kauneimpia kaupunkeja ja mahtavampiakin\nsillä sen seeterimetsässä kohoaa linna ja tässä linnassa on\nkeisarillinen valtaistuin. Ja se keisari on Englannin kuningas, jonka\nvallan edustajana Intiassa on varakuningas. Herpaannuttavan kesähelteen\nalkaessa lähtevät kaikki englantilaiset, joita ei toimi pidättele\nalankomaalla, ylös vuoristoon, ja Pendshabin maakunnassa asuvat\nenglantilaiset siirtyvät Simlaan. Varakuningas ja hänen esikuntansa,\nhallitus, armeijan ylipäällystö, virkamiehet ja upseerit, kaikki\nmatkustavat he vaimoineen ja lapsineen ylös Simlaan, ja siellä\neleskelee hienosto huvitellen ja juhlien ihan kuin Lontoossa. Silloin\nnousee asukasluku kolmeenkymmeneentuhanteen.\n\nSimla on rakennettu kukkuloille, jotka ympäröivät huimaavia rotkoja, ja\ntalot näyttävät jyrkillä seinämillä pääskysenpesiltä. Pengermien tavoin\nkulkevat kadut ylitysten, ja yltympärillä kohoaa tumma, sankka metsä.\nMutta seeterien välisistä aukeamista näkee etäällä lounaassa Pendshabin\ntasangot ja Satledshin polvittelevan juoksun, ja pohjoisesta hohtaa\nHimalajan vuoristoröykkiöiden ikuinen lumi. On tietenkin ihanaa päästä\nIntian tukahduttavasta paahteesta Simlaan taas kunnollisesti\nhengittämään, mutta kenties on vielä ihanampaa levätä siellä Tibetin\npurevalta pakkaselta paenneena.\n\nSimlasta vie meidät rautatie satakunnan tunnelin läpi ja mitä\nuhkarohkeimpina polvekkeina lukemattomien siltojen yli ja syvien\nkuilujen kaltaita pitkin alas Pendshabiin, ja nyt olemme alankomaan\nkorventavassa helteessä. Mitä antaisikaan saadakseen vain hiljaisenkin\nhenkäyksen Tibetin lumivuorilta! Mutta meidän täytyy tyytyä istumaan\nrauhallisina veden alituiseen huuhtoman ristikkoikkunan ääressä ja\njuomaan joka asemalla iso lasillinen limonaadia, jossa uiskentelee\njääpalasia.\n\nVain pikimältään kurkistamme Delhiin, aikoinaan peräti suureen ja\nkuuluisaan kaupunkiin Gangesin syrjäjoen Dshamnan varrella. Maan vielä\nkuuluessa muhamettilaiselle hallitsijasuvulle oli Delhi valtakunnan\npääkaupunki ja suurmogulin asuinsija. Ja lukuisat uhkeat muistomerkit\njohtavat vielä mieleen niitä aikoja, pelkästä valkoisesta marmorista\npystytetyt komeat rakennukset, joiden seinät ja pilarit hohtelevat\nkallisarvoisia kiviä, lasuria ja malakiittia, nefriittiä ja agaattia.\nNäistä palatseista oli eräässä aikoinaan suurmogulin valtaistuin,\nriikinkukkoistuin. Se oli katettu paksuilla kultalevyillä ja koristeltu\nlukemattomilla timanteilla, sen selkämyksessä hohti isoin meille\ntunnettu smaragdi, Kohinuur eli \"Valon vuori\", joka nykyään kuuluu\nbrittiläiseen valtioaarteistoon. Kun v 1729 persialaiskuningas Nadir\nShah voitti suurmogulin, joutui tämän miljaardiaarre voittajan\nsaaliiksi, sen mukana riikinkukkoistuinkin. Vielä tänä päivänä on\ntämä valtaistuin Persian shahin hallussa, vielä kiiltelevät sen\nselkämyksessä kultaiset riikinkukot, mutta iso smaragdi ja muut\njalokivet puuttuvat; ne on murrettu irti toinen toisensa perästä, Nadir\nShahin jälkeläisten ollessa rahapulassa.\n\nMyöskin Agra, Dshamnan alajuoksun varrella, on ollut suurmogulin\npääkaupunkina, ja noista hallitsijoista on muuan teettänyt sinne\nrakennuksen, jota vielä tänä päivänä pidetään maapallon kauneimpina. Se\non nimeltään Tadsh Mahal eli Kruunupalatsi, hautamoskeija suurmogul\nShah Dshahanin lemmikkipuolison muistoksi, jonka vierellä hän itsekin\nlepää moskeijan kryptassa. Tämä valtainen hautakappeli on rakennettu\nyksinomaan isoista marmorilohkoista; kaksikolmatta vuotta kesti\naherrusta ja neljäkymmentä miljoonaa markkaa se tuli maksamaan.\n\nPunaisesta hiekkakivestä hakatun upean holvioven kautta tullaan ensiksi\npuutarhaan, joka ympäröitsee pyhäkköä. Isossa lammikossa loiskii\nkelluvien lootoskukkien lomissa kultakaloja, kaikkialla kohtaa silmää\nmitä rehevin vehmaus, jossa visertelevät linnut ja hyppivät oravat\nmajailevat. Jasmiini ja ruusu tuoksuu vastaamme; nuoret kypressit\npyrkivät kohti korkeutta. Häikäisevän valkeana päiväpaisteessa,\nkivettyneiden untuvapilvien utukuvana leijuu penkereellään Tadsh Mahal,\ntaideteos sen veroinen kuin vain rakkaus voi loihtia esille maan\nkamarasta. Penkereen neljästä kulmasta kohoaa jokaisesta korkea, hoikka\nminaretti, niinikään marmorista sommiteltu, ja kahdeksannurkkaisen\nmoskeijan kupukatto ulottuu seitsemänkymmentäneljä metriä korkealle.\nMarmoriristikkoisen aidakkeen takana on moskeijan suojamassa Shah\nDshahanin ja hänen kuningattarensa Mumtazin hautapatsaat. Molempien\nsarkofagit ovat säilyneet kryptassa.\n\nRakennuksen neljä julkipuolta ovat ihan yhtäläiset. Mutta vihreä tausta\nja vaihteleva valaistus herättävät katsojassa yhä uusia tunnelmia.\nAuringon kirkastamat pinnat ovat lumivalkeat, keveät varjot\nheleänsiniset. Siellä täällä näyttää lehto luovan vihreän heijasteen\nvalkoiselle marmorille. Kun aurinko painuu iltaruskon hehkuun, verhoaa\npunakeltainen kimmellys koko rakennuksen, ja Agrasta ei sovi poistua\nennen kuin on nähnyt Tadsh Mahalin kuutamossa. Neiteänä ja huuruisena,\nlämpimänä ja hiljaisena leviää edessäsi puutarha; mutta marmoriseinien\nvalaistus on nyt jäätävän kylmä, varjot esiintyvät korppimustina, vain\nkupulaki hohtaa hopeanvalkoisena. Yöperhosia liihottelee puiden\nlomissa, ja sääsket inisevät kimeästi. Dshungelin salaperäiset soinnut\nkajahtelevat yltympärillä, ja Dshamnan sameanharmaa vesi vyöryy hiljaa\nkohisten pyhää Gangesia kohti.\n\n\n\n\n25. Pyhä kaupunki.\n\n\nGangesin virta-alue, jonka halki meidät vie rautatie edemmäksi itään\npäin, on kauttaaltaan hedelmällistä, ja sen asukkaina on satakunta\nmiljoonaa ihmistä, enimmäkseen hinduja. Kaupunkeja on siellä ihan\nvilisemällä, useat kaksi- ja kolmekintuhatta vuotta vanhoja, ja joka\ntaholta pilkottaa kyliä, joissa kotimaisella maalaisväestöllä on\nbamburuovoista ja olkipunoksista kyhätyt majansa. Hindut viljelevät\nvehnää ja riissiä, ja heillä on oivallisia hedelmäistutuksia. Heidän\npienet ruskeat, varsin sievät lapsukaisensa leikkivät ilkosen\nalastomina majojen edustalla. Pikku poloiset! Yhdeksän vuoden iässä\nheidät jo naitetaan; nuoret aviopuolisot asuvat kuitenkin erillään,\nkunnes ovat täysikasvuiset, ja häähetkestään alkaen on aviovaimo\nnäkymättömissä koko maailmalta, omaisiltaankin. Mutta vielä\nonnettomampi on leski. Entiseen aikaan täytyi hänen poltattaa itsensä\nroviolla puolisonsa ruumiin mukana; tämän pöyristyttävän tavan ovat\ntosin englantilaiset poistaneet, mutta leskivaimon kohtalo on silti yhä\ntukala. Häntä väistellään inhoten ja ken aamulla ensimäiseksi kohtaa\nleskivaimon, hän muka päivällä varmasti joutuu johonkin onnettomuuteen.\n\nJuna pysähtyy Benaresin asemalle, ja ympärilläni tunkeilee keveissä\nkirjavissa puvuissaan hinduja ja muhamettilaisia, turbaanit tai pienet\npyöreät lakit päässä kun vaunut vievät minut bungalowiin, joksi\nintialaista majataloa sanotaan. Siellä virkistää minua kuuman matkan\njälkeen kylpy.\n\nBenares on maapallon pyhin kaupunki. Ammoin ennen kuin Jerusalemia ja\nRoomaa, Mekkaa ja Lhasaa olikaan, kukoisti Benares ikivanhan\nintialaisen uskonnon kotina, ja yhä vieläkin on tämä kaupunki\nbramanismin ja hindulaisuuden sydän. Hinduja on runsaasti kaksisataa\nmiljoonaa, ja heidän kaiken kaipuunsa päämääränä on Benares. Sairaat\nlaahautuvat sinne parantumaan pyhän Gangesin vedessä, vanhat täällä\nkuolemaan; ja ken kuolee etäisten taipaleitten takana, hän lähetyttää\ntuhkansa Benaresiin, jotta se hajautuisi pyhän virran autuaaksi\ntekeviin aaltoihin. Benaresissa saarnasi myöskin Buddha 500 vuotta\nennen Kristuksen syntymää, ja hänen uskolaisilleen, neljällesadalle\nmiljoonalle, on Benares niinikään pyhä.\n\nKaupungin kadut ovat hirveän soukkia kujia, joissa ilma on tunkkaista\nja mätänevien kasviaineiden löyhkän täyttämää. Oikealla ja vasemmalla\non avoimia kauppavajoja, joissa myydään siroja kukka-astioita, maljoja\nja pikareita, messingistä ja muista metalleista muovailtuja, monet\nkirjauksilla syövyteltyjä. Hivuneet katukivet ovat liukkaat kuin\nsaippua pyhien lehmien lannasta, jotka silmät puoliummessa ja korvat\nlerpallaan seisoksivat unteloina ja laiskoina tai tulla jönkäilevät\nlaahustavin askelin sulkemaan ahtaita kulkuteitä. Kaikkialla hohtelee\nkeltaisia rinkikukkia, sillä hyväksi työksi katsotaan näiden\nnelijalkaisten pyhimysten ruokkiminen niillä.\n\nVoit päivät päästään kierrellä Benaresin katuja ja mietiskellen istua\nsen kahdentuhannen temppelin edustoilla, mutta varmasti selviää sinulle\nyhtä vähän kuin minullekaan tämän merkillisen uskonnon arvotus.\nMiljaardeja vuosia ja 330 miljoonaa jumalaa, ken moista ymmärtää!\nLuehan vainen veda-kirjojen neljätuhatta vuotta vanhoja hymnejä ja\nihaile niiden runoutta, joka laulaa luonnosta ja auringosta, sateesta\nja tulesta, maasta, tuulesta ja aamuruskosta. Mutta mitä niissä kohtaat\nsyvämietteisiä ijäisyyden aatoksia, sitä et ikinä tajua, ellet itse ole\nhindu.\n\nHinduilla on kolme pääjumalaa: Braama, luoja, Vishnu, säilyttäjä, ja\nSiva, hävittäjä. Näistä kolmesta ovat muut miljoonat jumalat johdetut;\nsiten merkitsee esim. jumalatar Kali vain yhtä Sivan ominaisuutta.\nTälle jumalattarelle uhrattiin aikoinaan lapsia, nykyään enää vuohia,\nkun englantilaiset ovat tulleet väliin. Mutta hindujen uskonnollinen\npalvominen ei rajotu jumaliin. Miltei koko luonto on heille pyhä, ennen\nkaikkia muutamat eläimet, lehmä ja härkä, apina ja krokotiili, käärme\nja kilpikonna, kotka, riikinkukko ja kyyhkynen. Valhe, varkaus ja murha\novat sallittuja, mutta jos hindu syö lihaa tai epähuomiossa tulee\nnielleeksi vain lehmänkarvankin, niin on hän kiehuvan öljyhornan oma;\nhän on kaikkien uskovaisten kauhistus, ja enimmin omissa silmissään.\nTämä taikausko on vuosituhansien kuluessa syöpynyt hänelle vereen ja\nvallitsee täydellä voimalla vielä tänä päivänä. Pahin kaikista\njumalattomuuksista on lehmän tappaminen tässä maassa, missä naudoille\nrakennetaan sairaaloitakin. Englantilaisia vastaan v. 1857 puhjenneen\njulman kapinan syynä oli osaksi se, että erään uuden kiväärimallin\npatruunat olivat -- raavaanihralla voideltuja.\n\nJa samalla hallitsevat hinduja valkoihoiset herrat, jotka teurastavat\nhärkiä ja syövät niiden lihaa, jollainen tapa on heidän mielestään yhtä\nkauhistava kuin leskien polttaminen ja lasten uhraaminen näiden. Niin\nperäti toinen on hindujen maailmankatsomus kuin meidän. Usein olen\nollut hindujen vieraana ja saanut hyvän kestityksen, mutta mikään\nmaallinen mahti ei olisi saanut heitä syömään minun kanssani;\nuskomattoman pöydässä istumista pidetään saastutuksena, ja hindujen\nkäydessä luonani vieraisilla oli turha tarjotakaan heille mitään.\nSuurissa juhlissa, joita Intian englantilainen varakuningas pani\ntoimeen Kalkutassa, näin ylhäisiä maharadshoja kullalla kirjailluissa,\njalokivillä koristelluissa puvuissaan; mutta he asettuivat paikoilleen\nvasta vähää ennen päivällisten päättymistä eivätkä kajonneet mihinkään\nruokalajiin. Jos joku korkea-arvoinen hindu kuitenkin otti osaa\nateriaan, niin hän oli luopio ja säätyluokastaan erotettu.\n\nSiitä asti kun luoteisesta tunkeutuvat aarialaiset vallottivat Intian\neli persiaksi Hindostanin, siis runsaasti 4000 vuotta, ovat hindut\nolleet jaettuja säätyluokkiin eli kasteihin, ja eri luokkien välinen\njuopa on paljoa suurempi kuin meillä Europassa oli keskiajalla ritarien\nja talonpoikien erotus. Aikoinaan olivat bramiinit, pappisluokka, ja\nsoturit ylhäisimpinä kasteina. Nyt on niitä tuhansia, sillä kukin\nammatti muodostaa luokkansa; kaikki kultasepät esim. ovat omana\nsäätyluokkanaan, kaikki sandaalintekijät toisena. Ja kunkin kastinkin\njäsenet ovat saastutettuja, jos aterioitsevat toiskastilaisen kanssa.\nMaansa ulkopuolella matkustaessaan menettää hindu kastijäsenyytensä;\nvain maksamalla hyvin bramiineille voi hän saada sen takaisin erityisiä\nkatumusharjotuksia noudattaen. Sellaisena katumusharjotuksena on neljän\nlehmästä saadun aineen nauttiminen, maidon, voin ja kahdenlaisen\nlannan, sillä lehmä on ruumiillistunut jumaluus ja pyhempi kuin kaikki\nihmiset -- bramiineja tietenkään lukuunottamatta.\n\nSiitä johtuukin pulskien ja lihavien lehmien liuta Benaresin kaduilla.\nJa samaten vilisee täällä pyhiä apinoita. Niillä on erityinen temppeli;\nse on vihitty Sivan puolisolle, syöjättärelle, jonka ilona on pelkkä\nhävitys ja jota on lepyteltävä verisillä uhreilla.\n\nKerran tässä apinatemppelissä käydessäni oltiin ovella juuri vuohen\nuhraamishankkeissa. Kaksi miestä myyskenteli isoista vasuista ohria ja\npähkinöitä, ja he neuvoivat kiihkeästi minua ottamaan mukaani\nmassillisen, jotten tyhjin käsin astuisi pyhien apinain eteen. Ja\ntuskin olin astunut kartanolle, kun minut ympäröitsi noin viisikymmentä\nharmaata apinaa, jotka mölyten, riekkuen ja nauraen hioivat hampaitaan,\nhyvinvoipina ja hyvällä tuulella. Ojentaessani niille kourallisen ohria\nasettuivat ne takakoivilleen, pitelivät kättäni kiinni toisella\nmustalla tassullaan ja toisella ottivat hyppysellisen ohranjyviä.\nToinen kourallinen hupeni yhtä väleen, ja siten jatkui herkuttelua,\nkunnes varastoni oli lopussa. Sitte ne tuijottelivat minuun pyöreillä\nruskeilla silmillään, loksuttelivat hampaitaan, maiskuttelivat\nhuuliaan, kynsivät niskaansa tai kainaloansa ja katosivat tuossa\ntuokiossa, kiikkuakseen läheisten puiden oksilla. Apinatemppeli on\nniiden asuinsijana, missä ne saavat olla varmoja elannostaan, mutta\nniillä on täysi vapaus pujahdella välipäikseen kaupungillekin.\nKetterinä näkee niiden juoksentelevan kattojen reunoilla, kiipeilevän\nulokkeille ja altaaneille, juoksentelevan katujen poikki, heilauttavan\nitsensä jonkun temppelikartanon puiston latvoihin ja seuraavana hetkenä\ntaas asettuvan korkeiden pagoodien harjakoristeille ja räystäille.\nErinomaisesti ne soveltuvatkin hindujen jumalaistarustosta maalattujen\nja veistettyjen kohtausten taustaan.\n\n\n\n\n26. Uskovaisten rantaäyräällä.\n\n\nEnnen kukonlaulua, kun aamu vasta alkaa heikosti sarastaa idässä, olen\njo Benaresin rantalaiturilla, vuokraan itselleni veneen, jota neljä\nmiestä sauvoo eteenpäin, ja istuudun juurituoliin kajuutin katolle.\nVerkalleen lipuessani pitkin laituria on minulla hyvä tilaisuus\nsilmäillä tätä kummallista kaupunkia, joka leviää Gangesin vasemmalla\nrannalla pitkäveteisenä rykelmänä asuinrakennuksia, muureja ja\naltaaneja; näiden lomista kohoilee epälukuisia pagoodeja, hindulaisia\nkorkeahuippuisia ja pramearakenteisia temppeleitä.\n\n30 metriä korkealta rantaäyräältä johtavat leveät portaat alas\nvirralle, ja kivipatoja pistäytyy siltojen tavoin veteen. Niiden\nvälissä on vedenkalvon yli rakennettuina puutelineitä, jotka on katettu\nolkimatoilla ja isoilla päivänvarjoilla.\n\nTäällä on uskovaisten kokoontumispaikka. Kaupungin sisäosista tulevat\nhe alas pyhälle virralle tervehtimään nousevaa aurinkoa, ruskeat\npuolialastomat olennot, joiden keveät vaatekappaleet, usein vain\nlantiohuivi, pistävät silmään räikeän kirjavina. Suunnaton ihmispaljous\nleviää pitkin virtaa; minun näkyviini ulottuvalla rantamalla on ainakin\nviisikymmentätuhatta.\n\nAnnan veneen pysähtyä, sillä tämä näytelmä on kerrassaan ihana. Eräälle\nkivipadolle astelee bramiini ja kyykistyy alas. Hänen päänsä on\nsileäksi ajeltu, vain niskassa on vielä hiustupsu. Hän ammentaa\nkädellään vettä pyhästä virrasta, ryystää sen suuhunsa, huuhtelee tätä\nsillä ja sylkee pois. Hän huutaa avuksi Gangaa, Vishnun tytärtä, ja\nrukoilee tätä kirvottamaan hänet synnin ja syntymän saastasta ja\nsuojelemaan häntä kuolemaan asti. Sitte hän höpöttää Vishnun\nneljäkolmatta nimeä, suoristautuu ja äännähtää pyhän \"Om\"-tavun, joka\nkäsittää Braaman, Vishnun ja Sivan. Lopuksi hän vielä kääntyy maan,\nilman, auringon, kuun ja tähtien puoleen ja valaa vettä päälaelleen.\n\nNyt ilmestyy Gangesin oikeanpuoleisella äyräällä dshungelin yläpuolelta\nauringon reuna näkyviin. Sen nousua tervehtivät vesiuhrein nämä\ntuhannet hurskaat pyhiinvaeltajat. He sirottelevat käsillään vettä\nilmaan aurinkoa kohti ja kahlaavat virran verkalleen loivenevaan\nuomaan. Bramiini on jälleen kyyristäytynyt ja tekee nyt mitä\narvotuksellisimpia liikkeitä käsillään ja sormillaan. Milloin sivelee\nhän päälakeaan, milloin painelee silmäluomiaan, otsaansa, nenäänsä,\nkorviaan ja rintaansa, kaikella tuolla esittäen vertauskuvallisesti\nVishnun sataakahdeksaa eri ilmestystä. Jos hän yhden ainoankin unohtaa\nnäistä lukemattomista kädenliikkeistä, niin on koko kaksi tuntia\nkestävä jumalanpalvelus pilalla. Päivällisen jälkeen ja illalla\nuusiintuu sama temppuilu. Väliaikoina on bramiinilla muita\nuskonnollisia toimituksia suoritettavana temppelissä.\n\nHiljalleen soluu veneeni alas Gangesia. Tuolla makaa pitkällään\nryysyillä vanha ukko; hän on niin laiha että nahka pingottuu\nkylkiluiden yli, ja yhtä ruskea kuin muutkin uskovaiset, mutta parta on\nlumivalkoinen. Hän on vaeltanut Benaresiin kuolemaan pyhän Gangesin\näärellä, joka juoksee Vishnun jalkojen juuresta. Tuolla on\npitaalitautinen, keski-ikäinen mies, jonka elinvoimia haavat jäytävät;\nhän etsii parannusta Gangesilta, elämän lähteeltä. Tässä astua\nsipsuttaa nuori nainen alas kiviportaita, sirosti kantaen päänsä päällä\nvesiruukkua. Hän kaaloo virtaan kunnes vesi ulettuu lanteille; sitte\nhän juo kädestään, sirottelee vettä aurinkoa kohti, valaa pisaroita\nhiuksilleen, täyttää ruukkunsa ja astelee hitaasti takaisin, pyhän\nveden noruessa punaiselta hunnulta, joka verhoaa hänen ruumistansa.\nToiset istuskelevat tuntikausia ryhmissä rannalla ja lähtevät taas\nyhdessä kotia. Olemassaolon loppumattomassa ketjussa on tämä lyhyt\naamutovi vain iankaikkisuuden sekunti. Ja kaikki nämä tuhannet, jotka\npyhien aaltojen vesiuhreilla palvovat aurinkoa, ovat vakuutettuja\nsiitä, että jokaiselle, joka vaeltaa Benaresiin ja kuolee sen muurien\nsisäpuolella, annetaan kaikki synnit anteeksi. Riittää nähdä Benares ja\nkuolla!\n\nBuddhalaisten tavoin uskovat hindutkin sielunvaellukseen. Hindun sielun\ntäytyy kiertää runsaasti kahdeksassa miljoonassa eläinmuodossa ja\nsovittaa myöhäisempinä elinkausinaan aikaisemmin syykseen tulleet\nsynnit. Siitä uhrit jumalille ja bramiineille tämän ikuisen vaelluksen\nmahdollisimman pikaiseksi päättymiseksi ja jumalien taivaaseen\npääsemiseksi. --\n\nIllalla päivän pahimman helteen laannuttua kuljen taaskin verkalleen\nkaupungin kivisten rantaportaiden ohi. Samean likaisena ja harmaana\nsoluu nyt pyhä virta äänettömänä uomassaan. Mitä kaikkea saastaa ja\ntörkyä sisältääkään tämä autuaaksi tekevä virta! Vedenpinnalla\najelehtaa survottuja, pahanhajuisiksi lahonneita rinkikukkia\nkasoittain, rikkoja, ryysyjä, lastuja, kuplia ja vaahtoa.\n\nEräästä jyrkästä kujasta lähenee rantaa kamalan musiikin nopeassa\ntahdissa ruumissaatto. Rämeä rummutus kiirii kaikuna pagoodien\nmuureista. Paareilla makaa valkean hurstin alla ruumis, suoraksi\nojennettuna, ruskeana ja laihana, ja ruumiinpolttajien kastiin kuuluvat\nmiehet asettavat sen roviolle, joka on kasattu rantamalle. Pian\nkipinöitsee ja räiskyy tuli, ja paksuja savupilviä tupruilee ilmaan.\nPalaneen lihan käryä tunkeutuu minuun asti, ja minä siirrätän venheen\nedemmäksi. Mutta ruumiinpolttajat eivät liioin tuhlaakaan polttopuita.\nRovion ollessa tuhkana viruu hiiltynyt musta ruumis vielä hehkuvassa\nmujussa, ja se heitetään sitte virtaan.\n\nGangesissa asuu jumalia, ei vain näkymättömiä, jotka tuottavat\nsiunausrikkaalla vedellä hindujen vainioista elämää ja voimaa, vaan\nmyöskin näkyväisiä. Hindullehan melkein koko luonto on jumaluuden\nilmausta, ja jumala on krokotiilikin. Sitä ei saa häiritä, saati\ntappaa. Estämättömänä ryömii se rantaäyrästä ylös, sieppaa\nterävähampaisilla leuoillaan pieniä leikkiviä lapsia ja katoaa\nsaaliinensa virtaan. Isä ja äiti murehtivat kyllä, mutta milloinkaan\neivät he ajattele kostoa, vaan tuntevat nyt kenties vielä suurempaa\nkunnioitusta krokotiilia kohtaan kuin konsanaan ennen. \"Maan päällä ei\nole hänen vertaistaan. Hän on kaikkien petoeläinten kuningas.\"\n\nEntiseen aikaan heitettiin ruumiita Gangesiin polttamattominakin. Siitä\njohtuvan rutonvaaran takia ovat englantilaiset kieltäneet tämän tavan,\nmutta joillakuilla kaukaisilla seuduilla se kuuluu kuitenkin vielä\nolevan käytännössä. Vainaja asetetaan pikku laudalle ja lykätään\nGangesin aaltojen verkalleen vietäväksi hiljaiseen yöhön. Kerran näin\nsellaisen kuolonmatkalaisen, joka oli tarttunut hietasärkälle keskelle\nvirtaa. En olisi sitä ollenkaan huomannut, elleivät korppikotkat olisi\npitäneet peijaita sen jäännösten ääressä. --\n\nNyt valelee täysikuu hohdettaan yli virran ja dshungelin, ja toukokuun\nyön ylen satumainen tunnelma leijuu Gangesin rantamilla. Vesi kohisee\nhiljaa karille joutuneen puunrungon kyljessä, ja dshungelin mustissa\nkätköissä rasahtelee. Pantteri hiipii saalista vainuten; sen keltaiset\nsilmät hehkuvat lyhtyinä tiheikössä. Apinat ovat kavunneet liaaneja\nmyöten ylös ja nukkua kyyröttelevät puiden latvoissa. Unestaan\nhavahtunut papukaija päästää pökerryksissään äänensä kuuluviin kimeänä\nvihellyksenä yli metsän, mutta yksikään ei ota mokomaa huomioonsa,\npantterikaan ei käännä päätänsä. Vesi liikkuu hieman. Krokotiili\nkohottaa vitkaan päänsä ja ryömii puunrungolle. Kuutamo välkkyy sen\nmärillä selkäkilvillä. Se kuuntelee jännittyneenä ja odottelee jonkun\naikaa saalista. Mutta pian se peräytyy, taivuttaa pyrstönsä kuin\nteräsjouseksi ja häviää syvyyteen.\n\nSilloin järisyttää äkkiä ilmaa ääni, joka herättää kauhua yltympärillä.\nKuin käreänä, valittavana ukkosena kiirii se dshungelissa. Tiikeri on\nherännyt ja janoaa verta! Ken on kerran kuullut sen kuolemantuomion,\njoka sointuu tiikerin varotusulvahduksessa, ei sitä milloinkaan saa\nmielestään.\n\n\n\n\n27. Intian elefantit.\n\n\nEnsi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan\nItä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt\nelefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä\nintialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia\njättiläisiä oikein kulkueena. \"Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?\"\nkysyi hän ällistyneenä. - \"Kyllä, näethän niiden kävelevän ja\ntottelevan ajajiaan.\" \"Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin,\nsisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi.\" \"Ei, ne ovat\nelefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta\nvangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja\nkuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin.\"\nLähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin\nmuutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi\nkädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois\nmuutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen.\n\"Niin\", virkkoi kasakkani miettiväisenä, \"oikeita ne ovat eläimiä;\nmutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt.\" --\n\nVillien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa,\nCeylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen\nkolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana\nyhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on\nisot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain\nmitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai\npakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen\nmukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja\nkuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se\nvainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää\nyllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat\nne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä\nelefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä,\nvarotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan\nhyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä\nkuin torven toitotuksia.\n\nKärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva\nja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta\nlihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat\nnäpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän\nkitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet\nhanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi\nympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne\nlaskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä\nkoivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan\njuomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.\n\nPeljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon.\nEnimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi,\nmutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös\nkierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto\nmusertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia\noksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset\npysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä\npolkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille\nminään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää\npohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa\nitseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden\nrinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia\nkannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa\nselkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset\nselkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin\ntiheikköihin.\n\nJos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä\nhinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs\nsuoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta\nlaidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten\nlaiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan,\nkirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja\nbamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti\nelefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään.\nMuuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka\nmahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa.\nIhmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen\non niiden pahin vihollinen.\n\nIntiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön\nopetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta\nollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä\npiiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien\nsukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut\nerilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta,\ntyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten\nestääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä.\nSaattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä,\nettä sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen\ntylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen\nkantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin\nnahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.\n\nCeylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät\nsaalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He\nseuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat\ntarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän\nja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki,\njota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat\nsitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti\nja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä\nkahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin\nettä elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan\nhuolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa\nmetsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen,\npujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun\nsilmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä\ntiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti\ntöräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin\nmetsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä\nuudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on\npääsemättömässä pälkäässä.\n\nIntiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa,\nja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä,\nmitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja\nharjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja\nhaalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se\nmetsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii,\nmuodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja\npystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista\nbamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit\nrauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne\nvain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten,\nilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne\nalistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät\nvähimmin.\n\nSillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu\nluja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä\nmetriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas\nloksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää\nlankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt\nlähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen\nmetelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät\nhuomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan\naituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa.\nNe koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja\najomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.\n\nNyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa\nvasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja\nsukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä\nelefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta\nuskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin\nelefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät\nkiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas;\npienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai\ntaaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä\nelefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy\nelefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa\nsilmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy\nelefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan\npuun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan\ntakakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty\nvahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat\novat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.\n\nVangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä\npuihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava\nihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys\non niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan\nisäntiensä palvelijoita.\n\nKesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat\nhirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna\nkaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin\naikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus\nollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän\npäivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien\nja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin\nvarustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.\n\nUseana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut\ntilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä.\nSelkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava\nsatula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla,\njalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin\nratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu\nja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa\npidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee\nsitä rautapiikillään täydellisesti.\n\nVillin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi,\nkesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin\ntavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit\nhautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan\nkuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti\ntuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän\nsisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa\nrauhassa eritä elämästä.\n\n\n\n\n28. Dshungelien kuningas.\n\n\nKalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin,\näänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta\ntummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän\npehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn.\nSeinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin\njoustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa.\nMutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa\nuudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua\njoitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta,\nBaedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen\nkeltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme\nyli puiston palmuihin ja mangopuihin. \"Kun vain olisin tuolla\", miettii\notus, \"niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin\nGangesin suiston dshungeleihin!\"\n\nHäkin posliinikilvessä on kirjotus: \"Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on\nraadellut neljäkymmentä ihmistä\". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai\nkuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.\n\nPyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen\nryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset\nsaalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan.\nViimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään\ntiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin\nse säikkyy ihmisiä.\n\nYleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja\nantilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa\npaastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja\nahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa\nkarjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten\nluonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon\npainoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen\nruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan\nraahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä.\nAteriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan\nsyöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan\nsuunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön.\nSiellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja\nnukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus\npensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo\non kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee\nkovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki\ndshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se\nkuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja\nkuulee paimenen laulun etäältä.\n\nSeuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa\njäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille.\nMetsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman\nvaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen\nloukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät\nkäpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.\n\nSisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja\nTarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta\nIntiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa\nja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän\nmitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras;\nkenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen\npenikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa,\nmukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s.,\ntai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina\nja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun\nkäydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää\nhäneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen.\nLoikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta\nuhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin\nkaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä,\nnaisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui\nIntiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja\nverenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä.\nKokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut\nihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan\ntuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti\naseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on\nainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee\nheinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa\nkohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä\nmieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä\ntiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja\nkerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat\nmetsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna\nvarottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat,\nsillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri\nhiipailee niiden alitse.\n\nRohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli\nenglantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään\ntunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo\noli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein\nyksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen\nluotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän\nasukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista\nlymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun\ntiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän\nuskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan\nampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla.\nNäillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän\nyksinään kaatanut 216 tiikeriä.\n\nPaljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta\napunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle\nsovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä\npyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät,\njotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he\ntiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet.\nSoukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä\ntavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet\nrientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.\n\nKoillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin\nnimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat\ntiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle.\nSen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin,\nsanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja\nKoreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen\nhurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen\npuhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät\nole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat\nsuljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä\nhenkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo\niskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän\nvuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät\nkoitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti\nsopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä\nvastatuksin.\n\n\n\n\n29. Käärmeitä ja käärmeidenkesyttäjiä.\n\n\nKalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta\nennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa.\nTämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen\neversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää\npuistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa\nvai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen\njälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään,\nonko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan\nvuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon\nsilmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.\n\nKobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy\nsiellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa,\nEtelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä\nja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea;\nmitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa\netuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista\nkylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu\nvarjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen\nkuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja\nantaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan\nedestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen\npistonsa.\n\nKobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa\nraunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja\nlahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen\nuntelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla.\nJos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti\nkoloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä\nvaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin\nhämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee\nvasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään\nsisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se\nkiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut\nlaivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa\nankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista\nmunaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia.\nKoiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos\ntoinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan\npaikkaan.\n\nHindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi\nsuurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa\nalkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee\nsitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella\nja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja\nhuomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta\njos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se\nkiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on\nymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain\nkuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.\n\nKobran myrkky keräytyy rauhasiin ja pusertuu myrkkyhampaiden läpi\nesille niin pian kuin nämä tunkeutuvat ihmisen tai eläimen ihoon. Sen\nteho on hirvittävä. Jos purema sattuu varsinaiseen valtimoon, niin on\npikainen kuolema ehdottomana seurauksena. Muutoin kuolee purtu vasta\nusean tunnin kuluttua, mutta heti saatu lääkärin apu voi kuitenkin\npelastaa hänet. Pureman vaikutus saattaa olla heikompi, jos käärme on\npurrut jo vähän aikaisemmin; toinen uhri kenties vain sairastuu\npahasti, kolmas tuskin tuntee mitään vauriota. Myrkkyrauhasten sisältö\nnimittäin tyhjentyy vähitellen, mutta täydentyy taas hyvin pian. Kobran\npuraisema käy jääkylmäksi ja menettää kaikki elonmerkit; hengitystä ja\nvaltimon tykintää ei huomaa, näkö, tunto ja nielemiskyky katoavat. Jos\nasiantuntevaa apua on käsillä, mitä luonnollisesti vain harvoin sattuu\nIntian dshungeleissa, niin pysyy potilas vielä kymmenisen päivää hyvin\nheikkona; vasta sitten alkaa hän verkalleen parantua. Jos hän makaa\nkaksi vuorokautta kuin kuolleena, silti heittämättä henkeänsä, niin voi\ntoivoa, että ruumis voittaa myrkyn tehon.\n\nIntian ihmeellisimpiä ihmisiä ovat käärmeidenkesyttäjät, eikä vieläkään\noikein tiedetä, miten he menettelevät. Joidenkuiden esiintymisestä\ntekee mieli päätellä, että he itsekin pelkäävät näyttelemiänsä\nkäärmeitä, toiset taas pitelevät näitä eläimiä suunnattomalla\nkuolonhalveksumisella. Jotkut varovaiset nykäisevät niiltä\nmyrkkyhampaat pois, toiset jättävät ne rauhallisesti paikoilleen, ja\nsilloin tarvitaan tottumusta ja ketteryyttä käärmeen pureman\nväistämiseksi. Mutta useinkin saavat kesyttäjät surmansa omilta\nkäärmeiltään.\n\nEntiseen aikaan uskottiin, että käärmeidenkesyttäjä houkuttelee\nhuilunsa nukuttavilla sävelillä käärmeen esille kätköistään ja saa sen\ntanssimaan pillinsä mukaan. Todellisuudessa on menettely paljoa\nyksinkertaisempi. Kun käärme nousee koholle ja huojuttaa yläruumistaan,\nojentaa kesyttäjä sitä kohti jonkun kovan esineen, esim. tiiliskiven.\nKäärme puraisee, mutta satuttaa vain itseänsä. Kun näin on käynyt\nuseaan kertaan, heittää se puremasta. Kesyttäjä voi nyt kädellään\nsivellä käärmeen päätä, sen puraisematta. Kuitenkin pitää eläin yhä\nvielä ärtyneenä puolustusasentonsa ja huojuttaa yläruumistaan. Silloin\nnäyttää siltä kuin tanssisi se huilun sävelten mukaan.\n\nOn sentään säikkymättömiäkin käärmeenkesyttäjiä, jotka näyttävät\nsoitannolla ja kädenliikkeillä jollakin tavoin hallitsevan kobraa,\nikäänkuin pakottaen sen jonkinlaiseen hypnoottiseen uneen. Kesyttäjä\nistuutuu pihatolle, missä katseluhaluiset piirittävät hänet, soveliaan\nmatkan päässä pysytellen. Hän laskee maahan ympyriäisen, latuskaisen\nvasun, jossa silmälasikäärme asustaa, ja ottaa pois kannen. Sitte hän\nhärnää käärmettä, kunnes tämä kohottaa yläruumiinsa ja pingottaa\nkakkulasuojustimensa. Herkeämättä sormielee hänen toinen kätensä\nhuilua, toisella tekee hän nukuttavia liikkeitä, kunnes käärme\nvähitellen käy rauhalliseksi. Silloin voi hän sivellä sen päällä\nkasvojaan ja painaa huulensa käärmeen otsakilville. Äkkiä väistyy hän\nsitte nopeana kuin salama syrjään, sillä samassa herääkin käärme\njälleen turruksistaan. Vähäisinkin lihaksen jännittyminen, jo kobran\nsilmienkin ilme riittää kesyttäjälle ilmaisemaan, milloin on\nvaarallinen hetki tullut. Silmänräpäykseksikään ei kesyttäjä uskalla\nsiirtää siitä katsettaan, ja samoin tähystelee häntäkin käärme\nhellittämättömästi; kohtaus on kuin kaksintaistelua, jossa vastustajan\njokainen hyökkäys voi tuottaa kuoleman, jollei sitä torjuta oikeassa\nsilmänräpäyksessä. Taitavan käärmeidenkesyttäjän kerrotaan kykenevän\nseurustelemaan vastapyydetyn käärmeen kanssa yhtä helposti kuin jo\nkesytetynkin. Luonnollisesti vaatii moinen leikki suurta miehuutta ja\nvakaata malttia.\n\nErityisenä näytelmänä on käärmeen ja mungon ottelu. Mungo on pienoinen\npetoeläin hiipijäkissain heimoa ja kobran verivihollinen. Se on tuskin\nkissan kokoinen, ja sillä on pitkäveteinen ruumis. Sellaisen\nkaksintaistelun näin kerran eräässä intialaisessa kaupungissa. Eläimiä\nkuljettava mies varasi itselleen ensin pikku pääsymaksun, koska\nottelussa oli jommankumman heitettävä henkensä. Tuskin oli käärme\nlivahtanut vasustaan, kun mungo syöksähti sen kimppuun, ja nyt alkoi\ntaistelu niin nopeina käännöksinä ja hyppyinä, että sitä hädin ehti\nkatseillaan seurata. Kobra tiesi varsin hyvin henkensä olevan pelissä\neikä jättänyt vastustajaansa sekunniksikaan silmistään, ja mungo väisti\nsen hyökkäyksiä aina mitä vikkelimmin. Lopulta oli käärme kääntynyt\ntoiselle sivulle niin pitkälle kuin pääsi ja tahtoi heilauttaa päänsä\ntoiselle puolelle; sitä silmänräpäystä käytti mungo iskeäkseen\ntakaapäin sen niskaan. Käärme vääntelehti ja kiemurteli, mutta mungo ei\nhellittänyt, ja viimein riippui käärmeen pää enää vain kahdessa ohuessa\njänteessä.\n\nPaitsi kobraa asustaa Itä-Aasian metsissä myöskin jättiläis- eli\npython-käärme. Se on vaalean- tai punaisenruskea, vatsan alta valkea,\nja seljässä on tummia täpliä. Isoin laji kasvaa kahdeksankin metrin\nmittaiseksi. Vain kaikkein isoimmat pythonit kykenevät yhdellä kertaa\nnielemään hirvenvasikan; tavallisesti tyytyvät ne pienempiin\nnisäkkäihin tai lintuihin. Kuuluu sattuneen, että sellainen matelija on\nniellyt lapsen. Mutta yleensä ei python ahdista ihmistä, ellei sen ole\nsuorastaan pakko varjella nahkaansa. Täysikasvuinen mies on sitä\nvastassa ehdottomasti hukassa; sen lihasvoima on suunnaton, se kykenee\njännittämään lihaksiaan miten kauvan tahansa eikä ennen hellitä uhriaan\nkuin tämä on herjennyt hengittämästä.\n\nTuntikausia makaa se kiemuroina mangopuun oksilla ja pitää silmällä\npuuhun laskeutuvia lintuja, tai vaanii maassa saalistaan. Jonkun matkan\npäässä nähtyään kaniinin ei se enää siirrä siitä katsettaan, vaan\nsuoristautuu vitkallisin, pehmoisin liikkein kiemuroistaan ja maata\neteenpäin, nojautuen kylkiluillaan maahan. Kieli vipajaa kepeästi ja\nvikkelästi suusta. Uhri on juuttunut paikalleen kuin lumottu ja\ntuijottelee vain jäykästi käärmettä. Niin pian kuin tämä on päässyt\nsaaliinsa ulottuville sinkauttaa se päänsä salaman nopeudella\neteenpäin, avaa kitansa, sieppaa uhrin kierteisiinsä ja rusentaa sen\nruumiinsa kahden kierroksen väliin. Nyt aukaisee käärme taas\npuserruksensa ja sivelee kielellään elukkaa kuin tunnustellen, mistä\nkohti olisi paras alottaa ateria. Sitte se jännittää leukapielensä niin\nammolleen kuin mahdollista ja alkaa niellä uhria pääpuolesta. Erä\nerältä työntää se leukojaan eteenpäin ja sulloo niiden sisäänpäin\nsuuntautuvilla hampailla saaliin ruumiiseensa. Alaleuka venyy niin\nlaajalle, että näyttää repulta. Sylkirauhaset ovat vilkkaassa\ntoiminnassa, tehdäkseen turkin tai höyhenpuvun liukkaaksi.\nVaivaloisesti soluu ateria kokonaisena alas, ja päältäpäinkin näkee,\nmiten se verkalleen joutuu vatsaan.\n\nPython-käärmeen näkee useimmissa Europan eläinkokoelmissa. Vankeudessa\nse lojuu alallaan ja tarvitsee ruokansa sulattamiseen kesäiseen aikaan\nkahdeksan vuorokautta ja talvisin kuukauden tai vielä kauvemminkin.\nMutta se kykenee runsaan aterian jälkeen paastoamaankin kerrassaan\nkolme kuukautta.\n\n\n\n\n30. Intian valtamerellä.\n\n\nBombay on maapallon kaupunkien seassa helmenä, ja se on Intian avain.\nSiellä astuvat maihin ne, jotka höyrylaivalla matkustavat Europasta\nSuetsin kanavan kautta Intiaan, rautateitse jatkaakseen matkaansa\neteenpäin. Satamassa on epälukuisia laivoja ottamassa tai purkamassa\nlastiaan, sillä Bombay on rikas 300000 asukkaan kauppakaupunki.\n\nTäällä tapaamme viimeisen kerran niiden kansojen ja uskontojen\nedustajia, joita olemme sisämaassa retkeillessämme tulleet tuntemaan,\nja lisäksi moniaita muitakin. Bombayssa elää myös aikoinaan suuren ja\nmahtavan kansan viimeinen jäännös. 6-700 vuotta ennen Kristuksen\nsyntymää perusti muuan viisas mies nimeltä Zoroaster uskonnon, jonka\nomaksuivat koko Persia ja sen naapurimaat; sen nimessä vei Xerxes\nsuunnattomat armeijansa Kreikkaa vastaan. Kun v. 650 islamin sotaiset\nlähetyssaarnaajat tulvivat Persiaan, pakeni Intiaan useita tuhansia\nZoroasterin uskolaisia. Ja tämä kansanjäännös asuu vieläkin Bombayssa;\nheitä sanotaan parsilaisiksi. He ovat Bombayn omistajia ja hallitsevat\nälykkäinä, ahkerina ja varakkaina sen kauppaa.\n\nParsilaisten uskonoppiin kuuluu tulen, veden ja maan rajaton\nkunnioittaminen. Jotteivät haudoilla saastuttaisi maata tai\nruumiinpoltolla häpäisisi tulta, on parsilaisilla erityinen\nmenettelytapa kuolleisiin nähden. Mereen pistäytyvän niemen korkealla\nkunnaalla kohoaa matalia, pyöreitä torneja, joita sanotaan\n\"Hiljaisuuden torneiksi\". Tuollaisen tornin sisäpuolelle asetetaan\nruumis alastomana ja ilman arkkua, ja muutamien minuuttien kuluttua on\nvainajasta vain luuranko jäljellä, sillä läheisissä puissa pesii isoja\nkorppikotkia, jotka tekevät perinpohjaista työtä. Mutta Hiljaisuuden\ntorneja ympäröivän puiston kypressien ja ihanien lehtipuiden katveessa\nvoivat vainajan omaiset häiritsemättöminä antautua kaihonsa valtaan. Ja\nsuuremmoisempaa sijaa ei hautapaikalla kaiketi voi ollakaan: lännessä\nja etelässä leviää avara ulappa, jonka aaltoja myrskyinen monsuuni\nheittelee, pohjoisessa ja idässä taasen on Bombay, Intian valtameren\nkuningatar.\n\nOn lokakuun 14. päivä 1908; kello on yksitoista aamupäivällä, ja kahden\ntunnin kuluttua lähtee höyrylaiva \"Delhi\" Bombaysta äärimäiseen itään.\nSe on 151 metriä pitkä, 8000 tonnin vetoinen ja kuljettaa matkustajia\nja tavaroita Shanghaihin. Sen omistaa iso, rikas yhtiö _Peninsular and\nOriental_, joka saa Englannin postihallitukselta noin kuuden miljoonan\nmarkan vuotuisen määrärahan; siitä maksusta se kuljettaa Aasian ja\nAustralian rannikoille postin. Englannista Suetsin kanavalle saadaan\nmatkustajaliikenteestä päätulot, mutta siitä itään päin joutuu\ntavaraliikenne etusijaan. Jokainen laiva suorittaa Suetsin\nkanavayhtiölle kauttakulkumaksuna 50000 markkaa kerralta, mutta se tie\nkäy sittekin paljoa halvemmaksi kuin koko Afrikan kiertäminen.\n\nEnnen laivaan menoa on tutkitutettava itsensä lääkärillä, sillä Bombay\non ruton pääpesä. Sitten irrotetaan vankat kaapelit, ja potkurit\nalkavat pyöriä; raskaan laivan kestää tunnin ajan suoriutua\nsatamalaiturien piiristä, mutta lopulta se vitkallisesti lipuu\nmerenlahden yli mitä erilaisimpia lippuja liehuttelevien epälukuisten\nlaivojen lomitse, ja taaksemme jää Bombay rakennuksineen, kirkkoineen,\nsavutorvineen ja sankkoine mastometsineen.\n\n\"Delhin\" ylimmälle kannelle pääsevät ainoastaan laivan päällystöön\nkuuluvat henkilöt; siellä on ruorikoju ja kompassi, taampana kapteenin\nkajuutti. Matkustavaisten käytettävissä on varjostavalla katoksella\nsuojattu välikansi. Kymmenen kilometrin mittaiseksi aamukävelyksi saa\nseitsemäänkymmeneen kertaan kiertää tämän kannen. Siinä on\nenglantilaisilla hyvää tilaa olla lyömäpallosilla, ja verkkoja on\npingotettu estämään palloja poukkoilemasta mereen. Upeassa salongissa\non kirjotuspöytiä ja sohvia, on pianokin, ja takakannen puolella on\ntupakkahuone, jossa ateriain jälkeen juodaan kahvia. Alimmalla kannella\nsijaitsevat makuukojut, joissa on niin kuuma, ettei kykene hurstiakaan\nottamaan peitteekseen.\n\nAamulla herätessäni painan sähkönappulaa. Englantilainen palvelija\nsaapuu, huutaa mustan parturini ja laittaa minulle sillaikaa isoon\nposliinialtaaseen merivesikylvyn kuntoon; jälkeenpäin saa suolattoman\nsuihkeen, ja sitten on edessä ensimäinen eine, teetä, leivoksia ja\nbanaaneja. Yhteinen murkina syödään sittemmin isossa ruokasalissa, joka\non vielä kerrosta alempana. Ja sinne kerääntyvät kello puoli\nkahdeksalta matkustajat päivälliselle, jonka valmistavat ja tarjoavat\nportugalilaiset, sekarotua portugalilaisesta Goan siirtokunnasta Intian\nlänsirannikolta.\n\nOlemme hitaasti loitonneet Intian rannikolta. Aurinko painuu nopeasti\nmereen, hämyhetki on lyhyt, ja piankin hohtavat vain potkurien\nkuohuttamat aallot valkoisina sähkövalon juovassa, joka virtailee\nlaivasta merelle. Siellä täällä pilkahtelee pimennosta pieniä\nvalopisteitä; ne ovat höyrylaivoja, Bombayn kulkuväylällä nekin.\nSeuraavana päivänä jätämme Goan taaksemme ja Lakkadivien saariryhmän\noikeallemme. Rannikko on yhä näkyvissä, ja edessämme leviää hiekka- ja\nsoravyöhyke, jonka yli meren hyöky vyöryy mahtavina aaltoina. Taivas on\nheleänsininen, keveitä pilviä leijailee rannikon yli, ja tavaralaivan\npurjeet välkkyvät etäältä kuin jättiläisjoutsenen siivet. Kello\nyhdeksältä illalla alkaa loistava värien karkelo: häikäisevässä\nsinervänvalkoisessa hohteessa, joka muistuttaa salaman heijastusta\npilvissä, loistavat potkurien aallot kuin viilettäisimme silkassa\nelohopeassa, ja tämän kajastuksen kalvetessa ja lopulta hiipuessa\njännittää kuu kimmeltelevän hopeasiltansa yli meren. Hiljainen on yö,\nkuulee vain koneiden yksitoikkoisen, kumean jytinän, ja vielä kello\nyhdeltä käyskentelen kannella nauttimassa viileästä yöilmasta.\nSanomaton vapauden tunne paisuttaa povea, kun on niin kauan harhaillut\nAasian avarissa erämaissa. Lokakuun 17. päivän aamuna solumme Kap\nKomorinin, Intian eteläkärjen ohitse. Jos siitä kulkisimme etelään\npäin, niin saapuisimme puolessatoista vuorokaudessa päiväntasaajalle,\nja edessämme leviäisivät eteläisen pallonpuoliskon valtaiset\nvesiaavikot. Jos yhä pitkittäisimme suuntamme, niin tavottaisimme\nlopulta kaksi pientä yksinäistä kalliosaarta, joiden alastomia rantoja\nIntian valtameren myrskyt pieksävät, Uuden Amsterdamin ja Pyhän\nPaavalin. Mutta sitten asettuisi matkamme rajaksi se osa etelänavan\nmannerta, jolla on nimenään Keisari Wilhelm II:n maa.\n\nSen sijaan käännymme kaakkoon ja näemme puoleltapäivin Ceylonin saaren\nverkalleen kohoavan taivaanrannalla merestä. Jo kaukaa hohtaa\nvalkoisena vyönä hyökyaallokko, joka etenkin kesäisin on suuremmoinen,\nsillä silloin puhaltelee siellä kuukausimääriä keskeytymättömänä se\nnavakka tuuli, jota nimitetään lounasmonsuuniksi. Se on siunauksena\nkoko Intialle, nostattaen maasta ohraa ja viissiä kolmensadan miljoonan\nihmisen elatukseksi.\n\nSavutorvien, purjeiden ja mastojen takaa tulee näkyviin suuremmoinen\nsarja aasialaisia ja europalaisia rakennuksia. Se on Colombo, Ceylonin\npääkaupunki ja kaikkien laivojen pääsatama, jotka välittävät\nliikennettä Europan ja kaukaisen idän välillä. Soutuveneitä tulee\nsatamasta, ja ne kiinnittävät laivamme kaapelit jättiläismoisiin\nkelluviin poijuihin. Singhaleeseja ja hinduja rientää ylös \"Delhin\"\nportaita, hyökäten matkustavaisten matkatavaroihin käsiksi; he ovat\nvain kietoneet lanteilleen vaaleanpunaisen tai valkoisen\nvaatekaistaleen ja päähänsä huivin. Laivan isovene vie meidät maihin.\nKaduilla vilisee vaskenkarvaisia ihmisiä, nelipyöräisiä ajopelejä,\nraitiovaunuja, kääsejä ja pieniä kaksipyöräisiä \"rikshoja\", joita\npuolialastomat miehet vetävät. Hoikkia kookospalmuja kohoilee suurina\nmetsinä, ja näiden välissä vilahtelee alkuasukasten majoja\neuropalaisten virkamiesten ja kauppiaitten rakennusten ohella.\n\nSeuraavana päivänä asettuu höyrylaiva \"Moldavia\" \"Delhin\" viereen; se\ntuo Englannista matkustavaisia ja tavaroita, joiden määränä on\nItä-Aasia. Ne korjaa nyt haltuunsa \"Delhi\", \"Moldavian\" lähtiessä\nkaksiviikkoiselle taipaleelleen Australiaan. Uudet matkustajat ovat\nenimmäkseen virkamiehiä ja upseereja, jotka ovat perheineen olleet\nlomalla kotimaassa ja nyt palaavat toimipaikkoihinsa, mutta on joukossa\nkauppiaitakin ja huvimatkailijoita. Mukana oli ruotsalainen insinööri,\njonka piti Siamissa panna kuntoon puhelinjohtoja, ja myöskin sievä\nneitonen, joka matkusti Hongkongiin viettämään häitä kihlattunsa\nkanssa, joka oli joutunut asumaan noin kaukana.\n\nKun kaikki on valmista, kajahuttaa \"Moldavian\" soittokunta marssin, ja\nmiehistön hurratessa lähtee höyrylaiva \"Delhi\" taas ulapalle, missä\nseitsemästäkymmenestä uudesta matkustajasta useita naisia pian katoaa\nkojuihinsa, vaikka laivan vaaruminen mainingin kohottelemana onkin\nhyvin vähäpätöistä. Illalla kierrämme Ceylonin etelävuoriston ja itää\nkohti kääntyen pidämme suuntamme Sumatran pohjoisniemekkeelle asti.\nSinne on vielä 1650 kilometrin eli kuudenkymmenen tunnin matka.\n\n\n\n\n31. Sunda-saaret.\n\n\nLokakuun 21. päivän aamuna suuntautuvat kaikki kaukoputket itään. Kaksi\npientä, jyrkkärantaista saarta sukeltaa ylös merestä hyökyaallokkonsa\nvalkean kiehkuran keskeltä, ja niiden takana ilmestyy vielä näkyviin\nmuita saaria, joiden metsät vihannoivat kuuman vyöhykkeen ikuisen kesän\nhelminä. Pian kuljemme suoranaisessa saaristossa.\n\nAasia on maapallon isoin mannermaa. Naapuriensa Europan, Afrikan ja\nAustralian kanssa on se kiinteämmin tai höllemmin yhteydessä,\nmuodostaen itäisen pallonpuoliskon mantereeston, Amerikan kuuluessa\nläntiseen pallonpuoliskoon. Europa on niin läheisesti liittynyt\nAasiaan, että sitä voitaisiin sanoa jälkimäisen niemimaaksi. Afrikan\nyhdistää Aasiaan se 110 kilometriä leveä kannas, jonka v:sta 1869\nalkaen katkaisee Suetsin kanava. Australia sitävastoin on valtaisena\nsaarena erillään kaakossa; ainoana siteenä ovat sitä Aasiaan\nyhdistämässä ne molemmat jonot isoja ja lukemattomia pieniä saaria,\njotka kohoavat merestä näiden kahden maanosan välillä. Läntisenä\nsaarijaksona ovat Sunda-saaret, itäisenä Filippinit ja Uusi Guinea.\nSumatra on tavallaan ensimäisenä arkkuna siinä jättiläismoisessa\nsillassa, joka pistäytyy kaakkoon Taka-Intian eteläisimmästä kärjestä,\nMalakan niemimaasta. Seuraavana silta-arkkuna on Java, ja sen\nitäpuolella on rivi keskikokoisia saaria. Tämän sillan pohjoispuolella\nsijaitsevat molemmat toiset isot Sunda-saaret, Borneo ja Celebes.\n\nNäiden saarten eläin- ja kasvimaailma on suunnattoman rikas. Metsissä\nasustaa elefantteja, sarvikuonoja ja tapiireja, tiheikössä vaanii\ntiikereitä ja panttereita, ja aarniometsien syvyyksissä majailee mitä\nmonimuotoisimpia apinoita. Isoin on niistä orang-utan; se kasvaa\npuolikintoista metriä korkeaksi, on hyvin voimakas, talttumaton ja\nvaarallinen, ja eleskelee melkein aina puissa. Sunda-saarilla\nviljellään sokeriruokoa, kahvia, teetä, riissiä ja tupakkaa; siellä\nmenestyvät monet maustekasvit, kookospalmu ja se puu, jonka kuoresta\nsaadaan kuumelääkkeenä tunnettu kiniini. Ja tätä lääkettä tarvitaan\nSunda-saarilla mitä kipeimmin, sillä alavilla rannikkoseuduilla\nahdistelee asukkaita kaikkialla kuume. Mutta hyvä, terveellinen ilmasto\non ylämaassa, 1200-1500 metriä merenpinnan yläpuolella vuoristoissa,\njoiden hallussa on saarten sisäosa.\n\nKeskeltä Sumatraa ja Borneota käy päiväntasaaja, ja siitä syystä\nvallitsee näillä saarilla ikuinen kesä, hiostava ja kostea lämmin.\nAinoat vuodenajat, joista täällä voi puhua, ovat sade- ja poutakaudet,\nja Sunda-saaret ovat maapallon saderikkaimpia seutuja. Asukkaat ovat\nmalaijeja. He ovat pakanoita, mutta rannikolla on muhamettilaisuus\nvoittanut paljon alaa. Sisämaan villit heimot uskovat sokeasti henkiin;\nkaikissa elottomissa esineissä asuu heidän mielestään henkiä, ja\nvainajien sielut ottavat osaa elävien iloihin ja suruihin. Jotkut\nheimot vieläkin lepyttävät henkiä ihmisuhreilla.\n\nSumatra, jonka rannikko nyt jää oikealla kädellä taaksemme, on Ruotsin\nkokoinen, mutta asukkaita on kolmannesta vähemmän. Borneo, joka on\nUuden Guinean jälkeen maapallon isoin saari, vastaa kooltaan koko\nSkandinavian niemimaata. Java, mitä kaunein ja rikkain maa, on vain\nneljänneksen Ruotsin pinta-alasta, mutta sen asukasluku on lähes viisi\nsen vertaa. Sunda-saaret ovat Hollannin alusmaita; vain Borneon\nluoteisosa kuuluu Englannille.\n\nSumatran ja Javan välisessä salmessa on ihan pieni tulivuorisaari\nKrakatau, joka oli kesällä 1883 kamalimman luonnonilmiön näyttämönä,\nmitä historiallisena aikana yleensä on sattunutkaan. Saarelma oli\nasumaton, Sumatran kalastajat vain tapasivat sinne poikkeilla. Mutta\njos se olisi asuttukin ollut, ei olisi yksikään sen asukkaista kyennyt\nkertomaan, mitä oli tapahtunut. Kahdella muullakin, muutamien\npenikulmien päässä sijaitsevalla saarella tuhoutui koko väestö\nyhdenkään sielun pelastumatta. Elokuun 26. p:nä alkoi tulivuoren\npurkaus, ja tuhkaa sateli niin suuret määrät, että se muodosti metrin\npaksuisia kerroksia joidenkuiden laivojen kannelle, jotka jokseenkin\netäältä sivuuttivat saaren. Salamoitsi ja jylisi, meri kiehui, ja\nlukuisia laivoja ja veneitä upposi tai viskautui maalle. Toisena\npäivänä luhistui saari ja vaipui meren kitaan; siitä on enää sirpaleita\nnäkyvissä. Tämä sortuminen myllersi liikkeelle hyökyaallon, joka 30\nmetrin korkuisena syöksähti viereisille Sumatran ja Javan rannikoille,\npyyhkäisi mereen kaupunkeja ja kyliä, tuhosi metsiä ja rautateitä ja\nvieri Afrikan ja Amerikan rannikoille saakka. Voitiin tarkalleen\nlaskea, millä vauhdilla se oli kulkenut meren yli. Tulivuoren\npurkauksen jumu kuului Ceylonille ja Australiaan, vieläpä 3400\nkilometrin päähän; se olisi siis kaikunut yli koko Europan ja vielä\njonkun verran ulommaksikin, jos tapaus olisi sattunut Wienissä.\nTulivuoren sirottelema tuhka peitti alueen yhtä laajan kuin koko\nSkandinavian niemimaa, ja 40.000 ihmistä menetti siinä henkensä.\n\n\n\n\n32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle.\n\n\n\"Delhi\" viilettää suoraan kohti Penangia; tämä kaupunki sijaitsee\nMalakan niemimaan rannikolla. Pari haikalaa seuraa meitä jonkun aikaa\nalahangan puolella, ja pöyristyttää ajatella ihmisen kohtaloa, joka\nsattuisi onnettomuudekseen juuri nyt putoamaan yli laidan. Hai\nkäännähtäisi silloin seljälleen, syöksähtäisi nuolen nopeudella\nylöspäin ihan lähelle veden pintaa, kävisi altapäin kiinni saaliiseensa\nja puraisisi sen veitsimäisillä hampaillaan keskeltä kahtia. Sitä\nviattomampia ovat lentokalat, joita joka taholla karkeloitsee suurina\nparvina; ne ponnahtelevat ilmaan vedestä ja lentävät melko taipaleen\nsiipimäisesti levinneillä evillään.\n\nNyt näkyy maata, ja kaikki kirjeitä kirjotelleet kiirehtivät laittamaan\npostilähetyksensä kuntoon. Me solumme viehättävään salmeen, ankkurit\nkalisevat pohjaan Penangin edustalla, ja liuta veneitä piirittää\nmeidät, tuoden Singapuriin aikovia matkustajia. Kapteeni hommaa\nautomobilin, ja hänen ja erään matkatoverin kanssa ajaa huristan\nkasvitieteelliseen puutarhaan. Pääkatu isoine rakennuksineen,\nhotelleineen, pankkeineen, klubihuoneustoineen ja kauppakartanoineen\nesittää samanlaisen kuvan kuin kaikkikin Aasian kaakkoisrannikon\nsatamakaupungit. Pieniä, yksin istuttavia rikshoja vetää täällä aina\nkiinalainen, väljä sininen nuttu yllä, paljasjaloin ja huipukas\nolkihattu päässä. Huimaa vauhtia porhaltaa automobiili oivallisia\npalmujen reunustamia teitä myöten kasvitieteelliseen puutarhaan, joka\non todella komea. Siinä on puita ja kasveja Intiasta, Sunda-saarilta ja\nAustraliasta, kaikki englantilaisilla ja latinankielisillä nimikilvillä\nvarustettuja. Puissa kiipeilee ketterinä ja nopsina apinoita, väliin\npysähtyen kiikkumaan oksilla istuen, ja suuria vesiputouksia syöksyy\nvaahdoten alas jyrkiltä vuorenseinämiltä, jotka yltympärillä saartavat\ntuuheata, rehevää kasvullisuutta.\n\nHämyn tullessa yllättää meidät rankka sadekuuro, ja moniaan\nsilmänräpäyksen kuluttua ovat kaikki tiet tulvillaan. Sade valuu\nvirtanaan, isot pisarat ovat tiheässä kuin niityllä ruoho, ja\nlikomärkinä tulemme jälleen laivallemme. Ihoon takeltunein vaattein\nkapuan joutuin ylös köysitikkaita, saadakseni virkistävän kylvyn ja\npukeakseni kuivaa ylleni kiireestä kantapäähän. Sitte kokoonnumme\njälleen päivällispöytään, missä kapteeni isännöitsee, johdellen\nrattoisaa keskustelua.\n\nSillävälin lipuu laiva taas yön selkään, sateen ropistessa sen katoilla\nja kyljillä. Singapuriin on vielä kolmenkymmenen tunnin matka, ja\nsuunta viistää mantereen rannikkoa. Ihan odottamatta pistäytyy\nmuutamien penikulmien päässä maalta esille valotorni yön pimeydestä.\nSiellä asuu yksinäinen vartija, joka aina kahden kuukauden kuluttua\npääsee lomalle, kyetäkseen kestämään yksitoikkoista, ilotonta\nelämäänsä. Sataa kaiken yötä, eikä päivällä ole sitte helle ollenkaan\ntukala, vaikka olemme lähellä päiväntasaajaa. Seuraavana yönä jätämme\ntaaksemme Malakan kaupungin; rivi rannikkomajakoita pilkottaa\npimennosta, ja höyrylaivojen lyhtyjä vilahtelee kuin punaisina ja\nvihreinä silminä.\n\nLokakuun 24. p:nä pysähtyy höyrylaivamme Singapuriin. Tämä osa Malakan\nniemimaata tunnustaa Englannin herruuden, pääkaupunkinansa Singapur,\njossa on 200000 asukasta, enimmät kiinalaisia, muut malaijeja,\nintialaisia ja europalaisia. Kaikki kaukaisen idän väylällä kulkevat\nlaivat poikkeavat Singapuriin, ja se on myös Sunda-saarten kaupan\npäävarastopaikkana. Maapallon tuottavimmat tinakaivokset ovat Malakan\nniemimaalla. Singapurin erottaa vain yksi leveysaste päiväntasaajasta\npohjoisemmaksi, ja kesän ja talven lämmönerotus on ainoastaan kaksi\nastetta, mutta täällä sataa harva se päivä.\n\nKun \"Delhi\" ehtoopäivällä pitkittää matkaansa, ympäröitsee sen liuta\npieniä ja keveitä ruuhia, joiden soutajat ovat alastomia\nvaskenkarvaisia malaijipoikia; nulikat uivat kuin kalat, sukeltavat\nkuin saukot, ovat uskomattoman ketteriä ja melovat ruuhiaan yhtä\nmiellyttävästi kuin taitavastikin. He kohottelevat käsiään meitä kohti\n-- me oivallamme sen merkin ja heitämme hopeakolikon kirkkaanvihreään\nveteen. Moiskis! vekarat hyppäävät päätähavin perästä ja sukeltavat\npohjaan asti, ja kun he palaavat veden pinnalle, näyttää onnellinen\nlöytäjä sieppaamaansa rahaa. Ruuhet jäävät siksi aikaa valtoimiksi, ja\nväkevä merivirta on ne ajanut Singapurin ja saarten väliseen salmeen.\nMutta tuotapikaa uivat niihin pojat takaisin ja kiipeävät hyvin\ntaitavasti aluksiinsa, ainoankaan kellahtamatta kumoon. Uusia lantteja\nsinkoilee mereen, ja väsymättöminä kilpailevat nuo pikku vetehiset\nniiden poimimisessa mikäli mahdollista ennen kuin ne ehtivät pohjaan.\nKun \"Delhi\" parantaa vauhtiaan, pitelevät he laivan kupeista kiinni;\nmutta kulun sitte kiihtyessä liiaksi hellittää toinen toisensa perästä\nja pyörtää takaisin satamaan onnellisesti sukeltamine saaliinensa.\n\nAurinko parhaillaan laskee Singapurin taloryhmien, tornien ja\nsavutorvien taakse. Majakan välkkyliekki taistelee pakenevan\npäivänvalon kanssa ja jää voittajaksi. Joukko ruskeapurjeisia\nkiinalaisia dshonkkeja liikkuu hiljalleen veden pinnalla, joka läikkyy\ntyvenenä kuin kuvastin. Tummana ja teräväpiirteisenä kohoaa Singapurin\nvarjokuva läntisen taivaan sammuvalla valotaustalla; salmi avartuu\ntaas, mutta koko hämärän ajan pysyvät maa ja saaret vielä näkyvissä.\nSitte käännymme koilliseen, etäännymme päiväntasaajasta ja suuntaamme\nkulkumme Kiinan merelle. Olemme nyt kiertäneet Aasian mantereen\neteläisimmän kärjen.\n\nKahden vuorokauden kuluttua on meillä Kotshinkiina, Saigon ja Mekongin\nsuistomaa takanamme, ja lokakuun 27. p:nä joutuessamme sen koillisesta\njuoksevan merivirran kosketukseen, joka sivuaa Annamin rannikkoa,\nalenee lämpömäärä joitakuita asteita; sää käy raikkaammaksi ja\nmiellyttävämmäksi. Koillismonsuunin vuodenaika on vastikään alkanut; ja\nmitä enemmän etenemme pohjoiseen, sitä kiivaammin puhaltaa se\nvastaamme. Nyt on meillä kaksi tietä valittavana: joko pysyä avoimella\nulapalla, missä tuuli ja aallot käyvät vastaamme, tai kulkea pitkin\nrannikkoa, missä vastamainittu merivirta ehkäisee kulkua yhtä\npontevasti. Päättipä päin tai toisin, laiva menettää joka tapauksessa\npari solmuväliä nopeudestaan. Meidän kapteenimme on valinnut\nrannikkoväylän.\n\nTaka-Intian niemimaan itäosassa ovat Ranskan alusmaat Kambodsha,\nKotshinkiina, Annam ja Tongking. Hanoi, Tongkingin pääkaupunki, on koko\nIndokiinan kenraalikuvernöörin asuinsijana. Etelässä on tärkeimpänä\nkaupunkina Saigon Mekongin suistomaalla, joka vuosittain laajenee\nniistä suunnattomista liejumääristä, mitä tuo iso virta kuljettaa\nmukanaan. Melkein kolmannes Taka-Intian niemimaata on Siamin\nkuningaskuntaa; se sijaitsee Mekongin ja Saluenin alajuoksun välissä,\njotka molemmat virrat saavat alkunsa Itä-Tibetistä. Sen asukasmäärä on\nvain seitsemän miljoonaa henkeä, siamilaisia, kiinalaisia, malaijeja ja\nlaoskansaa. Siamin kuningas on itsevaltias, hän omistaa kaiken\nkiinteimen ja päättää alamaistensa elämästä ja kuolemasta. Hänen\npääkaupungissaan Bangkokissa on puoli miljoonaa asukasta; sen läpi\nkulkee lukuisia kanavia, joilla suuri osa väestöä asuu kelluvissa\ntaloissa. Bangkokissa on useita kuuluisia ja komeita pagoodeja eli\ntemppeleitä Buddha-patsaineen, joista jotkut ovat puhdasta kultaa.\nSiamissa on buddhalainen oppi säilynyt tärveltymättömänä, valkoista\nelefanttia pidetään pyhänä, ja se esiintyy punaisella pohjalla Siamin\nlipussakin. Siamilaiset ovat mongolilaista alkuperää, keskikokoisia,\ntukevarakenteisia, iholtaan kellanruskeita; hyvin lahjakkaita he ovat,\nmutta laiskoja. Laulua, soittoa ja leikkiä rakastavat he suuresti, ja\nheidän omituisista tavoistaan olkoon mainittuna, että he värjäävät\nhampaansa mustiksi.\n\n\n\n\n33. Hongkong.\n\n\nLokakuun 29. p:nä aamupäivällä höyryämme Hongkong-saariston ensimäisten\nsärkkien ja luotojen ohi; tämä satamaväylä on erinomaisen kaunis ja\nviehättävä, muistuttaen Pohjolan saarisia rantoja. Koillismonsuuni\npuskee navakasti; suolainen vaahto kiehuu \"Delhin\" keulan tiellä ja\nputoaa hienona, välkkyvänä vihmasateena kannelle. Mutta aaltoilua\ntuskin tunteekaan, sillä lukuisat saaret murtavat ja hillitsevät\nvesivuorten voiman. Puoleltapäivin olemme Hongkongin saaren tilavassa,\noivallisessa satamassa, jonka vesi on niin matalaa, että potkurien\nsiivet myllertävät harmaanruskeata pohjamutaa pinnalle. Kokonainen\nlaivasto pikku höyrypursia tulee meitä vastaan, verkalleen lipuessamme\nepälukuisten laivojen lomitse ankkuripaikalle poijujen ääreen. Täällä\nliehuu tuulessa kaikkien kauppavaltojen lippuja; englantilaiset,\nkiinalaiset, japanilaiset, amerikalaiset ja saksalaiset liput ovat\nräikeinä vastakohtina toisilleen.\n\nJokainen hotelli lähettää oman höyrypurtensa noutamaan uusia vieraita.\nEnsimäisenä tehtävänä on kuitenkin heti ankkurin tartuttua pohjaan\neuropalaisen postin purkaminen lukuisina sinetittyinä säkkeinä\npostivirkamiesten aluksiin. Muutamien \"Delhin\" matkustajien omaiset ja\nystävät noutavat omat tulijansa pois.\n\nMinua oli silloin vastassa muuan englantilainen kapteeni, jonka oli\nkuvernööri Sir Frederick Lugard lähettänyt minua tervehtimään ja\nkutsumaan kuvernöörin vieraaksi. Komea valkoinen pursi, jonka\nperäpäässä brittiläisen lipun liepukka laahasi vettä, vei meidät\nmoniaassa minuutissa Victorian laituriin. Victoria on Hongkongin\npääkaupunki, ja siellä asuu lähes puolet saaren 440000 asukkaasta,\njoista enimmät ovat kiinalaisia. V:sta 1842 on Hongkong brittiläinen\nvaltionsiirtomaa, ja sen sataman laivaliikenteelle ei vedä vertoja\nyhdenkään muun sataman liikenne koko maapallolla, vaikka ottaa lukuun\nLontoonkin, Hampurin ja Newyorkin. Säännöllinen laivakulku yhdistää\nHongkongin lukuisiin maailman kauppakeskuksiin, ja 45 vuorokaudessa\npääsee täältä oivallisilla saksalaisilla höyrylaivoilla Hampuriin.\nHongkongin kauppaliike on tavattoman suuri, ja englantilaiset\novat tänne myös perustaneet asemapaikan itä-aasialaiselle\nlaivastolleen, varustaen sen erinomaisilla telakoilla ja laitureilla,\nkivihiilivarastoilla ja kasarmeilla. Useilla valloilla on konsulinsa\nHongkongissa varjelemassa niiden etuja. Tarvitsee liikuskella täällä\nvain pari tuntia nähdäkseen saaren merkityksen ja joutuakseen\nihmeisiinsä Englannin mahtavuudesta ja yritteliäisyydestä. Gibraltar,\nAden, Colombo, Singapur ja Hongkong, kaikki kaukaisen idän meritien\ntärkeimmät kohdat ovat englantilaisten hallussa, ja sota-aikoina\nkykenevät he voimallisella laivastollaan sulkemaan pääsyn muiden\nvaltojen laivoilta.\n\nLaiturilla odotti minua telttikattoinen kantotuoli kahden pitkän\npoikkitangon varassa. Se oli varustettu hyvin upeasti, maalattu\npunaiseksi ja valkeaksi, kupeissaan Suur-Britannian keisarinkruunu.\nKantajina oli neljä kiinalaista punaisissa pukimissa, kultainen kruunu\nkirjailtuna rinnuksiin. Tasaisessa poljennossa kantoivat he minua\nVictorian mutkaisia, jyrkkiä, mutta puhtaita ja sieviä katuja pitkin,\nja minä huojuin tuolissani kuin kameelin seljässä. Pian avautui\npystyaidasta veräjä rehevään puutarhaan, ja hallitusrakennuksen\nportailla toivotti minut kuvernööri tervetulleeksi. Illalla pidettiin\npäivälliset, ja kaikki vieraat, naiset kuten miehetkin, vietiin\njälkeenpäin taas kantotuoleissa, kiinalaisten saattamina seiväslyhtyjen\nvalossa, eräälle aukealle, missä muuan englantilainen rykmentti vietti\ntyytyväistä erojaisjuhlaa. Se oli suorittanut kaksivuotisen\npalveluksensa ja oli nyt siirtymässä Singapuriin, sielläkin\npalvellakseen vielä kaksi vuotta. Kunnaaltamme saimme vapaasti\nsilmäillä niittyä, jolla sotamiehet paperilyhtyineen muodostivat\nkiemurtelevia tulikäärmeitä ja jos joitakin kuvioita.\n\nSeuraavana päivänä kantoivat voimakkaat kiinalaiset minut\n\"Vuorimajaan\", kuvernöörin kesäasuntoon, joka on 500 metriä yläpuolella\nmerenpinnan, joten siellä oli paljoa viileämpää kuin alhaalla\nkaupungissa. Näköala on tuolta ylhäältä ihmeen kaunis. Etelään päin\npääsee katse estämättömänä yli saarten ja luotojen kauvas avaralle\nulapalle, missä kiinalaisten aluksien purjeet navakan tuulen\npullistamina muistuttavat jättiläismoisen yökön siipiä.\n\nLähistöllä sijaitsi sievä, pieni englantilainen kirkko, ja siellä\nkohtasin äkkiä \"Delhin\" kapteenin ja useita matkakumppaneitani, jotka\nkaikki olivat hyvin totisina ja juhlallisina. Kirkon alttari oli\nkoristeltu palmuilla, ja troopilliset kukkaset levittivät huumaavaa\ntuoksua. \"Eikö hän jo pian tule?\" kyseltiin; kaikkien katseet olivat\nsuunnattuja alas tielle, ja pian ilmestyikin mutkasta joukko\nkantotuoleja. Valkoisessa silkkipuvussa, huntu hiuksilla ja valkea\nliljavihko kädessä saapui sieltä odotettu, se nuori neitonen, joka oli\nColombosta lähtien matkustanut mukanamme. Hän oli viehättänyt\nsuosijoikseen koko laivanväestön, hänen naurunsa oli helännyt\nsoinnukkaana ja lapsellisena intialaisten aaltojen yli, ja me\nnimittelimme häntä \"Kaukaisen idän kuningattareksi\". Nyt vietti hän\nvihkiäisiään meille tuntemattoman miehen kanssa, ja meistä pyrki\ntuntumaan siltä kuin tulisi \"Delhillä\" tyhjää ja ikävää nyt hänen\nhäipyessään seurastamme.\n\nMoniapa salaisuuksia tietäisivät kertoa laivat, jotka kuljettavat\nvalkoihoisia miehiä ja naisia Aasian keltaisia ja vaskenkarvaisia\nasutuksia pitkin. Melkein joka matkalla kehittyy laivalla joku pikku\nromaani. Kerran kertoi kapteeni Englannin ja Colombon taipaleella\nolleen laivassaan matkustajien joukossa nuoren naisen, jonka piti\ntavata Colombossa sulhasensa. Mutta matkalla oli hän rakastunut\ntoiseen, ja perille tultaessa oli kapteenin murheellisena\nvelvollisuutena ilmottaa hyljätylle sulhasmiehelle, että hänen\nlemmittynsä oli laivalta tavannut uuden ystävän. Mutta meidän pikku\nkuningattaremme oli koko matkan pysynyt omalleen uskollisena.\n\n\n\n\n34. Koillismonsuunia vastaan.\n\n\nPuolitoistasataa kilometriä länteen päin Hongkongista on Kanton, Kiinan\ntoiseksi suurin kaupunki, lähellä kahden joen suuta, jotka ovat\navoimina teinä sisämaahan. Sentähden on Kanton Shanghain jälkeen Kiinan\ntärkein kauppakaupunki. Kantonista lähetetään maailman markkinoille\nsuurimmat määrät kuuluisia kiinalaisia silkkikankaita, ja melkoisen\npitkälle ovat siellä kehittyneet silkinkudonta, posliini- ja\npaperiteollisuus. Kaupunki on n.s. sopimussatama, s.o. ulkomaalaiselle\nliikenteelle avoin; niitä on Kiinassa 37. Siellä on 900000 asukasta;\nvarakuningas asuu myös siellä, ja Kanton onkin Kiinan kahdeksastatoista\nmaakunnasta eteläisimmän pääkaupunki. Sen kadut ovat niin kaidat, ettei\nniitä pääse kulkemaan vaunuilla, ja suuri osa väestöä majailee\nvenetuvissa, jotka on kiinnitetty paaluihin virralle. Kahdentuhannen\nkilometrin pituinen rautatie yhdistää Kantonin Pekingiin, valtakunnan\npääkaupunkiin.\n\nPitkin Kiinan rannikkoa kuljettaa meitä nyt \"Delhi\", ja lokakuun\nviimeisenä päivänä olemme ulapalla koillismonsuunin ladulla. Meri\naaltoilee ankarasti, mutta laiva ei paljoakaan hytky, kun sen keula\npääsee suoraan halkomaan aaltoja. Tuuli on vain niin tuima, ettei voi\noleskella kannella, ja tämä säännöllinen puhuri puskee täällä nyt puoli\nvuotta. Laivan ympärillä vinkuu ja nauskuu, kaikki telttikatokset\nkorjataan pois, jotteivät lentele riekaleina ulapalle, ja mitä\nedemmäksi joudumme pohjoiseen, sitä viileämmäksi käy ilma;\npäällystakkia tarvitsee, jos tahtoo tuokion seistä aaltojen vihmovassa\npärskeessä katselemassa vihreitä valkoharjaisia vesivyöryjä, jotka\nkumeasti pauhaten tohahtelevat vastaan. Ja kuitenkin uskaltautuvat näin\nkorkeassa aallokossa kiinalaiset kalastajaveneet tänne saakka, ja\nniiden miehistö hoitelee pikku ruuhiaan ja verkkojaan hämmästyttävän\nvarmasti ja taitavasti.\n\nItäpuolellamme on nyt iso Formosan saari, jonka Japani valtasi\nkuusitoista vuotta takaperin. Se on Etelä-Kiinan ja Itä-Kiinan merten\nrajana; jälkimäinen vaihtuu pohjoisempana Keltaiseksi mereksi. Ja\nsilmäilkäämmekin nyt kartalta niitä kaarevia saariryhmiä, joita on\nkeräytynyt mantereen edustalle. Niinhän nuo ovat kuin kesällä\nlehtikiehkurat maalaiskartanon oven edustalla! Sundasaaret, Filippinit,\nLiu-Kiu-saaret, Japanin saaret, Kurilit ja Aleutit, -- kukin tuollainen\nkaareva saariryhmä on aallonmurtajana Tyyntä merta vastassa, ja kukin\nsaartaa sisämeren. Molemmat eteläisimmät sisämeret olemme jo tulleet\ntietämään, pohjoiset ovat Japanin meri, Ohotan meri ja Behringin meri.\n\nKoillismonsuuni puhaltaa jo puolittain myrskynä. Se vetää ja imee vettä\nmukanansa, ajaen sitä yöt päivät samaan suuntaan lounasta kohti\nedellään. Siten syntyy voimakas pintavirtaus, jonka painosta laivamme\nvauhti hidastuu kolmella tai neljälläkin solmuvälillä tunnissa. Jos\nvielä tulee vuorovesi lisäksi ja se käy merivirran suuntaan, niin\njuoksee pintavesi lounasta kohti kelpo myllypuron vauhdilla.\n\nVuorinen ja saarinen rannikko näkyy milloin läheisenä, milloin\netäisenä; monasti kykenee kaukoputkella erottamaan vain valotornit,\njoita on rakennettu pikku saarille mantereen edustalle. Kiinan rannikon\ntekevät nimittäin kovin vaaralliseksi luodot, vedenalaiset kalliot ja\nmatalikot.\n\nHeinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin ovat Hongkongin ja\nympäristön vitsauksena tuhoisat pyörremyrskyt, joita sanotaan\ntaifuuneiksi. Tuollainen tuulispää kieppuu huimaavan nopeasti ja imee\npyörteeseensä kaikki mitä vastaan tulee. Se saa tavallisesti alkunsa\nTyynen meren ulapalla, mutta lähenee vain verkalleen mannerta, 13\nkilometrin vauhdilla tunnissa. Filippineille ja muille taifuunien\ntolalla sijaitseville saarille rakennetuilta myrskynvarotusasemilta\nvoidaan sen vuoksi hyvissä ajoin ilmottaa sähköteitse Kiinan rannikolle\ntuon luonnonilmiön tulo. Silloin vedetään esim. Hongkongin satamassa\nmustia, kolmikulmaisia lippuja korkeihin mastoihin, jotka näkyvät\nkauvas, ja jokainen tietää, mitä se merkitsee. Kiinalaiset dshonkit\nkääntyvät oitis maalle päin etsimään turvaa korkeiden rantojen\nsuojasta, ja muut laivat lujittavat kiinnikkeitään. Taifuunia voi\nmuuten usein väistääkin jokseenkin helposti, sillä kun on selvärajainen\nkehä, ja hyvällä vauhdilla pääsee laiva sitä pakenemaan; siihen se vain\ntarvitsee avointa vettä, jottei se harhaannu Kiinan rannikkosaarten\nsokkeloihin. Myöskin ennustavat pilvien kierteiset liikkeet ja\nilmapuntarin voimakas elähtely pyörremyrskyjen lähenemistä. Syyskuulla\n1906, kertoi minulle kapteeni, oli \"Delhin\" yllättänyt niin äkkiä\nilmestynyt taifuuni, ettei oltu ehditty ryhtyä tavanmukaisiin\nvarokeinoihinkaan. Laivalla oli silloin kansilastina parruja, ja\nraskaimmatkin tukit liehuivat kuin rikat yli laidan. Jyhkeät,\nyläkannella ulkona riippuvat pelastusveneet kieppuivat ympäri ja\npirstasivat ylhäältäpäin koko aurinkokatoksen. Matkustajien lepotuolit\nlensivät ulapalle kuin höyhenet. Suurena vaarana on myöskin\nmerenkäynti; tuuli vaihtelee nopeasti, piesten aaltoja eri tahoilta,\njolloin nämä kasautuvat hurjiksi vesivuoriksi, jotka voivat hulahtaa\nkerrassaan laivojen yli. Kahta kuukautta ennen minun tuloani\nHongkongiin oli saarella käynyt tuhoisa taifuuni; se oli kuvernöörin\npuutarhasta katkonut paksuja puita ja hajottanut tiilisen kasarmin.\n\nAika käy laivalla usein pitkästyttäväksi, ja sitä koetetaan parhaansa\nmukaan kuluttaa lukemisella, keskusteluilla, kävelyillä tai\n\"vitjaleikillä\". Muodostuu kaksi puoluetta, kaksi herrasmiestä\nkumpaisenakin, ja nämä asettuvat 12 metrin päähän toisistaan.\nKumpaisenkin puolen eteen on vedetty liidulla iso ympyrä\nkansilaahkoille, ja temppuna on nyt renkaanmuotoisen, kovan\nköydenpätkän heittäminen sillä tavoin, että se jää ympyrän\nsisäpuolelle. Vaikeutena on estää köysirengasta vierimästä edemmäksi\nkannella; leikin pääetuna taasen on se, että siten saadaan liikuntoa\nlaivalla oltaessa.\n\nNyt on marraskuun 2, päivä. Yöllä satoi tulvanaan, ja uusi päivä on\nharmaassa pilvessä, tuulinen ja kostea. Maata emme näe, mutta me\nviiletämme kellanruskeata, suolatonta vettä pitkin. \"Sininen virta\"\nlaskee mereen tällä kohdalla, ja sen suolaton vesi leviää painavamman\nmeriveden pinnalle. Laivaan saapuu luotsi ohjaamaan meitä vaarallisilla\nkulkuvesillä ylös virtaa; monet näistä luotseista ovat ruotsalaisia ja\nnorjalaisia, joille maksetaan kerrassaan ministerin palkat. Tuntia\nmyöhemmin on meillä molemmilla sivuillamme laakaa maata, Sinisen virran\nsuiston liejusaaret.\n\n\n\n\n35. Shanghai.\n\n\nIsot valtamerilaivat eivät pääse nousemaan Shanghaihin, sillä tämä\nkaupunki sijaitsee Sinisen virran pienen syrjäjoen varrella. Lausumme\nsiis jäähyväisemme \"Delhille\", joka täällä pudottaa viimeisen kerran\nankkurinsa, ja lähdemme pienemmillä höyrylaivoilla ylös virtaa. Pian\nilmestyy laakeille rannoille enemmän eloa, taloja näkyy yhä\ntiheämmässä, tehtaita kohoaa niiden lomissa, ja oikealle ja vasemmalle\non kiinnitetty kiinalaisia laivoja, niiden joukossa kaksi hullunkurista\npuusta rakennettua sotalaivaa, jäännöksinä ammoin menneiltä päiviltä;\nne ovat molemmista päistään korkeita, ja mastoissa liehuu sininen\nlohikäärme keltaisella pohjalla.\n\nNyt avautuvat näkyviimme Shanghain mahtava satamalaituri ja sen ääreen\nrakennetut komeat, korkeat talot. Mutta tuo ei ole Kiinaa, se on\nkappale Europaa, valkoisten kaupunki keltaisten maassa, rikas ja\nmahtava Shanghai 12000 europalaisineen kiinalaisen kaupungin vieressä,\njossa asuu 650000 ihmistä.\n\nKun marraskuussa 1909 astuin maihin Shanghaissa, vei minut automobiili\nkenraalikonsulin asuntoon, missä oli illaksi keräytynyt vieraspitoihin\npelkkiä maanmiehiäni. Seuraavana päivänä, marraskuun 3:na, oli kaksi\ntärkeää syntymäpäivää, Kiinan leskikeisarinnan ja Japanin keisarin,\nkahden hallitsijan, jotka ovat kunnostautuneet voimakkuudellaan ja\nälyllään, kumpainenkin tehneet nimensä kuolemattomiksi äärimäisessä\nidässä. Japanin kenraalikonsuli piti suuren vastaanottopäivän, ja\nShanghain kuvernööri antoi loistavat päivälliset.\n\nHarvinaisen vaihtelevat tunnelmat ja vaikutteet vuorottelivat nopeasti\nja täyttivät sen lyhyen ajan hetket, minkä vietin Kiinan suurimmassa\nsatama- ja kauppakaupungissa. Europalaisilta kaduilta, joita valaistaan\nsähköllä ja kuljetaan raitiovaunuilla, kirkkojen, kauppakartanoiden,\nklubihuoneustojen ja yleisten rakennusten, ajanmukaisten konepajojen ja\ntelakkain keskeltä joutuu muutamassa minuutissa kiinalaiskaupunkiin,\nväärentämättömään Aasiaan. Täällä vilisee keltaisia miehiä sinisissä\nmekoissaan ja mustissa liiveissään, jotka on kiinnitetty pienillä\nmetallinapeilla, valkoisissa sukissaan ja taipumattomissa,\npaksuanturaisissa mustissa kengissään, pieni musta, punatupsuinen lakki\npäässä ja pitkä palmikko niskassa. Kauppamiehet polttavat avoimissa\nmyymälöissään pitkiä, ohuita piippuja, odotellessaan asiakkaita, ja\nteehuoneustoissa vallitsee suunnaton tungos ja melu, loppumaton\nhyörinä, ikuinen leiskuminen edestakaisin, herkeämätön rahan ja tavaran\nvaihto. Shanghaissa oleskellessani pyydettiin minua pistäytymään\nkatsomassa kiinalaista korkeakoulua, ja äkkiä huomasin olevani isossa\nsalissa vastapäätä kahtasataa kiinalaista ylioppilasta. \"Mitä tämä?\"\nkysyin ihan arkaillen amerikalaiselta tohtorilta, joka minut oli tänne\ntuonut. \"Kertokaahan toki jotakin matkoiltanne noille nuorukaisille!\"\nJa ennen kuin oikein oivalsinkaan seisoin jo kateederissa ja kerroin\nsyvän hiljaisuuden valtaamalle keltaiselle kuulijajoukolle onnettomasta\nretkestäni Takla-makanin erämaan halki. Lopetettuani piirittivät minut\nylioppilaat joka puolelta ja minun täytyi pudistaa kunkin kättä. Mutta\noli merkillinen sattuma, että tässä salissa oli mies, joka tunsi\npalvelijani Kasimin, saman, jolle minä olin tuossa erämaassa tuonut\nsaappaissani vettä. Buddhalainen pappi Hori oli saapunut Japanista\nShanghaihin, saatuaan toimekseen saattaa minua noille kuuluisille idän\nsaarille. Hän oli kahta vuotta aikaisemmin oleskellut Itä-Turkestanissa\nja tehnyt matkan Khotan-darjan uomaa pitkin. Retkellä oli vanha\nKasimini ollut hänen saattajanaan ja näyttänyt Horille sen paikan,\nmissä minä olin löytänyt tuon siunatun veden. Siten tavottivat hänen\nterveisensä minut juuri sinä hetkenä, jolloin kerroin yhteisiä\nseikkailujamme kiinalaisille ylioppilaille.\n\n\n\n\n36. Kiinan uskonnolliset olot.\n\n\nKymmenen kilometrin päässä länteen Shanghaista sijaitsee 17.\nvuosisadalla perustetun jesuiittiluostari Sikavain iso rakennusryhmä,\nja minut sai pistäytymään tälle lähetysasemalle muuan matkatoverinani\n\"Delhissä\" tullut katolilainen pappi, pater Robert, jonka piiriin\nkuuluivat Hongkong ja Shanghai, -- hyvin oppinut mies ja etevä vanhan\nkiinalaisen posliinin tuntija. Useita tunteja kesti pikimältäänkin\ntarkastella tuomiokirkkoja, kappeleita, poika- ja tyttökouluja, isoa\nilmatieteellistä havaintotornia, missä jokaisesta päivästä laaditaan\nsääkarttoja, ja eläintieteellistä museota. Kunkin laitoksen\njohtajana on kunnianarvoisa pater, vain tyttöluokat ovat nunnien ja\nmaallikkosisarten huostassa. Lapset oppivat ranskaa ja käyvät\nkatolilaisessa messussa. Monet kiinalaiset perheet ovat jo useiden\nsukupolvien ajan olleet katolilaisia, mitä suurimmalla hartaudella\nlausuillen ave-mariansa ja isänteitänsä. 1150000 kiinalaista on\nkatolilaista, 150000 on protestantteja. Lähetyssaarnaajat noudattavat\nsydämensä ääntä ja Vapahtajan käskyä: \"Menkäät kaikkeen maailmaan ja\nopettakaat kaikkia pakanoita!\" He työskentelevät kärsivällisesti ja\nvelvollisuudentuntoisesti tehtävässään ja antautuvat mitä suurimpiin\nvaaroihin. Vahinko vain, että heidän valtakuntansa on sisäisesti\njakautunut. Katolilaiset ja protestantit eivät kykene sietämään\ntoisiansa. Kiinalaisilla merkitsee \"tien\", taivas, samalla korkeinta\nolentoa. Kiinankielellä nimittävät jesuiitit Jumalaa \"taivaan\nherraksi\", englantilaisten lähetyssaarnaajain käyttämä nimitys on\n\"Korkein ohjaaja\" ja amerikalaisten baptistien \"totinen henki\".\nKristillisten uskontokuntien kiistat sekaannuttavat kiinalaisia,\neivätkä he oikein tiedä mitä ajatella.\n\nKiinalaisten oma uskonto on kokoelma eri oppeja tai pikemmin\nviisaussääntöjä. Kiinassa on ollut runsaammin viisaita kuin missään\nmuussa maassa. Etevin on Konfutse, Sokrateen ja Buddhan aikalaisia; hän\nkirjotti kolmesataa hengellistä runoa sisältävän kirjan nimeltä\n\"Puhtaat ajatukset\". Hänen ympärilleen kerääntyi kaksitoista\nopetuslasta ja 3000 oppilaan piiri. \"Toimi jokaista kohtaan kuten\nsoisit hänen kohtelevan sinua\", kuuluu eräskin hänen käskyjään, ja\nhänen lakinsa ovat tehneet kiinalaisista maailman kohteliaimman kansan.\nHe ovat hienotunteisia ja herttaisia keskinäisessä seurustelussaan ja\nsamaten käyttäytyvät he muukalaisiin nähden.\n\nKun Konfutselta kerran kysyttiin, miten hän oli voinut hankkia niin\nlaajoja tietoja varsin monilta aloilta, vastasi hän: \"Koska olen\nsyntynyt köyhänä ja häädyin opiskelemaan.\" Hän piti rikkautta\nonnettomuutena ja tietoa mahtina. Kiinalaiset pitävät hänen muistoansa\nmitä suurimmassa kunniassa, mutta he eivät palvo häntä jumalana, vaan\nkatsovat hänet kaikkien aikojen suurimmaksi viisaaksi.\n\nKonfutselaisuuden rinnalla on Kiinassa taoismi, jonka ylevä oppi on\nkuitenkin rappeutunut silmänkääntäjätempuiksi ja taikauskoksi. Meidän\najanlaskumme alussa levisi Kiinaan buddhalaisuus, ja se on nyt vallalla\nmelkein koko maassa. Kiinalaisten uskonnollisissa käsityksissä ei\nkuitenkaan ole mitään oikeata tolkkua. Taoisti voi toimittaa\naamuhartautensa Buddha-temppelissä ja illalla syventyä Konfutsen\nkirjotelmiin. Monet pitävät yhtä suuressa arvossa kaikkia kolmea oppia.\n\nMutta kaikkien kiinalaisten -- konfutselaisten, taoistien ja\nbuddhalaisten -- uskonnollisen tietoisuuden yhteisenä perussävynä on\nesi-isien henkien kunnioittaminen, vainajienpalvominen. Matalimpaankin\nmajaan on pystytetty alttari manalle menneiden muistoksi, joita kohtaan\ntunnetaan vain mitä juhlallisinta kunnioitusta, ja hautojen rauhaa ei\nsaa millään muotoa häiritä. 17. vuosisadalla hallitsi Kiinassa\nKhang-hi, valtiaista suurimpia, kerrassaan kuusikymmentäyksi vuotta.\nHänen pojanpoikansa Khien-lung peri kaikki hänen etevät ominaisuutensa,\nja hallittuaan hänkin Kiinaa kuusikymmentäyksi vuotta luopui hän\nvaltaistuimestaan yksinomaan kunnioituksesta iso-isänsä henkeä kohtaan,\njota hän ei tahtonut voittaa hallitusvuosienkaan puolesta.\n\nTästä vainajienpalvomisesta on seurauksena, että suunnattomat alat\nKiinaa ovat hautoina. Mongolikeisari Kublai-khaani herätti 13.\nvuosisadan lopulla suurta mieltenkuohua, kun käski kyntää vanhat\nhautuumaat pelloiksi, ja samainen hautojen pyhyys on tänä päivänäkin\nkovin hankalana haittana rautateiden rakentamisessa. Radan täytyy\nkiertää pyhä alue tai on tämän yli silta rakennettava. Kiinan keisari\nmatkustelee Mukdeniin vasiten uhraamaan esi-isiensä haudoilla, sillä\nMukdenissa lepäävät haudattuina Khang-hi ja Khien-lung, ja heistä\npolveutunut mandshukeisarien suku hallitsee Kiinaa vieläkin.\n\nKatolilaiset lähetyssaarnaajat eivät vastusta kiinalaisten\nvainajienpalvomista; evankeliset katsovat sen soveltumattomaksi\nkristinoppiin. Mutta tämä hurskas hellintä on kiinalaisella\nsynnynnäinen, periytyen sukupolvesta toiseen. Kuten saman parven\nmehiläiset riippuvat toisissaan kiinni kerros toisensa alla, samaten\novat meidän aikamme kiinalaiset esivanhempiensa kanssa yhtä, vieläpä\ntuntevat enemmän kuuluvansa menneisyyteen kuin nykyaikaan.\nVainajienpalvominen korvaa heillä isänmaanrakkauden. Tosin rakastaa\nkiinalainen kotiseutuaan, mutta yhdentekevää on hänelle, mitä muissa\nosissa maata tapahtuu. Kantonin asukas ei joudu kuohuksiin, jos\nvenäläiset ottivatkin Mandshurian ja japanilaiset Korean, kunhan\njättävät rauhaan Kantonin. Vierasuskolaisia kohtaan on kiinalainen\nhyvin suvaitsevainen, eikä pane ollenkaan pahakseen, jos hänelle lausuu\narveluitansa hänen oman uskontonsa täydellisyydestä.\n\nVainajienpalvelus on kiinalaisten varsinaisena uskontona. Samalla\ntuntevat he taikauskoista pelkoa henkiä kohtaan ja turvautuvat\njumaliin, joilta toivovat apua. Pohjois-Kiinassa kävin kerran\ntemppelissä, missä oli kokonainen suojama täytetty seisovilla,\nmaalatuilla savimuovauksilla, jotka kuvasivat syntisten tuskia\ntuonelassa. Siellä sahattiin uskoton vaimo keskeltä kahtia, varkaalta\nhakattiin molemmat kädet, herjaajalta reväistiin kieli suusta.\nMonilukuinen sarja oli luonnollista kokoa ja pöyristytti\nkamaluudellaan. Suojaman loukossa oli useita isoja ruumisarkkuja.\nEräästä oli kansi raoilaan, ja siellä näki vainajan kiristelevän\nhampaitaan. Kysyessäni, mitä varten arkut olivat täällä, vastattiin\nminulle: Kiirastulessa kestettävien kärsimysten aika käy\nkuolleelle sitä lyhemmäksi, mitä kauvemmin hän saa olla tuonelan\ntemppelisuojamassa.\n\nNiin, peräti taikauskoisia ovat kiinalaiset. Jos joku on sairastunut\nkuumeeseen ja hourailee, niin omaiset uskovat, että hänen sielunsa on\njoutunut harhateille, ja sillä paikalla, missä hän menetti tajuntansa,\nkanniskellaan hänen vaatteitaan, jotta eksynyt sielu pääsisi jälleen\noikeille jäljille. Ja öisin noustaan katolle heiluttelemaan palavaa\nlyhtyä, jotta sielu löytäisi kotiin.\n\n\n\n\n37. Keskuksen valtakunta.\n\n\nKiinalaisen koulupojan ensimäisenä opetuksena on, että taivas on\nympyriäinen ja maa nelikulmainen, että Kiina on keskellä maata ja siitä\nsyystä nimeltään Keskuksen valtakunta. Kaikki muut valtiot ovat Kiinan\nympärillä ja sen valtaan alistettuja.\n\nKeisarin arvonimenä on \"taivaan poika\", hänellä on ylin hengellinen ja\nmaallinen valta. Hallitukseen tullessaan antaa hän hallituskaudelleen\nerityisen nimen, jota sitte hänestä itsestäänkin käytetään. Seuraajansa\nmäärää hän poikiensa joukosta itse. Jos hän on lapseton, niin hän\nvalitsee läheisimmistä sukulaisistaan jonkun, mutta omaksuu sitte\ntulevaisen seuraajansa ottopojakseen, jotta tämä jälkeenpäin\ntoimittaisi asianmukaiset uhrit hänen ja hänen esi-isiensä hengille.\nKeltainen puku ja viisivarpainen lohikäärme ovat keisarillisen huoneen\ntunnusmerkkeinä. Keisari on suunnattomasti ylempänä kansaansa, ja\nhelposti ovat luettavissa ne kuolevaiset, jotka pääsevät häntä\npuhuttelemaan. Joitakuita vuosia takaperin kovistivat europalaiset\nlähettiläät Pekingissä oikeudekseen nähdä keisarin jokaisena\nUudenvuodenpäivänä; se suotiin, mutta keisarilla ei ollut heille mitään\nsanottavana. Sitävastoin oli suurella Khang-hillä useita jesuiitteja\nhovissaan, ja hänen käskystään laativat nämä erinomaisen kartan\nKeskuksen valtakunnasta.\n\nKiina on maapallon vanhin, väkirikkain ja muuttumattomin valtakunta.\nNiniven ja Babylonin kohotessa suuruuteen oli Kiinalla jo korkealle\nkehittynyt sivistys, ja neljäntuhannen vuoden ajan on se pysynyt\nainiaan samana. Ninivestä ja Babylonista on enää raunioita jäljellä,\nmutta Kiina ei vielä osota mitään väsymyksen oireita elämässään.\nLäntinen Aasia muistuttaa laajaa hautakenttää lukemattomine\nhautakivineen menneiltä ajoilta. Hävittäviä kansainvaelluksia on\nvyörynyt sen yli; rodut ja valtakunnat ovat siellä vuoronsa jälkeen\njoutuneet rynnistykseen toisen kanssa ja kukistuneet. Mutta Kiinan ovat\nyhä vielä säilyttäneet entisellään maan eristetty asema ja kansan\nmuukalaiskammo, ja entisten saavutusten epäjumaloiminen ja esi-isien\nmuiston pyhittäminen tekee uudet sukupolvet edellisten kaltaisiksi.\n\nNiinä kahtenakolmatta vuosisatana, jotka Kiinan historia tietää\nKristuksen syntymän edeltä, hallitsi siellä peräkkäin kolme\nkeisarisukua. Puolenkolmatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua\nrakennutti muuan mahtava, kaukokatseinen keisari maansa kuuluisan\nmuurin, valtaisimman työn, mitä konsanaan on ihmiskäsin suoritettu. Se\non 2450 kilometriä pitkä, 16 metriä korkea ja tyveltään 8 metriä, mutta\nyläreunastaan vain 5 metriä paksu. Määrättyjen välimatkojen päässä\nkohoaa siitä torneja, siellä täällä on portteja. Se on rakennettu\nkivistä, tiilistä ja saviseoksesta. Varsinkin länsirajalla on se nyt\nosittain hyvin rappiolla, onpa paikotellen vain raunioita siitä\nnähtävissä. Mutta muutoin on se pystyssä vieläkin; olen kulkenut pitkiä\ntaipaleita sitä myöten ja useina kertoina pistäytynyt sen kauneista\nporteista sisälle.\n\nMiksi rakennettiinkaan tämä valtainen muuri? Kiinalaiset ovat\nrauhanrakasta kansaa. Rauhassa pysyäkseen ja kaikilta tunkeilijoilta\nsäilyäkseen aitasivat he itsensä suojaan. Kiinan 1553 kaupunkia on\nsaarrettu jyhkeillä kivisillä pyörömuureilla, ja tuo suuri keisari\nkolmannella vuosisadalla ennen Kristusta ajatteli yksinkertaisimmaksi\nkerrassaan koko valtakuntansa ympäröidä sellaisella muurilla.\nPääasiallisesti uhkasi valtakuntaa vaara pohjoisesta käsin. Siellä asui\nitäturkestanilaisia, tatarilaisia ja mongolilaisia paimentolaisia,\nvillejä, urheita ja sotaisia ratsastajakansoja. Niille oli kiinalainen\nmuuri ylitsepääsemättömänä esteenä, ja siten tämä varustus tulikin\nEuropalle merkinneeksi paljon. Kun nuo ratsastajalaumat näkivät tiensä\nsuljetuksi etelässä, kääntyivät he länttä hohti, ja neljännellä\nvuosisadalla parveilivat hunnit ja heihin liittyneet alaanit laajoille\nalueille Europassa.\n\nIkuisesti ei suuri Kiinan muuri kuitenkaan kyennyt suojelemaan\nvaltakuntaa. Vuonna 1280 vallotti maan Dshingis-khaanin pojanpoika\nKublai-khaani, Marco Polon ystävä ja hyväntekijä. Hänkin oli suuri\nrakennuttaja. Hän kaivatti Keisarikanavan Pekingin ja Hangtshun\nvälille, lounaispuolelle Shanghaita, jotta eteläisten maakuntien\nriissisadoista oli parempaa hyötyä maan pohjoisosillekin. Aikaisemmin\noli riissiä kuljetettu dshonkeilla pitkin rannikkoa, mutta japanilaiset\nmerirosvot olivat liikennettä pahasti lamauttaneet; nyt pääsivät\ndshonkit turvallisesti kulkemaan uutta kanavaa pitkin sisämaahan.\nKeisarikanava on 1350 kilometriä pitkä; se leikkaa Keltaisen ja\nSinisen joen ja on vielä tänä päivänä käytännössä satavuotisen\nmongolilaisherruuden muistomerkkinä.\n\nVuonna 1644 vallotti nykyinen mandshu-hallitsijasuku Kiinan. Tasan\nsataa vuotta aikaisemmin olivat portugalilaiset anastaneet Hongkongin\nläheltä haltuunsa Makaon. Sittemmin ja etenkin viime vuosikymmeninä\novat europalaiset yhä enemmän tunkeutuneet kiinalaiselle alueelle.\nTaka-Intian niemimaankin ranskalaiset siirtomaat olivat aikoinaan\nkiinalaisen suojelusherruuden alaisia. Suurvallat ovat toimittautuneet\nKiinan parhaitten satamien herroiksi. Kahdesti, viimeksi boksarikapinan\njohdosta vuonna 1900, on Peking vallotettu ja sen keisarilinna joutunut\nyhdistyneitten europalaisten joukkojen raastettavaksi. On\nkäsitettävissä, että kiinalaiset sydämensä pohjasta vihaavat\neuropalaisia ja odottavat vain aikaa, jolloin lyö koston hetki. --\n\nKeskuksen valtakunta on varsinainen Kiina, mutta \"taivaan poika\"\nhallitsee vielä neljää suurta alusmaata, Itä-Turkestania, Mongoliaa,\nMandshuriaa ja Tibetiä. Pinta-alaltaan on koko Kiinan valtakunta\nkaksikymmentä ja asukasluvultaan puolenkuudetta kertaa isompi Saksaa.\nKiinassa asuukin 330 miljoonaa ihmistä, joten maapallolla joka neljäs\ntai viides ihminen on kiinalainen.\n\nMaan aseman johdosta on ilmanala oivallinen ja hyvin terveellinen.\nKesän ja talven lämpömäärän erotus on varsin suuri. Etelässä vallitsee\nmiltei troopillinen kuumuus, pohjoisessa, Pekingin tienoilla, talvisin\npureva pakkanen. Maanlaatu on tavattoman hedelmällistä; viljellään\nteetä, riissiä, hirssiä, maissia, kauraa, ohraa, papuja, herneitä ja\nkaikenlaisia vihanneksia. Eteläisissä maakunnissa lainehtii laajoina\nkenttinä sokeriruokoa ja pumpulipensaita, ja kaikkialla halkovat maata\nvesirikkaat joet, joita käytetään peltojen kasteluun ja tavarain\nkuljetukseen. Suurin osa Kiinaa on vuorista. Lännen korkeat vuoristot\novat tibetiläisten vuorijonojen jatkoa, ja ne alenevat alenemistaan\nitään päin. Rannikolla leviää alankoja. Valtakunnan kahdeksastatoista\nmaakunnasta sijaitsee kuusi rannikolla, joka on rikas oivallisista\nsatamapaikoista.\n\nKeskuksen valtakunta on siten onnellinen ja kaikin tavoin luonnon\nsuosima maa. Vuorissa piilee tyhjentymättömiä kivihiiliaarteita; Kiinan\nkivihiilikerrokset ovatkin runsaammat kuin yhdenkään muun maan koko\nmaapallolla. Senvuoksi on sen tulevaisuus turvattu, ja Kiina voi\naikanaan mennä Amerikankin kehityksestä edelle.\n\nOn tunnettua, että syvälahtisten rannikoiden saartama maa aina\nsaavuttaa myös aikaisen ja suuren kehityksen. Siten oli vanhalla ajalla\nKreikka tieteen ja taiteen kotina, ja samaten hallitsee nyt Europa\nmuita maanosia. Sillä sellaisten rannikoiden rajoissa asuva kansa\njoutuu muita aikaisemmin ja helpommin väleihin naapuriensa kanssa ja\nkykenee kauppaliikenteen avulla käyttämään hyväkseen heidän tuotteitaan\nja keksintöjään. Kuitenkin on Kiina tässä kohden poikkeuksena, kuten\nmonissa muissakin suhteissa. Kiinalaiset eivät koskaan ole sillä tavoin\nkäytelleet rannikkoaan. Päin vastoin ovat he huolellisesti karttaneet\nkaikkea yhteyttä vieraiden kansojen kanssa. Siitä on ollut seurauksena,\nettä heidän kehityksensä on itseensä sulkeutuneena käynyt peräti\nomintakeisesti ja yhdenmukaisesti; siellä on ihan toisenlaista kuin\nmuualla maailmassa, ja kuitenkin on heidän yhteiskuntansa erinomaisen\netevällä ja sivistyneellä kannalla.\n\nJo kahtatuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää oli kiinalaisilla\nkirjotusmerkit. Myöhemmin keksivät he vieläkin kirjotuksessaan käytetyn\nkarvasiveltimen, ja mustan tushin valmistus on heidän salaisuutensa.\nTushi liuennetaan jauhoksi hierottuna, sivellin kastetaan siihen ja\nkirjottaessa pidetään sitä kohtisuorassa. Sata vuotta Kristuksen\nsyntymän jälkeen valmistettiin Kiinassa jo paperia. Ikivanhasta\nkaupungista Lop-norin rannalta, missä nyt kuljeskelee villejä\nkameeleja, löysin kokoelman paperisia kiinalaisia kirjeitä ja\nkirjotuksia, jotka olivat olleet hautautuneita erämaahan v:sta 265\nasti. Kaikki kirjeet olivat nimittäin päivättyjä ja vuosiluvulla\nvarustettuja. -- Jo kuusisataa vuotta jälkeen Kristuksen syntymän\nkeksivät kiinalaiset kirjapainotaidon; Europassa keksi sen Gutenberg\nvasta 850 vuotta myöhemmin. 1100 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua\noli Kiinassa jo tunnettuna magneettineula, ja siellä valmistettiin\nkompasseja; ruudinkin tunsivat kiinalaiset paljoa aikaisemmin kuin\neuropalaiset. Kolmetuhatta vuotta takaperin olivat he mestareita\npronssivalureina; maan sisäosissa tapaa vielä mitä kauneimpia esineitä\nraskaasta, tummasta pronssista, pyöreitä maljoja, jalustalle\npystytettyjä ja leijonilla ja lohikäärmeillä koristeltuja,\nkukka-astioita, kulhoja, kuppeja ja kannuja, kaikki pienimpiäkin\npiirteitään myöten mitä hienoimmin ja taiteellisimmin muovattuja.\nPorsliiniteollisuus saavutti parhaan kukoistuksensa Khanghin ja\nKhien-lungin hallitessa keisareina. Silloin valmistettiin niin\naistikkaita, niin ihmeellisen värikkäitä ja täydellisesti laserrettuja\nkukka-astioita, maljoja ja kulhoja, etteivät nykyaikana edes\nkiinalaiset itse kykene enää luomaan niiden vertaisia. Senaikuinen\nporsliini on nyt hyvin harvinaista, ja siitä maksetaan suunnattomia\nhintoja. Japanissa näin pienen vihreän kiinalaisen maljan,\nkolmijalkaisen ja kannellisen, joka maksoi viidenkolmattatuhannen\nmarkan vaiheille. Jos vertaa kauneintakin porsliinia, mitä meidän\npäivinämme kyetään valmistamaan, Khang-hin aikakauden maljoihin, niin\ntäytyy myöntää, että meidän saavutuksemme ovat pelkkää hapuilemista\nniiden rinnalla. Olivatpa ne miten hienoja tahansa, \"vanhalle\nkiinalaiselle\" eivät vedä vertoja.\n\nKiinalaisella taiteella, oli sen alana maalaus, kiiltotyö, kudonta tai\nmuu, on aina aistikkuuden ja täydellisyyden tuntu. Ikivanhoista ajoista\nasti on heidän silkkikankaillaan ollut Europassa erinomaisen suuri\nkysyntä. Kaikki, mitä kiinalaiset valmistavat, on tukevaa, kestävää ja\naistikasta. Heidän rakennustaiteensa on yhtä ylevää ja luonteenomaista\nkuin kaikki muukin. Surkean kömpelöitäpä ja yksitoikkoisia ovat meidän\nviisikerroksiset tiilirakennuksemme, kun vertaamme niitä kiinalaisten\nhuviloihin, puhumattakaan heidän palatseistaan ja temppeleistään;\nnäiden kaltevat katot on koristeltu isoilla ja pienillä lohikäärmeillä,\njotka avaavat kitansa ja harittavat kyntensä. Kiina on itäaasialaisen\ntaiteen koti; sieltä leviää se Japaniin ja Koreaan. --\n\nKiinan kieli on yhtä kummallinen kuin kaikki muukin tässä laajassa\nvaltakunnassa; se kuuluu indokiinalaiseen kieliryhmään kuten\ntibetinkielikin. Kaikki sanat ovat yksitavuisia ja taipumattomia. Missä\nme sanomme \"mennä, meni, mennyt, menevä\" tai \"mennen\", siinä on\nkiinalaisella ainaisena muotona \"mennä\". Todellinen merkitys selviää\njoko sanojen asennosta tai erityisistä apusanoista. Yhdellä ainoalla\nsanalla saattaa olla monta eri merkitystä korostuksensa ja\nääntämistapansa perusteella, lauseessa saamansa asennon mukaan tai\nriippuen siitä, mitä sanoja on sen edellä tai perässä. Kieli jakautuu\nuseihin murteisiin: arvokkain on mandarinien eli sivistyneiden luokkien\nmurre. Joka sanalla on oma kirjotusmerkkinsä, joita kiinankielessä\nsiitä syystä onkin 24,000; ainoastaan joka kahdeskymmenes mies ja joka\nsadas nainen osaa lukea ja kirjottaa.\n\nKiinalainen kirjallisuus on tavattoman runsas, miltei tyhjentymätön.\nPohjoismaisten merisissien vielä tehdessä rosvoretkiään Europan\nrannikoille ja pystytellessä riimukirjotuspatsaitaan julkaistiin jo\nKiinassa maantieteellinen käsikirja, \"Kaikkien maakuntien kuvaus\"\nnimeltään, joka sisälsi suuren määrän karttoja. Kiinalaisten\naikakirjoista pääsee seuraamaan heidän historiaansa neljätuhatta vuotta\ntaaksepäin, ja kaikkein merkillisintä on näissä vuosikirjoissa se, että\nne ovat peräti tarkkoja ja luotettavia; niissä kerrotaan kaikkea\nmahdollista, vähäpätöisimpiäkin tapahtumia. Kiinalaiset kirjat ovat\nhyvin halpahintaisia ja jokainen lukutaitoinen pystyy hankkimaan\njoltisenkin kirjaston. Kiinalaisen kirjallisuuden laajuudesta antaa\nkeisari Khien-lungin kirjasto käsityksen: sen pelkkää luetteloa oli 122\nnidettä.\n\n\n\n\n38. Uusi Kiina.\n\n\nKeskuksen valtakunnassa on vielä vallalla tapoja ja paheita, jotka\nuuden ajan järjestyksen täytyy juurittaa pois. Pahin on ooppiumin\npolttaminen, joka myrkyttää väestöstä noin 150 miljoonaa ihmistä.\nEdelleen on tuhannen vuoden ajan ollut käytännössä se julma tapa, että\ntyttölasten jalat väkivaltaisesti ehkäistään tiukoilla siteillä\nluonnollisesta kasvustaan, surkastuttaen ne vaivaisiksi tyngiksi.\nKiinalaisten naisten jalkineet näyttävät senvuoksi kuin nukenkengiltä.\nTämä likistys tuottaa kasvuaikana alituista kipua, mutta silti ei\nyksikään tyttö tahdo jättää pauloitusta sikseen, sillä hän ei saa\nmiestä, elleivät jalat ole kuin kääpiöllä.\n\nHäviämässä on jo nykyään vastasyntyneiden lasten tunnoton jättäminen\nkuolemaan köyhien keskuudessa, joilta puuttuu varoja lasten\nelättämiseen. Kerran näin kaivannossa erään kaupunginmuurin\nulkopuolella sellaisen pikku poloisen ruumiin virumassa. Ja kuitenkin\nkohtelevat kiinalaiset lapsiaan mitä suurimmalla rakkaudella. Pao-tossa\nPohjois-Kiinassa asuin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan luona, joka oli\naikoinaan pelastanut pienen, vastikään kuolemaan jätetyn lapsen. Hänen\npuolisonsa vaali sitä hellästi, ja lapsesta varttui kahdessa vuodessa\nmitä herttaisin ja somin pienokainen. Silloin saapuivat vanhemmat\nhartaasti rukoilemaan lastansa takaisin, ja luonnollisesti suostuttiin\nanomukseen mielellään. --\n\nRikollisten rangaistukset ovat meidän käsitystemme mukaan\nepäinhimillisiä. Itä-Turkestanissa työnnättivät kiinalaiset\nviranomaiset syytetyn kynsien alle litteitä hopeaneuloja, kiristääkseen\nhäneltä tunnustuksen. Tavallisena rangaistusvälineenä on iso,\nnelikulmainen kaulapölkky, joka avataan ja suljetaan lukolla. Sen\nympyriäiseen aukkoon teljetään rikollisen kaula, ja raskas puu painaa\nolkapäitä. Hän saa sitte vapaasti kuljeskella kantaen pölkkyänsä, joka\nehkäisee hänet kaikkinaisesta askarruksesta.\n\nAvioliittoa pitävät kiinalaiset pyhänä ja kunniassa; vaimo on miehensä\nrinnalla melkein yhdenvertainen ja lait suojelevat häntä ihan kuten\nmiestäkin. Esivallalle osottaa kiinalainen mitä suurinta alamaisuutta,\nja kuitenkin kiusaavat ja kiristävät häntä mandarinit tavalla, mikä\naiheuttaisi Europassa verisiä vallankumouksia. Monituhatvuotisen tavan\nansiota on, ettei näin tapahdu Kiinassa. Kiinalaiset eivät napise, he\novat kärsivällisiä ja ahkeria, ja tyytyvät siihen, mikä riittää\nelannoksi, enempää kaipaamatta. Vuonna 1897 kuulin Pohjois-Kiinassa\nkerrottavan naineista miehistä, jotka saivat vain viidenkolmatta markan\nvuosipalkan. He tosin käyttivät ravinnokseen pelkkää riissiä, jota\ntyönantaja jakeli heille ilmaiseksi; mutta sittekään ei voi käsittää,\nmiten he pystyvät tulemaan toimeen. Ja kuitenkaan eivät sellaiset\ntyöläiset koskaan valita. He ovat hilpeitä, ystävällisiä ja\nkohteliaita, samalla kun ehkä palvelevat teekauppiasta, joka omistaa\nmonia miljoonia. Ihmistyö arvioidaan siis hyvin alhaiseksi.\nTavaroita kuljetetaan satojen penikulmien taipaleet kantamuksina.\nPohjois-Kiinassa käytetään kuljetukseen myöskin muuleja, kameeleja ja\nkaksipyöräisiä kärryjä, mutta muualla ovat kadut ja tiet niin soukkia\nja kehnoja, että niillä pääsevät liikkumaan ainoastaan jalankulkijat.\nVirtojen varsilla ja rannikolla saadaan tavaroita kuljetetuksi\nvesiteitse.\n\nKaikki Kiinan ystävät ovat iloissaan siitä uudistushengestä, joka on\nviime vuosina saanut sijaa tässä ihailtavassa maassa ja sen\ntyöteliäässä, oivallisessa kansassa. Tosin pystyi vain väkivalta\nmurtamaan kiinalaisten vastustuksen. Rautatiellä, puhelimella,\nlangattomalla sähkötyksellä ei ole mitään erityistä tehoa kiinalaiseen.\nRautatietä hän pitää tarpeettomana, koska ihminen on saanut jalat\nkävelläkseen ja jokia kulkuteikseen; puhelin ja sähkölennätin ovat\nniinikään turhanaikaisia, samat asiathan toimittaa pikalähetti.\nKiinassa ei ole sillä väliä, että jälkimäinen tapa vaatii verrattomasti\nrunsaammin aikaa. Täällä ei milloinkaan ole niin tulista kiirettä;\neihän satu mitään häiriöitä, kun kaikki vain käy yhtä vitkallisesti.\nMuutamalla seudulla, missä parhaillaan otettiin käytäntöön uusi\nsähkölennätinlinja, selittivät minulle kiinalaiset palvelijani, että\npaperi, jolle sähkösanoma on kirjotettu, kiitää huimaa vauhtia\nlennätinlangoissa määräpaikkaansa, ja pylväitten eristäjät ovat pikku\nmajoja, joissa se saa sateensuojaa.\n\nKolmisenkymmentä vuotta takaperin rakensivat englantilaiset Shanghaista\nulospäin kokeeksi pienen 20 kilometrin mittaisen rautatien. Valmiina\nosti sen Kiinan hallitus, muttei liikennettä varten, vaan\nhävitettäväksi. Ratapölkyt ja kiskot revittiin irti ja paiskattiin\nmereen vaunujen ja veturien mukana. Nykyään on kiinalaisen kylläkin\ntäytynyt alistua europalaisten heille tyrkyttämiin oloihin. Useita\nratoja kulkee halki maan, toisia on rakenteella tai hankkeissa.\nKiinalaiset rakentavat jo muutamia rautateitä itsekin. Pekingin ja\nKantonin välinen rata kulkee valtakunnan molempien isojen virtojen\npoikki, ja Keltaisen joen yli vievä rautatiensilta on puolenyhdeksättä\nkilometriä pitkä, ollen siis pisin joen yli rakennettu rautatiensilta\nkoko maapallolla.\n\nTätä \"Kiinan heräämistä\" johtavat edistysmieliset miehet, jotka\ntahtovat maansa hyödyksi saada käytäntöön europalaisia parannuksia.\nKokemus on heille opettanut, että he ovat turvattomia Europaa vastaan,\nja he tietävät suurvaltojen jo neuvotelleen Kiinan jakamisesta\nkeskenään. He tietävät olevansa kykenemättömiä estämään valkoihoisia\nanastamasta liikenteelleen mitä satamia niiden vain tekee mieli. Vuonna\n1894 joutui Kiina sotaan Japanin kanssa ja kärsi täydellisen tappion,\nkun sen puolustus oli järjestetty kovin kehnosti. Silloin ottivat\njapanilaiset itselleen Formosan saaren ja Port Arthurin. Jälkeenpäin\nlevittäysi Venäjä kaukaiseen itään, pakotti japanilaiset luovuttamaan\nPort Arthurin, rakensi Mandshuriassa rautateitä ja ahdisteli Koreaa.\nVenäjää vastaan oli Kiina yhtä voimaton kuin Japaniakin. --\n\nNäistä opetuksista ovat kiinalaiset saaneet maksaa kalliisti. Heille on\nnyt selvillä, että maa ilman sotaväkeä, laivastoa ja linnotuksia on\ntuomittu hävitykseen ja paloitteluun, ja he ovat nyt viimeinkin\nheränneet vanhoista harhaluuloistaan. Tänä päivänä on Kiinalla yhä\nkarttuva laivasto ja runsaasti sadantuhannen miehen suuruinen\nvakinainen armeija, joka on asestettu uusimmilla kivääreillä ja\njapanilaisten upseerien harjottama.\n\nNykyään matkustelevat nuoret kiinalaiset Europaan ja Amerikaan, ja\nopiskelevat kymmenintuhansin Japanin korkeakouluissa. Kiina on itsekin\nperustanut useita yliopistoja europalaisen kaavan mukaan, ja maassa\nilmestyy sanomalehtiä, joissa käsitellään päivänkysymyksiä. Sielunsa\nsisimmässä ajattelevat varmaankin useimmat kiinalaiset: \"Oppikaamme\nperusteellisesti europalaisten sotataito, sillä ainoastaan heidän\nomilla aseillaan voimme heidät torjua!\"\n\nVuonna 1916 tulee Kiinassa voimaan oopiumikielto. Kiinalaiset ovat\nmuutenkin perin voimakasta, sitkeätä ja terverakenteista ihmisrotua,\nmutta sitte he pääsevät yhä virkummaksi ja terveemmäksi kansaksi. Kyllä\nhe piankin kykenevät puolustamaan maatansa muukalaisilta tunkeilijoilta\nja vallottajilta. Europalaiset kylvävät nykyään lohikäärmeenhampaita\nKeskuksen valtakuntaan. Mutta kerran nousee lohikäärme ja iskee\nkyntensä kasvattajiensa rintaan. Europassa on ihmisiä, jotka puhuvat\n\"keltaisesta vaarasta\". He pelkäävät uutta kansainvaellusta idästä,\nsuunnattomia kiinalais- ja japanilaislaumoja, jotka tulvivat Europaan\nja anastavat valkoihoisilta maailman herruuden. Mutta niin huonosti ei\ntoki käyne. Toivokaamme vain, että kiinalaiset oppivat varjelemaan\nperintöänsä ja omaisuuttansa. Nelituhatvuotista perintöä!\n\n\n\n\n39. Sininen joki.\n\n\nSininen joki (Jangtsekiang), Mekong ja Saluen saavat kaikki kolme\nalkunsa itä-Tibetistä ja kulkevat siellä yhdensuuntaisia, syvälle\nkaivautuneita laaksoja myöten, jotka leviävät etelään päin. Tämän\nsuuntansa pitävät Mekong ja Saluen mereen asti, mutta Sininen joki\ntekee länsi-Kiinassa jyrkän polven itään päin ja jakaa Keskuksen\nvaltakunnan kahtia.\n\nVain europalaiset nimittävät Kiinan isointa virtaa Siniseksi joeksi.\nKiinalaisilla on sen nimenä Iso tai Pitkä joki, lännessä se tunnetaan\nKultahietajokena. Maapallolla on ainoastaan kolme pitempää jokea kuin\nse: Niili, Mississippi ja Amatsoonivirta. Ob ja Jenisei ovat yhtä\npitkiä kuin Sininen joki, nimittäin 5200 kilometriä. Ja Sininen joki\nkuljettaa keskimäärin 244 kertaa enemmän vettä kuin Thames, jonka\nvarrella Lontoo sijaitsee.\n\nEräässä suhteessa on Sininen joki kaikista maapallon virroista\nhuomattavin. Sen jokialueella ei nimittäin asu vähempää kuin 180\nmiljoonaa ihmistä, niin, kahdeksannes koko ihmiskuntaa asuu tämän yhden\nvirran piirissä. Kahden jokimaakunnan Hupen ja Hunanin varakuninkaalla\non enemmän alamaisia kuin ainoallakaan Europan hallitsijalla, paitsi\nVenäjän. Kiinan läntisin maakunta Setshuan, jonka halki Sininen joki\nniinikään juoksee, on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan Ranskan kokoinen.\nSellaisissa vertailuissa kutistuu Europa aika lailla!\n\nSinisen joen varrella on sarja vanhoja, kuuluisia kaupunkeja.\nTshungking on Setshuanin maakunnan pääkaupunki, ja sinne asti\nkulkevat europalaiset jokihöyrylaivat. Hankau on sisä-Kiinan isoin\nkauppakaupunki. Nanking, lähellä jokisuuta, oli aikoinaan Kiinan\nvaltakunnan pääkaupunki. Järvi on kiinaksi \"hu\", \"king\" merkitsee\nkeisarikaupunkia, \"pe\" pohjoista ja \"nan\" etelää. Peking merkitsee siis\n\"pohjoista keisarikaupunkia\" ja Nanking \"eteläistä keisarikaupunkia\".\nHupe merkitsee \"järven pohjoispuolella\" ja Hunan \"järven\neteläpuolella\".\n\nHunanin maakunta on koko Kiinan merkillisimpiä seutuja. Sen asukkaat\novat voimakkaita ja luonteeltaan itsenäisiä, ja heistä saadaan parhaat\nsotamiehet; mutta he ovat paljoa kiihkeämpiä muukalaisvihollisia kuin\nmuut kiinalaiset. Hunanin pääkaupunki Tshangsha on vanhastaan ollut\nulkomaalaismellakkain pesäpaikka, ja niillä tienoin puhkesi vuoden\n1911:kin verinen kapinaliike.\n\nHankauhun saakka tulevat isoimmat valtamerilaivatkin, pienempien\nhöyrylaivojen tunkeutuessa Tshungkingiin, kuten sanottu. Ne ovat pahoja\nkilpailijoita dshonkeille, jotka ovat monin kymmenin tuhansin\nvälittäneet tavara- ja matkustajaliikennettä tällä mahtavalla virralla\nharmaasta muinaisuudesta asti. Dshonkkeja on monenlaisia; niitä on\nisoja ja pieniä, toiset ovat rakenteeltaan sovellettuja virran tyyntä\nalajuoksua varten, toiset taasen Hupen ja Setshuanin vuolteista\nsuoriutumaan. Sieviä ja tarkotuksenmukaisia ne vain ovat aina,\nkoristaen sitä suuremmoisen kaunista, alituiseen vaihtelevaa maisemaa,\njonka keskeen virta on leikannut uomansa. Täällä voisi maalaaja viettää\nikänsä pitkän, hänen tarvitsemattansa olla ainoatakaan päivää aiheiden\npuutteessa jouten.\n\nJoillakuilla seuduilla käytetään dshonkkien rakentamiseen\nkypressipuuta, toisilla ohuita tammilankkuja. Tarkotuksena on saada\naluksesta joustava ja notkea, jotta se ei niin helposti saisi vuotoja\nvuolteissa. Vaarallisissa paikoissa otetaan alukseen luotsi. Ja\nkuitenkin on laskettu, että joka kymmenes dshonkki ajautuu matalikolle\nja joka kahdeskymmenes joutuu täydellisesti hylyksi. Matka Hankausta\nTshungkingiin kestää 35 vuorokautta, mutta takaisin pääsee 9\nvuorokaudessa, virta kun on silloin työntelemässä alusta. Alas virtaa\non kulku vaarallisinta, se tuottaa useimmat haaksirikot.\n\nJokaisella isolla dshonkilla on pikku sanomalaiva viemässä tavaroita ja\nmatkustajia maihin. Iso dshonkki on 12 metriä pitkä; perä on korkea, ja\nsiellä sijaitsee jonkinlainen kajuutti, joka on katettu punotuilla\nolki- tai heinämatoilla. Ylös virtaa lähtevä dshonkki ottaa lastia\npuolenkolmatta tonnia, alas virtaa kuusi. Alusta hoidellaan airoilla,\njoista jotkut ovat niin jykeviä, että niihin tarvitaan kahdeksan\nmiestä. Enimmiten käytetään niitä ajelehdittaessa virran mukana, jotta\niso perämelana toimiva airo kykenee pitämään aluksen tolallaan.\nDshonkilla on myöskin masto ja purje, joihin turvaudutaan ainoastaan\nylös virtaa ponnistauduttaessa, milloin tuuli on suotuisa. Alus on\nmuuten jaettu eräänlaisiin vedenpitäviin komeroihin, jottei se heti\nvuodon saatuaan uppoaisi. Siten ehditään laiva useinkin vielä toimittaa\nrantaan, ennen kuin se vikaannuttuaan täyttyy vedellä.\n\nMiten onkaan mahdollista kulkea ylös virtaa noin isolla, raskaasti\nlastatulla aluksella voimakasta, imevää vuolletta vastaan? Sillä onhan\nselvää, että laiva suotuisimmallakin tuulella viilettäisi vuolteista\ntakaisin alas kuin pähkinänkuori. Tämän estämiseksi kiinnitetään\ndshonkin keulapäähän bambukuiduista punottu, sata metriä pitkä köysi,\njosta noin kuusikymmentä miestä peräkkäisenä rivinä pitkin rantaa\njuosten kiskoo alusta ylöspäin. Ranta en tavallisesti hyvin jyrkkä,\nkalliot kohoavat melkein kohtisuorasti virrasta. Ketterinä kuin apinat\npujahtelevat miehet kapeita kalliopolkuja myöten ja kapuavat\nhengenvaarallisten ulkonemien ympäri. Työnsä keventämiseksi he\nlaulelevat reippaasti. Päällysmiehet seuraavat heitä huudoilla ja\nsivalluksilla hoputellen; mutta he eivät lyö kovasti, ainoana\nraippanaan bambuvitsa, joka tuottaa enemmän läiskettä kuin kipua.\n\nTällä tavoin hinataan dshonkkia pitkin joen rantaa. Usein ei\nkalliopolulta näe venettä eikä virtaa. Rumpujen pärrytyksellä antaa\nlaivan ohjaaja merkkejä hinaajille. Sitäpaitsi on kuusi miestä aina\nvalmiina irrottamaan köyden, milloin se on tarttunut ulkonevaan\nkallionkärkeen. Jotkut muut, jotka kulkevat ihan alasti, tekevät samoja\npalveluksia veden alla.\n\nKallioissa näkee pitkin jokivartta kouruja ja uurtoja, joita nuo\nhinausköydet ovat hivutelleet. Tällaista kuljetusta onkin täällä jo\ntoimitettu tuhansia vuosia. Laivaan jää aina parikymmentä miestä\npitämään perää ja pitkillä riu'uilla pidättelemään alusta rannasta tai\nsauvomaan hinaajien apuna laivaa ylös virtaa kuljettaessa.\n\nNämä miehet uurastavat kuin kaleeriorjat. Heidän työnsä on\nhengenvaarallista. Ainaisena uhkanaan ovat heillä jyrkät kallioseinät\nja virran pyörteet. Viikon toisensa jälkeen huohottavat he\nhinausköyteensä kumartuneina. Heidän koko ruumiinsa on täynnä\nvereslihalle kahnautuneita nirhamia, jotka ovat tuskin alkaneet\nparantua, kun jo uudestaan hieroutuvat rikki. Varsinkin hartioissa\nnäkee hinauksen arpia. Raskas on heillä elämä, ja kuitenkin ovat he\ntyytyväisiä. Heitä kohdellaan kuin koiria, ja silti he laulelevat. Ja\npaljonko saavat he palkakseen koko viisineljättä vuorokautta kestävältä\nmatkaltaan ylös virtaa? No, lähes neljä markkaa, kolmasti riissiä\npäivässä ja koko aikana myöskin kolmasti annoksen silavaa. Matkasta\nalas virtaa, jolloin työ on paljoa keveämpää ja vaatii vain\nneljänneksen ajasta, saavat he vähän yli markan. Viisitoista penniä\nkymmentuntiselta työpäivältä on siis näiden miesten ansiona! Ja\nkuitenkin he laskettelevat leikkiä ja naureskelevat.\n\nHelmikuulla on vesi virrassa matalimmillaan, ja silloin se on kirkasta.\nKaupungit ja kylät ovat 50 metriä korkealla virran kalvosta. Ne\nkohoavat muureineen, portaineen, portteineen ja pagodeineen\ntavallisesti laaksonsuiden laakeilla kolmioniemekkeillä. Harjujen ja\nlaaksojen maaperästä kasvaa jokainen tuumanala metsää tai on pelloksi\nraivattua. Kevään mittaan alkaa virta nousta, ja kesällä se pauhaa\njättiläismoisena, suklaanruskeana tai harmaanlikaisena, korkealle\npaisuneena vesipaljoutena. Muutamin paikoin, missä laakso kapenee, voi\nvesi silloin olla kerrassaan 30 metriä ylempänä kuin helmikuussa.\nSilloin on virralla kulku vaarallista, vesi kun peittää kaikki\nmatalikot ja kivisärkät ja muodostaa rajuja kurimuksia. Vuolteen\nmukaansa tempaama dshonkki kiitää 10 kilometrin vauhdilla tunnissa alas\nvirtaa.\n\nKylien ja kaupunkien alapuolella on suurina parvina sellaisia\ndshonkkeja, jotka odottavat työtä. Jokainoalla kalliolla,\nvähäisimmälläkin polvekkeella on erityinen nimensä, \"Keltainen kissa\",\n\"Nukkuva sika\", \"Kaksoislohikäärme\" ja sen sellaisia. Rosvojakaan ei\ntäältä puutu. Niillä on tyyssijansa vuoristossa, ja sieltä he sopivilla\nkohdilla ahdistavat dshonkkeja. Siksi näkeekin ulkonevissa\nkallioseinämissä toisinaan isoja kirjotusmerkkejä; ne merkitsevät:\n\"Väylä ei ole turvallinen\", tai: \"Pienten dshonkkien on ajoissa\nlaskettava ankkuri\". Tällä tavoin varotetaan aluksien omistajia\nvaarasta.\n\nSuuri ei näy olevan omistajienkaan liikevoitto, ja sitä vähemmin on\nheillä syytä silmäillä ystävällisin katsein niitä isoja venäläisiä\nlaivoja, jotka ottavat Hankausta lastikseen teetä. Hankau on Kiinan\nisoin teesatama, ja Kiina on teepensaan kotimaa. Vasta 250 vuotta\ntakaperin tuli tee tunnetuksi Europassa; nyt juodaan sitä täällä yhtä\nyleiseen kuin monissa muissakin osissa maailmaa. Englannissa ja\nVenäjällä on siitä tullut ihan kansallisjuoma. Venäläiset tapasivat\nentiseen aikaan tuottaa teensä karavaaniteitä myöten Mongolian ja\nSiperian kautta; nykyään vähenee teen vienti Kiinasta, ja Intia ja\nCeylon ovat siinä kohden vieneet voiton Keskuksen valtakunnasta.\n\n\n\n\n40. Mongolia.\n\n\nKiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta\nSisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät\nsitä \"Ruohomaaksi\". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä\naavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja\nkaravaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota\nerämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät\nmongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee\nkiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.\n\nMainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien\nhengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin\njoukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin\npyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta\nväestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat\nsiitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan\nniin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman\nvoimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat\nhartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He\neivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein\nkoko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä,\n\"kultainen parvi\", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat\nKaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät\nkauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden\njälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat\nkeltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä\npäivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma\nkonsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät\novat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo\nveroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä\ntelteissään.\n\nMongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja\nvuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja\njuustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja\npienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista\nvaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai\nkarja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään\nja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien\nteltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä,\nlujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla\nkarvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset\nluonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin\ntoisistaan omaksumaan samoja elintapoja.\n\nMongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut\ntuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut\nMongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan\nluoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli,\nsitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä\nBaikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui\nmaaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui\nSiperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein\nitäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä\nPekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä\nlepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian\npääkaupungissa.\n\nKolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden\nmetsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä\nhevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä\nlienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!\n\nPekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän\nalueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka\noikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä\nviettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan\nniinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja\nmuita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi\nkasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä\nneliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä,\nettä palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan\nsiperialaiseen kotiinsa.\n\nMongoliassa ei matkusteta tavalliseen tapaan. Ei istu kyytimiestä\netulaudalla, ei nojaile mukavasti matkustavainen joustimilla\nvarustetuissa, nelipyöräisissä vaunuissa ja anna katseensa puolittain\nhaaveksien tähystellä taivaanrantaa. Ei sinne päinkään! Täällä ei ole\nraivattuja teitä, ei kievareita. Silti on ehtimiseen vaihdettava\nhevosia. Verekset hevoset saadaan mongolien telttikylistä. Mutta\nmongolit ovat paimentolaisia, joten heidän kylänsäkin ovat alituiseen\nliikkeellä. On siis ensiksikin tiedettävä, missä kylät kulloinkin ovat,\nja toisekseen toimitettava ihmisille ennakolta viesti, että heidän on\nvarattava määrätty luku hevosia. Senvuoksi lähetetään edeltäpäin\npikalähettejä ratsain, ja tilatut hevoset toimitetaan aina mitä\ntäsmällisimmin. Mutta ainoastaan mongolit itse tietävät, missä\nnaapurikylät sattuvat olemaan, ja joka kylästä otetaan joitakuita\nmongoleja saattajiksi. Ja koska tässä maassa kylätkin vaeltavat,\nkuljetaan täällä aina suorinta tolaa kylästä toiseen. Ei voi siis\nkoskaan pysytellä määrätyllä tiellä, vaan on matka suunnattava suoraan\npoikki aavikon ja yli aron, tavallisesti missään näkemättä jälkeäkään\nvanhoista rattaiden uurroista.\n\nAjoneuvot ovat hyvin yksinkertaiset. Kerrassaan liian yksinkertaiset!\nSen huomaa matkustavainen jo ennen kuin on ensimäisestäkään\nkyytivälistä suoriutunut. Puinen kärrynkoppa lepää kahdella\nkeskikokoisella pyörällä ja on kauttaaltaan katettu ylhäältä\ntunnelimaisesti kaartuvalla kuomulla, jonka päälle on pingotettu\nsinistä verkaa. Etuseinään sovitettu pieni ikkuna ja kaksi sivuikkunaa\nsuovat matkustavaiselle vapaan näköalan arolle. Ikkunaruudut ovat\nkiinnitetyt kuomun päälle vedettyyn kankaaseen, joten ne eivät voi\ntärskeestä särkyä. Joustimia ei kärryissä ole ensinkään, niiden pohja\nlepää suorastaan rattaiden tammella. Sisälle sovitellaan niin paljon\npieluksia, turkkeja ja karvapeitteitä kuin päinsä käy ja niiden päälle\nistutaan, jottei aivan mureaksi hytky. Tilaakin on kärryissä vain sen\nverran, että juuri saa oikaistuksi säärensä. Ja sija on aina arvioittu\nvain yhdelle henkilölle.\n\nKärryt ovat sanalla sanoen tavallista kiinalaista lajia\nhaarukka-aisoineen, joihin hevonen tai muuli valjastetaan. Kiinassa\nistuu kyytimies toisella aisalla tai juoksee kärryjen vieressä. Minä\nolin sitonut matkalaukkuni aisojen alapuolelle. Suuren kuormastoni olin\nlähettänyt matkaan kameeleilla, ja se saapui Tukholmaan puoli vuotta\nminun perästäni.\n\nValjastaminen se vasta kummallisesti toimitetaan. Kumpaisenkin aisan\netukärkeen on kiinnitetty tukeva silmukka. Molempien silmukkain läpi\ntyönnetään pyöreä poikkipuu. Kaksi ratsastavaa mongolia ottaa\nkumpainenkin poikkipuun pään satulassa polvelleen. Aisojen välissä ei\ntäällä juokse mitään vetojuhtaa. Poikkipuun päihin on kiinnitetty\npitkiä naruja. Kaksi muuta ratsastajaa kietoo nämä narut pariin kertaan\nuumilleen. Ratsupiiskat on heillä kaikilla, ja kun ollaan valmiita\nlähtöön, kiitävät kaikki neljä ratsastajaa täyttä karkua yli aron,\nvetäen kärryjä perässään.\n\nMolemmin puolin ratsastaa kaksikymmentä muuta mongolia, jotka\npuolittain katoavat pöllyileviin tomupilviin. Äkkiä näkee kahden heistä\ntakaapäin karauttavan niiden miesten viereen, joiden polvella poikkipuu\nlepää. Molemmat uudet hevoset painavat päänsä kumaraan ja pistävät sen\npuun alle, joka jää näiden ratsastajien polvelle, tähänastisten\nkannattajien pysähdyttäessä hevosensa ja antaessa kärryjen keikkua\neteenpäin. Sitte he yhtyvät muuhun joukkoon. Kärryt eivät seisahdu\nhevosia vaihdettaessa, mikä tapahtuukin kahdessa sekunnissa. Vauhti\npysyy yhä huimana kiidätyksenä. Täytyy vain ihmetellä, miten keveästi\nja ketterästi tämä temppu tapahtuu, ja ellei osu juuri silloin\nkurkistamaan kärryjen etuikkunasta, ei tätä usein uudistuvaa hevosten\nvaihtoa ollenkaan huomaa.\n\nTähän tapaan vaihdetaan myöskin molemmat eturatsastajat hevosinensa\nehtimiseen mitä tulisimmassa vauhdissa. Kun toinen heistä väsyy,\nkarauttaa uusi ratsastaja paikalle ja kietaisee vetonarun\nvyötäisilleen.\n\nParin kolmen tunnin kuluttua näkee edessään arolla telttikylän. Siellä\non kolmisenkymmentä hevosta valmiina omistajineen, jotka ovat\nedellisinä päivinä saaneet pikaläheteiltä viestin. Kylään tultaessa\nseisahtuvat kärrit nytkähtäen, ja aisojen päät kallistuvat alas.\nKasakoista tiedustaa toinen, tahtooko matkustavainen nousta alas\nkärryistä, levätä teltissä, juoda teetä tai syödä, vai lähdetäänkö\nsuoraa päätä jatkamaan matkaa. Mutta minä otin tavakseni yöpyä\nmongolien luokse, jotten hurjasta ajosta ihan tärveltyisi. Kullakin\nvaihtopaikalla saavat sinne asti tulleet mongolit joitakuita ruplia.\nTäällä maksetaan aina pelkillä hopearuplilla, sillä mongolit eivät\nhuoli paperirahasta eivätkä pikku kolikoista. Hopearuplia käyttävät\nnimittäin heidän vaimonsa koruina.\n\nJo ennen auringon nousua lähdetään taas äärettömälle arolle. Pikku\nrotkoja ja vesikouruja eivät ratsastajat arastele vähääkään; vain\nsilloin hillitsevät he vauhtiansa, kun tielle sattuu poikittain aivan\nsyviä hautoja. Mutta usein eivät he enää ehdikään väistää\nkivenlohkaretta tai kuoppaa, ja kun sitte pyörät poukkoavat siitä\nylitse, sinkoaa matkustavainen kuomun kattoon ja kierii suin päin\nturkeissaan ja pieluksissaan.\n\nPohjois-Mongoliassa oli paksulta lunta, ja siellä vetivät kärryjäni\nkameeliratsastajat. Olinkin jo niin ruhjoutunut ja kurjassa tilassa,\nettä minusta tuntui mieluisalta levolta, kun matka nyt pehmeässä\nlumessa joutui hiljaisemmin.\n\n\n\n\n41. Marco Polo.\n\n\nVuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö\nnimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja\nmitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä\nsuuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi\nhän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen\nvaltikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: \"Yksi Jumala\ntaivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä.\" Hänelle ei riittänyt\nvaltakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi\nhallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen\ntuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän\njälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän\noli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja.\nHänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle\nverovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista\nSchlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin\nsulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien\nlähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut\nihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja\nvastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani\nhallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä\npäivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.\n\nKuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti\näärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä\nneljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan\nja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi.\nHänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka\nkuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta\nnyt käyn puhumaan.\n\nVuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista\nkauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän\nhartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa,\nja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan\nyli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin.\nSiihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet\nhämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.\n\nSuurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli\nhyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan\nja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän\nkotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän\ntoimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään\nsata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän\nkäyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.\n\nYhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet\nVenetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan\nhänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää\nsuurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa,\npäättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat\nhe mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.\n\nKolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle\nNiniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki\nPersian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte\nsamosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin\npoikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän\njälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta.\nJarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta -- kaikki jo tuntemiamme\npaikkoja -- ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan.\nUseita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275\nsuurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo\nsuuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut\nlukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi\nsellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti\nhänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle\nvirkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli\nhavainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia\nkertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä\nja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin\nkeisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja\nhäntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin\nja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa\nkuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin\nasuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.\n\nMarco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu\nkantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on\nsijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu\ntaotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen\nvieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin\nrinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku\nseuralaisista: \"Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!\" Silloin\navauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista\nsyöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt.\nJälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä.\nHänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen\nhenkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja,\nkolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat\nulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän-\nja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin\nhienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen\nkuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.\n\nVain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella\nkeisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin\nsilkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja\npikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun\nkeisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat\npolvistuvat.\n\nKaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka\npitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä\nkalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan\nluonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin\nkaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä\npaperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli\nnimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.\n\nSiten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta\nKeskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren\nomaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he\npelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin\nkaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat\nlähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä\ntuonnemmaksi.\n\nMutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi.\nPersiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas\neli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli\nmenettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen\nkuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren\nvaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä\nasialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja\nPersian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin\narveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä\n7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan\nvesitse.\n\nLähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista\nvilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi.\nHe pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät\nmukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco\nPolo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia\ntärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta\npyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen\nkuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää\nkohti.\n\nMatkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat\nhaaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla\npidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi\ntauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori\nprinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti\nPersiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen\nhänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme\nPolo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin,\nBosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille\nolivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!\n\nVenetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät\nkuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja\nilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa\nitämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja\nkoputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät\nottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät\nvaeltajien mennä matkaansa.\n\nNämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat\nsukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun\npöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää\npitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin\npitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten,\nvaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin\nkirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he\nleikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä\nesiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa,\npalvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät\nlopuksi samettipuvutkin.\n\nKaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte\nkun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco\nPolo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli\nollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea.\nHe alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja,\nja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja\nsmaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he\nvaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin\npitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet\nolivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata\nmitään erikoista.\n\nKun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton.\nJa nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat\nPolo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan\nmyöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa\nheidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle;\nkaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät\ntervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.\n\nKolmen suuren kauppatasavallan -- Venetsian, Genuan ja Pisan -- välejä\nhäiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat\ngenualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia\nsatamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä\njoutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli\nerään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat\ngenualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista\nvangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön\nriemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina\ntyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.\n\nVankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri\nRusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi\npaperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten\nsyytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä\nmuutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle\ntuntemattomaksi.\n\nVuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo\npääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä.\nHän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.\n\nKuolinvuoteellaan kehotettiin häntä peruuttamaan seikkailujuttunsa.\nHänen sanoihinsa ei luotettu, ja vielä yhdeksännentoista vuosisadan\nalkupuolella väittivät useat tiedemiehet, että kaikki oli vain\ntaitavasti sepustettua keksintöä. Vankilassa muistiin kirjotettu\nkertomus levisi kuitenkin lukemattomina käsikirjotuksina. Suuri\nKristofer Kolumbus, joka vuonna 1492 löysi Amerikan, sai siitä tukea\nvakaumukselleen, että yhtämittaa purjehtimalla länttä kohti tullaan\nehdottomasti lopulta Intiaan.\n\nMarco Polon teoksessa tapaamme tosin joitakuita kummallisia kohtia,\nmutta kuitenkin se on tärkeä maantieteellinen tietoaarre, ja useimmat\nhänen havaintonsa ja ilmotuksensa ovat saaneet vahvistuksensa puolta\ntuhatta vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä oli kuin satua, ja hän on\nkaikkien aikojen löytöretkeilijäin joukossa kaikkein huomattavimpia.\nSiksi on hänelle annettava sijansa tässä kirjassa.\n\n\n\n\n42. Nippon, nousevan auringon maa.\n\n\nMarco Polo oli ensimäinen europalainen, joka teki Japanin tunnetuksi\nlännen maissa. Hän nimittää sitä Tshipanguksi ja kuvaa sen isoksi\nrikkaaksi saareksi Kiinan itäpuolella. Sen vuoksi nimittivätkin sitä\nkiinalaiset \"Nousevan auringon maaksi\", ja Nipponilla, kuten\njapanilaiset itse nimittävät saariansa, on sama runollinen, auringon\nnousua Tyynenmeren aalloista tarkottava merkitys. Japanin lipussa näkyy\npunainen aurinko valkoisella pohjalla, sotalaivan lippuun on vielä\nlisätty kuusitoista punaista sädettä.\n\nJapanilaiset olivat v. 1908 kutsuneet minua käymään saarillansa, ja\nsekä merellä että maalla piti minun olla heidän vieraanansa. Marraskuun\n6. p:nä astuin siis Shanghaissa siihen valtaiseen höyrylaivaan, joka\nlähti Japaniin. \"Tenjo-marulla\" on kuusi kantta, ja luulee olevansa\nmonikerroksisessa rakennuksessa, kun nousee alatasanteelta kajuuttiin.\nKokonainen huonekerta upeasti kalustettuja hyttejä oli asetettu minun\nkäytettäväkseni, ja minä matkustin niin ylellisesti kuin varmaankin\nainoastaan amerikalaiset miljoonapohatat kykenevät kustantamaan\nitselleen. Salonkini oli varustettu kirjotuspöydällä, sohvalla,\nlepotuoleilla ja kaapeilla. Makuukojussa oli herttaisen mukava\nkiiltometallinen sänky paksuine silkkiuutimineen, kylpykomerossa\nporsliininen kylpyamme. Seinissä ja katossa oli sähkölamppuja,\nlattialle oli levitetty paksuja mattoja, ja kaikki rivat ja helat\nolivat hopeaa. Minun tarvitsi vain painaa nappia, jotta ilmestyi\nkorkeavartinen, vaitelias kiinalainen, mustaan ja valkeaan puettu ja\npalmikko seljällä, kohteliaasti kysymään käskyjäni.\n\nMinun hyttini olivat ylähangan puolella viidennellä kannella, ja\nviidestä ympyriäisestä ikkunasta sain katsella auringon säteissä\nkimmeltelevälle ulapalle. Siellä oli suojassa tuulelta, koillismonsuuni\npuhalsi alahangan laitaa vasten, ja nyt marraskuulla oli kutakuinkin\nviileätä. Meri aallehti rajusti, mutta meidän höyrylaivamme oli\nsemmoinen jättiläinen, että vaarumista tuskin huomasikaan. \"Tenjo-maru\"\ntekee säännöllisiä matkoja suoraan Tyynenmeren yli San Fransiskoon,\nvälillä poiketen keskellä valtameren pohjoispuoliskoa sijaitseville\nSandwich-saarille. Japanin tuolla puolella kulkee laiva sen valtaisen\nmerivirran poikki, jolla on nimenään Kurosivo eli \"Musta suola\". Se\ntulee päiväntasaajan pohjoispuolisilta seuduilta ja virtaa pohjoiseen\npäin, jolloin sen 22 astetta lämmin ja 400 metriä syvä vesi ihan\nsamalla tavoin hyväillen viistää Japanin rannikoita kuin Golf-virta\nsyleilee Norjaa. Japanin takana on meri hyvin syvää; siellä painuu\nluotausnuora 8500 metriä ja vielä syvempäänkin.\n\nShanghaista Itä-Kiinan meren rannikolta on 830 kilometriä Nagasakiin,\njokseenkin tärkeään kaupunkiin, joka sijaitsee Kiusiulla, Japanin\nneljästä pääsaaresta eteläisimmällä. Jo keskellä ulappaa sain\nlangattomalla sähkölennättimellä sanoman Kiotosta, ja koko matkallaan\nJokohamaan oli laiva keskeytymättömissä väleissä maan kanssa.\nNagasakissa hämmästyy muukalainen suuremmoisia laivatelakoita\nja -tokeita; ne ovat koko Aasian suurimmat, ja myöskin \"Tenjo-maru\"\nsekä jotkut muut yhtä isot laivat ovat ainakin suureksi osaksi\nNagasakissa rakennettuja. On tosiaan vaikea uskoa, että siitä on\nkulunut vasta neljäkymmentä vuotta, kun japanilaiset alkoivat omaksua\nEuropan edistystä ja lännen maiden keksintöjä. Monessa suhteessa ovat\nhe jo menneet edelle opettajistaan!\n\nPäiväksi pysähdyttyämme Nagasakiin jatkui matka pohjoista kohti Kiusiun\nympäri kauniiseen, soukkaan Simonosekin salmeen, joka johtaa\nsisämereen. Valitettavasti oli jo pilkkosen pimeä, kun sivuutimme\namiraali Togon laivaston. Hän toimitti parhaillaan laivueharjotuksia\n85:llä Japanin kahdestasadasta uudenaikaisesta sotalaivasta.\nMaa-armeijan harjotukset liittyivät niihin. Japani on maailman viides\nmerivalta; edellä ovat siitä ainoastaan Englanti, Saksa, Yhdysvallat ja\nRanska. Taistelulaivoja on kolmetoista ja kaksi on lisää päätetty\nrakennettavaksi. Melkoisen joukon sotalaivojaan on se vallannut\nvenäläisiltä, korjannut kuntoon ja antanut niille japanilaiset nimet.\n\nMaa-armeijaan kuuluu rauhan aikana 250000 miestä ja 11000 upseeria. Kun\nsotaan kutsutaan kaikki varajoukot ja nostoväkikin, nousee sotavoima\nehkä puoleentoista miljoonaan. Vuosittain otetaan 120000 miestä\nsuorittamaan asevelvollisuuttansa. Japanilaiset eivät kitsastele mitään\nuhrauksia, kun on kysymys heidän isänmaansa varjelemisesta. Nipponin\nrakkaus on heillä uskontoa.\n\nPinta-alaltaan on Japani viidennestä pienempi kuin Saksa, mutta\nväkiluvultaan ainoastaan kahdeksannesta pienempi. Jos laskee mukaan\näskettäin vallatut mantereen osat, Korean ja Kvantungin, niin on\nJapanin pinta-alaan vielä lisättävä 200000 neliökilometriä, ja väkiluku\non silloin arvioittava 63 miljoonaksi; tämä uusi Japani on siten niissä\nkohden voitolla vastamainitusta suurvallasta.\n\n\n\n\n43. Kobe.\n\n\nKun on jättänyt taakseen Simonosekin salmen, kuten minä marraskuun 9.\np:nä 1908, ja joutunut sille sisämerelle, joka leviää Hondon, Kiusiun\nja Sikokun välillä, silloinpa tuskin enää ollenkaan malttaa viivähtää\nhytissään, vaan pysyykin koreasti kannella, kartta toisessa kädessään\nja kaukoputki toisessa, täysin siemauksin nauttiakseen suuremmoisesta,\nalituiseen vaihtelevasta maisemasta. Tummien saarten lomissa ja\naukeilla selillä läikehtii kirkas, vihreä, suolainen merivesi, jolla\nlaineiden valkoiset vaahtoharjat vilisevät kuin hanhiparvi ja pienet\nsievät kalastajaveneet liitelevät pullistunein purjein, ja tämän\npuitteina ovat epälukuiset saaret, milloin isot, milloin pienet, toiset\nmetsäiset, toiset paljaat, mutta tavallisesti jyrkkärantaiset, pannen\nhyökyaallokon yksitoikkoisesti jymisemään ikuista lauluansa. Tuuli\nviheltelee \"Tenjo-marun\" ylimmällä kannella, ilma on raikasta ja\npuhdasta, päivä on sees ja paisteinen, ja mereltä ja rannoilta leijuu\nsuolankuohun ja havunneulasien tuoksua.\n\nHämyssä ankkuroitsi \"Tenjo-maru\" Koben ulkosatamaan, missä sen oli\nviivyttävä vuorokausi ottamassa lastia, ja parkassi vei minut tuohon\nvilkasliikkeiseen, eloisaan kauppakaupunkiin. Kymmenkunta herttaisen\nkohteliasta japanilaista otti minut vastaan jo rautaportailla,\nnäyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä. Sillävälin oli\nkuitenkin tullut ilta, ja japanilaiset ystäväni saattoivat minut\nsenvuoksi hotelliin, jonka katon alla minun piti viettää ensimäinen\nyöni Nipponilla. Pääovella oli vastassamme isäntä puvussa, joka\nmuistutti naisenhametta ja ohutta vaippaa, jossa oli lyhyet, väljät\nhihat. Kaksi pientä palvelijatarta riisui kengät jalastani ja pisti\nsijalle tohvelit. Sitte noustiin kapeita puurappusia ja astuttiin\nkäytävää pitkin, jonka lautapermanto oli kiillotettu sileäksi. Erään\njuoksuoven eteen jätin tohvelini ja astuin sukkasillani sisälle.\nPuhtaus on japanilaisessa talossa ensimäisenä käskynä, ja siellä olisi\nkovin törkeätä astua huoneeseensa samoissa jalkineissa, joilla on\nvastikään tallannut katujen tomua ja likaa.\n\nSarja pikku huoneita oli minun käytettävänäni, oikeita nukenkamareita,\nniin siroa ja hienoa oli kaikki. Paperista tai ihan ohuesta,\npäällystetystä puusta tehdyt väliseinät olivat osittain työnnettäviä\nkokoon, joten kamarit saattoi muodostaa yhdeksi huoneustoksi. Seinillä\nriippui kilpiä, joihin oli mietelmiä ja ytimekkäitä sananparsia\npiirretty samanlaisilla kummallisilla kirjotusmerkeillä kuin\nkiinalaisetkin käyttävät. Eräälle seinälle oli ripustettu _kakemono_,\npitkäkäinen paperisuikale, jolle oli vesiväreillä maalattu kukkasia, ja\ntämän maalauksen alla oli pienellä veistoksien koristamalla\npuujakkaralla tuskin kyynäränkään korkuinen kääpiöpuu. Kirsikkapuu se\nsiten oli keinotekoisesti ehkäisty kasvussaan, mutta todellinen elävä\npuu se oli, kenties jo parinkymmenen vuoden vanha ja joka suhteessa\ntäydellinen, -- pieni vain kuin liliputien maasta tuotu.\n\nPermannolla oli riissinolkimattoja, kukin vain kolme metriä pitkä,\nmetriä leveä ja mustilla päärmeillä pallistettu. Kun Japanissa\nrakennetaan taloa, lasketaan huoneiden lattiapinta aina mattojen\nlukumäärän mukaan; siten puhutaan kuuden maton tai kahdeksan maton\nkamarista. Usein ovat kamarit niin pieniä, että lattian peitteeksi\nriittää kolme, jopa ainoastaan kaksikin mattoa.\n\nSääret ristissä tai kyyrysillämme laskeusimme me pienille\nnelikulmaisille pieluksille, muita huonekaluja kun ei ollutkaan, ja\nhuoneeseen tepsutteli sukkasillaan nuori palvelustyttö, asettaen\npiirimme keskelle hiilipadan. Muullaista lämmitystapaa ei täällä\ntunneta. Hiilipata on paksua metallia ja kukkaruukun muotoinen;\nsuurimmaksi osaksi täytetään se hienolla, valkealla tuhalla.\nPalvelijatar kasasi tuhasta keilan, jota saattoi verrata Fujijaman\nhuippuun, ja sijotteli tämän ympärille hehkuvia sysiä. Hiilihangon\nsijasta käytti hän työssään kahta ohutta rautapuikkoa.\n\nPakinoittuamme ja teetä juotuamme oli aika mennä levolle. Sänkyjä ei\nJapanissa ole, vuode tehdään aivan yksinkertaisesti lattiamatoille.\nTäällä on tapana kohdella vierasta mitä huolellisimmalla\nhuomaavaisuudella, jolla koetetaan säästää häneltä kaikkea vaivaa ja\ntäyttää jokainen hänen toiveensa jo ennen kuin hän on ehtinyt sitä\nlausuakaan. Mutta ällistyin kuitenkin kelpo lailla, kun kaksi nuorta\njapanitarta alkoi muitta mutkitta riisua yltäni ja sitte puki minut\nväljään, kahisevasta silkistä ommeltuun yöpaitaan, askareensa\ntoimitettuaan äänettömästi kadoten juoksuovesta. Ja yhtä äänettömästi\npalasivat he aamulla pesemään minut lämpimällä vedellä, pukemaan ylleni\nja seurustelukuntoon saatuaan viemään minut viereiseen huoneiseen,\nmissä ystäväni olivat odottelemassa.\n\nKaikki palvelus ja tarjoilu on täällä naisten tehtävänä. He käyttävät\nkotimaansa aistikkaita, kirjavia ja ihonmyötäisiä pukuja; kaula jää\npaljaaksi, hartioilla on shaali, jonka liepukat menevät edestä ristiin,\nuumilla on leveä kangasvyö ja takana iso, pieluksen kaltainen\nnauharuusu. Tukka on korppimusta, kiiltävän sileäksi suorittu ja\nkiinnitetty nutturaksi, joka näyttää kuin mustapuusta veistetyltä. Aina\novat japanittaret puhtaita, hienoja ja sieviä, ja turhaan etsisi\ntomuhiukkasta heidän silkkisiltä helmoiltaan. Elleivät he toisinaan\nitsekseen nauraa tirskuisi, niin luulisi heitä vaha- tai\nporsliininukiksi. Sipsutellen liikkuvat he matoilla, ovat kohteliaita,\nherttaisia ja viehättäviä. Heitä muuten kohdellaankin kuten\nprinsessoja, mitä hienotuntoisimmin ja huomaavaisimmin; sitä vaatii\nmaan tapa. He puolestaan toimittavat tunnollisesti askareensa ja\nesiintyvät aina hilpeinä, tyytyväisinä ja ystävällisinä.\n\nMe istuuduimme nyt pieluksillemme aamiaiselle. Palvelijattaret\nkantoivat sisälle pieniä punaisiksi kiillotettuja pöytiä, jotka eivät\nolleet jakkaraa isompia ja korkeampia. Jokainen vieras sai oman\npöytäsensä, jolla oli viisi kuppia, pikku lautasta ja vatipahaista,\nkaikki maalattua porsliinia ja katettuja kansilla, jotka muistuttivat\nteevateja. Tarjottiin raakaa ja keitettyä kalaa, eri tavoin\nvalmistettuna, munakakkua, makaroonia, parsalla höystettyä krapukeittoa\nja kaikenlaisia muita herkkuja. Ensimäistä viittä ruokalajia\nmaistettuani tuotiin uusi pöydällinen ruokia. Suurissa vieraspidoissa\nvaihdetaan sellaisia pöydällisiä neljä tai viisi kertaa ennen kuin\npäivällisestä on päästy.\n\nJapanissa syödään kahdella puu- tai norsunluupuikolla, jotka eivät ole\nkynänvartta isompia, juodaan vaaleata, heikkoa teetä ilman sokeria ja\nkermaa, ja kulautellaan ruokaryypyiksi eräänlaista mietoa riissiviinaa,\njolla on nimenään _saki_. Ateria on lopussa, kun tuodaan vadillinen\nhöyryävää, pelkässä vedessä keitettyä riissipuuroa.\n\nEnnen poistumista toimitetaan vielä astiat käsien huuhtomiseksi.\n\nKoben kadut eivät ole kivettyjä, ja kapeat hevostiet ovat isoille,\njyhkeille vankkureille riittämättömiä. Sellaisia ajoneuvoja näkeekin\nvain harvoin; niitä ei käytetä muuhun kuin muuttoihin. Kuljetaan\n_jinsikisheissä_, siroissa kaksipyöräisissä kärryissä, joita\npaljasjalkainen mies leveälierinen hattu päässä juosten vetää\nperässään. Kaupungin harvoista kaleeseista olivat yhdet odottamassa\nhotellini edustalla, ja lähtiessämme saattoivat meitä isäntä ja\npalvelijattaret kadulle asti, hyvästellen vieraitaan suorakulmaisin\nkumarruksin.\n\nPitkin rannikkoa länteen päin kulkeva maantie johti vilkasta ja ahkeraa\nhyörinää ilmaisevien kylien läpi, sivuuttaen avoimia teemyymälöitä ja\npieniä maalaispuoteja, miellyttävän näköisiä siistejä puutaloja,\ntemppeleitä, vainioita ja puutarhoja. Kaikki oli pientä ja siroa ja\nkauttaaltaan huolellisesti hoidettua. Jokainen maamies muokkaa\ntilustansa väsymättömän ahkerasti, ja lukemattomien pienviljelijäin\nsadosta kertyy Japanin rikkaus. Nopeasti ei kapealla tiellä päässyt\najamaan, sillä yhtämittaa tuli vastaamme kaksipyöräisiä kärryjä ja\nvankkureita, kantajia ja muita jalkamiehiä. Usein olin kuolettavassa\ntuskassa niiden viehättävien pienokaisten tähden, jotka suruttomina\nleikkivät tiellä. Japanilaiset rakastavat lapsiaan ja kohtelevat\nheitä liikuttavalla hellyydellä. Milloinkaan ei lasta puhutella\nepäystävällisin, saati suuttunein sanoin, ja nämä lapset ovatkin\npienestä pitäen kohteliaita ja hyvätapaisia. Vuosituhansien perintönä\non heillä veressä, että heidän on osotettava muille yhtä suurta\nhuomaavaisuutta kuin itselleenkin, ja siitä päivästä alkaen, jona he\nensin alkavat tepastella pienillä, paksuilla, väärillä säärillään,\ntietävät he saavansa arvonantoa muilta ainoastaan sopivaisuutta\nnoudattavalla, säveällä käytöksellä. Usein näkee kadulla kahden neljä-\ntai viisivuotiaan pikku naskalin ensin kohteliaasti kumartavan\ntoisilleen, ennen kuin rupeavat keskustelemaan, ja erotessaan he taas\nkumartavat syvään hyvästiksi. Japanissa ei tunneta mitään roskaväkeä\neikä nuoria ilkimyksiä. Japanin kansa on pelkkiä \"gentlemaneja\".\n\n\"Tanssijatarten rannassa\" pysähdyimme toviksi vanhojen havupuiden\nsiimekseen. Se on kylpypaikkana kesäisin, ja lapset karkeloivat\nmetsässä. Mutta nyt marraskuussa oli pikemmin kylmää kuin lämmintä, ja\ntäältä pyörsimme takaisin Kobeen. Matkalla poikkesin vielä erääseen\nshinto-temppeliin; se oli rakennettu muistomerkiksi muutamalle\nsankarille, joka oli tällä seudulla kaatunut taistelussa kuusisataa\nvuotta takaperin. Temppelikartanolle oli asetettu iso venäläinen Port\nArthurissa vallattu kanuuna ja osa taistelulaiva Mikasan poikkiammuttua\nmastoa. Japanilaiset ystäväni vakuuttivat minulle, että amiraali\nTogollekin varmasti rakennetaan tuollainen muistotemppeli hänen\nkuoltuansa.\n\nSeitsemännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen syntymän tuli Japaniin\nbuddhalaisuus, ja sitä tunnustaa nykyään isompi osa maan asukkaita.\nTuskin kolmannes pysyy shintoismissa. Tämä oppi on hyvin vanha; se\nosottaa kaikille luonnonvoimille jumalallista kunnioitusta ja rukoilee\naurinkoa pääjumaluutena. Aurinkojumalasta on keisarillinen huone\nlähtöisin, ja keisari saa niinikään miltei uskonnollista palvomista\nosakseen. Kunnioitetaan myös sankarillisten vainajien muistoa,\nikäänkuin olisivat he kuoltuansa muuttuneet jumalolennoiksi, ja\nesi-isien hengille osotetaan samaa hartautta kuin Kiinassa. Viime\nvuosina on kristinusko levinnyt Japanissa jokseenkin laajalti, ja\nsiellä näkee jo useita kristittyjä kirkkoja.\n\n\n\n\n44. Fujijama.\n\n\nJo viisikolmatta vuotta Kobessa asuneen ruotsalaisen maamiehen ja hänen\nherttaisen perheensä saattamana läksin tämän päivän iltana parkassilla\n\"Tenjo-marulle\". Yön selkään höyrysi laiva Tyynellemerelle ja ohjasi\nsuuntansa loitolle Hondon rannikosta koillista kohti. Taivas oli\npilvessä, ja ääretön ulappa kuvastui muuttumattomin teräksenharmain\nvivahduksin. Joka taholla oli näköpiiri synkkä ja harmaa, -- tuolla\netelässä, minne päin suoraan kulkien tulisi Uusi-Guinea ja Australia,\nja täällä idässä, minne viilettäen joutuisimme Kalifornian rannikolle.\nEuropassa ovat Välimeren maat samalla leveysasteella kuin Japani. Mutta\nJapania hallitsevat monsuunit eli määrättyinä vuodenaikoina uudistuvat\nsäännölliset tuulet; kesällä ne tulevat mereltä päin ja tuovat sadetta,\nkun taasen talvi on jokseenkin kuiva, sillä silloin puhaltaa tuuli\nvastakkaiselta suunnalta. Yleensä on Japani kylmempi kuin Välimeren\nmaat, ja suuri on ilmanalan erotus myöskin sen ja eteläisten ja\npohjoisten osien välillä. Pohjoisella Jesson saarella kestää talvea\nseitsemän kuukautta.\n\nPuoleltapäivin pyysi muuan japanilainen ystäväni minua nyt pitämään\nsilmäni auki, sillä Fujijama oli ilmestymässä esille koillisesta.\nRannikosta ei ollut mitään näkyvissä, mutta pian leijui vuorten\nlumihuippu himmeänvalkoisena häämynä aaltojen yli. Suuntamme kävi\nsuoraan Fujijamaa kohti, ja joka neljännestunti kohosi uhkea vuori yhä\nselvemmin näkyviin. Nyt näyttäysi rannikkokin tummempana viiruna, mutta\nvuoresta vain huippu, joka päättyy kummallisen säännölliseen, matalaan\nkeilaan, yläpäästään kuin katkaistuun. Siinä on kraaterirenkaan reuna,\nsillä Fujijama on tulivuori; kaksi viime vuosisataa se on kuitenkin\nlevännyt.\n\nYhä häikäisevämpinä kuvastuivat rotkojen lumihanget, mutta yhäti oli\npelkkä huippu näkyvissä, leijuen kuin haavekuvana pilvien lomassa, ja\nrannikolle ankkuroidessamme kohosi sen latva korkealle yläpuolellemme.\nOlimme nyt ihan lähellä vuorta, enkä hennonnut siitä ollenkaan siirtää\nkatsettani, varsinkaan ilta-auringon purppuroidessa sen lumisia\nrinteitä.\n\nFujijama on Japanin korkein vuori. Uinuvan tulivuoren kraaterirengas on\n3778 metriä Tyynenmeren pintaa ylempänä. Fujijama on myöskin pyhä\nvuori. Ylös johtava tie on temppelien ja pyhäkköjen reunustama, ja\nmonet tekevät sen huipulle toivioretken kesällä, kun lumi on sulanut.\nSe on japanilaisten ylpeys ja heidän maisemiensa nähtävyyksistä\nkaunein. Harmaasta muinaisuudesta asti ovat sitä runoilijat laulaneet\nja kaikkinaiset taiteilijat esittäneet lukemattomia kertoja. Fujijaman\nkeilan näkee jos jonkinlaisissa esineissä. Hopeaisella tai kultaisella\npohjalla kuuluisain kiillotettujen lipasten ja erinomaisen\nsievien, hopeasta tai pronssista valmistettujen rasiain kannessa,\nkallisarvoisten kaksoismaljakkojen ja pikarien kyljessä, tarjottimien\nja vatien pohjassa, varjostimissa ja viuhkoissa -- kerrassaan kaikessa\nsama typäkkälatvainen vuori. Ja maalaajan nautintona on kuvitella\ntuolle valkoiselle keilalle yhä uusi edusta. Näin kerran kirjan, jossa\noli sata Fujijaman kuvaa, ja jokainen kuva esitti pyhästä vuoresta eri\nnäköalan. Milloin kuulsi se japanilaisen seeterin oksien lomitse,\nmilloin puiden korkeiden runkojen välitse, milloin niiden latvojen\nalitse. Toisella kertaa se kohosi vaahtoavan kosken tai siljaisen\njärven yli, jonka kalvossa sen huippu heijastui, tai näkyi sen\nalapuolella huojuva silta tai uuttera kylä, leikkivä lapsiryhmä tai\nkalastajaveneiden mastoja.\n\nFujijama on sen kaiken tunnuskuva, jolla on nimenään Nippon. Sen huippu\non Japanin saarilla ensimäinen kohta, jota päivän koittaessa\nkoskettavat nousevan auringonsäteet. Kun nuori japanilainen on\nvuosikausia opiskellut europalaisia taitoja ja palaa kotimaahansa\nopettamaan niitä kansalleen, tähystelee hän viimeisenä matkapäivänä\nlaivan kannelta ikävöiden näkyviinsä Fujijamaa. Pienikasvuisena,\nkasvoiltaan vaalean kellanruskeana, musta tukka lyhyeksi leikattuna,\neuroppalaisessa puvussa ja kädet housuntaskuissa katselee hän tummin,\nvinoin silmin tuntikausia koillista kohti. Vihdoin erottaa hän pyhän\nvuoren, ja yhä korkeampana ja selvempänä esiintyy sen huippu.\nJapanilainen ei värähdytäkään kasvojensa piirteitä; hän ei hymyile,\neikä hänen silmiinsä tulvi kyyneleitä. Mutta hänen sielunsa riemuitsee\nonnesta ja ylpeydestä, että hän kuuluu Fujijamalle ja nousevan auringon\nmaalle, missä hänen esi-isänsä uinuvat haudoissaan.\n\n\n\n\n45. Jokohama ja Tokio.\n\n\nIhanan kylmänä ja valjuna kuvastui pyhä vuori tummansinistä taivasta\nvasten, kun kirkkaana kuutamoyönä taas suuntasimme kulkumme merelle. Se\noli viimeinen yöni matkalla itään, viimeinen pitkällä meren\ntaipaleella, jolle olin lähtenyt Bombaysta. Oikealle kädelle jäi\ntaaksemme Oshima eli \"Iso saari\", jonka vielä toimivan tulivuoren\nlaakealla laella leijui keveitä höyrypilviä, sillä Vulcanuksella,\nhävittävän tulen ja maanalaisten voimien jumalalla, on Japanissa\npääasumuksensa. Japanissa on hyvinkin sata sammunutta ja parikymmentä\ntoimivaa tulivuorta, ja yhtämittaa sattuu myös maanjäristyksiä.\nVuosittain lasketaan keskimäärin 1200 maanjäristystä tapahtuvan, mutta\nniistä ovat sentään useimmat ihan vähäpätöisiä. Aika-ajoin tekevät ne\nkuitenkin suurta tuhoa ja vaativat tuhansia uhreja, ja milloin\nmaanjäristys sattuu meren pohjassa, nousee hyökyaaltoja, jotka\npyyhkäisevät tieltään kokonaisia kaupunkeja ja kyliä. Maanjäristysten\ntakia rakentavat japanilaiset talonsa puusta ja hyvin matalia.\n\nAamulla solui \"Tenjo-maru\" siihen suureen lahteen, jonka rannalla\nJokohama ja Tokio sijaitsevat. Lukuisia japanilaisia ilmestyi minua\nvastaanottamaan, ja Ruotsin lähettiläs vei minut kiinalaiseen tyyliin\nrakennettuun palatsiinsa.\n\nJokohama on tärkeä kauppakaupunki, jonne poikkeaa joukko höyrylaivoja\nneljästä maanosasta. Se on Tukholman kokoinen, ja vakinaisesti asuu\nsiellä 800 europpalaista, kauppiaita, konsuleja ja lähetyssaarnaajia.\nLähetystöt ja kenraalikonsulivirastot on sijotettu Tokioon, valtakunnan\npääkaupunkiin, jossa on kaksi miljoonaa asukasta. Enimmät ihmiset\nasuvat sievissä puutaloissa, joilla on pikku puutarha sekä edustalla\nettä takana; mutta Tokiossa on myöskin paljon palatseja viehättävien\npuistojen keskellä, jotka ovat aistikkaalta järjestelyltään\ntaideteoksia. Katujen melusta ja pölystä vetäytyy mielellään näihin\nrauhallisiin puutarhoihin, missä pikku kanavat ja purot lorisevat\nharmaiden kivilohkareiden välissä ja puiden latvat nuokkuvat\nkaarisiltojen yli.\n\nTokiossa on runsaasti nähtävää vanhasta ja uudesta Japanista. Siellä on\nkaikenlaatuisia museoita, taulukokoelmia, kouluja ja yliopisto, jonka\nluonnontieteelliset laitokset on järjestetty europalaiseen tapaan.\nTokioon on niinikään perustettu geologinen laitos, joka on laatinut\ngeologisia karttoja koko maasta ja etenkin tutkinut kaikkia ilmiöitä,\njotka koskevat tulivuoria ja maanjäristyksiä. Tieteellisessä\ntutkimustyössä ovat japanilaiset melkein yhtä pitkällä kuin\neuropalaisetkin. Mutta sotataidossa he kenties jo ovat valkoisista\nkansoista voitolla. Kaikkia aikamme teollisuuden keksintöjä ovat he\nosanneet käyttää hyväkseen, ja heidän kauppansa uhkaa tunkea tieltään\nlänsimaisen kilpailun. Niinpä, esimerkin mainitakseni, ei ole\npitkääkään aikaa siitä, kun joitakuita japanilaisia insinöörejä\noleskeli Jönköpingissä tutkimassa ruotsalaisten tulitikkujen\nvalmistusta. Nyt valmistavat he itse varmuustulitikkunsa, vieläpä\nvarustavat niillä melkein kaikki muutkin idän maat. Kobessa oli ihan\nvuoriksi kasattuina puulaatikoita, jotka sisälsivät tulitikkuja ja\nodottivat lähetystänsä Kiinaan ja Koreaan. Samoin on asian laita\nkaikilla aloilla. Japanilaiset matkustelevat Europassa ja tutkivat\nsiellä terävä-älyisinä turbiinien, rautateiden, puhelimien rakentamista\nj.n.e. Piankin tulevat he kokonaan toimeen ilman Europaa, valmistaen\nitse kaiken mitä tarvitsevat.\n\n\n\n\n46. Japanin keisari.\n\n\nPäivänkakkara, _chrysanthemum_, on keisarillisen huoneen tunnuskuvana.\nSitä kasvatetaan kasvihuoneissa ja ulkosalla mitä vaihtelevimpana\nväriltään ja suunnattoman monimuotoisena; kasvi kukkii syksyllä, ja\nsilloin vietetään koko maassa päivänkakkarajuhlia. Kobessa kävin\nyleiseen puistoon järjestetyssä päivänkakkaranäyttelyssä, missä oli\nnähtävänä kahdeksankinsataa kukkaa yhdessä ainoassa varressa.\nYksityisiä varpuja oli siten käsitelty ymppäyksellä, teräslangalla ja\nleveillä puupalikoilla, että ne muistuttivat purjehtivaa laivaa,\nlintua, peuraa, polkupyörää tai veturia; esitettiinpä teatterissa\nnäytelmäkappalekin, jossa kaikki esiintyjät olivat pelkkiä eläviä\npäivänkakkarapensaita.\n\nJapanin keisarin palatsi on muurin ja kaivannon ympäröimä. Sen alueella\non isoja, kauniita puistoja, joihin on rakennettu kanavia, lammikolta\nja siltoja, ja eräässä niistä vietettiin päivänkakkarajuhlaa, johon\nkutsuttiin europalaisiakin. Juhlayleisö keräytyi hienoissa\nkävelypuvuissaan käyskentelemään puistoon, jonka teitä vaahterain\nsyyspunaiset lehvät varjostivat. Keisari oli parhaillaan tarkastamassa\nlaivastoaan Togon laivalla, mutta hovimarsalkat julistivat, että\nkeisarinna tulee saapuville juhlaan. Vieraat muodostivat kujan, ja\nHänen Majesteettinsa tuli jalkaisin, saattueenaan kaksi prinssiä,\nseitsemän prinsessaa ja suuri joukko hoviväkeä. Keisarinna on\nlyhytkasvuinen, kuusikymmenvuotias nainen; kasvot ovat keltaiset ja\nvärähtämättömät. Mutta prinsessat olivat mitä viehkeimpiä rusottavine\nposkineen ja veitikkamaisine tummine silmineen. Tunsin kuitenkin suurta\npettymystä siitä, että he olivat sievän kansallispuvun _kimonon_\nvaihtaneet europalaiseen vaatetukseen; parisilaiset hatut ja\npäivänvarjot eivät ollenkaan soveltuneet silmäänpistävän siroihin\nvartaloihin, ja paljoa mieluummin olisi kimonon nähnyt siinä\ntulipunaisten vaahterain ja heleäväristen päivänkakkaraan taustalla.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin palasi keisari matkaltaan ja päästi Ruotsin\nlähettilään ja minut puheilleen. Me astuimme hämyisten suojamien läpi,\njoiden kuutiolattiat oli verhottu matoilla, Japanin etevimpien\ntaiteilijain nelikulmaisten seinämaalausten ohi, taiteellisesti\nkoristeltujen verhojen alitse, ihmeellisten porsliini- ja\npronssimaljakkojen välitse. Pitkää käytävää myöten opastettiin meidät\nsitte pienempään huoneeseen. Siellä odotti meitä keisari. Hän on\nnimeltään Mutsuhito, ja päin vastoin kuin alamaisensa on hän kookas\nmies; hän on päätänsä pitempi kansaansa. Iältään on keisari 58 vanha,\nja vaikka hänen tukkansa, pujopartansa ja kiverretyt viiksensä vielä\novat pikimustat, näyttää hän vanhemmaltakin, sillä hänen kasvonsa ovat\ntäynnä ryppyjä ja harmaankeltaiset kuin pergamentti. Ääni on pehmeä,\nsoinnukas ja suostutteleva, ja hänen älykkäät kysymyksensä ilmaisivat,\nettä hänellä on tarkat tiedot läntisestä mannermaasta.\n\nMutsuhito tuli keisariksi vuonna 1867. Hänen hallituskautensa on\nnimeltään Merji eli \"Valistushallitus\", ja hänen hallitessaan on\nJapanista sukeutunut ensi luokan suurvalta. Tässä suuressa muutoksessa\nei ole vähimmin ansiota keisarin omalla ymmärtäväisyydellä ja terävällä\nkatseella.\n\nEnnen oli maa hajautunut useihin pikku ruhtinaskuntiin, joita kutakin\nhallitsi _daimio_ eli läänitysherra. Nämä kahakoitsivat tuon tuostakin\nkeskenään, vaikka tunnustivatkin kaikki herrakseen _shogunin_, koko\nmaan valtiaan. Daimiot ja _samurait_ olivat perinnäisaatelina. On\nhämmästyttävää, että japanilaiset vielä tuskin neljäkymmentä vuotta\ntakaperin kävivät sotia jousin, miekoin ja keihäin! Kun samurait\nläksivät taisteluun, sonnustausivat he jokseenkin raskaihin varuksiin,\njoihin kuuluivat olkavarsi- ja sääripanssarit, kypärä ja naamasilmikko.\nHe olivat taitavia jousimiehiä ja heiluttelivat isoa säiläänsä molemmin\nkäsin. Kun samurai tahtoi sovittaa rikkomuksen tai palauttaa perheensä\nkunnian, teki hän _harakirin_, terävällä veitsellä leikaten vatsansa.\n\nMutta sitten alkoi yhtäkkiä uusi aika Japanissa. Yleinen\nasevelvollisuus pantiin toimeen vuonna 1872, ja ranskalaisia ja\nsaksalaisia upseereja kutsuttiin järjestämään sotalaitosta. Nyt on\nJapani niin voimakas, ettei yhdenkään vallan tee mieli mennä sen kanssa\nkiistasille.\n\n\n\n\n47. Japanin nuoriso.\n\n\nKaikilla retkeilyilläni nousevan auringon maassa saattelivat minua\njapanilaiset, näyttäen ja selittäen minulle kaikkea. Kiotossa veivät he\nminut kerran yhteiskouluun, ja siellä kuuntelin eri luokilla\nmaantiedon, laskennon, englanninkielen, piirustuksen ja käsitöiden\nopetusta. Luokkahuoneeseen astuessamme nousi koko luokka seisaalle, ja\npikku poika tai tyttö astui esille, sanoen: \"Meitä ilahuttaa suuresti,\nettä saamme toivottaa teidät tervetulleeksi, ja me toivomme teidän\nvievän koulustamme hyvän muiston omaan maahanne.\" Minä puolestani\nvastailin mielihyvällä tutustuvani japanilaisiin lapsiin ja toivovani,\nettä he uutteralla työskentelyllä koulussa varttuvat sen mahtavan\nvaltakunnan kelpo kansalaisiksi, jonka poikia ja tyttäriä he ovat.\nSitte kiertelin pitkin luokkaa ja silitin lapsukaisten päätä, näiden\nveitikkamaisesti pilkistellessä toisiinsa ja itsekseen tirskuessa\npenkeillään. Lopuksi kokoontuivat koulun 450 oppilasta tilavalle\npihalle, järjestyivät siellä luokittain ja minun astellessani heidän\nrintamansa ohi kajauttivat huikean \"bantsai\"-hurrauksen. Minun oli\nmuistoiksi otettava mukaani joitakuita pikku näytteitä heidän\nkätevyydestään ja kaksi Japanin karttaa, jotka he olivat itse\npiirustaneet; oman kouluaikani saivat ne mieleeni. Sitten otettiin\nmeistä kaikista valtainen ryhmäkuva; siinä istun minä kahta pikku\ntyttöä sylissäni pitäen, kymmenkunta istuvaa ja makaavaa oppilasta\nedessäni ja laaja kukkatarha tervettä nuorisoa ympärilläni.\n\nJa entäs näiden lasten minulle lähettämät kirjeet! Joka päivä sain\nsuuren tukun, eikä minulla mitenkään ollut aikaa vastata kaikkiin. Ne\nolivat siveltimellä ja tushilla piirreltyjä pitkille pehmeän paperin\nsuikaleille, ja sisältö oli usein niin hupainen, että sai pakahtuakseen\nnauraa. Ainaisina kysymyksinä oli: \"Kuinka vanha te olette? Miltä\ntuntuu teistä Japani? Mitä Japanin seutua pidätte kauneimpana? Ovatko\njapanilaiset teille hyviä? Oletteko Nikkoa nähnyt? Milloin taas tulette\nJapaniin? Lähettäisittekö minulle ruotsalaisen kuvapostikortin, jahka\npääsette kotia?\" -- Toiset lapset kertoilivat puuhistaan ja\ntulevaisuudensuunnitelmistaan ja nämä suunnitelmat olivat tavallisesti\nhyvin suuremmoisia.\n\nToisella kertaa -- Tokiossa -- pyydettiin minua pitämään esitelmä\nylioppilaille. Seisoin korokkeella yliopiston puistossa, ja ympärilläni\noli neljätuhatta ylioppilasta. Helppoa ei ollut saada ääntäni\nkaikkialle kuuluviin, kun jinikishit ratisivat kaduilla ja\npuhdistus-työkuntain höyryviheltimet vingahtelivat joka puolelta, mutta\nmitä merkitsikään äänijänteitteni pingottaminen laukeamaan asti sen\ninnostuksen rinnalla, joka pauhasi ympärilläni ylioppilasten huumaavina\nbantsai-huutoina! Mikä huppelehtiva elämä, mikä vireys ja reippaus\nuhkuukaan tässä nuorisossa! Astuessani alas heidän luokseen pudistamaan\netumaisten kättä tunkeutuivat he joka taholta paikalle ja olisivat\nminut kai kerrassaan hengiltä likistäneet, elleivät muutamat vantterat\nnuorukaiset olisi kilpilinnana ympäröineet minua. Vaivoin pääsin\nvaunuihini, mutta nekin saarrettiin. Hevoset kävivät vauhkoiksi, ja\nniitä oli talutettava suitsista. Olimme ihan juurtua kiinni ahdingossa\nportilla, jonka yllä liehui Ruotsin ja Japanin lippu, keltainen risti\nja punainen aurinko. Kauvas kadulle seurasivat ylioppilaat vaunuja\ntiheinä parvina ja huusivat yhä uudestaan: \"Bantsai, bantsai!\"\n\nUsein näin jonkun kadun juhlallisesti koristelluksi pikku lipuilla ja\nkirjavasta silkkipaperista tehdyillä lyhdyillä. Kysyessäni, häitäkö\nvietettiin vai mitä juhlaa, vastattiin kuin itsestään selvänä seikkana:\n\"Ei, vaan meidän korttelistamme lähtee tänään kaksi asevelvollista\nsotaväkeen.\" Omaiset ja ystävät juhlivat heitä jo nyt erohetkellä\nsankareina, ja ylpeästi katsovat he suurimmaksi kunniakseen, että hekin\nsaavat omistaa voimansa tälle esi-isiensä Nipponille. Sentähden\nlauletaan heidän lähtiessään liikkeelle, siitä syystä koristellaan\niltasin kadut palavilla paperilyhdyillä ja päivisin lipuilla ja\nviireillä. Ja sen johdosta suoriutuu Japani vihollisistansa voittajana.\nTässä ihmeellisessä maassa tekee jokainen poika, nuorukainen ja mies\nvelvollisuutensa. Päivätyöläinen panee uskollisesti parastaan, eikä\nsotamies kieltäydy tottelemasta, kun sota kutsuu hänet puolustamaan\nisänmaatansa.\n\n\n\n\n48. Korea.\n\n\nIhana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin\nBosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa\nsaavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle.\nPuolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset\ndelfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali\nTogo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin\nlaivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten\nvesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten\nkaiun tärisevän aalloilla. \"Tuossa alkoi taistelu\", huomautti kapteeni\nviitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä\nvenäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli\nkiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse\nKorean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin\nJapaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä\ntaistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla\nväijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän\njakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä\ntähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa\nsähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä\nläpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203.\nneliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan\nPort Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että\njapanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli\n\"Kahdensadankolmen metrin kukkula.\" Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur\nheidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo\nvoimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen\nlaivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset\nmenettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä,\nlippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat\njapanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt\nesteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita\nmantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.\n\nFusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain\nharvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa\npuutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku\nkumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin\nrauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla\nseisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja\nviranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui\n200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain\njonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet\ntilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta\nviljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa\nisompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä\ntuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa\nkotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean\nrannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka\ntaholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa\nrakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia,\nja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.\n\nSitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko\nKorean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000\nasukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä\nlaaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita\nrakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä.\nJapanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse\nJapanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla\niltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat\novat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat\nraitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät\nkaravaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia\ntavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja\nseljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi\nsuorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen\nlippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne\novat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja\nhuilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.\n\nYlpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin\nluona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut\nhullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin\nvalmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin\nhäpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt\nvahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit\nkäyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka\nkirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi\nkapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää\nampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä\nrohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto\nkerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.\n\nKoreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on\nenemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava.\nKorean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi.\nSöulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on\nnykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana\n1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa\nmuutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja\nhiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat.\nSilloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi\nratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan\nhohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen\nratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat\ntakana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen\nloppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas\nkadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui\nruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli\nmykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja\ntahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!\n\nSeuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi\nminulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään\ndaimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta\nkaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista\nsivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten\nystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen\nenglantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa\ntäyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita\nunelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän\nkuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista\nlevottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he\nitää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he\nHyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa,\nja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista,\njotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa\npelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa\nkansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin\neuroppalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen\nmeren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan,\nja Japanin vapaus oli pelastettu.\n\nTuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin,\nMandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja\nseisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme\nrevolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.\n\nIton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt\nsille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen\ntaistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että\nNippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä\nsyvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen\nkuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset\njäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen\nsotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli,\nja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun\nsäestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.\n\n\n\n\n49. Mandshuria.\n\n\nKorean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella\nkelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla\nsijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000\nkiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta\ntoiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää\naaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt\nylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.\n\nAntungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku\nrautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää\nmatkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata\nrakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja\nja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina\nmutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän\nmääräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli\nkahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja\njuuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan\nmuuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut\nkäskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä\nsuoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan\nraitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja\nvaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi\npitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä,\nvarjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla\nviipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia,\nennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä.\nMutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän\npilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei\nse joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli\ntäräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa\nvaunun etuseinään.\n\nTämä osa Mandshuriaa on vuorista. Laaksoissa on maataloja ja vainioita,\nja mutkaisilla teillä astelee mandshuja pitkät, siniset takit ja mustat\nliivit yllä; jotkut ovat ratsain tai ajavat kaksipyöräisillä kärryillä,\njoita vetää hevonen ja kaksi muulia. Kaikki vedet olivat jäässä, mutta\nmissään ei näkynyt lunta. Puolitiessä oli yöpymisasema, ja aamun\nsarastaessa jatkettiin matkaa. Junaan tulla tepasteli joitakuita\nkiinalaisia kauppamiehiä, joille palvelijat valaisivat paperilyhdyillä\ntietä, ja joukko japanilaisia sotamiehiä matkusti samalla kertaa.\nHeidän asunaan oli paksut, keltaiset, korkeakauluksiset takit,\nliepukkapäähineet, punaiset olkalaput ja punareunaiset lakit; aseina\noli sapeli ja kivääri. Nuo lyhytvartiset, jäntevät miehet\nnahkapäällyksisissä karvasaappaissaan näyttivät siisteiltä ja\ntyytyväisiltä.\n\nJouluaattona saavuin Mukdeniin, Mandshurian pääkaupunkiin, missä asuin\njapanilaisen konsulin luona. Illalla sentään istuin yksinäni\ntakkavalkeani ääressä, mutta väsymys teki pian lopun mietiskelyistäni.\nHeti kaupunkiin tullessani olin lähettänyt kotiini sähköteitse\njoulutervehdyksen, ja vastaukseksi sain seuraavana aamuna pelkän\npaljosisältöisen sanan: Bantsai!\n\nMandshuria on Kiinan alusmaita. Venäläiset olivat maan halki\nrakentaneet rautatien Port Arthurin linnotukseen asti, jonka olivat\nrauhallisella sopimuksella ottaneet haltuunsa Japanilta. Mutta sodan\naikana vallottivat japanilaiset linnotuksen uudestaan, sitte kun\nmolemmin puolin oli tehty ihmeellisiä urotöitä, ja Portsmouthin\nrauhassa syyskuulla 1905 vahvistettiin heidät sen omistajiksi,\njotapaitsi he saivat läheisen Dalnin kaupungin ympäristöineen,\neteläpuoliskon isoa Sahalinin saarta, Korean herruuden ja\netelämandshurialaisen rautatien. Venäjä oli siis tietämättään\nrakentanut tämän rautatien japanilaisille.\n\nMukdenin luona taisteltiin tämän sodan verisin ottelu, joka oli\nmaailman historiankin suurimpia. Vastatuksin oli 850000 miestä ja 2500\nkanuunaa, ja 120000 kuollutta jäi tappotantereelle. Kaksikymmentä\npäivää kesti ennenkuin japanilaisten saartamat venäläiset lähtivät\nperäytymään. Nyt olivat japanilaiset herroina Mandshuriassa, joka\nkuitenkin rauhan jälkeen luovutettiin takaisin Kiinalle.\n\nMukdenin kaduilla kuhisee vilkas, mieleen painuva elämä. Kookkaat\nmandshut näyttävät voimakkailta ja itsetietoisilta. Naiset näyttäytyvät\nharvoin ulkosalla; he pitävät tukkaansa korkealla nutturalla\npäälaellaan eivätkä kutista jalkojaan kuten kiinattaret. Alkuasukasten\nvilinässä näkee paljon kiinalaisia, kauppiaita, upseereja ja sotamiehiä\nsiisteissä kiiltonappisissa kauhtanoissaan, japanilaisia ja mongoleja\nsekä joskus europalaisenkin. Leveämmillä kaduilla helisevät hauskasti\nomnibushevosten tiu'ut. Talot ovat sieviä ja tukevasti rakennettuja, ja\nniitä peittävät kirjaviksi maalatut veistokset, lohikäärmeet,\npaperilyhdyt, ilmotukset ja mustalla kiinalaisella kirjotuksella\nvarustetut punaiset kyltit. Myymälät ovat kadulle päin avoimet, ja\njulkipuolen puupylväiden väliin on tavarat järjestelty myymäpöydille.\nKaikille neljälle ilmansuunnalle on Mukdenissa upea, ylvääseen\nkiinalaiseen rakennustapaan sommiteltu kaupunginportti. Mutta\nyltympärillä leviää karu erämaa täynnä hautoja.\n\nPeilingissä, \"Pohjoishaudassa\", lepää mandshu-hallitsijasuvun\nensimäinen kiinalainen keisari, ja hänen viereensä on saanut sijansa\nhänen poikansa, suuri ja kauvan hallinnut Khang-hi. Peiling on ryhmä\ntemppelimäisiä rakennuksia. Ensiksi tullaan eteissuojamaan, jossa\njättiläismoinen kivestä hakattu kilpikonna kantaa kiinalaisilla ja\nmongolilaisilla kirjotuksilla keisarivainajaa ylistävää kivitaulua.\nSyvällä puiston hiljaisuudessa on itse hauta, uhkea kaltevakattoinen\nkivikammio. Erityisessä majassa on Kiinan keisarilla tapana toimittaa\nhartaudenharjotuksia, ennen kuin käy esi-isiensä haudoilla. Havupuiden\njuurelta tuijottelee kivisiä hevosia, elefantteja ja kameeleja\ntoisiinsa ja kävijään.\n\n\"Itähaudassa\" lepää keisari Tai-tsu, joka lähes kolmesataa vuotta\ntakaperin laski \"Keltaisen temppelin\", Hvang-tsen, peruskiven. Se on\nMandshurian suurin lamatemppeli, ja sen johtaja oli pyylevä, pönäkkä\nmongoli, tosin vieraanvarainen ja kohtelias, mutta hiukan pöyhkeä. Hän\nkävi sentään paljoa seurusteluhaluisemmaksi, kun kuuli olleeni\nviisikymmentä päivää tashi-laman vieraana.\n\nMukdenista pistäysin pikimältään lounaaseen ja tarkastelin\njapanilaisten upseerien johtamana Port Arthurin pelottavia\nlinnotuslaitoksia, joiden takia niin monet urheat, nuoret soturit\nolivat joutuneet ennenaikaiseen hautaan. Venäläisten komeissa\nkivirakennuksissa asuu nyt japanilaisia upseereja. Muutoin on kaikki\njäänyt ennalleen, venäläiset huonekalut ovat vielä paikoillaan,\nvenäläisiä kuvia riippuu seinillä, ja siellä täällä näkee samovarinkin.\n\n\n\n\n50. Siperiantakainen rautatie.\n\n\nJoulukuun 28 p:nä astuin Dalnissa junaan ja alotin rautatiematkan, jota\nkesti keskeytymättä yksitoista vuorokautta. Kaksitoista tuntia menee\nMukdeniin jytistettäessä, sitte viimeiselle japanilaiselle asemalle\nhiukan vähemmän. Seuraavassa pysähdyspaikassa on asemapäällikkö\nvenäläinen, ja japanilaisten junailijain sijalle vaihtuu venäläisiä.\nEhtoopäivällä pysähdytään surullisen maineen saaneessa Harbinissa,\nvaltaisen Amurin syrjäjoen Sungarin varrella. Sinne peräytyivät\nvenäläiset tappioittensa jälkeen, ja Harbinin asemasillalla murhattiin\nruhtinas Ito. Harbinissa astutaan pois ja odotetaan kansainvälistä\npikajunaa, joka lähtee kahdesti viikossa Vladivostokista Moskovaan.\n\nPian olen sovittautunut osastooni, ja raskas juna, jonka alla koko\nmaankamara vapisee, vierii Harbinista ulos kylmään, hiljaiseen\ntalviyöhön. Totisesti olikin kylmä yö! Lämpömittari osotti 36 astetta\nCelsiusta, ja maata peitti paksu valkoinen lumivaippa. Mandshurian\nasemalla, joka on Mandshurian ja Siperian, Kiinan ja Venäjän rajalla,\nviipyi juna kaksi tuntia, venäläisten tullimiesten tarkastaessa\nmatkatavaroita. Tässä saa panna kellonsa puolitoista tuntia taaksepäin;\nniin suuri on ajan erotus Harbinin ja Irkutskin välillä. Me voitamme\nnyt joka päivä tunnin tullessamme idästä länteen päin auringon\nsuuntaan.\n\nSiperiantakainen rautatie on maanpallon pisin, Dalnista Moskovaan on\n8.700 kilometriä, se oli juuri valmistunut venäläis-japanilaisen sodan\nsyttyessä, mutta kun se oli yksiraiteinen, kykenivät venäläiset vain\nsuunnattomin ponnistuksin lähettämään joukkoja ja sotatarpeita\nMandshurian taistelunäyttämölle. Nykyään rakennetaan toista raidetta,\njotta voidaan sodan aikana toimia helpommin ja myöskin tyydyttää\nlisääntyvää liikennettä. Tämän rautatien avulla pääsee nyt\nkuudessatoista päivässä Tukholmasta Shanghaihin. Meritse Etelä-Aasian\nympäri mentäessä vaatii sama matka 40 päivää, mutta kahdeksassakolmatta\npäivässä suoriutuu siitä siten, että matkustaa Atlantin yli, sitte\nKanadan rautatietä Tyynellemerelle, ja sen yli taas laivassa.\n\nVuoden viimeisenä päivänä kävi maa vuoriseksi, sillä Itä-Siperia on\nvuoristomaata, Länsi-Siperia laakeata tasankoa. Venäläisissä Siperian\npikajunissa on kirkkokin mukana; siihen tarkoitukseen on sovitettu\nkokonainen vaunu. Siinä on koristeltuja alttareja, ja nurkissa palaa\nvahakynttilöitä pyhäinkuvain edessä. Sunnuntai- ja juhlapäivinä, joita\nvenäläisten vuosi sisältääkin runsaasti, kerääntyvät kaikki matkustajat\nkirkkovaunuun, ja kuorolaulajain ympäröimänä lukee kreikan katolinen\npappi täydessä kirkollisessa asussaan messun.\n\nUudenvuodenaamuna kiiti juna pitkin Baikal-järven etelärantaa, ja mitä\nviehättävin maisema avautui nyt katseillemme. Itärannan lumipeittoiset\nvuoret kuvastuivat puhtaassa aamuilmassa selväpiirteisinä ja lännen\npuolella hohti vuoristo mitä kirkkaimmassa päiväpaisteessa. Siellä\ntäällä kasvaa rinteillä pohjoismaisia petäjikköjä. Rata kulkee ihan\njärvenrantaa myöten, useinkin vain parin metrin päässä vesirajasta.\nTämä osa Siperian rautatietä oli suuritöisin ja kallein, ja viimeiseksi\nse valmistuikin. Sen ollessa rakenteella välitettiin radan molempien\njärvenpuoleisten päätekohtien välillä liikennettä lautoilla. Rata\npolvittelee niemekkeitä ja lahtia kierrellen ja soukkien solien läpi,\nmissä kalliopatsaat kannattelevat jättiläismoisia vuoriholveja. Monasti\nkäy kulku pitkin kallioon louhittuja penkereitä, joiden reuna painuu\nmelkein kohtisuorasti järveen. Tuon tuostakin porhaltaa höyryhepo\ntunneliin, jonka suulta katse taas tapaa kalliorannan.\n\nBaikal-järvi eli \"Rikas järvi\" on Kaspianmeren ja Aral-järven jälkeen\nAasian sisävesistä kolmas kooltaan. Maapallon suolattomista järvistä\novat ainoastaan Kanadan suurjärvet sitä isommat, ja sen korkeus\nmerenpinnasta on 470 metriä. Vesi on heleänvihreää, maukasta ja\nkristallikirkasta; kaloja on hyvin runsaasti, lohia viittä eri lajia.\nSiellä asustaa muuan hyljelajikin, kuten ylipäätään monetkin\nBaikal-järven eläinmuodot ovat mereneläjäin sukua. Järvi on maapallon\nsyvin; sitä on luodattu 1521 metriin asti. Useita höyrylaivateitä on\nsuunnattu sen yli, ja talvisin kuljetaan sitä reellä. Mutta se alkaa\njäätyä vasta tammikuun alussa, ja jääpeite pysyy tavallisesti huhtikuun\npuoliväliin. Nyt Uudenvuodenpäivänä oli järven koko eteläosa vielä\navoin, vaikka öisin oli 30-35 asteen pakkanen!\n\n\n\n\n51. Siperian halki.\n\n\nMinun oli siirryttävä toiseen junaan ja odotettava tunnin verran\nIrkutskissa, Siperian isoimmassa kaupungissa, jossa on 80.000 asukasta.\nIrkutsk on Angara-joen varrella, joka juoksee Baikal-järvestä ja siten\nmuodostuu kaikista sanottuun järveen laskevista virroista. Näistä on\nSelenga isoin, mutta vaikka Angara on viisi kertaa isompi kuin\nJenissei, nimitetään sitä kuitenkin tämän syrjäjoeksi. Itse Jenissei\nsaa alkunsa Kiinan alueella ja juoksee metsäisten rantojensa välissä\npohjoista kohti koko Siperian poikki, laskien sitte Pohjoiseen\nJäämereen. Siihen yhtyy monta isoa sivujokea, useimmat idästäpäin.\n\nLena, iso joki, joka virtaa Itä-Siperian poikki Baikal-järven\nkoillispuolella, ei ole paljoa pienempi Jenisseitä. Siellä on Jakutskin\nkaupunki, missä lämpömittari talvisin laskee 63 asteeseen ja kesäisin\nnousee 35 asteeseen. Mutta Jakutskin pohjoispuolella sijaitsee\nJana-joen varressa Vershojansk, joka on maapallon kylmin kohta, sen\npakkasnapa.\n\nSiperian pinta-ala on viisikolmatta kertaa suurempi kuin Saksan, mutta\ntässä suunnattoman avarassa maassa asuu ainoastaan seitsemän miljoonaa\nihmistä. Niistä on 60 prosenttia venäläisiä ja 20 prosenttia\nkirgiisejä. Loput ovat burjateja, jakuteja, tunguseja, mandshuja,\nsamojedeja, ostjakeja, tatareja, tshuktsheja ja vielä muitakin.\n\nTuntuvana eränä ovat väestössä rangaistusvangit, jotka on karkotettu\nSiperiaan: heidän kovana kohtalonaan on ankaran valvonnan alainen\npakkotyö kultakaivoksissa. Niiden lukumäärä arvioidaan 150000:een.\nEnnen rautatien rakentamista täytyi heidän samota suunnattoman pitkiä\nmatkoja jalkaisin. He marssivat päivittäin sateella, kuten poudallakin,\nmyrskyssä tai lumipyryssäkin, 15 virstan taipaleen tätä kamalaa,\nkolkkoa ja kylmää Siperiaa. Edessä ja takana ratsasti kasakoita, jotka\neivät suoneet heille hetkenkään lepoa, laahatessaan heitä vitjoissa\nteiden loassa ja roiskeessa. Usein tulivat vangin vaimo ja lapset\nvapaaehtoisesti mukaan, lieventääkseen kovaosaisen kohtaloa.\n\nTässä kohden on nyttemmin paljon muuttunut. Tosin on pakkotyö yhtä\nkovaa, mutta rangaistussiirtolaan matkustaminen on vähemmän työlästä.\nNyt kuljetetaan onnettomat rautateitse erityisissä ristikkoakkunaisissa\nvanginvaunuissa. Usein näkee näitä liikkuvia vankiloita asemien\nsivuraiteilla. Kalpeat kasvot pilkistävät ristikkojen takaa ja\nsilmäilevät välinpitämättömin katsein mitä asemasillalla puuhataan.\nKerran näin miehen, joka oli kenties itse ollut aikoinaan vankina ja\nkärsinyt rangaistuksensa, hiipivän tuollaisen ristikkoikkunan alle,\nvarovasti tähystelevän joka taholle ja santarmien silmän välttämisestä\nvarmistuttuaan ojentavan vanginvaunuun viinapullon. Sitte hän katosi\njunien väliin.\n\nLena-joen ympärillä asuvat jakutit, turkkilaistatarilainen heimo. Heitä\non 230000, nimellisesti kristittyjä ja elinkeinoinaan maanviljelys ja\nkauppa. Jenissein itäpuolella tapaamme tungusit, pienen kansan, joka\nelintavoilleen tärkeimpien kotieläinten mukaan jakautuu vakinaisesti\nasettuneihin, hevos-, koira- ja poro-tunguseihin. Länsi-Siperiassa\nasuvat Tomskin ja Tobolskin kuvernementeissä ostjakit, pieni\nsuomalainen heimo, johon kuuluu 26.000 sielua; he ovat nopeasti\nvähenemässä ja elelevät kovin köyhinä kalastajina, metsästäjinä ja\nporo-paimentolaisina. Vielä vähäisempi kansa ovat samojedit, jotka\nasuvat Länsi-Siperian pohjois- ja Europan koilliskolkalla; he ovat\nuralaltailaista alkuperää ja harjottavat elinkeinokseen poronhoitoa ja\nkalastusta.\n\nKaikki nämä ja monet muut siperialaiset heimot ovat shamanisteja. He\nuskovat elävien olevan hyvin likeisissä väleissä ammoin kuolleitten\nesi-isiensä kanssa. Vainajia peljätään kovasti ja parhaansa mukaan\nkoetetaan lepyttää ja manata heidän henkiään uhrilahjoin ja loitsuin.\nTästä pitävät huolen monilla taikatempuillaan shamanit, papit, jotka\nsamalla harjottavat parantajan ammattia. Kun joku on kuollut, on\nvainajan henki häädettävä teltistä. Kutsutaan shamani; hän saapuu\nkalliissa, kummallisessa asussa ja alottaa uskonnollisessa\nhurmostilassa tanssin, joka lopulta johtaa jonkinlaiseen raivioon. Hän\nhoippuu sinne tänne, kompastelee, ähkii ja on kuin järjiltään. Viimein\ntarttuu hän noitarumpuunsa, jonka kumeat jymähdykset tyynnyttävät hänen\nmieltänsä ja palauttavat hänet todellisuuteen. Ja hänen siten pantuaan\nkaiken taitonsa on henki karkotettu.\n\nValkeita kenttiä pitkin, yli ylänteiden ja laaksojen kulkee rata\nIrkutskin kuvernementissa luoteiseen päin. Krasnojarskin luona se menee\nuhkeaa, lähes kilometrin pituista siltaa myöten Jenissein poikki.\nKesäisin pääsee laivalla ylös virtaa Minusinskiin asti, joka on\netelä-Siperian kulta- ja vaskirikkaalla, hedelmällisellä tienoolla.\nYleensäkin on Siperia rikas maa. Kultaa, hopeata ja vaskea, rautaa,\nlyijyä, grafiittia ja kivihiiliä uinuu sen vuoristoissa monien muiden\narvokkaiden kivennäisten ohella, ja sen oivallinen maanlaatu antaa\nsille hyvät vastaisen kehityksen edellytykset. Enin osa\nviljelyskelpoista maata on rautateitten ja kulkukelpoisten jokien\nläheisyydessä. Koko Siperia onkin vesiteitten verkkona. Eräästä Obin\nsivujoesta pääsee höyrylaivalla kanavia myöten Jenisseihin ja sieltä\nLena-joelle. Tämän kanavajärjestelmän sydämenä on Omsk, Siperian toinen\nkaupunki, jossa on 70.000 asukasta. Jokia myöten pääsevät isot\nhöyrylaivat kulkemaan enemmän kuin kymmenentuhatta kilometriä ja\npienemmät lähes 50.000. Länsi-Siperiassa, Tomskin ja Omskin\nympäristössä, nousee maatalouden tuotanto vuosi vuodelta, ja varmaksi\nvoi ennustaa, että nämä seudut aikanaan elättävät kaksinverroin\ntiheämpää asutusta kuin nykyään ja päällepäätteeksi lähettävät\nmaailmalle suuret määrät viljaa. Mutta tarvitaankin jommoinenkin\nliikenne, jotta tämä loputon rautatie tuottaa korkonsa; se on maksanut\nkelpo lailla kolmatta miljardia markkaa!\n\nTomskin toisella puolella kuljemme Obin yli suuremmoista, kaunista\nsiltaa myöten, joka on liitetty kokoon lohkokivistä ja rautaosista. Ob\non Aasian isoin virta; se on yhtä pitkä kuin Jenissei ja Sininen joki,\nsiis 5200 kilometriä, mutta sen jokialue on paljoa suurempi kuin noiden\nkumpaisenkin. Vasemmalta puoleltaan saadessaan valtaisen sivujokensa\nIrtishin vedet lisäkseen on se runsaasti kolme kilometriä leveä, mutta\nObin lahteen Pohjoisen Jäämeren rannikolle laskiessaan on se jo\npaisunut kaksikymmentä kilometriä leveäksi. Myöskin Irtish saa\nvasemmaltaan ison sivujoen Tobolin; yhtymäkohdassa sijaitsee Tobolskin\nkaupunki.\n\nPäivä kului toisensa jälkeen, kirpeän kylmänä nousi idästä yö yön\nperästä. Maa on käynyt aukeaksi, laakeaksi ja yksitoikkoiseksi;\nvalkoinen tasanko leviää taivaanrantaan asti. Ainoana vaihteluna olivat\npuheluni asemasilloilla talonpoikien ja kyläläisten kanssa, jotka\ntapasivat pistäytyä katsomaan isoa junaa ja sen pitkämatkaisia\nkulkijoita. Siten joutui matka halki koko Siperian, tämän valtaisen\nmaan, jota etelässä rajottavat Altai, Saisan, Jablonoi- ja\nStanovoi-vuoret, pohjoisessa Pohjoinen Jäämeri. Suunnattomat alat\npohjois-Siperiaa ovat tundraa, sammaleista aapaa, jonka eläinkunta on\nniukka; talvisin jäätyy tuollainen neva kivikovaksi, kesäisin sulaa\npintakerros ja muodostaa vaarallisia hetteitä.\n\nPohjois-Siperian ikuisesti jäätyneestä maaperästä ja etenkin entisiltä\ntulva-alueilta on löydetty kokonaisia, vereksiä mammutteja. Mammutti on\nsukupuuttoon kuollut elefanttilaji, joka oli diluviaalikautena levinnyt\nkoko pohjois-Aasiaan, Europaan ja Pohjois-Amerikaan; se on nykyaikaisia\nnorsujamme paljoa kookkaampi. Sillä on neljän metrin mittaiset\ntorahampaat, paksu, kylmään ilmanalaan sovellettu turkki ja jokseenkin\nrehevä harja. Tämän eläimen ikivanhoista, tökerösti piirretyistä\nkuvista selviää, että esihistoriallinen ihminen oli mammutin\naikalainen.\n\nLehtikuuset, kuuset ja männyt, koivut ja pajut ovat Siperian metsinä.\nLehtikuusi kasvaa napapiirinkin tienoilla. Jääkarhu, naali, ahma,\nsopuli, napajänis ja poro ovat kylmän pohjoisosan eläimet. Maan\nkeskiosissa on peuroja, hirviä, villisikoja, majavia, susia ja\nilveksiä. Kaukana idässä ison Amurin varrella, joka on Amurin maakunnan\nja Mandshurian rajana, ja Ussurin maakunnassa Japaninmeren rannikolla\nesiintyvät myöskin tiikeri ja pantteri. Arvokkaimmat eläimet, joiden\nturkikset lisäävät Siperian rikkauksia, ovat soopeli, kärppä ja harmaa\norava. Lounaisosissa, Keski-Aasian arojen välimailla, on gaselleja ja\nantilooppeja, jopa villiaasejakin.\n\nTammikuun 5. p:nä olin vihdoin keskellä Ural-vuoristoa, ja juna\nkiemurteli sen kukkulain ja laaksojen lomissa. Slatustin aseman lähellä\nkohoaa graniittipatsas, -- tässä on Aasian ja Europan raja.\n\nEnnenkuin kuitenkaan jätämme Siperian, luokaamme lyhyt katsaus\nslaavilaisten tunkeutumiseen itää kohti viimeisten neljän vuosisadan\naikana. Kuudennentoista vuosisadan alussa alkoivat venäläiset kauppiaat\nperustaa kauppa-asemia Kaman, Volgan ison sivujoen varrelle ja\nostella turkiksia samojedeilta ja ostjakeilta. Saman vuosisadan\njälkipuoliskolla hyökkäsi Jermak 800 miehen kanssa Länsi-Siperiaan ja\nvaltasi sen maan tatareilta. Kasakoita seurasivat kintereillä\nkauppiaat. Hirsimajoja ja kirkkoja rakennettiin metsiin, vähin erin\ntunkeuduttiin Altai-vuorille ja Jenisseille asti, ja tuhansittain\nlähetettiin turkiksia Venäjälle. Seitsemännentoista vuosisadan\nensimäisen kolmanneksen lopulla etenivät kasakat ja uutisasukkaat yhä\nidemmäksi, kunnes saapuivat Jakutskiin ja Ohotan merelle, Amuriin ja\nTyynellemerelle saakka, ja tsaari toimitti lähettiläitä Kiinan keisarin\npuheille. Kiahtan ja Pekingin välille rakennettiin vilkasliikkeinen\nkauppatie, Pekingissä oli venäläisillä omat karavanserainsa, joihin he\nkeräsivät teetä ja silkkikankaita kuljetettavaksi Venäjälle, samoin\nkuin oma kreikankatolinen kirkkonsakin. Kaksisataa vuotta kulkivat\nkameelikaravaanit Kiahtan ja Pekingin väliä edestakaisin.\n\nMutta uusi aika koitti Siperialle. Suuri rautatie jännitti\nkiskojänteensä metsien läpi. Kiinan kanssa tehdyllä sopimuksella\nsaatiin lupa pitkittää rataa Mandshurian poikki Vladivostokiin Pietari\nSuuren lahden rantaan. Mutta tämä satama jäätyy talvisin. Tosin on se\npidettävissä auki jäänmurtajilla, mutta Venäjä alkoi kaivata jäätöntä\nsatamaa Tyynenmeren rannikolla. Se saatiin sinä päivänä, jona\nvenäläiset kovistivat itselleen Port Arthurin. Harbinista rakennettiin\nhaararata tähän kuuluisaan linnotukseen, joka varustettiin oivalliseen\npuolustuskuntoon.\n\nSiten oli Venäjä saavuttanut päämääränsä. Loppumattomia näköpiirejä\navautui joka suunnalle, -- Korean vallotus, Kiinan ja Japanin kauppa,\nkenties Tyynenmeren herruuskin. Mutta tämän varalle oli Japani vaieten\nja kärsivällisesti valmistautunut vuosikausien kuluessa. Nousevan\nauringon maa ei tahtonut antaa Venäjän paisumisen tukahduttaa itseään.\nSiten johduttiin ratkaisevaan voimien mittelyyn, ja Venäjän ylpeät\nsuunnitelmat raukesivat, kun venäläiset soturit antausivat Port\nArthurin vallottajille.\n\n\n\n\n52. \"Vegan\" matka.\n\n\nSiperiaan ja etenkin sen jäämerirannikkoon liittyy uudelta ajalta\nkunniakas muisto. Koettaen saada selville kauppatietä Länsi-Siperiaan\noli ruotsalainen [suomalainen. _Suom. muist_.] Adolf Erik Nordenskiöld\njo tehnyt kaksi retkeä Jeniseille, ja vuonna 1878 laati hän\nsuunnitelman Koillisväylän kulkemiseksi. Siten nimitettiin jo kautta\nvuosisatojen tavoteltua ja hartaasti haluttua meritietä Itä-Aasiaan. Ei\nollut siis vähäisempi yritys kysymyksessä kuin Europan ja Aasian ympäri\npurjehtiminen, jollaista hanketta ei ole suoritettu ennen eikä\njälkeenpäin. Laivaksi valittiin retkelle valaanpyytäjä \"Vega\".\nLuutnantti Louis Palanderista sai Nordenskiöld laivankapteenin, joka\noli tukalimpaankin tilanteeseen pätevä, tieteelliset tutkimukset ja\nkeräilyt otti huoltaakseen joukko kyvykkäitä tiedemiehiä. Miehistönä\noli seitsemäntoista ruotsalaisen sotalaivaston matruusia. Ruokavaroja\notettiin mukaan kahdeksi vuodeksi, ja osan matkaa seurasivat \"Vegaa\"\nmuutamat pienemmät, kivihiilillä lastatut laivat.\n\nKesäkuussa 1878 läksi \"Vega\" Karlskronasta ja suuntasi kulkunsa\nTromsöhön; sitte se kiersi Europan pohjoisimman kallionkärjen Nordkapin\nja eteni Venäjän jäämerirannikkoa pitkin Petshora-joen suun ohi, joka\non tunnettu sankkametsäisistä rannoistaan. Karian meren yli, Siperian\nrannikon ja Novaja Zemljan pitkulaisen kaksoissaaren välitse jatkui\nmatka edelleen itää kohti Jenissein suulle.\n\nVuosi oli suotuisa, ajojäitä ei ollut laivojen kulkua estämässä,\nja jo elokuun 19. p:nä saavutettiinkin Kap Tsheljuskin, vanhan\nmaailman pohjoisin kärki, jota tervehdittiin liputuksella ja\nkanuunanlaukauksilla. Sieltä edettiin Lenan suulle. Nyt oli suuri\nvarovaisuus tarpeen, sillä väylä oli kovin matalaa, ja monasti lipui\n\"Vega\" vesien yli, joka oli kartoille merkitty maaksi.\n\nSiihen asti kävi kaikki hyvin, eikä ruotsalaisella retkikunnalla ollut\nmitään vastuksia voitettavanaan. Nordenskiöld oli perustanut\nsuunnitelmansa seuraavaan laskelmaan: Hän tiesi, että siperialaiset\njättiläisvirrat kesäisin tuovat rannikolle suunnattomat määrät lämmintä\nvettä, joka tulee eteläisimmiltä seuduilta ja suolattomuutensa takia\npysyy meriveden pinnalla. Se muodostaa pitkin Siperian rannikoita\npintavirran, joka pysyttää kesäisin kulkuväylän avoimena ja jäättömänä.\nNordenskiöld toivoi pääsevänsä suorittamaan koko matkan tässä\njäättömässä rannikkouomassa ja ehtivänsä Tyynellemerelle vielä ennen\nkesän ja syksyn loppua. Hänen laskelmansa osottausivatkin oikeiksi.\n\nLenan itäpuolella laski mereen vain pikku jokia, ja senvuoksi pelkäsi\nNordenskiöld matkan viimeisen taipaleen käyvän tukalimmaksi, sillä\nsiellä ei voinut enää luottaa veden pysymiseen avoimena rannikolla.\nElokuun 28. p:nä saatiin näkyviin sen ryhmän läntisin saari, jota me\nnimitämme Uuden Siperian saariksi. Vesi kävi nyt kovin matalaksi, ja\nuiskenteleva jääsohju esti \"Vegaa\" kulkemasta täydellä vauhdillaan.\nMutta jälkeenpäin valkenivat taas toiveet, tavattiin avointa vettä, ja\nsyyskuun 1. p:nä oli puolenpäivän seuduissa 5, 6 astetta lämmintä.\n\nJo seuraavina päivinä muuttui sää. Tuuli pohjoisesta, oli kylmää,\ntuiskusi lunta, esiintyi ajojäitä. Öisin oli pysyttävä paikoillaan, ja\nyöt olivat nyt käyneet pitemmiksi ja pimeämmiksi. Meri alkoi jäätyä\numpeen, ja syyskuun 12. p:nä joutui \"Vega\" niin paksuun jäähän, että\nsen oli useiksi päiviksi keskeytettävä matkansa. Sitte se höyrysi\nvarovasti eteenpäin pitkin rannikkoa ja tuli silloin useinkin niin\nlähelle maata, että kölin alla oli vain jalan verran vettä. Kuitenkin\nkaikitenkin läheni päämäärä varmasti, vaikka hitaasti; ei ollut enää\npitkääkään taivalta Itäniemelle, Aasian uloimmalle Beringin salmeen\npistäytyvälle kärjelle.\n\nJoulukuun 27. p:nä laski \"Vega\" ankkurinsa Koljitshinlahden itäsivulle.\nYö oli kylmä ja tyven, ja meri jäätyi. Kun seuraavana aamuna yritettiin\nraivata tietä ahtojään läpi, oli tämän kovettanut niin lujaksi uusi\njää, että täytyi taaskin odotella. Etelätuuli olisi väleen murtanut\njään ja avannut tien pitkin rannikkoa; mutta sellaista tuulta ei\nkuulunut, ja jää paksuni yhä. Tuskin kahtasataa kilometriä etäämpänä\nTyynestämerestä oli nyt varustauduttava talvehtimaan. Jos \"Vega\" olisi\nehtinyt vain paria tuntia aikaisemmin Koljitshin-lahteen, niin se olisi\nkyennyt tavottamaan Beringin salmen.\n\nPuolentoista kilometrin päässä rannikolta jäätyi nyt laiva kiinni,\nsuojatta alttiiksi pohjoismyrskyille. Ja siinä pysyi se 294\nvuorokautta; perusteellisesti tulivat naparetkeilijämme tuntemaan\nnapaseudun talven pakkasen ja pimeän. He järjestivät olonsa niin\nsiedettäviksi kuin päinsä kävi. He tekivät havaintoja säästä ja\ntuulista, jäätyneestä merestä sekä sen kasvi- ja eläinmaailmasta, ja\nrannikolla tapasivat he joitakuita tshuktshilaiskyliä, joiden\npuolivillien asukasten kanssa he lyöttäysivät vilkkaisiin väleihin.\nHeinäkuun 20. p:nä 1879 mursi \"Vega\" kahleensa ja viiletti lippu\nmastossaan Itäniemen nenitse, suunnaten sitte kulkunsa Kamtshatkan ja\nKurilien saariryhmän ohitse Jokohamaan. Sieltä jatkui matka Hongkongin,\nSingapurin ja Ceylonin kautta Suetsin kanavaan, Välimerelle ja\nkotimaahan.\n\nHuhtikuun 24. 1880! Milloinkaan en unohda sitä iltaa. Tukholman\nsatamassa leijui kostea sadeusma, mutta koko kaupunki loisti kirkkaassa\nvalonhohteessa, kaikki rakennukset sataman laidalla ja kuninkaallinen\nlinna olivat tulitettuja. Mustana kuin aavelaiva yössä solui \"Vega\"\nverkalleen Norrströmin laineilla satamaan, laitureilla tunkeilevien\nihmisjoukkojen monituhatäänisten riemuhuutojen tervehtimänä. Suuri työ\noli tehty tutkinnan palveluksessa, ja koko maailman katseet olivat\nsuuntautuneet Ruotsiin.\n\n\n\n\n53. Volga ja Moskova.\n\n\nAasian ja Europan rajalta kiidättää meidät juna Ufan poikki edemmäksi\nlänteen ja Samaraan. Uralin kukkulat käyvät yhä matalammiksi ja maa\njälleen tasaiseksi. Sysranin luona kuljemme Volgan yli siltaa myöten,\njoka on puolitoista kilometriä pitkä. Olemme nyt tavottaneet Europan\nsuurimman virran, valtaisen Volgan, joka on 3.700 kilometriä pitkä ja\nsaa alkunsa vain 340 kilometrin päässä Suomenlahdesta, Waldain\nylängöltä, 229 metriä merenpintaa ylemmältä. Se virtaa koko Venäjän\nhalki ja kuuluu kahteenkymmeneen kuvernementtiin. Oikeanpuoleinen ranta\non korkea ja jyrkkä, vasen laakea. Kaspianmeren rannassa se muodostaa\nlaajan suistomaan.\n\nVolga on melkein pitkin pituuttaan kulkukelpoinen laivoille, samoin\nkuin sen neljäkymmentä sivujokeakin. Noin viiden kuukauden ajan on\nvirta jäässä, ja kun jäät keväällä jymisten särkyvät, tuottavat ne\nrannoilla usein suuriakin vaurioita. Höyrylaivoja, purjelaivoja,\nveneitä ja lauttoja kulkee suurin joukoin verkalleen soluvalla virralla\nedestakaisin, ja liikennettä välittävät matkustajalaivat ovat\namerikalaisten jokialusten tapaan rakennettuja. Jokainen, ken on tehnyt\nkesämatkoja Volgalla, kiittelee tämän virran suurta viehätystä, hauskaa\nelelyä laivassa ja tosin yksitoikkoisia, mutta kuitenkin monissa\nsuhteissa mielenkiintoisia rantoja kaupunkeineen ja kylineen sekä\nlukemattomine peltojen ja niittyjen ympäröimine maataloineen. Volgan ja\nsen kanavien avulla pääsee höyrylaivalla Itämereltä Kaspianmerelle,\nvieläpä Kaspianmereltä ylös Volgaa Väinäjokeen ja Vienanmerelle. Mutta\nVolga ei ole ainoastaan tärkeä kauppa- ja liikennetie, vaan se on\nmyöskin tärkeä tyhjentymättömän kalarikkautensa tähden. Sammen- ja\nsterletinpyynnillä ansaitaan suuria omaisuuksia.\n\nRaskaasti ja hitaasti kumistuansa Volgan sillan yli kulkee juna\nlänsiluoteiseen suuntaan, pyhän Venäjän varsinaista sydäntä kohti.\nKuljemme useiden kaupunkien läpi, ja tammikuun 7. päivä lähenee\nloppuaan. Liukkaiksi jäätyneet kiskot ovat suuresti myöhästyttäneet\njunaa. Kuitenkin olemme nyt tulossa Venäjän vanhaan pääkaupunkiin.\nMinut valtaa vastustamaton kiihtymys. Kaksi parasta ystävääni oli\nmatkustanut Moskovaan minua vastaan. Puoli tuntia oli enää edessäni,\nmutta kolme vuotta ja kolme kuukautta takanani. Hyvästelin äärimäisestä\nidästä tulleet matkatoverini ja seisoin viimeiset minuutit ikkunassa\nkatsellen valojen hohtelua talvisen illan pimentoon. --\n\nOlen usein ollut Moskovassa, ja aina olen mielihyvällä katsellut\ntätä kaupunkia. Se on vanhan, väärentämättömän Venäjän perikuva,\nsäädyllisten, yksinkertaisten ja vanhanaikaisten tapojen ja käytäntöjen\nkoti, jossa viihtyvät uskollisuus ja rehellisyys sekä lapsellisen\npuhdassydäminen turvautuminen maan uskontoon, kreikankatoliseen oppiin.\nSen kulmikkailla, mutkaisilla ja huonosti kivetyillä kaduilla vilisee\ntatarilaisia, persialaisia ja kaukasialaisia tyyppejä slaavilaisten\nporvarien ja talonpoikien joukossa, noiden järkkymättömien venäläisten\ntalonpoikien, jotka menestyvät niin kehnosti ja joiden täytyy raataa\nkuin orjuudessa, jotka lauvantaisin aina kurkistavat liian syvälle\nlasiin, mutta ovat aina tyytyväisiä, sävyisiä ja hilpeällä tuulella.\nKatsohan noita kookkaita hengenmiehiä, joilla on rehevä täysparta ja\nliehuva tukka, pitkät, ruskeat kaavut yllä ja musta patalakki päässä!\nJa noita munkkia ja nunnia! Ne ovatkin täällä perin tavallisia\nilmiöitä, sillä Moskovassa on 450 kirkkoa ja joukko luostareita.\n\nMolemmin puolin pientä Moskva-jokea, joka laskee Oka-joen kautta\nVolgaan, kohoaa tämä kaupunki, jossa asuu enemmän kuin miljoona\nihmistä. Kreml on vanhin osa ja Moskovan sydän. Sen muurit rakennettiin\nviidennentoista vuosisadan loppuvuosina. Niiden säännöttömässä kahden\nkilometrin laajuisessa viisikulmiossa on kirkkoja, palatseja, museoita\nja muita julkisia rakennuksia. Siellä kohoaa viisikerroksisena 82\nmetriä korkea Iivana Suuren kellotorni, jonka huipulta näkee koko\nkaupungin, kadut pyörän puolapuiden tavoin suunnattuina Kremlistä joka\ntaholle, rengaskatujen vuorostaan leikatessa näitä. Tornin\nkellokammioissa riippuu 33 erisuuruista kelloa. Sen juurella on alas\nsuistunut \"tsaarinkello\", joka painaa 201.000 kiloa ja on\nympärykseltään 20 metriä. Pudotessa lohkesi sen reunasta pala, joten\nkello tärveltyi; mutta se on koristukseksi pystytetty jalustalle.\n\nKremlin muurien sisäpuolella sijaitsee myöskin Marian\nTaivaaseenastumisen tuomiokirkko, jossa Venäjän tsaarit kruunataan.\nTuomiokirkon sisus tekee sanoin kuvaamattoman vaikutuksen. Korkeista,\nkapeista ikkunoista tuleva valo on jo itsestään riittämätön valaisemaan\nkirkkoa, ja lisäksi himmentävät sitä kultaiset liput pyhäinkuvineen ja\nristeineen. Avara tila on ylenmäärin täynnä puhtaasta kullasta\nmuovattuja hartausesineitä ja pyhäinkuvia, joilta vain kasvot ja kädet\non maalattu. Niiden edessä palaa vahakynttilöitä, joiden savu leijailee\nkaartuvaa kupulakea kohti ja ympäröi kirkkolippuja kuin harmaansinisenä\nutuna.\n\nOikeauskoisille venäläisille on Kreml miltei pyhä paikka. He tekevät\ntoivioretkiä sen kirkkoihin ja luostareihin samaa kunnioitusta tuntien\nkuin tibetiläiset Buddha-pyhäkköihinsä. \"Moskovan voittaa ainoastaan\nKreml ja Kremlin ainoastaan taivas\", sanovat he.\n\nMoskovan historian kuuluisin vuosi on 1812. Silloin valtasi Napoleon\nsuuren armeijansa kanssa kaupungin, jonka venäläiset ehdoin tahdoin\njättivät sillä kertaa alttiiksi, itse sytyttäen sen palamaan. Kolme\nneljännestä oli koko Moskovasta tuhkana, kun ranskalaiset viisi viikkoa\nsiellä oleskeltuaan ja 30.000 miestä menetettyään vetäytyivät pois.\nTämän verisen ajan muisto elää yhä väestön mielessä.\n\n\n\n\n54. Kotiintulo.\n\n\nYhdessätoista tunnissa vie meidät pikajuna suoraa rataa myöten Pietari\nSuuren pääkaupunkiin Nevan suulle Suomenlahden rannalle. Vastaamme\ntulee täällä lännen sivistys, joka on pyyhkäissyt tieltään\nslaavilaisen. Tosin ovat kirkot ja luostarit samaan tapaan rakennettuja\nkuin Moskovassa, ja katse tapaa samoja tyyppejä ja pukuja kuin\nsielläkin, mutta silti näkee ja tuntee kaikkialla selvästi olevansa\nEuropassa.\n\nNeva on 70 kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä, ja se lähtee\nLaatokasta. Neljä komeata siltaa, jotka aina ovat täynnä\njalankulkijoita ja ajopeliä, kaareutuu virran yli, jolla kesäisin\nkulkee lukuisia pikku höyrylaivoja. Talvisin se on neljä kuukautta\npaksun jään peitossa. Nevan vettä ei ole hyvä juoda niiden, jotka eivät\nhalua saada koleraa tai muita vaarallisia tauteja, sillä tämän\nsuurkaupungin kaikki likaviemärit tyhjentyvät jokeen.\n\nPietarissa on puolitoista miljoonaa asukasta, sadasosa koko Venäjän\nvaltakunnan väestöstä. Kaikesta huomaa tämän kaupungin uudeksi,\nleveistä ja oikoisista kaduista alkaen. Ilmanala on jokseenkin kalsea,\nkostea ja epäsuotuisa; kahtenasatana päivänä sataa joko vettä tai\nlunta.\n\nPietarin katuja astellessaan näkee paljonkin omituista. Tuon tuostakin\nsivuuttaa keskellä siltaa tai kadunkulmassa pikku kappelin, jossa palaa\npyhäinkuvain edessä vahakynttilöitä. Monet ohikulkijat jäävät\nseisomaan, paljastavat päänsä, polvistuvat, tekevät ristinmerkin,\njupisevat rukouksen ja katoavat ihmisvilinään. Erityisen silmäänpistävä\non virkapukujen ja ajopelien tavaton runsaus. Univormua ei käytä\nainoastaan sotaväki, vaan on kaikilla siviilivirkamiehilläkin,\nkimnasisteilla, ylioppilailla ja monilla muilla asetuksenmukaiset\nkiiltonappiset asunsa. Ja Pietarissa ajellaan suunnattoman ahkerasti,\nja kilvaten, niin tulista vauhtia kuin hevosen kavioista lähtee.\n\nJättiläismoinen punainen kivirakennus Nevan varrella on Talvipalatsi,\nkeisarin asunto. Ihan vastapäätä on Yleisesikunnan talo, jonka\nmittasuhteet ovat kerrassaan ylettömät. Kaunein nähtävyys on kuitenkin\nIisakin tuomiokirkko ja sen korkea, kullattu kupu, jota ympäröi neljä\npienempää, samaten kultalevyillä katettua kupua. Ristin yläneliö on 101\nmetriä korkealla maan pinnasta; ensimäisenä pistääkin Pietarissa\nnäkyviin tämä kupukatto, kun lähestytään maata Suomenlahdelta päin ja\non sivuutettu Kronstadtin saarilinnotus. Ihmeellisen kauniina\nkajahtelee iltamessun veisuu suurina juhlapäivinä tässä tuomiokirkossa,\nja huikaisevana hohtelee kaikkialla kullan ja hopean välke,\nkiillotettujen malakiitti- ja lasuripilarien kimmellys. Mutta\nulkopuolella, suomalaisesta graniitista hakattujen valtaisten pylväiden\nsuojassa, odottelevat almua köyhät. -- Iisakinkirkon rakentaminen on\nmaksanut noin kuusikymmentä miljoonaa markkaa. Nimellisesti on se\nvalmistunut viisikymmentä vuotta takaperin, mutta oikeastaan on se aina\nkeskeneräinen. Joka kerta kun olen vuosien 1885 ja 1901 välillä käynyt\nPietarissa, on ainakin yksi julkipuoli ollut muuraustelineiden\npeitossa. Tämä graniitista ja marmorista pystytetty jättiläisrakennus\non suopohjalla; muurit myötäävät senvuoksi, ja niitä on yhtämittaa\nkorjailtava. Sellaisiin töihin on kirkko jo niellyt nelisenkymmentä\nmiljoonaa markkaa lisää.\n\nMilloinkaan eivät venäläiset kulkuset olleet heleämmin ja iloisemmin\nkajahdelleet korvissani, kuin ajaessani ystävineni illan suussa\nSuomalaiselle rautatienasemalle. Sen odotussalissa kuulee joka taholla\nruotsia puhuttavan, enemmän tai vähemmän suomeksi murtaen. Nyt tuntee\nja kuulee selvemmin kuin ennen, että isänmaa ja koti ovat lähellä. Me\nastumme junaan ja kiidämme yön hetkinä entiseen ruotsalaiseen\nViipuriin, joka sijaitsee siinä kohdassa, missä Saimaan kanava yhtyy\nSuomenlahteen.\n\nViipurista lähtee rata vaahtoaville Imatran vesiputouksille, joissa\nSaimaan vedet ryntäävät metsäisten graniittirantojen välitse alas\nVuoksea. Mutta heltymättömästi kiidättää meidät juna eteenpäin länttä\nkohti \"Tuhansien järvien maan\" halki, punaisten talosien ohitse,\nmetsäisten kunnaiden, niittyjen ja graniittikallioiden poikki, sanalla\nsanoen keskeltä luontoa, joka kaikin piirtein muistuttaa Ruotsia.\nRiihimäellä vaihtavat junaa ne matkustajat, joiden määränä on Helsinki.\nJuna vierii pitkin Suomen pykäleistä rannikkoa eteenpäin ja pysähtyy\nviimein Turussa Auran rannalla, maan vanhassa pääkaupungissa.\n\nAlhaalla satamassa odottaa meitä höyrylaiva \"Bore\". On jo tullut\nhämärä, kun laiva alkaa täristä, kaapelit irrotetaan, \"Bore\" työntyy\nperä edellä irti laiturista, kääntyy sitte ja suuntaa nyt kulkunsa\nlänteen päin Suomen saariston läpi. Keskellä yötä sivuutamme väylämme\npohjoispuolella sijaitsevan Ahvenanmaan. Kiivas länsimyrsky puhaltaa\nvastaamme, Ahvenan meri pauhaa raivokkaina vesivuorina ja sokaiseva\nlumipyry pyyhkielee näiden harjoja. Mutta \"Boren\" kapteeni on tottunut\nmerimies. Varmoin ja valppain katsein kuljettaa hän laivansa ulompien\nkarien lomitse Ruotsin saaristoon. Kurkkuni kuroutui ja kyyneliä tulvi\nsilmiini, kun tulivat näkyviin ensimäiset paljaat, kuperat\ngraniittikalliot, joita vastaan hyökyaallokko kohahteli.\n\nPäivä oli tuskin alkanut sarastaa, kun saavumme Furusundiin. Siellä on\nvastassani jälleen joitakuita ystäviä. Ylen tuttuja ovat nyt kaikki\neteen avautuvat väylät ja saaret, rannat ja rakennukset; kaikki on\nennallaan, ja minun on vaikea käsittää, että olen ollut useita vuosia\npoissa. Lähenemme kaupunkia, ja kiihtymykseni yltyy minuutti\nminuutilta. \"Bore\" viilettää täydellä höyryllä, ja kuitenkin peräti\nvitkallisesti! Vihdoin olemme sivuuttaneet Lilla Värtanin, ja nyt\nkiertyy kuin taikasauvan loihtimana eteeni kaunein ja unohtumattomin\nkaikista maisemista, mitä olen tällä pitkällä matkalla nähnyt,\nTukholma! Ihan edessämme kohoavat eteläiset vuoret rakennusryhmineen,\nhuippuineen ja torneineen, ja niiden oikealla puolella leviää siltojen\nvälinen kaupunki, Ritariholman kirkko, Isokirkko ja Saksalaisen kirkon\ntornit, joiden katot nousevat Skeppsbro-kadun vanhain kunnianarvoisain\njulkipuolten ja linnan suorien ääriviivojen yläpuolelle. Ylähangan\npuolella ovat Kastellholmin ja Skeppsholmin saarten kaupunginosat,\nkansallismuseo ja Kaarle XII:n tori, jolla nuori kuningas seisoo\njalustallaan, kädellään yhä osottaen itään.\n\nViimeiset minuutit ovat ikuisuuksia. Kestäähän aina jonkun aikaa,\nkunnes iso laiva on kiinnittänyt köytensä poijuihin ja asettunut\nlaituriin. Mutta nyt on minulla vihdoinkin Ruotsin kamara jalkaini\nalla. Tuolla seisovat vanhempani, sisarukseni ja ystäväni. Tovia\nmyöhemmin olemme jälleen kaikin koolla vanhassa kodissamme. Ja tässä\nummistuu tammikuun 17. p:nä 1909 matkamme taival kehäksi, joka käsitti\nmaapallomme itäisen puoliskon.\n\n\n\n"]