[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK7cziF7OVovLsEl7tgFFVmNLGOzlQXrVupkX_1gXp2Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2748,"Navalta navalle II","Hedin, Sven",1865,1952,"2748-hedin-sven-navalta-navalle-ii","2748__Hedin_Sven__Navalta_navalle_II",null,"tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1911,1913,59461,425413,false,61425,[24,25],"Geography","Voyages and travels",[27,28],"Adventure","Travel Writing","\"Navalta navalle II\" by Sven Anders Hedin is an extensive travel narrative written in the early 20th century. This work documents Hedin's adventurous explorations across various regions, particularly focusing on the Nordic countries, the British Empire, and the broader themes of colonization and geography. The narrative presents an engaging portrait of both the landscapes and rich cultures encountered during his journeys, emphasizing the author's profound connection to the natural world.  The opening of \"Navalta navalle II\" sets the stage for an evocative journey northward from Stockholm, where a group of eight travelers is aboard a train heading towards the magnificent landscapes of Lapland. Through Hedin's vivid descriptions, we experience the beauty of the Swedish countryside, the quaint towns such as Umeå, and eventually into the striking wilderness that characterizes northern Sweden. The text captures not only the geographical transformations but also the sense of camaraderie among the travelers, providing insights into the sights and events they encounter along their expedition. The beginning serves as a tantalizing introduction to Hedin's larger exploration of Europe and beyond, promising further fascinating observations and experiences. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hämeen-Anttila, Väinö",177,"Sven Hedinin teos esittelee maailmankuulun tutkimusmatkailijan matkoja eri puolilla maapalloa. Kirja kuljettaa lukijan Euroopan ja Amerikan suurkaupungeista Afrikan erämaihin ja aina maapallon navoille saakka, kertoen samalla historiallisista löytöretkeilijöistä ja eri maanosien luonnosta.","Sven Hedinin 'Navalta navalle II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2748. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAVALTA NAVALLE II\n\nToinen matka\n\n\nKirj.\n\nSVEN HEDIN\n\n\nSuomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-o.-y. Kansa,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Matka Nordkapiin.\n 2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.\n 3. Maailman pääkaupunki.\n 4. Ikuinen kaupunki.\n 5. Pompeji.\n 6. Gordon ja orjakauppa.\n 7. Gordon Kartumissa.\n 8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.\n 9. Afrikan eläinmaailmasta.\n10. Leijona.\n11. David Livingstone.\n12. Henry Stanley.\n13. Sahara.\n14. New York.\n15. Suomalaiset Amerikassa.\n16. Suuressa Lännessä.\n17. Etelä-Amerika.\n18. Tyynenmeren saaria.\n19. Australian halki.\n20. Etelänavalle.\n21. Suuren retkikunnan kohtalo.\n22. Pohjoisnavalle.\n23. Ilmapurjehtija.\n\n\n\n\n1. Matka Nordkapiin.\n\n\nMäärättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun\nLapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja\nnäkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot\nkirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä\nhäämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija\nitseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. -- Se on yhtä\nviehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja\nnienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita\nja kavuten etelässä jyrkänteille, -- kaupunki, joka katselee\nkuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille\nsuolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen\nsiltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.\n\nMutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu\nRitariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.\n\nVinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan\ntuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä\nkätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.\n\nMeitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras\nEnglannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on\nvarattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat\nmakuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu\npöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme\npakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin\nyhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.\n\nSyväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten\nkunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena\nuneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On\nkesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle.\nMilloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä\nnärtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka\nlaidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia\nkoivunrunkoja.\n\nMutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme\nHälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme\nAngerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy\nForsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut\nkilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien\nmetsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen\npölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on\nhirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.\n\nSaavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata\nrautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja\nsitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.\n\nYhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme.\nLaajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy\nnotko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja\nylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut,\ntaivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen\npilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven\nyli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen\nlaineissa.\n\nTeitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana\nkolme vuoriin louhittua varustusta -- ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä\non valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy\ntungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä\nterveisiä Tukholmasta.\n\nMatkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme\ntihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme\nperille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on\nviimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja\nuutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat\nyhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa\nhohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa\npäivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki\nlumottu tai hyljätty? Voi, niin -- keskiyön hetkihän nyt onkin.\n\nAamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla\nkoillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko\nkaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten\noppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa\nkuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi\nisoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu\njunallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun\nensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja,\nja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä\nrautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan\nlastiruumaan.\n\nSiten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja\ntuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät\njohonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi\nkuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.\n\nKaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget).\nTalvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon\nLuulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta\nkäytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä\nvarastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten\nmalmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa\nviistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä\neli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen\nmalmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin\nkohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä\nraiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin\nhaukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen,\ntekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole\nverrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli\nmalmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se\nloksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset\nvaluivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain\nsöi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.\n\nTäällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta\ntoisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin,\nsillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu\nkotimaahan kultaa.\n\nNyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja\nniin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle\nilmansuunnalle kohti Lappia.\n\nEi tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja\nrahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita.\nArvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu,\nettä niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran\nkuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin\nnykyinen kivihiilentuonti -- jollei turpeen muokkaus kävisi liian\nkalliiksi.\n\nMetsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat\nmuuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja,\nollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy\nsentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää,\nsillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti.\nTornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti\ntuhanneksi vuodeksi.\n\nVeturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo\nilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme\nulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin\ntietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana \"Napapiiri\". Tässä siis\nmenemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää\nkestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä\nalkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin\npäivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.\n\nJällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys\nrämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei --\n141 peninkulmaa matkustettuamme -- ole pohjoisessa enää paljoakaan\nRuotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille\nettä jälkeemme tuleville.\n\nNiin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni\nvarrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja\nsiellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia\nvoitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka\nkohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven\nitäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna.\nJa yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara,\njoka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.\n\nJuna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät\nvoimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä\nKiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut\ntaloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt\nhauskempaa kotia. \"Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta\njymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan\",\nhuomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella.\nNeljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli\nvielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan\nkuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte\ntyöskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois.\nPuristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren\nruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla,\nja taaskin jyräytellään.\n\nIsännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku\njunalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen\ntunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta\nlukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille.\nSiellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan\nraikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat\nporien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on\nsaanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen\nkeskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa\njumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka\ntottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten.\nValkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka\njoutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua.\nIhmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora\nvaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon\ntaas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos\nkäytävistä.\n\nTäällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla\nkymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen\nasteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka\nlämpömäärä pysyy ainiaan samana.\n\n\"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?\" kysymme me.\n\n\"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella\nvuorolla.\"\n\nMalmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin\nmaapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi\nalhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se\nsisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin\nkymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa\nlaivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia\nkaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta\nluultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu.\nKenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka\ntapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia\nviidentoista miljardin markan arvosta.\n\nTäällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies\nkertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä\ntalviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä\npakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen\nhangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.\n\nAstumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen\naapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit\nmaisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle.\nSeitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä\nlikistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka\npohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli\nmerenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari\nvihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla\nnäkyy vielä lumenpälviä.\n\nRantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on\ntiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona,\njoka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu\nkansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen\ntunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte\nTornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se\nsuuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä\nlipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja\nihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi\nkuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin\nTibetissä.\n\nKas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka\nhupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset\nkirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla,\nsinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa\nmuutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä\nradan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat\nkaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin\nyhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.\n\nIstuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin\nviehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole\nainoatakaan puuta juurtunut, -- missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä\nlappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden\nulkopuolella, -- silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on\nyhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot,\naaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset,\ntyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina\ntaistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan.\nSamat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama\nvaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa\nlappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen\nkuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain _yksi_\ntoivomus: saada olla rauhassa.\n\nNyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet\nriippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman\nyllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte\nluistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna\nsoluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa.\nPainumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä\npitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin,\nmutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja\nhyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin\nvuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin\nOfotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme\nperillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.\n\nNarvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän\nmaailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva \"Salten\".\nSillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen\nvieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan\nrannikkoa.\n\nTuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana\npäivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten\nlomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä\npaikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme\nleviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien\nalemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus\nympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin\nkarjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen\nreunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.\n\nVastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa\nmoottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla\nkalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin.\nNiemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana\nkesäyönä.\n\nSää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen\ntaivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso\nauringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän\nkultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.\n\nKas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja\nmuseo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on\nkiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee\nkoivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu\ntummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo\ntaas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli\nkuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan\nkaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat\nmuutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde\nrusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat\ntummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.\n\nMatkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin\nkaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine\npurjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin -- ja illalla\nkuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä.\nMoniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia\nvartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä;\nitsepintainen tihkusade vihmoo \"Saltenia\", ja usmasta häämöttävät\nainoastaan likeisimmät kalliosaaret.\n\nTuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja\npistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen\nsalmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina.\nSuuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono.\nIdässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä\nkärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte\nkääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva\nvaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja\ntaukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan.\nOlimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna,\nkun \"Salten\" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä\npöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.\n\nSiten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä\nkohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi,\njoka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli\npäästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin\nkohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää\nsyrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo\nmyrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.\n\nIlta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä\nlyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja\nmaiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta\nkeskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta.\nMe olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin\nolevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä\nverkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn\nmahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin\nsuuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri\nteräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät\nmerenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä\nkohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.\n\nPiankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja\nihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan\nmatkamme Englantiin.\n\n\n\n\n2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.\n\n\nLaivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä\nQueensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun\nja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla\nhotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, --\nkaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden,\nkuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.\n\nVieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja\ntaulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi\nainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi\nlatu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki\nSamarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne\nristeilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne\npäätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me\nviime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa\nniillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä,\nmutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä\nkadulla.\n\nKatsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin\nkaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon\nrikkainta -- taidetta ja luonnontieteitä edustavaa -- museota. Kuljemme\npitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee\ntalomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto\nkiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia,\nkultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa\nkaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle\nlaitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia\njoutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on\nvastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät.\nPäivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän\nvaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.\n\nRaitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen\nPiccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää\nGreen Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme\nnäemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto\npäättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit\nkumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin\nsoukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on\nmeillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka\nsyvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.\n\nEdessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin\nkauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä\nsekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se\nlipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja,\nraskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset\nhevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu\nhuopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä;\nnaiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla\nlasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen\nvälissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita,\nkuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja\nkorkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla,\nlaudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa\npuikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä\ntyöntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen\npolkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.\n\nKadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle\nsuunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei\nkoskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen\nkorvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin\nselittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten\nkiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden\nkaupitessa lehtiänsä.\n\nTuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle\nja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät\npahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan,\netteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien\nalle.\n\nNyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi\nröykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut\nkätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei\nsiekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa\nkadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen\nkaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli\nsiten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin\nkuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas\nmeidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla\npysähdytään jälleen.\n\nTäällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole\nedetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle\nympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle.\nSiellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku\npoliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen\ntottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa\nväleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat\nyhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.\n\nNyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä\nkatua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista\nkauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin\nkorkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee\nyli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän\nmatkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta\nAtlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja\nteki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia.\nVerisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi\najaessamme hänen kuuluisat sanansa: \"Englanti odottaa joka miestä\ntekeväksi velvollisuutensa\".\n\nToria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten\nmuistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on\npystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.\n\nRaitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin\nja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla\nnäkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa.\nJokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai\npankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa\nikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka\npääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien\nmuistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita\ntungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, \"Lontoon\npääkaupungissa\". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina\nvuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän,\nsiellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston\nhuoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa\nsoukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien\nkonttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia\ntemppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän\nharmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin\nsaa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama.\nSielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun\npäällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän\nmatkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton;\nmilloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan\nmarkan arvosta kultaa.\n\nSiten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka\nretkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen\nvuoksi venematka Thamesille.\n\nTaaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa,\nmutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme\nBuckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte\nvasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella,\narmeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan\nWestminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan;\nsiellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon\nsivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone\nja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman\nvaltakunnan kohtaloita.\n\nParlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat\nkuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella\nrannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee\nWestminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka\nheti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja\nkuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode\nnousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät\nnousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.\n\nMe kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta\nkorkeutta kohti \"Kleopatran neula\", egyptiläinen obeliski, ja\nloitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana\nsaamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän\nPaavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan\nrautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin\nkahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan\nvirran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat\nja vaatimattomammat asuinrakennukset.\n\nSitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin.\nKolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo.\nAlituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower),\nEnglannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha\nlinnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas\nrakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan.\nSiellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja\nkuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.\n\nEdessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan\nrakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun\nalisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat\nnostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei\ntarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas\nvirtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan\nLiverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja\naustralialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa\nollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.\n\nTorni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi\nsilmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja\nvarastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja\npurjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin.\nKuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit\nilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan\ntähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi.\nSentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman\nkartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella\nrannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun\nkatolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä\nmuurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata.\nPituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista\nvirran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät\nvakojaan Thamesiin.\n\nJa lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin\nrastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin\novat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat\nviisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin\nlyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin\nmyös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.\n\nMitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella,\nmissä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja\nmissä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä,\nkapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina\nloruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon\nhelmassa?\n\nTaikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen\nmaatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti\nYounghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin\nmarssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa\nsoittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95\nvuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut\nLontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä\nmyöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja\nkirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä\nilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle\nkahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin\nkertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James\nRossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli\nnyt siitä asti kulunut. \"Onko mahdollista, että te muistatte, mitä\nmatkalla tapahtui?\" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James\nRoss pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan.\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime\nvuonna on tapahtunut\". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten\noloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta\nuranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras\nystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]\n\nNiin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi\ntutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari\npäivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu\nvanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen\nsfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme\nruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin\n5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden\nsikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät\nmieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat\nasiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä,\nseitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu\nbabylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta\nhyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten\njumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla.\nSit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen\nlaivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja\nkarjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi\nlaiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen,\npääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven\nkirjastosta, jota Sardanapal laajensi.\n\nAjatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen.\nHän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte\nharhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin\nrintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja\nkun \"Kuninkaan kirjastossa\" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua,\njonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme\nmielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on\nnäytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska\njo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme\nNelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös\ntutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.\n\nJos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta\nmiljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta\nhyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat\nmenneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme\ntutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja\nviitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain\non ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän --\nhäviöön.\n\nYlen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä!\nVain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä\nkomeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja\nLontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä\naskeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme,\nja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä\nhädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja\ntietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello\ntai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan\nkäsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.\n\nMonia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on\nsydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta\nmaapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle,\nsellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään\nmuussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on\nherkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia\nhuolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten\nsekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin,\nvarttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa\nmuuhun kuin kerjäämään.\n\nSaattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin\nsoukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin\nkuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja\nkohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli\noma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli\nnähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään\nrakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi\nharjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava\nvoimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin\nkurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä\narmeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien\nkanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta\nja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet\njoutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja\nrikoksen kurimuksessa!\n\nPartiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut\nsilkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon\nvanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja\nnykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei\nammattikunnan jäseneksi pääse -- se kunnia menee perintönä isältä\npojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan\nkäytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan\nluovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on\nikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen\nvuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja\nvateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää\nkäynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja\nvapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa.\nMutta riittämätöntä on apu sittekin.\n\n\n\n\n3. Maailman pääkaupunki.\n\n\nUseaankin kertaan olen matkustanut Lontoon ja Parisin välin. Siihen\nmenee vain muutamia tunteja. Mukava englantilainen juna vie minut\nDoveriin, ja Kanaalin kapeimmalta kohdalta kuljen ylitse Calaisiin.\nSitte kiidän rautateitse Ranskan koillisosan halki. Mielihyvällä\nkuuntelen kaikista ihmiskielistä kauneinta, -- kieltä, joka heläjää\nkuin soitto ja laulu. Tyytyväisenä tarkkailen noita hilpeitä ja\nvilkkaita ihmisiä, jotka säestävät kaikkia sanojaan liikkeillä,\nolkapäiden nytkäyttelyillä ja kasvonilmeillä. Matkalla Pariisiin tuntuu\nminusta kuin olisin menossa juhlaan. Pelkässä Parisin nimessä\npiilee ehtymätön määrä elämäniloa ja suruttomuutta, ylpeyttä ja\nisänmaanrakkautta, vapautta, urhoollisuutta ja mainetta.\n\nJa nyt olen taas matkalla Lontoosta Parisiin. Ääretön on ero näillä\nnaapuruksilla! Olkoonkin Lontoo laajojen yhteyksiensä perusteella\nmaapallon tärkein polttopiste. Hallitkootkin Suur-Britannia ja\nenglanninkieli meriä ja satamia. Mutta Parisi on kuitenkin maailman\npääkaupunki, ja ranska on hienon sivistyksen ja valtiotaidon kieli.\nParisissa ovat tieteellinen työskentely ja kaunokirjallisuus\nkukoistuksen huipulla, ja Bolognan jälkeen on Parisin yliopisto\nmaailman vanhin. Ranskalaisten hienostunut maku ja ylellisyys\nseuraelämässä, taiteessa ja teollisuudessa ovat saavuttamattomia, ja\nmuille kansoille laativat he lakeja kaikesta, mikä koskee pukeutumista,\nkeittiötä ja viinikellaria.\n\nViljavien seutujen halki kiitäen pääsemme piankin perille\nmaailmankaupunkiin, missä Seinen yli kulkee kolmisenkymmentä siltaa,\nsen kaartuessa tällä kohdalla, ennen kuin se mitä jyrkimpinä mutkina\npolvittelee edelleen luoteista kohti Roueniin ja Le Havreen.\n\nEnsimäisinä pistävät Parisissa silmäämme bulevardit: leveät, muhkeat\nkadut, joille on istutettu tuuheita puita lehtokujiksi suurten\npalatsimaisten rakennusten, teatterien, kahvilain ja myymäläin\nmuodostamain rivien väliin. Vanhimmat, varsinaiset bulevardit olivat\naikoinaan linnotusmuureja, jotka torneilla varustettuina saarsivat\nkaupunkia. Bulevard merkitseekin paalutusta. Ludvig XIII, joka kaunisti\nja laajensi Parisia, revitytti paalutukset ja rakennutti niiden sijalle\nensimäiset bulevardit. Ne ovat Seinen pohjoisrannalla ja kulkevat\nyhtämittaisena jonona, vaikka niillä on oma nimensä kullakin:\nMadeleine, Capucines, Italien ja Montmartre. Tämä bulevardijakso on\nParisin viehättävimpiä. Siellä vilisee suunnaton paljous automobileja,\nraitiovaunuja, vuokra-ajurien ja yksityisiä ajopelejä sekä loppumaton\ntulva kävelijöitä. Näkeepä iltaisin keskellä tungosta ilomielisten\nihmisten tanssivankin katukäytävillä parittain soitannon säestyksellä.\n\nMyöhempinä aikoina tehtiin bulevardeja sinnekin, missä ei ollut mitään\nvarustuksia. Ludvig XIV:n ja hänen jälkeistensä hallitsijain aikana\nkasvoi Parisi ja sai yhä lisääntyvää loistoa ja suuruutta. Parisi oli\nmyös suuren vallankumouksen ja sen kamaluuksien pesäpaikka. Napoleonin\npäivinä tuli kaupungista sen ajan mahtavimman valtakunnan keskus. Ja\nNapoleonin kukistuessa vallottivat Ranskan viholliset kahdesti Parisin.\nNapoleon III:n aikana kaunisteltiin ja järjesteltiin kaupunkia\ninnokkaammin kuin koskaan ennen. V. 1871 vallottivat preussilaiset\nParisin. Kommuunin kapinaliitto piti kaupunkia hallussaan\nsamana vuonna, ja raaka roskaväki teki tuhojaan monissa sen\nkallisarvoisimmissa palatseissa ja museoissa, tärvellen niinikään\nmuistomerkkejä. Silloin syöstiin nurin ihana Vendôme-kolonnikin, joka\noli pystytetty Napoleonin voittojen muistoksi, mutta toiset kädet\nkohottivat sen sitte jälleen paikoilleen.\n\nSittemmin on Parisi säästynyt hävittäviltä onnettomuuksilta. Mutta\nvilkasta on yhäti toiminta tässä kaupungissa, missä milloin\nkuninkaalla, milloin keisarilla, milloin taas tasavallalla on\nhallitussijansa ja missä ministerit eivät koskaan ole pitkäaikaisia.\nParisista tulevat sivistyneen maailman suuret yllätykset, ja kaikki\nkansat seuraavat jännitetyn uteliaina jokapäiväisiä kuulumisia Seinen\nkaupungista.\n\nTehkäämme pikimältään kävely Parisin läpi. Me valitsemme Seinen\npohjoisrannan ja kuljemme kaakkoisesta luoteiseen ilmansuuntaan.\nAlotamme tarkastelumme Bastilji-torilta, missä aikoinaan Bastiljin\nlinnotus ja vankila sijaitsivat. Suuren vallankumouksen alussa, heinäk.\n14. p:nä 1789, vallotettiin Bastilji rynnäköllä ja hävitettiin, ja\nsiitä asti on se päivä ollut ranskalaisten suurin kansallispäivä.\nKeskellä toria kohoaa Heinäkuu-kolonni, jonka harjalta avautuu mitä\nvaihtelevin näköala yli koko laajan kaupungin.\n\nNyt seuraamme Rivoli-katua, joka on Parisin isoimpia ja kauneimpia.\nVasemmallamme on Hôtel de Ville, kaupungintalo, suuremmoinen palatsi,\njossa kaupunginvaltuusmiehet kokoontuvat; loistavia juhlia pannaan\ntoimeen sen uhkeissa saleissa, ja sen lehtereitä koristavat kuuluisain\nmestarien taulut.\n\nSamalla puolella ihailemme edempänä kaupungin isointa yleistä\nrakennusta, Louvre-palatsia. Sen sisällön tutkiminen vaatii kuukausia\nja vuosia, kuten Brittiläisen museonkin. Sinne on kerätty suunnattomia\nkokoelmia, ei ainoastaan Aasian ja Europan muinaisten suurten\nvaltakuntain taide-esineitä ja muistomerkkejä, vaan myöskin paljon\nparahinta, mitä europalaiset kuvanveistäjät ja maalarit ovat kaikkina\naikakausina saaneet luoduksi.\n\nMe pitkitämme kulkuamme luoteista kohti Tuileriain ylellisten\npuutarhain halki ja pysähdymme hetkeksi Place de la Concordelle,\nSovinnon aukiolle, nauttimaan joka taholle avautuvista viehättävistä\nnäköaloista: näemme virran laitureineen ja siltoineen, puistoja ja\nlehtokujia, valtaisia ja hienon taiteellisesti somisteltuja\nrakennuksia, mainehikkaiden muistomerkkien koristamia loppumattomia\naukioita ja ainaisena edes takaisin liehuvana tulvana elämänhaluisia\nparisilaisia ja parisittaria viimeisen muodin mukaan puettuina ja\npäässä yksitason kokoiset hatut.\n\nNiin, loppumaton jakso puutarhoja, aukioita, puistoja ja toreja\nlevittäytyy yhtämittaisena sarjana tässä osassa Parisia. Sovinnon\naukiolta suuntaamme kulkumme Elyseiläisille kentille (Champs\nÉlysées'ille), mahtavaan puistoryhmään. Iltaisin kaikki nämä puistot ja\naukiot ja kadut säteilevät mitä kirkkaimmassa sähkövalaistuksessa, ja\nsilloinkin tenhoo mieltä näköala, katsoopa mille taholle hyvänsä.\nPuiston pohjoispuolella asuu tasavallan presidentti Elysée-palatsissa.\n\nJos nyt etenemme pitkin leveätä, moninkertaisilla lehtokujilla\nsomistettua katua luoteiseen päin, saavumme Tähtitorille (Place de\nl'Étoile), jonka pyörylään johtaa kaksitoista valtaväylää. Yksi niistä,\nElyseiläisten kenttien jatko, on saanut nimensä Napoleonin suuresta\narmeijasta, ja se päättyy valtaiseen Boulogne-metsään. Ja keskelle\nTähtitoria on rakennettu muhkea viisikymmentä metriä korkea voittokaari\nNapoleonin kunniaksi. Sen laelta hallitsee katse kaikkia kahtatoista\nvaltaväylää, mutta häipyy etäisyyteen, missä avarat kadut soukkenevat\nneulankärjiksi. Sekä jalankulkijat että ajoneuvot näyttävät pieniltä\nmuurahaisilta, jotka hyörivät edes takaisin kekonsa ympärillä.\n\nVoittokaaren korkealta lavalta laskeuduttuamme seuraamme muutamaa\nvilkasliikkeistä katua Jena-sillalle, ja sitä myöten astelemme Seinen\nyli. Vastapäisellä rannalla kohottaa Eiffel-torni mahtavan äimänsä\nkolmesataa metriä yläpuolelle Parisin. Tähän on meidän pysähdyttävä\ntoviksi. Eiffel-torni on korkein rakennus, mitä on milloinkaan\nihmiskäsin saatu aikaan, -- kaksin verroin korkeampi kuin Kölnin\ntuomiokirkko tai Egyptin pyramideista valtaisin. Jo toisella siltamalla\nolemme runsaasti sata metriä yläpuolella jättiläiskaupungin, mutta\nParisin ympäristön kunnaat rajottavat näköpiiriä. Kun nostolaitos on\nkohottanut meidät kolmannelle siltamalle, olemme 276 metriä korkealla\nmaanpinnasta, ja nyt näemme syvyydessä allamme Seinen lukuisine\nsiltoineen ja kaupungin lukemattomine katuineen sekä sen 140 aukiota.\nYlimmälle ulokkeelle pääsee portaita myöten, ja kaikkein ylimpänä\ntuikkii öisin majakka, joka näkyy yhdeksän penikulman päähän. Jos\nihmisellä huimaa helposti päätä, niin ei hänen ole hyvä antaa katseensa\nlipua rintakaiteen yli tornin kohtisuoraa kuvetta pitkin neljään vinoon\nrautapilariin asti, jotka tornia kannattavat -- vielä vähemmin silloin\nkun käy kova tuuli ja koko torni huomattavasti huojuu edes takaisin\nkuin heiluri. Ei tarvitse kohota ilmapallolla, nähdäkseen yläilmoista\nParisin -- Eiffel-tornin korkeudesta katsellen leviää kaupunki alla\nkuin avattu kartta.\n\nOnnellisesti tultuamme alas huimaavasta korkeudesta, missä\nraikkaat tuulet pyyhkielevät yli Parisin lähdemme Mars-kentän yli\nInvalidi-hotelliin. Entiseen aikaan saivat tässä valtaisessa\nrakennuksessa vapaan asunnon monet tuhannet suurissa ranskalaisissa\narmeijoissa runneltuneet. Nyt talletetaan sen suojamissa\nsotahistoriallisia muistoja.\n\nInvalidien kultahohtoisen, koko kaupungin yli näkyvän kupukaton alle\nastuen pääsemme ympyriäiseen temppelisuojamaan, jonka keskessä on\nniinikään ympyriäinen krypta, joitakuita metrejä syvä ja ylös holviin\npäin avoin hautakomero. Sen permantoon on mosaikista sovitettu\nmainehikkaat nimet Rivoli, Pyramidit, Marengo, Austerlitz, Jena,\nFriedland, Wagram ja Moskova. Kaksitoista marmoripatsasta, jotka\nesittävät kahtatoista voittoa, ja kuusikymmentä vallotettua lippua on\nkunniavartiona sen valtaisen kiviarkun ympärillä, joka punaisesta\nsuomalaisesta porfyristä hakattuna sisältää Napoleonin tomun.\n\nPekingissä saamani ranskalainen ystävä on opastanut minut tänne.\nMatkalla on sanatulva ehtymättömänä koskena ryöpynnyt hänen huuliltaan,\nmutta Napoleonin hautakammioon tullessamme vaikenee hän sanattomaksi.\nTäällä ei puhuta. Mitä syvin hiljaisuus ympäröitsee sen miehen\nmaallisia jäännöksiä, joka eläissään täytti maailman kanuunainsa\njyskeellä ja legionainsa paukkeella ja muutamien vuosien kuluessa\nkerrassaan muutti Europan kartan. Hillittynä ja sinisenvaljuna kohtaa\nkajastus hautakomeroa, missä punainen porfyri puhuu vastustamattomasta\nvoimasta ja valkoiset voitonjumalattaret ikäänkuin heijastavat menneitä\nmainehikkaita aikoja.\n\nJuhlallinen hiljaisuus, arvokas rakennustaiteen käyttö ja ylväs hämy\ntenhoovat mielen. Tietämättään tulee kuunnelleeksi aseiden kalskeen ja\nsotahuutojen kaikua. Sankari häämöttää edessämme satumaisen uransa eri\nvaiheissa, maailman valtiaana, vankina pienellä Sant Helenan\nbasalttisaarella eteläisen Atlantin ulapalla...\n\n\n\n\n4. Ikuinen kaupunki.\n\n\nMinut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä\nmaantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon,\nikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin\nkuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin\npuhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen\naikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin\noli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman\npitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen\nkellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä\nmustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään\nrauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he\ntähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin\ntihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en\nolisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin\nkäynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä\nhänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla\nosotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.\n\nItalian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin\nmahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta;\nhänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa\ntunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet,\njoilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on\n270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on\nhän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä,\njossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin\nmuseoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja\nkallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain.\nSikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on\nMichelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät\nmaailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta;\ntakaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä\ntuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja\npuistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan\nsuurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä\nkaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen\nkaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi\npannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin\nkaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on\nmenettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan\nkardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin\nVenetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta,\nmatkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän\nedestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän\nenää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän\nleikki lapsena.\n\nHänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan\nitalialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun\nosan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen\nkäännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja\npujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä\nkuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin\nRooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka\novat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita\nmitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät\nsomistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys,\nmursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen\nkaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka\ntornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.\n\nJa miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä\nja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina\nkansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat\npääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen\npäähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla\nkuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen\nhienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa\nvaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat\nvastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.\n\nJa mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee\ntalonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja\nviinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen\npoika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä\nkadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään\nvinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä\nlaulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia --\npaavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä\nnulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit\nrukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia -- antakaa vain pikku lantti,\nherra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät\nkädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He\npitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin\nherttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä\ntulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää\nkeskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen\nei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia\nsilmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken\nRoomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista\nihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas,\nsininen ja sees.\n\nMutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean\nTiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni,\njonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti\nhautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin\ntorille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten,\nkaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta.\nTorin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo\nkolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä\nRooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan\nennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet\nkotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen\nkoristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman\ngallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä\nkohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten\ntaisteluiden siihen koskematta.\n\nTorin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää\nsveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin\nunivormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi,\njoiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat\nmonet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen\npyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi\nmenee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu\npuhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen\nhuoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän\nääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin\nvoimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa\nkyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän\npuhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään\nmahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on\nnyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja\noli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden\njoukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla\nmatkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee\nhyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen\nsyntymäseudultaan.\n\nPius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja\nhiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja\nystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta\nhänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu\nkauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja\nliidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui\nkultaketjuihin kiinnitetty risti.\n\nTultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan\naskelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan\neteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on\nviisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä\nseisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin\nhäipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on\nihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja\nmarmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava\nuseita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä\nihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi.\nPietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia.\nItalian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo,\npanivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa\napostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat\nneljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien\nanteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun\nkirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki\ntämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain\nmyyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä\nsukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.\n\nJo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy\npohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä\nsekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin\nvälistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: \"Klemens XI valmistutti\nv. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle,\nruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi\npois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen\nja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa\".\nItse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt\nneljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän\nkallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä.\nMonet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista.\nRoomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen\netevimmät edustajat.\n\nToinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei\naiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen\npaavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti\nhänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä\nThorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.\n\nVielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan\npronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja\nsilentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä\nyläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: \"Sinä olet\nPietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,\nja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet\".\n\nPaavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin\nkirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku\nkappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja\nPaavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään\nmarttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän\nhyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon\nperustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa,\nsinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja\npelastukseen! -- Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan\nPaavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien\npaavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.\n\nKaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä\nelikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja\npyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä\norjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä;\non luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja\nvaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa\nmatkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin\nliittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö\non nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla\ntoinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne\nkuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä,\nmitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden\nherkkäuskoisuutta.\n\nRooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa\npäivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä\nihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin.\nJokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on\nkerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä,\nsitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä\nseuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma,\nmaailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka\nulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja\nGermanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian\nvuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä\nmonia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten\nkeskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa,\ntunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen\nedeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei\nrakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt\nhävittämään sen ihanuutta.\n\nSitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika\nlukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine,\nvakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden\nraunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla\nylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari\nMarkus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan\nkunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen\nvapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia.\nAjaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin\nreunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum\nRomanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen,\nmarkkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt\nainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta\nkomeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.\n\nToisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän\nPietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka\npystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen\nsyntymän.\n\nSiten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä,\ntemppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian\nkaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin\näänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille,\nsaan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla\nsuljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan\nhakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella\nnäen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta\nja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin,\nmutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte\nRooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen\nperustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän\najanlaskumme alkua.\n\nKolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit\nVespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin\nvalmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea.\nPenkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt\nneljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja\nvapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta\nja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä\nhelpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja\nporraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja\nmonet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät\nesitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi\npingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä\nollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla\nsijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri\ntemppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet,\nkultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui\nroomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, --\npaljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti\nkeskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja\nitaliankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, --\nlähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja\nmatkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja\nAteenasta.\n\nMeidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä\nleikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään\nnäytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja.\nLoihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin\nverisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja\ntiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja\nkeinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita;\nhukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina\nnäkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen\nviemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat\nlaahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri\njärjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret\nsoihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot\npitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan\nroomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa,\nesiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32\nelefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.\n\nVähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia\nteitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut -- Via Appia. Sitä\nmyöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista\ntaisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista\npoltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi\nhautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet\nhiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin\nnäyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui\nmyös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat\ntulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien\ntekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.\n\nEräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen\nRooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja\nenimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti\nminut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin\nkäytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien,\nkylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat\nniistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee\nlukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen\nvuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita\nuskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan,\nkäsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty\nJerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai\ntiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten\nvirsiä.\n\nKuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin\nmunkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja\nmuistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan\nedessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia\npimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä\nlukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä --\nroomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun\nkatakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat\ntulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään\njumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla\nviettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.\n\nJyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle.\nPaikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat\nrunsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on\nyhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita\nkoverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän\nkuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia\nniitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä\nja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle.\nTurhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.\n\nMuseoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja\nmarmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista\nkristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai\nkreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen\nmerkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa,\nlaiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen\nlevon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri\nylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin\ntuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden\nlyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten\nkeskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden\nkaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset,\naikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla\ntulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.\n\n\n\n\n5. Pompeji.\n\n\nTaas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin -- ja minä\nolen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen\nsäännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea,\njonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä\nkuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen\nkiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita\nviehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin\npukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia\nlaulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka\nlämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. \"Nähdä Napoli ja sitte\nkuolla\", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole\nkaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.\n\nKävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan.\nSilloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja\nviheriöitsevän puutarhan, -- siellä on vastassani muinaisuus valtaisena\ntaide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty\nPompejista.\n\nKuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta\nperustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin\nlähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän\najanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150\nvuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään,\nkaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen\nmuuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui\nkahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi.\nHuomattavimman forumin -- kansankokous- ja juhlapaikan -- äärellä\nkohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja\nmarmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit\nrakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella\ntemppelillä sijansa.\n\nMonet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat\nkomeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä\noli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän\nPompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa\ntiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen\nsuuren Caesarin murhaa.\n\nJoitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut\nolivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne\noli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä\ntäällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi\nkuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin\nkuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.\n\nPompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja,\nkivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä\nkesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin\njätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen,\nlämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin.\nKylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät\nvarjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja\ntähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten\nitse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän\npalvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta,\nlopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.\n\nVarakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen\naistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri\nnäyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat\nroomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön\nuteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on\nasian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa.\nVasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi\npatsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa\npilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin\natriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen\nallas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät\naurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan\nvesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi\nvieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria\nnautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja\nlaskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien\nsäveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka\nviini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.\n\nSiten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä\nrauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin\nkauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka\nkivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut\nVesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia\nvuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja\ntulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia\nrypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan\n\"Kristuksen kyyneliksi\" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että\nVapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt\näänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin\nlahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja\nturhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat\nmaata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.\n\nMutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys.\nAsukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan,\nehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku\ntuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli\nhävitti Sodomin ja Gomorran.\n\nVanhempi Plinius, laajasta \"Luonnonhistoriastaan\" kuuluisa, oli silloin\nNapolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse\nasui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi\nPlinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja\nlahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli\nlevännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja.\nMuutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi-\nja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden\njoukossa oli vanhempi Pliniuskin.\n\nUseita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius\nnuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut.\nNe kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä\ntallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja\nrikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa\nHerkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja\nleimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka\nleveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt\nulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka,\nkiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi\nhäntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut\nhylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: \"Minä silmään taakseni;\nsankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas\nmaahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme\nsivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon\ntiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet\nitsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai\npilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on\nvalo sammutettu.\" Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat\npieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli\nlakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt\nhartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun\ntulleen.\n\nTämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja\ntuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla\ntapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista.\nMutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla\nviisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja\nalettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä\noli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta\nviisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään\nkäsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu\nnäkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa\nmyymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia\nseinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä\nolleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille\nforumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria\nkypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius\ntuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen\naskeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat\nhiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme\nnähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me\nnäemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa\nheidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista\nvuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta\ntyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin\nihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut\ntalonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on\ntäynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä\nkyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään,\nennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja\nhohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka\noivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet\nasemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät\nliikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä\nsai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan\nkellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat\nsieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.\n\nNyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet\nvarjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset\nja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja\nkirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan\nelämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä\nkivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin\nvahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä\nkerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä.\nSyvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on\ntavattu maanalaisten käytävien avulla.\n\nSiten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin\nsalaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia\nmieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa\nkulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä --\n\"halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta\".\nToisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: \"Mene, hirtä\nitsesi!\" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: \"Olen\nmielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut -- hyvästi jääös!\"\nEräässä seinässä näkyy kirjotus: \"Tässä ei ole mikään paikka\nlaiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!\" ja muuan valuri ilmottaa\nrakennuksensa nurkassa: \"Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä;\nlöytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan...\" --\nniin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu\nhäipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti\njuutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku\nkoulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä\nosottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat\npiirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.\n\nMutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan,\njoka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin\nviehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa\nsoutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta \"Siniseen\nluolaan\". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta\nviisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi\nviisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta\npääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi\nluolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin\njääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se\nvalkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan\ntyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin\nkalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne\naallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia\nsujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.\n\nMe suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille.\nEtelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine\ntulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme\nSisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat\nmoneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä.\nTakanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien\nsyvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.\n\n\n\n\n6. Gordon ja orjakauppa.\n\n\nMuistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona\nsähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että\nKartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan,\non koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen\nkuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä\nLontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston\nluutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella.\nKolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa\nKiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran\nympäristön maakunnissa. \"Aina voitollinen armeija\" olisi ollut hukassa\nilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä\nosottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän\nsuunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen\narimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa\noli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.\n\nMuutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän\nmaissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta\ntarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi\nIsmail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän\ntahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin\njärviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita\npäiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina\ntunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin\neteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu\nmelkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen\nkorkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi\nvuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä\nja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni\nkesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa\nsateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne\nkosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen\npasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana\nkuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei\nNiilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia\nalueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.\n\nMutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan\nvuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili\nsoluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat\nsyksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin\nkostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja\nlukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään\nmonenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä\nmenestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät\nmehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta\nlietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän.\nVainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta\nilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja\nkaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on\npelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.\n\nSiten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on\nsaanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt\nolemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle\nasti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella\nkamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että\nensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat,\nhallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin\npyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on\nlouhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä\nKeops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi\nmiljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin\nneljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen\nkuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana\nrakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme\nrakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan\nKiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja\nsuureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä,\nmilloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana,\nmilloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.\n\nKahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella\nloppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat\nkaislikot. Se on Sudan, \"mustien maa\". Niemekkeellä, jonka kärjessä\nValkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin\nainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta,\nsiellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita,\njoiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne\nkallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta\nkameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten\nhattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin\nintialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin\nmetsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina\ntavaroina pidettiin kuitenkin orjia, \"mustaa norsunluuta\", kuten\nsydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin\ntorahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai\nhärillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot\ntuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa\nnorsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin,\nSyriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä,\nnorsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä\nriittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen\nkapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen\nneekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena\npainostanut mustien maanosaa.\n\nKun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi\nuuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan\nsiinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin\nhillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi\nKairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin\nvarrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä.\nTäällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150\npenikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää\nmatkaansa.\n\nNiili oli mitä oivallisimpana väylänä Gordonin pikku höyryalukselle.\nMutta Niili voi nostattaa ylipääsemättömiä esteitäkin kulkijan tielle.\nSillä sadekauden jälkeen tulvii Valkoinen Niili yli äyräittensä ja\nmuodostaa selvittämättömän sokkelon haarautumia, järviä ja lampia.\nLaajoja maa-aloja on veden alla. Kaislat ja papyrusruo'ot kasvavat\nläpitunkemattomina tiheikköinä, joiden välissä vapaa väylä on useinkin\nsoukka kuin kuurna. Isompien kasvien juuria irtautuu pohjamudasta, ja\nvarsien ja liejun ohella kokartuu niistä jättiläismoisia paakkuja,\njoita veden paino työntelee pohjoista kohti. Kapeissa aukoissa tai\näkkikäänteissä ajautuvat ne kiinni, ja uusia kasvullisuussaarelmia\ntakeltuu niihin. Ne juuttuvat tulpiksi keskelle virran juoksua, ja\nnäiden luonnollisten patojen niskaan muodostaa virta järviä. Sellaisia\najelehtivan, kiinnittyneen ja lahoavan kasvullisuuden päiviä sanotaan\n\"seddiksi\", ja mitä enemmän on satanut, sitä suurempina röykkiöinä\najautuu seddiä alas virtaa. Vihdoin pehmenee se ja myötää veden\npainolle, ja silloin on Niili taas kulkukelpoinen.\n\nHiljalleen soluu Gordon pikku aluksellaan ylös virtaa. Hän tunkeutuu\nyhä syvemmälle maailmaan, joka on hänelle tuntematon, ja hänen\nympärillään kuohuu troopillinen Afrika. Neljän päivän matkan jälkeen\nsivuutti höyryalus pikku saaren. Siellä asui luolassaan muuan dervishi\neli kerjäläismunkki Mohammed Ahmed, ja hänestä kymmenen vuotta\njälkeenpäin koitui Gordonin tuho.\n\nHuhtikuun puolivälissä päätyy Gordon seuralaisineen Gondokoroon, pikku\npaikkaan, josta meidän päivinämme kulkee Sudanin ja Brittiläisen\nItä-Afrikan raja. Ja niin alkoi Gordon hallita päiväntasaaja-maakunnan\nkenraalikuvernöörinä. Ne egyptiläiset sotamiehet, joita oli varusväkenä\ntäällä ja parissa muussa paikassa Niilin varrella, pakotettiin\nomavaltaisesta rosvoelämästään auran kurkeen ja viljelystöihin; kaikki\nulottuville sattuneet orjienmetsästäjät siepattiin kiinni ja orjat\nvapautettiin; Gordon auttoi köyhiä, suojeli turvattomia ja lähetti\ndurransiemeniä nälkäisille.\n\nHelle oli hirveä, ja pilvinä vainosivat hyttyset Gordonia ja hänen\nesikuntaansa. Vielä tukalammaksi kävi asema syyskuussa, kun tihkusade\nmuutti koko seudun lammikoiksi. Näistä nousi murhaavia kuumehuuruja.\nKuukauden kuluttua oli Gordonin kahdeksasta upseerista seitsemän\nkuollut kuumeeseen, mutta itse työskenteli hän uupumattomana toimessaan\nja kirjotti päiväkirjaansa: \"Jos Jumala suo, niin saan paljon aikaan\ntässä maassa\".\n\nPian oivalsi hän, että hänen maakuntansa parhaat seudut olivat suurten\njärvien tienoilla etelässä. Mutta päiväntasaajan-maakunta oli liian\netäällä Egyptistä. Sehän ikäänkuin riippui äärettömän pitkässä\nlangassa, Niilissä, ja isoimmalta järveltä, Viktoria Njansalta, oli\nlinnun tietä 350 penikulman taival Kairoon. Sitä lyhyempi oli matka\nMombasaan itäiselle rannikolle. Gordon neuvoi kediviä vallottamaan\nMombasan ja avauttamaan tien Viktoria Njansalle. Sitte kävisi\nhelpommaksi vastustaa orjakauppaa. Salamoivin sanoin kuvaili hän\nkirjeissään, millainen tila vallitsi Sudanissa, ja kedivin tietoon\nsateli totuuksia, jollaisia tämä ei ollut konsanaan kuullut matelevilta\npashoiltaan. Gordon tahtoi nyt ensin avata höyrylaivayhteyksiä järvien\nkanssa, ja hänen maakuntaansa lähetettiin joukko aluksia, jotka voitiin\nhajottaa osiin.\n\nVasten tahtoaan täytyi Gordonin raivata tietä itselleen asevoiminkin,\nmilloin mustat heimot eivät käsittäneet tunkeutujan tarkotuksia. Mutta\nhänen oikeudentuntonsa ja suopeutensa tuotti hänelle vähitellen Afrikan\nvillien keskuudessa saman ihmeellisen vaikutusvallan kuin kymmentä\nvuotta aikaisemmin kiinalaisten parissa. Kaikenlaisten vastuksien ja\nvaivojen jälkeen saavutti hän viimein Niilin järvistä pohjoisimman,\nAlbert Njansan, ja höyryaluksen kuljettaminen tälle ulapalle oli jo\nitsessään urotyö. Viktoria Njansalle ei hänen onnistunut tunkeutua,\nsillä järvien välisen maan hallitsija oli päättänyt tehdä ankaraa tenää\nkaikkia häiritsijöitä vastaan, olivatpa ne valkoihoisia tai\narabialaisia.\n\nKolme vuotta työskentelee Gordon siten ylä-Niilin varrella\npäiväntasaajan läheisyydessä. Seuraavina kolmena vuonna tapaamme hänet\nSudanin erämaissa, pohjoisemmaksi siirtyneenä. Hän on nyt koko\negyptiläisen Sudanin kenraalikuvernööri, ja Kartum on hänen\npääkaupunkinsa. Koko maa oli kuohumistilassa. Kedivi oli käynyt\nonnetonta sotaa kristityn Abessinian kuningasta vastaan, ja\nmuhamettilaiset Kordofanin ja Dar-furin valtakunnat läntisessä\nSudanissa nousivat kapinaan Egyptiä vastaan. Siellä kuljeskeli\npuolivillejä beduiniheimoja aavikoitten yli; siellä oli joillakuilla\npahimmilla orjakauppiailla tyyssijansa.\n\nKuumimpana vuodenaikana v. 1877 ajeli Gordon, \"valkoinen pasha\", koko\nmaan nopeimmalla dromedarilla pitkin erämaita, ilmestyen paikasta\ntoiseen uskomattoman nopeasti. Kedivin nimessä jaellen käskyjään\ntarkasteli hän vartioasemia, asetteli pieniä aseellisia osastoja\ntärkeihin kohtiin ja katkaisi toisin paikoin polkuja, jotka johtivat\nkaivoille, tällä tavoin pakottaakseen kapinallisia heimoja alistumaan.\nRautaisella ankaruudella lannisti hän niiden päällikköjen vallan, jotka\nvielä harjottivat orjakauppaa. Hän vapautti joukottain mustia vankeja\nja harjaannutti heistä sotamiehiä, sillä hän tarvitsi väkeä -- hänen\nomat soturinsa olivat pelkkiä Egyptin ja Syrian perkkeitä. Kourallinen\nmiehiä mukanaan tähtäsi hän aina iskunsa vihollisen heikoimpiin\nkohtiin, ja sentähden voitti hän aina. Neljässä kuukaudessa oli hän\nkukistanut kapinan ja nujertanut orjakauppiasten vallan. Että hän\nmelkein yksinään asettuneena kokonaisia kansoja ja heimoja vastaan\nalisti läntisen Sudanin, se tuntuu ihmetyöltä. Hänellä oli vain\nmuutamia satoja miehiä, mutta hänen suunnaton nopeutensa ja kaikkialla\nsaapuville ilmestymisensä saivat väestön siihen käsitykseen, että\nhänellä oli armeijoja käytettävänään. Järkähtämättömällä tyyneydellään\nja käskevällä sävyllään lamautti hän kaikki vehkeilyt.\n\nSitte kun Gordon oli puhdistanut orjakaravaaneista ja kapinoitsijoista\nkoko läntisen Sudanin, oli enää jäljellä Dara eteläisessä Dar-furissa.\nSinne olivat mahtavimmat orjakuninkaat keräytyneet vastarintaan. Kuin\nsalama iski Gordon eräänä päivänä keskelle heidän telttileiriään. He\nolisivat helposti voineet tuhota hänet -- hänhän se tärveli heidän\nkauppansa \"mustalla norsunluulla\". Silmää räväyttämättä käyskenteli hän\nheidän telttiensä keskellä, ja he eivät uskaltaneet kajota häneen. Ja\nkun hänen omat joukkonsa olivat saapuneet, kutsui hän kaikki päälliköt\ntelttiinsä ja esitti heille ehtonsa. Heidän piti luopua aseistaan ja\nkadota, kukin kotiinsa. Ja he tottelivat yksi erältään ja läksivät\näänettöminä tiehensä.\n\nKartumista käsin hallitsee sitte Gordon jälleen suurta valtakuntaansa,\nlaatien uusia suunnitelmia alueensa olojen parantamiseksi ja suunnaten\nväsymättömiä iskuja orjakauppaa vastaan. Vuoden vaihteessa kuohuu taas\nlevottomuus kaikilla tahoilla. Bahr Gasalin maakunnassa, jonka\nsisäosista valuu useita virtoja Valkoiseen Niiliin, on kapina\npuhjennut, ja Abessinia uhkaa sodalla.\n\nBahr Gasalissa hallitsi mahtava arabialaispäällikkö; hän se oli\nsytyttänyt kapinaliekin Egyptiä vastaan, ja liike uhkasi levitä\nDar-furiin. Päällikkö osti joukottain orjia Njam-Njamista ja muilta\nSydän-Afrikan paikkakunnilta, ei taas myydäkseen niitä voitolla, vaan\nharjaannuttaakseen heistä sotamiehiä taisteluun Egyptiä vastaan.\nNeekerit olivat itse kaikkina aikoina edistäneet orjakauppaa. Kun eri\nheimot kävivät keskenään sotia jousin, keihäin ja kilvin, joita\nvalmistettiin virtahevosen nahasta, söivät he surmatut vihollisensa\nja möivät vankinsa orjiksi. Senvuoksi olikin kapinallisen\narabialaispäällikön helppo hankkia väkeä. Mutta Gordonin valppaus teki\nlopun hänen vehkeistään.\n\nTuskin oli rauha siksi kertaa palautettu, kun Gordon sai tiedon, että\nIsmail oli syösty vallasta ja että uusi kedivi oli ottanut Egyptin\nkohtalon ohjattavakseen. Hän riensi Kairoon ja jätti erohakemuksensa.\nUusi kedivi ei tullut hänettä toimeen, vaan pyysi häntä jäämään. Ja\nhänen ensimäisenä tehtävänään oli lähteä Abessiniaan Johannes-kuninkaan\nluo koettamaan torjua uhkaavaa sotaa. Kuningas kohteli häntä\nhalveksivasti ja asetti mahdottomia ehtoja. Gordon kääntyi\npääkaupunkiansa Kartumia kohti. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt Sudanin\nrajalle, saarsivat hänet abessinialaiset ratsumiehet, jotka ottivat\nhänet seurueineen vangiksi ja pakottivat heidät lähtemään Abessinian\nsilloin lumipeitteisen vuoriston halki paluumatkalle Punaisen meren\nrannikolle.\n\nSiten saapui hän taas Kairoon. Kateus, pikkumaisuus, vihamielisyys\nväijyivät häntä joka suunnalta. Europalaiset vihasivat ja pelkäsivät\nhäntä. He tahtoivat sortaa Egyptin epätoivoon, ja Gordon tahtoi auttaa\nkediviä. Omassa kotimaassaan, Englannissa, moitittiin ja mustattiin\nhäntä kaikin tavoin. Hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa kedivin kanssa\npainatettiin sanomalehtiin, ja häntä pidettiin vaarallisena\nseikkailijana. Muutamat sanomalehdet, -- ja nehän aina ovat tarkoin\nselvillä kaikesta, -- sanoivat häntä mielipuoleksi. Ja kuitenkin oli\ntämä soturi kaikkien aikojen suurimpia ja jaloimpia miehiä, ja hänen\nnimensä elää kautta aikojen.\n\n\n\n\n7. Gordon Kartumissa.\n\n\nKauneilta ja virkistäviltä peräti lienevät Savoijin alpit tuntuneet\nGordonista, kun hän sai suoda itselleen parin viikon levon Sveitsissä!\nMutta tälle miehelle ei riittänyt aikaa lepäillä. Pian tapaamme hänet\nBombayssa. Sinne hän sai sähkösanoman suurelta valtiomieheltä\nLi-Hung-Shangilta, joka pyysi häntä viipymättä tulemaan Pekingiin.\nVenäjä uhkasi Kiinaa sodalla, ja Kiina muisti, että Gordon oli\nkukistanut Taiping-kapinan. Pekingissä onnistui hänen torjua sodanvaara\nviisailla neuvoilla, ja hän näytti myös kiinalaisille, miten heidän oli\nparhaiten järjestettävä puolustuksensa.\n\nKäännämme uuden lehden Gordonin elämäntarinasta ja näemme hänet\nIrlannissa. Taaskin kääntyy lehti, ja hän on palveluksessa\nenglantilaisella Mauritiuksen saarella, Madagaskarin itäpuolella. Ja\nseuraavalla kerralla palvelee hän Etelä-Afrikassa. Vuoden 1882 lopulla\non hän jälleen Englannissa.\n\nVuotta myöhemmin käyskentelee hän yksinään ja unohdettuna Jerusalemin\nkaduilla. Hän käy kaikissa niissä paikoissa, missä Vapahtaja\non elänyt ja kärsinyt, ja seuraa raamatusta tapausten kulkua.\nRistiinnaulitsemisen vuorella viipyi hän kauvan ja unelmoitsi muinaisia\naikoja. Maisemaa, joka loisteli päivänpaisteessa hänen ympärillään,\nvuorten varjoisia rotkoja -- samoja piirteitä ja värejä oli muinoin\nIhmisen poika katsellut. Gordon ikäänkuin tahtoi valmistautua suuren ja\nihmeellisen elämän viimeistä vuotta varten.\n\nSillävälin oli Egyptissä sattunut merkillisiä tapauksia. Englanti oli\nlähettänyt laivoja ja sotaväkeä kedivin maahan ja ottanut itselleen\nvallan ja vastuun. Dervishien kuningas Mohammed Ahmed, jonka\nsaariasunnosta äsken oli puhe, julisti olevansa Jumalan valitsema\npelastamaan sorrettuja; hän oli \"maadi\" eli islamin Messias.\nMuhamettilaisessa Sudanissa vallitsi kaikkialla tyytymättömyys, sillä\nEgypti oli vihdoinkin lopullisesti kieltänyt kaiken orjakaupan. Maadi\nkeräsi kaikki tyytymättömät kansat ja heimot lippujensa alle. Hänen\npäämääränään oli pudistautua irti Egyptin ikeestä. Ylpeänä ja\nylimielisenä levitti hän lentolehtisiä yli koko Sudanin, ja kuin\nkulovalkeana kiiti hänen kutsumuksensa pyhään sotaan yli pohjoisen\nAfrikan. Älykkäänä ja pontevana kykeni hän kurjasta Sudanista\nloihtimaan niin voimakkaan valtakunnan, että se tuotti Englannille\nhuolta. Kymmenentuhannen egyptiläisen armeija, osittain englantilaisten\njohtamana, läksi Kartumista kukistamaan Kordofania, mutta sen tuhosivat\nniin perinpohjin maadin hurmaantuneet laumat, että tuskin ainoatakaan\npelastui kertomaan taistelusta. Kaatuneitten aseet ja ampumavarat\nolivat voittajalle hyvään tarpeeseen.\n\nNyt oli Englanti ahtaalla, Egyptin puolesta ottamine vastuineen. Sudan\noli joko vallotettava tai jätettävä. Se päätettiin jättää. Kartumissa\nja monissa muissa paikoissa päiväntasaajan taakse asti olivat\negyptiläiset varusväet jäljellä. Miten voitaisiin ne pelastaa alas\nNiiliä? Tultiin ajatelleeksi miestä, joka tunsi Sudanin paremmin kuin\nyksikään muu. Gordon oli ainoa, joka pystyi viemään varusväet turvaan.\nVuoden 1883 lopulla tuli uusi Jobin viesti Sudanista. Maadi oli\ntuhonnut erään englantilaisten johtaman egyptiläisen sotajoukon.\nSilloin pyysi Englannin hallitus Gordonia ottamaan toimekseen kaikkien\nvarustuspaikkojen jättämisen tyhjilleen. Hän ryhtyi tehtävään, ja yhäti\nmelkein tuntemattomana omien maanmiestensä keskuudessa matkusti hän\nsuoraa päätä Kairoon. -- Vuotta myöhemmin ei yksikään englantilainen\nolisi kieltäytynyt uhraamasta henkeänsä Gordonin tähden.\n\nNiinpä läksi hän viimeiselle matkalleen ylös Niiliä. Viedä varusväet\nturvaan! Se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. Mutta tositeossa se oli\ntoivoton tehtävä. Kartum oli vain puolitiessä päiväntasaajalle, ja\nmaadilla oli enin osa maata hallussaan. Gordon arveli kuitenkin\nonnistuvansa joutuisan toiminnan avulla, ja joka tapauksessa tahtoi hän\ntehdä velvollisuutensa. Koroskosta, Niilin suuresta S:n muotoisesta\nkärjestä, karautti hän dromedarilla Nubian erämaan halki onnellisesti\nAbu Hamediin, ja kulki taas sitte ylös Niiliä Berberin kautta\nKartumiin. Sudanissa riehuvasta sodasta huolimatta oli koko tie\nesteettömästi avoinna.\n\nMutta sekä Englannin että Egyptin hallitukset jättivät lähettämättä\napuväkeä Koroskoon, Abu Hamediin ja Berberiin, -- kaikki Niilin\nvarrella olevia paikkoja, -- pitämään yhteyttä avoinna ja suojelemaan\nvarusväkien paluuta! Englantilaiset ministerit, egyptiläiset pashat,\nlähettiläät, kenraalit ja insinöörit puhelivat sinne tänne,\nkinastelivat pikku seikoista, yrittivät voittaa toisiaan viekkaudella\nja unohtivat kaikkein yksinkertaisimman keinon, joka olisi maksanut\nvähimmin, varovaisuustoimenpiteen, joka olisi voitu toteuttaa\nkuukaudessa. Sen sijaan tuumiskeltiin rautatien rakentamista Punaiselta\nmereltä Niilin rantaan, mutta insinöörit laskivat, että se työ vaatisi\npari vuotta, ja että vesi, joka oli pumpattava merestä erämaahan,\nkävisi niin kalliiksi, että samoilla kustannuksilla oli voitu täyttää\nveturien höyrypannut samppanjalla. Niin, Korosko, Abu Hamed ja Berber\njätettiin suojattomiksi, ja siten myös luovutettiin Gordon ja varusväet\noman onnensa varaan.\n\nHelmikuun 18. p:nä 1884 saapui Gordon, toistamiseen Sudanin\nkenraalikuvernöörinä, Kartumiin. Hän asettui jälleen asumaan entiseen\npalatsiinsa. Kaikenlaiset julmuudet ja vääryydet olivat taas päässeet\nrehottamaan niiden vuosien kuluessa, jotka hän oli ollut poissa. Hän\navautti ylenmäärin täytettyjen vankilain portit, kaikki vangit\npäästettiin vapaiksi, kaikki maksamattomat verokuitit poltettiin\nroviolla palatsin edustalla. Kaikki ruoskimis- ja kidutuskojeet\nsärettiin pirstaleiksi ja heitettiin Niiliin.\n\nSitten alotettiin kaupungin tyhjentäminen. Kolmisentuhatta naista ja\nlasta lähetettiin Abu Hamediin ja Nubian erämaan halki Koroskoon. He\npääsivät vaaroitta perille ja olivat pelastettuja. Missä naiset ja\nlapset saattoivat kulkea, siellä olisi ollut mitättömän helppo\nkuljettaa Egyptistä sotaväkeä. Sen sijaan lähetti Englannin hallitus\nretkikunnan Suakiniin hankkimaan kiinteätä lähtökohtaa Punaisen meren\nrannikolta. Sudanin kapinalliset heimot syttyivät tästä hehkuvaan\nraivoon, sillä he luulivat, että valkoisilla oli aikomuksena tulla\nottamaan omakseen heidän maansa. Yhä lujemmin liittyivät he maadin\nkannattajiksi. Ja heidän vihansa keskittyi peljättyyn Gordoniin ja\nniihin harvalukuisiin europalaisiin, jotka olivat hänen luonansa\nKartumissa.\n\nNiin kauvan kuin säilyi lennätinyhteys Kairon kanssa ilmotti Gordon\ntuon tuostakin vallassaolijoille asemasta ja osotti heille, mitä oli\ntehtävä, jotta tarkotusperä saavutettaisiin, sillä tätäkin kautta\nvoitiin hallita Sudania. Hänen neuvoansa ei otettu varteen, maadin\njoukot saarsivat ja valtasivat Berberin. Suakinin lähellä tapahtuneiden\nverilöylyjen jälkeen muuttivat useat tähän asti suosiolliset päälliköt\nKartumin pohjois- ja koillispuolella kantaansa ja liittyivät maadiin.\nTietoja uusista luopumuksista saapui yhtämittaa Kartumiin, ja itse\nkaupungissa oli Gordon kavaltajien piirittämänä. Maaliskuun 10 p:nä\nkatkaistiin sähkölennätinlinja, ja sitte seurasi puolen vuoden\nhiljaisuus, jolloin maailma ei tiennyt juuri mitään Sydän-Afrikaan\nsulkeutuneesta urheasta soturista. Jo maaliskuun 11. p:nä näkyi Sinisen\nNiilin rannalla arabialaisia sotajoukkoja. Maadi veti verkkojansa yhä\ntiukemmalle kovaonnisen kaupungin ympärille.\n\nViimeisten vuosien kuluessa oli Egyptin hallitus puutteellisesti\nlinnotuttanut Kartumin, ja piirityksen ensimäisinä kolmena kuukautena\ntyöskenteli Gordon yötä päivää puolustuksen lujittamisessa.\nHänen sotamiehensä loivat multavalleja kaupungin ympärille,\npiikkilanka-aitoja rakennettiin ja miinoja soviteltiin niihin kohtiin,\njoista voitiin odottaa hyökkäysyrityksiä. Huhtikuun lopulla oli koko\nkaupunki saarroksissa; ainoastaan jokitie pohjoiseen päin oli vielä\nvapaana. Toukokuun alussa kulkivat arabialaiset Sinisen Niilin yli,\nmutta kärsivät räjähtävistä miinoista suurta mieshukkaa, ja\nKrupp-kanuunoilla karkotettiin heidät asemistansa. Niin kauvan kuin oli\nkäynyt laatuun oli Gordon lähetellyt pieniä kiertäviä joukkueita\nkeräämään ympäristöltä durraa ja muita elintarpeita kaupunkiin. Eräänä\npäivänä heinäkuun lopulla puhdisti Gordon väkensä parhaalla osalla\nkolmetoista arabialaista varustusta Niilin rannoilla Kartumin\nedustalla. Siihen saakka oli hän menettänyt seitsemänsataa miestä.\nKaikki poistumisen ajatus oli jätetty sikseen. Nyt oli vain\nkysymyksessä kestää, kunnes viimeinen hiekkajyvänen oli juossut\ntuntilasista. Syyskuussa oli ruokavaroja vielä kolmeksi kuukaudeksi, ja\nkun arabialaiset oivalsivat, etteivät he voineet väkirynnäköllä ottaa\nkaupunkia valkoiselta pashalta, päättivät he nälkiinnyttää sen väestön\nja ottaa sen halvasta hinnasta.\n\nSyyskuun alussa saivat Gordon ja hänen kaksi kumppaniaan Stewart ja\nPower palatsin laakealta katolta antaa katseensa harhailla yli\njärvimäiseksi paisuneen Niilin, jonka vesi nyt nousi päivä päivältä,\njoten sikäläisten kahdeksan pikku höyrylaivan oli helpompi ammuskella\nValkoisen ja Sinisen virran varsilla sijaitsevia arabialaistelttejä.\nKuinka usein tähystelivätkään he pohjoista kohti, nähdäkseen kaivatun\navun lähenevän, -- sen koskaan saapumatta!\n\nNiili oli nyt korkeimmillaan. Valtaisia, harmajansameita vesipaljouksia\nvyöryi pohjoiseen. Kymmenen metrin syvyisenä vaahtosi vesi Kartumin ja\nBerberin alapuolella putouksissa, ja ainoastaan nyt saattoi\nhöyrylaivalla olla toiveita päästä Dongolaan asti, missä se olisi\nturvassa. Syyskyyn 9. p:n yönä varustettiin pieni höyryalus\nlähtökuntoon. Eversti Stewart, hra Power, Ranskan konsuli ja joukko\nkreikkalaisia eli sanalla sanoen kaikki Kartumissa olleet europalaiset\n-- yhtä lukuunottamatta -- menivät laivaan, ja heidän mukanaan oli\nviisikymmentä sotamiestä. He saivat mukaansa piirityspäiväkirjan,\nkirjevaihdon, luetteloita ruoka- ja ampumavaroista, aseista,\nmiehistöstä ja puolustusneuvoista sekä kaikkea muuta erityisen\narvokasta. Ja niin lähti laiva rannasta ja katosi hämyyn; päivän\nvaljetessa oli Gordon yksinään.\n\nGordonin tullessa Kartumiin helmikuussa oli tässä orjakaupan\npääkaupungissa 60,000 asukasta. Piirityksen aikana ajettiin heistä pois\nkolmasosa, koska heidät tiedettiin kavaltajiksi. Jäljelle jääneistä\nneljästäkymmenestätuhannesta olivat tuskin puolet luotettavia, nämä\nenimmäkseen sellaisia, jotka ainoastaan ajattelivat omaisuutensa\npelastamista. Ja maadin lippujen alle kokoontuneihin voitollisiin ja\nkiihkomielisiin dervisheihin verrattuina olivat Gordonin soturit\nviheliäistä kurjalistoa. Mitä ensimäisen vuosipuoliskon aikana\ntapahtui, siitä ei kuitenkaan koskaan tule täyttä selvää. Tiedetään\nvain, että Gordon teki kaikkensa kaupungin puolustuskunnon\nparantamiseksi; kaikki joutilaat hetket käytettiin sotamiesten\nharjaannuttamiseen ja heidän valmistamisekseen urhoolliseen\nvastarintaan viimeiseksi hetkeksensä; Gordon piti huolta köyhistä ja\nvalvoi ruokavarojen oikeudenmukaista jakoa, kävi väsymättömästi\nrohkaisemassa sairaita ja haavottuneita sairaaloissa, vietti öitänsä\nvaaran uhkaamilla ulkovarustuksilla. Kerrotaanpa hänen ostaneen\nmyymälärivistä joukottain pumpulipalttinaa, joka värjättiin\nsinisenharmaaksi ja levitettiin multavalleille, jotta nämä näyttivät\nteräslevyillä panssaroiduilta; siten tahdottiin viivyttää arabialaisten\nhyökkäyksiä, kunnes oli ehditty sisemmäksi luoda uusia valleja. Kaikkea\ntätä on huhuina kuulunut maailmalle Kartumista.\n\nMutta lähtiväthän Stewart ja muut europalaiset alas Niiliä, muassaan\nkaikki päiväkirjat ja muistiinpanot? Niin, mutta he eivät päässeet\nkoskaan perille. Heti Abu Hamedin alapuolella joutui heidän aluksensa\nhylyksi, ja kaikki laivassa olleet murhattiin. Tärkeät paperit\njoutuivat maadin käsiin.\n\nSitävastoin on tallella Gordonin päiväkirja syyskuun 10. p:stä\njoulukuun 14. p:ään 1884, ja se on ihmeellinen lukea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin\nkuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin\npelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt\ntoimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys\nlinnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli\nhäntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei\nhänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava,\njoudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin\nperille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä\nhyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin\nliikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat\npäällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen\npataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta\nvasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan,\nlähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa\nhaaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä\nviimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt\nEnglannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.\n\nSyyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta\nkuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin\nlähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen\nkohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten\nmenetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.\n\nLokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja\nseuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että\nStewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli\nsurmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista\npäiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää\nmelkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri\noli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit\nolivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle\nsoturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan.\nStewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi\nitse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta\nhorjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.\n\nApuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on\nsittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt\nvalepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen\nonnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli\nlähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä\njoukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä\noli linnuntietä 45 penikulmaa.\n\nAlituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu\npetoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa\nväsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa.\nOmdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä\nKartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin\npuolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan\nkaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä\nviideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen\nmahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka\njoutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja\nseuraavin sanoin: \"Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi\".\nKirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa\nhän; \"Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen\ntehnyt\".\n\nPäiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset\nviikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät\ntäyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on\nkuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka\nkaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000\nasukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti\nruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta\nporvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin,\navun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot\ntunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset\nupseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla\nsuostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt\ntaistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja\nhiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi\naina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen\npuolustukseen.\n\nSillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20.\np:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin\ntapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä\nkuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia\nkohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi\nratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen\nsuoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari\npäivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän\naurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki\nKartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä\nniemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti;\nsuunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin\nhengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi -- ja lippua ei\nliehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään\nilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina.\nHeidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan\nkivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum\non maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.\n\nKahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen\nrynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista\nhäviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin\nyön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat\nvalmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä.\nHe eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja\ntäyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin\nGordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja\npalvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti\naamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten\nreunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion\npoikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta\nmäärätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon\ndervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.\n\n\n\n\n8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.\n\n\nKuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan\nvirralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v.\n1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias.\nPitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen\nviisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan\nAbdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen\nruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin\nheimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta\nkaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa\nhirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa.\nAbdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon\nvaltakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja\nhallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.\n\nKansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin\npidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti\nhän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa\nvalmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli\nhaudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin\npitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen\nkuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!\n\nNiin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen\narmeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää\ntarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja\nharkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä\nGordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja\nkaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein\npäivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen\nhallussaan.\n\nNyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu\nAbessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa\nkalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään\nMetemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä\nratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten\nhevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja,\nharmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä\nhelteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset\njoukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat\nkullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui\nsiellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään\npäällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita,\ntelttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen\narmeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina\nteuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla\nNiilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat\nkuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen\nalkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja\nkeskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana\nEgyptin maalta tuleva kansainvaellus.\n\nTaistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin\nenää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä\npysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta.\nKalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä.\nEnglannin kunnia on korvattava Sudanissa.\n\nAskel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla\nhelottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee\npäiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä.\nOn hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta\neteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei\nmitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.\n\nKaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy\nepätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten\nvälitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja\nlippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu\nväkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja\nenglantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.\n\nVihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan\nholvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset\nja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan\nvälillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa.\nKaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri,\nsillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin\nportit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut\nvalkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja\nvapisuttaa koko Sudania kauhullaan.\n\nDervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin\nmeren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta\nvajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää\nodottamaan yön yli.\n\nSyyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen.\nEteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia,\nniitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat,\nviidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä.\nTaas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne\npaisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava\nmyrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa\nliehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin\nmusertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha\nperii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli\ntuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle\nkuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän\nriveihinsä.\n\nDervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi\ntyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa\nraivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen\nhaltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat\nammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää.\nSotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin\nsuinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat\nheidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit\nkaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä.\nSuistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa\nveren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin\nkirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan\njälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät\ntakaisin.\n\n\"Eteenpäin Omdurmania vastaan\", kuului käsky, ja eteenpäin samosi\nenglantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa.\nDervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään\nmaahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu,\njoka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen.\nEnglantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa\nkunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat,\nheidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa\netenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen,\nja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt\nkaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen\nsaman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän\noli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto\ntai kuolema.\n\nVihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut.\nYksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta,\nneljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja\npalvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan\nmaan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona\npensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka\nkuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän\nitsekin sai surmansa.\n\nKun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis\nvelvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin\nkuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn\nmultaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin.\nNeljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa\ntoimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen\nrukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle\nkenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman\nvirren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin\nSuur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.\n\n\n\n\n9. Afrikan eläinmaailmasta.\n\n\nNyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin\nsuistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata\nBerberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita\njulkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista\nNiiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin\nhallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan\nyhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja\nrautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan\nhalki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä\nsyvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan\nherroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta\nalueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys\nvähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on\nmetsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita,\nmissä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.\n\nSaharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla,\nEtelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta,\noleksii _kameelikurki_. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka\nsitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla\nei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen,\nsillä se kaipaa aina vettä lähellään.\n\nMerkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja\ntaatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula\nkannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät\nkoivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset,\nettä kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan\non sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää\nse parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat.\nKameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa\n75 kiloa.\n\nKameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä.\nNe aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen\nkasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa\ntäynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä\npitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai\npolttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät\njälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.\n\nNäkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat\nhajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä\nsiuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin.\nSe on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään\nsen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta.\nPohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla\nhevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa\nkoirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa\nyhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta\nratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen,\nkiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu.\nMetsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan\nnurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville\nhöyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat\npaljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella\nkameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.\n\nNaaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras\nmunat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin\npeittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua\nmurtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo\nsilloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon\nkuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä\nläpimitaten.\n\nKameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään\nnirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan\nja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät\nmyöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia,\navaimia ja muuta sälyä.\n\n_Paviaanit_ ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin\nihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin.\nJulmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja\nhurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan\njälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä\nkammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja\nkuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan,\nja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.\n\nPaviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset\negyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä\nmuistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit\neleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla\nPunaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin\nkorkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria,\nhedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta\npyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen\nkuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen\nlähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset\nlaiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse\nvartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.\n\nBrehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä.\nEnsimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää\nja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun.\nUskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas\njymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa,\nmutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus\npysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja\nsättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti\ntoisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin.\nErään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle,\njatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli\nkaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina\nkuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit\npysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin\nkauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin.\nKun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat\nuseimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain\nmuutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen\nkapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle\nkoirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta\nsiitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras\nrauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta\nvälittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla\ntuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä\nääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat\nolivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään.\nSekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä\nomiensa joukkoon.\n\nHampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän\npyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat\ngraniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt\nleirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena;\nmuulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin\nlähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen\nvälissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen\nrippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne\nistuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja\nHagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä\nvarten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja\npitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.\n\nLeiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan\npyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä\nja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot\ntäytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi\nsiis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät\nsupistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille,\narvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.\n\nNyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista,\nvaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen\nlappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa.\nSe nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos\nvedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään\nsalajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne\nsyömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä\npäivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja\nrientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat\nloukkuun kokemaan durraa -- missä on jotakin herkullista tarjolla,\nsiellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se\nonkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi\nkädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku\nkuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.\n\nVankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät\nistualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut.\nSitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra\nja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja\nlujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä.\nToverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne\ntakaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat\nmenevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.\n\nErämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat\nhaarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun;\nvangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät\nvahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia\nkuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23\npaviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle\nvapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät\nväkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin\nyli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa,\nmitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.\n\n_Simpanssia_ olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia\nAfrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja\nvirroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma _virtahepo_. Entisinä aikoina\ntavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin\njokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas\netelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se\nsadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja\nsamoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.\n\nVirtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä,\nnelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen,\nsilmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot.\nKarvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee\nharmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on\nkuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka\nneljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä\ntäysikasvuista miestä.\n\nVirtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se\nmaalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti\nravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen\nusein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista\nkahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se\nsukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin\nmeluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme\ntai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä\nvain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne\nympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa\nja hengittää mahdollisimman hiljaa.\n\nVirtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat\nrantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa\nmukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän\näännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin.\nSiellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja\nhuppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin\nnopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa\ntöräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne\nuimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut\nvirtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat\nkaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.\n\nKun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden\nmylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa\nkuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä\naikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.\n\nNiilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin\nkasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja\nlammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten\nkrokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen\nlehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen\nmehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja\nsamennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia\nja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen\nryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea\nruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta\nkasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat\nkulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.\n\nNiillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön\nviljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata\nkylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan\nleikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on\nemo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja\nsukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan,\njos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja\ntuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa\nja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu\nkorkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on\nhaava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin\nodoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.\n\nMuutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat\nsalakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan\nhankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden\nvirtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä\nalkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan\nkuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.\n\nHarppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla\nnuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on\nnarulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle\nlautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia\npyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki\non selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi\nvuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä\nja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan.\nKahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet\nmetsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä\nvedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila-\nja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan\nlautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin\nnuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.\n\nHaavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa\nveteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon.\nPalkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan\nsaa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää\nveripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen\nahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy\nhätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla\ntorahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei\nelukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa\nahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin\nsilpoutunut.\n\nSitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon\nkäsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun\nympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan\nkömpimään ylös vedestä.\n\nVirtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten\nlihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on\nherkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot\nkulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.\n\n\n\n\n10. Leijona.\n\n\nLopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista\nihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai\nedes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt\nsiirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan\neteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on\nmeillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun\nsankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä\nkirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään\nsitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen\nkertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.\n\nEversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen\nUganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen\nItä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan.\nMutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt\npitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin,\njoka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli\neverstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta\ntuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt\npiti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja\nsitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa\nkumpaisellekin suunnalle.\n\nJoitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson\nkuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei\nniille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria\nviikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan\nsamassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän\nleiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä\nkurkkuun. Uhri oli huutanut: \"hellitä!\" ja kietaissut käsivartensa\npetoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut\ntienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan\njälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa.\nPaikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta\njäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet\nhirveään tuijotukseen.\n\nTähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi\neversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat\nleijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan\nlähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli\nhiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee\nlähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista.\nSitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä\näänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät\nne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon\nihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä\nsatakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on\ntaas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.\n\nNyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin\npettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa\nloitompana -- taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.\n\nIntialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli\nselvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi\nuuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö\nhäiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä\nnäkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen\npalamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä\nsaivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan\ntavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri\nkorkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain\nonnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä.\nPäivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat\nhelposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti\nkallioisella pohjalla.\n\nVielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas\nsisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin\njohdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan\ntavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita\nkasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä,\npyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa\njälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen\npelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja.\nIntialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin\nkauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli\nleijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja\nseuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän\noli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona\noli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut\nhänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka\ntakertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt\nhellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta\ntämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri\naituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut\nsuoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa\nvaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut\nulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä\nkädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.\n\nSitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat\ntoisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet\nalkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä\nistuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi\nponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat\nolivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen\nmetrin päässä.\n\nKokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona,\njoihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään\nvoi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy\nkerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä\nja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja\nkumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku\nhänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan\nviidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään.\nSilloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet,\npaholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot\nja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas\nonnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että\nmolemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä\nkertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan\nläpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa\nsaaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen\nkuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.\n\nOn käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen\nja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat\nkestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan\nrautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he\nanastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja\nporhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät\neverstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai\nkatetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.\n\nKerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan\nTsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna\noli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon\nläpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi\nlyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi\nneljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet\nsaaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen\nhuumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan\npalvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se\nsaaliineensa pimeään.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja\nneekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet\naasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin\nopastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän\nkohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja\nleijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.\n\nSilloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä\nliikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina\nsaarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin\nväijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan\noikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan\nhäiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein\nkatsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota\nsikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan\nkolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä.\nLeijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu\nylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää\nvimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti\ntähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja -- pyssy ei ota tulta!\n\nOnneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja\ntoisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että\nleijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen\nkaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti\nturvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle\nraatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava,\njolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla\nhyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan\nviidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka\nkätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä.\nViidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä.\nYksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on\nkertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle\naika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä\nläheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.\n\nHiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee\npensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on\ntaas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän\nmerkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa.\nVimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen\nläheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja\nohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen\nympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala\nolla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli\nhän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain\nyöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti\nkyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla\nhyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo,\ntehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa\nvasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona\nkarjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä\npiehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu\nvielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista.\nEnsimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.\n\nEnnen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle\nrummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon\nympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin\nvähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas\nryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon\nyhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen\npäällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi\nhänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.\n\nUrhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja -- ei ainoastaan\nleijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien,\nkirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa.\nKuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon\nyläpuolelta.\n\nKerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari\nRyallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä\noli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan\nihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja\nlaahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään\nväliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa\nmatkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta\npainajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut\nolla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo\nkolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin\njunasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä\nkunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle.\nPäivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä\npimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli\nkumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall\ntarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä\npitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin\nkauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle\nlepäämään.\n\nVaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan.\nKun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi\nvaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään.\nSamassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni\nlukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen\nseuraan.\n\nYlälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan,\njoka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla\nloikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon\nrohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle\novelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää\nastuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät\npalvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen\nonnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se\ntaas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä\nhyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas,\npirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja\nhaudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona\nloukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.\n\n\n\n\n11. David Livingstone.\n\n\nKöyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa\nlähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin\npieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan\nmittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien\nja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka\njalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä\nhyväksi.\n\nKylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla\nei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin\nkymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello\nkahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen\nmiehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan\nkiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas\ntehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon.\nTointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja\nansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi\npitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja\nvapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.\n\nVuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen.\nEräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua\nlääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen\nauttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja\nopintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän\nisänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta\nmarkasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua\npalasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin.\nTutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen\nvanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori\nlähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui\nainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia\nkohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva\nhyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi\npohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan\nKurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän\npuhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä\nNgami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.\n\nKurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan\nasukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan\nja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti\ntyöskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien\nvapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja\nvastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan\nmittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat\nsaarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin\nhäntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen\nhuhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti\npuolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja\nsuoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei\nkoskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan\najatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he\neivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua\nmuiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja\nkiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.\n\nLivingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan,\njoutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin\nmenettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä\nvaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti;\nkoko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä\nkyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle.\nNaituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä\netelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta\nse olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen\nelämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt\nsovintoon naapuriensa -- boerien -- kanssa, jotka vihasivat häntä\norjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen\npoutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui,\nalkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät\nheinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli\nsunnuntaisin tyhjillään.\n\nSilloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas\npohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla\nhallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin\nkesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä\nOswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja\nmatkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä\nhärkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä\npyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui\nuhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin\nrannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.\n\nLetjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu\ntoivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla,\nettä Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren\nSebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita\nvalkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja\nhävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin.\nMutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön.\nHänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari\nkertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa\ntelmimisestä hänen omassa järvessään.\n\nTällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen\nvaltakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö\nantoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin\ntavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu\nhyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt\nvierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki\nhyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja\nSebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti,\nettä niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut\nmuuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä\nsunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli\ntarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane\nkeuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki\nkuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja\nylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen\nviimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: \"Viekää hänet\nnaisten majaan ja antakaa hänelle maitoa\". Livingstone suri mustaa\npäällikköä kuin likeistä ystävää.\n\nÖswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen\nLinjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin\nvaltaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli\nSambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta\nkukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen\neikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa,\nkuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos\nhän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia\nsuunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy\nensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän.\nMakololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa\nampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan\nvoitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia,\nsaisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta\nkauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen\nkaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle,\njoko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot\nliikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen\norjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone\nsuunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä\nkunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja\nsittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.\n\nEnsin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja\nlapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten\nheidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi\nKap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä,\npitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se\nsattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan\nensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin,\nmukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He\nolivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen\nkarjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa,\nhuonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet\ntuuleen.\n\nHe olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet\nkuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja\nkolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli\nrangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa\nalueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta\nei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt\nboerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa\npakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien\nisäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa\npoltellen ja raamattuansa lueskellen.\n\nTaaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän\nLinjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen\npoika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin\nkiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja\nkun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu\nitse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen\nperästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka\ntavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä.\nParina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti\nLivingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista\npäättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.\n\nVielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli\ntehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle.\nEnsimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi\nSekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat\nvihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli\nheidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin\nkrokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin\nsuuresti, että hän heti poistui paikalta.\n\nLinjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan,\nlänsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä\nei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli\nseitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta\nkiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat,\nheidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia\nylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden\nsateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli.\nItse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene\noli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä\ntienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone\nyhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt\nedes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja\nvastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa\nja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin\nkansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin\nhuolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.\n\nHyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien\nluottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata\npääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin\npidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat\nhärkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin\nhyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä\nparina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten\ntyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia\nskioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä,\nmutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat\nhenkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta\njumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla\npuhuttavan.\n\nLoandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka\nolivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä\nkeskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti\nkunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden\nkuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli\nuutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä\ntuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä\nrohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää\nFranklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut\nhauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen\nkunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin.\nLivingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää\nuskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että\ntie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli,\nettä Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja\nitärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta\nkääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen\nAfrikan aarniometsiin.\n\nEnnen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen\nlähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia\nvastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen\npostinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen\nkaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui\nsanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen\ntäytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita\nkuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja\nmatkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen\nlaivaan.\n\nMakololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi\nLivingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen\nitärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja\nkolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen\nsatakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui\nyli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien\nja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen,\nmitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä\nse, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän\noli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän\nvieraanaan.\n\nNyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle\ntolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut\npuhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän\nAfrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken\nyläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy\nvaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee\nja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka\non paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä\nja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat\nnimittävätkin sitä \"savuavaksi vedeksi\". Europan suureen yleisöön\nvaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki\nmuut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa\nkohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle\nkauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti\nsen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt\npaikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.\n\nKosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja\npitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä\nkuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä\nmiehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä\nmaantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä.\nHän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan\npääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle\nvirran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän\nmakololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin\nkyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren\nrannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen.\nJa hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on\nsiitä tehtävästä suoriutunut.\n\nViisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa\nkotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden\n1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä\nkaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään\ntutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista\nkaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta\nja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika,\njoka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa\nja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.\n\nMoitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut\nmaantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut\ntehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat\nvähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut\nkyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut\nliian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän\nseurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän\nAfrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren\nretkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.\n\nUudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai\nLivingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä.\nSuurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka\nolivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin\nturvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he:\n\"Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän\nenglantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin,\nja nyt voimme nukkua rauhallisesti\". Tärkeimpiä löytöjä oli\nnyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin\nyhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin\nverroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran\nläksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan.\nSe toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli\nnimeltään \"Lady Njassa\" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä\nretkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli,\nsaaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä.\nSurussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli\nlopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä \"Lady Njassan\"\nportugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan\nkäytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin\nja päätti pienoisella, avoimella \"Lady Njassalla\" lähteä höyryn ja\npurjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen\nuskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan\npenikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa\nkaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi\nkuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan\nkolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista\ntonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan\nrannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.\n\nValkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja\nrohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät\nmerivirrat ehkäisivät \"Lady Njassan\" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään\nei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli\nsäästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen\nkylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja\nja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut\nvastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen\nkestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei \"Lady Njassa\" mennyt nurin\nmeren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja\nkuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui \"Lady Njassa\" Bombayn\nsuuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle\npikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa,\nriennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.\n\nV. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen\nsuulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa,\nmonet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on\nollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta\ntahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle,\nestävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan\nvaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi\njalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä\ntietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee\nkokoelmia.\n\nHänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi.\nIntialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja\nluotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan\nsaivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen\ntaival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja.\nRuokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden\nmukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut\nmitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän\nsaavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän\nBangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta\nihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet\nkoskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä\nlevisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli\nNiilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen\nhakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi\nvuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu\nkoskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että\nBangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.\n\nBangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan.\nHe kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan\nmaissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille,\nmissä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli\nLivingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin\noikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta\nja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen\nlempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.\n\nLivingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen\nnimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia,\nTanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat\nnorsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia\norjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin\nkuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset\nkauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla\nvaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui\nhän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa.\nMatkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven\nitärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän\nlevätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut\nposti.\n\nPuille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin,\njoka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot\nolivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää\nrannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei\nmitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät\nmilloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan\nneljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan\nsaapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot\nolivatkin parhaillaan sodassa keskenään.\n\nLivingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon\nkantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä\nManjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee\nLualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi\nkulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä\nomallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien\nmaanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi\nuhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja\nlänsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan.\nSiellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa\nkanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat\nepäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. \"Kuoleeko teidänkin\nmaassanne ihmisiä?\" kysyivät he. \"Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa\nvastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?\" Ja hän selitti\nheille kaikki.\n\n\n\n\n12. Henry Stanley.\n\n\nLivingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle\nrauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin\noli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet\nhänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin\nkattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet\nkypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset\nköynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä\nkirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat\nviettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma\nkilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa.\nKaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä\nkasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä,\nja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle.\nSadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle\nretkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista,\njoiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän\nhämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen\nja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden\npuiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat\nkuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui\npitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella\nlueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia\ntaisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti\nniissä metsissä.\n\nNiin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta\nhänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään.\nValuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai\nsoluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos\nhän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä\nSansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut\nsanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä\naarniometsäinsä vankina.\n\nLivingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja\nhänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä\nkunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja\ntieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut\nisälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään\nilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli\nsuorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa.\nMikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu\ntyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui\nhän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä\nmiehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja\nharmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä\nkuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli\nantanut hänelle lahjaksi. \"Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea,\nja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni\napinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin\nkannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi\nkuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen,\ntoisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä\nliikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku\nkiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen\nturvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä\nkunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä\nnukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen\nkuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan\nkuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi\nyksinäni; kaksi gorillaa -- se ja minä -- ei varmaankaan saisi\nmilloinkaan olla rauhassa.\"\n\nHelmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban\nrannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat\nolivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat\nsamaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti\nhän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän\ntarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan\nkorvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben\npunnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus\nvoitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.\n\nSe tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä.\nViisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen\nrantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki\nDugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja\nlaukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan\ntai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli\nheitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat\nnuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen\nsullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja\nheittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi\njoukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista\nkilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja\nheidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut\nupposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja\nkohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien\npimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa\nvesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia,\njoiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään,\ntäyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat\npinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa\nhengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa\nkaksikymmentäyksi ihmishenkeä.\n\nTämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus\nkulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti\nsellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea\ntutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen\nhävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan\norjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin\norjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli\nonneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä\nalkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben\nsaattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin\njäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse\npeljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli\nhämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi\nhän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä\nBangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään\nvahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman\nvoimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut\nmenestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti\nsillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja\nväijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan\nläpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin\nlokakuulla.\n\nSiellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet,\nmutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa,\noli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita\nsäkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana.\nArabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut\nlähetyssaarnaajan kuolleen.\n\nLivingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi\nolevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien\nkäsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta\nsamarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa\njälkeen: \"Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan\nlähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi\nhenki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti\nhän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu\nilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot\nkattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla\nvarakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin\nminä.\"\n\nTulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren \"New-York\nHerald\"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt\nhakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli\nperusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea\nmonia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin\nvillien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri\njoukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn\nmiestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän\nviimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui\nvalkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa\nyltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä\npitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen\npäällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.\n\nMarraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen\nkohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan\npihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet.\nStanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen\nmiehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä\nsininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat\nhousut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta\nväkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti\nhattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: \"Tohtori Livingstone\nluullakseni?\" \"Niin\", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan.\n\"Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät.\"\n\"Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa.\"\n\nHe istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen\nympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa\nkysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja\nhän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi\nkuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli\nkieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien\nseassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi,\nettä nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen\nihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja\nhän ajatteli Bennetin sanoja: \"Se saa maksaa mitä hyvänsä -- mutta\nottakaa selko Livingstonesta!\"\n\nKyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he\nyhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan\npohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään\nsiltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen\nCameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja\nkun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150\nmetriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän\ntodistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen\nluulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta\noli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin,\nja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu.\nCameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin\nkulkenut Afrikan keskiosan poikki.\n\nNyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen\nlähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa.\nTaboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia\nvarastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle\nneljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa,\npurjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita,\nampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä\nsuuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä\nAfrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat\nhe sitte toisistaan.\n\nSansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia\nkantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis\nodoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli\nhän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui\nEnglantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan\nkylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri\nyleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai\ntäyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli\nsuorittanut loistavan urotyön.\n\nVihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He\nolivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei\nLivingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta.\nElokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka\nsuunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän\nlähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki\ntaivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen\neteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia\nvedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia\nerilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat\nynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät\nmuukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut\nmilloinkaan tehnyt.\n\nHänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen\nlaskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää\nvirtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta\nolipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie\noli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut\nkauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista.\nHänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja\nriittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän\neteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana,\nmutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä\nkaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.\n\nSusi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset\nseitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän\njoukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja\nryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen\nhistoriassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin!\nRuumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana\npäiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte\ntiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta\nleikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja\nmytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.\n\nYhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen\ntaisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa\ntapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään\nlähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi\nliikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan\nTaboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi.\nHelmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin\nristeilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin\nvarmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki\nepäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa,\njonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian\nsuurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.\n\nMenestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa,\nvielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää\nkaravaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja,\nkankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä,\ntelttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella\nretkellä.\n\nEnsin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven\nympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen\nmaja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan\nympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla.\nSinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.\n\nMutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa\nlaajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana\nvalkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet\ntämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti\nkeskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli\narabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne\ntuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä,\nkalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä,\nsisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta\njohtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki\nmuutkin.\n\nMustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas\nmies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla\nkääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen\npäin Atlantin rannikolle -- tai sortua taipaleelle.\n\nMarraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja\nrikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen\nkuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli\n154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista.\nMajesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja\nsaattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön\nhämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin\nkanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja,\nja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.\n\nKaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu\nkastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja\nmullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean\ntiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut.\nSiellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa.\nSiellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia\nmuita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat\nkapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat\ntoisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat\ntavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee\ntukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan\nkäytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä\nkyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle\nvilahdustakaan.\n\nStanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä.\nSairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä.\nSuuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja\ntahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley\nhänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja\nlukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.\n\nÄänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous\nohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba\ntiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka\nlukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet\npuhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut.\nStanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet\nturhaan kiistelivät keskenään.\n\nTeltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli\nasemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin\nvaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä.\nMutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä,\ntarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta\nveneitä.\n\nVäkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti\ntekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank\nPocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka\nolivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa\njälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli\npurjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset\nvakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun\nedessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia\nkoskia.\n\nRetkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät\nsitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti\nkilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien\nkeskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha\nkanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin\nvesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui\nkaravaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.\n\nKerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti\nmuuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn\nnuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta\netäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle.\nTelttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia\nasetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja\nmeteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: \"Olkaa valmiita, ne\ntulevat!\" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä\nvallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia\nsotalaulujaan.\n\nVilli-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja\nruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä\nkerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia\nja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.\n\nUusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään\nasutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä\nhe taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat\npitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla\nseipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.\n\nMutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi\nvirralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti\nStanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin\nkorkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa\nkanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi\nkanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana\nvartioimaan asetettujen soutajien haltuun.\n\nVillit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella,\nnolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit\nolivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki,\nesittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen\njoukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet\nkolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat\nhe maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.\n\nTällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa,\nsillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä\ntuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine\nlaumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella\noli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä\nsielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi.\nKanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko\nlaivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.\n\nOli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran\npäällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva\ntuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut\nlähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat\nvirittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin\nkotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle\ntuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.\n\nStanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin\nKongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta.\nMutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli\nyhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän\narvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli\nkaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja\nseikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin\npitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.\n\nAlituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun\nmuuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista\nvuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän\nkuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki\nheristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä\nkahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat\nkeihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset\nviuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle\nvirtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä\nkanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan\nvalkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla\nviiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu\nrämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä\ntaistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet\nsuojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta\nmetrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan,\nmutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley\nahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja\nsoutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun\nmuutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia\nkohti.\n\nNyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina\nsyöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat\najattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi,\nja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan\neteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä\nsuvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata\npolkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta\npuulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon\nverkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.\n\nEräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan\nyli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää,\nettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja\nviimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan\nvoimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.\n\nSiten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti\ntunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin\nruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion\nperustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri\nTipu Tip arabialaisjoukkoineen.\n\nKoskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä\nleveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten\nvälisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin\nmatkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä\nkasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu,\nkorkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja\nkumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja\nväijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja\nja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja\ntavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja\nhänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he\nsaivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.\n\nRubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley\nensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä\nsaivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut\npärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin\nlähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita,\nkuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.\n\nMutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina,\nihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina\nsuipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia\nkäsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta\nherättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään\nrauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi\najamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin,\njoita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku\nlaivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin\nmolemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö\njohtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine\npäässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita\nkäsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä;\nlevollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen\nmerkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja\nseurasivat päällikön kanoottia.\n\nTaistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta\nkaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt\noli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina\nputouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan\nlänsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan,\nhyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin\nKongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren\nlähetyssaarnaajan nimen.\n\nLukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille.\nKerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin.\nRetkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä.\nPetollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti\nja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen\ntelttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi\nkirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella,\nmutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas,\nei tullut takaisin.\n\nErään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies\najelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. \"Hyppää\nveteen!\" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: \"En osaa uida, en\nuskalla\". -- \"Hyvästi sitte, veikkonen\", sanoi työnjohtaja ja ui\nmaihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos\nkumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui\nkanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun\nkanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies\npoissa.\n\nVihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko\nkulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja\nnälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla\nsijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä\nsai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja\nvirkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi\nSansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.\n\nHän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan\noli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät\ntunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat\nvuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän\nedes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä\nkertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon\nsilmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman\nmiehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä\ntänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse,\nja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana\nperustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä\nnimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua\npeljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan\nkuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley\nvielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin\nlöytänyt Livingstonen.\n\nVäsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin\nisäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa\nStanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia\nja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin\nmaalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin\nhiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus:\n\"Henry Morton-Stanley -- Bula Matadi -- 1841-1904 --\" ja viimeksi se\nsana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä -- \"Afrika\".\n\n\n\n\n13. Sahara.\n\n\nKeskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi\nAtlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja,\nTimbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki.\nSen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden\ntemppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen\nherruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren\nafrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen\nkatseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien\nsavitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät\nrappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin\nlepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat\nautioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.\n\nTimbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät\njalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen\nkuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista\nuskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin\nliian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden\nmittaan ollut ylpeitä nimiä: \"suuri\", \"oppinut\", \"salaperäinen\".\n\nEi kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan\nhaudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään\npyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman\nihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää\nkasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.\n\nJa kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne,\nja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat\nkuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain\nsäveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita\nkasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen\nnäyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine\nkatuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on\nSaharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä\nja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja\npitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään\nkuviteltavissa olevaa.\n\nTimbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain\nluoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki\nverkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta\nlähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista,\nAlgierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta,\nPippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja\nOrjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista\nmaista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee\nlisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä\ntänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.\n\nTimbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja\nneekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja\nhedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon\nkynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella.\nKaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan\nkuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin\nKongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja\nuhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.\n\nSe on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee\ntukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on\nkäynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla,\nkuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla\nkapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä,\naaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön\nkosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli\nuomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät\nkuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa\nSaharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan\nsateen pisaraa.\n\nTimbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä\nsalaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa\najatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten\nyksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin,\nkaravaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja\nsieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.\n\nEnsin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka\nsaarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee\nja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se\nmuistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä\nkuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun\njärvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä\nsiitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.\n\nMeillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme.\nVoimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme\nTsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa.\nMutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen,\nsamotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin\nja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista\nkohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä\nniukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro\nalkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta\nvallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä,\njota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta\nvuosituhansien.\n\nOlemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka\npaikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään\npolkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat\nmerkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema\nkäy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon\nvuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo\nlöytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita\npäiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.\n\nMe leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme\nkameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas\non saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian\nlyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja\nhelteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: \"samum\".\nKuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena,\ntekee tuloaan.\n\nOpas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän\nlähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle\nennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea.\nHiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja\nnyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen.\nDromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin\ntuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja\ntyöntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin\nkasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme\nsuojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen.\nJa saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla\nhietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen\npolttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi\nnousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä,\njota ei suotta nimitetä \"myrkkytuuleksi\".\n\nMyrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on\nsaanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei\ntukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme\nsivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme\netenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä,\nvastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän\nmatkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.\n\nIllan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme\nmielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään\nmaata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia\nmehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena\naavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle\nkeltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen\nrajattomat päiväpaisteiset lakeudet.\n\nJos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana\nmatkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu\nesiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria\nsuureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti\nmuuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan\naavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi.\nGraniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä\nauringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on\nnimenä \"hammada\". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten\nraunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän\nerotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua\nkuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee.\nÖisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä\nlaskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta\nlaajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia,\nsirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat\nkulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä\nmuureina ja torneina hävityksen keskeltä.\n\nJos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan.\nSielläkin on edessämme vuoriseutuja ja \"hammada\", hieta-aavikkoja ja\nkeitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien\npieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka\npeittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua,\nja muita he sanovat \"kärpässuiksi\". He ovat vantteria, tummaihoisia;\nrotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on\nryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän\nasumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi.\nSuuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on\nmyöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on\nterottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä,\nviisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja;\nhe eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he\nhalki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja\nkaravaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia\nmatkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa\nsydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet\nelämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa\npalmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla\non ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä\npäivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja\nyhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo,\njoka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on\nlukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole\norjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän\nylpeyttänsä ja uljuuttansa.\n\nAavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja\nkasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja.\nMuutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman\nvettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta.\nKameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on\nmyöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä\nitseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien\nasemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä\nherättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa\nviikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat\nsiemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta.\nJotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina,\nharmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin\ntyöntävät vihreitä versoja.\n\n\"Vadi\" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa\nsellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on\nkasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus\nkauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja\nantilopit tapaavat niistä laitumensa.\n\nSelittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja\nsuuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa\nkaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on\nhän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat\npurot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät\ntaaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee\netelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan\naaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä\nyhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit\nkäyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on\nkeltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen\ntelttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi\nhänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot.\nSyynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä\nhäämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla\nvallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin\nrohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.\n\nTällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti\nvuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin\njohtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän\nranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja\nruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli\nlähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan\nsoveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi\npohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti\nmatkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän\nvaruillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset\nkartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan\nennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka\nolivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall,\nSchweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat\njo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa;\njotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä\nRanskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että\nhän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään\nSudaniin asti.\n\nSilloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan\nkimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman\nahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania\nyritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja\ntuhottiin. -- Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon\nkuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.\n\nRatsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin,\nLibyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon,\n\"Äärimäiseen länteen\", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa\nnimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin\nniemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan.\nNäyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi\nalusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja\nomistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta\nTripolin.\n\nMarokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja\ntuttavia Pohjolasta -- muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä\nlenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme\nherttaiset räystäspääskysemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista\npenikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka\nyhdistää Välimeren Atlanttiin -- se jyrkkä raja, joka erottaa mustien\nmaanosan valkoisten maanosasta.\n\nMe siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme\narabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista\nvuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten\nniemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel\naskeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja\nGranada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä\nnimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin\nKastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada\njäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa\nAlhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija\npiiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin\nolivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset\nmuhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492,\nja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua\nvoittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui\nAlhambran torneissa.\n\nTämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen\nmerimies -- Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja\nkiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta\nIntian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan\nlöytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli\ntuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet\nvaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. \"Uusi\nmaailma\" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka\nensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet\neivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia\nolisi ollut oikea nimi.\n\nUudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot\nsaivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin\ntunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen\nkulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan,\npurjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen\nnimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien\nsaaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset\nyhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja\nPohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen\nja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät\naavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa,\njoita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan\ntavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla,\njoita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.\n\nSinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.\n\n\n\n\n14. New York.\n\n\nSuurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka\npäivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen\nmaailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime\nvuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista\nottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista\nnykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja\nruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on\nsuomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot \"kotoisiksi\".]\n\nEri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä\nalkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt\nPohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset\nseurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat\nsuhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä\nsiirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä\nmenneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan\nastuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista\nja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun\npäästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat\nmonelle ennestään tuttuja; \"vanhan maan\" kaipuu ei näin alussa tunnu\npaljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja\ntoivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin\nnavakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi.\nSekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on\nkaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen\nvuotta hyvillä palkoilla \"kolimainissa paasina\", kivihiilikaivoksessa\ntyönjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä\ntaloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta\nja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen\ntalontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä \"tiketin\", piletin,\nChicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä\nsamassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa\ntakaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään\n-- koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha\nkaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle\nuutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne\nainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on\nvarsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä\ntuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja\njutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti\nväritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä\nvakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia\nsuomenkielisen asun saaneita \"jänkkien\" sanoja.\n\nTullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies,\njoka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte\nkun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia\nkiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien\nhitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien\nvaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei\nyhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut\nerottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin\nteollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine\nsavutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan\nsavupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.\n\nLiverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin\nsiirtolais\"hotellinsa\", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa\njokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla.\nEnnen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään\nvaltamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä\nyhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita\nei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.\n\nTilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä.\nSiirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen\nkannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä\nhaastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana\nodottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista;\nhauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi\nsäästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti\nvaroja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti\nsynnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea\nBaabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi.\nVanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii\nhepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti\nkaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia\ntuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut\nvenäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa\nMoskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen\nkuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan\njoukkoon.\n\nAurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan\nyli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka\nei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä\nkylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput\nluovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä\nmelkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu\nnuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät\nkäsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat\nsanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan\nlaivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo\nvaltamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta\nruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden\nmukavuutta.\n\nPäivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista\naaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä\nseisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on\ntällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään\nkilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä\npitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan,\ntoistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla,\npuolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka\nmiehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren\nkyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia\nmiljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma\nlangattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti.\nUiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat\npääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen\nvedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene\nsuomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut \"Titanicin\"\nperikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin\nmerkillistä keksintöä.\n\nMerimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää\nlevottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät\nahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan\nnäkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella.\nSe on Long Island eli \"Pitkäsaari\". Parin tunnin päästä lipuu laiva\nHudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin\nsatamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin\novat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin\ntakaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes\ntakaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.\n\nSuunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa.\nMatkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat\nkuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset\nja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset\nsekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä,\nmitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena.\nTaampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas,\nnainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa\nmaata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan,\nlaiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn\nvapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan\nkamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin\nrakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja\nsitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka\npäätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten\nmaihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat\nkoettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta\nvierailta.\n\nKoetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin,\njonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he\nkotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New\nYorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä.\nAsujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long\nIslandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja\nyksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia\nyhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. \"Pikku\nItalian\" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa,\n\"Kiinakaupungissa\" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma\nkaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei\nsuomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä\nsisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja,\njoista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet,\nsaadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.\n\nSe jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta\nvanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta\nasukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain\nkoko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se\nkaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain\nulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään\nmaailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä,\nteollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan\nkuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että\nrunsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa.\nLisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on\nsiellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä\nmitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan\nlaivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta\nviisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.\n\nJo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja\nkahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien\nyhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa -- mikä riittäisi\nmittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri.\nYhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka\nasukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä\njokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi\nkoetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja\nkäytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei\nvirtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin\nvuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin\nsuuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä\nyrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota\nyhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että\nrautateiden pitää korvata niitä.\n\nKaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja\nniiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja\nmuiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon\nsuurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä\nrakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean\nkorkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta\nsellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta,\nja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä\nnäyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä\ntällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on\njättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta,\nleijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen\nkorkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä\nnousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä.\nHämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän\nrautalaahkon salmen yli.\n\nOmituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla\nkummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa --\nilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä\nkiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain\nkuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on\ntässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja\nomituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin\nhuonekertoihin. Ei tunnu Europalta.\n\nTäältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa;\nmuutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa\ntosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa\nkävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen\nikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille.\nSiihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen\nkirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim.\nSan Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan.\nJunassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen\nlueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee\ntuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen\nKalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä\npujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita\npitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja\nkiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.\n\nKalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa\nkohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu\nmenettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa\nomasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin\noikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi\nliikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi\ntasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin\nkeräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä\nneekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia.\nNotkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä\npisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he\nkallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja\nkeveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas\nlaaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.\n\nNew Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, \"Keskipuisto\", joka\ntuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta.\nKesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee\njoitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä.\nRaa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon\najatuksia herättää \"Viides avenue\", New Yorkin hienoin katu. Sen\npalatsirivissä asuvat miljoonamiehet, -- rautatiekuninkaat,\nteräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä\nsokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä \"kuninkaita\". He\nsuorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat\nmaksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä,\nleivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään\niso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu\ntuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja,\nkutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka\nmaksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee\nsanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös\nsilloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja\ntavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.\n\nKannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat\nHudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai\noikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta\ntakaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän\npäälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa\nkatsellessaan ihmeteltäviä \"pilvenhiipojia\", joissa voi lukea\nkahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus\njohtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa\nrakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä\nmahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa\ntoiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput.\nKaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee\nluonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat\nasemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät\njäljellekin ja kartuttavat \"slummiväestöä\", kuten kaikkein köyhimpiä\nnimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla\npaljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka,\njota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten\nkorkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat\nmaahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on\nYhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella\nhaaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena.\nKeskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan\ntiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat\nvälinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät\nsisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos\njonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan\nsanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi\nistuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä,\nammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he\nkerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön\nsuojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos\nyöhön, ja he kiirehtivät \"leipäriveihin\", missä seisovat jonona\ntuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin\nkuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä\nsyvemmälle kurjuuteen.\n\nPeräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen\namerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan\nsiirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia\nkuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja\nvalkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja\nvalkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat\nmustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän\nsekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla,\njoka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja\noikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten.\nYhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin\nWashington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti\n\"Valkoisessa talossa\", siellä kokoontuu kongressi \"Kapitoliumiin\",\nsiellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten\nympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.\n\n\n\n\n15. Suomalaiset Amerikassa.\n\n\nAmerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista\nsiirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin\nalkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään\nvoimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten\npohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset,\nranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin\nruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on\nlähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000\ntyömiestä -- se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki -- oli\naikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.\n\nMuuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä\nsiirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II\nAadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia\nkuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui\nsamaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta\nkehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät\nretkikunnan laivat \"Kalmar Nyckel\" (Kalmarin avain) ja \"Gripen\"\n(Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui\njoukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden\nkunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja\ntulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen\nParatiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat\nminkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät\nruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen\neivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen\nlänsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen\npaaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin\nnimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen\npenikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat\nmajavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.\n\nAluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset\ntahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä \"värvääjiä\"\nvuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja\nrangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan.\nLuultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia\nVärmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa\nsortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala\noli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain,\nettä \"Uuden Ruotsin\" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset\nnaapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin\nvanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin\nsiirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz\nrakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden\nKorsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta,\nehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt\nruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan\ntuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli\nhävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa\nkuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle,\nkeräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja\nvallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan\nv. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin\nalamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja\nensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen.\nSuomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä\neihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta\nnyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan\neivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.\n\nVielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset\nmenettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan\nvallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa\nhollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa\nDelawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä\nheiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä\nharrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja\nvireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen\näidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli\nsuomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa\nmaailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina\nmuistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin\nFinland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet\nolivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut\nlisäaineksia kansallisuutensa tueksi.\n\nYhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut\nomistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan\nitsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi\nvaltioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington.\nSilti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin\noloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus\ntuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva\nAfrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin\nkauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä\nrikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin\nhuutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain\nvaltioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja\nkielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin\nperustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei\npuuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi\nvuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä\nvuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä\nvuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo\npresidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista.\nMutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin\nainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan;\nmyönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat\nainekset.\n\nJo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli\nsilloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi\nRuotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden\npuolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja\nkanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin\nkeksijä, joka rakentamallaan omituisella \"Monitor\" laivalla pelasti\npohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin\n\"Merrimacin\" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan\nYhdysvalloissa jokseenkin vähän -- maihin karanneita merimiehiä ja\njoitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta\nmuutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle\njoutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä\nasettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898\njulistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston\nvapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti.\nFilippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen\nkomppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia\nvapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa\nYhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta \"Maine\"-laivasta alkaen, jonka\nräjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan\nsyttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi\ntihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea\nkansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi,\njolta kanuunankuula vei \"Brooklyn\"-laivassa pään.\n\nSuomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena\nYhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi\nluonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut\nkansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen\nvakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin\nyrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin\nsuuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim.\nitalialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen\ntulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin\nkolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten\nkuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin\nsamanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara \"dollarin tavottelu\", joka on\namerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta\nkaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa,\nkestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös\nyleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu,\nettä meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin\nvaltiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin\ntapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen\namerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään\nkuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän\nulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet\npitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä\nAmerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja\nharrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin \"vanhan maan\". Se\nensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa\nsellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen\nsuomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä\nmaahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.\n\nSuomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina\n1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin\ntakana silloin olivat \"kultaiset\". Nykyään on siellä jo lukuisia\nsuuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja\nhenkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta,\nSuomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin\nvaltioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty\njumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi,\njoita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia\nkirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta\nerillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin\nsuuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen\npohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat\nsuomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet \"veljeysseuroja\",\njoihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia\njulkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin\nkustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset\nsuomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin\ntakaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen\nedistys vielä on alkuasteillaan.\n\nLyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa\nmeidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin\nvaltioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole\nperustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he\nparhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa,\nenimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen\nruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. \"Massassa\", kuten suomalaiset\nvaltiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa\nBostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta\n\"Kiipinniemeltä\" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat\nasuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen\nkirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti\nedistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja\nkutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat\njulkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen\nkirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita.\nSuuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset\n\"lankamyllyissä\", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin\nvaltion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa\nkohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin\ntunnettuja suomalaisasutuksia.\n\nVinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia\nhaararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee\nkaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen,\ntässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas\ntukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla,\nlaudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla,\nkivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen\ntuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina\nkäänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden\ngraniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja\nMississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin\nkorkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita,\nmutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja\nvaltiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen\nja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä\nsoppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu -- missä sudet\nja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista\nharmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä\najalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan.\nVaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka\nonneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa\nliikkuessaan.\n\nTämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on\nkuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen\nkivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat\nvallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat\ntyöntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla\nkuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen.\nKeskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan\nja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin\ntaikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin\npetroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on\nmaailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan-\nja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti\nviiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein\nehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa\nkokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea\nja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia\nesikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja\nlasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes\nulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia.\nTuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien\ntehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu\nmetallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla.\nHirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat\nkankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren\npohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja\ntuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen\nlieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.\n\nSuomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa,\njotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei\nheitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut\nsaaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee\nmelkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden\nmukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot\novat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.\n\nPittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin\nkaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa\nsijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden\nrautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia\nhöyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä\nkaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin.\nS:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka\nkaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös\nkuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas\njättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan.\nSuunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava\nvirta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin\nlähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten\njälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman\nhedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien\nmiljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin\nkasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri\nvaltioiden välillä.\n\nKeväisin paisuu tämä jättiläisvirta järveksi, joka siunauksestaan ottaa\nsilloin aimo veron ihmisiltä. Valtainen, ruskeansamea vesipaljous\npuhkoo silloin usein uomansa äkillisiä käänteitä ja muodostelee\noikoteitä niiden kapeiden kannasten poikki. Siten aiheutuneita haittoja\non helppo kuvailla mielessään. Tuollaisessa mutkassa sijainnut kaupunki\nsaattaa yhtäkkiä joutua penikulman päähän rannasta. Toisessa on\nasukkailla milloin hyvänsä hukkumisen vaara tarjolla tulvan aikana.\nRautatiesilta voi aavistamattomasti joutua riippumaan kuivan maan yli,\nsamalla kun virta on kappaleen matkan päässä pyyhkäissyt tieltään\nratavallin kiskoineen. Insinööreillä on paljon vaivaa oikullisen\nkevättulvan torjumisessa kaikin inhimillisin apukeinoin, ja kuitenkin\ntuottaa Mississippi joka vuosi kamalaa tuhoa ja aiheuttaa rantojen\nomistajille suuria vahinkoja esim. hukuttamalla karjaa.\n\nS:t Louisissa asuu melkoinen määrä suomalaisia m.m. palvelustyttöinä,\nmutta yleensä on suomalaisasutus kaikissa etelävaltioissa hyvin\nhajallista; viime aikoina on kuitenkin Alabamaan saatu siirtymään\nyhä runsaammin maanmiehiämme maanviljelijöiksi. Varsinainen\nsuomalaisvyöhyke ulottuu Yhdysvalloissa Massachusettsin, New Yorkin ja\nPennsylvanian valtioiden kohdalta idässä aina yhtä leveänä\nWashingtonin, Oregonin ja Kalifornian valtioihin Tyynenmeren\nrannikolle. Pennsylvanian läntinen rajanaapuri Ohio -- koko unionin\nhuomattavimpia -- on jo varhain suonut vakinaisia asuinsijoja\nsuomalaisille, etenkin Erie-järven rannalla, missä ennen muita\nAshtabula Harbor on hyvinkin suomalainen kaupunki; kansalaisemme\nsaavat siellä elantonsa etupäässä suuremmoisista lastaustöistä.\nSeurakunnalliset olot ja yhdistysriennot ovat niillä tienoin hyvin\nedistyneet suomalaisten keskuudessa.\n\nPennsylvanian rajan yli länteen päin Ohion ja Indianan valtioiden halki\nkiitäessämme näemme sekä pohjoisessa että etelässä mittaamattomia\nlakeuksia, joilla viljellään maissia, vehnää, kauraa ja tupakkaa.\nMaissivainiot ovat kuitenkin tavallisimpia, ja korkeakortisina ja\npaksutähkäisinä ne näyttävät varsin juhlallisilta. Indianassa on vain\npieniä suomalaispaikkoja, eikä suuria Illinoisissakaan, jonne joudumme\npitkin Michigan-järven rantaa, sinisen ulapan jäädessä pohjoispuolelle,\nja piankin päädymme Chicagoon, amerikalaisen jättiläisedistyksen\nperikuvalliseen näytteeseen.\n\nChicagossa on maailman suurimmat teräs- ja rautamarkkinat.\nPohjoispuolella sijaitsevien järvien ympäristöllä on suunnattomia\ntukkimetsiä, ja puutavarakaupassakin on Chicago maapallon\nensimäinen kaupunki. Kuuluisia ovat niinikään sikäläiset suuret\nteurastuslaitokset, joihin vuosittain viedään miljoonia nautaeläimiä,\nsikoja ja lampaita. Suuremmoinen onkin Chicagon liha- ja viljakauppa.\nEntiseen aikaan oli tällä paikalla pieni intiaanikylä; nyt on\nChicagossa runsaasti kaksi miljoonaa asukasta, ja se on maailman viides\nkaupunki. Liikevaihto nousee neljääntoista miljaardiin markkaan\nvuodessa. Mutta kaupungin varjopuolista mainittakoon, että Chicago ei\ntyydy vähempään kuin seitsemääntuhanteen kapakkaan ja maksaa kuusisataa\nmiljoonaa markkaa vuosittain oluesta ja väkijuomista. Elämä onkin kuin\nrosvopesässä, kaupungin hallinto on viheliäinen, eikä turvallisuus\nkaduilla ole kehuttava. Mutta paljon tehdään kansanvalistuksenkin\nhyväksi. Kaupungissa on kansanpuistoja, kisakenttiä ja kirjastoja,\nvieläpä lastenkirjastojakin, joissa kuhisee lueskelevia pienokaisia.\n\nLähinnä Tukholmaa on Chicago suurin ruotsalainen kaupunki;\nruotsalaisilla on siellä omia esikaupunkikortteleita, missä ei kuule\nkaduilla puhuttavan muuta kuin ruotsia. Se on skandinavialaisten\nsiirtolaisten varsinainen keskus. Mutta suomalaiset eivät ole tässäkään\nsuurkaupungissa ottaneet viihtyäkseen. Hajallaan asuu heitä siellä\nkuitenkin melkoinen joukko, hyvissä varoissakin. Sensijaan on\nIllinoisin pikkukaupungeissa monia tunnettuja suomalaissiirtoloita,\njoissa henkiset riennot menestyvät.\n\n\n\n\n16. Suuressa Lännessä.\n\n\nIdän valtioista olemme siirtyneet Lännen puolelle. Kulkutiet\nkoskettavat Kanadaa, jonka suunnattomista havupuumetsistä sadat\nhöyrylaivat kuljettavat puutavaraa Chicagoon. Kanada on Intian jälkeen\nBritannian kallisarvoisin siirtomaa. Ihmisistä ei se kylläkään ole\nrikas: asukkaita on ainoastaan 5.400.000, vaikka se on alaltaan yhtä\nsuuri kuin koko Europa ja kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Idästä\nlänteen leviää maa niin pitkälti, että se on mitaltaan neljännes\nmaapallon ympäryksestä, mutta vaikka varsinkin pohjoiset, kylmät osat\novat harvaan asuttuja, ovat sen luonnolliset rikkaudet tavattomana\ntulolähteenä. Vainiot, vuoret, metsät ja vesi suovat suuremmoisen\nsadon. Yksistään viljaa lähetetään Kanadasta 750 milj. markan arvosta\nvuodessa.\n\nKanadan ja Yhdysvaltain rajalla on Erie-järven itäpäässä muuan maailman\nihmeitä ja Pohjois-Amerikan kuuluisin nähtävyys. Erie-järvi laskee\nOntarioon, joka on sata metriä alempana, ja jokseenkin puolitiessä\nnäiden järvien välillä syöksyy vesipaljous äkillisen kynnyksen yli ja\nsinkoutuu pauhaten syvyyteen. Tämä 900 metriä leveä kynnys on valtainen\nkalkkikivikerros, jonka alla vuorilaji on hauraampaa liuskakiveä.\nLiuskakiven hivuminen tapahtuu nopeammin kuin kovan kalkkikiven, joka\nsenvuoksi riippuu kuin ulkonevana pöydänsyrjänä. Kun altakovertuminen\non kehittynyt niin pitkälle, että kalkkikivi ei enää kykene kestämään\nvesipaljouden painoa, murtuu tuolloin tällöin lohkareita irti\nkalkkikivireunasta ja sortuu huumaavalla pauhulla syvyyteen. Siten\nhivuttaa putous aikojen kuluessa kynnystä, ja Niagara siirtyy senvuoksi\nylöspäin Erie-järveä kohti. Mutta kilometrin taipaleeseen lasketaan\nsentään kuluvan kaksikymmentätuhatta vuotta.\n\nKosken jumu kuuluu kuuden penikulman päähän, ja lähemmäksi tullessaan\nnäkee suuria hyrskepilviä kohoavan kuilusta, joka on viisikymmentä\nmetriä putouksen kynnyksen alapuolella. Suuremmoisuudessa voittaa\nNiagaran ainoastaan Viktoria-putous Sambesissa. Ihminen tuntee itsensä\nvähäpätöiseksi ja ahdistuneeksi, kun uskaltautuu kosken ylä- ja\nalapuolelle rakennetuille silloille katselemaan, miten nuo\nkahdeksantuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa äänettömästi kuin öljy\nsoluvat kynnyksen yli, seuraavassa silmänräpäyksessä musertuakseen\nhyrskeeksi ja vaahdoksi ukkosenkaltaisella jyrinällä. Monet uskalikot\novat menettäneet henkensä yrittäessään laskea alas Niagaraa, mutta\nkerran on se onnistunut eräälle, joka teki matkan vankassa pieluksilla\nsisustetussa tynnyrissä. Nuorallatanssija Blondin teki aikoinaan\nihmeellisiä matkoja Niagaran poikki teräslankaköydellä, joka oli\npingotettu rannasta rantaan.\n\nNiagaran alapuolella virtaa vesi Ontarioon vastapäätä Torontoa, Kanadan\nisointa kaupunkia. Sitte juoksee se pois järven koilliskolkasta,\nmuodostaen kiemurtelevia vesiteitä \"Tuhanneksi saareksi\" nimitetyssä\nsaarisikermässä. S:t Lorenso-nimisenä jatkuu senjälkeen virta milloin\nkaitana ja koskisena, milloin suvannoiksi laajeten. Suuren Montrealin\nkaupungin kohdalla alkaa sen tyyni alijuoksu, ja Quebecin alapuolella\nlevenee virta kuin metsästäjän torveksi. Se jäätyy joka vuosi, ja jää\non paikotellen niin vahvaa, että sille voidaan asettaa rautatiekiskoja\nraskaiden tavarajunien kuljettamiseksi. Mutta keväisin, jäidenlähdön\naikana, on virran naapuruus vaarallinen, ja toisinaan pusertuu suuria\njäävuoria Montrealin alavampien osien yli. -- Edellä on mainittu\nKanadan kolme tärkeintä kaupunkia, mutta siirtomaan pääkaupungin\nkunnia-aseman on saanut pikku Ottawa.\n\nEnglantilainen valta on Pohjois-Amerikassa ikäänkuin pingotettu kahden\nkultakaivoksen väliin. Äärimäisessä idässä on New Foundland, jonka\nmatalikoille kylmä napavirta tuo vuosittain suunnattomat määrät\nhylkeitä, turskia, lohia, silliä ja hummereita; pyynnissä työskentelee\nrunsaasti viisikymmentätuhatta kalastajaa. Lännen etäisimmällä kulmalla\ntaasen on Klondike itään Alaskan maakunnasta, joka jo aikaisemmin\ntuotti tavattomia rikkauksia turkiksilla, hylkeenpyynnillä ja\nlohenkalastuksella, mutta tuli vähitellen yhä huomatummaksi maan\npoveenkin kätketyistä aarteista. Aivan sanoin kuvaamaton on se kiihko,\njoka valtasi koko Pohjois-Amerikan ja ulottui kauvas muuallekin, kun\n\"Excelsior\"-laiva heinäkuussa v. 1897 toi Seattleen Tyynenmeren\nrannikolle ensimäisen kultalastin Klondikesta! Oli löytynyt erinomaisen\nrikas uusi kulta-alue, ja muutamia suomalaisiakin oli niiden miekkosten\njoukossa, jotka selkä köyryssä kantoivat kultahietasäkkinsä laivasta\nmaihin, alueen ensimäisinä penkojina. Ihmiset syöksyivät Jukon-virran\nvarsille ihan päättöminä, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset,\ntuhansittain sortuen säännöttömien yhteiskuntien rosvoelämään ja\nPohjolan ylen ankaran talven hirveihin kärsimyksiin; pakkanen painuu\nusein 55 asteeseen. Maan kamara on ainiaan jäässä; kullan etsimiseksi\non sitä sulatettava nuotioilla. Vähitellen ovat olot järjestyneet,\nkulta-alueille on kohonnut komeita kaupunkeja, ja vuotuinen\nkullantuotanto on noussut puoleenkintoista sataan miljoonaan.\nMaanmiehiämme on runsaasti työskennellyt kullanetsijöinä sikäläisessä\njylhässä luonnossa, sitkeydellään keräten suuriakin omaisuuksia.\nKanadassa on paljon suomalaisia, työskennellen Canadian Pacific-radan\ntöissä, kulta-, vaski-, kivihiili- y.m. kaivoksissa, metsätöissä ja\nmaanviljelijöinä. Kauniilla Vancouverin saarella Tyynessä valtameressä\novat Nanaimo ja Wellington huomattavia suomalaisten asuttamia\nkivihiilikaivos-kaupunkeja; Vancouverin ja edellämainitun Seattlen\nkaupungin välillä on Malcolm-saari, joka muutamia vuosia takaperin\nherätti omituista huomiota Suomesta käsin perustettuna sosialistisena\n\"Malkosaaren\" siirtolana. Keskellä Länsi-Kanadan aavoja preirioita on\nNew Finlandin (Uuden Suomen) maanviljelys-asutus; Kanadan hallitus\nedistääkin maanviljelijäin lisääntymistä erittäin suotuisilla ehdoilla.\nIdempänä ovat etupäässä pohjanmaalaiset kansoittaneet Copper Cliffin\nvaskikaivos-kaupunkia. Mutta maanmiehiämme asuu pitkin koko Kanadaa,\nlukeutuen Yhdysvaltain suomalaisiin, mistään valtiollisesta rajasta\nvälittämättä.\n\nYhdysvaltain varsinaiset suomalaisvaltiot sijaitsevat pohjoisvaltioiden\nkeskellä -- Michigan ja Minnesota. Edellisessä ovat rauta- ja\nvaskikaivannot, jälkimäisessä rautakaivannot ja maanviljelys etupäässä\nkiinnittäneet kansalaisiamme. Laajin suomalaisalue Michiganissa on\nvaltion pohjoiseen pistäytyvä Superior-järven saartama niemimaa; sen\njatkoa on suomalaisten keskuudessa kuuluisa \"Kuparisaari\", joka on\nmaailman huomattavimpia raudan ja vasken tuottajia. Siellä ovat\nAmerikan suomalaisten suurimmat ja vanhimmat pesäpaikat. Calumetin ja\nHancockin kaupungeissa suomalaiset elelevät miltei kuin kotimaassaan;\nheitä on kumpaisessakin enemmän kuin keskulaisessa Suomen kaupungissa.\nLiikemaailma on siellä suureksi osaksi suomalaisten käsissä, ja paljon\non heitä kaikenlaisissa viroissakin sekä muissa luottamustoimissa. Sekä\nKuparisaarella että muualla Michiganissa on runsaasti suomalaisia\nyhdyskuntia. Uusimpia näistä on Kaleva, jossa nykyään ilmestyy\nYhdysvaltain johtava suomalainen sanomalehti.\n\nLänteen kulkiessamme on ennen Minnesotaa edessämme pieni Wisconsin,\nmissä suomalaisilla on m.m. Uuden Suomen ja Uuden Savon hiljaiset\nmaanviljelyspaikat hallussaan. Minnesota on aivan erityisesti\nmiellyttänyt kaikkiakin skandinavialaisia, ja nämä ovat paljon\nvaikuttaneet valtion hallinnossakin. Suomalaisten suuri lukumäärä on\nmyös saanut aikaan, että maanmiehemme ovat vähitellen kohonneet yhä\nhuomattavammaksi ainekseksi Minnesotassa. Valtiossa on nykyään seutuja,\njoita samotessaan helposti luulisi olevansa Suomessa, kun asukkaat ovat\nsäilyttäneet kaikki kotoiset tapansa. Sellaista tienoota on New York\nMillsin ympäristö. Tässä kauppalassa ilmestyy Yhdysvaltain suomalaisten\nvanhin sanomalehti. Paikkakunta on niin supi suomalaista, että\ntoiskielisetkin oppivat suomea. Postimestari saattaa olla nimeltään\nOtto Osto tai Etulieri ja puhua selvää Kuusamon murretta, mutta\nsyntyään ovat Austin ja Ed O'Leary irlantilaisia. Eräällä toisella\nsuurella suomalaisseudulla, Hannassa Wyomingin valtiossa, oli\n\"Iso-Kalle Härmästä\" -- neekeri; häntä surtiin kuin omaa kansalaista\nsuomalaisten keskuudessa, kun hän noin 100 suomalaisen kanssa sai\nsurmansa kaivosräjähdyksessä -- jollaiset tapaukset alituiseen uhkaavat\ntätä kansalaisillamme yleistä ammattia.\n\nMinnesotassa ovat myöskin metsätyöt yleisenä tulolähteenä ja etenkin\nrautakaivokset. Valtion koillisosa on mitä rikkainta rauta-ainetta,\njolle on äkkiä kohonnut monia suuria kaupunkeja suomalaisten\npesäpaikoiksi, kuten Virginia ja Ely. Cokato ja Nurmijärvi ovat New\nYork Millsin ympäristön lisäksi varakasta ja väkirikasta suomalaista\nmaanviljelysaluetta. Tässä valtiossa ovat meidän suurmiehemmekin\nedustettuina nimillään: Lönnrot, Runeberg ja Dopelius (sic!) ovat\nedistyviä kauppaloita. Viimeksimainitun nimen oikokirjotus muistuttaa\nerästä kummallista dakotalaista nimeä: kuka aavistaisi, että Snoma\nEtelä-Dakotassa on aiottu kuulumaan Suomi, vaikka pääpostihallitus\nWashingtonissa luki anojain käsialan väärin! Minnesotan länsipuolella\nleviävät Pohjois- ja Etelä-Dakotan ruohoaavikot, jotka Montanan\nvaltiossa -- lännempänä -- muuttuvat kunnaiseksi maisemaksi. Täällä\nmenestyivät aikoinaan parhaiten biisonihärkien eli puhvelien\nmiljoonalaumat. Nyt on tämä voimakas elukka hävinnyt sukupuuttoon,\nlukuunottamatta joitakuita pieniä suojeltuja laumoja Yellowstonen\nkansallispuistossa ja Texasissa. Maan alkuperäisinä asukkaina ovat ne\nhävinneet valkoihoisten tieltä, niinkuin intiaanit ovat espanjalaisten\nlöytöretkeilijäin päivistä asti vähentyneet viidestä miljoonasta\n270.000:een. Pohjois-Dakotan maanviljelyspaikoista ovat monet\nsuomalaisia, jotkut nimeltäänkin, kuten Pelto ja Savo. Etelä-Dakotassa\nja siihen rajottuvassa Wyomingin valtiossa on Mustien Kumpujen\nvuoristo, jonka kaupungeissa on suuria ja edistyneitä suomalaisia\nsiirtokuntia, kuten Lead ja Terraville. Niiden kaivoksista saadaan mitä\nmoninaisimpia metalleja. Montana, Pohjois-Dakotan länsipuolella, on\nYhdysvaltain vaskirikkain valtio; kultaa ja hopeaa saadaan sieltä myös\nrunsaasti, jotapaitsi kivihiilikerrokset ovat mitä tuottoisimpia. Monia\nhuomattavia asutuksia on tässäkin valtiossa, johtuen sikäläisen\nkultakuumeen ensi päivistäkin asti. Viime aikoina on pieni Idahon\nvaltio Montanan länsipuolella tullut tunnetuksi samanlaisena\nkaivosalueena ja koonnut maanmiehiämme moniksi uusiksi siirtokunniksi.\n\nWyomingin valtion kulmasta Montanan etelärajalla on Yellowstonen\nkansallispuisto erotettu neliömäiseksi rauhotetuksi alueeksi, joka\ntarjoaa monia Amerikan ihmeellisimpiä nähtävyyksiä. Siitä on kirjotettu\nkokonaisia teoksia. Siellä on nelisentuhatta kuumaa lähdettä ja\nsatakunta geisiriä, kiehuvaa suihkulähdettä, laakson syvemmissä osissa\nKalliovuorten harjanteiden välillä. Muuan niistä syöksee vetensä lähes\nsadan metrin korkeuteen, toisen suihku kohoaa täsmälleen tunnin\nväliajoin. Puistossa on monia muita luonnonihmeitä, ja sen\nrauhotettujen eläinten joukossa on majavakin saanut turvapaikan.\n\nKalliovuoristo kohoaa länteen tultaessa näkyviin vaaleansinisenä\nseinänä, joka mitä mahtavampana vuoristojonona jatkuu Pohjois-Amerikan\npohjoisosasta Etelä-Amerikan alimpaan kärkeen asti, jälkimäisessä\nAndien nimellä. Sen länsipuolelle jää peräti hedelmällinen kaistale\nTyynenmeren rannikkoa, Yhdysvaltain valtioista Kalifornia, Oregon ja\nWashington. Ensiksimainitussa kasvaa Sierra Nevadan rinteillä kaksi\nhavupuulajia, joita sanotaan mammutpuiksi, syystä että ne ovat\nkasvikunnan jättiläisiä, niinkuin mammutit olivat eläinkunnan. Muuan\ntällainen jättiläinen oli 144 metriä korkea ja tyveltään 35 metriä\nympärimitaten. Nämä puut saavuttavat monen tuhannen vuoden iän, mutta\nlopullinen häviö uhkaa jo niitäkin; ne ovat viimeisiä jäännöksiä\nmenneestä kehityskaudesta.\n\nKalliovuoriston petoeläimistä on harmaakarhu isoin. Kovin vaarallinen\nei sekään ole ja joka tapauksessa on se mainettansa parempi. Jos sen\nvain annetaan olla rauhassa, ei se tee vahinkoa ainoallekaan ihmiselle,\nja ahdistettaessa se melkein aina pötkii pakoon. Mutta jos sitä\nhaavotetaan lyhyeltä matkalta, voi se sydäntyä julmaan kostoon, ja se\non kotiseutunsa voimakkain eläin. Se on meikäläistä mesikämmentä\nkookkaampi, saattaa kasvaa puolenkolmatta metrin mittaiseksi, mutta on\nmuuten elämäntavoiltaan samanlainen.\n\nLounaisvaltioissa ja Meksikossa ovat peljättyjä petoeläimiä jaguaari ja\npuma, jotka ovat tavallisempia Etelä-Amerikassa. Niitä esiintyy\nmetsänlaidoissa ja korkeassa preirieheinikossa, missä hurjat\nratsastajat karauttavat niiden perään, pyydystävät niitä suopungeilla\nja laahaavat hevostensa perässä, kunnes ne kuristuvat. Jaguaari elelee\nmyös mielellään tiheiköissä virtojen rannoilla ja nevoilla. Se\npysyttelee maassa, mutta ketterä ja rohkea puma ajaa saalistaan\npuissakin. Molemmat ovat verenhimoisia rosvoja, mutta jaguaari on\nisompi, väkevämpi ja villimpi. Se ei koskaan tule oikein kesyksi,\nsynnynnäisestä salakavaluudestaan ei se pääse; puma sitävastoin on\nhyvinkin kesytettävissä.\n\nPuma ei milloinkaan hätyyttele ihmistä, mutta jaguaaria tulee hänen\nvaroa. Molemmat ovat paimenten vihollisia, mutta kun puma ei raatele\nlammasta isompia kotieläimiä, hyökkää jaguaari myöskin hevosen,\nmuulin ja nautaeläimen kimppuun. Jaguaari metsästelee ainoastaan\naamusarastuksessa tai iltahämärässä taikka kuutamolla, puma yksinomaan\nillalla ja yöllä. Edellinen on viekas ja kärsivällinen pyydystäjä. Se\nryömii väijyksiin niinkuin kissa ja vaanii tiheikön kätköstä\nhellittämättömästi uhriaan. Ihmeteltävän notkeasti ja äänettömästi\nhiipii se yhä lähemmä, ja ollessaan varma menestyksestä tekee se\nhyppäyksensä, repäisee antilopilta, lampaalta tai vesisialta kurkun ja\nlaahaa saaliinsa pensastoon. Hevosesta se ahmii minkä jaksaa ja poistuu\nsitte syrjäiseen paikkaan nukkumaan, palatakseen myöhemmin haaskalle.\n\nKalliovuoriston pääselänne kulkee Kalifornian itäpuolella Koloradon\nvaltion läpi. Tämä valtio on ehdottomasti maailman kaikkein\nmerkillisimpiä seutuja. Aivan ainoa laatuaan on Kolorado-virran\nsuuremmoinen rotko-uoma eli canjon. Tämä virta, joka laskee vetensä\nKalifornian lahteen, saa monia sivujokia Kalliovuorten saderikkailta\nvuoriseuduilta. Mutta kun kokoontunut joki Utahin valtiosta joutuu\nArizonaan, juoksee se kuivan ja sadeköyhän ylätasangon halki, missä sen\nvesi on uurtautunut vuorikalkin läpi lähes kahden kilometrin syvyyteen.\nKerrokset ovat vaakasuoraan päällekkäin, ja koko kerrostumasarja on\npaljastunut veden ikuisesti hivuttavan voiman avulla, jota sora ja\nvierinkivet ovat lisänneet. Tämä työ on jatkunut sen aikakauden alusta\nsaakka, jota maapallon kehityshistoriassa nimitetään plioseni-ajaksi,\nja siitä lasketaan kuluneen miljoonia vuosia. Ja kuitenkin on tämä\najanjakso, pliosenikaudesta meidän päiviimme, geologisesti puhuen vain\nmitätön askel verrattuna suurempien geologisten kehityskausien\npituuteen. Tämä rotko-uoma on runsaasti kolmekymmentä penikulmaa pitkä\nja 7-18 kilometriä leveä. Katselijalle se esittää mitä ihmeellisimpiä\nnäkyjä.\n\nKoloradon valtio on kuuluisa myöskin kulta- ja hopealöytöjen\nhistoriassa. Sen ihana Alppiluonto sisältää satumaisia aarteita,\nkultakuume on tuon tuostakin riehahtanut siellä hurjiksi\ntemmellyksiksi. Kansalaisiamme työskentelee Koloradon kaivoksissa\nhyvinkin paljon; heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Leadville\n-- 11.000 jalkaa korkealla merenpinnasta -- ja Telluride. Molemmilla\nseuduilla on heillä ollut omia kaivoksiakin.\n\nLopuksi päädymme Tyynenmeren rannikolle. Kalifornian pääkaupunki San\nFrancisco on maailman kauneimpia kaupunkeja ja sijaitsee niemellä\nvuorten ympäröimän syvän ja tilavan vuonon äärellä. Sen hirveän\nmaanjäristyksen jäljet, joka muutamia vuosia takaperin perinpohjin\ntuhosi kaupungin, ovat melkein hävinneet, ja uusia rautaisia ja kivisiä\nloistorakennuksia on noussut rauniokasoista. San Franciscolla on\nmaailmankauppakaupunkina sama merkitys Tyynenmeren mittaamattomille\nvesiteille kuin New Yorkilla Atlantin. Kalifornian viinitarhat,\nhedelmäviljelykset ja ihanan lauha ilmanala tekevät valtiosta\ntodellisen paratiisin. Sen asuttaminen sai kuitenkin alkunsa vasta\nviime vuosisadan puolivälissä heränneestä suuresta kultakuumeesta, joka\nkeräsi sinne väkeä kaikilta maailman ääriltä. Kullansaanti on sittemmin\nsuuresti vähentynyt, mutta hedelmällinen maaperä tuottaa yhä\nlisääntyviä rikkauksia viljelijöilleen, ja sankat aarniometsät kestävät\nvielä kauvan hakkuuta. Parhaita puutavaraliikkeessä ovat\njättilaismoiset \"punapuut\", joiden kannoilla saattaa pitää pikku\ntanssiaisia. Suomalaisia työskentelee Kaliforniassa juuri etupäässä\npunapuumetsissä.\n\nKalifornian pohjoispuolella on Oregonin valtio hyvää viljelysseutua,\nmutta etenkin kuuluisa majesteetillisen Columbia-joen kalastuksesta.\nValtio on erityinen laatuaan siinä suhteessa, että suomalaiset, jotka\nsinne kerran joutuvat, eivät siitä enää vieraannu; jos joskus\nKalliovuorten itäpuolellekin siirtyvät, niin aina he pyrkivät takaisin.\nColumbian rannat ja lähellä sen suuta sijaitseva Astorian\nkalastajakaupunki tenhoavat suomalaista luonnetta; terve kalastuselämä\njoella ja suopean ilmanalan suosima maanviljelys ovat useimmilla\nrinnakkaisina elinkeinoina. Lännen olot ovat kauttaaltaan\nmiellyttävämmät kuin itävaltioiden, eikä ihme, että siirtolainen pitkin\nmanteretta seikkailtuaan ja lopuksi tänne päädyttyään tuntee tulleensa\npysyväiseen satamaan. Astoriassa asuu kalastuskuukausina 6-7.000\nkalastajaa, noin puolet suomalaisia; heillä on siellä supisuomalainen\nkaupunginosa, Uniontown, oma suuri lohikeittimö, joka perustettiin v.\n1896 onnettoman kalastuslakon jälkeen, useita liikkeitä, komea kirkko,\nseuratalo, sanomalehti j.n.e.\n\nColumbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja\nsammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit\nverkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää\nelok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan\nvirran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjottaa n.k.\nsyyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on\nhyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan\n\"syömäkaloja\", omaksi ruuaksi. Saadut kalat viedään \"känäreihin\"\n(lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa\nkiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin,\nkeitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa\nvakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle\nkeittimölle.\n\nMonet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja\nkalastajien välillä kalan hinnasta. Entisinä aikoina kalastajat\nansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia\nuhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä.\nEntisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä\nkuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä\nkului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s.\nKymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan\nkalastajan alentumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta\ntraditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista\nviettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion\nkivihiilikaivoksissa.\n\nKalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten\nleveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkiä. Nuotilla ja muilla\nvehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi\nmiestä, kapteeni ja \"pullari\" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen,\njoka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen\nja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä ansiosta, ja soutaja kolmannen osan.\nKapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja \"pikkaa\" (nostaa veneeseen)\nverkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon\nvesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä, että\nmatka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on\nvastatuuli. Veneessä on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia\nkeitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.\n\nVerkot ovat raskaita ja pitkiä, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35\njalkaa korkeita. Silmät ovat 8,5-10 tuumaa laajoja. Verkko lasketaan\npoikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään;\nkun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään\njokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat\nheitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.\n\nJoka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin virran\nsuussa sijaitsevan matalikon hyökyihin tai muutoin tapaturmaisesti. On\nsattunut, että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on\nalkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmiä, sateisia ja\nmyrskyisiä; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa\nvähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjotetaan yötä päivää,\nuseamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, \"taidin\"\nja \"släkin\", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee\n12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta\npuhumattakaan.\n\nColumbian pohjoispuolella on Washingtonin valtio, sekin ilmanalaltaan\nniin suotuisa, että maanviljelystä voi harjottaa läpi talven.\nSuomalaisia työskentelee siellä kivihiilikaivoksissa, Carbonado\npääpaikkana, sahoissa ja maanviljelyksessä. Viimeksimainittu elinkeino\non tasaisesti tuottanut heille varallisuutta. Omituiselta tuntuu\nsuomalaisesta matkailijasta, kun hän tuolla maapallon toisella puolella\nsamoillessaan äkkiä jossakin lumihuippuisten jättiläisvuorten välisessä\nihanassa laaksossa havaitsee herttaisen kylän, joka rakenteeltaan\nehdottomasti muistuttaa kotimaata, ja lähemmäksi tullessaan kuulee\nsuloisen suomenkielen sointuvan vastaansa.\n\nMutta nykyäänhän suomalais-asutus jo ulottuu Tyynenmeren ylikin,\nSandwich-saarille ja Uuteen Seelantiin. Paljon on köyhä maamme,\nmenettänyt raatajia, joille ei suinkaan kaikille ole osattu varata\nkunnollisia toimeen-tulon mahdollisuuksia täällä.\n\n\n\n\n17. Etelä-Amerika.\n\n\nMiljoonien vuosien mullistukset ovat olleet vähällä katkaista\nPohjois- ja Etelä-Amerikan erilleen toisistaan, on jäänyt vain sadan\nmetrin korkuinen kapea vuoristokannas niiden siteeksi, ja sitä ovat\nihmiset parhaillaan puhkaisemassa, saatuaan luottamusta voimiinsa\nAfrikan ja Aasian erottamisesta. Vielä on osa siltaa murtamatta, ja\nkuivin jaloin siirrymme Etelä-Amerikaan juuri siltä kohdalta, missä\nAndien Kordillerit alkavat mahtavana jonona levittäytyä pitkin koko\nlänsirannikkoa. Milloin nousevat niiden vuorijaksot kaksinkertaisina,\nmilloin moninkertaisina riveinä kuin Tyyntämerta vastaan ylenneiksi\nlinnotuksiksi, ja jaksojen välillä avautuu neljäntuhannen metrin\nkorkeudessa ylätasankoja. Siellä kohoavat myös uuden maailman\nkorkeimmat huiput: Argentinassa Aconcagua, kaikista korkeimpana,\nsammunut tulivuori, jota ikuinen lumi ja kimaltelevat jäätiköt\nkattavat; Boliviassa Sorata; Ecuadorissa sammunut Chimborazon\ntulivuori, jonka jääviitta muistuttaa marmorikupoolia, sekä lopuksi\nmuuan maapallon kuuluisimpia vuoria, Cotopaxi, maailman kaikista vielä\ntoimivista tulivuorista korkein. Sen keila on säännöllinen kuin\nFujijaman huippu. Kraateri on seitsemänsataa metriä läpimitaten, ja sen\nkuusituhatta metriä korkealta reunalta valuu lumiviitta alas pitkin\nvuoren kupeita kuin jättiläismoisen meritähden sakarat. Kun\nespanjalaiset hyökkääjät lähes neljäsataa vuotta takaperin kukistivat\ntäällä päin maailmaa kukoistaneet vapaat yhteiskunnat, oli Cotopaxilla\nraivoisa purkaus, ja uudempana aikana ovat europalaiset matkustajat\nnähneet, miten lumivaippa on sulanut pois kuin kuumentuneelta\nrautauunilta, samalla kun hehkuvan kraaterin ruskeanpunainen heijastus\non valaissut hävitystä, jota ovat vuoren juurella tuottaneet kylissä ja\nlaaksoissa sulausveden tulvat ja laavavirtojen valuminen.\n\nPäiväntasaajan polttavan auringon alla kohoavat siis Andien jättiläiset\nikuisen lumen ja sinihohteisten jääkenttien kattamina, ja jään\njäähdyttämässä ilmassa tuolla ylhäällä luulisi pikemmin olevansa\nnapaseudulla. Puita ei tosin ole noilla korkeilla harjanteilla, jotka\nnäyttävät kohoavan suoraan Tyynenmeren syvyyksistä, mutta ilmanala on\nhyvä, ja maanviljelyksestä saavat ihmiset elantonsa. Vasta itäisillä\nrinteillä, joita runsaat sateet valelevat, käy kasvullisuus\nylenpalttisen rikkaaksi, ja täällä joutuu vaeltaja troopilliseen\naarniometsään. Täällä on kiinapuun kotimaa, täällä kukoistavat\nkämmekkäät korkeiden runkojen keskellä, ja koko metsä on kietoutunut\nköynnöskasvien lonkeroiseen verkkoon. Siten tapaamme Andeilta kaikki\nvyöhykkeet kuumista kylmiin, troopillisesta aarniometsästä karuihin\nylänteihin asti, päiväntasaajan naapuruudesta korkeihin eteläisiin\nleveysasteisiin saakka.\n\nNäiden vuorten maissa asui muinaisina aikoina mahtava ja lainkuuliainen\nkansa, joka oikeamielisten suosittujen kuninkaitten hallitsemana\nsaavutti suuren vallan ja kehityksen. Johtavaan heimoon liittyi\njoitakuita lähellä asuvia kansoja, ja aikojen kuluessa kohosi heidän\nkeskuudessaan kukoistukseen Etelä-Amerikan suurin mahti ja korkein\nsivistys. Tarun mukaan johti hallitseva kuningassuku alkunsa siltä\nseudulta, missä muutamat Andien korkeimmat huiput kuvastavat\nlumikenttiään Titicaca-järven pintaan. Kuninkaalla oli nimenä \"inka\",\nja kun puhumme inka-valtakunnasta, tarkotamme vanhaa Perua, maata,\njonka tulevaisuudenunelmat espanjalaiset tärvelivät ja tuhosivat.\n\nInkan valtakunta ulottui Kolumbiasta ja Ecuadorista pohjoisesta kauvas\nnykyiseen Chileen. Inkan valta oli rajaton, ja kuoleman jälkeen\npalveltiin häntä jumalallisena. Häntä ympäröitsi rikkaus ja loisto.\nPunainen päähine valkoisine ja mustine sulkineen oli hänen\nkuninkaallisen arvokkuutensa merkkinä. Hänen vierellään seisoi\nylimäinen pappi, joka tutki ja julisti jumalien tahtoa.\n\nCuzcoon, intiaanein pyhään kaupunkiin, Titicaca-järven luoteispuolelle,\noli inka-kansa pystyttänyt loistavia temppeleitä auringolle ja kuulle.\nAuringontemppelin suojamat oli silattu punaisimmalla kullalla, ja\nkullasta olivat sen päätykoristeet ja portitkin. Upeimmassa suojamassa\npalveltiin auringon kuvaa, kultalaattaa, jonka keskellä ympäröitsivät\nihmiskasvoja säteet ja jalokivet. Toisessa suojamassa välkkyi\nkuunjumalattaren kuva hopeassa.\n\nAurinko ja kuu saivat siis suurinta jumalallista kunnioitusta osakseen.\nMutta inka-kansa palveli myös sateenkaaren ja ukkosen jumalaa ja uskoi,\nettä erityiset epäjumalat suojelivat heidän karjalaumojaan, asuntojaan,\npeltojaan ja kanaviaan. Kaulassaan he kantoivat taikakaluja, jotka\nvarjelivat heitä vaaroilta ja väkivaltaiselta kuolemalta ja seurasivat\nvainajia hautaan.\n\nRuumiit ommeltiin kokoon taivutettuina nahkoihin tai mattoihin ja\nhaudattiin asuinhuoneiden alle, ylhäisiä ylänköasukkaita\nmyös erityisiin hautatorneihin. Rannikolla pantiin ruumiit\nvierinkiviluoliin, hiekkaharjuihin tai suuriin saviastioihin. Miehille\npantiin mukaan heidän aseensa ja työkalunsa, naisille talouskapineensa\nja käsityönsä ja lapsille heidän leikkikalunsa. Kuolleille uhrattiin\nkukkasia, hedelmiä ja laamaeläimiä. Kuolleet inka-ruhtinaat haudattiin\nauringontemppeliin ja heidän puolisonsa kuun suojamaan.\n\nTalvi-päiväntasauksen aikaan vietettiin auringonjuhlaa, ja silloin\nesiintyi inka itse -- ollen auringon poika -- ylimäisenä pappina.\nSilloin sytytettiin alttarille auringon tuli, jota sitten vuoden\nläpeensä hoitivat auringonneitsyet. Näillä oli luostarinsa lähellä\nauringontemppeliä, kuninkaan linnaa ja aatelisten taloja. Heidän\ntehtäviinsä kuului myöskin valmistaa kallisarvoisia vaatteita papeille\nja ruhtinaille, panna maissiolutta jumalienjuhliin ja viittojen jälkeen\ntai inkan vaihtuessa uhrautua jumalille.\n\nInka-kansan aikaisemmat vaiheet häipyvät satujen ja tarujen hämyyn.\nParemmin tunnemme heidän hallitusmuotonsa ja yhteiskunnalliset olonsa,\nsillä espanjalaiset valloittajathan näkivät kaiken omin silmin.\nYhteiskuntalaitos oli kommunistinen. Kaikki maa, pellot ja laitumet,\noli jaettu kolmeen osaan, joista kaksi kolmannesta kuului inkalle ja\npapistolle ja kolmas kansalle. Kansan osalle kuuluvaa maanviljelystä\nvalvoi hallituksen edusmies, jonka tuli huolehtia sadon\noikeudenmukaisesta jaosta ja tarpeellisesta guanolannotuksesta, jota\nsaatiin rannikon saarilta. Vaatteita ja kotieläimiä jaettiin myöskin\nvaltion puolesta kansalle. Kaikki työt suoritettiin yhteisesti valtion\nhyödyksi; teitä ja siltoja rakennettiin, kaivoksissa aherrettiin,\naseita taottiin, ja kaikkien asekuntoisten miesten tuli astua\nrintamaan, kun valtiota uhkasivat vihamieliset heimot. Verot\nsuoritettiin eri maakuntain hallitustaloihin. Erinomaisen tarkkaa tiliä\npidettiin kaikesta, mikä kuului hallitukselle, kuten ruokavaroista,\nvaatteista ja aseista. Pidettiin lukua kuolemantapauksista ja\nsyntyneistä. Ei kukaan saanut muuttaa asuinpaikkaansa ilman lupaa,\nkukaan ei saanut antautua muuhun kuin isänsä ammattiin. Sotilaallinen\njärjestys vallitsi kaikkialla. Senvuoksi kykeni inka-kansa kukistamaan\nnaapurinsa. Kaikki merkittiin muistiin -- ja kuitenkaan ei tällä\nmerkillisellä kansalla ollut kirjotustaitoa. Sensijaan käytettiin\nnuoraa, jonka erivärisillä solmuilla ja silmukoilla oli eri merkitys.\nJos inka tahtoi toimittaa jonkun käskyn kaukaiseen maakuntaan, niin hän\nlähetti juoksijan mukana kimpun solmunuoraa. Vastaanottajan tarvitsi\nainoastaan nähdä nuorat, ymmärtääkseen mistä oli kysymys.\n\nSotajoukkojen helpommaksi siirtämiseksi rakennuttivat inka-kuninkaat\nkaksi oivallista tietä, toisen ylämaihin, toisen rannikkoa pitkin. Ne\nyhtyivät Cuzcossa. Täydellä syyllä ovat europalaiset ihmetelleet näitä\nmahtavia laitoksia. Sotatiet olivat nimittäin kivettyjä ja muureilla ja\nlehtokujilla varustettuja. Määrättyjen matkojen päässä oli majataloja,\njoissa nopeajalkaiset sanansaattajat saivat yösijan. Paras tie johti\nCuzcosta Quitoon. Kun inka itse oli matkalla, istui hän kultaisella\nvaltaistuimella, jota maan korkeimmat herrat kantoivat paareilla.\n\nVielä tänä päivänä löytävät europalaiset tutkijat suuremmoisia\nmuinaisjäännöksiä inka-kansan ajoilta. He olivat mestareita\nrakennustaiteen alalla. He eivät tunteneet holvirakennusmuotoa eivätkä\ntiilen ja muurisaven käyttöä. Ja kuitenkin ovat heidän temppelinsä ja\nlinnotuksensa, heidän porttinsa, torninsa ja muurinsa rakennustaiteen\nmestariteoksia. Usein näkee tuskin liitoksia eri lohkareiden välillä,\nja jotkut pääovet ovat hakattuja yhdestä ainoasta järkäleestä, jonka\njulkipuolelle on taiteellisesti ja omintakeisesti veistelty\nauringonjumalan kuvia ja kuvioita.\n\nYhtä korkealla oli inka-valtakunnan asukkaiden taitavuus savitavarain\nteossa. Metallityöntekijöinä heillä ei ollut vertaistaan koko\netelä-amerikalaisella mantereella. He muovasivat nuijia ja kirveitä\npronssista, astioita ja koristeita kullasta ja hopeasta. Heidän\nhaudoistaan ovat uudenajan tutkijat löytäneet monta oivallista\ntodistetta heidän korkeasta kehityksestään kutomataidon alalla.\nKutoukseen käytettiin laamaeläimen, alpakan, vicunjan ja guanacon\nvillaa. Vielä tänä päivänä ovat nämä kameelin läheiset sukulaiset\nperäti hyödyllisiä intiaaneille. Laamat ovat levinneet yli suurimman\nosan Andeja, ja koiraksia käytetään kameelin tavoin karavaanijuhtina\nsekä voimiensa mukaan sovellettujen kuormien kantajina. Laama on arka,\ntyhmä ja hiljainen, ja sen pää muistuttaa jonkun verran lammasta.\nAlpaka ei kanna kuormia, mutta sitä pidetään kotieläimenä lihan ja\nhienojen villojen vuoksi. Vicunjaa ja guanacoa ei käytetä ihmisen\npalvelukseen. Guanaco pysyttelee parhaastapäästä Patagonian\nheinäaroilla, missä sillä on eteläamerikalaisen kameelikurjen kohtalo:\nsortua intiaanien nuoliin.\n\nNäiden eläinten villasta, kuten myös puuvillasta, kutoi inka-kansa\nvaatteensa. Tärkein vaatekappale oli miehillä lyhyt mekko ilman hihoja,\nnaisilla pitempi mekko sekä uumilla vyö. Miehet pitivät tukkaansa\nlyhyeksi leikattuna ja käyttivät mustaa nauhaa pään ympäri kierrettynä;\nnauhan päälle oli kiedottu suopunki eli lasso. Naisilla oli pitkä\ntukka. Jalkineina käytettiin sandaaleja; korvalehtiin työnnettiin\nliereät tulpat.\n\nInka-kansa ei harjottanut ainoastaan karjanhoitoa; he olivat myöskin\nmetsästäjiä ja kalastajia. He viljelivät perunoita ja monia muita\njuurikasveja sekä banaaneja, tupakkaa ja puuvillaa, ja he kylvivät\nmaissinsa laajoille vainioille. Heillä oli amerikalaisen rodun kaikki\ntuntomerkit: lyhyt pääkallo, joka usein ulkonaisella väkivallalla\npuristettiin kokoon, teräväpiirteiset kasvot ja voimakas\nruumiinrakenne.\n\nSiten eleli inka-kansa rauhallisena kauneissa laaksoissaan ja\naurinkoisilla ylätasangoillaan Andien Kordillereilla. Ja jos sotaiset\nnaapuriheimot joskus häiritsivät sen rauhaa, kulki arpakapula\nsolmukirjotuksin kautta maan ja valtakunnan, ja aseelliset miehet\nparveilivat sotateille. Mutta suuria vaaroja eivät inka-kuninkaat\naavistelleet. Monien satojen vuosien kuluessa oli valta periytynyt\nisältä pojalle, eikä yksikään naapuri ollut kyllin voimakas vääntämään\nvaltikkaa inka-kuninkaan kädestä. Silloin saapui espanjalaisen\nvallottajan, julman, raa'an ja petollisen Pizarron seikkailijajoukko\nuusien kultamaiden ahnaassa etsinnässä inka-kansan alueelle, juuri kun\nkuninkaanpojat Huaskar ja Atahualpa olivat keskenään riidassa vallasta.\nViekkaasti käyttäen asemaa hyväkseen tuhosi Pizarro inka-kansan,\nosottamatta mitään ihmistuntoa tai armoa. Hän anasti saaliikseen\nmäärättömästi kalleuksia ja hallitsi vastavallotettua valtakuntaa\nlähelle rannikkoa perustamastaan Liman kaupungista, joka sittemmin\npysyi pitkät ajat espanjalaisen varakuninkaan asuinpaikkana. Nytkin on\nLima Perun pääkaupunkina; siinä on puolitoistasataa tuhatta asukasta.\nSiellä on paljon kirkkoja, luostareita, suihkukaivoja ja komea\ntuomiokirkko. Callaon satamakaupungin hävitti melkein kokonaan v. 1746\nmaanjäristysaalto, joka hukutti asukkaat ja pyyhkäisi mereen\nrakennukset; mutta se on noussut uudestaan. -- Pizarro, jonka juoniin\ntuhannet tuhoutuivat, joutui itse viimein salaliiton uhriksi, ja viime\nvuosisadalla vapauttivat kaikki Etelä-Amerikan valtiot itsensä Espanjan\nvihatusta ikeestä.\n\nKondori on Etelä-Amerikan lintujen kuningas ja koko maailman\nkorppikotkain ensimäinen. Kummalliselta näyttää se harmaine päälakea\npeittävine harjoineen, lihaisine nokan ympärillä kasvavine lisäkkeineen\nja paljaine kauloineen, jota ympäröi untuvapuuhka. Äänettömästi\nliitelee se yli Andien vuorijaksojen ja hämärän tullen laskeutuu alas\nkallionkielekkeelle ja kietoo mahtavien siipiensä mustan kauhtanan\nruhonsa ympäri. Se on todellakin noita-akan näköinen, etenkin silloin\nkun se nokallaan raatelee ja repii mätänevän elukan sisälmyksiä. Mutta\nkunnioitusta herättävä ja majesteetillinen on se kohotessaan kohti\naurinkoa. Huimaavissa korkeuksissa, missä ihmiselämä sammuu ohueen\nilmaan, liitelee kondori yhtä kevyesti kuin laaksojen syvyyksissäkin.\nSe levittää siipensä, jotka ovat kuusi metriä kärjestä kärkeen mitaten\nja kohoaa vielä useampia tuhansia metrejä maanpinnan yläpuolelle.\n\nSe näkee Aconcaguan huipun häämöttävänä pilkkuna syvällä allansa. Se\nkuulee, kuinka Sorata-jäätikköjen sulauspurojen pauhu heikkenee ja\nkuoleutuu. Kun tulikuumia höyrypilviä syöksyy ylös Cotopaxin\nsuppilosta, luulee se, että jokin kipeä paise on puhjennut maan\nkamarassa. Kuinka tarkoin se tunteekaan Andien Kordillerit! Se on\nviettänyt koko elämänsä niiden yläpuolella, ja sukulaisineen on se\nliidellyt Magellanin salmen ja Quiton ylänköjen väliä edes takaisin.\nSyvyydessä sen ilmateitten alapuolella ovat harmajat vuoret kuin\nmoninkertaisina muureina. Se tuntee alastoman keltaisen erämaan\nrantamat Tyynenmeren puolella ja tulipunaisten porfyyrivuorten\njyrkänteet Andien läntisellä juurella. Se tietää, että ainoastaan\nsiellä, missä joet halkovat rantavyöhykettä, loihtiutuu maasta runsaat\nsadot riissiä, maissia, sokeriruokoja, oliveja ja viinirypäleitä. Ja se\non huomannut, että laaksojen suulla vuorten suojassa viihtyy rehevä\nkasvullisuus: mimosa ja akasia, paju ja saksanpähkinä, tamarindi ja\nkumipuu. Onpa se myös nähnyt, että puuvillapensaskin kasvaa villinä\njoissakin laaksoissa.\n\nKuumana vuodenaikana, joulukuusta maaliskuuhun, säälittelee se Liman\nasukkaita, ja siitä tuntuu, että kaupunki paahtuu kuin paistinpannu\nauringon helteessä. Jos sillä olisi jotakin tekemistä Limassa,\nvalitsisi se mieluummin viileän vuodenajan, kesäkuusta lokakuuhun. Ei,\nkiitän Andien kylmiä tuulia, ajattelee kondori ja liitelee pois\nTiticaca-järven tienoon hopeakaivosten yli.\n\nKondorin esi-isät näkivät intiaanien vapaan elämän harmaassa\nmuinaisuudessa. Ne näkivät inka-kansan kuninkaiden kasvavan lapsista,\nkoristautuvan mahtavuuden katoavaisiin otsasulkiin, kukoistavan,\nvanhentuvan ja kuolevan, viimein joutuakseen hautojen hiljaisuuteen\nauringonjumalan temppeliin. Mykkänä hämmästyksestä ja ihmettelystä\nkohosi kondori korkeammalle kuin milloinkaan, kun ensimäiset junat\nlaahautuivat ylös vuorensoliin, jotka sijaitsivat 4.500 metriä\nmerenpinnan yläpuolella. Eikä se voinut käsittää, miksi valkoiset\nmiehet räjäyttelivät tunneleita läpi vuorten korkeammalla kuin on Mont\nBlancin huippu.\n\nKun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu\nsen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei\nmikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi\nmaan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen\nlihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja\nvaltaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet\novatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa\npainavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä\nkuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto\nsyöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.\n\nSiellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö\nyksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman\navaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin\ntuulen huminan sulkapuvussaan.\n\nKondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri.\nAivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja\njääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat\nvihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä\nvälähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran\njättiläismoisten sivujokien kalvoon.\n\nAurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän\nkuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista\nja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän\nläpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja\nBrasilia häipyy näkyvistä.\n\nSilloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti\nvetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa\npenikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä\nBolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.\n\nPerussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa\nAndien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti.\nRantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa\nhautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja\nkäytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta\nvaahtoavana halki laakson.\n\nMutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla\nvoimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous\ntunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja\nsyöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan\nlepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi.\nAndien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä\ntapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään\njälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.\n\nVuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas\nMaranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta\nMaranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon\ntiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai\nosalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen\nseikkailumatkallaan.\n\nGonzalo Pizarro palveli veljensä -- vallottaja Franciscon -- alaisena\nPerun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista\nkultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta\nkolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä\nneljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin\njuurelta Napo-joen alankomaalle.\n\nSe oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi\nnoilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain\nlohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen\nsateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain\npaksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä\nnevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat\nyrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.\n\nKun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti\nPizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa\netsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla\nkauhuillaan.\n\nEräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen\nalus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen\nmiehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan\nvuolteen mukana.\n\nMolemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä\neikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret\nrantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät\nkourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.\n\nPäivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota\nmitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.\nTurhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen\nvihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta.\nMutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja\nsovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran\nkalvossa.\n\nEi mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai\nruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut\nintiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme,\nvanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa\nsulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään\naguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä\nmuutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani\nniiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat\nhiilet.\n\nVihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja\nmetsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti\naluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja\nkohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja\nkerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit\npuhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi\nkymmenessä päivässä. \"Ahaa\", ajatteli Orellana, \"se on Pinzonin joki!\"\n\nPitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli\naluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen\nseuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat\nodottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.\n\nMieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin\nkeskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei\nvaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat\nkaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon\npurjeita intiaanien heinävihkoista.\n\nKun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen\nvihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi\nelettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi\njuuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui\nQuitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista\nmukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli\nmenehtynyt.\n\nMutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman\nkolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja\npitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi\ntroopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet.\nHänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa,\nedessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin\nmetsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia\nkuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla\ntietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.\n\nKymmenen päivän matkan jälkeen saavuttivat he \"suuren veden\", jossa\nNapo yhtyi Amatsoni-virtaan. Se sattui parhaillaan voimakkaasti\ntulvimaan, ja kun se on korkeimmillaan -- kesä- ja heinäkuussa -- on\nsen pinta kaksitoista metriä matalanveden yläpuolella. Alempana\ntasaantuu erotus yhä enemmän, sillä pohjoiset sivujoet tulevat\npäiväntasaajalta, missä sataa kaikkina vuodenaikoina, ja eteläiset\ntulvivat eri aikoina, riippuen niistä kaukana toisistaan sijaitsevista\npaikoista, missä niillä on lähteensä. Mutta ehtiäkseen Kordillerien\njuurelta suulle tarvitsee pääjoen tulvavesi kaksi kuukautta.\n\nEspanjalaiset tunsivat joutuneensa äärettömälle järvelle. Missä ranta\non alava, joutuu metsä penikulmien alalla veden valtaan, ja puut\ntörröttävät vedessä. Silloin pakenevat villit eläimet turvallisemmille\nseuduille, ja jäljelle jää ainoastaan vesilintuja ja metsälintuja sekä\nsellaisia nelijalkaisia, jotka elävät koko ikänsä puissa. Nuo\nviisikymmentä miestä huomasivat, että nousuvesi ei milloinkaan\nulottunut muutamille ranta-alueille. Ainoastaan niillä paikoin oli\nintiaaneilla majansa, kuten gummin kerääjillä vielä tänä päivänä.\n\nNousuveden taas aletessa nähtiin suunnattomia lohkareita lionnutta\npehmeätä rantapengertä irtautuvan ja syöksyvän virtaan kannattaneensa\njättiläispuiden painosta. Kelluvina saarina tempautui virran mukaan\nryteikköä, juuria, multaa ja köynnöskasveja. Toisia ajautui\nmatalikoille keskelle virtaa, toisia tarttui rantojen niemekkeihin, ja\nniitä vasten keräytyi uutta murrokkoa, kunnes kaikki sortui veden\npainosta ja keinui merta kohden. Täällä täytyi pitää silmät auki, sillä\nmilloin hyvänsä saattoi törmätä pohjaantarttuneeseen puunrunkoon ja\nkellahtaa kumoon.\n\nSyväntöjä oli myöskin, ja virran vauhti oli kolme neljännesmetriä\nsekunnissa. Ja usein oli hyötyä tuulesta. Metsän vaihtelevasta\nulkomuodosta opittiin pian päättämään, missä sopi ja missä ei sopinut\npoiketa maihin. Missä lehtipuiden kuninkaalliset latvukset kohottivat\naaltomaiset kaarensa palmujen yli, siellä tiesi tapaavansa kuivaa\nkamaraa. Mutta jos palmut kohottivat rehevän vehmaat viuhkansa yli\nmatalamman lehtimetsän, tiedettiin rannan olevan tulvaveden peitossa.\n\nJos matka tuolla eksyttävällä virralla oli salavainoinen, niin\nuhkasivat espanjalaisia vielä suuremmassa määrin intiaanit, jotka\ntulivat meloen kanooteissaan ja ahdistivat aluksia myrkyllisillä\nnuolilla. Suoriutuakseen täytyi espanjalaisten karttaa rantoja niin\npaljon kuin mahdollista.\n\nToukokuun lopulla sivuuttivat he Rio Negron suun; pääjoki sai siinä\nvaltaisen vedenlisän, sillä Rio Negro kerää virtansa Columbiasta,\nVenezuelasta ja Guyanasta sekä vesirikkailta Llanos-alueilta\npohjoisesta. Tämä suuri haarajoki levenee viiteenkin penikulmaan asti\nsiellä, missä on saaria sen vuolletta jakamassa.\n\nSiellä pysähtyi Orellana useiksi viikoiksi ystävällisten intiaanien\nluo, joiden somat majat oli rakennettu puiden oksien alle. Alukset\nlaitettiin hyvään kuntoon ja uusia ruokavaroja otettiin eväiksi:\nmaissia, kanoja, kilpikonnia ja kaloja. Syötäviä kilpikonnia oli\nvilisemällä, ja intiaanit itse pyydystivät niitä ja keräilivät niiden\nmunia. Ja kaloja oli yhtä runsaasti kuin monenlaisiakin -- eikä\nihmekään, kun Amatsoni-virran alueella elää kaksituhatta kalalajia.\n\nVähän sen jälkeen viilettivät espanjalaiset ohi Madeiran kahden ja\npuolen kilometrin levyisen suun; siinä tuli lisäys, joka ei ollut\npaljoakaan vähäisempi päävirran vesimäärää, sillä Madeiralla on\nlähteensä kaukana etelässä, tullen osaksi Perun ja Bolivian\nKordillereilta, osaksi Brasilian ylämaasta.\n\nKuukauden toisensa jälkeen näki, minne vain katsoi, pelkkiä metsiä ja\nloputtomia vedenpintoja! Lämpö pysyy läpi vuoden samana; liiallinen ei\nse ole, harvoin nousten neljäänkymmeneen asteeseen, mutta ilman kosteus\ntekee sen painostavaksi ja näännyttäväksi. Ja kuitenkaan ei matka ollut\nyksitoikkoinen. Nojaillen mastoihin ja partaisiin tai veltosti\nliikutellen airoja voivat soturit ihailla delfiinien hyppyjä virrassa,\nalligaattorin nopeita nytkähdyksiä, kun se ajoi kaloja vedessä, tai\nlamantinin (eräs laji sireenieläimiä) kömpelöitä liikkeitä, kun se\npureskeli ruohoa rantaäyräällä -- suurena vaarana ankeriaan näköisille\nkeuhkokaloille, joita oli sattunut nousemaan maalle. Kenties näkivät\nespanjalaiset toisinaan, kuinka intiaanit keveissä kanooteissa\nahdistivat harppuuneilla lamantineja ja alligaattoreja, päästäkseen\nniiden lihaan käsiksi, ja ehkä pöyristytti matkamiehiä joskus\nAmatsoni-virran jättiläismäisten vesikäärmeiden näkeminen.\n\nJa virta vei heitä edelleen läpi loppumattoman aarniometsän, joka\nulottuu Andien juurelta ja Madeiran lähteiltä Orinokon ja\nAmatsoni-virran suulle -- tämän paksun, rehevän Selvas-maton, joka\npeittää koko Brasilian alankomaan kuohuvalla ylenpalttisella elollaan\nja jota niin täydellisesti kostuttavat troopilliset sateet ja tulvivat\nvirrat. Kaikki sade, mitä valuu Selvas-matolle ja Llanos-lakeuksille,\nhakee tiensä lukemattomien sivujokien kautta Amatsoni-virtaan ja\njuoksee mereen sen torvimaisesta suusta. Niin, virta metsineen on kuin\nsuuri, villi, ehtymätön luonnon yltäkylläisyyden sarvi, jossa elämä\nversoo ja pulpahtelee -- jossa mehuisa, tuotantovoimainen multa\nporehtii ja käypi -- jossa vilisee eläimiä ja jossa on koppakuoriaisia\nja perhosia lukuisammin kuin missään muualla maan päällä sekä\nverhottuina troopillisen alueen rehevimpään loistoon, -- jossa\nikivanhat puut huuhtoutuvat rannoilta virran vietäviksi, toisten\nmaatuessa aarniometsän ummehtuneissa sokkeloissa -- jossa maata\nalituiseen hedelmöittävät eläinten lanta ja raadot sekä kuolleet kasvit\nja jossa alituiseen kasvaa uusia sukuja luonnon ehtymättömän\nvaltakunnan haudoista.\n\nTekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja\nsisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua\nläpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat\nkietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa.\nSisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten\nsivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä\nammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka\neivät ole vielä kuulleet, että Amerika on \"löydetty\", ja jotka voivat\nylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.\n\nSiellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden\njuurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu.\nBamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen\nlaidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla\nkoivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla,\nja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon\nlaivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut\nkietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita\nkuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät\novat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori\naukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä\nmielellämme -- nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso\nvaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen\nmaitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin\nkatuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset\nhävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit\ntyöskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta\nherramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti\nmatkoillaan.\n\nJa täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa\nviisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset\nlehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen\npitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina\nvuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet\nriveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit\njo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä\neräänlaista juomaa nimeltä \"chokolatl\". Se oli karvasta, mutta sokeri\nja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä\nsuklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.\n\nVielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma -- kahvi. Mutta\nkahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta,\nja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta\nAbessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan.\nNykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta.\nJa koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa.\nRiittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä -- ja entäs\nminkä verran siten sepitetään juorujuttuja!\n\nVaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta\ntämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi\nhedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta\ntakaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti\n-- mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat!\nSilloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui.\nNykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.\n\nJa mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen\nsavannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen\npussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää\nvihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä\nleuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa\nkokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää\nkuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se\nuneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain\npuissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli\nlaiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.\n\nJa sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on\nyöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä\nnisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se\nsyö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.\n\nLehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on\nvarjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat,\nkiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa\nterälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia\nkoreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla\nkirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat\nsuhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti\nkuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja\npää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä\nne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden\nnokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan\nkolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.\n\nNyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja\nhänen molempien laivojensa kävi.\n\nMadeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka\nhänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli\namatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus\namatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean\nespanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.\n\nJa he kulkivat edelleen, virran päättymättä. Espanjalaiset nousivat\nmaihin hankkiakseen elintarpeita. Retkeilyillään näkivät he\nsuojaisissa, auringolle avautuvissa rantajärvissä veden pinnalla\nkellumassa kaikista kukkasista uljaimman, Victoria regian, joka kuuluu\nlumpeiden heimoon. Sen lehdet olivat kaksi metriä läpimitaten, ja kukat\nenemmän kuin kolmanneksen metriä. Kukka avautui ainoastaan kahtena\niltana ja oli ensimäisenä valkoinen ja toisena purppuranpunainen.\nKahden mahtavan sivujoen, Xingun ja Tapajozin, suun välisellä\ntaipaleella näkivät espanjalaiset suurten heinäaavikkojen ulottuvan\njoelle asti. Hädin tuskin pelastuivat he pohjoisella rannalla\nihmissyöjiltä. Ystävällisten intiaanien varoittamina olivat he\nvaruillaan prorocalta, arvotukselliselta vesivyöryltä, joka on\nyhteydessä vuoroveden kanssa ja kahdesti kuussa syöksyy mereltä ylös\nvirtaan, tuhoten tieltään kaikki. Ja niin saapuivat he viimein\nAmatsoni-joen pohjoiselle suuhaaralle.\n\nSiinä varusti Orellana laivansa kannella ja lähti purjehtimaan\navomerelle. Mutta vielä rannan kadottua näkyvistä purjehti hän\nsavenkeltaisessa suolattomassa vedessä, ja vasta kaukana pohjoisessa\nsaavutti hän sinisenvihreän meriveden. Sillä vielä viisikymmentä\npenikulmaa jokisuun ulkopuolella kelluu suolaton jokivesi suolaisen\nmeren pinnalla.\n\nOrellana oli viidessä kuukaudessa kulkenut neljäsataa penikulmaa pitkän\ntaipaleen virran viidestäsadasta penikulmasta, kun hän nyt vihdoin\nkääntyi pohjoiseen pitkin Guyanan ja Venezuelan rannikkoa, pyrkiäkseen\nLänsi-Intiaan. Joulun aikaan laski hän ankkurinsa San Domingon\nrannikolle, ja hänen suurtyönsä oli suoritettu loppuun. Monet\ntutkimusmatkailijat -- kuten ruotsalainen Erland Nordenskiöld,\nkoillisväylän löytäjän poika -- ovat vielä nykyvuosina tutkineet\nennenkulkemattomia seutuja Etelä-Amerikassa ja kuvailleet sivistyneelle\nmaailmalle sen intiaaniheimojen erikoista elämää.\n\n\n\n\n18. Tyynenmeren saaria.\n\n\nEtelää kohti kapenee Etelä-Amerika kapenemistaan, kunnes sen\näärimäisenä ulkoilemana pistäytyy Eteläiseen Jäämereen Tulimaa. Sen\nerottaa mannermaasta salmi, joka on saanut säikkymättömän Magellanin\nnimen. Sen sisämaan aarniometsässä kasvaa talvivihreitä pyökkejä, ja\nsiellä vallitsivat muinoin rajottamattomasti ona-heimon vaskenkarvaiset\nintiaanit. Niinkuin heidän veljiensä kaikkialla uudessa maailmassa\ntäytyy heidänkin syrjäytyä valkoihoisten tieltä, ja he ovat tuomitut\nhäviämään. He ovat olleet vain vieraina Tulimaan rannikoilla, ja heidän\naikansa on ummessa. Heidän lukumääränsä on kutistunut vähiin. Mutta\nvielä tänä päivänä ovat he säilyttäneet heimon hyvät ominaisuudet; he\novat vahvarakenteisia, sotaisia ja rohkeita, he elävät sotajalalla ja\nkostosuhteissa naapureihinsa ja virittävät leirinuotionsa milloin\nmetsään, milloin sisäjärven rannalle tai merenrannikolle.\n\nMonet purjehtijat ovat päättäneet maallisen uransa Magellanin salmessa.\nTämä kulkuväylä on vaarallinen ja huonossa huudossa rajuista\ntuulistaan, jotka äkkiä tuiskahtelevat salmen kohtisuorilta partailta\nalas. Turvallisempaa on pysytellä avoimella merellä ja kiertää Tulimaan\nsaarten eteläpuolitse. Siellä Atlantin ja Tyynenmeren hyrskeet\njumisuttavat yhteistä pauhuansa Kap Hornin äkkijyrkkiä kallioita\nvasten.\n\nKuka kuuntelee merten laulua, kuka katselee kuninkaallisen\nhalveksivasti alas hyökyihin, kuka kummeksii, minkätähden hyrskeet ovat\ntuossa vuosituhansien ajan jyskytelleet portteja, jotka eivät koskaan\navaudu? Mikä on tuo liitelijä, joka nytkin parhaillaan leijuu\nlevitetyin siivin Kap Hornin yllä? Ei muu kuin albatrossi, isoin\nkaikista myrskylinnuista, rohkein ja väsymättömin kaikista ilmakehän\nsiivekkäistä asujamista.\n\nSe on joutsenen kokoinen, mutta kaula on lyhyt ja paksu, iso pää\npäättyy voimakkaaseen heleänkellertävään nokkaan, ja koko lintu on\nkauttaaltaan valkoinen, ainoastaan siipisulkiinsa on se saanut mustaa.\nNe siivet kuuluvat luomakunnan ihmeisiin. Kun se käärii ne kokoon,\nkietoutuvat ne ruumiin ympärille ja näyttävät katoavan. Mutta kun se\nlevittää ne, on kärkien väliä neljä metriä. Ne ovat pitkät ja kapeat,\nohuet ja hienomuotoiset kuin säilänterät. Se käyttelee niitä\nhämmästyttävän varmasti ja on lennossa kestävämpi ja voimakkaampi kuin\nkaikki muut linnut. Mikään lintu ei lennä kauniimmin ja ylväämmin kuin\nalbatrossi. Purjehtijan tavoin asettaa se siipensä tiukkaan vedetyin\njaluksin ja risteilee viuhuvaa vauhtia ylös vastatuuleen. Tunnin\ntoisensa jälkeen tarkatessaan sitä ankarimmassa myrskyssä tulee\nhavainneeksi, että se ainoastaan joka seitsemäs minuutti tuskin\nhuomattavasti liikahuttaa siipiänsä, mutta muuten pitää ne aivan\nalallaan. Tämä salaperäinen taito johtuu siitä tavasta, jolla se pitää\nsiipiänsä pingotettuina, ja siitä kallistuksesta, jonka se antaa\nverrattomille \"yksitasoilleen\" rutiiniin ja tuulen suhteen. Ilmavirta\nhoitaa kaiken muun: kohoamisen ylös ilmaan ja etenemisen myötä- tai\nvastatuuleen. Tahtoessaan nousta merenpinnalta levittää se siipensä,\nkääntyy päin tuulta ja antaa sen kohottaa itsensä ylös. Sitte lipuu se\nsoreissa kaarissa ja käänteissä tuulen näkymättömiä mäkiä ylös.\n\nAlbatrossin merkillisin piirre on kuitenkin sen rajaton vapaus. Se ei\nsiedä mannerta ja pesii yksinäisillä saarilla; se kykenee hädin\nliikkumaan maalla, ja kävelemään pakotettuna taapertaa se huojuen ja\nkömpelösti kuin joutsen. Maan tomun kanssa tulee se kosketukseen\nainoastaan pesällä, jossa naaras hautoo ainokaista munaansa valkoinen\npää siiven alle kätkettynä. Muulloin ei albatrossi poikkea maihin.\nElatuksensa pyytää se merestä, ja kolme neljäsosaa elämästään se\nviettää ilmassa. Siellä leijailee se yltympäri mereltä merelle,\nseuraten samaa laivaa viikkokaudenkin ilman lepoa tai unta. Atlantilla\non se kuitenkin harvinaisempi kuin Tyynellämerellä, ja se karttaa\npäiväntasaajavyöhykkeen lämpöä.\n\nPaljon ihmeellistä nähtävää on sen katseltavana ilmateiltään. Se näkee\nkaiken hyörinän isojen purjelaivain kannella ja oudoksuu mustien\npilvien pöllyämistä höyrylaivojen savutorvista. Se tarkkailee kuuden\nmetrin mittaisten merinorsujen kömpelöitä liikkeitä Etelä-Georgian\nsaarten rantasomerolla Kap Hornin itäpuolella ja valasparvien karkeloa\nulapan sylissä. Useasti seuraa se huomaavaisin katsein ihmisten\ntaistelua näiden merijättiläisten kanssa, jolloin rohkeat pyyntimiehet\nalituiseen panevat henkensä mitä suurimpaan vaaraan ja kokonainen\nvenekuntakin voi kerrallaan syöksyä tuhoon. Se kokee suurten\nvaltamerten majesteetillisia säävaihdoksia ja näkee mitä\nsuuremmoisimpia maisemia siroteltuina valtaisten ulappain\nmittaamattomille lakeuksille.\n\nJa tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin\nyläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se\nkaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin\nkuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata\nsitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko\nlukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine\nvuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet.\nHeti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi\nalas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan\nkohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot\njalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu\nkeveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet,\nkääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.\n\nLaiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy\nSantiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa\nAconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa\nmerelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen\npenikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan\npikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden\nympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa\ntutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.\n\nToisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan\nluoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg,\nkun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo\nyhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän\nsaaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän\nmaihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja\nkilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.\n\nSensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on\nsellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden\njoukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset\najattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien\nvalmistamista varten -- heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa\nselkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot\nköynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja\nniihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka --\nniin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa -- oli eksynyt tänne\naina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi\nsitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen,\nvoimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin\npuuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi\nvielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta\nviimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen\nedustaja.\n\nEräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja\nyläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja\nvaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu\nilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi\nSelkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta,\nvuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön\nlaivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti,\nmetsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa\nmieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri\nkirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun\nesikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko\nihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin\nraakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen\nlannistumattomuuden perikuva.\n\nAlbatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka\nsuunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman\nyksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se\nuseita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät\nihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja\nselittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain\npuolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme\nvalkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan,\nsillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina\nasustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja\nvesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien\nkallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.\n\nEdemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi\nvähäpätöisiä saaria, \"Matalat saaret\". Se on niiden nimenä meillä,\nmutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut\nniille, nimittävät niitä Paumotuksi eli \"Saaripilveksi\". Sepä\nihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on\n85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on\ntosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi\non vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina\npitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.\n\nMonet ovat \"Saaripilven\" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala\ntuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien\nmuodostamia, ja useimmat ovat \"atolleja\". Riuttaamuodostavat korallit\novat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät\njakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa\nelävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.\n\nViihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa,\nkristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat\naallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle\nkahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa\nmerissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi.\nViittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat\nja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja\nleveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden\nrakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot\nmurtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte\nvierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee\nkaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita\nkalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle.\nAikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan\npäälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella.\nVuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas\nnäkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse\nriutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on\nkulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä\nhavaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.\n\nRiutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso\n\"valliriutta\", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa\npenikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita\nriuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu\nkasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa,\njotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on\natolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja \"Saaripilvi\" on\nmaailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret\nnäyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen\nkeskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella\nsaattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien\natollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille.\nMitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa\nisoimmillekin laivoille.\n\nMonilla atolleilla kasvaa kookospalmuja, ja ainoastaan siellä, missä\nniitä on, ovat nuo rengassaaret asuttavia. Kuinka ihmeellisiltä ne\nnäyttävätkään laivasta, joka lähestyy niitä! Näkee ainoastaan palmujen\nlatvat taivaanrannan yläpuolella; itse saari on liian matala näkymään.\nVoisi luulla kulkevansa meren rajattoman Saharan keidasta kohti.\nViimein esiintyy saaren kiinteä korallikamarakin. Renkaan ulkopuolella\npauhaavat meren aallot, mutta laguuni päilyy kirkkaana kuin kuvastin\nkorallien ja palmujen suojassa.\n\nSeitsemäntuhatta polynesialaista alkuasukasta elää \"Saaripilvessä\",\nparisataa kullakin atollilla. He ansaitsevat toimeentulonsa helmillä ja\nperlamutilla ja vaihtavat itselleen europalaista rihkamaa ylen\nkorkeihin hintoihin. Joillakuilla saarilla viljellään leipäpuita,\nananaseja ja banaaneja. Alkuasukkaat ovat mitä oivallisimpia\nmerimiehiä, ja he eivät olekaan mitään elinkautisia vankeja saarillaan.\nHe käyttävät naisten kutomia mattoja purjeina ja peräriukuja, jotka\nauttavat veneiden tasapainoa, ja he kulkevat pelottomina saarelta\ntoiselle. Ranska on kohottanut kolmivärisen lippunsa \"Saaripilven\"\natolleille ja niiden lähimmille läntisille naapureille.\n\nSeuratkaamme vielä albatrossin lentoa Seurasaarille. Ryhmän isoin,\nTahiti, on kaikista Etelämeren saarista kaunein ja kuuluisin. Siellä\nnäkee se taas tulivuoria, jotka ovat ammoin sammuneet, jylhän ihania\nkallioita, jotka kasvavat sankkaa metsää, läpipääsemättömiä saniais- ja\nheinätiheikköjä, ja pitkin rinteitä solisee vilkkaita puroja alas\nlaguuneihin, joita erottavat merestä korallien mestarillisesti\nrakennetut aallonmurtajat. Rannalla kasvavat nuo ikuiset kookospalmut,\njotka ovat yhtä erikoisia Etelämeren saarille kuin taatelipalmut vanhan\nmaailman aavikkoseuduille. Täällä on mitä herttaisin ilmanala, lämmin,\ntasainen, troopillinen meri-ilmasto, jossa kesän ja talven erotuksena\non ainoastaan pari astetta. Kaakkoispasaati puhaltelee kaiken vuotta.\nMyrskyt ovat harvinaisia, sataa parahiksi, ja kuumetaudeista ei ole\ntietoakaan.\n\nAlkuasukkailla on iloinen ja valoisa elämänkatsomus. He koristelevat\nhiuksiaan kukkasseppeleillä, heidän käyntinsä on kevyttä ja vapaata,\neivätkä he tunteneet mitään suruja, ennen kuin valkoihoiset tulivat\ntärvelemään heidän elämänsä ja vapautensa. Mutta valkoihoisten\nkeskuudessa kirjoteltiin runoja ja satuja, joissa oli Tahiti\nnäyttämönä, ja monien kirjailijain mielikuvituksessa muuttui saari\nmaiseksi paratiisiksi.\n\nNyt kuolevat Tahitin nuoret miehet ja naiset, ja heidän tilalleen tulee\nkiinalaisia, europalaisia ja luoteisten saarten alkuasukkaita.\nJäljelläolevat viljelevät kuitenkin vielä peltojaan ja kulkevat\nkalastuskanooteillaan rantalaguuneilla sekä keräävät kookospähkinät\noikealla ajalla. Hiuksillaan kantavat he vielä kukkasseppeleitä --\nviimeisenä heijastuksena onnellisemmasta elelystä. Kyyhkyset\nkuhertelevat puissa, vihreät ja vaaleansiniset papukaijat kirkuvat\nvihlovasti. Hevoset, nautaeläimet, lampaat, vuohet ja siat kuuluvat\nuusiin tulokkaisiin; sisiliskoja, skorpioneja, kärpäsiä ja moskiitoja\non suunnattomasti.\n\nReheviä puutarhoja ja viehättävää luontoa ei europalaisten ole\nonnistunut tärvellä. Ja fregattilintu, meren kotka, jonka pyrstösulilla\nTahitin päälliköt muinoin koristelivat päälakiaan, yöpyy vielä nytkin\nrannan puihin ja etsii saaliinsa kaukaa ulapalta.\n\nAlbatrossin katse ei ole hiukan synkistymättä, kun se havaitsee\nfregattilinnun. Se näkee siinä kilpailijan. Niin laajoja matkoja ei\nfregattilintu tee kuin albatrossi; niin kauvas merelle se ei\nuskaltaudu, mutta se on erinomainen lentäjä ja esiintyy mitä\nhäikäilemättömimpänä rosvona. Se seuraa delfiinejä ja petokaloja,\nriistääkseen niiltä saalista, ja muita lintuja pakottaa se julkeasti\nluovuttamaan sille ruuan juuri kun ovat sitä nielemässä. Kun kalastajat\novat ulkona verkkojaan kokemassa, viistää se niin läheltä venettä, että\nsitä voi hotaista airolla. Ja se on niin ihastunut heleihin ja\nräikeihin väreihin, että se ajattelematta syöksyy alas fregattien\npunaisiin viireihin, jotka liehuvat tuulessa, heiluen sinne ja tänne\nlaivan vaaruessa. Se kohoaa huimaavaan korkeuteen kuten kotka, eikä\nmikään ihmisten kaukoputki vedä vertoja sen terävänäköisyydelle. Sieltä\nylhäältä se näkee pienimmänkin kalan, joka leikkii veden kalvossa.\nMieluimmin vaanii se lentokaloja ja sieppaa niitä ilmasta juuri kun ne\nlevitetyin evin leijailevat aaltojen yläpuolella; myöskin pyytää se\nuppisukelluksilla niitä syvyyksistä. Saatuaan kalan kohoaa se ylös, ja\njos kala on epämukavasti sen nokassa, laskee se sen irti, mutta sieppaa\nsen kiinni uudelleen ennen kuin se on ehtinyt veden pintaan; ja sen\ntempun se uudistaa kerran toisensa perästä, kunnes kala on\nvaivattomasti nielaistavissa.\n\nAlbatrossi lohduttautuu pian fregattilinnun patustelusta ammatissaan ja\njatkaa läntislentoaan Samoa-saaria kohti. Sinne on sillä melko taival\navointa merta oikaistavana. Se miettii kaikkea ihmeellistä, mitä on\nkokenut tuhatpenikulmaisilla matkoillaan kaikilla maapallon merillä. Se\non nähnyt meteorikiviä poksahtavan lumpeen avoimella valtamerellä,\ntiedonhaluisten ihmisten koskaan saamatta siitä aavistustakaan. Se on\nkuullut kumeata jymyä meren sylistä, kykenemättä käsittämään, että\nsyvyydessä tapahtui tulivuorenpurkauksia yhtä salassa sen kuin\nihmistenkin silmiltä. Se on nähnyt saaria muodostuvan ja taas häviävän,\nennen kuin niitä on merkitty millekään merikortille, ja se on nähnyt\nvaarallisia kareja kohoavan ylös siitä missä vesi oli ennen syvää ja\nmissä laivat mitään pahaa aavistamatta ovat menneet turmioon.\n\nMutta mitä syvyyksissä tapahtuu, sen tietävät ihmiset paremmin kuin se.\nTosin eivät he ole uskaltautuneet kuuttakymmentä metriä syvemmälle, kun\ntaasen kolmenkymmenen metrin syvyydessä voivat sukeltajat viipyä pari\ntuntia työskentelemässä siltarakennuksissa, uponneiden laivojen\npelastamisessa ja sen sellaisessa. Sitä vastoin on valtameriä luodattu\nmelkein kaikkialta ja otettu pohjanäytteitä lähes penikulmaa syvältä.\nTiedetään, että valtamerten pohja on kaikkein suurimmalta osaltaan\nelimellisen liejun ja punaisen saven peittämää, ja että kasvielämä\nsammuu auringonvalon mukana jo kahden- tai kolmensadan metrin\nsyvyydessä, kun sitävastoin eläinkunta ei tiedä mitään rajoja. Kaikkein\nsyvimmissäkin paikoissa elää pieniä olioita, jotka eivät vähintäkään\nkärsi koko valtameren raskaasta painosta. Pohjaa kohti painuu\nalituisena sateena kalkkikuona myriadeista pikkuelävistä, jotka\nviihtyvät kaikkialla meressä. Niiden kuorista keräytyy mittaamattomien\najanjaksojen kuluessa valtaisia kerrostumia tuolla pilkkopimeässä\nsyvyydessä, missä jotkut kalat ovat omavaloisia, toisten elävien\noleskellessa ikuisessa sokeudessa ja läpitunkemattomassa yössä.\n\nKuinka usein onkaan tapahtunut, että pitkälle matkalle lähtenyt laiva\nei ole milloinkaan saapunut määräpaikkaansa eikä milloinkaan palannut!\nMyöskin meren suurella taistelutantereella voi puhua haavottuneista,\nkuolleista ja kadonneista. Voidaan turhaan odottaa tietoja kuukausia ja\nvuosia. Albatrossi voisi selittää asian, sillä se näki, kun alus meni\nkarille ja vajosi. Se ja sen esi-isät ovat nähneet paljon sellaista\nelämänsä päivinä. Sehän on seurannut lukemattomia laivoja edes\ntakaisin.\n\nArvotuksellinen ja kaamea on vesipeittoinen maanpinta täällä viiden\nkilometrin syvyydessä. Loppumattomat lakeudet levittäytyvät kaikille\ntahoille. Penikulmittain on meren pohja tasainen kuin pöytä. Me\nihmettelisimme tätä lohdutonta tasaisuutta, jos jättiläismoisen\nvalonheittäjän hohteessa vaeltaisimme tuolla alhaalla. Vihdoin\ntulisimme seudulle, missä meren pohja kohoaisi, ensin hitaasti, sitten\nyhä nopeammin ja jyrkemmin. Jos seuraisimme rinnettä ylöspäin läpi\nvesikerrosten, huomaisimme päivän alkavan valjeta, niinkuin aamun\nlähestyessä, ja me saavuttaisimme vesikerroksen, jonka läpi itse\naurinkokin näkyisi. Sekin lisääntyisi valovoimaltaan. Syvyydessä, missä\nlaiva pysyy tuomiopäivään asti, on vesi jääkylmää, tuskin enempää kuin\npuolitoista astetta lämmintä. Mutta minkä ylemmä tulemme, sikäli\nlämpömäärä kohoaa, aluksi hitaasti, sitten yhä joutuisammin, ja viimein\non vesi haaleata, auringon paistaessa kirkkaasti läpi suolaisen\nkristallin ja alkaessamme tuntea aavistusta aallokon keinunnasta.\n\nTäällä katseemme hurmaantuisi näyistä yhtä kauneista, mutta heleämmistä\nja värikkäämmistä kuin maan kuivalla pinnalla. Me vaeltaisimme läpi\nreheväin tummanvihreiden, vaaleanvihreiden, keltaisten, punaisten ja\nlasikirkkaiden leväpuistojen ja samoaisimme hämyisiä ruskoleväkorpia.\nToisinaan metsä harventuisi ja jättäisi vapaan näköalan läpi sinertävän\nveden, missä ihmeelliset kalat ajavat nuolennopeasti toisiaan. Meren\npohjan pehmeän hiekan yläpuolella näkisimme leveitä, latuskaisia kaloja\nuiskentelevan lappeellaan, mutta meidän lähestyessämme ne\npainautuisivat pohjaa vasten ja tekisivät muutamia nopeita liikkeitä\nevillään, peittäytyäkseen hiekkaan ja piiloutuakseen vihollisen\nnäkyvistä. -- Siellä me näkisimme pääjalkaisia, noita pehmeitä\nnilviäisiä, joilla on pitkät liikkumis- ja tarttumisraajat. Ja kun me\nsaapuisimme, pusertaisivat nuo hirviöt \"mustepussistaan\" mustaa\nnestettä, joka tekisi veden sameaksi niiden ympärillä ja kätkisi ne\nahdistajiltaan. Silloin johtuisivat mieleemme ne eriskummalliset\nmustekalat, joista merimiehet kertoilevat, että ne ovat vaarallisia\nisoille laivoillekin. Mutta me emme hymyilisi niille kertomuksille,\nsillä meri kätkee kenties paljonkin sellaisia salaisuuksia, joita\nihmiset eivät vielä tähän asti ole päässeet näkemään.\n\nJokaisella askeleellamme näkisimme me sienien ja korallisärkkien\nvälissä kummallisia merisiiliä ja meritähtiä, komeita näkinkenkiä ja\nsimpukoita. Ja kauvan viipyisimme erakkoäyriäisten seassa. Jos\ntarkastaisimme niitä lähemmin, niin huomaisimme niiden takaosan niin\npehmeäksi ja paljaaksi, että eläimen sitä suojellakseen täytyy etsiä\ntyhjä näkinkenkä, jonka sisään se saa ryömityksi takaperosin.\nAinoastaan kova eturuumis ja saksijalat pistävät esiin näkinkengän\nsuusta, ja erakkoäyriäinen laahaa ryöstämäänsä suojusta mukanaan, mihin\nikänä sen tie kulkee. Mutta kun äyriäinen kasvaa ja näkinkenkä käy\nliian ahtaaksi, menee viisas erakko toiseen, tilavampaan kuoreen. --\nJuhlallisin tuntein ja lumoutuneina tuosta ihalasta, satumaisesta,\nhiljaisesta elämästä alhaalla syvyyden sinivihreissä, milloin pimeissä,\nmilloin päivän himmeästi valaisemissa vesiluolissa, me unohtaisimme\ntodellisuuden ja uskoisimme kaiken olevan unta. Ainoastaan aaltojen\nsolinan ja tuulten suhinan ajatteleminen saisi meidät eroamaan\nmerenpohjasta ja sen ihanuuksista, palataksemme palmusaaren kamaralle.\n\n\n\n\n19. Australian halki.\n\n\nYhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine\nkallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja\nvesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä\nrehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten,\nköynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee\nkomeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.\n\nSokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden\nmultapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita\npolynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti.\nHeillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista\nliitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin,\nvoitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain.\nSäveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten\nhäiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä\nSaksalle ja Pohjois-Amerikalle.\n\nSamoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa\nkohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä,\nlaajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä\nvoi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja\ntulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena\nvitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä.\nRannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset\ntärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos\nmyrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin\njättiläisviikatteella niitettyinä.\n\nSamoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten\nkanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan,\nAmerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa\nsähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa.\nMe jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka\novat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka\nUusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele\ntämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.\n\nMieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden\nSeelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta.\nNiiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on\nseitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo\nhonkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta\npienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista\nlähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin\nsuihkukaivot.\n\nEteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin\nSkandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä\npistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä\nihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen\njättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija\nCookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine\nlammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa\nhavupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin\nkunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja\nsaniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren\npuolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.\n\nUuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä\nihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat\ntukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan.\nNoilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja\nhöyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon\nkuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen -- sekin pelkkä juoksija, --\nsaattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien\nUuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia,\njoiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät\nmaasta, kuten vieläkin kivi-lintu.\n\nMuinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko\nruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja\npistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää\nneljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten\ntieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat\nhe päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.\n\nKeksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt\nViktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.\n\nVielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita,\nmissä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää\nsuunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä\nkaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä\npuolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta\ntakaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri\npalkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki\nmerestä mereen.\n\nSitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian\nsiirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin\njohtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui\ntäydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota\ntarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden\nhalki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta.\nRuokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat\npienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada\naikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala\npalalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian\npääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi\nkaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä\nsellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat\nriemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.\n\nBurke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista\nmukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan\nerikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän\nominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills.\nToiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja\nkuormastoa.\n\nKaravaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen\nerehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi.\nKuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman\nvirran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne\npystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania.\nBurke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin,\nmukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen\nviikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.\n\nTähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla\nja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä.\nMutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei\nketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen,\nWillsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa -- mukanaan\nkuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat --\ntunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki\nQueenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä\nhevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja\nainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.\n\nAlussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista,\nluonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat\nCooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä\nmäärin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan\n23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.\n\nSitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien\npartaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa\ntavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen,\nruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.\n\nViimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin\nmaailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa.\nTätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja\nepäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi\nseitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi,\nsillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen\neukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen,\neikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.\n\nMatkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja\nhiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli\nhalkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä\ntäytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät\npohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin\nvettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin\nettä oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat\nsuolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.\n\nPetolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi\nhillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli\nniukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin\nkyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita\nkahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he\neivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka\nseitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on\nyhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he\nmyöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on\nlammaspaimenten kauhu.\n\nAustralian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja\nbumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat\nvillit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä,\ntulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat\npuissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he\ntavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet\nkoskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi\nkyttyräselkäisiä.\n\nSitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun\npoikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä\nleiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja\npalmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä\nhe eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja\nräme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.\n\nBurke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki.\nMutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän\nhänelle itselleen.\n\nPaluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut\nsurullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa.\nEtelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi\nrankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja\nkumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui\nyhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke\nlaiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi,\nruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti\nmatkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana\ntukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.\n\nYksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme\ntapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen\nlihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen\nluolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti\nlaakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan.\nMoskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata\nkokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.\n\nKun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan,\nsai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän\nlihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he\ntarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.\n\nHuhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin\nnäkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän\npaluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he\nikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja\netenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.\n\nMutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen\npuunrunkoon vain oli piirretty: _Kaivakaa. Huhtik. 21 p._ He kaivoivat\nja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat\nlähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti\ntakaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria\nja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille\nasemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa\nrisojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän\nverhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja\nalituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että\njokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille\nainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä\nmenneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin\nei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.\n\nBurke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa\ntoverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi\nkameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä\nvoimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa\nkoettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään.\nTätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää\ntolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden\nkaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi \"Epätoivon vuoren\" --\npahaenteinen nimi.\n\nAluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja\njauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja \"nardoa\", jonkunlaisia\nsurvottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina\nhiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita.\nToinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen\nlihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli\nse, että vesikin ehtyi matkalla \"Epätoivon vuorelle\".\n\nSilloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille.\nMatkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan\nsaivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin\nnardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä\nja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.\n\nKeskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He\npäättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills\nei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.\n\nKaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui\nvariksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä\niltana sanoi hän palvelijalleen: \"Toivoakseni pysytte luonani, kunnes\nolen aivan kuollut... Jättäkää minut sitten hautaamatta minua\".\nSeuraavana aamuna hän oli hengetön.\n\nSilloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena.\nViimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut\nmuistikirjaansa, kuuluivat: \"Voin elää korkeintaan neljä tai viisi\npäivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko.\"\n\nKun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia\nlähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja\nmuissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein\nlöydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari\nkuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt\ntuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän\nhoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin,\nBurke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän\ntomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän\nhaudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta,\njoka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon\n\"Epätoivon vuoren\" juurella.\n\n\n\n\n20. Etelänavalle.\n\n\nSatakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä\nsen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen\nnavan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen\npohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla\nlaivalla, joiden nimet olivat \"Erebus ja Terror\", pitkin maailman\neteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen\nnimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan\ntulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän\ntapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun,\nsisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin\nkorkeuteen.\n\nVähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme\nkartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin\nviime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen\nalalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta,\njonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua\nvarustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja\nruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät\neri kohtiin napa-aluetta.\n\nHyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld\n\"Antarktik\"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa\nsaarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät\nkokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä\nkahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella\nautiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte\npiti \"Antarktikin\" palata noutamaan heitä.\n\nTalvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi\nsisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä,\nja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään\nvaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät\naamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.\n\nPakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon\neli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa\nalapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa.\nSiellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin\nkirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä\nsekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen.\nPikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi\nheidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli,\nrusentuen pirstaleiksi.\n\nKeväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan\ntalven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään\nkumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa\narvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan\nsuurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä\nvietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä\nkohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat\nparrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja\nihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai\narvotus ratkaisunsa -- nuo kolme olivat \"Antarktikin\" miehiä.\n\nKun \"Antarktik\" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan\nLumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme\nmaihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa\npidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden\ntalvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet.\nVarastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä,\nja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni\nsuosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he\nNordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja\nmitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.\n\nRetken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia.\nSen näimme Burken matkalla Australian halki -- jolloin retkeläisillä\noli kova onni. \"Antarktikin\" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse\nlaivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon\nlahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui\ntakaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui \"Antarktikin\"\npohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja\nrungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput\nolivat käynnissä. Siten ajelehti \"Antarktik\" jäissä kolme viikkoa, ja\njään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan\nPaulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin\nvoitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat\nja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä,\nsillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin\n\"Antarktikin\" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt\nniihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.\n\nHaaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään\nlaskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin\nmahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä\nnousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä\ntai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt\nlaatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.\n\nNyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys\noli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen\nLumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja\nhylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä\neleltävä pingvineillä ja hylkeillä.\n\nVihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen,\nmissä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä\nolivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti\nhänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan\nargentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman\nuskollista \"Antarktikiansakin\" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset\ntutkijat kotiin runsaine saaliinensa.\n\nEdellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott,\njoka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen\n\"Discovery\"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi\nja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta.\nItse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. \"Discovery\" läksi\nLytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9.\np:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin\npitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku\ntutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin\nankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun\nlämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä\ntunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä,\ntäytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.\n\nKevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta\nja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli\n82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli\nparhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka\nhuippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle\nmerenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että\nkaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse\nkiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.\n\nSillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli\nlähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut \"Discoveryn\" tammikuun 23.\np:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti\nhän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi\nlaatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. \"Morningilla\" -- se oli\napulaivan nimi -- palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton,\nScottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa\nsaavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen\nSeelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat\nmagneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt\nvarsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja\nsaanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.\n\nJo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi\nsiksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen\nsitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita\nniteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä\nenemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä\nansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan\nentisen johtajansa työtä.\n\nShackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle\netelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908.\nHänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään\nveti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu\nMandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja\nvoimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia,\nsöivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä\nmiehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.\n\nSavun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa\netelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää\nja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään\nväijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat\ntelttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla\nverhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä\npaikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän\nmatkansa.\n\nKun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja\nei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen\nvalkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi\näkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului\nkumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta\nluultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää \"vasikoitsi\". Kun jää\nalituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu\nmereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja\ntavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten\nuiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat,\nsanotaan sisämaan jään \"vasikoitsevan\".\n\nEdeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa.\nHänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa\näärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he\nrivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten\nharjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden,\njota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.\n\nHevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin\nruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja\ntuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli\nShackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita\nvuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki\nmatkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.\n\nKului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen\ntäytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle.\nViimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi\nitsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä,\nnoiden neljän miehen vetäessä toista.\n\nVuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt\nsuuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, \"suuri\nvaltatie\", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja\nsamoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt\novat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi\nhalkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen\nsaavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään.\nYksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä\nsaattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?\n\nEräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen\najaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän,\njään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla,\nja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun\nhe kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet\näännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista\nkatkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos\nkallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan,\nniin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.\n\nMenetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse\nponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse,\nmissä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan,\noli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!\n\nVihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt\navautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä.\nMutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja\nse jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa\nkorkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu\ntienviitaksi.\n\nTammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan\nkovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun\netelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin\nviileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää\nkohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja\npysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.\n\nHeillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle.\nMutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He\nolisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti,\nmutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja\nsitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.\n\nYlätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla\nmerenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä\nsisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön\nkirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen\nyli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.\n\nEttä hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti\nsaapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan\nvarmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi\nkokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää\nvoitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla.\nNyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää\nAntarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.\n\nShackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa\ninnostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse\nnavalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen\nkapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että\nsen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista\nviimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön;\narveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun\nmaailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän\nkuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä\netelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista\npohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja\ntuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti\nkunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli\nvallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa\ntakaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen\nlannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan\nsellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia\nmonille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan\ntarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.\n\nEntä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen\ntutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko\nsivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia\nponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä\nnäkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä\nomalla ja toverien hengellä.\n\nHäntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla\ntarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän\nvarustausi aina mitä seikkaperäisimmin -- kenties sentään liiaksikin\nottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan\nniin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi\nvarastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja\nkeksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v.\n1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku\nkohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle\netelää kohti kuin mahdollista.\n\nSitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia,\njotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle.\nVetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät\nkuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä\nmenehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14\npäivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän\nsai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin\nShackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän\npäässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen\nehtinyt jo kuukautta ennemmin -- hän oli harjottanut miehensä\nnopeampaan kulkuun.\n\nScott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja\nsitte takaisin \"Terra Nova\" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua.\nMutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa\nretkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet\nainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman\ntietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita\nseurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen\nryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen\nkohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri\nWilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans.\nLähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa\nviimeisetkin voimansa -- kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.\n\nLähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä\nluottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa\nnapaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista\nsaataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät\npaikkansa -- yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin\nniin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että\nScottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta!\nLikeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä\nhuhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista\nlähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen\netelänaparetken järkyttävän päättymisen.\n\nNyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti\nneljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen\nkannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat\nseurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri\nsiihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä\nkirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä\nNorjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen\ninnostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun\nelämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat\npaluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan\nkuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans\ntapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä\npaleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat\nnäännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä;\nmuistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se\nteltti, josta \"Terra Novan\" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan\n17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen\ntaipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.\n\nSellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli\nmatkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein\nvaltakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä\nharrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan\npäivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien\nhistoriaan.\n\n\n\n\n21. Suuren retkikunnan kohtalo.\n\n\nMaapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet\nainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla.\nToinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta\nalituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin\nvetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri,\njota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.\n\n1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää,\ns.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin\nvaltamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.\n\nJohn Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli\njohtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että\neteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja\nkartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen\nitäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua,\nja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella\nsijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa,\nmutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko\noppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin\nvarustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän\ntutkiminen.\n\nKoko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja\nsadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John\nFranklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta\nsielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän\nilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli,\nepäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha\nmiehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. \"Ei\", vastasi\nFranklin, \"se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän\nvanha\". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan\npääjohtaja.\n\nRetkeä varten valitut laivat olivat \"Erebus\" ja \"Terror\". Me tunnemme\nne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala,\nkuolleiden valtakunta -- ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet\nmitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä\nmastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi\nmieheksi ja \"Terrorin\" päälliköksi, Franklinin kohottaessa\namiraalilippunsa \"Erebuksella\", missä kapteeni Fitzjames oli hänen\nlähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan.\nAinoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja\nperusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli\nhyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista\nmiestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin\npieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu\nnapamerillä.\n\nAsianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman\nnoudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman\nharkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli\npurjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla\nTyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.\n\nToukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät \"Erebus\" ja \"Terror\" Englannista.\nKaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat\nmenestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa\npäämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista\ntuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun\nhe purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.\n\nMerellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli\nkysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa.\nLaivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin\nGrönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän\nylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä\n\"Erebuksesta\" ja \"Terrorista\". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset\njäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja\nsärmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi.\nSuurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat\nkannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne\nkohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui\njäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän\nalapuolensa ylöspäin.\n\nKymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle\nDisko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen\nenglantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja\nvarustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut\nmilloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja\nja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin\nmissä hyvänsä. \"Olkoon heidän suotu tulla takaisin\", toivottaa hän,\n\"Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian\nkirkastamina\". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden\nlähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja\nPanaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa.\nHe kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien\nkesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin\nei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi,\nettä saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa\navovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti\nlastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja\nkolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita\nja tynnyreitä.\n\nHeinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä \"Erebuksen\"\nja \"Terrorin\". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista\nnaparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa\nsähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu\nselville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla\ntai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.\n\nMatkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin\nLancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin\npääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että\nniitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä\ntoisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin\netenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi\njärkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa\nsalmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret\nja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen.\nFranklin asettui talviasemiin \"Erebuksen\" ja \"Terrorin\" kanssa, sitte\nkun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran\nsuojaisan sataman.\n\nMillaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei\ntiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja\ntutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien\nluomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä,\nettä lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja\nvarten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina\nsaatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä\njääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä\nheikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä,\nkunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja\nmiehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän\ntoiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa\ntuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat\nvuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja\npysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä,\njolloin aurinko ei laske.\n\nKun \"Erebus\" ja \"Terror\" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja\nviimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme\nmatruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine\nyksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan\napuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli\ntalvehtinut juuri siinä paikassa.\n\nEtelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat\niloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin\nväylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen\nlipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja\nlännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin\nsijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on\nmantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä\nosaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää\njäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka\ntoivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia\npäiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui\njää \"Erebuksen\" ja \"Terrorin\" ympärille. Tuulten ja merivirtojen\najamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi\nröykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin\ntullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja\najaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon\nympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät\nkävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten\nedellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat\nolivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle.\nAsema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei\nollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä\naavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi\n\"Erebuksen\" ja \"Terrorin\" runkoa.\n\nOn käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin\nedellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle\nilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja\nsaattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja\nnauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä\nlaivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva\nvaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille.\nAprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla\nvalmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja\nlaiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta\non kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin\nhiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on\nummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla!\nSiellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään\nkojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos\nlaiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä\ntukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin\nkannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen\nvälissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit\nsaamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä\nharvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään\nole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen\nkasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan\ntoisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä,\ntuo pitkällinen, julma pimeys.\n\nMuuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin\ntympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka\noli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut\npeltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia\nrasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat\nolivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea\nvuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä\nmainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. -- Jo toisena talvena\nvärisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja\nvoitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea,\nolisi asema epätoivoinen.\n\nTalvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä\nvähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua,\nnähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää\nsäteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun\nlaivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä\nhäämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain\nhellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää\npaikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään\npuristuksesta.\n\nKuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin\nsaaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin\nselkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön\nlyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti\nsattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia\nmyöhemmin.\n\nVaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa\nvallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan.\nOdotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän\nkuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä\nmyöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen\nelämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän\nsilmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.\n\nMillaiselta näytti \"Erebuksella\" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä.\nPitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet\ntaittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi.\nMutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin\nlippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili\namiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt\nolivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan\nparemmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon\namiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku\nenglantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen\nseuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu.\nSiihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien\nkylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö,\nkapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja\nvainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan\nveisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan\nhautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa\njääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he \"Erebukselle\" ja \"Terrorille\",\nmissä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he\nolivat tuomitut viipymään vielä vuoden.\n\nTaas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa\navovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan,\nmissä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin\njääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti\nlaivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko\njääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa\ntällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut\nnimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana\npohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin\npelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin.\nMahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä\ntiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa,\nja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen.\nKesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja\nja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä\npaljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista\neivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle\nleveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen\nraja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin-\nkolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin\nhädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä\nmieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan\nalla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut\nesiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista\nja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa\nkiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.\n\nMutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat\nperäytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan\nravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi\nnoudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät\ntarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille\nkauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset\ntoiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi\nlaivoilla.\n\nMinkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen\nvalaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita --\nkaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään -- maihin\nKuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet\ntyöskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä\ntalvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja\nmurheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä\npäivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää\nmatalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin\nkuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit\nkäyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus\nauringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se\nsilmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee\nhämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta\nkuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi.\nPuoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen\nviiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille.\nSekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä\nkuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet\ntuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö\npuoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.\n\nPilkkosen pimeä ei toki ole aina. Paitsi tähtiä, jotka selkeässä\nilmassa ja purevassa pakkasessa loistavat kirkkaammin kuin\nparempiosaisissa maissa, täyttää kuu tehtävänsä. Mutta sen kumotus\ntekee jääerämaan vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi kuin muutoin.\nPimeässä ei ainakaan näe, kuinka autiota on joka taholla. Kuu siirtää\npimeyden esiripun syrjään, ja sen paisteessa kohoavat yhteen\nsulloutuneet ja kiinnijäätyneet jäälohkareet kuin valkoisina aaveina\nyössä.\n\nSe, joka ensi kertaa talvehtii kaukaisessa Pohjolassa, huomaa\nnapaseudunkin yössä ihmeellistä viehätystä. Häntä hämmästyttää kylmän\npimeyden syvä hiljaisuus, lumimyrskyn puuskuileva, valittava ulvonta\nsekä lamauttava yksinäisyys ja kaiken elämän puuttuminen. Ei mikään\nkuitenkaan herätä hänen ihmettelyään ja ihastustaan suuremmassa määrin\nkuin revontulet. Meidän maassamme näkee niitä myöskin usein talvisin.\nTiedetään kyllä, että maan magneettiset ja sähköiset voimat tuolloin\ntällöin verhoavat melkeinpä koko maapallon kirkkaaseen valovaippaan,\nmutta silti on tämä ilmiö pysynyt arvotuksellisena. Vanhat viikingit\nuskoivat revontulten kielujen levittäessä loimuansa yli Pohjolan, että\nsilloin valkyriat ratsastivat hopeahohtoisilla hevosillaan sotaretkelle\nValhallasta.\n\nTavallisesti ovat revontulet epävakaisia. Ne leimahtavat äkkiä\nloistoon, vipajavat tuokion taivaalla, vaalenevat ja häipyvät.\nPysyväisimpiä ovat ne kaarimaiset revontulet, jotka toisinaan ulottavat\nmaidonvalkeat holvinsa korkealle yli taivaanrannan. Väliin on kaaresta\nainoastaan toinen puolisko näkyvissä ja kohoaa valopatsaana kohti\nkorkeutta. Toisella kertaa revontulet esiintyvät liekkeinä ja säteinä,\nalhaalta punaisina ja ylhäältä vihreinä sekä nopeasti syöksähtelevinä\nyli taivaan. Edempänä pohjoisessa on hohde kellertävämpää. Jos\nsädesarjoja näyttää suuntautuvan samaan pisteeseen, niin puhutaan\nrevontulten \"kruunusta\". Komeat värit vaihtelevat nopeasti tässä\nsädekimpussa, joka kruunaa maapallon laen, mutta vain ani harvoin on\nvalo yhtä voimakas kuin täysikuun. Tenhoisin on kuitenkin hohde, kun se\npoimutettujen esirippujen muotoisena näyttää laskeutuvan kohtisuoraan\nalas taivaasta ja on aaltomaisessa liikkeessä, niinkuin tuulessa\nliehuen.\n\nJään kammitsoimiin laivoihin jääneiden englantilaisten silmissä olivat\nrevontulten hohtavat kielut menettäneet viehätysvoimansa. Lopen\nlaihtuneina ja tylsistyneinä, tympeytyneinä pilaantuneihin\nruokavaroihin, kolmen vuoden odotuksen kiduttamina makasivat he\nkojuissaan ja kuuntelivat kellon sekuntien tikitystä. Ainoa, millä oli\nheille mitään arvoa, oli ajan kuluminen. Ainoina tapauksina heidän\nyksitoikkoisessa olemassaolossaan olivat silloin tällöin kuoleman\nkyläilyt. Kirvesmiehillä oli täysi työ, ja kapteeni Crozier oppi\nhautausvirret ulkoa. Yhdeksän upseeria ja yksitoista merimiestä kuoli\nkahtena viimeisenä talvena, useimmat epäilemättä kolmannen talven\nkuluessa. Se tiedetään pienestä paperilapusta, joka oli hyvin\nsinetittynä pantu kiviröykkiöön rannikolle ja löytyi yksitoista vuotta\nsen jälkeen.\n\nYön kuukaudet lähenivät loppuaan. Punainen viiru syttyi taas etelässä\nja kirkastui vähitellen. Hämärä astui pimeyden jälkiä, ja vihdoin\nsäihkyivät ensimäiset auringon säteet taivaanrannalla. Silloin heräsi\nmiesten toivo viimeisen kerran. Gangeksen rannalla eivät ole bramiinit\nmilloinkaan tervehtineet aurinkoa suuremmalla ihastuksella.\n\nKapteeni Crozier puhuu väelleen. Ne, jotka tunsivat hänet\nhenkilökohtaisesti, uskovat hänen pysyneen toivehikkaana loppuun asti\nja elvyttäneen rohkeutta muissakin. Nyt sanoi hän heille, että oli\nkysymys elämästä ja kuolemasta kullekin, ja että hän odotti joka miehen\ntekevän velvollisuutensa. Vielä oli sataviisi miestä jäljellä, mutta\nuseat heistä olivat luultavasti sairaita tai kuolevia, kaikki\nmenehdyksissään. Karttuvan päivänvalon mukana lisääntyi kuitenkin\nmahdollisuus ja halu työhön. Monta rekeä laitettiin kuntoon, raskaita\nja jyhkeätekoisia, mutta lujia. Kolme valaanpyyntivenettä, jotka olivat\nolleet parin vuoden ajan kiinnijäätyneinä taaveteillaan, irrotettiin ja\nlaskettiin alas jäälle. Varastohuoneista kerättiin vielä mitä parasta\noli jäljellä, ja veneiden ympärille kohosi korkeat kasat ruokavaroja.\nYhä jännittyneemmin mielin nähtiin auringon viipyvän päivä päivältä\npitempään näköpiirissä.\n\nKun kaikki mukaan aiottu oli saatu jäälle, sullottiin varastot, teltit,\ntieteelliset kojeet, pyssyt ja ampumavarat sekä muut tarpeet rekiin.\nNuo kolme valaanpyyntivenettä köytettiin nuorilla kukin rekensä päälle.\nSairaita varten oli erityinen reki varustettu patjoilla. Näitä kaikkia\npuuhattaessa pitenivät päivät, ja lopulta eivät miehet voineet\nvastustaa lähtöhaluaan. Liian aikainen liikkeellelähtö ratkaisi heidän\nkohtalonsa. Eivät otukset eivätkä eskimot tule niin kauvas pohjoiseen\nennen kuin myöhempään kesällä. Ja täyteen sälytetyin kelkoin saattoivat\nruokavarat riittää ainoastaan neljäkymmentä päivää.\n\nLähtöpäivän aattona tarkastaa kukin vielä viimeiseen kertaan\nomaisuutensa. Onhan jokaisella kotimuistoja, lahjoja äideiltä,\npuolisoilta tai sisarilta, joista ei henno luopua. Raamatun --\nviimeisen toivon -- ja kellon, joka ilmottaa vitkallisen ajan kulun,\npitää jokainen noista koetelluista meriurhoista taskussaan. Upseerit\nmenevät viimeisen kerran autioihin hytteihinsä katsomaan, ettei mitään\nsellaista ole unohtunut, jolla on jotakin merkitystä. Mutta kun he\njättivät laivat, jäi kuitenkin vielä suuret määrät tavaroita, kirjoja\nja papereita, työkaluja ja laatikoita, pieluksia ja vaatteita sikin\nsokin hytteihin, käytäviin ja upseerien asuntoihin. Siellä näytti\nsamanlaiselta kuin talossa, joka hyljätään tulvan tähden, ehtien\npelastaa vain välttämättömimmät tarpeet.\n\nHuhtikuun 22. p:nä 1848 kuuluu lähtömerkki, ja liian raskaiksi\nsälytetyt reet narisevat toivottoman hitaasti ja nykäisyin yli\nlumipeittoisen ryhmyjään. Kirveet, rautakanget ja lapiot ovat\nherkeämättömässä työssä, raivaten pois teräviä särmiä ja pidättäviä\nlohkareita. Matkaa Kuningas Williamin saarelle on vain puolenkolmatta\npenikulmaa, ja se vaatii kuitenkin kolme päivää. Liian hitaasti\npainuvat \"Erebuksen\" ja \"Terrorin\" mastot ja rungot, mutta häviävät\nkuitenkin viimein näkyvistä.\n\nNyt oivalsi Crozier, että tähän tapaan ei voitu jatkaa. Koko kuormasto\ntarkastettiin uudelleen, ja hyljättiin kaikki, mitä ilman tultiin\ntoimeen. Eräs apuretkikunta löysi siltä paikalta suuret joukot\ntavaroita, univormun osia, messinkinappeja, metalliesineitä ja sen\nsellaista, mitä varmaankin oli pidetty soveliaana vaihtokauppaan\neskimoitten ja intiaanien kanssa. Ainoastaan ruoka- ja ampumavaroja ei\njätetty; kun edelliset loppuisivat, olisi jälkimäisistä saatavana ainoa\npelastus.\n\nKeventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa.\nPitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving \"Terrorista\"\nsortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja\nsilkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen\nkivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin\nhopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: \"Toinen matematiikan\npalkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena\n1830.\" Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän\npääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.\n\nKaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut\nnimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman -- Erebus-lahden --\nrannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä,\nettä he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat\ntarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita\nuhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä\nyksinkertaisempi mitä eteläisempi.\n\nTerror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side\nkoossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai\nkenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli\nmelkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti\nyhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä\nainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä\nruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten,\nvalaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle\nKalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata\nhädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.\n\nEpätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista\netenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään.\nJälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes\nhe perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita.\nKukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei\nhänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se\nnäkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina.\nRiistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan\nlaahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään\nmukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.\n\nYhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen\nyli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli\nmantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä\notaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä\nvene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman\nlahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi\nyhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta\ntavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta,\nja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.\n\nTuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin\nraskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi\ntakaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka\ntehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on\nsalmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä\nhyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä\npäiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen\nlähemmin.\n\nKun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua\ntoimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä\nilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa.\nSyksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja\ntarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt\njälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa\napuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25\nmilj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä\noli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.\n\nVuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet\nenglantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin\npatsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen\nmuistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.\n\nVielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen\nlähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli\ntapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen\njoutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi\nriittänyt selittämään kaikki.\n\nSchwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana\nmetsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin\nsaarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet\nretkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita\nhän kuuli vanhoilta eskimoilta.\n\nEräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut\nKuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat\nhämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon\nmuukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta\npakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan,\npysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot\nkäsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä\nhaaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja\nnälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat\neskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen\nlihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät\nyönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei\nheillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen.\nErästä toista sanottiin \"doktukiksi\" -- tohtoriksi, ja hänellä oli\nvalkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli\nyllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä.\nSillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.\n\nSeuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren\netelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita\nruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä\nmakasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan,\nsaappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat\nolivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat,\nkellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat,\nolivat eskimot vieneet mukanaan.\n\nToiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli\nollut monen miehen luurangot -- kuinka monen, sen he olivat unohtaneet.\nVeneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä\nonnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset\nolivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin\nmuutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja\nkorvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli\npari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet\nmukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita,\npurjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan,\njossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi,\nja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat\njuuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä\nhavainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat.\nPapereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi\nEnglanti mielellään maksanut miljoonia.\n\nLopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat\nkolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena\njääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat\nnähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he\nolivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään\njälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli\nkoko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja\neskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät\ntienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta\nvastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte\nhakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät\nvarovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat\nmielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan\nyhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli\npeltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä,\ntäyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman\nkertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se \"Erebus\" vai\n\"Terror\" -- Manala vai Kauhu -- sitä ei tiedetä.\n\nJa ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut\nalkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin\nEnglannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen\nniistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle\nTerror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä\nollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki\nepäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta\naikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä.\nHuopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa\nmukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko\ntaivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi\nulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin\nkävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta.\nSitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän\nkuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai\nlaivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle\nheitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se\npimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti\nhetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava\npäivännousu oli liian etäällä.\n\n\n\n\n22. Pohjoisnavalle.\n\n\nGordon Bennett -- se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: \"Ottakaa\nselvä Livingstonesta!\" -- ei tyytynyt uhraamaan suuria summia\ntroopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä\nmyöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja\npannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen\npäin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan,\njoka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis\nlähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä\nvirroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen\ntullen ulos Atlantille.\n\nHän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia.\nSen nimeksi pantiin \"Jeannette\", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla\nvasta kotimaahan palannut Stanley. \"Jeannette\" vietiin koko Amerikan\nympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin\nvarustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja\nylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville,\nlääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä\noli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä,\nja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys\ntuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.\n\nBennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin\npiti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää\nkoillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin\n\"Vega\". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. \"Vega\"\noli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan\nvihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De\nLongin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.\n\nLähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui\n\"Jeannette\" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja\npursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes\nsaavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki.\nSaattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä\nlaivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan.\nSiellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen -- pitkät\njäähyväiset. De Long souti takaisin \"Jeannettelle\" ja määräsi täyden\nvauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin\nnaparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet\ntakaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa,\nihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen\ntoivoaan.\n\nAlaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit\nsöivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli\notettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin.\nSt. Lorens-saarella sai De Long tietää, että \"Vega\" oli ollut siellä ja\njatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se\nuutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli\nnyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät\ntarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän\nkohdisti kaiken huomionsa.\n\nMutta \"Jeannette\" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään\nirtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin,\nkiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin\nhöyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka\npuolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He\nottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin\nhajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli\nmuodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat.\nPari mursua ja jääkarhua ammuttiin.\n\nPian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan\nnäennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä\nliikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain\nolisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella\nmukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman\nhitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita,\nmutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta\nWrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.\n\nTurvallinen ei \"Jeannette\" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja\nväänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä\njäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita.\nTieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta,\nobservatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan.\n\"Jeannettet\" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri\njääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää\npaikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä\njyrisi \"Jeannetten\" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi\nolla varuillaan.\n\nOli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena\nGrönlantina. Mutta \"Jeannetten\" ajautuminen osotti, että saari oli\naivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä\nja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.\n\nTammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä\nvuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin.\nHöyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista\nkuukautta.\n\nSe oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen\nvalaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen\nneljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin\nensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan\nnapaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla\noli runsaasti työtä.\n\nToukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa,\nsellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli\nvain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan\nnimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari.\n\"Jeannette\" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi\nammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia\ntöytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät,\njoten \"Jeannette\" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi\nyltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle\nviritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva\nviedyksi pois ahtojäistä.\n\nTähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja\nkertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui \"Jeannette\" täydellisesti\njäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat\nhyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään \"Jeannetten\"\nkelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.\n\nAnkkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha\nodotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä\npusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi\nsyöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä\nkuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja\nojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun.\nKun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni\nheidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa\noli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan\npäässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli\npystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva.\nMiehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari\nkoiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi\nja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan\nlähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan\nsuistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.\n\nKaksikymmentäkahdeksan miestä ja kaksikymmentäkolme koiraa lähti\nmatkalle kuuden päivän kuluttua, jolloin kaikki lähtövarustukset olivat\nvalmiita. Jääluotsi oli mennyt edeltäkäsin ja viitottanut parhaan tolan\njään yli pienillä mustilla lipuilla. Kuljettiin yöllä ja levähdettiin\nkeskiyön aikana \"päivällistä\" syöden -- sillähän ei ollut väliä, kun\nkerran aurinko paistoi vuorokauden läpeensä! Reet olivat raskaita ja\nimeytyivät kiinni nuoskeaan lumeen. Samottiin senvuoksi sama taival\nmoneen kertaan, jotta saatiin koko varasto mukaan vähin erin.\nEhtimiseen sattui keskeytyksiä ja pysähdyksiä, kun leveät halkeamat ja\navoimet vesikourut katkaisivat tien. Niiden yli oli mentävä\njäälautoilla. Jokaisen railon äärelle muodostui siten lauttauspaikka,\njosta reki toisensa jälkeen sauvottiin yli.\n\nUsein marssivat miehet sulausvedessä polviaan myöten. Auringon\nkilotuksessa tuntui tukahduttavan lämpimältä, he kävelivät\npaitahihasillaan ja höyrysivät hiestä, taistellessaan pelastuksestaan.\nKoirat laahasivat pienempiä rekiä, ja niitä elätettiin säilykelihalla,\njollei ollut riistaa saatavissa.\n\nSitte kun he olivat orjien tavoin uurastaneet viikon, huomasi De Long,\nettä jääkenttä oli kulkeutunut kolme sen vertaa luoteiseen kuin\nvaeltajat olivat edenneet etelään. Vaikka he kulkivat minkä jaksoivat\netelää kohti, ajautuivat he siten yhä loitomma päämäärästään. De Long\nilmotti ainoastaan kahdelle upseerille tämän surullisen havainnon, joka\nolisi miehistöön vaikuttanut lamauttavasti.\n\nJatkettiin kuitenkin matkaa, sitten kun oli purettu taipaleelle yhtä ja\ntoista tavaraa, sillä nyt oli ennen kaikkea pyrittävä avovedelle.\n\nHeinäkuun keskivaiheilla valkenivat toiveet. Pari hylettä, yksi mursu\nja jääkarhu tapettiin, ja kaikki olivat hyvillään tuoreesta lihasta ja\nkoirat saadessaan luita jyrsiäkseen. Parasta oli kuitenkin se, että\nlounaassa tuli näkyviin saari. Lukemattomien vastusten jälkeen ja\npaksun sumun läpi pääsivät he vihdoin saarelle, jolle annettiin\nBennettin nimi. Lippu nostettiin tankoon, ja kolminkertainen eläköön\nkohotettiin löydön kunniaksi.\n\nBennettin saarella levättiin useita päiviä. Kun edempänä voitiin jatkaa\nmatkaa veneillä, tehtiin uusi yleinen tavarain katsastus. Aluksi oli\naikomus ottaa reet mukaan, mutta ne hyljättiin pian. Koirat olivat myös\ntarpeetonta painolastia, ja niin katkeraa kuin se miehistä olikin,\nampuivat he kuitenkin yksitoista huonointa. Kaksitoista otettiin\nveneisiin mukaan, mutta ne kammosivat merimatkaa ja pitivät parempana\nhypätä jääkentille, häviten toinen toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi\npysyi uskollisina, seuraten isäntiään märällä ja kuivalla.\n\nSaarelta lähdettäessä jaettiin päällystö ja miehistö, ruokavarat ja\nvarustukset kolmeen veneeseen. Kapteenin vene oli kuusi metriä pitkä\nsekä varustettu mastolla, purjeilla ja airoilla. Siihen mahtui\nneljätoista miestä, niiden joukossa tohtori Ambler, fyysikko Collins,\nmatruusit Nindemann, Noros ja Erikson sekä kiinalainen ja toinen\nintiaani. Melville sai johtoonsa toisen veneen, jossa oli tilaa\nyhdelletoista miehelle. Luutnantti Chipp, etevä merimies, oli\npäällikkönä kolmannessa veneessä, pienimmässä; siihen mahtui ainoastaan\nkahdeksan miestä. Kaikille annettiin käsky pysytellä koossa.\n\nNyt joutui matka nopeammin; miehet saivat levätyksi veneissä, joita\ntuuli kuljetti eteenpäin. Muuan vastoinkäyminen kohtasi heitä, kun he\ntaas kymmeneksi päiväksi sulkeutuivat jäihin; mutta he pääsivät irti ja\nlaskivat maihin Fadjejevin saarelle, joka kuuluu Uuden Siperian\nsaariryhmään. Rannalla oli joukottain ajopuita; muutamat mökit ja\ntyökalut olivat muistoina ihmisten käynneistä. Sitte he seurasivat\nKattilasaaren etelärantaa milloin purjein, milloin airoin. Syyskuun 10.\np:nä poikkesivat he Semenov-saarelle, joka oli kahta vuotta aikaisemmin\nnäkynyt \"Vegaan\". Siellä ammuttiin poro, ja miehet saivat kelpo\nateriaksi tuoretta lihaa.\n\nDe Long tahtoi pysähtyä saarelle moniaaksi päiväksi, jotta levättäisiin\nkunnollisesti, ennen kuin lähdettäisiin ulapalle. Valitettavasti\nmukautui hän Melvillen lähtökiireeseen, vaikka taivas ja tuuli\nennustivat ankaraa säätä. Lenan suistomaa, läheisin osa Siperian\nmannermaan rannikkoa, oli kahdenkymmenen penikulman päässä. Yön\nlähetessä yltyi tuuli myrskyksi, meri aallehti ankarasti, pimeässä\ntaisteli väki hengestään, likomärkinä ja jäykistynein jäsenin. Veneet\nhajaantuivat, koko seuraava päivä ja yö kului ainaisessa kamppailussa.\nKun Melvillen vene viimein pääsi Lenan suistomaan itäiselle\nniemekkeelle, olivat sen miehet, istuneet yhteen sulloutuneina\nsatakahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua tapasivat he kalastajia,\njotka näyttivät heille tien Buluniin, läheisimpään Lenan varrella\nsijaitsevaan kylään. Chippin veneestä ei vieläkään tiedetä mitään;\npidetään varmana, että sen peri meri.\n\nDe Long suoriutui aluksi hyvin. Tosin menetti hän ensimäisenä yönä sekä\nmaston että purjeet, mutta hänellä oli kolme paria airoja. Syyskuun 13.\np:n aamuna hän ei enää nähnyt toisia veneitä. Seuraavana päivänä tuli\nmaa näkyviin. Rannikko oli laakea, ja vastamuodostunut jää esti\nmaihinnousun. Kahta päivää myöhemmin olivat miehet puolikuolleina\nkylmästä ja suolaisesta vedestä; he soutivat niin lähelle rantaa kuin\npääsivät ja vetivät sitte venettä, kunnes eivät kyenneet pitemmälle.\nSeuraavana päivänä he kantoivat kaikki tavaransa maalle, ja heidän\ntäytyi siten kahlata monta sataa metriä pitkälle ulottuvaa matalaa\npohjaa.\n\nNyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään\ntaakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli\njoka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi\nvetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi,\nja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat\nkuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja\nhänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä\nreppuja.\n\nKun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet\nmuutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa.\nSe pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes\nheidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää,\nja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku\nja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky\npieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät\nillallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon\nkuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.\n\nSeuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa\nlumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle\njätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus\n\"Jeannetten\" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan\nsäilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä\nluokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja\nkysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin\nmahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long\nantoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä\npysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja\nmajoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa.\nJos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän\npyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen\neläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.\n\nNindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa\n\"Polariksen\" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. \"Polaristakin\"\noli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli\npari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu\npahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja\nruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa\nmyrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä -- niiden joukossa yhdeksän\neskimoa ja Nindemann -- ajelehti suuremmilla ja pienemmillä\njäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän\nkajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä\nlaivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun \"Polaris\"\noli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle\njääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat\nvarastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan\nkahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he\nkevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi\njäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo\nehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin\npelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet\n\"Polarikselle\", saivat nähdä kotinsa.\n\nNyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä\nkysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin.\nSokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja\nvaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat\nturhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun\n19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne\niloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan\nsaaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät\npienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella,\nkäytettiin polttopuiksi.\n\nKahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta\nolivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He\nolivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat\nmajan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä.\nNindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan.\nHän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos,\nnäyttäytyi kynnyksellä -- tunguusi!\n\nTämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli\nheillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat\nhädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin\nvaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön\naikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat\ntunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen\nasukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä\nrekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä\nkehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin\npuukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit\ntarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät,\npehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät\nolleet saaneet moneen kuukauteen.\n\nSeuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa\nrekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä.\nNyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia\ntovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa,\nmutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit\nnyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja.\nMutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa,\neivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää,\npeljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä\nepätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen\nhäntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.\n\nSeuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma.\nHän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen\nkykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista\nharhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille,\nettä nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta,\njohon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat\nmatruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat\nMelvillen väen.\n\nKun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät\nsaada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian\nheikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta,\nlipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja\ntunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.\n\nVasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan\nsuistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin\nonnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen\nleiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta\nikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins,\nkiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat\nviimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli\nahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet -- he olivat\nryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi\nnahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi.\nCollinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen\npalveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja\nlyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen\nmuistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta\nnäkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin\nja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat\neteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. \"Uskon\nkuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa\nmeidän kuolla nälkään.\"\n\nPari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon,\njoka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan:\n\"Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä,\nJumala!\" Lokakuun 11. p:nä: \"Emme kykene kävelemään. Ei mitään\npoltettavaa\". 13. p:nä: \"Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme\ntänne nälkäkuolemaan.\" Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee\nIsämeidän hänen sielunsa rauhaksi. \"Hirveä yö lumimyrskyssä.\"\n\n16. p:nä, sunnuntaina: \"Aleksis (intiaani) lopussa.\" Jumalanpalvelus.\n17. p:nä: \"Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen\nrukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä\nvuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me\npeitimme hänet lipulla teltin alle.\"\n\nParia päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita\nkietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään\nmatruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi.\nHenkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain\nsiirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana\nsunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten\netsittiin polttoaineksia yöhön asti.\n\nLokakuun 24.: \"Julma yö.\" Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä\nmainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että\nhän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.\n\nLokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää \"Jeannetten\" tuhoutumisen\njälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi\nsanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään:\n\"Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan.\"\n\nKolme vuotta \"Jeannetten\" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin\nläheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne\nolivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut\nolla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka\noli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko\n\"Jeannetten\" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty \"L.\nNoros\", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää,\nettä nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden\nSiperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin\ntulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri\npaljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian\njokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.\n\nKaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin\nreunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof\nNansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy\nliikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.\n\nNansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet\npohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän\ntahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset\nolivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja\nhyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla\nlaivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien\nväliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät\nkyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää\npuristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja\nkulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.\n\nHitaasti joutuisi matka, sen käsitti siitä, että \"Jeannetten\" tavarat\nolivat olleet taipaleella kolme vuotta. Mutta silloin saisi nähdä\nmaapallosta seutuja, missä ei kukaan ollut ennen käynyt, ja tarjoutuisi\nhyviä tilaisuuksia tutkia meren syvyyttä, säätä ja tuulia. Juuri sen\npisteen saavuttamista, jota sanotaan pohjoisnavaksi, piti Nansen\nvähempiarvoisena seikkana.\n\nNiiden monien joukosta, jotka pyrkivät mukaan, valitsi hän kaksitoista\nparasta. Laivalle annettiin nimeksi \"Fram\", ja kapteenina oli Sverdrup.\nHän oli ollut ennen Nansenin mukana seikkailemassa, silloin, kun he\nsamosivat Grönlannin sisämaajään yli rannasta rantaan. Ruokavaroja\nheillä oli viideksi vuodeksi, ja he olivat mitä parhaimmin\nvarustettuja.\n\nEnsin piti päästä Uuden Siperian saarille. Sinne oli \"Vega\" osottanut\ntien, ja \"Framin\" tarvitsi vain seurata sen tolaa. Heti näiden saarten\nlänsipuolelta suunnattiin kulku pohjoista kohti; pian oli laiva jäiden\npuristuksessa, ja aivan kauniisti kohosi se jään pinnalle, saamatta\npienintäkään vuotoa. Sikäli kävi kaikki Nansenin laskelmien mukaan, ja\nne kokeneet napamatkailijat, jotka olivat vakuuttaneet koko\nsuunnitelmaa järjettömäksi, saivat sittemmin tunnustaa, että heidän\nviisautensa oli ollut riittämätön.\n\n\"Fram\" ajautui, aivan kuten Nansen oli ennustanut, luoteiseen ja kulki\nyli suunnattomien merensyvyyksien, missä kahdentuhannen metrin naru ei\ntavannut pohjaa. Joulu vietettiin pohjoismaalaisella juhlimisella; kun\nkahdeksaskymmenes leveysaste sivuutettiin, pidettiin iloiset kekkerit,\nmutta suurinta riemua herätti kuitenkin auringon paluu helmikuun 20.\np:nä.\n\nKevät ja kesä kuluivat ilman merkittäviä tapauksia. Jo kauvan oli\nNansen hautonut rohkeata suunnitelmaa. Hän aikoi koiranreillä tunkeutua\nniin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista ja kääntyä sitten etelään,\nFrans Josefin maahan. \"Fram\" saisi sillaikaa jatkaa ajelehtamistansa,\nja laivalla tehtäisiin tavalliset havainnot. Ainoastaan yksi mies\nseuraisi häntä. Hän oli valinnut luutnantti Johansenin. Vasta\nmarraskuussa 1894 puhui hän tämän kanssa. Oli kysymys elämästä ja\nkuolemasta; Johansen saisi pari päivää ajatusaikaa ennen vastauksen\nantamista. Mutta hetkeäkään miettimättä vastasi tämä myöntävästi.\n\"Siinä tapauksessa alotamme valmistukset aamulla\", sanoi Nansen..\n\nSiihen meni koko talvi. He laittoivat kaksi yhden miehen kajakkia,\njonkun verran isompia ja vähemmän vaapperia kuin eskimot käyttävät\nkalastusmatkoilla tai hylkeenpyynnissä. Kehykset liistoista\nsommiteltuina ja purjekankaalla päällystettyinä painoivat nämä\npalkoveneet ainoastaan kahdeksantoista kiloa. Ne olivat umpikantisia,\nja kun soutaja oli asettunut istuinsijalleen keskelle ja tiivistänyt\ntarkoin ympäriltänsä, saivat aallot roiskua sekä hänen että kajakin\nyli, tuottamatta mitään haittaa.\n\nKoiranreet, valjaat, kahden hengen makuusäkki, sukset, sauvat,\nruokavarat, öljyuuni, -- kaikki laitettiin valmiiksi. Kaksi kertaa\nlähtivät Nansen ja Johansen pohjoiseen, mutta kääntyivät takaisin.\nToisella kerralla oli reki mennyt rikki, toisella oli kuormasto ollut\nliian raskas. Maaliskuun 14. p:nä lähtivät he \"Framilta\" viimeisen\nkerran ja suuntasivat matkansa pohjoiseen. Heillä oli kolme rekeä ja\nkaksikymmentäkahdeksan koiraa. Itse he hiihtivät, pitäen silmällä\nvaljakkojaan. Aluksi oli jää tasaista, ja matka kului nopeasti. Sitten\nse kävi ryhmyiseksi ja epätasaiseksi, ja kulku oli vitkallista. Milloin\nmikin reki tarttui kiinni.\n\nParin päivämatkan jälkeen oli heillä neljäkymmentäkolme astetta kylmää,\nja pienessä silkkiteltissä tuntui viileältä. He voivat kävellä yhdeksän\ntuntia, ja jään ollessa tasaista näyttivät nuo loppumattomat valkoiset\nlakeudet saattavan ulottua aina navalle saakka. Niin kauvan kuin he\nolivat liikkeellä, eivät he tunteneet pakkasta, mutta haihtuminen\njäätyi vaatteisiin, ja he kulkivat jääpanssareissa, jotka natisivat\njoka askeleella. Puukovat hihat kalvoivat Nansenin ranteet verille, ja\nhaavat eivät parantuneet ennen kuin myöhään kesällä.\n\nLeiripaikaksi valittiin aina joku suojainen jään notkelma. Johansen\nhoitaa koiria ja antaa niille ruokaa. Nansen pystyttää teltin ja\ntäyttää padan jäällä. Illallishetki on heille hauskin koko päivästä,\nsilloin he ainakin lämpenevät sisällisesti. Sitte rientävät he\nmakuusäkkiin. Siellä sulaa jää heidän vaatteistaan, ja he makaavat kuin\nkylmissä kääreissä koko yön. He uneksivat reistä ja koiravaljakoista,\nja unessaan huudahtelee Johansen: \"Kiirehtikää, senkin rakit, sivaan --\nei, nyt menee päin honkia.\"\n\nKovin usein on jää epäsuotuisaa, reet tarttuvat kiinni, niitä täytyy\nkantaa ja työntää töyryjen ja railojen yli. Molemmat matkailijat\npinnistävät yhä pohjoista kohti, yksi leveysaste on voitettu.\nVäsyttävää on kulkea ja laahustaa tällä tavoin. Toisinaan ovat he niin\nnäännyksissä, että he melkein nukkuvat hiihtäessään, koirien hiljaa\nsipsutellessa heidän vierellään. Koiratkin uupuvat punnerrukseen. Pari\non teurastettava. Ne palotellaan ja jaetaan kumppanien kesken, joista\njotkut kuitenkin kieltäytyvät syömästä sellaista ruokaa.\n\nKun jää yhä huononi ja kylmä valkoinen aavikko näytti yhtämittaiselta\nkiviröykkiöltä niin kauvas kuin silmä kantoi pohjoiseen päin, päätti\nNansen kääntyä takaisin. Mahdoton oli enää tavata \"Framia\". Monet\ntuiskut olivat lakaisseet umpeen kaikki jäljet. Ei auttanut muu kuin\nsuunnata kulkunsa sitä saariryhmää kohti, jota nimitetään Frans Josefin\nmaaksi. Tosin oli sinne seitsemänkymmentä penikulmaa, ja ruokavarat\nolivat loppumaisillaan. Mutta kun tulisi oikein kevät, tavattaisiin kai\nriistaa, ja miesten kahta pyssyä varten oli varattu 180 luotipatruunaa\nja 150 haulipanosta. Koirien laita oli pahempi; niiden olo oli\ntodellista koiranelämää tuolla Pohjolan perukoilla. Voimakkaammat\nsaisivat vähin erin syödä heikommat. Niinpä kääntyivät vaeltajat\ntakaisin ja tekivät pitkiä päivämatkoja mukiinmenevää jäätä myöten.\n\nToukokuun alussa oli ainoastaan kuusitoista koiraa jäljellä. Nyt teki\npitkä kesäpäivä tuloaan napamerelle, ja kun oli vain yksitoista astetta\nkylmää, puhkuivat Nansen ja Johansen lämpimissään. Mutta jää oli\nviheliäistä. Alinomaa täytyi heidän retustaa rekiä yli syvien railojen\nja korkeiden jääröykkiöiden, joita oli puristus läjännyt. Uuvuttavien\nponnistustensa jälkeen hoipertelivat he suksilla eteenpäin. Koirille\nkävi eteneminen yhä raskaammaksi, mitä vähemmän niitä jäi jäljelle,\nmutta ruokavarat vähenivät myöskin.\n\nKesäkuu saapuu. Jäälokkien kirkuna vihloo ilmaa. Miehet pysähtyvät\nviikoksi leirille laittamaan kajakkinsa merikuntoon. Heillä on vielä\nleipää hyvinkin kuukaudeksi. Ainoastaan kuusi koiraa on hengissä. Kun\non enää kolme jäljellä, täytyy heidän itse valjastautua rekien eteen.\n\nLaskien kajakkinsa suureen pitkään avantoon ja kiinnittäen nämä yhteen\nsuksilla, meloivat he jään reunaa pitkin. Toisella puolella ampuivat he\nkaksi hyljettä ja kolme jääkarhua, saaden siten lihaa pitkäksi aikaa.\nViimeiset kaksi koiraakin saivat syödä itsensä kylläisiksi.\n\nVihdoin näkyi kaivattu maa etelässä, ja he riensivät sitä kohden.\nKerran piti heidän mennä kajakilla railon yli. Nansen piti kiinni jään\nreunasta, kun kuuli Johansenin huutavan: \"Ota pyssy!\" Nansen kääntyi\nkatsomaan ja näki ison karhun, joka oli lyönyt kumoon Johansenin ja\nseisoi nuuskimassa häntä. Nansenin piti siepata pyssy,. mutta samassa\nluisui kajakki loitomma, ja kun hän veti sitä takaisin, kuuli hän\nJohansenin huutavan aivan tyynesti: \"Nyt saatkin kiirehtiä, muutoin on\nmyöhäistä!\" Viimein ulettui hän pyssyyn, ja karhu sai surmanlaukauksen.\n\nViisi kuukautta olivat he laahustaneet jäätä pitkin, kun elokuun alussa\nsaapuivat jäänreunalle ja näkivät avovettä saarten luona. Nyt alkaisi\nmerimatka, ja heidän täytyi erota kahdesta viimeisestä koirastaan. Se\noli katkera hetki. Nansen otti Johansenin koiran ja Johansen Nansenin,\nja pari luotia oli niiden uskollisuuden palkkana.\n\nMatka jatkui helpommin ja nopeammin, kajakit olivat yhteen sidotut,\nniissä oli masto ja purje, ja ne pyyhälsivät ohi tuntemattomien\nsaarten. Ankara aallokko pakotti heidät nousemaan maihin eräälle\nsaarelle. Heidän parhaillaan vetäessään kajakkeja ylös tuli valkoinen\nmesikämmen juosta lönköttäen, vainusi heidät ja alkoi nuuskia heidän\njälkiään. Kovin typeriä ovat nuo karhut, mutta nehän eivät ymmärrä\nparemmin. Matkailijoillemme merkitsi kontion vierailu ruokavaroja\npitkäksi aikaa.\n\nNansen ja hänen matkatoverinsa tarkastelivat uutta valtakuntaansa,\nsamosivat saaren sisäosaan ja palasivat sitte jääkarhupäivälliselleen,\njoka lisäsi hyvää vointia. He rakensivat pienen kivimajan, joka\nkatettiin suksilla ja silkkiteltillä. Päivä ja tuuli pilkistivät joka\nlävestä, mutta heillä oli kyllä hyvä ollakseen, ja lihapata porisi\nihratulella.\n\nNansen päätti talvehtia tällä saarella. Ne saaret, joita he olivat\ntähän asti nähneet, eivät olleet Frans Josefin maan tunnettujen osien\nnäköisiä, ja Nansen ei oikein tiennyt, missä hän oli. Ei voitu\nuskaltautua avoimelle merellekään kajakeilla. Parempi oli siis kerätä\ntalvivaroja, sillä pian tulisi pimeys, ja kaikki riista häviäisi.\n\nEnsiksikin piti rakentaa mukava maja. Kiviä ja sammalia oli runsaasti\nsaatavissa; ajopuun rungosta, joka löytyi rannalta, saataisiin\nkurkihirsi, ja jos vielä tavattaisiin pari mursua, silloin olisi\nkattauskin tiedossa.\n\nIso mursu loikoili juuri puhaltelemassa ulapalla. Tuossa tuokiossa\ntyönnettiin yhteensidotut kajakit vesille, ja niistä pommitettiin\njättiläistä. Se sukelsi, mutta tuli uudelleen ylös toisen purren alta,\nja koko hökötys oli keikahtaa nurin. Lopuksi sai se kuolettavan vamman,\nmutta se vajosi juuri kun Nansenin piti iskeä siihen harppuuna.\n\nParempi onni oli kahden muun saalistuksessa, jotka makasivat mölisten\njäällä ja viimein nukahtivat aavistamatta, että niiden hetket olivat\nluetut. Nansen sanoo, että niiden ampuminen tuntui murhalta ja että hän\nei voi milloinkaan unohtaa niiden ruskeita, rukoilevia, kaihomielisiä\nsilmiä, kun ne makasivat nojautuen torahampaillaan jäähän ja köhisivät\nverta kuin rintatautiset ihmiset.\n\nNyt piti nylkeä nuo isot eläimet sekä kuljettaa silava, liha ja nahat\nmajalle. Kun haettiin rekiä ja puukkoja, ajatteli Nansen, että kenties\noli kuitenkin turvallisempaa ottaa mukaan kajakit. Ja se oli onni.\nSillä heidän molempien seistessä nirhaamassa kuin teurastajat, nousi\nnavakka maatuuli, heidän jäälauttansa irtaantui maihinkiintyneestä\njäästä ja ajautui ulomma saaresta. Mustanvihreä vesi maidonvalkeine\nlakkapäineen ammotti heidän takanaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä.\nHehän painuivat täyttä vauhtia merelle. Mutta noloa olisi ollut palata\naivan tyhjin käsin. Senvuoksi sivalsivat he puoli vuotaa mukaansa ja\nlaahasivat sen ja silavankimpaleet kajakkeihin. Lopen väsyneinä\nsaapuivat he maihin seikkailurikkaan soudun jälkeen ja kiiruhtivat\nmajaan.\n\nYöllä tuli karhuemä kahden ison penikan kanssa perinpohjaisesti\ntutkimaan majan ympäristöä. Emä ammuttiin, penikat juosta hölköttivät\nrannalle, heittäysivät veteen ja uivat jäänmöhkäleelle, joka hädin\nkannatti niitä. Ne kapusivat sen päälle, ja siinä ne seisoivat möristen\nja valittaen, ja ihmettelivät kai, miksi emä viipyi niin kauvan maissa.\nToinen tuupertui yli reunan, mutta kapusi uudestaan ylös liukkaalle\njäälautalle, ja suolavesi norui sen turkista. Ne kulkeutuivat pois\ntuulen mukana ja häämöttivät piankin kahtena valkoisena pilkkuna\nmelkein mustalla vedenpinnalla. Nansen ja Johansen tarvitsivat niiden\nlihat sitäkin suuremmalla syyllä, kun karhut olivat ahmineet kaikki\nmursunlihat majan ulkopuolelta. Kajakit työnnettiin vesille ja olivat\npian karhujen lautan ulkosivulla. Ne ajettiin veteen ja kaahattiin\nrannalle asti, missä ne ammuttiin.\n\nJo alkoi kelvata. Kolme karhua yhtähaavaa! Sitte kohosi ensin ammuttu\nmursukin uudestaan ylös, ja sitä nyljettäessä tuli toinenkin\nkurkistelemaan ja pääsi sille seuraksi. Tukalaa työtä oli noiden\nvaltaisten eläinten nylkeminen. Miesten viheliäiset vaatteet likosivat\nrasvassa ja veressä. Jäälokit kerääntyivät kovaäänisinä ja ahnaina\nläheltä ja kaukaa sieppaamaan perkkeitä. Pian lentäisivät ne etelään,\nmeri menisi jäähän, ja napayö olisi autio ja hiljainen.\n\nUuden majan kuntoonsaaminen vei viikon. Mursun lapaluu kelpasi\nsuksenporkkaan sidottuna lapioksi. Saman otuksen torahampaasta saatiin\nrekiliistaan kiinnitettynä oivallinen kuokka. Ja niin kohosivat uuden\nmajan muurit, ja sisäpuolelle kaivoivat Nansen ja Johansen kuopan\nmaahan sekä sommittelivat yhteisen makuulavan kivistä, jotka peitettiin\nkarhuntaljoilla. Sitte kun vielä oli pari mursua ammuttu, oli heillä\nriittävästi kattausaineksia, jotka pantiin ajopuun rungolle. Kerran\ntuli tosin karhu ja repi kaikki alas, mutta se kävi sille kalliiksi, ja\nsenjälkeen laitettiin katto lujemmaksi kivipainojen avulla. Saadakseen\navonaiseen tulisijaan vetoa asettivat he katolle jäästä onsitetun\nsavutorven. Ja sitte muuttivat he uuteen kotiinsa, jonka piti olla\nheidän asuntonaan koko pitkän talven aikana.\n\nLokakuun 15. p:nä näkivät he viimeistä kertaa sinä vuonna auringon, ja\nkolmas napayö alkoi. Karhut hävisivät eivätkä tulleet takaisin ennen\nkuin seuraavana keväänä. Mutta tunturiketut pysyivät paikoillaan ja\nolivat kovin tungettelevia ja pitkäkyntisiä. Ne varastivat purjenuoraa\nja rautalankaa, harppuunan ja köyttä, ja oli tuiki mahdotonta löytää\nvarastettuja tavaroita. Vaikea oli käsittää, mitä ne tekivät\nlämpömittarilla, joka oli ulkopuolella, sillä luulisipa niille olleen\nyhdentekevää, kuinka monta astetta kylmää oli niiden luolakodeissa.\nKoko talven tallustelivat ne katolla, murisivat, ulvoivat ja\nriitelivät, mutta siellä ylhäällä rapisi varsin rattoisasti, eivätkä\nmiehet talvilevossaan olisi millään muotoa tahtoneet olla ilman\nkettuseuraansa.\n\nKeskellä talviyötä tulee uudenvuodenpäivä paukkuvine pakkasineen. On\nniin kylmä, että miehet vain makaavat ja nukkuvat ja kurkistavat\nmakuusäkistään ainoastaan syödäkseen. Toisinaan he eivät pistä\nnenäänsäkään ulos säkistä kahteenkymmeneen tuntiin, vaan viruvat\nhorrostilassa kuin karhut pesässään.\n\nHelmikuun viimeisenä päivänä ilmestyy aurinko vihdoinkin taas näkyviin.\nSe on sydämellisesti tervetullut, ja sitä seuraa muutamia aamunvirkkuja\nlintuja, rohkeita ruokkeja. Miehet peljästyvät toisiaan, kun päivä\npaistaa heihin. Tukka ja parta ovat saaneet kasvaa. He eivät ole\npeseytyneet vuoden päiviin ja ovat naamaltaan mustia kuin neekerit.\nNansenilla, joka muuten on mitä vaaleaverisin, on nyt sysimusta tukka.\nHeille on suotava anteeksi, etteivät he kylve, kun on neljänkymmenen\nasteen pakkanen.\n\nEnsimäinen karhu on saapunut. Se tulee raappimaan majaa ja pyrkii\nsisälle, sieltä kun tuoksuu perin herttaisesti. Luoti tervehtii sitä\nkäytävässä. Ja kun se on paennut jyrkälle rinteelle, kohtaa sitä\ntoinen, ja se kierii vinhasti kuin potkupallo alas. Sen lihoilla elivät\nNansen ja Johansen sitte kuusi viikkoa. Päivien pitentyessä laittelivat\nhe uusia varustuksia. Huopapeitteistään he ompelivat housuja.\nJalkineita kursittiin kokoon, hihnoja leikeltiin mursunnahasta, uusia\nliistoja sovitettiin rekiin, ruokavaroja pantiin säilyyn, ja toukokuun\n19. p:nä läksivät Nansen ja hänen toverinsa pesästään ja samosivat\nedelleen lounasta kohden.\n\nTuon tuostakin täytyi heidän pysähtyä lumimyrskyn vuoksi. Teltit he\nolivat uhranneet ja ryömivät sensijaan rekien väliin, jotka peittivät\npurjeella. Kerran vajosi Nansen sukset jalassa ja olisi hukkunut, ellei\nJohansen olisi päässyt apuun viime hetkessä. Vettynyt lumi oli ohuen\njään verhona. Heidän täytyi aina pitää varansa ja etsiä kannattavaa\njäätä. Ruokavarat loppuivat, mutta meressä vilisi mursuja. Toisinaan\nolivat eläimet niin pelottomia, makaillessaan ryhminä jäällä, että\nNansen saattoi mennä ihan lähelle valokuvaamaan niitä. Kun yksi uros\nammuttiin, makasivat toiset paikoillaan, ja ainoastaan suksenporkilla\nhuidellen pääsi niistä eroon. Silloin laahustivat ne peräkkäin tiehensä\nja molskahtivat pää edellä veteen, joka näytti kiehuvan niiden\nympärillä.\n\nKerran oli vaeltajilla niin tasainen jää ja hyvä myötätuuli, että he\nnostivat purjeet rekiin, seisoivat suksilla edessä ja ohjasivat ja\nantoivat luistaa, jotta viuhui.\n\nToisena kertana purjehtivat he yhteenköytetyillä kajakeilla ja aikoivat\npoiketa maihin eräälle saarelle, saadakseen paremman näköalan.\nKajakkipari kiinnitettiin nahkanarulla. Heidän kuljeskellessaan saaren\nlaella huudahti Johansen: \"Hei, kajakithan ovat karussa!\" He ryntäsivät\nalas rantaan. Tuuli kävi maalta päin. Ulapalla oli armottomasti menossa\nkoko heidän nykyinen maallinen tukensa. \"Ota kelloni!\" huusi Nansen,\nheitti pari vaatekappaletta yltään, hyppäsi jääkylmään veteen ja lähti\nuimaan kajakkien perässä. Nämä ajelehtivat nopeammin kuin Nansen ui.\nNäytti toivottomalta. Hän tunsi jäsentensä jäykistyvän, mutta hänen\nmielestään sopi yhtä hyvin nukkuakin kuin uida takaisin ilman aluksia.\nHän ponnisteli henkensä edestä, väsyi, asettui selälleen, jatkoi, näki\nvälimatkan lyhenevän ja elpyi viimeiseen yritykseen. Hän oli aivan\npuutunut ja uppoamaisillaan, kun sai kiinni aluksiin sidotusta suksesta\nja pääsi sen varassa hengähtämään. Sitte hän vääntäytyi toiseen\nkajakkiin ja souti takaisin, takaisin, hytisten ja hampaat loukkua\nlyöden, jäykkänä ja siniseksi kylmettyneenä. Mutta maihin hän saapui.\nJohansen pisti hänet makuusäkkiin ja latoi hänen päälleen mitä\nsaatavissa oli. Ja muutaman tunnin nukuttuaan oli hän pirteä kuin särki\nja antoi illallisen maistua. Yhä eteenpäin etelää kohti joutuu heidän\nuskalias retkensä yli jään ja aaltojen. Nyt purjehtivat he enimmäkseen\nkajakeilla. Mursu sukelsi esille Nansenin aluksen vierestä ja koetteli\ntorahampaillaan sen kestävyyttä, ollen vetää sekä kajakin että soutajan\nmukanaan suolaiseen syvyyteen. Kun eläin oli vetäytynyt tiehensä, tunsi\nNansen epämieluisan kylmää ja kosteaa jaloissaan. Hän souti lähimmälle\njäänreunalle. Siinä vajosi matalaan veteen kajakki, joka oli vähitellen\ntäyttynyt, ja koko sen sisältö kastui ja turmeltui. Silloin täytyi\nheidän pitää kunnollinen pysähdys ja korjata kaikki vammat, mursujen\nröhkiessä ja puhkuessa ihan likellä.\n\nTämä Nansenin matka on urotyönä ainoa laatuaan naparetkien historiassa.\n\"Erebuksen\" ja \"Terrorin\" 134 miehestä ei ainoakaan ollut kyennyt\npelastautumaan, vaikka he eivät olleet menettäneet laivojansa ja vaikka\nolivat aivan lähellä rannikkoa, missä oli ihmisiä ja riistaa. De Long\noli menehtynyt epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta nämä kaksi\nnorjalaista olivat nyt viettäneet napamerellä viisitoista kuukautta\nilman mitään vaurioita, vieläpä pysyen mitä parhaassa voinnissa.\n\nHeidän vapautumisensa hetki oli lähellä. Kesäkuun 17. p:nä tapasi\nNansen äkkiarvaamatta miehen koirineen, englantilaisen Jacksonin, joka\noli oleskellut kaksi vuotta Frans Josefin maalla, tehden rekimatkoja ja\ntutkimuksia. He menivät Jacksonin taloon, jonne Johansen myöskin\nhaettiin. Kesällä tuli alus tuomaan Jacksonille lisätarpeita. Sillä\nlaivalla matkustivat Nansen ja Johansen kotiaan. Jo Vuoreijassa saivat\nhe sähkösanomia omaisiltaan, ja heidän ilollaan ei ollut rajoja.\nAinoastaan yksi huoli painoi heitä. Missä oli \"Fram?\"\n\nEräänä yönä herätettiin Nansen Hammerfestissä. Oven takana seisoi\nlähetti ja tahtoi heti puhutella häntä. Kyllä, mutta lähetin piti\nodottaa, kunnes hän sai vaatteet yllensä, arveli Nansen. Vihdoin tuli\nhän ulos. Sähkölennätinkonttorin päällikkö itse oli lähettinä. \"Niin,\nkatsokaas, minulla on sähkösanoma, joka varmaan herättää\nmielenkiintoanne\", sanoi lennätinpäällikkö. Nansen avasi ja luki:\n\"'Fram' saapunut mitä parhaassa kunnossa. Kaikki hyvin laivalla. Lähden\nheti Tromsöhön. Tervetuloa kotiin.\" Ja sähkösanoman lähettäjä oli\n\"Framin\" kapteeni, urhoollinen ja uskollinen Sverdrup.\n\n\n\n\n23. Ilmapurjehtija.\n\n\nRuotsalainen Andrée oli jo tunnettu ilmapallopurjehtija ja kuuluisa\ntavattoman vaarallisesta retkestään öisessä syysmyrskyssä Ahvenanmaan\nsaariston yli, kun hän esitti suunnitelman ilmapallomatkaa varten, joka\nei rajottunut Itämereen. Hän tahtoi leijua yli koko Pohjoisen Jäämeren\nHuippuvuorilta Beringin salmelle, 370 penikulman taipaleen, ja mikäli\nmahdollista lentää suoraan pohjoisnavan yli. Se on rohkein\nsuunnitelma, mitä tutkimusmatkailija on milloinkaan laatinut.\nJa Andrée oli miettinyt niin kauvan ja niin tarkkaan, että hän tiesi\ntäsmälleen, kuinka paljon mikin nuora, mikin ruuvi sai painaa.\nPallo oli valmistettava kaksinkertaisesta ja kolminkertaisesta\nkiinalaisesta silkistä ja öljyttävä sekä ulkoa että sisältä, jotta se\nmenettäisi mahdollisimman vähän 4.500 kuutiometrin suuruisesta\nvetykaasu-sisällöstään. Läpimitta olisi kaksikymmentä metriä, ja\nyläosan pinta verhottaisiin kalotilla, joka estäisi lumen tarttumasta\nverkkoon.\n\nPitkien laahusköysien avulla pidettäisiin pallo aina samalla\nkorkeudella. Ne valmistettaisiin kookoskuiduista, jotta ne kelluisivat\nveden päällä; jään yli liukuisivat ne paljoa keveämmin kuin maan yli,\nmissä ne usein tarttuvat puihin ja muihin esineihin ja panevat pallon\nvaarallisesti nytkähtelemään. Jos puolet köyttä on maassa ja toinen\npuolikas leijuu ilmassa, niin ainoastaan jälkimäinen painaa palloa\nalaspäin. Mutta jos pallo vaipuu, joutuu yhä suurempi osa köyttä\nlepäämään maassa, joten pallo keventyy ja kohoaa. Laahusköydet estävät\nsitä myös nousemasta liian korkealle, sillä mitä pitemmät osat köysiä\nriippuu ilmassa, sitä enemmän ne painavat palloa taas alas. Seurauksena\non, että se aina pysyy jokseenkin samalla korkeudella maan pinnasta.\n\nLaahusköysillä on toinenkin tarkoitus. Kihnaten meren pintaa tai jäätä\nne ehkäisevät pallon nopeutta. Tuuli kulkee senvuoksi joutuisammin kuin\npallo, joka ei ole vapaa, vaan laahautuu maan varassa. Asettamalla\npurjeen jommallekummalle sivulle voipi siis jossain määrin ohjata\npalloa oikealle tai vasemmalle vallitsevasta tuulensuunnasta.\n\nPalmikoiduista pajunvesoista tehdyn gondoolin tulee olla pyöreä,\ntilava, luja ja kevyt, varustettu katolla, jonka päällä ilmapurjehtijat\nvoivat seistä tekemässä havaintojaan kuten rintasuojan reunustamalla\nlavalla. Luukusta päästään alas gondooliin, jossa on makuusijat\nkahdelle miehelle. Kattoon on kiinnitetty pieniä vitsaskirjahyllyjä, ja\nparista ikkunasta avautuu näköalaa. Seinissä on runsaasti taskuja ja\nsilmukoita kaikenlaisille kapineille. Kuuden paksun köyden varassa\nriippuu gondooli kantorenkaassa. Kahdeksan 70 metrin pituista\npainolastiköyttä riippuu ilmalaivasta lieventämässä sysäyksiä, siltä\nvaralta että tuuli äkkiä painaa pallon maanpintaa vasten. Ne voidaan\nmyös sivaltaa poikki, jos pallo menettää niin paljon kaasua, ettei se\nkykene kannattamaan ilmassa koko painoitustaan. Kaikki nämä laahus- ja\npainolastiköydet vastaavat yhteensä noin 1.000 kiloa.\n\nPallon arveltiin voivan pysyä ilmassa kolmekymmentä päivää. Mutta\nsaattoihan tapahtua, että se joutui tyveneen tai ajautui takaisin\nnapaseudun ahtojään yli. Sen vuoksi oli oltava varustautuneita\njättämään ilmapallo ja lähtemään paluumatkalle yli jään. Siitä syystä\notettiin mukaan kelkkoja ja lumikenkiä, teltti, purjekankainen vene ja\nkolme kivääriä ampumatarpeineen. Sadaksi päiväksi lasketut ruokavarat\nsullottiin säkkeihin ja taskuihin kantorenkaan yläpuolelle.\n\nKuinka laitettaisiin ruokaa ja saataisiin jotakin lämmintä tuolla\nylhäällä kylmässä? Siihenkin oli keino; valmistettiin erikoinen\nkeittokoje, jonka tuli riippua nuorassa syvällä ilmapallon alla.\nTarvitsi vain asettaa rasiallinen lihamöykkyjä, kala-annos tai lientä\npataan, pitää väkiviinalamppu täytettynä ja laskea koko laitos\ngondoolin alapuolelle. Narusta vetämällä saatiin tuli lamppuun, ja kun\nruoka oli kiehunut tarpeeksi kauvan, voitiin letkun avulla sammuttaa\nliekki ja sitten vetää ylös keittokoje.\n\nEikö noilla rohkeilla ilmapurjehtijoilla ollut mitään keinoa tietojen\nantamiseksi lennossaan matkansa kulusta? Kyllä oli; he ottivat mukaansa\nkolmetoista korkkipoijua, joiden ympäri oli kierretty kuparilankaa ja\nsisälle sovitettu metalliputki kirjesäiliöksi. Poijut olivat\nnumeroittuja, ja isoin aiottiin heittää ulos, kun oltaisiin päästy\npisimmälle pohjoiseen.\n\nJa eräällä tavalla voitiin lähettää kirjotettuja kirjeitä suoraan halki\nilman. Tähän tarkotukseen ostettiin viitisenkymmentä kirjekyyhkystä,\nparasta rotua. Ilmamatkalla asustaisivat kyyhkyset kevyissä\nvitsashäkeissä, jossa niillä oli pieniä aluminiumista tehtyjä\nvesikaukaloita ja pikku vasuja jyvien, herneiden ja rapsinsiementen\nsäilyiksi. Kyyhkyset otettiin mukaan Huippuvuorille.\n\nNiin, kaikki oli hyvin harkittua. Kokonainen teos on kirjotettu\ntuon matkan pelkästä varustamisesta. Kahden seuralaisensa kanssa\npiti Andréen nousta ilmaan Tanskalaissaarelta Huippuvuorten\npohjoisrannikolta heinäkuun alussa, jolloin aurinko on näkyvissä yötä\npäivää. Silloin voisi aina ottaa valokuvia, jos purjehtisi yli\ntuntemattomien saarten. Alituinen auringonpaiste pitäisi kaasun\npallossa samalla lämpöasteella, ja kantovoima pysyisi siten\nmuuttumattomana niin kauvan kuin pallo oli ylhäällä.\n\nAndrée oli varma matkan onnistumisesta. Niin, parhaassa tapauksessa\nkävisi kaikki kuin tanssi. Eräällä ilmapallomatkallaan, Göteborgista\nGotlannille, hän oli viilettänyt neljäkymmentä penikulmaa kolmessa\ntunnissa. Sellaisella vihurilla hän pääsisi navalle yhdeksässä\ntunnissa. Tavallisella tuulella kulkisi sen matkan parissa päivässä.\nNiin, jos hänellä olisi onnea sään suhteen, ja jos hän saisi hyvän\netelätuulen Huippuvuorilta ja muutenkin kaikki kävisi myötäisesti, niin\nhän voisi olla viikon kuluttua Beringin salmella taikka jossakin kohti\nAasian tai Amerikan pohjoisrannikkoa. Mutta \"tuuli puhaltaa minne se\ntahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, etkä tiedä, mistä se tulee tai\nmihin se menee\".\n\nRuotsissa herätti hanke ensin hämmästystä, sitten ihailua ja lopuksi\nihastusta. Mutta mistä saisi Andrée rahat? Tarvittiin kaksisataatuhatta\nmarkkaa. No, Alfred Nobel tarjoutui merkitsemään puolet, kuningas\nOskar, joka anteliaasti kannatti kaikkea, mitä tutkimusmatkoiksi\nsanottiin, avusti neljänneksellä, ja muut lahjottivat lopun.\n\nKun kaikki oli valmista, matkusti Andrée Huippuvuorille.\nTanskalaissaarelle rakennettiin mahtava, vajan näköinen talo ilmapallon\nsuojaksi, sitä täytettäessä. Heinäkuun lopulla oli pallo täytettynä, ja\nnyt odotettiin vain etelätuulta. Mutta tuuli puhalsi alati pohjoisesta\ntai lännestä. Päivät kuluivat, sumu ja lumiräntä eivät parantaneet\ntoiveita. Odotettiin turhaan. Suotuisaa tuulta ei vain tullut.\nVuodenaika kävi myöhäiseksi. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Pallo\ntyhjennettiin, kaikki tavarat sullottiin kokoon, ja sitten hän matkusti\nTukholmaan. Jotkut pilkkasivat häntä, mutta useimmat ihailivat hänen\nmaltillisuuttaan. Varat, jotka tarvittiin uuteen yritykseen, merkittiin\nRuotsin miesten keskuudessa heti. Toukokuun puolivälissä seuraavana\nvuonna piti hänen palata Tanskalaissaarelle.\n\nToukokuun 12. p:nä 1897 jätti hän Tukholman ainiaaksi. Lähtö tapahtui\nnyt aivan hiljaa. Häntä oli usutettu tarpeeksi, ja saattoi käsittää,\nettä hän nyt nousisi ilmaan, meni se sitte syteen tai saveen.\nKesäkuussa vallitsi Tanskalaissaarella sama kiire kuin edellisenäkin\nvuonna. Heinäkuun alussa oli kaikki valmiina, ja odotettiin vain\netelätuulta. Koitti sunnuntai, heinäkuun 11. p. Jo kello kolmelta\naamulla näkyi vedenkalvossa pientä viriä Hollantilaisniemen edustalla.\nSe oli etelälounainen tuulahdus ja voimistui hetki hetkeltä.\n\nKanunaveneestä, joka oli tuonut heidät sinne, komennettiin miehistö\nmaihin repimään ilmapallorakennusta, jolloin käytettiin monia\nhuolellisia varokeinoja pallon vahingoittumisen estämiseksi. Kaikista\nvalmistuksista suoriudutaan viimein, Andrée kiittää auttajiansa, ristii\npallonsa \"Kotkaksi\" ja jättää kiireiset jäähyväiset kullekin. Hän\nhyppää ylös gondoolin kannelle, jonne hänen molemmat kumppaninsa\nStrindberg ja Fränkel ovat jo asettuneet isänmaan lipun suojaan.\nPidäkepunnuksien nuorat katkaistaan yhtaikaa, ja \"Kotka\" kohoaa\nmajesteetillisesti pesästään.\n\nLaahus- ja painolastiköysien siukuessa vettä myöten ja kyntäessä\nleveätä vakoa meren pintaan, leijuu \"Kotka\" koilliseen päin yli\nHollantilaisniemen. Sitä ennen laskeutuu se kerran arveluttavasti,\nkenties ylhäältäpäin vaikuttavan tuulen painamana. Gondooli ihan\nkoskettaa laineitakin, mutta poukkoaa jälleen ylös. Yhdeksän\nhietasäkkiä on heitettävä yli laidan, jotta \"Kotka\" suoriutuu tuulen\nalapuolella kohoavista kallioista. Kaksisataa kiloa painolastia meni\nsiten hukkaan. Pahinta oli kuitenkin, että hyvin suuri osa laahusköysiä\noli mennyt poikki ylösnoustessa. Siinäkin menetettiin puoli tonnia\npainolastia.\n\nKoko se suunnitelma, johon Andrée oli perustanut matkansa, oli siten\nkumoutunut. Hänellä ei enää ollut kunnollista laahuskiinnikettä\nmaanpinnalla, hän leijui irrallisessa ilmapallossa, tahdottomasti\nseuraten oikullisia tuulia.\n\n\"Kotka\" nousikin noin seitsemänsataa metriä korkealle. Hetkisen oli se\npilven peitossa, mutta tuli jälleen näkyviin. Tunnin kuluttua hävisi se\nikuisiksi ajoiksi kalliosaarten taakse koilliseen ja meni suureen\nyksinäisyyteen.\n\nHiljaisina ja vakavina läksivät ruotsalaiset \"Svensksund\"-laivalle ja\nmatkustivat kotiaan.\n\nMiten jännittyneenä odottikaan koko maailma uutisia Andréesta, ja\nkuinka sähkölennättimet toimivatkaan, kun tuli tietoon, että hän oli\nkohonnut ilmaan ja hävinnyt pohjoiseen! Tuskin oli koko maailmassa\nsanomalehteä, joka ei olisi sisältänyt palstamäärin kuvauksia tästä\nuhkarohkeasta lennosta. Ja kaikkialla ihmeteltiin, miten siinä käynee.\nKoetettiin laskea, kuinka kauvas etelätuulta saattoi riittää ja missä\npallo todennäköisimmin tulisi taas näkyviin. Siinä kunnossa, missä\n\"Kotka\" oli noussut, ei arveltu sen voivan pysyä ilmassa pitempään kuin\nkorkeintaan kaksi viikkoa. Mutta siinä ajassa ehtisi se kulkea\nsuunnattomia matkoja, ja milloin hyvänsä saattoi se tulla näkyviin\nasutuilla seuduilla. Valaanpyytäjiä ja kalastajia oli parastaikaa\nliikkeellä pohjoisilla vesillä. Ja jännitys kohosi sitä mukaa kuin\npäivät kuluivat. Ei välitetty enää pohjoisnavasta. Mihin ikinä pallo\nlaskeutuisikin, olisi se suorittanut merkillisimmän purjehduksen, mistä\nihmiset olivat koskaan kuulleet puhuttavan.\n\nTuskin oli kahta viikkoa kulunut, kun jo ensimäiset huhut kiersivät\nlihavin kirjaimin maailman sanomalehdistön palstoilla. Heinäkuun 17.\np:nä oli eräs hollantilainen nähnyt pallon kelluvan Vienanmerellä.\nAsiaa tutkittaessa saatiin selville, että se oli luultavasti ollut vain\nkuollut ja pöhöttynyt valas, minkä hollantilainen oli nähnyt.\n\nSitten ihan sateli huhuja joka puolelta. Grönlannin länsirannikolla oli\nkuultu pyssynlaukauksia mereltä. Selvästi oli siellä Andrée tovereineen\njäälautalla ajelehtamassa etelään aivan kuin \"Polariksen\" miehistö. Kun\nlaivoihin syyspimeällä kuultiin jäälokkien, kiislojen tai ruokkien\nkirkunaa, heti oli Andrée siellä purjekangaskanootissaan tuuliajolla ja\nhuusi apua.\n\nJa kuinka moni pohjoisnavan naapureista olikaan omin silmin nähnyt\npallon! Kaukana sisä-Siperiassa olisivat venäläiset turkiskauppiaat ja\ntalonpojat voineet mennä valalle, että he näkivät pallon leijailevan\nsen tai sen kylän yli. Etäisessä idässä oli maanpakolaisten saarella\nSahalinilla \"Kotka\" hiljaa ja salaperäisenä leijunut alastomien\nkallioiden yli.\n\nPohjois-Amerikan intiaanit olivat nähneet pallon. Toiset olivat\ntietävinään, että Andrée oleksi Klondikessa ja oli lähettänyt kirjeitä\nsieltä. Kerrottiinpa, että pallo oli eräänä päivänä viilettänyt yli\nBrittiläisen Columbian. Kanadassa olivat eskimot nähneet muutamia\nvalkoihoisia miehiä, joilla oli ruokavaransa isossa kummallisessa\nvehkeessä. Toiset olivat nähneet näkyjä ja tiesivät, että Andrée ja\nhänen toverinsa olivat pudonneet mereen ja hukkuneet -- he olivat itse\nnähneet, miten se tapahtui. Toiset taas vakuuttivat, että Andrée oli\nvielä elossa, mutta tarvitsi pikaista apua.\n\nJo syksyllä lähetettiin Ruotsista apua, ja ruokavaroja asetettiin\nsellaisille paikoille, missä arveltiin Andréen mahdollisesti käyvän.\nEräs retkikunta tutki suuren osan siperialaista jäämerenrannikkoa ja\nalotti De Longin ja hänen tovereittensa silloin tyhjistä haudoista.\nProfessori Nathorst luuli, että Andrée ja hänen toverinsa olivat\njoutuneet Itä-Grönlantiin, missä he olisivat voineet kauvan elää\nmyskihärillä. Hän varusti senvuoksi \"Antarktik\"-laivan ja tutki\nrannikon läpikotaisin. Andréeta hän ei löytänyt, mutta hän toi kotiin\nerinomaisia karttoja, kokoelmia ja havaintoja.\n\nNiin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Silloin tällöin nousi uusi huhu ja\nherätti uinuvan jännityksen uudelleen henkiin.\n\nMutta minne olivat ne kolmetoista poijua joutuneet, ja missä olivat ne\nkolmekymmentä kyyhkystä?\n\nPoijuista löytyi parin vuoden kuluttua viisi. Kolme oli rikkoutunutta,\nja niistä puuttui putket kirjeineen. Kahdessa oli kirjelmä, ja ne\nolivat kulkeutuneet pitkät matkat virran mukana meren yli. Toinen\nlöytyi Norjan pohjoisrannikolta, toinen Islannista. Ne oli heitetty\npallosta k:lo 10 ja k:lo 11 samana päivänä, jona Andrée oli noussut\nilmaan, ja kirjelaput antoivat lyhyitä tietoja suunnasta, paikasta,\njohon poiju oli heitetty, ja matkalaisten tilasta. Kello kymmenen\nkulkivat he koillista kohti, kaikki meni hyvin; he leijailivat irtojään\nyläpuolella, \"ilma ihana, mieliala erinomainen\". Kello yksitoista\nolivat he kuusisataa metriä merenpinnan yläpuolella, \"kaikki hyvin\".\n\nAinoastaan yksi kyyhkynen tavattiin. Sen löysi jo neljä päivää\nilmaannousun jälkeen eräs norjalainen valaanpyyntilaiva. Ja\nmerkillisintä sen tiedonannossa oli se, että Andrée oli kirjottanut sen\nheinäkuun 13. p:nä kello puoli yksi päivällä. Pallo oli silloin\nleijunut ilmassa neljäkymmentäkuusi tuntia ja pysynyt ylhäällä\nkauvemmin kuin mikään muu ilmalaiva. Pienessä kokoonkäärityssä\nsilkkipaperissa oli luettavana m.m.: \"Kaikki hyvin pallossa. Tämä on\nkolmas kyyhkysposti. Andrée\". Pallo oli silloin Huippuvuorten\npohjoispuolella, mutta ajautui hyvää vauhtia itäkaakkoon.\n\nSen hetken jälkeen ei tiedetä mitään \"Kotkan\" kohtalosta eikä kai tulla\ntietämäänkään.\n\nVielä kaksi vuorokautta ilmaannousun jälkeen oli kaikki hyvin pallossa,\nja matkailijoilla ei ollut mitään syytä pelkoon lähimmän tulevaisuuden\nsuhteen. Kenties he ovat leijuneet ympäri, milloin pohjoista, milloin\netelää kohti useita päiviä. Pallon kantovoima vähentyi kuitenkin päivä\npäivältä, ja viimein ei \"Kotka\" enää jaksanut kantaa taakkaansa.\nSilloin heidän täytyi painua alas. Missä se on tapahtunut ja miten,\nsitä ei voi tietää.\n\nJos he laskeutuivat ahtojäälle navan läheisyyteen, Beringin salmen\ntaholle, oli heidän asemansa melkein toivoton, kun ruokavarat eivät\nvoineet riittää pitkään jäävaellukseen.\n\nLuultavimpana pidetään, että pallo kulkeutui meren eteläiseen osaan\nFrans Josefin maan ja Kuolan niemimaan välille. Pallo on väljennyt\nvähitellen ja painunut yhä alemma. Kaikki köydet on katkaistu sen\nkeventämiseksi. Kaikki painolasti on heitetty ulos. Siten on pallo\nleijunut vielä muutaman tunnin, kenties päivän. Mutta sitten se on taas\nvajonnut, ja tummanvihreä meri on ammottanut heidän allaan. Silloin on\nviimeiset poijut uhrattu, ja kaikki, mitä ilman on voitu tulla toimeen,\non heitetty pois. Pallo on kohonnut hetkeksi, mutta sitte jälleen\nlaskenut, avutonna ajelehtaen pienimmänkin tuulenhengen mukana. Audrée\noli mies, joka ei lannistunut vaaran hetkenä. Hän ja hänen toverinsa\ntaistelivat urheasti viimeiseen asti.\n\nJos tuuli on käynyt vanhan maailman pohjoisrannikolle päin, olisi\nheillä ollut toivoa saada piankin ihmisten apua. Silloin ovat he\nsaattaneet syytää mereen melkoisen osan ruokavaroja ja paljon muuta.\nJäljellä olleet kyyhkyset voitiin laskea vapauteen ja niiden häkit\nheittää alas. Kenties matkalaiset kuitenkin vajosivat eivätkä nähneet\nmissään maata. Silloin on lopulta ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.\nGondooli on laahannut vettä kuin kelkka, heittelehtinyt sinne ja tänne\nja saanut töytäyksen jokaiselta aallonharjalta. Silloin ovat he\nkiivenneet ylös kantorenkaaseen ja irrottaneet gondoolin. Sellaisen\nkevennyksen jälkeen on \"Kotka\" noussut viimeiseen lentoonsa. Kenties he\nylemmässä ilmakerroksessa tapasivat tuulen, joka ajoi heidät taas\nmerelle. Tuollaisessa tilanteessa on kysymys ainoastaan joistakuista\ntunneista, sillä sitte kun pallo on saavuttanut suurimman korkeutensa,\npainuu se jokseenkin nopeasti. Kun he seuraavalla kerralla olivat\nalhaalla vesirajassa, ei ollut mitään muuta kuin kantorengas\nirrotettavana.\n\nMillaiseksi heidän loppunsa tulikaan, toivokaamme sen olleen pikainen!\nVielä tänä päivänä, näin monen vuoden kuluttua, emme tiedä siitä.\nHeidän retkensä on ollut turha, mutta itse pysyvät he kaikkina aikoina\nmiehekkyyden ja miehuuden esikuvina. He uursivat uusia uria, ja se aika\non lähellä, jolloin muut paremmilla apuneuvoilla seuraavat heidän\nnäkymättömiä jälkiään \"ylös ilmojen halki ja ulapan yli kuin myrskynä\ntuulten teitä\".\n\n\n\n"]