[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFFw4VhaFwO-wl8wZgs_riU8woNyIdp6xgPZTqpN0dRI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2749,"Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita","Sand, George",1804,1876,"2749-sand-george-ranskalaisia-kansansatuja-ja-tarinoita","2749__Sand_George__Ranskalaisia_kansansatuja_ja_tarinoita",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[16],"ranskalainen","fi",1858,1885,18634,119427,false,36863,[25,26],"Folklore -- France","Legends -- France",[28,29],"French Literature","Mythology, Legends & Folklore","\"Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita\" by George Sand is a collection of French folktales likely written in the late 19th century. This work delves into the rich tapestry of folklore, featuring various supernatural beings and enchanting narratives that explore the intersections of human experience and mystical elements from the natural world. It introduces a range of characters and themes, such as spirits, enchanting landscapes, and the pivotal moments when ordinary lives intersect with the extraordinary.  At the start of the collection, the narrative unfolds with tales of \"Aarne-valkeat,\" mischievous spirits that ensnare unsuspecting travelers, leading them astray in the wilderness. The opening portion depicts a shepherd named Andre, who encounters these spirits in the guise of flickering lights. Initially drawn to their allure, he faces haunting challenges and ultimately learns the consequences of his dealings with them. As the stories progress, a blend of humor and horror emerges, highlighting the struggles between humans and these ethereal forces, setting the stage for further folktales filled with intrigue and moral lessons. (This is an automatically generated summary.)",[],337,"Kokoelma ranskalaisia kansantaruja ja -satuja, jotka pohjautuvat erityisesti Berryn alueen suulliseen perinteeseen. Sisältö koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa esiintyy yliluonnollisia ilmiöitä, kuten virvatulia, peikkoja ja metsän henkiä.","George Sandin 'Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2749. E-kirja on4 public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia \nirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RANSKALAISIA KANSANSATUJA JA TARINOITA\n\nKirj.\n\nGeorge Sand\n\n\nSuomennos alkukielestä\n\n\n\n\n\nNikolainkaupungissa,\nWaasan Painoyhtiön kustantama ja kirjapaino,\n1885.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAarne-valkeat\nMetsän hävittäjä\nNeitoset\nLoihto- eli ukon-kivet\nPesu-ämmät eli yölliset pesijät\nIso-eläin\nKivi-miehet\nEp-Nell'in tonttu\nSuden-johtaja\nLe lupeaux\nKala-lammikon munkki\nLupinit\nJuokseva haltiatar\nVanhojen aikojen muistoja\n\n\n\n\nAARNE-VALKEAT.\n\n\n    Ne ovat turmiollisia, itsepäisiä henkiä. Niin pian kuin huomaavat\n    matkustajan, ympäröitsevät ne hänen, kiusaavat ja härsyttävät\n    häntä. Sitte ne pakenevat ja vetäytyvät erämetsiin; ja niin hänen\n    kokonaan eksytettyään, katoavat.\n\n                                            Maurice Sand.\n\nVirvatulet eli liekkiöt, joiksi aarne-valkeat myöskin kutsutaan, ovat\nsinertäviä ilman-ilmiöitä, joita jokainen on joskus yöllä nähnyt\nliehuvan liikkumattomien lätäköiden tyynellä pinnalla. Sanotaan näiden\nilman-merkkien olevan itsessänsä liikkumattomia, mutta vähinkin\ntuulenpuuska saattaa ne leimuamaan, ja silloin näyttävät ne muuttavan\npaikkaa, mikä joko huvittaa tahi peljättää näkijän mielikuvitusta sen\nmukaan, kuin hän on taipuvainen synkkämielisyyteen tahi iloiseen\nrunollisuuteen.\n\nRahvas eli yhteinen kansa luulee niitä kiirastulessa [Kiirastuli on se\nvälitila, johon katoolisen uskon mukaan luullaan kuolleitten sielujen\nensiksi joutuvan ja josta jälkeen jääneiden rukouksien ja sielumessujen\nuskotaan voivan heitä vielä pelastaa.] oleviksi sieluiksi, jotka anovat\nihmisten esirukouksia, taikka pahoiksi hengiksi, jotka kavalasti\nhoukuttelevat heitä hurjasti juoksemaan tuhansiin mutkiin ja viimein\nvievät heidät jonkun lammikon tahi virran pohjaan. Samoin kuin peikot,\nniin nämäkin kuuluvat nauravan sitä heleämmästi, jota varmemmin ne\nnäkevät saavansa saaliinsa auttamattomaan perikatoon.\n\nMielipiteet ovat sangen erilaiset näiden liekkiöiden parempien tahi\npahempien aikeiden ja luonteiden suhteen. Niitä on semmoisiakin\nolemassa, jotka vaan siihen tyytyvät, että saattavat ihmiset eksyksiin\nja jotka tarkoituksensa perille päästäkseen, mielihyvällä pukeutuvat\neri haahmoihin.\n\nOli kerta lammaspaimen — niin kerrotaan — joka oli niin osannut\nsaavuttaa niiden suosion, että ne sekä menivät että tulivat hänen\nkäskystänsä. Näiden suojeluksessa menestyi hänelle kaikki hyvin. Hänen\nlammaslaumansa viihtyi ja mitä häneen itseen tuli, ei hän koskaan\nsairastanut, vaan nukkui levollisesti ja söi halukkaasti niin suvella\nkuin talvellakin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän laihtumaan, kävi kalpeaksi\nja surumieliseksi. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, kertoi hän\nseuraavan:\n\nMuuanna yönä hänen maata pantuansa lammastarhan vieressä olevaan\nmajaansa, herätti hänet kirkas valo ja hänen asuntonsa katolta kuuluva\nkova kolkutus.\n\n— Mikä nyt on hätänä? kysyi hän, varsin oudoksuen, ett'eivät koirat\nolleet häntä varoittaneet.\n\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta, sillä hän tuntui uupuneelta ja\noli ikäänkuin tukehtumaisillaan, näki hän edessänsä naisen, joka oli\nniin pieni, niin pieni, ja niin hoikka ja niin vanha, jotta hän\nhämmästyi, sillä ei yksikään elävä nainen voinut olla sellainen. Tällä\nei ollut muuta vaatetusta kuin pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka\nkokonaan peittivät haamun, niin ett'ei muuta näkynyt kuin pienet,\nryppyiset kasvonsa ja vähäiset kuihtuneet jalkansa.\n\n— No, poikueni, virkkoi se, tule nyt minun kanssani, hetki on tullut.\n\n— Mikä hetki? kysyi paimen vallan ällistyneenä.\n\n— Naimisemme hetki, vastasi nainen; olethan luvannut ottaa minut\nvaimoksesi.\n\n— Oho, sitä en luulisi, kosk'en edes teitä tunnekaan enkä milloinkaan\nennen ole teitä nähnyt.\n\n— Sinä valehtelet, paimen kulta! Sinä olet nähnyt minua minun\nloistavassa muodossani. Etkö tunne suo-liekkiöiden haltiaa? Ja etkö ole\nvannonut suorittaa ensimäistä pyyntöäni, palkaksi siitä suuresta\navusta, jonka olet minulta saanut?\n\n— Sepä tosi, mummu kulta; minä en ole se mies, joka lupaustani\nrikkoisin; mutta tuon valan minä tein sillä ehdolla, ett'ei se sotisi\nkristin-uskoani ja sieluni parasta vastaan.\n\n— No! kaikkea tässä pitää kuulla! Enhän minä tule niinkuin yölutka\nsinua viettelemään. Tulenhan minä säädyllisesti puetettuna kauniisin,\nhopeaisiin hiuksiini ja koristettuna kuin morsian. Vihille minä vien\nsinut yölliseen kirkkoon eikä mikään ole elävän ihmisen sielulle niin\nterveellistä kuin avio minun kaltaiseni kauniin hengen kanssa. No,\ntuletkos? Ei minulla ole aikaa tässä turhaan haastella.\n\nJa hän aikoi viedä paimenta muassansa pois. Mutta vallan hämmästyneenä,\nväistyi tämä, sanoen:\n\n— Eikä, hyvä rouva! se olisi liian suuri kunnia minun kaltaiselleni\nmiesparalle, ja sitä paitse minä olen vannonut pyhälle Andre'lle,\njoka on minun suojelus-pyhimykseni, pysyä poikamiehenä koko elinaikani.\n\nPyhimyksen nimi ynnä paimenen kieltävä vastaus saattoi ämmän aivan\nvihan vimmaan. Hän rupesi hyppimään ja torumaan, rajuten kuin\ntuuliaispää. Siinä hiuksetkin joutuivat epäjärjestykseen, jotta hänen\nmusta ja karvainen vartalonsa tuli näkyviin. Andre (tämä oli paimenen\nnimi) kauhistui nähdessään, että se oli vuohen ruumis, vaikka pää,\nkädet ja jalat olivat ikivanhan ämmän.\n\n— Palaja helvettiin, ilkeä velho-akka! kiljasi hän; minä manaan ja\nkiroon sinua nimessä...\n\nHän aikoi tehdä ristinmerkin, vaan huomasi sen tarpeettomaksi, sillä\nniin pian kuin hän nosti kätensä, oli kummitus kadonnut, eikä siitä\nollut muuta jälellä kuin pieni sininen liekki, joka liehui lammastarhan\ntakana.\n\n— Hyvä vaan, virkkoi paimen, liehu sinä liekkinä niin paljon kuin\ntahdot, minä en välitä, vaan nauran valollesi ja kujeillesi.\n\nTämän jälkeen aikoi hän mennä maata, mutta katso! hänen koiransa, jotka\nsiihen saakka olivat maanneet ikäänkuin lumottuina, rupesivat haukkuen\nja irvistellen hyppimään hänen päällensä ikäänkuin häntä tappaakseen,\nniin että hän suutuksissaan otti rautapiikkisen sauvansa, ja pieksi\nsillä niitä niinkuin ne huonon vartioitsemisensa sekä hurjuutensa takia\nansaitsivatkin.\n\nVäristen ja vinkuen kyyristyivät koirat hänen jalkainsa eteen maata,\nikäänkuin olisivat katuneet pahaa käytöstänsä, johon tuo paha kummitus\noli heidät pakoittanut. Saatuansa ne masentumaan ja nöyrtymään, aikoi\nAndre jälleen nukkua, mutta silloin ryntäsivätkin koirat ulos ja\nsyöksyivät ikäänkuin raatelevaiset pedot hänen karjalaumaansa. Hänen\nkaksi sataa lammastansa hyppäsi pelästyneinä ja hurmaantuneina yli\ntarhan aidan ja kiiti niittyjen poikki, juosten ikäänkuin hirviksi\nmuuttuneina, ja koirat taas raivoissaan kuin sudet ajoivat niitä takaa,\npureksien niiden jalkoja ja repien löyhyvää villaa, joka valkoisina\nhattaroina hasertui ja tarttui pensaisin.\n\nTuskissaan ei paimen ehtinyt edes pukea liiviä yllensä eikä kenkiä\njalkoihinsa, jotka kuumuuden tähden oli riisunut. Hän rupesi juoksemaan\nkarjansa perään, kiroten koiriansa, jotka eivät häntä vähääkään\ntotelleet, vaan karkasivat täyttä vauhtia, ulvoen kuin jänistä ajavat\nmetsäkoirat, ja hämmästyneet lampaat pakenivat niiden edeltä.\n\nNäin samosivat lampaat, koirat sekä paimen ympäri liekkiösuota eikä\nAndre-paran onnistunut saavuttaa karjaansa eikä saada koiriansa\nhillityiksi, jotka hän vihoissansa heti paikalla olisi tappanut, jos\nvaan olisi saanut käsiinsä.\n\nVihdoin, kun päivä jo alkoi koittaa, huomasi hän ihmekseen, että\nlampaat, joita hän ajoi takaa, olivatki hyvin hoikkia ja pitkiä naisia,\njotka lentelivät kuin tuuli ja näyttivät yhtä väsymättömältä kuin\nsekin.\n\nMitä koiriin tulee, niin ne olivat muuttuneet kahdeksi isoksi korpiksi,\njotka vaakkuen lensivät oksasta oksaan.\n\nHän ymmärsi nyt olevansa noiduttu ja peräti väsyneenä ja murheellisena\npalasi hän lammastarhaansa, jossa hän ihmekseen huomasi karjansa\nlevollisesti nukkuvan ja koirien niitä vartioitsevan; viimemainitut\njuoksivat vielä liehakoiden häntä vastaankin.\n\nPaimen heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa ja nukkui paikalla kuin kivi.\nMutta tulevana aamuna, kun hän auringon nousten luki lampaansa, huomasi\nhän että yksi oli poissa.\n\nIllalla eräs mies, jolla oli puunhakkuuta liekkiö-nevan ympäristöllä,\naasinsa seljässä toi hänelle hukkuneen lampaan, nuhdellen häntä hänen\nhuolimattomasta kaitsemisestansa ja varoittaen häntä vastedes yhtä\nsikeästi nukkumasta, jos mielisi säilyttää hyvää mainettansa ja\nisäntäinsä luottamusta.\n\nPaimen-raukalla oli paljon huolta tämän asian tähden, josta hän ei\nyhtään ymmärtänyt ja joka hänen pahaksi onnekseen seuraavana aamuna\ntaas uudistui, ehkä toisella tavalla.\n\nTällä kertaa oli hän näkevinään vanhan uhkean hopeasarvisen vuohen,\njoka houkutteli lampaita ja jota ne seurasivat ikäänkuin kilit hyppien\nympäri suurta nevaa. Hän näki koiransa paimeniksi muuttuneina ja\nitsensä pukiksi, jota nuo paimenet pakoittivat juoksemaan.\n\nSamaten kuin edellisenäkin päivänä, hän nytkin auringon noustessa\nseisahtui ja huomasi taas nuo valkoset liekkiöt, jotka jo ennenkin\nolivat häntä vietelleet. Hän palasi kotiinsa ja tapasi kaikki lampaansa\nsekä koiransa levossa paikoillansa. Väsymyksestä nääntymäisillään\nvaipui hän uneen ja nousi myöhäseen, luki lampaansa ja näki, että taas\noli yksi kadonnut.\n\nTällä kertaa hän oitis riensi lammelle, jossa yksi lammas juurikään oli\nhukkumaisillaan. Hän veti sen vedestä, mutta se oli liian myöhäistä\neikä se enään kelvannut muuksi kuin nyljettäväksi.\n\nTuo ilkeä vastahakoisuus oli jo kestänyt kahdeksan vuorokautta.\nKahdeksan elävää puuttui laumasta ja paimen — joko hän sitte\nnukkuessansa todellakin juoksi niinkuin unessa kävijä ainakin tahi\nainoastaan kuumeen hourauksissa luuli noin rientelevänsä — tunsi\nitsensä niin hermottomaksi ja kipeäksi, että pelkäsi pian kuolevansa.\n\nMuuan vanha, kaiketi viisas paimen, jolle hän vaivojansa kertoi, sanoi\nhänelle:\n\n— Ei liene muuta neuvoa, veikkoseni, kuin ettäs nait tuon akan, taikka\nsinä menetät paikkasi. Minä olen kuullut tuosta hopeasarvi-vuohesta\npuhuttavan, kuinka se vaivasi erästä paimenta niin, että hän murheesta\nsairastui ja kuoli. Siitäpä syystä minä en koskaan ole pitänyt\nminkäänlaista yhteyttä noiden liekkiöiden kanssa, vaikka ne ehkä\nolisivat saattaneet minua hyödyttää ja vaikka minä kyllä olen nähnyt\nniiden tanssivan lammastarhani ulkopuolella kauniitten, nuorten naisten\nhaamuissa.\n\n— Ehkäpä taitaisitte neuvoa minulle jotain vaihtokeinoa, jonka avulla\npääsisin tästä vapaaksi? kysyi Andre vallan alakuloisena.\n\n— Minä olen kuullut kerrottavan, vastasi vanhus, että se, joka voisi\nsaada tuon ilkeän vuohen parran ajetuksi, sen jälkeen voisi mielensä\nmukaan hallita sitä; mutta se kuuluu olevan sangen vaarallinen yritys,\nsillä jos yhden ainoankin karvan jätät ajamatta, niin vuohi saa\nvoimansa takasin ja vääntää sinulta niskat poikki.\n\n— Toden totta, tekisipä minun mieli tuota keinoa koittaa, vastasi\nAndre; sillä minulle on yhdentekevä, jos minä menettäisinkin henkeni,\nkoska kuitenkin nytkin riudun riutumistani.\n\nSeuraavana yönä näki taas paimen akan aarnio-valkean muodossa\nlähestyvän hänen majaansa ja hän huusi sille:\n\n— Tuleppas tänne ihana impi, niin paikalla pidämme häät. Mimmoiset\nnuo häät olivatkaan, sitä ei koskaan ole saatu kuulla; mutta\nsydänyön aikana, kun akka oli vaipunut sikeään uneen, tarttui paimen\nlammas-rautoihinsa ja keritsi niin taitavasti morsiameltansa parran,\njotta leuka jäi vallan paljaaksi, ja ihmekseen näki hän silloin, että\nse oli valkouen ja hieno kuin nuoren tytön leuka. Silloin hänen\npäähänsä juolahti se ajatus, että hän samoin voisi keritä koko\nvuohi-puolisonsa, niin ehkä se karvansa kanssa menettäisi rumuutensa ja\nilkeytensä.\n\nKoska se yhä nukkui tahi ainakin oli nukkuvinaan, niin ei mikään tuota\nkeritsemistä estänyt. Mutta työnsä päätettyään huomasi hän\nkummastuksekseen, että hän oli kerinnyt pihlajaisen sauvansa ja että\nhän makasi ihan yksin sen vieressä.\n\nPeloissaan mitä tämä uusi tenhous taas merkitsisi, nousi hän vuoteelta\nja ensimäiseksi työkseen luki lampaansa. Niiden luku oli kaksi sataa,\nikäänkuin ei yksikään niistä milloinkaan olisi hukkunut.\n\nHät' hätää poltti hän sitten kaikki vuohen karvat ja kiitti hyvää\npyhimystänsä, joka ei enään tästä puoleen sallinut liekkiöiden häntä\nkiusata.\n\n\n\n\nMETSÄN HÄVITTÄJÄ.\n\n\n    Onneton se nainen, joka puita metsässä kootessaan tiellään tapaa\n    puna-haarniska-miehen. Tämä, vaikka hän hävittää metsän puut, ei\n    kuitenkaan salli ihmisten hyötyä hänen raivoamisestansa.\n\n                                                        Maurice Sand.\n\nKöyhä kansa on joskus erinomaisesti runollinen. Sitä todistaa tämäkin\ntarina, jossa se niin suloisella surumielisyydellä laskee leikkiä\nomasta köyhyydestään:\n\n\"Huhtikuussa kultarinta-kerttu ja hippi-kerttunen tapasivat toisensa\nmetsässä ja rupesivat toisensa voimista ja aikaan-tuloa kyselemään.\n\n\"— Onhan sitä nyt sentähden hiljakseen meneskelty, sanoi\nkultarinta-kerttu; minä olen viettänyt hyvää talvea.\n\n\"— Samoin minäkin, vastasi hippi-kerttunen; minä olen elänyt\nhalkojen-hakkaajan luona ja minulla on ollut yltäkyllin lämmintä!\nNoilla ihmisillä — tiedätkös, veli kulta — on valkeita uuneissaan ja\nhe polttavat niin suuria halkoja kuin minun sääreni!\"\n\n\"— Todellako? kysyi kultarinta-kerttu kummastuen. Ja minä olen syönyt\nvatsani pakolleen maanviljelijän luona. Hänellä oli jyviä aitassaan, ja\nkosolta niitä olikin! kun laattialla seisoin, niin ne ulottuivat\nvatsaani saakka.\"\n\nTalonpoikaisen kansan kummitus-näöt niinkuin myös sen muinais-sadut\nantavat usein aihetta taikaluuloihin ja kansan taruihin, jotka\nosoittavat, että sillä, vaikka se tavallisesti on selvempää\nhavainto-voimaa vailla, on erinomaisen runollinen kyky kuvailemaan\nesineitä eläviksi olennoiksi ja heti käsittää niiden eriskummaisia\npuolia.\n\nMustiin pilviin laskeutuvan auringon tulenväriset heijastukset ovat\nsynnyttäneet luulon valkea- eli puna-haarniska-miehestä. Sen luullaan\nasuvan niitty-lepässä, joka hakattaessa näyttää sisältä voi-punaselta,\nja juoksevan puusta puuhun kaataen tai sytyttäen niitä palamaan.\n\nHän se muka on, joka yöllä virittää noita hirmuisia tulipaloja, jotka\nhävittävät kokonaisia metsiä ja joidenka sytyttämisestä ei milloinkaan\nsaada selkoa ja useinkin luullaan pahan suopain ihmisten teoksi. —\nSivumennessä ilmoitettakoon, että meteorein putoaminen on kylläinen\nselitys noihin tulipaloihin ja meidän-aikainen rahvas alkaa jo sitä\nymmärtää.\n\nKun mennä vuonna eräs vaimo Berthenoux'issa istui ovensa edustalla\nsukkaa kutoen, näki hän äkkiä niin kirkkaan valon, että se kovin\nhäikäisi hänen silmiään, ja kuuli semmoisen jyrinän, että luuli\njoutuvansa kuuroksi. Minuutin kuluessa oli hänen huoneensa jo\nilmi-tulessa; ja niin oli hätää, että tuskin ennätti sylissään pelastaa\nnukkuvan lapsensa. Hän näki huoneensa palavan semmoisella vauhdilla,\nett'ei sitä voinut muuksi uskoa kuin noidutuksi.\n\n— Ei se tavallista tulta ollut, kertoi vaimo; minä näin kyllä jotain\ntaivaasta putoavan, vaan se ei ollut tavallista ukkosen-valkeaa, sillä\ntaivas oli ihan selkeä eikä raju-ilmasta ollut enteitäkään.\n\nLukuisa joukko todistajia vakuutti tämän tapauksen todeksi, mutta ei\nkenenkään mieleen johtunut syyttää vaimo-parkaa perkeleelle\nantautumisesta tahi syypääksi Jumalan vihaan. Sata vuotta takaperin\nolisi asia toisin käynyt. Onneton vaimo olisi joutunut kirouksen\nalaiseksi ja jokaisen hyljättäväksi. Kaksi sataa vuotta sitte olisi\nvarmaan tuon tapauksen tähden tuomittu elävänä poltettavaksi joko tuvan\nomistaja tahi mikä ohitsekulkeva tahansa, joka kohtauksen hetkenä olisi\nsattunut aivastelemaan.\n\nTuli-miestä kutsutaan myös _metsän-hävittäjäksi_. Hän ilmaantuu\nuseammassa muodossa, ja toimittaa eri vehkeitään sen seudun mukaan,\nmissä hän oleilee. Ei hän aina salamoitse eikä sytytä metsiä palamaan\nja useammin häntä kuullaan kuin nähdään. Sumuisina öinä hän kahta\nkiivaammin iskee puihin ja metsänvartijat, jotka luulevat olevansa\nrohkeain metsän-varkaiden kanssa tekemisissä, rientävät häntä\ntavoittelemaan ja saavat joskus nähdä hänen mahdikkaan kirveensä\nmätkähtävän.\n\nMutta kas kummaa! Noissa isoissa puissa, joidenka kuultiin vinkuvan\nhänen iskuistansa ja joissa luultiin olevan syviä lovia, niissä ei\nhavaittu pienintäkään uurrosta.\n\n_Metsän-hävittäjä_ eli _hakkaaja_ eli _kolkuttaja_ — kummituksella on\nkaikki nämä nimet — rupee väliin, kun hän johonkuhun metsään\nmielistyy, sen suojelushengeksi. Varokoon jokainen kajoomasta niihin\npuihin, joihin hän mieltymyksensä merkiksi on kirveellänsä iskenyt.\n\nTunnettu asia on, että lahonneista puista väliin lähtee kimaltava valo,\njoka on ihan todellinen ja selvästi näkyvä, ja joka on antanut aihetta\nuseampiin näkyhairauksiin. Olen kerta matkustaessani nähnyt tämmöistä\nmitä kauniimmasti loistavaa puuta ja talonpoika, joka minua saattoi,\nkertoi minulle seuraavan tarinan:\n\n\"Eräs pappi, joka ei mitään peljännyt, kulki usein ehtoosin metsän läpi\npalatessaan naapuripitäjästä, jossa hän tuon tuostakin kävi\nillallisella ja korttia lyömässä muutaman virkaveljensä kanssa.\n\n\"Joka kerta näki hän samalla paikkaa hohtavan valon, jota hän ei\nkuitenkaan sen likemmin tarkastanut, vaikka hänen hevosensa joka kerta\npoukahti ja hörhisteli korviansa, ikäänkuin se olisi nähnyt tai kuullut\njotain eriskummallista.\n\n\"Eräänä ehtoona kun valo näytti loistavan kirkkaammin ja hevosensakin\noli tavallista levottomampi, päätti pappi ottaa selkoa asiasta ja aikoi\najaa metsään, josta valo näkyi; vaan hänen täytyi luopua tuumastaan,\npäättäen päivällä käydä katsomassa, olisiko siellä joku huolimattomasti\npeitetty sysihauta, joka voisi sytyttää metsää palamaan.\n\n\"Toisena päivänä hän siis aamulla meni asiaa tutkistelemaan, mutta\nneljännes-peninkulman piirissä ei hän löytänyt ainoatakaan sytytettyä\neikä sammutettuakaan sysihautaa, ei ainoatakaan mökkiä eikä missään\ntulen jälkiä tahi valon aihetta. Hän jätti etsimisensä sikseen asiasta\nenempää ajattelematta.\n\n\"Mutta viikkoa myöhemmin sydän-yön aikana samaa tietä kulkiessaan näki\nhän suuren loistavan tulikehän tiellä välkkyvän; hänen hevosensa\nhyppäsi pystyyn eikä millään muotoa mennyt eteenpäin.\n\n\"Pappi astui alas hevosen selästä ja taluttaen sitä suitsista meni hän\nuskaliaasti tulikehän keskelle, mutta tuli ei häntä polttanut eikä hän\nedes tuntenut siitä mitään lämpöäkään lähtevän.\n\n\"Tuo seikka kummastutti häntä niin suuresti, että hän, kehän keskelle\nsaavuttuansa, ei voinut pidättää nauruansa, vaan huusi:\n\n\"— No, onpa tämä, hitto vieköön, ensimäinen kerta eläissäni, jolloin\nkylmää tulta näen!\n\n\"Papilla, joka ennen oli palvellut sotasaarnaajana, oli häijy tottumus\nsekoittaa kirouksia puheesensa, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.\n\n\"Nämät kevytmieliset sanat olivat tuskin ehtineet lähteä hänen\nsuustansa, ennenkuin hän kuuli äänen, joka pihisi ikäänkuin rasva\npannussa, ja kuului tulevan maan alta. Ääni puhui:\n\n\"— Jos mielit kuumaa valkeaa, niin sitä kyllä sinulle annetaan.\n\n\"Tuota kuullessaan tunsi pappi ruumistaan karmivan; kuitenkaan ei hän\nmenettänyt rohkeuttansa, vaan vastasi heti:\n\n\"— Suur' kiitosta, maan alla oleva veli-kulta, mutta minä en ole\nmitään vailla.\n\n\"Tuli lakkasi paikalla palamasta ja ääni kuului vetäytyvän syvemmälle\nmaan sisään, mutisten:\n\n\"— Pelkuri pappi, pelkuri-pappi, mene maata! Mene maata,\npelkuri-pappi!\n\n\"Tämä solvaus pisti entisen sotilas-papin vihoiksi.\n\n\"— Vai pelkuri-pappiko? Miks'et tule näkyviin, että saisin antaa\nsinulle hiukan selkään, sinä mokoma valkean-virittäjä, joka maan alla\npiiloittelet?\n\n\"Ja kepillänsä hän piirsi ympärilleen suuren kehän samaan paikkaan,\nmissä loistavan tuli-kehän oli nähnyt, ja yhä nauraen jatkoi hän:\n\n\"— Ähää! Näetkös nyt, ett'en huoli mennä tästä ulommaksi? Tämän kehän\nkeskellä minä järkähtämättä sinua odotan, olletko piru tahi ihminen!\n\n\"Ja koska ei mitään näkynyt eikä kuulunut, rupesi hän huitomaan\nkepillään, lyöden ees-taas oikeaan ja vasempaan joka taholle ja joka\nsutkauksella kuuli hän kiljahduksia ja huutoja ikäänkuin tuo aika\nselkäsauna olisi sattunut kolmeenkymmeneen näkymättömään pahaan\nhenkeen.\n\n\"Koska tämä leikki huvitti hänen ylvästelevää mieltänsä, hosui hän\nympärillensä näin tuntikauden, yltyen yltymistään, kunnes huudot ja\nvalitukset, jotka olivat käyneet yhä heikommiksi, muuttuivat\nhiljaisiksi huokauksiksi, ja nekin viimein vallan vaikenivat ja syvä\nhiljaisuus vallitsi.\n\n\"Silloin pappi, jota tämä työ oli hiestyttänyt, astui ulos kehästä ja\nmeni hakemaan hevostansa, joka oli paennut vähän matkan päähän.\n\n\"Pyhittyään hi'en otsastaan ja noustuansa hevosen selkään, jatkoi hän\njälleen matkaansa pappilaan eikä hän sittemmin koskaan nähnyt valkeaa\nmetsässä.\n\n\"Mutta samana vuonna, päivää ennen pyhimysten juhlaa, kuuli hän\nsydän-yön aikana ovelle kolkutettavan. Hän huusi lukkaria, joka\ntoimitti palvelijan virkaa hänen luonansa ja sanoi hänelle:\n\n\"— Tuolla on joku ovea kolkuttamassa. Meneppäs katsomaan mikä siellä\non!\n\n\"Lukkari meni avaamaan ja palasi sanoen:\n\n\"— Toden totta, herra pastori, te olette nähnyt unta, sillä oven\ntakana ei ollut ketään.\n\n\"Pappi meni horroksiin uudestaan, mutta kuullessaan toisen kerran\nkolkutettavan, heräsi hän taas ja meni vieläkin palvelijaansa\nhuutamaan, mutta tämä vaan kääntyi vuoteellansa vannoen että pappi oli\nerehtynyt. Hän puolestansa ei ollut mitään kuullut.\n\n\"Pappi palasi vuoteellensa, mutta nyt koputettiin jälleen.\n\n\"— Jean, huusi hän, oletko tullut kuuroksi, vai onko minun korvissani\nvikaa?\n\n\"— Jospa se ei vaan olisi teidän päässänne, herra pastori, vastasi\nJean; minä en kuule muuta kuin kirkontornin kellon, joka panee 'tik\ntak' ja tarhapöllön, joka tornissa huutaa 'uhuh, uhuh!'\n\n\"Pappi alkoi uskoa, että tämä kai oli varoitus Jumalalta, jotta hän\ntietäisi valmistaa itseänsä kuolemaan.\n\n\"Mutta koska hän oli sitä lajia miehiä, jotka tahtovat päästä joka\nasian perille, niin hän tarkemmin tätä seikkaa tutkiaksensa pisti\nvalkean lyhtyynsä ja meni itse alas ovea avaamaan.\n\n\"— Hyvää yötä, herra pastori, tervehti häntä ääni, jonka hän hyvin\ntunsi, vaikka hän ei ketään ihmistä nähnyt.\n\n\"— Hyvää yötä, Cadet isäntä, vastasi pappi hämmästymättä.\n\n\"Ja hän sulki taas oven, ihmetellen itsekseen tätä tapausta, sillä noin\nvuotta takaperin oli hän saattanut Cadet isäntää hautaan.\n\n\"Hän alkoi nousta ylös portaita palatakseen huoneesensa, kun taas\nkolkutettiin.\n\n\"— Kas sitä, sanoi pappi, vainaja parka unhotti anoa minulta\nesirukouksia; niitä ei sovi häneltä kieltää.\n\n\"Ja hän avasi jälleen oven kysyen:\n\n\"— Tekö isäntä siellä vielä olette?\n\n\"— Ei, herra pastori vastasi nais-ääni; minä tulen toivottamaan teille\nhyvää yötä.\n\n\"— Teille samaten, Guite muori, vastasi pappi ja sulki ovensa.\n\n\"Guite muori näetten oli noin kuusi kuukautta tätä ennen kunniallisesti\nviety hautaan.\n\n\"Vieläkin lyötiin ovelle ja tällä kertaa pappi kuuli nuoren, hienon\näänen häntä puhuttelevan:\n\n\"— Minä se olen, Jeanne Bonnine'n pikku-lapsi, jonka Te viime suvena\nkastoitte ja siunasitte hautaan samana päivänä. Minä olen tullut\ntoivottomaan teille hyvää yötä, herra pastori.\n\n\"— Tosiaankin te niin pitkältä sitä minulle toivotatte, että se kestää\naamuun saakka. Jos tahdotte osoittaa minulle kohteliaisuutta, niin eikö\nse kävisi laatuun, että kaikki tulisitte yhtä haavaa? Silloin nämä\nmenot pikemmin päättyisivät.\"\n\nHeti näkikin kirkkoherra ovensa edessä selvästi toista kymmentä\nihmistä, jotka hän vuoden kuluessa oli haudannut, miehiä ja vaimoja,\nvanhoja ja nuoria: Chaudy isä, joka oli kuollut pellolla viljaa\nleikatessaan ja jolla vielä oli sirppi kädessä; — Jeanne Bonnin, joka\noli kuollut lapsivuoteesen ja yhä piti pikku-lastaan käsivarrellansa;\nja myös kaikki muut, niinkuin esimerkiksi vanha Guitekin, joka oli\nkuollut säikähdyksestä, kun _puna-haarniska-mies_ eräänä ehtoona uhaten\nja nuhdellen oli häntä lähestynyt, siitä syystä muka, että muori\nmetsässä oli kokoillut lahonneita halkoja esiliinaansa.\n\n\"— No hyvä, rakkaat seurakuntalaiset, minä olen iloissani nähdä teidät\njalkeilla, sanoi uskalias kirkkoherra; oletteko te kaikki paratiisissa,\nrakkaat sielut?\n\n\"— Me olemme juur'ikään sinne lähtemäisillämme, herra pastori, vastasi\nJeanne; me olimme kiirastulessa, jossa me saimme kärsiä piinaa\nsyntiemme tähden ja meillä oli vartiana eräs paha-henki, joka kaiket\nyöt hyppelyytti meitä puitten alla; mutta Chassin'in metsässä te\npieksitte meitä niin kelpo lailla, että velkakirjamme tuli sillä\nmaksetuksi. Voi, kuinka kovaa te löittekin, herra pastori; Jumala teitä\npalkitkoon sen hyvän tähden, minkä teitte meidän sieluillemme!\n\n\"— No hyvä, lapseni, vastasi pappi. Onnellista matkaa ja rukoilkaa\nminun puolestani!\n\n\"Hän meni maata eikä ollut koskaan ennen niin hyvin nukkunut,\" sanoi\nkertoilija päättäen tarinansa.\n\n\n\n\nNEITOSET.\n\n\n\n    Näimme yhden, näimme kaksi,\n    Suukutonta, silmitöntä.\n    Näimme kolme, jopa neljä,\n    Oisin mielelläin ne piessyt.\n    Viisi, kuusi vielä näimme\n    Lentelevän, hyppelevän,\n    Niiden jäljessä seitsemäs,\n    Vaan ei tullut kahdeksas.\n\n        Vanha laulu, Maurice Sand'in keräimiä.\n\nBerry-nimisen maakunnan _neitoset_ näyttävät olevan Normmandie'n\nimpien sukua, jotka \"Normandie'n ihmeiden\" kertoilija kuvaa\njättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on\nniin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun\nniitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi\nepätasaisilla harppauksilla.\n\nNäitä _neitosia_ eli _valkoisia tyttöjä_ löytyy joka maakunnassa. Minä\nen usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista\nsyntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon\nminä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan,\njonka olen sattunut saamaan.\n\nViime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle,\nasui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli\nkolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä\nkuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti,\njoidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä\nkala-lammikoita.\n\nSiihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan\nveden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä\navaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.\n\nKuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja\nsiivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen\nmielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön\nynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän\nlaatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi\nvaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi\näyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.\n\nNo niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli\nkäynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin\nmetsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n,\nseurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä\nsuurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV:nen muotokuva. Nämät\nrahat olivat myytyjen härkien hinta.\n\nNiinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä\nlehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän\nhaastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen\nmaistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän\nesimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan\nmaistellut.\n\nMutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon\ntasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän\nkotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se\noli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa\nhäntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät\nterveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän\nhevosissansakaan ollut hikipisaraa.\n\nPäissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan\nvielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat\njaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa;\nsitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää\nyötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.\n\nMutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa,\nottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria\npiikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin\nuskoa että rahansa olivat varastetut.\n\nPitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen,\nvannoi _pyhän öljyn ja kasteen kautta_, että oli nähnyt rahat tarkoin\nluettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan\nhän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta,\nniinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että\nhän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja\nettä hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin.\nHerätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä \"Neitosten ojantoa\"\nja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut\nainoatakaan ihmistä.\n\n— No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän\nminun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme\nenää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei\nollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan\npahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni.\nEhkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta\njoutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää\ntoiste hevosen selässä nuku.\n\nLuneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä\nsalametsästäjiä epäluulon alaisiksi.\n\n— Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään.\nKaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää\nsiitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.\n\n— Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?\n\n— Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut\nmatkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että olisit pysynyt\nvalveilla. Minä en syytä muita kuin itseäni enkä tosiaankaan ai'o\nruveta suurella surulla itseäni rankaisemaan. Siinä on kyllä, että olen\nrahani kadottanut, enkä huoli vielä sen lisäksi menettää hyvää\nruokahaluani ja iloista mieltäni.\n\n— Jos minuun luottaisitte, niin antaisitte kuitenkin tutkia \"Neitosten\nojannon.\"\n\n— Neitosten ojanto on kahdeksanneksen pituinen ruohoittunut kaivanto;\neikä olisi mikään helppo työ rääpiä siellä olevaa mutaa, ja mitäpä\nsieltä vihdoin löydettäisiinkään. Eihän varas toki niin hullu ollut,\nettä sinne olisi saaliinsa kylvänyt!\n\n— Sanokaa mitä tahdotte, hyvä isäntä, mutta ehkä tämä varas ei olekaan\nniin luotu, kuin te otaksutte!\n\n— Oho, ukkoseni! Vai sinäkin luulet noita neitosia pahoiksi hengiksi,\njotka huviksensa tekevät ihmisille kepposia?\n\n— Siitä minä en tiedä mitään, mutta sen minä tiedän, että eräänä\naamuna siellä isäni kanssa ollessani, me niin selvästi näimme ne, kuin\nminä nyt näen teidät; ja kun me pelästyneinä palasimme kotiin, ei\nmeillä ollut lakkeja päässämme eikä kenkiä jaloissamme ja puukotkin\ntaskuistamme olivat poissa. Ne ovat häijyjä; ne näyttävät aina\npakenevan, mutta ihmiseen koskematta ne vievät häneltä kaikki mitä\nikänä tahtovat ja pitävät sen omanansa; ainakaan ei ole milloinkaan\nniiltä saatu mitään takaisin. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin\nminä ojittaisin koko sen suon kuivaksi. Teidän niityllenne siitä olisi\nhyötyä ja silloin _neitoset_ muuttaisivat täältä pois; sillä tietäähän\njoka viisas ihminen, ett'eivät ne viihdy kuivassa paikassa ja että ne\nsiirtyvät yhdestä suosta ja lammikosta toiseen, sitä myöten kuin sumu,\njosta ne elävät, vähenee.\n\n— Epäilemättäkin suon ojittaminen olisi suureksi hyödyksi niitylleni.\nMutta huolimatta siitä, että tämä työ vetäisi ainakin yhtä paljon\nrahaa, kuin minä kadotin, tuntuisi minulle sitä paitsi kovin\nvastenmieliseltä ruveta _neitosia_ karkottamaan. Enhän minä niin\nvarmaan tiedä, onko niitä olemassa, kosk'en milloinkaan ole niitä\nnähnyt, niinkuin en muitakaan sen laatuisia aaveita; mutta minun isäni\nuskoi niitä hiukan ja iso-äitini oli tykkönään vakuutettu niiden\nolemisesta. Kun niistä puhuttiin, oli isä-vainajallani tapana sanoa:\n\"Antakaa _neitosten_ olla rauhassa, ne eivät koskaan ole tehneet pahaa\nminulle eikä kenelle muullekaan\"; ja iso-äitini sanoi: \"Älkää suinkaan\nkiusatko tahi hätyyttäkö _neitosia_; niiden suojelus tuottaa onnea\nperheelle ja niiden läsnä-olo hyötyä maalle.\"\n\n— Eivät ne ainakaan ole varjelleet teitä varkailta! vastasi\nPitkä-Luneau päätänsä pudistaen.\n\nNoin kymmenen vuotta tämän tapauksen perästä palasi M. de la Selle taas\nBerthenoux'n markkinoilta. Hänellä oli mukanaan yhtä suuri raha summa\nkuin se, joka silloin niin eriskummaisella tavalla häneltä katosi, ja\nratsasti nytkin samalla harmaalla tammalla joka, vaikka se jo oli\nsangen vanha, kuitenkin juoksi kompastelematta.\n\nTällä kertaa matkusti hän yksinänsä, kun Pitkä-Luneau oli kuollut\nmuutama kuukausi tätä ennen; eikä hän nyt nukkunut hevosen selässä,\nsillä hän oli peräti heittänyt pois tuon pahan tavan.\n\nSaavuttuansa metsän-laitaan likelle \"Neitosten ojantoa\", joka sijaitsee\nerään pensaita, vanhoja puita ja pitkää ruohoa kasvavan vieremän alla,\nkävi hän murheelliseksi muistaessaan kaivattua lampuoti-parkaansa,\nvaikka vainajan Jacques-niminen poika, joka oli yhtä pitkä ja hoikka\nsekä yhtä sukkela ja älykäs kuin isänsäkin, koki tehdä parastansa\ntäyttääksensä hänen sijaansa.\n\nMutta vanhain ystävien sijaa ei niin helposti täytetä ja M. de la Selle\noli tullut vanhaksi. Hän vaipui surullisiin ajatuksiin, mutta hänen\nhyvä omatuntonsa karkoitti ne pian ja hän rupesi viheltämään erästä\nmetsästys-laulua lohduttaen itseään sillä, että hän elämässä ja\nkuolemassa tyytyisi Jumalan tahtoon.\n\nEhdittyään lähes keskelle suota, näki hän ihmekseen valkoisen haamun,\njonka hän siihen saakka oli pitänyt tuommoisena sumu-patsaana,\njommoisia nähdään liikkumattomilla vesillä; se muutti paikkaa, sitte se\nrupesi hyppimään ja kiepsahti pois haihtuen puitten oksien väliin.\nToinen jäykempi haamu tuli esiin kahilistosta, seuraten ensimmäistä ja\nvenyen kuin liehuva lieve; sitte tuli kolmas, neljäs ja vieläpä\nviideskin; ja sitä myöten kuin ne kulkivat M. de la Selle'n ohitse,\nmuuttuivat ne hänen silmäinsä edessä tavattoman pitkiksi olennoiksi,\njotka olivat vaatetut pitkiin hameisin. Ne olivat vaaleita ja niiden\nvalvakkaat hiukset väliin häilyivät ilmassa ja väliin laahasivat maata,\njotta hänen mieleensä johtui, että nuo nyt mahtoivat olla noita\nkummituksia, joista hän lapsuudessansa oli kuullut kerrottavan. Ja\nunhottaen miten iso-äitinsä oli häntä varoittanut, ett'ei hän olisi\nniitä näkevinänsä, jos joskus maailmassa ne tapaisi, rupesi hän,\nkohtelias kun oli, niitä tervehtimään. Hän tervehti niitä jokaista ja\nkun seitsemäs tuli, joka oli pisin ja muita selvempi, ei hän voinut\nolla puhumatta, vaan sanoi:\n\n— Nöyrin palvelijanne, ihana impi!\n\nNämä sanat olivat tuskin lausutut, ennenkuin tuo pitkä impi jo istui\nhänen takanansa hevosen selässä, kiertäen kylmiä käsivarsiansa hänen\nympärillensä. Säikähtyneenä rupesi vanha tamma juoksemaan täyttä\nlaukkaa, vieden M. de la Sellen suon poikki.\n\nEhkä sangen hämmästyneenä ei hän kuitenkaan tyrmistynyt.\n\n— Toden totta, ajatteli hän, minä en koskaan ole tehnyt kenellekään\nmitään pahaa; siis ei mikään henkikään voi minua vahingoittaa.\n\nHän koki auttaa hevostansa ja pakoittaa sitä irtautumaan lietteestä,\njossa se sapikoitsi, sillä välin kun pitkä impi näytti koettavan saada\nsitä mutaan painetuksi.\n\nM. de la Selle'llä oli pistuolit muassa ja hän aikoi jo ruveta niitä\nlaukomaan; mutta samassa muisti hän, että hän olikin ylenluonnollisen\nolennon kanssa tekemisissä ja paitse sitä johtui hänen mieleensä,\nettä hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä loukkaamasta\n\"veden-neitosia\"; sentähden hän vaan leppeästi sanoi sille:\n\n— Tosiaankin, te ihana impi, olisitte velvollinen antamaan minun\nrauhassa kulkea tietäni, kosk'en minäkään milloinkaan ole teitä\nhäirinnyt ja vaikka minä teitä tervehdin, niin se tapahtui\nkohteliaisuudesta, eikä pilkasta. Jos te olette esi-rukouksia eli\nsielu-messuja vailla, niin ilmoittakaa minulle tahtonne ja niin totta\nkuin olen kunniallinen aatelismies, te olette niitä saava.\n\nSilloin M. de la Selle kuuli ylhäältä oudon äänen sanovan:\n\n— Toimita luettavaksi kolme messua Pitkä-Luneau'n sielun pelastukseksi\nja mene rauhaan!\n\nSamassa tuokiossa katosi kummitus, tamma totteli jälleen ohjaksia ja\nilman muita esteitä saapui M. de la Selle kotiinsa.\n\nHän luuli silloin nähneensä nä'yn; mutta käski kuitenkin lukea kolme\nsielu-messua. Avatessaan matkalaukkunsa löysi hän sieltä suureksi\nkummastuksekseen, paitse markkinoilla saatuja rahojaan, ne kuusi sataa\nlivreä hopearahoissa, joissa oli kuningas-vainajan muotokuva ja jotka\nhän kymmenen vuotta takaperin oli kadottanut!\n\nTosin hoettiin, että Pitkä-Luneau kuolinvuoteellansa oli katunut ja\nvelvoittanut poikaansa viemään varastetut rahat takaisin niiden\nomistajalle, vaan että tämä oli pyytänyt _neitosia_ sitä tekemään.\n\nMutta M. de la Selle ei ensinkään kärsinyt, että vainajan rehellisyyttä\nepäiltiin; ja jos hänen kuullen liian rohkeasti näistä asioista\npuhuttiin, niin hänen oli tapana sanoa:\n\n— Ei ihminen voi kaikkea selittää. Ehkä onkin helpompi elää\nnuhteettomana kuin uskottomana.\n\n\n\n\nLOIHTO- ELI UKON-KIVET.\n\n\n    Oli noin sydän-yön aika kun satuimme kivien ohitse kulkemaan,\n    kertoi Germain. Yht'äkkiä ne rupesivat silmin meitä katsomaan.\n    Emme koskaan päivän aikana olleet tuota huomanneet, vaikka\n    senkin seitsemän kertaa olimme siitä kulkeneet. Säikähdyksestä\n    me tulimme kipeiksi ja tautimme kesti neljättä kuukautta\n    elon-ajan jälkeen.\n\n                                                  Maurice Sand.\n\nLoir-laakson kalkin-sekaisten tasankojen keskellä juoksee jyrkkä\nmaan-halkeama, jossa siellä täällä on muhkeita harmaa-kivimöhkäleitä.\nLienevätkö nämä niitä, joita sopisi _eksyneiksi kiviksi_ kutsua\nsentähden, että ne satunnaisesti ilmestyvät näissä seuduissa, joihin ne\nainoastaan alkumatkojen vedenpaisumisen kautta ovat voineet tulla? Vai\novatko ne päinvastoin muodostuneet sillä paikalla, jossa niitä nyt\nlöydetään koottuna? Niiden muoto näkyy kumoovan viimemainittua arvelua,\nsillä ne ovat melkein kaikki pyöreät ainakin yhdeltä puolelta ja ovat\nvesien vierittämien, summattoman suurien ukon-kivien näköiset.\n\nNyt siellä ei kuitenkaan ole muita vesiä kuin kauniita pikkupuroja,\njoita kivi-möhkäleet ahdistavat ja vääntävät tuhansiin mutkiin. Nämä\nhymyilevät ja rienteleväiset aallottaret lorisevat, väliin vai'eten ja\nväliin puhuen hiljaisella äänellä salaisia lauseita, kielellä, jota ei\nkukaan ymmärrä. Muualla vesi kohisee eli pauhaa. Täällä se puhuu niin\nhiljakseen, että ainoastansa metsänhaltijan tarkka korva voi sitä\nkuulla, komeroissa, joissa purojen kaitaiset suonet kokoontuvat,\nvallitsee myös joskus hiljaisuus; vaan kun nuo pienet holvet ovat\ntäytetyt, niin ylellinen vesi koskena virtaellen muutamilla kiireillä\nsanoilla sivumennen ilmoittaa, en tiedä mitä salaisuutta, jota tuulen\npuhaltamat kukkaset ja ruohonkorret näkyvät ymmärtävän ja johon ne\nvastaten nyykähyttävät päätänsä tervehdykseksi.\n\nEtäämpänä nämä purot katoavat läjissä olevien kivi-möhkäleitten alle ja\n\"siellä syvyydessä solisee laine, jota ei kukaan näe\".\n\nNäillä kosteilla kallioilla kasvaa tälle seudulle muuten ihan outoja\nkasveja. Menyanthes, tuo pieni, valkoinen, hammaslaitainen ja lomitettu\nhyacinthi, jonka lehdet ovat apilan näköisiä; digitalis purpuraea,\njoka on mustan ja valkoisen kirjava ikäänkuin harmaa-kivet, joilla\nse rehoittaa; rosea solis; ihanoita saxifrageja ja moninaista\npieni-lehtistä muurattia, joka harmaakivillä suikerrehtaen muodostelee\nkauniita lehditys-kuvauksia, joita voisi luulla salaiseksi\nmerkkikirjoitukseksi.\n\nTämän paikan ympärillä kasvaa jaloja puita, pitkiä ja hoikkia saksan\ntammia sekä jättiläis-kastanja-puita. Tuommoisessa mäkisessä\nmetsässä, jossa on siellä täällä yksinäisiä kallioita, samanlaisia\nkuin Fontainebleau'n metsässä, minä eräänä vuotena näin niin\nrehevän kasvullisuuden ja niin synkeän siimeksen, ett'ei aurinko\nkeskipäivälläkään voinut kirkkaana tunkea lehdistön läpitse, vaan\npaistoi kuun tapaisella, viheriäiselle vivahtavalla valolla puitten\nrungoille ja sammalliselle maalle.\n\nRanskassa ei ole sitä seutua, jossa ei tämmöiset isot kivet suuresti\nvaikuttaisi rahvaan mieli-kuvitukseen, ja koska niistä kerrotaan\nmoniaita tarinoita, niin, oppineitten epäilyksistä huolimatta, voipi\nvarmaan päättää, että muinaiset Gallialaiset ovat käyttäneet\ntänkaltaisia paikkoja jumalanpalveluuksiinsa.\n\nOnpa nimiäkin, joita ei aika ole voinut hävittää ja jotka niin selvään\nosoittavat alkuperäänsä, ett'ei sitä tarvitse epäilläkään. Brenne'ssä\nlöytyy yhdessä seudussa _druidien_ nimi hyvin säilytettynä. Muualla\npuhutaan _durdeista_; Crevant'issa _dorderin'eistä_. Näin kutsutaan\nnäetsen joukko tämmöisiä, tavattoman suuria, ympyriäisiä, harmaita\nkiviä, joita on keilamaisen kummun huipulle läjäilty. Ylimmäinen osa,\njota pienemmät kivet kannattavat, on sienen näköinen. Mahdollista voi\nolla, että luonto itse on niitä näin kokoellut, mutta vaikka niin\nolisikin, niin ei tämä kuitenkaan estäisi otaksumasta, että niitä on\nkäytetty uhrikiviksi. Muistuttaapa niiden nimikin (dorderin) druidein\nalttareita.\n\nVähän etäämpänä on _parelles_ eli _patrelles_ -nimisiä kiviä. Niitä\nlöytyy veden vallassa olevien, autioitten solakoiden partailla. Ne ovat\nyhdenmuotoisia ja yhdenkokoisia kivi-läjiä, jotka ikäänkuin kaksi\ntornia seisovat lavean, luonnon muodostaman penkereen partaalla,\npenkerettä peittää pikku-kivi-kerros. Tässä olen löytänyt\nraudan-kuonaa, joka suuresti on minua arveluttanut siitä syystä, että\ntämä paikka on kaukana kaikista ihmis-asunnoista eikä kukaan ole\nkoskaan voinut asettua tähän veden tulvaamaan louhikkoon asumaan. Vaan\nmiten on ilmautunut vasaran takeita tähän erämaahan, jossa ei edes\nkulje karjalaumoja? Tietysti tässä on ollut suuri kiuas, kenties\nuhripaikka.\n\nMinä olen maininnut tätä paikkaa siitä syystä, että se on melkein\nperäti tuntematon. Berry'n kertomukset puhuvat siitä vaan sivumennen,\narvellen sitä kelttiläiseksi muistopatsaaksi, kuitenkin se\nkivennäis-tiedollisessa, historiallisessa ja kasvi-opillisessa\nsuhteessa on varsinkin tärkeä-arvoinen.\n\nMuutama vuosi takaperin nähtiin vielä puolen peninkulman matkassa siitä\n\"haltijain luola\", jonka läheisen kentän omistaja määräsi tukittavaksi,\nluultavasti sillä tapaa varjellaksensa itseään noiden haltijain pahasta\nvaikutuksesta.. Näkyi selvästi, että tämä rotko oli hakattu kallioon\nihmis-asunnoksi, jossa oli kaksi suojaa, joita eroitti jonkuntapainen\nväliseinä. Talonpojat luulivat siellä olevaa ympyriäistä paterota\nuuniksi, jossa nämä erokkaat muka olivat leipiänsä kypsentäneet.\nKuitenkaan tämä erakko-maja ei liene ollut kristittyjen ihmisten\nasuntopaikkana. Sillä siinä tapauksessa jumalisuutta harrastavat\nihmiset epäilemättä olisivat omineet tämän paikan, toimittaaksensa\nsinne pyhiinvaelluksia ja ainakin ne olisivat sinne pystyttäneet jonkun\nristin-kuvan. Vaan tämä ei tullut kysymykseenkään; se oli kirottu\nseutu, jota jokainen karttoi, eikä orjantappurapensasten läpitse käynyt\nyhtään polkua. Talonpojat kertovat, että täällä muinoin asuneet\nhaltijat olivat olleet villi-naisia, jotka valkoisille naaras-susille\nolivat syöttäneet lapsia.\n\nMinkä vuoksi gallialaisten naispappien muinaisaikainen maine on\nmuutamissa seuduissa kammottu ja toisissa siunattu? Tietty on, että\nennen Roomalaisten valloittamista, jopa sen jälkeenkin, on löytynyt\nmoniaita erinkaltaisia uskontoja, joista toinen perättäin on ahdistanut\ntoisen. Sen voipi varmaan päättää että missä näin nais-pappeja pidetään\nsuojelevaisina henkinä, siellä on myös uskonto ollut jalompi; vaan\njossa niitä pidetään ainoastaan raatelevaisina petoina, siellä uskonto\ntietysti on ollut julmempaa lajia.\n\nLes-martes-nimisiä haltijoita on sekä mies- että naispuolia.\nLähellä Saint-Benoit de Sault'ia olevilla kallioilla joista\nPontefeuille-niminen virta koskena syöksee, saapi molempia lajia nähdä,\nja ne ovat yhtä kauheita, kumpaseen sukupuoleen ne sitte\nkuulunnevatkin. Mieshaltijoilla on vieläkin toimena pystytellä\nläheisillä kummuilla siellä täällä makaavia druidi-kiviä. Naishaltijat\njuoksevat kantapäähän liehuvin hiuksin ja maahan riippuvin vatsoin\najaen niitä työmiehiä takaa, jotka ovat kieltäneet auttamasta niitä\nniiden salaperäisissä melskeissä. Ne pieksevät ja rääkkäävät heitä,\nkunnes saavat heidät keskipäivällä jättämään kyntämisensä sikseen.\n\nErästä sangen ihanaa, kummallisten kallioitten keskellä olevaa\nvedenputousta kutsutaan \"Haltijattarein pesäksi.\" Kun vesi on\nmatalalla, voipi nähdä niiden keittiöön kuuluvia kivi-astioita. Niiden\nmiehet pystyttävät pöydän, s.o. druidikiven perustukselle. Itse ne\ntyhmämäisiä ja kummallisia kuin ovat, kokevat sytyttää valkeaa koskeen\nsaattaakseen kivipataansa kiehumaan. Vihoissansa huonosti menestyneestä\nyrityksestään, huutavat ja kiroilevat ne niin, että metsä kaikuu ja\nkalliot kajahtelevat. Eikö tämä tarina liene syntynyt jostakusta\nmuinoin hävinneestä uskonnosta, joka turhaan on yrittänyt päästä uuteen\neloon.\n\nFromental-nimisellä tasangolla ei ole mitään jälellä noista\nkuvauksellisista taruista. Ainoastaan siinä osassa, jonka kallioissa on\nsekä kalkki- että harmaa-kiveä, muutamat yksinäiset kivi-möhkäleet\npeloittavat myöhistyneitä kulkijoita. Nämä kivet näyttävät elävän ja\nirvistelevät enemmän tai vähemmän uhkaavaisesti sen mukaan kun ohitse\nkulkevaisten uteliaat silmäillykset suuremmassa tahi vähemmässä\nmäärässä niitä suututtavat. Sanotaan, että ne mielellään puhuisivat,\njos taitaisivat, ja että hyvin oppineet iso-tietäjät voivat pakoittaa\nniitä \"hyvää ehtoota\" sanomaan. Mutta ne ovat niin itsepäisiä ja\ntyperä-järkisiä, ett'ei niitä koskaan ole voitu saada sen enempää\noppimaan. Joskus saattaa kulkea ohitse näkemättä niitä, ja silloin\nsanotaan, etteivät ne enään olekaan paikoillansa. Ne ovat muka menneet\njaloittelemaan ja silloinpa joutuisasti on pakeneminen siltä tieltä,\njota niiden tulee palata päästäkseen tavalliselle paikallensa. Sitä ei\nole kerrottu, käyvätkö ne juomassa jostakusta läheisyydessä olevasta\nvirrasta, samoin kuin Bretagne'n kivet. Se ainakin on varma, että ne\novat sekä häijyt että tyhmät, sillä väliin ne eksyvät olo-paikastaan ja\nsamat ihmiset, jotka ehtoolla ovat nähneet niiden kuivalla kankaalla\nkumossa makaavan, ovat seuraavana päivänä samaan aikaan nähneet niiden\nseisovan pystyssä jollakulla kylvö-vainiolla, jossa ne tekevät suurta\nvahinkoa ja vallattomasti särkevät aidat. Paras on olla sitä pellon\nomistajalle ilmoittamatta, sillä se olisi mahdoton asia saada näitä\ntavattomia kiviä paikoiltaan, vaikka panisi kymmeniä paria härkiä niitä\nkiskomaan ja paitse sitä, niiden voisi pian pöllähtää päähän musertaa\nhänet kuoliaaksi. Muutoin niiden onkin pakko palata entiselle\npaikalleen; jos eivät muistamattomuudessaan heti sinne osaa, niin ne\nsaavat kyllä kovan rangaistuksen: niiden täytyy väliin koko vuosi\nvaeltaa maita mantereita, mikä kovasti niitä rasittaa, eivätkä saa\nlevätä muuta kuin pystyältänsä, kunnes ovat löytäneet olo-paikkansa,\njohonka niillä on lupa laskea maata.\n\nOlemme joskus nähneet noita kiviä, joita kutsutaan loihtukiviksi eli\npii-kiviksi. Ne ovat tavallisia reikäisiä kalkki-kiviä, joita\nlukemattomat, epämukaiset lävet muodostavat jättiläis-haamujen\nnäköisiksi. Kun maanteitten tarkastajat saavat ne käsiinsä, niin he\nheti lyövät ne rikki, eivätkä ne parempaa ansaitsekaan.\n\nTuo on meille mieleen, vaikk'eivät kivi-raukat koskaan ole tehneet\nmeille mitään pahaa. Kuitenkin meille on kerrottu, että jos jättää ne\nsärkemättä, niin ne tien ohesta, johon niitä on siirretty, yönaikana\nmuuttavat poikkipäin tielle, saattaakseen hevosia ja rattaita\nkaatumaan.\n\nTarinan opetus on tämä: Älköön ajomies panko maata eikä nukkuko\nrattaillansa.\n\nMitä teihin, viisaat oppineet, tulee, jotka kysytte minkätähden tuo iso\nkivi seisoo tuon aidan vieressä tai tuon ojan partaalla, tietäkää mitä\nse merkitsee, jos teille salaperäisellä tavalla vastataan: _ei se siinä\naina tule seisomaan!_ ja älkää sitä lystiksenne katselko: se voisi\nsuuttua teihin ja taitaisi tapahtua, että seuraavana päivänä\ntapaisitte sen puutarhassanne keskellä meluuni-lavojanne tahi\nkukkais-penkereitänne.\n\n\n\n\nPESU-ÄMMÄT ELI YÖLLISET PESIJÄT.\n\n\n    Täysikuulla saapi Font de Fonts'in (Lähdetten lähteen) tiellä\n    nähdä outoja pyykin pesiöitä; ne ovat lapsensa-murhaajien\n    sieluja, jotka ovat tuomitut viimeiseen tuomio-päivään saakka\n    pesemään tapettujen lapsi-vainajainsa riepuja ja ruumiita.\n\n                                                      Maurice Sand.\n\nMeidän mielestämme on tämä mitä kamalimpia pelon herättämiä\nkummitus-juttuja. Se on, luulen minä, eniten levinnytkin, sillä se\nlöytyy melkein joka maassa.\n\nLiikkumattomien vesien ja kirkasten lähteitten ympärillä,\nkanervakankahilla sekä solakoissa kätkettyjen, utuisten hetteiden\nreunoilla, vanhojen halavain alla ja auringon polttamilla tasangoilla\nsaapi yön-aikana kuulla noiden kummajais-pesäin kamalaa kurikan\nloikotusta.\n\nMuutamissa maakunnissa luullaan niiden nostavan sadetta ja pahaa ilmaa\nsillä tapaa, että ne ketterällä kuvallansa lennättävät silmiin saakka\nlähteissä ja lammikoissa olevaa vettä. Mutta tässä luulossa on\nsekaannus. Raju-ilmain nostaminen on semmoisten velhojen yksinomainen\noikeus, jotka ovat tunnetut nimellä _pilvien kulettajat_.\n\nOikeat yö-pesijät ovat lastensa-murhaaja-naisten sieluja. Ne\nkurikoitsevat ja vääntävät lakkaamatta jotain esinettä, joka kaukaa\nnäyttää märältä liinavaatteelta, mutta likeltä katsoen on lapsen\nruumis. Jokaisella on omansa, yksi tahi useampi jos hän useamman kerran\non tehnyt lapsen murhan. Varokoon jokainen niitä katsomasta tahi niitä\nhäiritsemästä; sillä vaikka olisitte kolmen kyynärän pituinen ja yhtä\njäntevä kuin jättiläinen, niin ne kuitenkin tarttuisivat teihin kiinni\nsekä kurikoitsivat ja vääntäiitsisivät teitä ikäänkuin olisitte pestävä\nsukkapari.\n\nMe olemme usein yöllä kuulleet yö-pesijäin kurikan kaikuvan yksinäisten\nlätäköiden hiljaisuudessa. Mutta tämä on vaan mielikuvituksen erehdys;\nsillä se on vaan eräs sammakon-laji, joka matkaansaattaa koko tämän\nkamalan loiskeen. Tämä on ikävä epärunollinen havainto, kosk'ei\nsittemmin enää voi toivoa tapaavansa noita hirveitä kummitus-pesijöitä,\njotka sumuisina Marraskuun öinä vääntelevät likasia riepujansa himmeän,\nvedessä kuvautuvan uuden kuun kalpeassa valossa.\n\nKuitenkin olen kuullut niitä koskevan, vilpittömän ja sangen\nhirvittävän kertomuksen, joka minua suurenti kauhistutti.\n\nTämän kertoja oli eräs ystäväni, joka oli sivistynyt ja valistunut\nmies; mutta koska hän oli maalla kasvanut ja lapsuudesta saakka\ntaika-luuloihin tottunut, niin hän oli, kuten minun täytyy tunnustaa,\njoksikin herkkä-luuloinen ja arkamainen, vaikka kyllä todellisissa\nvaaroissa uskalias.\n\nTämä ystäväni sanoi kahdesti tavanneensa noita yö-pesijöitä, joista hän\npuhui ainoastaan kauhistuksella ja semmoisella tavalla, että se\nväristytti hänen kuulijoitansa.\n\nEräänä iltana noin yhdentoista aikana näki hän käydessään ihanaa\npolkua, joka mutkistelee pitkin Urmont'in onkilon epätasaista reunaa,\nlähteen reunalla eukon, joka ääneti hieroi ja väänsi vaatteita.\n\nVaikka tuo kaunis lähde oli pahassa maineessa, niin hän ei siinä\nymmärtänyt ajatella mitään ylen-luonnollista, vaan virkkoi eukolle:\n\n— Myöhäseen te pesettekin, hyvä muori!\n\nEukko ei vastannut mitään. Hän luuli häntä kuuroksi ja lähestyi. Kuu\npaistoi kirkkaasti ja lähde loisti kuin kuvastin, Hän näki selvästi\neukon kasvot, jotka olivat hänelle ihan oudot ja tämä kummastutti\nhäntä, koska hän sekä maanviljelijänä että metsästäjänä ja\nmatkustavaisena oli kulkenut ylt'ympäri tätä seutua ja tunsi jok'ainoan\nihmisen monen peninkulman piirin sisällä.\n\nItse hän seuraavalla tavalla puhui minulle tunteistansa nähdessään\ntuota kummallisesti myöhistynyttä pesu-akkaa.\n\n— Minä en ensinkään muistanut tuota tarua, ennenkuin vaimo jo oli\nkadonnut näkyvistäni, enkä edeltäpäinkään sitä ajatellut. En sitä\nedes uskonutkaan enkä lähestyessäni siis tietänyt häntä kammoksua.\nMutta tultuani aivan hänen ääreensä, hänen äänettömyytensä ja\nväliä-pitämättömyytensä häntä lähestyvän matkustajan suhteen osoittivat\nhänen olevan ihmiskunnalle peräti outo olento. Sillä, jos vanhuus oli\nvienyt häneltä kuulon ja näön, niin kuinka hän sitte aivan yksin tällä\nmyöhäisellä ajalla olisi tullut kaukaa pesemään vaatteita tämän\njäätyneen lähteen reunalle, jossa hän niin uutterasti ja tehokkaasti\ntoimitti työtään?\n\n— Ainakin se oli merkillistä; mutta minun omat tunteeni kummastuttivat\nminua vielä enemmän. Minä en huomannut itsessäni mitään pelkoa,\nainoastaan suurta inhoa ja kauhistusta.\n\n— Minä menin tieheni eikä hän kääntänyt päätänsäkään. Vasta kotiin\ntultuani, tulin minä yö-pesijöitä ajatelleeksi ja silloin minua\nsuuresti rupesi peloittamaan, sen minä suoraan tunnustan; eikä mikään\nmaailmassa silloin olisi voinut pakoittaa minua käymään samaa tietä\ntakaisin.\n\nToisen kerran sama ystäväni kello kahden aikaan aamulla kulki likellä\nThemet'in lammikoita. Hän palasi Linieres'tä, jossa hän, kuten\nvakuutti, ei ollut syönyt eikä juonut, jota minä kuitenkaan en voi\ntaata. Hän ajoi yksin rattaissaan ja hänen koiransa seurasi häntä.\nKoska hevonen oli väsynyt, niin hän vastamäessä nousi kävelemään ja\nnäki silloin tien ohessa kolme vaimoa, jotka ojan partaalla mitään\npuhumatta suurella nopeudella hieroivat, kurikoitsivat ja väänsivät\nvaatteita. Haukkumatta hänen koiransa likisti itseään häntä vastaan ja\nitse hän kulki ohitse sen enempää niihin katsomatta.\n\nMutta tuskin oli hän ehtinyt muutaman askeleen astua, ennenkuin kuuli\ntakanansa kuljettavan ja näki, miten kuu hänen jalkainsa eteen muodosti\nsangen pitkän varjon. Hän kääntyi ja näki yhden vaimoista, joka seurasi\nhäntä. Toiset lähenivät hiukan etäämpänä ikäänkuin ensimäistä\nsuojellaksensa.\n\n— Tällä kertaa, sanoi hän, minä kyllä muistin noita kirotuita\npesijöitä, mutta minun tunteeni olivat nyt toista laatua kuin ensi\nkerralla. Nämä vaimot olivat pitkää kasvua ja se, joka lähinnä minua\nseurasi, oli vartaloltaan kuin mies ja astui ihan miehen tavalla, josta\nsyystä minä alussa luulin, että minulla olisi kujeilevien ehkäpä\npahanilkisten kyläläisten kanssa tekemistä. Minulla oli kädessäni kelpo\nkanki sekä käännyin takaisinpäin sanoen:\n\n— Mitäs minulta tahdotte?\n\n— Tähän en saanut kuitenkaan mitään vastausta ja koska minua ei\nahdistettu, niin ei minullakaan puolestani ollut syytä käydä\ntakaa-ajajan kimppuun. Hevoseni ja rattaani olivat jo kaukana edellä ja\nniitä saavuttaakseni oli minulla kiire. Tuo kammottava olento oli yhä\nkintereissäni kiinni ja vaikk'ei se mitään puhunut, näytti se kuitenkin\nikäänkuin huviksensa vaan tekevän minulle kiusaa. Kanki yhä kädessäni\nolin minä valmis lyömään sitä leuvoille niin pian, kuin se vaan minuun\nsattuisi. Minä saavutin rattaani, joille koiranikin, joka peläten ja\nuskaltamatta haukkua oli minua seurannut, hyppäsi minun jälessäni.\n\n— Silloin minä taas katsoin taakseni ja vaikka tähän saakka olin\nkuullut takanani astuttavan ja nähnyt varjon kävelevän oman varjoni\nvieressä, niin en nyt nähnyt ketään. Mutta noin kymmenen sylen päässä\nminä takanani eroitin nuo pitkät pesu-aaveet, jotka hyppivät,\nloikahtelivat ja väänsivät itseään ojan partaalla, ikäänkuin olisivat\nhulluja olleet. Heidän äänettömyytensä, joka kummallisella tavalla\nerosi heidän muuten hurjasta käytöksestänsä, teki heidät vielä kahta\nkauheammiksi katsoa.\n\nJos joku tämän kertomuksen päätettyä yritti saada jotain\nperin-pohjaisempaa tietoa asiasta taikka uskalsi otaksua, että\nkertoilija ehkä oli ollut jonkunmoisen luulo-kuvatuksen heiteltävänä,\nniin hän vaan pudisti päätään sanoen:\n\n— Puhukaamme muista asioista. Luulisin kuitenkin olevani täydellä\njärjellä.\n\nJa nuo surullisella äänellä lausutut sanat saivat kaikki vaikenemaan.\n\nTuskinpa lienee yhtäkään lampea tahi lähdettä, jossa ei tuommoisia\nyö-pesijöitä tahi muita pahoja henkiä käy vieraisilla. Mutta muutamat\nnoista vieraista ovat vaan sukkelaa lajia.\n\nLapsuudessani minä suuresti pelkäsin käydä erään ojan ohitse, jossa\n\"valkoiset jalat\" olivat nähdyt. Semmoiset eriskummaiset tarinat, jotka\neivät ensinkään riipu niihin osaa ottavien olentojen luonteesta ja\njotka ijäti pysyvät epäselvinä ja vajavaisina, ovat mielikuvitukselle\notollisimmat. Noiden \"valkoisten jalkain\" sanottiin yöllä kävelevän\npitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja\npaljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen\ntaikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin\nja jos sille sanoi: \"Minä näen sinut, etkös pakene!\" niin se juoksi\nniin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata. Jos sille\ntaas ei mitään puhuttu, niin se kävi vaan hiljakseen näkijän edellä;\nmutta vaikka kuinka olisi koettanut sitä kehräs-luita ylemmäksi\ntirkistellä, niin se oli mahdotonta, koska sillä ei ollut sääriä, eikä\nruumista, eikä päätä, s.o. sanalla sanoen, ei yhtään muuta kuin jalat\nvaan ja tuo vaalea lieve.\n\nMinä en voisi selittää mitä kammottavaa noissa jaloissa oli; mutta\nmihinkään hintaan tahansa en minä olisi tahtonut niitä nähdä.\n\nMuissa paikoissa löytyy \"yö-kehrääjiä\", joidenka rukin hyrrääminen\nkuuluu asuinhuoneissamme ja joidenka kädet me joskus näemme. Näillä\ntienoin olen minä kuullut puhuttavan \"yö-loukuttajasta\", joka loukutti\nhamppuja huoneitten oven edustalla, jotta kajahteli vaan tasanmukainen\nloukuttaminen, joka ei muuten ollenkaan luonnolliselta kuulunut. Tuota\nloukuttajaa ei tohdittu häiritä ja jos se useampia öitä perätysten\npalasi, ei ollut muuta keinoa kuin panna viikatteen terän poikkipuolin\nloukun suuhun, jolla se oli saanut niin suurta jylinää toimeen. Hetken\nse sitten huvitteli itseänsä yrittämällä loukuttaa tuota viikatteen\nterää, mutta pian kyllistyen tuohon heitti se viikatteen oven eteen\neikä enää toisten palannut.\n\nLöytyipä vielä \"yö-ryysyläinenkin\" — ranskaksi \"peillerouse de nuit\"\n— joka asui kirkon porstuan alla. \"Peille\" on vanha ranskalainen sana,\njoka merkitsee ryysyä; siitä syystä kirkonporstuaankin, jossa ryysyiset\nkerjäläiset jumalanpalveluksen aikana oleskelevat, mainitaan yhden\nmukaisella nimellä.\n\nTämä yö-ryysyläinen puhutteli ohitse kävijöitä kerjäten heiltä apua. Ei\nmillään muotoa pitänyt sille mitään antaa; sillä silloin se, vaikka\nkuinka heikolta olisi näyttänytkin, muuttui heti isoksi ja väkeväksi ja\nrupesi antajaa pieksemään.\n\nEräs vanhassa pappilassa asuva, Simon Richard niminen mies rupesi\nniiden kanssa ottelemaan, koska luuli niitä kaupungin tytöiksi, jotka\nhäntä peloittaaksensa olivat panneet tämmöisiä tepposia toimeen, Puoli\nkuolleena ne hänet vasta jättivät.\n\nSeuraavana päivänä minä näin hänen ja hänen kylkensä olivat todellakin\npahoin piestyt ja revityt. Hän vannoi olleensa tappelussa ainoastaan\npienen eukon kanssa, \"joka näytti sadan vuoden vanhalta, mutta jonka\nnyrkeissä oli kolmen miehen voima.\"\n\nTurhaan koetettiin saada häntä uskomaan, että hän oli tapellut häntä\nväkevämmän miehen kanssa, joka valepuvussa tällä tavalla oli kostanut\njotakuta hänelle tehtyä konnuutta. Puheessa oleva mies oli väkevä ja\nrohkeamielinen vieläpä riitainen ja kostonhimoinenkin. Kuitenkin hän\nsairasvuoteeltansa noustuaan muutti seurakuunasta pois eikä koskaan\nenää palannut, vakuuttaen ett'ei hän peljännyt ketään ihmistä ei miestä\neikä vaimoa, vaan ainoastaan semmoisia, jotka eivät ole tästä\nmaailmasta, ja joidenka ruumiit eivät ole luodut niinkuin kristittyjen\nihmisten.\n\n\n\n\nISO-ELÄIN.\n\n\n    Germain ukon lapset palasivat kantaen halkosylyksiä, joita\n    olivat käyneet varastamassa. Champeaux'in vesakossa kuulivat\n    he kaikkein metsälintujen kilvassa huutavan ja näkivät eläimen,\n    joka oli yht'aikaa sekä vasikan että jäniksen näköinen.\n    Se oli _Iso-eläin_.\n\n                                                  Maurice Sand.\n\nTämmöinen eläin, jota mainitaan eri nimillä, niinkuin _valkoseksi\nkoiraksi, perkeleen lehmäksi, vaaleaksi eläimeksi_ j.n.e., on\nammoisista ajoista kulkenut ympäri maaseuduilla, tunkeutuen sisään\nihmis-asuntoihinkin — tietämätöntä on missä tarkoituksessa — vaikka\nkyllä on koetettu saada sitä karkoitetuksi, niin pian kun sen\nilmautuminen johonkuhun paikkakuntaan on tullut tiedoksi.\n\nMitä keskimaakunnissamme _isosta eläimestä_ kerrotaan, sopii erittäin\nhyvin sen kanssa yhteen, mitä pohjan maakunnissa _valkoisesta koirasta_\npuhutaan. Useimmiten se on sekä naaras-koiran että hehvon muotoinen.\nLapset ja naiset, joilla on vireämpi mieli-kuvitus, ovat muka nähneet\nsen sarvet ja tuliset silmät ja arvelleet sen itsessään yhdistävän\neri-eläinten muotoja, vaan tasaluontoiset ja teräväjärkiset ihmiset\novat pitäneet sitä vintti-koirana ja niin monta semmoista on ollut sitä\nnäkemässä, että yksi syy lienee pitää heidän ajatustansa\nluotettavimpana.\n\nKaikista muinasista taika-luuloista on tämä vähiten haihtunut. Siitä\nkun _iso-eläin_ viimein meidän tienoillamme ilmautui, ei ole kuin viisi\nkuusi vuotta, ja tietämätöntä on, tuleeko se vieläkin näkyviin.\n\nLapsena ollessani menin minä usein suvi-iltoina käyden erääsen äitini\nomistamaan karjataloon, joka sijaitsi takamaalla puolen peninkulman\nmatkassa meiltä. Tämä karjatalo oli kauvan aikaa ollut kummallisten\nnoituuksien ja ihme-näkyjen näytelmä-paikkana. Muistostani ei koskaan\nkatoa muuan ilta, jona raju-ilma aina yöhön saakka, se on kello\nyhdeksän ja kymmenen väliin, oli estänyt veljeäni ja minua kotiin\npalaumasta.\n\nMinä olin noin kymmenen ja veljeni viidentoista vuotias sekä hyvinkin\npelkäämätön olevinaan. Mitä taas minuun tuli, niin täytyy minun suoraan\ntunnustaa, että minä kovinkin pelkäsin. Eläin oli, näet sen, edellisenä\niltana nähty karjatalon ympäristössä, niin sanottiin, ja epäilemättä se\njälleen tulisi näkyviin, heti kun päivä loppuisi.\n\nMinä vieläkin näen edessäni valmistelut taisteluun: miehet jotka\nvarustihe rautasilla heinä-hangoilla ja kangeilla; karjatalon isäntä,\njoka takka-valkean ääressä latasi yks-piippuista pyssyänsä siunatuilla\nkuulilla; hänen vanha äitinsä, joka likoitteli lapsia huoneen perässä\nolevien suurien, keltasilla peitoilla varustettujen sänkyjen väliin ja\nitse piikoineen ja miniöineen lankesi polvilleen rukoilemaan maalatun\nvaski-piirroksen eteen, joka oli, en enään muista, minkä Ranskan\nkenraalin kuva, jota täällä luultiin pyhimykseksi, sillä tämän aikuiset\nkulku-kauppiaat myivät mitä kuvia tahansa talonpoikaisen kansan\nrukoiltavaksi.\n\nSitten sekä ovet että ikkunat suljettiin ja pönkittiin; ja lapsukaiset\nkun huusivat, niin niitä toruttiin ja uhattiin heittää ulos ell'eivät\nvaikenisi. Piti muka kuunnella koska eläin lähentyisi. Pihalla olevat\nkoirat ulvoivat ja härät navetassa ammuivat. Tosiaankin, koirat jo\nhaukkuivat ja kielastelivat kaikkia näitä hankkeita nähdessään. Eläimet\nymmärtävät varsinkin hyvin kodin asukasten mielenliikutuksia ja\ntunteita; hämmästyneestä äänestä ja huolellisesta katsannosta tajuavat\nne jo syyn tuohon talossa tapahtuvaan harvinaiseen hommaan.\n\nKarja-talon asukkaat vakuuttivat, että eläimet yhdestä vuodesta toiseen\naivan hyvin muistivat edellisten vuotten ihme-näköä ja että niillä oli\nvainunlainen tieto siitä pahasta, minkä tuo eläin voisi niille tehdä.\nSentähden ne eivät myöskään hyökänneet sen päälle, eikä niitä koskaan\nsaatu sitä takaa ajamaan. Se taas puolestansa ei milloin purrut. Mutta\nsen henkäys tai vaikutusvoima saattoi ne menehtymään, eikä se\nmilloinkaan käynyt talossa ilman ett'ei sen jälkeen ilmestynyt kuoleman\ntapauksia karja-laumassa.\n\nTästäpä näkyy siis, että ihmiset tämän eläimen suhteen olivat ihan\nvaaratta, koska se ei milloinkaan käy kenenkään kimppuun, vaan pakenee\nkiireimmän kautta heti, kuu sitä vähäsenkin ruvetaan hätyyttämään.\nMutta kaikki, mikä ilmautuu jollakulla kummituksen kaltaisella tavalla,\nliikuttaa suuremmassa määrässä talonpoikaisen kansan ynnä lasten\nmieltä, kuin todellinen ja nähtävä vaara. Nälkääntyneen susiparven\npäällekarkaus ei todellakaan olisi meitä niin peljättänyt, kuin tuon\nkummituksen odotettu tulo.\n\nKuitenkin olin minä pahoillani ja tunsin itseni ikäänkuin petetyksi,\nkun pedon sijasta meidän opettajamme, jota veljeni ja minun\npoissa-oloni oli yön ja raju-ilman tähden huolestuttanut, tuli meitä\nhakemaan ilman mitään muuta asetta kuin sadetakki. Hän teki paljon\npilkkaa valkosesta pedosta ynnä taistelun hankkeista. Nauraen vei hän\nmeidät muassansa ja, voi kuitenkin! meillä ei enää ollut pelkoa eikä\ntoivoa saada nähdä tuota mainiota eläintä, jonka olemusta me yhden\ntunnin verran olimme uskoneet.\n\nMinulla on palveluksessani hyvän luontoinen ja rehellinen talonpoika,\njoka on noin viidenneljättä vuoden ijässä ja syntynyt siis sillä\najalla, jolloin taikaluulot maassa jo olivat vähenemässä. Hän oli\nvilpitön, väkevä ja pelkäämätön ja oli viljellyt maata tuossa samassa\nAunière'n karja-talossa, jossa ammoisista ajoista kaikki kansan-tarun\nkuvaamat pirut olivat käyneet vieraisilla.\n\nMinä kysyin häneltä, oliko hän koskaan nähnyt mitään merkillistä.\n\nAluksi hän kielsi mitään nähneensä. Mutta, koska hänen on vaikea\nvalehdella, havaitsin minä heti, että hän pelkäsi joutuvansa\npilkattavaksi ja siitä syystä ei hän tahtonut vastata. Vakaasti sitä\nvaadittuani, kertoi hän kuitenkin vähitellen seuraavan:\n\nMinä olen nähnyt montakin asiaa, alkoi hän, joita tosin en ole\nensinkään pelännyt, mutta jotka kuitenkin ijäti pysyvät muistossani.\nTaisin olla noin kahdenkymmenen vuotias, kuu ensi kertaa olin\nAunière'ssä viljan leikkuulla. Meitä oli kahdeksantoista henkeä kylässä\nja kuuman ilman tähden me söimme illallista ulkona huoneen oven\nedustalla. Syötyämme panimme me oljille maata, mutta yksi meistä palasi\nhuoneelle etsimään puukkoansa, jonka oli kadottanut, vaan tuli\ntakaisin, huutaen yhtäpäätä; ja ladosta ulos syöstyämme kaikki\nkahdeksantoista miestä, minä samoin kuin toisetkin, nä'imme\nvintti-koiran makaavan pitkänänsä pöydällä, jossa me juur'ikään olimme\nillallista syöneet.\n\nHeti meidät huomattuaan lotkahti se ainakin toistakymmentä kyynärää\nylös ilmaan ja pakeni peltojen poikki, ja me katsomaan, miten se juoksi\nja hyppäsi pitkin pensastoa, missä se yht'äkkiä katosi eikä kukaan sitä\nsieltä löytänyt, ei edes sen jälkiäkään. Koiria ei saatu meitä\nseuraamaan, eivätkä ne edes loitolla tahtoneet ajaa sen jälkiä. Ne\njäivät vaan pihaan ulvomaan ja tärisemään.\n\nMutta jos te nyt kysyisitte, minkä muotoinen tuo eläin oli, jatkoi hän,\nniin minä vastaisin, että vaan iltapuhteella olen sen nähnyt, ja että\nse minun silmiini näytti ihan valkoiselta. En tiedä sanoa, oliko se\nvintti-koira; mutta sen näköinen oli se enemmän kuin minkään muun\neläimen, minkä minä olen eläissäni nähnyt. Suuruudeltaan näytti se\nvarsinkin pitkältä ja sillä oli hoikat jalat; joilla se hypähteli niin,\nett'en olisi luullut minkään eläimen saattavan niin hyppiä.\n\nSe ainakin on varma, että Aunière'n isännältä, paksulta Martilta, sinä\nvuonna kuoli niin paljon eläimiä laumasta, että hän päätti ruveta\ntietäjäksi voidakseen itse niitä parantaa ja toisilla vielä\nviisaammilla loihto-keinoilla manata hänen karjassaan tapahtuneita\nnoituuksia.\n\nHän läksi siis kysymään neuvoa tuolta mainiolta tietäjältä, joksi\nBorg-Dieu'n puukenkäin tekijää nimitetään ja joka asuu yhdeksättä\npeninkulmaa täältä.\n\nKun hän ensi kerran puhui puukenkäin tekijälle, sanoi tämä hänelle:\n\n— Te tulette minua hakemaan Kaljupää-nimisen härkänne tähden, joka on\nkipeä; ja navetassa teillä on neljä paria härkiä, joidenka kaikkien\nnimen, ijän ja värin minä tiedän teille sanoa.\n\nTämä vasta kummastutti Marttia, joka kuuli nimiteltävän kaikki\neläimensä, vaikka kuuluisa puukenkäin tekijä ei koskaan ollut meidän\ntienoillamme käynyt.\n\n— Palatkaa kotianne, hän sanoi, ja te löydätte kipeän härkänne\nterveenä ja jalkeneella. Mutta ikävä kyllä, sen vetokumppani, Ruskea,\njoka lähteissänne oli ihan terve, on teidän kotiin ehdittyänne jo\nkuollut.\n\n— Ettekö voisi sitä estää? kysyi Martti.\n\n— En, se on liian myöhäistä. Varmaankin tuo paha eläin on käynyt\nteillä?\n\n— Niin onkin. Ettekö taitaisi neuvoa minulle jotain keinoa pelastaa\nkarjaani sen pahasta vaikutuksesta?\n\n— Kaiketikin! vastasi tietäjä; mutta tarpeellista on, että minä käyn\nteillä.\n\nHe tulivat siis molemmat ratsastaen; koska minä siihen aikaan palvelin\ntalossa renkinä, kuulin minä Martin tullessaan kysyvän:\n\n— Te olette siis tänä aamuna kuopanneet Ruskean?\n\n— Niinpä onnettomasti on käynyt, hyvä isäntä; mutta kuinka te sen\ntiedätte?\n\n— Ja Kaljupää kai jo syö hyvällä halulla.\n\nKaikki oli ihan niin kuin puukenkäin-tekijä oli sanonut. Kipeä härkä\noli parantunut, sen vetokumppani, jossa isännän lähtiessä ei havaittu\nmitään kipua, oli kuollut ja kuopattu.\n\nMartti, nähdessään kuinka taitava kenkäin-tekijä oli, piti hänet\nluonansa viikon päivät ja oppi häneltä noitumisen. He eivät öinä\nensinkään maanneet, vaan kulkivat pelloilla sekä teillä ja sieltä\nkuului outoja ääniä ja ilettävää jylinää.\n\nPäivällä tietäjä vei meidät kaikki härkien aituukseen ja näytti meille\nmikä oli ollut syynä niiden tauteihin. Se oli rupisammakko, jonka tuo\npaholainen, joka oli ilmestynyt vintti-koiran hahmossa, oli varastanut\nmyrkky- ja loihto-keinoilla ja kätkenyt mättään alle. Ja kun sitte\nhärät kulkivat siitä ohitse, niin rupesivat ne läähättämään ja\nlaihtumaan.\n\nSilloin Martti tuli varsin oppineeksi, niinkuin jokainen tietää.\nHänellä kävi maakunnan parhaat miehet opissa ja tautien vaivassa\ntultiin koko seudussa häneltä neuvoa pyytämään. Sillä tavalla, eikä\nmuulla, hän on voinut maksaa teille vuokransa sekä toipua niistä\nvahingoista, jotka paholainen oli hänelle tuottanut.\n\nVaan Martilla oli harmia vaimostansa, joka ei ensinkään olisi sallinut\nmiehensä antautua tietäjäksi ja siitä syystä tylysti kohteli kuuluisaa\nkengäntekijää. Eräänä päivänä tämä lähti tiehensä, sanoen Martille:\n\n— Jos meidän yhteinen asiamme menehtyy, niin minä huomen-aamulla annan\nteille siitä tiedon, tavalla, jonka te yksin ymmärrätte.\n\n— Ja tosiaankin; seuraavana aamuna, kun me kaikki olimme suuruksella,\ntuli semmoinen tuulen puuska, että se täristytti koko rakennusta ja\nmusta kukko lensi huoneesen sekä syöksyi tuleen, jossa yhdessä\nsilmänräpäyksessä paloi tuhaksi.\n\n— Emäntä olisi pelastanut kukon, mutta Martti tarttui hänen\nkasivarteensa sanoen:\n\n— Älä siihen satu!\n\n— Ja vaimo hämmästyneenä jäi siihen seisomaan.\n\n— Samoin toisen kerran kun kengäntekijä oli siellä ja emäntä oli\nlehmiä lypsämässä, muuttui maito ihan mustaksi, jotta se oli pois\nkaadettava. Silloin hän itki ja kirosi kengäntekijää. Mutta miehensä\nsanoi hänelle:\n\n— Älä häntä vihaa ja kun hän toisten tulee, niin tarjoo hänelle\nmaitoa, juustoa ja kaikkea mitä talossa on.\n\n— Ja sitä hän siitä lähin suurella pelvolla ja kohteliaisuudella\ntekikin.\n\n— Sillä kamala _iso-eläin_ on saatu karja-talosta pois karkoitetuksi\nniinkun myös \"_päätön mies_\", jonka nähtiin kuljeskelevan Bernenil'in\ntien syrjässä, ja vieläpä \"_aasin-ajokin_\", joka niin usein lentää\nkiidätti talon ylitse.\n\nMutta Martti on tullut sangen kivuloiseksi tuota kaikkea kärsiessänsä.\nTontut ovat usein häntä hosuneet ja nostelleet päästä niin että hän on\nkadottanut toista kymmentä hattua eli lakkia. Ja sen lisäksi hänen on\nusein ollut silmät kipeinä, siitä syystä, näetsen että tulipallo kerran\nhänen matkustaessansa putosi hänen eteensä tamman kaulalle.\n\n\n\n\nKIVI-MIEHET.\n\n\n    Kerrotaan, että muutamat aaveet kivimiesten tyhmää rotua huutavat\n    myöhäisille kulkijoille: _Tahdotteko käsiä? Tahdotteko käsiä_? Jos\n    matkustaja on niin mieletön, että vastaa niille: _tahdon_, niin ne\n    jatkavat: _Anna sinä meille jalkasi_! Ja koska ne ovat velhoja,\n    niin ne voivat häntä pidättää siinä niin kauvan kuin ikään\n    tahtovat. Eräällä älykkäällä miehellä, joka säikähdyksestä oli\n    kaatunut selälleen oli sen verran mielen malttia, että osasi\n    niille vastata: _Ota vaan jalkani, jos tahdot, ne ovat kuolleet_.\n    — Tontut eivät tietäneet tuohon mitään vastata ja mies pelastui\n    niiden lumouksesta.\n\n                                                       Maurice Sand.\n\nSiinä osassa Indre'ä, joka rajoillansa koskee Creuse'en, muuttuu luonto\ntoisennäköiseksi, laaksot käyvät syvemmiksi, ylängöt kohoavat,\nkasvullisuus kuivuu, virrat juoksevat koskina ja kallioissa on jyrkät\nvierut. Kuitenkin tarinat ja kansanluulot ovat harvinaisemmat tässä\nvuorimaassa kuin alanko-maissa; vaan ne, joita siellä kerrotaan, ovat\ntavallisesti surullista laatua ja, paitsi Gargantuassa, siellä ei\ntavata tuota Berryläistä leikillisyyttä, joka usein pilkalla höystää\nkummitus-maailman kauhuja.\n\nMinä tulin Gargantuaa maininneeksi ja tässä tilaisuudessa kysyisin\noppineilta, eikö ennen kirjan [_kirjaksi_ Rabelais'n aikalaiset\nluullakseni kutsuivat tätä aikakautensa ainoata suurta, tieteellistä\ntuotetta, jonka yleisö niin äärettömällä innolla vastaan otti]\njulkaisemista maaseuduissa kerrottu jotakuta kansanmielistä tarua\nGargantuasta, jonka tuo mainio pilkka-runoilija oli ominut, samoin kuin\nGoethe käytti \"Faust\"-tarun ja Molière \"Komentajan muoto-kuva\" -nimisen\ntarun. Tämä puheparsi, jonka Rabelais'n aikalaisten innostus synnytti,\noliko se ainoastaan ylenpalttisen ihastuksen osoitus, vaan eikö se\nsamalla selvään ilmoittanut eroitusta loistavan runon ja hämärän tarun\nvälillä. _Ihmis-sudet_, jotka Perrault uudestaan toi esiin, ovat\ntietysti samaa jättiläis-rotua, joilta keski-ajan ritarit yhdellä\niskulla halkaisivat pään. Eikö Gargantua liene samaa sukua kuin ne ja\neiköhän Pantagruel'in tekijä ole löytänyt tuota nimeä muiden\nkansantajuisten satusankarien joukosta, jotka tänään ovat unohduksiin\njoutuneet, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan muuta kuin\nesi-isiemme ilta-seurojen tarinoissa?\n\nBerry'ssä, jonka kansassa ei mitään muinais-tietoa ole säilynyt paitse\ntarun muodossa, on tutkijain kummastukseksi tavattu jonkimmoinen aivan\nsamanlainen paikkakunnallinen taru kuin Gargontua joka, vaikka samaa\nsisältöä kuin Rabelais'n runo, kuitenkin on ihan yksityistä laatua.\nMontlevie'ssä on Gargantua jalallaan muodostanut tasangolla olevan\nyksinäisen kukkulan, kun jättiläinen muka oli joutunut eksyksiin meidän\nsavimailla, niin hän tällä paikkaa heitti pois puukenkänsä, josta\nsiihen kohosi kukkula.\n\nBerry'n rajoilla, Creuse'ssä, sanotaan Gargantuan astuneen tuon leveän\nja uljaan ontelon yli, johon virta koskena syöksi, sillä paikalla\nmihinkä Le Pin et Ceauimont nimiset kirkontornit ovat rakennetut\nkummallakin puolella kuilua oleville jyrkille töyrille. Alus täynnä\nmunkkeja sattui soutamaan jättiläisen jalkain välitse. Hän luuli alusta\nharjus-loheksi, kumartui ja tarttui siihen hyppysin kiinni, nieli sen\nmunkkineen päivineen kehuen munkkeja lihaviksi ja maukkaiksi, vaan\nsylki aluksen suustaan, valittaen, että kalalla muka oli liian kova\nruoto.\n\nNe jotka näitä kertovat, eivät suinkaan milloinkaan ole lukeneet\nRabelais'n kirjaa eivätkä enemmän kuin heidän esi-isänsäkään ole\ntietäneet semmoista olevankaan. Rabelais'n nimi on heille yhtä\ntuntematon kuin Pantagruel'in ja Panurge'n. Veli Jean des Entomenres,\ntuo kielensä ja luonteensa puolesta niin kansallinen perikuva, ei ole\nkuitenkaan päässyt rahvaan suosioon. Nämä henkilöt ovat runoniekan\nsepittämät; mutta Gargantuaa luulisin kansanhengen tuotteeksi ja\ntietysti Rabelais samoin, kuin kaikki muutkin mainitut runoilijat, on\nottanut runonsa aihelmat, mistä vaan on semmoisia löytänyt.\n\nAla-Berry'n kylissä ja mökeissä vallitsevan taika-luulon mukaan on\njättiläisiä olemassa, jotka päinvastoin saavat hyvin vähän tilaa\nylänkömaan aika-kirjoissa. Ylänkö-maa on metsätöntä ja mäkistä;\nalonko-maata ympäröitsevät kummallisen muotoiset, katinkultaa\nkimaltavat kalliot, jotka pian ihmisten silmissä näyttävät\njättiläis-olennoilta. Ne ovat sangen hirvittäviä petolliselle\nkalastajalle, joka yön-aikana käy toveriensa rysiä tyhjentelemässä.\nEipä hänelle ilmaannu iloinen Gargantua, vaan ne kolme kivi-miestä,\njoita hän päivällä kutsui munkin kallioksi, ja joiden hän silloin\nkanhistumatta näki seisovan pystyssä liikahtamatta virran reunalla,\nmissä ne kuvastuivat kirkkaasen veteen.\n\nEräänä yönä näki kalastaja Chaumat alempana olevalta myllyltä niiden\nliikkuvan, astuvan alas tavattoman suurelta kantakiveltään ja\nkoikehtien kävelevän pitkin rantaa; vaan mitkä hirmuiset loikkaukset!\nmikä kauhistuttava astunta! Niissä ei näkynyt jalkoja eikä sääriä,\nmutta kuitenkin kulkivat ne Creuse'n virran vyöryä joutuisammasti ja\nmusertuneet pii-kivet kitisivät niiden painon alla. Kalastaja pakeni\nhuoneesensa ja pönkitsi ovensa parhaan taitonsa mukaan; mutta\nkivi-miehet olivat häntä seuranneet ja koska hän oli jumalaton mies\neikä ajatellut antautua Jumalan haltuun, niin pienin näistä\nkivi-koljoista nojasi kyynär-päätänsä huoneen kattoon ja huonet\nmusertui ikäänkuin olisi ollut voi-kimpale.\n\nHämmästyksissään otti Chaumat pakonsa latoon; mutta toinen\nkivi-miehistä laski kätensä siihen ja halkaisi sen ikäänkuin vanhan\nsaviastian.\n\nNyt sai Chaumat kuitenkin sen verran lomaa, että ehti paeta isolle\nsululle, joka on tehty poikkipäin virtaa, toisesta rannasta toiseen.\nSiellä hän luuli olevansa turvassa, mutta nuo kolme kivi-miestä\nvalitsivat tämän tien palatakseen tavalliselle, toisella rannalla\nolevalle paikalleen ja siis hänen oli pakko joko pysyä missä hän oli\ntai heittäytyä virtaan, joka on sangen syvä kummallakin puolella\nsulkua; sillä mahdoton oli ajatella, että hän olisi voinut juosta\njättiläisiä joutuisammasti.\n\nKoettaen tehdä itseään niin pieneksi, kuin suinkin mahdollista loivasi\nhän pitkäkseen tielle makaamaan ja uskalsi tuskin hengittää toivoen\nettä nuo ilkeät kivi-möhkäleet eivät häntä huomaisi.\n\nEnsimäinen kävikin ohitse ja jopa toinenkin, jolloin Chaumat\nrupesi jo vähän vapaammin hengähtämään. Mutta vielä tuli kolmas,\njoka oli kaikista suurin ja painavin ja oli sekin jo juuri ohitse\nkulkemaisillaan aivan kuin toisetkin; mutta tie oli liukas ja\nkivi-mies kompastui.\n\nOnnekseen muisti Chaumat vihdoin viimein kasteenliiton ja teki\nristinmerkin, rukoillen Jumalalta pelastusta. Kivi-mies horjui vaan\neikä kaatunutkaan, jossa tapauksessa kalastaja olisi musertunut kuin\nmunankuori vaan.\n\nTässä osassa Berry'ä kuolleet hyvin usein käyvät vieraisilla ja harvapa\nse talo, jossa kiirastulessa olevia sieluja ei joskus ole käynyt. Ja\nCreuse virta, joka on mustan näköinen ja vuolas muutamissa syvissä\npaikoissa, missä se juoksee ilman esteitä, vie muassansa hukkuneiden\nihmisten vaikeroitsevia henkiä. Yön aikana saapi täällä kuulla sydäntä\nsärkeviä huutoja. Hukkuneet, näet sen, tällä tavalla valittavat anoen\neläväin esi-rukouksia.\n\nToisissa paikoissa vesi paasien välissä vaahtoisena pauhaa ja siinä\nihmiset luulevat kuulevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittujen\nkirouksia.\n\nRanskalainen sana \"retournant\" käytetään aaveina kulkevista kuolleista,\nmutta vanhat eukot vakuuttavat, että omasta tahdostaan hukkuneiden eli\nitsemurhaajain sielut ovat tuomitut ijankaikkisesti vääntelemään (\"de\nretourner\") noita isoja kiviä, jotka sulkevat virran uoman. Keskellä\nerästä la Creuse'n koskea on yksi noista mustista kallioista aivan\nkarille sattuneen veneen näköinen niin että kaukaa katsoen voisi sitä\nsiksi luulla. Sekin on noita kirottujen henkien vääntämiä kiviä;\nsanotaan sen olevan alapuolelta valkoisen ja että tuomitut henget ovat\nkaukaa tuoneet sen tänne.\n\nEpäilemättä tarkoittavat nämä tarut niitä surkeita tapaturmia,\njoita paisunta-sateiden äkkinäiset ja hirmuiset vedentulvat ovat\nmatkaansaattaneet. Vuonna 1845 paisutti kaato-sade niin äkkiä la\nCreuse'n hetteitä lähteen-suonia, että virran vesi, joka tällä paikkaa\non kauhean väkevä, nousi, kuten sanotaan, enemmän kuin viisikymmentä\nkyynärää, vieden muassansa kokonaisen sen rannoilta hiljan hakatun\nmetsän. Lähestyessään seudun ainoaa siltaa seisahtui tämä\nmatkustavainen metsä, jyrkkien rantojen välissä puristettuna, pariksi\ntunniksi ja kasaantui siihen vielä huoneiden kattoja, veneitä, aidaksia\nja kaikellaista muuta vesi-romua; niin että lapset, jotka eivät ole\npelkurimaisia, kävelivät kuivin jaloin toisesta rannasta toiseen tällä\nkelluvalla kasalla, jonka alla aallot kuohuivat. Yht'äkkiä lähti se\nsitten liikkeelle ja syöksyi eteenpäin vieden muassaan sillan, joka\nvähän aikaa oli sitä vastustanut, ja hävittäen matkallansa kaikkea:\nhuoneita, karjalaumoja, viljelyksiä ja ohitse kulkevia ihmisiä.\n\nEi kuitenkaan tämän onnettoman kohtauksen muisto yksistään ole\ntäyttänyt tuon kauhean virran rantoja ja saaria kiirastulessa olevilla\nsieluilla. Siihen yhtyy vielä hämärä-sekainen taru muutamasta\ntappelusta salakulettajien ja suola-tulli-väestön välillä, joka olisi\ntapahtunut siihen aikaan, jolloin korkeilla herroilla ja kauppiailla\noli tapana itse saattaa tullaamattomilla suoloilla sälytettyjä\nhevois-aasiansa pitkin tämän maakunnan jyrkkiä polkuja. Berry'n\nhistoria ei puhu mitään tästä tappeluksesta. Vanhat talonpojat ovat\nkuulleet isiensä sitä kertovan ja nämä taas ovat kuulleet sen\nisoisiltään. Sanotaan että paljon ihmisiä tuossa taistelussa tapettiin\nja heitettiin kallioilta Creuse-virtaan. Sentähden kuullankin ääniä,\njoita ei kukaan tunne, lakkaamatta huutavan:\n\n_Suolaa! Suolaa!_\n\nKun seudun aasit kuulevat tämän huudon, niin ne heti, korvat taaksepäin\nkäännettyinä ja häntä jalkain välissä riippuen, juoksevat ikäänkuin\npahahenki ajaisi niitä takaa.\n\nSamassa seudussa ilmautuu tuon tuostakin huhu _isosta käärmeestä_.\nVuorenloukoissa elää tuhansittain kyykäärmeitä, joista ei kukaan pidä\nväliä, kosk'ei niiden sanota milloinkaan tehneen pahaa ihmisille. Mutta\nseitsen-sylinen käärme, jolla muka on ihmisen pää on ainoa, jota\nkammotaan. Luultavasti on se sama käärme, joka ennen muinoin\nChateaubrun'in ison tontin vankikopissa söi kolme vankia.\n\nSittemmin on se useampia kertoja ilmestynyt, ja vuonna 1857 tuli koko\nmaakunta liikkeelle, kun paimentyttö oli pensaassa sen nähnyt.\nKuudettakymmentä miestä oli sitä etsimässä; mutta niinkuin\ntavallisesti, ei mitään nytkään löydetty.\n\n\n\n\nEP-NELL'IN TONTTU.\n\n\n    Ep-Nell'in kiven alla istua kyyristelee pahan-ilkinen tonttu.\n    Se on sitä lajia haltiaisia, joilla on häntä ja ne ovat\n    pahimmat. Vaikka niiden oikeastaan tulisi suojella ja hoitaa\n    hevosia, peljättävät ja rääkkäävät ne niitä kuitenkin ja\n    tekevät ne vauhkoiksi.\n\n                                               Maurice Sand.\n\nGeorgeon oli tonttu siinä osassa Berryn maakuntaa, jota kutsutaan\nLoiren laaksoksi. Minä sanoin oli, koska se nykyaikaan on joutunut\nvallan unohduksiin, jonka tähden jo kolmekymmentä vuotta takaperin\ntäytyi kuolleitten vanhuksien taruista näitä asioita tiedustella, jos\nmieli unhotuksen vuolaasta virrasta onkia tuota salaista nimeä, jota ei\nsaanut kirjoittaa, \"ei paperille, ei puulle, ei liuska-kiveen eikä\nmihinkään muuhunkaan kiveen, ei vaatteelle, ei maahan, ei tomuun, eikä\nedes pilvistä tulleesen lumeen.\" Tuota kauheaa nimeä, jota käytettiin\nsalaisimpiin ja tärkeimpiin loihtumisiin, ei saatu muulla tavalla\nilmoittaa noidiksi alkaville oppilaille, kuin kuiskaamalla sitä heidän\nkorvaansa; eikä saanut heille mainita enempää kuin kolme kertaa. Jos\nsen unhoittivat, niin he saivat pitää sen omana vahinkonansa. Heidän\noli muka uudesta maksaminen, saadaksensa sen vielä kuulla.\n\nTuota nimeä ei missään tapauksessa saanut sivullisille ilmoittaa eikä\nkoskaan ääneensä mainita paitse yön pimeydessä ja täydellisessä\nyksinäisyydessä. Se, joka minulle tämä nimen ilmoitti, oli itse\nsattumuksesta saanut sen kuulla eikä asiaa yhtään uskonut. Kuitenkin\nhänkin jälestäpäin katui sitä minulle sanoneensa ja palasi pyytämään\nminua pitämään sen salassa.\n\n— Minä olen tänä yönä nähnyt pahaa unta, sanoi hän; ja kolme kertaa on\nakkunanikin paiskattu selälleen, vaikk'ei ketään paitsi minua ole ollut\nhuoneessani.\n\nMikä Georgeon'in arvo ja virkanimi pahain henkien valtakunnassa oli,\nsiitä en minä ole voinut saada selkoa. Tuota salaista henkeä täytyi\nkutsua tiehaaroissa tai vanhain, pahassa huudossa olevain puitten\nalla, jos tahtoi saada sitä nähdä. Oliko sillä itsellä valtaa\njoidenkuiden luonnon-voimien ylitse, taikka oliko se vaan välittävänä\nsanansaattajana helvetin ja velhoojan välillä? Kenties perkele muinoin\noli vienyt Georgeon-nimisen miehen muassansa ja ehkä se onkin hänen\nkirottu sielunsa, joka siitä alkaen on ottanut työkseen johdattaa\nmuitakin sieluja kadotukseen.\n\nGeorgeon oli puoleksi näkymätön, niin muodoin ett'ei häntä saanut nähdä\nmuulloin kuin pimeinä öinä tahi paksun sumun kautta. Silloin sai nähdä\ninhimillisen hahmon, joka oli luonnollista ihmistä suurempi; mutta tuon\nhahmon puku, kasvonpiirteet ja vartalon erityisyydet pysyivät aina\nnäkymättöminä taikka niin epäselvinä, että oli mahdoton pitää niitä\nmuistossaan, eikä sitä voinut tuntea edes äänestäkään, jos useamman\nkerran tapasi sen. Sitä piti joka kerta kutsua nimeltä sanoen:\n\n— Sinäkö se olet, jonka kanssa minä haastoin sinä ja sinä yönä ja\nsiinä ja siinä paikassa?\n\nJos se ei vastannut: Minä olen! oli sitä epäileminen eikä sille saanut\nkertoa mitä edellisissä haasteluissa oli puhuttu.\n\nSalasiko siis Georgeon itseänsä koetellaksensa noidan varovaisuutta ja\nälyä taikka lieneekö velho niin varovainen, että hän epäilee perkelettä\nvielä senkin jälkeen, kun he ovat liiton tehneet ja hän on jo hänelle\nantautunut.\n\nAinakin se on varma, että rahvas luulee viekkaudessa vetävänsä vertoja\nitse paholaiselle ja että koko Ranskan ihmeelliset tarut puhuvat kelpo\npojista, jotka ovat osanneet pettää pirua kiertämällä häntä hänen omiin\npauloihinsa.\n\nKauniimpia näistä taruista on satu \"_rakastuneesta tontusta_\", jonka\n\"Normandien ihmetten\"-nimisen kirjan tekijä kertoo ja jossa löydämme\ntalonpoikais-puhetavan koko suloisuuden.\n\nTämä tonttu oli ihastunut erääsen kauniisen talonpojan vaimoon ja joka\nilta hänen kehrätessään valkeansa ääressä, tuli se istumaan takan\ntoisessa loukossa olevalle jakkaralle. Vaimo huomasi sen läsnäolon ja\nsen himoavaiset silmäillykset ja ilmoitti asian veljellensä, joka\npukeutui vaimonsa vaatteisin, istui hänen sijallensa ja rukillensa,\njossa hän haltijaa odottaessaan oli kehräävinänsä.\n\nTämä tulee, katselee pitkään outoa kehrääjää ja sanoo:\n\n— Missä on eilisiltainen kaunotar, se joka kehrätä hyrryttelee ja aina\nrukkia pyörittelee; sinä vaan pyörää kääntelet ja vääntelet etkä\nkehrätä hyristele?\n\nMies ei vastaa mitään, vaan vartoo että tonttu kävisi jakkaralle\nistumaan, josta sillä on tapana palavalla himollisuudella katsella\ntalon emäntää ja johonka oli kavalasti asetettu valkeassa punaiseksi\nkuumoitettu halstari. Haltija käykin istumaan, mutta polttaakin\nhäpeällisesti häntäänsä, kirkaisee kauheasti ja sanoo:\n\n— Kuka tämän ilkeän ilkeyden minulle teki? Tuoko kaunis kaunokainen,\njoka aina pyörää pyörittelee?\n\n— Ei, vastaa mies, vaan minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä\nhyristele!\n\nVihastuneena tästä lentää tonttu ulos takanpiipusta kutsuaksensa\nkatolla lystäileviä tovereitaan avukseen.\n\n— Mitäs huudat, huudat? kysyvät ne häneltä.\n\n— Minä palan, palan!\n\n— Kuka sinua poltti, poltti?\n\n— Minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele.\n\nTuo vastaus kuului niin tyhmältä toisten haltijain korviin, jotka muka\novat sangen leikikästä luontoa, että kauniin kehrääjän mies kuuli\nniiden nauravan ikäänkuin hullut, ulvovan, ilkamoivan ja ajavan\nrakastunutta tonttu-parkaa takaa.\n\nMies oli tästä mielissään, koska oli peljännyt saavansa koko\nhaltija-joukon kimppuunsa; eikä hänen vaimoonsa rakastunut tonttu\nuskaltanut enään uudestaan tulla hänen huoneesensa.\n\nTästä normandilaisesta tarusta löytyy Berryssä jonkunmoinen toisinnos,\njoka on paikallis-olojen suhteen johonkin määrin muuttunut.\n\nTämän toisinnoksen haltijalla eli tontulla — taru ei tiedä tyyni sanoa\nmihinkä pahain henkien luokkaan se oikeastaan kuuluu — ei ensinkään\nollut rakkautta mielessä. Pahan-ilkinen kuin piru ainakin, se ei muuta\najatellut kuin saada suututtaa villoja kehräävää vaimoa. Tämä haltija\nei katsellut häntä hellästi, vaan sotki ja katkaisi häneltä langan\nvoidakseen sill'aikaa, kun hän sitä paransi, puikahtaa leipä-hinkaloon\nvarastamaan kakkuja, joita lapsia varten oli pantu säästöön.\n\nVaikka vaimo heti huomasi tämän viekkaan juonen, niin hän ei ollut\nmitään näkevinänsä, vaan tarttui hiljaan haltijan pitkään häntään,\nkiinnitti sen villalankaansa ja rupesi sitä rullalleen vääntämään.\n\nHaltija ei heti sitä huomannut, koska se paraikaa oli toimessa syödä\njäntystää juusto-kakkua suuhunsa. Mutta kun rullalle oli kiertynyt jo\nviisi kuusi syltä sen häntää, niin se vihdoin tunsi sen ja rupesi\nhuutamaan:\n\n— Voi häntäni! Häntäni!\n\nKehrääjä ei pitänyt tästä lukua, vaan yhä rukkiaan polkien alkoi hän\nlaulaa: \"Pyöri, pyöri, pyöräseni!\" niin väkevällä äänellä ja pitäen\nrukillansa niin suurta melua, ett'eivät toiset katolla väijyvät peikot\nkuulleet toverinsa valituksia ja kirouksia. Tämän oli pakko antautua,\nja paholaisen nimessä vannoa, ett'ei hän enää milloinkaan tulisi tähän\ntaloon käymään.\n\nMuutamien tarujen mukaan kehrääjäin lankaa katkaiseva ja sotkeva\nhaltija onkin naishenki, se on paha haltijatar. Lapsuudessani tunsin\nminä vanhan eukon, jolla semmoisissa tilaisuuksissa oli tapana sanoa:\n\"Jopa haltijatar on käynyt täällä sotkemassa!\" ja hän teki kädellään\nristin-merkin manataksensa ja karkoittaaksensa tuota ilkeää\nhaltiatarta.\n\nBerryn satujen haltijoissa on sekä hyvän- että pahanluontoisia. Ne\nhaltijat, jotka tallissa hevosia sukivat ja joidenka ruoskan huimauksia\nja käskyjä talon rengit väliin kuulevat, ovat sangen viattomia\nolentoja, jotka ihmisen lähestyessä pakenevat. Samaa lajia ovat myös ne\ntontut, jotka laitumella ajavat hevosia takaa ja sotkevat niiden harjaa\nitsellensä polustimiksi, koska ne ovat liian pieniä pysymään hevosen\nselässä ja siitä syystä ratsastavat sen kaulalla. Koko niiden pahuus\nrajoittuu siihen, että ne toisinaan saattavat murteumaan tahi kuolemaan\nsemmoisia tammoja, joilta otetaan harja, minkä ne ovat palmikoineet ja\nsolmeilleet käytettäen itsensä.\n\nTontun lempi-hevosia nimitellään kihara-hevosiksi ja ennen muinoin\nniitä pidettiin muita hevosia parempina ja vireämpinä. Haltijan\nsukimat tammat pidettiin hyvinä siitos-eläiminä ja tuottivat\nhevois-markkinoilla omistajalleen hyvän hinnan.\n\nVielä meidänkin aikanamme on monta ihmistä, jotka uskovat\ntalli-tonttuin todella olevan olemassa. Jokainen keski-ikään elänyt\nmies, joka on hevois-kasvattamista harjoittanut, on sen nähnyt ja sitä\nniin vahvalla valalla vakuuttanut, ett'ei kenenkään sovi sitä epäillä.\n\nTätä tonttua ei tarvitse peljätä eikä vihata, koska ei se milloinkaan\ntee pahaa. Kaikki sitä kuvailevat samanlaiseksi. Se on vähälännän kukon\nkokoinen ja sillä on tulipunanen kukon-harjakin. Silmät ovat tulesta ja\nvartaloltaan on se varsinkin siro-kasvuisen pienen miehen näköinen,\npaitsi että sillä ihmis-kynsien asemesta on linnun kynnet. Sen hännästä\non eri tuumat; muutamat sanovat en olevan suljista; toiset taas\nvakuuttavat, että sillä on tavattoman pitkä rotan-häntä, jota se\nkäyttää ruoskana pakoittaaksensa ratsuaan juoksemaan.\n\nPohjois-Ranskassa taas pidetään näitä lintu-kotolaisia varsinkin\nhäijyinä, koska ne huviksensa vievät kulkevaisia eksyksiin.\nMarche-nimisessä maakunnassa ovat kaikki haltijat vaarallista ja\nihmisiä vihaavaista laatua ja niiden toimi on vartioida suurien kivien\nalle kätkettyjä aarteita.\n\nOnneton se, joka uteliaisuudesta tai vielä pahemmin kunnianhimosta\nyön-aikana tulee makailemaan näiden kivien ympärille, jossa\nmuinais-tarun ijäinen salaperäisyys vallitsee. Tontut ryntäävät heti\nhänen hevosensa kaulalle, paiskaavat hänet maahan ja pieksävät\npehmeäksi.\n\nKeinoja kuitenkin löytyy niitä vastaan, vaikka onkin rohjennut ruveta\nniiden tapoja ja mielijohteita tiedustelemaan. Tavallisesti ne ovat\ntyhmämäisiä ja ainoastaan vaivoin voivat ne puhua ihmisen kieltä.\nSamoin kuin Normandien ja Bretagnen tontuilla, on niilläkin se tapa,\nettä kaksi kertaa perätysten matkivat samaa sanaa voimatta sitä\nkolmatta kertaa lausua.\n\nMuuan aarteiden hakija näki kerran lintu-kotolaisen, joka seisoi\nmagneeti-kehässä ja hyppi hänen edessänsä heikolla ja karkealla äänellä\nhänelle lakkaamatta hokien:\n\n— Pyörrä pois, pyörrä pois!\n\nMies seisahtui äkkiä ja vastasi:\n\n— Minä pyörrän, pyörin ja hyörin!\n\nTonttu ei tuota ymmärtänyt, vaan arvellen sitä joksikin manaukseksi,\njota sen ymmärrys ei voinut käsittää, laski se miehen menemään ja\nhyppäsi kivelle, jonka se saattoi niin nopeasti kääntymään ja\npyörimään, että se iski tulta. Mies ei uskaltanut sitä lähestyä, ja\nvaikka hän pääsikin esteettä palaamaan, niin oli lintu-kotolainen\nkuitenkin häntä niin pyörittänyt ja helvetin-kiven ympärillä\ntanssittanut, että hän kotiin saapuessaan vieläkin pyöri ikäänkuin\nkiekko ja kaatui väsymyksestä ovensa eteen.\n\n\n\n\nSUDEN-JOHTAJA.\n\n\n            Sata saat sa lammasta,\n            Kulkelevaa kangasta;\n            Tule kaunoiseni vaan\n            Siitä karjaa ottamaan.\n            — Enpä tule kanssasi,\n            Kyllä tunnen karjasi.\n            Kita liian suuri on,\n            Mene yksin onneton.\n\n                Maurice Sand'in keräilemiä.\n\n    Villiers, Paunay,\n    Rosnay, Saunay\n    Ovat neljä pitäjää,\n    Joiss' on monta tietäjää.\n\nNäin sanotaan Brennen maakunnasta ja Berryn historioitsijat pitävät\ntätä nevaista maata suden-lumojain ja tietäjäin luvattuna maana.\n\nLuulo suden-lumoojista on levinnyt ympäri Ranskanmaata. Nämä ovat tuon\nkauan uskotun ihmis-susi-tarun viimeiset jäännökset. Meidän lapsemme\nlapsille kerrotut sadut eivät enää ole niin kummallisia eikä\nkauhistuttavia kuin ne, joita iso-äitimme meille tarinoivat.\nMinä en muista Berryssä kuulleeni keski-ajan enkä muinais-ajankaan\nihmis-susista puhuttavan. Mutta kuitenkin sitä sanaa siellä vielä kyllä\nkäytetään, vaikka sen oikea merkitys on joutunut unhotuksiin.\n\n— Ihmis-susi on noiduttu susi, eivätkä suden-lumoojat enää ole\ntuommoisia velho-joukkojen päälliköitä, jotka muuttuivat susiksi lapsia\nnielläksensä; vaan he ovat viisaita, salamietteisiä ihmisiä, vanhoja\npuitten-hakkaajia, viekkaita metsänvartioita taikka semmoisia, jotka\novat keksineet salaisen keinon todellisten susien lumoamiseen,\nkesyttämiseen ja johtamiseen. Ainakin he ovat tehneet ne itsellensä\nalamaisiksi ja voivat johtaa niitä mielensä mukaan.\n\nMinä tunnen useita henkilöitä, jotka ovat kertoneet uuden kuun\nsyntyessä nähneensä Valkosen Ristin tienhaarassa Soupison ukon, jonka\nliikanimi oli Démonnet, astuvan aivan yksistään pitkin askelein ja\nneljättäkymmentä sutta jälessään.\n\nKaksi miestä, jotka itse ovat asian minulle kertoneet, näki muuanna\nyönä Chateauroux-nimisessä metsässä suuren joukon susia kulkevan\npuitten alla. Miehet pelästyivät ja kiipesivät puuhun, josta näkivät,\nmiten pedot lähestyivät erään puunhakkaajan mökkiä ja asettuivat oven\neteen, jossa ne rupesivat hirveästi ulisemaan. Puunhakkaaja tuli ulos\nja astui niiden keskelle, puhutellen niitä oudolla kielellä, jonka\njälkeen ne lähtivät pois, tekemättä hänelle mitään pahaa.\n\nTuo on talonpoikain kertoma juttu. Mutta kaksi rikasta herrasmiestä,\njotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat sangen älykkäitä ja\nkäytännöllisiä miehiä, on valallansa minulle kertonut, että he\nasuntonsa lähellä olevassa isossa metsässä, jossa he usein kävivät\nmetsästämässä, olivat nähneet vanhan metsän-vartijan, jonka he hyvin\ntunsivat, seisahtuvan tien-ristiin ja rupeavan siinä kummallisella\ntavalla koikehtimaan.\n\nSilloin menivät he piiloon pitääksensä häntä silmällä ja eipäs\naikaakaan, niin näkivät he kolmekymmentä sutta tulevan juosten, joista\nyksi tavattoman iso loikki suoraa tietä lumoojan luo hänelle\nliehakoitsemaan. Tämä vihelsi, kuten koirille ainakin, ja kävi niiden\nedellä syvään metsään. Tuon kummallisen tapauksen näkijät eivät\nuskaltaneet häntä seurata, vaan palasivat pelästyneinä ja ihmetellen\nkotiansa.\n\nTämän kaiken he kertoivat minulle niin todenperäisellä tavalla, ett'en\ntiedä mitä siitä ajattelisin. Minä olen maalla kasvanut ja olen niin\nkauvan uskonut kaikenmoisia kummituksia — joita tosin en ole itse\nnähnyt, vaikka olen kuullut muiden minun läheisyydessäni niitä nähneen\n— jotta minä en vielä nytkään osaisi sanoa missä todellisuus päättyy\nja missä mielenkuvitus alkaa.\n\nTiedän kyllä, että petoja saadaan kesytetyiksi. Mutta onko mahdollista\nkesyttää vapaudessakin eläviä petoja? Ovatko nuo henkilöt, jotka\nyllämainitun tapauksen minulle kertoivat, nähneet yhtä aikaa samaa\nunta, taikka oliko tuo luultu velho huviksensa kesyttänyt kolmekymmentä\nsutta? Sen minun täytyy vaan varmaan uskoa, että he molemmat olivat\nnähneet tuon tapauksen, jonka totuuden he vakavasti takasivat.\n\nMorvan'issa ovat viulunvinguttajat suden lumoojia. He eivät voi oppia\nsoitantoa, ell'eivät lupaa itseään pirun omaksi ja usein heidän\nmestarinsa pieksee heitä ja lyö heidän soittimensa rikki heidän\nselkäänsä, jos eivät häntä tottele. Tämän maakunnan sudetkin, näet sen,\novat perkeleen alamaisia, eivätkä siis olekaan oikeita susia. Taru\nihmissusista on paremmin säilynyt täällä kuin Berryssä.\n\nNoire'n laaksossa olivat säkkipillin ja lyyran soittajat velhoja vielä\nviisikymmentä vuotta takaperin. Nyt he ovat päässeet tästä pahasta\nmaineestansa; mutta vieläkin kerrotaan soittajasta, joka oli niin\ntaidokas ja eli niin jumalisesti, että pitäjän kirkkoherra antoi hänen\nsoittaa kirkossakin rippi-leivän ylentämisessä. Hän osasi tietysti\nkirkollis-soitantoa, koska se kuului sen aikuisten soittajien\nmusiikilliseen kasvatukseen, vaikka kirkkoherrat ani-harvoin vaan\nsalleivat heidän sitä tehdä, heidän salaisten kujeidensa tähden, jotka\nniinkuin sanottiin eivät olleet kristillisintä laatua.\n\nSaint-Août'n kuuluisa Julien, oli kuitenkin tästä kiellosta eroitettu\nja hänen soitantoansa messun-aikana kaikki ihmiset ihmetellen\nkuuntelivat, niin että seurakuntalaiset hänestä ylpeilivät.\n\nKerta yöllä hänen palatessansa hääpidoista, joissa hän oli kolmena\npäivänä soittanut, tapasi hän kankaalla säkkipillin, joka soi ihan\nitsestänsä; muutamat luulevat, että tuuli sitä soitti.\n\nKummastellen tuota kiiltävää hopea-pilliä, joka kenenkään kuljettamatta\ntuli hänen vastaansa, pysähtyi hän hämmästyen. Pilli meni hänen\nohitsensa, ikäänkuin se ei olisi häntä nähnytkään ja soitti yhä\nsoittamistaan niin ihanasti, ett'ei Julien koskaan ollut sen vertaista\nkuullut ja heti paikalla rupesi sitä kiihkeästi kadehtimaan.\n\nJärjellisenä miehenä olisi hänen pitänyt astua tietänsä eteen-päin;\nmutta sen sijaan hän pyörsi ja rupesi seuraamaan säkkipilliä\nkuullakseen sitä ja oppiaksensa niitä nuotteja, jota se pelasi, ja\njoita hän ei harmikseen osannut.\n\nHän seurasi sitä alussa loitommalla ja sitte hiukan likempänä, kunnes\nvihdoin kävi niin rohkeaksi, että hyppäsi siihen kiinni ottamaan sitä;\nsillä nähdä noin kaunista ja hyvää soitinta omistajatta oli suurempi\nkiusaus, kuin ammattiansa rakastava soittaja voi kestää.\n\nMutta pilli nousi ilmaan ja jatkoi soittamistansa eikä hänen onnistunut\nsitä tavoittaa; mutta suuresti huolestuneena ja murheissaan palasi\nJulien kotiinsa.\n\nSeuraavina päivinä kun häneltä kysyttiin minkä vuoksi hän näytti niin\nkipeältä ja tuskaantuneelta, vastasi hän:\n\n— Yö-tuuli soittaa paremmin kuin minä; eikä ole mahdollista sitä\nnuottia opetella.\n\nKukaan ei ymmärtänyt, mitä hän tuolla puheella tarkoitti, mutta usein\nkuultiin hänen sittemmin soittavan uutta nuottia, joka ei ensinkään\nollut niiden kaltainen, joita hän tahi muut tätä ennen olivat\nsoittaneet; sillä hän aivan yksin meni kankaalle, josta hän päivän\nkoittaessa sangen väsyneenä palasi pelaten yhä paremmin tuota outoa\nnuottia, jota ei kukaan ymmärtänyt.\n\nAsia ilmoitettiin kirkkoherralle, joka käsketti häntä puheellensa ja\nsanoi:\n\n— Minä tiedän että perkele rajusti vainoo ja kiusaa soittajia;\nminulle on ilmoitettu, että sinä öisin kulet semmoisissa paikoissa,\njoihinka sinulla ei ole mitään syytä mennä, ja että sinä näytät\nvaivatulta. Ota vaari itsestäsi ja muista, että totuus sanoo:\n\"mimmoinen elämä semmoinen loppu!\"\n\nJulien näytti katuvan ja lupasi pysyä alallansa.\n\n— Siinä teet oikein, vastasi kirkkoherra. Tyydy siihen taitoon, mikä\nsinulla on, äläkä pyri siihen tieteesen, josta opitaan kankaan susia\njohtamaan.\n\nTämä tapahtui lauvantaina. Seuraavana päivänä oli pidettävä suuri\nkirkollis-juhla, jossa Julien lupasi soittaa, niinkuin hänen tapansa\noli.\n\nMutta aamulla lukkari tuli kirkkoherralle ilmoittamaan, että Julien oli\nyöllä tullut hänen vastaansa kankaalla soittaen epä-kristillisellä\ntavalla ja kuljettaen perässänsä yli kolme sataa sutta, jotka lukkarin\nlähestyessä olivat paenneet.\n\nKirkkoherra käsketti Julien'in vieläkin tykönsä ja tutkisteli häntä.\nMutta Julien ei antanut muuta selitystä kuin että lukkari kai oli ollut\njuovuspäissä.\n\nJa koska lukkari todellakin oli viinaan taipuvainen, niin kirkkoherra\nei sen enempää ottanut hänen kannettaan korviinsa, vaan alotti\njumalanpalveluksen.\n\nKun rippileipä oli ylennettävä, niin Julien rupesi soittamaan\nkirkollis-nuottiansa, mutta vaikka hänellä kenties oli hyvä aikomus\ntehdä sitä oikealla tavalla, niin hän ei ensinkään saanut nuottiin\nkiinni, vaan soitti ainoastaan tuota tuulen opettamaa perkeleen laulua.\n\nTämä häiritsi kirkkoherraa ja ennenkuin hän rupesi rippi-leipää\nsiunaamaan, polkaisi hän kolme kertaa jalkaansa laattiaan, saadaksensa\ntuota ilkeätä valitus-virttä vaikenemaan; mutta koska se ei auttanut,\nniin hän ajatteli, että Jumala kyllä itse parhaiten voi ylläpitää\nkunniansa ja ylentäen rippi-leivän lausui hän siunaussanat.\n\nSamassa räjähti säkki-pilli Julien'in käsissä, tehden semmoisen\njyrinän, että olisi luullut pirun siitä lähteneen, ja hän sai niin\nkelpo kolhauksen maksaansa, että hän pyörtyi ja kaatui kirkon\nlattialle.\n\nHän kannettiin kotiinsa ja sairastui kovaan tautiin. Mutta Jumalan\narmosta ja kirkkoherran neuvoista hän jälleen parani. Tämä kehoitti\nhäntä luopumaan pahoista kujeistansa ja Julien tunnusti soittaneensa\nsusille kankaalla.\n\nVaan tästä alkaen soitti hän niinkuin kristityn ihmisen tulee soittaa\nja jätti sudet kulkemaan joko omin päinsä taikka muiden kirottujen\nsoittajien seurassa.\n\nSanotaan sutten-lumoojain kiduttaneen häntä siitä, että hän muka olisi\nmyynyt salaisuuden, joten he siis hänelle sitä kostaaksensa usein\npieksivät häntä. Mutta hän kärsi heidän pahaa menettelynsä pitäen sitä\nhyvin ansaittuna syntiensä rangaistuksena ja sai hyvän lopun\nopetettuansa säkki-pillin soitantoa lapsillensa, joiden hän varoitti\nhakemasta siinä enempää taitoa kuin ihmiselle on sallittu.\n\n\n\n\nLE LUPEAUX\n\n\n[Olemme tässä käyttäneet ranskalaisen alkuteoksen nimitystä, koska\nsuomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa sanaa. Se merkitsee\nmuutoin jotain kummitus-eläintä. Suomentajan muistutus.]\n\n    Charli kuuli usein sen äänen kun palasi kiviä louhimasta. —\n    Tiedätkös, ämmäseni, tänä iltana se vielä seurasikin minua\n    pitkin pensastoa ulvoen kuulle, kertoi hän vaimolleen astuessaan\n    sisään; vaan minä itsekseni sanoin: \"Ulvo sinä mieltäsi myöten,\n    et sinä kuitenkaan saa minun kääntämään edes päätänikään sinua\n    katsellakseni.\"\n\n                                                  Maurice Sand.\n\nNormandien ihmeiden kertoilija, jonka sanoihin me usein olemme\nviitanneet, puhui \"kummitus-eläimestä\" (siksi sitä Berry'ssä\nkutsutaan) Monthulén koiran johdosta, joka ilmestyi Sainte-Croix sur\nAiziers-ninisen pitäjän asukkaille. Se ei tehnyt mitään pahaa, mutta ei\nantanut kenenkään lähestyä eikä koskea itseensä; eikä se mitenkään\nmuutenkaan osoittanut häijyyttänsä kuin kiduttamalla koiranpenikoita,\njoita ei näillä seuduin voitu ollenkaan saada elämään.\n\nNormandilainen taru kertoo, että tuo koira on ollut erään salaperäisen\nmatkustajan oma, ja että Mouthulén maakartanon isäntä oli sen tappanut.\nKoiran omistaja etsi sitä kaikkialta ja tuli maakartanollekin, jossa\nvannottiin, että koira oli kuollut luonnollisella tavalla.\n\n— Jos ette totta puhu, vastasi matkustaja, niin se piankin tulee\ntiedoksi!\n\nJa niin läksi hän matkoihinsa.\n\nSiitä hetkestä saakka rupesi koira kummituksena tappajiansa vainaamaan.\nKertoilija jatkaa näin:\n\n— Huomattava on, miten tässä tarussa uusi taika-luulo ilmautuu;\neläimelläkin luullaan olevan kuolematon sielu, koska se muka kuoltuansa\nvoi ilmestyä samoin kuin ihminenkin.\n\nMeidänkin maakunnassamme on sama taika-luulo yleinen. Eräältä\nkylässämme asuvalta vanhalta ämmältä katosi musta lammas, jonka hän\nluuli pahan-juonisen naapurinsa kuolettaneen myrkyllä tahi\nnoitumisella. Se nyljettiin ja kuopattiin maahan, ja ämmä meni\nyö-levolle, mutta kuuli silloin vuohensa navetassa määkyvän ja jyryävän\nniinkuin siellä olisi jotain eriskummallista tapahtunut. Ämmä nousi\nvuoteeltansa ja ovea avatessaan näki hän mustan uuhensa pyrkimässä\nnavettaan, jossa se ennen oli ollut vuohien kanssa.\n\nHämmästyksissään meni vaimo sisään ja sulki ovensa; mutta vuohi määkyi\nmääkymistänsä. Vaimo rohkaisi mielensä ja meni sitä katsomaan. Tämä\ntapahtui kolme kertaa, kolmannella keralla vaimo taas näki lampaan\nyrittävän päästä navettaan, jossa vuohi tuli ovelle asti sitä kutsumaan\nluoksensa ja hyväilemään. Mutta se ei ollutkaan muu kuin varjo; ämmä ei\nvoinut käsin siihen tarttua kiinni ja kun navetan ovi avattiin ja vuohi\ntuli ulos, niin sekin määkyen etsiskeli ja meni jälleen sisään,\nikäänkuin se olisi huomannut, että tämä oli vaan kummitus-näkö ja siis\nsiihen tyytynyt.\n\nMinä olen kuullut kerrottavan eräästä harakasta, jonka omistaja,\nIso-Gothe, oli paikkakunnan taitavimpia noitia. Tämä harakka oli\noppinut puhumaan ja kaikille ohitse meneville se loukkaavalla tavalla\nmatki kaikki panettelemiset, jotka oli kuullut emännällensä\nkerrottavan.\n\nMuutamat nuorukaiset suuttuivat vihdoin, kun kuulivat tuon häijyn\nlinnun ilmoittavan heidän pieniä salaisuuksiaan, ja väänsivät siltä\npään poikki. Iso-Gothe ennusti, että he pian tulisivat tuota tekoa\nkatumaan ja kuoli itse vähän aikaa sen jälkeen.\n\nEi kukaan häntä kaivannut paitse hänen vanha veljensä, Iso-Jean ukko,\njoka ei ollut mikään paha mies, mutta joka niin usein oli vuoteen\nomana, että tuskin kukaan enää häntä näki taikka tunsi. Molemmat\nvanhukset ja harakka kuolivat viikon kuluessa.\n\nKuolemaansa saakka Iso-Jean ukko yhtä hyvästi tai yhtä huonosti kuin\nennenkin täytti lukkarin toimituksensa. Mutta vallankumouksen jälestä,\njolloin jumalanpalvelus melkein unohtui, rajoittui hänen toimensa\nsiihen, että hän piti vaan kirkon avaimet tallessaan ja soitti kolme\nkertaa päiväänsä Angelusta.\n\nTämä soittaminen ei ollut mikään velvollisuus; mutta pitäjäläiset\nolivat tottuneet kuulemaan kirkonkelloa, joka ilmoitti heille\najan-kulun ja sentähden olisivat he paheksuneet, jos lukkari olisi\nlaiminlyönyt soittamisen. Ja koska hän pitkällisen sairaloisuutensa\nvuoksi oli liian heikko vuoteesta nousemaan, niin hänen sisarensa,\nIso-Gothe, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi terveenä ja reippaana,\nsoitti Angelusta veljensä puolesta. Sanotaan tämän hänen sisarensa\nolleen niin jumalattoman, että hän, vanhaa kelloa soittaessaan, teki\nkaikenlaista saastaisuutta kirkossa, johonka ei kukaan uskaltanut häntä\nseurata.\n\nOli miten oli, mutta niinä muutamina viikkokausina, jotka vanhan\nlukkarin kuoltua kuluivat, ennenkuin uusi ennätettiin määrätä, soi\nkirkonkello itsekseen, mutta ei enää kolmasti päivässä, vaan joka ilta\nauringon laskiessa, vaikk'ei ketään oltu nähty kirkkoon menevän.\nAinoastansa vanhan harakan nähtiin kirkontornissa lentelevän ja kun\npar'aikaa epäiltiin, oliko tuo sama harakka, jonka kylän pojat olivat\ntappaneet ja tunkiolle heittäneet, niin kuultiin kuinka se heikolla,\nkarkealla äänellään rupesi kertomaan jokaisen salaisuuksia, pelkäämättä\nja mieliä katsomatta solvaten miehiä ja vaimoja, nuoria ja vanhoja. Ja\nsiltäpä nyt saatiin kuulla semmoisia asioita, jotka toisia huvittivat\nja toisia suututtivat.\n\nPahinta oli, ett'ei tietty, millä kurin päästäisiin tuosta\npaholais-harakasta erilleen, kun ei kenenkään mieleen voinut johtuakaan\nluettaa messuja sen sielun puolesta.\n\nAsia siis pysyi semmoisenaan, kunnes uusi lukkari otti kirkon\nhaltuunsa, ja koska hän oli Jumalaa pelkääväinen mies, joka oikealla\najalla luki rukouksensa ja soitti kelloansa, niin tuo paha henki pian\nkatosi eikä kello enää totellut muita kuin sitä, jolla yksin oli oikeus\nsitä soittaa.\n\nJuttu haaveellisesta ja panettelevasta harakasta johtaa mieleemme le\nlupeux'in, joka on peräti toista laatua kuin ihmis-suden eri lajit. Le\nlupeux on kummitteleva henki, jonka luonnon salaisuuksia ei koskaan ole\nvoitu tarkoin selittää ja joka ilmestyy eri tavalla eri seuduissa. Se\nkuitenkin tiettään siitä, että Brennen maakunnan äärettömillä\nlakeuksilla pitää se pääasuntoansa. Siellä on suunnattomia lampia,\njoista jokaisella on eri tarunsa, ja joissa elää nuo suuret,\nkuumetauteja tuottavat käärmeet, jotka ovat likintä sukua\ncocadrilleille. Viime mainitut tulevat matalan veden aikana näkyviin,\nmutta niitä ei saada karkoitetuiksi muulla kuin kuivattamalla soita,\njoissa ne maailman alusta saakka ovat oleskelleet.\n\nEräs ystäväni, joka oppaan seuraamana kiersi maata sitä tutkiaksensa,\nkuuli kerran iltapuhteella äänen, joka oli melkein kuin ihmisen ääni,\niloisella taikka pikemmin leikillisellä tavalla useimpia kertoja väliin\nyhdeltä, väliin toiselta taholta kuiskaavan:\n\n— Ah! Ah!\n\nTutkia tirkisteli ympärilleen, mutta ei huomannut mitään, vaan sanoi\nmatkakumppanillensa:\n\n— Tuopa vasta ihmettelee! Meitäkö se oudoksuu?\n\nOpas ei vastannut mitään. He pitkittivät matkaansa tuolla autiolla\nlakeudella, jossa latvoitut ja karsitut puut muodostuivat mitä\nkummallisimmiksi jättiläishaamuiksi kuun valaisemaa taivaanrantaa\nvastaan. Tuo heikko, lempeä ääni seurasi matkustajia, ja joka kerta kun\nystäväni osoitti kummastustansa, sanoi se niin iloisella ja\npilallisella tavalla ah! ah! ett'ei hän voinut olla nauramatta ja\nvihdoin vastasi sille:\n\n— Noh, mitä sitte?\n\n— Olkaa vaiti, Jumalan tähden! sanoi opas pusertaen hänen\nkäsivarttansa ja suurella hartaudella tehden ristinmerkin; älkää sille\npuhuko ja älkää olko sitä kuulevinanne. Jos vielä kerran sille\nvastaatte, niin me olemme hukassa!\n\nYstäväni, joka hyvin tiesi talonpoikaisen kansan tuumat, ei enää\nvastannut näkymättömälle pilkkaajallensa, joka vihdoin väsyi heidän\näänettömyyteensä ja jäi heistä.\n\n— Ehkä se on joku yö-lintu, kenties tarha-pöllöjen sukua? arveli\nmatkustaja.\n\n— Kyllä kai! vastasi opas, vai lintu! Aluksi se pilkkaa ihmistä,\nnauraa hänelle, eksyttää häntä, vieden hänet muassansa, mutta vihdoin\nsitten suuttuu se häneen ja silloin upottaa se hänet johonkuhun\nlätäkköön.\n\nTuommoisia tuo viekas le lupeux-niminen paha henki, muka, tekee, ja\njoskus sen nähdään istuvan jossakussa köyristyneessä puussa, siitä\nsyystä, näet sen, että se itse on kiero, se on pahan-juoninen ja\nturmelusta rakastavainen.\n\nSemmoiset ihmiset, jotka ymmärtämättömyydestä ovat sitä kuunnelleet ja\nseuranneet, ovat kaikki saaneet sitä katua. Väliin se kertoo hauskoja\ntai häijyjä juttuja, väliin hirveitä tai lystillisiä ämmän juoruja,\nmutta aina silloin, kun siltä on uteliaisuudesta kolme kertaa kysytty:\n\"Mitä sitte? tai mitä tarkoitat?\" niin silloin alkaa se lörpötellä\nikäänkuin harakka, huvittaen kuulijaa kummallisilla ja hävyttömillä\nseikkailuksilla, luvaten toimittaa hänelle tilaisuuden saada salassa\nkohdata rakastettuansa, sillä tavoin yllyttäin hänen pahoja himojansa\ntai aviollista luulevaisuuttansa. Ja joka vaan kerran on joutunut sen\nansoihin, hän ei taukoa sitä kuuntelemasta ja kysymästä, kunnes se on\njohdattanut hänet jonkun vaarallisen lammen rannalle, missä se sanoo\nhänelle:\n\n— No, katsoppas nyt!\n\nKysyjä kumartuu silloin katsomaan tuohon haaveelliseen kuvastimeen,\njossa hän todellakin näkee kuvautuvan semmoista, joka liikuttaa hänen\nmieltänsä; mutta kamala paholainen syöksee hänet silloin veteen ja kun\nkuolema sulkee hänet kylmään syliinsä, kuulee hukkuva sen iloisella,\npetollisella äänellä hokevan veden päälle kumartuvan puun oksalta,\njolle se heti kiipee:\n\n— Ah! Ah! Tuossa nyt näet mitä minä tarkoitan!\n\nChâtren piirikunnassa ei ainoastaan eläimet käy kummittelemassa, vaan\nvielä huonekalutkin. Siihen aikaan kun Briantes'n hovissa vielä\nasuttiin, tapahtui siellä merkillisiä kummittelemisia. Erään\nepäileväisen talonpojan, joka oli hovin hoitajana, ja jonka teki mieli\ntutkia noita salaisuuksia, täytyi luopua yrityksestään. Linnan\nkorkeimmassa kammiossa oli vanki-koppi, josta yön aikana kuului\nhirmuista melskettä, eläinten ääniä, ihmisten voivotuksia sekä\ntuulenpuuskia, jotka sammuttivat kynttilät. Ne olivat niitten ihmisten\nja eläinten sieluja, joita hugenot-rosvot sekä saksalaiset ratsumiehet\narmahtamatta olivat tällä valta-tiluksella surmanneet. Mutta noina\nrauhattomina aikoina oli vielä huonekalujakin lyöty pirstaleiksi ja\nheitetty ulos akkunoista sekä viskattu mullin mallin, josta syystä nyt\nkuului tavatonta ritinää ja ratinaa näkymättömistä esineistä, jotka\nkuuluivat vierivän alas portaita, uhaten musertaa kaikkea tiellänsä.\n\nYllämainittu linnanhoitaja, joka oli jonkun aikaa vahingoitsematta\nkestänyt noita vaaroja, luuli jo itsensä niistä vapaaksi; mutta eräänä\nehtoona hänen markkinoilta palatessaan kun hän astui hovin kyökkiin\nlevätäkseen ja lämmitelläkseen siellä, niin tuoli, jolle hän kävi\nistumaan, kääntyi jalat pystyssä häntä vastaan ja kun hän haki toista\nmyöntyväisempää, niin kaikki mainitussa kyökissä olevat tuolit ja\nlavitsat rupesivat liikkumaan, antaen hänelle semmoisia kolhauksia,\nettä hänen täytyi väistyä ja paeta varsinkin kun paistinvartaat ja\nkyökki-veitsetkin alkoivat ottaa osaa taisteluun ja ajoivat häntä takaa\nkeskelle pihaa.\n\nJosta johdonmukaisesti voi päättää, että hengettömilläkin kappaleilla\non sama oikeus tavallansa parkua ja valittaa kuin kiirastulessa\nolevilla sieluillakin, ja ett'ei niitä saa pilkata enemmän kuin\nmuitakaan kummituksia.\n\n\n\n\nKALA-LAMMIKON MUNKKI.\n\n\n    Te, jotka auringon laskussa matkustatte rahkasoita pitkin,\n    varokaa tuota pitkää munkkia, joka äkkiarvaamatta kaihlikosta\n    nousee. Lähtekää pakoon ja älkää kuunnelko hänen kirotuita\n    puheitansa!\n\n                                                   Maurice Sand.\n\nEräänä sunnuntaina Jeanne ja Pierre olivat sattuneet viivähtymään\nEtangs-Brisses-nimisen lammikon tienoilla. Se ei ole mikään hupainen\nseutu, ei ainakaan ehtoolla. Metsän läpi kuljettua matkustaja saapuu\nsuurelle ihan hedelmättömälle ylängölle, jossa ei muuta löydy kuin\nkahitaa ja hietaa sekä isoja vesilätäköitä, jotka sade-aikana yhtyvät\njärveksi, jonka pohja näyttää aivan mustalta.\n\nEnnen muinoin, niin taru kertoo, on paha munkki, joka viinapäissä aikoi\nkulkea pientä veden peittämää polkua, hukkunut lammikkoon aaseineen\npäivineen. Aasin, joka ei eläissään ollut tehnyt mitään pahaa, ei\nsittemmin enää kuultu kiljuvan, mutta irstainen munkki tuomittiin siihen\nrangaistukseen, että hän yhä uudelleen tulisi kärsimään viimeisten\nhetkiensä kuoleman-tuskaa, niin kauvan kuin Etangs-Brisses-lammikossa\nlöytyisi yksikään pisara vettä. Mutta vaikka viljelykset vuosittain\nraivaavat uusia aloja näiden lampien rannoilla, niin vesi niissä ei\nkuitenkaan näy rupeavan kuivamaan; siis munkin rangaistus kestää vielä\nnytkin ja tulee kestämään, Jumala tiesi kuinka kauvan!\n\nJeanne tunsi aivan hyvin tuon lammikon pahan maineen, mutta Pierre ei\ntahtonut tuota uskoa vaan teki siitä pilkkaa. Hän vieläpä esti\nJeanneakin sitä ajattelemasta puhumalla kaikenlaisia asioita, jotka\ntytön mielestä muka olivat hauskoja kuunnella. He olivat kihlatut ja\npalasivat juuri kaupungista, jossa olivat käyneet ostamassa kankaita\nsekä silkkinauhoja ja muita hääpukuun kuuluvia koristuksia. He\nkävelivät vieretysten pitäen toisiaan pikkusormesta kiinni niinkuin\nkihlatut ainakin, kunnes huomasivat olevansa äsken mainitulla kapealla\npolulla, jalat lieteesen vajonneina. Edellisenä päivänä oli paha\nraju-ilma saattanut lammikon paisumaan, niin että se oli kohonnut yli\nreunojansa.\n\n— Sinä viet minua väärään, sanoi Jeanne sulhaselleen, minä tiedän\nett'ei tämä ole oikea tie.\n\n— Odotappas jahka tiedustelen missä ollaan, vastasi Pierre. Kas\nkummaa, jopa aurinkokin on laskenut ja revonkorret näyttävät ihan\nmustilta, ett'ei niitä voi toisistaan eroittaa. Jää sinä hetkeksi\ntähän, niin minä menen katsomaan kuinka täältä päästäisiin pois.\n\nJeanne oli väsyksissä; hän istui ruovokkoon ja katseli taivasta, joka\noli keltasen ruskean kirjava. Hänen mielensä kävi murheelliseksi,\nvaikk'ei hän itsekään olisi osannut syytä siihen selittää.\n\n— Jos nyt olisi täysi yö, niin minä en suinkaan uskaltaisi jäädä\nyksistäni tähän pahaan paikkaan, johon munkki muinoin hukkui. Jospa\nPierre ei vaan eksyisi tuohon katalaan kaislastoon!\n\nJeanne katsoi hänen mukaansa niin kauvan kun saattoi, vaan kun hän ei\nenää voinut häntä eroittaa, rupesi koko hänen ruumiinsa pelosta\nvärisemään.\n\nÄkkiarvaamatta näki hän suuren sorsa-parven pauhaten lentävän ylös\nsiltä puolen lammikkoa, missä hän oli, ja kohoten varpaillensa näki\nhän Pierren, joka palatessansa huvikseen heitteli kiviä veteen\npeljättääksensä toisia lintuparvia, joita jo pimeän tullessa joukottain\nkokoontui lampeen.\n\nAstuen hänen luoksensa sanoi Pierre:\n\n— Me olemme oikealla tiellä ja jos emme mutaa pelkää, niin pääsemme\nvallan hyvin kulkemaan. Mutta salli minun huoata hetkinen, sillä minä\nolen rientämällä kulkenut eikä tämä seutu toki liene niin kirottu,\nett'ei täällä sopisi levähtää.\n\n— Sehän vallan hullua, jos pidät tämän paikan hupaisena; ainakin minun\non täällä ikävä ja aika on käynyt pitkäksi. Lepää nyt pian, että ennen\nyötä pääsisimme täältä pois.\n\nKäytyään Jeannen viereen istumaan, sanoi hän:\n\n— Etkö luule, että aika minulle kulkiessani on käynyt pitkäksi?\nAinakin minusta tuntuu niinkuin en kahteen vuoteen olisi sinua\nhalannut.\n\n— Älä turhia! vastasi tyttö. Eihän puoltakaan tuntia ole kulunut siitä\nkun viimein minua syleilit.\n\n— Entä sitte, sydänkäpyseni, eihän siinä mitään pahaa!\n\n— Enhän minä olekaan sitä sanonut; menemmehän pian naimisiin!\n\n— No, hyvä se; salli minun nyt vielä syleillä sinua kerran tahi\nseitsemän kertaa.\n\nJeanne sallei hänen yhden kerran sitä tehdä, sanoen että siinä oli\nkyllä. Hän ei tuota miksikään synniksi katsonut, mutta hän tiesi että\nvaikka talonpoikaisille kihlatuille onkin luvallista kaikkein nähden\ntoistansa syleillä, niin ei ensinkään ole soveliasta yksinäisyydessä\ntämmöistä tehdä, niinkuin ei myöskään kahden kesken oleskella\nsemmoisissa paikoissa, missä ei ihmisiä kulje.\n\nPierre, jolla oli tarkka soveliaisuuden tunto, niin että hän kaikissa\ntilaisuuksissa osasi käyttäydä oikealla tavalla, oli mielissään kun\nnäki Jeannen vakavuuden; ja ainoastaan sen takia hän väliin käyttäytyi\nliian rohkeasti, että Jeanne häntä siitä hiukan lyödä mäjähyttäisi,\nmikä aina suuresti häntä miellytti, koska se, niinkuin jokainen tietää,\non suuri luottamuksen ja rakkauden merkki.\n\nHetkisen aikaa kaikessa kunniallisuudessa näin kiisteltyänsä, rupesivat\nhe tulevaisuudesta haastelemaan, joka myös on suuri hauskuus\nsemmoisille, jotka elämäänsä yhdessä aikovat viettää. Siinä he sitte\nistuivat yhä uudelleen luetellen vähäisiä varojansa ja ajatuksissaan\nrakentaen itselleen uutta tupaa ja istuttaen sen ympärille pientä somaa\npuutarhaa.\n\nNiinkuin jo sanoimme, niin tuo ei ollut muuta kuin \"tuulen tupia\",\nkoska nämä nuoret olivat ihan köyhät ja ainoastaan uutteralla\ntyönteolla he jotensakin taisivat tulla toimeen.\n\nMutta silloin ääni, jota Pierre ei kuullut, rupesi puhumaan Jeannelle\nPierren äänellä, samalla kun toinen ääni puhui Pierrelle ihan niinkuin\nJeanne, vaikka se ei ollutkaan Jeanne, joka ei edes sitä kuullutkaan.\nNäin he luulivat toisensa sanovan semmoista, jota he eivät ollenkaan\nsanoneet; ja tietämättänsä mitenkä se oli käynyt, huomasivat he\nolevansa riidassa.\n\nJeanne nuhteli Pierreä laiskuudesta, soimaten häntä siitä, että hän\nmuka liian usein kävi kapakassa ja Pierre puolestansa syytti Jeannea\nkiekailemisesta sekä ylöllisestä koristelemisen halusta.\n\nAsia päättyi niin, että molemmat purskahtivat itkuun ja siinä he sitte\nistua jörrittelivät mitään toisillensa sanomatta.\n\nMutta nyt tapahtui jotain kummaa. Sillä vaikka ei kumpikaan heistä enää\npuhunut eikä kumpikaan nähnyt toisensa liikuttavan huuliansa, niin\nmolemmat kuitenkin yhtä aikaa kuulivat sangen tohisevan äänen, joka\npuhui sammakon tahi metsä-sorsan tavalla ja mitä ilkeintä puhetta.\n\n— Mitä siinä suuttuneina istutte, koska voisitte käyttää yön\nyksinäisyyttä hyväksenne. Hulluja te olette kun vielä viikon odotatte\nennenkuin uskallatte vapaasti rakastella toisianne.\n\nTiedättekö mikä hulluus avioliitto on? Se on työnteko, vaiva, riidat,\nsuru lapsista ja leivättömät päivät. Käyttäkää siis tilaisuus,\nviattomat kuin olette! Jo kolmantena päivänä häitten jälkeen te\nitkette, ell'ette tappele! Näittehän jo miten kävi, kun tulevaisuudesta\nja talouden hoidosta rupesitte keskustelemaan, että heti toisiinsa\nsuutuitte! Elämä on mitätöntä ja viheliäistä, älkää muuta luulkokaan;\nsitä nauttiaksemme meidän tulee unhottaa velvollisuuksiamme ja huvittaa\nitseämme vapaasti. Lempikää siis toistanne ja käyttäkää nykyistä\nhetkeä, sillä sitä ette voi saada takasin ja naituanne te ette saa tuta\nmuuta kun sortamista ja tappelusta ja nuoruuden kukkasista teille jää\njälelle ainoastaan piikit ja karvaat hedelmät.\n\nJeanne ja Pierre olivat hyvin peloissaan. He pitivät toisiansa kädestä\nja likistellen itseänsä toinen toiseensa, he eivät uskaltaneet\nhengittääkään. Jeanne ei ymmärtänyt mitä tuo paha ääni puhui hänelle.\nSanat soivat hänen korviinsa ikäänkuin joku hullu perkeleen messu,\nmutta Pierre, joka oli enemmän kokenut, kuunteli ehkä peloissaan ja\nymmärsi melkein kaikki.\n\n— Ääni on ruma, sanoi hän, siinä me olemme samaa mieltä, mutta sanat\neivät ensinkään ole hulluja ja jos minua uskoisit, niin sinäkin niitä\nkuuntelisit.\n\n— Minä en ollenkaan huoli ovatko sanat rumat vai kauniit, vastasi\nJeanne. Ne peljättävät minua, vaikka en niistä mitään ymmärrä. Täällä\non joku, joka tekee meistä pilkkaa, kun kahden kesken olemme jääneet\ntänne sopimattomalla ajalla. Menkäämme heti täältä pois. Tuo olento\ntuolla, olkoon se elävä tai kuollut, ei tarkoita meille muuta kuin\npahaa.\n\n— Eihän toki; hyvääpä se meille tarkoittaa, koska se säälii tulevaa\nkohtaloamme, ja jos sinä yrittäisit oikein ymmärtää mitä se sanoo —\n\nJa Pierre, joka tunsi miten piru häntä kiusasi, tahtoi estää Jeannea\npois menemästä ja paha henki jo hetken luuli olevansa voitolla.\n\nMutta noille pahoille hengille ei ole sallittu oman mielensä mukaan\nvahingoittaa hyviä kristityitä. Irstainen munkki, kun huomasi, että\nPierren omatunto harhaantui, niin yritti hän yhä voittaa hänen\nsieluansa, ja rupesi karkealla äänellään laulamaan:\n\n— Tulkaa, tulkaa, lapsukaiseni! Tässä ei tarvita vihkiäisiä, ei\nvaksi-kynttilöitä eikä vieraita miehiä. Jos pappia olette vailla, niin\nkyllä minä osaan oikeat sanat lausua. Laskekaa polvillenne eteeni,\nniin saatte Belsebubin siunauksen.\n\nNäin sanoen, nosti munkki ylös vedestä suurta, musta-päähineellä\npeitettyä päätänsä.\n\n— Paetkaamme! huusi Jeanne. Tuossa karkaa suuri saukko meidän\npäällemme.\n\n— Ei niinkään, vastasi Pierre, kyllä minä sen kepilläni karkoitan.\n\nMutta kummastuessaan ja katsoessaan veteen tuota ilmiötä nähdäkseen,\nnäki hän munkin palavat silmät, hänen partansa täynnä imu-matoja ja\nsammakoita sekä hänen kokonaan mädänneen ruumiinsa, hänen kuivettuneet\njalkansa sekä hänen kaksi pitkää käsivarttansa, joista vaahto ja loka\nvalui ja joita hän heilutti ikäänkuin siipiä kihlattujen pään ylitse,\nheitä muka perkeleelle uhratakseen.\n\nJa vaikka Pierre ei ollutkaan pahimpia pelkureita, niin pelästyi hän\nkuitenkin nähdessään kuinka munkki suureni suurenemistaan, kunnes\nulottui melkein pilviin saakka, vinkuen ja naristen ikäänkuin\nvoitelematon tuulimylly, pötki jo pakoon kuin jänis, vetäen\nJeanne-parkaa muassansa. Jeanne, joka oli hämmästyksestä melkein\npuolikuolleena, jalat kastuneina ja hiukset hajalla leuhottain, riensi\nsen enempää käskyä odottamatta tietä eteenpäin minkä jaksoi. Näin\njuoksivat he kotiinsa, kertaakaan taaksensa katsomatta ja ainoatakaan\nsanaa toisillensa lausumatta.\n\nViikon päästä sitten he kirkossa vihittiin, eivätkä olleet noudattaneet\nilkeän munkin kehoituksia. Kummitus-munkin sanotaan tästä näin huonosti\nonnistuneesta apajastaan niin suuresti hävenneen, jotta pitkä aika\nkului ennenkuin hän taas uskalsi tulla näkyviin ihmisiä syntiin\nkiusaamaan.\n\nLuulo joulupukista, joka vaikeroiden ja uhoillen käy ympäri\nkolkuttamassa yöllä ihmisten oville ja päivän tullessa katoaa hirveästi\nulvoen, oli muinoin niin yleinen, että se oli tullut sananparreksi. Ja\nmelkein kaikissa Ranskan maakunnissa tämä luulo pysyi kauvan eleillä.\nMonta tämmöistä tarua irstaisista munkeista on olemassa ja vieläpä\npapeistakin, jotka muka olivat rikkoneet siveyden-valansa. Noin\nkaksikymmentä vuotta takaperin ei löytynyt monta pappilaa, joissa ei\nkiirastulessa olevia sieluja muka olisi käynyt vieraisilla ja harvapa\nmaakirkko, jossa ei pappi-vainaja päivän koittaessa olisi\nhämmästyttänyt ihmisiä pitämällä tuota mainiota sovinto-messua, jota\nhän ei milloinkaan saanut loppuun asti luetuksi, ell'ei elävitten\njoukossa löytynyt jotakuta hyväntahtoista ihmistä, jolla oli kylliksi\nrohkeutta lausua hänelle \"amen.\"\n\n\n\n\nLUPINIT.\n\n\n[Tällä sanalla, jota ei ranskalainen akatemiakaan ole ottanut\nsanakirjaansa, on siis vaan aivan yksipuolisesti paikkakunnallinen\nmerkitys. Koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa, niin\nkäytetään tässä alkuteoksen ranskalaista sanaa. Suomentajan muistutus.]\n\n    Lupinit ovat kummajais-eläimiä, jotka yön-aikana seisovat\n    pystyssä pitkin kivi-aitoja ja seiniä ulvoen kuulle. Ne ovat\n    sangen pelkurimaisia ja jos joku lähestyy, niin ne pakenevat\n    huutaen: \"Robert on kuollut! Robert on kuollut!\"\n\n                                                  Maurice Sand.\n\nHämärän aikana ja varsinkin kuutamolla on vaarallista kauvan katsella\nisoja valkoisia kiviseiniä. Voisipa tapahtua, että niissä tulisi\nnäkemään _lupinin_. Normandiassa samoin kuin useammissa muissakin\nmaakunnissa tämä kummitus-eläin kävelee pitkin viinipuutarhan\naituuksia; tietämätöntä on kuitenkin missä tarkoituksessa, jos ei se\ntee sitä estääkseen lapsia viini-rypäleitä varastelemasta. Sekin siis\nkuuluisi noiden suojelus-haltijain lukuun, joiden samoin kuin muidenkin\npalvelevien tonttujen alku johtuu niistä kotijumalista, joita\nmuinais-ajassa palveltiin.\n\nOlihan mikä oli, mutta ainakin tämä kummajais-eläin on sangen\ninhoittava näöltään, että voipi säikähdyksestä vaikka kuolla, jos\nkatselisi sen kivi muureilla kuvastavaa muotoa.\n\nKreikkalaisilla ja Roomalaisilla oli ilomielinen kuvatus-voima, puissa,\nvesissä ja niityillä oli heillä muka ihanaisia jumalia. Kolkko\nkeski-aika on synkistyttänyt kaikki nämä leppeät ilmestykset. Mutta\nvaikka katoolis-usko ei ole pystynyt niitä perinjuurin hävittämään,\nniin on se kumminkin rumentanut ne muuttaen niitä piruiksi ja\njärjettömiksi eläimiksi, saadakseen niinmuodoin ihmiset kääntymään\nnäkyväisten esineiden palvelemisesta.\n\nKuitenkaan ei ole kenenkään onnistunut tehdä kaikkia näitä haltijoita\ninhottaviksi eli vahingollisiksi, joten siis suuri osa niistä on\npysynyt viattomana. Siinä kuitenkin on jo kyllä, että ne on saatu\npukeutumaan outoon ja inhoittavaan muotoon, joka estää niitä ihmisiä\nviettelemästä.\n\n_Lubinit_ ovat tätä heimokuntaa. Ne ovat suru-mielisiä uneksivia ja\ntyhmiä henkiä, jotka seisovat pitkin hautausmaiden kivi aitoja ja\nviettävät aikaansa puhumalla keskenänsä outoa kieltä.\n\nMuutamissa seuduissa syytetään niiden tunkeutuvan kirkkomaihin,\njoissa ne järsivät ruumiin-luita. Siinä tapauksessa kuuluisivat ne\nihmis-susien lukuun ja silloin pitäisi niitä oikeastaan sanoa\n_lupineiksi_. Mutta lubinit lauhduttavat tapojaan samalla kuin\nnimeänsäkin. Ne eivät tee mitään pahaa, vaan pötkivät pakoon, jos\nvähintäkin hiiskettä kuulevat.\n\nKuitenkaan ei ole hyvä ruveta niitä puhuttelemaan. Ne ovat kuin\nmuinaistarun Robert le Diable ja muut Robertit salaperäistä luontoa ja\novat kenties rangaistuksekseen ja nöyryttämisekseen saaneet hirveän ja\npeljättävän muodon.\n\nOvatko ne Rabelais'n kuuluisien lubin-veljeksien ja ihmis-susien\njälkeisiä? Lieneekö niin harrasta sana-opillisten tiedustelemisten\ntutkijaa, joka rupeaisi sitä tutkimaan?\n\nEn tiedä olivatko nuo _lupinia_, joidenka kanssa Saint-Vault'in pieni\nkyttyrä-selkä räätäli oli ottelussa. Ainakin muutamat seikat hänen\nkertomuksessansa sitä todistaisivat.\n\nSe seuraa tässä semmoisena, kuin minä olen sen ymmärtänyt.\n\nBretagne ei ole ainoa maakunta, joka olisi pieniä kyttyrä-selkä\nräätäliä kasvattanut. Meidän tienoilla ja joka paikassa luulisin\njokaisella maanviljelykseen kykenemättömällä raajarikolla olevan joku\nmuu ammatti ja kentiesi se, jolta puuttuu voimia lapion käyttämiseen,\non sitä taitavampi neulan pitelemisessä.\n\nEräänä ehtoona kun meidän kyttyrä-selkä räätäli kulki pitkin\nhautausmaan aitausta, näki hän joukon piruja, jotka ilmestyivät\ninhottavien eläimien haahmossa ja olivat mustien koirien tai susien\nnäköiset. Selvyyden tähden tahdomme kutsua ne lupineiksi, varsinkin\nkoska niitä ei ole meille erityisellä nimellä mainittu.\n\nOlivatko nämä eläin-pirut tavallisuutta rohkeampaa laatua vai oliko\nräätäli niiden mielestä niin ruma, ett'eivät luulleet häntä oikeaksi\nihmiseksi, sitä en voi sanoa; mutta ainakaan ne eivät paikalta\nliikahtaneet, vaikka räätäli kävi niiden ohitse, vaan katsoivat häntä\npalavilla tulipunaisilla silmillään avaten rumia kitojaan, joista lähti\nniin haiseva henki, että räätäli oli siitä tukehtumaisillaan.\n\nMutta koska hän oli suuresti peloissaan eikä hänen sopinut pyörtyäkään,\nkun, näetsen, oli ehtinyt puolen rivin ohitse, ennenkuin niitä\nhuomasikaan ja hänellä niin muodoin olisi ollut yhtä pitkä matka palata\nkuin eteenpäinkin käydä, niin hän ei uskaltanut tukkia nenäänsä vaan\nkulki selkä vielä tavallistansa väärempänä niiden ohitse.\n\nTämäpä vasta oli piruille mieliksi, koska luulivat, että räätäli tuolla\ntavoin tahtoi niitä tervehtiä, mutta koska ne eivät olleet tällaiseen\nkunnian-osoitukseen tottuneet, niin ne kaikki heti rupesivat\nylpeilemään, pistivät ulos kielensä ja heiluttivat häntäänsä niinkuin\nkoirat ainakin, joka luultavasti on joku tyytyväisyyden ja ylpeyden\nosoitus.\n\nRäätäli yritti tätä tapausta kertoa; mutta hänen naapurinsa pilkkasivat\nhäntä, arvellen että hänessä kyllä olisi miestä ajamaan itse\nperkelettäkin pakoon, koska muka oli sitä vielä rumempi.\n\nRäätälin tarvitsi kerran päiväistä aikaa mennä erääsen vähän matkaa\nkylästä olevaan karja-taloon, mutta koska hänen olisi täytynyt palata\nhautausmaan sivutse, niin hän olisi mielellään jäänyt taloon yöksi.\nMutta isäntä nauraa hohottaen sanoi:\n\n— Ei suinkaan! Semmoista poikaa ei uskalleta laskea taloon, missä\nnaisia on olemassa; enhän minä tohtisi levossa nukkua kun tietäisin\nsinun olevan niin lähellä tyttöjäni. Jos pelkäät yksin täältä mennä,\nniin joku pojistani saa sinua seurata. Ota kuitenkin ensin lasillinen\nviiniä, sillä kun neulasi ei liiku, niin kielesi sen sijaan käy\nhuvittavalla tavalla, että on oikein hauska kuunnella sinun\nlörpötyksiäsi.\n\nTodella olikin räätäli puhelias ja sangen hupainen. Viini oli hyvää ja\nnäin hyvässä seurassa hän unohti ajan juoksun, että kello jo oli\nkymmenen illalla, kun rupesi lähtöä tekemään; mutta silloin ei enää\nollut kuka olisi häntä seurannut, sillä kaikki pojat jo nukkuivat ja\nhän puolestansa niin oli viinistä virkistynyt, ett'ei enää pelännyt\nyksin lähteä matkalle.\n\nPelkäämättä hän saapui hautausmaahan saakka, rohkaisten itseään sillä,\nettä eilen-iltainen tapaus kenties oli ollut vaan unennäköä ja toivoen\nett'ei hän viinin kirkastamilla silmillään tulisi näkemään valkoisella\nkiviaidalla mitään muuta kuin kuun luomia puitten-varjoja, joita\nyö-tuuli liikutteli.\n\nMutta aivan kuin eilen illalla näki hän nytkin lupinein seisovan\npystyssä, kiviaitaan nojaten.\n\n— Kas sitä! virkkoi räätäli itsekseen, tuossa ne kumminkin vielä\novatkin! Ei auta mun kuin rohkaista mieltänsä. Jos ne eivät tee muuta\npahaa kuin eilen, niin enhän minä tuosta kuole!\n\nJa hän alkoi viheltää laulua ajatellen, että nuo eläimet siitä vallan\nihastuisivat ja taas osoittaisivat hänelle kohteliaisuuttansa\npistämällä ulos kieltänsä ja heiluttamalla häntäänsä.\n\nMutta tämä vihellys ei yhtään niitä huvittanut, vaan näytti päinvastoin\nsaattavan niitä levottomiksi, sillä yksi niistä erosi tovereistaan ja\nvaikka räätäli koetti kiiruhtaa, niin se neljällä jalalla rupesi häntä\nseuraamaan haistellen häntä sillä tapaa, kuin koirain on tapa haistella\ntoisiansa, tietääksensä tulisiko heistä vihollisia vai hyviä ystäviä.\n\nSitte tuli toinen joka teki samaten ja kolmas ja neljäs ja kaikki\nmuutkin, yksi toisensa jälestä; niin että räätälillä hänen ehdittyään\nhautausmaan ohitse oli kaikki nuo eläimet kintereissänsä kiinni, ja\nkoska hän ei tietänyt tahtoivatko ne häntä syödä tahi kunnioitta, niin\nhänen sääriänsä rupesi väristyttämään, että ne tuntuivat vallan\nhermottomilta.\n\nTietty on ett'ei hänen enää tehnyt mieli viheltää eikä laulaa.\n\nKuitenkin hän yhä käveli eteenpäin, koska oli kuullut sanottavan,\nett'eivät nämä eläimet mene ulommaksi hautausmaata, jossa niillä oli\ntapa viettää öitään, eikä hänellä enää ollut muuta kuin viisi kuusi\naskelta astuttavana, kun ne kaikki asettuivat hänen eteen päin, seisoen\nkahdella jalalla, haukkuen ja vimmassaan näyttäen suuria, keltaisia\nhampaitaan, että hänen sydämensä oli pelvosta pakahtua.\n\n— Laskekaa minut kulkemaan, hyvät herrat, sanoi räätäli parka\ntuskissaan. Kosk'en minä tee teille mitään pahaa, niin ei teidänkään\npitäisi minua ahdistaa.\n\nVaan lupinit mörisivät mörisemistään ja vieläpä kiljuivatkin ikäänkuin\njalopeurat. Näyttipä siltä, kuin ihmis-ääni olisi saattanut niitä\nlevottomiksi ja härsyttänyt niitä vihaan.\n\nMutta räätälin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus:\n\n— Älkää minua toki syökö, hyvät herrat, sanoi hän. Minä olen laiha ja\nilkeä niinkuin itse näette! Jos säästätte minua, niin minä vannon että\nhuomenna tuon teille tänne niin lihavan lampaan, että jo sitä\nnähdessänne huulianne nuoleskelette.\n\nHeti paikalla lupinit sanaakaan sanomatta astuivat neljälle jalalleen\nja räätäli lähti juoksemaan kertaakaan taaksensa katsomatta.\n\nHän heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa pelvosta vallan kankeana ja\nsairasti viikon päivät kuume-tautia, pääsemättä vuoteelta liikahtamaan\nja luuli hourauksissaan näkevänsä miten sudet tahi raivoisat koirat\najoivat häntä takaa, niin että eräänä ehtoona täytyi pappia noutaa\nkoettamaan saada häntä taltumaan.\n\nMutta kun pappi oli häntä ripittänyt ja torunut, että pelokkuudesta oli\nluvannut hyvän lampaan noille saastaisille piruille, kuului räätälin\nhuoneen ympäriltä hirveää ulvontaa. Kyläläiset eivät tosin nähneet itse\n_lupineja_, sillä ne eivät olisi uskaltaneet lähestyä semmoista\npaikkaa, missä seurakunnan pappi oleskeli, vaan räätälin huoneen\nseinälle ilmautui noiden hirveäin eläinpirujen varjot niin selvästi,\nettä katsojain hiukset kauhistuksesta nousivat pystyyn ja veri heidän\nsuonissaan jähmettyi. Sanotaan tämän tapahtuneen, kun kuu oli pilvessä,\nja niin selvään, kuin olisi maalattua kuvaa katsellut, nähtiin\n_lupinein_ varjojen muodostuvan räätälin ja naapuritalojen huoneitten\npäädylle, jossa ne liikkuivat, hyppivät, raappivat maata ja\npureskelivat toisiansa.\n\nTuo tapahtui joka ilta koko viikon, niin että kaikki kyläläiset ja itse\npappikin olivat vallan peloissaan.\n\nVihdoin räätäli, joka ei ensinkään ollut tyhmä mies, ja joka huomasi,\nettä pirut tässä olivat rumaamassa, päätti itse panna niille ansoja,\nkosk'ei papinkaan manaukset mitään vaikuttaneet noihin ruumiittomiin\nolentoihin.\n\nHän lainasi siis hyvän, lihavan lampaan ja ehtoolla hän sitoi sen\novensa eteen, pyydettyänsä pappia olemaan vihki-vesineen varoillaan ja\nkaikkia naapureita ottamaan siunatuilla kuulilla ladatut pyssyt\nmukaansa ja piileskelemään hänen puutarhansa pensastoon, rupesi hän nyt\nsillä tapaa saattamaan lammasta määkymään, että näytti sille\nviheriäistä lehteä, joka oli lampaasta niin kaukana, että ei se voinut\nsitä saada.\n\nKuullessaan tämän eivät _lupinit_ kauvemmin voineet itseään hillitä,\nvaan läksivät hautausmaan aidalta ja tulivat juosten ikäänkuin sudet\nhuoneen lähelle, jossa niitä niin kelpolailla otettiin vastaan, että\nniiden kaikkein oli pakoon lähteminen paitse yksi vanha naaraspiru,\njoka sai kuulan sydämmeensä ja kaatui maahan ihmisen äänellä huutaen:\n\nKuu on kuollut! Kuu on kuollut!\n\nEi ole koskaan saatu tietää, mitä se tuolla tarkoitti, jos ei sitä,\nettä sen otsassa oli valkoisen kuun kuva, ja että sitä ehkä piru\nparvessa siitä syystä kuuksi nimitettiin. Siltä leikattiin pää sekä\nkäpälät poikki ja ne naulattiin Saint-Vault'in hautausmaan portille,\njossa niitä kauvan aikaa nähtiin. Sittemmin eivät eläinpirut enää ole\nuskaltaneet siellä ilmautua.\n\n\n\n\nJUOKSEVA HALTIATAR.\n\n\nTuonaan minä tapasin hyvän haltijattaren joka korkeasta ijästään\nhuolimatta, juoksi kuin hurja.\n\n— Niinkö teidän on kiire lähteä täältä pois, hyvä rouva Haltiatar?\n\n— Voi! älkää toki siitä minulle puhukokaan, vastasi hän. En ole\nmuutamaan sataan vuoteen käynyt teidän pikku maailmassanne enkä enää\nvoi siitä mitään ymmärtää. Minä olen tarjonnut kauneutta tytöille,\nuljuutta pojille, viisautta vanhoille, terveyttä sairaille ja rakkautta\nnuorisolle, sanalla sanoen: kaikkea mitä hyvä haltijatar voipi\nihmiselle tarjota, vaan kaikki kieltävät ottaa sitä vastaan. \"Onko\nteillä kultaa ja hopeaa?\" kysyvät he kaikki; \"emme me muusta pidä\nväliä.\" Sentähden minä lähden pakoon, sillä pelkään että pensasten\nruusut alkavat pyytää minulta tiamantti-koristuksia, ja että perhoset\nrupeavat vaatimaan vaunuja ajakseen niissä niittyjä pitkin!\n\n— Emme suinkaan, hyvä haltiatar, huusivat nauraen ruusuiset, jotka\nolivat kuulleet haltijattaren soimauksia: onhan meillä yökaste-helmiä\nlehdillämme.\n\n— Ja meillä, lausuivat perhoset leikikkäästi, on kultaa ja hopeaa\nsiivillämme.\n\n— Kas tuossa ainoat järjelliset olennot maan päällä, sanoi haltiatar\nja läksi.\n\n\n\n\nVANHOJEN AIKOJEN MUISTOJA.\n\n\nNuoruutemme aikana eli kaivattu ystäväni, Laisnel, valkoverinen, pitkä,\npulskea mies, joka ei paljoa puhunut eikä koskaan ääneensä nauranut.\nHän näytti kärsivällisyydellä katselevan meidän melskeisiä kisojamme,\nvaikka hän itse tosiaankin iloitsi niistä enemmän kuin kukaan muu ja\nosasi pitää ilollisuuttamme voimassa hymyillänsä taikka joillakuilla\nsopivilla ilveilyssanoilla, jotka merkillisesti kuvasivat naurumme ja\npuheemme esineitä.\n\nEnsi katsannolla ei kukaan vieras olisi huomannut tuota vähä-arvoisen\nehkäpä ujonkin-näköistä miestä. Vaan muutaman hetken kuluttua hän jo\nolisi ihmetellyt sitä loistavaa neroa ja syvää ivaa, joka ilmautui\nhänen harvinaisissa lauseissaan ja sanonut itsekseen, että tässä oli\nmitä etevin äly, joka tietämättänsä ja tahtomattansa tuli ilmi.\n\nLaisnel katosi yht'äkkiä paristamme tulematta koskaan takaisin. Hän nai\nnuorena ja muutti vaimoneen kolmen peninkulman päässä olevaan somaan\nmaakartanoon, jossa hän istutti itselleen kauniin puutarhan. Minä kävin\nsiellä kerran häntä tervehtimässä, mutta en nuhdellut häntä hänen\nlaiskuudestaan, joka esti häntä meillä käymästä. Hän oli, näetsen, sitä\nluontoa, että vähinkin hämmennys tahi muutos hänen työtoimissaan tahi\npuvussaan tuntui hänestä tuskalliselta.\n\nElämä, jota hän nyt vietti, oli hänelle mieleistä. Ollen ylen\nkäytännöllinen tieto-viisas, oli hänellä, näet sen, se mieli, että\nihmisen ei pidä lähteä sieltä pois, missä hänen on hyvä olla.\nKuitenkaan ei häntä sopinut itsekkäisyydestä syyttää, koska hän teki\ntyötä meidän kaikkein edestä.\n\nMinä jo silloin tiesin hänen olevan vaiheitten ja tarkkojen\ntiedustelemisten toimessa ja hän olikin niistä jo julkaissut joitakuita\nosia eräässä seudun sanomalehdessä. Hän pitkitti sittemmin\ntutkimuksiaan tuolla tyvenellä mielellä, jota hän joka asiassa osoitti.\nHänen kuollessansa minä en tietänyt oliko hän täydentänyt työnsä;\nkenties hänen ylellinen kainoutensa oli estänyt häntä sitä\njulkaisemasta. Mutta Monsieur de Chair'n huolesta hänen perheensä on\njulkaissut kaksi kelpo nidosta \"_Taika-luuloja ja kansan taruja\nkeski-Ranskasta_\". Tämän kirjan nimi: \"_Muinaismuistoja ynnä\nkansallis-taruja ja tapoja verrattuina nykyajan tapoihin ja taruihin_\"\nselittää selvästi kirjan koko sisällyksen. Monessa eri maakunnassa on\ntuota asiaa keskusteltu; mutta, mitä harvoin nähdään, sisältää tämä\nkirja sen, mitä se ilmoituksessa lupaa ja vielä enemmänkin, silla se on\ntäydellinen ja tavattoman runsas-aineinen tieteily: se on sellainen\ntyö, jonka ainoastaan se voi toimittaa, joka on koko elinaikansa\nvapaatahtoisesti elellyt tutkintonsa esineiden keskellä ja\nsilminnähtävästi joka päivä ja joka hetki niitä tutkinut ja heti niihin\nsovittanut oman syvän tietonsa.\n\nHän oli yksi niistä neljästä tai viidestä oppineesta, jotka perinpohjin\nosasivat meidän talonpoikais-kieltämme. Tietämätöntä tosin on nyt jo,\nonko tuota kieltä enää olemassakaan, sillä nykyinen rahvas on unohtanut\nkielensä ja vanhukset, jotka sitä selvään puhuivat, ovat jo kuolleet.\n\nTämä on varsinkin ikävää, sillä Berry'n ranska oli erityistä laatua, se\noli sangen vanhaa ja pysyi kauvan muuttumattomana. Siinä oli tuhansia\nomituisuuksia ja monta ihanuutta, joita ei muualla tavata ja semmoisia\nsopivia ja outoja lauseita, joihin ei nykyisessä ranskankielessä löydy\nmitään verrattavaa.\n\nLaisnel de la Salle rakasti niin suuresti tuota kieltä, että hän vaan\nsitä käyttäessään oli täydessä neron voimassaan. Se oli hänelle myös\nsuureksi hyödyksi siinä suhteessa, että hän sen kautta tutustui\ntalonpoikaisen kansan kanssa ja oppi perinjuurin ymmärtämään kaikkia\nsen aatteita, taikaluuloja ja muinaistaruja. Mutta hän ei tyytynyt\nainoastaan runoilijan eikä taideniekan toimeen, vaan hän tahtoi\nhistoriallisella siteellä yhdistää kaikki nämä erityiset\npaikkakunnalliset omituisuudet yleisiin näitä kohtia koskeviin\nselityksiin.\n\nNykyinen ajatustapa ihmiskunnan historiasta otti viime vuosisadalla\npitkän askeleen eteenpäin. Sotiessansa taika-luuloja vastaan olivat\njärkeis-oppineet ylönkatsottaviksi ja hyljättäviksi tuominneet kaikki\ntalonpoikaiset taikaluulot, ajattelematta että ne olivat tärkeä osasto\naatteiden historiasta. Uusi oppikunta, jonka hengen herrat Littré,\nRenan ja muut ylevät kirjailijat ovat meille selittäneet, on\nvaikuttanut sen, että nykyaikaan olemme oppineet tarinoiden historiasta\ntutkimaan itse ihmiskuntaa, koska kansantarut osoittavat jokaisen eri\naikakauden ajatustapaa.\n\nKuta vanhempia aikoja tutkimme, sitä isompaa valtaa saapi taru, kunnes\nse yksin on ensimäisten aikakausien historiana. Se yksin kuvaa meille\ntuon alkuperäisen ihmisen, joka näyttää järjen puolesta niin huonosti\nvarustetulta, mutta jolla sen sijaan on tavaton milt'ei määrätön\nmielikuvitus. Tuo kuvatus-voima se on, joka häntä herättää älylliseen\nelämään ja joka on alusta saakka estänyt ihmistä vallan villiytymästä.\nHän ei olisi voinut pysyä ihmisenä, ell'ei olisi itsessään tallentanut\njotain perikuvaa, joka oli sitä suunnattomampi, kuta tuntemattomammat\nluonnon la'it olivat hänelle. Näin ymmärrettynä eivät aaveet eivätkä\nihmeetkään ole paljasta petosta. Kummitus-näöt ovat hyvin varmoja\ntunnusmerkkejä ihmisen luonteen laadusta, ja kansan unelmat ovat myös\ninhimillisiä toimituksia, joidenka salassa pitäminen peruuttaisi\nhistorian tarkoituksen.\n\nTietämätöntä on, lieneekö tuommoisten luulojen ja kummitus-näköjen\nkatoaminen meidän aikanamme surettava. Jos runollisuus ja kuva-aisti\nsen kautta ovat hävinneet, niin voipi itseään lohduttaa sillä, että\njärjellisyys ja taito ovat samassa määrässä lisääntyneet. Se on ainakin\nMonsieur Laisnel'in luulo, kuitenkin olisi varsinkin tarpeellista\nkeräillä noita kansantaruja, jotka runoilijoita ja historioitsijoita\npaitse haihtuisivat entisyyden yöhön; ja tämä työ, taidolla\ntoimitettuna, on sangen tärkeää arvoa eikä tarujen kauneus ja hauskuus\nvoi tämän työn yksivakaisuutta vähentää. Vaan tämän työn paras ansio on\nsukunimien tutkisteleminen ja muinais-tarujen selittäminen. Terävällä\nja vähimpiäkin yhtäläisyyksiä huomaavalla järjellään on Laisnel de la\nSalle suuresti valaissut keski-Ranskan ensi katsannolla kummallisia ja\nmielettömiä kansanluuloja. Hän on osannut suuremmaksi osaksi sovitella\nniitä kaikkein muiden maiden muinais-jumalanpalveluksiin ja niinmuodoin\nosoittanut niiden järjellistä ymmärrystä, jonka puutteessa ne\nensi-katsannossa näyttävät olevan. Hänen kirjansa on siis suuresti\nhyödyllinen ja viehättävä sekä Berry'n että joka maakunnan ja kaikkien\nmaiden oppineille, sillä ei meillä liene ainoatakaan kansantarua, jolla\nmuualla ei olisi jotakuta vastinetta sekä yhteisestä lähteestä\njohtunutta nimeä.\n\nGuéret'in kirjastonhoitaja. Monsieur Bonnafour, on myös piirikunnassaan\ntiedustellut taika-luuloja ja tällä vuosisadalla on jo ennenkin\nBerry'ssä ollut uskollisia muinaistarujen kerääjiä. Niiden esimerkkiä\nolisi kaikkialla noudattaminen ja kiireemmässä muodossa, sillä\nvanhukset, jotka muistossaan ovat säilyttäneet noita vanhoja taruja,\nkuolevat kuolemistaan: _kuollut ajaa kepiää_, eikä nykyinen nuoriso\nenää sumuisina syysehtoina saa nähdä tonttuja eli haltijoita taikka\nCeltein, Kreikkalaisten, Roomalaisten, Intialaisten, tahi Saksalaisten\nkummajais-eläimiä.\n\n\n\n"]