[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNLI6uEw6zcHOGLZmKwtzaaxdtSASPT_A8T1p0cEmm_4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2750,"Elämäni taipaleelta","LLounasmaa, Viktor",1843,1909,"2750-lounasmaa-viktor-elamani-taipaleelta","2750__Lounasmaa_Viktor__Elämäni_taipaleelta","Muistelmia","muistelmat",[],[],"fi",1910,null,56786,401057,false,14505,[23,24,25],"Authors, Finnish -- 19th century -- Biography","Autobiographies","Päivärinta, Pietari, 1827-1913",[27,28],"Biographies","Novels","\"Elämäni\" by Pietari Päivärinta is a semi-autobiographical narrative written during the late 19th century, depicting the struggles and experiences of a young boy growing up in a poor family. The book illustrates the themes of poverty, resilience, and the importance of family values, following the main character as he recounts his challenging childhood and the trials faced by his parents in providing for their numerous children.  The opening of the narrative introduces the protagonist's early life, revealing the dire poverty in which he and his family live. The boy recalls being born to hardworking but destitute parents who strive to support their large family. Circumstances worsen when the father falls ill, pushing the protagonist to take on the burden of begging to help provide for the family. As he embarks on this challenging task, he grapples with feelings of despair and humiliation yet also finds solace in memories and lessons imparted by his parents. In this reflective and poignant beginning, the reader is quickly drawn into the emotional weight of the protagonist's experiences, setting the stage for a deeper exploration of his journey through hardship and the values that guide him. (This is an automatically generated summary.)",[],356,"Lehtimiehen muistelmateos kertoo lapsuudesta 1800-luvun Viipurin linnoituskaupungissa, opiskeluajoista sekä suomalaisuusliikkeen alkuvaiheista. Tekstissä käsitellään kohtaamisia J. W. Snellmanin kanssa, ylioppilaselämää ja aikakauden koulupoliittisia kiistoja.","V. Lounasmaan 'Elämäni taipaleelta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2750. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄNI TAIPALEELTA\n\nMuistelmia\n\n\nKirj.\n\nV. LOUNASMAA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Lapsuuteni kodit.\n    II. Koulussa.\n   III. Pohjan perillä.\n    IV. Joroisissa.\n     V. Vääräkoskella.\n    VI. Pari eläintarinaa.\n   VII. Suomea oppimassa.\n  VIII. Ensimäistä kertaa Ruotsissa.\n    IX. Ylioppilaana.\n     X. J.W. Snellmanin luona.\n    XI. Alku.\n   XII. Asevelvollisuuksia 1871.\n  XIII. Liikkeen hoitajaksi vastoin tahtoani.\n   XIV. Piirteitä koulutaistelusta.\n    XV. Savonlinnan 400-vuotisjuhla ja \"kansalliset kiitollisuudenvelat\".\n   XVI. Amore Proximi.\n  XVII. Orijärven kaivoksessa.\n XVIII. Paino-olot 1870-luvulla.\n   XIX. Sepät ja pajat.\n    XX. Teatteri-muistoja.\n   XXI. Kirkolliskokouksessa.\n\n\n\n\nI.\n\nLAPSUUTENI KODIT.\n\n\nLapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa\nja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme\njälkimäisessä, muulloin edellisessä.\n\nViipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen\nvallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää\non seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa\ntärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista\nvallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi\nsen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut\nluvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet\najoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan.\nTalvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden\nrinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä\nsellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän\naikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta\nluistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla\nvallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä\noli lasten kukkatarha silloin.\n\nVastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja\non vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, \"Suomen kirkon\"\nkellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista,\nmitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut\nkauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on\nseisomassa, \"ympyriäinen torni\" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa.\nTuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna\nolin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni\nkeskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin,\nkuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista\nvirkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon\nkaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin\nyhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat\njyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.\n\nVähän matkan päässä kellokastarista on mainittu \"Suomen kirkko\",\nentinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin\nsamassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli\nkirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen\nollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin\nnäkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja.\nMulta oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen,\nsillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta\nsiinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista\nleikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä\ntilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina.\nKirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin\nkesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.\n\nKotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin\npieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto,\njossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen\nomenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen\nnaapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin\npuhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja\nlumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin,\nlankunpäistä majoja rakennettiin.\n\nÄitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään\nerityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä\nharvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui,\nmitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun\nollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani\nelää.\n\nIsä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa\nvirkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut\nhovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai\nasiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina\nsuljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä\nahkerasti isä piippua poltti.\n\nKoko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä\nsunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.\n\nLapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme\nvuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli\nminua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani,\njotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin\nja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei\nhänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen\nja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja\nsatukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian\nläksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.\n\nJokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja\nViktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen\nmiehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään.\nHänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan\nsähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos\nmyös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin\nyksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella\nlangalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta\npäästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä\nmaailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa\ntaittanut.\n\nRapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä\nja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila,\nniinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.\n\nÄitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä,\nitsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut\nmajoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut\nmaanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana\nhäntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika\nOulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi,\noli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin\nJoroisten pitäjä, jossa majurin \"hovi\" sijaitsi. Majuri oli nuoreen\ntuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä\njyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn\nylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos\naatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta\nmajuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja\npilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan\ntyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus\nvälttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman\nisänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton\nnainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta.\nTähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin\nvastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista\nkuulleeni.\n\nIsäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa\nhovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä\njonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla\nasuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli\nvävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut\nja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten\nelättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä\nsuorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä\nnoilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne,\nmistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen\ntallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä\nmajurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä\nhevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka\nturhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut\nniitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja\nkesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin.\nEi auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat\nhevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.\n\nRapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan\nalueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin\nlaaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa,\nettä lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat\nkivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja\nerään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.\n\nPeltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli\nnoin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui\nläheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti\nvain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää,\nvaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu.\nKoko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin\non noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen\nympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman\nisoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja\nmuuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä\nolla voi.\n\nKartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat\nvanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä\nmuiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä\noli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä\nlaittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla\nhevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja\nmiehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä.\n[Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni\nrakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi\njätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut,\nsiellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin\nmasentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta,\nmuutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]\n\nVaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn\npituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta\nverannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä\nnäkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja\nsieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta\npuolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori\nkohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.\n\nYhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan,\nyhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain\nlähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia,\nmilloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin\nmitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella\nolevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika,\noliko \"asessyöri\" kotona. Isä vastasi: \"tässä hän on\". Mutta\ntalonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti.\nOli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen\ntalonpojalle selvisi.\n\nPensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme.\nMiehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty\npienempi kirves.\n\nOngella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän\nnoustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven\nja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene\nvaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen\njotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta\nhyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon,\nKaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.\n\nViimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja\nomasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma\npurjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus\nkaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan\nmukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti\nniitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik\nveljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle\nkäypähinnan mukaan.\n\nJo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt\nRapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.\n\n\n\n\nII.\n\nKOULUSSA.\n\n\nMilloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa\nsanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen\nvain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun\n7-vuotiaana kouluun jouduin.\n\nEn ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva\nminulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen\nkerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin\nisohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä\nstaniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki\nhuonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.\n\nMinut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi\nsiinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on\nViipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä\nkatolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun,\nVesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta\nvie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta\nasuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan\npuolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle\npäin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja\nsaman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva\nhyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa\nhuoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle\nkimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.\n\nOpetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus,\npieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus\nkävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota\n\"Viipurin ruotsiksi\" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli\noppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi\nlausua: \"Erlauben sie mir heraus?\"\n\nNeiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35\nvuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin\npainunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina\noli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama\nkäsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden\nniskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on\nmieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten\nopettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen\nosoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen\nerään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta\nsittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa,\ntestamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen\nTaideyhdistykselle.]\n\nTässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en\nsilloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä\nnimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirryin sitten n.s. \"Ståhlbergin kouluun\", jonka oli perustanut\nViipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka\njohtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan\n\"Lukemisista Suomen kansalle\". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi\nsilloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi\nlaajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin,\npääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee\nlukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan\nylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä\nseitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo.\nToista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat\nylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.\n\nStåhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen\npoikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä\nkaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti\nvielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa\noli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen\npieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan\nliian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli\nolemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden\npäällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa.\nEn muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu\nilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään\nilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla\ntavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse,\njolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen\nkouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin\nkoulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia,\njoita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat\nhuonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan\nterveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni\nyhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.\n\nOpetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka\nrottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän\nkädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen\nsiten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen\nja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen\npelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.\n\nOpetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja\npapatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että\nopettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka\neivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —,\nhe jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus\nkysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan\nuudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat,\nälykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista\nkouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla\neikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun\nalimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.\n\nKäydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa\noli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita\nmajoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten\nsotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio\nharjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö\nja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni\nseisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna,\njonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun\njakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin\nvenäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä\nja pukeutunut olin erään toverin \"kaprokkiin\", joka oli varustettu\npystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo\ntaistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.\n\nMainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa\nkoulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää\nkäsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin\nkoulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt\nniin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun\nhyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä \"taisteluista\nKellotornivuorella\" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista\nkunniamerkeistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin,\nsuoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu:\ntummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus\nja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa\nsen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän\nsai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka\nonni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden,\njotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi\nvasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa.\nEi tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain\nvieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.\n\nOpetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä\nlukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän\nkielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla\nluettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa.\nLäksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa\nluettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan\nselittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä\nomin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon\nopetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden\nkuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa\nlasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta,\nmutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja\nkuitenkin oli minulla ollut venäläinen \"niänjkä\" eli lapsenhoitaja,\n[Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. \"paremmissa perheissä\"\npitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin\nolevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi,\nettä lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he,\ntotuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat\nmuita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut\nminulle koulussa ollessani vieras.\n\nTärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun\nalimmilla luokilla oli n.s. \"klobba\", tukeva koivunvirpi-putsukka,\njommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä.\nKämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat\nkäyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni\nlaiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea\nvirpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin\nputsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän\noli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla\njotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja\njos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle\nojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia\nolivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan\nryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä\nraa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran\ntarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet\nsuin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä\nmitään ruumiinvikaa saanut.\n\nOppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G.\nLeistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin\nosoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa\nhän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat\nrangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli \"stut på magen\" (tolloa\nvatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan\npolvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan\nJa köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli\n\"suutarina olo\" ja kolmas \"räätälinä olo\". Luokkahuoneessa olevassa\nkaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli\nkaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon\nja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat\nasianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut\nolivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi,\nja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin\nklobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia\nrangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä\npenkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas \"lunttasi\" (salaa luki\nläksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki.\nTämä vastasi: \"De ä' min bib-bib-bib-liska\" (se on Piplian historiani).\n\"Tuo se tänne.\" Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi.\nRangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen,\nkirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi,\ntuli pojan lausua: \"De här ä' min bib-bib-bib-liska.\"\n\nUskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman\nhajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen,\nvoidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa\naivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan\nkirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori\nollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri\nmitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä,\nmitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen\nkerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.\n\nOppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista.\nKirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä\nViipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi\nkaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla\noli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo\nvieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi\nheidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä\nviimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen\nIlvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan\nheikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi\nhän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt.\nSuomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa\njaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.\n\nKimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa\nkivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan\nlikellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä\nnykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään\nvarustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat,\nvaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat\nkirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.\n\nKauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain.\nTapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin\nseitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin\ntavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s.\nsiviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin\nsiten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa\nylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä\noli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin\nmitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin\nkolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun\nneljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita\nja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin\nvain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin\npuolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta\nkaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet\nentisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka\nvai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita\nkesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata.\nVaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin\nentisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle.\nAinoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.\n\nKun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K.\nV. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja\ntarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys,\nvaikka \"klobba\" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen\nhillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai\nlaiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin\ntenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava\nmuutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän\nsai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva\npersoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin\nopettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla\nentisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui\nvähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn\nkuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi.\nNiinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti\nsuomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille\nvastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa\nturkinkin kielessä.\n\nKoulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa,\njoka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka\nhetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen\nluokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin\nluokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat\njotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan\noleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen\nikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut.\nPäällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin,\njoista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa\npäässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei\nollut vältettävissä.\n\nNeljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä\nyhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi,\nettä kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan\nperustuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka\ntäydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista\nlaatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan\nsenaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi,\nkaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.\n\nNäiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen\nvalmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja\nkreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi\ntuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille\nja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin\nkemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena,\noppikirjana J. Ph. Palménin \"Juridisk handbok för medborgerlig bildning\".\n\nUutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui\nranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta\nSveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia\njuuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt\ntähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään\nja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut\ntarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten\nopetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.\n\nYleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon\ntohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja\nmaisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä\nmainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa,\njoka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään\nläksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin\noli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja\nneuvoillaan heitä opasti.\n\nJos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden\npäähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli\nmeitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi,\nsiis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan\nvuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862,\njolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi\nyliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain\nkielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille,\njotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi\njumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista\nlähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.\n\nHiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten\nsiihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen\naikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja\nesiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän\nmekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani\nharvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme\nvain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun\naikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.\n\nSuuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa\nuuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille\nrakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta.\nPäärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä\nrehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali\nja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto.\nTämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän\nluokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.\n\n\n\n\nIII.\n\nPOHJAN PERILLÄ.\n\n\nOlen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla\nPerä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli\nkauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar,\nlapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat\nvanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin,\nvanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja\nTervolassa kolmas, molemmat naimisissa.\n\nÄitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla,\nvaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin\nkesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi\nvuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat\nmajatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet\nyleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin\nyksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin\nmonta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.\n\nOulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti\nmeitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin.\nIsällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia,\njoiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen,\nlohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen\nmahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta\nerittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka\nsaaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi\nei vielä ollut ehtinyt turmella.\n\nOulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli\ntaas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana.\nMoni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja,\njotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa\nniille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin,\nGranbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa\nhuoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli\nkymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia,\nmuistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.\n\nYksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka,\nollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli\nsiellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä\nsivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten\nsuosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi\nsanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään\neri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta\nhankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan,\nvaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat\nmiesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista\nja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen\nvilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta\nensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin\nViipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin\nkotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff\noli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten\npalveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin\nTorniossa.]\n\nKamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen,\nkun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias,\njoutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän,\nvuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja\nkapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin\ntahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa\nhän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä\nasuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen\nparantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle,\njolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se,\nettä hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista\nvarten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli\ntakaisin.\n\nTuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi\nlauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja\nkaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin\nLinnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista,\njoiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin\npikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.\n\nKun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko,\nettä hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi\nvinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät\ntahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut\nenää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä\nsiltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet\nkuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari\nmuuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka\neräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana\npäästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat;\nmutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.\n\nTätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen\nnäköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se\nkuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi,\ntuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä\nnäköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.\n\nAseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni\ntalo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander\nI:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin\npitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana\nja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis.\nKeisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon\nja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi\nhän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla\njalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta\ntätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.\n\nMinun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon\nonnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska\nhän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen\nrannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari\ntuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa\nistuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä\ntorpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne\nhänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa\najamaan, ja kiltisti karkuri palasi.\n\nIsäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä\noleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin\noli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä,\njonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain\ntaloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan\nolivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti\nihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata\nasuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne\ntullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon\ntytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin\ntavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat\ntyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen\nkuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan\nja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa,\nylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto\nporsliineineen, hopeineen.\n\nSamalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa.\nEnsinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka\nkolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se\nmuisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen\nmatalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja\nkulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia,\npunaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla\non Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta\nläntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman\nlänsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta\njoen toinen haara, joka tämän saaren _Ruotsin_ mantereesta eroitti, oli\nminun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain\ntuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli\nvei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien\nkesken välitti \"pukkien\" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä\nvarten.\n\nPistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet,\nhauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen\nhavainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin\nTorniossa.\n\nTornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta\ntalot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.\n\nKun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana,\nviivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin\nettä sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin\ntiheässä kaislikossa.\n\nOuluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä\nelokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten\nja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli\nalkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti\nvainajani isän hoviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.\n\nVanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut\nerään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä\ntuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme\nsamalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen\nLappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja\nEtelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa\nOuluun.\n\nAsuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli\njättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä,\nyleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti\ntoimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta\nheidän avioliittonsa oli lapseton.\n\nOulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja\ntaajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin\nkaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille\nniittymaille rakennetuissa huviloissa.\n\nSedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän\nsuuren salin, johon mahtui koko Oulun \"sosieteetti\" ja joka oli\nikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten,\njolloin tuo \"sosieteetti\" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka\nhuolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa\nmuun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa\nsäilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua\nvarsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin\nmiesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua\npolttivat.\n\nEttä syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa\nrunsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli\nylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja\nusein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä.\nPurjehdusretkiäkin joskus tehtiin.\n\nHarrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti\nkasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.\n\nKolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä\nsairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle\nhöyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun\nperille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.\n\nOltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin\nhankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan,\ntutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus\nkulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle,\nmistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä\njunalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka\nlämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.\n\n\n\n\nIV\n\nJOROISISSA.\n\n\nEn osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen\nsilloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme\nkolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon\nvastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet\nkolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat\nliian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne\nseisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään\ntaaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan\nkiviä takapyöräin alle.\n\nIsoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja\nleveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva\njoki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti.\nLahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin\nkilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861\nPappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen\npohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta\non Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka\nkummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei\nsaanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa,\nsillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.\n\nPäärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti\nsisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea\nvieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin\nainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku\nollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.\n\nIsoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta\nlempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan\nhoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei\nomia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään\npitivät. Ja herttainen \"mummi\" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli\nsilloin vielä reipas rouva eli \"armo\", joksi palvelusväki häntä sanoi.\nMutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu\nnaishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja\nsurkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies\nja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti\npainoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.\n\nHämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani\nJoroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.\n\nIsoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen\nhuoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m.\n1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla\nkävimme sanomassa isoisälle \"hyvää huomenta\" ja illalla \"hyvää yötä\"\ntuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin\ntavallisesti synkät kasvot.\n\nKun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän\nvanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä\nyhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista,\njotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan\nhuoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties\nkuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai\nmuista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin.\nBornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista\npikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo\nmonet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa\ntavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että\nsieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän\nhovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies\nkuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta,\ntyöhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä\ntai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle\npihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja\nkatsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille\nystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas\nkuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi\nistua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin\nja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki,\njohon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä\npalvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat\nkuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä\neikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri\nitse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut\nmeidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava,\nvaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon\nkuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan\nniin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista\noritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen\nvaljastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien\neteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa\nsekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin.\nIsä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik\nveljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti\nhirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille\nsuurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan\nmerkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit\ntanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle.\nVaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen\naisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit\npillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit\nkarahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan\nasentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja\nvastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin.\nSe oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja\nseisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat\nvenytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan\neronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos\npalattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän\nsilmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin\nlainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen\nhuolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta\nviisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin\nmatkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka\njo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon\ntakapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus\nuskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen\nnimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut\najopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme\nja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen\noriitansa hallita.\n\nMummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia\nkutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja\ntuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona\nkävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli\npuhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota\nilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa,\nkun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi\nsaliin, aina samalle tuolille istumaan.\n\nPäivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini\nserkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain\nisoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut\ntehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin\nkaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja\ntoivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.\n\nJo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side\nminun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin\nvälillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen.\nEi hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta\niloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä\nvoin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa\nolevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä\ntehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut.\nJoutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin\nloistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin\nhänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä\nollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa\nopastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä\ntietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne\nisän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa.\nHän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.\n\nKuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri\nAminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä\nyhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä-\nja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan\nsaaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain\npitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen\noli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän\nomistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä\nolevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.\n\nKun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta\nyötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän\nkuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt\npuhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan.\nTuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana\nyönä hän kuoli.\n\nIsäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa.\nRahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa\neräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan,\nvaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden\nulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha\nkellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen\naarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja\nympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja\nvielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka\ntietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.\n\nSeuraavana vuonna kuoli mummi.\n\nMajurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua.\nToistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi.\nAinoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset\nsuoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi\nmummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi\ntalon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä\nehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori\nsuostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo\nhevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.\n\nMaatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla\nvarustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava\nmaanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860\nvuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät\nkustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.\n\nÄskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä\nJoroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen\naikaan \"pikku Pariisiksi\". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa\nmelkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin\nvilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik)\nKotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria,\nPasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen,\nPuomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein\nja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret\nperheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa.\nKun koko \"sosieteetti\" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja\nkaunottariakin oli joukossa.\n\nFredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme\nViipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin\npihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa\nasuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti\nsitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella\npuolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään\ntummasilmäisen neidin tähden.\n\nKalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain\npuolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin,\neikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison\nsikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja\nvainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.\n\nVaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin\npoikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla\nkoulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui\nlähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista\nja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen\nkansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain\nhankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten\nkootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja\nperille lähetin.\n\nVielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi,\njotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan\nkahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen\nkaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin\nmyytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja\nmuut oriit saivat \"patin\" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki\nmenivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui\njalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä,\nja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä\nkun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla\nkorkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin\npahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.\n\n\n\n\nV.\n\nVÄÄRÄKOSKELLA.\n\n\nKesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli\nedellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken\ntilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä\nenoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.\n\nEmintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai\nholsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta\näidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on\nsalaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa\nollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä\nKöpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja\npääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku\nrakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä,\njonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea\nmies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka\nVenäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää\nelänyt.\n\nMeitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras\noli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä\ntuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon\nystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo\nlentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja\nyliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin\nkuuluva.\n\nVuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16|\nkilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee\nPerojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista\nrakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi,\nmissä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi\nmetriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva\nhaara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten\nkivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen\nyläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on\nsamassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän\ntuonnempana.\n\nKun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se\njoka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon\ntilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan\npäässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne\neksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren\nsiivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen,\nkäytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä\nvarustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat\njoen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan\nyhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään\nollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä\nsaanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä\noltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864\nLysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten\nkolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti\nsamaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan\nkorvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa\ntämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan\nkosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen,\nturvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun\ntyöni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista\nvertaa isommaksi.\n\nJa toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja\nkoskenlaskijan toimessa.\n\nKuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas.\nMyllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä\nkulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta\nminä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä\nsauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja\nkovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina\npääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen\npoikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa\noli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan\nulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka\nvaltaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty.\nKäänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun\noli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset\nrunsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei\nollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä,\nerämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu\nja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt\nja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta\nhyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.\n\nPäätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista\nveneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin\nsain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut\nkäyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin\noli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain\nsuvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja\ntasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen\nniin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni\nkesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka\nparissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin\nheitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat\ntulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.\n\nNiistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni\nvaltaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja\nrakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta\növerstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso.\nHän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali\nSchilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander\nII:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä\nollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli\nesiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis\nhän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo\nkomea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon\nsäestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.\n\nIsäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella\nhän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta\nkeväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän\nsiitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves,\nlapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan\nrauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin\nVääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei\nsaatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.\n\nEmintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan,\nmilloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina\noli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle\nsaattaakseen.\n\nKun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä\nhoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan,\netten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja\nvilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin\nkyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä\nsyyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin\nkolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies.\nValjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin\noli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä\nsanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu\nhuoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi,\nvaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu\nmoneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut,\njotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa,\nsidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin,\nkäskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys\nkuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen.\nTähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni\nsammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet\nsirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni\npelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli\nvain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää.\nEhkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka\npyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran\nkäynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin\nolisi kotiin päässyt.\n\nLuulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan.\nMitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin\nvihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla\njäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä,\ntuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen \"venäläinen\"\njänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä\nja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla\nsilmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme\nsiinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis\npitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: \"miksi sinä, tunnoton\nihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?\"\nÄännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen\ntapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.\n\nEn minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt.\nPuutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa,\nestetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa\nkokeilin \"Vänrikki Stoolin tarinain\" suomentamisessa, johon\nuhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta\ntietysti huonolla menestyksellä.\n\nViimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä\n1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota\nhaikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta\nnauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli\nsaanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä\nmihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa\nnojassa.\n\nKun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi.\nHallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan.\nKun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä,\njota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin\nasiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin.\nMutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen,\nettä 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta\nkuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan\nmonin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila\nvaltion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule\nheidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.\n\n\n\n\nVI.\n\nPARI ELÄINTARINAA.\n\n\nOlen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden\nystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor\nja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun\nkeskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun\nloppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja\neriluontoiset.\n\nHektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua\nja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja\nsileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat\nmeillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi.\nSilmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin\nsäteilevän kirkkaat.\n\nPikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme,\nkasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin\nmeistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin\nviihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin\noleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit\nse oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli,\n\"apporttasi\", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan\nsai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn\nheittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään\nhevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut\nmitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui.\nSille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel.\nTalvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten\nkärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin\nnoin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme\nvedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten\npuutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen\nkertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos\nolisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: \"olkoon menneeksi,\nkoska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen\ntoimi koiran virkaan kuulu\". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava\ntapaus.\n\nOli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo\nsuurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen\nkatveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti.\nOlin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota\niljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi\noikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka\nHektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti\nkiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua\nhuimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän.\nKelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään.\nKuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta\nvihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.\n\nHektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni\naina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se\nkaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava\nkoppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan.\nMutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi\nse koko yön.\n\nSurkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan\nlähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi,\njolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon\nsuru oli suuri.\n\nKastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta\npolvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen,\nmusta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään\nosaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.\n\nSenkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin\n14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor\naikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua\nvain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli\nkulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia\ntemppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä\ntotista seurustelua talonväen kanssa.\n\nSillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin\naamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa\nmeidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin\nviimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa\nse ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä\nmaalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei\nse haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi\nkun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä\nportille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan.\nKun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi\nKastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen,\npojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei\nse ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä\nkaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se\nei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi\nkuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa\noloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään\nulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin\nmenossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin\njonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja\nVääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt,\nmilloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä\npainoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut\njuosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset.\nJuoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen\nnäköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista\npalattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena\nnäytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut\nkaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.\n\nJo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen\npuoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin\nsitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä\nsekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti\nkoipiaan, juosten unissaan.\n\nVanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet\nVääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.\nSe haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen\nhaaran takana olevaan metsikköön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.\nNiihin voin lisätä seuraavan.\n\nLapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä\nJoroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta.\nMainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat\nmarssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman\nmatkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee\nniitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.\n\nOltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —,\npääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se\nulos kaupungista ja Pietarin \"lopotin\" (esikaupungin) kautta suorinta\nmatkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan\nja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli\nlähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan.\nKuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa\ntietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei\nkenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti\ntakaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut,\nmutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan\nrannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli.\nJa siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan\nkäsiin.\n\nJoka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää,\nettä tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri,\njoka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain\nkerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia\nsiinä tosiaan kysyttiin.\n\nOmituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen \"Ukko\", joksi sitä\nsanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt\ntai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka\nuskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin\npulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään\nesimerkin.\n\nKuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä\nsilta, \"Turun silta\", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie\nTervaniemelle eli \"Pyhän Annan\" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta\nja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön\nmaantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten\nrääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota\npaljasta siltaa myöten.\n\nEräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita\nkaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden\nvuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät\nsuinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava\ntuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli\nliian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista\nvaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei\npannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin\nmokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä\nja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti\nsamalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia\nse lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain\nsäkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan,\njoita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan\nsillalla seisattunut.\n\nHyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä\nelinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin,\nheittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena\nkäyttää. Se ammuttiin.\n\n\n\n\nVII.\n\nSUOMEA OPPIMASSA.\n\n\nSuomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin.\nEnsimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat\nvanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja\ntoinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian\nhe lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain\nsittemmin venäläisen \"niänjkan\", joten opin venättäkin solkkaamaan.\nPuhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia\nyhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat\ntoisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle,\nvarsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut\nopetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin\nsuomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan.\nVaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana\noli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin,\ntuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli\nsuomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali\nv. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät\nkatsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä\ntarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli\nmaisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen\nlauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt.\nSuomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan\nharjoitettu.\n\nMikä minut jo koulupoikana ollessani \"fennomaaniksi\" teki, sitä en\nosaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka\nminussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä\nlähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja\nymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet\noikealla kannalla.\n\nErityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen.\nKäydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa,\nja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan.\nLuonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli.\nSain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: \"Ruotsalaisia emme voi olla,\nvenäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia.\" Ja ne sanat\npainuivat syvälle mieleeni.\n\nKimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin \"Kuun tarinat\".\nTekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni\nkoulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen\nkirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se\najatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja\nsuomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen\nkielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä\ntekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa\nluona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän\nystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.\n\nToisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain\nkimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt\n(Kilpinen) oli suomentamaansa ja \"venykkeillä\" painattamaansa\nRunebergin \"Nadeshdaa\" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen\nitsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin\nsuomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi\ntullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.\n\nYlioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille\nhyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti\nLyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että\nsiellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun\ntovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen\nperehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti\nsinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar\nSallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto\naf Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli\nmeille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut\nneljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin\ntyytyväiset.\n\nTähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä\n\"suden virstaa\" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa\noli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin\nveneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle,\njonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä\nkirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski\noli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli\nvaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa\nmennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.\n\nHinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun\nhallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen\nveljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta\nharrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me\nylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa\nkeskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja\nvaltiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät\nja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa\nselvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan\nedustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.\n\nLukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä\nmonista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias\ntytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.\n\nMeidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon\nkahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman\nisännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän\nkun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön\nkanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.\n\nMinun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista\npojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert\nKukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin\nrunoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja\nsanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin\nrunsasvarainen kirjasto ja taloon tuli \"Suometar\" sekä ainakin kolme\nmuuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä\nme haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.\nToinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten.\nHän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä\npaljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti\nsananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se\nvihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä\nselittämättömällä tavalla.\n\nMeidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka\nHinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni\n25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin\nrunsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin\nheikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti\nruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen\npitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi\nsilloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa\n\"kirjaherraksi\" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat\nkainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.\n\nHyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli\nhyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat.\nKalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa.\nPerunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli\ntalon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä\nkesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin\nKuopiosta parempia jauhoja ostamassa.\n\nElettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla\nvuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa.\nVanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä,\njoka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun\nemäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos\nsatuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle\npaikalle.\n\nKolmissa häissä olivat \"Hinkkalan maisterit\" tervetulleina\nkutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset\nvarakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa\nlähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan\nhäätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja,\nja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon\nhäissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa\njuomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä,\nsiirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun\noli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin\nkuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.\n\nKirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko\nprovasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa\nmolemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja\njälkimäisessä kaksi.\n\nTuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet\nosan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan,\nkun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta\nkuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme.\nIsännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua\nottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen\nkansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä.\nPitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata\nsuomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli\nsaattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu\njotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä\nmääräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut\nhäntä enempää ottamaan.\n\nJuhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin\njäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä\ntyössämme isänmaan ja kansan hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin\ntarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan,\nmissä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä\nmuinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin.\nValitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja\nlänsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet\ntoisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.\n\nMatkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka\nläheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi\nainoa Suomen sisämaassa löydetty \"laivakumpu\", laivan muotoon tehty\nmuinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen\nmukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla\nmissään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo\nmerkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä\nsalmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa\nmuseossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin\nkatselemassa niitä \"Hiiden kansan\" rakentamia roukkioita, joita\nsiellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät\neivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten\ntai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista\nkummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin\ntoimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani\ntäysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat\nmuistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän\nsaaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja\nhiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä\nkarttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten\nHelsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille\nJ.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan \"Suomen asukkaat\npakanuuden aikana\". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.\n\nKeuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä\nrannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr.\nEneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876,\noltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in\noppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan,\nmutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä\nemme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla\nolevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan\n(Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta\nsieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono\nvatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman\nkilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon,\njossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.\n\nKansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla\nollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa.\nValtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa,\njonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein\njoka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin\nLehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin\ntavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita.\nSiellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia\neräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea\noppimaan. Minä en häntä silloin \"pikiintyneen\" silmillä katsellut,\nmutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo\nneitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan \"Kesän\nviimeisen ruusun\" sävelillä laulettavan pilarunon:\n\n    Nyt Keuruun kesäkukka\n    Jo meiltä mennyt on,\n    Ja moni poika-rukka\n    On vallan onneton.\n\n    Ja kyynelvirta entää\n    Kuin koski silmistä,\n    Ja ajatukset lentää\n    Tuon ruusun jäljissä.\n\nKaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu.\nSe ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta\nsäännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo,\nettä raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla,\nja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että\nKeuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella\ntoinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia\nkuin \"semmottoinen\"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä,\nlausuivat vanhat ihmiset \"muaa\", \"tulukee\" j.n.e., niinkuin savolaiset\nainakin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.\n\n\nToista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin\nlääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin\nalku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten\ntutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä\njotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt.\nMääräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana\nkesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.\n\nTätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle,\nLysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat\nolleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla\nyhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen\npoikansa, maisterit A. ja K. Valle.\n\nYhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää\nkatseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä\njäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle\nhovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani,\nrehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä\nterveisiä vanhalle ystävälleen.\n\nMinua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän\nmaassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut\nja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen\npieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä\nosoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa\nsilloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän\nei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti\non ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko\nperhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on\ntullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt\nvaltioantikvaarina.\n\nTukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti\nkulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla\nsekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin\nseutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla\nkertomatta.\n\nPuhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme,\njossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan\nkummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen\npäätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen\nnäköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään\nvakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet,\nrupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista,\njommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten\nkuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista,\nHeurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini\nvarpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt\nkalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla\nasemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.\n\nTultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta,\nkuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin,\nettä odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen\nläksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli\njuna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli\nsanonut: \"sju minuter\" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan:\n\"tjugu minuter\". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen\ntottumaton korvani pettynyt. Vaan ei \"hätiä mitiä\". Noin puolen\ntunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän\netana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme\npikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä\nkapineemme olivat koskematta.\n\nGöteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan\neräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien\nilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat\nlaivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan,\nhäntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja\nsamaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota\nherrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin\npysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä\nrappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei\nmeidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti\nkalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet.\nKovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta\npuhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen\nkannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui,\nilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle,\njoka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen\ntoisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä\nmyöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa\nleveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa.\nTahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että\nkeskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla.\nMeidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon\nvieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva.\nNeljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi\nparkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.\n\nAamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta\notettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi\nisäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.\n\nLysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat\nvoineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat\nGöteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet\nmeidän \"Bauernfängeristä\" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi\njäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä\nHeurlinin ja minun tulosta.\n\nLysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän\nmaineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori\nChurmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. \"vanha kauppala\",\nkorkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain\nasuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse\nkiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään\nvain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä\ntäällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään\nkauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä.\nNykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi\nkylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.\n\nMutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin\nnyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen,\nseurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja\nrahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku\nkesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin\ntutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin\nsuuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien\nkesken tai olelee itsekukin muista erillään.\n\nMe suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten \"kurssi\" oli\nsiihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä,\nehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä\nharvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja\nrattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki\nja lemmikki, hän kun oli \"intressantin\" näköinen ja tyttöjen parissa\nhyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin\nhurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle\nitkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus-\nja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso\nerääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen\nrannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja\nparasta huvitusta.\n\nEntäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei\nhänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä\nja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja\npitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä\nen tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani\nalilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin\ntuttavapiiriini kuului.\n\nJa tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut\nlöytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut\nkiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset\nmääräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta\nirtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus\nhuomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää\ntuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien\nja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua\nniin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen.\nSiitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin\nvastenmielistä.\n\nJo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että\nsuuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa\nsekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä.\nAni harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin\nsitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan\nhäiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta\njoskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin\nherrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien\nlaskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli\nhyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä\npaljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä\nlausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko\nasia vain oli \"vrövliä\" norjalaisten puolelta.\n\nMatkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta\nsiitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden\ntulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli.\nSyksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen\nVermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis\nsuunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin\naikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen\nhäntä. Yksin oli minun siis palaaminen.\n\nLähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan.\nMutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan\nkuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella.\nSen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin\nmäärä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on\nmuutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä\nkulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään\nminut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka\nhänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä.\nKiitollisuudella tietysti siihen suostuin.\n\nKun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt,\nriensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan\nvihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan.\nRannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan\neläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä\nvuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja\nkannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat\nhe kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin,\nkun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.\n\nKun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen\ntalonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun\nolin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun\ntunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin\npaljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin\npöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä.\nKysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista\nkatseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan\nminua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin\nolevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei\nemäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut\nhöyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin\nprinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin\nvalenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä,\nsaadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen\nkaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole,\nsillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet\nmitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.\n\nPäivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa\noli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja\nniiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä\nsijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan\nerilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava,\nmereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton\nviljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit\nmuodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina\ntuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne\nkaukaisella taivaanrannalla.\n\nBonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani,\nettä kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä\ntervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus,\nettä tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden\nkartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään\nasemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin\nkyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on\nGötan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.\n\nSaatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta\nsaamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi\nkuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa.\nSelitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan\nsyrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan\ntaika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei\nnäyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti\nesim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin\nRuotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa\nniin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan,\nmatkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei\nmitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun\nkatsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti\nhän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta\nnäyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta\nja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin\nhänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon\nvirkaan aiottu.\n\nValistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa\nsyvälle tunkeutunut.\n\n\n\n\nIX.\n\nYLIOPPILAANA.\n\n\nYlioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani\ntodistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot\nsäännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat\nnuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston\ntutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta\nkolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee\njaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja\nkerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.\n\nKultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin\nniitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita\nsilloin vielä kukitettu eikä \"maitolakkejakaan\" käytetty, oli kuitenkin\nhelppo uudet \"cives\" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten\nsilmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että\nsen kannettavana oli jotain outoa.\n\nMeitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä,\nsillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet\ntoisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot,\nja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset\ntulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen\ntulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala.\nLaseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.\n\nLapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt\ntarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin\n\"Husläkaren\" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin,\nmilloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että\nvanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon\nsellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut.\nKimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä\nuseita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin\npuoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani\nseisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni\ntahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät\nedellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku\nvaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen\nasian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni\navulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan\nosannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään\ntaistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja\ntaipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden\nasiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista\npäätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan,\naikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen\nsamalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua\njätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa.\nLatina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa\nennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa\nmäärässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä\nsiinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin\nsyyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten\nprofessori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin\nhistoriallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla.\nJa niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin\nlatinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin\nne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat\nläpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut\nvoimiani ponnistaa.\n\nNäin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan,\netupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten\nsuomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.\n\nSnellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin\nFr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi\ntuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th.\nVischerin laajassa teoksessa \"Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen\",\nja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei\nollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä\ndialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa.\nVarsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja\nluento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä\nselitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat\nnäille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta\nkuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta\nja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat\nja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin.\nYlimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan\nhistoriasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka\nsiihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin\nsilloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja\nTh. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.\n\nKevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että\naloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen\nsairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten\nsyksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin\npäättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni\nse ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole\nmitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos\nryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka\nvoivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni\nsanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen.\nLueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä,\njopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista\nopiskelemista jatkui kaksi vuotta.\n\nLukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin\nkilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue\nei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni\nsanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet\nmuut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä\nkanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori\nWald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon\ntuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen\ntoimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut.\nNuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti\nkuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka\ntähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana\nollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig\nCh. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en\nmalttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan\nole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi.\nSiellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan\ntutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin\nsen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu\n\"Historiallisessa Arkistossa\". — Hörnebergin huvilan silloin omisti\nkauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan\nAlina Frasan kanssa.\n\nOleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas\nHelsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin \"Honkain\ntarinat\" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin\neräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen\ntoimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa\nasunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan\npuolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan\nvirasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä\nsiihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa\nlehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko\nForsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti\ntoimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua\nsuuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja\nsuomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden\npäätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla,\nmutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut\nsaatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta\navustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus\nluvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.\n\nMutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman\nminulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon\nennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni\nedullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että\narvonimi \"entinen ylioppilas\" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut\ntuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin\npitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana\nsiksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka\nkuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun\ntaipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi\njatkamaan.\n\nNyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut\ntutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi\nuseimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva\nsyntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat\nmuuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi\noli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut\nahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä\nei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede\nolisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian\npitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen.\nNoin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden\nystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina\npalvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin\nalkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että\nhänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että\nkurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi\nmiestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.\n\nNo niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen\nkandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä\nkiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta\ntoimittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina\nyhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty\nylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan\ntiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka\nsynnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa.\nJopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin\nepäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt.\nYlioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa\nyksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat\nniistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.\n\nKun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä\n\"isän oikeudella\" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan\nsuuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä\nmainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme\npaljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut.\nMainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom,\nGustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K.\nFr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander,\nRob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug.\nHagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas\nja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää\nystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt,\nen kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki,\nmikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan\nylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon\ntuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja\nsiitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus\nvenäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta\nkotoisin.\n\nOltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien\nviipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan\nperustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita\nsiihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden\nalaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859\nei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta,\nja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna\nylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen\nosakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä,\njoista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä\nkoulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat\nmaisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin\nharvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä\nviipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin\nperustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana\noli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah.\nO. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.\n\nJäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta\nvarsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava\nkäsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten\noli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi\nkeskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä\nruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea\nosanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita.\nPaitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen\nmerkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä\nmuuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v.\n1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan\ntapaista myöskin marraskuun 30 päivänä \"Viipurin pamauksen\" muistoksi,\nparhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei\nvuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin\nnälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa,\njossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus\nkaksi.\n\nYlioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr.\nCygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus,\nsekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin\nTh. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista\nvireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti\nvain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen\nventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään\nkeskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä.\nHuomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä\nCygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi\nvuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä,\njoka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin\nlyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta\nosakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.\n\n\"Pariisista\" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat\nylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn\npäässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan\ninspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi\nvapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla\nollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari\nkertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua\nsuomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu\nruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en\nehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön\nmainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska\nruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen\npitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut\nkukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen\nkuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin\ntoinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa,\nja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu\nmolempia kieliä.\n\nSuomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella\nyliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä\npääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden\nystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat\nruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua\nkäyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut,\nsitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi\nsilloin tuskin muissa \"yläluokan\" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä\nsanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. \"Vanhat\nrehelliset\", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa\nkanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli\nmuuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia\nkielioloja kuvaavana mainittakoon, että \"Suomettaren\" toimistossa\nlehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.\n\nKenenkä toimesta \"Suomen kielen ystäväin\" seura perustettiin, sitä en\ntiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius\nKrohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin\nArkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin.\nNaisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat\nyliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa\nollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen\nseurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien\nääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa\nmuistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita \"vanhoja rehellisiä\" ja\nJulius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg,\nFerd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F.\nGodenhjelm.\n\nTämä \"Suomen kielen ystäväin\" seura sulautui syystalvella 1864\nperustettuun \"Suomalaiseen seuraan\", jolla oli laajempi ohjelma,\nvaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä\nsivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui\nkerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin\nkuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin\nesitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon)\nalotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella,\njoissa esitettiin Th. Körnerin \"Syyn sovitus\" ja P. Hannikaisen\n\"Silmänkääntäjä\". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista,\nvaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee\nsiihen ollut syynä.\n\nSamaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään\nkuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander\nja sitä sanottiin \"Arkadia-yhdistykseksi\" sen johdosta, että kokoukset\nmelkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli\nkirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin\njulki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin\nuusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander\nitse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L.\nja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J.\nEkroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria\ntuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden\nja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta\nsen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan,\nettä ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864\nensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin\ntaidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin\nyhdistyksessä erityinen \"suomalainen osasto\", jonka puheenjohtajaksi\ntuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen\nkaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen\nsanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä\njonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka\nminulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli\ntämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa\nluettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia\noli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb.\nForssell ja K. Fr. Eneberg.\n\nKun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan\nne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat\nilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri \"Suomalainen\nseura\", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen\nelpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä\ntuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran\nmonipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan\nmyöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli\nyliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.\n\nKolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen\nsihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan\ninnostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen\nteki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun\nruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on\nAspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja\ntämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen\ntoimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.\n\nSeuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli\nmäärätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina,\njäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon\nvaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan,\nsaadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä\nsäätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa\nennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.\n\nJohtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O.\nBlomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli\nsuoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom\nneronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta\nmuististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja\nBergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas\nHenrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom\nulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist,\nniinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se\noli päättynyt lausui hän: \"Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan\ntällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää.\"\n\nYliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni\naikakautisen kirjallisuuden alalla.\n\nKevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia \"Maiden ja merien takaa\"\nnimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen\nkertomuksen \"Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan\", joka\nparhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin\n\"Lähteisiin Ison Vihan historiaan\". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin\nYrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen\najattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle\nSuomettarelle uusi toimittaja.\n\nKesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää \"Viborgs\nTidningiä\". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä\nsanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A.\nZilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla\nminua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin.\nYksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa,\njota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko\nkolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen\nKuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.\n\nEpätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään\nmainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota\nei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on.\nSe on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos\nmitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla\nentisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani\nkyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne\neivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain\nnautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa\njuhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja\nseuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan\nkäyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin \"mustaa\nhevosta\" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin\n\"stenborgareja\" tahi \"päivänsäteitä\" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon\norjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva;\njuotiin vain sen tähden että se tapana oli.\n\nMitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää\n\"Seehundeja\" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin\nBacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen\npaha tapa: kortinlyönti, jota eräissä \"puulaageissa\" ahkerasti\nharjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina,\n\"snobbeina\". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta\nlänsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia\nkiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin\nsiitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.\n\n\n\n\nX.\n\nJ.W. SNELLMANIN LUONA.\n\n\nJuhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään\nylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin\nilmoittautumassa hänen luennoilleen.\n\nMutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli\nhänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun\ntriviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä\nSnellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa\nkesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka\nhyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski\n1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun\nuhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja\nsen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen\nkäsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä\nkäsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani,\ntohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti\nSnellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin\n\"Litteraturbladet\"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.\n\nTiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan\npeloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa.\nSnellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä\nollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis\nvielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: \"Varokaa käpäliä!\" Vaan me\nsaimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän\nmeitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko\nKalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni,\nniinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon\nkysymykseen vastattuani.\n\nIstumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin\nluennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin\nsilmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei\ntuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi\nSnellman, lausuen:\n\n\"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan\nvielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy\nnäiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä\nfilosofian lukemisesta.\"\n\nNoloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin\nkypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta\ninttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me\nkumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan\nhenki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin\nluennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta\nalkaen.\n\nOlin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut\nkuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin\nSnellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:\n\n\"Oikein teitte\". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] \"Mitä\nsellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy\nja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin\nturvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat.\"\n\nJa onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa\nnoudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta\nkuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja\nsiten jätti opettajatoimensa yliopistossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut\nmihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin\nkatsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa\nruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen\ntunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876\nalkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia,\nkirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.\n\nKun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi\nmainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön,\ntahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että\nUusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä\nhoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa\nsuomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.\n\nEräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon\ntuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden\nmolempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon\neteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää\nmuista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt,\nTh. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko\nForsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R.\nja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius.\nNe olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa\nmistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin,\nse oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena\nMorgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja\nsuomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset\ny.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.\n\nKoetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen\ntoimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi;\nkuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja\nvarsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta\nruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin\nulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden\nerikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi\npäätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään\nkestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.\n\nSnellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti,\nettä kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen\nestelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja\nlaiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta;\neivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat.\nToista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja\nja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää\njaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää\njaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.\n\nSain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun\noli tultava takaisin.\n\nPoistuin ja palasin seuraavana päivänä.\n\nSama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä\nääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen\nsukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa\ntoteuttamisen mahdottomuudesta.\n\nEn muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui,\nkunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi\nminulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin\npäätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä.\nMutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku\nheikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian\nepäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa\nmuiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus\noli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen\ntyöhön.\n\nHänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti\nastumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään\naina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten\nseisattui hän eteeni, lausuen:\n\n\"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden\npäätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko\nhullu?\"\n\nHuomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: \"Te varmaankaan\nette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita.\"\n\nSiihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli\nmaisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten\npiirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua\nAug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan\nkävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa\nja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan\nhyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin\nsamana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa\nportailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun\nvaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut,\nse nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä\nseuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni\nmiehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.\n\nKun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu,\npoistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan\nnoista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan\nolivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J.\nF. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri\nAug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta\nikäluokkaa.\n\nPaitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa\nja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala.\nIsäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se\nseikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja\njuttuja, muun muassa seuraavan:\n\nSenaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan\nsaanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista\nRein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut\ntalossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista\nviiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen\nkoskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät,\njotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla\nolemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille,\njoka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa\nkellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille.\nJonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin\nviinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta\nlaatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että\nmainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne\nhäävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta\nSnellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.\n\nPäivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä\nkävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan\nunohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen\nvaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina\nosoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen\npalveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän\nsanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.\n\nProfeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne\nkaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä\ntunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.\n\nJa ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4\npäivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan\nDanskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset\noppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla\nollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä\nkävivät noutamassa hänen ruumiinsa \"Lotta Svärd\" höyrylaivalla. He\nmyös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten\nlaivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista\nkirkkoon ja hautausmaalle.\n\n\n\n\nXI.\n\nALKU.\n\n\nKesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen\ntoimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa\nnumerossa oli näin kuuluva tiedonanto:\n\n \"Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden\n Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen\n vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin\n vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa.\n Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.\n\n                                                      A. Almberg.\"\n\nTuo uusi \"toimituspaikka\" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni\nPalmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut\nkaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden\nSuomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.\n\nMuutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella\nSuomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla\nlaatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin\netuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes\nSuomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin\nmahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin\nmonta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan\n\"Pietarin Sanomat\", \"S:t Petersburger Zeitung\" ja \"Stockholms Dagblad\".\nHelsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia\nja virallisia lehtiä, \"Helsingfors Dagblad\", \"Hufvudstadsbladet\" ja\n\"Folkvännen\", Turussa \"Sanomia Turusta\" ja \"Åbo Underrättelser\",\nViipurissa \"Ilmarinen\" ja \"Viborgs Tidning\", Hämeenlinnassa\n\"Hämäläinen\", Tampereella \"Tampereen Sanomat\", Porissa \"Satakunta\"\nja \"Björneborgs Tidning\", Oulussa \"Oulun Viikkosanomat\", Vaasassa\n\"Vasabladet\" ja \"Österbotten\", Kuopiossa \"Tapio\", Jyväskylässä\n\"Keski-Suomi\" ja \"Kansanlehti\" sekä Porvoossa \"Borgåbladet\". Muita en\nmuista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.\n\nMoni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin\nhelppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän\nkokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta\npahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä\nvaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii,\njos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi.\nAsiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa\non yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden\ntoimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää,\nsillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei\nsuurilla eikä pienillä.\n\nTähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti,\nkuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään\npuolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista.\nYleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä\nyhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja\nliikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin\nkykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville\npäivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on\nU. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä\navustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani\nYrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen\nsitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri\ntoimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle\nneuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän\nkaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun\nminä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.\n\nSilloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa\noli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada\nsellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava\nseikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai\njuhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty\nkirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja\nkun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka\nvaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin\nkävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein\nanastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi\nsupistaa mitä vähimpään määrään.\n\nHarvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia\nkirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä\nniin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja,\njoille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi\nkiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar\njaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä.\nKesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten\nkirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä\njoksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.\n\nUutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä\njotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja\npyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin\nmuita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa,\nja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin,\nasetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun\nsanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain\nvirkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai\nmitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan\nvahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän\nuskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka\nHels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja,\nja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai\ntämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen\ntoimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat\nlääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja\ntoimistaan antoivat.\n\nKokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille\nniin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi\nkäyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei\nvielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin\n\"yhtiöiksi\" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen\nyhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen\nkirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen\nseuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.\n\nVaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia\nkirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle\nrunsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat\npappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin\nkirjoitti, \"koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja\nantanut\". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti\nkolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon.\nJos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein\nkoko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja\nkarsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin\nesitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi\nkatsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä\npidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada\njoka numeroon pari maaseutukirjettä.\n\nTuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia\nmiellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle\ntyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena\nmainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa\nJyväskylässä toimittamansa \"Kansanlehden\", johon lähetetyt kirjoitukset\nkorjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle\ntulivat, eräs \"Kansan mies\" lehden viimeisessä numerossa haikeasti\nvalitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu\nlehteen pääsemään, lähettäjä \"ei enää tunne sitä omakseen\".\n\nMatin \"Kirjeet Helsingistä\" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon\ntuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon\nkyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista\nsittemmin Matin kirjeet kehittyivät.\n\nJatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa.\nMinun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama\nnovelli \"Herra Niilo\" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E.\nNervanderin \"Uotilan isäntä\", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä\nkäsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä\ntekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle\nkertonut.\n\nIlmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti\nvain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa\nkonttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin\nHufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar\nsilloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen,\njoille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.\n\nU. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun\nilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi\nmarkkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä\nkahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti\nsilloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen\nmahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat\nanastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin\ntyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti.\nMuistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään\nalennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten\nsanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000\nmarkkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen\nasia.\n\nTuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U.\nSuomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot \"laillisista ja\nvirallisista ilmoituksista\", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset,\nala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot,\nkuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja\nperintöasiat, velkojain kokoukset, \"peräänkuulutukset\" y.m. Eikä\nvirallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin\nkuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan\nsiitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna.\nOli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta\nU. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli\nluettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole\nmitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston\ntoimittaminen 1870-luvulla tuotti.\n\nPainohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18\np. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin,\nettä viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa\nkäyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat\nsille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon\npäässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin.\nSe oli nyt muka \"sopimatonta moitetta\". Painoasiamies pidätti lehden\nja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin\njoutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä\nsaan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista\n1870-luvulla.\n\nTilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta\nminun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan.\nIlmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila\nalkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet,\nvaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli\nkaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan\nmitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa\nvähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei\nvielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.\n\nMarraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio\nnousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin\ntohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan\nalaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa\nmieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin\nviritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei\nlakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa\nilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia\nrunsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin\nperustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin.\nKannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi\ntietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.\n\nKansan \"karttuisa käsi\" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut\nojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen\nvarallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden\nkeskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla\nponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan,\njoista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se\ntuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.\n\n\n\n\nXII:\n\nASEVELVOLLISUUSASIA 1871.\n\n\nSe erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen\nperustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa\nranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870\nryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle.\nNiinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan\nasevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän\npuolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista\nSuomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.\n\nSuomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty\nkaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen\nkantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne\nruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli\nhajoitettu 1867.\n\nJulkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi\nKirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron\nkuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen\nkirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta\nvaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään,\nja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää\nitsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä\ntäyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen\nVenäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei\nsodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä\nehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen\nsotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa,\njoka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona\nkammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja\nsäädettiin, \"ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto\nSuomessa ikinä ole tapahtuva\". Suomessa olisi asetettava pestattua\nsotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä\nriittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen\nharjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan\nmyöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä\nSuomessa asetetaan, \"sekä miehistö että päällikkökunta on otettava\nSuomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole\nmihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä\".\nMutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa\nlähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä\nperiaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä\nkomennettava sen omalla kielellä.\n\nPaljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä\nvirallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin\nruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa\nlehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm.\nkäskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli \"ottanut mietittäväksi\nkohtuuden\", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin\ntoimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, \"noudattamalla\nmaassa voimassa olevia lakia ja asetuksia\", ja kenraalikuvernööri\nsaa käskyn \"ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian\nvalmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen\nkatsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin\ntarkk’ampuja-pataljoonia\".\n\nVaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se\nkuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla\nmaassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama,\nkaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta\npäättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu\nkaduilla, perheissä ja seuroissa.\n\nUuden Suomettaren \"toimituskokouksia\", joihin, lehden täkäläiset\navustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka\nlauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona.\nKutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi,\nja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U.\nSuomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen\nasevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels.\nDagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla\nolevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että\nhän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta\npuoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi\nvallitsemaan.\n\nMeidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että\nsuomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta\nvastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi\nvaltiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin\npuolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia,\nja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin\ntorjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä\nkaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman\ntulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä\nLiuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla\n\"Kangasalan oraakkeli\" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas\nja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten\nmuun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä\n\"Aseeton Maamies\" julkaisi.\n\nKokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen\nVenäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko\ntärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa\nvälttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus\nVenäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten,\nettä miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen\nja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21\nvuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan\nse lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka\narvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana.\nTällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten\nKuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa,\njosta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin\nkaikiksi ajoiksi.\n\nYrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen\njärjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi.\nHän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset\nkutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta,\nSuomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin\n16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin\nriveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää,\nellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista.\nOlisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat\npaikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi\nkomppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua\nkodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan\nja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi\nkuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin.\nJos tämän kansallis-sotaväen lisäksi \"seisova\" eli vakinainen sotaväki\nkatsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä\nko'ottava.\n\nKun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin\nettä sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin,\nesittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan\nhuomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen\nasevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava\nse vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle\nkannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa\ntätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi\noman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä,\nettä, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme\nsotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän\nsotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti\nSuomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen\nsotaväen komentokieleksi.\n\nYrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan,\njoista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm.\nkäskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.\n\nSamaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta\nkirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U.\nSuomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä.\nHuomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi\nolla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain\nmyötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle\nkuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla\nkysymykseen. \"Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta\nmuodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun\npienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä.\" Asevelvollisen\nsotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei\npakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei\nmissään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla.\nViitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta\npakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja\nmiehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.\n\nPari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen\nkosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä\noli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui\nsama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään\nnuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat\n\"erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä\nkysymyksestä\" ja esitetään sitten \"asian oikeaksi valaistukseksi\" mitä\nsotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä.\nAsia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen\nkertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen\nsotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin\nSuomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella\nSuomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon\nvaltiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei\nmerkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija\nei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään \"vakuutuksia\" siihen suuntaan\nantanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.\n\nNäihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa\nkirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä\nvastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja\npainohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon\notettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta\nja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun\nkirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain\nensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys\nkerrotaan.\n\n\"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään\njulkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen\nsotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä\nvähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei\nvoi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun\nKeis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen\npäätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt\ntämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin\npaljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että,\nkun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun\npäätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin\nei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja\nsilloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan.\nMeidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla\nhyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat\nja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen\non ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on\nKeisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen\nsotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan\nsotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi\nja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on\nhyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat\nja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin\nne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen\nrajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan\nSuomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut\nhyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka\neroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta,\nniin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko\nsotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa\nesim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.\n\n\"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin\nolisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja\nettä ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka\neivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät\nole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena\nniiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea\nperustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon\nvaltiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron\nasettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma,\nkoska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli\nse kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin\noikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua',\nkuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis\noli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta\nja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen,\nkun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu\nsäätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo\nolemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä\npäätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen\nkokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on\npannut säätyjen päätöksen toimeen.\n\n\"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole\nmissään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt\npuheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on\nkuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen\nasia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään\nkäytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt\ntarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen\noikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin\non jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi\nkuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi\nPorvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen\noikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan.\"\n\nEnnenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja\nsiitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen\npuheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle,\nettä viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren\nkirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada\nniille vastata.\n\nArppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja\nsiirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen\nsisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen\nminut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta\nkynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: \"Mitä\nasiaa?\"\n\nIlmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet\nväittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä\nannettiin säädyille \"vakuutuksia\" Suomen sotaväen kansallisesta\nkokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa,\nvaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen\npäätökseen Suomen sotalaitoksesta.\n\nHerra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi\nsen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista\npainohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja\nvahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan.\nSe on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että\nviralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon\nvaltiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen\ntäyttämisestä.\n\nPään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin\npuuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen\ntarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen\nsivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella \"Tarpeellista selitystä\"\nvarustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin\nilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa\nlyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä\nlausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista,\nvaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole\nvoinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen\nkäsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset\nlehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se\njuuri niihin oli lausuntonsa perustanut.\n\nPainohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli\nsellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut.\nPaitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä\nlehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa\nsanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden\ntoimeenpanemisesta Suomessa \"oli aivan odottamaton koko Suomen\nkansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää\njättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen\".\nKolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta\nseuraavana aamuna.\n\nHels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille\nlehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan,\nja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään\nkirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen\nsanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta,\njohon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä\nne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia\nlausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en\nole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen\nkuin lokakuulla 1876.\n\nMutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin\nasevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä\nVenäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta,\nmihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat\neräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin\nvaikutusvaltainen \"Golos-lehti\" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm.\nkäskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.\n\nKoska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan\ntavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää\n\"Golos\", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden\nyleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia\nmitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan\njärjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta\nyleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku\ntuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä\nvaraväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän\nsotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat\nkurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä\npalvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin.\nTällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten\nsiten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei\nmissään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.\n\nArm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli\nkomissioni \"asian valmistelevaa tutkimista varten\". Mutta kutka\ntähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6\npäivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: \"H. ylh.\nministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra\nStjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä\npäivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat\npäättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain\ntutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten\npitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita\ntarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee.\" Muita\ntietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna\nsanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea\nkatsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin\ntarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin\nasevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea\nhajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka\npuheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius,\nsekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah.\nJ.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt,\nvapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff,\nkamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori\nC.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.\n\nAlkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi\njo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä\nsiitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista\nsuomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta\ntammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien\nvaltiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin\nasevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä.\nPainohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLIIKKEEN HOITAJAKSI VASTOIN TAHTOANI.\n\n\nSuomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti\nesimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin\nkirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä\nkaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja\nseura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta\nanoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla\nvuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui\nsenaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että\nkirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei\nkirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla\npois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo\noikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen,\nasessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa\nmääräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi\nkahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten\nvuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti\nseuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa\nyhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A.\nCollan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn\nvuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13\nvuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se\nvararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja\nsiihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti\nse, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat\nsitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina\nmenivät nurin.\n\nKun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin\nmolemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o\n48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.\n\nKaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin\nruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin\ntuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä\njoutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä\nolivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu\nyleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka\nolivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af\nHeurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista,\nmutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.\n\nEräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä\nostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He\ntiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja\näidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen\nsijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut\najatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen.\nRaha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei\nollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni\nolevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan,\nmutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni,\njos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa\npäättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni.\nAsiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen,\nettä hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U.\nSuomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon.\nSe oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus.\nAsiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä\nhuolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt\nhäntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa\nosuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli\ntaipuminen.\n\nKolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan\nja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan\nsanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä,\nettä ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo\nperehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä\nammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan\nnoin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa\nei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä\nkalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen\ntähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta\ntarjota korkeintaan 65,000 markkaa.\n\nMutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme\njoutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että\nkunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen\ntaloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa\nsuojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan,\nettä hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen\ntähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi\nsaisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja\njonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.\n\nTuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt,\nHeurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä\nväkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen\nhuudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund.\nHeurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen,\nHeurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo\nkaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni\n55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli\nmeidän.\n\nMerkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui\nillanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa.\nHän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet\nkyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa\njouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton\nsaavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava\npianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja\nsyötiin.\n\nTalon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja\nkivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen\nmuodostamalle yhtiölle.\n\nKun sitten lopullinen sopimus kirjapainon huoneustosta oli tehtävä\nStråhlen kanssa, ei sitä saatukaan vuokrata. Koko talo oli vuokrattu\nvaltiolle normaalikoulua varten ja oli siihen tarkoitukseen\nsisustettava. Vain muutaman kuukauden saisi kirjapaino jäädä\npaikoilleen. Nyt oli hätä käsissä. Mistä sovelias huoneusto keskellä\nvuokrakautta saataisiin? Täytyi ruveta hommaamaan talon ostoa, ja\nkaupungin keskustasta se oli etsittävä. Onneksi meille olivat talot\nHelsingissä siihen aikaan monien katovuosien synnyttämän taloudellisen\nahdingon johdosta halvassa hinnassa. Jonkun aikaa kestäneen etsinnän ja\nvalinnan jälkeen ostimme tod. valtioneuvos C.W. Gyldéniltä talon n:o\n4 Antinkadun varrella, jossa talossa oli kaksinkertainen, kuusitoista\njotenkin pientä huonetta sisältävä kivirakennus. Mutta sellaisenaan\ntämä rakennus ei mitenkään soveltunut eikä riittänyt kirjapainolle.\nSitä täytyi heti ruveta laajentamaan lisärakennuksella ja toiseen\nkuntoon sisustamaan, väliseiniä repimään ja permantoja vahvistamaan,\njoka työ tuli hyvin kalliiksi, se kun oli kiireen kaupalla suoritettava.\n\nKun uusi huoneusto oli kuntoon saatu, muutettiin kirjapaino kohta\nsinne, ja uuden vuoden alusta voi U. Suomettarenkin painattaminen\nsiellä alkaa. Liikettä harjoitettiin toiminimellä \"Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kirjapaino, Oskar af Heurlin\", sillä seuran\nkirjapaino-oikeudet oli nyt Heurlinille vuokrattu. Mitään kirjallista\nyhtiösopimusta hänen ja meidän kahden muun omistajan välillä ei ollut\nolemassa. Olimme vain saaneet Heurliniltä kuitit niistä rahasummista,\njotka olimme yritykseen panneet. Yhtiöjärjestyksenä oli siis pelkkä\nkeskinäinen luottamus, enkä minä puolestani vähimmässäkään määrässä\nliikkeen asioihin sekaantunut. Muut kaksi lupauksensa mukaan kaikki\ntoimittivat.\n\nMutta, pari viikkoa lavantautia sairastettuaan, Blomstedt kuoli\nhelmikuun 12 päivänä 1871, suureksi vahingoksi suomalais-ugrilaiselle\nkielitieteelle ja suomalaisuuden asialle. Poissa oli nyt Heurlinin\ninnokas tuki kirjapainon hoidossa, ja hänen oma, ennenkin heikko\nterveytensä kävi yhä huonommaksi. Syksyllä 1872 lähti hän perheineen\nkoko vuodeksi ulkomaille, jättäen kirjapainon hoidon ylioppilas Kaarlo\nKaslinin käsiin. Mutta jo ennenkuin Heurlin oli ulkomaalta palannut\nsortui Kasliin, voimakas ja kyvykäs mies, kevättalvella 1873 kuolemaan\nankaran keuhkotulehduksen uhrina. Hänen sijaansa rupesi kirjapainon\nhoitajaksi maisteri A. Almberg (Jalava). Heurlin kyllä tuli kotia\nsyksyllä samana vuonna, vaan niin heikoissa voimissa, ettei hän\njaksanut kirjapainoa jälleen huostaansa ottaa, jonka tähden Almberg\nsitä hoiti toukokuuhun asti 1874, jolloin hän opintoja varten matkusti\nulkomaille, viipyäkseen siellä vuoden ajan.\n\nNyt oli minun pakko ryhtyä toimeen, jota niin kauan kuin mahdollista\nolin välttänyt. Heurlin sairautensa tähden jo ajatteli uutta matkaa\nulkomaille, minne hän lähtikin seuraavana syksynä, joutuakseen sitten\nRoomassa kuoleman saaliiksi huhtikuun 12 p:nä 1875. Minun niskoilleni\njäi siten sen liikkeen hoito, johon olin osalliseksi ruvennut sillä\njyrkällä ehdolla, ettei minun koskaan tarvitsisi siitä huolehtia.\nHoitajatoimeni oli kuitenkin tällä kertaa vain väliaikainen, sillä\nAlmberg oli luvannut opintomatkaltaan palattuansa taas ottaa\nkirjapainon huostaansa. 1876 vuoden alussa hän sen tekikin ja pysyi\nhoitajana seuraavan vuoden loppuun asti. Mutta silloin minun taas\ntäytyi sanomalehtityöni ohessa ottaa myöskin kirjapainoa ja taloa\nhoitaakseni. Ja siitä alkaen olen nyt 31 vuotta tätäkin virkaa pitänyt.\n\nKuten jo mainitsin ei meillä Blomstedtin ja Heurlinin eläessä ollut\nmitään yhtiösopimusta, vaan liike kävi Heurlinin nimessä. Mutta heidän\nkuoltuaan ei sellainen asiaintila enää voinut jatkua. Leskirouvien\nJenny Blomstedtin ja Augusta af Heurlinin ja minun välillä, tehtiin,\nvihdoinkin joulukuun 9 päivänä 1876 kirjallinen yhtiösopimus, jossa\nmuun ohessa määrättiin, että jos joku sopimuksen tekijöistä sen\nkestäessä kuolee tai jompikumpi leskirouvista menee uusiin naimisiin,\nmuut osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan kuolleen tai uusiin naimisiin\nmenneen yhtiö-osuuden hinnasta, minkä sopimuksen säätämällä tavalla\nkokoonpantu kompromissi määrää. Tämä sopimus oli voimassa tammikuun 2\npäivään asti 1896.\n\nKun leskirouva Blomstedt edellisenä syksynä oli kuollut, lunastimme\nleskirouva Heurlin ja minä vainajan yhtiö-osuuden kompromissin\nmääräämästä hinnasta, jonka arvioimista varten tehtävän\nkalusto-luettelon laatiminen kesti kolmatta kuukautta. Kompromississa\nedustivat vainajan perillisiä tohtori August Ramsay ja Nya Pressenin\nkirjapainon faktori A. Finander sekä leskirouva Heurliniä ja minua\nlehtori A. Almberg ja kamreeri A. Lilius (Listo), ja puheenjohtajaksi\nnämä edustajat valitsivat tohtori A.A. Granfeitin. Samalla perustettiin\nse osakeyhtiö, jolle leskirouva Heurlin ja minä myimme kirjapainon\ntaloineen ja jonka omana ne nytkin ovat. Liikkeen toiminimi, joka\nvuosina 1877-95 oli \"Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino\",\non sittemmin ollut \"Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon\nOsakeyhtiö\".\n\nMissä määrin tämä liike vuosien kuluessa on laajentunut, osoittaa\nparaiten se, että työväen palkat, jotka v. 1873 tekivät 32,645 mk,\nviime vuonna nousivat 173,528 markkaan, johon lisäykseen melkoisessa\nmäärässä on vaikuttanut myöskin työpalkkain suuri korotus. 1870-luvun\nalkupuolella oli kirjapainon käytettävänä huoneusto, joka vastasi noin\n18 tavallista asuinhuonetta. Nyt on sen hallussa kaksi kolminkertaista\nkivirakennusta, joihin mahtuisi ainakin 50 asuinhuonetta. Siihen\ntaloon, joka v. 1870 ostettiin, on minun aikanani yhdistetty\nnaapuritalo, Antinkatu n:o 6 ja Yrjön-katu n:o 13, ja sen alalle\nrakennettu neli- ja osaksi viisikertainen kivirakennus, jossa on 71\ntulensijaa.\n\nKysyttänee, kuinka minulta sanomalehti-työn ohessa on riittänyt\naikaa ja voimia niin suuren liikkeen hoitamiseen. Se on käynyt\nmahdolliseksi sen kautta, että minulla on ollut onni saada kirjapainon\ntyönjohtajiksi miehiä, joiden taito, kunto ja luotettavaisuus ovat\nminulta raskaat huolet ja vaivat säästäneet, ja että henkilökunnassa\non ollut pysyväinen kantajoukko. Mainitsen nykyisestä henkilökunnasta\nkunnioituksella ne, jotka kauimmin aikaa ovat tässä laitoksessa\ntyöskennelleet: taituri M. Lindfors 41 vuotta, faktori J. Railio 56,\ntaituri H. Jymy 35, konttoristi K. Kekoni 32, taiturit M. Littonen\n30, O. Schwartz ja N. Beurling kumpikin 28, ylifaktori R. Ahlstedt\n26, taiturit R. Lindén 24, W. Abrahamsson 22 ja H. Lindström 18,\nkirjansitoja Hedvig Pohjavuori 17, taituri A. Vatanen ja alifaktori A.\nPakkala kumpikin 17, taiturit E. Havukallio 14, Hj. Linden 13, K. Lumme\n12, Maria Virtanen ja W. Maunola kumpikin 11 sekä K. E. Nyström 10\nvuotta.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPIIRTEITÄ KOULUTAISTELUSTA.\n\n\nSillä monivaiheisella ja katkeralla, mutta voittoisalla taistelulla,\njota kansallismieliset tässä maassa monen vuosikymmenen kuluessa\novat käyneet suomalaisten koulujen puolesta, on niin valtaava sija\nminun muistojeni sarjassa, etten voi olla sitä näissä muistelmissani\nmuutamilla piirteillä koskettelematta. Uuden Suomettaren toimittajana\nolen ollut keskellä tämän taistelun tuiminta pyörrettä. Tuskinpa on\ntässä lehdessä mistään asiasta niin paljon kirjoitettu, kuin juuri\nsuomalaisista kouluista. Alituisesti on niiden tarpeellisuus ollut\ntodistettava sekä vastustajain vehkeitä, verukkeita ja hyökkäyksiä\ntorjuttava, mikäli paino-olot kulloinkin ovat sitä sallineet.\n\n1860-luvun alkaessa ei koko Suomenmaassa vielä ollut ainoatakaan\nyliopistoon johtavaa suomenkielistä opistoa. Kimnaasit kaikki jatkoivat\ntyötänsä ruotsinkielisen valtaluokan kasvattamiseksi tässä maassa.\n\nJyväskylän ylialkeiskoulu, joka perustettiin 1858 ja jota sanottiin\nensimäiseksi suomenkieliseksi oppikouluksi, ei pitkiin aikoihin ollut\ntodellisesti suomalainen. Sen perustamisessa määrättiin, että kahdella\nalimmalla luokalla oli opetettava oppilaiden äidinkielellä, suomeksi\ntai ruotsiksi, ja ylemmillä luokilla suomeksi ainoastaan yhdessä tai\nuseammassa aineessa tarpeen mukaan. Ja tätä määräystä noudatettiin\nvielä senkin jälkeen, kun ylialkeiskoulu v. 1862 oli laajennettu\ntäysiluokkaiseksi alkeisopistoksi, siinä määrässä, että ne oppilaat,\njotka 1865 päästettiin yliopistoon, olivat kouluaikanaan lukeneet\nuseimmat opetusaineet ruotsiksi, kahdella keskiluokalla kaikki. Moni\nopettaja ei ensi vuosina osannutkaan suomea, ja keskenään opettajat\nhaastelivat opistossakin ruotsia. Ruotsinkielinen opetus kyllä supistui\nsupistumistaan. Mutta vasta 1860-luvun loppupuolella Jyväskylän\nalkeisopisto muodostui kauttaaltaan suomenkieliseksi.\n\nKaksikielinen oli myöskin 1860 perustettu Tampereen ylialkeiskoulu,\nja kun Oulun ylialkeiskoulu 1863 laajennettiin 7-luokkaiseksi\nalkeisopistoksi, määrättiin että opetuskielenä tuli olla toisissa\naineissa ruotsi, toisissa suomi. V. 1865 perustetussa Joensuun\nylialkeiskoulussa oli opetuskieleen nähden noudatettava samaa\njärjestystä kuin Jyväskylän alkeisopistossa, s.o. kaksikielisyyden\nohjelmaa, vaikka säädyt valtiopäivillä 1863-64 olivat nimenomaan\nanoneet, että Joensuuhun suomenkielinen koulu perustettaisiin. Mutta\nsuomalaiseksi tämä koulu kuitenkin ennen pitkää muodostui. Kuopionkin\nylialkeiskoulussa alettiin 1860-luvun alkupuolella käyttää opetuksessa\nsuomea ruotsin rinnalla, ja siitä päättäen, että ruotsalainen \"osasto\"\n1871 määrättiin lakkautettavaksi, oli siellä sitä ennen muodostunut eri\nosastot suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita varten.\n\nPaitsi suomenkielistä koulua Joensuuhun, ehdotettiin äskenmainituilla\nvaltiopäivillä anottavaksi samankielisiä kouluja myöskin Sortavalaan\nja Mikkeliin, mutta nämä ehdotukset eivät saavuttaneet kolmen\nsäädyn kannatusta. Samasta syystä raukesivat niinikään pappis- ja\ntalonpoikaissäädyissä tehdyt yhtäpitävät anomusehdotukset siitä,\nettä suomalaisissa paikkakunnissa suomea käytettäisiin kaikkien\noppilaitosten pääkielenä, että yliopistoon yleensä asetettaisiin\nsellaisia opettajia, jotka taitavat suomea, ja että tämän kielen\ntaidon vaatimukset niiltä, jotka pyrkivät valtion ja kirkon virkoihin,\nmelkoisesti korotettaisiin. Nämä anomusehdotukset olivat kuitenkin\ntodistuksena siitä, kuinka yleisesti suomenkielisiä oppikouluja ja\nyleensä kieliolojen korjausta jo kaivattiin, sekä enteenä siitä\nkiivaasta taistelusta näistä oloista, joka vastaisilla valtiopäivillä\ntulisi tapahtumaan. Suomalainen kansa oli valveutunut vaatimaan mitä se\nolemuksensa ehdoksi käsitti.\n\nKun normaalikoulu määrättiin perustettavaksi Helsinkiin ja siinä\nehdotuksessa johdesäännöksi tälle koululle, jonka hallituksen käskystä\nolivat tehneet professori Z.J. Cleve sekä yliopettajat J.E. Bergroth,\nH.L. Melander ja K. Lindeqvist, ehdotettiin että normaalikoulussa\ntulisi olemaan kaksi yhtäläisesti järjestettyä ja rinnakkain\nkulkevaa osastoa, toinen ruotsin- ja toinen suomenkielinen, syttyi\nkansallismielisissä se iloinen toivo, että pääkaupunkiin saataisiin\nsuomalainen oppikoulu. Normaalikoulu avattiin syksyllä 1864, mutta\nsuomalaisia oppilaita ei sinne otettukaan; se alkoi ruotsinkielisellä\nluokalla. Vasta 1867 perustettiin ensimäinen suomalainen luokka\nkoulun inspehtorin, professori Cleven väsymättömien ponnistusten\ntuloksena. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti myöskin se alamainen anomus,\njonka talonpoikaissääty saman vuoden valtiopäivillä edustajain K.\nMuttilaisen, K. Värrin ja P. Tiaisen ehdotuksesta teki siitä, että\nnormaalikouluun asetettaisiin suomalainen rinnakkaisosasto ja suomi\nmäärättäisiin opetuskieleksi useammissa maamme oppikouluissa. Tähän\nanomukseen oli talonpoikaissääty kehoittanut pappissäätyä yhtymään,\nmutta toinen valtiosääty asettui kaksikielisten koulujen kannalle ja\nteki eri anomuksen siitä, \"että puhtaasti suomalaisissa osissa maata,\nniin pian kuin olot mahdollisesti sallivat, suomi kaikkialla tulisi\nopetuskieleksi kaikissa aineissa koulun alemmilla luokilla, sekä ruotsi\nasteittain otettaisiin opetuskieleksi muutamissa korkeampien luokkain\noppiaineissa, ja että maan puhtaasti ruotsalaisissa seuduissa ruotsi\nsäilytettäisiin kouluissa ensimäisenä opetuskielenä, mutta suomi\nvähitellen korkeammilla luokilla otettaisiin opetuskieleksi muutamissa\naineissa.\"\n\nNormaalikoulun suomalaisen osaston ensimäiseen luokkaan liittyi\nseuraavana vuonna toinen luokka. Vaan siihen tämän osaston kehitys\nsillä kertaa pysähtyikin. Senaatti ei suostunut kolmannen luokan\navaamiseen. Se oli muka tarpeeton, ja aikomus oli tietysti lakkauttaa\nalkuluokatkin.\n\nKun turhaan oli koetettu saada muutosta senaatin päätökseen, anoivat\nprofessorit C.G. von Essen, O. Hjelt, Yrjö Koskinen ja Th. Rein,\ntohtori P. Tikkanen ja lakit, kandidaatti W. Lavonius lupaa kolmannen\nluokan perustamiseen yksityisten varoilla, jotta koulunkäynti ei\nkeskeytyisi niiltä oppilailta, jotka olivat toisen luokan suorittaneet.\nLupa saatiin ja rahankeräys toimeenpantiin, joka lyhyen ajan kuluessa\ntuotti toista kymmentätuhatta markkaa, millä varoilla mainittua luokkaa\nkustannettiin syyslukukaudella 1869 ja alkupuolella kevätlukukautta\n1870.\n\nKenraalikuvernöörinä oli silloin kreivi Adlerberg, joka ei vielä\nollut ehtinyt niin kietoutua ruotsinmielisten verkkoon kuin\nmyöhemmin. Hänkään ei senaatin toimenpidettä hyväksynyt, vaan\nalisti normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalon hallitsijan\nratkaistavaksi, ja siten saatiin arm. määräys, että tuo kolmas\nluokka sekä seuraavan lukuvuoden alusta neljäskin luokka olivat\nvaltion varoilla kustannettavat. Kun viidettä luokkaa tarvittaisiin,\npitäisi asianomaisten siitä tehdä uusi esitys. Sen ohessa käski\nKeis. Majesteetti asettaa erityisen komitean, jonka jäseniksi\nkutsuttaisiin \"kokeneita ja asiantuntevia miehiä\" ja jonka tulisi\n\"tutkia oliko suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että\ntieteellistä opetusta voitaisiin vastuksetta sillä kielellä antaa sekä\nmissä määrässä ja missä oppilaitoksissa se saattaisi ilman haittaa\ntapahtua\". Tämä komitea, johon kuuluivat professorit Aug. Ahlqvist,\nC.G. Estlander, O. Hjelt, Yrjö Koskinen, W. Lagus ja L. Lindelöf sekä\ndosentti J. Krohn, antoi lausuntonsa helmikuulla 1871.\n\nEnemmistön mielestä oli suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle,\nettä sitä ilman suurempia vaikeuksia voitiin käyttää opetuskielenä\nkorkeammissa oppikouluissa, sillä tarpeellisia koulukirjoja oli jo\nmelkein kaikissa opetusaineissa. Jyväskylän opistosta tulleet oppilaat\nolivat kylliksi osoittaneet, että suomenkielellä voitiin saada ne\ntiedot, jotka ylioppilastutkinnossa vaadittiin. Yhteinen kieli\nalemmalle ja ylemmälle opetukselle tulisi olemaan vahvana yhdyssiteenä\nyhteiskunnan eri luokkain välillä, jotka meidän maassamme nyt olivat\nvieraina toisilleen. Kansakouluissa olisi käytettävä paikkakunnan\nväestön kieltä ja porvarikoulut niin järjestettävät, että opetus\nniissä tapahtuisi sillä kielellä, jota kaupungin alemman porvariston\nenemmistö puhui, huomioon ottaen myöskin ympäristön kansan kielen. Mitä\nteollisuus- ja oppikouluihin tulee, katsoi komitea toistaiseksi olevan\nkylläksi, että suomenkielinen teollisuuskoulu perustettaisiin johonkin\nsopivaan paikkaan, että esim. Oulun, Kuopion ja Tampereen koulut\nmuutettaisiin samallaisiksi alkeisopistoiksi, kuin Jyväskylän, ja että\nnormaalikoulun suomalaiseen osastoon lisättäisiin kolme yläluokkaa.\nTämän osaston voimassa pitäminen ja laajentaminen olisi hyvin tärkeä\nvastaisten opettajien käytännöllisiä harjoituksia varten sekä\ntarpeellinen pääkaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Normaalikoulun\npitäisi olla yliopisto-kaupungissa, koska kasvatusopin professorin\noli johdettava opettajakokelaiden harjoituksia ja ainoastaan siellä\noli mahdollista saada tarpeeksi monta taitavaa tuntiopettajaa.\nNaiskouluista lausui komitea, ettei vielä mikään opetuskielen muutos\nniistä liene tarpeellinen, mutta että, jos jossakin paikkakunnassa\nlausuttaisiin yleinen toivo saada suomi opetuskieleksi naiskoulussa,\nsellaiseen anomukseen olisi suostuttava. Ja kohtuullista olisi, että\nyksityiset suomalaisetkin naiskoulut saisivat valtioapua. Kaikissa\nkouluissa paitsi kansakouluissa, olisi toista kotimaista kieltä\nopetettava.\n\nTähän mietintöön oli kolme komitean jäsenistä, professorit Estlander,\nLagus ja Lindelöf liittäneet vastalauseen. He myönsivät, että suomen\nkielellä jo oli olemassa melkoinen koulukirjallisuus, mutta väittivät,\nettä tällä kielellä ei yleensä vielä ollut sitä vakavuutta ja\ntarkkuutta tieteellisissä nimityksissä ja lauseparsissa kuin muilla\nsivistyskielillä. Eivät kuitenkaan katsoneet tämän seikan panevan\nvoittamattomia esteitä suomenkielen käyttämiselle oppikouluissa.\nKansa- ja porvarikouluihin nähden olivat he samaa mieltä kuin komitean\nenemmistö. Mutta suomen kielen käyttäminen oppikouluissa oli muka\npantava riippuvaksi siitä, missä määrin maan sivistyneet kansanluokat\nkäyttivät tätä kieltä. Vähempi luku suomalaisia alkeisopistoja\nriittäisi niille sivistyneitten perheitten lapsille, joista jo voi\nsanoa, että suomi oli heidän äidinkielensä. Tämä koski myöskin\nnaiskouluja. Korkeampaa koulu-opetusta siis vain \"sivistyneitten\"\nperheiden lapsille. Yhteisen kansan lapset tyytykööt kansakouluihin\nja porvarien lapset porvarikouluihin. Korkeammalle älkööt pyrkikö. —\nMitä normaalikoulun suomalaiseen osastoon tulee, myönsivät vastalauseen\ntekijät, että suomalainen oppikoulu pääkaupungissa oli tarpeellinen,\nmutta lausuivat epäilyksensä siitä, olisiko tarpeellista ja asialle\nhyödyksi, että tämä koulu tehtäisiin normaalikouluksi ja olisi\nyhdistettynä ruotsalaiseen normaalikouluun yhdeksi oppilaitokseksi.\n\nJo ennen kuin tämä komitea keväällä 1870 asetettiin, oli uusi\nkouluhallitus alkanut toimensa toisessa muodossa kuin toivottu oli,\nesimiehenä kenraali vapaah. K. von Kothen, se mies, jota yleisesti\nsyytettiin 1850 vuoden asetuksen aikaansaamisesta, jossa asetuksessa\nkiellettiin suomen kieltä käyttämästä muissa kuin uskonnollisia ja\ntaloudellisia aineita koskevissa julkaisuissa, ja sama mies, joka vv.\n1853-56 senaattorina ja kirkollistoimituskunnan päällikkönä ollessaan\noli osoittanut haluansa mullistaa koululaitoksemme entisaikain\nkastijärjestelmän mukaan sekä vihaansa suomen kieltä ja suomalaisuutta\nvastaan. Melkein kaikki tuon uuden hallituksen jäsenetkin olivat\nmiehiä, joiden mielipiteet eivät ennustaneet hyvää suomalaisille\nkouluille. Ja jo pari kuukautta sen perästä kun komitean mietintö oli\nsenaattiin jätetty, sai normaalikoulun rehtori kouluhallitukselta\nkirjelmän, jossa tiedoksi annettiin, että koulun neljä suomalaista\nluokkaa pidetään voimassa siten, että ne astuvat askeleen edemmäs, s.o.\n4:s luokka siirtyy 5:nneksi, 3:s 4:nneksi j.n.e., mutta ensimäinen\nluokka lakkautetaan. Senaatti oli kouluhallituksen ehdotuksesta niin\npäättänyt, tekemättä asiasta esitystä hallitsijalle. Normaalikoulun\nsuomalainen osasto oli siis määrätty luokka luokalta hävitettäväksi.\n\nTämä toimenpide vaikutti kuin sodan julistus maamme suomalaista väestöä\nvastaan. Se synnytti kaikkialla katkeraa mieltä, mutta samalla sen\ninnostuksen voiman, joka tuhoa tarkoittavan iskun torjui ja sittemmin\nsuomalaisuuden asialle aavistamattomat voitot tuotti.\n\nKohta kun tieto oli saatu kouluhallituksen päätöksestä kokoontuivat\nsuomalaisen koulun ystävät Helsingissä toukokuun 5 p. neuvottelemaan\nniistä toimista, luihin sen johdosta oli ryhdyttävä. Suurin osa niistä\nrahavaroista, jotka v. 1869 kerättiin normaalikoulun suomalaisen\nosaston kolmannen luokan kannattamiseksi, oli vielä tallella, ja ne\npäätettiin nyt käyttää lakkautettavaksi tuomitun ensimäisen luokan\nkustantamiseen. Ei kenenkään päähän tässä kokouksessa juolahtanut,\nettä sonaatti voisi olla myöntymättä nyt puheena olevan luokan\nasettamiseen normaalikoulun yhteyteen, koska kolmas yksityinen luokka\noli saanut olla siihen yhdistettynä. Mutta niin tapahtui kuitenkin.\nAsia ratkaistiin kesäkuun 8 p. senaatissa siten, että anomus, jonka\nolivat tehneet professorit C.G. von Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein,\növersti A. Järnefelt ja tohtori K.F. Ignatius, kouluhallituksen\nehdotuksen mukaan hylättiin, mutta hakijoille sentään myönnettiin lupa\nperustaa yksityinen, normaalikoulusta erillään toimiva, mutta sen\nopetussuunnitelmaa noudattava ensimäinen luokka.\n\nSaman kuun 19 p. ilmoitettiin sanomalehdissä, että tulevan syyskuun 1\np. Helsingissä avataan normaalikoulun ensimäistä suomalaista luokkaa\nvastaava yksityinen koulu, jossa tulee olemaan sama opettaja kuin\nsanotulla luokalla viime lukuvuonna oli, maisteri K.V. Forsman, ja\njonka tarkastajana on ottanut ollakseen kasvatusopin professori\nZ.J. Cleve, että tätä koulua aiotaan kannattaa ainakin niin monta\nvuotta, että ylialkeiskoulujen opinmäärä hyvästi voidaan suorittaa\nnormaalikoulun opetustavan mukaan, ja että oppilaiden vuosimaksut\ntulevat olemaan samat kuin valtion kouluissa.\n\nAntaessaan takeet siitä, että tämän yksityisen luokan oppilailta\nkoulunkäynti ei ennen aikojaan keskeytyisi, nojautuivat koulun\nperustajat siihen varmaan vakaumukseen, että suomalaisen oppikoulun\ntarpeellisuus Suomen pääkaupungissa kaikkialla maassamme käsitettiin\nja tunnustettiin, ja että se yleinen innostus, joka jo oli saanut\nkokoon melkoisen summan tämän koulun kannattamiseksi, vastakin tulisi\nsitä kannattamaan. Heitä elähytti myöskin se luja toivo, että kansan\nedusmiehet, joiden oli seuraavana vuonna valtiopäiville kokoontuminen,\npitäisivät huolen siitä, ettei pääkaupunki jäisi suomalaista oppikoulua\nvaille.\n\nSillä aikaa hautoi v. Kothen suuria tuumiansa koululaitoksen\nmullistamiseksi ja suomalaisen kansallisuusliikkeen kukistamiseksi.\nKoululaitos oli niin järjestettävä, ettei suomalaisia oppikouluja enää\npääsisi syntymään, ja ne, jotka olivat olemassa, olisi hän tahtonut\nkaikki hävittää. Siihen ehdotukseen uudeksi koulujärjestykseksi, jonka\nkouluhallitus maaliskuulla 1871 lähetti senaattiin, oli v. Kothen\nliittänyt vastalauseen, jossa hän muun ohessa ehdotti, että venäjän\nkieli ja toinen kotimainen kieli opetussuunnitelmassa asetettaisiin\ntasa-arvoisiksi ja valinta-oikeus niiden välillä myönnettäisiin,\nettä suomalaisissa paikkakunnissa olevat korkeammat oppilaitokset ja\nnimenomaan Jyväskylän alkeisopisto lakkautettaisiin ja niiden sijaan\nperustettaisiin 2- ja 4-luokkaisia reaalikouluja. Ja senaatti yleensä\nkannatti v. Kothenin ehdotuksia.\n\nNäitä hankkeita koetettiin pitää salassa; sanomalehdet eivät saaneet\nniistä hiiskua sanaakaan. Mutta ilmi ne kuitenkin pääsivät ja\nkuohuksiin joutuivat kansalaisten mielet. Jyväskylästä ja Joensuusta\ntoimitettiin hallitusmiesten puheille lähetystöt, joista edellinen kävi\nPietarissa asti. Ja kaikkea vaikutusta vaille ei jäänyt kansalaisten\nkiihtynyt mieliala. Numerossaan syyskuun 25 p:ltä 1871 aikoi U.\nSuometar lukijoilleen kertoa sen sanoman, että kouluasiassa joku\nkäänne parempaan päin oli tapahtunut Pietarissa olevan suomalaisen\nkomitean toimesta. Mutta sensuuri ei päästänyt tätäkään sanomaa\njulkisuuteen. Tosiasia lienee se, että sanotun komitean jäsenet kävivät\nHelsingissä senaatin kanssa neuvottelemassa kouluasiasta ja että siitä\nhallitsijalle tehtävästä esityksestä poistettiin v. Kothenin kaikkein\nkatalimmat tuumat.\n\nMarraskuun 30 p. ilmestyi sitten arm. julistukset opetuskielestä\nSuomenmaan oppi-, reaali- ja kansakouluissa sekä Suomenmaan\nalkeisoppilaitosten toisin järjestämisestä, joiden julistusten\npääkohdat olivat seuraavat: Kussakin oppikoulussa oli käytettävä\nyksi ainoa opetuskieli, ruotsi tai suomi. Toista kotimaista kieltä\nsaisi käyttää opetuskielenä ja puheharjoituksissa ainoastaan tätä\nkieltä korkeammilla luokilla opetettaessa. Senaatille annettiin\nvalta, asianomaisten mieltä kuulusteltuansa, asianhaarain mukaan\nmäärätä opetuskieli reaali- ja oppikouluissa, mutta kansakouluissa oli\nkieli määrättävä väestön kielen mukaan. Alkeisopistot muutettaisiin\nlyseoiksi, joidenka päätarkoitus oli tieteellisen sivistyksen\nperustaminen, ja reaalikouluiksi, jotka tarkoittivat kansakoulun\nlukumääräin jatkamista ja laventamista. Tämä muutos oli tapahtuva\nvähitellen ja sitä myöten kuin valtion varat myönsivät \"sekä\nnoudattamalla, mitä kokemus osoittaa\". Mutta kohta oli asetettava\n7-luokkainen ruotsinkielinen lyseo Mikkelin kaupunkiin ja toinen\nHelsinkiin, jonka jälkimäisen tarkoitus oli antaa tilaisuutta\nperinpohjaisen taidon saavuttamiseen venäjän kielessä ja muissa uusissa\nkielissä, ja joka tuli olemaan suorastaan kouluylihallituksen esimiehen\ntarkastuksen alaisena. Ruotsalainen osasto Kuopion ylialkeiskoulussa\noli lakkautettava siten, että tulevan lukuvuoden alussa alin luokka\nja sitten joka vuosi yksi luokka mainitusta osastosta hävitettäisiin.\nUusissa opetuslaitoksissa piti venäjän kielen olla pakollisena aineena\nniin monella opetustunnilla, kuin sen perusteelliseen oppimiseen\nvälttämättömästi tarvittiin. Molemmille kotimaan kielille oli\nannettava niin monta tuntia, kuin niiden \"tieteelliseen\" oppimiseen\nkatsottiin tarvittavan. Erityisen komitean, jonka kenraalikuvernööri\njo oli asettanut, tuli laatia ehdotus niiksi muutoksiksi, jotka\nnormaalikoulun kahden osaston suhteen katsottiin tarpeellisiksi.\nJa lopuksi määrättiin, että senaatin tuli tehdä ehdotus uudeksi\nkoulujärjestykseksi noudattamalla nyt säädettyjä perusteita.\n\nMitä nämä \"perusteet\" tarkoittivat oli selvän selvää, ja niihinkin\nkohtiin nähden, jotka otollisilta näyttivät, oli varottava, että takana\npiili pahat aikeet. Kaksikielinen opetus määrättiin lakkautettavaksi\noppikouluissa, mutta nähtävästi siinä mielessä, että suomalaisia\noppikouluja tulisi olemaan hyvin harvassa. Normaalikoulun suomalaisen\nosaston asia pantiin vain näennäisesti uudelleen harkinnan alaiseksi.\nYleinen oli koko maassa se mielten kuohu, jonka synnyttivät nuo\n\"perusteet\" ja niistä aiheutuvat mullistukset koulu-oloissamme. Mutta\nolihan v. Kothenin toimista pahempaakin ollut pelättävissä.\n\nNormaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta tekemään asetetussa\nkomiteassa oli kenraalikuvernöörin kutsumuksesta puheenjohtajana\nsenaattori V. Furuhjelm sekä jäseninä senaattorit vapaah. J.A. von\nBorn ja J. Ph. Palmén, professorit Z.J. Cleve ja F. von Willebrand sekä\nylitarkastaja J.E. Bergroth. Prof. v. Willebrandista, joka silloin oli\nlääkintöhallituksen v.t. päätirehtöörinä, lausui U. Suometar, että\nhänet luultavasti oli valittu sen vuoksi, että esivalta voisi saada\ntarkan ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan selityksen suomen\nkielen vaikutuksesta lasten terveyteen, taikka ainakin siitä, eikö\nHämeenlinnan ilmanala olisi terveellisempi normaalikoulun suomalaiselle\nosastolle kuin Helsingin.\n\nTäydessä toimessa oli se yksityinen luokka, joka normaalikoulun\nsuomalaisen osaston lakkautetun ensimäisen luokan sijaan perustettiin.\nNe, jotka tämän osaston surmattavaksi tuomitsivat, olivat tietysti\ntoivoneet, että tuo yksityinen luokka tulisi kuolemaan, ennen kuin\nolisi syntynytkään, oppilaiden puutteeseen. Mutta pahasti se toivo\npetti. Oppilaiksi pyrkijöistä hyväksyttiin 41, niin monta kuin\nsija salli; mutta normaalikoulun ruotsalaisen osaston ensimäiselle\nluokalle tuli vain 34 uutta oppilasta. Olisi pitänyt suomalaisen\nosaston paatuneimmillekin vastustajille selviämän, kuinka tarpeellinen\nsuomalainen oppikoulu täällä pääkaupungissa oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiosäädyt kokoontuivat helmikuun 1 p. 1872 valitsijainsa\nevästäminä vastustamaan mullistushankkeita opetuslaitoksen alalla ja\npelastamaan normaalikoulun suomalaista osastoa. Kaikissa säädyissä\ntehtiin koululainsäädäntöä ja opetuslaitoksen järjestämistä\nkoskevia anomusehdotuksia, jotka etupäässä tarkoittivat, että\nsäätyjen sallittaisiin olla osallisina koululain säätämisessä ja\nettä kouluylihallitus järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, mikä\nvaltiopäivillä 1867 säädyille esitettiin. Erityiset anomusehdotukset\nnormaalikoulun suomalaisen osaston voimassa pitämisestä ja\nlaajentamisesta tekivät aatelissäädyssä översti A. Järnefelt,\npappissäädyssä professori Yrjö Koskinen, porvarissäädyssä kauppias\nSopanen ja talonpoikaissäädyssä talolliset Idänpää-Heikkilä, Tolppo,\nMaunula ja Kiviranta. Edusmies Kumpulainen talonpoikaissäädyssä ehdotti\nanottavaksi, että opetuskieleksi maamme kouluissa säädettäisiin se\nkieli, jota enin osa kansaa koulun piirissä puhuu, kuitenkin sillä\npoikkeuksella, että pääkaupungissa ylläpidettäisiin ruotsin- sekä\nsuomenkielisiä kouluja niin monta kuin tarve vaatii. Pappissäädyssä\nteki pastori Dahlberg anomusehdotuksen täydellisen suomenkielisen\nkoulun perustamisesta Turkuun. Kauppias Neppenström porvarissäädyssä ja\ntalollinen Puhakka talonpoikaissäädyssä ehdottivat anottavaksi, että\nJoensuun ylialkeiskoulu laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi,\nsekä kauppias Sopanen porvarissäädyssä, että Savonlinnan ylialkeiskoulu\nmuutettaisiin suomenkieliseksi.\n\nNormaalikoulun suomalaista osastoa koskeva yleisen valitusvaliokunnan\nmietintö, jossa anottavaksi ehdotettiin, että täydellinen osasto, jossa\nsuomi olisi opetuskielenä, Helsingin normaalikouluun asetettaisiin ja\nsiellä voimassa pidettäisiin, oli kaikissa säädyissä käsiteltävänä\ntoukokuun 2 p. Aatelissäädyssä se ilman keskustelua ja yksimielisesti\nhyväksyttiin. Pappissäädyssä esiintyi yksi vastustaja, provasti\nSohlberg, ja porvarissäädyssä niinikään yksi, hra Höckert, joka\narveli suomalaista osastoa tarpeettomaksi, koska hän silmäillessään\ntämän osaston silloisten oppilaiden nimiluetteloa oli löytänyt\nvain 15 suomalaista nimeä. Talonpoikaissäädyssä mietintö kenenkään\nvastustamatta hyväksyttiin.\n\nIlahuttava oli tämä valtiosäätyjen yksimielinen päätös, johon osaltaan\nvarmaankin vaikutti se suuttumus ja levottomuus, minkä v. Kothenin\nhankkeet ruotsinmielistenkin piirissä olivat synnyttäneet. Mutta iloa\nhäiritsi se seikka, että tuo komitea, jonka kenraalikuvernööri oli\nasettanut normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta antamaan, jo\noli ehtinyt ehdottaa, että tämä osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan.\nKaksi viikkoa sen jälkeen, kun säädyt päätöksensä tekivät, oli komitean\nehdotus senaatissa käsiteltävänä. Enemmistö kannatti säätyjen anomusta,\nmutta korkeammassa paikassa pääsivät toiset voimat lopulliseen\npäätökseen vaikuttamaan.\n\nVapaah. v. Kothen ja hänen hengenheimolaisensa eivät siekailleet.\nIlmeisesti juoksivat he kilpaa valtiosäätyjen kanssa. Ennen kuin\nyleinen valitusvaliokunta oli saanut valmiiksi mietintönsä niiden\nanomusehdotusten johdosta, jotka koululainsäädäntöä ja kouluhallitusta\nkoskivat, oli kouluhallitus jo kyhäissyt kokoon ehdotuksensa yleiseksi\nkoulujärjestykseksi, ja senaatti puolestaan ryhtyi heti tätä ehdotusta\nkäsittelemään, ennen kuin säädyt olivat ehtineet valiokunnan\nmietintöä lopullisesti käsitellä, v. Kothen ja kouluhallitus saivat\nkaikissa säädyissä kuulla kunniansa. Niinpä lausui aatelissäädyssä\nJ.W. Snellman, että \"ne kouluhallituksen ehdotukset, jotka jo ovat\nhyväksytyt, ja vielä enemmän ne, joita odotetaan, ovat koko maassa\nsynnyttäneet kauhistusta ja murhetta\". \"Suurta itseluottamusta,\nsuurta luottamusta omaan viisauteensa, omaan tahtoonsa kysytään,\nkun yksi mies ottaa luodakseen uudestaan niin tärkeän laitoksen\nmaassa, kuin koululaitos on, kenenkään neuvoista huolimatta,\nkenenkään neuvoja kuulematta, salaten vehkeensä, ettei kukaan voisi\nniitä vastustaa.\" Mutta tässä säädyssä oli kouluhallituksella\npuolustajiakin: saman hallituksen jäsen, senaattori S.H. Antell ja\nMikkelin läänin kuvernööri C.M. v. Kraemer. Pappissäädyssä yritti\nvaltioneuvos L. Lindelöf kouluhallitusta puolustamaan, mutta piispa\nF.L. Schaumanin ja yliopettaja Alfr. Kihlmanin pontevat puheet\nsaivat säädyt ilman äänestystä hyväksymään valiokunnan mietinnön.\nPorvarissäädyssä ei puhunut kukaan kouluhallituksen puolustukseksi,\neikä talonpoikaissäädyssäkään, jossa v. Kothen sai kuulla kovimmat\nsanat. Valiokunta oli ehdottanut anottavaksi: 1:ksi) että Keis.\nMajesteetti tahtoisi muuttaa kouluhallituksen ja asettaa sen jäsenet\nsen ehdotuksen mukaan, joka säädyille 1867 vuoden valtiopäivillä\nesitettiin; 2:ksi) että joko säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa\nyleisen koulu- ja opetuslain säätämiseen taikka säädyiltä vaadittaisiin\nalamaista lausuntoa uuden koululain perusteista, sekä 3:ksi) että\nehdotettu opetuslaitoksen asettaminen uudelle kannalle jätettäisiin\ntoistaiseksi toimeenpanematta, mikäli se tarkoitti tärkeämpiä\nmuutoksia koulujen järjestyksessä, vaan ettei se kuitenkaan estäisi\nhallitusta väliaikaisesti ryhtymästä pienempiin muutoksiin koulujen\ntoiminnassa, niin ettei ketään köyhyyden vuoksi suljettaisi yhteisistä\noppilaitoksista, ja että opetuskieli määrättäisiin paikkakunnallisia\ntarpeita myöten ja kuntien lausuman tahdon mukaan, sekä että opettajien\nosittain niukat palkat vähän koroitettaisiin. Tämä ehdotus olisi\ntullut kaikkien säätyjen yhteiseksi päätökseksi, jos ei maamarsalkka\nvapaah. J.M. Nordenstam aatelissäädyssä olisi kieltäytynyt esittämästä\näänestystä siitä ehdotuksen kohdasta, joka koski säätyjen osallisuutta\nkoululain säätämiseen. Mutta muissa kohdin tämäkin sääty valiokunnan\nehdotuksen hyväksyi.\n\nMuista kouluja koskevista anomusehdotuksista ei säätypäätöstä syntynyt.\nJa hyvin vähiin supistui tulos niistä anomuksista, jotka tehtiin. Jo\nelokuun 8 p:nä samana vuonna julaistiin kouluylihallituksen ehdotuksen\npohjalle rakennettu uusi koulujärjestys ja seuraavan syyskuun 10\np:nä julistus normaalikoulun suomalaisen osaston siirtämisestä\nHämeenlinnaan. Ainoastaan se kohta säätyjen anomuksissa, joka koski\nkouluhallitusta, jossain määrin huomioon otettiin. Elokuun 12 p:nä 1874\nannettiin julistus muutoksista 1867 vuoden asetukseen kouluhallituksen\nasettamisesta y.m. Tärkein muutos oli se, että ylitarkastajain\nvirat, jotka ennen eivät olleet haettavissa, vaan täytettiin\nkenraalikuvernöörin esityksestä, nyt määrättiin täytettäviksi siten,\nettä senaatti hakijoista ehdotti soveliaimmat. Niiden kahden jäsenen\nsijaan, jotka ennen epämääräiseksi ajaksi valittiin korkeammista\nvirkamiehistä, tuli nyt ylitirehtöörin-apulainen, jolla on\n\"lakitieteellinen sivistys ja virkamiehen kokemus\", sekä neuvotteleva\njäsen, \"taitava ja kokenut virkamies\".\n\nMutta ennenkuin tämä julistus annettiin oli vapaah. v. Kothen poistunut\ntoimestaan kouluhallituksen esimiehenä. Huhtikuulla oli hän saanut\nvirkavapautta ja lähtenyt ulkomaille, eikä enää palannutkaan virkaansa\ntoimittamaan, vaan erosi siitä vuoden lopussa. Niin kovanahkainen kuin\nhän olikin, näyttävät yleisen suuttumuksen ja ylenkatseen iskut sentään\nhäneen hiukan koskeneen, ja asemansa alkoi ehkä tuntua tukalalta, kun\neivät korkeimmat viranomaiset enää taipuneet hänen komentoansa kaikissa\nkohdin tottelemaan. Kansamme oli vapautunut pahasta painajaisesta.\nMutta pitkiksi ajoiksi jäivät pysymään v. Kothenin häikäilemättömän\nmullistustyön tulokset sekä kouluhallituksessa vaikuttamaan se\nepäkansallinen ja virkavaltainen henki, jonka hän oli tähän virastoon\nistuttanut.\n\nSuomalaisen koulun ystävät eivät ristissä käsin istuneet odottamassa\nnormaalikoulun suomalaisen osaston lopullista kohtaloa. Huhtikuun 18\np:nä 1872, siis jo ennen kuin normaalikoulun asia oli valtiopäivillä\nvaliokunnan mietinnön nojalla käsiteltävänä, kokoonnuttiin päättämään\nniistä toimista, joihin olisi ryhtyminen siltä varalta, että\nsuomalaisen osaston toinen luokka ensi syksynä suljettaisiin. Tiedossa\noli jo komitean ehdotus, että puheena oleva osasto siirrettäisiin\nHämeenlinnaan, ja epätietoista oli, kuinka asian valtiopäivillä kävisi\nja hyväksyttäisiinkö valtiosäätyjen anomus, jospa anottaisiinkin\nsuomalaisen osaston säilyttämistä Helsingissä. Näin ollen oli nytkin\nturvautuminen siihen voimaan, joka tähän saakka oli suomalaista koulua\npääkaupungissa suojellut ja kannattanut, yksityisten kansalaisten\nisänmaalliseen harrastukseen. Päätettiin ensi syksystä liittää\ntoinen luokka siihen ensimäiseen luokkaan, joka edellisenä syksynä\noli yksityisillä varoilla perustettu, sekä antaa ensimäisen luokan\nuusillekin oppilaille samat takeet jatkuvasta opetuksesta kuin sen\nnykyisille oppilaille oli annettu. Johtokunnan jäseniksi valittiin\nprofessorit Z.J. Cleve, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori K.F.\nIgnatius ja tehtailija Alander.\n\nJa kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli\nlopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen\nkautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi\nvaltiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä,\nkutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen\nsuomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan\nteatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta\nkansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve.\nKaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen\nalkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista\nkatsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle\nedistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi\nvireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä\njoutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita\ntäydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin\nsuuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon\nvapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja\nhoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin\nsilloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä\nlehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu\notti ollakseen rahastonhoitajana.\n\nEllei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu,\nolisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut\npuhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista\nkuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu\nopetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä\nporvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen\nopetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten\noli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä\noppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa.\nPorvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa\nruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa\nruotsalaiset ali-alkeiskoulut.\n\nJo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A.\nMeurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin\nyksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen,\nsiten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä\nnoudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori\nZ.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä\nilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan\n3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja\nlistoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin,\nkeille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa\nja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk,\noli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä\nilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat.\nMutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen\nsuunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät,\nosoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen\noppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset\nantoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä,\nsormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita.\nJa näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.\n\nHelmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä,\ntahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin\nasti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa\npysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että\nvaltiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä\ntyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu\nyht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös\nsuotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos,\njonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle\nkannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota\nainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi,\noppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis\npääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen\nja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi\ntoivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri\npääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä\nsuomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen\ntoivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan,\ntulisivat edistämään asian toteuttamista.\n\nSamat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen\nluokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa\npyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan\nuusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän\nanomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.\n\nKun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä,\nilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi,\njotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne\nkolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli\nkarttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä\ntehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin\nkustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi\noli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa\nniin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin,\noikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin\nsillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes\nniiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä\ntarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan\nennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon\npäästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki\nväliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman\nsekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman\nja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta\nkuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten,\nsekä laatia kustannusarvion.\n\nHyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin\ntoteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet\nilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen\nkustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset\nolivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000\nmarkkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin\nluottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin\nlahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos\nvaltiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta\nasetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström\nteki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä.\nKuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A.\nW. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina \"Suomen kansan\nhuone\", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa\njuhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka\nsiellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: \"Ellei Herra huonetta\nrakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat\", rukoili\npiispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka\nSuomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori\nCleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa\noli todistanut \"pyrkivänsä kohoamaan\", ja että ainoa järjellinen\ntehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin\nkaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri\nPaavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki\nkaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset\nKaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.\n\n1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi\nkerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun\nohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi\nvaltiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun.\nJa kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa\nkolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin\nopiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi\nmainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu\naina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää\ntarvinnut varain puutetta tuntea.\n\nKun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen\nnormaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain\nkahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi\ntahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin\nsuomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja\nse asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean\ntoimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä\nklassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin\n\"niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan\nyksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa\". Senaatin\nkäskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko\nopisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla.\nOpiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle\nvallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului\ntoista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle\nkirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto\njoutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen\nomaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen\nsiten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen\nvastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta\nopiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle\njäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja\nsiitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu\ntarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen\noppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.\n\nMutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä\noli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon\nsiirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien\nsäätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin\nkirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen\nhallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle\nesitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887\notettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi\nsiten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät\ntänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona.\nTämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana\nvuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen\npäätös.\n\nSe kansan rakkauden ja sivistyshalun luoma opisto, jota niin suurilla\nuhrauksilla kuusitoista vuotta oli voimassa pidetty, oli nyt lakkaava,\ntehtävänsä täytettyään. \"Sen oli\" — sanoo tohtori A.V. Streng\nalkeisopiston viimeisen lukuvuoden päättäjäisiä varten kirjoittamassaan\njälkikatsahduksessa — \"Suomen kansa perustanut 'koti-liedeksi'\nkorkeammalle suomenkieliselle sivistykselle Suomen pääkaupungissa,\nkun hallitus sammutti tältä liedeltä tulen; se oli aikansa pitänyt\ntulen liedellä vireillä, oli osaltansa auttanut suomalaista sivistystä\npääkaupungissa katkeamatta varttumaan, ja nyt, kun hallitus suostui\ntulosta samalla liedellä hoitamaan, jousi se pois\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen kuin vapaah. von Kothen kouluhallituksesta poistui sai hän\nkätyreineen vielä iloita uuden, suomalaisuutta vastaan tähdätyn\nvoima-iskun onnistumisesta, arvaamatta, että tämäkin isku kääntyisi\nsuomalaisuuden voitoksi, antaen sille uutta virikettä ja uutta voimaa\npohjan perillä.\n\nOulun alkeisopistossa oli opetus aikaa myöten muuttunut pääasiallisesti\nsuomenkieliseksi. Kun ylitarkastaja K. Synnerberg kevätlukukaudella\n1871 kävi tätä opistoa tarkastamassa, huomasi hän, että oppilaiden\nruotsinkielen taito ei muka ollut tyydyttävä, ja ehdotti sen\njohdosta kouluhallitukselle, että neljänneltä luokalta alkaen\nruotsi yleisesti määrättäisiin sanotun koulun opetuskieleksi. Se\noli tietysti kouluhallitukselle mieluinen ehdotus. Opettajakunnan\nvaltava enemmistö oli sitä mieltä, että oppilaiden äidinkielenä\nehdottomasti oli pidettävä suomi, ja että sitä siis olisi opetuskielenä\nkäytettävä. Mutta maaliskuulla 1873 alisti kouluhallitus senaatin\nratkaistavaksi, kumpaako kieltä olisi Oulun lyseossa käytettävä\nopetuskielenä, ehdottaen puolestaan ruotsia ja väittäen muun muassa,\nettä kouluneuvoston enemmistö keväällä 1871 pidetyssä tarkastuksessa\noli puoltanut ruotsia opetuskieleksi. Tässä väitteessä oli vain\nsen verran perää, että hra Synnerberg yksityisesti oli kysellyt\nkouluneuvoston jäsenten mielipidettä ja kolmelta saanut vastauksen,\njoka muka \"oikeutti häntä otaksumaan\", että he kannattivat ruotsia,\njota vastaan kaksi ehdottomasti vaati suomea. Mutta antaakseen tukea\nkouluhallituksen ehdotukselle, kääntyi 48 Oulun kunnan jäsentä\nsenaatin puoleen anomuksella, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon\nvastaiseksi opetuskieleksi. Senaatti katsoi tarpeelliseksi vaatia\nkouluneuvoston, Oulun kunnan ja läänin kuvernöörin lausuntoja asiasta.\nKouluneuvoston enemmistö lausui, \"että oppilaiden etuun nähden\noli parasta, että suomi niin pian kuin mahdollista saatettaisiin\nopetuskieleksi, koska suurin osa kaupungin asukkaista ja koko\nympäristöllä oleva maaseutu oli suomalainen ja lapset siis jo pienestä\npitäen kodeissaan olivat suomenkieleen perehtyneitä.\" Lähettäessään\nsenaattiin tämän lausunnon sekä muut asiakirjat, uudisti kouluhallitus\nehdotuksensa, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon opetuskieleksi.\nKun Oulun raastuvankokouksessa asia käsiteltiin, ilmoittivat muutamat\nkuntalaiset, että he olivat olleet noiden 48:n joukossa, jotka anoivat\nruotsia opetuskieleksi, mutta että he olivat sen tehneet siitä syystä,\nettä asia oli heille väärin esitetty. Heidän tarkoituksensa ei\nsuinkaan ollut se, että suomi opetuskielenä poistettaisiin, vaan että\nruotsi, kuten tähänkin asti, saisi osittain olla sekin opetuskielenä.\nKokouksessa tapahtuneen äänestyksen tulos oli, että 67 kuntalaista\npuolsi suomea ja 42 ruotsia lyseon opetuskieleksi. Kuvernööri\nlausunnossaan kannatti ruotsia.\n\nAsia ratkaistiin senaatissa marraskuulla 1873 kouluhallituksen\nehdotuksen mukaan. Oulun kaupungin ja läänin suomalaista väestöä\nsenaatti päätöksessään lohdutti sillä, että kouluhallituksen\nehdotuksen mukaan Ouluun perustettaisiin neliluokkainen\nsuomenkielinen reaalikoulu, joka paremmin vastaisi sanotun väestön\nsivistysvaatimuksia! Olihan v. Kothenin suunnittelema kastilaitos\nvoimaan saatava. Mutta siihen eivät pohjan perän suomalaiset ottaneet\ntyytyäkseen, taipuakseen.\n\nLiikuttava ja samalla mieltä ylentävä on se kertomus Oulun suomalaisen\nyksityislyseon synnystä ja ensimäisistä vaiheista, jonka provasti\nVilh. Lindstedt (Loimaranta) on kirjasena julaissut, sama mies, jonka\nalotteesta tämä yksityislyseo perustettiin.\n\nSyksystä 1874 oli opetuskielen muutos Oulun lyseossa toimeen pantava,\nja siksi oli suomalaisille lapsille toinen opin-ahjo hankittava.\nToukokuulla alkoi silloinen pastori Lindstedt lyseon opettajain\nkanssa neuvotella mitenkä yksityiskoulu aikaansaataisiin. Pidettiin\nsitten kokous, jossa melkein kaikki lyseon opettajat tarjoutuivat\nperustettavassa yksityiskoulussa ilmaiseksi antamaan opetustunteja eri\naineissa, toiset 6, toiset 4, toiset 2 tuntia, mikäli kultakin aikaa\nriitti. Tarjottu tuntimäärä oli niin suuri, että voitiin heti saada\nperustetuksi kaksi luokkaa. Kun jalomieliset opettajat näin olivat\npohjakiven uudelle opin-ahjolle laskeneet, kutsuttiin asiaa harrastavia\nkansalaisia kokoukseen, jossa yleisölle esitettiin opettajain\ntarjooma uhraus ja tiedusteltiin, missä määrin yleisö puolestaan\noli altis koulua kannattamaan. Lyseon juhlasali oli täynnä kansaa\nkaupungista sekä maalta; Kajaanista ja Kemistä asti oli sitä saapunut.\nYhteen ääneen vaadittiin täysluokkaisen suomalaisen yksityislyseon\nperustamista, ja tarpeellisia varoja vakuutti kokous kyllä saatavan.\nValittiin johtokunta, johon tulivat lehtori K. Erwast, valuri Helander,\npastori V. Lindstedt, kunnankirjuri Luoma, tohtori Olsoni ja kollega\nSchüter; puheenjohtajaksi tuli pastori Lindstedt, jolle sittemmin\nmyöskin uskottiin koulun johtajan toimi.\n\nSuuria vastuksia oli alkuhommissa, huoneuston hankkimisessa ja\nkalustamisessa, opetusvälineitten toimittamisessa y.m., sillä\ntarpeellisia varoja ei aluksi ollut riittämään asti. Mutta kaikki\nvastukset voitettiin ja syyskuun 1 p:nä alkoi koulu toimensa 39\noppilaalla. Valtioapua sille myönnettiin v. 1878 ja valtion huostaan se\njoutui 1882.\n\nJo v. 1873 alkoi Kothenin hankkiman uuden koulujärjestyksen\nsäätämien reaalikoulujen perustaminen, joiden tarkoituksena oli\n\"osittain jatkaa ja laajentaa kansakoulun kursseja, osittain edeltä\nvalmistaa varsinaisiin keinokouluihin\" ja olivat aiotut erittäin\n\"porvarein\" lapsille, sillä näitä varten lyseot eivät olleet\nolemassa. Tampereelta hävitettiin kaksikielinen ylialkeiskoulu\nja siellä oleva alialkeiskoulu muodostettiin neliluokkaiseksi\nsuomenkieliseksi reaalikouluksi. Turkuun perustettiin kaksi\nneliluokkaista reaalikoulua, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen,\nsekä Tammisaaren alialkeiskoulun sijaan neliluokkainen ruotsalainen\nreaalikoulu. Seuraavana vuonna lakkautettiin ali- ja ylialkeiskoulut\nHeinolassa, Savonlinnassa, Kokkolassa, Loviisassa ja Porissa sekä\nalialkeiskoulut Kuopiossa, Viipurissa, Oulussa, Uudessakaupungissa,\nVaasassa, Kristiinankaupungissa, Raahessa, Raumalla ja Kajaanissa.\nSijaan asetettiin suomenkieliset neliluokkaiset reaalikoulut Heinolaan,\nSavonlinnaan, Kuopioon, Ouluun ja Viipuriin sekä kaksiluokkaiset\nPoriin, Uuteenkaupunkiin, Raaheen ja Kajaaniin, ruotsinkielinen\nneliluokkainen reaalikoulu Vaasaan sekä ruotsinkieliset kaksiluokkaiset\nreaalikoulut Kristiinankaupunkiin ja Raumalle. Porin ja Kokkolan\nylialkeiskoulut muodostettiin neliluokkaisiksi ruotsinkielisiksi\nlyseoiksi. Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaiselle väestölle\nei siis valtio suonut muita oppikouluja kuin yhden kaksiluokkaisen\nreaalikoulun kummallekin maakunnalle. Suomalainen Rauma sai\nruotsalaisen reaalikoulun.\n\nValtiopäiviin perustivat suomalaiset taas toiveensa. Säädyt\nkokoontuivat jälleen 1877. Mutta puolue-olot olivat kärjistyneet.\nSuomalainen puolue oli vahvistunut, saanut päämääränsä entistään\nselvemmäksi ja vallitsi nyt pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Vaan\n\"liberaalit\", jotka, yleensä harrastaen vapaamielisiä uudistuksia,\neivät ennen kansallisuus-asiassakaan olleet esiintyneet jyrkkinä\nvastustajina, olivat nyt siirtyneet hyvän matkan oikealle,\nlähemmäksi hallituksen kantaa, ja melkoinen osa heistä oli liittynyt\nv. 1871 syntyneeseen n.s. \"viikinki\"-ryhmään, joka siten oli\nkasvamistaan kasvanut ja jo saanut tuntuvan jalansijan aatelis- ja\nporvarissäädyissä. Ja pääpykälänä tämän ryhmän ohjelmassa oli se, että\n\"fennomaaneja\" älköön päästettäkö mihinkään vaikutusvoimaiseen asemaan\ntässä maassa, älköönkä suomalaisuudelle hyvällä luovutettako tuumaakaan\nalaa ruotsalaisen sivistyksen perintömaasta.\n\nSuomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta.\nNiitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin,\nJoensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun\nsekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä\nuseat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen\nperustamista.\n\nYleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset\njoutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä\nlisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus\nasevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille,\njotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis\ntunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten\nalkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin\nja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi\nriittämättömäksi. Mutta jotta \"Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi\ntyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta\" (!), ehdotti valiokunta, että\n\"täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä,\nyhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa\naineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella\nkielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä\nolisi sille kielelle annettava\". 1871 vuoden määräys, että kouluissa\nolisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.\n\nTämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan\ntyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä\n14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti\nkasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen\nvastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan\nsuomenkieliset jäsenet.\n\nKiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä\ntehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus\naikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä\nse, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi\nhuolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen\nanomuksen ponnet kuuluivat:\n\n       *       *       *       *       *\n\n1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä\ntäydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista\nkotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa\ntahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa\nlikemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä,\njotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2)\nettä alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä,\nmäärättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan,\njota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa\nja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi\nopetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja\nylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille\nlyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei\nketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista,\nja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi;\n5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista\nriittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun,\nsen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun\nkaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen\nalkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto,\nsuomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen\nsuomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa\nHämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi,\nvaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että\nsuomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi\nViipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa\nsopivaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen\nhallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata\ntoista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin\nturvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri\nkomitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia\nkouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty.\nKomitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai\nmietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin,\njonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään\nlastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean\nmietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen\njärjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai\nkäskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä\nosittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä\nvaativat.\n\nMutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa,\njotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin\nloppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen\noli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen\nryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879\navattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä\nsamaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881\nTampereella.\n\nKun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa\ntammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista\nvarten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.\n\nKehoituksen saapumaan tähän kokoukseen olivat julaisseet lehtori A.\nBergroth, kauppias R. Lydecken ja hovioikeuden-notaari D.W. Åkerman.\nEikä heidän kehoituksensa kaikunut kuuroille korville. Se oli sanoiksi\npuhjennut ajatus, joka tuhansien mielessä jo kauan oli asunut. Toimiin\nryhdyttiin eri kunnissa. Useissa neuvoteltiin asiasta kuntakokouksissa\nja valittiin edusmiehiä tuohon yleiseen kokoukseen. Eikä innostus\nrajoittunut Viipurin lääniin; se levisi myöskin Pietarin ja Inkerin\nsuomalaisiin.\n\nViipurin raastuvan isoon saliin kokoontui noin 200 henkeä, joista\nainakin toinen puoli oli edusmiehiä läänin eri kunnista. Pietarista oli\nsaapunut kolme edusmiestä ja Inkeristä kaksi.\n\nKeskustelun aloitti lehtori Bergroth puheella, mainiten mitkä\nsyyt olivat pakoittaneet suomalaisuuden ystäviä muualla maassamme\nsuomalaisia yksityiskouluja perustamaan. Kokemus oli osoittanut, ettei\nvaltiosäätyjen, kuntien eikä yksityisten henkilöiden anomuksilla mitään\naikaansaatu. Mutta suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli\npolttava tarve, joka ei enää viivytystä sallinut. Voi kyllä olla\nniinkin, että kansallisen sivistyksen siemenen oli vaikeampi päästä\noraalle tässä paikkakunnassa kuin moniaalla muualla maassamme, mutta\nsen tuli vain kehoittaa tämän sivistyksen ystäviä sitä suurempaan\nintoon ja rohkeuteen.\n\nPuheenjohtajalle, joksi valittiin lehtori Bergroth, annettiin sitten\nniiden kuntakokousten pöytäkirjat, missä asiaa oli edeltäpäin\nkäsitelty, ja ne luettiin julki. Pyhäjärven, Virolahden, Räisälän,\nUudenkirkon, Kirvun, Johanneksen ja Valkealan kunnat lausuivat sen\nyksimielisen ajatuksen, että suomalaisen oppikoulun perustaminen\nViipuriin oli läänin kansallisen elämän ja varttumisen välttämätön\nehto, ja lupasivat olla avullisina yksityisten lahjain kokoamisessa\nkoulun kannattamista varten.\n\nKeskustelussa kaikki puhujat innokkain sanoin samaa ajatusta\nkannattivat, ja yksimielisesti päätettiin, että heti oli ryhdyttävä\nrahankeräykseen, jotta suomalainen oppikoulu jo ensi syksynä toimeen\nsaataisiin. Sitä kannatettaisiin sitten yksityisillä varoilla siksi\nkun hallitus, havaittuaan että Viipurin läänin suomalaisessa kansassa\nilmautui \"todellinen sivistystarve\", ottaa tämän koulun valtion\nhaltuun. Milloin sitä sopisi anoa, jätettiin vast’edes päätettäväksi.\n\nJohtokunnan jäseniksi valittiin kuvernööri K. Oker-Blom, asessori P.\nJ. Ekbom, lehtori A. Bergroth, hovioikeuden-notarit D.W. Åkerman ja E.\nBerneri (Saloheimo), kauppiaat Rob. Lydecken ja Helander, konttoristit\nE. Wolff ja R. Mallenius sekä maanviljelijä T. Jaatinen.\n\nKun keskustelu oli päättynyt luki opettaja J.E. Erkko tätä tilaisuutta\nvarten sepittämänsä kauniin runon, jonka loppupuoli kuului näin:\n\n\n    \"Nouse kansa, valvo vanha suku,\n    Itä-Suomi, Karjalainen kanta!\n    Lahjat sull' on muita muhkeammat,\n    Henki herkempi ja herttaisempi,\n    Muistot mainioimmat maailmassa,\n    Kalevalan kaukahiset muistot.\n    Kunpa nouset, nouse notkeasti\n    Oman toivehesi täyttäjäksi:\n    Laittaos pääkaupunkisi kuulu\n    Kansallisen koulun kaupungiksi.\n    Oppitarhaks' omakieliseksi,\n    Josta opin korkeamman tähkät —\n    Niinkuin muinen valkeuden oppi\n    Karjalan pääkaupungista kulki,\n    Valtavasti laajeni ja voitti —\n    Puhkeaa ja singahtaapi kauas\n    Suuren Suomen, kaunon Karjalamme\n    Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;\n    Jossa lapset täältä sekä tuolta,\n    Itä-Suomen suuren ilman alta\n    Versostuvat maansa mainioiksi,\n    Haltijoiksi Kalevalan hengen,\n    Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,\n    Loitsijoiksi uuden aikakauden,\n    Sankar'-aian kunniasta kuulun.\n    Itä-Suomi, Karjalainen kanta,\n    Laittaos pääkaupunkisi kuulu\n    Kansallisen koulun kaupungiksi!\n    Näenhän jo isät Itä-Suomen,\n    Kasvattajat kansallisen toivon,\n    Näen silmät toivon säihkehessä;\n    Rinnass' innon kansallisen hehku\n    Kertyvät he avuks' asiansa. —\n    Pyhittää jo kansallinen aate,\n    Rakkauden aate, Suomen kansan.\"\n\nNyt kaikui kaikkien huulilta: Eläköön Suomi!\n\nLopuksi käytiin kannatusapujen merkitsemiseen, ja muutaman hetken\nkuluttua oli 8,000 markkaa koossa. Johtokunta oli lähettävä\nkeräyslistoja kiertämään, eikä kukaan epäillyt tämän kansallisen\nhankkeen menestystä. Ja hyvin se menestyikin.\n\nSeuraavan helmikuun 17 p. pidettiin Porissa samallainen\nkansalaiskokous, johon oli saapunut kansalaisia useammista Satakunnan\nseurakunnista, noin 200 henkeä. Valittuna kokouksen puheenjohtajaksi\npiti lääninprovasti K. E. Stenbäck innokkaan puheen, jossa hän osoitti,\nmiten tärkeätä koko Satakunnalle oli suomenkielisen oppikoulun saaminen\nPoriin niin pian kuin mahdollista, ja vilkkaan keskustelun jälkeen se\nyksimielisesti päätettiin perustaa. Jo samana iltana merkittiin koulun\nkannattamiseksi yhdeksättätuhatta markkaa.\n\nTurkuun perustettavasta suomalaisesta yksityislyseosta tehtiin päätös\nmaaliskuun 19 p:nä yleisessä kokouksessa, johon olivat kansalaisia\nkutsuneet tuomioprovasti T.T. Renvall, hovioikeudenneuvos G. Gummerus,\nvapaaherra S.W. von Troil, rehtori E.F.F. Reuter, lääninsihteeri H.R.\nSchuter, tohtori A.W. Jahnsson, kapteeni K. Olsoni, lääninkirjanpitäjä\nF. Westerling, pastori G.F. Stenström, kansakouluntarkastaja A.\nBerner ja kultaseppä V. Pettersson. Yleisöä oli lukuisasti saapunut,\nkolmatta sataa henkeä. Useimmat läänin maalaiskunnat olivat edusmiehiä\nlähettäneet. Puhetta johti tuomioprovasti Renvall. Luettiin julki\npöytäkirjan-otteet, mitkä olivat tulleet 31 kunnasta, jotka kaikki\nmitä hartaimmin pyysivät suomalaisen lyseon perustamista jo ensi\nsyksyksi. Ja yksimielisesti se päätettiin perustaa yksityisillä\nvaroilla, joiden kertymistä ei epäilty. Kohta merkittiinkin yhtä suuri\nsumma kuin Viipurin ja Porin kokouksissa. Johtokuntaan valittiin\ntuomioprovasti Renvall, hovioikeudenneuvos Gummerus, tohtori Jahnsson,\nlääninkirjanpitäjä Westerling, tarkastaja Berner, varatuomari Ernesti\nForsman ja neuvosmies J.G.W. Wikeström.\n\nNiissäkin kansalaiskokouksissa, joissa sittemmin päätettiin perustaa\nsuomalaiset yksityiskoulut Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle, oli\nväkeä paljon ja innostus yleinen ja vallitsi rahallisiin uhrauksiin\naltis mieli.\n\nSen anomuksen johdosta, joka valtiopäivillä 1877-78 suomalaisten\noppikoulujen perustamisesta tehtiin, ei hallitus ollut mihinkään\ntositoimiin ryhtynyt, kun säädyt jälleen kokoontuivat helmikuulla 1882.\nMutta valtaistuinpuheessa valtiopäiväin avajaisissa ilmoitettiin,\nettä Hänen Majesteettinsa oli antanut senaatille käskyn kouluasiassa\nnoudattaa säätyjen viime valtiopäivillä tekemää anomusta. Tämän\nilmoituksen tarkoitus oli ehkä torjua uusien anomusehdotusten\nesittämistä. Mutta sitä vaikutusta sillä ei ollut eikä voinut olla.\nSiksi kiihtynyt oli kansalaisten mieli senaatin vitkastelun ja\nverukkeiden johdosta. Kaikissa aatelittomissa säädyissä tehtiin\nanomusehdotuksia (yhteensä 38), jotka koskivat suomalaisia kouluja,\nuusien perustamista tai laajentamista, reaalikoulujen muuttamista\nlyseoiksi, yksityisillä varoilla perustettujen ja kannatettujen\nopistojen ottamista valtion huostaan, Mikkelin lyseon muuttamista\nsuomenkieliseksi sekä suomalaisen normaalilyseon siirtämistä\nHelsinkiin. Muitakin koululaitosta koskevia anomusehdotuksia tehtiin.\nMaisteri And. Chydenius porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi koko\nkoululaitoksen uudistamista, ja tässä säädyssä sekä pappis- ja\ntalonpoikaissäädyssä tehtiin myös muutamia anomusehdotuksia, jotka\nkoskivat ruotsalaisia kouluja. Niinpä ensinmainitussa säädyssä neljä\nruotsikkoa anottavaksi ehdotti, että Mikkelin lyseo pysytettäisiin\nruotsinkielisenä ja täydellinen valtion kustantama oppilaitos\nperustettaisiin Kuopioon.\n\nSen harkittaviksi lykättyjen anomusehdotuksien johdosta antoi\nyleinen valitusvaliokunta neljä eri mietintöä, joista ensimäinen\nkoski opetuskieltä useissa lyseoissa ja uusien alkeisopistojen\nperustamista, toinen suomenkielisten tyttökoulujen perustamista, kolmas\nkoululaitoksen uudistamista ja neljäs suomalaisen normaalikoulun\nsiirtämistä Helsinkiin. Mutta turhaa vaivaa olisi näiden mietintöjen\ntarkempi selostaminen, niistä kun ei yhdestäkään säätyanomusta\nsukeutunut. Mainitsen vain ponsien ytimen. Valiokunnan enemmistö\nkyllä asettui myöntyväiselle kannalle suomalaisiin kouluihin\nnähden, anottavaksi ehdottaen, että valtio perustaisi täydelliset\nsuomenkieliset alkeisopistot Turkuun, Poriin, Tampereelle ja\nViipuriin, neliluokkaisen alkeisopiston Tornioon, seitsenluokkaiset\ntyttökoulut Jyväskylään ja Kuopioon sekä neliluokkaisen tyttökoulun\nOuluun; että Joensuun neliluokkainen lyseo laajennettaisiin\ntäydelliseksi alkeisopistoksi ja Mikkelin lyseo muutettaisiin\nruotsinkieliseksi; että Vaasan yksityiselle suomalaiselle lyseolle\nmyönnettäisiin riittävä valtioapu, ja että niinikään vuotuisella\napurahalla kannatettaisiin yksityisiä suomalaisia tyttökouluja\nMikkelissä, Hämeenlinnassa, Viipurissa ja Porissa. Mutta vastalauseita\npanivat kaikki aatelissäädyn ja useimmat porvarissäädyn edustajat\nvaliokunnassa, jotenka näiden anomusten raukeaminen jo edeltäpäin\noli varma. Hra Chydeniuksen anomuksen johdosta annetun mietinnön\nhylkäsivät pappis- ja talonpoikaissäädyt, siinä kun, syrjälle pannun\nlipun avulla, anomuksen tekijän hataria tuumia hyväksyen ehdotettiin\naivan uuden-uutukaista koulujärjestelmää, jota ei missään ole koeteltu,\nmutta jota ruotsinmieliset kannattivat, saadakseen suomalaisten\nkoulujen perustamisen sillä keinoin ehkäistyksi. Eihän uusia kouluja\nsopisi perustaa ennen kuin tuo suuri uudistus olisi toimeenpantu.\nVaikka valiokunta puolusti suomalaisen normaalilyseon siirtämistä\nHelsinkiin ja vain kolme sen jäsenistä pani vastalauseen, ei siitäkään\nsäätyanomusta aikaansaatu. Oli jo jouduttu siihen, että kansallisia\npyrintöjä koskevissa asioissa kaksi säätyä asettui kahta vastaan,\nmikä seuraavilla säätyvaltiopäivillä tuli yhä tavallisemmaksi.\nRuotsinkiihkoisuus oli yltynyt aatelis- ja porvarissäädyissä ja\nsuomalaiset säädyt eivät enää taipuneet tinkimään.\n\nKun näiden puolueolojen tähden oli arvattavissa, että suomalaisten\nkoulujen asia joutuisi karille, jos se jätettäisiin säätyjen\nyhteistoiminnan varaan, ryhtyivät pappis- ja talonpoikaissäädyt\njo valtiopäiväin alussa siihen varokeinoon, että kumpikin sääty\nlykkäsi yhden sanottua asiaa koskevan anomusehdotuksen yksityiseen\nvaliokuntaansa. Näissä anomusehdotuksissa, joista toisen oli tehnyt\nYrjö Koskinen ja toisen A. Meurman, ehdotettiin anottavaksi, että Keis.\nMajesteetti, joka valtaistuinpuheessaan oli ilmoittanut käskeneensä\nsenaatin noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä lausumia toivomuksia\nkouluasiassa, suvaitsisi käskeä ryhtymään sellaisiin toimiin, että\nsuomenkielisiä kouluja koskevat toivomukset jo ensi syyslukukauden\nalussa toteutuisivat. Siten syntyneet mietinnöt, joissa kannatettiin\nyksityisillä varoilla perustettujen suomalaisten koulujen ottamista\nvaltion huostaan, hyväksyi kumpikin sääty ja jätettiin lähetystön\nkautta kenraalikuvernöörille näiden säätyjen yksityisinä anomuksina.\nMainitun korkean käskyn pakotuksesta senaatti näitä anomuksia kannatti.\nJa elokuun 22 p:nä samana vuonna ilmestyi arm. julistus, joka määräsi\notettavaksi valtion haltuun Turun, Oulun ja Porin suomenkieliset\nyksityislyseot, sekä elokuun 23 p:nä seuraavana vuonna asetus, joka\nsääsi valtion varoilla suomenkielisinä ylläpidettäviksi täydelliset\nklassilliset lyseot Turussa, Hämeenlinnassa (normaalilyseo),\nViipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä,\nreaalilyseot Tampereella ja Savonlinnassa sekä neliluokkaiset\nalkeiskoulut Porissa, Viipurissa, Heinolassa, Joensuussa ja\nVaasassa, sekä määräsi Mikkelin ruotsinkielisen lyseon muutettavaksi\nkaksikieliseksi.\n\nMainitsin että valtiopäivillä 1882 tehtiin anomusehdotuksia\nvaltion varoilla kustannettavien suomenkielisten tyttökoulujenkin\nperustamisesta, jommoisia ei vielä ollut olemassa ainoatakaan.\nSamaa tarkoittavia anomusehdotuksia tehtiin myöskin valtiopäivillä\n1877-78, ja säädyt silloin yhtyivät anomaan, että \"hallitus pitäisi\ntarkkaa huolta naissivistyksestä ja sitä edistäisi, ei ainoastaan\nruotsinkielisillä kouluilla, missä sellaisia tarvitaan, vaan myöskin\nsekä perustamalla että rahamääräyksillä kannattamalla suomenkielisiä\nnaiskouluja, missä vaan sellaisia on tarpeellisiksi huomattu,\njott'eivät suomalaisen väestön oikeudelliset ja kohtuulliset\nvaatimukset ruotsinkieliseen väestöön verrattuna, jäisi huomioon\nottamatta\". Ensi tilassa oli perustettava suomenkieliset täydelliset\ntyttökoulut Kuopioon ja Jyväskylään. Mutta näidenkin koulujen\nperustamisen kytki senaatti hommaamaansa koululaitoksen uudistukseen,\neikä mihinkään toimiin ryhtynyt suomalaisen naissivistyksen\nedistämiseksi.\n\nRuotsinkielisiä valtion tyttökouluja oli jo olemassa toista kymmentä,\njoista vanhimmat olivat v. 1844 perustetut koulut Helsingissä\nja Turussa sekä v. 1856 alkaneet koulut Viipurissa, Kuopiossa\nja Haminassa. Suomalaiset tyttökoulut olivat kaikki yksityisten\nkansalaisten perustamia ja kustantamia. Ensimäinen perustettiin\nJyväskylään 1864 ja toinen Helsinkiin 1869, ja 1870-luvulla syntyi\nuseita. Vasta v. 1885 annettiin se asetus muutoksista naissivistystä\nvarten olevien oppilaitosten järjestyksessä ja uusien semmoisten\noppilaitosten perustamisesta, jossa Suomen valtio tunnusti\nvelvollisuudekseen pitää huolta korkeampien tyttökoulujen hankkimisesta\nsuomalaisenkin väestön tyttäriä varten. Siinä määrätään valtion\nvaroilla ylläpidettäväksi suomenkieliset tyttökoulut Helsingissä,\nViipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Oulussa. Turun yksityinen\ntyttökoulu joutui valtion huostaan vasta 1892, Joensuun koulu 1899 ja\nSortavalan koulu 1903.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkiksi ovat venyneet nämä piirteeni koulutaistelusta. Mutta tämä\ntaistelu onkin merkillisimpiä tapahtumia Suomen kansan historiassa,\ntaistelu, jonka seikkaperäinen esittäminen täyttäisi monta sataa kirjan\nsivua. Täydellinen esitys siitä olisi, jos mikään, omiansa lujittamaan\nkansamme luottamusta omaan voimaansa, kansallistuntoa vahvistamaan\nsekä meitä kiihoittamaan uusiin taisteluihin ja voittoihin henkisen\nedistyksen uralla. Eikä koulutaistelu vielä ole päättynyt. Kouluolomme\neivät vieläkään ole sillä kannalla kuin omaperäinen kansallinen kehitys\nvaatii. Niinpä korkein koulumme, yliopisto, vielä on suomalaisen\nkansallisuusaatteen palvelukseen valloittamatta. Taistelua on\njatkettava, kunnes tämäkin päämäärä on saavutettu.\n\n\n\n\nXV.\n\nSAVONLINNAN 400-VUOTISJUHLA JA \"KANSALLISET KIITOLLISUUDEN VELAT\".\n\n\nHeinäkuun 29 p:nä 1875 vietettiin Savonlinnassa muistojuhla sen\njohdosta, että neljä vuosisataa oli umpeen kulunut siitä kun Eerik\nAkselinpoika Tott rakennutti Olavinlinnan \"Jumalalle kunniaksi, pyhälle\nkristinuskolle vahvistukseksi\".\n\nUuden Suomettaren \"lähettämänä kirjeenvaihtajana\" matkustin minä sinne\nKaarlo Bergbomin kanssa, ja seuraamme liittyi muitakin helsinkiläisiä,\nniiden joukossa professori Aug. Ahlqvist, jonka oli määrä juhlassa\npitää varsinainen juhlapuhe. Lappeenrantaan saapui niin paljon\nSavonlinnaan pyrkijöitä, että kaikki sinne menevät höyrylaivat\njoutuivat kukkuroilleen väkeä. Tavallisia yösijoja eivät saaneet\npuoletkaan. Lastiruumiin laitettiin tilapäiset makuusijat, ja sellaisen\nonnistuin minäkin saamaan. Mutta ei niitäkään riittänyt kaikille; useat\nsaivat viettää yönsä laivain kansilla. Vaan ei heilläkään hätää ollut,\nsillä oli herttaisen kaunis kesä-yö.\n\nTuskinpa on Savonlinnassa koskaan muulloin kuin muinaisina sota-aikoina\nollut koossa niin paljon väkeä kuin siellä nyt oli, kansalaisia\nkaikilta maamme ääriltä.\n\nAamulla k:lo 6 kuului eräästä linnan tornista tykinlaukauksia,\njotka vanhan tavan mukaan ilmoittivat, että ympäristön kansan oli\nkokoontuminen linnan muurien suojaan. Vilkas liike alkoi kaupungin\nkaduilla. Ennen kuin linnaan lähdettiin kokoontui kansa kaupungin\ntorille yhteistä rukousta pitämään. Ei tarvinnut nyt rukoilla apua\nryntäävää vihollista vastaan. Kaikkivaltiasta oli kiittäminen siitä,\nettä Hän niin armollisesti oli ohjannut Suomen kansan kohtalot, että\nmuistojen rauhallista juhlaa saatiin viettää siinä samassa linnassa,\njoka muinoin oli ollut alituisten taistelujen keskustana. Rukouksen\ntoimitti suomeksi Säämingin kirkkoherra, provasti Gummerus, samalla\nmuutamin sanoin selittäen juhlan merkityksen. Torvisoittokunta soitti\nvirren säveleet, ja mieltä ylentävä oli juhlan alku.\n\nSitten suuntautui ihmistulva rantaa ja linnaa kohti. Ihana oli ilma,\njuhlapuvuissa ihmiset, satamassa laivat ja laiturit lipuilla, viireillä\nja lehtipuilla koristetut. Haapa- ja Pihlajaveden saaret ja niemekkeet,\nsalmet ja lahdelmat ihastuttivat katselijaa. Mutta näköalan paras\nkoristus oli tuo komea linna-vanhus Kyrönsaaren kalliolla. Tornien\nampumarei'istä ja ikkunoista liehui lukemattomia viirejä, ja linnan\nkatolta kohosi suuri valkea lippu, Suomen vaakuna keskellä.\n\nSen virtaisen salmen yli, joka on Kyrönsaaren ja kaupungin välillä,\nvietiin juhlavieraat isoilla veneillä. Jokaisen veneen saapuessa\nlinnan ulkoportilla olevalle laiturille paukahti tykinlaukaus. Tämän\nportin otsikkoon oli kirjoitettu sanat: \"_Bonus et faustus sit\nhic dies: meminerint minores_\" (Tämä olkoon suotuisa juhlapäivä:\nmuistakoot vastaiset sukupolvet). Sisäporteilla oli kilvet ja niissä\nniinikään latinankieliset lauselmat, joista harva juhlavieras tolkun\nsai. Suomeksi ne olisivat kuuluneet: \"Jumala onnellisia aikakausia\nmenneisiin liittäköön\", \"Onnellisia, ylen onnellisia ne, joiden suotiin\nesi-isien nähden kuolla\", \"Neljä vuosisataa katsoo meihin\".\n\nLinnan vanhan osan avara piha oli komeasti koristettu. Seinien vieressä\nylt'ympäri kukkais-riukuja, jotka kannattivat linnan urhojen nimillä\nvarustettuja kilvenmuotoisia tauluja. Nimiä viidettä kymmentä: Ferlat,\nJuustenit, Vildemanit, Sten Sture, Juhana II, Boijet, Flemingit,\nHornit, Tottit, Illet, Ståhlarmit, Björnramit, Ulfsparret, Bjelket\ny.m. Pihan peräseinällä iso suuriruhtinaallinen kruunu, siitä\nmaahan ulottuva punasamettinen, kärpännahan näköisillä reunuksilla\nvarustettu verho, joka reunusti isoa, taiteilija E. Löfgrenin maalaamaa\nkuultokuvaa: naiseksi kuvattu, miekkaansa nojautuva Suomi, vieressä\nmahtava leijona. Kuvan edessä alttarin muotoinen lava, Runebergin,\nDöbelnin ja Sandelsin muotokuvat, kaksi täydelliseen rauta-asuun puetun\nsoturin haahmua ja sota-aseita.\n\nKun torvisoittokunta oli soittanut suomalaisen ratsuväen marssin,\npiti prof. Ahlqvist juhlapuheen, tietysti suomeksi. Luotuansa\nsilmäyksen Olavin linnan syntyyn ja vaiheisiin, siirtyi hän puhumaan\nRuotsin tehtävästä Suomen kansan kohtaloissa. Joku on sanonut, että\ntämä tehtävä oli vain Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi\nkansaksi. Vaan paljastaan tätä ei historian hengetär kuitenkaan\nliene tarkoittanut sillä, että salli ruotsalaisten panna Suomen\nvaltaansa. Korkeimman sallimus Ruotsin vallalla Suomessa tarkoitti\nmuuta. Se tarkoitti enimmästi sitä, että Suomen kansa jo aikaiseen\ntulisi eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Meidän tulee hartaasti\nkiittää Jumalaa siitä, että hän salli meidän joutua senkaltaisen\nkansan yhteyteen, jolta me voimme saada alun ja perustuksen niihin\netuihin, jotka maallisesta hyvästä ovat parhaat, mitä ihminen, mitä\nkansa voi toivoa itselleen. Ja sen jälkeen tulee meidän näistä eduista\nolla kiitolliset tälle samaiselle kansalle, jonka lait, laitokset ja\nhallitsijat tekivät meidän esi-isämme osallisiksi samoista oikeuksista,\njoita se itse nautti. Onko suomalainen kuitannut velkansa Ruotsille?\nOlemme tosiaankin kuulleet hoettavan: Suomen velka Ruotsille on\nkäteisesti ja paraiten maksettu sillä verellä, jota Suomen kansa on\nniin runsaasti vuodattanut Ruotsin sodissa. Suuri erehdys! Ei tämä\nveri vuotanut ainoastaan Ruotsin edestä, vaan Suomen itsensä ja\nihmiskunnan edestä. Me olemme verellämme ostaneet pääsön \"kansojen\nlukuun\", se on lannoittanut maan sen kukkasen kasvaa, jonka nimi\non: Suomen kansallinen olo. Muistelkaamme siis muinaisia aikoja\nilman katkeruutta ja pitäkäämme nykyisyyttä kunniassa. Nykyiset olot\ntodistavat, että ne lait ja laitokset, joita ruotsalaiset tänne toivat,\nolivat hyvät ja kansamme luonteen mukaiset. Me emme siis voi koskaan,\nemme koskaan unhottaa tämän järjestyksen ja näiden lakien alkua ja\nperustusta. — Nykyisiä olojamme entisiin verraten voimme toivoen\nlausua, että tulevaisuus ei näytä pimeältä. Se on arvattavasti Luojan\nkädessä. Vaan isoksi osaksi riippuu se meistä itsestämme. Pahin\nhaittansa ja vihollisensa on ihmisellä omassa povessaan: yksityisellä\nitsekkäisyyden kaikkea jaloa jäytävä koi, kansoilla eripuraisuuden\nmonipäinen kyykäärme. Tappakaamme tämä kyykäärme kansamme povesta, ja\ntukehduttakaamme sen sikiöt! Sitten voimme me varmasti toivoa, että\nkun vuosisatanen taas vierähtää ajan äärettömyyteen ja meidän lastemme\nlapset tässä taas viettävät Olavinlinnan juhlaa, niin ovat he silloin\npaljoa onnellisemmat ja väkevämmät ja iloisemmat kuin me nyt.\n\nOlen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet,\njotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin\naiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja\nAhlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.\n\nKun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu \"Maamme\", puhui Mikkelin\nläänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan\nkunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti\neläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille.\nKun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä,\nyleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen\nrunoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset\nrunoelmat ja laulettu \"Savolaisten laulu\", oli aamupuolen juhlallisuus\npäättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.\n\nMitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat\naterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet\nniissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt\nrannalla olevaan puistoon.\n\nKun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan\nkokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen\nkunniavanhuksen hovissa.\n\nTenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien\ntai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita\nharmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului\nsoiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja\nneitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat\nholvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas.\nSadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa\nvalaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.\n\nTanssisaliksi oli laitettu \"paksun tornin\" toinen kerros. Seinät\nharmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen\npylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät\nkomerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä\noleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui\nkukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali\nhyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo\nvallitsi.\n\nSaman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä\nvalaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa\nravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi\nsuunnattoman korkeihin holveihin.\n\nMutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa\nistuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli\npidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen\nlyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan\nkunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin\npuheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin,\nLönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo\nmonet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän\nvielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin\nsuomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde\nnäkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään\npiti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa\nkuuluivat:\n\n\"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien\nunelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja\npäivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan,\nrohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen,\nniin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien\nyli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka\nmeille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi,\neläköön isänmaa.\"\n\nSenaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän\nvieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin\nkunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.\n\nPäivän valjetessa harveni juhlajoukko harvenemistaan; mutta kirkkaasti\npaistoi päivä kun viimeiset vieraat linnasta lähtivät. Vaan tuo\nihmeellinen kesä-yö ei koskaan haihdu juhlavieraitten mielestä.\n\nVarsinainen juhla oli nyt päättynyt. Mutta seuraavana päivänä oli\ntehtävä yhteinen huviretki Punkaharjulle, Savon toista ihmettä\nkatselemaan. Neljä höyrylaivaa oli täpösen täynnä väkeä. Hauskin\noli niiden matka, jotka herrat Rundgren ja Stadius suosiollisesti\nolivat kutsuneet kulkemaan isossa, kannella varustetussa lotjassa,\njota höyrylaiva kuletti. Soittokunta seurasi, kannella laulettiin,\ntanssittiin, ja kannen alla oli suuri mukava ruokasali sekä leposijoja\nväsyneille.\n\nKun laivat saapuivat Punkaharjulle, soitettiin ja laulettiin \"Maamme\".\nIlma oli kaunis, Puruvesi rasvatyyni. Tuskin lienee Punkaharju koskaan\nennen nähnyt niin paljon vieraita yht’aikaa. Ympäristön kansaa oli myös\njotenkin paljon kokoontunut. Useimmat jalkasin, muutamat ajaen läksivät\nnyt samoamaan tuota siltaa myöten, joka\n\n    \"— — — on silloin tehty,\n    Kun on kuu kokohon pantu,\n    Kun on aurinko alettu,\n    Laskettuna maan perustus\".\n\nOlen usein käynyt Punkaharjulla, jopa kaksi erää oleskellut siellä\nviikkokausia; mutta harvoin on tämä luonnon pyhäkkö yht’aikaa näyttänyt\nkaikki parhaat puolensa niinkuin tällä kertaa. Auringon laskiessa\nilmautui se ihmeellinen valaistus, jota siellä kirkkaana ja tyynenä\nkesä-iltana joskus nähdään. Iltarusko valaa punahohteensa puitten\ntyviin. Näyttää kuin harjun komea metsä palaisi tai uhripitoja siellä\nvietettäisiin.\n\nHämärtäessä kokoontuivat vieraat ravintolan edustalle, missä nuoriso\nsileällä tantereella kisaili. Rinteille ryhmittyi pienempiä seuroja.\nLauluja viritettiin, puheita pidettiin. Maisteri R. Hertzberg\nlausui sepittämänsä ruotsinkielisen runoelman. Tuskastuttavan\nvaikutuksen teki erään ruotsinmaalaisen ylioppilaan älytön käytös,\nhän kun tässä tilaisuudessa otti lausuakseen Runebergin \"Viaporin\".\nSuomalainen ylioppilas Nohrström, joka oli ollut äskeisessä Upsalan\nylioppilaskokouksessa, piti suomalaisen puheen, lausuen ruotsalaisten\ntervehdyksen Suomen kansalle. Muita puheita en mennyt kuulemaan.\n\nNoin 10 tienoissa läksi ensimäinen höyrylaiva paluumatkalle; muut vasta\nmyöhemmin. Mutta vieraita jäi useita yöksikin Punkaharjulle.\n\nVielä seuraavanakin päivänä kesti juhlan jälkiviettoa. Aamupuolella oli\nsoittajaiset vanhassa linnassa ja samaan aikaan kaupungin ravintolassa\njuhlatoimikunnan hankkimat aamiaispidot kunniavieraille, professori\nAhlqvistille ja dosentti Krohnille, joihin pitoihin sanomalehtien\nedustajatkin olivat kutsutut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjallisessa kuukauslehdessä julkaisi Yrjö Koskinen tammikuulla 1876\nkirjoituksen \"Kansallisista kiitollisuuden veloista\", joka lyhennettynä\notettiin Uuteen Suomettareen. Tämän kirjoituksen pääasiallinen sisällys\noli seuraava:\n\nKaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska\nkaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo\ntaikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on\nkuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen\nhistoriamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen\nmerkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella,\nettä Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on\noleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja\ntäydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. \"Itse\nedistymisen kykykin\" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja\ntästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille,\nvelassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin\nomissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin\nkielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa.\nVäitetään, että \"fennomanit\" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin\nkieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta\nSuomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja\ntotta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen\nvuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan\nomalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty\nsuomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi\nmieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan\nerittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu\nkiivaana \"fennomanina\" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri\nleppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun\nhän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään\nrunomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen\nmerkityksen ja otsakkeen \"Valtiollista\". Tämä runoelma ei enentänyt\nOksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä\nprofessori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät,\nettä \"fennomanit\" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä,\nettä sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja\nRuotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen \"valtiolliseen\"\nsynnintunnustukseen \"fennomanian\" puolelta, levittivät tiedon siitä\navarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa,\nettä on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen\nkorviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos\nsuomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat,\nei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin\n\"kyykäärmeet\" ja \"viettelijät\", olkoot runouden kannalta mitä ovat;\nmutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä\ntoteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä\nsiihen suitsutukseen, jota \"fennomanian\" vastustajat hänelle ovat\nsytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua\nhra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin\nja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna\njuhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei\nmalttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen.\nPuheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja\najoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden\nsaarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden\ntunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin\nrangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista\nmielipiteistään. \"Kyykäärmeet\" jälleen ilmautuivat puhujan\nmielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden\nvelasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa\nja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin\nruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että\nRuotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä\npuolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin\nollut kirjoitus \"Suomenmaan historiallisesta asemasta\", arvostelu\nYrjö Koskisen \"Oppikirjasta Suomen kansan historiassa\", jonka\nkirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra\nAhlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu\ntodistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä\nsuomalaiselta kannalta on katsominen. \"Fennomanit\" ovat ruvenneet\nhurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan\nnykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan\nkeisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole\nasemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella\ntunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi\nsamalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme\nVenäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että\nsitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään\npuoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska\nmeillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin\nparasta, ettei toista oteta lisäksi.\n\nSiinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin\ntäyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.\n\nOli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin\nhäneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi \"Valtiollista\" nimisen\nrunoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.\n\nRunoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja\nettä se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä\nkatkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme\nsanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin\nosanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn,\njoka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa\nja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen\nsynnyn. \"Säkenien\" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla\n1865, joka osoittaa — \"sille, joka sen _tahtoo_ ymmärtää\" — että\ntämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua.\nSanat \"kyykäärmehet\" ja \"viettelijät\" ovat liiennystä, joka ylipään\nrunoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä \"parjausta\", kun ketään\nei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä\nrunoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?\n\nMitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K.\nolisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä,\nniin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin\nsanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa\npaikassa, minkä A. sanoo \"vasta näinä päivinä\" tulleensa tuntemaan,\npuhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että\nse joutui Ruotsin vallan alaiseksi. \"Yksipuolista suuntaa\" hän ei\nvoinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään,\nmitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista\ntodistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada\ntodistusta sille, mitä hän päättää sen \"suunnasta\". \"Jokainen\njärjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on\nhuomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä\nenemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä\nlausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan\nolleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen\nyhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän\nkuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla\ntuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset\novat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin\nkansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat\nkansanjäännökset _suomalaista_ sukua, joita kulkiessani olen tavannut\n(ja joiden _kieltä_ enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut),\nniin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän\nsuomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa\nkuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi\nsyövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi,\nniinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on\nkäynyt.\" Tämä oli \"yleinen teksti\" hänen puheessaan, ja hän sanoo\nsaaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä \"suunta\" on\nyleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin\nymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten\nkesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta\neikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden\nkansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan\nne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä\n\"masenna\" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän\noikeata kristillis-inhimillistä \"itsetuntoansa\". Näin on meidänkin ja\nruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin\noli \"perättömiä syytöksiä\" ja \"vääristyksiä\", esim. se väite, ja \"joku\non sanonut\" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan\nSuomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist,\nettä tuo \"joku\" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden\nherrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus\nkuin tuo lausuma: \"joku on sanonut\" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa\n\"Savonlinna 1475-1875\". — Entäs \"eripuraisuuden monipäinen kyykäärme\",\neikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei\nmuille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain\nraivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin\nasia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta\nkuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän\nlaisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja\nkohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään\nlausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten\nvaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa,\nettä \"meidän kiihkoilijamme\" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin\nnimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä\nlevoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he.\nEi kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että\nCastrén siihen aikaan oli aivan nuori ja \"lienee nuorena huimeksinut,\nainakin hengellisesti, niinkuin muutkin\". Myöhemmin oli Castrénissa\nmuutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen\nsuomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan\nerääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen\nmiesvainajansa ei toiminut \"siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan\nkuin nykyinen suomikiihkoisuus\".\n\nYrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi\njokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen\nkiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut \"fennomaneja\"\nvastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista \"liiennystä\" — esim.\n\"kyykäärmeet\" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään,\nniin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä\npieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin\ntuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee.\n— Viimeistä edellinen värsy runoelmassa \"Valtiollista\" ilmoittaa\ntarpeeksi, että nuo \"kyykäärmeet\" ja \"viettelijät\" ovat ne, jotka\npelkäävät \"suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois\". Hra A.,\njoka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä\nkirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään\nKuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole\nhänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun \"Säkenien\" toista\nparvea arvosteltiin. — \"Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava\nSuomen kansan kohtaloissa oli _vaan_ Suomen eri heimojen yhdistäminen\nyhdeksi kansaksi\" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin\njulkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: \"on syystä sanottu, että\nRuotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen\nyhdeksi kansaksi\", — siis melkein samat sanat sillä pienellä\nerotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan \"vaan\",\njoka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa.\n\"Eripuraisuuden kyykäärmeellä\" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa\n_sitä_ eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta\ntuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa\nnimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta.\n— Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä\nsuosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa.\nJos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan\nkerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja\nKrohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta\nmuutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja\nuseiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme,\nettä hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään\neikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen\nlauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu\n\"meidän kiihkoilijoistamme\" ja tekee tarkan erotuksen itsensä\nja \"nykyisten suomikiihkoisten\" välillä. Jos näissä sanoissa ja\nnimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne \"nykyisten\nsuomikiihkoisten\" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja\nmitkä hänen omat mielipiteensä ovat? \"Nykyisten suomikiihkoisten\"\nkanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei\nole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla\n\"jungfennomaaneja\" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa\nei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin\nlienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää,\n— että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin\nyksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi\nmielensä mukaan tuhlata.\n\nNyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle \"toiselle\nvastaukselle\". Runoelmaansa \"Valtiollista\" ei hän pidä enemmän\nkuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin\najankuvauksena menee se mukiin, ja \"lisänä rikka rokassa, hämähäkki\ntaikinassa\". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma\n\"joku on sanonut\", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan\ntehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen\nlänsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan\nastumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä\neläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi,\nvaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu.\nOlisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: \"joku _voisi sanoa_\". — Varsin ikävä\nja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo\nnyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä\nhappamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; \"Vaan\nei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä\nvastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia\nheidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan.\" —\nKyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja\nse on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo \"useiden sanomalehtien\"\nkertomusten todistavan vaikutuksen \"sekanaisuutta\". Ei edes Uuden\nSuomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse\nläsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään\nviittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan\nvilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen\nsanoo puhetta \"oivalliseksi\", Hufvudstadsbladet \"miehuulliseksi\nja sulokaikuiseksi\" ja Dagblad \"miellyttäväksi\". Ainoastaan pikku\nKarjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa \"ei\nmeitä tyydyttänyt\". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn\nkuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen\nheimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että\nse ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta\nlukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa\nsanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; \"vaan ne monet\nuskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja\nmuinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet\nminulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä\nole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä\nmonia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa\". —\nPalaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta\nkielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin\nse, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina,\njolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä\nalhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja\nvoipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja\nhangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja\nettä Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa\npelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä\nhyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän\nei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa\neikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin\njatkaa hra A.:\n\n\"_Hämäläisessä_ ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän\nmielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä\ntämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä\nmerkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää\n'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V.\nLindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon\nalaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän\nlahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista'\nj.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää\npääasiallisesti olevan oikea.\"\n\n[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan\nviivanalaisen muistutuksen:\n\n\"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa\nkirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin:\n\n\"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä\neroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa\nalle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei\nole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään\ntoisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia\nkannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset\nsuomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen\ntuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme.\nSe sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen\nasettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa,\nettä kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla\ntunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset\nviimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus\nvälin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta\nyleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla\nsilmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista\nainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan\nsuurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee\nsuuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin\najattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen\nmielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan\nuutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme\nluulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä\nniin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa,\nmikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla\nedes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei\nkuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella\ntahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja\ntoisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee.\"]\n\n\"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla\nkatkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se\nkansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi\nniin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän\nsitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman\nauttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja\nhiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että\n'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri,\nettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella\ntavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä\nruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän\nnaurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin\ntotuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta\nvielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla'\nettä myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan\ntalonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu\nja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja\nsiitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä\n'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina\nvuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan\ntapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä\non matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja\nniiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran,\nkuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää\noman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole\nraivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut\nvarovaiseksi.\" — — — \"Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja\nyhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista\nmielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n\neteen panna mitään programmia.\"\n\nKoska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta\ntodistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen\nmieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen\n\"toisesta vastauksestaan\" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa\nväitteessään, että \"puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen\".\nKun juhlapuhe oli päättynyt, \"kuului\" tosin hurraa-huutoja, mutta ne\neivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva\nja varsinkin \"eripuraisuuden kyykäärme\" loukannut ja useilta kuulin\nsekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta\nkiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna \"fennomaneille\",\njoka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet\naivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka\nminä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi\nruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se\nkuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan\niloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa\nmitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan\njohdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani\nmaininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.\n\nY. K:n \"loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille\" lopettivat kiistan.\nYdin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus.\nSekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen\nomasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta\nepäselväksi sittenkin jää mitä \"fennomanien\" mielipiteitä hra A.\nei voi hyväksyä. Tosin tämä \"toinen vastaus\" sisältää koko joukon\nvanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat\nkaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta\nmissä \"nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen\" on ilmestynyt.\nAsian valaisemiseen eivät \"Hämäläisenkään\" neronponnistukset vaikuta\nmitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi\nyhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista \"fennomaneja\"\nvastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän\nmoittii \"sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista\nvamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen\ntullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin\" — niin tämä tosin on\nvalaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita\nmitään \"fennomanein\" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A.\nlausuu itsestään ja \"jungfennomaneista\", niin saadaan todellakin\nhänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme,\nmissä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten\nleiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet\nja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän\noli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka\nlauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä;\nsama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama \"vähitellen\"-saarna\nperustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka\nlisäkannattimeksi kelpaa \"joku osa\" ruotsalaista rahvasta, sama\nkatkera viha \"fennomaneja\" ja \"jungfennomaneja\" vastaan, vihdoinkin\nihan sama hurskasteleva suosion-lausumus \"rehellistä ja ahkeraa työtä\"\nkohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan\nsama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa\ntoimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä\npelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa,\nsen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää\n\"Hämäläisen\" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä:\nhra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja\nhän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen\nkansallisuuden puolesta oikein \"vähän-vaativaiseksi\". — Ainoat\nmaat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja\nnähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän\n\"Mehiläisessä\" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi\npuolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa,\njosta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä\nvanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti\nUnkarissa tuotti kirjoituksen \"Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen\nkanssa\", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden\nosoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin\nhän silloin pelästyi \"aivastaneensa ruotsalaisella tavalla\" ja liitti\nkirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä\nv. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v.\n1865 runoelma \"Valtiollista\" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään,\nja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä.\n— \"Eripuraisuuden kyykäärmeestä\" on vihdoinkin saatu oikein selvä\ntieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä\nylioppilaskunnassa, vaan \"kaikkia heidän laisiansakin\", ja tahtoi siis\njuhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan \"fennomanien\" silmiin, aivan\nniinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.\n\nJulaistuaan Ahlqvistin \"toisen vastauksen\", mainitsi Uuden Suomettaren\ntoimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan\nkääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin\nlausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun\ntähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen \"loppusanat\", ei toimitus enää\nkatsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella\nAhlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin\nparjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin\nrunsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein\nmenettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa,\njoka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos\nfennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut\nodottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut\nsuomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole\nviime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on\nvastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat\novat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut\nkolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut\nääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että\nhänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina\nsuomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset\nparjaukset, joiden paino ei ole suuri.\n\nTämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja \"jungfennomanien\" väli\ntietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen\nUuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena\nylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä \"Suomen kielen\nystäväin\" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja\nsiitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt\ntapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi\nuhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä\npuhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että\nhän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan,\naivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.\n\nJo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen\nkirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä\ntämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista\nvältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten\nseuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin\npuolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran\n50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta\nselvempi muutos hänen käytöksessään \"jungfennomaneja\" kohtaan tapahtui\nvasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi\nja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän\ntaas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle\nhän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän\nkesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti\nAhlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon\nentisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin\nmyöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi,\ntuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan.\nMutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään\nkajonneet.\n\nAhlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana\nseuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet\nkeskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua\njonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: \"Ei mikään\nkansa mokomia velkoja tunnusta.\" Ja kun näiden velkain puolustaja\nhuomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän\nsanonut: \"Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nAMORE PROXIMI.\n\n\nOllessani Helsingin Suomalaisen seuran sihteerinä pidin tämän\nseuran kokouksessa joulukuun 2 p:nä 1871 esitelmän \"Amore Proximi\"\n(Rakkaudesta lähimäiseen) nimisestä salaveljeskunnasta, joka\ntäällä Suomessa oli olemassa 1700-luvun loppupuolella ja viime\nvuosisadan alussa. Tämän veljeskunnan asiakirjat oli äskettäin\nLoviisan kaupungista, jonka kirkkoon veljeskunta hajotessaan oli\npannut talteen omaisuutensa, lähetetty Helsinkiin tutkittavaksi.\nMitenkä nämä asiakirjat joutuivat maisteri Kaarlo Alfred Castrénin\nkäytettäviksi, sitä en enää muista. Luultavasti oli ne lähetetty\nvaltioarkistoon, mistä Castrén, joka silloin oli Uuden Suomettaren\naputoimittajana, mutta samalla teki arkisto-tutkimuksia, oli osan\nniistä tuonut yhteiseen asuntoomme, tutkiakseen niitä. Kun hän muiden\ntöiden tähden ei kohta voinut käydä noihin asiakirjoihin käsiksi, otin\nminä niitä silmäilläkseni, toivoen niistä saavani aiheen ja aineita\nmainitussa seurassa pidettävään esitelmään. Eikä tämä toivo pettänyt.\nAsiakirjain tarkkaan tutkimiseen ei minulla kuitenkaan ollut aikaa,\nja Castréniltakin jäi niiden tutkiminen sikseen, hänen rintatautinsa\nkun kiihtyi kiihtymistään, heikontaen hänen voimiaan ja pakoittaen\nhänet ennen pitkää lähtemään keuhkotautisten parantolaan Saksaan.\nEnnen lähtöään toimitti hän asiakirjat pois kotoansa, arvattavasti\nvaltioarkistoon, missä ne nytkin lienevät.\n\nKun minun tietääkseni ei kukaan sittemminkään ole puheena olevia\nasiakirjoja tutkinut eikä ainakaan mitään selontekoa niistä julaissut,\nlienee minun esitelmäni, joka julaistiin Kirjallisen Kuukauslehden\nvuosikerrassa 1872, tähän saakka ainoa selostus niiden sisällyksestä\nsekä tuon salaveljeskunnan synnystä, tarkoituksista ja toimista. Ja\nnäin ollen olen katsonut soveliaaksi nyt jälleen, 37 vuoden kuluttua,\nmuistuttaa tästä merkillisestä veljeskunnasta, toivoen että joku\nnykyisistä kotimaan historian tutkijoista ottaa hankkiakseen ja\njulaistakseen tarkemmat tiedot siitä.\n\nSyyskuun 20 p:nä 1786 kokoontui joukko Loviisan kaupungin asukkaita\nja päätti perustaa veljeskunnan nimellä \"Amore Proximi\". Luultavasti\noli alote lähtenyt Svartholman linnaväestä, sillä useimmat perustajat\nolivat sotilaita. Muistakin säätyluokista otettiin jäseniä\nveljeskuntaan, ja olipa se avoinna ventovieraille muukalaisillekin,\nvaikka näiltä arvattavasti salattiin syvimmät salaisuudet.\nVeljeskunnassa oli nimittäin eri luokkia, ainakin neljä, ja korkeampiin\nluokkiin pääsevien lukumäärä oli tarkasti rajoitettu. Julkinen\ntarkoitus ja toimi oli tietysti hyvin viaton. Se oli kahtalainen.\nEnsiksikin tarkoitti veljeskunta turvattomien lasten hoitoa ja\nkouluttamista. Se oli koonnut rahaston, jonka varoilla erältänsä\nkasvatettiin 16 poika- ja tyttölasta, toinen puoli kaupungin ja toinen\nSvartholman linnan seurakunnasta. Lapsia opetettiin kirjoittamaan sekä\nharjottamaan käsitöitä, poikia miehen ja tyttöjä naisen askareita,\nsillä aikomus oli tehdä heistä kelvollisia palvelijoita. Ne otettiin\nkouluun 6- tai 8-vuotisina ja päästettiin sieltä 15 vuoden ikäisinä.\nVeljeskunnan toinen tarkoitus oli jäsenissään herättää ja vireillä\npitää rakkautta hyviin avuihin ja todelliseen kunniaan sekä kammoa\nkaikkea pahuutta vastaan. Tahdottiin yhteisvoimin urkkia viisautta\ntotuuden soihdun valossa. Veljeskunta oli perustettu n.s. \"seitsemän\npäähyveen\" pohjalle. Näin sanoo asessori Fabian Kling, joka v. 1803\nnäkyy olleen veljeskunnan esimiehenä. Kunink. Majesteetti oli siihen\naikaan luonut huomionsa tähän ja muihinkin Ruotsin valtakunnassa\noleviin salaliittoihin, peläten että niissä harjoitettiin tointa\nsellaista, joka loukkasi siveyttä ja oli valtion järjestykselle\nvaarallista. Tästä syystä oli kuningas maaliskuulla sanottuna vuonna\nantanut kaikkien salaveljeskuntain puheenjohtajille tai esimiehille\nkäskyn lähettää maaherroille jäljennökset niistä valansanoista\nja lupauskaavoista, joita niissä käytettiin, sekä kertomukset\nveljeskuntien tarkoituksista ja toimista. Tämä käsky ei kuitenkaan\nkoskenut vapaamuurarein veljeskuntaa, joka oli Kunink. Majesteetin\nsuosion turvissa. Mutta kun ei Loviisan veljeskunta suorastaan\ntunnustanut kuuluvansa vapaamuurarein liittoon, oli maaherra Lodella\ntäysi syy ilmoittaa käsky tämänkin veljeskunnan esimiehelle. Se\nkertomus, jonka asessori Kling sen johdosta antoi veljeskuntansa\ntarkoituksista ja toimista, on säilynyt, ja siitä sain mainitsemani\ntiedot tämän veljeskunnan julkisista tehtävistä. Asiakirjain joukosta\nen löytänyt maaherran enkä kuninkaan päätöstä, eikä niissä muutoinkaan\nollut mitään mainittuna tuon tiedustelun seurauksista. Varmaa kuitenkin\non, että Loviisan veljeskunta jäi henkiin ja hajosi vasta vuonna 1812,\nkun Suomi jo aikoja oli ollut Venäjän valtakuntaan yhdistettynä. Tätä\nseikkaa ei voi selittää muulla tavoin, kuin että kuningas Kustaa IV\nAdolfilla oli sama ajatus kuin minullakin, että nimittäin \"Amore\nProximi\" oli luettava vapaamuurarein liittoon kuuluvaksi, ja että hän\nsen tähden otti senkin korkean suosionsa turviin.\n\nAsessori Klingin kertomuksesta, joka ylipäänsä oli hyvin varovasti\nlaadittu ja, sivumennen sanoen, sisältää ilmeisesti perättömiäkin\nseikkoja, saadaan myös se tieto veljeskunnan koulusta, että tämä oli\nollut toimessa veljeskunnan perustamisesta asti ja että siitä jo v.\n1803 oli päästetty noin 100 oppilasta. Viime vuosina vallinnut kallis\naika oli kuitenkin vaikuttanut sen, että kouluun ei enää voitu ottaa\nniin monta lasta kuin alussa määrätty oli.\n\nRuotsissa syntyi loppupuolella vapaus-aikaa useita pieniä\nvapaamuurarein luoseja, joista yksi oli nimeltään \"la Constance\".\nTämä asetti Suomeen alaluosin, joka pysyi voimassa emäluosin\nhajottuakin. Se kävi täällä \"Walhalla-veljeskunnan\" nimellä, ja\nsen asema oli Viaporissa. Alkuperäiseksi tarkoitukseksi sanottiin\n\"isänmaan historian viettäminen\". Väliin lienee siinä ollut satakunta\njäsentä, mutta ylimalkaan tiedetään siitä hyvin vähän. Vaan ilmi\non saatu eräs nimiluettelo, jossa nähtävästi jonkun salaliiton\njäseniä luetellaan. Liiton nimi on ilmoitettu vain kirjaimilla S:t\nC.F.T.H., joiden merkitystä ei ole voitu selittää tarkemmin kuin\nettä ensimäiset kirjaimet merkinnevät \"Sankt\" (pyhä) ja viimeinen\nkirjain \"Hydda\" (maja). Luettelo sisältää 313 nimeä, näiden joukossa\nmelkein kaikkien Anjalan herrain nimet. Siitä myöskin nähdään, että\nsamallainen veljeskunta, nimeltä \"Pyhän Akselin Maja\", oli Suomen\nsilloisessa pääkaupungissa Turussa, ja että Suomessa oli viideskin\nsalainen veljeskunta, nimeltä \"Pyhän Yrjön Maja\", jonka asemapaikkaa\nei mainita. Olivatko nämä kolme veljeskuntaa Walhallan haaraosastoja\nvaiko itsenäisiä veljeskuntia, sitä ei tiedetä. Viaporissa oleva luosi\nnäkyy olleen olemassa vuodesta 1763 asti, mutta hajonneen v. 1786.\nHyvin merkillistä on, että \"Amore Proximi\" Loviisassa perustettiin\njuuri samana vuonna kuin Walhalla hajosi. Mutta ennen kuin rupeemme\nvaltiollisiin arveluihin, täytyy meidän lähemmin tutustua Loviisan\nveljeskuntaan.\n\nOlen jo pari kertaa sanonut, että tämän veljeskunnan jäsenet eivät\nnäy tahtoneen tunnustaa vapaamuurarein nimeä. Eräässä puheessa, jonka\nneljännen luokan esimiehen oli pidettävä niille uusille jäsenille,\njotka tähän luokkaan otettiin, sanotaan muun ohessa: \"Me emme ole\nniitä, jotka nuuskivat Jerusalemin temppelin raunioilla\", ja \"me\nylenkatsomme kaikki, mikä on naurettavaa\". Edellinen lause selvästi\ntarkoittaa vapaamuurareita, ja jälkimäisestä sopisi päättää, että\nLoviisan veljeskunnassa ei harjoitettu mitään turhamaisia menoja ja\ntemppuja. Mutta näin ei ollut laita. Päinvastoin tapaamme siinä kaikki\nne juhlalliset menot ja nykyajan mielestä joutavat temput, jotka ovat\ntavalliset vapaamuurarienkin seuroissa. Menkäämme esim. toisen luokan\nkokoukseen. Se alkaa näin:\n\nPuheenjohtaja, joka seisoo alttarin edessä, lyö kerran vasaralla, ja\njäsenet panevat hatut päähänsä.\n\nPythagoras, veljeskunnan viisas opettaja, lyö sauvallansa lattiaan.\n\nPuheenjohtaja lausuu: \"Ensimäinen kokouksemme on alkava.\"\n\nKaikki jäsenet nousevat ja seuraavat puheenjohtajaa. He ottavat hatut\npäästään ja painavat ne sydämelleen. Sen tehtyään panevat he taas hatut\npäähänsä, lyövät miekkaansa oikealla kädellä ja jäävät seisomaan tähän\nasentoon.\n\nPuheenjohtaja ja kaikki Valkean Nauhan Komentajat paljastavat\nmiekkansa. Komentajat pitävät miekkansa kädessä, mutta puheenjohtaja\npanee omansa alttarille, sanoen: \"Väkivalta, vääryys ja hirmuvalta\npoistukoot sydämestämme ja näistä majoista.\" Hän lyö kerran vasaralla.\nJos nyt uusia jäseniä on luokkaan otettava, niin tapahtuu se\nseuraavalla tavalla. Penkit kannetaan pois, ja tulokkaat kokoontuvat\nalikerrassa, josta kukin erältään viedään etuhuoneeseen. Siellä he\nkolmen jäsenen läsnäollessa kirjoittavat nimensä valansanain alle,\njotka kuuluvat näin: \"Maailman suuren, kaikkiviisaan ja kaikkinäkevän\nhallitsijan edessä lupaan minä uskollisuuden ja kunnian nimessä,\nijankaikkisen ja ajallisen onneni uhalla, etten kellekään tämän\nluokan ulkopuolella ilmaise mitään siitä, mikä luokkaa koskee tai\nsiinä tapahtuu, ja lupaan hartaimmalla innolla edistää veljeskunnan\ntarkoitusta, sen onnea ja menestystä, niin totta kuin ansaittu koston\nrangaistus armollisesti minusta kääntyköön, mutta jota rangaistusta\ntoivon itselleni, jos petoksen tai pattovalan kautta teen rikoksen,\njoka on kauhistuttava ja kammottava kaikkia rehellisiä ihmisiä.\"\n\nKun nimet on kirjoitettu valansanain alle, jäävät tulokkaat odottamaan\netuhuoneeseen noiden kolmen vanhan jäsenen mennessä siihen huoneeseen,\nmissä Eneas seisoo. Siellä on neljä pöytää ja kullakin tuutti täynnä\nhienonnettua hartsia. Jäsenet asettuvat näiden pöytien ääreen, ja Eneas\nseisoo alttarin vieressä, jolla on verellä täytetty lautanen ja siinä\nväkipuukko. Hänen päänsä kohdalla riippuu laesta kruununtapainen,\nkuusikulmainen laitos, joka on valaistu 12 lampulla. Kun jäsenet ovat\npaikoilleen asettuneet, menee vahtimestari toista tietä tulokkaiden luo\nja saattaa ne yksitellen huoneeseen. Kun tulokas astuu sisään, syöksyy\nhäntä vastaan leimuava tuli. Tuuteista puhalletaan tuota hienonnettua\nhartsia kynttiläin valkeaan, josta tietysti syntyy aika tuli.\n\"Lattialla oleva multaläjä kohoaa ja liikkuu, läheisestä huoneesta\nkuuluu kahleitten ja miekkain kalske ja kivien kolina, ilma kohisee ja\nvesi kiehuu.\"\n\nKysyttyään ovatko tulokkaat tehneet valansa, lausuu Eneas: \"Teille\nmuistutetaan, että viholliset kavalain, velttojen, arkamielisten ja\nunteliaiden kansalaisten petoksen kautta ovat valloittaneet osan Trojan\netuvarustuksista. Suostutteko yhdessä meidän kanssa vaeltamaan hyvien\navujen tietä, kestämään uhkaavat vaarat ja jos tarvitaan, vuodattamaan\nvertanne yhdessä hurskaiden kansalaisten kanssa, se on: panemaan kaikki\nalttiiksi meidän, teidän itsenne ja puhtaan tarkoituksen hyväksi?\nTahdotteko vast’edeskin vaeltaa oikean järjen, se on viisauden tietä?\nTeidän silmänne ovat nähneet tulen, maan olette nähneet liikkuvan,\nveden kohinan olette kuulleet ja myrskyn sohinan; huoneet hajoavat ja\nkahleet kalisevat kansalaistemme jalkain ympärillä, ja miekka nostetaan\nonnettomien päiden yli. Tulta, jonka näitte, pitäkää sitä pelastuksemme\nennustuksena ja kuvana.\"\n\nSitten kääntyy Eneas niiden puoleen, jotka tulta puhalsivat ja jotka,\nkun hän alkaa puhua, kaikki paljastavat miekkansa. Hän sanoo: \"Viekää\ntämä Trojan uusi toivo viisaan Pythagoraan luo, jotta hän sitä\nkasvattaisi järjen valoon.\" Panee käden rinnalleen lausuen: \"Sinun\ntiesi on oikea niin kauan kuin kaikkinäkevän Herran käsky sinua ohjaa\nja sinä, hurskautta harjoitellen, taistelet himojasi ja sitä pahuutta\nvastaan, joka Aatamin lapsia painaa.\"\n\nNyt saattaa joku ritari kunkin tulokkaan hyvin vitkaan pimeän\nhuoneen kautta siihen saliin, missä Pythagoras odottaa. Tämä sali\non seuraavalla tavalla järjestetty. Perällä on alttari, jolla\nlampun takana on ruumiinkallo. Alttarin edessä keskellä lattiaa\nruumisalttarilla seisova ja kuninkaallisella kruunulla varustettu\narkku, joka on peitetty paarivaatteella. Näkyvissä on kaksi valaistua\npallokarttaa. Mustiin vaatteisiin puetut veljeskunnan jäsenet istuvat\npenkeillä. Seppele kädessä menee Pythagoras tulokasta vastaan, sanoen:\n\"Se tie, jota nyt alat astua, on totuuden tie, se on vaivaloinen, mutta\ntyydyttävä; ota tämä seppele, menettele niin, että sitä ansaitset\nja seuraa minua.\" Kun on kääntynyt alttariin päin, lausuu hän:\n\"Trojan kuningas Priamus murhattiin, kun hänen pahuuteen vajonneet\nalamaisensa olivat hänet pettäneet ja jättäneet, ja minun luonani on\ntämä tapaus, kuten näet, poikani, säilytetty. Olkoon sinun järkesi\nkykenevä käsittämään, sillä minä olen etsinyt, minä olen löytänyt.\"\nSen sanottuaan selittää Pythagoras pitkälle paperilevylle kirjoitetut\noppinsa ja neuvonsa, jotka pääasiallisesti koskevat maailman yhteyttä\nja pahuuden voitettavaa valtaa. Sitten vie hän tulokkaan pimeään\nkamariin, jota sanottiin \"etehiseksi\" (förhuset), ja käskee hänen\nmietiskellä siellä, kunnes joku ritari tulee häntä noutamaan. Kun\nkaikki tulokkaat ovat saapuneet ja etehiseen joutuneet, järjestetään\nsali toiseen tapaan. Alttari jää välilaipion sisäpuolelle ja sen\netupäähän asetetaan kuninkaallinen kruunu, jonka yli ripustetaan\nviisikulmainen kuultokuva, ihmisen viisi aistia. Nuo valaistut\npallokartat jäävät niinikään välilaipion sisäpuolelle, ja laipiolle\nasetetaan kynttilöitä, suitsutusastia ja vesimalja. Salin perällä on\nkuusikulmainen laitos ja kummallakin puolella alttaria kaksi suurta\nkynttilää. Sisäpuolella laipiota on myöskin tuolit Valkean Nauhan\nKomentajia varten. Eneas seisoo puheenjohtajan vieressä, ja laipion\nulkopuolella on suitsutusastian vieressä tuoli Pythagorasta varten.\nSivuilla istuvat ritarit arvon ja ijän mukaan. Kaikilla niillä, jotka\novat laipion sisäpuolella, on paljastetut miekat.\n\nTulokkaat tuodaan saliin kaikki yht’aikaa. Itsekutakin seuraa hänen\nritarinsa, ja he asetetaan seisomaan yhteen riviin keskelle salia.\nHeidän tulee pitää oikea käsi sydämellä. Sitten lukee Eneas, seisoen\npaljastettu miekka kädessä, sen valan, jonka tulokkaat ovat tehneet,\nja sanoo: \"Vahvistakaa valanne näillä sanoilla: niin totta kuin Jumala\nminua auttakoon.\" Näitä sanoja ei kuitenkaan pappien tarvinnut lausua.\nPuheenjohtaja nostaa miekkansa ja kysyy ritareilta, tahtovatko he\ntunnustaa veljikseen nämä uudet jäsenet, johon ritarit vastaavat,\ntehden samat temput hatuillaan ja käsillään kuin kokouksen alkaessa.\nViisas Pythagoras lausuu: \"Priamuksen kuolema, pahuuden poistaminen\nja työn täydentäminen ovat ne myöntävät vastaukset, jotka ritarit\nantavat.\" Kaikki käyvät istumaan. Puheenjohtaja ja Eneas menevät\nulos laipion ovesta. Edellinen kantaa seppelettä, jälkimäinen muut\nkoristeet tyynyllä, jonka hän sitten antaa jonkun ritarin pidettäväksi.\nPuheenjohtaja laskee seppeleen itsekunkin uuden jäsenen päähän.\n\nTämmöisistä näytelmistä ei pääse selville veljeskunnan _oikeista_\ntarkoituksista. Niihin hyvin soveltuu Talleyrandin mainio lause, että\nsanat on luotu ajatusten salaamiseksi.\n\nMainitsin, että Walhallan veljeskunta lakkautettiin juuri samana vuonna\nkuin Amore Proximi perustettiin. Molemmilla oli _ainakin_ osaksi\nsama julkinen tarkoitus, nimittäin turvattomien lasten kasvatus, ja\nomituista on, että ne lapset, jotka otettiin Loviisan veljeskunnan\nperustamaan kouluun, melkein kaikki olivat sotilaiden tai sellaisten\nlapsia, jotka jollakin lailla sotaväkeen kuuluivat. Veljeskunta sekä\nkoulu perustettiin v. 1786. Pysähtykäämme muistelemaan tämän vuoden\ntapahtumia Ruotsin ja Suomen historiassa. Sinä vuonna kokoontuneet\nvaltiopäivät osoittivat, että kuningas Kustaa III, joka ennen oli\nollut kansansa lemmitty, nyt oli joutunut sen vihoihin. Kaikki säädyt\nvastustivat häntä. Se henki oli syntynyt, jonka lapsi Anckarström\noli. Suomen historiassa tämä vuosi on merkillinen sen tähden, että\nYrjö Maunu Sprengtporten silloin Haagissa teki Venäjän ministerille\nehdotuksen Suomen itsenäisyydestä ja sitten, vaikuttaakseen tämän\nitsenäisyyden saavuttamiseksi, pakeni Venäjälle, jossa Katarina II:sen\nhovi kohteli häntä erinomaisella kunnioituksella. Pako tapahtui\nkesällä, ja syyskuun 20 päivänä syntyi jo salaveljeskunta Amore Proximi\naivan Venäjän rajalla, samalla kuin toinen veljeskunta kauempana\nrajalta, Viaporissa, hajosi. Voiko se olla pelkkä sattuma? Tuskin.\nSprengtporten ei ollut jäsenenä Viaporinkaan veljeskunnassa. Hän tahtoi\nvaikuttaa, mutta olla näkymättömissä. Maanpakolaisena ei hänen olisi\nsopinutkaan kuulua Loviisan veljeskuntaan näkyvänä jäsenenä. Mutta\nhänen _tiedetään_ ulkopuolelta vaikuttaneen Viaporin veljeskunnan\nhenkeen, ja syytä on _arvata_ hänen vaikuttaneen Loviisankin\nveljeskuntaan. Tämän jäseninä olivatkin esim. Pehr af Enehjelm,\nvapaaherra Berndt Stackelberg ja — majuri Klick.\n\nLoviisan veljeskunnan luettelosta on vielä erittäin mainittava eräs\nnimi: Sprengtportenin pojan kasvattajan Henrik Gabriel Porthanin nimi,\nomakätisesti kirjoitettuna. Sprengtportenin historioitsija, Yrjö\nKoskinen, arastellen mainitsee rauhallisen Porthanin nimen rauhattoman\nSprengtportenin nimen rinnalla, ja lausuu ikäänkuin puolustaakseen\ntätä rohkeutta: \"Mutta minua on viehättänyt tuo outo näky: Porthan ja\nSprengtporten rinnatusten.\"\n\nLiian rohkeata olisi siitä tosiasiasta, että Porthanin nimi tavataan\nLoviisan veljeskunnan jäsenluettelossa, päättää, mitä Suomen historian\nisä ajatteli Suomen vastaisesta historiasta, ja vielä rohkeampaa\nolisi ruveta sen nojalle rakentamaan arveluita Porthanin osasta\nSprengtportenin tekemässä jaksossa Suomen kansan historiaa. Se olisi\nsitä sopimattomampi, kun meille Loviisan salaveljeskunnasta, mikäli nyt\ntiedetään, ei ole säilynyt muuta kuin varsin viattomia asiakirjoja.\nVaaralliset paperit, jos niitä, niinkuin luultava on, oli olemassa,\nhävitettiin tietysti heti Anjalan liiton surkean lopun perästä, jolloin\nAmore Proximi kenties taas muuttui pelkäksi ihmisrakkauden toimia\nharjoittavaksi vapaamuurarein veljeskunnaksi, jonka jäseneksi jo v.\n1790 tuli semmoinen mies kuin Mauri Klingspor.\n\nEn luule erehtyväni kun todistukseksi siitä, että Loviisan\nveljeskunnalla oli valtiollinenkin tarkoitus, viittaan niihin sanoihin,\njoilla Eneas veljeskuntaan otettaville uusille jäsenille muistuttaa\nTrojan valloitetuista etuvarustuksista.\n\n\n\n\nXVII.\n\nORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.\n\nKesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla\nKarjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä\nsulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven\nkaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka\ntuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä\nsitäkin katsomassa.\n\nKaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren\nulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi\nsanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin\nmatala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso\neroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei\nsiellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia\nkatoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä\nkaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta\nvarten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan\npäässä kaivoskalliosta.\n\nHaudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen\nkesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä\nkäytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta\nolivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.\n\nInsinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas\nkaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät.\nMutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys\nammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut\noppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku\nkädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista\ntiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä\npitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin\neli n.s. \"palleihin\", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää\nja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa\nseuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi\nkäy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin\npimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella\nympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja\npysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150\njalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos,\njonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä\nja jäätä.\n\nAlkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn,\nHovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan,\nPohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa\nyhdistetty n.s. \"kujilla\", joista useat ovat niin leveät ja korkeat,\nettä kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän,\nminkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä\nmahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja,\nmuutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita\nmustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä\nhaihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä\nvoi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen\non laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä\nsivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi\nsanotaan \"Holmin kujaksi\" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin.\nAstukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa,\nsillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin\nliukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt,\nniin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka\nerimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat.\nHyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen\nseinistä tippui.\n\nMaan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa\nollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen\njyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle\nkaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti\nhumisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka\nseisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri\ntahoilta.\n\nYlöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta\npahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani\nsitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai\nalaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.\n\nOrijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän\nsaakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti\nsinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla\nrakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä\non muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin \"köiniöihin\" eli\nläjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta\nmuutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia,\nrikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia,\nmaneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia,\nmustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia,\nmalakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia,\nserpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia\n(jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m.\nLyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu\nKärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta\nhopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.\n\nMalmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis\n88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon,\nja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa\nolevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan\nsamallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on\nainakin kolmen kilometrin pituinen.\n\nUuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut\nseikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta\ntilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä\nmuihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla\nolevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.\n\nOrijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika\n[eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa\nmuissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä.\nKoetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä\nvarten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen\nja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa\nKärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea\nneljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto\nuusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay\nja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä\nentistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi,\nkun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei\nniitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat\nne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715\nkippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää\ntyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety\nTukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan\npitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille.\nPari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo,\nköyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo\nKärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia\nsaatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto\nei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle\nja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo\nja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3\npuhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä\ntehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa.\nSuurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin\nsaanti vähetä.\n\nKun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui\nkolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli\nvalmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän\ntoimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle\ntolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina\n300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas\nalenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta\nperillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan\nvanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä\nFiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti\n2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli\nrakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä\nmalmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä,\nlöydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman\nmarkkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa\nmäärässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi\ntykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja\ntätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti,\njolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat\nlaitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana\nOrijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.\n\nNyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti\n\"Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö\" kaikki Fiskarin alueella\nolevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka\nFiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on\nryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa\nonkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että\nuusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen\njäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta\nuudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven\nkaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten\njo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa\nköyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää\ntätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPAINO-OLOT 1870-LUVULLA.\n\n\nKun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa\nhallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli\njotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v.\n1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka\npysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna,\nlisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä\nviime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä\nantaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja\naikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja\nkirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria,\nettä käsikirjoitukset olivat annettavat \"sensuuri-komitean\"\ntarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti.\nMuistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena\noli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä\nsiitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden\njulkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin \"niiden yleisten\nasetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen\nseurattavina\".\n\nNämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin\naikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa\nepäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti\ntarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi\nyleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan\nja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät\nvapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki\nvaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle\nkannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen\najatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu\nliikkuu.\n\nVuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen\nlainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt\nseuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville\narm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista.\nTämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka\nperustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt.\nHuomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti\nhallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja\njonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti,\npidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun\najan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain\njärjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka\noli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti\n1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin\nnoudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka\noli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden\nvälillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten\nlainsäädännössä.\n\nKun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin\nesitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin\ntoukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista,\njoka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen\nja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä\nennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut.\nJos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä\nväärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja,\njos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut \"ojentuakseen\", ilman\nlaillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.\n\nSensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä\nsäädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten\npuolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat\ntämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä\ntulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä\nkulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan\nsuojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan.\nSensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin\novat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta\nja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi,\ntukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi,\nettä sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista\nunta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset\nlehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö\ntyytyä.\n\nSellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun\nalkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen\npuheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi\ntarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä\npainattaa. Yksi ainoa \"sopimaton\" sana tai lause sai aikaan sen,\nettä lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin\ntakavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana\npäivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen\nAleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat\nvoimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan\nkiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien\ntointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti\narvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä,\nse kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden\nasiaa ja oli \"rumatapainen veitikka\" (en veitikka med fula seder),\nkuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin\nkirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.\n\nKuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti\n1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon\nkuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä\nilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen\nKuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa,\nHufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.\n\nSeuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi \"Åbo Underrättelser\" Turun\nraastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista\npainojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli\nnostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien\nsiinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden\njohdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu;\nmutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla\nantamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka\nkirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan\nnumeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies\nilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.\n\nSillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista,\nsaapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa,\nmutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni.\nSiihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies,\nmaisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska\npainoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa\nlehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus.\nSe määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti\npostihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti\noli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui\nHelsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston\nkautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä,\nja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta.\nMaisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.\n\nSiitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen\nlaittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.\n\nRuotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe\npuolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle\nja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee\npöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen\nkirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin\nkuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta.\nNiinpä oli asiamies \"Borgå-Bladetista\" pyyhkäissyt erään otteen\n\"Sanningsvittnet\" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä\nilmestyvässä \"Kansan Lehdessä\" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin:\n\"Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä\npyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen\ntauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan.\nMitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman\nkirjelmän lehdestämme.\"\n\nTämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun\n12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä\nneuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen\naikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin\nsenaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen\n\"että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin,\njotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi\naikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme\", joka anomus sitten\n589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31\npäivänä.\n\nMitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta\nkaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa\nmäärässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa.\nPainoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes\nse taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden\nalussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan\npäin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus\njoutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen\nTurun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen\njäsenet syyllisiksi tuomittiin.\n\nUuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti\nnimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon\nmenettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen\npainoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä\nsyystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun\nvalituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan\nhänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn\nkanteen.\n\n[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja\nniin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan\nsuomennettuna:\n\n\"Päätös:\n\nKoska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli\nsen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka\nsuorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja\nkun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn\nsuomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen,\nei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä\npuuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän\nProkuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto\nota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä,\nProkuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa,\nMaaliskuun 28 päivänä 1870.\n\n                                                   Pehr Peterson.\n                                                  August Nybergh.\"]\n\nSitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla\nraastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan\nnoiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden\nsisällys osaksi muka oli \"yleistä pahennusta\" synnyttävää laatua.\nHovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi\noikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja\noikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen\npuheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen\njäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen\nmenettely \"näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan\npuheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta\".\n\nTämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai\nheidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan\npainoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää.\n1867 vuoden asetuksessa säädettiin, \"että jos joku tahtoo semmoisia\nlainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa,\nhallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä\nvastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa\nviimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois\nsulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta\nloukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta\". Tämä kohta on\nuudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain\npainattamisen lupaa \"älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes\nantako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja\nse on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa\nlainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen\nsitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat,\njotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat\nloukkaavina tahi solvaavina pidettävät\".\n\nJa tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain\nkaraisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden\nja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää\n\"parjaavia tahi halventavia lauseita\". Emäasetuksen säädökseen, että\nälköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia\njulkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: \"jotka sopivat\nniitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen\nMajesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä\".\nIlmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa\nmuutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen\npoistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty \"tavallisella\nlailla muulla präntillä\". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten\nantaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan\npäällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän\nesityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen\nolevan.\n\nMarraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi\npaino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen\nvirkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa,\njotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja,\njoilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö\npainoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri\ntapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.\n\nValtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa\nsilloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen\npainovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä\nv. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan\nasetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän\nanomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka\noli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen\njärjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan\nhallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään\nniistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä\nolevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen,\nHänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen\nantaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka\nKeis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen\nvaltiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin\nkokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus\nhänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä\nyksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa\nasioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden\nsellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen\narmollisesta päätöksestään riippuvia.\n\nSiten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien\npaino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm.\nesityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.\n\nKäyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla\nesimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla\nkäytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan\njoutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia,\nerityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin\n\"sopimattomiksi\" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi\npaljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten\nvähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin,\nsanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä\nniiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin,\nkesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa,\njosta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran\ntekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies\npidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi\nsiitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon\npäässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista\npalokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.\n\nVaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana\npainoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun\n1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin\n\"sopimatonta\" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan \"Nissen\"\nkirjoituksesta.\n\nUuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana\npäivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:\n\n\"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä\nnumeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta\nillalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin\ntänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan\npainosta. Tämä on siis neljäs painos.\"\n\nSensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä\nnuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus\nylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää\nmitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa,\nmitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin\nluultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen\nvapaaehtoisen palokunnan lipusta.\n\nAlkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.\n\nKirjoituksessani \"Asevelvollisuusasiasta v. 1871\" olen kertonut kuinka\npainoviranomaiset ehkäisivät julkisen keskustelun sen arm. käskykirjeen\njohdosta, joka koski valmistelevia toimia yleisen asevelvollisuuden\nsäätämiseksi Suomessa. Viralliset lehdet väärin esittivät mitä U.\nSuometar ja Hels. Dagblad ensin olivat saaneet tuosta tärkeästä\nasiasta kirjoittaa, mutta näiden lehtien ei sallittu virallisten\nlehtien väitteisiin vastata. Se Jaakko Forsmanin asiallinen vastaus,\njonka melkein kokonaisuudessaan olen tuohon kirjoitukseeni ottanut,\noli takavarikkoon joutuneessa ensimäisessä painoksessa U. Suomettaren\nn:oa 17, helmikuun 8 p:ltä. Parin päivän kuluttua oli ruotsalaisessa\nvirallisessa lehdessä suomennettuna näin kuuluva \"selitys\".\n\n\"Painotointen ylihallitus on pidättänyt n:o 17 'Uutta Suometarta',\nn:o 6 'Folkvänneniä' ja n:o 39 'Helsingfors Dagbladia' siitä syystä,\nettä mainitut numerot, yleisen asevelvollisuuden asiassa, sisältivät\nkirjoituksia, joita ylihallitus on pitänyt sellaisina, että ne\nyleisössä herättäisivät epäluuloa sitä vakuutusta kohtaan, jonka Hänen\nKeisarillinen Majesteettinsa on lausunut Suomen kenraalikuvernöörille\njoulukuun 31 p:nä 1870 (tammikuun 12 p:nä 1871) antamassansa\nkäskykirjeessä, että sanottua asevelvollisuutta toimeenpantaessa maassa\nvoimassa olevat lait ja asetukset tulevat oikein noudatettaviksi.\"\n\nOtettuaan tämän \"selityksen\" seuraavaan numeroonsa, liitti U. Suometar\nsiihen nämä lauseet:\n\n\"Kosk'emme siinä kirjoituksessa, jonka tähden painoylihallitus otti\ntakavarikkoon puheen-alaisen numeron Uutta Suometarta, sanallakaan\nole H. M. Keisarin käskykirjettä maininneet, emmekä muutoinkaan ole\nmitään epäluulon herättämistä tarkoittaneet, pyydämme Finlands Allmänna\nTidningar'ia peräyttämään valeellisen syytöksensä. Ell'ei tämä tapahdu,\ntäytynee meidän asiassa turvata asianomaiseen oikeuteen, koskemme\nmuulla lailla saa itseämme puolustaa.\"\n\nMutta nämä lauseet eivät päässeet julkisuuteen. Painohallitus otti\nlehden niiden tähden takavarikkoon, määräten samasta lehdestä\npoistettaviksi myöskin seuraavat kaksi kappaletta:\n\n\"_Sensuurin toimi_. Asevelvollisuusasiasta ei saa enään mitään\nmietteitä lausua, se on päivän selvän asia. Viime keskiviikkona joutui\nSuometar tämän asian tähden takavarikkoon. Sama onnettomuus kohtasi\nFolkvänneniä samana päivänä ja Helsingfors Dagbladia viime perjantaina,\nmyös saman asian tähden. Täytyy tosiaan ihmetellä ja surkutella sitä\npuuttuvaa valtiomiesaistia, joka tässäkin ilmaantuu. Juuri nyt olisi\ntarpeen, että sanomalehdet, jotka melkein kaikki pääasiassa ovat olleet\nasevelvollisuuden toimeen panemisen puolella, saisivat asiaa valaista\nja kaikin puolin yleisölle selvittää. Joka vähänkin asioita ja oloja\nmaassamme tuntee, tietää kuinka paljon vääriä luuloja ja kuinka paljon\nvastenmielisyyttä itse sotalaitos-asiaa vastaan löytyy kansassa. Useat\nmeille tulleet kirjeet maaseuduilta osoittavat tämän aivan yleisessä\nmäärässä. Nyt koettavat sanomalehdet parhaan voimansa mukaan hajoittaa\nnäitä vääriä luuloja ja puhua asian puolesta. Mutta silloin tulee\nkäsky: suu kiinni! — Jos ei se olisi enemmän surkeata, niin sopisi\ntosiaan nauraa tälle valtiomies-viisaudelle. Meillä on kyllä sekä\ntodellisia että epätodellisia valtioneuvoksia, mutta niiden joukossa on\ntuskin huomattavaa ainoatakaan todellista valtiomiestä.\"\n\n\"_Helsingfors Dagblad_ on perjantai-numeronsa toisessa painoksessa\nlausunut närkästyksensä siitä, että olimme vähän pilan-puolisesti\npuhuneet sen vastauksesta virallisille lehdille kysymyksessä Porvoon\nvaltiopäiväin päätöksestä Suomen sotaväenoikeudesta sotia ainoastaan\nomassa maassa j.n.e. Totta puhuen oli meidän mielestämme Dagbladin\nvastaus liian höllä siinä kohden, että yleisö tästä vastauksesta\narvaten ei voinut päättää muuta kuin että Porvoon valtiopäiväin\npuheenalainen päätös oli laillisuuden puolesta tuiki mitätön, kuten\njuuri viralliset lehdet olivat väittäneet. Se oli juuri tämä mielipide,\njonka vääryyttä me tahdoimme osoittaa, mutta jota emme saaneet. Kun\nei siis saanut polemiseerata eli käydä kynäsotaa virallisia lehtiä\nvastaan, niin täytyi tehdä se Dagbladia vastaan, siten saadaksemme,\njospa välillisestikin, kuuluville ajatustamme niin paljon kuin meidän\nyhteinen painajainen, sensuuri, sen salli. Dagbladin toimitus on\nsittemmin pyynnöstämme hyväntahtoisesti antanut meidän nähtäväksi\nkäsikirjoituksen siihen pääkirjoitukseen asevelvollisuudesta, jonka\nsensuuri viime perjantaina nieli kitaansa. Tässä kirjoituksessa\non Dagblad taas mielestämme puheen-alaisen kysymyksen suhteen\npääasiallisesti asettunut oikealle kannalle.\"\n\nN:osta 23 pyyhkäistiin koko pääkirjoitus, joka koski silloisia\npaino-oloja. Kysyttiin mikä siihen oli syynä, että Suomen sanomalehtiä\nniin ankarasti vainottiin. Olivatko ne milloinkaan yrittäneet\nvaarallisten harhaoppien levittämistä kansaan? Oliko maassamme\nkoskaan syntynyt mitään epäjärjestystä sanomalehtien kirjoitusten\njohdosta? Näihin kysymyksiin täytyi jokaisen antaa kieltävä vastaus\nja samalla todistaa, että Suomen sanomakirjallisuus kaikkina aikoina\noli tarkoittanut ainoastaan maamme ja kansamme todellista hyötyä\nja parasta. Luulisipa siis, että voimassa oleva painoasetus jo oli\nliiaksikin ankara. Mutta toista mieltä kuuluivat viranomaiset olevan.\nKerrottiin näet, että uusia, vieläkin kovempia määräyksiä oli tulossa.\n— Nuo muutokset ja lisäykset painoasetukseen annettiinkin sitten\nseuraavan toukokuun 1 p:nä.\n\nN:osta 38 oli poistettava osa pääkirjoituksesta, joka koski\nmuistopatsaan pystyttämistä 1806-09 vuosien sodan sankarin K.W.\nMalmin haudalle. Viranomaiset olivat kieltäneet rahankeräyksen tätä\nhautapatsasta varten ja sen pystyttämisen. Ja tätä kieltoa ei saatu\npaheksua. Sallittiin vain lausua, että Venäjän kansa ei voinut\nloukkaantua siitä, että suomalaiset kunnioittivat historiallisia\nmuistojaan, vaikkapa nämä muistot olisivatkin syntyneet sodassa Venäjää\nvastaan.\n\nN:on 42 pidätti asiamies pääkirjoituksen tähden, jonka otsakkeena oli\n\"Silmät auki, Savon miehet\", ja joka koski koulu-oloja Kuopiossa. Kun\ntiedettiin painohallituksen kokoontuvan vasta illalla, toimitettiin\nuusi painos, josta tuo pääkirjoitus oli jätetty pois, jotta tilaajat\nsaisivat lehtensä vielä samana päivänä. Mutta tällä kertaa oli\npainohallitus leppeällä tuulella ja hyväksyi asiamiehen hylkäämän\nkirjoituksen, joka nyt pantiin seuraavaan numeroon. Vaan tämäkään\nei päässyt eheänä ilmestymään. Siinä oli toinen kompastuskivi.\nRuotsalainen virallinen lehti, jonka toimittajana silloin oli venäjän\nkielen professori Nordqvist, oli nuhdellut niitä sanomalehtiä,\njotka \"tyytymättömyydellä ja ihmetellen ovat maininneet julkisen\nrahankeräyksen lakkauttamisen muistopatsasta varten K.W. Malmin\nhaudalle\", sekä tästä rahankeräyksestä ja sen tarkoituksesta muun\nmuassa sanonut, että \"siinä niinkuin muissakin samankaltaisissa\nilmiöissä, joissa nuoruuden into ja mielen kiihoitus vaikuttavat\nyhdessä kansallistunnon kanssa, melkoinen määrä itsepetosta aina on\nmuassa\", ja että se on Venäjän kansaa loukkaava mielenosoitus, Tästä\ntuon virallisen lehden nuhteesta mainitessaan, liitti U. Suometar\nsiihen seuraavat sanat:\n\n\"Koska lehtemme jo kaksi kertaa tänä vuonna (n:ot 17 ja 19) on otettu\ntakavarikkoon sen tähden, että olemme puolustaneet itseämme virallisten\nlehtien syytöksiä vastaan, ja sama kohtalo epäilemättä nytkin tulisi\nmeille osaksi, jos ryhtyisimme tähän asiaan, ei meidän auta muuta kuin\njättää se siksensä. Jätämme sen tähden mainitsematta F.A. T:n ja sen\ntoimittajan menetystapaa puheenalaisessa asiassa sillä nimellä, jota se\nansaitsisi.\"\n\nViimeisen lauseen pyyhkäisi painoasiamies, ja uusi painos oli siis\ntoimitettava.\n\nN:osta 48 karsittiin pois kolme riviä uutisesta, jossa mainittiin,\nettä Hels. Dagbladin edellisen päivän numero ei päässyt ilmestymään\nsiitä syystä, että lehti oli koettanut vastata ruotsalaisen virallisen\nlehden merkillisiin kirjoituksiin Malmin hautakiven asiasta, joissa\nkirjoituksissa muun ohessa väitettiin, että muut sanomalehdet eivät\nkyenneet vastustamaan virallisen lehden mielipiteitä, vaan syyttivät\nsensuuria siitä, että niiden puolustukset eivät onnistuneet.\n\nN:on 51 otatti painohallitus takavarikkoon A. M:n kirjoituksen tähden,\njolta sitä ennen oli kielletty sijaa ruotsalaisessa virallisessa\nlehdessä ja joka sekin koski Malmin hautapatsasta. Valitettavasti on\ntämänkin numeron sensuuri-kappale joutunut hukkaan.\n\nSeuraavaa numeroa kohtasi taas paino-este. Täytyi poistaa eräs kappale\nkirjeestä Berlinistä.\n\nSilloisia paino-oloja räikeästi kuvaavana seikkana mainitsen\nsivumennen, että Hels. Dagbladin numero toukokuun 6 p:ltä otettiin\ntakavarikkoon siitä syystä, että siinä oli eräs ote Suomen\nSuuriruhtinaskunnan perustuslaeista.\n\nU. Suomettaren numero 65 otettiin takavarikkoon sen johdosta, että\nlehti, mainittuaan, että oli vahvistettu ne yliopisto-tutkintoja\nkoskevat ehdotukset, jotka eräs vapaahra K. v. Kothenin johdolla\ntoiminut komitea oli tehnyt ja yliopiston konsistori heikolla\nenemmistöllä hyväksynyt, siitä lausui:\n\n\"Me olemme jo ennen (katso n:o 20) lausuneet ajatuksemme tästä asiasta\nsekä yleensä semmoisista muutoksista, jotk'eivät ole saaneet alkuansa\nmistään todellisesta ja yleisesti tunnetusta tarpeesta, vaan jonkun\nyksityisen levottomasta muuttamisen halusta. Ilmoitimme mielipahamme\nerittäin siitä, että ehdoituksen mukaan suomen kieli suljettaisiin pois\nniitten viiden aineen joukosta, joissa filosofian kandidatitutkinnossa\ntulee osoittaa taitoansa, — sentähden että juuri tällä suomen ja sen\nheimokielten tutkimisen alalla suomalaiset voivat itsenäisesti ja\nhelpommin kuin muut Europan kielentutkijat kartuttaa ja rikastuttaa\ntiedettä. Mutta Suomen yliopisto pitää itse huolta siitä, ettei sen\nhelmassa tieteet ja niiden viljeleminen pääsisi liiaksi kasvamaan. Että\nse tällä tavoin pian voipi joutua ulkomaan yliopistojen ja oppineiden\nylenkatseen alaiseksi, ei näytä sitä huolestuttavan.\"\n\nNyt oli kesä saapunut, ja painoviranomaiset lienevät tahtoneet\nitselleen sekä sanomalehdillekin kesärauhaa suoda. Niinpä sai\nU. Suometar entistä hiukan vapaammin puhua esim. suomalaisen\nnormaalikoulun asiasta, Malmin hautapatsaasta, v. Kothenin toimista\nyliopiston sijais-kanslerina, kouluhallituksen koulumuutos-hankkeista\ny.m. aroista asioista. Mutta kesän loppuessa päättyi tuo välirauhakin.\n\nJo syyskuun kolmannen numeron ensimäinen painos joutui hukkaan. Täytyi\nkarsia pois kappale pääkirjoituksesta, joka koski normaalikoulun\nsuomalaisen osaston vaiheita.\n\nN:osta 139 poistettiin kertomuksesta toisesta muinaistieteellisestä\nkokouksesta Pietarissa seuraavat lauseet:\n\n\"Suomen kansa on läntisintä haaraa heimokunnassamme ja on vuosisatojen\nkuluessa perehtynyt Länsi-Europan sivistystyöhön. Me tunnemme\nmikä kohtalo idässä on saavuttanut meidän heimolaisiamme ja että\nsama kohtalo uhkaa meitäkin. Jos tahdomme elää, niin meidän on\nmiehuullisesti painaminen hengellinen voimamme tuota uhkaavaa itää\nvastaan, sillä se on kansalle heikoksi turvaksi, jos se jäniksenä\nkätkee päänsä lähimmäisen, Europan sivistyksen kasvattaman, pensaan\nalle. Jos runko kuihtuu ja kuolee, niin kyllä pääkin vaalenee, vaikka\nolisi kuinka kaukana Lännessä. Jo vastarinnan tekeminen itsenäisyytemme\nsäilyttämiseksi vaatii meitä uhkaavan idän oppimiseen.\"\n\nN:ossa 141 oli kirjoitus \"Suomalaisen kielikysymyksen nykyisestä\nkannasta\", jossa muun ohessa huomautettiin, että kieliasetuksien\nperusaatteena on se, että suomenkielisillä kansalaisilla on kielensä\npuolesta samat oikeudet kuin ruotsinkielisilläkin, ja että tähän\ntasa-arvoisuuteen epäilemättä kuuluu, että suomalaisten pitää saada\nyhtä pian kuin ruotsalaistenkin tietoa niistä esivallan julkaisuista,\njotka koskevat kaikkia kansalaisia. Mainittiin esimerkkinä eräs\ntaloudellisia etuja koskeva asetus, joka oli ilmestynyt paljoa\nmyöhemmin suomeksi kuin ruotsiksi. Saatiin sanoa, että tämmöistä\nmenettelyä oli mahdoton käsittää muuksi kuin ilmeiseksi vääryydeksi,\nmutta ei sallittu lausua sitä arvelua, että \"se on virallista\najattelemattomuutta, joka ei ole ottanut ojentuakseen edes siitä\nkohtuuden periaatteesta, joka jo kieliasetuksessa on saanut laillisen\nkannatuksen\". Ne sanat, jotka tässä ovat lainausmerkkien välissä, oli\npoistettavat ja uusi painos siis toimitettava.\n\nN:ossa 146 ollut Helsingin kirjeen tapainen pahasti karsittiin. Siinä\narvosteltiin sen komitean jäsenten soveliaisuutta tehtäväänsä, joka oli\nasetettu ehdottamaan, miten n.s. \"Kothenin lyseo\" olisi järjestettävä.\nEi sallittu sanoa, että vapaahra v. Kothen istuu komiteassa\n\"luonnollisena\" puheenjohtajana. Sana \"luonnollinen\" pyyhittiin pois.\nEi myöskään saatu sanoa, että samainen vapaaherra \"nykyään on maamme\netevin koulumies\". Kenraali Mickwitzistä ei sopinut lausua, että\n\"yksi kenraali on tietysti aivan paikallaan jäsenenä, kun venäjän\nkielen taito valitettavasti on niin huono maassamme, että sitä harvat\nmuut osaavat kuin sotaherrat\", ja kun \"kenraali Mickwitz insinöörinä\nymmärtää uusia väyliä avata\". Professori G. Frosteruksesta ei suvaittu\nsanoa että hänkin oli \"luonnollinen jäsen komiteassa, kun hän on\nomistanut vaikutuksensa kouluylihallituksen palvelukselle\", j.n.e.\n\nAnkara sensuuri oli nyt saanut maamme sanomalehdet niin kukistetuiksi\nja varovaisiksi, että painoesteitä v. 1872 jotenkin harvoin\ntapahtui. Oli turhaa vaivaa yrittääkään viranomaisten toimenpiteitä\narvostelemaan. Ensimäinen painoeste sinä vuonna kohtasi U. Suomettaren\nn:oa 29. Painoasiamies sen pidätti, vaatien parin rivin poistamista\neräästä uutisesta. Kun ei ollut mitään toivoa siitä, että painohallitus\nnuo rivit armahtaisi, poistettiin ne sanottuun hallitukseen vetoamatta.\nParin päivän kuluttua ilmautui ruotsalaisessa virallisessa lehdessä\nkirjoitus, jossa väitettiin, että painoasiamies ei ollut pidättänyt\nmitään painosta U. Suometarta. Tämän lehden toimittaja oli muka itse\n\"omin ehdoin, painoasiamiehen esityksestä, sulkenut pois kaksi riviä\".\nSamassa kirjoituksessa laskettiin pilaa niistä anomusehdotuksista\nlainalaisen painovapauden säätämisestä, jotka äskettäin oli\nvaltiopäivillä tehty, ja lausuttiin, että sanomalehdet, mainitessaan\nU. Suomettaren pidätyksestä, olivat tahtoneet antaa tukea noille\nanomusehdotuksille. Kenenkä kädestä tämä kirjoitus oli lähtenyt, oli\nhelppo arvata.\n\nN:osta 39 pyyhittiin Helsingin kirjeestä pois eräs kohta, joka koski\nvaltiopäivien toisen jakson alkamista.\n\nHuhtikuun 17 p. sai U. Suomettaren toimitus ja epäilemättä muidenkin\nsanomalehtien toimitukset painohallituksen yliasiamieheltä\nHeimbürgeriltä pienen paperilapun, jota seurasi jäljennös senaatin\nsiviilitoimituskunnan kirjelmästä, jossa painohallitusta käskettiin\nkieltämään sanomalehtien toimituksia ottamasta lehtiinsä tietoja\nniistä siirtolaisista, jotka Suomesta lähtivät Amerikkaan, ja\nvalvomaan, että tätä kieltoa noudatettiin. Senaatti siis siihen aikaan\nsuoranaisesti sekaantui sensuuri-toimiin, antaen mielivaltaisia\nlisäyksiä painoasetukseen, samalla tapaa kuin kenraalikuvernööri\nBobrikoff kirovuosina. — Morgonbladetin otti painohallitus samana\npäivänä takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli mainittu pari\nsanaa siirtolaisista. Tähän aikaan on mahdoton käsittää, miltä\nkannalta katsoen armollinen hallitus voi pitää tietoja siirtolaisista\nyhteiskunnan rauhalle vaarallisina.\n\nU. Suomettaren n:o 90 myöhästyi, kun siitä oli karsittava kouluasiaa\nkoskeva kirjoitus, ja samaan aikaan Morgonbladetin ei sallittu\njulaista ainoatakaan sanaa siitä kirjoituksesta, joka seurasi Agathon\nMeurmanin lähettämää 1,000 markan lahjaa avuksi yksityisen suomalaisen\nnormaalikoulun laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, eikä myöskään\nsitä kirjettä, johon talollinen Simo Joutsiniemi oli liittänyt lahjansa\nsamaa tarkoitusta varten.\n\nVuonna 1873 oli U. Suomettarella vain kolme painoestettä, jotka\nkuitenkin riittävästi kuvaavat silloisia paino-oloja.\n\nTurun ja Porin läänin kuvernööri oli kieltänyt arpajaisten pitämisen\nhänen läänissään Helsingin suomalaisen koulun hyväksi. Kirjeessä\nMaskusta kerrottiin millainen siellä pidettäviksi aiottujen arpajaisten\nohjelma oli ollut. Tämä kertomus, joka ei sisältänyt muuta kuin kuivat\nohjelma-kohdat, oli lehdestä poistettava.\n\nMuutamat ruotsikko-herrat olivat hallitukselta anoneet ruotsalaisten\nrinnakkaisluokkain perustamista Kuopion ja Hämeenlinnan suomalaisiin\nalkeisopistoihin. Tätä hanketta arvosteltiin ja vastustettiin eräässä\nU. Suomettaren kirjoituksessa, mutta tämä kirjoitus ei päässyt\nilmestymään, ja saman kohtalon alaiseksi joutui myöhemmin kirjoitus\notsakkeella \"Tampereen yli-alkeiskoulun hävittäminen\".\n\nN:osta 19 helmikuun 13 piitä 1874 nieli sensuuri kitaansa lähes kolmen\npalstan pituisen pääkirjoituksen, jonka oli kirjoittanut tohtori K.\nF. Ignatius. Sen johdosta, että ruotsi äskettäin oli määrätty Oulun\nalkeisopiston opetuskieleksi, huomautettiin tässä kirjoituksessa,\nettä Oulun läänin väestöstä, jonka luku valtiokalenterin mukaan 1871\nvuoden lopulla oli 182,647, ainoastaan ehkä 2,000 hengellä ruotsi oli\näidinkielenä. Ainoa koulu tässä läänissä, joka tarkoitti tieteellistä\nsivistystä, oli Oulun 7-luokkainen alkeisopisto. Opetuskielenä\noli siinä suurimmaksi osaksi ollut suomi. Mutta kun kahden\nopetuskielen tuottamat haitat astuivat näkyviin, esitti opettajakunta\nkouluhallitukselle, että opetuksessa saataisiin käyttää yksinomaisesti\nsuomea. Hels. Dagbladin oikeudentuntoon se kipeästi koski. Mutta\npianpa sen oli ilo ilmoittaa lukijoilleen, että kouluhallitus muka\nOulun opettajakunnan esityksen nojalla oli senaatille ehdottanut\nruotsin kieltä puheena olevan koulun yksinomaiseksi opetuskieleksi.\nJa ylimmilleen nousi sillä taholla ilo, kun ennen pitkää 48 miestä,\njotka kuuluivat Oulun kaupungin \"suurimmassa arvossa pidettyihin\"\nsäätyluokkiin, jätti hallitukselle anomuksen, että Oulun alkeiskoulu\nmuutettaisiin ruotsinkieliseksi. Senaatti vaati kouluneuvoston\nlausuntoa; mutta valitettavasti ei kouluneuvosto ollut yhtä valistunut\neikä yhtä oikein-ajatteleva kuin anojat ja kouluhallitus. Se ehdotti\nnimittäin, samoin kuin opettajakunta, suomalaista koulua. Oulun\nkunta, jolta niinikään lausuntoa vaadittiin, oli samaa mieltä. Hels.\nDagblad vaipui mustiin murheisiin, mutta lohdutti lukijoitansa sillä\nvakuutuksella, että suomenkielistä koulua puoltava raastuvankokouksen\nenemmistö muka oli saatu aikaan salavehkeiden kautta. Ja nyt olivatkin\nHels. Dagblad ja sen hengenheimolaiset voiton saavuttaneet. Kun\nherrasmieliset tahtoivat kasvattaa lapsiansa ruotsin kielellä,\nniin valtio hankki heille tilaisuutta siihen suomalaisen väestön\nkustannuksella. — Tällainen oli tämän \"sopimattoman\" kirjoituksen\nsisällys pääkohdiltaan.\n\nSamaan aikaan oli Suomen Virall. Lehdessä \"lähetetty\" kirjoitus\n\"Sananen suomenkielisistä oppilaitoksista meidän maassa\", jossa\nkoetettiin puolustaa hallituksen kantaa ja menettelyä kouluasioissa.\nSiinä sanottiin, että hallituksella ei ollut varoja asettaa oppikouluja\njoka paikkaan, minne vain voi kokoontua joku kymmenkunta suomalaista\noppilasta. U. Suometarta syytettiin siitä, että se muka ei ollut\nmaininnut, että Hämeenlinnaan perustettiin uusi normaalikoulu sen\nsijaan, joka Helsingistä vähitellen hävisi. Suomalainen normaalikoulu\nHämeenlinnassa todisti, ettei hallitus millään nurjuudella kohdellut\n\"suloista suomalaisuuttamme\"; hallituksen oli vain täytynyt sovitella\neri puolueiden välillä. \"Suomenkielisten oppikoulujen perustaminen\nalkoi vasta muutamia vuosia takaperin, nimittäin silloin kun\ntalonpoikaisessa kansassamme havahti suurempi halu, kuin ennen,\ntieteellistä oppia etsimään\". \"Suomen kielen oikeuksia ei kukaan\ntule kiistämään ja sortamaan, vaan niitä hankkeita ja muutoksia\nkoulu-opetuskielen suhteen, joiden kautta eli avulla suomenkieli\non vihdoin pääsevä oikeuksiensa täydelliseen ja luonnolliseen\nnautintoon, pitää valmistaa varovasti ja ilman kovin suurta kiirettä\nmatkaan saattaa.\" Hallitus paraikaa keittää \"putron\" valmiiksi\nsuomalaisuudelle; vaan sitä täytyy keittää hyvin kypsäksi, ennen kuin\nannetaan syötäväksi; sitten täytyy sitä vielä aika lailla jäähdyttää,\netteivät suomalaiset polttaisi huuliaan. \"Antakaamme asian edistyä\ntahalleen, niin hyvä tulee.\"\n\nTähän kirjoitukseen, joka tiedettiin kirkollistoimituskunnan silloisen\npäällikön, senaattori A.H. Mechelinin kyhäämäksi, sai U. Suometar\nvastata, mutta vasta sitten kun painohallitus oli ottanut takavarikkoon\nlehden ensimäisen painoksen ja vastauskirjoituksesta poistettu\nseuraavat kaksi lausetta:\n\n\"Kuitenkin, jospa vain havaittaisiin hallituksessa olevan edes vakaata,\nvilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta asiassa, tosin suomalaisuus voisi\nmieltänsä malttaa. Mutta niin kauvan kuin hallitus laskee toimensa ihan\npäinvastaiseen suuntaan ja päälliseksi katsoo suomenkieltä ainoastaan\ntalonpoikaiseksi asiaksi eikä kansalliseksi, on turhaa kehoittaa\nluottamukseen.\"\n\nErään \"Oulun Viikko-Sanomain\" numeron ilmestymisen esti painoasiamies\nsiitä syystä, että kirjeessä Helsingistä kehoitetaan Oulun läänin\nasukkaita omilla varoillaan perustamaan suomenkielisen lyseon Ouluun.\n\nRaha-asioitakin koskeviin kirjoituksiin ulottui sensuurin tarkastava\nsilmä ja kuristava koura. Niinpä otettiin U. Suomettaren n:o 60 nyt\npuheena olevana vuonna 1874 takavarikkoon erään kirjoituksen johdosta,\njoka koski uutta rautatielainaa, ja josta muuan kappale oli poistettava.\n\nMitä se lähetetty \"Nöyrä kysymys\" tarkoitti, jonka tähden U.\nSuomettaren n:o 17 vuonna 1875 joutui takavarikkoon, sitä en osaa\nsanoa. Vasta toisena päivänä pääsi lehti ilmestymään ilman tuota\n\"nöyrää kysymystä\".\n\nKun Hämeenlinnan kaupungin valtuusmiehet olivat suomen ottaneet\nviralliseksi kielekseen, vaati läänin kuvernööri, että kaikki\nvaltuuston lähettämät kirjelmät ja asiakirjat olivat maistraatin\ntoimesta ruotsinnettavat; muuten ei hän muka ottaisi niitä vastaan.\nTämän johdosta osoitettiin U. Suomettaressa, että tuo kuvernöörin\nvaatimus ilmeisesti soti kaupunkien kunnallisasetusta vastaan.\nMaistraatti ei ollut velvollinen eikä oikeutettukaan rupeamaan\nkuvernöörin vaatimaan käännöstyöhön. Kaupunginvaltuusto ei ollut mikään\nvirasto, vaan kaupungin eduskunta, eikä siis velvollinen missään\ntoimessaan käyttämään ruotsin kieltä. Huomautettiin, että kuvernööri\nei ainoastaan ollut velvollinen vastaanottamaan Hämeenlinnan kunnalta\nsuomenkielisiä kirjoituksia, vaan oli arm. julistuksen mukaan jouluk. 7\np:ltä 1868 myöskin itse velkapää toimittamaan kaikki samalle kunnalle\nmenevät asiakirjat suomeksi. — Tämä kirjoitus ei päässyt eheänä\njulkisuuteen, vaan painohallitus karsi siitä pois kokonaisen palstan.\n\nN:osta 110 pyyhkäistiin Tampereen koulu-oloja koskeva pääkirjoitus sekä\nOulun koulu-oloja kuvaava kirje.\n\nV. 1876 olivat kouluhallitus ja yleensä koulu-asiat edelleen sensuurin\nhellimmän suojeluksen alaisina, mikäli niitä U. Suometar yritti\nkäsittelemään. Kun Yrjö Koskisen \"Suomen historiaa kansakouluja varten\"\noli kielletty opetuksessa käyttämästä, joutui U. Suometar kaksi\nkertaa takavarikkoon tätä kieltoa koskevien kirjoitusten tähden. Ei\nsaatu kirjoittaa hallituksen kannasta suomalaisiin sivistyslaitoksiin\nnähden, kun se ei vieläkään ollut ryhtynyt mihinkään toimiin 1872\nvuoden valtiopäiväin anomusten johdosta, jotka suomalaisia kouluja\nkoskivat, eikä siitäkään, että kouluhallituksen kertomuksessa Suomen\nalkeisopistojen tilasta 1870-1875 oli lausuttu, että useampien\nsuomalaisten oppikoulujen perustaminen, kuin mitä jo oli olemassa, \"ei\nsoveltune sivistyksen todellisiin etuihin\".\n\nV. 1877 erosi tod. valtioneuvos Arppe painohallituksen puheenjohtajan\nvirasta, ja hänen sijaansa tuli valtioneuvos Heimbürger, sävyisä mies,\njoka huomattavassa määrässä höllitti sensuurin ohjakset. Vapaammin kuin\nennen saivat sanomalehdet hänen aikanaan käsitellä yleisiä asioita.\nNiinpä silloin polttavaksi käynyt asevelvollisuus-asia jälleen pääsi\njulkisen keskustelun alaiseksi, oltuaan vuodesta 1871 kiellettynä\naineena. Varsinkin oli Hels. Dagbladilla nyt hyvät päivät, se kun,\nyhä enemmän lähestyttyään hallituksen kantaa, ani harvoin enää joutui\ntekemisiin painoviranomaisten kanssa.\n\nMuutamia U. Suomettaren painoesteitä mainittakoon vielä näiltä\n1870-luvun loppuvuosilta. Alkupuolella vuotta 1877, jolloin Arppe\nvielä oli ohjaksissa, joutui lehti takavarikkoon viisi kertaa.\nSyitä ensimäisellä ja toisella kertaa ei saatu mainita, eivätkä\nsensuurikappaleet ole tallella. Kolmannen esteen aiheutti eräs\nlause kirjeessä, jonka tehtaantyömies T. Kärkönen Tampereelta oli\ntoimitukselle lähettänyt, liittäen siihen 20 markkaa Helsingin\nsuomalaisen alkeisopiston hyväksi. Tästä kirjeestä, joka alkoi\nsanoilla: \"Kuuden alaikäisen lapsen isänä ei varani ulotu suuriin\nuhrauksiin\", pyyhkäistiin seuraava lause: \"Mutta koska hallituksen\nsuosio kansaa ja kansan kieltä kohtaan puuttuu, vaikka kansa on\nhallituksen elatus-isä ja ruotsinkielisiä kouluja ruokkiva äiti, on\nvähistäkin varoista Suomen kansalaisen kalliimpia velvollisuuksia\nauttaa.\"\n\nLähetetystä kirjoituksesta, joka koski kreikanuskoon kääntyneitä\nlutherilaisia, karsittiin pois lause, joka seurasi sanoja: \"Ne\neivät ole menettäneet ainoastaan omaa vapauttansa, vaan lastensa,\njälkeentulevaistensakin, siis koko sukupolven vapauden\".\n\nEräästä numerosta poistettiin osa kirjeestä Inkerinmaalta.\n\nV. 1878 aiheutti takavarikkoon-oton kirjoitus, joka koski\nvaltionrautateiden hallintoa ja kokonaan oli poistettava. Samalla\nkarsittiin samasta numerosta pari riviä Tampereelta lähetetystä\nkirjeestä, joka koski kieliasiaa.\n\nV. 1879 antoi kaksi Helsingin kirjettä aihetta takavarikkoon-ottoon.\nToisesta, jonka oli kirjoittanut Yrjö Koskinen, oli poistettava pari\nriviä, jotka seurasivat lausetta: \"Muistaakseni esim. tuo yksityisten\nperustama suomenkielinen kansakoulu Kristiinankaupungissa ei voinut\nsaada mitään apua suostuntavaroista\", ja toisesta kirjeestä, joka\nkosketteli koulukomitean mullistusehdotuksia, niinikään muutamia riviä.\n\nEi totta tosiaan ollut suomalaisen sanomalehtimiehen helppo\n1870-luvulla ja varsinkaan sen alkupuolella välttää niitä lukemattomia\nsalakaria, jotka hänen soudettavaltaan veneeltä joka puolelta tien\nsulkivat ja sen särkeä uhkasivat. Vaikeata oli noudattaa sitä neuvoa,\njonka eräs työmies minulle omistamassaan runoelmassa antoi, lausuen:\n\n    \"Souda suoraa Suomen asiata\n    Ohi nienten, halki karien;\n    Niinkuin tyyness' soudat lahdelmata,\n    Souda myrskyssäkin samaten.\"\n\nMutta vaikeudet intoa lisäsivät.\n\n\n\n\nXIX.\n\nSEPÄT JA PAJAT.\n\n\n\"Alusta\" kertoessani mainitsin, että siinä kokouksessa, joka\nmarraskuulla 1870 pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona, päätettiin\nseuraavan vuoden alusta laajentaa U. Suometar kolme kertaa viikossa\nilmestyväksi, jotta se paremmin kuin kaksipäiväisenä voisi\ntarkoitustaan täyttää ja ehkä saada enemmän tilaajia, kuin mitä sillä\nsilloin oli. Tilaajain lisääntymisen toivoa tuki myös se ilahuttava\nseikka, että kansamme taas pitkästä aikaa oli saanut runsaan\nviljasadon, joka loi umpeen katovuosien lyömät haavat ja taloudellisen\ntilan jälleen kuntoon nosti.\n\nEi tuo toivo kuitenkaan toteutunut, kuten nähdään Seuraavista sanoista\neräässä kirjoituksessa 1871 vuoden lopussa: \"Tilaajain määrä ei\nsuinkaan enää kehoittaisi lehteä jatkamaan, koska se tänäkin vuonna on\nollut niin vähäinen, että kustantajille taas tulee melkoinen tappio.\"\n\nVaikka lehti nyt ilmestyi useammin kuin ennen, ei vakinaisia\ntoimitusvoimia vielä vuoden alusta lisätty. Mutta satunnaista apua\nolin oikeutettu hankkimaan, ja sitä tarjoutui antamaan maisteri C.G.\nSvan. Säännöllisiä toimituskokouksia pidettiin vuoden alkupuolella\nniinkuin ennenkin \"toimituspaikassa\", s.o. minun asunnossani.\nAhkerimmin näissä kokouksissa kävivät Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman,\nTh. Rein, K.F. Ignatius, F.V. Rothstén, A. Boehm, A.V. Jahnsson ja\nA. Almberg. Keskusteltiin päivän kysymyksistä, neuvoteltiin lehteen\npantavista kirjoituksista ja määrättiin, kenenkä oli mistäkin asiasta\nkirjoitettava. Yksimielisiä oltiin ja yhteistyöhön innostuneita.\nJokainen oli altis suorittamaan sen työn, mikä hänelle annettiin,\nvaikka itsekullakin kyllä muutoinkin työtä tarpeeksi oli. Ahkera\nkirjoitusten lähettäjä oli tänä, niinkuin useina seuraavinakin vuosina,\nlaamanni Ferd. Forsström, se innokas suomalaisuuden harrastaja\nja kansan oikeuksien puolustaja, joka ensimäisenä alkoi laatia\nkihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja suomeksi.\n\nHauskimpia kirjoituksia, mitä U. Suomettaressa oli v. 1871, olivat ne\nlennokkaat kirjeet, jotka Kaarlo Bergbom, ulkomailla oleskellessaan,\nlähetti Berliinistä, Leipzigistä ja Venetsiasta salanimellä \"Leimu\".\nNovelliosastossa oli sinä vuonna kaksi alkuperäistä kertomusta, K.\nJ. Gummeruksen tekemät \"Revontulet\" ja \"Sodan leukaluut, kohtaus\nIson vihan ajoilta\", sekä Julius Krohnin suomentama Walter Scottin\n\"Lammermoorin morsian\".\n\nKun minä, mentyäni naimisiin, kesäksi ulkomaille läksin, otti Almberg\nhoitaakseen lehden toimitusta kolmen kuukauden aikana, ja Rein\nrupesi toimittamaan ulkomaan osastoa, harjaantuakseen suomen kielen\nkirjoittamiseen.\n\nEnnen lähtöäni oli jo sovittu siitä, että vakituinen toimitustyö\nyhdelle miehelle kävi liian raskaaksi, ja sen vuoksi päätetty syksystä\nalkaen palkata lehdelle toinen varsinainen toimittaja. Saatavissa\ntähän toimeen sattui olemaan hyvin sovelias mies, äskettäin filos,\nkandidaattitutkinnon suorittanut, mutta jo lahjakkaana kirjailijana\nkotimaisen historian alalla tunnettu Kaarlo Alfred Castrén. Vanhoja\ntuttuja kun olimme ja minun vuokraamassani uudessa asunnossa oli yksi\nliikanainen huone, tuli Castrén samalla minun vuokralaisekseni ja\nhänkin siten asumaan U. Suomettaren toimistossa. Tämä pysyi nimittäin\nedelleen yksityisessä asunnossani, siirtyen minun kanssani kesäkuun 1\np. Antinkadun taloon n:o 6 eli juuri samaan maakamaran kohtaan, missä\nse nytkin sijaitsee, mutta siinä silloin olleeseen puurakennukseen,\njonka sijalla nyt on monikertainen kivirakennus.\n\nSyyskuun alusta 1871 oli U. Suomettarella siis kaksi vakinaista\ntoimittajaa. Minä pidin huolta pääkirjoituksista, niitä hankkien,\nkirjoittaen tai suomentaen (Rein ja Ignatius kirjoittivat ruotsiksi),\ntoimitin uutisosastoa, parsin ja painokuntoon laitoin maaseutukirjeet\nja lähetetyt kirjoitukset. Castrénin tehtävänä oli ulkomaan osaston ja\n\"kaikenlaisten\" toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi\nmyös \"tietoja eri aloilta\", eikä ainoastaan mitä nyt \"kaikenlaiseksi\"\nleimataan, sekä \"laillisten ja virallisten ilmoitusten\" kokoileminen,\njoka työ, kuten ennen olen selittänyt, silloin oli sangen vaivaloinen.\nSen ohessa kirjoitti hän silloin tällöin Helsingin kirjeen\ntapaisia, lyhyitä katsauksia päivän tapahtumiin ja joskus jonkun\npääkirjoituksenkin. Oikoluvun suoritimme vuorotellen, kuitenkin niin,\nettä minä aina toimitin toisen lukemisen tuossa k:lo 10 ja 12 välillä\naamupuolella, kun palstat jo oli sivuiksi sovitettu. Lehden oli määrä\nilmestyä k:lo 1.\n\nHauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén oli. Aina hyvällä\ntuulella, vaikka terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka\nhän innolla ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen\nja tapojen tuntija, hän kun oli syntynyt ja kasvanut Sotkamossa sekä\nnuorukaisena historiallisia taruja kerätessään paljon liikkunut kansan\nkeskuudessa Pohjanmaalla, Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä, Savossa ja\nPohjois-Karjalassa. Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi,\njossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa paraiten hyödyttää. Ja jos\nkellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison\nopettajana.\n\nCastrénin \"Muistelmat vuosien 1808-09 sodasta\" ilmestyivät painosta\n1865, hänen ylioppilaaksi juuri tultuaan. V. 1867 julkaisi hän\n\"Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750 välillä\" ja\n1870 \"Tietoja Oulun läänin sota-asioista Gustav III:nnen sodan\naikana\". Kesällä 1871 kävi hän yliopiston myöntämällä apurahalla\ntekemässä tutkimuksia Tukholman valtioarkistossa, ja heti kypsyi\nuusi hedelmä: \"Suomalaisuus 1736 vuoden valtiopäivillä\", joka\nkirjoitus julaistiin Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Pienempiä\nhistoriallisia kirjoituksia oli hän julaissut \"Joukahaisessa\",\nOulun Viikko-Sanomissa, kuvalehdessä \"Maiden ja merien takaa\" y.m.\nYlioppilaiden toimittama \"Kansakirjasto\"-sarja oli hänen alotteestaan\nsyntynyt. U. Suomettaren toimittajana ollessaan oli hän samalla\nv.t. amanuenssina valtioarkistossa ja sihteerinä äsken perustetussa\nMuinaismuistoyhdistyksessä.\n\n1872 ilmestyi U. Suometar samalla tapaa kuin edellisenä vuonna. Mutta\nkolmipäiväisen painoksen ohessa toimitettiin niitä paikkakuntia\nvarten, mihin posti meni vain kerran viikossa, n.s. viikkopainos\nsiten, että kolme numeroa nidottiin yhteen ja jaettiin maanantaisin.\nTämän painoksen tilaushinta oli markkaa halvempi kuin kolmipäiväisen.\nValtiopäiväin aikana ja varsinkin niiden loppupuolella oli pakko tuon\ntuostakin antaa lisälehtiä, toisinaan päälehden kanssa, toisinaan eri\npäivinä.\n\nPyytäen niin tarkkaan kuin mahdollista seurata valtiopäiväin toimintaa,\noli U. Suometar alkupuolella nyt puheena olevaa vuotta siinä määrässä\nsäätykokouksen selostusten vallassa, että muita pitempiä kirjoituksia\nvain harvoin lehteen mahtui, uutisosasto supistui mitä vähimpään\nalaan ja ulkomaan osasto niinikään. Eikä toimitusvoimat juuri muuhun\nriittäneetkään, kun lisävoimia ei kannattanut palkata. Muistaakseni\nCastrén toimi selostajana pappissäädyssä ja minä talonpoikaissäädyssä;\nmuiden säätyjen keskusteluista kerrottiin aamulehtien mukaan, ellei\nnäissä säädyissä ollut esillä jotain erittäin tärkeätä asiaa, jolloin\nsatunnaiset avustajat täytyi hankkia. Paljon työtä ja vaivaa antoi\nmyöskin arm. esitysten, anomus-ehdotusten ja valiokuntain mietintöjen\nsisällyksen selostaminen, se kun oli suoritettava niin lyhyesti kuin\nsuinkin. Ja valtiopäivät kestivät viidettä kuukautta, alkaen helmikuun\n6:na ja päättyen kesäkuun 15 p:nä.\n\nTässä vuosikerrassa on eräs Elias Lönnrotin lähettämä kirjoitus,\njoka mainittakoon sen tähden, että se on ainoa, minkä hän on\nU. Suomettaressa julaissut, ja samalla lienee hänen viimeinen\nsanomalehtikirjoituksensa. Hän siinä puolustaa Uuno Cygnaeusta\nsen moitteen johdosta, jonka alaiseksi Cygnaeus oli joutunut\neräiden lauseitten tähden, jotka hänen avauspuheensa kesäkuun 14\np:nä Jyväskylän kansakoulukokouksessa sisälsi ja jotka koskivat\nvaltiosäätyjen toimia kansakouluasioissa. Lönnrot ei tahdo kieltää,\nettä moitteeseen \"on jotain syytäkin, ja että hra yli-inspehtori\nsemmoisella hyvin tavallisella varovaisuudella, joka ei koskaan\noikein ilmoita mieltänsä, helposti olisi voinut kaiken jälkipuheen\nvälttää.\" Mutta muistaessaan \"kuinka paljon meidän tulee kiittää\nhra yli-inspehtori Cygnaeusta siitä, että kansakouluasiat maassamme\novat silläkään kannalla, kuin ne nykyään ovat, ei Lönnrot mielellään\ntahtoisi siihen moitintoon yhdistyä\". \"Luultavasti puuttui hra C:ltä\nsilloin tarkempia tietoja valtiopäiväin keskusteluista kansakoulun\nsuhteen, jonka tähden hän lienee tullut niistä lausumaan mitä oli\nmuilta kuullut\". \"Minun korvissani kuuluu liian kovalta syyttää häntä\nehdollisesta totuuden vääristelemisestä taikka tahallansa korttien\nsekoittamisesta, uskotellaksensa yleisöä, että säädyt olisivat\nkieltäneet kuntia rakentamasta ja itse kustantamasta kouluja vaikka\nkuinka tiheään. Sitä hänen mielessänsä olleen, en voi millään muotoa\nuskoa.\"\n\nKireistä paino-oloista huolimatta kirjoitettiin ahkerasti kieli-\nja kouluasioista, mutta se oli tehtävä mitä varovaisimmassa\nmuodossa, ettei sensuurin kova koura pääsisi näihin kirjoituksiin\niskemään. Tapahtuihan juuri tänä vuonna Helsingin normaalikoulun\nsuomalaisen osaston lopullinen lakkautus ja yksityisen alkeisopiston\nperustaminen sen sijaan. Kieliasian käsitteleminen lain ja oikeuden\nkannalta oli etupäässä Jaakko Forsmanin toimena, ja kouluasioista\nkirjoitti useimmiten Yrjö Koskinen. Muistakin kansanvalistustoimista\nkirjoitettiin, kansallisen kirjallisuuden kannattamisesta, kirjakaupan\nkehittämisestä y.m. Eikä taloudellistakaan alaa unohdettu.\nMaanviljelyksen ja kotiteollisuuden edistämistä ja avustamista\nharrastettiin, rautatie- ja kanava-suunnitelmia esitettiin,\nvakuutusasioita pohdittiin.\n\nNovelli-osastossa oli tänä vuonna kolme alkuperäistä kertomusta: K.J.\nGummeruksen \"uutelot\", \"Kaksi jouluaattoa\" ja \"Takaus\" sekä Theodolinda\nHahnssonin \"Kuuselan kukka\".\n\nIlmoitukset eivät nytkään suurta tilaa anastaneet, sillä niitä oli\ntavallisesti vain noin puolitoista palstaa.\n\nKauan ei saanut U. Suometar Castrénin kykyä, tarmoa ja taitoa hyväkseen\nkäyttää. Jo keväällä 1872 oli hänen rintatautinsa niin kiihtynyt,\nettä hänen täytyi lääkärin neuvoa noudattaen, lähteä Görbersdorfin\nkeuhkotautisten parantolaan Saksaan. Siellä ollessaan kirjoitti hän\nU. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa \"Kirkollinen asema\nSaksanmaalla\", \"Jesuitta-kysymys Saksassa\", \"Protestanttisesta kirkosta\nSaksassa\" ja \"Koulun eroittaminen kirkosta\". Mutta Görbersdorfissa\nei parantunut Castrénin terveys. Syksyllä sieltä palattuaan oli\nhän heikompi kuin sinne lähtiessään. Keuhkotauti oli jo pitkälle\nkehittynyt, voimat murtuneet. Vuoden loppuun asti hän kuitenkin vielä\notti osaa toimitustyöhön toimittaen ulkomaan osastoa. Sairaalaan\nsitten jouduttuaan, alkoi hän siellä kirjoittaa kansantajuista,\nkertoelman tapaista historiaa 1808-09 vuosien sodasta. Vielä niin\nheikkona ollessaan, että töin tuskin jaksoi kynää liikuttaa, jatkoi\nhän työtänsä. Huhtikuun 22 p. 1873 kuolema sen katkaisi, lopettaen\n27-vuotiaan toivehikkaan elämän.\n\nKun Castrén keväällä 1872 oli lähtenyt Saksaan, muutin minä kesäkuun 1\np. Antinkadun taloon n:o 20, missä sitten perheineni ja U. Suomettaren\ntoimiston kanssa asuin kolme vuotta. Tähän muuttoon oli syynä entisen\nasunnon vuokran kalleus, eikä suinkaan se \"atentaatti\", joka minua\nsiellä oli kohdannut pari kuukautta ennen muuttoa. Eräänä pimeänä\niltana tuli nyrkinkokoinen kivi lentäen ikkunalasien läpi toimisto- eli\ntyöhuoneeseeni ja osui asettumaan aivan keskelle kirjoituspöytääni.\nOnneksi en sattunut silloin olemaan työssä pöydän ääressä, vaan olin\npari minuuttia ennen mennyt vaimoni huoneeseen. Mutta lamppu paloi\npöydällä, joka ei seisonut ikkunan edessä, vaan keskellä lattiaa.\nOikeaan paikkaan oli ilkiö siis tähdännyt ja osunut. Yllyttikö häntä\ntähän toimeen viha \"fennomaneja\" vastaan vaiko pelkkä pahanteon halu,\nse jäi arvaamatta, kun ilkiötä ei ilmi saatu.\n\nUusi asuntoni sijaitsi syrjässä, joka seikka vaikutti, että U.\nSuomettaren avustajat ja ystävät nyt harvemmin kuin ennen kävivät\ntoimistossa. Ja jo naimisiin mentyäni oli se muutos tapahtunut, että\ntoimituskokouksia ei enää aina pidetty minun asunnossani, vaan usein\nmyöskin Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin luona. Eikä niitä enää\npidetty niin säännöllisesti kuin edellisinä vuosina, johon osaksi\noli syynä Morgonbladetin syntyminen 1872 vuoden alussa, mikä lehti\nsekin vaati Helsingin suomenmielisten tukea ja apua. Niinpä Rein\ntykkänään siirtyi Mbl:in avustajain piiriin, ja heidän neuvotteluihinsa\nkutsuttiin usein niitäkin, jotka U. Suomettaren avustajina pysyivät.\n\nV. 1873 ei tapahtunut mitään muutosta U. Suomettaren ko'ossa, eikä\nilmestymistavassa, mutta kyllä toimituksessa. Castrénin poistuttua\nei toista vakinaista toimittajaa hänen sijaansa kohta hankittu.\nTilausilmoituksen alla oli tosin minun nimeni rinnalla nimi Jaakko\nForsman, ja hän kyllä nyt, niinkuin ennenkin ja elämänsä loppuun\nasti, oli lehden varmin tuki ja turva antamillaan kirjoituksilla ja\nneuvoilla, mutta säännölliseen, jokapäiväiseen toimitustyöhön ei\nhän koskaan ottanut osaa. Siihen ei hänellä ollut aikaa eikä halua.\nVäliaikaisena apulaisenani oli muistaakseni ainakin jonkun aikaa nuori\nylioppilas Tyko Hagman. Toimitusvoimain heikontumisesta kärsi etupäässä\nulkomaan osasto. Mutta pääkirjoituksissa ei mitään väsähtymistä\nollut huomattavissa, sillä niissä antoivat alttiisti apuansa lehden\npalkattomat avustajat. Maaseutukirjeitten tulva oli vielä suurempi kuin\nennen, osoittaen että lehdellä oli eri paikkakunnissa paljon hyviä\nystäviä, jotka tahtoivat sen menestystä edistää.\n\nMaaliskuun 2 p:nä oli edellisenä vuonna perustetun suomalaisen\nteatterin ensimäinen näytäntö Helsingissä, ja näytäntöjä annettiin\ntäällä sitten kaksi kertaa viikossa maalis- ja huhtikuun kuluessa\nsekä syyskuun alusta lokakuun keskivaiheille asti. Mainitsen sen\ntässä sen tähden, että nämä näytännöt antoivat minulle lisätyötä,\nminun kun myöskin täytyi olla teatteri-arvostelijana, johon toimeen\ntietysti olin aivan tottumaton. Muutoin suomalainen teatteri silloin ja\nvast'edeskin muodostui tämän kaupungin suomalaisen yleisön valiojoukon\nsäännölliseksi yhtymäpaikaksi. Siellä tapasin tavallisesti useimmat\nU. Suomettaren avustajat, jotenka näytäntöjen väliaikoina voitiin\nneuvotella lehtemmekin asioista.\n\nHelsingin kirjeitten luvun vähennystä osaksi korvasivat ne\n\"Puustakatsojan\" kirjeet, jotka kirjallistakin toimintaa harjoittava\npoliisikomisarius D. Airaksinen sujuvalla kynällä joskus piirsi \"neiti\nSuomettarelle\", käsitellen päivän tapahtumia. Novelli-osastossa oli\ntänäkin vuonna alkuperäinen tuote, Theodolinda Hahnssonin \"Vanhan tädin\nkertomus\". Mutta suurimman osan tätä osastoa täyttivät N. Hauvosen\nsuomentamat, Z. Topeliuksen \"Välskärin juttuihin\" kuuluvat kertomukset\n\"Siniset\", \"Pakolainen\" ja \"Erään nimen varjo\".\n\nVasta syyskuun alussa sain taas vakinaisen apulaisen. Yrjö Koskisen\nehdotuksesta otettiin siihen toimeen maisteri Konrad Fredrik Stenbäck\n(Kivekäs), joka sittemmin ollessaan 28 vuotta \"Kaiun\" toimittajana,\nniin pontevasti ajoi suomalaisuuden asiaa pohjan perillä.\n\nTämä sama Stenbäck oli oman kertomansa mukaan vielä muutamia\nkuukausia ennen kuin hän U. Suomettaren toimittajaksi rupesi ollut\n\"suomikiihkoisuuden uskoon heräämätön pakana\" ja kuulunut pohjalaisen\nosakunnan ruotsinmieliseen vähemmistöön, vaikka osakunnan inspehtorina\noli Yrjö Koskinen ja kuraattorina Viktor Calamnius. Mutta edellinen\nnäistä sai hänet lopulta kuitenkin kääntymään oikealle tielle, ei\npersoonallisen vaikutuksen kautta, vaan äsken ilmestyneen Suomen\nhistorian oppikirjansa voimalla, joka nuoreen Stenbäckiin, niinkuin\nmoneen muuhunkin nuorukaiseen, istutti lujan luottamuksen kansamme\ntulevaisuuteen ja sen kykyyn luoda itselleen omaperäinen kulttuuri.\nJa siitä hetkestä asti hänessä paloi tuo \"luopioissa\" tavallinen into\nsaada töin ja toimin osoittaa entinen kantansa vääräksi.\n\nTyönjako tuli nyt olemaan sama kuin Castrénin aikana. Stenbäckin osaksi\njoutui ulkomaan osasto, \"kaikenlaiset\" tuossa laajemmassa merkityksessä\nsekä nuo kiusalliset \"lailliset ja viralliset ilmoitukset\". Väliin\npääsivät hänen tekemänsä laajemmat selostukset tärkeimmistä\nvaltiollisista tapahtumista pääkirjoituksen kunniasijalle, taitavasti\nkirjoitettuja kun olivat. Oikoluku oli meillä yhteisenä huolena.\n\nNyt äskettäin pyydettyäni Kivekästä virkistämään minun muistoani\npanemalla paperille mitä hän muistaa yhteistyöstämme, on hän\nystävällisessä vastauskirjeessään myös kertonut muutamia\nyksityistapauksia. Olin kehoittanut häntä joskus kirjoittamaan\nkotimaisiakin asioita koskevia pääkirjoituksia ja kerran aineeksi\nehdottanut epäkohdat kyytilaitoksessamme, kun arvelin hänen,\nmaalaisoloihin perehtyneenä miehenä, niistä jotain tietävän.\nPahasti oli hän hämmästynyt. Mitäpä hän, Kantin filosofiaa ja\nVischerin estetiikkaa lukenut, parnasson kukkuloilla vaeltanut\nmaisterismies mitään tietäisi alhaisessa jokapäiväisyyden laaksossa\nsijaitsevista kestikievareista kyytihevosineen, vaikka olikin niitä\nhyväkseen käyttänyt matkoillaan kotinsa ja koulukaupungin välillä.\n\"Veikkonen, en osaa niistä kirjoittaa sanaakaan.\" Ja muutamaan\nmuuhun samanlaiseen ehdotukseen oli hänen täytynyt antaa sama kalpea\nvastaus. — Hänen tehtyään erään erehdyksen ja koetettuaan puolustautua\ntietämättömyydellään, olin hänelle lausunut: \"Veikkonen, kaikkea ei voi\ntietää, mutta aina tulee tietää, ettei tiedä ja mistä milloinkin oikeat\ntiedot ovat saatavissa.\" Ja se oli, sanotaan kirjeessä, \"kultainen\nsana, jyvä, joka jäi itämään\".\n\nKun ei varsinaista toimistoa ollut, vaan kumpikin toimittaja suoritti\ntyönsä omassa asunnossaan, emme joka päivä tavanneetkaan toisiamme.\nMutta hyvin sentään sujui yhteistyö ja keskenämme vallitsi hyvä sopu.\nNimellinen toimisto siirtyi kesäkuun 1 p:nä 1875 Annankadun taloon n:o\n12, missä työhuoneeni oli siksi iso, että se voitiin verholaipiolla\njakaa kahteen osaan, joista ulkopuolinen teki toimiston virkaa.\n\nYrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin rinnalla oli tähän aikaan, ja siksi\nkun hän senaattoriksi tuli, ahkerana avustajana pääkirjoitusten\nosastossa tohtori Ignatius, joka mieluimmin liikkui tilaston alalla,\nmutta usein myöskin avusti Hels. Dagbladin ja muiden ruotsinmielisten\nlehtien lakkaamattomain hyökkäysten vastustamisessa. Yrjö Koskisen\nkirjoitukset vv. 1874-75 koskivat useimmiten raha-asioita, viinaveroa,\nlahjoitusmaalainaa, uutta rautatielainaa, Suomen pankkia ja\nrahalaitosta y.m. Jaakko Forsmanin huomattavimmista kirjoituksista\nnäinä aikoina mainittakoon hänen seikkaperäinen ehdotuksensa\nkihlakunnan-oikeuksien uudestajärjestämiseksi ja perusteellinen\narvostelunsa hallituksen asettaman komitean samaa uudistusta\ntarkoittavasta ehdotuksesta, sekä kirjoitussarjat kihlakunnanoikeuksien\nsuomalaisista pöytäkirjoista ja kyytivelvollisuudesta.\n\nEdellisessä äsken mainituista vuosikerroista on Agathon Meurmanin\nensimäinen U. Suometarta varten tehty kirjoitus. Sen otsakkeena\non \"Erään ikävän tapauksen johdosta\", ja sen on aiheuttanut Oulun\nalkeisopiston muuttaminen ruotsinkieliseksi, ja ne kurjat keinot,\njoilla tämä muutos aikaan saatiin. Kirjoitus on pitkä, kolmen\nnumeron läpi kulkeva. Siinä luodaan ensinnä yleinen katsaus siihen,\nmiten muissa maissa aineellisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia\nuudistuksia ajetaan. Siirtyen sitten oman maamme oloihin, huomauttaa\ntekijä, että yhteiskunnallinen uudistustyö meillä uhkaa tuottaa\narvaamattomia vaaroja. Se saattaa intohimot kiihtymään siihen määrään,\nettä oikeutta ja kohtuutta loukataan sekä isänmaan yhteistäkin\netua ollaan unohtamaisillaan. Mitä ikinä suomalaisuus lieneekin\nsaanut aikaan, ei se vielä ole yleisessä mielipiteessä saavuttanut\ntarpeellista sijaa. Kun kerran yleinen mielipide on tarpeeksi\nvarttunut, haihtuvat vastukset kuin sumut ilmassa. Vähemmistö ei voi\nkoskaan pitkiä aikoja hallita enemmistöä, jollei tämä enemmistö ole\nkelvoton ja kykenemätön. Vaaditaan suomalaisuuden ystäviltä hartaampaa\ntyötä, suurempaa uhrautumista, palavampaa isänmaan-rakkautta, ja\nsilloin ei ole epäilemistä, että tulevaisuus ja voitto ovat heidän,\nsitä pikemmin mitä hurjempiin keinoihin heidän vastustajansa ryhtyvät.\n\nMuista samassa vuosikerrassa olevista kirjoituksista mainittakoon\nmaisteri Jaakko Svanin (Päivärinta) tekemä sarja kirjoituksia\n\"Kuvaamataiteista Suomessa\", pastori Wilh. Lindstedtin (Loimaranta)\n\"Historiallinen silmäys Ilmajoen maamiesseuran 70-vuotiseen\nvaikutukseen\" sekä ne erinomaisen hauskat, vilkkaasti ja taitavasti\nsommitellut kirjeet, jotka A. Almberg, kesällä ulkomaille\nmatkustettuaan, lähetti Tukholmasta, Köpenhaminasta, Hampurista,\nBerlinistä, Dresdenistä ja Pragista. Seuraavana vuonna tuli näitä\nkirjeitä lisää Pragista, Wienistä, Venetsiasta sekä Budapestistä,\nDebreczinistä ja muualta Unkarista, jotta niiden luku yhteensä\nnousi 41:een. Ja niihin liittyi sitten pitkä sarja \"Matkamuistelmia\nUnkarista\", jotka jatkuivat vielä vuosikerrassa 1876. Kirjeet ja\nmatkamuistelmat Unkarista sitten täydennettyinä muodostivat sen\narvokkaan teoksen, jonka Almberg julkaisi nimellä \"Unkarin maa ja\nkansa\" ja joka saattoi tämän heimokansan olot ja luonteen tutuiksi\nmeille suomalaisille. U. Suomettarelta ei noiden lukuisain kirjeiden\nja matkamuistelmain tekijä pyytänyt eikä saanut mitään palkkiota, ja\nniiden julkaiseminen tässä lehdessä oli siten ehkä parin tuhannen\nmarkan lahja yhteisen asian hyväksi. Eivät fennomanit siihen aikaan\nolleet tottuneet kirjallisesta työstään palkkaa saamaan.\n\nHelsingin kirjeitä ei U. Suomettaressa vv. 1874 ja 1875 ollut\nainoatakaan. En muista mistä syystä. Novelli-osastoa hoiti näinä\nvuosina parhaasta päästä minun vaimoni, siihen lyhentämällä suomentaen\nkuuluisan sissipäällikön Stefan Löfvingin päiväkirjan, joka ruotsiksi\noli julaistu \"Lähteissä Ison-vihan historiaan\", sekä englannin\nkielestä suomentaen kertomukset \"Radanvaihtaja\", \"Lehti Myrskyssä\"\nja \"Jäätyneellä syvyydellä\". K.J. Gummerukselta oli kaksi lyhyttä\nkuvaelmaa, \"Pikku Laurin salaisuus\" ja \"Peritäänkö vihakin\".\n\nTilaajain ja ilmoitusten määrä oli vähitellen noussut niin, että\nuskallettiin ajatella lehden laajentamista, varsinkin kun sanomalehtien\nennen kohtuuttomat postimaksut nyt oli alennettu. Nelipalstaisena\nilmestyi U. Suometar ensi kerran joulukuun 16 p:nä 1874, jolloin\nseuraavan vuosikerran tilausilmoitus julaistiin. Laajennuksesta\nmainittaessa lausutaan se vakaumus, että lukijakunta sen johdosta\nmelkoisesti lisääntyy. \"Se aika, jolloin jokapäiväinen lehti Suomen\npääkaupungissa voipi suomenkin kielellä tulla mahdolliseksi, on\nainoastaan tällä tavalla vähitellen lähestyvä.\"\n\nU. Suomettaren tilaus- ja ilmoituskonttori, joka vuodesta 1871 oli\nollut Vaseniuksen kirjakaupassa, muutettiin vuoden 1875 alussa\nkauppias Grashoffin myymälään, Pohjois-Esplanaadikatu 39, jossa\nmyytiin Singerin neulomakoneita. Vanhassa paikassa lehden asioita\nhoiti kirjakaupan henkilökunta, mutta nyt oli niitä varten palkattava\neri konttoristi, jonka käytettävänä oli U. Suomettaren omistama pöytä\nja sanomalehtihylly. Konttoristiksi tuli neiti Augusta Hellsberg\n(laamanninrouva Tranberg).\n\nEdistysaskeleena on mainittava sekin, että, kun minä samana vuonna\nmuutin Annankadun taloon n:o 12, siihen työhuoneeni puoliskoon, joka\nteki toimiston virkaa, U. Suomettaren kustannuksella hankittiin tukeva\nja kunnollinen pulpetti, joka ei kuitenkaan uusi ollut. Sen huojuvan\nromun, joka oli lehden ainoa omaisuus silloin kun minä toimittajaksi\ntulin, korjasi omakseen jo v. 1871 sen teettäjä, U. Suomettaren\nensimäinen toimittaja Almberg, koska minä naimisiin mentyäni en\nkehdannut sitä viedä uuteen asuntooni. Hänen huvilassaan se vieläkin on\nnähtävissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1876 alusta U. Suometar laajennettiin siten, että lisälehtiä\nannettiin joka lauantai, jotenka lehti nyt säännöllisesti ilmestyi\nneljä kertaa viikossa.\n\nToimituksessa tapahtui taas muutos. Stenbäck erosi kesäkuun alussa,\nlähteäkseen ulkomaille ja ruvetakseen, sieltä palattuaan, Oulun\nViikko-Sanomain toimittajaksi. Hänen sijaansa tuli väliaikaiseksi\napulaisekseni taas Tyko Hagman, joka nyt oli perehtynyt\nsanomalehti-työhön ollessaan Ilmarisen ja Pietarin Sanomain\naputoimittajana sekä Morgonbladetin referenttinä.\n\nNiistä tämän vuosikerran pääkirjoituksista, jotka eivät koskeneet\nkansallisuus-, kieli- ja kouluasioita, mainitsen Yrjö Koskisen\nkirjoitukset markan nostamisesta silloisesta alennustilastaan, Jaakko\nForsmanin kirjoitussarjan kuolemanrangaistuksesta, laamanni Forsströmin\narvostelun uuden rikoslain ehdotuksesta, Ignatiuksen muistelmat\ntilastollisesta kokouksesta Budapestissä ja Almbergin kuvaukset\nkansallisista oloista Unkarissa.\n\nUutuus oli, että Jaakko Forsman otti vaivakseen säännöllisesti vastata\nniihin monituisiin, etupäässä lainopillisia seikkoja koskeviin\nkysymyksiin, joita lukijakunnan puolelta ehtimiseen toimitukselle\nlähetettiin. Mutta kauan ei hän jaksanut tätä tointa jatkaa, sillä\nnoita kysymyksiä alkoi tulvata niin tuhkatiheään, että niihin\nvastaaminen olisi vaatinut liian paljon aikaa ja työtä. Kysyminen on\nhelppo asia, mutta oikean vastauksen antaminen usein hyvinkin vaikeata.\n\nKesäkuulla oli ensimäinen kirkolliskokous Turussa. Sen keskusteluista\ntahtoi yleisö saada tarkat selostukset, jotka paljon tilaa U.\nSuomettaren ahtaista palstoista veivät. Selostajana oli muistaakseni\ntohtori A.V. Jahnsson. Ja kirkolliskokouksen juuri päätyttyä\nalkoi Helsingissä ensimäinen ja tähän saakka ainoa Suomen yleinen\nteollisuusnäyttely, jonka monien osastojen kuvaileminen ja\narvosteleminen kysyi paljon työtä. Siinä antoi taitavaa apuansa\ninsinööri W.V. Forsman, Helsingin teollisuuskoulun nykyinen johtaja.\n\nSe ruotsalainen leima, minkä toimikunta oli tälle näyttelylle antanut,\nsynnytti suomalaisessa yleisössä oikeutettua mielipahaa ja suuttumusta.\nAvajaisissa ei sanaakaan suomea lausuttu. Suurin osa esineistä oli\nvarustettu yksistään ruotsinkielisillä osotteilla. Alussa ei ollut\nsuomenkielisiä luettelojakaan saatavissa. Kaikkialla näyttelyn alueella\nvallitsi ruotsi. 132 kansalaista julkaisi U. Suomettaressa jyrkän\nvastalauseen sen johdosta, että suomenkieli siten syrjäytettiin ja sen\nhalveksimista julkisesti osotettiin.\n\nSe ilo, jonka kansassamme herätti keisarin, keisarinnan ja\nperintöruhtinaan käynti näyttelyssä ja heidän olonsa Helsingissä,\nilmeni tietysti U. Suomettaressakin, joka niin tarkkaan kuin\nmahdollista kertoi kaikista niistä juhlallisuuksista, jotka täällä\nkeisarillisten kunniaksi toimeenpantiin.\n\nTeollisuusnäyttelyn yhteydessä oli teollisuuden harjoittajain\nkokous elokuun loppupuolella, ja sitten syyskuun alussa yleinen\nmaanviljelyskokous, niinikään Helsingissä. Ei siis sinä kesänä\npääkaupungin sanomalehdiltä puuttunut kirjoitusten aineita eikä niiden\ntoimittajille kesärauhaa suotu.\n\nKatsaukset päivän tapahtumiin ilmestyivät nyt \"Helsingin kirjeitten\"\nyhteisnimellä, järjestysnumerolla varustettuina ja jotenkin\nsäännöllisesti kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta \"Matti\" ei\nvielä esiintynyt; kronikoitsija oli nimetön. Maaseutukirjeitä oli\nviljalta; joskus seitsemänkin samassa numerossa. Koko vuosikerran\nnovelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin romaani\n\"Quentin Durvard\".\n\nAlkoi vuosi 1877. Tulossa oli se tärkeän tärkeä säätykokous, jossa\nasevelvollisuusasia oli ratkaistava, ja syttymäisillään Venäjän ja\nTurkin välinen sota.\n\nValtiopäivien tähden, jotka alkoivat tammikuun 22 p:nä ja joiden\nluultiin saavan työnsä suoritetuksi kesään mennessä, ilmestyi U.\nSuometar vuoden alusta toukokuun loppuun asti joka arkipäivä siten,\nettä annettiin kolme päälehteä ja yhtä monta lisälehteä viikossa.\nSuomalaisella yleisöllä oli nyt tämän \"valtiopäiväpainoksen\"\ntilaamisella tilaisuus osottaa, missä määrin se jokapäiväistä lehteä\nkaipasi ja kannatti. Mutta nekin, jotka tilasivat kolmipäiväisen\npainoksen, saivat kaikki lisälehdet, vaikka edellisen päivän lisälehti\ntuli heille vasta seuraavan päivän päälehden kanssa. Viikkopainos\nlakkautettiin.\n\nToiseksi toimittajaksi oli tohtori Frith. Perander suositellut maisteri\nWilho Soinia, joka vuoden alusta ryhtyikin toimeen, missä hän sitten\nuskollisesti pysyi 27 vuotta, taidollaan, sujuvalla ja terävällä\nkynällään sekä uupumattomalla työkyvyllään tehokkaasti vaikuttaen U.\nSuomettaren edistykseen. Ollen tullessaan vielä hyvin nuori, vasta\n21-vuotias, ja sanomalehtityöhön aivan tottumaton, tarvitsi hän\nkyllä ensi aikoina opastusta; mutta pian hän tehtäviinsä perehtyi.\nYhteistyötämme suuresti helpotti se seikka, että hän joutui asumaan\nsamassa talossa, mihin minä kesäkuun 1 p:nä samana vuonna muutin,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkatu 4, ja\njossa lehteämme nyt sekä toimitettiin että painettiin. Ja siellä hän\nasui syksyyn asti 1881.\n\nVaikka U. Suometar alkupuolella vuotta ilmestyikin 6-päiväisenä,\nanasti valtiopäiväin toiminnan selostaminen silloin melkoisen osan sen\npalstoista. Arm. esitysten sisällyksestä teki Jaakko Forsman taitavasti\nselkoa jatkuvissa \"katsahduksissa\" niihin sekä kirjoitti niinikään\nsarjan \"silmäyksiä\" valtiopäiväin toimintaan. Talonpoikaissäädyn\nkeskustelut selosti laajalti Almberg, joka silloin ensi kertaa\noli tämän säädyn tulkkina. Oma selostaja oli U. Suomettarella\nmyöskin pappissäädyssä, ylioppilas J.G. Sonck. Mutta aatelis- ja\nporvarissäätyjen keskusteluista kerrottiin, paitsi poikkeustapauksissa,\nniinkuin ennenkin aamulehtien mukaan. — Valtiopäivät keskeytettiin\ntoukokuun 31 p:nä ja jatkettiin sitten lokakuun 1 pistä seuraavan\nvuoden tammikuun 23 päivään asti.\n\nAsevelvollisuus-asiaa valaistiin useissa pääkirjoituksissa\nesittämällä, mitenkä sotalaitos muissa maissa on järjestettynä, mitä\nsotalaitokset tavallisesti maksavat ja kuinka asevelvollisuus meillä\nolisi järjestettävä, ettei se kansaamme liiaksi rasittaisi. Pitkä\nasevelvollisuus-valiokunnan mietintö tietenkin kokonaisuudessaan\njulaistiin.\n\nSota Venäjän ja Turkin välillä julistettiin huhtikuun 24 p:nä, ja\nsiitä asti oli U. Suomettaressa säännöllisesti joka numerossa eri\nosasto \"Sotatantereelta\", joka väliin paisui hyvinkin pitkäksi ja jota\nSoini taitavasti ja huolellisesti toimitti. Kun Suomen kaartikin oli\nsotaan lähtenyt, kävivät sotasanomat kansallemme erityisesti mieltä\nkiinnittäviksi.\n\nKesäkuun 20 pistä alkaen ilmestyi lehtemme vaihdellen 5- ja\n4-palstaisena, syksystä lähtien säännöllisesti 5-palstaisena.\nValtiopäivät ja sota tähän laajennukseen yhteisvoimin pakottivat, ja\ntilaajain sekä ilmoitusten arvaamattomasti kasvanut määrä myöskin\nsiihen velvoitti. Tilaajamäärä, joka edellisenä vuonna oli 3,500,\noli nyt yht’äkkiä noussut 6,500:een, s.o. lisääntynyt melkein\nkahdenkertaisesti.\n\nUutena avustajana tänä vuonna on mainittava insinööri Ossian Bergbom\n(senaattori Wuorenheimo), joka julistavaksi antoi sarjan kirjoituksia\n\"toisarvoisista rautateistä\".\n\nSamana vuonna esiintyi \"Matti\" Helsingin kirjeen alle tammikuun 26\np:nä. Tämä kirje on Agathon Meurmanin kirjoittama. Hän siis keksi\nsen nimen, jota kaikki Helsingin kirjeiden sepittäjät sittemmin ovat\nomanaan käyttäneet.\n\nNovelli-osastossa oli tänä vuonna Julius Krohnin suomentama Mauri\nJókain \"Pakolaisen päiväkirja\", vaimoni suomentamat Wilhelmina v.\nHillernin \"Kotka-Vappu\" ja H. Drachmannin \"Kaksi laukausta\", sekä\nDickens'in \"Sokea sisareni\", jonka suomentajan nimeä en muista.\n\n1878 vuoden tilausilmoituksessa sanotaan: \"Se suuri tilaajamäärä,\njonka Uusi Suometar viime vuonna sai, antaa syytä siihen toivoon,\nettei jokapäiväiseltä suomenkieliseltä lehdeltä enää tulisi puuttumaan\ntarpeellista kannatusta, jos vaan taloudelliset olot olisivat paremmat\nkuin nykyään. Uuden Suomettaren toimitus oli jo aikonut muuttaa tätä\nlehteä tämän vuoden alusta jokapäiväiseksi, mutta huono vuodentulo\ntämän aikomuksen kumosi. Olisi nimittäin mahdotonta antaa jokapäiväistä\nlehteä nykyiseen helppoon hintaan, ja nyt, kun kaikkialla Suomessa\nrahanpuutetta valitetaan, hinnankorotus varmaankin pakottaisi useita\nluopumaan kalliintuneen lehden tilaamisesta. Toimitus on sen tähden\nkatsonut parhaaksi vielä tällä kertaa jättää tilaushinnan entiselleen,\nmutta, siinä toivossa että tilaajamäärä pysyy yhtä suurena kuin viime\nvuonna, päättänyt antaa viisi lehteä viikossa siten, että niiden\nkolmen numeron rinnalla, jotka niinkuin ennenkin viikon kuluessa\nilmautuvat, joka viikko annetaan kaksi lisälehteä.\" — Ero hinnassa\nja jakojärjestyksessä viisi- ja kolmipäiväisen painoksen välillä\ntuli olemaan sama kuin edellisen vuoden \"valtiopäiväpainoksen\" ja\nkolmipäiväisen painoksen välillä.\n\nValtiopäivät vielä jatkuivat ja sota jatkui, edelliset kuitenkin enää\nvain kolme viikkoa.\n\nEi ollut uuden vuoden alkaessa vielä selvillä, saataisiinko säädyissä\naikaan yksimielinen päätös asevelvollisuus-asiassa, sillä vastustajia\noli kaikissa säädyissä ja varsinkin ritaristossa ja aatelissa, jotka\nvastustajat tahtoivat sotalaitoksemme pohjana säilyttää vanhaa\nruotujakolaitosta. Valiokunnan ehdotus säätyjen eriävien päätösten\nyhteensovittamiseksi jaettiin tammikuun 8 p:nä ja keskustelut siitä\nkestivät saman kuun 16 päivään asti. Se oli mieltä jännittävä viikko.\n\nPolttavaksi kysymykseksi kävi myöskin sodan uhka Englannin puolelta.\nJos tämä mahtava merivalta, niinkuin uhkasi, Turkin liittolaisena\nolisi sekaantunut kiivaimmillaan riehuvaan sotaan, niin olisi varmaan\nSuomikin joutunut sodan pyörteeseen ja saman kovan kohtalon alaiseksi\nkuin itämaisen sodan aikana 1850-luvulla. Tämä arveluttava valtiollinen\nasema ja sen mahdolliset vaikutukset maamme taloudelliseen tilaan,\njoka muutoinkin oli kireä, antoivat aihetta useihin kirjoituksiin\nU. Suomettaressa, ja niinikään ne lapsellisen löyhät tuumat\nristeilijälaivain hankkimisesta y.m., joita \"liberalit\" esittivät\nmaamme suojelemiseksi uhkaavalta vaaralta.\n\nJaakko Forsman oleskeli suurimman osan tätä vuotta ulkomailla\nopintoja varten. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti Yrjö Koskinen,\nkäsitellen parhaasta päästä valtiollisia ja taloudellisia asioita.\nMainitsen hänen kirjoituksensa silloisista rahaseikoista, uuden\nkultarahan merkityksestä ja Suomen pankin kuukaustauluista. A. Meurman\noli nyt niinikään innokkaana avustajana, antaen kirjoitussarjat\n\"meidän liberaleista\", siviiliavioliitosta, yliopistollisista\noloista, katoolisuudesta Ruotsissa, siveellisestä rappeutumisesta,\nkristinuskosta ja työväestä, y.m. Avustajain joukkoon liittyi\nkansakouluntarkastaja O. Hynén (kanslianeuvos Hynninen), joka\njoskus ennenkin oli U. Suomettareen kirjoittanut. Professori A.F.\nGranfelt julkaisi kirjoitussarjan \"Asevelvollisuus ja kristityn\nomatunto\". Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen kirjoitti\nkansakoulunopettaja K. Verkko. Oppikoulu-asia antoi edelleen kylläksi\npuheen ainetta, nyt erittäin kouluolot Mikkelissä ja Viipurissa.\n\nUlkomaan osasto vaati jatkuvan sodan tähden paljon tilaa, niinkuin\nedellisenäkin vuonna. Pääkirjoituksissakin väliin luotiin katsauksia\nsodan vaiheisiin. Kirjeitä ulkomailta oli runsaasti. Niinpä kirjoitti\ntohtori E. Aspelin (valtioneuvos Aspelin-Haapkylä) pitkän sarjan\nkirjeitä Pariisista ja oli luultavasti myöskin se U. Suomettaren\n\"lähettämä kirjeenvaihtaja\", joka ilman nimimerkkiä toimitti hauskat\nkertomukset samaan aikaan Pariisissa olevasta maailman-näyttelystä.\nDresdenistä ja muualta Saksasta lähetti kaksitoista kirjettä K.G.B.; en\nmuista kuka tämän nimimerkin käyttäjä oli.\n\n\"Helsingin kirjeet\" sepitti tänä vuonna, niinkuin sitten viisitoista\nvuotta eteenpäin, parhaasta päästä Almberg. Mutta niin ahkera, kuin\nseuraavina vuosina, ei \"Matti\" vielä ollut; sai vuoden kuluessa vain 24\nkirjettä kynästään. Novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama\nWalter Scottin \"Perthin kaunotar\".\n\nLehden konttori muutettiin nyt puheena olevana vuonna kaksi kertaa:\nensinnä vuoden alussa Grashoffin myymälästä L. Thuringin konttoriin,\nUnioninkatu 26, ja sitten toukokuun 30 p:nä omaan huoneistoon ja samaan\ntaloon, missä se vieläkin on, vaikka nyt väljemmässä huoneistossa.\nSiis oma konttori, niinkuin muillakin pääkaupungin lehdillä! Eteenpäin\nmentiin. Mutta toimisto-huonetta ei vieläkään ollut toista kuin minun\nyksityinen työhuoneeni.\n\nTilaajamäärä pysyi 1878 melkein yhtä korkeana kuin 1877; vaan seuraa\nvana vuonna tapahtui surkea taka-askel, jonka epäilemättä vaikutti\netupäässä yleinen rahanpuute maassamme, mutta osaltaan myöskin se,\nettei enää ollut olemassa tiedonhalua niin kiihoittavia seikkoja, kuin\nolivat olleet asevelvollisuus-asian odotettava ratkaisu sekä Venäjän ja\nTurkin välinen sota. Tilaajain luku laskeutui 3,800:aan.\n\nJärkevästi siis meneteltiin, kun U. Suometarta ei nytkään vielä\nmuutettu jokapäiväiseksi eikä aamulehdeksi. Annettiin vain, niinkuin\nedellisenäkin vuonna, kolme päälehteä ja kaksi lisälehteä viikossa.\nMutta eri päivinä ilmestyviä lisälehtiä ei nyt enää voitu antaa\nkolmipäiväisen painoksen tilaajille, sillä postilaitos oli keksinyt\nsen tempun, että lisälehdistä vaati eri maksua silloinkin, kun niitä\nei erikseen lähetetty, vaan edellisen päivän lisälehti liitettiin\nseuraavan päivän päälehteen. Jos lisälehdet nyt olisi annettu\nkolmipäiväisenkin painoksen tilaajille, tilaushintaa korottamatta,\nniin olisi sen hinnasta melkein toinen puoli mennyt postimaksuihin.\nTästä ikävästä pulmasta selvittiin siten, että lisälehdet sisällyksensä\npuolesta pidettiin ihan erillään päälehdistä ja seuraavassa päälehdessä\naina lyhyesti mainittiin edellisen päivän lisälehdessä olleet\ntärkeimmät uutiset, jommoinen järjestys tuotti suurta hankaluutta\ntoimitustyössä. Yksinkertaisin keino olisi tietysti ollut se, että\nkolmipäiväinen painos olisi lakkautettu ja lisälehdet muutettu eri\nnumeroiksi. Mutta ei tahdottu siten vieroittaa niitä lukijakunnasta,\njoiden varat eivät sallineet viisipäiväisen lehden tilaamista.\n\nUseat kirjoitukset tässä vuosikerrassa koskivat asevelvollisuuden\ntoimeenpanoa. Huomautettiin eri kirjoituksissa, kuinka tärkeätä on,\nettä sotalaitoksen järjestämisessä tarkasti valvotaan, ettei se joudu\npilalle huonon ja epäkansallisen hallinnon kautta, että siveellinen\nhenki tulee siinä ensi hetkestä asti vallitsemaan, että kartetaan\ntarpeetonta kovuutta ja tylyyttä, että kaikki yli- ja alipäälliköt\nsekä siviilivirkamiehet osaavat miehistön kieltä. Oli säädettävä se\noppimäärä, joka kansakoulua käyneet oikeuttaisi asevelvollisuuslain\nmyöntämään helpotukseen palvelusajassa, ja tätä seikkaa pohdittiin\nU. Suomettaressakin. Kasarmipaikkain valinta antoi myös aihetta\nmielipiteiden vaihtoon sanomalehdissä.\n\nVenäläisten lehtien rynnäköt Suomen asemaa ja oikeuksia vastaan\nkävivät tähän aikaan niin kiivaiksi, että meidän maamme sanomalehtien\ntäytyi useammin kuin ennen ottaa ne huomioon ja niitä torjua mikäli\nsensuuri sitä salli, eikä U. Suometarkaan tätä tehtävää laiminlyönyt.\n\"Peterburgskia Vedomosti\", mikä silloin useimmin hyökkäsi Suomea\nvastaan, piti \"uudenaikaisia fennomaneja\" venäläisten pahimpina\nvihollisina täällä.\n\nUlkomaalta keväällä palattuaan, antoi Jaakko Forsman taas entiseen\ntapaansa tehokasta apua toimitukselle, kirjoittaen m.m. asianajajista\nrikosasioissa ja Saksassa tekemiensä tutkimusten nojalla pitkän\nkirjoitussarjan sosialismista.\n\nA. Meurmanilta on tässä vuosikerrassa suuri joukko kirjoituksia, joista\nmainitsen seuraavat: Asevelvollisuudesta, Tulevaisuuden puolueet\nSuomessa, Keskipuolue Suomessa, Mietteitä nykyisen taloudellisen aseman\njohdosta, Papit ja kansakoulunopettajat.\n\nYrjö Koskinen arvosteli uuden koulukomitean ehdotuksia ja\nkirjoitti maanpalstoittamisesta, uudesta veronpanosta Karjalassa,\nkruununrästeistä ja niiden kannosta y.m. Olipa hän myöskin U.\nSuomettaren kertojana Pielisten kanavan avajaisissa ja kirjoitti niistä\npitkän ja hyvin hauskan kertomuksen.\n\nIgnatius antoi niinikään monta arvokasta kirjoitusta: Kuinka Suomen\nkansa asuu, Lasten kuolevaisuus Suomessa, Maanviljelystiedustelusta\nUudellamaalla, Pääoman vaikutuksesta työn tuotantoon (pitkä sarja),\nmuita mainitsematta.\n\nSuomalaisista oppikouluista oli nytkin useita kirjoituksia, joista\nosan laati Hynén. Professori J.R. Aspelin kirjoitti \"Suomalaisista\nkoristekaavoista\" ja kertomuksen Moskovan antropologisesta näyttelystä,\nAlmberg, paitsi Helsingin kirjeitä, myös \"Tietoja Unkarista\" ja lehtori\nK. Suomalainen huvittavan sarjan \"Suomalaisia keskusteluja\", joissa\nhän m.m. huomautti suomen kieleen ruotsista tunkeutuneista, usein\nhullunkurisista lausetavoista ja niiden poistamisesta.\n\nTässä vuosikerrassa oli ensimäinen seikkaperäinen ja laaja arvostelu\ntaideyhdistyksen näyttelystä, jonka arvostelun minä kirjoitin ystäväni\ntaiteilija Severin Falkmanin taitavalla avulla, niinkuin sitten\nuseina seuraavinakin vuosina tapahtui. Samalla sopii mainita, että U.\nSuomettaressa nyt ruvettiin useammin kuin ennen arvostelemaan uutta\nkotimaista kirjallisuutta. Joulukuulla oli näitä arvosteluja useita\nmelkein joka numerossa.\n\nHelsingin kirjeitten luku nousi tänä vuonna 40:een. Novelliosastossa\noli niin monta kertomusta, etten huoli niitä kaikkia luetella.\nMainitsen vain Almbergin suomentaman Jókain \"Rakkaita sukulaisia\" sekä\nvaimoni suomentamat norjalaiset Krist. Jansonin \"Marit Skjölte\", \"Liv\"\nja \"Lumottu\". Kun päälehdet ja lisälehdet täytyi pitää toisistansa\naivan erillään, oli niihin hankittava eri novellitkin.\n\nSe toimikunta, joka U. Suomettaren kannattajain yleisessä kokouksessa\nv. 1875 asetettiin lehden taloudellisia asioita hoitamaan ja johon\nkuuluivat kenraalimajuri J. Järnefelt, professorit Yrjö Koskinen ja\nJaakko Forsman, tohtori K.F. Ignatius, maisteri A. Boehm ja minä,\nkutsui mainitut kannattajat eli ne kansalaiset, jotka vv. 1870-1873\nolivat lehden kannattamiseksi raha-apua antaneet, kokoontumaan\nsuomalaiseen klubiin maalisk. 15 p. 1880. Lehden taloudellinen tila oli\nsilloin sillä kannalla, että toimikunta ei voinut omin voimin yritystä\njatkaa, vaan katsoi tarpeelliseksi asiasta neuvotella kannattajain\nkanssa. Vuosi vuodelta lisääntyvä tilaajamäärä oli kehoittanut lehden\nlaajentamiseen, jotta se paremmin vastaisi suuren lukijakuntansa\nja edistyneitten olojen vaatimuksia. Tilaushintaa ei kumminkaan\nrohjettu laajennuksia myöten korottaa, mutta toimikunta toivoi, että\nse epäkohta, joka siten syntyi, vähitellen poistuisi yhä karttuvan\ntilaajamäärän kautta. Ja tämä toivo olikin toteutumaisillaan kun\ntilaajamäärä vv. 1877 ja 1878 korkealle nousi. Mutta v. 1879 suuresti\nalennuttuaan ei se nytkään ollut jälleen ylennyt. Näin ollen olivat\nlehden taloudelliset asiat, joiden hoitoa suuressa määrässä vaikeutti\nse seikka, ettei lehdellä ollut tarkasti rajoitettua, laillista\nomistajakuntaa, käyneet niin hankaliksi, että yrityksen jatkaminen\nsilloisella tavalla oli mahdoton.\n\nKokoukseen saapui 17 kansalaista, jotka edustivat 506 maksu-osuutta,\njommoisia neljän vuoden kuluessa oli suoritettu kaikkiaan 731 à 25 mk.\neli yhteensä 18,675 mk.\n\nTaloudenhoitajan, maisteri A. Boehmin esitettyä kuluvan vuoden tulo-\nja meno-arvion sekä katsauksen lehden taloudelliseen asemaan, jotka\nosoittivat, että velkaa vuoden lopussa tulisi olemaan ainakin noin\n6,000 mk, ja asiasta sitten keskusteltua, tehtiin yksimielisesti\nseuraava päätös: \"Uuden Suomettaren kannattajakunta jättää kaikki\noikeutensa muutamille mielipiteittensä puolesta taatuille miehille,\nmutta tahtoo sitä vastoin itse olla vapaana kaikista lehden veloista\nja sitoumuksista ja tahtoo sen ohessa lausutuksi vakaan toivomuksensa,\nettä uusi perustettava yhtiö, joka tulee hallitsemaan lehteä täydellä\nomistusoikeudella, valvoo sitä, että lehti aina vast’edeskin on\nkannattava ja edistävä suomalaisuuden asiaa, samaan suuntaan kuin\ntähänkin saakka.\"\n\nTämän päätöksen nojalla luovutti kannattajakunta puheenaolevat\noikeutensa professori Yrjö Koskiselle, maistereille A. Almbergille,\nA. Boehmille ja Wald. Churbergille sekä minulle, jotka vastaan-otimme\nlehden omistusoikeuden velkoineen ja sitoumuksineen, luvaten sen\nvastaista kannattamista varten koettaa aikaansaada varsinaisen yhtiön.\n\nMainitut viisi miestä kokoontuivat sitten parin päivän perästä Yrjö\nKoskisen luo ja päättivät perustaa 11-osakkeisen yhtiön, johon heidän\nlisäksi otettaisiin osakkaiksi tohtorit K.F. Ignatius, professori\nJaakko Forsman, kunnallisneuvos A. Meurman, maisteri F.W. Rothstén\nja apukamreri J. Enlund. Osakkeen hinnaksi määrättiin 2,500 mk. Minä\nsaisin kaksi osaketta, muut itsekukin yhden. Kun yhtiö sittemmin oli\nhyväksynyt sääntönsä, ei maisteri Boehm ruvennutkaan osakkaaksi, koska\nhän katsoi osakepääoman, 27,500 mk, liian pieneksi. Hänen sijaansa tuli\nprofessori J.R. Aspelin.\n\nUudelle Suomettarelle alkoi uusi ajanjakso, ja minun sopii toistaiseksi\ntähän keskeyttää juttuni sen sepistä ja pajoista.\n\n\n\n\nXX.\n\nTEATTERI-MUISTOJA.\n\n\nTeatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv.\nStjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä.\nVanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari\nkuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli \"häränsilmistä\" (oxöga), ja\nminäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista\nkorkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä\nminua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin\nnäkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan\nvain kaksi: \"Kuolema kummina\" (Döden fadder) ja \"Kyyryselkäinen\"\n(Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien\nkohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se\nminua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he\nvihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.\n\n11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti\nteatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin\nAugust Blanchen \"Löytölapsi\" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä\non huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele.\nOlin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin\nkaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä\noli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö\ntietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla\nkätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.\n\nJotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle\ntärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G.\nAhrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja\nlaskemisen erään toverin avulla.\n\nKeväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin\nruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli\nneiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva\nWinterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin\nhistoriassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias,\nmutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli:\nilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo,\nsulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja\nkoulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä.\nHän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka\njoskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin.\nEräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti\nForssmanille, jonka oli esiintyminen poikana \"Pariisin veitikassa\".\nIlosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa\nvaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin\npäivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo!\n— sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka\nminut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä \"Pariisin\nveitikkaa\" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin\ntuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi\nkelvannut.\n\n1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin\nteatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin\nmukailema \"Riita-asia\" ja laulunäytelmä \"En söndag på Amager\".\nPäähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S.\nW. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja\njolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti\nesiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina\nShakespearen \"Venetsian kauppiaassa\". Ensinmainitun näytelmän\nesittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, —\nkuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä\nvirka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin\nja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun\nmuisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni\nmoitteettomasti.\n\nYlioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa\nteatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen\noli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli\ntäysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.\n\nTeatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. \"uuden\nteatteritalon\" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin\nsilloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä\nvielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin\nensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi,\nettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli\nteatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut\najatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt\ntunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin\nmyös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä\nläheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin\nvielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.\n\nSuomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli\ntämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani\nulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna\nolivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka\ntuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa\nnäytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.\n\nSuomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen\nteatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita\noltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi\nkannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita\napuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan\naikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset\noppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä\njulkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen\ntiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan\nvoimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä\nvastukset voittaa.\n\nToukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa\nsuomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa\nliittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen\ntaloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin\nseuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom.\nEsiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori\nseura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen\nArkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen\nteatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi\nvuodeksi vuokrannut.\n\nOli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä\nvarsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin\nsyntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun\nkannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin\nedistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo\ntammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi\nalkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin\nteatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist,\nKaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen\ntoimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli\njommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli\nnimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään,\nilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea\nSammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka\nsen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein\narvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet.\nLautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun\nlähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että\nP. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi\nannettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa\noli esitetty.\n\nSeuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura,\njohon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto,\nArkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen\nse viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon\nvuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja\nsuomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi\noli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema\non aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi\nhankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti\nArkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen\nostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen\nteatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon\nteatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko\ntarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja\nparhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa\nkuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei\ntoinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen\nosakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon\nostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat\nKaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander\nja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä.\nSe oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa\nriviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä,\npöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön\njohtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta\nmäärättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti\nsuoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta\nmaksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän\nneljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin \"Suomalaisen\nteatterihuoneen Osakeyhtiön\" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä\nmenekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan\nheinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös\nluovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis\nneljännen osan Arkadiasta.\n\nN.s. \"fusioni\"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin\nsiinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli\nruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta\nselväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi\nkannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma,\nettä yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa\nvarten, jotka molemmat näyttelisivät \"uudessa teatterissa\",\nperustettaisiin \"kokoomus-aatteelle\" rakennettu kannatusyhdistys.\nSuomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä\najatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai\nkannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle\npäästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa\ntakausta esittäen tarjoutui vuokraamaan \"uuden teatterin\" heinäkuun 1\np:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi,\nhuolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi\nkuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma\nraukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin,\nettä molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä\nvahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko\nolisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt\nfusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat\nrajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera\nolisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia,\nettä niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja\nkehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi\nBergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka\nsurikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut\nfusioni-hankkeen raukeamista.\n\nSurkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen\ntila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta\nmarkkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten\nkolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka\ntuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt\npuheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun\nfusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta\ntavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen\nkannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 \"Suomalaisen\nteatterin osakeyhtiö\", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom\nsisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat\nniistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat\nviimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja\nmelkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna\nSofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan\nsuoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen\nvuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän\nraskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.\n\nNo niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta\nosakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo\nensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman\ntilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa\ntoimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.\n\nKertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen\nensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin\n\"patriarkallisella tavalla\". \"Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät\nyhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon\nainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin\ntärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet\nyksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta\ntoimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin\npahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e.\" Tämä\nkuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin\nsiihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin\nkyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan\npuolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat.\nVaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan\nsaatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli\nyleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat\nolivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa\noopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan\ntukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli\nrahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä\ntarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä\nvekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia\nnimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo\nolivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien\nhenkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.\n\nAlkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen\noli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen\nteatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua.\nViimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin\nyleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia\noli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea\nyritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli\nlaulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen\nja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin\nteoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani\ntunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on\ntämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua\nenimmin ihastutti Beethovenin \"Fidelio\". Iloiseksi käy mieleni, milloin\njoskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin\nkiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.\n\nOopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan\nhartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan\nviimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin\nvaroja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä\nsitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.\n\nVaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan\nja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen\nkehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla\nBergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on\nsuurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä\nnäyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar\nWilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien\ntaas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön\njohtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen\npitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon,\nkyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon\nliittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen\nteatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.\n\nAinoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin\njohtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että\nminä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin\nBergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka\nsuomalaiselle teatterille tuotti näytelmät \"Erik Puke\", \"Elinan surma\",\n\"Tuukkalan tappelu\" ja \"Kuopion takana\".\n\nVuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla,\nlähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v.\nNumers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja\nkahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi.\nHän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria\nvarten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt \"Erik\nPuke\" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille\nHelsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko\nse ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei\nmitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai\nv. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen,\njossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä\nkorjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers\nenää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin\nsaada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut\nsuostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen\nja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja\nraitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden\nkuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että\ntekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu\nsujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista.\nEllen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka\nnekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin\nvakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain\nohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi\ntarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan.\nPyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni\nv. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.\n\nSeuraavana vuonna esitettiin \"Erik Puke\" suomalaisessa teatterissa.\nJännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani\nnäytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan\nuutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin\ntekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten\nmukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin\nosallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin\nyhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin \"Erik Puke\" on yhteistyön\ntuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman\nyhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi\nolla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin\nosallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKIRKOLLISKOKOUKSESSA.\n\n\nSuuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu\nKurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen.\nEnsimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut\nprofessori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei\nminulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J.\nHäkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.\n\nTämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli\nolemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys\neriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi\nvirsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi.\nEriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo\nkauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin\nmitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin\nsitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani\nniiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien\nvarsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten\nsitä vanhaan.\n\nMajailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja\neräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden\nkirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja.\nEmäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: \"Älkää,\nHerran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme.\" Koetin\nlohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa\nlukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa\nkäytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin\nhänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi\nne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa\nja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä,\nja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin\nlopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli,\nvastasi hän innostuneen näköisenä: \"Kauniita, hyvin kauniita,\nselväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan\nsanaa.\"\n\nSain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että\nsuomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin\nvirheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut\nsen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa,\noudossa muodossa.\n\nKirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä\nmatkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli\nolemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni\nTurussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa\nkokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta\nsamalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun\nnuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia\ntarpeeksi valaista.\n\nVaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa,\nlähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat,\nkuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se\nsuomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin\nhuonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.\n\nTulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja\nvarajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan.\nEdellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen\njäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen,\njotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin\nvaliokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä\nlausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet,\nja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon\notettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden\nlukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis\noli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä\nmietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin\nkajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai\nväärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin\nlausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota\nansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen\nerittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet\ntohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut\nlausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:\n\nRaision seurakuntalaiset lausuivat, että \"vanha, heidän tähän asti\nkäyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja\nsekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään\noli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden\naihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen.\"\n\nPyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan\nvirsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden\nvirsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut\nheille \"antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa\", kuin vanha,\nesi-isien heille jättämä virsikirja.\n\nHinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten\nkesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama\npelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei\nole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä\nsalattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin\ntäydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.\n\nLaitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, \"asian\ntärkeydestä innostuneina\", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo\nottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että\nniissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska\n\"eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta\ntäytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa,\nettä parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta,\nautuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää\nitsellensä ja lapsillensa puhtaana\".\n\nVehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän\npitävänsä sen tähden, \"ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen\nvalaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa\nvirsikirjoissa\".\n\nLappilaiset myönsivät, että ehdotus \"nähtävästi on kielen ja runouden\nsuhteen parattu\", mutta väittivät siinä olevan \"lauseita, jotka paremmin\nsoveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita,\njotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa\nyhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä\nhe suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä\nelävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä\nviljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja\nomissatunnoissa\".\n\nRauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen\nvirsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa\nhuomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista\npaikoista. Esimerkkiä: \"Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n\nalkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on\nkylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa\norjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja\nsynteimme tähden\". \"Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta\näidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti'\nsaattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella\nloukata aran kainouden tuntoa\". \"Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä\näsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2,\njossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'.\"\n\nTyrvääläiset hylkäsivät virsikirja-ehdotuksen monista eri syistä. Eräs\nsanoi, että \"ehdotus ei häntä miellyttänyt, koska se on pidettävä\narkkiveisujen tapaisena\". Toiset olivat tavanneet väärää oppia, esim.:\n\"ei lihan', maailma viettele\" (\"Miksi liha maailmaa viettelee?\");\n\"katkaise synnin sitehet ja perkeleenkin kahlehet, Vie kanssas\nelämähän\" (\"En ole kuullut, että perkeleen kahleet elämään vievät\");\n\"he muistavat sun tuskias, Sun katkerata kuoloas, Ja kiittäkööt sua\naina\" (\"Koska on Jumala kolmiyhteinen kärsinyt tuskaa ja kuollut! Tässä\non sitä Waldenströmiläisyyttä, jota nyt kaikkialla tyrkytetään\".)\n\nKun kappalainen F.J.A. Ahonius kysyi Eräjärven seurakunnalta syytä\nhylkäävään lausuntoon, vastattiin: \"Kun kaikki uudistustyöt, joita\nnykyaikana niin pannaan toimeen kirkollisella alalla, eivät näytä\ntarkoittavan muuta kuin Jumalan sanan ja opin väärentelemistä ja\njärkeilemistä, niin on paras pysyä vanhoillaan.\"\n\nJanakkalan seurakunnan lausunnossa, joka sisältää seikkaperäisiä\nja sattuviakin muistutuksia, mainitaan eräitten arvelleen, \"että\nsamalla, kuin sana 'piru' on ehdotuksesta jätetty pois, olisi myöskin\nsanain 'perkele', 'saatana' ja 'helvetti' sijalla voitu käyttää\njotain vastaavaa sanaa ja sikäli kirkon kautta vähitellen luovuttaa\nkiroussanat kansan jokapäiväisestä puheesta\".\n\nPetäjäveteläiset väittivät, että monessa ehdotuksen virressä on\n\"täydellisiä uskon-opillisia erehdyksiä\", ja esimerkkinä mainitaan v.\n84: 2, jossa sanotaan: \"Mun jalkani ei horju, kun ain' on valpas hän\".\n\"Useista virsistä on henki, vieläpä useammista henkeä haihtunut.\"\n\nSumiaisten seurakunnan hylkäävään lausuntoon oli kappalainen J.H.\nLagus liittänyt erityisen lausunnon, joka päättyi seuraaviin sanoihin:\n\"Ehdotus ei ole muuhun sovelias kuin karjapaimenen hyräiltäväksi, kun\nkarjalaitumella päivä pitkäksi tuntuu, että sillä riettaimpia lauluja\nkarttaa.\"\n\nEräässä lausunnossa, jonka muuan seurakuntalainen oli laatinut ja\nseurakunta — en muista enää mikä — hyväksynyt, tehtiin se yleinen\nmuistutus, että vanhassa virsikirjassa käytetty lausetapa \"uskoa\nJumalan päälle\" uudessa virsikirjassa oli muutettu lausetavaksi: \"uskoa\nJumalaan\". Tämä muutos oli lausunnon kirjoittajan mielestä kerrassaan\nsopimaton ja väärä, koska Kristus itse Raamatun mukaan sanoi: \"uskoa\nJumalan päälle\". Vapahtaja puhui siis suomea!\n\nLausuntoja oli tullut kaikkiaan 294 seurakunnalta, joista 93\nhyväksyi ehdotuksen ilman ehtoja ja 53 muutoksilla, 28 jätti asian\nkirkolliskokouksen päätettäväksi, 21 hyväksyi ehdotuksen tahi tunnusti\nsen vanhaa virsikirjaa paremmaksi, mutta tahtoi kuitenkin pitää vanhan,\nja 99 hylkäsi ehdotuksen ilman ehtoja.\n\nHiippakuntakokoukset olivat ehdotuksen kaikki hylänneet. Turun\nhiippakuntakokous oli katsonut tarpeelliseksi, että muutoksia ja\nkorjauksia tehtäisiin, ja lausunut sen toivomuksen, että, jos\nkirkolliskokous asettaisi uuden komitean virsikirjaehdotuksen\nkorjaamista varten, tämä komitea velvoitettaisiin ottamaan vaaria\nmyös Lönnrotin \"Väliaikaisen virsikirjan\" uusimmassa painoksessa\ntavattavista monista hyvistä virsistä. Vielä jyrkemmät olivat Porvoon\nja Kuopion hiippakuntakokousten lausunnot, joissa ehdotettiin uuden\nkomitean asettamista, joka ehdotuksensa pohjaksi panisi Lönnrotin\nuusimman virsikirjapainoksen.\n\nProvastikunnista oli 16 hylännyt ehdotuksen ilman ehtoja, ja vain 9\nsen hyväksynyt ilman ehtoja, 14 hyväksynyt muutoksilla, 10 puolustanut\nLönnrotin virsikirjaa ja 3 jättänyt asian kirkolliskokouksen\npäätettäväksi.\n\nLausuntoihin oli myös luettava kaksi painosta ilmestynyttä teosta,\npiispa G. Johanssonin \"Muistutuksia Suomalaisen Virsikirjakomitean\nehdotukseen\" ja professori Aug. Ahlqvistin \"Uusin Suomalaisen\nVirsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta\ntarkastettuna\", jotka molemmat teokset sisälsivät paljon ja osaksi\ntärkeitäkin muistutuksia.\n\nEi joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä\nkirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut\nmuuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan,\nauttamattomasti tulisi hyljätyksi.\n\nKeskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen\nvirsikirjakomitean jäsenenä. \"Ensimäinen kysymys\", lausui hän, \"ei\nvarsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen\nvirsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on.\"\nHän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka\ntäyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa\nhengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret\nloukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista\nsellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty\n70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan.\nLausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt\nmuistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous\nvoisi sen hyväksyä.\n\nProvasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni\npapiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen,\nettä kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi\n\"viimeisen valmistuskomitean\", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän\nkirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään\nviiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi\nlopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat\nA. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K.\nWärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson\ny.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi\nprovasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G.\nForsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä\nkovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta\nkatsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta\nsaisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa\nJohansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa\ntahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin\ntapahtuu se ja se. \"Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi.\"\nKuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili\nvaliokunnan työn menestymistä.\n\nAlakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä\ntuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja\ntunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon\nkaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta\nkorjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja\nprofessori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ\nedistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin\nkirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa.\nLopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27\npäivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.\n\nOlen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja\nyksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat\nolleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen\nvirsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.\n\nEnsiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja,\nlääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta,\npuhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen\ntäytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli\nhän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin.\nLukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä\nmahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen\ntäytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan.\nJa silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai\nkappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin\nhän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli\nvanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut\nniin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja\ntahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. \"Hetki\non hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta\nkuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten\nmielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat\ntehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties\nolisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin.\"\n\nTämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki\nmahtavan vaikutuksen.\n\nOdotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian\nratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra\nK. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle\nlausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson\nneljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että\nSuomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla\non ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on\nSuomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle.\nVirsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana:\nopillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat\nvirheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen\nkohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha\nvirsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi\nvanhaa virsikirjaa. \"Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi\nvirsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat\npakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun\npoikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani\nhyväksyä valiokunnan ehdotuksen.\"\n\nPiispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.\nHelpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.\nMutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.\n\nProvasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin\nmitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti\nehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin\nmiehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström,\nluetellen suuren joukon \"puutteellisuuksia\", ja uutta komiteaa tahtoi\nmyöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin\nperusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää\nvirsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia\nkohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos.\nRatsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat\ninnokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan\nkäsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat\nkiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin\n45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä\nhyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.\n\nKuka suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokunnan puheenjohtaja\noli, sen olen jo maininnut. Jäseninä olivat provastit G. Dahlberg,\nE. V. Petterson ja A. O. Törnudd, lehtori K. G. S. Suomalainen,\nkansakoulunopettaja O. Berg ja kanttori P. Päivärinta. Taitavina\nrunoseppinä olivat Suomalainen ja Berg (Olli Wuorinen) erinomaisena\napuna korjausten sovittamisessa runomuotoon.\n\nMuihin tämän kirkolliskokouksen käsittelemiin asioihin en kajoa.\nTarkoitukseni on vain ollut kertoa, miten uusi suomalainen virsikirja\nlopultakin syntyi.\n\n\n\n\n"]