[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI6ETBZcz0ozwoH3Jqb6e17005GRtmXXkrp9cV7IPOq0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2751,"Häpeäpilkku","Anzengruber, Ludwig",1839,1889,"2751-anzengruber-ludwig-hapeapilkku","2751__Anzengruber_Ludwig__Häpeäpilkku",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1877,1908,73396,453747,false,38322,[24,25],"Austrian fiction -- Translations into Finnish","Illegitimate children -- Fiction",[27,28],"German Literature","Novels","\"Häpeäpilkku\" by Ludwig Anzengruber is a novel written in the late 19th century. The story unfolds within the confines of rural life, exploring themes of infidelity, shame, and human connection through the experiences of the main character, Josef Reindorfer, a farmer grappling with personal despair after learning about his wife's betrayal.   At the start of the novel, we are introduced to a quiet farming community with its landscape marked by low hills and scattered houses. Josef Reindorfer, the main character, stands amidst a tense moment as his wife prepares to give birth to their third child. While he appears outwardly concerned about the well-being of the family, a deeper turmoil brews within him as he suspects the legitimacy of the new child. His thoughts spiral into despair and anger as he confronts the reality of his wife's infidelity and the shame it brings upon him, leaving him questioning his sense of honor and the very foundations of his household. The opening sets a poignant tone, effectively foreshadowing the internal and external conflicts that will unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Noponen, Alpo",213,"Itävaltalaisen kirjailijan romaani käsittelee avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen asemaa ja yhteisön ennakkoluuloja. Maaseudulle sijoittuva kertomus kuvaa inhimillisiä kohtaloita ja yhteiskunnallisia jännitteitä tarkkanäköisesti.","Ludwig Anzengruberin  'Häpeäpilkku' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2751. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄPEÄPILKKU\n\nKirj.\n\nLudwig Anzengruber\n\n\nSuomentanut\n\nAlpo Noponen\n\n\n\nKansan Romaanikirjasto 3.\n\n\n\n\n\nHelsingissä 1908,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1908.\n\n\n\n\n\n\n_Ludwig Anzengruber_, tämän romaanin kirjottaja, oli itävaltalainen\nrunoilija, jonka elämäntyöstä, koko sivistyneessä mailmassa\ntunnustusta ja ihailua voittaneesta kirjallisesta toiminnasta voidaan\nlausua niinkuin oma kansanrunomme sanoo suomalaisesta soitosta,\nettä se on \"suruista tehty, murehista muovaeltu\". Hän eli näet\nahtaissa oloissa, sai kestää ankaran elämäntaistelun puutteita ja\nmuita vastuksia. Mutta siitä huolimatta povessa palava tuli ajoi häntä\neteenpäin sillä tiellä, jolla hänestä kehittyi suuri kirjailija, joka\nkansan elämän runollisen voimakkaana, tarkkana ja erinomaisen\nmyötätuntoisena kuvaajana on kaikkein ensimäisiä.\n\nHän syntyi Wienissä 1839. Isä oli pieni virkamies, mutta kuoli\naikaiseen jättäen puolisonsa 5-vuotisen Ludwig-pojan kanssa elämään\nsillä 300 markan eläkkeellä, joka heille hänen kuoltuaan annettiin.\nHellä äiti piti pojan kasvatuksesta niin hyvää huolta kuin mahdollista.\nOpetusta hän sai kansakoulussa ja alemmassa realikoulussa, mutta jo 14\nvuorisena hänen täytyi lopettaa koulunkäynti ja ruveta ansiotoimeen.\nHän pääsi erään kirjakauppiaan palvelukseen.\n\nNiinä kolmena vuotena, joina hän tässä toimessa oli, hän paljoa\ninnokkaammin luki kirjoja kuin niitä kaupitteli. Kun kirjakauppias ajoi\nvihdoin tällaisen apulaisen palveluksestaan, oli nuoren Anzengruberin\nsangen vaikea saada mitään tointa. Jonkun ajan kuluttua hän sai paikan\neräässä Wienin esikaupungin teatterissa. Palkka oli kovin pieni, mutta\nhyvä äiti osasi silläkin tyydyttää hänen välttämättömimmät\nelämäntarpeensa. Nuorta Anzengruberia taas rakkaus runouteen ja\nnäytelmätaiteeseen kiinnitti tähän toimeen, jossa hänellä ei kuitenkaan\nollut juuri mitään menestystä. Hän liittyi sitten kiertävään\nnäyttelijäseurueeseen ja vietti monta vuotta kuljeksijan elämää. Hän\noli kunnioitettava toveri, sillä hänen elämäntapansa olivat puhtaat,\näitiinsä hän oli edelleenkin hellässä suhteessa, rehellinen ja\navomielinen kaikkia kohtaan. Mutta näytteleminen ei häneltä ollenkaan\nluonnistunut, monina harjotusvuosinaan hän siinä pikemmin meni\ntaaksepäin kuin edistyi. Niiden kuluessa hän itse alkoi suunnitella\nnäytelmiä, ja jo ensi yrityksillä hän näytti saavuttavan enemmän\nmenestystä kuin näyttelijänä konsanaan.\n\nKun teatteriseurue, johon Anzengruber viimeksi oli kuulunut, teki\nvararikon, asettui hän äitineen Wieniin ja sai silloin kokea mitä\nsuurinta puutetta, kunnes hänen onnistui saada joku vähäpätöinen toimi\nkaupungin poliisilaitoksessa. Sitä hoitaessaan hän kirjotteli juttuja\nsanomalehtiin ja poltettuaan aikaisemmat näytelmäkyhäyksensä alkoi\näitinsä kehotuksesta laatia uutta kansanelämää kuvaavaa draamaa. Siten\nsyntyi näytelmä \"Der Pfarrer von Kirchfeld\" (\"Kirchfeldin pappi\"),\njolla oli suuremmoinen menestys ja joka nosti halvan poliisikirjurin\nsuurten runoilijain riviin. Hänen asemansa muuttui nyt. Hän sai Wienin\nteatterilta vuotuisen määrärahan ja erosi poliisilaitoksen\npalveluksesta. Hän eli nyt kirjailijana Itävallan pääkaupungissa ja\njulkaisi näytelmän toisensa jälkeen; niistä on \"Valapatto\"\nsuomalaisellekin yleisölle tuttu.\n\nKun kansannäytelmäin runsaus näytti jo wieniläisiä kyllästyttävän,\nkääntyi Anzengruber romaanikirjailijan alalle. Hänen ensimäinen suuri\nromaaninsa oli \"Der Schandfleck\", joka ilmestyi v. 1876 ja tarjotaan\ntässä suomalaisen yleisön käteen. Se julaistiin ensiksi \"Heimat\"\nnimisessä perhelehdessä ja sai yleisön ihastuksiinsa, vaikka\nAnzengruber teoksensa vahingoksi oli lehden toimittajan pyynnöstä\nsuostunut muuttamaan sen loppua. On suomalaisen miehen ansio, että tämä\nerinomainen kertomus tuli sitten uudestaan muodostetuksi kirjailijan\nalkuperäisen suunnitelman mukaan. Professori _Wilhelm Bolin_\nHelsingistä tutustui v. 1876 Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät\nhäneen niin syvän vaikutuksen, että hän päätti koettaa pyrkiä\nkirjailijan tuttavuuteen ja siinä tarkotuksessa kirjotti hänelle. Siitä\nalkoi vilkas kirjeenvaihto ja ystävyys, jota ylläpitääkseen prof. Bolin\nkävi usein Anzengruberia tapaamassa. He keskustelivat tämänkin romaanin\nvaiheista ja kuinka kirjailija oli ollut pakotettu sitä muuttamaan. Ja\nkeskustelulla oli ihmeellinen seuraus. Eräänä kauniina päivänä 1879\nAnzengruber saa eräältä hampurilaiselta kauppiaalta 500 guldenia\nsisältävän kirjeen, jossa ilmaistiin suurta ihailua kirjailijan\ntoimintaan ja pyydettiin, että hän kirjottaisi \"Der Schandfleck\"\nromaaninsa uudestaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Anzengruber\nsuostui tarjoukseen ja sai työnsä suoritettuaan kaksinkertaisen\npalkkion. Hän oli siinä luulossa, että hän oli todellakin tekemisissä\nvain hyväntahtoisen hampurilaisen kustantajan kanssa, vaikka hänen\nhelsinkiläinen ystävänsä edistikin näin hänen kirjallista toimintaansa.\nAnzengruber muodosti puheena olevan romaaninsa loppuosasta eri\nkertomuksen, joka nimellä \"Toverit\" on jo ennen suomeksi käännetty.\nTämä nyt suomeksi ilmestyvä alkupuoli on romaanin voimakkain ja tärkein\nsekä täydellisesti itsenäinen osa. Sekin on alkuaan, kuten tottunut\nlukija kyllä huomaa, ollut aiottu draamaksi, mutta suuresti\nsuunniteltua ainesmäärää on ollut mahdoton saada sopimaan näytelmän\npuitteisiin. Se pakotti näytelmäintekijän romaanikirjailijaksi, eikä\ntämä teos ole ainoa, jolla hän silläkin alalla on saavuttanut suuren\nrunoilijan maineen.\n\nNäytelmissään ja romaaneissaan on Anzengruber kansanelämän kuvaaja. Hän\nsiirtää ihmisyyden suuret kysymykset ja elämän ristiriidat kansan\npohjakerrosten keskuuteen, piirtää tyynellä oikeudentunnolla ja\nmiehekkäällä vakavuudella henkilökuvia, jotka, vaikka yksinkertaisen\nrahvaan keskuudesta kohonneina, ihastuttavat ja liikuttavat meitä\nylevällä hengenaateluudellaan, tunne-elämänsä rikkaudella ja\nuskollisella johdonmukaisuudellaan. Sen myöntänee jokainen lukija\ntutustuttuaan tämän kertomuksen \"vanhaan Reindorferiin\", erinomaisella\nhellyydellä kuvattuun Leenaan y.m. Ihmisyyden herkin lämpimyys sykkää\nkaikissa hänen kuvauksissaan, käsittelivätpä ne sitten lapsuuden\nviattomia leikkejä myllypurolla, lemmenkohtauksia orapihlajain\nverhoamalla kuutamoisella mäellä, eronhetkien katkeruutta tahi kuoleman\nvakavuutta.\n\nAnzengruber kuoli v. 1889. Neljä vuotta myöhemmin pystytettiin hänelle\nmuistopatsas Wieniin. Hänen kootut teoksensa on hänen kotimaassaan\njulkaistu 10 niteessä. Muut sivistyskansat kokoovat myöskin\nrikkauksiensa joukkoon hänen henkensä kirkkaimmat helmet.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMaantien molemmin puolin oli kumpuja. Ne laajenivat vähitellen ja\nyrittivät muodostaa vuorijonoa, joka kuitenkin jäi aivan matalaksi.\nMaantie oli oivallinen. Sen oikealla ja vasemmalla puolella kohosi\ntaloja epätasaisena aitana; niiden välitse kulkeva tie oli kyläkunnan\nainoa katu. Tuon tuostakin erosi siitä sivuteitä, jotka kiertelivät\nkumpujen lomitse. Siellä olevain yksinäisten talojen asukkaat luettiin\nkyllä samaan seurakuntaan, mutta kyläläisinä heitä ei pidetty. He\nasuivat — kuinka sanoisikaan? — rotkoissa, vuorensolissa. Tämä\nsanantapa antaisi kuitenkin näille matalahkoille kummuille liian suuren\nkunnian. Paikkakunnan rahvaan kieli oli osunut oikeaan sanoessaan, että\nsivutiet menevät \"haudoille\" ja että se ja se talonpoika asuu \"Keski-\",\n\"Vesi-\", \"Heinä-\" tahi jossakin muussa \"haudassa\".\n\n\"Keskihaudassa\", puolisentunnin matkan päässä kylästä, oli pieni talo.\nAurinko säteili vastassa olevan kummun yläpuolella ja muodosti\njyrkkärajaisen kuvansa tiheillä varjostimilla peitettyihin talon\nakkunaruutuihin. Talossa oli muuten kaikki hiljaista ja rauhallista,\nainoastaan keittiöstä, verhoakkunaisen asuinhuoneen vastapäätä, kuului\nsilloin tällöin joko kiehuvan kattilan porinaa tahi tuliselle takan\narinalle kuohuneen veden sähinää. Keittiössä hääräävä jäntterä\npalvelustyttö päästi aina silloin ankaran varotusäänen: Sss! Hetkisen\nkuluttua alkoi hän laulaa hyristä ja jatkoi sitä, kunnes viereisestä\nhuoneesta kuuluva tuskanhuuto muistutti häntä sopimattomasta\nmenettelystään. Silloin hän mennä hipsutti huoneen ovelle ja nyökytti\npäätään kahdelle vaimolle, jotka puuhasivat hänen synnytystuskissa\nolevan emäntänsä luona. Oikeastaan heistä vain toinen oli toimessa,\ntuleva äitikummi; toinen, vanha, kyyristynyt eukko, joka katseli\nkummastelevan näköisenä suurilla elottomilla silmillään, istui aivan\nrauhallisena siinä lähellä odotellen, kunnes velvollisuus häntä\nkutsuisi.\n\nUlkona pihamaalla seisoi vanha mies. Kastetodistuksen avulla voi hän\nnäyttää toteen, ett'ei hän vielä ollut jättänyt viidennen kymmenluvun\nensimäistä puoliskoa, mutta aika oli häntä niin pahoin runnellut, että\ntämä todistus olisi häntä kovin vähän hyödyttänyt. Hän ei liene sitä\najatellutkaan. Ja tuohon kastetodistukseen nähden olisi hänestä kenties\nollut kaikkein parasta se, ettei papin olisi tarvinnut koskaan vaivata\nitseänsä kirjottamalla Josef Reindorferin nimeä kirkonkirjoihin.\n\nTämän talon omistaja, talonpoika Josef Reindorfer, se siis seisoi siinä\npihamaalla häkkirattaiden luona, joiden eteen pieni ruskea hevonen oli\nvaljastettu. Rattailla istui noin kuusitoistavuotinen voimakas\nnuorukainen ja hänen rinnallaan tyttönen, jolla lienee ollut ikää\nneljätoista vuotta. Ne olivat talonpojan lapsia.\n\nReindorfer otti piiskan, joka nojasi aisoihin, ojensi sen pojalle.\n\"Alkakaa nyt mennä. Sano terveisiä veljelleni ja aja varovasti! Ei ole\nkiirettä, teidän ei tarvitse\" — lisäsi hän hämillään rykäisten —\n\"palata ennen iltaa.\"\n\nPoika nauroi. \"Isä puhuu aivan kuin ei mitään tiedettäisi.\"\n\nTyttö punastui, katsoi alas rattaiden toiselle puolelle ja tyrkkäsi\nhiljaa kyynärpäällään veljeä kylkeen.\n\n\"Luulet kai paljonkin tietäväsi\", murahti talonpoika.\n\n\"Isäkin saisi tuolla iällä olla ymmärtäväisempi\", lausui poika\nrohkeasti.\n\nVanha mies tempasi tadikkohangon, aikoen vastata sillä. Mutta hän\nmalttoi mielensä, heitti poikaan kiukkuisen silmäyksen ja löi hevosta,\njoka säikähtyen syöksyi veräjästä ulos vetäen rattaat muassaan.\n\nTyttö parkaisi ja nuorukainen kirosi. Kun veli oli saanut hevosen\nrauhotetuksi, sanoi hän sisarelleen: \"Muuten tämä talo elättää yhdenkin\nlapsen töin ja tuskin. Sinä olit jo liikaa, sillä onhan sinulle\nmyötäjäiset varustettava, nyt tulee kolmas, joka sitä syö ja kuluttaa\nja jakaa sen meidän kanssamme.\"\n\nHän purki tunteensa piiskan iskuun, ja tyttö, joka näytti olevan yhtä\nmieltä veljensä kanssa, vastasi häntä koskevaan huomautukseen\nainoastaan pilkallisella sysäyksellä.\n\nReindorfer oli sulkenut veräjän ajajien jälkeen ja asteli nyt hitaasti\npuutarhaan. Kun hän kulki keittiön ohi, tuli palvelustyttö portaille ja\nhymyili hänelle; hän katsoi tyttöön vakavasti, kääntyi päätään puistaen\npois ja kulki edelleen. Puutarhassa oli viiniköynnösten ympäröimä\nlehtimaja. Hän istuutui siellä rahille, nojasi kyynärpäänsä pöytää\nvastaan ja katsoa tuijotti hiekkakäytävää pitkin.\n\nAuringon säteet välkkyivät viiniköynnösten leveillä lehdillä, ja\npuutarhan takana oleva niitty uhkusi tuoreinta vihannuutta, ulottuen\nkummun harjalle asti, jossa tumma havumetsä sen reunusti. Ruohossa,\npensaissa ja puissa oli vilkasta elämää, ryömimistä, viserrystä ja\nsurinaa, ilma oli täynnä laulua ja siipien väikettä. Kaikki tämä oli\nauringonpaisteen, sen valon, lämmön ja väriloiston vaikutusta. Monta\nkertaa ennen oli Reindorfer tuntenut sydämensä laajentuvan _tällaisilla\nhetkillä_ katsellessaan nurmen kirkasta vihreyttä ja kuullessaan\nlintujen riemukasta laulua. Miksikä tänään ei niin tapahtunut, vaikka\nsuloinen ilma tarjosi niin runsaasti elämäniloa ja toiminnanrohkeutta\nja vaikka kirkas valo tahtoi väkisinkin hälventää mustat murheet? Miksi\nhän ei mennyt pihan ylitse keittiöön, hiipinyt sen läpi verhoakkunaisen\nhuoneen ovelle ja kuunnellut siinä? Palvelustyttö ei olisi häntä\nilmaissut eikä ollenkaan ihmetellyt, että hän niin teki, tahtoihan hän\näskeisellä hymyilyllään osottaa ymmärtävänsä häntä, — miksi hän siis\npysyttelihe näin kaukana?\n\nVanha mies liikahti pari kertaa neuvotonna. \"Pitäisihän kenties mennä\nkatsomaan, ett'ei herättäisi huomiota. Kunpa voisi teeskennellä niin,\nett'ei kukaan älyisi, vaan jokainen uskoisi! Kenties koko maailma\nainoastaan teeskentelee näyttämällä kaikkea hyvänä ja kauniina;\ntuskinpa lie totuutta auringonpaisteellakaan ja liehuvassa\nlintuparvessa. Valoisa päiväkin voi olla sisimmältä olennoltaan\ntoisenlainen kuin meille uskottelee, enkä minä tänään luotakaan\nsiihen\".\n\nNiin, hänellä oli hyvät syynsä olla poissa, mutta hän ei voinut niitä\nkellekään ilmaista, sillä talonpoikakin valvoo kunniataan ja arvoaan\nseurakunnan ja naapurien keskuudessa. Hän ei tahtonut herättää\nhuomiota, ett'ei ruvettaisi syitä tutkimaan, ja sentähden hän tahtoi\nnyt mennä tiedustamaan, ett'ei kukaan aavistaisi sitä, josta hän, Josef\nReindorfer, oli aivan varma.\n\n_Lapsi ei ollut hänen!_\n\nJospa hän voisi oikein teeskennellä! Mitä tänään tapahtuu, oli jo kauan\nedeltäpäin tiedetty, aina siitä päivästä saakka, jolloin ei enää voitu\nsalata, että hänen vaimonsa oli unhottanut itsensä, ja jolloin hän\nainoastaan suurella vaivalla saattoi asettaa luontonsa ja säästää\nvaimonsa pahoinpitelyltä. Hän aikoi ensin pakottaa vaimonsa\ntunnustamaan kaikki, mutta tämä vaikeni auttamattomassa ja\nneuvottomassa häpeässään, ja kun vaimo sitten hiukan rauhottui,\najatteli mies, ett'ei hänen tarvitse kysellä sitä, minkä hän hyvin\ntiesi. Eikö hän viime syksynä pitänyt pari päivää vieraanaan lomalla\nolevaa sotamiestä, \"Vesihaudan\" myllärin poikaa, josta kukaan ei voinut\nhyvää uskoa ja joka vähän aikaa sen jälkeen oli kaupungissa vielä yhden\nvaimon onnettomuuteen vienyt? Tähän asti hän oli luullut, että hän\nihmisten epäluuloja välttääkseen voi vaikean hetken tullessa hillitä\nitsensä, mutta kun tuo hetki nyt oli tullut, hän ei voinut mitään\nrintaa ahdistavalle tunteelle.\n\nNiin istui hän siellä ulkona puutarhassa, katsoa tuijotti hiekkaan eikä\nuskonut kirkkaaseen päiväänkään. Tuon tuostakin huokasi hän niin\nraskaasti, että — kansan puhetapaa käyttäen — \"sydän oli haljeta\".\nTämä vimmastutti häntä, sillä joka huokaisulla hän tunsi ruumiillista\ntuskaa. Hän ei ollut sitä ennen huomannut, mutta nyt tuntui kuin olisi\nkaikki hänen rinnassaan kokoon hyytynyttä, tyhjää, ja kuin sitä\nulkoapäin raskas paino ahdistaisi pakottaen rintakehän luhistumaan\ntyhjään sisustaan. Tätä tunnetta hän ei voinut voittaa. Hän huokasi\ntaas.\n\n\"Minkäpä sitä voi, kun veri vetää, vaikkapa olisi ymmärtäväinen\nolevinaan ... ei mitään!\" Niin voi vaimokin sanoa. Hän ei tietenkään\nkoskaan ajatellut sellaista eikä nyt itsekään tiedä, kuinka sellainen\nteko oli mahdollinen. Mutta mihin ihminen kelpaa, jollei hän voi\nitseensäkään luottaa? Silloin ovat uskollisuus ja luottamus\nhoukkamaisuutta. Minkätähden on avioliittokaan sakramentti, jos\nihmiselämä voi näin luvattomastikin alkaa? Eikö olisi oikein ja tuolle\npienokaiselle parasta, jos minä hänet kuristaisin? Hänen kätensä\npuristuivat suonenvedon tapaisesti ... ja hän oli näkevinään lapsen\nedessään välinpltämättömine suineen ja suunne kummastelevine silmineen.\nHän veti kätensä koukkuun ja ajatteli rikollista äitiä. \"Kaksikymmentä\nvuotta hän on jaksanut olla, nuorena ei hänessä ollut mitään syytä,\nhänen piti säästää vanhalle ijälleen. Minä en tiedä, mitä tehdä, pyhä\nJumala, en tiedä! Me olemme olleet aina hyvät toisillemme, hän on itse\nsen usein sanonut, hänellä ei ole mitään valittamista. Kaksikymmentä\nvuotta, kaksikymmentä vuotta olemme me eläneet kunniallisessa sovussa,\nja silloin hän jonkun kurjan kulkijan vuoksi unohtaa miehensä sekä\nlailliset lapsensa, eikä viivy kauan ennenkun tässä kodissa\njuoksentelee elävä häpeäpilkku, perheenjäsenenä muka ikäänkuin hänellä\nolisi siihen oikeus! Sitä hänen ei olisi pitänyt minulle tehdä, sitä\nhänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä!\" Hänen katseensa tuli epävarmaksi\nja hänen suupielensä vapisivat. Hän nousi ja pyyhkäsi pöytää kovalla,\nkänsäisellä kourallaan. \"Kaikki on mennyttä!\"\n\nHän meni takaisin pihamaan yli.\n\n\"Uskollisuus ja luottamus ovat pelkkää houkkamaisuutta.\"\n\nKun hän saapui koirakopin kohdalle, yritti kahlekoira hypätä häntä\nvastaan, mutta hän ajoi sen potkaisulla koppiinsa. Hänessä heräsi\nkuitenkin heti säälintunne koiraa kohtaan. \"Vahti se!\" huusi hän ja\ntaputti polveansa.\n\nKoira oli peloissaan ja ryömi olkien sisään. \"Tule tänne! Tule!\" Koira\ntotteli ja Reindorfer hiveli kädellään sen leveää otsaa. \"Niin, niin,\nsinä olet kunnon Vahtini, kyllä sen tiedän\", sanoi hän, samalla kun\nkoira teki hänen edessään kömpelöitä hyppyjä. \"Sinuun saa luottaa.\nSinun on helppo olla, mikä olet. Eikä sinulla ole paljon ikääkään,\ntuskin kahtakymmentä vuotta! Sinä olet vain tyhmä eläin ja siksi\njäät ... mutta hyvä koira!\"\n\nHän kumartui ja tyynnytteli yhä enemmän veikistelevää koiraa. Silloin\npalvelija astui rivakasti yli pihamaan, pysähtyi hänen kohdalleen ja\nsanoi: \"Isäntä, nyt se on saatu, tyttö on.\"\n\nReindorfer säpsähti, katsoi ylös, siristi silmiään, mutisti suutaan\nja nyökäytti nopeasti päätään kaksi kertaa. Hän uskoi hyvin\nsuoriutuneensa, sitä ei voitu selittää muuksi kuin tyytyväisyyden\nilmaisuksi saapuneen sanoman johdosta. Ainakin palvelustyttö sen siksi\nkäsitti; hän riensi keittiöön, avasi kamarin oven ja virkkoi nauraen:\n\"Isäntäkin jo tulee!\"\n\nReindorfer tuli, ja lähestyi vuodetta parin askeleen päähän. Vaimoonsa\nkatsomatta hän lausui: \"Olen iloinen, kun kaikki on hyvin.\"\n\nLapsi pantiin hänen käsivarrelleen. Se kirkui kovasti sekä näytti\nterveeltä ja vahvalta.\n\nSiinä se siis oli. Sillä ei ollut tunnusta eikä merkkiä ... lapsi kuin\nlapsi.\n\n\"Saakoon hän elää!\"\n\nTalonpoika pudisti päätään, hänen kätensä vapisivat pienokaista\nkannattaessa, ja synnyttäjä pyysi kiireesti lasta takaisin.\n\nKun hän oli muutamalla sanalla kiittänyt kumpaakin vierasta vaimoa\n\"ystävällisestä avusta\", etsi hän tupakkavehkeensä ja meni ulos.\nKeittiössä hän sytytti hiilellä piipun, painoi sitten sen kannen\nkiinni, ja meni yli pihamaan maantielle, jossa hän käveli kuin\nunissaan.\n\nSekavina, vaihtelevina kuvina tulivat vanhan miehen mieleen hänen\nelämänsä muistelmat. Hän kokoili ja tutki niitä, niin kaukaisempia kuin\nlähempiäkin, kaikkia kärsimyksiään ja nautintojaan, pahoja töitään ja\nhyviä harrastuksiaan, ja hän koetti niitä punnita toistensa rinnalla.\nSillä ihmisen töillä ja elämänkokemuksilla täytyy toki jotakin\nmerkitystä olla. Ilojen ja surujen, kunnollisuuden ja vääryyden täytyy\ntoki vastata toisiaan! Mutta hänen laskustaan ei tullut tasaisia\nsummia.\n\nHän ei tiennyt, miksi hän oli jättänyt talonsa pihan ja astui nyt\nkiivaasti maantietä pitkin. Hän seisahtui äkkiä ja kuunteli:\nlähestyvien rattaiden jyrinä saapui hänen korviinsa. Hän tointui ja\nhuomasi kulkeneensa lapsiaan vastaan. Hän huusi heille, että he\nseisauttaisivat hevosen ja ottaisivat hänet keskeensä istuinlaudalle.\nNiin tapahtuikin.\n\n\"Mitä kuuluu kotiin?\" kysyi poika.\n\n\"Olette saaneet sisaren.\"\n\nEnempää hän ei sanonut, eivätkä lapset enempää kysyneet, ja niin he\najoivat äänetönnä eteenpäin.\n\nIltahämy peitti seudun.\n\nKun he saapuivat sille paikalle, missä \"Vesihaudalta\" tuleva tie yhtyi\nheidän tiehensä, tulla rytisivät sieltä toiset rattaat, joista\nhuudettiin: \"Pysähtykää, hyvät ihmiset, että minä pääsisin edelle!\"\n\n\"Eikö se ole myllärin renki?\" kysyi Reindorfer. \"Mihin on sellainen\nkiire?\"\n\n\"Pappilaan. Myllärillä ei ole pitkiä aikoja! Hyvää yötä!\"\n\nRattaat riensivät heidän ohitsensa, ja ennenkun he ehtivät pihansa\nveräjälle, olivat ne jo kauan olleet kuulumattomissa.\n\nPihalta johtivat portaat ullakolle. Niitä kannatti patsas. Patsaan ja\nportaiden välissä olevassa \"suojassa\" oli pöytä. Sille palvelija kantoi\nnyt illallisen talonpojalle ja hänen työväelleen. Sinä iltana syötiin\ntavallista myöhempään.\n\nNuori Reindorfer meni tervehtimään äitiään ainoastaan oven luota, mutta\ntyttö kiiruhti hänen sivutsensa kehdolle.\n\nÄiti vastasi lastensa tervehdykseen ja kääntyi sitten seinään päin.\n\nKun poika sulki oven jälkeensä, lausui tyttö kumartuen kehdon yli:\n\"Sepä on pikku pahanen! Sellainenko minäkin olin?\"\n\n\"Kaikki ovat olleet sellaisia.\"\n\nTyttö kuuli vastauksen epäilevästi hymyillen.\n\n\"Hyvää yötä, äiti!\"\n\nLapsivaimo oli yksin — ja sitä hän halusikin.\n\nAterian ja ruokarukouksen jälkeen Reindorfer ilmoitti palvelustytölle,\nettä tämän oli ensi yönä maattava keittiössä ollakseen tarvittaissa\nemännän apuna. Mutta kun hän luuli, että hänen vaimonsa ennen kaikkea\ntarvitsi lepoa ja hiljaisuutta, tahtoi hän itse maata lasten luona\nullakossa.\n\nTalo näytti kuutamossa vieläkin rauhallisemmalta kuin päivän valossa;\nsillä sen asukkaat olivat kaikki menneet levolle. Unen lumous oli\nlamannut aistimet, joiden välityksellä kaikki kiihottavat tunteet, ilot\nja kärsimykset pääsevät ihmissieluun. Niinkuin äiti hellästi korjaa\nväsyneiden lastensa leikkikalut, niin unikin raivaa pois kovan\ntodellisuuden, ja samalla kun me elämämme lyhyyttä säikähtäen\nlapsellisesti soimaamme sitä, että se katkoo ja vähentää kerkeää\naikomamme, jakaa se päivittäin meidän kanssamme elämän kuorman. Kukapa\njaksaisikaan kauan keskeytyksettä kantaa enemmän tuskaa kuin\nriemuakaan.\n\nHälinä on muuten voimaton vihollinen, mutta kun se saa liittolaisekseen\nnukkuvan sielun oman rauhattomuuden, ajaa se unen silmistä.\n\nEikö joku ajanut kiireesti ohitse? Rattailla istuvalla täytyi olla\nlyhty, koska valon häivä sattui ikkunoita peittävälle verholle.\n\nReindorferin vaimo heräsi ja kuunteli. Kuinka hiljaista siellä oli! Hän\noli tottunut kuulemaan miehensä säännöllisen hengityksen huoneen\ntoiselta puolelta, nyt havaitsi hän vain hänen koskemattoman vuoteensa\ntumman hahmon. Hän hapuili käsillään ... siinä oli kätkyt ja kätkyessä\nlapsi, liikkumatta, äänetönnä ... toivoko vai pelko sai hänen lapsen\nruumista hivelevän kätensä vapisemaan? Hän tunsi lämmön ja erotti\nvienon hengityksen. Hän veti äkkiä käsivartensa peitteen alle —\ntunsiko hän inhoa vai iloa? Tiesikö sitä itsekään? — Inhoten itseään,\nkaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli odotettavissa, painoi hän\nkiivaasti kasvojaan tyynyä vasten, ja hänen silmänsä kostuivat.\nItsensäkö vai lapsensako vuoksi hän itki? Voiko hän koskaan rakastaa\ntätä lasta, kuinka viaton se lieneekään? Sillä niin kauan kuin se eli,\nsyytti se äitiään; se oli aina hänelle, niinkuin Reindorfer oli\nsanonut, häpeäpilkku.\n\n\n\n\nII.\n\n\nReindorferin talon ohitse kiiruhtaneet rattaat pysähtyivät \"Vesihaudan\"\nmyllärin asunnolle. Renki saattoi virkapukuista pappia, joka astui\nniiltä alas suojellen varovasti rippileipä-rasiaansa. Suntio, jolla oli\nlaukku ja jolle siitä oli jonkun verran haittaa, laskeutui neuvokkaasti\ntakaistuimelta ja kulki tietä näyttäen edellä kuistiin, johon talonväki\noli kokoontunut. Soitettiin pientä kelloa, läsnäolijat laskeutuivat\npolvilleen, pappi antoi heille siunauksen ja meni sitten kamariin\nkuolemaisillaan olevan myllärin luo. Vuoteen vieressä valvoi vanha\npalvelijatar, joka nousi ylös ja suuteli hengellisen miehen kättä.\n\n\"Hän on kovin paatunut, teidän arvoisuutenne\", kuiskasi hän valittaen\nja viittasi sairaaseen, \"kovin paatunut.\"\n\nViitattiin, että hänen oli poistuttava.\n\nPappi ja kuoleva olivat kahden.\n\nSielunpaimen oli vankka, keskikokoinen, nuori mies. Tuntuvan\nlihavuutensa takia näytti hän kuitenkin pieneltä, ja kaksinkertainen\nleuka antoi hänelle jonkinlaisen velttouden vivahduksen, jota hänen\nelävät silmänsä ja vilkkaat liikkeensä kuitenkin vastustivat. Hän astui\nsuoraan pöydän luo ja otti hetkiseksi kaihtimen lampun edestä\nnähdäksensä paremmin sairaan, joka suljetuin silmin makasi vuoteellaan.\nVärillistä tyynynpäällystä vastaan ilmenivät jyrkästi hänen\nsisäänpainuneet ja terävät kasvonpiirteensä, kuihtuneet käsivarret\nretkottivat peitteellä, sormien päät vaan silloin tällöin\nheilahtelivat.\n\nSairas huomasi, että häntä katsellaan, ja hän piti tarpeellisena\nilmaista valvovansa. \"Gundel\", sanoi hän käheästi, \"Gundel\" — se oli\nhänen hoitajattarensa nimi — \"on varmaankin valittanut, että minä\nhänestä rukoilen liian vähän. Mutta se ei enää autakaan, ei, ei se auta\nenää; jospa nyt edes sakramentti auttaisi.\"\n\nPappi astui vuoteen luo:\n\n\"Herlinger, tunnetteko te minut?\"\n\n\"Oikein hyvin, teidän arvoisuutenne. Minä lähetin teitä noutamaan, että\nte voitelisitte minut. Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää mitään tehdä,\nja siksi pitää teidän nyt koettaa taitoanne. Olen tuntenut useampia,\njotka parikin kertaa ovat sakramenttia nautittuaan joksikin aikaa\nvoimistuneet, vaikka olivat jo menehtymäisillään. On kuin ei kuolema\nvoisi oikein kiinni pidellä, sittenkun ruumis on rakkaalla siunauksen\nöljyllä sivelty — hihihi — livahtaa pois.\"\n\n\"No niin, Herlinger, jos Jumala tahtoo, hän kyllä voi lisätä teille\nvielä ikää, mutta viimeisen voitelun sakramentti ei vaikuta mitään\nhänen iäiseen päätökseensä.\"\n\n\"Ja miksi ei? Mitä varten meillä sitten ovat pyhät armonvälikappaleet,\njos ne eivät häneen vaikuta, kun rukoukset eivät enää riitä? Sitä\nvarten ne ovat, kyllä minä tiedän, enkä minä niitä hylji, sillä niin on\nsääntö: 'Syö lintu tahi kuole!'\"\n\n\"Tiedättekö te, mitä puhutte, Herlinger? Te ehken kiihotutte\npuhumisesta?\"\n\n\"Ei, ei, teidän arvoisuutenne. Minun täytyy haastaa yhteen sysyyn,\nsillä monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni. Mutta minä en päästä\nitseäni sekaantumaan, ja kun minä johonkin erityiseen asiaan pysähdyn,\ntiedän kyllä, mitä siitä ajattelen.\"\n\n\"Hyvä! Mutta silloin teidän, mylläri, täytyy myöskin voida kuunnella,\nmitä minulla on teille sanomista.\"\n\n\"Minä olen täydessä tajussa, miksikä sitten en voisi olla\ntarkkaavainen?\"\n\n\"Huomaan olevanne sopimattomassa mielentilassa, Herlinger; ei niin\nvalmistauduta pyhää kuolinsakramenttia nauttimaan. Teidän pitää saada\ntoisenlainen käsitys, muuten en voi sitä teille antaa.\"\n\nSairaan sänky vapisi, sillä hänen tuskansa tärisytti lamautuneita\njäseniä. \"Teidän täytyy!\" huusi hän, \"teidän täytyy! Minä olen\nseurakuntalaisenne, olen aina suorittanut saatavat, antanut mielelläni\nyli määränkin. Te olette ottanut rahani, teidän täytyy! — Ettehän te,\nteidän arvoisuutenne\", lisäsi hän rukoillen, \"voi omantuntonne tähden\njättää minua tähän makaamaan koettamatta auttaa.\"\n\n\"Sepä se juuri on, Herlinger; te luulette voivanne jäädä elämään, kun\nsaatte kuolinsakramentin, ja sentähden te haluatte sitä. Teiltä puuttuu\nkristillinen Jumalan tahdon alle antautuva mieli; luulette, että voitte\njollakin pakolla saada itsellenne Jumalan armon, te ette tahdo\narmonvälikappaleita, vaan ihmekeinoja ja niitä minulla ei ole. Pyhää\ntoimitusta en voi sallia väärinkäytettävän; olisi Pyhän pilkkaamista,\njos antaisin viimeisen voitelun henkilölle, joka pettää itseään sillä\najatuksella, että hän saa sen vielä kerran tahi kahdesti jälkeenkin\npäin.\"\n\n\"Älkää nyt heti panko niin pahaksenne, arvoisa herra. Luonnollisesti te\ntunnette nämä asiat paremmin kuin minä, ja teidän on sanottava, mitä\nminun on tehtävä, että toivoni täyttyisi.\"\n\n\"Jos te, mylläri, katsotte kuihtunutta ruumistanne, niin ymmärrätte,\nminkä verran teillä on toivomista, ja että te jotakin muuta varten\nJumalan laupeutta tarvitsette.\"\n\n\"Pyydän, ett'ette pahastu, — mutta ajatukset menevät usein omia\nteitään, — ymmärrän jo, Jumala on sovitettava, että hän antaisi itse\nkullekin menestystä; pitää pysytellä hänen ystävänään, muuten hän\nlähettää raesateen vainiollemme ja monenlaista muuta kärsimystä ja\nmurhetta. Mutta minä arvelen, ettei hän enempää voikaan. Jos minun\nelämäni täytyy loppua, mihin häntä sitten tarvitsen? Kun kerran on\nkuollut, niin kuollut on.\"\n\n\"Te, Herlinger, olette yksi niitä, jotka pelkäävät Jumalaa samoin kuin\nperkelettä, ja siksi te tahdotte nähdä Jumalan vallan loppuvan. Mutta\nminä sanon teille, että Jumalan valta ja kunnia loistaa yhtä kirkkaasti\neläville ja kuolleille, eikä kukaan ole varma, elleivät hänen silmänsä\nkerran niitä näe. Sillä niinkuin ihminen ei tiedä, mistä hän tulee, hän\nei myöskään tiedä, mihin hän menee. Enkä minä tahdo kiusata\nkaikkivaltiasta sillä, mitä hän voi vielä minulle tehdä ja mihin minä\nhäntä tarvitsen, sillä ajallisuuden jälkeen alkaa ijankaikkisuus.\"\n\n\"Uskooko teidän arvoisuutenne sen?\"\n\n\"Miksi sanoisin, jos en uskoisi?\"\n\n\"Hyvä, teillä ei ole mitään syytä. Mutta kuitenkin — kaikki eivät\nuskalla puhua, mitä ajattelevat; on pysyttävä siinä, mihin virka\nvaatii. Tunsin asianajajan, joka todisti, ettei hän voi totuudella\nelää.\"\n\n\"Sokaistu ihminen! Jos nyt teille tarjoaisin kirkon lohdutusta, mikä\nolisin muu kuin asianajaja, joka ei tahdo valmistuksetta ja\npuolustuksetta päästää teitä Jumalan tuomioistuimen eteen? Mutta\nminuakaan ei silloin totuus pitkälle auttaisi, sillä en uskalla sallia\nsitä, että teidän syntinne ja rikoksenne kiihottavat Jumalan ankaraa\nvanhurskautta. Minun täytyy ne armonvälikappaleilla pois pyyhkiä, että\nvoisin Jumalan armoa teille anoa.\"\n\n\"Niin, niin, oikein on, että niin teette, se ei vahingoita, jospa vain\nhyödyttäisi! Mutta te, arvoisa herra, teette itsekin niin — päästätte\njoka pääsiäinen ihmisparan synnit ja sitten kuitenkin ahdistatte häntä\ntaas kaikesta. Jos niin on määrätty tapahtumaan, pysyy kai tuomio\nlujana, ja mitä rukoukset ja ristin luo ryömimiset silloin auttavat?\"\n\n\"Eivät ne autakaan ilman todellista ja — missä vielä sovittamisen\ntilaisuutta on — teoissa ilmestyvää katumusta. Mutta, Herlinger, mistä\nse johtuu, että te mieluummin taivutte kovan rangaistuksen ja Jumalan\nankaran tuomion alaiseksi kuin luotatte hänen laupeuteensa ja\narmoonsa?\"\n\n\"Niin, se on sillä tavalla, että kohtalon iskut ovat sattuneet\nminuun niin nopeaan toisensa jälkeen, kuin olisivat ne tulleet\nvälttämättömyyden pakosta. Minulla ei ole koskaan ollut onnea välttää\nuhkaavaa kurjuutta, en koskaan ole päässyt ahdingoista niinkuin monet\nmuut, joita suojelusenkeli on näyttänyt taluttavan kädestä. Kun aina\nkaikissa tiloissa on avuttomana, niin huomaa kyllä, ettei ole voinut\nmitenkään estää sitä, minkä täytyy tapahtua. Ja kun Herra Jumala on\nihmisen kohtalon määrännyt, niin on oltava iloinen, jos voi häneltä\nniin paljon kerjätä, ettei hän tee sitä kovin raskaaksi. — Pienenä\npoikana kadotin äitini, isäni otti pian nuoren vaimon, ja kohta tuli\nvelipuolikin maailmaan. Luonnollisesti kaikki kolme liittyivät minua\nvastaan, äitipuoli lapsensa tähden, isä äitipuolen tähden, ja pieni\nvelipuoli seurasi näiden molempien esimerkkiä. Perintöoikeuteni myllyyn\nherätti minua vastaan tämän yhteisen vihan. Sitä en silloin vielä\ntietänyt, sillä eihän niin nuorella iällä ole vielä ymmärrystä. Mutta\nsitä kipeämminhän se koski, kun syytä käsittämättä tunsi lemmetöntä\nsysimistä. — Sellaisissa oloissa minä kasvoin; kotona en saanut tuntea\nmitään hyvää, enkä muuallakaan huvia löytänyt. Muut vanhat ihmiset\nnauroivat poikiensa mellakoille ja sanoivat, että kyllä nuoret\ntalttuvat, kun särkevät sarvensa; mutta isäni sanoi, että minun on\npysyttävä alallani, jos tahdon säästää nahkaani. Toiset huomasivat\npian, että minä kadehdin heitä, ja he valelivat minua pilkkatulvalla.\nUhmasta heitä vastaan aloin minä viettää salaa hurjempaa elämää kuin he\njulki. Salateillä tapaa kyllä tovereita, eikä niiden kunniallisuudesta\nvälitetä; sellaista pikaista tuttavuutta varten on jokainen tarpeeksi\nhyvä.\"\n\nPappi liikutti kädellään sängyn peitettä. \"Kuulkaa, Herlinger, teidän\ntäytyy myöntää, ettei se ollut kiitettävä eikä hyvä teko; minusta ei\nteidän pitäisi olla vaikea sitä katua.\"\n\n\"Ei suinkaan, teidän arvoisuutenne, tällaisia ajattelemattomuuden\nsyntejä voi vilpittömästi surra. Kukapa tietää eikö tilani ilman niitä\nolisi toisenlainen — tokkopa tässä sairaana makaisinkaan? Muuten minä\nkerran aioinkin keskeyttää rajun elämäni, mutta niin ei saanut\ntapahtua. Se oli siihen aikaan, kun Katri Weninger tuli tänne myllylle\npalvelukseen. Häneen nähden minulla oli rehelliset, suorat aikomukset,\nminä pidin häntä hyvin rakkaana ja iloitsin, että olin kerrankin\ntavannut sydänkäpyseni. Millaisen lopun meidän lempemme sai, sen vielä\nuseat paikkakunnan asukkaat muistavat. Isäni pyysi papin ja pormestarin\navukseen. He jättivät tytön, joka oli siunatussa tilassa, poliisien\nhaltuun. Nämä noutivat hänet myllyltä, panivat hänet samaan joukkoon\nvankien ja löysäläisten kanssa sekä lähettivät kotitienoolleen.\nSittemmin en ole tätä nais-olentoa nähnyt. Isäni kutsui minut sitten\nluoksensa, ja ilmotti, ettei hän ollenkaan estä minua naimisiin\nmenemästä, ja nyt juuri olisi siihen sellainen tilaisuus, joka hänestä\ntuntui varsin suotuisalta ja pitäisi minullekin kelvata. Isä tiesi,\nmistä lintu oli pyydettävä, naapurikylän rikas mylläri antaisi\ntyttärensä minulle, ja saattaisinko minä häntä halveksua? Isäni\njättäisi hääpäivänäni myllyn minulle ja muuttaisi vaimonsa ja lapsensa\nkanssa appivanhempiensa luo, koska nämä halusivat antautua vanhuuden\nlepoon. Suostuisinko minä tähän kaikkeen? Minä vastasin: en, — ja\nvaikkapa hän olisi kruununperijätärtä puolisokseni tarjonnut, olisin\nminä sanonut samoin voidakseni ärsyttää häntä, ja luulen, että siihen\nse olisi jäänytkin. Mutta hän näytti minulle tilikirjansa ja\nmuistiinpanonsa, eikä meidän tarvinnut kauan laskea ennenkun näimme,\nkuinka kurjasti äitipuoli voi taloutta hoitaa. Minulle ei tulisi isäni\njälkeen pienintäkään perintöä. Ennen vuoden ja vuorokauden kulumista\nsaattoivat velkojat ajaa meidät pois asunnostamme, ja silloin täytyisi\nminun köyhimmän muonamiehen tavalla tehdä työtä leivän tähden. Jos\ntahdoin säilyttää myllyn Herlingerin suvulla, jolla se oli jo satasen\nvuotta ollut, ei siihen ollut muuta keinoa kuin naida rikkaan myllärin\ntytär, ja niin minä teinkin. Omaiseni muuttivat pois, ja jos muutama\nonnen rahtu olisi voinut seurata vaimoni mukana, niin kyllä sille olisi\ntilaa ollut. Sain hänen kanssansa paljon rahaa, se minun on\nmyönnettävä, mutta vähän siunausta. Huomasin pian, että olimme\nyhtäläiset; toisella oli samat virheet ja puutteet kuin toisellakin,\neikä silloin kumpikaan tahtonut tehdä parannusta, syytti ja soimasi\nvain toista niistä vioista, joita ei halunnut itsessään huomata. Hän ei\nollut minua parempi. En sano, että hänkin olisi viettänyt kevytmielistä\nelämää, mutta hän ei ollut minua parempi ja naisten täytyy aina olla\nparempia kuin miehet, muuten he eivät kelpaa minnekään. Se oli\nsurullinen havainto, sillä sen jälkeen ei enää ollut toivomista mitään\nherttaista kotielämää. Ja kun Jumala otti luokseen kotiristini, oli se\nmyöhäistä. Minä olin jo tottunut kohtalooni eikä minulla enää ollut\nmitään toivottavaa. Niin, ensi aikoina minä ajattelin usein Katria ja\nmonta kertaa halusin vaihtaa ajatuksiani hänen kanssaan, jonka sydän\noli minuun kiintynyt. Eräänä iltana kirjotin hänelle kirjeen, kirjotin\nsurevani häntä ja hänen lastaan, kirjotin että minä vieläkin rakastan\nja ettei hänkään saa minua unhottaa; sanoin hänelle, että kenties olisi\nollut parempi mennä hänen tähtensä vieraan palvelijaksi kuin jäädä\nmyllylle toisen kanssa. Se oli ensimäinen kirjeeni, ja sen piti olla\nviimeinenkin. Kun minä sitä juuri suljin, sain haasteen oikeuteen.\nKatri Weninger oli valtuuttanut asianajajan vaatimaan minulta käräjissä\neläkettä lapselleen. Siinä oli vastaus kirjeeseeni, ja minä saatoin\nsäästää postimaksun. Oikeudenhaaste, teidän arvoisuutenne,\noikeudenhaaste oli pitkän eron jälkeen hänen ensimäinen tervehdyksensä,\nse oli ensimäinen elonmerkki, jonka isä sai lapseltaan. Minä revin\nkirjeeni. Ja kun minulle ei lainkaan luottamusta osotettu, en minäkään\ntehnyt pojan hyväksi enempää kuin pakko vaati, en ainakaan vaimoni ja\nniiden toisten eläessä. Mistään ajatusten vaihdosta ei enää voinut\ntulla kysymystäkään, ja toimeen olen tullut ilmankin.\"\n\n\"Se kaiketi olikin viisainta, Herlinger. Kirje, jonka Katrille\nkirjotitte, ei olisi kuitenkaan mitään hyvää vaikuttanut. Kun tyttö\njouduttuaan teidän tähtenne onnettomuuteen ei tahtonut enää saattaa\nitseään ja lastaan teistä riippuvaiseksi, vaan haki ainoastaan\noikeuttaan, täytti hän niin velvollisuutensa, ja se oli ymmärtäväisesti\ntehty.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä hän teki ymmärtäväisesti! Kaikki mitä minulle on\nelämässä sattunut, on ollut erinomaisen viisaasti osattu — sen sanoin\njo äsken. Kaikki on ollut säntilleen järjestetty aivan niinkuin on\npitänyt tapahtua ja sattua, etten minä ole voinut mitään välttää, ja\nminä olen jo siihen tottunut, eikä minulla ole koskaan mitään turvaa\ntai lohdutusta ollut, eikä ole nytkään. Usein on minulle 'Isämeitääni'\nlukiessakin tullut mieleen se ajatus, että meidän Jumalallamme on\nlopultakin, niinkuin monella muullakin täällä alhaalla — liian paljon\nlapsia, hän ei voi pitää kaikista yhtä hyvää huolta.\"\n\n\"Teillä, Herlinger, on vähän aikaa jälellä, kaikkein vähimmän\nsellaisiin ajatuskäänteisiin, joissa te luulette osottavanne\nihmeellistä viisautta. Kaupungissa kutsutaan sitä filosofeeraamiseksi.\nJättäkää se oppineille, jotka voivat siihen käyttää järkeään sekä\nsydäntään, kun toinen taikka toinen pettää. Jos minun matkani ei ole\ntehty turhan vuoksi, niin pitää teidän, Herlinger, nyt kuunnella\nminua.\"\n\n\"Puhukaa, arvoisa herra, puhukaa!\"\n\n\"Olemmehan siitä yksimieliset, että te kadutte sitä pahaa, jonka\nmuistatte eläessänne tehneenne? Eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Ja ettei katumus jäisi hedelmättömäksi, täytyy minun sanoa, minkä\nhyvityksen te vielä voitte suorittaa.\"\n\n\"Hyvityksen? Kelle? Kenties Katrille? Hän on jo poissa.\"\n\n\"Teidän kummankin lapselle.\"\n\n\"Pojalle, Florianille? Hän ei todellakaan tee mitään hyvää. Se\nmaankiertäjä maksaa jo minulle paljon. Viime syksynä minä tahdoin pitää\nhänet täällä myllyllä, mutta jäikö hän? Kyllä, jos minä olisin ottanut\nhänen kaupunkilaishempukkansa ja tämän lapsen kaupantekiäisiksi, koko\nkevytmielisen seuran — sitä hänen on turha odottaa.\"\n\n\"Mutta sehän olisi oikea keino maankiertäjän vakaannuttamiseksi, siten\nhänestä saadaan kunniallinen mies. Enkä olisi luullut, että teillä,\nHerlinger, olisi mitään sitä vastaan, teillä, joka olette kokenut samaa\nkohtelua.\"\n\n\"Älkää pahastuko teidän arvoisuutenne, mutta tämä on aivan toinen\nsuhta. Minulla oli laillinen isä, eikä hän siitä päässyt. Mutta tässä\nriippuu kaikki minun hyvästä tahdostani, minä voin asettaa vaatimukseni\nja sanoa: sillä ehdolla minä olen isäsi, muuten en! Ei teidän\narvoisuutenne saa siitä mitään kiitosta, jos puhutte tuon kulkurin\neduksi.\"\n\n\"En sitä kiitoksen vuoksi tee, vaan teidän tähtenne, Herlinger, ettei\ntämä rikos jäisi omantuntonne painoksi. Ei siis mitään mutkia.\nPoikaanne teidän ei tarvitse minulle halventaa, sillä minä kyllä osaan\nhoitaa rupisiakin lampaita. Jos minä nyt kadotan teidät ja saan sitte\nuudesta mylläristä uuden, niin onhan tuleva hävinneen korvannut.\"\n\n\"Hihihi ... niinpä se olisi!\"\n\n\"Kun en tällä tavalla joudu tappiolle, en sitä voi suorastaan\nvoitoksikaan sanoa, ja siksi te, mylläri, ette saa luulla, että minä\nsitä haen. En kysy sitäkään, mitä tekemään maallinen laki teidät voi\npakottaa ja mitä ei. En kysy sitäkään, eikö kansan vuoksi olisi\nparasta, että te hävittäisitte antamanne huonon esimerkin ja\npakottaisitte kaikki juorut vaikenemaan. Mihin laki voi teidät pakottaa\nja mitä rahvas haastaa, siitä minun ei tarvitse huolia. Mutta minun on\najateltava sitä, voitteko te vastata Jumalalle. Poikanne on\nkevytmielinen, siveetön ... paha kyllä, mutta siinä on syy lisää pitää\nhänestä huolta eikä jättää häntä kokonaan hylyksi. Te, Herlinger,\ntunnette sellaisen lapsen aseman, joka ei ole saanut vanhemman\nrakkautta, te tiedätte, ettei sillä harhapolkuja tuketa, jos ajetaan\nlietsuun tyttö, johon kevytmielinen nuorukainen on kiintynyt, — ja\nsiitä ette tahdo säästää omaa lastanne? Teidän poikannekaan ei voi\nelämän iskuja välttää, ja mitä hänestä lopultakin tulee, kun hänellä ei\nole sitäkään tukikohtaa, joka teillä, Herlinger, on aina ollut, kotia\nnimittäin? Ajatelkaa, mylläri, te voitte tulla poikanne pelastajaksi\ntahi turmelijaksi; te voitte saattaa hänet joko siunaamaan tahi\nkiroomaan itseänne, ja on aivan omassa vallassanne, minkä tiedon viette\nmuassanne hautaan.\"\n\nSairaan laihat kädet hapuilivat rauhatonna sängyn peitteellä. Sitten ne\nottivat hien kostuttaman sinisen nenäliinan kätköstään ja veivät sen\nnopeasti sairaan kasvoille. Kun Herlinger oli erityisellä painolla\nkäyttänyt nenäliinaansa, kääri hän sen kokoon ja kätki jälleen patjan\nalle sekä sanoi sitten lyhyesti: \"No, minun pitää siis sille retkulle\ntestamentata nimeni ja myllyni. Mutta se tulee voimaan vasta minun\nkuoltuani. Niin kauan kuin elän, olen minä täällä isäntänä, eikä tänne\nsaa kukaan minun luvattani asettua.\"\n\n\"Hyvä, Herlinger! Älkäämme hukatko rahtuakaan aikaa, vaan\njärjestäkäämme heti tämä asia.\" — Pappi aukaisi oven ja huusi sitä\nrenkiä, joka oli ollut häntä noutamassa. \"Barthel\", sanoi hän tälle,\n\"kun olet minut kotiin kyydinnyt, on sinun jatkettava matkaa kaupunkiin\nasti. Siellä sinä etsit notariuksen ja tuot hänet tänne niin pian kuin\nmahdollista.\" Hän kääntyi sairaaseen. \"Mitä hänen on sanottava tohtori\nSchnellerille?\"\n\n\"Tohtori olkoon hyvä ja etsiköön jälleen kaikki Floriania koskevat\npaperit. Kyllä hän sen ymmärtää; kaikki oli jo viime syksynä valmiina,\nmutta pojan itsepäisyys turmeli asian.\"\n\nRenki raapaisi hämillään korvantaustaa. Hänelle tuli surku vain myllyä\n— Florian on tottakin erinomainen isännäksi! Viime vuotena jokainen\nnäki hänen rentustelevan päivät pääksytysten; mistä sitten tulee\ntarpeellinen arvonanto? Sitä ei kukaan säännöllinen ihminen sietäisi,\nei kukaan palvelustyttö, joka haluaa olla rauhassa, eikä mikään renki,\njoka ymmärtää tehtävät paremmin kuin uusi isäntä; mutta myllyä täytyy\ntodellakin surkutella.\n\nPappi nousi varpailleen taputtaakseen pitkän nuorukaisen olkapäätä.\n\"Barthel\", sanoi hän säikähtäneelle rengille, \"sano notariukselle\nmyöskin, että hän kutsukoon sähkösanomalla Florianin huomis-aamuksi\nkaupungista tänne.\"\n\n\"Miksi se on tarpeellista, teidän arvoisuutenne\", kysyi sairas\nkäheästi, \"mitä hänellä on täällä tekemistä?\"\n\n\"Ettekö te tahdo nähdä häntä vielä kerran, Herlinger? Minusta on varsin\nhyvä, jos hän on täällä.\"\n\n\"No tulkoon sitten, mutta hänen tänne asettumisellaan ei ole mitään\nkiirettä; hän saa taas heti mennä.\"\n\n\"Sinä tiedät nyt tehtäväsi, Barthel, pidä muistissasi. Ja mene nyt ja\nilmota väelle, että kokoontuvat oven eteen. Minä kutsun heidät tänne,\nkun annan isännällenne sakramentin.\"\n\nRenki poistui.\n\nPappi kääntyi sitten sairaaseen ja sanoi: \"Kun pidän nyt teidät\ntarpeeksi valmistettuna, ryhdyn pyhään toimitukseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOven ulkopuolella kuiskailevat ja supattelevat palvelijat päästettiin\npian sairaan huoneeseen, jonka johdosta he toivoivat parasta isäntänsä\nsielun autuuteen nähden; sillä eipä hänellä voinut kovin paljon syntejä\nolla, koska hän ehti ne niin pian luetella.\n\nSitten kun juhlallinen toimitus oli sääntöjen mukaan loppuun saakka\nsuoritettu, lausui pastori: \"Seuratkaa siis, Herlinger, kristillisellä\nkuuliaisuudella Jumalan tahtoa, jota saatte rauhallisna vartoa.\" Hän\nsiunasi vielä kerran läsnäolijat ja astui sitten suntion seuraamana\nsuoraan rattaille.\n\nLaiha kirkonpalvelija kumartui lähelle hengellistä esimiestänsä ja\nkuiskasi ihastuksissaan: \"On mitä suurin ilo nähdä, kuinka hyvin teidän\narvoisuutenne osaa johtaa kansaa.\"\n\n\"Tiedättekö, Wolfbauer\", vastasi pastori kerkeästi, \"keiden minä\nhaluaisin olevan läsnä tällaisessa toimituksessa, että hekin oppisivat\ntuntemaan tätä lajia ihmisiä? Pari idealistia, jotka uskovat siveysopin\nohjeisiin, ja pari sivistyksen esitaistelijaa, jotka tahtovat sysätä\nkirkon sivulle. Kenties he niin saisivat silmänsä auki nähdäkseen,\nettei rahvaaseen vaikuta mikään muu kuin ensin pelotus ja sitten\nlohdutus. Jos ei näitä kumpaakin ohjasta pidettäisi tiukalla, olisi\nkaikki kirkon ihanuus aikoja sitten jaloin tallattu ja murrettu.\"\n\nPitkä suntio nyökäytti pari kertaa päätään, oikeastaan\nkohteliaisuudesta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Mutta kun hän\nkuuli ohjaksia mainittavan, luuli hän tarkotettavan rahvaan\nitsepäisyyttä, ja osottaakseen, että salattu ajatus oli hänen mieltään\nkiinnittänyt, sanoi hän rattaille kiivetessään: \"Niin, he saisivat\nkerran koettaa, mitä voivat itsepintaiselle rahvaalle.\"\n\nPastori kumartui istuimeltaan suntioon päin, ja kun rattaat samassa\nnytkähtivät eteenpäin, hänkin tutkivine silmineen nytkähti\nkirkonpalvelijaa kohden, jolloin tämän järeäpiirteiset kasvot sameine\nsilmineen vetäytyivät taakse. Viattomuudessaan oli tämä mies herättänyt\nuuden ajatussarjan nuoren papin sielussa. Se kehittyi hiljaisuudessa ja\nrattaiden säännöllisessä hytkeessä — — \"Tämä on aivan hassu työnjako,\nWolfbauer on tavannut sanan ja minun täytyy etsiä siitä ajatusta. Siinä\non täydellinen vastaväite. Itsepintaisuus voi kehittyä siitäkin, kun\nohjaksia pidetään liian tiukalla. Luullaan ohjattavan kansaa, kun se\nväsynein mielin seuraa välinpitämättömänä tallattuja jälkiä — kunnes\nodottamaton tapaus säikähdyttää sen, ja se hyökkää luonnonvoimien\nraivolla arvaamattomille teille. Siinä on vaara, se on peljättävä mutta\nharvinainen; etu on rahvaan alistuvaisuudessa, ja sehän on tavallista.\nOn maku- tahi oikeastaan puolueasia, tahtooko käyttää hyväkseen etua\nvaiko torjua vaaraa. Toiset, käytännölliset politikoitsijat, tahtovat\nsulattaa ihmiset samaksi suureksi harkoksi, toiset, idealistit,\nerottaisivat joukon yksilöiksi.\" Hän huokasi hiljaa. Kenties hänkin\noli idealisti opintovuosinaan.\n\nMylläri kuunteli poistuvien rattaiden rytinää, kunnes se kokonaan\nhäipyi hänen korvistaan. Hän oli kohonnut vuoteellaan puolittain\npystyyn, pöyhensi sitten päänalusta oikealla kädellään ja heittäytyi\npitkäkseen. Tuntui vähän helpommalta. Hän katsoi ympärilleen, hän oli\njälleen yksin.\n\n\"Pastori on veikeä mies\", hän sanoi, \"hänen kanssaan ei ole hyvä\notella, jollei kokonaan taivu hänen tahtoonsa. Mutta eihän mitään ole\nkadotettu niin kauan kuin elän. Sanoin hänelle sanoja jotka muuttivat\nhänet sen näköiseksi kuin hän olisi kuullut pirun messuavan — — ja\nvoitelun hän kaikesta huolimatta sai antaa, hihihi\", — hän löi\nkämmenellään peitteeseen, — \"kaikesta huolimatta hän sai antaa\nvoitelun.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAamutuulen henkäykset alkoivat ennen päivännousua. Näytti kuin sillä\nolisi ollut kiire herättämään pensaita ja muita kasveja. Ilmassa syntyi\nsalaperäinen liikunto; oli kuin kaikki esineet olisivat alkaneet etsiä\nniitä värejä, joihin päivän loisteessa pukeutuisivat. Ja niin päivä\nvalkeni. Yö oli mennyt, myllyn vanhuksen viimeinen ja Reindorferin\nemännän lapsen ensimäinen yö; toisessa paikassa loppuun kulunut valo\nsammui, toisessa sen sukulais-kipinä syttyi vähitellen.\n\nSalaperäinen hiljaisuus vallitsi vielä kaikkialla. Maantien varrella\nolevissa pensaissa alkoi kuitenkin jo kuulua viserrystä ja siipien\nsuhauksia. Pensaikon takaa kuului huuto: \"Vieläkö makaatte,\nkananpojat?\" Reindorfer se siellä seisoi piha-aitaansa nojaten. Hän\nräpytti silmiään iloisesti, silmäili sitten kirkasta taivasta ja\nympäröiviä metsäisiä vaaroja sekä henkäisi hyvin syvään. Näin ihanana\naamuna yksin Jumalan kauniissa luonnossa! —\n\nMutta sitä ei kestä kauan. Kun tupakkapiippu on poltettu, huudetaan\naamiaiselle, ja niin joutuu taas tavallisiin askareihinsa... Talonpojan\nkasvot synkistyivät. Hän puri piipun hammasluuta, meni jälleen sisään\nja sulki oven. Hän astui keittiön läpi kumariin ja kuunteli ovella.\nHänen vaimonsa rykäisi, oli siis valveilla. Lapsi alkoi itkeä.\nReindorfer puristi ehdottomasti nyrkkiä, ja kuuma väre liikkui hänen\nkasvoillaan ikäänkuin toinen olisi häijyyttään itkenyt. Hän kääntyi\npois.\n\n\"Pienokainen kirkuu kovasti\", sanoi lieden luona seisova palvelustyttö.\n\nHän laski piippunsa lieden kulmalle ja astui kamariin.\n\nHän meni ikkunan luo. Vaimo katsoi häntä pelokkain silmin. Hän ei\nodottanut tervehdystä mieheltään, mutta hänkään ei uskaltanut ensiksi\ntervehtiä.\n\nReindorfer pysähtyi paikoilleen, otti lähimmän tuolin, istui sille,\nkatseli saappaansa vartta ja alkoi sitten puhua: \"Minä olen vanha, etkä\nsinäkään ole nuori. Hälinä ja pitomelu ei meitä kumpaakaan ilahuta;\nmiksikä niitä siis toimittaisimme. Kastelapsen kirkkoon vieminenkin\nherättää huomiota. Sitä minä en kärsi, minä järjestän asian toisella\ntavalla. Tänään kulkee pastori varmaankin taas tästä ohi myllylle, minä\npuhuttelen häntä ja pyydän hänet tänne lasta kastamaan. Sillä tavalla\nminun mielestäni tapahtuu kaikki hiljaisuudessa; vieraita ei tarvita\nmuita kuin äitikummi ja ketkä ovat välttämättömät. Voidaanhan sanoa,\nettä me kiirehdimme koska lapsen laita ei ole niinkuin pitäisi olla.\"\nHän katsoi syrjään lapsivaimoon ja lisäsi puoliääneen: \"Se ei olisi\nvaletta, ja kuitenkin olisimme säilyttäneet totuuden itsellemme.\"\n\n\"Sinä istut niin kovin kaukana\", valitti vaimo, \"ettei voi puhua\nsanaakaan, joka ei kuuluisi tuonne ulos.\"\n\n\"Mitä salaisuuksia tässä tarvitaankaan? Sano niin taikka ei!\"\n\n\"Tee kasteeseen nähden niinkuin tahdot. Mutta minulla olisi muutakin\nsanomista, ja sitä en voi sanoa kovasti.\"\n\nReindorfer nousi ja tuli lähemmä. \"Sinä et varmaankaan sitä vastusta ja\nminua se lohduttaisi onnettomuudessani. Kuule\", kuiskasi vaimo\nkohottaen kättään ja viitaten kehtoon, \"kun tyttö kasvaa, jättäisin\nminä hänet mielelläni kaupungin hurskaitten sisarien hoitoon niin että\nhän saisi kristillisen kasvatuksen ja tulisi kerran heidän\nkaltaisekseen. Hän olisi silloin hyvässä tallessa, eikä Jumala kenties\nsilloin hänen olemassaoloaan niin pahaksi katsoisi; kenties hän ei\nmyöskään vaatisi muiden synneistä niin ankaraa tiliä.\"\n\nReindorfer meni aivan vuoteen luo.\n\n\"Älä ole tuhma!\" hän sanoi. \"Asia ei koske niin läheltä Jumalaa kuin\nminua. Hän ei voi vihata lasta, joka on aivan viaton. Sinä jäät\nsyntiseksi vaimoksi, vaikka tytöstä tulisi pyhimys. Mutta ensin hänestä\ntulisi luostarisisar, eivätkä ne kaikki taida aivan pyhiä olla. Hän ei\nole minun lapseni enkä minä hänen kohtaloansa määrää. Hurskauteen ei\nvoi ketään pakotuksella saada niinkuin nuoria koiria otuksen ajoon.\nSaatuaan ikää ja ymmärrystä ei tyttö kenties tyydykään luostarielämään,\nja silloin hän ei sovellu taivaaseen eikä maahan. Eikä nykyaikana,\njolloin koko maailma juoksee munkin kaapun jälestä, saa tällaisen\nkokeen onnistumiseen nähden luottaa onneensa. Ennen muinoin voitiin\npaljon tukahduttaa, mutta nyt Jumala tarvitsee palvelukseensa\nainoastaan sellaisia henkilöitä, joista hän saa kunnian; muut pysykööt\npoissa! Ja vaikka en olisi näin ajatellutkaan, en kuitenkaan\nehdotukseesi suostuisi. Luulit minun sitä kannattavan siksi, etten\nvoisi katsoa lasta lempein silmin. Niin olisit sinäkin saanut hänet\npois silmistäsi ja ajatuksistasi, ja se olisi sinulle ollut mieleen.\nIhminen ei näet välitä syntinsä häpeästä enemmän kuin kissa\nulostuksestaan; kun se raapaisee lian päälle ohuen rikkakerroksen,\nmenee se niin ylpeänä matkoihinsa kuin sitä ei olisi koskaan niillä\npaikoin nähty. Sinäkin unhottaisit kaikki ja luulottelisit, että kaikki\non yhtä hyvin kuin ennenkin. Sentähden pitää lapsen olla täällä sinun\nnäkyvissäsi!\"\n\n\"Tietysti hän jää, kun sinä tahdot\", sanoi vaimo hiljaa. \"Minulle vain\njuolahti mieleen, että voisin hänet lähettää pois.\"\n\n\"Siitä asiasta sekä kasteesta olemme siis tulleet selville. Muuta\nsanomista minulla ei ole; siksi menen, ettei pastori pääsisi\nhuomaamattani ohi. Tahi tahdotko jotakin vielä?\"\n\nReindorferin vaimo oli kahdeksastaneljättä ikävuodestaan huolimatta\nedelleenkin kaunis nainen. Sen tiesi hän yhtä hyvin kuin senkin,\netteivät kipu ja tuska hänen piirteitään rumentaneet. Sillä jo lapsena\nkuuli hän sanottavan, että hän oli kaunis itkiessään. Talonpoika seisoi\nedelleenkin sängyn vieressä. Hänen molemmat kätensä riippuivat sivulla,\nvasen lähinnä vaimoa. Tämä oli jo kauan vilkunut siihen salaa ikäänkuin\npäästäkseen selville ylettääkö hän siihen. Kun mies kääntyi pois\nmennäkseen sekä siirsi silmänsä vaimosta, tuli hänen kätensä vielä\nlähemmäksi vuodetta, ja silloin vaimo tarttui siihen molemmin käsin,\npiti kiinni kädestä ja ranteesta ja koetti vetää häntä luokseen tahtoen\nsamalla katsoa hänen silmiinsä. \"Josef, rakas Josefini!\" kuiskasi hän\nrukoillen.\n\nMutta Reindorfer tempasihe irti vaimostaan, tarttui siniseen\nesiliinaansa ja pyyhki sillä nuttunsa vasemman hihan sekä vasemman\nkäden ranteineen. \"Anna olla!\" sanoi hän sitten. \"Noudattaen vanhaa\ntapaa ja ettei mitään erityistä huomiota heräisi, kohtelen sinua muiden\nnähden niinkuin ennenkin; se tapahtuu kansan tähden. Mutta jos sinä\nluulet, että meidän välimme voi vielä tulla sellaiseksi kuin se oli,\nniin petät itsesi kokonaan. Se on mennyttä kaikiksi ajoiksi!\"\n\nHän meni. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Askeleiden kaiku loitontui ja\nhäipyi.\n\nVaimo oli vaipunut puoleksi kohonneesta asennostaan; hän makasi\nliikkumatta, äänetönnä.\n\nReindorfer oli aivan oikeassa!\n\nTäytyy koettaa valloittaa hänet takaisin; kukapa vaimo ei sellaista\nkoettaisi? Jos miehessä olisi ollut heikkouksia häntä kohtaan, olisi\nhänen heikkoutensa näyttänyt anteeksiannettavammalta. Mutta niin oli\ntapahtunut kuin hän pelkäsi. Nyt hän sen varmasti tiesi.\n\nJa mies oli oikeassa.\n\nVaimo sulki väsyneenä silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitseisi niitä\nenää koskaan avata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRattaat lähestyivät hyvää vauhtia. Reindorfer kiiruhti katsomaan; ne ne\nolivat. Myllyn renki ajoi ja kaksi herrasmiestä istui taka-istuimella.\nToinen oli pastori, ja toisenkin hän tunsi heti, kun rattaat tulivat\nlähemmäksi. Hän oli piirikaupungin notarius, joka oli sangen usein\nliikkunut näillä seuduilla. Reindorfer otti piipun suustaan, astui\nlähemmäksi ja tervehti.\n\n\"Hyvää huomenta, Reindorfer\", lausui pastori, \"jos teillä on asiaa\nminulle, niin sanokaa pian, sillä meillä on kiire.\"\n\nReindorfer tarttui vasemmalla kädellään ajajan istuinlautaan ja astui\nrattaiden rinnalla, joiden kulkua oli hiljennetty. Hän esitti asiansa,\nja pastori suostui pyyntöön. Reindorfer kiitti, ja niin he ajoivat\nkiireesti pois.\n\nKului useampia hetkiä. Aurinko oli jo korkealla ja jakoi runsaasti sekä\nvaloa että lämpöä. Reindorfer haravoi heinää molempain lastensa ja\npalvelijan kanssa suurella niityllä, jonka pensasaita erotti\nmaantiestä. Reindorfer oli juuri asettanut haravan varren olkapäänsä\nnojaan ja pyyhki paidan hihalla hikeä otsaltaan, kun hän kuuli\ntervehdyksen pensas-aidan takaa.\n\n\"Päivää, Reindorfer!\"\n\nHaravamies vavahti kuullessaan äänen ja katsahti tielle.\n\nPensaiden takana seisoi nuori mies huonosti hoidettu kaupunkilaispuku\nyllä. Oikealla korvalla vinossa oleva hattu teki hänet veitikan\nnäköiseksi ilmaisten samalla, että mies oli tahi oli ollut sotilas. Hän\noli epäilemättä neljännelläkymmenellä, mutta hinterän vartalonsa ja\nkasvojensa huolettoman ilmeen vuoksi näytti hän hoitamattomasta\nulkoasustaan huolimatta melkoista nuoremmalta. Hänen mustat hiuksensa\nvaluivat hatun alta runsaina kiharoina otsalle; suuret ruskeat silmät\nkatsoivat rohkeasti eteenpäin ja suoran suurisieramisen nenän alta\npisti esiin viiksipari, jonka toista huippua hän paraikaa väänteli.\n\nTervehdykseen vastaamatta sanoi Reindorfer: \"Oletko taas täällä?\nRetkale!\"\n\nSotilas naurahti: \"Voisit olla minullekin kohteliaampi — kukapa\ntietää, mitä vielä tapahtuu! Minulle on nyt lähetetty erityinen kutsu,\nja kun mylly kaikessa tapauksessa joutuu heti minun käsiini, niin\npitäähän meidän olla toisillemme hyvänä naapurina.\"\n\nReindorfer käänsi hänelle selkänsä aikoen jälleen ryhtyä työhön.\n\nTämä näytti suututtavan maantiellä seisojaa. Hän kiersi viiksiään\nentistä kiivaammin ja hetkisen kuluttua hän sanoi kipristäen silmiään\nja vetäen suunsa leveään hymyyn, niin että hänen kasvonsa piirteet\ntulivat ilkeän näköisiksi: \"Onko se totta, mitä olen kuullut? Sitten\nviime käyntini on teidän lukumääränne muka lisääntynyt yhdellä.\"\n\nTalonpoika tempasi haravan, hänen käsivartensa lihakset puristautuivat\näkkiä kokoon, otsasuonet paisuivat ja koko niitty näytti mustuvan hänen\nsilmissään. Ainoastaan yhden punaisen pilkun hän huomasi, hän muisti,\nettä hänen tyttärellään on sennäköinen hame. Sitä muistaessa hänen\nsilmänsä kiintyivät tyttöön, joka veljensä ja rengin kanssa haravoi\naivan lähellä, ja silloin hän päästi pidätetyn hengenvedon valloilleen\nja alkoi käsitellä haravaansa. Sillä välin hän kääntyi hiukan\npensasaitaa kohden ja heitti silmäyksen sotilaaseen. Sitä silmäystä ei\njulkeinkaan ihminen saattanut sietää, se lausui loukkaajalle: \"Minä\nkärsin väärän teon, mutta en sinua!\"\n\nSotilas poistui hitaasti; vasta kun tiesi olevansa Reindorferin silmän\nkantamattomissa, kiirehti hän askeleitaan ehtiäkseen myllylle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyllylläkin olivat ikkunat verhotut niinkuin edellisenä päivänä\nReindorferin talossa. Ihmisen maailmaan tullessa ja maailmasta\nlähtiessä on valo hänelle kiusaksi, häntä täytyy totuttaa siihen ja\nsiitä pois, sillä hän tulee pimeydestä ja menee pimeyteen. Valo on\nköyhän lahja, joka näyttää tietä kehdosta hautaan. Lyhyellä taipaleella\nnäiden kahden päätepisteen välillä heittää se maailmaan ainoastaan\nväräjöiviä säteitä, eikä kukaan oikeastaan tunne polkunsa suuntaa.\n\nPastori ja notarius olivat saapuneet varhain aamulla.\n\nNotarius oli pieni ketterä mies, joka mielellään tavotteli\njuhlallisuutta toimissaan. Hän oli aina puettu hyviin mustiin\nvaatteisiin ja käytti korkeaa, valkoista ja jäykkää kaulaliinaa, joka\npiti hänen päätään hyvin arvokkaassa pöngityksessä; paljas päälaki sekä\nlihavat, hyväntahtoisen ja hyvänvoivan näköiset kasvot eivät suinkaan\nvähentäneet tätä arvokkaisuutta. Mutta kun talonpojat yleensä nauravat\nsilmälaseille ja pilkkaavat niitä, oli notarius liian uskalias\npitäessään maaseutumatkoillaan tomun kaihtamista varten värillisiä,\npyöreitä ja paksusankaisia silmälaseja.\n\nKun he tulivat sairashuoneeseen, heitti notarius pöydälle raskaan\npinkan asiapapereita ja otti sitten nuo hassunnäköiset silmälasit\nnenältään. Hän menetteli hyvin perinpohjaisella tavalla. Ensin hän\npyyhki lasit nenäliinalla, sitten hän etsi kotelon taskunsa\nsyvyyksistä, pujotti lasit siihen niin varovasti kuin suinkin ja painoi\nsitten verkalleen kaikki jälleen taskuunsa. Mutta säikähdys herätti\nhänet pian tästä levollisesta mielialastaan.\n\nHän astui sairaan luo: \"Vanhus, kuinka te jaksatte?\"\n\n\"Kiitos kysyjälle, olen melkein terve nyt.\"\n\n\"Tunnetteko minut, Herlinger?\"\n\n\"Tokihan minä — olettehan herra notarius.\"\n\n\"Ja minkätähden olen täällä?\"\n\n\"Heh, miksikä muka täällä? Tänäänhän minä nainen Katarina Weningerin?\"\n\nNotarius katsoi säikähtyen pastoriin, tämä astui lähemmä ja lausui\npannen painoa joka sanalle: \"Mutta mitä ajattelette, Herlinger?\nKatarina Weninger on jo aikoja sitten kuollut.\"\n\n\"Vai niin, vai on Katarina kuollut! Mitä me sitten teemme?\"\n\n\"Te sanoitte eilen itse sen minulle, pitäkää mielessänne!\"\n\n\"Niin, niin, se voi olla oikein.\"\n\n\"Ja tänään notarius on saapunut minun kanssani, että saatte\ntestamentata myllyn Florianille.\"\n\n\"Niin kyllä, määrätä nimeni ja myllyni Florianille. Oikein se oli.\"\n\n\"Te siis muistatte sen?\" kysyi notarius. \"Onko se todellakin viimeinen\ntahtonne?\"\n\n\"Kyllä, se on viimeinen tahtoni.\"\n\n\"Aika on nyt täpärällä, teidän arvoisuutenne\", — pieni notarius riensi\npöydän luo, jolla asiapaperit olivat, — \"parin minuutin kuluessa\nvanhus voi kadottaa tajunsa, ja silloin ei voida tehdä mitään. Minun\ntäytyy saada vielä kolmas todistaja.\"\n\nPastori riensi ovelle. \"Barthel\", huusi hän, \"juokse hakemaan naapuri\nKleehuberia; tulkoon hän heti, jättäköön kaikki siihen paikkaan!\"\n\nRenki juoksi naapuriin.\n\n\"Teidän arvoisuutenne on kuullut, että hänen vakaa aikomuksensa on\njättää nimensäkin Florianille. Niinkuin minulla on ollut kunnia mainita\non tämä aikomus edellisinä vuosina rauennut sekä isän että pojan\nitsepäisyyden tähden, ja nyt sitä ei enää voida täytäntöönpanna, sillä\nsellaiseen tekoon vaaditaan aivan sitkeää ajatusta.\"\n\n\"Siltä, jolla on vielä pitkä elämä jäljellä, herra tohtori.\"\n\n\"Ei ole mitään poikkeusta, teidän arvoisuutenne. Tässä tapauksessa on\nse aivan mahdotonta, ja minusta se onkin syrjäseikka. Emme me saa\nsairasta ymmärtämään tätä asiaa koskevaa selitystä; hän siitä vain\nkokonaan hämmentyisi. Kaikeksi onneksi asiapaperit ovat minulla\nvalmiina ja järjestyksessä viime vuodesta. Olen vain jättänyt pois\nkysymyksen lapseksiottamisesta ja sen sijaan asettanut testamenttiin\ntunnustuksen, että vanhus on pojan isä. Se ei oikeastaan tuota mitään\nlaillisia oikeuksia, mutta meidän pitää tyytyä moraalisiin. Minä luen\ntestamentin tässä muodossa ja allekirjotutan myöskin; kirjotustarpeet\non minulla mukana.\" — Sanojensa vahvistukseksi notarius löi pienen\nmunanmuotoisen mustepullonsa rautapistimen pöytään. — \"Minulla on\ntässä samanlaista mustetta allekirjotuksia varten; kunpa vain mylläri\nkestäisi vielä parikaan minuuttia.\"\n\n\"Toivon, että hän kestää\", sanoi sielunpaimen. \"No, Herlinger, kuinka\njaksatte?\"\n\n\"Hyvin, oikein hyvin.\"\n\nPappi läheni vuodetta ja pysyttääkseen kuolevaa ajatuksessaan sanoi\nhänelle: \"Nyt me testamenttaamme myllyn Florianille.\"\n\n\"Niin, myllyn ja nimeni — se ilahuttaa Katarinaa, onhan hän meidän\npoikamme.\"\n\nOvi aukeni, ja naapuri Kleehuber astui Barthelin kanssa sisään.\nKleehuber oli pelottavan näköinen, hiukset olivat silmillä, kädet\nsavivellissä, ja hän pyyhki alinomaa sormiaan siniseen esiliinaansa\nsaadakseen ne puhtaiksi, jota ennen hän ei niillä uskaltanut työntää\nhiuksia silmiltään.\n\n\"Tässä olen, teidän arvoisuutenne, tässä olen\", virkkoi hän huohottaen.\n\"Juoksin tänne heti... Barthel tapasi minut perunamaalta, ja kun hän\nsanoi, että minun pitää heti tulla, niin läksin sellaisena kuin siellä\nseisoin ... älkää panko pahaksi!\"\n\n\"Juuri sitä tarkotinkin, Kleehuber\", sanoi sielunpaimen. \"Teidän\nulkoasunne ei vaikuta mitään asiaan. Me tarvitsemme heti kolmannen\ntodistajan. Mylläri tekee jälkisäädöksensä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, sitä on ilo kuulla; olen mielelläni mukana\",\npuheli Kleehuber. \"Barthel sanoi, että hänkin kirjottaa nimensä alle,\nmutta, teidän arvoisuutenne, kuka on kolmas todistaja, joka\nallekirjottaa meidän kanssamme?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Mutta se ei, teidän arvoisuutenne, käy päinsä. Minun täytyy\npuhdistautua ... olen taas heti täällä, kunhan pyhänutun saan ylleni.\nMitä kansa sanoisi, jos minä tällaisena kirjottaisin nimeni teidän\narvoisuutenne nimen viereen? Ja mitä sanoisivat oikeuden herrat sen\nluettuansa?\"\n\nNotarius oli sillä aikaa puuhaillut myllärin luona, mutta kääntyi nyt\n\"kunnioitettavaan todistajaan\" ja tuiskasi hänelle: \"Jääkää\npaikoillenne! Niin tyhmä te ette saa olla, että luulette teidän\nharakanvarpaistanne näkyvän, oletteko te ne siihen töhrinyt\npyhävaatteissanne tahi paitahihasillanne! — Tehän tunnette mylläri\nHerlingerin?\"\n\n\"Tunnen, herra notarius, tuossa hän makaa!\"\n\n\"Hyvä on. Arvoisa herra pastorimme on jo sanonut hänelle, mistä on\nkysymys. Katsokaa nyt tarkoin — sinä myöskin, Barthel! — että kaikki\ntapahtuu laillisessa järjestyksessä, niin että kukin voi antaa\ntodistuksensa hyvällä omallatunnolla.\"\n\n\"Kyllä me tarkastamme, herra tohtori.\"\n\n\"Kuka tuo on, jolla on sininen esiliina?\" kysyi mylläri.\n\n\"Kleehuber, naapuri Kleehuber\", vastasi pastori. \"Ettekö häntä tunne?\"\n\n\"Ai, Kleehuber. Mutta miksi hän tulee häihin sininen esiliina edessä?\"\n\n\"Näkeehän teidän arvoisuutenne, etten minä Herlingerillekään kelpaa.\"\n\n\"Mutta, Herlinger\", sanoi sielunpaimen tarttuen sairaan kuihtuneeseen\nkäsivarteen, \"ajatelkaa toki, me emme ole häitä varten tänne tulleet.\"\n\n\"Kleehuber\", tarttui notarius puheesen, \"on täällä, jotta Floriania\nkoskevat asiakirjat saadaan lailliseen kuntoon.\"\n\n\"Niin, nimeni ja myllyni testamentataan\", kuoleva lausui koneellisesti.\n\n\"Minun pitää huomauttaa, Herlinger, että tällä teidän lausunnollanne on\nmerkitystä ainoastaan läsnäoleviin todistajiin nähden. Mutta minä\noletan, että te tahdotte kirjallisesti ilmaista omantuntonne vaativan\nteitä tunnustamaan palvelustyttö Katarina Weningerin pojan Florian\nWeningerin omaksi lihalliseksi lapseksenne ja että te kuoleman\nsattuessa määräätte hänelle, mainitulle Florian Weningerille, myllyn\nkaikkineen mitä siihen kuuluu irtainta ja kiinteintä.\"\n\nMylläri nyökkäsi.\n\n\"Mutta teidän, Herlinger, pitää koota ajatuksenne ja pitää ne selvillä,\nsillä minun pitää nyt ensinnäkin lukea teille testamentti. Teidän pitää\ntarkoin kuunnella, että ymmärtäisitte kaikki ja voisitte sitte sanoa\neitä olette ajatellut juuri niin kuin minä olen kirjottanut eikä\nmitenkään toisin.\"\n\n\"Kyllä kuulen ja ymmärrän myöskin, kun ajattelen; mutta puheestani en\noikein tiedä, mistä se tulee.\"\n\n\"Ja sitten teidän pitää kirjottaa nimenne alle.\"\n\nLaiha oikea käsi koetti piirtää peitteeseen kirjaimia.\n\nNotarius luki kiireesti jälkisäädöksen. \"Onko oikein? Eikö teillä ole\nmitään lisättävää eikä pois jätettävää?\"\n\nMylläri tavotti musteeseen kastettua kynää, joka oli notariuksen\nkädessä.\n\n\"Niin hyvin ja selvästi kuin mahdollista\", lausui tämä mennen\nkirjottajan taakse. \"Koko nimi. Mathias Herlinger.\"\n\nSiinä se nyt oli, suurilla epävakaisilla kirjaimilla oli paperiin\npiirretty: \"Mathias Herlinger\". Pistettä tehdessään mylläri painoi\nkynän paperin läpi ja notarius irroitti sen pian hänen kouristuksen\ntapaisesti puristuneesta kädestään, ettei koko jälkisäädös turmeltuisi.\n\nMylläri vaipui vuoteelleen syvästi huoaten. Mutta notarius huokasi\nhelpotuksesta astuessaan pöydän luo allekirjotettu säädös kädessä.\n\n\"Pyydän teidän arvoisuutenne todistamaan.\" Hän ojensi kynän papille.\nSitten osotti hän Kleehuberille sen paikan, johon hänen oli nimensä\npiirrettävä.\n\nTämä mietti kauan, ei nimeänsä, jonka hän kyllä muisti, vaan kutakin\nkirjainta, joka oli kirjotettava. Renki kirjotti sitten viimeiseksi.\n\nVuoteelta kuului kuiskaus: \"Kukkia — liian paljon hän on antanut\nminulle kukkia.\"\n\nNotarius ja todistajat kääntyivät pöydän luota ja lähestyivät kuolevaa.\nTuo pitkähkö olento, joka syvälle painuneine piirteineen vuoteella\nlepäsi, kuiski hiljaa itsekseen ja leikki sormillansa kuin lapsi, ei\nollut enää mylläri Herlinger. Kuka sitten? Ei kukaan. Se oli se, joka\nkerran oli olemassa ennenkun meillä oli tietoa itsestämme, se sama,\njoka jo kerran meidän avuttamme innokkaasti työskenteli tietoisuutemme\nkehittämiseksi, se, joka meidät lopullisesti jättäessään kootuista\nmuistoistamme kauhistuu tahi riemuitsee, se, joka saa lapsen nauramaan\ntahi itkemään ja joka myöskin antaa kuolevalle viimeiseksi\ntervehdykseksi matkalleen joko kyyneleen tahi hymyn.\n\nSyvä hengenveto kohotti peitettä, — se oli viimeinen. Läsnäolijat\nnäkivät edessään ruumiin. Pastori aikoi juuri kutsua talonväen ja pitää\nrukouksen, kun ovi aukeni ja Florian Weninger astui sisään.\n\nIrrottamatta kättään oven rivasta lausui hän lyhyesti: \"Hyvä päivä!\nTäällä minä olen. Kuinka on, saako Aloisia poikansa kanssa nyt tulla\ntänne? Muutoin minä poistun heti.\"\n\nPastori astui samassa hänen luokseen, vei hänet vainajan luo ja pitäen\nhänen kättään omassaan painoi hänet polvilleen: \"Katso häntä! Säästä\nylpeitä sanojasi ja rukoile hänen puolestansa, — kuolemansa hetkellä\nhän on sinua isällisesti muistanut ja määrännyt myllyn sinulle!\"\n\nNuori mies katsoi hämmennyksissään ympärillä oleviin, sitten hän\nsilmäili edessään olevia kalpeita kasvoja, puristi molemmin käsin\nrintaansa ja sanoi vapisevalla äänellä: \"Olisin kuitenkin tavannut\nhäntä mielelläni voidakseni kiittää häntä.\"\n\nSe oli hyvien tunteiden ensimäinen kipinä, sen hyvän sadon ensimäinen\nsiemen, jonka vanha mylläri oli kuolevalla kädellään kylvänyt, ja josta\nhän vei tiedon haudan toiselle puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkonkirjaan, johon seurakunnan lisääntyminen ja vähentyminen ja sen\nyksityisten jäsenten syntyminen, avioliitto ja kuolema merkitään,\nkirjotti pastori Josef Reindorferin ja hänen vaimonsa Rosalian tytön,\njoka oli kasteessa saanut nimen Magdalena. Siihen piirrettiin myöskin\nmylläri Mathias Herlinger, \"kuollut n.s. Vesihaudan luona olevalla\nmyllyllä tässä seurakunnassa.\"\n\nVuosia kului. Lumi peitti kumpuja ja painoi raskaasti kuusien oksia;\nvuosi oli lopullaan, kun nimi Herlinger vielä kerran merkittiin\nkirkonkirjaan. Siinä oli nyt luettavana, että Vesihaudan uusi mylläri\nFlorian Weninger, n.s. \"Herlingerin Florian\" — sillä rahvas ei\nunhottanut vanhan mylläri-vainajan tunnustusta, että Florian oli hänen\npoikansa — ja Aloisia Kaufmann maakunnan pääkaupungista olivat käyneet\nseurakunnan pastorinkansliassa kuulutusta ottamassa ja sitten\nnäyttäneet laillisen todistuksen, että he olivat kaupungissa solmineet\navioliiton.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPieni Magdalena kasvoi Reindorferin talossa. Kun tämä lapsi tarvitsi\nvaalimista ja hoitoa, tahtoi Reindorfer toisiakin lapsia erityisesti\npalkita. Hän ei enää heidän virheitään ankaruudella valvonut, ei ollut\naina heidän huolimattomuudestaan tietääkseenkään ja jätti heille\nrunsaammin vapautta. Hän valmisti heille pieniä ilojakin, kaivoi\ntaskuaan ja antoi rahaa tytölle huiviin ja nauhoihin, pojalle olueen ja\ntupakkaan, silloin tällöin kirkkojuhliinkin.\n\nMiksi hän tekisi heidän elämänsä raskaaksi? Heillä pitää toki olla\nenemmän oikeuksia kuin kolmannella lapsella, niin hän ajatteli. Sitä\nvaati oikeus ja kohtuus.\n\nNuori Leopold Reindorfer ja hänen sisarensa Elisabeth olivat siitä\nerittäin mielissään, ja he käsittivät että pienokainen oli syynä isän\nmuuttuneesen käytökseen heitä kohtaan.\n\n\"On sen pienimmän olemassaolosta hyvääkin\", sanoi Leopold. \"Sen jälkeen\nkun hyödytön suu ilmestyi taloon, panee isä enemmän arvoa niille, jotka\ntekevät jotakin ruuastansa.\"\n\nElisabeth tunsi myötätuntoisuuttakin tätä viatonta olentoa kohtaan,\njonka tähden suhteet olivat niin muuttuneet, ja usein hän askarsi\npienen sisarensa kanssa. Oikeastaan hän yksin pitikin huolta tytöstä.\nHän, eikä äiti, opetti lapsen sanomaan Reindorferia \"isäksi\".\n\nKuinka kauan siihen kului aikaa? Lapsista tuntuu maailma aina seisovan\npaikoillaan. He eivät huomaa, että heidän ympäristönsä muuttuu, kun\neivät huomaa omaa muuttumistaan. Kuinka kauan? Kysy sitä\npäivänpaisteessa leikkiviltä lapsilta.\n\nSiinä oli pieni poika, jonka suuria ruskeita silmiä runsaina mustina\nkiharoina otsalle valuva tukka varjosti. Hänen pukunaan oli paita ja\nkannattimella kiinnitetyt housut. Hän oli paljain jaloin niinkuin hänen\nleikkitoverinsakin, pieni tyttönen, jonka yllä oli karkea paita ja\nhänelle liian pitkä hame. Tytön vaaleiden, hämmennyksissä olevain\nkiharain alta tähysteli myöskin ruskea silmäpari maailmaa...\n\nPoika seisoi hajasäärin, kädet housun taskuissa tytön edessä ja kysyi:\n\"Kuka sitten sinä olet?\"\n\n\"Minä olen Leena\", sanoi tyttö ja katsoi kummastellen poikaan, joka ei\ntiennyt, kuka hän oli. Tytöstä hän varmaankin oli hyvin tyhmä poika.\n\"Kuka sitten sinä olet?\"\n\n\"Minä olen myllärin Florian Vesihaudalta, tiedä se!\" vastasi poika.\nHänessä oli niin paljon miehekästä etevämmyyden tuntoa, ettei hän\nollenkaan kummeksinut tytön tietämättömyyttä.\n\nTyttö nyökkäsi. Hän ei kyllä tietänyt, mikä mylly on eikä myöskään\nVesihaudan paikkaa, mutta hän oli kuitenkin selitykseen tyytyväinen.\n\n\"Katsotko sinä mielelläsi lintuja?\" kysyi poika.\n\n\"Katson kyllä\", vastasi tyttö, \"onko sinulla niitä?\"\n\nPieni Florian nauroi. Hän otti kädet taskustaan ja näytti, että ne\nolivat tyhjät. \"Tuolla ylhäällä niitä on oikein paljon. Tule mukaan!\"\nHän tarttui tytön käteen.\n\nHe astuivat pitkin tietä kunnes tulivat suuren pensaan luo, jonka alla\noli viime sateen ajoilta puolittain kuivanut vesilätäkkö säilynyt. Sen\nmudassa elosteli pikku elukoita ja matoja, ja lintuja lenteli siinä\nsuuret laumat edes takaisin iskien nokallaan lätäkön pohjaan. Se oli\niloista kuisketta.\n\nEräs keltasirkku miellytti lapsia erinomaisesti, ja kun muutamat\nleppälinnut hyppäsivät mutaan hyvin varovasti kuin pelkäisivät\nsääriensä likaantumista, puhkesivat lapset kaikuvaan nauruun ja\nalkoivat lintujen tavalla hyppiä tasajaloin lätäkön ympäri.\n\nSeuraus oli että linnut lensivät loukkaantuneina matkaansa ja olivat\npoissa, vaikka Florian ja Leena vakavasti vakuuttivat, etteivät he enää\ntee niin — ja eiväthän linnut voisi olla niin tyhmiä, etteivät enää\nnäyttäytyisi.\n\nHe odottivat kotvan aikaa, mutta turhaan.\n\nPoika kohotti tyytymättömänä olkapäitään. \"Se on sinun syysi\", sanoi\nhän tytölle. \"Sinä matkit niitä.\"\n\n\"Kyllä ne tulevat takaisin\", vastasi Leena nauraen.\n\n\"Ei ainakaan tänä päivänä\", sanoi myllärin Florian. \"Minä menen\nkotiin.\"\n\n\"Minä tulen mukaan\", huudahti tyttö. \"Onko sinne pitkältä?\"\n\n\"En tiedä, jaksatko sinä niin kauas astua. Mutta tule vain! Minä kannan\nkun väsyt.\"\n\nTyttö harkitsi.\n\n\"Minä näytän sinulle puutarhamme\", lupasi poika.\n\n\"Meillä on paljoa suurempi.\"\n\n\"Oletko myllyä nähnyt?\"\n\n\"En, miltä se näyttää?\"\n\n\"Tiedäthän, missä jauhoja tehdään. Isälläni on mylly ja minä näytän sen\nsinulle.\"\n\nKenpä meistä, joka ei ennen ole myllyä nähnyt, ei tahtoisi sitä nähdä?\nUteliaisuus voitti, ja tyttö juoksi iloisesti pojan rinnalla. Hän\nkaatui usein pitkään hameeseensa, jota hän ei ymmärtänyt kannattaa, ja\nsilloin he nauroivat kovasti. Minkähänlainen se oli se mylly, jossa\ntehdään jauhoja?\n\nHe olivat jo kulkeneet jotenkin pitkän matkan. Tyttö alkoi jo väsyä ja\ntuskastua. Hän ei enää kuullut pientä ohjaajaansa, joka lakkaamatta\nvakuutti, että nyt heidän täytyy heti saapua perille. Hän toisti näitä\nsanoja rauhottaakseen itseään — niin pitkältä kuin tänään ei matka\nollut koskaan ennen tuntunut. Molemmat lapset joutuivat arveluttavaan\nmielentilaan. Kumpikin tunsi olevansa niin kaukana kodista ja kuin\nyksin. Oli aivan hiljaista, ainoatakaan ihmistä ei kuulunut eikä\nnäkynyt, joitakuita lintuja vain lensi silloin tällöin puunoksilta\nmaantielle, mutta lasten huomio ei ollut enää pitkiin aikoihin\nkiintynyt niihin. He välttivät toisiinsa katsomista, sillä kummallakin\noli itku kurkussa, ja jos toinen olisi huomannut, että kumppani oli\nyhtä onneton, olisivat he molemmat puhjenneet äänekkääsen valitukseen.\n\nMutta nyt he kuulivat äkkiä ryskettä ja kohinaa, ja poika riemuitsi\näänekkäästi. Hän tarttui Leenan käteen, ja he juoksivat tien mutkan.\nRyty ja kohina kuului yhä selvemmin, ja tuo huone tuolla alhaalla tien\nvarrella suurine rattaineen oli mylly. Kohina oli veden kohinaa ja\nrytinä myllyn rattaan rytinää, selitteli Florian.\n\nLapset seisoivat maantien yläpuolella kapealla jalkakäytävällä, mutta\nheidän täytyi jättää se ja mennä toiselle polulle vastaisella puolella.\n\n\"Tule, nyt minä kannan sinut sinne!\" huusi poika iloisesti hyppien. Hän\nkäski Leenan ottaa lujasti kiinni hänen kaulastaan, sitten hän itse\ntarttui tytön pieniin jalkoihin ja aikoi nostaa häntä, mutta siitä ei\ntullut mitään, ja tyttö nauroi sitä, että hän oli niin raskas. Hän\npäästi Florianin irti, mutta tämä sylkäisi vakavasti kämmeniinsä\nniinkuin oli nähnyt suurten tekevän, ja tarttui voimakkaasti tyttöön,\nnosti hänet ylös ja he vierivät toisensa ympäri pitkää ruohikkoa alas\nmaantielle asti. Siellä irrottautuivat he toisistaan, istuivat\nrinnatusten ja nauroivat. Sitten poika hyppäsi ylös ja juoksi edellä\nmyllylle; tyttö seurasi jäljestä.\n\nKun he tulivat lähelle, Leena ihmetteli ratasta, joka oli niin suuri,\nmutta muuten siellä näkyi pelkkää vettä eikä ollenkaan jauhoja.\n\"Jauhoja on sisässä myllyssä\", sanoi Florian. \"Tule vain!\"\n\nPisteaidassa oli pieni portti. Florian nosti taitavasti säppiä ja\nportti aukeni sisäänpäin. Lapset tulivat pihaan; suuri koira juoksi\nsuoraan heitä vastaan ja hyppi pojan ympärillä. Mutta kun se haukkui\ntyttöä, sai se sysäyksen. Villaisen turkkinsa tähden ei se kuitenkaan\nkäsittänyt pienen käden lyöntiä miksikään vihamielisyyden merkiksi,\nymmärtäväisenä eläimenä se piti sitä vaatimattomana kehotuksena muuttaa\nkäytöstapaa pientä neitosta kohtaan. Elukka ojensi sentähden\netukäpälänsä Leenan jalkoihin ja laski päänsä niille, sitten se\nheilutti koholla olevaa takaruumistaan ja huiskutti häntäänsä, joka\nkorkean asemansa vuoksi heilahtelikin hyvin ylpeästi. Puuttui vain\nsitä, että koira olisi harjottanut jonkinlaista pakkoa sisällistä\nvakaumustaan vastaan kaikkien kohteliaisuuksien arvosta eikä silloin\nhaukotellut, mutta nyt se teki niin.\n\nKeittiön ovelle, jonka kautta täälläkin pääsi pihalta suoraan\nhuoneisiin, ilmestyi kookas ja ryhdikäs nainen. Hän oli myllärin vaimo.\nHerlingerin Florian piti nähtävästi arvolleen alentavana kadottaa\nvapautensa tavallisen tytön tähden; nyt hän saattoi lukea sen helposti\nvaimonsa ylivoiman syyksi, sillä tämä oli paljoa suurempi ja väkevämpi\nkuin hän.\n\nPoika juoksi äitinsä luo.\n\n\"No, Florian\", kysyi äiti, \"kuka sinun kanssasi on?\"\n\n\"Leena.\"\n\nMyllärin vaimo otti kumpaakin lasta kädestä kiini ja vei heidät\nkamariin, jossa hänen miehensä teki laskujaan. Hän aukaisi oven\npuolitiehen, työnsi lapset edellään sisään ja lausui sitten\nveitikkamaisella äänellä: \"Katsopa isä, eikö Florian tule sinuun! Hän\njo kuljettelee kassapäitä.\"\n\nMylläri nauroi.\n\nHän oli ajan kuluessa tullut vakavamman ja luotettavamman näköiseksi.\nEi näet tapahtunut niinkuin kylänväki oli odottanut. Siitä hetkestä\nsaakka, jolloin hän vaimonsa ja lapsensa seuraamana myllyn isännäksi\nmuutti, toimi hän käskevällä arvokkaisuudella niinkuin asettunut\nperheenmies ainakin. Hän mielistyi tehtäväänsä sekä tottui siihen, ja\nlopulta tuli hänestä sellainen, jolta hän tahtoi näyttääkin, älykäs\nliikemies ja huolellinen perheenisä. Siitä syystä hän sai osansa\nkunnioitusta omalta seurakunnalta sekä läheiseltä ympäristöltä.\n\nHän heitti pois kynän ja kääntyi lapsiin. \"Mikä sinun nimesi on?\" hän\nkysyi tytöltä, jonka vaimo oli tuonut aivan hänen polvensa luo.\n\nTyttö nauroi hämillään.\n\n\"No, haasta pois!\" Hän nosti lapsen polvelleen. \"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Magdaleena.\"\n\n\"Mikä muu?\"\n\nTyttö mietti hetkisen. \"Reindorfer\", sanoi hän sitten reippaasti.\n\nMyllärin käsivarsi, jolla hän piti lasta, kouristui kokoon ja\nehdottomasti painoi hän toisella kädellään pientä valkeaa päätä poveaan\nvasten.\n\nTyttö hämmästyi hyväilyä, johon hän ei ollut tottunut, hän ponnisti\nmolemmilla käsillään myllärin rintaan ja kirvottautui vapaaksi sekä\nkatsoi sitten suurilla ruskeilla silmillään mylläriä silmiin.\n\nTämä ei voinut katsetta sietää. Hän nosti tytön polveltaan ja asetti\njälleen permannolle. Hänen kätensä vapisivat.\n\nFlorian oli tähän asti isäänsä nojaten katsellut pientä\nleikkitoveriaan, nyt molemmat pienokaiset seisoivat vieretysten\npermannolla. Myllärin vaimo katseli heitä kauan ja sanoi sitten: \"Tyttö\non aivan meidän Florianin näköinen.\"\n\nMylläri puisti päätään.\n\n\"Katso itse, silmät ainakin ovat samanlaiset.\"\n\nMylläri nousi harmistuneena ja saattoi vaimon sekä lapset ovelle.\n\"Menkää matkoihinne, minun pitää laskea\", hän sanoi heille ja lisäsi\nLeenaan kääntyen. \"Koetapa sinä laittautua kotiisi!\"\n\n\"No mutta älä pelottele tyttöä\", sanoi vaimo. \"Hänhän on pieni\nherttainen olento.\"\n\n\"Niin, niin, mutta ajattele kuinka kauas hän on eksynyt; häntä kenties\netsitään Reindorfissa.\"\n\n\"Minä saatan häntä jonkun matkaa.\"\n\n\"Pysy vain kotona — lähetä renki tahi palvelustyttö viemään häntä.\"\nMylläri sulki oven heidän jälkeensä.\n\n\"Rosel!\" huusi myllärin vaimo pihamaalle tultuaan.\n\n\"Heti, emäntä!\" vastasi eräs ääni, ja heti kiiruhti hyvinvoiva\npalvelijatar aitasta. \"Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Mene ja vie tämä tyttö Reindorfiin, hän on sieltä. Sano, että hän on\nseurannut meidän Floriania tänne asti. Sellainen on lasten tapa eikä\ntyttöä saa sentähden kurittaa.\" Hän silitti hellästi pienokaisen\nvaaleita kiharoita. \"Jumala suojelkoon sinua, lapsukainen!\"\n\nPalvelustyttö meni ja talutti tytön pois.\n\n\"Tule uudestaan!\" huusi Florian hänen jälkeensä.\n\nPienokainen ehätti minkä pienillä säärillään jaksoi pysyäkseen\nkiirehtivän toverinsa rinnalla. Oi, kuinka pitkältä olikaan kotiin, —\nja vitsaa hän varmasti saisi, kun oli mennyt niin kauas, — ja mylly —\nhän ei edes saanut nähdä, mitenkä siinä jauhoja tehdään. Tämä oli\ntodellakin kovin surullista! Hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, mutta\nsiihen hänellä ei ollut aikaa, sillä hänen täytyi aina juosta\nhynttyyttää eteenpäin. Hän antoi pienen päänsä painua rintaa vasten;\nhiukset valuivat silloin kasvoille peittäen niiden säälittävän ilmeen.\n\nPalvelijatar hiljensi äkkiä käyntiään, veti lapsen luokseen saadakseen\nhänet katsomaan ylös ja sanoi: \"Katso, tuolla tulee isä!\"\n\nVanha Reindorfer tuli heitä vastaan. \"Täällä sinä vihdoinkin olet\", hän\nsanoi. \"Kyllähän minä uskoinkin, että sinä vielä olet maailmassa. Missä\nolet ollut?\"\n\nPalvelija selvitti asian.\n\nPikku Leena kuunteli tarkkaavaisena. Voi kuinka tuo Rosel oli paha; ei\nsanonut mitään siitä, ettei häntä saisi lyödä.\n\nKun Reindorfer oli kiittänyt myllyn palvelijaa, sanoi hän: \"Odota,\nkunnes kotiin tulemme! Et sinä ilman aikojaan saata näin paljon touhua\nja rauhattomuutta.\"\n\n\"Eipä kyllä\", palvelija sanoi.\n\nVoi sitä, kuinka paha se oli!\n\n\"Hyvää yötä, Reindorfer!\" — Rosel riensi takaisin tietä myöten yhtä\nkiireesti kuin oli tullutkin.\n\n\"Hyvää yötä!\" murahti talonpoika. Hän tarttui lapsukaisen käteen ja\nvetäen häntä jälestään torui häntä alinomaa; uutta soimausta\nalottaessaan hän karkealla kourallaan puristi tytön hentoa kättä, ja\ntempoi häntä niin, että lapsi oli kaatua.\n\n\"Vai myllylle sinunkin pitää päästä? — Siihenkö pesään sinäkin, sikiö,\nhaluat? — Tietysti haluat pesääsi? — Mokoma käenpoika! — Menepä\nvielä kerran sinne, — silloin lyön sinut murskaksi! — Menepä vain\nkerran vielä!\"\n\nPieni käsi oli aivan punainen, ja käsivartta pakotti. Pienokainen itki\nja nyyhkytti äänekkäästi.\n\nEräs mies istui heidän kuljettavansa tien vieressä. Kleehuber se siinä\nlepuutti jalkojaan:\n\n\"Kuinka sinä, Reindorfer, pientä tyttöäsi pitelet?\" hän kysyi. \"Olen\nnähnyt sinun jo kauan näin itkettävän häntä. Sinun kotonasi ei ole\npitkiin aikoihin ollut pieniä; olet unhottanut, miten heitä on\nkohdeltava.\"\n\nHän ei saanut vastausta, ja päätään puistaltaen hän katsoi heidän\njälkeensä.\n\nReindorfer herkesi puristamasta lapsen kättä ja hiljensi kulkua, ja kun\nhe olivat ehtineet Kleehuberin näkyvistä, seisahtui hän.\n\n\"Ei se ole oikeastaan oikein, se on julmaa ja epäkristillistä! Minkä\nlapsi voi mielijohteilleen? Eikä hän sillä mitään tarkottanut, eihän\nhänellä ole sen vertaa ymmärrystä. Älä itke, Leena!\"\n\nHän otti tytön käsivarrelleen ja kantoi kotiin.\n\nReindorferin vaimo seisoi portilla ja juoksi vastaan, mutta ennenkun\nhän ehti lasta tavottamaan, laski Reindorfer sen maahan ja sanoi:\n\"Siinä on äpäräsi! Jos talomme olisi palanut tahi ukkonen lyönyt meidät\nkaikki muut kuoliaaksi, et sinä olisi pitänyt sellaista hädänhälinää\nkuin nyt.\"\n\nVaimo otti lapsen luokseen ja katsoi mieheensä kyyneleisin silmin:\n\"Jumala antakoon anteeksi sinulle, Josef, kovuutesi minua kohtaan!\nMutta minä en voi tehdä muuta kuin sen, mihin on pakko.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMylläri tahtoi laskea, niin hän ainakin sanoi, mutta hän nähtävästi\ntoimitti laskuja päässään, sillä paperille ei ollut vielä ainoatakaan\nnumeroa ilmestynyt. Mitä laskemista tämä oli? Tahtoiko hän kenties\njonkun vanhan velan hävittää pois muistista?\n\nHän todellakin koetti sitä. Miksi hän ei sallinut vaimonsa saattaa\ntyttöä? Se oli todellakin hassua, ikäänkuin lapsi tietäisi jotakin\njaaritella. Mutta oikein se sittenkin oli. Ja tyttö on pidettävä hänen\nkotoaan poissa, sillä nuo suuret ruskeat silmät olivat saaneet hänet\nhämmennyksiin, vaimokin oli huomannut ne! Joutavia! Juoksenteleehan\ntäällä paljon muoskia, joista hän ei tiedä mitään — niin, parasta kun\nei tiedä mitään, ei tahdo tietää! Vapaa kulkuri on onnellisin!\n\nSano se vielä kerran, mylläri! Eräänä päivänä sinä sen sanot, mutta\nsilloin et tee sitä niiden vastenmielisten tunteiden vallassa, joiden\npakotuksesta nyt nojaat pääsi kyynärpäin pöytään tuettuja käsiäsi\nvastaan, et rauhattomana siitä, että kevytmielisyytesi uhri ja hedelmä\non arveluttavan lähellä sinua ja että sinun täytyy sidotuin käsin\näänetönnä katsoa, mihin tämä johtaa; sinä sanot sen aivan toisinlaisin\ntuntein, ja sääli, joka sinusta nyt on kaukana, täyttää silloin\nolentosi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElisabeth Reindorferin hääpäivä oli pienestä Leenasta ihana päivä. Mitä\nsilloin saikaan nähdä ja — syödä! Ajettiin kauas, hyvin kauas monilla\nrattailla, ja kuinka kaunis puku siskolla oli, ja kuinka soittajat\nsoittivat ja väki tanssi! Kaikki oli toisenlaista kuin kotona!\n\nMutta hänen sydämensä oli pakahtua, kun kaikki tämä ihanuus sai\nsurullisen lopun, kun hän sai kuulla, että sisar jäisi ainiaaksi sinne,\nniin ihmeen kauas hänen luotansa. Lasta ei voitu rauhottaa, ennenkun\nElisabeth lupasi, että hän tulisi seuraavana päivänä ja joka päivä\nkatsomaan heitä. Leena parka, se oli vain lupaus ja siksi jäi!\n\nÄiti piti hänestä sen jälkeen vähän enemmän huolta; mutta sisarta se ei\nkorvannut. Vaikka äiti ei koskaan kieltänyt lapseltaan luonnollisia\ntunteita — hän olisi siten näyttänyt vielä rikollisemmalta —, oli\nhänessä kuitenkin jonkinlainen arkuus tyttöä kohtaan, ja se herätti\nLeenassa samanlaisen tunteen.\n\nLeenalla oli talossa ainoastaan yksi ystävä, johon hän saattoi luottaa\nja joka käsitti kaikki asiat juuri niin vakavasti tai leikillisesti\nkuin hän tarkottikin. Se oli vanha \"Sultan\". Koira olisi mielellään\nleikkinyt hänen kanssaan, mutta hän tiesi, että eläin oli kovin kipeä,\nja sentähden hän usein meni sen luo, sinne, missä se makasi oljillaan,\nja eläin osotti siitä aina iloaan. Mutta eräänä päivänä oli elukka\nkovin rauhaton, voihki ja ulisi sekä heittelehti sinne tänne. Ja\nsilloin Leena kysyi: \"Mikä sinulla on, Sultan?\" Mutta tämä ei näyttänyt\nhäntä huomaavankaan. Leena istui murheissaan kopin luona ja veti koiran\nalle olkia, jotka se oli syrjään suljuttanut. Seuraavana aamuna oli\n\"Sultan\" kuollut, ja talonpoika kaivatti sille haudan puutarhaan. Renki\nveti sinne koiraa jäljestään, niin että sen pää iski kiviin, mutta\nLeena alkoi silloin ääneen itkeä ja piteli käsin omaa päätään. Rengin\ntäytyi odottaa, kunnes Leena ennätti kääriä esiliinansa koiran pään\nympärille. Tyttö seurasi sitten itkien mukana ja katsoi, kuinka kuoppa\nkaivettiin, \"Sultan\" laskettiin siihen ja multa tallattiin jälleen\npaikoilleen.\n\nRenki meni sitten lapioineen pois, ja Leena jäi yksin täytetylle\nhaudalle. Siinä oli \"Sultan\" maan alla, sen koppi oli tyhjä ja oljet\nolivat möyhyksi tallatut. Kelle hän nyt haasteleisi, kun iloitsi\npäivällisruoasta tahi jostakin muusta? Kelle hän valittaisi, kun\npelkäsi lyöntejä tahi oli niitä jo saanut? Ja kun häntä jälleen\norjantappuran piikki raapii, ei \"Sultan\" koskaan nuole pois verta. Oi\nsinua, hyvä \"Sultan\" raukka!\n\nHänelle oli opetettu, että hänen, kun hän oli ensin lukenut\niltarukouksen omasta puolestaan, piti lukea se toistamiseen isän, äidin\nja sisarten ja \"kaikkien niiden puolesta, joita hän rakasti\".\nLohduttomassa surussaan hän liitti nyt yhteen pienet kätensä ja\nrukoili, luki kaikki mitä hänelle oli opetettu: aamurukouksen,\nruokarukouksen ja iltarukouksen — \"Sultanin\" puolesta.\n\nSitten pyyhki hän silmänsä ja meni rauhottuneena pihaan.\n\nHän toivoi kyllä, että he saisivat toisen koiran, jonka kanssa hän\neläisi yhtä hyvässä ystävyydessä; parin päivän perästä uusi koira\ntulikin, mutta se oli ärtyisä ja muriseva, sitä ei voinut\npuhutellakaan.\n\nSentähden hän oli mielissään, kun äkkiä sanottiin, että hänen oli\nmentävä kouluun. Kun äiti hänet sinne saattoi seisattui hän arkana\novenpieleen, siellä oli näet niin paljon lapsia. Hän ei ollut koskaan\najatellut, että niitä olisi niin paljon. Ja kun hänen täytyi istua\nniiden joukkoon, uusien pienimpäin oppilaiden keskelle, ensimäiseen\nriviin, aivan opettajan eteen, hän tuskin uskalsi katsoa ylös. Hän\nuskalsi sen vihdoinkin ja katseli häntä lähinnä istuvia tyttöjä, sitten\ntarkasteli hän poikiakin, jotka istuivat huoneen toisella sivulla.\nSieltä joku nauroi häntä vastaan, ja se oli myllärin Florian. Hänellä\noli siis täällä ainakin yksi tuttava, ja se muuttikin heti koulun\nihanaksi paikaksi.\n\nKun koulutunti päättyi, tuli odottava \"Flori\" häntä vastaan.\n\n\"Siinä on Reindorferin Leena\", hän sanoi.\n\nTyttö nauroi.\n\n\"Oli se viisaasti, kun lähettivät sinut kouluun\", sanoi poika. Ja niin\nhe jutellen kulkivat yhdessä Reindorferin portille saakka.\n\nHe jatkoivat tätä tapaa jonkun aikaa joka päivä, menivät yhdessä\nkouluun ja palasivat samoin. Mutta pian häirittiin tätä\nyksimielisyyttä. Leena alkoi äkkiä pysytellä pojasta kaukana. Tyttö\njoko oli jo ennättänyt kauas pojan tullessa kouluhuoneesta ja juoksi\nsitten niin kovasti, että oli mahdoton tavata häntä, taikka jäi hän\njäljelle eikä tullut näkyviin, vaikka poika kulki kuinka hitaasti.\n\nKun Leena kerran oli taas jäänyt jäljelle, piilottautui poika siihen\npaikkaan, missä tie kääntyi tiheään vesakkoon, ja kun Leena saapui,\njuoksi hän piilostaan ja tarttui tytön käsivarteen.\n\n\"Tapasinpa sinut nyt\", hän sanoi. \"Mitä olen tehnyt sinulle, kun et\nenää koskaan kulje minun kanssani?\"\n\n\"Isä uhkasi lyödä minua, jos sinun kanssasi käyn.\"\n\n\"Sinun isäsi on julma mies.\"\n\nHe pysähtyivät ajattelemaan.\n\nYksi keino kyllä oli. Mutta kun Florian itse kammoksui ruumiillista\nkuria ei hän tahtonut Leenalle ehdottaa, että tämä antaisi isän lyödä\nja käveleisi hänen kanssaan niinkuin ennenkin.\n\nMutta kun julmaa Reindorferia ei ollenkaan tiellä näkynyt, hän myöskään\nei voinut kumpaakaan lyödä, ja niin heillä oli salaisuus, jota ei\nkukaan muu tietäisi kuin he itse.\n\nSe oli houkuttelevaa, ja lapset olivat mielestään kekseliäämpiä kuin\nkaikki suuret ihmiset.\n\nTie oli turvallinen siihen pensaaseen saakka, jossa he nyt seisoivat;\nvasta sitten kun he olivat sen sivuuttaneet, saatettiin Reindorferin\ntalosta heidät nähdä. He sopivat keskenään, että aamusin kouluun\nmennessä odottavat toisiaan tämän pensaan luona ja paluumatkalla\nkulkevat yhdessä siihen saakka, mutta siinä toinen jättäytyy jäljelle\nja jatkaa matkaa paljoa myöhemmin.\n\nNiin, niin, kiellä vain ihmisiltä jotakin! Reindorferin Leena oli\nyleensä älykäs tyttö. Niin koulumestarikin sanoi ja kiitti häntä usein\nmuiden lasten kuullen. Tällaisen tapauksen jälkeen hän kotona otti\nusein aapisen tahi laskutaulun ja hiipi vanhan Reindorferin taakse,\nvaikka tämä työskentelikin puutarhassa tahi karjakartanolla. Hän\nistuutui siellä ukon taakse, luki tahi laski äänekkäästi, että isäkin\nhäntä kiittäisi.\n\nEnsi kerralla Reindorfer, joka ei huomannut tytön läheisyyttä, hönkäisi\nnärkästyksissään. Mutta kun Leena hämmästyneenä paikoilleen jääden itki\nkatkerasti pettymystään, huomasi isä, että hänen ilahduttamisensa tässä\nolikin tarkotuksena ollut. \"Ei saa toki epäkristillinen olla, ei toki\",\nmutisi hän itsekseen ja kehotteli sitten Leenaa: \"Lue vain! Se on\noikein, opettele vain ahkerasti, että kulkisit kunnialla maailman läpi,\nkun sinne kerran joudut. No, lue vain, valkopää!\"\n\nTalonpoika sai sen jälkeen kuulla luettavan monista hänelle vallan\nuusista asioista; sillä nykyaikana opetetaan lapsille paljoa enemmän\nkuin ennen. Uteliaisuudessaan hän kyseli usein tytöltä lähemminkin\nyhdestä ja toisesta, ja hän ihmetteli sitä, kuinka hyvin tyttö oli\nymmärtänyt ja oppinut.\n\nMutta pian hän alkoi tuntea mielenahdistusta joka kerta, kun hän\nhuomasi Leenan ponnistukset olla hänelle mieliksi. Hänen Elisabethinsa\nei näet ollut vuoteen ja vuorokauteen käynyt vanhempiaan katsomassa, ja\nLeopold, jota hän aina oli niin hyvänä pitänyt, arveli että tämä kaikki\noli vähintä, mitä odottaa saattoi, isän pitäisi paljoa enemmän uhrata\npoikansa hyväksi. Poika oli tarraantunut erääseen tyttöön, ja halusi\nnyt, sitä parempi mitä pikemmin, päästä omaksi herrakseen. Vanha\nReindorfer siis tiesi, että tytär hänestä ei välittänyt ja poika katsoi\nhänen olevan tiellään.\n\nAluksi ei pieni Magdaleenakaan ollut vanhaan Reindorfiin tyytyväinen.\nToiset lapset kertoivat, että kun he suorittivat hyvin tehtävänsä,\nheidän vanhempansa leikkivät heidän kanssaan taikka lahjottivat heille\nsunnuntaina sämpylän tahi jotakin muuta mieleistä; mutta Leena sai\nsellaista turhaan odottaa. Myöhemmin isä näytti Leenasta sangen\nvakavalta, melkein kuin pastori ja koulumestari, joilla myöskin oli\naina jotakin kysyttävää tahi selitettävää, ja silloin ei Leena halunnut\nleikkiä eikä lahjoja, pikemmin hän oli ylpeä siitä, ettei Reindorfer\nkohdellut häntä kuin lasta, eikä kuin omaansa, josta viime mainitusta\nseikasta tällä ikäisekseen vanhamaisella olennolla ei kuitenkaan ollut\nmitään aavistusta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun rakkaus puhkeaa kovin rajuna, on se yhtä epäiltävä kuin silloinkin,\nkun se hiipii kiertoteitä. Leopold olisi kyllä ollut oikeutettu\najattelemaan oman kodin perustamista, sillä hän täytti kolmekymmentä\nmuutaman kuukauden kuluttua, mutta hänen päätöksensä pikaisuus ja\nvalitsemansa mielitietty tekivät isän varovaiseksi.\n\nLeopold oli suorittanut sotapalveluksensa. Se menikin keveästi, sillä\nhänen palvelusaikansa sattui hyvänä viljavuotena, jolloin asianomaiset\nvirkakunnat maatyöväen puutteen takia olivat pakotetut päästämään\nsuuret joukot sotilaita lomalle. Monien muiden mukana Leopoldkin pääsi\njoksikin aikaa kotolaisten avuksi.\n\nMyöhemmin hän oli velvotettu ainoastaan maanpuolustusväen vuotuisiin\nharjotuksiin.\n\nTalonpoikana hän ei koskaan ollut osottanut mitään hetautta kylän\nkaunottariin. Hän pysyi tästä viasta vapaana leiritoverienkin joukossa,\njotka ikävänsä ja saamansa niukan ravinnon tähden olivat pakotetut\netsimään jonkun naisolennon seuraa, joka laittoi ruokaa kunniallisessa\nperheessä.\n\nMutta kun hän palasi viime vuoden aseharjotuksesta, iski lempi äkkiä\nhänen sydämeensä. Se käytti hyväkseen hänen turhamielisyyttään, joka\noli kovin kärkäs ovenavaaja. Tämä yleinen ihmisellinen heikkous voittaa\ntalonpojankin pojan. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat tytöt\nnäihin saakka olleet Reindorferin Leopoldista piittaamatta, koska\nhänkään ei välittänyt heistä. Mutta kun nyt eräs neitonen ilmestyi,\njoka otti Leopoldille selittääkseen, että tällä oli kaikki tarvittavat\nominaisuudet tehdäkseen hänet onnelliseksi, niin miksikä hän ei uskoisi\ntätä mairittelevaa vakuutusta, vaan ynseästi vetäytyisi pois\nvelvollisuudestaan?\n\nTämä olento, joka oli näin kääntänyt nuoren Reindorferin, oli Josefa\nMelzer. Hän asui äitinsä kanssa paikkakunnan pienimmässä ja\nränstyneimmässä töllissä; paitsi sitä ei Melzerin muorilla ollut\ntyttärelleen jätettävänä muuta perintöä kuin huono maine, jota Josefa\noikeastaan ei tarvinnut, sillä hän oli osottanut suurta harrastusta\nhankkia se itsellensä omin neuvoin.\n\nKuukauden päivät Leopold oli jo paikkakunnan väestön kummastukseksi\ntehnyt tiheitä käyntejä tuossa pahanpäiväisessä mökissä, kun Josefa\neräänä iltana työstä palattuaan tapasi vanhan äitinsä kovin pahalla\npäällä.\n\n\"Oletko tänä päivänä tavannut nuorta Reindorferia?\" kysyi ämmä\nkiukkuisesti.\n\nJosefa viskasi pois heinäkannalmuksen ja sirpin sekä otti leveälierisen\nolkihatun päästään. \"En ole\", vastasi hän, \"mutta kaiketi hän tulee\ntyön loputtua.\"\n\n\"No puhupa, pöllöpää, hänelle nyt kerrankin niin, että siitä jotakin\ntulee. Kuinka kauan luulet minun voivan odottaa? Pitäähän minunkin\nsaada viettää päivieni tähteet Reindorfissa rauhassa ja kylläisenä.\nOlenko sinut sitä varten poikaan usuttanut ja kehottanut häntä\nsuosimaan huomauttaen, ettei hän ole kovin tarkka, kunhan vain tavaran\nhänen eteensä levittää — että sinä nyt menettelisit yhtä tyhmästi kuin\nedelliselläkin kerralla? Totta jumaliste, sinä olet jo tarpeeksi\ntyhmyyksiä tehnyt ja minä olen sinua jo kylliksi kauan huoltanut,\nnyt olisi aika viisastua, ajatella itseäsi ja vanhaa äitiäsi!\nNeuvon, että tällä kertaa jätät sen pienen haudan kaunistelematta\npyhäinmiesten päiväksi. Ja sanon vielä, ettei minun kanssani ole enää\nleikittelemistä, ajan sinut pois kotoa, jollei siitä tule mitään.\nPitääkö sinun, höperö, odottaa kunnes kaikki ennättävät varottaa häntä?\nTäytyy takoa, kun rauta on kuuma. Ja kun kaikki on tehty niinkuin\ntehtävä on, saa hän häiden jälkeen tyytyä saamaansa. Voihan kaikki\nkääntää ja selittää, ja itsellensä hänelle mieluisinta on uskoa meitä.\nMutta sinä hukkaat aikaa; pian on syksy käsissä, hänen on mentävä\nneljäksi viikoksi harjotuksiin, ja sinä aikana olette erillänne. Tänne\ntulee muualta poikia, etkä sinä saa heitä enemmän kuin paikkakunnalle\njääviäkään! Niin ei ole mitään toivomista; minä en antaisi koko asiasta\npalanutta puukreutseria.\"\n\n\"Luuletko, että saviastia valmistuu, kun kerran vain sen mainitset\",\nsanoi tyttö ylpeästi. \"Eikö siinä ole mitään vaivannäköä, kun ei itse\nole lainkaan ajatellut sinne päin, mutta on pakotettu teeskentelemään\nrakkautta puukappaleen kaltaiseen olentoon?\"\n\n\"Sinä metsälintu; näytä hänelle vain, mitä hänen on tehtävä; kun hän\nsaa sen päähänsä, ei se anna hänelle ollenkaan rauhaa, ja silloin hän\nkyllä ajaa perille asti.\"\n\n\"Hyvä ilta, Melzerin muori\", sanoi Leopold, joka samassa astui sisään.\n\"Hyvä ilta, Seferl!\"\n\n\"Hyvä ilta!\"\n\n\"Tahtoisitko lähteä ulos kanssani?\" kysyi poika. \"Äitisi ei sitä\nkiellä.\"\n\n\"En tiedä, onko se oikein\", vastasi tyttö. \"Rahvas on jo nähnyt, kuinka\nusein sinä käyt täällä, eikä nuori tyttö saa siitä hyvää mainetta, jos\nkauan seurustelee pojan kanssa. Eikä siitä ole iloa eikä etua.\"\n\n\"Kuulepa, kuinka hän osaa olla taitava\", mutisi ämmä hymyillen\nLeopoldille hampaattomalla suullaan. \"Hänestä saa joku oivallisen\neukon.\"\n\n\"Eikö minulla sitten ole rehelliset tarkotukset?\" kysyi Leopold.\n\n\"Itse sen parhaiten tiedät\", ärähti tyttö.\n\n\"Minulla on rehelliset tuumat\", sanoi Leopold kiivastuen, \"minulla on\naikomus tehdä sinusta meille emäntä.\"\n\n\"Ah, rakas ystävä! Mutta ymmärräthän, ettei kylän kansa tiedä siitä\nmitään.\"\n\n\"He saavat sen tietää huomenna ja isä jo tänä iltana!\" Leopold sanoi\ntämän varmalla äänellä, ikäänkuin koko asia olisi ratkaistu, sitten kun\nhän on tahtonsa ilmaissut, ja ikäänkuin isän kanssa haastaminen ei\nolisi hänestä tuntunut vähääkään vastenmieliseltä.\n\n\"Jospa, rakas Leopold, tämä olisi aivan totta!\" huudahti Josefa.\n\nVanha äiti puristi käsiään iloisesti hämmästyen ja lausui: \"Jeesus\nsentään! Tällaisesta onnesta, tyttö, saat kiittää Herraa kaiken ikäsi.\"\n\n\"No, tuletko kanssani?\" kysyi Leopold katsahtaen juhlallisesti\nympärilleen.\n\n\"Niin totta kuin elän. Kun nyt kaikki on selvillä, ei sinun enää\ntarvitse sitä edes kysyäkään, kaunis, reipas Leopoldini.\"\n\nHe läksivät yhdessä.\n\nJosefa johti puhetta nyt kuten ennenkin. Tällä kertaa se oli hänelle\nhelppoa, sillä hän sai vain osottaa, kuinka sanomattoman ylpeä hän oli\nkohdanneesta onnestaan, eikä se ollutkaan turhaa teeskentelyä; siten\nhän myöskin tahtoi herättää Leopoldissa ylpeän tunnon siitä, että hän\non nuori mies, joka on voinut valmistaa yhdelle neitoselle sanomattoman\nonnen.\n\nErotessa Josefa kuitenkin keroi teeskentelevän päätöksen: \"Jos en olisi\nsaanut sinua, niin, usko se, olisin juossut järveen!\"\n\nOlihan se joka tapauksessa kaunis loppuvakuutus.\n\nLeopold hymyili hämillään, mutta samalla tyynnyttävästi; häntä\nviisaammillakaan ei juuri ole tällaiseen puheesen mitään vastaamista.\nTässä tukalassa asemassa teki hän rohkean päätöksen, veti tytön\nitseänsä vastaan ja tämän huulet löysivät vallan tottuneesti hänen\nhuulensa.\n\nLeopold nykäisi itsensä irti. Poika parka punastui pahasti, naurahti:\n\"hyvää yötä!\" ja meni.\n\nJosefa katsoi hänen jälkeensä tietämättä, oliko häntä säälittävä vai\nnauraako pitäisi.\n\nMutta nuori Reindorfer kulki varmoin askelin. Matkalla hän koetti\nilmaista kuohuvia tunteitaan laulamalla lauluja, joiden sisältö ei\nsuinkaan ollut siveellistä eikä kehuttavaa laatua.\n\nMutta mitä lähemmäksi isänsä taloa hän tuli, sitä mukaa hän hiljensi\nääntään. Äänetönnä hän astui sisään, äänetönnä nautti yhteistä\nilta-ateriaa. Ja kun Reindorfer nousi tehdäkseen ennen maatamenoa\ntavallisen tarkastusretkensä karjakartanolle ja puutarhaan, seurasi\nLeopold häntä.\n\nVanhus seisahtui tämän huomattuaan.\n\n\"Miksi juokset jäljestäni kuin rakki?\"\n\n\"Isä\", lausui Leopold lähemmäksi astuen, \"ei tämä elämä enää kelpaa.\"\n\n\"Mikä elämä?\"\n\n\"Minä huomaan, ettei minun ole hyvä elää enää naimatonna. Olen jo\ntarpeeksi kauan viivytellytkin; nyt se ei enää käy päinsä.\"\n\n\"Vai tahdot naida?\" kysyi isä ällistyneenä.\n\n\"Tahdon\", vastasi poika.\n\n\"Olet kenties jo valinnut omasi?\"\n\nLeopold nauroi.\n\n\"Katsopa vain! Ja ken hän on?\"\n\n\"Melzerin Seferl sopisi minulle hyvästi.\"\n\n\"Melzerin Seferl!\" Vanhus katsoi suoraan poikansa silmiin, ja\nhuomatessansa, ettei tämä laskenut leikkiä käänsi hän pojalle selkänsä\nja mörähti: \"Jos välttämättä tahdot naimisiin, niin etsi joku muu;\ntämän kanssa ei sinua koskaan vihitä, ei minun eläessäni.\"\n\n\"Miksi ei, isä? Pitäneehän minun tietää syy?\"\n\n\"Syy?! Tahtoisinpa todella tietää, kuka hänet ottaisi miniänä\nkotiinsa — ja kenties hänen äitinsä, se vanha noita-akka tulisi\nkaupanpäälliseksi? Sinä olet mieletön, poika! Etkö ole kuullut, miten\npaljon hänestä puhutaan, eikä suinkaan hyvää?\"\n\n\"Rahvas haastaa usein liikoja\", sanoi Leopold rohkeasti.\n\n\"Mutta tässä tapauksessa hyvällä syyllä. Ja vaikkapa vain kolmanneskin\npuheesta olisi totta, kyllä sekin riittäisi.\"\n\n\"Olkoon totta vaikka kaikki, joka ainoa sana, niin olisi hyvä tietää\nkehen se maailmassa koskee, kun minä en siitä ole millänikään, en\nlainkaan välitä.\"\n\n\"Säälittävä hupakko, kyllä näen, millä loruilla sinut on lumottu.\"\n\nPojan oli kiusallista kuulla, ettei hän toimisi oman vapaan päätöksensä\nperustuksella, omasta halusta, kaksin verroin kiusallisempaa sentähden,\nettä se oli totta. Hän vastasikin sangen kiivaasti: \"Minä nain hänet\nkaikessa tapauksessa.\"\n\n\"Tee niin, mutta naineena sinä tuskin saat keltään talonpojalta\nrenginpaikkaa, ja minun talooni et jää minun eläessäni etkä sittenkään\nkun silmäni suljen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Leopold, jolta mielenliikutus tahtoi tukahduttaa\nsanat kurkkuun, \"luulen, että sinä kuitenkin vielä harkitset, voitko\nkuulla lapsesi olevan vieraan palveluksessa.\"\n\nVanha Reindorfer kohautti olkapäitään. \"Himosi on sinut tänään\njuovuttanut; nuku pois humala ja tule raittiina luokseni.\" Niin sanoen\nhän lähti.\n\nKun nuori Reindorfer seuraavana päivänä astui vanhan Melzerin pirttiin,\nsanoi Josefa heti, ettei hän ollut samanlainen kuin edellisenä iltana.\nJa tyttö sai hyvin helposti urkituksi, millainen kohtaus isäni ja pojan\nvälillä oli ollut ja kuinka isä jyrkästi vastusti aiottua avioliittoa.\n\nMutta Leopoldille tyrkytettiin se käsitys, ettei hänen, jos hän todella\npitää Josefasta, sovi ensimäisestä vastoinkäymisestä säikähtyä. Mitään\npuuta ei kaadeta yhdellä iskulla. Leopoldin täytyy vain alinomaa ja\nväsymättä ahdistella isäänsä tällä kysymyksellä. Ja kun isä huomaa,\nkuinka vähän hänen vastustuksensa hyödyttää, hän lopulta siihen\nkokonaan väsyy. Hänen uhkauksellansa, että hän ajaa Leopoldin pois\nkotoa ja tekee hänet perinnöttömäksi, ei voi olla vakaata tarkotusta;\nsillä tiedetäänhän kuinka ukko rakastaa ainoaa poikaansa — ja täydellä\nsyyllä, sillä onhan Leopold todellakin sellainen poika, jota täytyi\nrakastaa ja josta vanhemmat saattavat olla ylpeitä. Rakastavathan\nmuuten kaikki ihmiset häntä. \"Kaikilla ihmisillä\" tässä tarkotettiin\nvanhaa Melzerin muoria ja hänen tytärtään.\n\nSiitä hetkestä alkoi erimielisyys isän ja pojan välillä; siitä alkaen\nlakkaamattomat pyynnöt ja niiden hylkäämiset, nuhteet ja valitukset,\nhyökkäykset ja uhkaukset alinomaa vaihtelivat keskenään. Leopold odotti\nja väijyi lakkaamatta sellaista tilaisuutta, jota hän voisi hyödyksensä\nkäyttää; hän toivoi jotakin satunnaista tapausta, joka muuttaisi olot\nhänelle edullisiksi, tulisipa sitten isälle joku heikko hetki tahi\nvaikkapa kuolema...\n\n\"On se risti sekin, kun ainoa poika karttaa naisväkeä\", huokasi ukko;\n\"ken ei itse osaa pyydystää, hän joutuu pian saaliiksi.\"\n\nToistaiseksi hän mietti vain sitä, miten saisi rauhan pojalta ja\nvoittaisi aikaa. Ja sentähden hän vastasi eräänä päivänä, kun Leopold\ntaasen vakuutti ei koskaan luopuvansa Seferlistä: \"Kannattaako nyt\npuhua alituiseen samasta asiasta? Onhan viljankorjuu suoritettu ja\nleiriharjotuksiin kutsutaan aivan heti. Sitä ennen ei kuitenkaan voida\nmitään ratkaista, miksi siis puhummekaan ja kiusaamme toisiamme\nalinomaa? Onhan aikaa puhua sittenkin kun palaat, jos et sitä ennen ole\nmuuttanut mieltäsi.\"\n\nKun nuori Reindorfer ei saanut mitään puolustusta äidiltään, joka tässä\nasiassa oli yksimielinen miehensä kanssa, hän huomasi, ettei voisi\nmitään saada aikaan ennen palaamistaan. Hän päätti siis luopua turhaan\ntuhlaamasta sanoja, mutta isä saisi muuttumattomasta päätöksestä\nhuomata omistavansa pojan, joka ei luovu siitä, mihin on kerran\najatuksensa iskenyt. Ja siksi oli tällä kertaa viisainta taipua.\n\nReindorferin talossa hiljaisesta suostumuksesta syntynyttä aselepoa\neivät ränstyneen torpan asukkaat hyväksyneet, koska se lykkäsi heidän\ntoivomansa määrän tuota tuonnemmaksi. Mutta vanhan Melzerin muorin\nhuolekkaasta katseesta huolimatta Josefa yhä säilytti luottamuksensa,\nhän oli aivan varma Leopoldistaan.\n\nSinä päivänä, jolloin reserviläisten piti mennä harjotuspaikkaansa,\nJosefa saattoi Leopoldia kappaleen maantietä. Kun hän sitten\nitkettynein silmin palasi äitinsä tölliin, asettui tämä ristissä käsin\nhänen eteensä ja rukoili: \"Taivaan tähden, tyttäreni, käyttäydy tällä\nkertaa varovasti ja viisaasti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nReindorferin talon lähellä oleva pensas ei ollut enää pitkiin aikoihin\nkuullut niiden kahden nuoren, pitkänhontelon pojan ja naurettavan\nlaihan tytön jokapäiväistä keskustelua, jotka ennen aina kulkivat\nkoulukapusineen sen ohitse. He olivat kumpikin jättäneet koulunsa,\ntyttö lapsenkenkänsäkin, sillä hän oli kehittynyt vahvaksi ja\ntäyteläiseksi sekä vertaili jo itseään paikkakunnan muihin neitosiin.\n\nNyt nämä nuoret näkivät toisensa ainoastaan pyhäpäivinä kirkossa.\nSilloin tällöin, kun heidän vanhempansa eivät olleet mukana\nsunnuntai-illoin pidetyillä opetustunneilla, kulkivat he kahden jonkun\nmatkaa tuttua tietä myöten. Mutta nyt tunsivat he toisensa paljoa\nitsenäisemmin, unhottivat kokonaan — voi maailman kiittämättömyyttä!\n— vanhan, uskollisen pensaan ja kulkivat huomaamattomina sen ohi.\n\nSattuivatpa he kerran sanomaan jäähyväiset toisillensa Reindorferin\ntalon kohdalla, kun vanha Reindorfer juuri nojasi veräjään. Florian oli\nolevinaan aivan huoleton ja päätti mielessään olla vähintäkään\npelkäämättä. Hän menikin hyvin ajatuksissaan vanhuksen sivutse sekä\ntervehti häntä, tien toiselta puolen kyllä, mutta sitä kuuluvammin.\n\n\"Kuljitko sinä myllärin Florianin kanssa?\" kysyi vanhus tytöltä.\n\n\"Kyllä, isä\", vastasi tämä.\n\n\"Pienenä ollessasi en voinut sallia, että liikuit hänen kanssansa;\nnytkään et saa hänen seuraansa liittyä — usko minua, minulla on syyni,\nja tottele sinä vain!\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä, isä\", nauroi tyttö, \"kuinka minä siitä pahenen,\njos hän vähän matkaa kulkee kerallani.\"\n\n\"En minäkään sitä tarkoin tiedä; mutta miten kävi tarinassa hyttyselle?\nLennellessään kynttilän ympärillä sanoi se: Oi, miten valoisaa ja\nlämmintä! Mutta taliin kiinni tartuttuaan se valitti: Voi, voi, nyt ei\nräpyttäminen auta! — Olen nyt sanonut ajatukseni, tee sinä niiden\nmukaan. Älä anna minun huomata, ettet välitä sanoistani!\"\n\nSunnuntai-iltaisin kristinopin opetustunteina pappi nousi ennen\nsiunausta saarnastuoliin ja piti kuulijoilleen lyhyen esitelmän\nkirkollisista menoista ja opinkappaleista. Näin tehtiin vuodesta\nvuoteen nuorten opiksi ja vanhain muistin virkistämiseksi. Useaan\nsunnuntaihin ei Magdaleena tullut kiusaukseen rikkoa vanhan\nReindorferin kieltoa, sillä tämä oli säännöllisesti läsnä jokaisella\nopetustunnilla. Lienevätkö uskonkappaleet haihtuneet ukon hatarasta\nmuistista? Mahdollista kyllä, olihan hän jo vanha, eikä muisti silloin\nkonsa hyvänsä anna takaisin, mitä sen talteen on pantu. Se huomaa, että\nlisäys ulkoapäin tulee yhä heikommaksi, ja silloin sulkee se porttinsa\nikäänkuin tahtoisi säilyttää entiset varastot jotakin toista tarkotusta\nvarten.\n\nMutta Magdaleena mietti itsekseen: \"Tiedän, että isä osaisi kaiken\ntämän selittää kansalle saarnastuolista yhtä hyvin kuin itse\npastorikin. Miksi hän siis on niin ahkeraan opetustunneilla?\"\n\nKerran Reindorfer kuitenkin jäi tulematta, ja silloin Florian tuli\nkulkemaan Magdaleenan kanssa. Tämä muisti kyllä vanhuksen kiellon,\nmutta kun he siinä rinnatusten kulkiessaan pakisivat puita heiniä, ei\nhän voinut ottaa asiaa niin vakavalta kannalta kuin isä. Eihän hän\nolisi voinut Florianille kieltoa mainitakaan nauramatta sille ja\nherättämättä naurua.\n\n\"Teidän on maatöiden tähden iloittava siitä, että Leopold on luonanne\",\nsanoi Florian.\n\n\"Jos häntä ei olisi\", huomautti tyttö, \"suoriutuisimme kuitenkin.\"\n\n\"Veljesi on mieltynyt Melzerin Seferliin, eikö niin?\"\n\n\"Niin haastetaan, minä en ole kysynyt.\"\n\n\"Hän palaa neljän viikon kuluttua ja silloin hän varmaankin ratkaisee\nasian.\"\n\n\"En tiedä, isä ainakin on vastaan.\"\n\n\"Isäsi, niin, hän ei salli koululastenkaan kulkea yhdessä.\"\n\nMagdaleena nauroi. \"Eipä kyllä! Luuletko, että minä nyt saisin kulkea\nkanssasi? En missään nimessä! Kun hän äskettäin näki meidät yhdessä,\nhän kielsi sen taas ankarasti.\"\n\n\"Mutta me kuljemme yhdessä sittenkin! Sinä et muuten välittäne hänen\nkielloistaan enempää kuin Leopoldkaan?\"\n\nMagdaleena katseli kummeksien. \"Mutta onhan tämä aivan eri asia!\"\n\n\"Tulee hauska, kun Leopold saapuu kotiin\", jatkoi nuorukainen, \"sinun\npitää toimittaa hänet minun tuttavakseni. Sitten me neljän liikumme\nyhdessä ulkona, hän Seferlin kanssa ja minä sinun.\"\n\nMagdaleenan kasvot lensivät punaisiksi ja hän vastasi kiivaasti: \"Mitä\najatteletkaan, tyhmä heikale? Isä on aivan oikeassa; minä en kulje enää\nkoskaan sinun kanssasi. Kleehuberin Franzilla on myöskin sama tie minun\nkanssani. Hän puhuu minulle lehmistä ja vuohista, mutta ei mistään\nsellaisesta, jota minä en tahdo tietää.\"\n\nHän käänsi selkänsä ällistyneelle nuorukaiselle ja meni pois niin\nkiireesti, että pienet jalkineet narisivat.\n\nKun hän lähestyi kotiaan, seisoi Reindorfer jälleen portilla.\nMagdaleena astui suoraan ukon luokse. Hänen poskensa olivat punaiset,\nhuulet lujasti puristuneet yhteen ja sieramet laajentuneet.\n\n\"Hyvä ilta, isä\", hän sanoi.\n\n\"Hyvää iltaa! Näytät närkästyneeltä.\"\n\nFlorian meni juuri ohi tietä myöten. Hän ei ollenkaan katsonut heihin.\n\nMagdaleena nyökkäsi päällään häneen päin. \"Tuo on todellakin tyhmä\npoika. Olet ollut oikeassa, isä. Minä en koskaan kulje hänen\nseurassaan.\"\n\n\"Se on oikein.\"\n\nSiitä alkaen Reindorferin Leena pysyi tyttöjen seurassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAseharjotukset olivat loppuneet, reserviläiset ja nostoväenmiehet\npalasivat taas kotiin. Aurinko oli jo vaipunut kummun taakse,\nainoastaan punaiset pilvien väliset juovat ilmottivat ahtaan laakson\nasukkaille, että se vielä oli taivaan rannan yläpuolella, kun Leopold\nsaapui kotiseudulleen.\n\nHän ei kuitenkaan kulkenut laajaa kylätietä, vaan poikkesi eräälle\nkallioiden väliselle polulle, jota myöten hän lyhyellä kierroksella\npääsi rakastettunsa asuman töllin taakse. Hän hyppäsi puutarha-aidan\nyli, jolloin pieni takkuinen koira hyökkäsi häntä vastaan asettuen\nkuitenkin heti, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Sykkivin sydämin hän\nhiipi puutarhan halki töllin ovelle. Muori Melzer kitki sen edessä\nerästä kasvispenkkiä, mutta ei huomannut vieraan pirttiin\npistäytymistä.\n\nHän ei voinut erehtyä. Rakennuksessa oli vain yksi asuinhuone, muutama\naskel varpailla keittiön läpi, ja niin tempasi hän ilon innossa oven\nauki.\n\nMutta se riemukas tervehdys, jonka hän aikoi huutaa ovella, juuttui\nhänen kurkkuunsa.\n\nJospa juorut sittenkin ovat tosia?!\n\nJosefan rinnalla seisoi nuorukainen käsi hellästi tytön vyötäisten\nympärillä. Kumpikin oli äkkiarvaamattomasta tulosta enemmän kummastunut\nkuin nolostunut.\n\nJosefa selviytyi ensiksi, tempaisihe nopeasti irti ja sanoi: \"Älä rupea\nniin rohkeaksi! Näetkö, että tuolla on Leopoldini, ja häntä rakastan\ntuhannen kertaa enemmän, niinkuin olen sanonut tuhansia kertoja.\"\n\nNuorukainen astui nyt Leopoldia vastaan, ojensi hänelle kätensä ja\nlausui: \"Jo nyt helkkarissa, oletko sinä Reindorfer? Vai olet sinä jo\npalannut? Eipä muuta kuin terve! Mutta kun sinä marssit paikalle, saa\nreservi väistyä. En ole voinut häntä sinusta vierottaa, en tässä\nmaailmassa!\"\n\nLeopold kääntyi äänetönnä takaisin ja meni matkoihinsa.\n\nJosefa työnsi toisenkin ulos.\n\n\"Joudu jäljestä, jotta hän näkee sinun poistuvan täältä!\"\n\nHän kääntyi jälleen pirttiin. \"Olipa hyvä, ettei äiti huomannut\nmitään... Minä luulen, että hän kyllä tulee takaisin.\" —\n\nReindorferin talossa eivät isä ja palannut poika vaihtaneet suinkaan\nsydämellisiä tervehdyksiä. Mutta ukko sieti tyynin mielin pojan\nsyytökset, että hän vastaanhangotuksillaan ja viivyttelyillään oli\nriistänyt häneltä rakastetun, jolla nyt jo oli toinen. Vanha Reindorfer\ntoivoi vain, että asia olisi lopullisesti ratkaistu.\n\nKahdeksaan päivään Leopold ei tähän kysymykseen kajonnut, mutta hän oli\närtyinen ja tyly. Kun hänellä ei kotona ollut mitään tekemistä, kulki\nhän metsään, aina samaa tietä, jota oli Josefan kanssa ennen kulkenut.\nSattuipa sitten, että hän eräänä päivänä sattumalta kohtasi tytön\npolulla, joka oli niin kaita, ettei kohtausta voinut mitenkään välttää.\n\nNuori Reindorfer katsoi ylös vasta silloin, kun tyttö oli aivan hänen\nedessään. Hän painoi hattuaan alemma ja aikoi astua ohi, mutta Josefa\ntarttui hänen käteensä ja pidätti hänet.\n\n\"En tiedä, mikä sinuun on mennyt\", hän sanoi, \"sitten kun tuon\nkaupustelija Aloisin luonani tapasit, ikäänkuin me, hän ja minä,\nolisimme käyttäytyneet sopimattomasti! Tee miten tahdot, ja minun\npuolestani saat kernaasti kääntää selkäsi minulle sekä meidän mökille,\nmutta sitä en voi sietää, että ajattelet minusta jotakin pahaa.\"\n\n\"Minusta nähden ei se ole väärin ajateltu eikä liikoja vaadittu; olisi\nsinun toki pitänyt säästää minut tapaamasta toinen luonasi.\"\n\n\"Kenen syy se on? Minä olen köyhä tyttö, jonka on pidettävä hyvänään\npaljonkin tässä maailmassa! Enkö jo tuttavuutemme alussa sanonut\nsinulle, etten minä voi kieltää poikia pitämästä itseäni kauniina, ja\nettä minun on täytynyt oppia karttamaan heidän paulojaan? Ja sinä olet\nsanonut, ettet sinä siitä välitä; vieläpä sanoit, ettet sinä sellaista\ntyttöä tahdokaan, jota muut eivät sinulta kadehdi. Kun minulla sitä\npaitsi ei vielä ole mitään varmuutta, niin voinko minä ajaa muut pojat\npäistikkaa luotani? Kun sinä et tee tuumasta totta, kuinka voit\nvihotella siitä, jos muut koettavat minua miellyttää; eikö heillä ole\nsiihen sama oikeus kuin sinullakin? Jos minä olisin sinun emäntäsi, ei\nsinun tarvitsisi sellaista kärsiä, ja silloin minäkin tietäisin\ntehtäväni!\"\n\n\"Mutta sehän on ollut minun tarkotukseni, että sinä käyttäytyisit\nniinkuin olisit vaimoni! Enkö sanonut, että palattuani teen kaikki\nselväksi? Niinkö vähän sinä luotat minuun?\"\n\n\"Enemmän kuin sinä ja enemmän kuin oikeastaan pitäisi, se on selvästi\ntullut näkyviin! Luuletko sinä, että muut ihmiset tietävät ja uskovat\nsen, mitä sinä olet minulle sanonut ja minä uskon? Pahansuova rahvas\nkadehtii muutenkin onneani, ja jos minä olisin siitä kertonut sille,\nolisi sitä katsottu kerskaukseksi ja minulle olisi naurettu. Siksi minä\nolen odotellut, että voisin näyttää heille pitkää nenää, kun sinun\naikeesi rehellisyys tulee ilmi. Mutta nyt — nyt voidaan täydellä\nsyyllä pilkata minua, nyt minä olen saanut palkkani siitä, että olen\nluottanut sinuun enemmän kuin sinä minuun!\" Hän nosti esiliinan\nsilmilleen.\n\nNuori Reindorfer seisoi hämillään. \"Ei se kuitenkaan ollut\ntarpeellista, että annoit tuon tyhmän kaupustelijan pitää itseäsi\nvyötäisiltä\", sanoi hän hetkisen kuluttua.\n\nJosefa laski esiliinan silmiltään ja nauroi. \"Kaikkia vielä,\ntarvitseeko sinun olla peloissasi jonkun tähden? Ei kenenkään koko\nseudulla, sen minä sanon! Jos sinulla on vakaat aikomukset, en minä\nvälitä kestään muusta tuon vertaa.\" — Hän näpäytti sormillaan. —\n\"Tahtoisinkin tietää, ketä voi rakastaa enemmän kuin sinua.\"\n\nTämä oli palsamia haavoihin.\n\nLeopold tuli kotiin hyvin myöhään ja selitti hämmästyneelle isälleen,\nettä hänen ja Josefan väli oli jälleen hyvä ja ettei hän enää\npitemmältä aprikoi, vaan ottaa Josefan vaimokseen, vanha Reindorfer saa\nsiihen kiltisti taipua.\n\nVanhus sai pidätetyksi hirmuisen kirouksen, nousi istualtaan ja lausui:\n\"Olisi epäkristillistä sanoa, mitä ensi kiivaudessa aioin; tee kolmen\nperkeleen nimessä mitä tahdot, juokse suoraa päätä häpeään ja turmioon,\nsinä, ainoa rakas poikani! Sanon vain jotakin, jonka pitäisi saada\nsinut näistä ajatuksista, jos sinulla on rahtuakaan järkeä jälellä. Nyt\non rauhattomat ajat; olet päässyt reservistä, mutta nostoväkeen kuulut\nvielä kaksi vuotta. Nai sitten, kun olet kokonaan vapaa!\"\n\n\"Vai pitäisi minun odottaa kaksi vuotta!\" huusi poika. \"Sano suoraan,\nettä toivot minun silläaikaa jättävän koko homman.\"\n\n\"Sitä rukoilen Jumalalta, eikä se olisi vahingoksesi.\"\n\n\"Mutta minä en jätä, vasta puhumme lisää.\"\n\n\"Vai niin? Mutta tänään ei! Hyvää yötä!\"\n\nReindorferin vaimo oli istunut lähellä. Hän nousi ja seurasi miestään;\nsaavuttuaan poikansa kohdalle hän pysähtyi ja sanoi: \"Ei sinun sovi\ntuon kevytmielisen letukan vuoksi niin harmistuttaa isää.\"\n\n\"Hiisi vieköön! Mitäpä juoruajat eivät tietäisi? Vai on Josefa\nkevytmielinen! Mutta, äiti, kun kaikki käydään ympäri, on hän yhtä\nkunniallinen kuin sinäkin tahi kuka muu talonpojan emäntä hyvänsä.\nTeidän todellista arvoanne ei vain tunneta.\"\n\nReindorferin vaimo poistui vastaamatta.\n\nNyt oli taas Reindorferin talossa yhtä rauhaton ja tyytymätön elämä\nkuin ennen Leopoldin lähtöäkin. Ukko Reindorferin sanottiin yleensä\nolevan oikeassa, mutta Leopold ei siitä välittänyt, jokaisessa\nsopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa hän käytti kieltään Josefan\nja itsensä puolesta. Kun vanhuksen voimat jossakin työssä pettivät, ja\nkun työ ei häneltä enää sujunut niinkuin ennen, sanoi poika: \"Siitä sen\nnäkee, kuinka itsepäisiä vanhat ihmiset ovat. He eivät enää itse kykene\nmihinkään, mutta eivät tahdo kuitenkaan lepoon vetäytyä ja luovuttaa\nsijaansa nuoremmille.\" Kun talonpoika ei pahoinvoinnin vuoksi eräänä\npäivänä jaksanut nousta ylös, sanoi Leopold: \"Niin, rauha ja lepo tekee\nsinulle kyllä hyvää, mutta sinä et tahdo sitä!\" Vanha Reindorfer väitti\nvastaan huomauttaen, että pojan tarkottamat kädet olivat niin\nsaastaiset, ettei vanhus voinut niihin omaisuuttaan heittää, ja että\nrauha ja lepo ovat kaukana sieltä, mihin sellainen seura tulee.\n\nSanasta sanat sakoivat, kiisteltiin ja riideltiin, Reindorferin\nvaimokin sekaantui sanasotaan, joka kehittyi usein sangen kuumaksi.\n\nKun Magdaleena kuuli sen, vapisi usein sydän hänen povessansa. Mutta\nkun raaka poika ja kiivas äiti olivat riidelleet väsymykseen asti ja\nnäkivät, etteivät he voi voittaa toistaan, etsivät he heikompaa\nvastustajaa, joka sai silloin tuntea, että heidän sanoillaan oli sekä\npainoa että arvoa. Siihen tarkotukseen oli Magdaleena erittäin sopiva.\n\nVanha Reindorfer keskeytti kinastelun heti, kun ensimäinen sopimaton\nsana oli lausuttu, sitten hän lyhyesti ilmotti jälleen mielipiteensä\neikä sen koommin virkkanut halaistua sanaa.\n\nKun äreä veli ja nurpea äiti rääväsivät ja kiusasivat nuorta tyttöä,\noli isä hänelle todellisena lohdutuksena ja hyvänä esikuvana. Olihan\nhänkin oikeassa, mutta hän kärsi kuitenkin kaiken kohtuuttomuuden. Hän\noli varmaan toisia parempi ja oli siksi viisaampikin. Magdaleena\nkiintyi kaikesta sydämestään tuohon levolliseen vanhaan mieheen,\nainoaan, joka ei häntä mistään syyttänyt ja oli aina samanlainen.\n\nTodellakin hän oli aina samanlainen! Nyt, jolloin Magdaleena ei enää\nollut lapsi, jolloin hän alkoi harkita mielialojaan ja olisi halulla\npuhunut jollekin ajatuksiaan ja tunteitaan saadaksensa sitten kuulla,\nolivatko ne oikeat ja hyvät, nyt hän huomasi, että isä oli ollut häntä\nkohtaan aina samanlainen!\n\nEräänä sunnuntaina ei vanha Reindorfer voinut loukkaantuneen jalkansa\ntakia mennä kirkkoon. Kaikki tahtoivat mennä jumalanpalvelukseen, ja\ntalon katsominen olisi heitetty vanhan avuttoman miehen asiaksi, ellei\nMagdaleena olisi selittänyt, että hän halusi jäädä vanhan isän luokse.\n\nNiin istuivat vanha ukko ja nuori kukoistava neitonen kahden lämpimässä\npirtissä. Taloa valaisi sunnuntain rauhaisa päivänpaiste, joka\nheijastui nuoresta lumesta. Jokaisella aidanseipäällä oli valkea\npäähine, muutamat varpuset rapistelivat ikkunan takana ja koputtivat\nnokallaan pieniin ruutuihin.\n\n\"Jos tahdot, isä\", sanoi tyttö, \"niin luen sinulle jotakin raamatusta.\"\n\n\"Se on oikein, Leena, lue päivän evankeliumi.\"\n\nMagdaleena nouti raamatun. \"Älä pahastu, isä\", sanoi hän päätänsä\nkirjan yli kumartaen, \"minä lukisin mieluummin jotakin muuta.\"\n\n\"Yhtä se on, lue mitä tahdot.\"\n\nHän alkoi ja luki Luukkaan evankeliumin 15 luvun, vertauksen\ntuhlaajapojasta.\n\nKun hän oli lopettanut, sanoi vanhus: \"Se on kaunis kertomus,\ntaivaallisen isän ja maallisten vanhempain rakkauden ihana vertaaminen.\nKyllä se koskee, kun lapsi joutuu harhateille niinkuin Leopold. Hänenkö\ntähtensä sinä luit tämän kertomuksen?\"\n\n\"En, isä, vaan minä tahdoin kysyä, tulisitko sinä iloiseksi, jos minä\npois mentyäni jälleen palaisin sinun luoksesi.\"\n\nVanhus puistalti päätään. \"Oletko höperö? Minne sinä menisit?\"\n\nNeito ojensi pyöreät käsivartensa pöydän yli ja tarttui vanhan\nkuihtuneisiin käsiin. \"Katso, isä\", sanoi hän, \"mikään maailmassa ei\nsaisi minua häväisemään sinua, mutta minä en kammo hätää enkä\nköyhyyttä, jos sinä minua hiukkasen rakastat.\"\n\nVanhuksen silmät suurenivat, hän nousi äkkiä, koputti ruutuun muutamia\nkertoja varpusia pelotellakseen ja kääntyi sitten aikoen mennä. Hän\nsilitti känsäisellä kädellään tytön päälakea ja sanoi hiljaa: \"Niin,\nole sinä kunnon tyttö, oikein kunnollinen tyttö!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMainitusta sunnuntaista alkaen vanha Reindorfer oli hyväsävyisempi\nMagdaleenalle, joka pyrki hänen seuraansa niin usein kuin mahdollista.\nVanhus tunsi paljon maailmaa, joka vielä tuntemattomana leveni neitosen\nedessä, ja kaikissa hänen sanoissaan oli niin rehelliset tarkotukset,\nettä häntä oli todella ilo kuunnella.\n\nVanhus kertoi Leenalle paikkakunnista ja väestöistä, joita hän oli\noppinut tuntemaan, puhui maailmasta ja ihmisistä, mitä hän niistä\nmuisti, ja kuinka hän oli ne käsittänyt, kuvaili omia kärsimyksiään,\nriemujaan ja kokemuksiaan, jonka ohessa hänellä aina oli joku neuvo\nkuuntelevalle tytölle.\n\nKerran hän alotti keskustelun mainitsemalla isänsä.\n\n\"Hän oli tietysti myöskin erittäin kunnon mies, minun iso-isäni?\"\nhuomautti tyttö.\n\n\"Sinun iso-isäsi?\" sanoi talonpoika. \"Hänestä tiedän varsin vähän.\"\n\n\"Jäitkö sinä niin aikaiseen orvoksi?\" kysyi tyttö.\n\nReindorfer rykäisi hämillään, päätti pian ja hapuillen tarinansa ja oli\nsen jälkeen muutamina päivinä hyvin harvapuheinen tytön seurassa. Hän\nrauhottui vasta kun huomasi, ettei tälle ollut jäänyt pienintäkään\nepäluuloa. Hänestä tuntui, kuin olisi varomattomuudellaan järkyttänyt\nlapsen hurskasta, onnellista uskoa. Vanhemmistaan hän ei enää puhunut\nsanaakaan.\n\nVanhan Reindorferin aikoja sitten kuolleet vanhemmat saattoivat\nherättää Magdaleenassa korkeintaan uteliaisuutta, vaan ei mitään\nosanottoa, ja siksi hän ei heistä enempää kysellytkään. Erään toisen\nkysymyksen hän sitä vastoin olisi tahtonut tehdä isälleen, mutta sitä\nvarten tarvittiin enemmän rohkeutta.\n\nKevät oli. Hedelmäpuut kaipasivat jalostamista, karsimista ja\npuhdistamista; vanha Reindorfer puuhasi hyvin innokkaasti\npuutarhatöissä.\n\n\"Tällainen puu\", sanoi hän, \"on peruslaadultaan parempi kuin paras\nihminen; se osottaa kaikille pelkkää hyvyyttä. Sellainenkin puu, jolla\nei ole muuta tarjottavana kuin vilvottava siimeksensä, tarkottaa muiden\nolentojen parasta, ja kun niitä kokoontuu monta yhteen viheriäksi\nmetsäksi, silloin ne tekevät paljon hyvää. Olen elinpäivinäni\nhuomannut, että metsättömät maat ovat kuivia ja työläitä viljellä.\nMutta perhoistoukat sitä vastoin tekevät tässä maailmassa paljasta\npahaa, ne syövät ja syövät alinomaa, ja vaikkapa puu siten kokonaan\nturmeltuu, niin että lopulta ne itsekin sikiöineen nälkään kuolevat,\nsiitä ne eivät välitä mitään. Ja me hävittäessämme niitä elätämme niitä\nsamalla, mutta jos ei olisi sääli puita, niin saisivat ne syödä itsensä\nturmioon, ne riivatut...\" Hän pyyhkäisi puutarhaveitsen kamaralla\nmuutamia toukkia puun kuorelta maahan ja polki ne mäsäksi muille\nvarotukseksi ja peloksi.\n\n\"Mutta kun ne perhosina ympärillämme liitelevät, ovat ne kauniita\",\nsanoi Magdaleena, joka puhdisteli toista puuta.\n\n\"Jos ne perhosina maailmaan tulisivat\", vastasi vanhus, \"sallisin\nniiden kyllä pistää kärsänsä jokaiseen kukkaan. Mutta nyt syövät ne\nitsensä noin ihaniksi muiden kustannuksella, ja niiden jälkeläiset\ntekevät taas samanlaista vahinkoa kuin nekin.\"\n\n\"Lempivätköhän perhoset, kun ne niin ajavat toisiaan?\"\n\n\"Tiettävästi, koska luonnonlaki vaatii. Se pitää huolta, ettei mikään\nmaailmassa syttynyt elämä helposti sammu. Ihminenkään, joka kuitenkin\ntuntee elämän vastukset, ei voi sitä karttaa, ja ennenkun aavistaakaan\nhän jo kulkee kuherrusmatkoilla.\"\n\n\"Ethän pahastu, isä\", pyysi Magdaleena käärien esiliinan kulmaa\nsormensa ympärille, \"jos teen yhden kysymyksen?\"\n\n\"Rehellisen kysymyksen uskallat aina tehdä.\"\n\nTyttö katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi: \"Minä haluaisin\ntietää, kuinka sinä ja äiti tutustuitte toisiinne.\"\n\n\"Eikö muuta? Mutta tämän kysymyksen teet turhaan kahdestakin syystä.\nEnsiksi sinä luulet sen tapahtuneen niin kauan sitten, että minä voin\nnyt siitä välinpitämättömästi jutella, mutta siihen minä en myönny. Ja\ntoiseksi vanhemman on sopimatonta puhua tällaista lapsille.\"\n\n\"Ethän ole vihainen, isä?\"\n\n\"Siihen ei ole mitään syytä\", vastasi vanhus. Hän keskeytti sitten\ntyönsä ja astui tytön luo. \"Kuule, Leena, koska sellaiset asiat\nherättävät uteliaisuuttasi, niin tahdon niistä sinulle puhua. Sanotaan,\nettä puhuminen on hopeaa, vaitioleminen kultaa. Se sananlasku on tosi\nja pitää paikkansa, niin kauan kun lapset pysyvät kauniisti vanhempien\nympärillä, mutta kun he haluavat maailmaan — kulta on ahnehdittua\ntavaraa, eikä ole sanottu että sitä aina kunniallisesti vaihdetaan —\non hyvä antaa heille mukaan vähän hopeaisia käsirahoja, silloin on\npuhuttava. Sen ovat vanhemmat usein laiminlyöneet, ja siksi tulee moni\nkullanpuhdas tyttö huonosti vaihdettuna takaisin. Sinä olet tullut\nnaimaikään. Se aika on käsillä, — en sano, että pojat sinua helposti\nmiellyttävät, sillä sinä tunnet oman arvosi, ja se on oikein. Muuten ei\nsiinä ole erittäin suurta vaaraa, koska kainoudella on teihin suuri\nvalta, ja se tyttö, joka omin ehdoin juoksee nuoren miehen jäljessä, ei\nole Herramme muistikirjaan merkitty kunnialliseksi naiseksi, eikä\nmaailmakaan häntä sellaisena pidä. Mutta se aika on tullut, jolloin\npojat voivat sinuun mieltyä, ja katso silloin eteesi, vartioitse\najatuksiasikin, sillä ei ole kylliksi siinä, että elää kunniallisesti:\ntäytyy myöskin ajatella niin. Hurskaat ajatukset tekevät siveäksi. Ken\nainoastaan kunniallisesti ajattelee, hän voi helposti hairahtua, mutta\ntuntea sen ohessa sielunsa puhtaaksi, ja se on parempi kuin hyvin tehdä\nja huonosti ajatella, jolloin tuntee itsensä niin kurjaksi kuin olisi\ntodella tehnyt kaikki kuvitellut synnit. Katso, Leena, kunniallisesti\najatella on helppoa aivojen työtä, mutta hurskaasti ajatellessa täytyy\nkoko ihmisen olla mukana. Kunniallinen tyttö sulkee kamarinsa oven ja\nse merkitsee: niin ei sovi tehdä! Hurskas tyttö sulkee ikkunan ja oven,\nja se merkitsee: niin ei saa tehdä! Ota tämä huomioosi ja tee niin, ei\nainoastaan vertauksellisesti, vaan todellisuudessa. Mitä vertaukset\nauttavat, jos ei ole niitä vastaavaa todellisuutta?\"\n\n\"Luulen, että olet oikeassa, isä\", vastasi tyttö.\n\n\"Siitä saat olla varma. Tiedän, että tällä paikkakunnalla ajatellaan\ntoisella tavalla. Pojat ja tytöt kuhertelevat täällä vuosikausia\nyhdessä, kunnes kyllästyvät tahi tottuvat toisiinsa. Jos he eroavat, on\naika ja kunnia tuhlattu, yhteenmenosta taas ei seuraa todellista\nsiunausta. No niin, pojat sanovat sinua ylpeäksi, ja toverisi nauravat,\nmutta älä huoli siitä. Ihmiset eivät yleensä soisi kenenkään olevan\nerilaisen kuin he, ja sika sanoo hevoselle: minä en antaisi sukia\nitseäni! Sinullekin sanotaan: tuolla karttamisella et miestä saa. Mutta\nse on vanhojen eukkojen ja kevytmielisten tyttöjen huonoja neuvoja;\nniitä on kai Melzerin Seferl aikanaan kuunnellut, ja niiden\nvaikutuksesta hän on juuri elävänä esimerkkinä. Jumala suokoon hänelle\nanteeksi kaiken sen rauhattomuuden, mitä hän on minun kotiini\nlietsonut; muuten minä säälin häntä, sillä eipä hän voine sydämessään\ntuntea rauhan siunausta! Tällaisessa läheisessä kiehnailussa kadottaa\ntoinen toisensa kunnioituksen, ja viimein joutuu Jumalan ja maailman\nhylyksi; imartelua ja liehistelyä seuraa raakuus ja tora. Siinä ei ole\nmitään järkeä, ja sitä ihmisen pitäisi käyttää, että hän osottaisi\nkuntoa eikä eläisi kuin eläin. Miesväki on luonteeltaan raakaa, ja\nnaiset on asetettu maailmaan heitä tasottamaan ja taltuttamaan, sen\ntietää jokainen, ja kun nuorukainen rakastuu sinuun, niin sinun kuntosi\nilahduttaa hänen sydäntään.\"\n\n\"Eikö niin todellakin? Siten minäkin ajattelen, isä.\"\n\n\"Se on oikein, äläkä siitä ajatuksesta luovu! Huomaa myöskin, ettei\nkiirehtiminen sovellu sellaiseen kunnollisuuteen. Tytön huolena ei saa\nolla ainoastaan se, että pian pääsisi naimisiin ja tulisi emännäksi;\nparempi on odottaa, olla ahkera ja kulkea siveänä maailmassa, niin\nettei ole mitään tunnustettavaa Jumalalle eikä ihmisiltä peitettävää.\nSilloin ei hänen tarvitse tulevalta puolisoltaankaan mitään salata.\nSillä tavalla sinustakin tulee kunnon vaimo, jota parempaa osaa ei\nnaisella ole. Älä ajattele yksin sitä, mitä näet, älä katso, kuinka\näitisi ja minä elämme, me olemme jo tulleet vanhoiksi ja äreiksi, eikä\nsilloin enää ole sellaisesta kysymys. Mutta sieluni autuuden nimessä en\nvoi sinulle parempaa sanoa kuin: tee niin, säilytä itsesi hurskaana!\nEmme ole taivaallisiin asioihin niin perehtyneitä kuin kenties pastori,\nmutta maassa ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon vaimo kunnon miehen\nrinnalla. Kun sinä kerran tulet sellaiseksi, niin muista, mitä vanha\nReindorfer on sanonut, ja silloin sinä varmaan rukoilet pari isämeitää\nhaudallani!\"\n\n\"Jumala suokoon!\" huokasi Leena hengitystään pidättäen.\n\nVanhus katsoi hämmästyen tyttöön. \"Minä luulen, että sinä otit sen\nsaarnaksi! Sitä en tahtoisi, sillä silloin kävisi minulle niinkuin\narvoisalle pastorillemme, jonka sunnuntaiset sanat unohtuvat ennen\nseuraavaa sunnuntaita.\"\n\n\"Minä en eläessäni unhota\", vastasi tyttö.\n\nReindorfer oli jälleen mennyt puun luo ja leikkasi siitä\npuutarhaveitsellään toukkien pesän.\n\nMagdaleenakin oli alottanut työnsä. — Kuinka jalosti isä tahtoikaan\nhänen parastansa! Olisiko ajateltavissa, että joku vieras ihminen\ntarkottaisi hänelle yhtä hyvää? Ja mitä hän voisi tehdä tämän hyväksi?\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKen ei mäenkiipeämistä kammoksunut, hän pääsi oikotietä kumpujen yli\nVesihaudalta Keskihaudalle ja päinvastoin. Niityn poikki kulki kapea\npolku, pujottautui sitten mäkeä ylös häviten pensaiden ja hopeakuusien\nsekaan sekä laskeutui taas niitylle mäen toisella puolella.\n\nReindorferin Leena seurasi Kleehuberin Franzlia monena sunnuntaina tätä\npolkua metsänreunaan asti mäen rinteelle, jossa he ottivat toisiltaan\njäähyväiset. Franzl jatkoi sitten yksin matkaa Vesihaudalle ja Leena\nistuutui maahan puiden varjoon. Hän katseli kotiaan sieltä ylhäältä,\njonne hän vallan hyvin kuuli, jos häntä kutsuttiin.\n\nEräänä sunnuntaina iltapäivällä nämä molemmat tytöt kulkivat niinikään\njutellen ja naureskellen ylämäkeä; Franzl puhui alinomaa ja oli valmis\nnauramaan turhimmallekin asialle.\n\n\"Mitä sinä alinomaa pälyt taaksesi?\" kysyi Magdaleena.\n\n\"Kun eräs poika seuraa meitä\", vastasi toinen nauraen.\n\n\"Se joko ei ole totta, ja silloin saat nauraa minulle, jos käännän\npäätäni, tahi on se totta, ja silloin et sinäkään saa katsoa\njäljellesi; sillä kukapa tietää, mitä sellainen kulkija voisi\nkuvitella.\"\n\n\"Kuvitelkoon mitä hyvänsä. Laskiainen, jolloin on tapana mennä\nnaimisiin, on vielä kaukana. Enkä minä lannistu laskiaisenakaan, minä\nodotan helatorstaita.\"\n\n\"Teetkö liittosi taivaaseenastumisen päivänä, ettei Herra voisi olla\nsiinä mukana täällä alhaalla, sinä veitikka?\"\n\n\"Kyllä, ja tiedätkö muuta syytä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kaikki näyttää ylhäältäpäin kauniimmalta.\"\n\n\"Loruaja!\"\n\n\"On vielä yksi syy, ja se on vakava. Minä toivon, että minulle\nheitettäisiin mies suoraan taivaasta, sillä täällä alhaalla ei ole\nkelpaavaa.\"\n\n\"Sinä et saakaan eläessäsi.\"\n\n\"Ei ole puhe saamisesta vaan ottamisesta. Tiedäthän, että\nkaupustelija-Liisa on äsken sanonut: 'Hyvä isä, kuinka usein minä\nolisin miehen saanut, mutta minä en voi ottaa niin monta!' Katso,\nsentähden hän ei ole ottanut yhtäkään.\"\n\n\"On kenties ollut päinvastoin.\"\n\n\"Miksi niin? Hänellä on kyllä kolmekymmentä vuotta seljässä, vieläpä\nmuutakin.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kyttyrä.\"\n\n\"Luojan haltuun nyt! Sinä olet tänään auttamaton; minä olen iloinen,\nkun pääsen erilleni sinusta.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, Leena, sillä tuo meitä seurannut poika ei ole\nkaukana. Hän seisoo tuolla orapihlajapensaassa ja lukee kukkia. Siihen,\nkun minä sinusta eroan, saa hän, luulen minä, sen tehdyksi, ja kenties\nhän sitten sinulle sanoo, kuinka monta niitä on. Etkö sinä näe, ken hän\non?\"\n\n\"Mitä se minua liikuttaa?\" sanoi Magdaleena kiivaasti. \"On parasta,\nettä menet, sillä tiedäthän, etten minä kärsi sellaisia tyhmyyksiä,\nsiksi saat jättää ne puhumatta. Minä en välitä kenestäkään, enkä toivo\nkenenkään välittävän minusta.\"\n\n\"Mutta ajattelehan, Leena! Minä en ole kenkään, ja vaikka olisinkin, en\nvarmaankaan välittäisi sinusta, ei tässä maailmassa! Näepä, kuinka\nkiukkuinen sinä voit olla, sitä ei olisi kukaan uskonut.\"\n\n\"Hyvästi, Franzl!\"\n\n\"Pitääkö minun juosta vai saanko kävellä hitaasti?\"\n\n\"Kävele hitaasti vain! Ei paholainenkaan juokse jäljestäsi, siitä voit\nolla varma.\"\n\n\"Kuljemmehan taas ensi sunnuntaina yhdessä?\"\n\n\"Mutta silloin sinun on oltava järkevämpi.\"\n\n\"Tietysti. Luojan haltuun! Mutta sinun on sanottava minulle, jos sen\nsitä ennen saat tietää, kuinka monta kukkaa tuossa pensaassa on.\"\n\nHän katosi nauraen kuusien taakse.\n\nMagdaleena katsoi hänen jälkeensä. \"Siinä on täydellinen huimapää!\" Hän\nnauroi ja harmistui kaikessa hiljaisuudessa sitä, että oli närkästynyt\ntoisen pilapuheesta. Miksi hänen piti se niin pahasti käsittää?\nVoisihan jollakin olla sama tie, ja hän kulkisi kenties heidän\njäljestään tarkotuksetta? Miksi hänen pitäisi peljätä ja olla\nhämillään, vaikkapa joku poika puhuttelisikin häntä? Hyvää yötä! Sillä\nse olisi suoritettu. Mutta ken hän saattaisi olla? Hän kääntyi ympäri,\nmutta päivä paistoi hänen silmiinsä. Hän meni läheisen pensaan varjoon,\nistuutui ruoholle ja silmäili orapihlajapensasta. Silloin astui siitä\nnuorukainen näkyviin ja tuli hänen luokseen. Se oli myllärin Florian.\n\nNeito katsoi hämillään maahan. Korkeat ruohonkorret kohosivat hänen\nympärillään ja nuokuttivat miettien päätään tuulessa.\n\n\"Hyvä päivä, Leena Reindorfer!\" virkkoi nuorukainen.\n\n\"Hyvä päivä!\"\n\n\"Odottelin, että tuo lorunlaskija menisi matkoihinsa. Tahdoin vielä\nkerran puhutella sinua.\"\n\n\"Siitä onkin kauan, kun viimeksi näimme toisemme\", sanoi Leena katsoen\nvapaasti ylös.\n\n\"Minä en voi sitä sanoa, vaikka sinä puolestasi olet oikeassa. Minä\nolen nähnyt sinut usein kirkossa, mutta sinä et ole nostanut silmiäsi\nrukouskirjasta. Ja siksi minä aluksi luulin, että olit vihainen\nminulle.\"\n\n\"Minkätähden olisin vihainen?\"\n\n\"Niin minäkin lopulta kysyin; sillä sinä olet liian viisas\nkantaaksesi kaunaa siitä, mitä minä puolikasvuisena poikasena\najattelemattomuudessani puhuin. Kun nyt katselen meitä kumpaakin,\ntäytyy minun hävetä, että olen voinut olla niin tuiki tyhmä! Silloin\nkohtelit minua ansioni mukaan, ja myöhemmin olen ollut kyllin itserakas\nluulemaan, että sinä sentähden olet karttanut minua. Kerron tämän, että\ntietäisit, mitä sinusta ajattelen ja kuinka luulen sinun ajattelevan.\nMutta tällä selityksellä en pääse kovin pitkälle, ja siksi minun täytyy\nkysyä, mistä syystä olet juuri minua kohtaan erilainen? Ethän sinä\nyleensä ole epäystävällinen, enkä minä vaadi enempää kuin tavallinen\nvieras ihminen. Mutta miksi en saa sitäkään, sen toki tahtoisin\ntietää.\"\n\n\"Tiedäthän etteivät minun vanhempani soisi meidän seurustelevan\nkeskenämme. Miksi herättäisin tarpeetonta tyytymättömyyttä?\"\n\n\"Vanhempasi kohtelevat minua kovin väärin!\" sanoi nuorukainen.\n\n\"Mahdollista kyllä\", myönsi tyttö ja katsoi häneen hymyillen, \"mutta\nsinä olet jo niin vahva, että voit sen kärsiä, luulen minä.\"\n\n\"Sinun on helppo laskea leikkiä\", virkkoi hän asettuen istumaan\nruoholle parin askeleen päähän tytöstä. \"Sinun on helppo ilakoida, sinä\net tiedä miltä minusta tuntuu. Jos heillä olisi joku syy, en voisi\nnurista; pitäisi vain tietää, miksi. Sitä olen jo kauan miettinyt.\nMutta ei siitä ole apua. Olen tuohon riivattuun tupakanpolttoonkin\ntottunut, mutta vähän siitä on viihdytystä.\" Hän viskasi piippunsa\nruoholle.\n\n\"Särje se nyt!\" sanoi Magdaleena. \"Onko sinulla niin tukulta rahaa?\nUudenhan kuitenkin ostat.\"\n\n\"Niitä on paljon rihkamakauppiaalla, eivätkä maksa maailmaa. Ja katso\nnyt\", hän otti piipun, \"koska sitä niin säälit, siinä ei ole mitään\nvikaa. Jospa vain kaikki olisivat yhtä kestäviä.\" Hän huokasi syvään.\n\n\"Mene suolle\", sanoi Leena nauraen, \"sinähän itse herätät sääliä.\"\n\n\"Niin, aikanaan kohtaloni heittää minua niinkuin minä tätä piippua.\nMutta silloin ei kukaan voi liittää särkynyttä yhdeksi.\"\n\n\"Sinä tulet pian synkkämieliseksi.\"\n\n\"Kun minulle tehdään vääryyttä.\"\n\n\"Kuka tekee?\"\n\n\"Sen olen jo sanonut.\"\n\n\"Unohda se, niin et ole onnettomampi kuin muutkaan.\"\n\nNuorukainen nosti juhlallisesti piipun korkealle: \"Tupakoinhan minä!\"\n\n\"Tuskinpa se auttaa. Lihaa ja läskiä savustetaan, että ne säilyisivät\nhyvinä, ajatusten laita on toinen.\"\n\n\"Kuinka sinä voitkin olla veitikkamainen!\" sanoi nuorukainen\ntyytymättömänä.\n\n\"Minkälainen sitten itse olet? Sinä juttelet paljon piipustasi, mutta\nniin surullisesti kuin kuolinsanoman tuoja, ja poltat samalla niin\nhuonoa tupakkaa, että se saattaa yskimään. Ja minkätähden? Koska\nsinulle on tehty väärin. En tiedä, auttaisiko se siinä asiassa. Isä\npuhalteli äskettäin tupakansavua erääseen ruusupensaaseen, jossa oli\nitikoita, mutta hän itse oli tukehtua, ja hyönteiset jäivät\npaikoilleen.\"\n\n\"Niin käynee minullekin ja ruusupensaalleni\", huokasi Florian.\n\n\"Onko sinullakin ruusupensas?\"\n\n\"Maailman kaunein.\"\n\n\"Kotonasiko?\"\n\n\"Niin soisin kaikesta sielustani, mutta se juoksee vielä vapaudessaan.\"\n\n\"Ruusupensas? Sepä on erinomainen! Sillä on kenties nimikin?\"\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Arvaa!\"\n\n\"Se on kovin vaikeaa. Minun tuttavissani ei ole ruusupensasta.\"\n\n\"Turhia! Sinä ymmärrät kyllä, että tarkotan sinua.\"\n\nLeena nauroi ääneen.\n\n\"Nauratko sinä sille?\" kysyi nuorukainen loukkaantuneena.\n\n\"Sinä osaat niin mainioita kohteliaisuuksia. Minä kiitän kunniasta\nsaada olla matojen syömä ruusupensas!\"\n\n\"Helkkari, miten hullusti se meni\", sanoi Florian, ja hänkin nauroi.\n\"Olet oikeassa, sellaiseen en pysty, ja iloitsen siitä, ettet sinä\nsille panekaan sellaista arvoa kuin muut tytöt. Kyllä se olikin\ntyölästä, mutta sinun mieliksesi tekisin kaikki! Sydämeni riemastelee,\nkun saamme puhua toisillemme suoraan ja järkevästi.\"\n\n\"Niin jättäkäämme tyhmyydet, Flori, kohteliaisuudet sekä muutkin!\nLuulen osottaneeni, etten ole tylympi sinulle kuin muillekaan, enempää\net sanonut vaativasikaan, pysähtykäämme siis siihen.\"\n\n\"Siinä olisi kuitenkin liian niukalta minulle. Vanhempien totteleminen,\nLeena, on aina hyvä, ja viimeiseksi minä kehottaisin sinua siitä\nluopumaan. Mutta lapsille annettujen velvollisuuksien pitää perustua\nkäsitettäviin syihin eikä pelkkään itsekkäisyyteen. Jos olisi\nkielletty, ettet saa kenenkään pojan kanssa puhella, pitäisin sitä\nliioteltuna, mutta siinä olisi kuitenkin jotakin järkeä. Nyt koskee\nkielto vain minua. Miksi minä olen muita huonompi? Pidän itseäni\nainakin yhtä hyvänä kuin toisetkin, ja minulla olisi syytä surkutella\nitseäni, jos en olisi parempi kuin monet heistä. Tiedän, että sinun\ntäytyy ajatella samalla tavalla.\"\n\n\"Mutta mistä minä tiedän, mitä syitä meikäläisillä on sinua vastaan?\"\n\n\"Minä kysyn vain, mitä syytä heillä _voi olla_ minua vastaan. Ja\nolisiko siinä mitään oikeutta? Etkö luule, että jos heillä olisi\ntodellinen syy, he olisivat myöskin sen sanoneet sinulle, tullaksensa\naivan varmoiksi? Aivan varmaan. Koska eivät voi mitään syytä osottaa,\non se pelkkää itsekkäisyyttä, tavallista vanhoille ihmisille. He\ntietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet luotettava kunnon\ntyttö. Liiallinen lähenteleminen herättää vastenmielisyyttäsi, mutta\nrehelliseen kysymykseen et voi olla antamatta rehellistä vastausta. Ja\nnyt kysyn, saanko sanoa sinulle jotakin muuta kuin ne pojat, joiden\nkanssa sinulla on lupa puhua. Minun sietää olla kiitollinen\npoikkeusasemastani. Vanhempasi kai luulevat, että minun pelkkä\nhengitykseni turmelee sinut niinkuin olisin myrkyllinen eläin,\nbasiliski tahi miksi sitä kutsuttanee, sinä sen varmaankin tiedät.\"\n\n\"Ei, en minä todellakaan tiedä, minä eläimenä kotiväkeni pitää sinua.\"\n\n\"Tänään ei sinun kanssasi voi puhua yhtään järkevää sanaa. Näyttää kuin\npuolet Franzl Kleehuberin kujeellisuudesta olisi tarttunut sinuun. Ja\nminua surettaa, kun sinä käännät vakavan asian pilaksi. Mutta niin sinä\nteet — se minua lohduttaa — vain tänään. Sinulla on ajatteleva mieli,\nja jos se ei sinua petä, olet sinä huomaava, että ei ainoastaan\nminulle, vaan meille molemmille on tehty vääryyttä. Me voimme osottaa\nmaailmalle, että olisi ollut synti ja vahinko erottaa meidät\ntoisistamme, sillä me voimme antaa opetuksen siitä kuinka kunniallista\nja siveää yhteiselämä voi olla. En puhu siitä enempää tänä päivänä,\nsillä sinun sanasi eivät tule sydämestä eikä päästä, mutta sinä lasket\nleikkiä siksi, kun asia näyttää sinusta niin vakavalta. Ne naiset,\njotka ovat valmiit sanomaan ensimäiseen sanaan niin taikka ei, ovat,\nniin luulen, joko ajattelemattomia tahi liian kokeneita. Ne, jotka\npitävät arvossa itseään, miettivät seuraavaan päivään. Jos huomenna on\nkaunis ilma — allakka tietää, että on täysikuu — tulen tänne jälleen.\nJos tapaan sinut täällä, olen sangen iloinen; minulla olisi sinulle\npaljon sanomista, sellaista, jota tänään et tahdo kuulla, koska puhun\nsinulle ensi kertaa, koska se on sinulta kielletty ja koska et tiedä,\nmiten tekisit oikein. Punnitse asiaa. Jos en tapaa sinua, tyydyn\nsiihenkin, vaikka minulle olisi todellinen tyydytys saada edes puhua\nsinulle, eikähän puhe sido ketään. En toivo, että tähänkään vastaat\nnyt myöntäen tahi kieltäen, sillä kaikkea on ensin harkittava.\nHuomen-iltana täysikuun noustua tulen tänne jälleen. Nyt monta tuhatta\nhyvää yötä, Leena!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nHän ei myöntänyt eikä kieltänyt, kulki vain hitaasti tietä alamäkeen.\nHeinät kahisivat hänen jaloissaan ja niiden siemennuput kiintyivät\nhänen sukkiinsa ikäänkuin olisivat tahtoneet herättää neitosen\nunelmistaan.\n\nAurinko oli jo vaipunut toisella puolella olevan metsikön taakse.\n\nFlorianin tarkotukset eivät voineet olla muuta kuin rehellisiä, Leenan\nvanhemmat tekivät poika pahalle vääryyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aurinko oli seuraavana iltana mailleen vaipunut, nousi täysikuu\npilvettömälle taivaalle, ei miellyttääkseen erästä nuorukaista, joka\nsuurella kaiholla sitä odotti, eikä myöskään ottaakseen vastuulleen\nerään nuoren tytön kohtaloa, joka pitkällisen sinne tänne arvelemisen\njälkeen jätti metsän rintamaan menemisensä tahi sieltä poissa\nolemisensa riippumaan siitä, kuinka kirkas kuutamo tulee — kuu ei\ntiennyt tästä kaikesta mitään, näytti vain vapaasti kummallekin\nkirkkaat kasvonsa, ja nämä ottivat sen hyväksi enteeksi.\n\nNuorukainen oli jo kotvan seisonut kuutamon hopeoimien kuusien alla,\nlauha tuuli hiveli hänen punottavia poskiaan ja kiidätti ruohon,\nkukkivien pensaiden ja pihkaisten kuusien tuoksua yli hiljaisen seudun.\n\nSilloin hän kuuli, että alhaalla maantiellä avattiin veräjää ja pantiin\njälleen kiinni. Rakennusten maantielle heittämän varjon kohdalla kulki\njoku ja ilmestyi sieltä kirkkaan kuutamon valaisemalle, niityn yli\nmenevälle polulle. Maan neitosista rakkain lähestyi siinä häntä\nvalkoisin käsivarsin ja hulmuavin hamein.\n\nMutta tämän kulku ei ollut helppoa. Ruoho oli entistä\nvastaanhangottelevampi. Iltakasteinen heinä kostutti hänen jalkansa ja\nliukui hänen askeleissansa, niin että hän horjahti; orapihlajakin\ntakertui pidätellen hänen hameeseensa, ja aivan metsän reunamassa eräs\nyölintu säikytti häntä lentäen äänettömin siivin aivan hänen päänsä\nohi.\n\n\"Terve, Leena!\" huudahti nuorukainen astuen häntä vastaan käsi\nojennettuna. \"En voi sanoa, kuinka saapumisestasi iloitsen.\"\n\n\"Terve, Flori!\" vastasi tyttö kiihkeästi hengittäen. \"En tiedä, teinkö\noikein, en todellakaan tiedä, olen niin rauhaton, vaikkei tässä olekaan\nmitään pahaa. Mutta teenhän ensi kerran eläessäni jotain aivan omia\npäin, jotain joka on maailmalta salattava.\"\n\n\"Siinä on jotain salaperäistä\", sanoi Florian. \"Me emme tietysti voi\njutella koko kylän kaivolla. Sitä kestää vain niin kauan, kunnes\npäästään selville, ja siksi on minun kysyttävä sinulta paljon.\"\n\n\"Kysy!\"\n\n\"Lapsina pidimme toisistamme, puolikasvuisina olimme alinomaa yhdessä,\nja sitä surua, jota olen tuntenut, kun sinä sen jälkeen olet karttanut\nminua, en voi kuvailla. Usein olen sinua sen ajan kuluessa tarkastanut.\nSinä olet viehättävän kaunis, kunnon neito, ja niin älykäs ettei sinun\nvertaistasi ole maailmassa, ei ainakaan minun mielestäni — lisään sen,\nettet luulisi minun puhuvan joutavia; en ainakaan tiedä, mitä tekisin,\njos joutuisit toisen omaksi. Lapsuuttamme ajatellessamme on meillä\ntuhansia yhteisiä muistoja, koko ikänä emme saa toisiamme pois\najatuksistamme, ja kun me tunnemme niin hyvin toisemme ja olemme\nkehittyneet yhden rinnan, niin luulen sen olevan viisainta, että\nkuljemme koko elämän toistemme rinnalla. Meille ei voi käydä niinkuin\non tapahtunut monelle, jotka ovat menneet naimisiin ajattelematta,\nyhdessä humussa, eivätkä sitten sovellu toisilleen. Me tiedämme, mitä\nomistamme toinen toisessamme, me voimme arvostella toisiamme ansion\nmukaan.\"\n\nMagdaleena katsoi maahan, kääri esiliinan pyöreän käsivartensa ympäri\nja purki sen taas. \"Se on onnettomuus\", virkkoi hän hiljaa, \"ja niin on\nisäkin sanonut, se on suuri onnettomuus, jos kunnon mies tahi kunnon\nnainen ei saa vertaistaan puolisoa.\"\n\n\"Isäsi on oikeassa, ja minä olen samaa mieltä kuin muukin kylän väki,\nettei hän ole tyhmä. Mutta yhdessä asiassa hän voisi olla\nymmärtäväisempi; minä pitäisin häntä sentähden tarpeellisessa\nkunniassa.\"\n\n\"Mutta huomaa, Flori, jos hän on niin viisas, täytyy hänellä sittenkin\nolla syy.\"\n\n\"Älä huolehdi, Leena, viisaimmillakin ihmisillä voi olla oikkunsa.\nEnsin on hänen opittava tuntemaan minut, sitten puhukoon suoraan, enkä\nminä pelkää sitä, kun vain olen varma yhdestä asiasta.\"\n\nMagdaleena katsoi vaieten syrjään.\n\n\"Kun tämän asian tiedän\", sanoi Florian, \"en kysy taivasta enkä pelkää\nhelvettiä.\"\n\n\"Kuinka voit puhua noin jumalattomasti, Flori?\"\n\n\"Se on pelkkää totuutta. Sano nyt minulle suoraan, Leena, voitko pitää\nminusta?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nFlorian tarttui tytön molempiin käsiin, jotka hiljaa värisivät, käänsi\nhänet itseensä päin, katsoi vilpittömästi häntä silmiin ja sanoi:\n\"Kyllä sinä sen tiedät, sano pois!\"\n\nMitä siitä tulisi? Leena ei voinut puhua, hän ei voinut sanoa: kyllä.\nEi koko maailman hinnasta ja vaikka hänelle olisi vielä sen toisenkin\nhinta tarjottu, ei hän olisi voinut sanoa: en, ja kuitenkin oli se\nmaailma, joka siinä kuutamon loisteessa hänen edessään oli, niin\nkaunis, että sanomaton onni oli siinä olla! Se tuntui tuhatkertaisesti\ntutulta ja niin kokonaan omalta, että sen saattoi toisen kanssa jakaa\nja antaa siitä osan toiselle. Niin pitääkin tapahtua. Mitä hänen\nsykkivä sydämensä kyseli? Tahdotko jakaa hänen kanssansa? Hänen\nkanssansa?\n\nLeenan sormet kiertyivät lujasti Florianin sormien ympäri.\n\nJa Florian sanoi hiljaa mutta ilolla: \"Vaikkapa et sanokaan, minä\ntiedän sen kuitenkin.\"\n\nHiljainen väristys tuntui neitosen olennossa, hän koetti hillitä\nnuorukaista nuhtelevalla veitikkamaisella katseella: Älä luule liikoja!\nMutta pari kyyneltä, jotka värisivät hänen silmäripsillään, estivät\nhänen avaamasta silmiään, ja pieni pää, jota hän aikoi uhmaten\npuistaltaa, vaipui luottavasti nuorukaisen olkapäälle.\n\nNuorukainen sai siitä syytä huudahtaa riemusta, ja kun neito\nhämmästyneenä tempaisihe irti ja aikoi juosta pois, tarttui hän häneen\nja kuiskasi: \"Älä ole vihainen! Tunnen itseni niin äärettömän\nonnelliseksi, ja se minun piti jotenkin ilmaista, en luule kenenkään\nsyrjäisen kuulleen sitä. Tule tänne jälleen huomen-iltana, sitten puhun\näidilleni. Mieluimmin uskoo salaisuutensa vaimoväelle, sillä he\nmuistavat oman lempiaikansa, ja avioliiton puuhaaminen on heille\nrakasta.\"\n\nMagdaleena puristi hänen kättänsä.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoivat molemmat ja erosivat; tänä iltana ei heillä enää\nollut toisilleen muuta sanottavaa.\n\nMagdaleena kulki alamäkeen polkua pitkin, Florian katsoi hänen\njälkeensä, kunnes hän oli saapunut orapihlajapensaan kohdalle, jolloin\npoika huusi: \"Huomen-iltana!\"\n\nNeito pysähtyi, taittoi pienen oksan ja sanoi hiljaa: \"Huomen-iltana!\"\nSitten hän jatkoi matkaansa häiritsemättä ja estämättä; yölinnut\npysyttelihevät ylhäällä kuusten oksien suojassa, orapihlaja oli antanut\nhänelle kukkivan oksan ja ruoho oli kasteen painosta taivuttanut\nkortensa ja nuppunsa alistuvasti maata pitkin. Maantielle saavuttuaan\nnuori tyttö katosi varjoon.\n\nFlorian kuunteli vielä, kuinka veräjä avautui ja sulkeutui; sitten\nkulki hän iloisesti metsän läpi.\n\nHalki kuusikon kirkkaassa kuutamossa! Metsä oli niin juhlallisen tyyni\nja rauhallinen kuin temppeli, ja Florian riensi äänetönnä eteenpäin\nsykkivin sydämin ja nopeasti hengittäen. Kun hän saapui metsän toiselle\npuolelle ja näki vanhempiensa kodin alhaalla edessään, hän oli melkein\nilonhuumauksessa, tarttui nuoreen kuuseen metsän reunassa ja yritti\ntempaista sen maasta.\n\nMutta puu piti itsepintaisesti vastaan, pisti neuloillaan ja mutisi:\n\"Ei tästä ihan helpolla lähdetä!\"\n\nFlorian luopui nauraen yrityksestä.\n\nVielä katseli hän hetkisen äänetönnä seutua, ojensi sitten käsivartensa\nikäänkuin tahtoen syleillä edessään olevaa maisemaa ja huusi: \"Jumala,\nkuinka kaunis sinun maailmasi onkaan!\"\n\nSitten meni hän hiljaa myllylle ja hiipi makuupaikkaansa. \"Kukaan\nheistä ei tiedä, mitä minä tiedän.\" Hän hymyili mielihyvällä, sitten\noli hänellä yksi ainoa ajatus: huomenna!\n\n\"Ainoa, joka on arvokasta maailmassa on minun! — — Vaikkei se enää\nhuomisen jälkeen olekaan salaisuus muille kyläläisille, on vielä\nsittenkin yksi salaisuus meille kahdelle ja se on kaunein! — —\nAjatteleeko hänkin niin? sitä kysyn häneltä — huomen-iltana — oi, jos\nolisi jo huomen-ilta!\"\n\nEi ollut mitään viisaampaa keinoa, kuin nukkua tämän päivän jäännös, ja\nsilloin onkin jo käsillä huomen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Reindorfer oli vielä ulkona ja poltteli tupakkaa lehtimajassa,\nkun Magdaleena tuli kotiin. Hän puisti päätään, kun tyttö riensi hänen\nohitsensa ja sanoi: \"Hyvää yötä, isä!\"\n\nMagdaleena meni äidin kanssa yhteiseen makuuhuoneeseen. Vanha emäntä\noli vaipunut sikeään uneen. Magdaleena aukaisi hiljaa ikkunan; vieno,\ntuoksuva tuuli huokui korkeasta kuun valaisemasta kuusikosta, jonne\nhänen silmänsä sattuivat.\n\nTämä hänessä vallitseva tunne oli siis rakkautta! Ihmiset puhuvat siitä\npaljon, mutta kukaan ei voi sitä oikein kuvailla! — — Tuolla hän nyt\nkulkee metsän halki, on kenties jo ennättänyt sen toiselle puolelle ja\nalkaa painua alamäkeen myllylle. — \"Hyvää yötä, Flori!\" — Ja sitten\ntulee aika, jolloin heidän ei tarvitse kulkea eri teitä, vaan he saavat\nolla aina yhdessä, ja silloin hän Jumalan ja ihmisten tietäin tahtoo\nolla Florianin oma, kaiken elin-aikansa!\n\nHänen kätensä puristivat ikkunan kehystä, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nmusertaa sen.\n\n\"Sinusta pitää tulla hänelle kunnon vaimo\", sanoi hän syvästi\nhengittäen, antoi käsivarsiensa vaipua ja katsoi kuutamoiseen yöhön.\nMikä tyyni ja ystävällinen hohde hiljaisen maan yllä! Ja jälleen\nvaltasi hänet sama tunne, jota hän aikaisemmin oli tuntenut: tämä\nmaailma on meidän, me jaamme sen keskenämme ja lahjotamme toisillemme!\n\nHäntä puistutti iloinen väristys ja veri tulvi hänen kasvoillensa. Hän\nsulki kiireesti ikkunan ja meni levolle.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSynkät pilvet liitelivät tällä kertaa yöllisellä taivaalla ja peittivät\ntuon tuostakin kumottavan kuun, jolloin tumma varjo verhosi seudun.\n\nFlorian ja Magdaleena istuivat käsi kädessä ylhäällä kuusikossa. Joka\nkerta, kun pimeä varjo heidän ympärilleen levisi, he irrottivat\ntoisensa käden ja olivat ääneti kunnes metsä kirkastui.\n\nTyttö sanoi: \"Minä kuitenkin pelkään, mitä isä sanoo.\"\n\nNuorukainen vastasi: \"Se on tarpeetonta. Mitä hän oikeastaan voi sanoa\nja mitä hänellä voi olla vastaan, kun näkee, että me rakastamme\ntoisiamme? Silloin hänen täytyy minultakin kysyä, ja se on oikein. En\npidä häntä sokeana. Hänen täytyy siis nähdä, ja hän kuulee sen\nkaikilta, että me sovimme toisillemme. Eikä hänen tarvitse huolehtia\nsitä, että sinun Vesihaudan myllärin vaimona tarvitsee puutetta kärsiä,\nja muita arveluita hänellä ei voi ollakaan. Ja minä luulen, ettei\nJumala suojele meitä huonommin kuin muitakaan, jotka vilpittömästi\ntoisiaan rakastaen turvaavat häneen.\"\n\nSynkkä varjo lankesi niitylle.\n\n\"Me tahdomme luottaa häneen\", kuiskasi tyttö, ja kun ilma heidän\nympärillään jälleen kirkastui, jatkoi hän: \"Katso, kuinka viisaasti\nhyvä Jumala on sovittanut kaikki! Olisin jo lapsena tahtonut itselleni\nVesihaudan myllyn, siinä onkin jotakin omituista tuossa rattoisasti\nrytisevässä myllyssä. Ja nyt minä sen saan, mutta kun minä en sitä\ntunne enkä ymmärrä, saan myöskin myllärin samalla.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Florian nauraen, \"muassa hänen pitää tulla, ethän\nmuuten saa myllyä. Sinun täytyy olla sangen hyvä hänelle, muuten hän\npanee myllyn seisomaan, ja silloin tulee sinun tähtesi nälänhätä koko\nseudulle.\"\n\n\"Sinä et saa niin liiotellen puhua, on paljon muitakin myllyjä, ja\nseudun väestön vuoksi en rauhaani kadota, sillä kyllä se pian löytää\nuuden myllärin. Mutta mistä minä sen saisin?\"\n\n\"Siinäpä se on, siksi et saa kinastella.\"\n\n\"En anna mitään lupauksia. Kyllähän nyt tietysti hillitsen itseni,\nmutta kun kerran olen talossasi —\"\n\n\"Heh! Sitä pelkään niinkuin syntinen taivaan autuutta.\"\n\n\"Totta puhuen, miten voin miellyttää sinun vanhempiasi?\"\n\n\"Vielä kysytkin! Mitä sen miellyttävämpää voisit tehdä kuin\ntavallisesti teet ja kun olet sellainen kuin olet. Älä huolehdi siitä,\nsinuun täytyy mieltyä.\"\n\n\"Tehdä niinkuin teen, olla sellainen kuin olen? Se menee kyllä\nitsestään. Äitisi on uhkea, kaunis nainen, olisi iloista, jos hän voisi\nminusta pitää.\"\n\n\"Minun äitini! Vaikka hän on suuri ja juhlallinen, taipuu hän\nmielesi mukaan. Milloin vain on tullut sinusta puhe, on hän näyttänyt\nolevan aivan rakastunut sinuun; jos hän olisi mies, voisin olla\nmustasukkainen. Ajattele, hän muistaa vielä, kuinka sinä pienenä\nseurasit minua myllylle — muistatko sinä itse vielä sen?\"\n\n\"Muistanpa kyllä!\"\n\n\"Silloin hän jo sanoi, että me olemme toistemme näköiset, ja samaa on\nhän sanonut sittenkin tähän päivään asti.\"\n\n\"Joutavia, mitenkä joku mies ja nainen voivat olla toisensa näköiset?\"\n\n\"Mutta minäkin olen samaa mieltä.\"\n\n\"Sinä ja minä, se on hullunkurista! Sinä olet tumma, minä vaalea, sinä\npitkä, minä keskikokoinen, sinä hoikka, minä täyteläinen, sinulla on\nkohta parta, minulla ei toivottavasti milloinkaan.\"\n\n\"Mutta muuten.\"\n\n\"Niin, muuten kyllä! Minä pelkään itsekin, että ihmiset voivat meidät\nusein vaihtaa keskenämme.\"\n\nMolemmat nauroivat ääneen.\n\nPilven varjo tuli ja saattoi heidät vakaviksi.\n\n\"Jos äitisi vain pitää minusta\", sanoi tyttö, \"hän saa kernaasti\nkuvitella meidät niin yhdennäköisiksi kuin kaksi munaa; sillä,\ntiedätkö, sydän kiintyy aina mieluimmin naisväkeen.\"\n\n\"Sen ymmärrän kyllä. Muuten tulee myöskin isäni kanssa hyvin toimeen,\nkun vain hänet ensin oppii tuntemaan; hiukan nurisevaksi ja\naprikoivaksi hän on viime aikoina muuttunut, mutta kyllä hänen kanssaan\nsaattaa puhua. Ja saat nähdä, että Reindorferin talon ja Vesihaudan\nmyllyn asukkaat toisiinsa lähemmin tutustuttuaan tulevat oikein hyviksi\nystäviksi, ja että näiden molempien paikkojen välisellä tiellä on aina\njoku jommankumman perheen jäsen liikkeellä joko vierailemaan menossa\ntoisen luo tahi sieltä kotiin palaamassa. Ja sunnuntaina me istumme\nkirkossa kaikki yhdessä kiittäen täydellä syyllä Jumalaa, joka on\nluonut sovinnon kahden talon välille ja siten ohjannut kaikki hyvin.\"\n\n\"Se olisi todellakin ihanaa!\"\n\n\"Niin käy, luota siihen. Eikä silloin tarvitse kenenkään peljätä, että\nhän jää yksin onnettomuuden ja vastoinkäymisen hetkellä; silloin me\nkaikki tuemme toisiamme, eikä vaikeimmatkaan koetukset tunnu niin\nraskailta, kun tietää muiden ottavan niihin osaa. Minä ajattelen, että\nsiitä tulee sellainen elämä kuin palanen paratiisia olisi pudonnut\ntaivaasta meille, ja minä suon sen heille kaikille, ainoastaan\npääenkelin pidätän minä itselleni.\"\n\n\"Sepä on imartelua! Etkö luule minun tietävän, ettet sinä\nollenkaan soisi minun olevan enkelin? Ja mitä sinä enkelillä\ntekisit? Mutta minäkin toivon, että hyvä Jumala antaisi rahtusen\ntaivaanvaltakunnastaan meille tänne, ennenkun meidän täytyy vakavasti\nmuuttaa sinne ylös. Minä olen tyytyväinen pieneen rahtuseen\nmaistimiksi.\"\n\n\"En minäkään pyydä koko leipää, mutta kuitenkin niin suuren palasen,\nettä siitä riittää meille kaikille murunen. Niin paljon hän sallinee\nmeidän anoa. Sanon sinulle Leena, että siitä ei voi tulla muuta kuin\nihanaa.\"\n\n\"Minä iloitsen siitä\", sanoi tyttö hiljaa. Hän puristi käsiään\nriemusta, sitten hän nyhtäisi maasta käteensä sattuneen ruohon ja\nveteli sitä leikitellen sormiensa välissä.\n\nPaksu synkkä pilvi peitti kuun. Kuusikosta tulevalta tieltä kuului\nkahina, joka astui sieltä heitä kohti. Kun seutu jälleen kirkastui,\nnuori Reindorfer seisoi Josefan kanssa heidän edessään.\n\n\"Vai sinä se olet\", sanoi Leopold. \"Olemme tuonne kuusien taakse, jossa\nolemme istuneet, kuulleet puhetta jo kotvan aikaa, ja minä tahdoin\nkatsoa, ketkä täällä kuhertelevat. Mutta kaikkein viimeiseksi olisin\narvannut sinua. Se on vähän liian aikaista. Minä arvelen, että kun\ntoiset saavat odottaa neljännenneljättä ikävuoteensa, sinä saisit\nodottaa kahdenteenkymmenenteen. Minulla olisi hyvä halu ajaa sinut\nkotiin, että sellaiset ajatukset haihtuisivat päästäsi.\"\n\nFlorian hyppäsi paikaltaan ja astui häntä vastaan.\n\n\"Mitä sinä, keltanokka, siinä hypit? Tahi aijotko estää, että minä\ntavalla tahi toisella lähetän pois sisareni paikalta, jossa hänellä ei\nole mitään tekemistä?\"\n\n\"En neuvoisi sinua nostamaan kättäsi häntä vastaan.\"\n\n\"Tiedätkö, myllärin nulikka, on parasta, ettet härsytä minua; ensiksi\nminä voin lyödä sinun kurjat luusi mäsäksi ja toiseksi voin sinun\nkultakanallesi opettaa, kuka täällä oikeastaan herra on.\"\n\nMitään virkkamatta Florian viskasi pois nuttunsa.\n\nMagdaleena riensi Josefan luo. \"Pyydän sinulta, älä Jumalan tähden anna\nheidän tapella!\"\n\n\"Tule vain\", sanoi Leopold, joka niinikään oli riisunut nuttunsa.\n\nJosefa tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: \"Joutavia,\nälä kadehdi heitä; ethän kuitenkaan voita mitään, vaikka turmeletkin\nheidän ilonsa.\"\n\n\"Hän tahtoo tapella; näethän, hän tahtoo tapella.\"\n\n\"Kyllä hän mieluummin kuhertelee Leenan kanssa, sen minä sanon, eikä\nminullakaan ole aikaa odottaa, kumpi teistä ensiksi lyö toiseltaan pään\npuhki. Minun täytyy mennä kotiin, lähetätkö minut yksin?\"\n\n\"Usko minua, Seferl, kaikki on sangen pian tehty, nopeammin kuin\narvaatkaan; minä osaan tämän, ja heitän hänet heti maahan, niin pitkänä\nkuin hän on.\"\n\n\"Pöyhkyri!\" huusi Florian.\n\n\"Minä rukoilen, ole hiljaa\", pyysi Magdaleena.\n\n\"Minun tulee todellakin surku, jollette voi tehdä sen viisaammin kuin\nkiiriä toistenne ympärillä ruohossa!\" nauroi Josefa. \"Tule, Leopold,\njättäkäämme heidät kahden. He ovat tämän kesän vasikoita eivätkä tiedä\nmitään parempaa kuin kuiskia toisilleen helliä sanoja kuutamossa.\nSuokaamme se heille! Tule!\"\n\n\"Mutta jos minä lähden, voi se näyttää kuin minä pelkäisin.\"\n\n\"Mitä sanotkaan! Olemmehan me, minä ja Leena, nähneet, että te ette\npelkää toisianne. Olettehan sitä paitse jo olleet paitahihasillanne,\nemmekä me halua nähdä teidän jatkavan riisumista. Luulen olevan\nparasta, että jälleen panette nutut yllenne.\"\n\nTytöt ottivat maahan viskatut vaatekappaleet ja auttoivat kumpikin\nniitä ystävänsä selkään.\n\nLeopold oli pistänyt vasemman käsivartensa nutun hihaan ja hapuili\noikealla toista. \"Ei se vielä tällä ole lopussa, vaikka ei tänä iltana\nmuuta tullutkaan!\" sanoi hän ja tyrkkäsi samalla nyrkkiin puristetun\noikean kätensä hihaan, jolloin sen vuori repesi.\n\nFlorian oli myöskin juuri pukeutunut ja nykäisi nuttuaan oikeaan\nasentoon. \"Niin minäkin arvelen, ettei lykätty ole hyljätty\", sanoi hän\ntehden samalla uhkaavan liikkeen.\n\n\"Olkaa ymmärtäväisiä ja eläkää rauhassa!\" lausui Josefa. \"Meistähän\nkaikista tulee sukulaisia, sallikoonpa vanhus tuolla alhaalla talossa\nsen tahi ei. Hyvää yötä, Flori!\" Hän tarttui ystävällisesti nuorukaisen\nkäteen.\n\nLeopold kiirehti väliin: \"Sen käden saat jättää puristamatta, myllärin\npoika; tyydy sinä vain minun sisareeni!\"\n\n\"No ei sinun tarvitse sukulaisten vuoksi niin mustasukkainen olla\",\nsanoi Josefa nauraen. \"Hyvää yötä, Leena!\"\n\n\"Hyvää yötä! — Sinulta, Leopold, pyytäisin jotakin. Ei se ole mitään\npahaa, mutta minä en tahtoisi kiusallisia kohtauksia enkä soisi asiasta\ntulevan mitään puhetta, ennenkun kaikki on aivan selvillä ja minulta\nvoidaan ainoastaan kysyä, onko taikka eikö ole. Siihen päästään pian,\nmutta älä ilmaise minua kotona tänä iltana!\"\n\n\"Sitä ei tarvitse pyytää; voisithan sinäkin sanoa, että olet tavannut\nminut Seferlin seurassa. Vaikka en sitä pelkääkään, kartan kuitenkin\nmielelläni turhaa pakinaa ja toraa. Muuten tunnet minut huonosti.\nVaikka olisin kymmenen kertaa tietänyt sinun rakkaussuhteesi ja mitä\nsiitä ajattelisinkaan, pitäisinpä sitä hyvänä tahi pahana, en siitä\nkuitenkaan puhuisi. Vanhus luulee kuulevansa kuinka ruoho kasvaa maassa\nja hiukset päässä, hän saa odottaa, kunnes itse ottaa selvän. Hyvää\nyötä teille!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nLeopold ja Josefa menivät niityn yli maantielle.\n\nFlorian viskasi harmissaan hatun sivulle ja hiveli tukkaansa. \"Miksi\nturvauduit tuohon kevytmieliseen letukkaan? Nyt hän luulottelee, että\nme olemme hänelle ihmeen suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että\nhän pidätti sinun veljesi tappelusta. Olisit antanut meidän tapella!\nMinulla olisi nyt paljoa helpompi olla. Sydän vääntyy povessani, kun\nkuulen kaksi tuollaista pitävän leveää suuta huomauttaakseen, että he\nkatsovat muita yhtä ajattelemattomiksi, kevytmielisiksi ja\nkunniattomiksi kuin he itsekin ovat. Niin totta kuin elän olisin\nhalunnut lyödä tuon miehen maahan, ja naisen myöskin; he ovat kaikessa\ntapauksessa turmelleet meidän tämäniltaisen ilomme.\"\n\n\"Josefa on tavattoman julkea.\"\n\n\"Ja veljesi on hänen vallassaan, ole siitä varma. Mitta jos minä tulen\nsukulaiseksi, olen minä isäsi puolella, eikä Josefa silloin onnistu:\neihän veljesi voi olla niin tyhmä, jos kaikki häntä varottavat.\nHuomenna jo puhun kaikki äidille, hän saa puhua sinun omaisillesi, niin\nettä saamme tietää, miten asiat ovat. Jos he sanovat, että me kumpikin\nolemme vielä liian nuoria, niin ei se ole mikään paha, kun vain sinut\nluvataan minulle. Jos Jaakop, niinkuin raamatussa kerrotaan, saattoi\nodottaa rakastettuaan seitsemän vuotta, niin kyllä minäkin voin malttaa\nmieltäni, kahta seitsemää ei tähän aikaan voida vaatia, koska kellekään\nei kahta vaimoakaan anneta — se tapahtui ammoisina esi-isäin aikoina,\nenkä minä heitä kadehdi; ainoastaan kaksi olentoa voi sielultaan ja\nsydämeltään tulla yhdeksi.\"\n\n\"Niinpä todellakin. Niin minäkin ajattelin, kun aloit puhua Jaakopista.\nTahtoisin tietää, mitä siitä tulisi, jos jollakin olisi kaksi vaimoa\nsamassa talossa. Olisiko yksi etevämpänä tänään ja siirtyisi huomiseksi\nsyrjään toisen tieltä, tahi vuorotteleisivatko he viikottain? Laupias\ntaivas, en voi muuta kuin nauraa ajatellessani sitä sekamelskaa, jossa\nkukaan ei oikeastaan tietäisi tehtäviään ja velvollisuuksiaan; se olisi\njokaisen talon häviö!\"\n\n\"Se on totta. Mutta älä huoli surra sitä; en minä ota enempää kuin\nyhden.\"\n\n\"En minäkään sinua siihen neuvoisi! En ainakaan eläessäni\", lisäsi hän\näkkiä vakavaksi tullen. \"Jos minä kuolen, sinun luonnollisesti täytyy\netsiä uusi. Kukapa tietää, mitä sitä ennen tapahtuu. Mutta hankikin\nsilloin hyvä ihminen kotiisi, sellainen, johon tiedät minun\nmielihyvällä katsovan.\"\n\nFlorian nauroi ääneen.\n\nMagdaleena näytti loukkaantuneelta ja käänsi hänelle selkänsä.\n\n\"Sinä lapsellinen impi, kuuletko\", sanoi Florian vetäen häntä esiliinan\nnauhasta. \"Käänny heti tännepäin, muuten aukaisen tämän nauhan!\"\n\n\"Sitä et saa tehdä!\" Hän kääntyi nopeasti. \"Mutta sinä olisit siihen\nkylliksi rohkea. Kuinka sinä voit nauraa niin vakavalle puheelle?\"\n\n\"Koska sellainen puhe on pelkkää pyhän yksinkertaisuuden tyhmyyttä\",\nvastasi hän kiivaasti. \"Puhut niinkuin kuutamo olisi hämmentänyt sinut.\nJumala varjelkoon sellaisesta, mutta jos jättäisitkin minut, en koskaan\ntoista ottaisi. Eihän saata ajatella, että toinen korvaisi ensimäisen.\"\n\n\"Niin on moni sanonut ensimäiselle vaimollensa —\"\n\n\"Ja kuitenkin mennyt uusiin naimisiin, niinpä kyllä, vieläpä kenties\nonnistunut paremmin kuin ensi kerralla; sillä toisella ei ole koskaan\noikeutta puhua kuolemisesta, kun juuri hän kaiken todennäköisyyden\nmukaan jää leskeksi. Sinä saat olla oikeassa!\"\n\n\"Minä olen oikeassa, huomaatpa sen tahi et.\"\n\n\"Minä huomaan sen. Sinä olet oikeassa!\n\n    \"Kun sinun kultasi tahtoo olla\n    oikeassa aina,\n    kiista kaikki hellitä\n    ja lukkoon suusi paina!\"\n\n\"Tämäpä on kaunista! Sinä jo laulat pilkkalauluja minusta. Minä\nlähden!\"\n\n\"Sinä et saa olla vihainen, sellaiseen vallattomuuteen on melkein\npakotettu, kun sinä kukoistavassa terveydessäsi puhut kuolemasta,\nantaaksesi siten tietää, että te naisihmiset vielä haudan takaakin\nhuolehditte taloudestanne! Mutta minä sanon sinulle, etten minä ennen\nnaimisiin menoani rupea itseäni leskeksi ajattelemaan. Kas niin, nyt\nsinä itsekin naurat! Tahdon voittaa sinut, mutta sinun kadottamisestasi\nen halua kuulla puhuttavan. Taistelen sinusta kuolemaakin vastaan,\nmutta minä luulen Jumalan pitävän huolen siitä, että me saamme elää\nyhdessä niin kauan kuin se on mahdollista. Tänä iltana se ei kauemmin\nsopine; meidän kummankin täytynee ajatella kotiin menoa ja sanoa\ntoisillemme hyvää yötä. Jos sinä huomenna tahi ylihuomenna näet äitini\ntulevan teille, niin tiedät, mitä se merkitsee.\"\n\nHe puristivat toistensa käsiä.\n\n\"Hyvää yötä, Leena!\"\n\n\"Hyvää yötä, Flori!\"\n\nKuun eteen siirtyneen paksun pilven varjo peitti pois rientävän tytön\nFlorianin katseelta. Jonkun ajan kuluttua veräjä aukeni alhaalla ja\nsulkeutui jälleen. Florian kulki varjoisen metsän läpi; vasta sen\ntoiselle laidalle ehdittyä tuli jälleen valoisaa.\n\nNopein ja voimakkain askelin ja rajusti sykkivin sydämin hän riensi\nmyllylle vievää polkua.\n\nKohtahan on kaikki selvänä!\n\nJos nukkujan ajatukset ja kuvitelmat eivät ohjaa unia, jos\nviimemainitut tietävät, enemmän kuin edellämainitut, jos ne tulevat ja\nmenevät elävien ihmisten tavoin, kuten ne meille usein salaperäisesti\nuskottelevat, niin varmaankin tänä pilvien purjehdus-yönä kaksi\nystävällistä uni-olentoa kohtasi toisensa myllyn ja Reindorferin talon\nvälisellä tiellä ilmottaen surullisesti hymyillen, että he menivät\nluomaan kuvia onnesta, joita ei ikipäivinä voitu eikä saatu toteuttaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMyllärin vaimo työskenteli keittiössä. Florian tuli sinne. Hänellä oli\nsytyttämätön piippu kädessä ja hän koetti päästä lieden luo leveän\näitinsä ohitse. Kun hän taitamattomasti tuuppi äitiään, vaikka tämä\nkoetti häntä väistää, kiusaantui äiti lopulta.\n\n\"Mitä sinä tulenkurkistelija keittiössä teet?\" sanoi hän.\n\n\"Kun täällä on tulta runsaasti, tahdoin piippua sytyttäessäni säästää\ntulitikun.\"\n\n\"Milloin olet niin säästäväiseksi tullut?\"\n\n\"Alotan vähistä asioista, että tarpeen tullen totun siihen paremmin.\"\n\n\"Katsopa vanhan viisautta! Sinun kaltaisesi yksinäisen pojan tarvitsee\nkai paljonkin säästäväisyyttä harjottaa!\"\n\nFlorian oli tavannut syttytikun. \"Minä luulen, etten minä aina ole\nyhdeksäntoistavuotias, enkä yksinäinenkään\", sanoi hän kumartaen\nlieteen ja pistäen tikun tuleen.\n\n\"Kuulepa tätä!\"\n\n\"Ja minä luulen, ettei naimisiin meno olisi hulluinta.\" Tikussa paloi jo\nkirkas liekki.\n\n\"Mitä mietteitä sinulla onkaan?\" sanoi myllärin emäntä, ja hänen\nsuupielissään väikkyi hymy, kun hän katseli poikaansa, jonka\npunastuneista kasvoista kuvastui hämmennys joka kerta, kun hänen\npiipunpesänsä päällä olevasta tikusta tuli leimahti ylöspäin.\n\nFlorian sen varmaankin huomasi, viskasi nopeasti pois räiskävän tikun,\npaiskasi kovalla paukauksella piipun kannen kiinni ja oikaisihe\nsuoraksi. Hän painoi miettivästi jalallaan muutamia permannolle\npudonneita kipunoita ja sanoi sitten, niin huolettomasti kuin\nmahdollista: \"Kun kumarrun alas, tulen minä aina punaiseksi kuin\nkukonheltta, ja kun liedestäkin helle hohtaa, kohoaa kaikki veri\npäähän.\"\n\n\"Niin, niin, minua aivan säälittää\", sanoi äiti. \"Minä en sinuna\ntupakoisi ollenkaan, kun piipun sytyttämisestäkin on niin paljon\nvaivaa.\"\n\n\"Näytän ehken keitetyltä äyriäiseltä\", sanoi Florian koettaen nauraa,\nmutta varmaankin hampaiden väliin puristettu piippu esti hänet siitä.\n\nMyllärin vaimo astui poikansa eteen ja katsoi häntä silmiin. \"Kas niin,\npoikaseni, älä kiertele enää, vaan sano suoraan! Olet puhunut jo niin\npaljon, että sinulle olisi vaikeata, jollen minä jo kysyisi. Ymmärrän\npuheestasi, että olet rakastunut johonkin neitoseen. Kuka hän on?\"\n\n\"Arvaa, äiti!\"\n\n\"Siihen ei minulla ole aikaa, saisin kenties arvailla hyvin kauan; se\non kovin vaikeata naisille: eihän sitä tiedä mistä miehet omansa\nlöytävät.\"\n\n\"Sinä tunnet hänet.\"\n\n\"Jos hän on tältä paikkakunnalta, tunnen hänet kyllä; sillä kaikkihan\nme täällä tunnemme toisemme.\"\n\n\"Hän on käynyt meillä.\"\n\n\"Käynyt meillä? Silloin en ollenkaan tiedä.\"\n\n\"Mutta silloin hän ei ollut tätä suurempi!\" Hän kumartui ja piti\nkättään noin polven korkeudella.\n\n\"Ei suinkaan Leena Reindorfer?\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"No, sepä on iloinen sanoma! Mutta sano, oletko jo puhutellut häntä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Rakastaako hän sinua?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Sinäpä olet ollut salamielinen; kukaan ei ole huomannut sinusta\nmitään.\"\n\n\"Se on vasta kolmen päivän vanha asia.\"\n\n\"Se on mennyt jotenkin pian!\"\n\n\"Niin voi tapahtua. Voi myöskin, vaikka onkin rehelliset tarkotukset,\naprikoida kauan. Niin olet sanonut tapahtuneen isän ja sinun välillä.\nHän oli sotamies ja sinä palvelit, eikä kukaan tiennyt, antaako isoisä\nmyllyn hänelle. Mutta minä toivon, ettei Leenan ja minun tarvitse\njokapäiväisen leivän vuoksi odottaa. Ja kun tarkotukset ovat aivan\nrehelliset, on suoraan kysymykseen saatava suora vastaus, enkä minä\npelkää, että sinä neuvoisit minua jättämään hänet.\"\n\n\"Ei toki, siihen en mitenkään voisi neuvoa! En tahdo ketään muuta\nminiäkseni kuin hänet; häntä olen aina mielihyvällä katsellut, mutta\nharvoin tapahtuu niinkuin sydämestämme toivomme, siksi en ole\najatellut, että näin kävisi. Mutta nyt olen sanomattoman iloinen! Minä\nmenen kohta Reindorferiin, jo tänä päivänä, mutta ensin, sen ymmärrät,\npuhun isällesi. Mutta hänellä ei voi olla sitä vastaan enempää kuin\nminullakaan. Luulen, että Reindorferit kyllä hyväksyvät meidät, se on\nminun käsitykseni; mutta kuinka ja koska se tapahtuu, siitä ei vielä\nvoi mitään puhua.\"\n\n\"Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, äiti! Minä kyllä odotan niin kauan\nkuin tarvitaan; hän, jonka sitten saan, palkitsee kaiken odotuksen.\"\n\n\"Palkitseepa kylläkin! Mutta kerro minulle, kuinka tapasitte toisenne,\nja rakastaako hän sinua täydellä sydämellä? Se, uskollinen poikani, on\nminulle todelliseksi iloksi. Ala nyt, mutta kaikki rehellisesti, muuten\nen ota askeltakaan hyväksenne.\"\n\nFlorian alkoi. Hän ei väsynyt kertomaan eikä äiti väsynyt kuulemaan.\n\nFlorian oli istuutunut lieden kulmalle ja äiti seisoi hänen vastassaan\nnojaten suuren kauhan kahvaan ja katsellen poikaansa säteilevin silmin\nKyllä sinä voitkin miellyttää tytön — ajatteli hän siinä itsekseen —\nja olipa onni, että se sattui olemaan hän, kaksi kaunista, jotka\nsopivat yhteen.\n\nLiedelle asetettu kattila huomasi sillä välin olevansa unhotettu ja\nlaiminlyöty eikä voinut sitä enää sietää. Kotvan aikaa oli jo sen\nsisässä sihissyt ja sähissyt; olipa se jo pari kertaa yrittänyt\nkanttaankin pois viskata, mutta kun mikään muu ei auttanut, kuohui se\nyli reunojensa, ja kattilan juoksevan sisällön sähistessä,\nperheenemännän huudahduksissa ja nuorukaisen äänekkäästi nauraessa\nkatkesi keskuslelun juoni auttamattomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAterialta oli päästy. Palvelusväki oli noussut pöydän äärestä ja mennyt\nulos. Myöskin Florian työnsi lautasen edestään ja siirsi tuolinsa.\n\n\"Mikä kiire sinulla on tänään?\" kysyi mylläri.\n\n\"Minä menen tupakoimaan tuonne pisteaidan luo; siitä pitäisi kulkea ohi\neräs minun koulutoverini, joka joutui viime vuonna sotaväkeen ja nyt on\nlomalla.\"\n\nMyllärin vaimo puisti päätään ja ajatteli: \"Hyvänen aika, kuinka\nrohkeasti se poika on oppinut tarvittaissa valehtelemaan. Sitä en olisi\nuskonut. Mistä hän on sen taidon saanut?\"\n\nFlorian sulki hiljaa oven jälkeensä. Mylläri ja hänen emäntänsä olivat\nkahden kesken.\n\nEmäntä tarttui miehensä vasempaan käteen ja puristi sitä hiljaa: \"Sinä,\nukkoseni, et saa pahastua\", sanoi hän, \"mutta tuo koulutoverijuttu on\nkeksittyä. Hän poistui, koska hän ymmärsi, että minä tahdon ottaa\npuheeksi asian, joka myöskin koskee hänen toveriaan, mutta ei\nmiestoveria.\"\n\nMylläri, joka aina häntä puhuteltaessa piti päänsä alhaalla, nosti sen\nnyt ylös ja hymyili.\n\n\"Se on totta, isä, poika on rakastunut.\"\n\n\"No, meidän pitää sulkea toinen silmämme tahi molemmatkin. Jatkakoon\nniin kauan kuin häntä huvittaa.\"\n\nMyllärin vaimolta ei ollut vielä punastumisen kyky hävinnyt. Hän\npyyhkäisi kämmenellään leivänmuruja pöytäliinalta ja sanoi hiljaa:\n\"Minä en toki haasta sinulle asiasta, jota kukaan kunniallinen vaimo ei\njulkeaisi puheeksi ottaa! Hänellä on rehelliset ja vakavat aikeet.\"\n\n\"Vai niin.\" Hän silitti rauhottaen vaimonsa kättä. \"Sitten meidän\ntäytyy siitä puhua. Minusta vain tuntuu, että se on hänelle liian\naikaista.\"\n\n\"Eihän ole tarkotuskaan, että he saisivat heti mennä yhteen. Hän\nymmärtää kyllä odottaa, kunhan asianomaisella tavalla ratkaistaan, että\nhe saavat toisensa ja että he saavat ihmisten nähden olla niinkuin\nkihlatut ainakin.\"\n\n\"Se sopii hyvin, ja kyllä minä suostun, jos tytön vanhemmat ovat\njotenkin meidän vertaisiamme, ja niin kaiketi lienee, koska sinä\nsellaisella varmuudella puhut heidän puolestansa. Sano nyt, kuka hänen\nvalittunsa on!\"\n\n\"Hänen puolestaan voisin puhua, vaikka hän ei saisi myötäjäisikseen\nainoatakaan kreutzeriä. En tunne ketään kauniimpaa, rakastettavampaa ja\nparempaa!\"\n\n\"Kuin kuka?\"\n\n\"Kuin Reindorferin Leena.\"\n\nMylläri vavahti ja laski päänsä entistä alemmaksi, hän heitti kahvelin,\njota hän piteli leikitellen kädessään, pöytään sellaisella voimalla,\nettä sen haarukat vääntyivät.\n\n\"Hyvä Jumala, mikä sinulla on?\" Vaimo tarttui hänen käteensä.\n\n\"Ei mikään\", sanoi hän hengittäen raskaasti, \"se oli niin äkillinen\nyllätys.\"\n\n\"Sentään, kuinka säikähdin; sellaisia kouristuskohtauksia en ole\nsinussa ennen huomannut.\"\n\n\"Eikä se nytkään merkitse sen enempää.\"\n\n\"Sitä toivon. Mutta sanopa nyt, ukko, mitä tästä asiasta arvelet! Jos\nse sinusta sopii, niin teen mielelläni Florianille sen ilon, että annan\nheti valjastaa ja ajan Reindorferin taloon.\"\n\n\"Eihän sillä niin kiirettä liene? Antaa pojan jonkun aikaa miettiä,\nehkenpä hän luopuu koko ajatuksesta. Sillä iällä mielistyy pian\ntyttöön, mutta se ei useinkaan kestä kauan.\"\n\n\"Luulen kyllä, ettei hän olisi mikään poikkeus miesväestä, jos hän\nparemman löytäessään vaihtaisikin mielitiettyä; mutta kellä on\nkyyhkynen kädessään, hän ei katsele katolla istuvia varpusia. Muuten he\novat minusta kuin luodut toisilleen. Tuskinpa sinäkään löytäisit\nhänelle sopivampaa vaimoa.\"\n\n\"Sen kyllä myönnän. Mutta sittenkin on parasta neuvoa häntä jättämään.\nEi käy päinsä!\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Se on turha yritys.\"\n\n\"Millä syillä sitä uskot?\"\n\n\"Minun välini Reindorferin kanssa ei ole sellainen kuin pitäisi olla.\"\n\n\"Ja pitääkö lasten sentähden kärsiä? Luota minuun, kun minä puhun\nhänelle, käännän minä kyllä hänen päänsä paikoilleen.\"\n\nMylläri antoi taas päänsä painua ja sanoi hiljaa huoaten: \"Tee\nkuinka tahdot!\" Sitten hän nousi rivakasti paikoiltaan ja lisäsi\nvälinpitämättömästi: \"Koettele!\" Hän ajatteli itsekseen: \"Entä sitten?\nMitä minulla on siitä huolehtimista? Ratkaiskoot toiset sen! He sanovat\nei; heidän täytyy sanoa ei, ja silloin siitä asiasta ei enää puhuta!\"\n\nMyllärin vaimo oli rientänyt pirtistä keittiön ovelle, siitä hän näki\npoikansa, joka seisoi nojaten piste-aitaan. Hän huusi tälle: \"Kaikki on\njärjestyksessä, Flori, minä ajan heti sinne.\"\n\n\"Minä valjastan sitten itse tuossa tuokiossa, äiti\", vastasi poika\niloisesti ja riensi talliin. Myllärin emäntä kiirehti takaisin pirttiin\npukeutuakseen pyhävaatteisiin.\n\nMyllärikin tuli pirtistä ja näki kuinka Florian erään rengin auttamana\nveti ajorattaat vajasta ja valjasti hevosen niiden eteen.\n\nHän oli sangen vakavannäköinen.\n\nKun ihminen liitti Jumalan ominaisuuksiin kaiken sen yliluonnollisen\nvoiman, jota hän itsellensä unelmissaan haluaa, ja kaikki ne\ntäydellisyyden kyvyt, joita hän ei voi saavuttaa, sekä muodosti hänet,\nvaikka suunnattomasti valtavampana, omaa kuvaansa vastaavaksi, silloin\nhänelle selvisi, mikä hirmuisen peljättävä lahja kaikkitietäväisyys on\nitse Jumalallekin, ja hän asetti sentähden, oivallisen harkintansa\nmukaan, kaikkivaltaisuuden Jumalan ensimäiseksi ominaisuudeksi, niin\nettä Jumala kaikessa näkee vain oman tahtonsa. Mutta voimattomuutensa\ntuntevalle kuolevaiselle ei ennustuskykykään ole mikään ilahduttava\nlahja, ja kaikki tietäjät ovatkin olleet synkkämielisiä ja ilottomia.\n\nOn olemassa vain yksi laji ennustustaitoa, mutta se on saanut ihmiset\nkammoamaan ennustajia ja suosimaan ilveilijöitä; sillä se ei tutki\nlintujen lentoa, ei uhrieläimien sisuksia eikä korttien tahi kahvisakan\nsalaisuuksia, vaan tekee omien taikka muiden syntien perustuksella\ntulevaisuuteen nähden johtopäätöksiä, joita on tähän hetkeen saakka\nvoitu sovittaa valtioihin, kansoihin ja hallitsijoihin ja joiden\npelottava johdonmukaisuus voi hiljaisina koettelemuksen hetkinä\nvapisuttaa yksityisiäkin ihmisiä.\n\nIlkeä tunne valtasi myllärin mielen nähdessään omaistensa mitään\naavistamattoman puuhan, samalla kun hän varmasti tiesi, että kaikki\nnämä riemuisella kiireellä joudutetut valmistukset ja niihin liitetyt\ntoiveet ja odotukset olivat turhia.\n\nHän antoi päänsä vaipua, vaikkei kukaan puhutellut häntä, hän kenties\nkuunteli itseään.\n\nJoku laski silloin kätensä hänen olkapäälleen. Hän katsahti ylös ja\nnäki vaimonsa seisovan siinä ilosta säteilevin silmin. \"Jumalan\nhaltuun, isä\", sanoi tämä, \"minä lähden nyt ja tuon pian myöntävän\nvastauksen, sitä en ollenkaan epäile.\"\n\n\"Jumalan haltuun!\"\n\nFlorian tahtoi auttaa äitiään rattaille, mutta liialla\nkiirehtimisellään vain hidastutti häntä.\n\n\"Sinä taitamaton poika!\" huudahti äiti iloisesti nauraen ja tyrkkäsi\nhänet pois luotaan. \"Näinkö sinä osaat auttaa naisväkeä! Mutta opithan\nsiihen.\"\n\nRenki kehotti hevosta, ja rattaat vierivät pois. Florian seisoi kauan\nja katsoi heidän jälkeensä, sitten hän sulki veräjän ja nojasi sitä\nvastaan.\n\nMylläri astui hänen luokseen. \"Oletpa jo aika liuhka\", sanoi hän,\n\"näyttää kuin et osaisi lukea viiteen, mutta luetkin sataan asti.\nOlisinpa lyönyt vetoa, ettei sinulla ole minkäänlaisia kosimistuumia,\nmutta olisin joutunut tappiolle. No niin, olen tehnyt mieliksesi ja\nsallinut äidin ajaa Reindorferiin.\"\n\n\"Kiitän siitä tuhannesti, isä.\"\n\n\"Ei mitään kiittämistä ... en voi sanoa, että olisit tehnyt hullusti,\nja tähän asti kaikki on järjestyksessä. Mutta minun täytyy sanoa\nsuoraan, etten luule tyttöä sinulle annettavan. Reindorferin kanssa en\nole koskaan ollut hyvissä väleissä, parasta on valmistautua kieltoa\nvastaanottamaan.\"\n\n\"En tiedä, kuinka sen voisin sietää. Järkevään ja rehelliseen\nyritykseen ei kukaan odota itsepäistä vastustusta.\"\n\n\"Ole ymmärtäväinen, äläkä tee asiaa kipeämmäksi kuin se on. Kuka\ntietää, mitä hyötyä siitä on? Kun sitoo itsensä niin nuorena, saattaa\nhelposti tulla katumus jäljestä. Voit varmasti löytää toisenkin, katso\nensin ympärillesi ja valitse sitten. Ken niin tekee tapaa parhaimman,\neikä sellainen vaali tuota mitään tuskaa. Vai mitä luulet?\"\n\n\"En luule mitään. Jos se on sinun mielipiteesi, olet turhaan kuluttanut\naikaa selittääksesi sitä minulle. Kunnon tyttöjen välillä ei liene\nkovinkaan suurta erotusta, ja minä en halua muita.\"\n\nFlorian oli keskustelun aikana katsonut tähän asti suoraan maahan. Nyt\nhän nosti katseensa ja huomasi, että isä oli äänetönnä poistunut. Hän\nkiirehti myllärin jäljestä, tarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Isä, sinä\npuhut niinkuin olisi ratkaistu asia, etten minä saa Leenaa. Onko se\nsinun luulosi vai tiedätkö sinä jotakin?\"\n\n\"Mitä minä tietäisin? Mutta kun sinä pidät aivan varmana, etteivät he\nhylkää tarjottua sukulaisuutta, olen minä tahtonut valmistella sinua,\nettei mahdollinen kielto sattuisi iskuna päähäsi.\"\n\n\"Mitä hyötyä sellaisesta valmistamisesta on? En voi kuitenkaan\nedeltäpäin harkita, kuinka menettelen, jos näen onneni kokonaan\ntuhoutuneen. Se nähdään sitten, kun äiti palaa; jos hän tuo pahan\nsanoman, mitä silloin teen, lankeaa luonnostaan.\"\n\nMylläri lähti päätään pudistaen astumaan puutarhaa kohti.\n\nHän käyskeli siellä kasvisarkojen välissä. Oli tullut helle. Hiekka ei\nnarissut, vaan tomusi hiljaa hänen askelissaan. Lehdet eivät\nliikahtaneet, lukuunottamatta muutamia, joiden alla koppakuoriainen\ntahi mato piilottelihe. Kukkaset säästivät tuoksunsa itselleen. Oli\nniin äänetöntä ja hiljaista. Mutta mylläristä tuntui, ettei tämä\nvaiteliaisuus johtunut viattomuuden tietämättömyydestä, vaan\npaheellisuuden kokemuksesta, joka ei halua haastella salaisuuksiaan;\noli kuin hiljainen salaperäisyys vallitseisi kaikessa ja olisi kaiken\ntakana tässä maailmassa.\n\n\"Kyllä hän sen unhottaa\", sanoi hän. \"Pojassa lienee jonkun verran\nminunkin luonnettani? Hän ei liene tullut yksinomaan äitiinsä, joka,\nyhden kerran kiinnyttyään, antoi itsensä jaloin tallata! En häntä\nsuinkaan kauniisti kohdellut, mutta kun minä olin köyhä ja hyljätty,\nhän aina tuli jälleen luokseni, tuo uskollinen sielu. Pojalle en\ntoivoisi hänen luonnettaan, sillä silloin olisi vaikea arvata, kuinka\ntämä päättyy!\"\n\nHän tunsi vilunväreitä, vaikka oli samanlainen helle kuin äskenkin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMyllärin rattaat olivat kääntyneet Reindorferin pihaan ja muhkea emäntä\nlaskeutui niiltä alas.\n\nVanha Reindorfer ja Magdaleena tulivat rehusuojasta.\n\n\"Vesihaudan myllärin emäntä!\" kummasteli vanhus. \"Mitä asiaa hänellä\non?\"\n\nMagdaleena oli punastunut, silitti esiliinansa vasemmalla kämmenellä ja\nhymyili itsekseen.\n\n\"Juokse äidin luo ja sano, kuka tulee, että hän tietää panna pannun\ntulelle.\"\n\n\"Hyvä päivä!\" sanoi myllärin emäntä. \"Kuuma ilma tänään.\"\n\n\"Kuuma on\", vastasi Reindorfer ja meni jälleen heinälatoon.\n\nMyllärin emäntä seurasi edellä juoksevaa tyttöä.\n\nMagdaleena jätti oven jälkeensä puolittain auki ja kuiskasi kiireesti\näidilleen: \"Vesihaudan myllärin emäntä on täällä, isä arveli että\ntarjoaisit kahvia.\"\n\n\"Pane tulelle\", sanoi Reindorferin emäntä, nousi ja astui vierasta\nvastaan.\n\n\"Hyvä päivä!\" huusi myllärin emäntä keittiöstä.\n\n\"Hyvä päivä!\" vastasi Reindorferitar. \"Käykää sisään!\"\n\nMyllärin emäntä astui sisään koputettuaan ensin oveen, jonka\nReindorferin vaimo oli vetänyt kiinni. \"Hyvää päivää huoneeseen! Tänään\non kuuma!\"\n\n\"Niin että on aivan nääntyä... No, tee tulta lieteen!\" sanoi äiti\nMagdaleenalle.\n\nTyttö hiipi hiljaa keittiöön sivuuttaen myllärin emännän, joka\nmerkitsevästi hymyillen nykäisi häntä hameesta.\n\nMagdaleena meni lieden luo ja alkoi sytyttää tulta, ja se kiinnitti\nhänen huomionsa kokonaan, ettei hän tullut kiinni painaneeksi kamarin\novea, joka jäi puoleksi auki.\n\nKamarissa sanoi Reindorferin emäntä: \"Miksi et istu, myllärin emäntä?\"\n\nMyllärin emäntä oikaisi hamettaan ja istuutui sitten rahille. \"Että en\nveisi teidän unianne\", sanoi hän.\n\n\"Tänne tulosi ihmetyttää minua. Miehemme eivät tahdo tietää toisistaan,\nsiksi mekään emme ole puhelleet keskenämme. Sinulla on varmaankin joku\ntärkeä asia.\"\n\n\"Kyllä se saadaan kuulla, sillä enhän voi sinulta salata tuloni syytä.\nTulee se julki. Mutta kaikki ajallaan järjestyksessä.\" Hän kuivasi\nhikeä otsaltaan. \"Kyllä nyt on lämmin\".\n\n\"Aivan tukahduttava\".\n\n\"Mutta siitä tulee hyvä vuosi.\"\n\n\"Suotava olisi, näinä huonoina aikoina.\"\n\n\"Niin, huonothan ne nyt ovat ajat ... kyllä sen huomaa, vaikka hoitaisi\ntalouttaan kuinka tarkasti. Ennen oli parempi, mutta tuleehan tuota\nkunniallisesti toimeen nytkin, voipipa rahtusen säästöönkin panna.\nNiin kai se on teilläkin?\"\n\n\"Jumalan kiitos, en voi valittaa, että olisi huonommasti!\"\n\n\"Me olemme saaneet hyvin myydyksi.\"\n\n\"Niin mekin.\"\n\n\"Emmekä ole huonosti ostaneetkaan.\"\n\n\"Luulen, ettei meitäkään ole voitu pettää.\"\n\n\"Olemme ostaneet kaksi hevosta, jotka todella ovat hintansa arvoiset.\nJa liinakangasta ... sanon sinulle, etten minä olisi ottanut\nkehrätäkseni kuitenkaan siihen hintaan! Mutta mitä turhista jutuista,\nJos siitä asiasta, jonka tähden olen täällä, tulee tosi, niin on meillä\nkyllä tilaisuutta haastella näistä ja me saatamme vasta usein\nmielihyvällä kertoa ja näyttää toisillemme, mitä olemme hankkineet\nkotiimme. Tahdon edeltäpäin sanoa, että paitse sitä erityistä etua,\njonka Jumala on myllyn muodossa antanut toiselle perheelle, me olemme\nniin tulojen kuin taloudenkin puolesta aivan toistemme tasalla ja\nsopisimme erinomaisesti yhteen.\"\n\n\"Olet oikeassa, myllärin emäntä, sillä taloudenhoidossa ei minua kukaan\nvoita. Mutta mitä tarkoitit yhteensopimisella?\"\n\n\"Tarkotan, että kaiken typeryyden pitää kerran loppua, sitä suuremmalla\nsyyllä, kun sen lopettamisella alamme hyvän rakentamisen. Ja\ntyhmyyttähän se on, etteivät meidän miehemme voi sietää toisiaan.\"\n\nReindorferin emäntä katsahti tuskaisesti ylös, sitten antoi hän\nkatseensa painua ja sanoi hiljaa: \"En tiedä.\"\n\n\"Mutta minä tiedän\", sanoi myllärin emäntä sitä äänekkäämmin: \"Ja niin\ntotta kuin tässä istun, ajan minä pian ukoltani kaiken vihamielisyyden,\nja sinä, rakas naapuri, saat koettaa tehdä samoin omalle miehellesi,\nsillä sellainen elämä kuin tähän asti ei enää kelpaa! Sanon myöskin\nmiksi ei: Tavallisesti vanhat ovat nuorien hyvänä esikuvana, mutta\njoskus nuoretkin antavat hyvän esimerkin vanhoille, ja vaikka meidän\nvanhukset eivät voi sietää toisiaan, on nuorien välillä sitä suurempi\nhellyys.\"\n\n\"Kenen?\" huudahti Reindorferin vaimo äkkiä.\n\n\"No vielähäntä kysyt, puhunhan niin selvästi, että sinun pitäisi\nymmärtää. Ketä muita tarkottaisin kuin teidän Magdaleenaa ja meidän\nFloriania? He rakastavat toisiaan, ja minä olen saapunut puhumaan\nheidän puolestaan ja sopimaan ajasta, jolloin annamme heidän mennä\nkristilliseen liittoon.\"\n\nReindorferin emäntä oli muuttunut kalman kalpeaksi. \"Jeesus Maria!\"\nhuudahti hän ja painoi molemmin käsin otsaansa.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti myllärin emäntä kohoten istuimeltaan; \"mikä\nsinulla on, Reindorferitar?\"\n\nMagdaleena pilkisti keittiön ovesta. \"Juokse pian noutamaan isääsi!\"\nsanoi vieras hänelle.\n\nTyttö kiirehti ulos.\n\nReindorferin emäntä katsoi vieraaseensa, joka seisoi hänen edessään, ja\ntarttui hänen molempiin käsivarsiinsa kyynärpäiden yläpuolelta. \"Ja\nmiehesi, mylläri, onko hän sallinut sinun tulla tänne sitä varten?\"\n\n\"Kysytkö vielä! Eihän se ilman hänen suostumustaan hyödyttäisi mitään.\"\n\nTalonpojan vaimo hiveli kerta toisensa jälkeen tukkaansa, joka riippui\nhajallaan ohimoilla. \"Hän salli sen\", kuiskasi hän itsekseen, \"hän,\njoka ... oi, jospa hän olisi minut jättänyt aina niin yksin kuin nyt!\nTaivaan isä, minua ei miltään säästetä, ei miltään!\" Kouristuksen\ntapaiset väristykset tärisyttivät häntä.\n\nVanha Reindorfer tuli nyt sisään Magdaleenan seuraamana.\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiedusti hän.\n\nVaimo ojensi toisen käsivartensa Magdaleenaa kohden ja sanoi:\n\"Vesihaudan myllärin Florian tahtoo naida hänet!\"\n\nTalonpoika katsoi kauhistuksissaan vuorotellen jokaista läsnäolijaa.\n\n\"Voi, jos olisit sallinut minut lähettää hänet kotoa pois!\" nyyhkytti\nvaimo. \"Voi, jos olisit sallinut minun lähettää hänet pois!\"\n\nReindorfer astui silloin hänen luokseen ja sanoi levollisesti: \"Älä ole\nniin kummallinen ja hämmästynyt, voitaisiinhan luulla että siinä on,\nties taivas, vaikka mitä takana! Minä en vain käsitä, kuinka mylläri\nvoi päästää vaimonsa tällaiselle asialle, kun hän tietää, että minun ja\nhänen täytyy aina olla toistemme vihamiehiä. Mutta eihän muuta tarvita\nkuin sanotaan: Kiitoksia paljon tarkotetusta kunniasta, mutta siitä ei\ntule mitään. Nuoret saavat unohtaa toisensa, ja sillä on asia\nratkaistu.\"\n\n\"Ratkaistu? Kuinka se niin voidaan ratkaista?\" sanoi myllärin\nvaimo kiihtyneenä. \"Otan varteen jokaikisen sanan, jos sinä,\nReindorfer, voit esittää syyn kieltoosi; olisihan mahdollista, että\nsiinä on hiven tervettä järkeä. Mutta kun itsepäisesti ja järjettömästi\nasetutaan estämään kahden nuoren ihmisen elämän onnea, sitä en voi\nvastaansanomatta kuunnella. He sopivat yhteen kaikin puolin niin hyvin\nijän kuin mielenlaadun puolesta, kummankaan suku ei ole etevämpi\ntoistaan, eikä minun kosimistarjoukseni pitäisi olla halveksuttava,\nminun mielestäni pitäisi sen sinulle kelvata. Ja tuo vihamielisyys\nsitten sinun ja mieheni välillä! Luulisi sinussa olevan sen verran\nkristillistä mieltä, että luovut siitä, unohdat sen, varsinkin kun\ntoiset saisivat sen tähden syyttömästi kärsiä! Ole siis ymmärtäväinen\nja harkitse paremmin, ethän voine vastustaa oman lapsesi onnea.\"\n\n\"Puhut paljon samalla hengähdyksellä, myllärin vaimo\", sanoi\nReindorfer, \"ja vaivaat itseäsi turhaan, tässä ei mikään harkinta auta;\nusko minua, minä teen niinkuin täytyy tehdä.\"\n\nMyllärin vaimo löi käsiään yhteen. \"Laupias taivas, mutta oletko sinä\nsellainen visapää! Mutta odotahan, niin vähällä et minua tyydytä, me\npuhumme vielä asiasta jonkun kotvan. Sano minulle kuinka voi\nvuosikausia kantaa kaunaa lähimäistään vastaan ja jatkaa sitä vielä\nsittenkin kun sekä vastustajan lapsen että omankin täytyy siitä\nkärsimystä saada! Sano se, minä pyydän!\"\n\nReindorfer puhalsi pidätetyn hengityksen hampaiden välitse ja sanoi\nsitten: \"Minä pyydän sinulta, myllärin vaimo, että lopetat turhan\npuheesi! Kun teitä, naisväkeä, voi taivuttaa mihin hyvänsä, kun vain\nosaa käyttää kieltään eikä vähällä hellitä, niin te luulette samalla\ntavalla voivanne muuttaa miesten päätöksiä. Mutta se on erehdys. Ken on\nmies, hän pysyy sanassaan ja toimii sen mukaan.\"\n\n\"Sittenpä nähdään! Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin kuule jo\ntänä päivänä, mitä minulla on sinulle sanomista, ja anna siihen järkevä\nvastaus, muutoin tulen minä jälleen huomenna, ylihuomenna ja joka\npäivä, kunnes sen vihdoinkin saan.\"\n\nReindorfer katsoi vakavasti myllärin emäntään. \"Sen sinä jätät\ntekemättä! Miehesi tiesi varsin hyvin, ettei sinun tänne tulosi mitään\nhyödytä, ja hän olisi todellakin voinut sinulta sen vaivan säästää.\nKysy häneltä omantuntonsa nimessä, voinko minä toisin menetellä!\"\n\n\"Minä en aijo säästää kysymyksiä, ja saat uskoa, että jos minä huomaan\nhänessä syyn teidän kieroon väliinne, niin täytyy hänen ensiksi ryhtyä\nhyvityspuuhiin. Huomenna sanon sinulle, mitä olen aikaansaanut!\"\n\n\"Älä ole tungettelevainen, myllärin vaimo. Sinä puhut umpimähkään\nniinkuin sokea väreistä. Sanon, että kysymys on nyt lopullisesti\nratkaistu, minä en tahdo siitä enää kuulla. Pidän sinua arvossa, enkä\nole muutoin töykeä, mutta jos tulet vielä tätä asiaa puhumaan, täytyy\nminun näyttää sinulle ovi saadakseni olla rauhassa.\"\n\nMyllärin vaimo kääntyi hänestä loukkaantuneena.\n\n\"Älä pahastu\", virkkoi Reindorfer, \"se on sanottu siksi, että\ntietäisit, kuinka asiat ovat. Älä ajattele sitä enää, ja minä luulen\"\n— hän katsoi kysyvästi Magdaleenaan — \"että kahvi on jo valmista,\nälkää antako sen jäähtyä.\"\n\n\"Minä kiitän. En tahdo mitään. Niin kauan kuin välimme ovat tällaiset,\nei minulle teillä mikään maistu. Jumalan haltuun!\"\n\nHän meni ja Magdaleena saattoi häntä rattaille asti.\n\nNiiden luona hän katsoi tytön kyyneleisiin silmiin, siveli hänen\nposkeaan ja sanoi: \"Lapsi parka, älä anna heti rohkeutesi lannistua.\nMinä en puhunut turhia, ulosviskaamista en lainkaan pelkää, minä tulen\nkohta takaisin. Mutta ole sinäkin ymmärtäväinen, älä väsy kyselemästä,\nmiksi sinä ja Florian ette saa toisianne. Jumalan haltuun nyt, rakas\nlapseni.\"\n\nRattaat vierivät pois.\n\nReindorferin emäntä väänteli kamarissa käsiään. \"Nyt se tulee ilmi!\"\ntuskitteli hän, \"sen täytyy tulla ilmi, sitä ei voida enää salata!\"\n\n\"Miksi ei?\" kysyi talonpoika. \"Nyt on sopiva aika lähettää tyttö pois\nkotoa. Minä takaan, että hänet voidaan ilman pelkoa lähettää\npalvelukseen kaupunkiin. Ja sen varalle, että hänen lähettämisensä\nsyytä alettaisiin kysellä, on hyvä selitys olemassa; tämä rakkaussuhde\nei meitä miellytä, nuorten täytyy erota.\"\n\n\"Olet oikeassa, Josef. Mutta ajattele, että ennenkuin tämä tuuma\nehditään toteuttaa, voivat ihmiset sekaantua asiaan ja tehdä\nkysymyksiä, ja jos tyttö itse ei saa mitään rauhaa, vaan kysyy syytä\nsinulta itseltäsi...?\"\n\n\"Sitä en tahtoisi\", mutisi Reindorfer epäröiden, \"en voisi valehdella\nhänelle vasten kasvoja, enkä olisi velvollinen muiden syntien tähden\nkiusaa kärsimään! En soisi hänen kysyvän. Niin, minä en voisi.\"\n\nHän kääntyi ja meni.\n\nReindorferin vaimo oli yksin ja katsoa tuijotti eteensä. Hän tunsi\nitsensä hyljätyksi, mutta oli kuin huone olisi kuitenkin niin täynnä,\nettei pieninkään raittiin ilman henkäys päässyt sinne, hänen\nahdistettuun rintaansa ei voinut saapua minkäänlaista virkistävää\ntuulahdusta. Häntä tuntui niin raskas paino rutistavan, ettei hän\nvoinut kohota istuimeltaan eikä pienimmälläkään tavalla karttaa sitä,\nminkä nyt täytyi tapahtua. Ja jos tämä pannassaolo jatkuisi, jos hänen\ntäytyisi nähdä kuinka häväistys häväistyksen, tuska tuskan jälkeen\nsaapuu tuosta ovesta ja tapaa hänet näiden seinien välissä, jotka\nvoivat todistaa häntä vastaan, — silloin hänen ajatuksensa varmaan\nsekaantuvat ja uhkaava kurjuus tapaa hänet kyllä kotona, mutta ei\ntäydessä järjessään.\n\nNyt joku saapui...\n\nHän tunsi keveät, joustavat askeleet. Hän hengitti raskaasti ja oli\nliikkumatta.\n\nOvea raotettiin; Leena varmaankin katsoi sisään ja vetäytyi pois\nluullen äidin nukkuvan.\n\nJa hän ei katsonut ovelle — ei, hän ei katsonut. Mikä oli tullut\ntämänpäivän ja huomisen välille ja iski syvimmän haavan? Hän tiesi sen\nnyt ja sanoi itsekseen:\n\n\"Sinä et voi koskaan katsoa lapsesi silmiin!\"\n\nJa hän kätki kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Sulku oli särkynyt,\nsydän murtunut, mutta ajatusvoima oli pelastettu!\n\nKaupungeissa lienee paljon ihmisiä, joiden ymmärrys on pelastettu\nsamalla tavalla, niin että he ovat tulleet entistä viisaammiksi, oikein\narvokkaita ihmisiä! Niin, Reindorferin emäntä oli myöskin arvokas,\nmutta epäilemättä onneton!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyllärin emäntä oli saapunut kotiin. Hän yritti nauraa puhuessaan\nvastaan rientävälle pojalleen: \"Sinun täytyy vielä olla kärsivällinen;\nvaikka olinkin innokas, täytyi minun jättää työni keskeneräiseksi.\nHuomenna minä jo jatkan taas!\" Mutta miehensä hän otti sivulle ja\nsanoi: \"Tiedätkö, isä, Florianille en voi sitä puhua, mutta\nReindorferit ovat ihmeellistä väkeä. Jos olisin pyytänyt heidän\ntytärtään paholaisen omaksi, he eivät olisi voineet enempää pahastua.\"\n\n\"Sanoinhan minä sen.\"\n\nMylläri olisi halunnut tietää, mitä ne siellä sanoivat, mutta hän ei\nuskaltanut kysyä, koska pelkäsi, että häneltä kysytään.\n\nHän alkoi selailla kirjotuspöydällään olevia papereita, hän syventyi\nniihin, hänen täytyi laskea.\n\nMyllärin vaimo puistalti päätään ja meni ulos. Hän tahtoi katsoa\npoikaansa, mutta tämä ei voinut kuohuvine tunteineen pysyä kotona.\n\nFlorian oli huomannut, että äidin nauru oli teeskentelyä ja ettei hän\ntahtonut vastata pojalleen. Kun hän oli jättänyt hänet, hän tunsi\nsuurta rauhattomuutta.\n\n\"Tässä ei ole kaikki oikealla tolalla!\"\n\nNämä sanat sanottuaan hän astui pihamaalta metsään. Hän halusi joltakin\nkorkealta paikalta katsella myllyä ja surujen paljoutta; hän kenties\nnäkisi ne vähäpätöisinä jalkojensa alla, kun hänellä siellä ylhäällä\noli edessään suuri pala kaunista, suurta maailmaa, johon hän tunsi\nkuuluvansa! Kenties hän kulkisi kuusikon läpi ja kääntäisi selkänsä\nmyllylle ja kaikille suruille, jos siellä metsän reunassa tapaisi...\n\nKenties!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Reindorfer oli lähtenyt vaimonsa luota, meni hän puutarhaan. Siellä\nhän istuutui lehtimajaan, jossa oli kahdeksantoista vuotta sitten\nistunut.\n\n\"Tuo tyttö minua kovin säälittää\", sanoi hän, \"ja kun katson vaimooni\nja näen, että hän on riutuneempi kuin minä, silloin palaa väkisinkin\nmieleeni aika, jolloin hän oli minulle kaikkia muita rakkaampi tässä\nJumalan luomassa maailmassa. Hän ei ole saanut elämältä kovin paljoa\nhyvää, ja sellaisessa tapauksessa ihminen usein uskoo, että hän voi\nonnekseen kerran maistaa kiellettyä hedelmää, ja niin hän saa kärsiä\nvaikeat seuraukset. Olisi kyllä ollut parempi, jos olisin sallinut\nlähettää lapsen pois kotoa. Mutta ihmiset olisivat sitä ihmetelleet,\neikä oikeaa syytä olisi voitu sanoa. Ihminen ei yleensä ole paljoa\netevämpi eläintä; hän voi kuitenkin hävetä, mitä eläin ei voi.\nSentähden tyttö sai jäädä kotiin, eikä nyt lakkaa ihmettely, miksi emme\nhäntä antaneet myllärin pojalle! Mutta eihän sovi naittaa sisaruksia\nkeskenään, ei se ole hyvä eläimissäkään, sillä se pilaa rodun, niinkuin\njokainen karjanhoitaja tietää. Ja siksi ihminen sitä kammoo, sillä\nkaikki luonnon tarkotusta vastaamaton kauhistuttaa häntä. Mutta siihen\nhän on tottunut havaintoja tekemällä eikä itsestään, sillä kaikkialla\nmeidän ympärillämme on toki enemmän järkeä kuin mitä me voimme\nelämäämme sovittaa.\"\n\nHän oli noussut ylös ja käveli puiden välissä.\n\n\"Toivoisin, että ihminen häpeäisi enemmän roistomaisuuksiaan kuin\nheikkouksiaan, silloin hän ei niin usein heikkouksiensa häpeämisen\ntähden tulisi roistoksi. Tuo kirottu mylläri olisi voinut estää, ettei\nasia olisi mennyt niin pitkälle, että kaikki säikeet olisivat vähällä\nkatketa. Ja nyt ovat niin hyvin verkon kutojat kuin nekin, jotka eivät\nole kutoneet, lujasti kiinni ja valmiina hyökkäämään toisiansa vastaan\nkuin hyönteiset.\"\n\nHän seisoi erään puun oksan luona, jossa liehui hämähäkin verkko, jonka\nkeskellä verkon omistaja uisteli ankarasti toisen, verkkoa raastavan\nhämähäkin kanssa.\n\n\"Kaikki taistelevat ja sotivat toistensa kanssa lajinsa mukaan.\"\n\nHän jatkoi kävelyään.\n\n\"Jos siitä kaikesta näkisi lopun, niin olisi se oikein! Loppu on aina\nalkua ja jatkoa parempi, sillä lopussa on koko asia valmiina edessämme,\nsilloin voidaan tietää, mitä se sisältää sekä saadaan siitä varotusta\nja oppia. Mutta jatkuvassa kilvoituksessa saa itse olla pyörteen\nkeskellä, huomaa kulkevansa mukana, mutta ei tiedä mistä ja mihin. On\nkuin onnettomuus olisi pitänyt lepoaikaa ja nyt tekisi uuden\nhyökkäyksen, ja silloin yksi ryömii luihuna syrjään, toinen on\nepätoivon tuskissa, nuo kaksi eivät tiedä mitään siitä, mitä heille\ntapahtuu, enkä itsekään ole selvillä, olenko tähän saakka menetellyt\noikein vai enkö. Olen kuitenkin tehnyt, mitä piti tehdä ja saatoin\ntehdä, mutta kaikella varovaisuudellani ja hyvillä aikeillani en ole\nsaanut enempää aikaan kuin toisetkaan, jotka ovat pysyneet syrjässä ja\nantaneet asian kehittyä ja versoa minkä suinkin voi. Niin lienee\npitänytkin tapahtua! Emme voi mitään sen estämiseksi, minkä täytyy\ntulla! Jumala tietää, mitä tästä tulee, minä kuljen kuin sokkona!\"\n\nHän kulki taas oksan ohitse, jossa hämähäkin verkko nyt liehui\nrevittynä ja hyljättynä.\n\n\"Kas vain! Niistä ei kumpikaan ollut kylliksi vahva toista syödäkseen.\nMolemmat kai makaavat nyt ruohossa pahoin runneltuina. Teille tapahtui\noikein! Syökää itikoita, siihen teillä on oikeus, mutta eläkää\nsovinnossa keskenänne. Miksi eivät eläimet ja ihmiset ymmärrä sitä? Jos\nmylläri vielä kerran lähettää tänne vaimonsa, saa hän minulta toiset\nterveiset.\"\n\nHiekkapolku narskui. Reindorfer kääntyi sinnepäin, ja Magdaleena seisoi\nhänen edessään. Talonpojan otsalle vetäytyi syviä kurttuja.\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Puhua kanssasi, isä.\"\n\n\"Paljon mahdollista. Minulla ei kuitenkaan ole halua kuulla eikä\nvastata.\"\n\n\"Oi, älä aja minua pois, vastaa minulle! Olen rehellinen sinua kohtaan,\nsinäkään et saa pettää minua! Katso, myllärin vaimo luulee, että jos\nhän sinua lakkaamatta ahdistaa, kysyy ja haastaa, haastaa ja kysyy, hän\nlopulta voittaa tarkotuksensa. Ja hän on neuvonut minua, että tekisin\nsamoin. Mutta minä tunnen sinut paremmin. Minä olen rohkaissut mieleni\nja tahdon tänä päivänä, tällä hetkellä, puhua kanssasi, kerran vain, en\nuseammin. Minä tiedän, että sinulla on syy kieltoosi, tiedän sen aivan\nvarmaan ja minua pelottaa, sillä sinä et tee sitä vähäpätöisen syyn\ntähden. Jos olisi kysymys pikku asioista, olisit sinä löytänyt tuhansia\nvastaväitteitä, mutta kun et ainoatakaan esittänyt, näyttää kysymys\nsitä vakavammalla. Mutta minun täytyy saada tietää, miksi näin\nmenettelet, sillä se koskee elämäni onnea. Ja kun se minulta\nkielletään, on oikeus ja kohtuus, että minulle selitetään ne pakottavat\nsyyt, jotka eivät salli päätöstä muuttaa. Sinua voi kammottaa se, mikä\nei minua kammota. Sinä voit tehdä vääriä päätöksiä, missä minä arvaan\noikeaan. Sano siis, miksi sanot ei, minkätähden minä en voi saada\nFloriania!\"\n\nReindorfer huokasi syvään. \"Minä säälin sinua, mutta, niin totta kuin\nelävä Jumala on taivaassa, menettelyni ei johdu itsepäisyydestä. Usko\nminua, sinun täytyy jättää hänet!\"\n\n\"Minkätähden, sano, minkätähden?\"\n\nReindorfer puisti päätään. \"En voi, minä en voi, tyttö!\"\n\n\"Isä!\" huudahti Leena rukoillen.\n\nIsä hengitti raskaasti.\n\n\"Sinun täytyy sanoa se minulle\", jatkoi Leena kiihkeästi. \"Minä olen\nsinun vallassasi, se on totta, mutta minä tunnen sinut, sinä et soisi,\nettä minä ajattelen sinun tekevän itselleni vääryyttä. Sinuun, juuri\nsinuun minä luotan; silloinkin, kun olet kova, uskon, että sinun täytyy\nsellainen olla. Kun niin teen, kun olen kylliksi vanha sinua\nkäsittääkseeni ja ymmärtääkseni, niin sano syysi, vieras ei kysy sitä\nsinulta, olenhan sinun lapsesi!\"\n\n\"Jospa olisit minun lapseni\", änkytti vanhus kyynelsilmin; \"silloin\nolisi kaikki hyvin!\"\n\n\"Olenko sitten ottolapsi?\"\n\n\"Et, — sinä olet vaimoni tytär.\"\n\n\"Mutta en sinun? Hyvä Jumala! ethän tarkottane, että äitini on\nrikkonut...\"\n\nReindorfer tuijotti häneen kangistunein katsein.\n\n\"Jeesus, Maria! Minun maailmassa olemiseni on siis rikos!\"\n\nHän heittäytyi lehtimajan rahille. Reindorfer astui hänen luokseen, ja\ntyttö nyyhkytti nyt hänen povellansa. Koko hänen olentonsa värisi ja\nvääntyi tuskasta ja hän toisti lakkaamatta sanoja: \"Älä ole vihainen,\noi, älä ole vihainen!\" Vanha mies siveli värisevillä käsillään tytön\nkyyneleisiä poskia ja hänen omat kyyneleensä valuivat neidon runsaille\nkutreille.\n\nMagdaleena lakkasi äkkiä nyyhkimästä, työnsi Reindorferin vähän\nloitommaksi, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: \"Mutta kuinka\noikeastaan on ja kuinka voin sen yhteen sovittaa, — sinä et ole\nkoskaan antanut minun huomata sitä, etkä tee sitä nytkään minua\nloukatakseni; miksi siis kielsit, etten minä saa Floriania?\"\n\nKirkkaat hikipisarat helmeilivät Reindorferin otsalla, hän pyyhki ne\npois hihallaan ja sanoi: \"Olen jo liian paljon sanonut, liian paljon,\nanna jo olla, älä kysy enempää!\"\n\n\"Kun tiedän yhden, sano minulle toinenkin. Olen vielä käsissäsi ja sinä\nvoit johtaa minua. Älä hylkää minua näinä vaikeina hetkinä, jolloin en\ntiedä, mihin kääntyisin. Älä tee sitä, älä anna hurjien ajatusten\nherätä minussa. Jos voit saada minut varmuuteen, puhu, ennenkun se on\nmyöhäistä! Minä kysyn vielä, miksi en saa häntä, jota sinä et tahdo.\nVastaa minulle, muuten minä voisin saada halun noudattaa omaa tahtoani\nkysymättä Jumalan tahi ihmisten mieltä!\"\n\n\"Jeesus! Tyttö, älä puhu niin jumalattomasti, se ei ole kristillistä,\nse on pakanallista!\"\n\n\"Sano minulle toinenkin!\"\n\n\"Toinenkin, hyvä Jumala, toinenkin! Kuinka voit sanoa sen? En voi antaa\nsuostumustani, ja se ei voi tapahtua, — älä kauhistu, lapsi, — mutta\nsinulla ja Florianilla on _sama isä_!\"\n\nMagdaleena säpsähti; hän kalpeni huulten äärimäisiin rajaviivoihin\nasti, katsoa tuijotti hetkisen äänetönnä eteensä, tarttui sitten vanhan\nmiehen käteen ja sanoi hiljaa: \"Hyvä, olet oikeassa! Sinä ajattelet\naina kunniallisesti ja rehellisesti. Kiitän sinua!\"\n\n\"Leena, Leena!\" huusi vanhus. \"Älä tuijota noin, itke mieluummin, minä\nautan sinua siinä. Itke vielä kerran!\"\n\n\"Ei!\" sanoi Magdaleena, hiveli verkkaan otsaansa kädellään ja riensi\npois.\n\n\"Ole ymmärtäväinen, tyttöni, ole ymmärtäväinen!\" huusi Reindorfer ja\nehätti pari askelta hänen jälkeensä, mutta hänen polvensa vapisivat ja\nhän luopui aikeestaan tavottaa häntä. Hän tunsi äkkiä seitsemänkymmenen\nikävuoden painon, ja se tuska, jota oma raihnaisuutensa hänessä\nMagdaleenan tähden herätti, osotti hänelle selvästi, kuinka rakas tuo\ntyttö oli.\n\n\"Hänen olisi pitänyt olla minun oma lapseni\", sanoi hän surullisesti.\nHän astui puutarhasta ja katseli pihamaalla ympärilleen. Maantielle\njohtava veräjä oli auki. Hän astui siitä maantielle.\n\n\"Kun vain hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi\", mutisi hän mennessään.\n\nYlhäällä kuusikon reunassa Florian istui pehmeällä ruoholla ja katseli\nReiudorferin taloa.\n\nKuu nousi juuri. Yö näytti tulevan niin kaunis kuin konsanaan saattoi.\nKunpa sitä olisi edes huomattu! Mutta ilma oli edelleenkin helteinen,\ntaivaanrannalle kokoontui synkkiä pilviä ja odotuksen hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla luonnossa. Nuorukainenkaan ei näyttänyt sitä\nhuomaavan.\n\nHän vavahti äkkiä, — joku astui tänne mäenrinteelle johtavaa polkua.\nHän uskalsi tuskin luottaa silmiinsä. Hän nousi ylös. Hänen mielensä\nriemastui; epävarma toivo toteutui, Magdaleena tuli. Mutta Florian\nkatsoi häneen melkein peljäten; tyttöä ei jouduttanut lempivän\ninnostus, hän riensi katuvan tuskaisella kiireellä mäkeä ylös. Florian\nkuuli hänen raskaan hengityksensä, ja nyt tyttö seisoi jo hänen\nedessään kalmankalpein poskin, palavat silmät tuijottaen häntä kohden.\n\nNuorukainen otti ehdottomasti askeleen taaksepäin.\n\nMagdaleena hymyili surullisesti. \"Ojenna kätesi minulle\", sanoi hän, ja\nnuorukainen tarttui hänen käteensä; se tuntui kylmältä, kuolleelta.\n\n\"Minä tiedän nyt, miksi emme voi emmekä saa yhteen mennä\", lausui hän\nkaiuttomasti. \"Sinullakin on oikeus tietää se. Minä olen äitini\naviokunnian tahra enkä ole Reindorferin tytär.\"\n\n\"Pyhä äiti anna! — Mutta miksi sitä niin tuskailet ja kerrot minulle,\nmitä se minuun koskee?\"\n\nMagdaleena tarttui kiihkeästi hänen molempiin olkapäihinsä ja hänen\nkoko olentonsa vapisi niin, että Florian vapisi mukana.\n\n\"Sinä olet minun veljeni!\"\n\nFlorian huudahti kauhistuksesta ja työnsi hänet pois luotaan. Hänestä\ntuntui kuin hänen oma jähmettynyt katseensa olisi tuijottanut häntä\nvastaan tytön silmistä. Häntä värisytti nähdessään toisen seisovan\nsiinä hänen näköisenään ja niin läheisenä sukulaisena.\n\nVielä kerran, viimeisen kerran, hän tahtoi kiinnittää silmänsä neitoon\nja ajatella mikä tämä oli hänelle ollut, mutta silloin tuska valtasi\nhänet niin että hän heittäytyi ruoholle ja itki ääneen.\n\nMagdaleena laskeutui hänen viereensä polvilleen ja laski hiljaa kätensä\nhänen käsivarrelleen. \"Flori\", sanoi hän, \"itke vahvasti! Toivoisin,\nettä minäkin voisin itkeä. Itke vahvasti, se helpottaa. Ole sitten\nymmärtäväinen, ole minulle kunnon, rakas veli!\"\n\nFlorian nousi ylös. \"Älä sureksi minun tähteni. Luulen, että surut pian\nkadottavat kaiken vaikutuksensa minuun. Mutta sinua Jumala siunatkoon\nja varjelkoon nyt ja aina, sinua, sisartani, joksi minun nyt täytyy\nsinua kutsua!\" Hän veti tytön povellensa ja heidän huulensa koskettivat\ntoisiaan nopeasti ja arasti.\n\n\"Hyvästi!\"\n\nFlorian lähti nopeasti ja hävisi metsän hämärään.\n\n\"Hyvästi!\"\n\nMagdaleena kääntyi ja kulki hitaasti Reindorferin taloa kohden.\n\nÄkkiä tarttui jokin hänen vaatteeseensa. Se oli orapihlaja.\nHän pysähtyi ja irrotti hameeensa pensaan piikistä sekä huomasi\nsilloin, että kaikki kukkaset olivat varisseet pois. \"Onko sinunkin\nkukkimis-aikasi jo mennyt?\" sanoi hän. \"Pian se kului meiltä\nkummaltakin. Siksikö pidätit minut tahtoen minua lohduttaa? Sinä\nkenties suret kukkiasi niinkuin ihminen kadotettua onneaan. Me olemme\nperin häviölle joutuneita, me kumpikin.\"\n\nHän veti hyväillen yhtä oksaa käsiensä läpi ja jatkoi sitten kulkuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Missä olet ollut?\" kysyi myllärin vaimo, kun Florian astui keittiöön.\n\"Hyvä Jumala, miltä sinä näytät?\"\n\nNuorukainen oli irrottanut kaulaliinansa; hiukset riippuivat hajallaan\nhänen kalpeiden kasvojensa ympärillä.\n\n\"Miltäkö näytän? Olisipa ihmeellistä, jos toisenlaiselta näyttäisin!\nMinun pitää jotakin isältä kysyä. Tule sinäkin sisään, saat sen\nkernaasti kuulla!\"\n\nHe astuivat yhdessä kamariin.\n\n\"Tulitko vihdoinkin kotiin?\" virkkoi mylläri.\n\n\"Tulin, ja aivan toisenlaisena kuin läksin. Nyt minä tiedän itsekin,\netten minä voi ikipäivinä saada Reindorferin Magdaleenaa. Mutta kun\ntahdon mielelläni saada täydellisen varmuuden, siksi kysyn sinulta,\noletko tietänyt, että hän on minun sisareni?\"\n\nMyllärin pää painui alas, aivan rintaa vastaan.\n\n\"Herrani ja Luojani!\" huudahti myllärin emäntä ja käänsi kyyneleiset\nsilmänsä poikaa kohden, \"siksi he ovat niin toistensa näköiset! Minua\non sinun kevytmielinen jumalaton elämäsi aina pelottanut. Tämä on sen\nseuraus!\"\n\nMylläri raivostui. \"Mikä seuraus? Luullakseni ei siitä voi enää mitään\ntulla, ja sillä on kaikki lopussa. Älkää kiusatko minua tuolla kauan\nsitten unhotetulla jutulla! Ei sanaakaan enää; olkaa vaiti kumpikin,\nmuuten hankin itselleni rauhaa!\"\n\n\"Ei pidä niin huutaa, isä\", sanoi nuorukainen. \"Sinä voit korkeintaan\nsäikyttää äitiä, mutta et minua, vaikkapa väkivallasta tulisi kysymys.\nKysyin hyvässä tarkotuksessa ja olen, huomaan sen, saanut vastauksen.\nÄlyän jo, että tässä maailmassa eletään helvetin kristillisesti, ja\nettä me kaikki, niinkuin pappi sanoo, olemme veljiä ja sisaria, tavalla\ntahi toisella! Ja koska minulla yhden sisaren kanssa on niin surullinen\nkokemus, niin tahdon täst'edes olla hauskojen veljien seurassa. Eikö se\nole teistä oikein?\"\n\nMyllärin vaimo istui syrjässä ja piti liinaa silmillänsä; mylläri\nkatsoi poikaansa voimatta vastata sanaakaan.\n\nMutta Florian sanoi lyhyesti: \"Hyvää yötä teille!\" ja meni ulos.\n\nMyllärin vaimo nousi aikoen seurata häntä, mutta mies asettui hänen\ntiellensä. \"Älä sinä mene luotani, Lois\", pyysi hän, \"et voi aavistaa\nmiltä minusta tuntuu. Älä jätä minua nyt yksin, jää tänne, sinä olit\naina tavattavissa, kun minä olin onneton, ole nytkin toverinani.\nLuulen, että poikakin vielä tulee järkiinsä.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi vaimo itkien.\n\n\"Tuo raju puhe ei sopinut hänelle. Eikä hänelle olisi hyväksi, jos hän\nmuuttuisi toisenlaiseksi. Mutta niinhän sinäkin luulet, ettei hän\nmuutu? Että hän jää meille siksi, mikä olikin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nJa nyt he istuivat äänetönnä toistensa rinnalla. Vaimo päästi tavan\ntakaa syvän huokauksen, ja silloin mies hiveli rauhottaen hänen\nkäsiään; näytti kuin hän olisi tahtonut samalla rauhottaa itseäänkin.\nNiin he istuivat kauan, ja sitten he kumpikin nousivat samalla kertaa\nmennäkseen levolle.\n\nÄiti poikkesi ensin poikansa huoneeseen ja kuunteli ovella. Kun hän\nkuuli syvän säännöllisen hengityksen, oli hän tyytyväinen, huomatessaan\npojan olevan kotona; hän luuli kuitenkin Florianin, joka varmaankin\nkuuli lähestyvät askeleet, karttaakseen äidin kysymyksiä nukkuvan suden\nunta. Kun hän palasi miehensä luo, näytti tämäkin nukkuvan. Kaikki\ntahtoivat mieluummin vaieta, he eivät tahtoneet vaihtaa ajatuksia,\nsillä he pelkäsivät, että paha siitä vielä pahenisi.\n\nJa kun tulet olivat sammuneet myllyllä ja Reindorferin talossa ja\nkaikki niiden asukkaat viruivat unettomilla vuoteillaan, leimahteli\ntaivaalla kirkkaita salamoita ja ukkonen kulki pauhaten seudun yli;\njohtui kunkin henkilön mielentilasta, ajatteliko hän sitä kuullessaan\ntuomionpasuunaa tai hedelmöittävää siunattua sadetta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMagdaleena nousi seuraavana aamuna varhain vuoteeltaan ja hiipi ulos\nheittämättä ainoatakaan silmäystä äidin vuoteelle.\n\nÄiti huokasi syvään, kun hän oli mennyt.\n\nTyttö astui pihamaalle. Kalvakat kasvot ja silmiä ympäröivät tummat\njuovat ilmaisivat, että hän oli viettänyt unettoman yön.\n\nLeopold oli vesiämpäri kädessä kaivolle menossa ja seisattui nähtyään\nMagdaleenan. \"Ukko ei salli sinunkaan mennä naimisiin, olen kuullut.\"\n\n\"Oikein olet kuullut, ja hänellä on yhtä hyvä syy kuin sinuunkin\nnähden.\"\n\n\"Joutavia, jollei sen parempaa ole, eivät ne kelpaa. No, te voitte\nhelpommin odottaa, kuin me. Pari vuotta sinne tai tänne ei teille\nmerkitse mitään. Eikä sen pitempi viivytys voi tulla kysymykseen.\"\n\nHän oli sillä välin ehtinyt kaivolle, laskenut kipon kaivoon ja\nkääntänyt siten tytölle selkänsä.\n\nKun hän katsoi sitten ympärilleen, sulki Leena puutarhan veräjää, josta\nhän oli mennyt.\n\n\"Katsopa, vai olen minä halpa puhetoveri? Sitä saat katua, kopea\nnaasikka!\" Hän tarttui kaivokipon varteen ja kiskaisi sitä; jokaiseen\nnykäisyyn hän liitti haukkumasanan tahi häväistysnimen, joita hän\nsyvimmällä halveksumisella jakoi sisarelleen. Ämpäri täyttyi ennenkun\nhän ehti sisuansa kokonaan purkaa, ja sentähden hän haukkui ja kiroili\nkoko tien talliin saakka. Siellä oli hänellä kaksi hevosta\nhoidettavana. Toinen tamma oli nuorempana ollut sotahevosena ja\nsäilytti vielä niiltä ajoilta jonkinlaista ryhtiä. Se loukkasi nyt\nnuorta Reindorferia, joka potkaisi eläintä karjaisten: \"Senkin ylpeä\nkoni!\" Hevonen korskui ja pörhisti korviaan. Kuulikohan se sotatorven\nkaikua muinoisilta, paremmilta ajoilta, jolloin sitä kutsuttiin\nkunniakkaihin taisteluihin tahi huolelliseen tarkastukseen? Kenpä\ntiesi?\n\nMagdaleena tapasi vanhan Reindorferin samassa paikassa, johon oli hänet\nedellisenä päivänä jättänyt.\n\nYöllinen ukkoissade oli virkistänyt viiniköynnösten lehtiä, niin että\nne nyt lepattivat tuoreen vihreinä ja pirteinä hoikissa ruodissaan.\nMuutamia köynnöksiä riippui alhaalla siitä tiheästä lehtikatosta, jonka\nalla vanha mies istui. Kuullessaan tytön tulevan katsahti hän ylös.\nHänen olennossaan ei voinut huomata väsymystä eikä muuta muutosta; hän\noli aivan entisensä kaltainen.\n\nMagdaleena asettui istumaan hänen eteensä vastapäätä, puristi oikealla\nkädellään penkin reunaa ja nojasi useamman kerran pyöreään täyteläiseen\nkäsivarteensa ja katsoi äänetönnä maahan. Sitten hän kääntyi vanhuksen\npuoleen. \"Minulla olisi jotakin sanottavaa.\"\n\n\"Puhu!\"\n\n\"Mutta et saa pahastua, jos sanon sinua edelleenkin jonkun kerran\nisäksi, olen siihen niin tottunut; jos minun pitäisi kutsua sinua\nisännäksi, tuntuisi se minusta tylyltä ja kovin vaikealta.\"\n\n\"Täytyyhän muiden ihmistenkin tähden käyttää sitä nimitystä, ja kuulen\nsinulta mielelläni isän nimen.\"\n\n\"En voi jäädä tänne.\"\n\n\"Ei sinun pidäkään jäädä.\"\n\n\"En voi olla teidän näkyvissänne, vielä vähemmin muiden.\"\n\n\"Olet oikeassa, sinun täytyy poistua, sitä parempi kuta kauemmas. Olen\njo ajatellut asiaa. Lienee parasta, että menet kaupunkiin ja etsit\npalveluspaikan.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelen.\"\n\n\"Piirikaupungissa, josta rautatie lähtee, asuu veljeni, entinen\nkoulunopettaja; soisin, että menisit ensiksi hänen luokseen, hän\nkenties voi jotenkin olla sinulle avullisena. Siten sinun ei tarvitse\nmatkustaa läpi öiden yhteen sysyyn.\"\n\n\"Kirjota sitten heti kirje hänelle, isä!\"\n\n\"Hetikö? Mitä ajattelet? Ei sitä sellaisella hopulla lähdetä kotoa\nmaailmaan leipää hakemaan. Se ei ole muutenkaan sopiva, hevoset\ntarvitaan nyt työssä, en voi kyyditä sinua edes puolta päivänmatkaa.\nOlen kuullut että Kleehuber menee kahdeksan päivän kuluttua\npiirikaupunkiin; hän ottaa sinut mukaansa muutamasta hyvästä sanasta.\"\n\n\"En voi odottaa kahdeksaa päivää. Miksikä kokonaisen viikon häveten,\npeljäten ja sydämen tuskaa kärsien toisiamme kartteleisimme ja\nteeskenteleisimme viattomuutta muiden ihmisten nähden. Parasta on, että\nlähden heti, tänä päivänä. Onhan nyt kirkkojuhla, ihmiset eivät huomaa\nlähtöäni, kukaan ei sekaannu asiaan; kun myöhemmin kysellään, olen minä\njo poissa. Älä ole huolissasi minun tähteni, isä, minä kyllä tulen\ntoimeen, jokin keino aina löytyy. Ahkerat kädet saavat työtä ja\nkunniallinen käytös saavuttaa ystävällisyyttä, enkä minä pelkää, etten\nsuoriutuisi maailmassa. Kyytimiestä en tarvitse. Minä olen hyvä astuja,\ntavarani ovat pian kokoon käärityt ja keveät kantaa. Kun lähden täältä\ntunnin kuluttua, olen illalla piirikaupungissa. Siellä saanen yösijan\nveljesi, herra opettajan luona, ja juna lähtee sieltä tietysti huomenna\nniinkuin muinakin päivinä.\"\n\n\"Vai tahdot mennä jo tänään?\" Vanhuksen ääni värisi hiukan, kun hän\nkysyi.\n\n\"Niin, isä. Sano itse, eikö se ole parasta!\"\n\n\"En voi kieltää sinua. Lieneekin viisainta tehdä niinkuin ajattelet.\nKokoa siis tavarasi Jumalan nimessä. Älä unhota ristimis- ja\nrokotustodistusta, sillä minä olen kuullut, että jokaisella pitää\nkaupungissa olla seitsemänkertaiset todistukset maailmaan\ntulemisestaan. Jos joitakin muita papereita tarvitset, kirjota vain,\nkyllä me hankimme ja lähetämme.\" — Hän nousi. — \"Minä lähden\nkirjottamaan kirjettä.\"\n\nHän karttoi Magdaleenaan katsomista ja meni pois allapäin.\n\nKun Magdaleena yksin ollen katsoi sitä paikkaa, jossa vanha Reindorfer\noli istunut, ja kuuli hänen askeleensa loitontumistaan loitontuvan,\ntuntui hänestä, kuin tuo vanhus kulkisi yhä kauemmas ja kauemmas\njättäen tyhjän sijan ei ainoastaan tähän lehtimajaan, vaan hänen koko\ntulevaan elämäänsäkin; hän ei enää koskaan saisi niin rakkaalla tavalla\nannettuja ja niin hyväätarkottavia neuvoja.\n\nHän nousi äkkiä ja meni kokoamaan tavaroitaan.\n\nKamariin tultuaan hän aukaisi kaappinsa, alkoi ottaa sieltä vaatteitaan\nja laski ne tuolille.\n\nReindorferin vaimo istui ompeluksineen yhdessä nurkassa ja katsoi ensin\nkummastellen tyttärensä tointa, sitten hän nousi, heitti pois\nompeluksen, astui Magdaleenan luo ja katsoi häneen kysyvin silmin.\n\n\"Pyydän sinulta, äiti\", sanoi Magdaleena, \"että olet hyvä ja annat\nminulle tavarani, ne, jotka minä saan ottaa mukaani.\"\n\n\"Sinä lähdet pois?\"\n\n\"Niin, äiti.\"\n\nTalonpojan vaimo meni liinakaapin luo, aukaisi sen ja otti sieltä\nvärisevin käsin vaatekappaleen toisensa jälkeen ja luki ne\ntyttärellensä.\n\nSen tehtyään hän meni kiireesti keittiöön, seisoi siellä itkuaan\npidätellen, esiliina silmillä ja katsoi puoleksi avonaisesta ovesta,\nkuinka Magdaleena liikkui pirteästi edestakaisin, kun hän reippaasti ja\ntaitavasti kääri vähäisen omaisuutensa erääseen suureen liinaan.\n\nHän saikin sen pian tehdyksi, viskasi käärön olkapäälleen ja läksi\nkamarista.\n\nReindorferin vaimo seisoi keittiössä ja katsoi syvästi masennettuna\neteensä.\n\n\"Nyt minä menen, äiti. Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle\nterveyttä!\"\n\nVanha vaimo nyyhkytti ääneen. Hän olisi heittäytynyt lapsensa rintaa\nvastaan, mutta tällä oli käärönsä kannettavana, ja se kai se pidätti\näidin. Hän tarttui Magdaleenan käteen ja pani siihen pienen nipun. Se\nsisälsi ne rahat, jotka äiti oli vuosien kuluessa saanut tiukalla\nsäästäväisyydellä kokoon ja jotka hän nyt antoi tyttärelleen\nmatkarahoiksi. Tämän molemmat kädet olivat nyt vapaina, mutta äiti\nseisoi kuitenkin liikkumattomana tyttärensä edessä.\n\n\"Jumala suojelkoon sinua, ja mitä sanoisinkaan, elä puhtaana ja\nkunniallisena! Leena, olkoon elämäsi puhdas!\" Hän alkoi taas itkeä.\nMagdaleena piteli hämillään äitiään kädestä, suuteli pikaisesti hänen\nkyyneleisiä poskiaan ja meni.\n\nHe eivät kumpikaan toiseensa katsomalla ilmaisseet mielensä tilaa. Jos\nhe olisivat toisiinsa katsoneet, he olisivat myöskin vaipuneet\ntoistensa syliin, olisivat itkeneet toistensa povella eivätkä olisi\nkieltäneet toisiltaan hyväilyä, joka kaikessa tapauksessa olisi ollut\nviimeinen — kaikkein viimeisin!\n\nIhmis-parat! Senkötähden vain te uskotte laupiaaseen Jumalaan, että\nvoitte heittää kaiken hellyyden ja sääliväisyyden hänen huolekseen?\nSenkötähden vain te toivotte armon ja lohdutuksen valtakuntaa, että\nvoitte karkottaa sinne jokaisen palavan kaipauksen ja kyynelöivän\nrukouksen? Miksi ette ole toisillenne helliä ja sääliviä, miksi? Te\nilmaisette kohta vihanne, kuinka suuri ja hirmuinen se onkaan, mutta\nkätkette arasti pienen-pienenkin rakkauden kipenen. Oi, kuinka te\nhaavotattekaan itseänne, ihmisparat!\n\nPihamaalle tultuaan Magdaleena näki vanhan Reindorferin menevän\nlehtimajaan. Ennenkun menisi häntä siellä tapaamaan, Leena poikkesi\ntallin ovelle. \"Leopold\", huusi hän siitä, \"minä lähden nyt täältä,\naion hakea palveluspaikkaa kaupungista.\"\n\nVeli tuli hänen luokseen. \"Vai lähdet niin pian? Mutta siinä teet\noikein. Sillä tavalla saa heti mielestä sen, joka vaivaa sydäntä.\nSieluni nimessä, minäkin menisin mieluummin matkoihini kuin täällä\nuhmailisin tahi suostuttelisin! Mutta onnea matkalle! Jumala\nsuojelkoon!\"\n\n\"Kiitos! Jumalan haltuun, Leopold!\"\n\nVeli tarjosi kätensä ja meni jälleen talliin.\n\nReindorfer istui mietteissään pää käsien varassa, edessä pienoinen\npaperipakka. Siinä oli kirje ja muutamia seteleitä, mutta kun vanhus\ntunsi niiden lentoonpyrkivän luonteen, oli hän pannut niiden päälle\nraskaan kiven, ettei tuuli niitä veisi.\n\nNiin hän istui Magdaleenan tullessa.\n\nHän nousi. \"Oletko jo valmis?\"\n\n\"Olen, isä.\"\n\n\"Se on hyvä, minä olen myöskin.\" Hän otti kirjeen kiven alta, katsoi\nsen molempia sivuja, tarkasti sinetin ja allekirjotuksen sekä ojensi\nsen sitten tytölle. \"Tässä on kirje veljelleni.\"\n\nMagdaleena otti kirjeen ja kätki sen kaulaliinansa alle.\n\nReindorfer työnsi nyt vasemmalla kädellään kiven pöydältä, laski oikean\nkätensä setelirahojen päälle ja selaili niitä ojennetuilla sormillaan,\nniin että tyttö helposti huomasi niiden määrän. \"Tästä saat matkakulusi\nja hiukan enemmänkin; tulet niillä toimeen muutamia päiviä, kunnes saat\nkunnollista työtä, etkä ole pakotettu kohtuuttomiin sitoumuksiin. Millä\ntavalla säilyt kunnon tyttönä, saat hyviä ystäviä ja kuljet kunnialla\nmaailman läpi, sen, luulen minä, sinä tiedät. Älä unhota, mitä näistä\nasioista olen puhunut. Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nMagdaleena kääri setelit äidiltä saamansa pienen paketin ympärille,\nsolmesi ne sitten nenäliinan kulmaan ja sijotti huolella taskuunsa.\n\n\"Minä olen heti valmis\", haastoi hän, \"mutta minulla on vielä vähän\nsanottavaa sinulle. Kukaan ei olisi voinut pitää ihmeenä, vaikka\nolisitkin ollut aina minulle tyly. Mutta sinä et minua pienenä kotoasi\najanut, et ole koskaan osottanut minulle vihamielisyyttä, et kieltänyt\nminulta mitään iloa, vaan olet suonut minulle kaikkea mahdollista\nhyvää, ja vielä enemmänkin, sinä olet järkähtämättömästi ohjannut minua\nkunniallisuuden tielle, varottanut ja suojellut kaikesta pahasta,\nkukaan taivaan pyhimyksistä ei ole voinut minua paremmin kohdella. Ja\nsentähden minä rukoilen Jumalaa, että hän soisi minulle sen suurimman\nilon tapahtua, mitä voin ajatella, antaisi tulla ajan, jolloin voisin\nsinulle osottaa, kuinka paljon sinua kunnioitan, ja saisin tilaisuuden\nsovittaa sen, mitä äitini on rikkonut sinua vastaan. Mutta älä pahastu,\njos rukoilen hänen puolestansa. Sydämessäsi on jälleen kaikki\nrikkirevitty, mutta katso, koska olet voinut olla niin oikeamielinen\nminua, syytöntä osallista kohtaan, niin voithan hänellekin osottaa\nlempeyttä. Voidakseni mennä rauhassa kotoa, täytyy sinun luvata, ettet\nole ankara äidilleni!\"\n\nReindorfer kuunteli tarkkaan, kun Magdaleena rukoili äitinsä puolesta,\nja nyökäytti sen kuluessa kahdesti päätään. \"Se on oikein, se on\noikein\", mutisi hän ja sanoi sitten äänekkäästi: \"En muuta\nkäytöstapaani häntä kohtaan; hän ei ole syyllinen vanhain haavojen\nratkomiseen.\"\n\n\"Jumala sinulle palkitkoon!\" sanoi Magdaleena ja tarttui liikutettuna\nvanhuksen kumpaankin käteen. \"Mutta vaikka en olekaan sinun lapsesi,\nälä anna minun ilman siunaustasi mennä maailmaan. Olisi vahinko, jos\nminulla ei sitä olisi, sillä juuri sinun siunauksellasi täytyy olla\narvoa Jumalan edessä.\" Hän laskeutui polvilleen vanhuksen eteen.\n\nTämä laski kätensä hänen päälaelleen. \"Minä siunaan sinut Magdaleena,\nHerramme ja Jumalamme suojelkoon ja varjelkoon sinua...\" Vanhuksen\nkädet alkoivat niin ankarasti vavista, että ne tärisyttivät tytön\npäätäkin, johon ne nojautuivat, ja siksi hän tempaisi ne äkkiä pois.\n\nTyttö ei ymmärtänyt syytä siihen, katsoi rukoillen ylös ja kohotti\nristiin liitetyt kätensä vanhusta kohti. Vanhus laski vielä kerran\nkätensä hänen vaaleille hiuksilleen ja sanoi: \"Minä siunaan sinut,\nMagdaleena, omana lapsenani — omana lapsenani!\"\n\nHänen äänensä värisi niinkuin itkua pidätellen, Magdaleena nousi ylös\nja nojasi hänen rintaansa vastaan. \"Isä!\" huudahti hän.\n\nReindorfer pyyhkäisi hihalla kyyneleensä, irrotti sitten hellästi tytön\nkädet, jotka tämä oli kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja sanoi: \"Ole\nymmärtäväinen, lapseni! Ole ymmärtäväinen! Ja riennä sitten, riennä!\nMuuten et ehdi tänä päivänä perille.\"\n\n\"Jumalan haltuun siis, isä! Rakastathan minua vähäisen? Pyydän sinua\nkaikkien pyhimysten nimessä hoitamaan itseäsi hyvin, että säilyttäisit\nterveytesi ja menestyisit. Ja saanhan sinua vielä usein nähdä? Saanhan\nkirjottaakin? Elä terveenä, — minä rukoilen usein puolestasi!\"\n\nHe olivat kulkeneet käsikädessä puutarhasta pihamaalle ja siitä\nveräjälle. Magdaleenan kysymyksiin oli vanhus vastaillut ystävällisillä\npäännyökäyksillä.\n\n\"Nyt tulee vakava ero\", sanoi Magdaleena, kun he olivat veräjälle\npysähtyneet. \"Minä en tuota sinulle surua, isä, älä sinäkään minulle!\nJumala suojelkoon sinua tuhansin kerroin. Jumala suojelkoon!\"\n\nVanhus hymyili hänelle, laski vielä kerran kätensä hänen päälaelleen ja\nnyökytti päätään; puhua hän ei voinut. Magdaleena meni ja katsoi usein\ntaaksensa, ja aina vain vanhus nyökytti hänelle päätään ja viittasi\nkädellään. Kun tyttöä ei enää näkynyt, ja Reindorfer laski kätensä\nalas, hän tunsi, että joku tarttui siihen.\n\nHänen vaimonsa seisoi hänen luonaan.\n\n\"Hän on nyt poissa\", sanoi äiti itkien, \"hän on nyt poissa ja me olemme\ntulleet vanhoiksi. Oi, älä hylkää minua kokonaan!\"\n\nVaimo puristi miehensä kättä, tämä olisi voinut vapauttaa itsensä, jos\nolisi tahtonut, eikä ihmisten tähden tarvinnut ystävyyttä teeskennellä,\nsillä ketään muita ei ollut saapuvilla. Mutta mies katsoi arkaan ja\nmurtuneeseen puolisoonsa ja vastasi hiljaisella kädenpuristuksella\nhänen pyyntöönsä. Ensimäisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluttua he\nseisoivat käsitysten toistensa rinnalla.\n\nMutta vaimo tunsi itsensä peräti sairaaksi ja viheliäiseksi sen\njälkeen, kun hänen oli täytynyt hävetä oman lapsensa nähden; hän tiesi\nvallan hyvin, ettei tämä lapsi ollut hänen mieheltään rukoillut mitään\nmuuta kuin sääliä hänen jäljellä oleviksi elonpäivikseen. Tämän\nkäsittäen hän sanoi: \"Kiitos, Josef! Ole minulle hyvä vielä vähän\naikaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kun Magdaleena puheli vanhan Reindorferin kanssa\npuutarhassa, oli Leopold tullut pois tallista, pukeutunut\npyhävaatteisiin ja lähtenyt kotoa; kukaan, ainakaan nuori talonpoika,\n\"ei voi liian aikaiseen kirkkojuhlaan saapua\".\n\nKylään menevällä tiellä häh tapasi myllärin Florianin.\n\n\"Hyvää huomenta, myllärin poika\", huusi hän tälle. \"Menetkö sinäkin\nkirkkojuhlaan?\"\n\n\"Se on aikomus\", vastasi toinen. \"En tiedä mitään parempaa tehtävää,\nenkä yksinkään tahdo olla.\"\n\n\"Aivan oikein. Te kumpikaan, sinä ja sisareni, ette ole tyhmää väkeä.\nEt kuitenkaan tietäne, että hän menee jo tänä päivänä täältä pois,\nkaupunkiin?\"\n\nFlorian katsahti ylös ja oli aivan kalpea. \"Tänäänkö jo?\"\n\n\"Niin, tänään. Minua ihmetyttää, jos hän ei jo ole meidän jäljestämme\nastumassa.\"\n\nHe olivat tulleet sille paikalle, missä Keskihaudan tie liittyy suureen\nmaantiehen, jonka vasemmalle kääntyvä haara vei kylään ja oikea useiden\nkylien ohi piirikaupunkiin. Florian kääntyi oikealle.\n\n\"Minne sinne?\" huusi Leopold.\n\n\"Mene edellä, minä tulen myöhemmin!\"\n\n\"Niin, ymmärrän, tahdot odottaa Leenaa. Mutta mitä siitä hyödyt?\nParasta, kun tulet minun kanssani!\"\n\nMutta nuori mylläri jatkoi kulkuaan ripein askelin.\n\nMagdaleena oli juuri saapunut sen suuren pensaan luo, joka kaihtoi\nReindorferin talon näkymästä samalla tavalla kuin se ennen oli\nväijyviltä katseilta salannut hänet.\n\nHänet ja hänen — veljensä.\n\nHän taittoi oksan pensaasta ja leikitteli sillä.\n\nEikö hän ollut kuullut joskus — kertojaa hän ei muistanut — että\npakanakansain keskuudessa sisarukset menevät keskenään naimisiin,\nvieläpä isä ja tytär, äiti ja poika? Vaikkapa se ei olisikaan yleinen\ntapa, täytyy niiden olla kovin jumalattomia ihmisiä! Eläimiä pahempia;\nsillä niillä ei ole mitään tietoa sukujohdostaan, mutta ihmisten\nkeskuudessa tekee sama veri kaiken liittymisen mahdottomaksi. Kuinka se\nolisi mahdollistakaan? Ja vaikkapa Jumala ja maailma sen sallisivatkin,\nkenen oma luonto sen sallisi?\n\n\"Olen varma, että isä kohteli minua oikein, hän ei voinut toisin\ntehdä.\"\n\nNäihin asti hän ei ollut nähnyt tiellä ainoatakaan elävää olentoa, ja\nvieläkin se oli eteenpäin silmän kantamiin aivan autiona. Mutta hänen\ntakanaan se alkoi elostua.\n\nMagdaleena kuunteli; hän kuuli rattaiden kaukaa lähestyvän. Niiltä\nlaulettiin. Tuuli kantoi sävelet kuuluville ja Magdaleena saattoi\nerottaa sanatkin:\n\nNuorukainen lauloi:\n\n    \"Krouvista poikia viskataan\n    tänään tusinoita.\n    Tyttö, tahdotko ystävän?\n    Vangita mua koita!\"\n\nTyttö lauloi vastaukseksi:\n\n    \"Krouvista viskattu poika — ei!\n    Sen mik' on päähäsi tuonut?\n    Saisinko maksaa ryypytkin,\n    jotka on veijari juonut?\"\n\nMagdaleena kulki outoon maailmaan hakemaan toimeentuloaan, he menevät\nkirkkojuhlaan pitääkseen hauskaa aamuun asti, jolloin palaavat\nkotiinsa. Hän hymyili toisten ilolle. Sillä välin rattaat olivat\nlähentyneet, ja Magdaleena luuli jo pari kertaa kuulleensa nimeään\nhuudettavan, mutta hän ei katsonut taaksensa. Hän säpsähti pelosta, kun\nkuuli, että rattaat alkoivat kovalla vauhdilla hänen jälkeensä vieriä.\nNe tahtoivat varmaankin saavuttaa hänet. Mutta hän karttoi kaikkia\nkohtauksia, ja kun hän oli juuri saapunut suurelle maantielle, hän\nriensi sitä myöten kappaleen matkaa oikealle.\n\nLäähättäen pysähtyessään ja katsoessaan ympärilleen näki hän että\nrattaat oli seisautettu tienhaaraan, eräs tyttö laskeutui nopeasti\nniiltä alas ja alkoi huutaen ja huiskuttaen juosta hänen jälkeensä.\n\nHän oli Kleehuberin Franzl.\n\nMagdaleena odotti häntä.\n\n\"Voi minun päiviäni, Leena, mihin sinä juokset? Olen huutanut kurkkuni\nkäheäksi, saadakseni sinut odottamaan ja rattaillemme nousemaan\ntullaksesi meidän kanssamme kirkkojuhlaan, mutta sinä pysyt kuurona ja\nlopuksi juokset pakoon.\"\n\nHän pysähtyi äkkiä ja katsoi kummastellen Magdaleenaa, joka hiveli\nhänen juoksemisesta punottuneita poskiaan ja sanoi: \"Sinä olet niin\nhyvä! Vai sinä sitä huusit, sinä siis lauloitkin rattailla?\"\n\n\"Herra hyvä, mikä teeskentelijä!\" huusi Franzl. \"Nyt minä ymmärrän!\nMitä sinulla on maantiellä tekemistä kirkkojuhlana, ja entä tuo\nnyyttisi? Sinä menet täältä, Jumala ties kuinka kauaksi, etkä virka\nsanaakaan. Se on häijysti tehty, olen oikein vihainen!\"\n\n\"Miksi olisit vihainen? Näetkös, minä olen tahtonut karttaa\njäähyväistilaisuutta. Minä tulen tänne silloin tällöin, me siis kyllä\nnäemme vielä toisemme.\"\n\n\"Minne sinä menet?\"\n\n\"Kaupunkiin.\"\n\n\"Mitä siellä teet?\"\n\n\"Minä haen palveluspaikan.\"\n\n\"Sinä, Reindorferin nuorin tytär, ainoa kotona oleva? Ja vanhempasi, he\novat jo vanhat ja tarvitsevat hoitoa, antavatko he sinun mennä?\"\n\n\"Niinkuin näet. Älä nyt viivy minun tähteni, Franzl; sinun pitää\ntanssia ja minun kulkea eteenpäin, meidän kummankin pitää sitä muistaa,\nmuutoin sinä ennätät vähän ja minä tulen perille liian myöhään.\"\n\n\"Kyllä minulla on aikaa hyppiä. Vaikka et oikeastaan ansaitsisi, saatan\nsinua kuitenkin jonkun matkaa.\"\n\n\"Tule sitten!\"\n\nTytöt astuivat ripeästi eteenpäin. \"Älä pahastu, Leena, mutta\nvarmaankin sinä poistut Florianin tähden?\" kysyi Franzl.\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Eikö isäsi antaisi sinua hänelle?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Onko äitisikin sitä vastaan?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Sinun vanhempasi menettelevät aivan julmasti. Sellaisia ne vanhat\novat! Kun he eivät enää toisistansa välitä ja tulevat helposti\nitsekseen toimeen, eivät he luule meilläkään mitään tunteita olevan,\neivätkä muista, että he itse ovat kerran olleet meidän kaltaisiamme,\nsillä emmehän me muutoin olisi maailmaan tulleet. Minun mielestäni\nvanhain pitäisi tarkoin ajatella, ennenkun sanovat meille nuorille ei.\nJa te kaksi sitten! Mitä moittimista myllärin Florianissa on? Eikö hän\nole säännöllinen ja kunnon poika? Eikö hänellä ole tahi eikö hän saa\ntarpeeksi varoja elättäkseen vaimonsa ja lapset myöskin? Ei, minä en\nvoisi siitä puhuakaan, sillä se suututtaa minua! Onko äitisi tehnyt\noikein, kun ei puhu ainoatakaan sanaa sinun puolestasi asiassa, jossa\nmeidän naisten pitäisi olla yksimielisiä, että joskus voittaisimme\nmiehet? Ja onko isäsi menetellyt viisaasti? Minä luulen, että hän pukee\nitsensä viisaaksi, kun ottaa pyhänutun ylleen ja menee muiden ihmisten\npariin, mutta kotoisessa arkinutussaan, jonka kyynäspäihin kuluneista\nreijistä paita vilkuttaa, hän pitää viisautensa piilossa.\"\n\n\"Älä puhu halveksuen vanhasta miehestä, ethän sinä tunne asiaa; hän ei\nvoinut tehdä toisin.\"\n\n\"Vai ei? Mutta miksi ei? Sanopa se!\"\n\n\"Älä kysy, Franzl, sitä en voi kellekään sanoa.\"\n\nHe vaikenivat kumpikin ja astuivat reippaasti.\n\nSankka metsä, joka kasvoi vasemmalle puolelle jääneillä kummuilla, oli\nnäillä tienoilla levinnyt tasangollekin, peltojen ja niittyjen väliin.\nMaantie teki tässä laajassa vihreässä metsässä monta kierrosta, mutta\nennenkun ensimäiseen mutkaan saavuttiin, erosi maantiestä kaita\noikopolku, jota kaikki jalkamiehet käyttivät.\n\nFlorian odotti Magdaleenaa tämän varjoisen metsäpolun suulla, mutta\nnähdessään tämän saapuvan Franzlin seurassa hän kirosi hiljaa ja\nkätkeytyi pensaan taakse.\n\nKleehuberin Franzl oli lyhempikasvuinen kuin hänen ystävättärensä, ja\nhänelle tuli pian työlääksi pysyä Magdaleenan rinnalla. \"Kuule, Leena\",\nhän sanoi, \"miksi niin hirmuisesti kiirehtisimme? Jalat vievät tällä\nkyydillä kauemmas kuin on määräkään. Jos näin juoksemme, ennätämme\niltaan Turkinmaalle.\"\n\nKun Magdaleena katsoi äänetönnä eteensä ja jatkoi matkaa samalla\nvauhdilla, lisäsi Franzl: \"Se olisi seikkailua! Siellä myödään\nnaisväkeä, ja minä olisin utelias tietämään, kummastako meistä\nmaksetaan enemmän, sinustako vaiko minusta?\"\n\nMutta kun hänen ystävättärensä ei nytkään vastannut mitään, hiljensi\nvain hiukan käyntiään, pysähtyi Franzl raskaasti hengittäen: \"Tiedätkö,\nminulla ei ole halua tulla Turkinmaalle, enkä voine sinua kauemmas\nseuratakaan\", — hän heittäytyi Magdaleenan syliin. — \"Leena parka,\neikö tyhmä Franzl voi houkutella sinua enää kertaakaan nauramaan? Sinä\nolet ottanut asian liian raskaasti. Mutta kyllä se tasaantuu, — niin,\nkyllä se tasaantuu.\"\n\n\"Minä toivon sitä.\"\n\nFranzl kuivasi silmiään esiliinallaan, hän ei muistanut, että se oli\nhänen paras esiliinansa, jota hän piti vain sunnuntaisin ja jonka hän\noli pannut kirkkojuhlaksi eteensä. Vasta sitten, kun hän oli tämän\nkurttaantuneen vaatekappaleensa laskenut silmiltään ja koettanut sitä\nturhaan kahdesti kädellään suoraksi sivellä, ilmeni hänen kasvoilleen\nepätoivo, joka pakotti Magdaleenan nauramaan.\n\n\"Menköön se\", huusi Franzl polkien iloisesti jalallaan maata, tarttuen\nsamalla esiliinaan ja rutistaen sen aivan kokonaan. \"Olenhan saanut\nnähdä, ett'et ole vielä unhottanut nauramisen taitoa.\" Hän kääri\nkätensä Magdaleenan vyötäisille, laski päänsä hänen olkapäälleen ja\nkatsoi häneen. \"Nyt rakastan sinua jälleen. Muutoin en olisi voinut\ntanssia tänäpäivänä ainoatakaan askelta, mutta nyt minä koetan. Ja nyt\nJumalan haltuun, kullannuppuseni, ja kirjota meille pian hyviä\nkuulumisia! Ja yksi asia vielä, — Florian ei tietenkään tule\ntanssimaan, mutta kun hänet tapaan, kerron hänelle terveisiä sinulta.\"\n\n\"Älä tee sitä, Franzl. Kun kahden henkilön on välttämättä unhotettava\ntoisensa, ei sellainen muistutus ole ollenkaan hyvä; olisi päinvastoin\nparempi auttaa heitä haihduttamaan toisiaan. Hyvästi, Franzl! Ole aina\niloinen ja kunnollinen, minä kirjotan pian. Jumalan haltuun!\"\nMagdaleena poikkesi kapealle polulle ja astui reippaasti eteenpäin.\n\n\"Jumalan haltuun!\"\n\nFranzl seurasi silmillään menijää, kunnes tämä hävisi kokonaan puiden\noksien taakse. Florian oli myöskin saapunut piilopaikastaan ja katsoa\ntuijotti kauan siihen suuntaan, jonne Magdaleena oli hävinnyt.\n\n\"Suon hänelle sen onnen\", ajatteli nuorukainen itsekseen, \"että hän voi\nniin tyynesti mukaantua kohtaloon, jota vastaan minun olentoni ryntää,\nvaikka se onkin mieletöntä! Hän on oikeassa. Olisi viisainta unhottaa\nkaikki, hänelle se varmaan onnistuukin, enkä minä syytä häntä siitä.\nMutta hänen oli helppo poistua ja jättää minut tänne kaikkine\nsuruineni. Mitä minun nyt on tehtävä? Miten kulutan aikani? Kaikilla\nmuilla olisi oikeus osottaa syvää loukkaantumista, mutta minulla ei\nole. Hänhän on sisareni. Kuinka ylpeä olisinkaan, jos saisin sen\njulkisesti tunnustaa! Mutta kunniallisinkin suhde maailmassa on\nkääntynyt minulle päinvastaiseksi. Minä en sovellu enää muiden ihmisten\npariin, heidän olonsa ja elonsa ovat minulle mahdottomia. Mutta minä\nsamoan kuin villi heidän keskuuteensa enkä välitä rahtuakaan heidän\nkirkumisestaan, onhan kaikki kuitenkin valhetta ja petosta, jonka\ntoiset tuntevat, mutta toiset eivät tunne. Teille, Jumalan tekopyhä\nhuoneväki, minä näytän, osaanko elää! Hänen näkyvissään se olisi ollut\nvaikea, koska en olisi tahtonut saattaa häntä häpeämään minua. Mutta\nhän on nyt itse poistunut näiltä mailta, miksikä siis itseäni\nhillitsisin?\"\n\nHäneltä pääsi äänekäs välitön huudahdus: \"Hän on nyt poissa ja kaikki\niloni hänen kanssansa!\"\n\nFranzl säikähti aika tavalla, kun kuuli äkkiä puhetta niin lähellä. Hän\nkatsahti ympärilleen, ja siinä seisoi nuorukainen hänen edessään synkin\nkatsein.\n\n\"Sinäkö se olet, Flori?\" huudahti hän.\n\n\"Niin, minä olen.\"\n\n\"Tahdoit nähdä häntä vielä kerran?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Hyvä Jumala, kuka olisi aavistanut, että teidän aikeenne loppuvat näin\nsurullisesti!\"\n\n\"Se on totta. Mutta jättäkäämme se. Puhukaamme jostakin muusta!\"\n\n\"Mitä sinä nyt teet?\"\n\n\"Menen tanssimaan.\"\n\n\"Sinäkö — nyt täältä — tanssimaan?\"\n\n\"Tanssimaan, tanssimaan. — Sinnehän sinäkin menet?\"\n\n\"Mutta, Flori —\"\n\n\"Hei vaan, Franzl, me menemme yhdessä! Tule, minä rakastan sinua kolme\npäivää, kauemmin ei se kestä, sillä minulla on vain kolmipäiväinen\nonni.\"\n\n\"Herra Jeesus teitä miehiä! Sinä saatat puhua noin, vaikka rakastettusi\non nyt juuri mennyt pois ja tuskin koskaan palaa; sellainen tyttö,\nettet sen vertaista toista löytäne.\"\n\n\"Siksipä juuri minulla nyt täytyy olla monta kultasta, yksi ei voi\nhäntä mielestäni karkottaa.\"\n\n\"Tämä on kovin julkeaa puhetta, Flori, sitä en olisi sinulta\nodottanut.\"\n\n\"Eihän se siitä parane, vaikka ulvoisin kuin pieksetty koira. — No,\nFranzl, miten onkaan meidän rakkautemme laita?\"\n\n\"Minä suutun jo. Nyt ei ole sopiva ilveilyn aika, etkä sinä voi ikinä\ntotta tarkottaa.\"\n\n\"Miksi en, kolmeksi päiväksi?\"\n\n\"Mutta minä en tahdo yhdeksikään. Kun voit noin kädenkäänteessä\nunhottaa Reindorferin Leenan, olisi Melzerin Seferlkin liian hyvä\nsinulle.\"\n\nFlorian katsoi häneen. \"Niinkö luulet?\" ajatteli hän. \"Uskoisinpa\nmelkein itsekin, mutta en siitä nyt missään tapauksessa välitä. Sinun\niloisuutesi ja kunniallisuutesi — älä juokse liiaksi edelläni. Varo\nitseäsi! Minä tahdon leikkiä kuin pieni poika. Jos joku piikivi\nmiellyttää minua, noudan sen purosta ja leikin sillä niin kauan kuin\nhuvittaa, sitten viskaan sen pois. Mutta hän voisi kysyä sinua ja hän\nvoisi sinua sääliä, sentähden saat olla vedessä.\"\n\n\"Katsos\", sanoi hän ääneen, \"minä tahdon alkaa sinusta, koska sinä olet\nReindorferin Leenan ja Melzerin Seferlin keskiväliltä.\"\n\nTyttö kääntyi pois.\n\nHe kulkivat yhdessä, ja Franzl sai vielä useamman kerran syytä nuhdella\nFloriania sopimattomista sanoista.\n\nKun he saapuivat kylään, kaikui krouvista soitto heitä vastaan. Florian\nheitti hihkaisten hattunsa ilmaan, otti sen jälleen kiinni, painoi\nsyvään otsalleen ja syöksyi sitten tanssi- ja juomahaluisten vieraiden\ntiheimpään pyörteeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnut eivät laulaneet, mutta pitivät muuta äänekästä melua; auringon\nvalo levisi räikeänä pensaiden ylimpäin lehvien ja puiden latvojen\nlomitse sille metsätielle, jota Magdaleena kulki. Maantie, jolla\nvastaantulijat olisivat voineet häiritä häntä, oli kaukana, vanhempien\nsilmät eivät seuranneet häntä enää, Franzlin ystävällinen loruaminen\noli jo ajat sitten lakannut kuulumasta. Magdaleena tunsi itsensä\nyksinäiseksi. Hän tunsi kyllä tyydytystä siitä, että oli voinut osottaa\nluonteen lujuutta sekä vanhemmilleen että Franzlille ja että hän oli\nvoinut suunnata elämänsä isänkin hyväksymällä tavalla. Mutta kuinka\ntunnollisesti kaikki harkitseekaan, kohtalolleen ei sittenkään voi\nmitään. — Se oksa, jonka hän tätä ajatellessaan oli pensaasta\ntaittanut, oli jo aikoja sitten luisunut pois hänen kädestään. Hän\ntunsi kipeästi, kuinka työlästä on, kun pää on kutsuttava taisteluun\nsydäntä vastaan ja tunteet täytyy järjellä hillitä. Pari suurta\nkyyneltä tunkeutui hänen silmiinsä ja voimakkaiden tunteiden valtaamana\nhän heittäytyi maahan ja äänekkäästi nyyhkyttäen — \"olen kaikkia muita\nonnettomampi\" — hieroi kasvojaan kannettavallaan kääröllä.\n\nNiin, tällaista ei voi kukaan vastustaa, olipa tahto kuinka rehellinen\nhyvänsä!\n\nMutta pian hän hillitsi itsensä, nousi ja riensi kuin takaa ajettu\nmetsätietä myöten suurelle maantielle. Marttyyriristin luokse asti oli\nhänelle vallan tuttua, hän oli nähnyt sen satoja kertoja, mutta siitä\nalkoi se outo avara maailma, jolta kaikki siihen pakenevat pyytävät ja\ntoivovat onneaan. Mutta hän, joka oli saapunut elämään luvattomia\nsyrjäteitä, tahtoi kaiken velvollisuudentunnon mukaan nöyrästi maksaa\nsen vaatimattoman osan, joka hänelle suodaan. Hänen täytyi ei\nainoastaan olemassaolollaan vaan myöskin olemassaolonsa tähden\ntyydyttää Jumala ja maailma.\n\nKun hän oli sivuuttanut muuratun rajapylvään sateen kuluttamine\ntauluineen, kiinnitti tuntematon tie hänen kaiken huomionsa, tuhannet\nesineet vaativat katselemista ja hänen korviinsa kuului hälinää läheltä\nja kaukaa. Hänen kaikki aistimensa olivat toimessa, ja ajatusten täytyi\nseurata lähintä ympäristöä. Hän kulki kuin uneksuen ketojen, pienien\nkylien ja yksinäisten talojen ohi; illan tullen hän astui erään ylängön\nlievettä pitkin ja lähestyi piirikaupunkia.\n\nKuinka hän kyseli löytääkseen tien, ja kuinka ihmiset häntä ohjasivat,\nsen hän muisti vain niin kauan kuin tarvitsi, siihen saakka, kunnes hän\nrauhattomasta ja kiirehtivästä ihmisjoukosta saapui erääseen hiljaiseen\neteiseen ja kuuli katurähinän haihtuvan korvistaan astuessaan\nrauhalliseen huoneeseen, jonka oven pieni ystävällinen mummo aukaisi\nhänelle.\n\nHuoneessa istui vanha mies karkeassa nojatuolissa. Lampun valo valaisi\nhänen kasvojansa ja Magdaleena tunsi hänet heti sedäksensä. Hänen\nkasvojensa piirteet muistuttivat joka kohdassa vanhaa Reindorferia;\nsetä oli kuitenkin useita vuosia vanhempi ja sentähden raihnaisempi.\nMutta aivan tämän eikä minkään muun näköinen on isä, kun hän saavuttaa\nnäin korkean ijän, jota häneltä elinvoimiensa perustuksella kyllä voi\nodottaa. Magdaleena sitä ainakin kaikesta sydämestään toivoi, vaikkei\nhän ollut aivan selvillä toivottiko hän siten isälle hyvää vai pahaa.\n\nMummo huusi sangen kovasti ukon korvaan, kuka oli tullut; hänen täytyi\nse tehdä useasti, ennenkuin vanhus hymyeli ja nyökytti päätään, mutta\nhymy oli välinpitämätöntä ja hänen kasvoissaan kuvastui rahtunen\nnärkästystäkin, sillä ukko ei ollut sittenkään varma oliko hän kuullut\noikein. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. \"Vai niin, vai niin, veli\nJoosefin tyttö. Ja niin suuri jo! Oikein suuri. Katsoppa Liisaa!\"\n\n\"Liisa on sisareni. Hän on jo kauvan ollut naimisissa.\"\n\n\"Jahah, vai mennyt naimisiin.\"\n\n\"Minä olen Leena. Nuorin.\"\n\n\"Ei, mutta, — minä en ole tiennyt, että veljelläni on kaksi tytärtä.\nHän ei ole sinusta mitään puhunut.\"\n\n\"Mutta hän sanoi lähettäneensä veljeni ja sisareni kaupunkiin teidän\nluoksenne, kun minä synnyin.\"\n\n\"Vai niin, milloin se tapahtui?\"\n\n\"Kahdeksantoista vuotta sitten.\"\n\n\"Kahdeksantoista vuotta? Onpa hullua etten sitä muista. Mutta kun hänen\nensimäinen lapsensa tuli maailmaan, muistan sen yhtä tarkoin kuin\neilisen tapahtuman. Siitä on kolmekymmentä kuusi vuotta. Silloin hän\nsyöksyi koputtamatta sisään, tyrkkäsi oven selkosen seljalleen ja\nhuusi: 'Meillä on poika!' Se oli kaunis lapsi, mutta he eivät saaneet\nhäntä kauan pitää. Sen muistan kuin tämänpäiväisen asian, — mutta\nsinun veljesi ja sisaresi täällä käynti?\" Hän nojasi päätänsä kättä\nvastaan ja mietti. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä sattuivat\nkirjeeseen, jonka Magdaleena oli asettanut hänen eteensä. Hän mursi sen\nauki vapisevilla heikoilla käsillään ja koetti lukea, hän käänteli sitä\nja sanoi lopuksi: \"Heh, en näe, mitä hän kirjottaa. Hänkin on tullut\nvanhaksi, Joosef parka, — hänkin. Mitä hän kirjottaa?\"\n\nMummo oli vanhuksen hykertelyjen aikana nyökäyttänyt pari kertaa\npäätään Magdaleenalle ja kohottanut sitten valittavan näköisenä\nkatseensa ylös. Niin, mikä risti ja tuska onkaan näin vanhasta\nmiehestä! Mummo toivoi, että säälittäisiin häntä eikä vanhaa miestä,\njonka hyväksi hän teki mitä vain voi. Hän otti nyt kirjeen ja sai töin\ntuskin vanhan koulumestarin ymmärtämään sen sisältöä.\n\n\"Lapsi parka\", sanoi mummo, \"on itsestään selvä, että pidämme sinut\nyötä luonamme. Mutta siinäpä onkin kaikki, mitä voimme tehdä, sillä\nemme me enää kykene auttamaan ja neuvomaan ketään. Maailma ja ihmiset\novat meille vieraita, me olemme niille kuolleet ja haudatut. Jaa-a!\"\n\nTyttö sai pienen kapean sohvan makuupaikakseen. Vanha koulumestari oli\nsitten saatettava sänkyyn. Se ei ollut helposti tehty. Jokaiseen\nystävälliseen kehotukseen hän vastasi tyytymättömällä ärtyisyydellä ja\njokaiseen kärtyiseen muistutukseen loukkaantuneella tunteellisuudella.\nKului pitkältä iltaa ennenkun hänet saatiin asettumaan.\n\nMagdaleena ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että tuollainen vanha mies\non yhtä kitajava ja oikullinen kuin lapsi, vaikkei hän milloinkaan osaa\nolla niin rakastettavan näköinen. Mutta hän oli yhtä avuton ja\nsamallaisen hoidon tarpeessa kuin lapsikin, ja jos hän ei sitä saanut,\nkoski se häneen kipeästi. Noin korkealla iällä tuottaa muille vaivaa ja\nvastusta tavallista enemmän, eikä sen saavuttaminen ole itsellekään\niloksi. Nyt hän myöskin käsitti, miksi hän oli toivottanut isä\nReindorferille pitkää ikää. Isälle se ei olisi miksikään hyväksi; se\noli vain tyttären itsekkyyttä, mutta myöskin rakkauden itsekkyyttä,\nsillä hän ei karttaisi mitään vaivoja osottaakseen hellyyttä isälle\nviimeisinä elonpäivinä ja hoitaakseen häntä. Hän tahtoisi osottaa,\nettei hän ole unhottanut, mikä tämä vanha raihnainen mies on kerran\nhänelle ollut. Näiden ajatusten vallassa Magdaleena rukoili, että\nJumala suojelisi isän hänelle, ja sitten hän koetti nukkua. Mutta\nepämukava vuode, se outo tunne, että hän nyt ensi kerran elämässään\nnukkui vieraan katon alla, katuhälinä, joka yön hiljaisuudessa taasen\nselvemmin kuului, ei korvialumpeuttavana tärinänä niinkuin päivällä,\nvaan kaukaisena kohinana ja jymynä — nämä kaikki estivät hänet\nsitkeästä, syvästä unesta. Hän vaipui vain puolihorroksiin, josta\npäivän koittaessa heräsi väsyneempänä ja alakuloisempana kuin maata\nmennessään.\n\nVanha setä nukkui vielä, täti istahti vuoteelle ja suuteli Leenan\nposkea. Magdaleena meni ulos raittiiseen aamu-ilmaan ja etsi tien\nrautatieasemalle. Hän osti luukulta piletin, ja kun juna tuli kohisten\nasemalle, hän astui junaan ja painautui pelokkaana vaunun soppeen.\n\nMatka oli kestänyt pari tuntia. Magdaleena ei katsellut enää ikkunasta\neikä matkatoverejakaan. Oli jo toinen päivä, jonka kuluessa hän oli\nnähnyt ainoastaan vieraita seutuja ja vieraita kasvoja lukuunottamatta\nvanhaa koulumestaria, joka muistutti isä Reindorferia. Hän tunsi\nitsensä upo-oudoksi näiden vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät\ntahtoneet hänelle hyvää eikä pahaa eivätkä koskaan antaneet hänelle\nkiitoksen eikä moitteen tahi hylkimisen aihetta; aivan näin vieraaksi\nja tahdottomaksi hän varmaan kaupungissakin itsensä tuntee, ja totta\ntotisesti hän ei voisi sanoa, tokko lainkaan menisikään kaupunkiin, jos\njoku luotettava olento koettaisi johtaa hänet muille teille varsinkin\nnäillä hetkillä, jolloin jokainen viittaus näyttäisi hänelle suorastaan\ntaivaasta lähetetyltä.\n\nHän katseli polvellaan olevaa matkakääröä ja hiveli sormillaan sen\npoimuja.\n\n\"Sinä mietit paljon, neitonen\", sanoi eräs ääni. Kun hän katsahti\nkysyen ylös, kohtasi hänen katseensa punakat, pyöreät, valkeiden\nhapsien ympäröimät kasvot, joista pari viisaannäköistä harmaata silmää\ntarkasteli häntä.\n\n\"Mietit paljon, tyttö. Kauasko matkustat?\"\n\n\"Pääkaupunkiin.\"\n\n\"Vierailemaan?\"\n\n\"Ei, palvelusta etsimään.\"\n\n\"Ai! Sinä joudut kauas kotiseudultasi, outojen ihmisten ja tapojen\nkeskuuteen. Sinä olet nuori, voit oppia paljon ja totut vieraihin\ntapoihin; mutta eikö olisi parempi, että tekisit, mitä jo osaat, ja\npysyisit sinä mikä olet?\"\n\nLeveä känsäinen koura tarttui tytön oikeaan käteen. — — —\n\nTämä käsi johti hänet sillä hetkellä, jolloin Magdaleena piti jokaista\nhänelle annettua viittausta taivaasta lähetettynä, kokonaan toiselle\ntielle. Ja tämän kädenojennuksen jälkeen hän ei enää voinut varmuudella\nsanoa, meneekö hän kaupunkiin ollenkaan. —\n\nHän ei mennyt sinne koskaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n\"Eikö olisi parempi, että tekisit mitä jo osaat ja pysyisit sinä mikä\nolet?\" kysyi vanha mies tarttuessaan Magdaleenan oikeaan käteen.\n\n\"Voisi olla\", vastasi tyttö ja nyökäytti hiljaa. \"Mutta olen menossa\nsinne, enkä minä tiedä muuta neuvoa.\"\n\n\"Mitä yksi ihminen ei tiedä, sen tietää kenties toinen,\" virkkoi\nvanhus. \"Sitä paitsi minä näen, ettet halua sinne.\"\n\n\"Enpä juuri.\"\n\n\"Minulla voisi olla toinen paikka, jos tahdot sen.\"\n\n\"Voimmehan siitä puhua.\"\n\n\"Voimme kyllä, sitä minä tarkotankin.\" Hän vaikeni hetkiseksi, hiveli\nvalkeaa tukkaansa ja kysäisi äkkiä: \"Kenties tunnetkin Grasbodenin\nisännän Föhrndorfista?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mistä sitten olet?\"\n\n\"Langendorfista.\"\n\n\"Langendorf? Niin, olen kuullut mainittavan. Se on kai hyvin kaukana?\nSiellä eivät varmaankaan tunne Grasbodenin isäntää eikähän hänestä siis\nkannata puhua — tahi kyllä oikeastaan on tarpeellista että kerron\nhänestä sinulle.\" Hän vaikeni taas, veteli sormillaan hiuksiansa ja\nkysyi sitten: \"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Magdaleena Reindorfer.\"\n\n\"Eipä sentähden, että olisin utelias; mutta jos meille syntyy sopimus,\nniin täytyyhän meidän tuntea toisemme. Sanon siis, että Grasbodenin\nisäntä Föhrndorfista on minun vävyni. Hänen vaimonsa — Jumala suokoon\nlevon lapselleni! — kuoli useampi vuosi sitten. Hän jätti jälkeensä\npienen tytön, joka on nyt kaksitoistavuotias ja on aina sairastanut.\nMutta sitä sinun ei tarvitse peljätä, tauti ei ole tarttuva. Kuka sen\non saanut, hän saa sen yksin kärsiä. Eräs professori, jonka luona lasta\nkäytimme, sanoi sitä hermotaudiksi, — voisi nauraa, ellei se olisi\nniin surullista. Sellaisia sairaita lienee kaupungissa paljonkin, mutta\nmeidän keskuudessa vaan yksi lapsi! Pienokais-raukka tarvitsee\nvalvontaa ja hoitoa, ja kuta vanhemmaksi hän tulee, sitä vaikeampi on\nhankkia hänelle sitä. Hän ei kärsi palvelijaa, joka ei seiso\nvarpaillaan hänen edessään, ja siitä syystä on hyvin moni pian saanut\nmatkapassin; monta oivallista renkiä ja piikaa on hänen tähtensä\nlähetetty pois. Niitäkään, jotka ovat aina hänen tahtoaan noudattaneet,\nhän ei enää ole kärsinyt, ja se on pahan pahentanut. Mutta kun minä\ntässä istuessani katselin sinua, juolahti mieleeni, että hän kenties\nhyvinkin pitäisi sinusta, jos tulisit sinne. Olen katsellut sinua,\ntyttöseni, hyvin tarkoin. Kun ensinnäkin nuo kaksi herraa tuolla\nnurkassa sinun virkeämpänä ollessasi juttelivat hullutuksiaan, puristit\nsinä suutasi, sillä ilveily on ilveilyä, ja oikein on, että sen huomaa.\nMutta kun se sinusta näytti sopimattomalta, niin hyvin ajan kuin\nsisällönkin puolesta, sinä hallitsit nauruhalusi, olisitpa tarvittaissa\nvoinut sanoa vakavan sanankin; juuri tällaista itsekieltämistä ihminen\nennen kaikkea maailmassa tarvitsee ja sitä olisi lapsille jo pienestä\nalkaen opetettava. Sillä niin kauvan kun ne ovat silmiemme alla, voimme\nniitä suojella kaikenlaisista tyhmyyksistä, mutta kun olemme päästäneet\nheidät vapauteen, emme enää voi. On, näet, niin, tyttöseni, että jos\nkaikki ihmiset jaksaisivat hillitä itsensä, ei maailmassa olisi\npahuutta eikä syntiä. Enhän minä, rakas lapsi, näin lyhyen tuntemisen\nperusteella voi päättää, minkä verran sinulla on itsekieltämisvoimaa,\nmutta minusta näyttää, että sinä voit hankkia kunnioitusta itsellesi,\nja tyyni käytös vaikuttaa muihin rauhottavasti. Lääkärit sanovat, että\nkylpy- ja vedenjuontiparannuspaikoissa veden ominaisuudet vaikuttavat\nmeihin tehden meidät joko terveiksi taikka sairaiksi; paljon\nsuuremmalla syyllä voimme sanoa että ihmisten hyvyys tahi pahuus\nvaikuttaa lähimäisiin joiden kanssa he alinomaa seurustelevat. Soisin\nettä päättäisit lähteä kanssani katsomaan pientä tyttöämme. Sinun\nkatseesi on tyyni ja vakava. Hillitsevä katse on Jumalan lahja, se\nvaikuttaa monasti silloinkin, kun kaikki sanat ovat voimattomia. Niin,\nniin!\" Hän veteli jälleen sormin valkeita hiuksiaan ja sanoi\nhuokaisten: \"Oh, sinun kanssasi on vaikea puhua, sinä et kysy etkä\nvirka mitään.\"\n\n\"Enhän tiennyt, oletko sinä lopettanut. Sitä ennen ei minun sopinut\npuuttua puheeseen.\"\n\n\"Se oli erehdys. Pitäähän minun haastaa, ettei keskustelu katkeaisi,\nmutta sinä istut siellä mykkänä Ja pakotat minut puhumaan enemmän kuin\nkykenen.\"\n\n\"Mitä sitten sanoisin? Olisin onnellinen, jos tapahtuisi sinun luulosi\nmukaan. Mutta ken sen tietää, voiko pieni tyttö minuakaan kärsiä?\"\n\n\"Mutta sinä suostut kuitenkin seuraamaan minua?\"\n\n\"Suostun.\"\n\n\"Vaikka näkisimme turhaa vaivaa, ei sinun tarvitse peljätä, että kärsit\ntappiota matkasi keskeyttämisen tähden. Grasbodenin isäntä on minun\nvävyni, eikä hänellä ole ansiotta hyvä maineensa. Enkä minäkään, joka\nvien sinut kerallani, jätä sinua vahinkoa kärsimään. Jokainen\nFöhrndorfin ja Hinterwaldenin lapsi tuntee minut, Haldenkartanon\nisännän Hinterwaldenista. Se on siis päätetty, tyttöseni!\" Hän ojensi\noikean kätensä, johon Magdaleena paiskasi omansa.\n\n\"Minä seuraan\", sanoi tyttö, \"mutta en ollenkaan tiedä, onnistunko;\nsillä ulkomuodosta tehdyt päätökset muodostuvat sen mukaan millä\nsilmillä katsoo.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta vähintäänkin yhtä paljon ulkomuodon mukaan. Jos en\nolisi siitä varma, ei omatuntoni olisi sallinut minun houkutella sinua\nmatkaasi keskeyttämään. Kun juna ensikerran pysähtyy, lähdemme vaunusta\nja ajamme Föhrndorfiin. Nähtyäsi tytön ymmärrät, kuinka isoisä voi\ntehdä senkin, että pyytää matkalla aivan vieraita ihmisiä auttamaan\nsiinä, missä hän itse ei mitään voi.\"\n\nMagdaleena puristi molemmin käsin vanhan miehen kättä.\n\n\"Sinä olet hyvä tyttö\", sanoi vanhus hymyillen, \"ja kauniisti teet\nminua seuratessasi.\"\n\nKun juna pysähtyi, molemmat lähtivät ulos. Junankuljettaja tervehti\nHalden isäntää, mutta Magdaleenan pilettiin katsahdettuansa hän sanoi\nnauraen: \"Ei, lapsi kulta, sinne on vielä pitkä matka!\"\n\n\"Hän keskeyttää matkansa\", huomautti vanhus.\n\nJunankuljettaja nosti kätensä hatun laitaan.\n\nAsema oli mäellä, ja lehtikujan läpi päästiin siitä lähellä olevaan\nkylään, jota kirkas päivänpaiste valaisi.\n\nEnnen lehtikujaan astumistaan vanhus pani molemmat kämmenensä torveksi\nsuun eteen ja huusi voimansa takaa: \"Hiesl!\" [Nimen Mathiels, Matias,\nlyhennys.]\n\n\"Tääll' ollaan\", huudettiin mäen alta ja kun vanhus ja Magdaleena\nlaskeutuivat lehtikujaan tulla rutisivat pienet ajoneuvot heitä\nvastaan.\n\n\"Vai jo isäntä ehti takaisin? Hyvää päivää!\" Ajaja oli pitkä ja laiha\nmies ja polttaa pauhkutti lyhytvartista piippua, n.s. nenänlämmittäjää,\njolla oli niin kookas pesä, että miehen terävä leuka ja laihat,\nruskeat, kurttuiset kasvot melkein peittyivät sen taakse. Leveälierinen\nhattu, jonka hän päivänpaisteen tähden oli painanut syvään otsalleen,\nverhosi kasvojen yläosaa.\n\nVanhus kiipesi rattaille, sitten hän ojensi kätensä Magdaleenalle\nauttaen hänet rinnalleen. \"Aja nyt\", sanoi hän rengille.\n\n\"Kyllä, isäntä. Mutta ken sinun muassasi on?\" kysyi renki ennenkun\ntarttui ohjaksiin.\n\n\"Hän tulee vävyni taloon; pieni Burgerl [Burgerl = Walburg] saa hänestä\nseuralaisen, toivon.\"\n\nRenki katsoi Magdaleenaa silmiin ja nyökkäsi sitten isännälleen; \"Minä\nmelkein toivon samaa.\" Hän heilautti piiskaa ja rattaat lähtivät\nliikkeelle. Tie kulki ensin kylän pienien rakennusten ohi, sitten\nvainioiden ja niittyjen välitse, vihdoin se kääntyi metsään, ja kun\npuut jälleen harvenivat, saavuttiin laajalle heinätasangolle. Kaukana\nsiinsi kirkontorni ristineen.\n\nAjaessa ei puhuttu mitään paitse niitä kehotussanoja, joita renki\nlausui hevoselle. Kuumuus oli tukahduttava, ja hienon pölyävän\nmaantientomun tähden kukin koetti puristaa suutaan kiinni. Nekin\nihmiset, joilla ei ole paljon ajattelemista, olisivat säästäneet\ntarinoimisen sopivampaan aikaan. Vasta kun kirkontorni oli selvästi\nnäkyvissä ja sen juurella rakennuksia huomattavissa, viittasi vanhus\nsinnepäin.\n\n\"Föhrndorf\", selitti hän.\n\nKun he hetkisen kuluttua olivat tulleet vielä lähemmäksi, vanhus\njälleen kohotti kätensä.\n\nPeltojen poikki ja pitkin tienviertä kulki päättymättömän pitkiä\npensas-aitoja, jotka ympäröivät tummanvihreitä ruohikkoja, ja kaukana\nkuvastui sinistä taivasta vasten tumma juova, joka myöskin näytti\npensasaidalta, vaikka olikin vuoren kaltaalla kasvava hongikko; siellä\nkohosi näet jyrkkä ylänkö ja sen juurelta levisi toinen melkein yhtä\nlaaja tasanko kuin tämäkin.\n\nNyt vanhus viittasi kämmenellään ikäänkuin jakaakseen maan vainion yli\nkulkevasta pensas-aidasta tummaan metsänreunaan asti, jonne hän sitten\netusormellaan viittasi.\n\n\"Siellä on Grasboden\" hän sanoi, ja kun tytön kasvot ilmaisivat\nihmettelyä, nyökkäsi hän hymyillen. Mutta sitten hän äkkiä painoi\npäänsä alas ja mutisi: \"Eihän siellä köyhyyttä ole.\"\n\nHe olivat nyt saapuneet kylän ensimäisen rakennuksen luokse. Se oli\nyksikerroksinen talo, jonka seininä oli harmaita muureja ja ruskeita\nhirsiä, katto oli korkea ja liuskakivillä peitetty. Ullakon kummassakin\npäätyakkunassa, jotka olivat tietä kohden, oli valkeat verhot; siellä\nylhäällä siis asui ihmisiä.\n\nHe eivät menneet tämän talon ohi; jo ennen kun he olivat aivan sen\nluona ajoi Hiesl suuresta portista sisään.\n\nToisella puolella oli puutarha, joka ulottui asuinrakennukseen saakka,\ntoisella aitta- ja tallirakennusten rivejä; siinä välissä oleva kaita\npihamaa näytti pieneltä kylätieltä.\n\nRattaat mennä hyrisivät pihamaatakin kappaleen matkaa, ennenkun Hiesl\nveti ohjakset kireälle ja läiskäytti piiskalla.\n\n\"Isä, isoisä tuli!\" huusi kirkas ääni puutarhassa.\n\nKun he olivat laskeutuneet rattailta, tuli mies puutarhan portista\ntaluttaen pientä tyttöä, joka oli tarttunut kiinni hänen käteensä.\n\"Hyvä päivä, appi\", sanoi hän, \"onpa hauska nähdä sinua taas.\" Hän\nnyökkäsi sitten vastaukseksi rengin tervehdykseen: \"Terve, Hiesl!\"\n\n\"Terve Grasbodenin isännälle!\" vastasi vanhus puistaen oikealla\nkädellään vävynsä kättä ja nostaen isommalla pienen tytön leukaa.\n\"Kuinka sinä voit, Burgerl?\"\n\n\"Kiitos, hyvin, isoisä\", vastasi lapsi.\n\nHän oli ikäisiään pienempi, mutta vartalonsa hentuudesta huolimatta\noli hän kehittynyt aivan säännöllisesti ja sopusuhtaisesti. Hänen\nkasvonsa ja huulensa olivat kyllä kalpeat, mutta syvät tummat silmät\nja hajallaan oleva musta kiharatukka teki kalpeuden vielä\nhuomattavammaksi.\n\nEnsi silmäyksellä ei pienokainen näyttänyt ollenkaan sen miehen\nnäköiseltä, jonka kädestä hän kiinni piti. Grasbodenin isäntä oli\nkookas ja vankkarakenteinen, hän oli \"komea\" mies, sanoivat tytöt.\nMonet heistä katselivat mielihalulla kaunista ja rikasta leskeä ja\nolivat harmissaan, kun se oli turhaa; sillä tämä mies ei silmäyksillään\npakottanut heitä ketään punastumaan. Isännän leveiden harteiden\nyläpuolelle kohoava pää näytti pieneltä muun ruumiin kokoon ja\nvoimakkuuteen verraten. Kasvojen alaosassa oli jotakin puristetun\nnäköistä, sitä muistuttivat kapea leuka ja lujasti yhteen liittyvät\nhuulet, jotka ilmaisivat tavallisesti vain lapsissa tavattavaa\nmielenrauhaa. Nenä oli hiukan kaareva ja vaaleiden kiharain alla levisi\nlaaja otsa, yhtä kirkas ja selkeä kuin hänen suurien tummansinisten\nsilmiensä katsekin. Lapsen otsa kehittyi samanlaiseksi, ja kun talven\ntullen auringon valo ei enää poskia ruskettanut, hävisi isänkin\nkasvoilta terve väri.\n\nHalden isäntä meni heti tervehdyksen jälkeen kaivolle ja viittasi\nsyrjässä seisovan Magdaleenan luokseen. \"Tule, auta minua saamaan\nvettä, tyttö! Helle ja tomu kirveltävät silmiäni.\"\n\nMagdaleena meni hänen luokseen ja pumppusi vettä oikealla kädellään,\nvasemmalla kädellä hän piteli vaatekääröään.\n\nVanhus piti kättään vesitorven alla ja huuhteli sitten silmiään\nvedellä. Kun hän tuli vävynsä luo, joka oli nyt vasta huomannut tytön,\nkysyi tämä: \"Onko sinulla ollut matkaseuraa?\"\n\n\"Otin hänet matkalta mukaani.\"\n\n\"Minkätähden? Vietkö hänet palvelijaksesi?\"\n\n\"Kenties hän jää tänne\", sanoi vanhus katsahtaen merkitsevästi\ntyttärensä tyttäreen.\n\nGrasbodenin isäntä heilautti olkapäitään ja katsoi sitten terävästi\ntyttöön, joka vieläkin seisoi kaivolla; hän murahti: \"Voihan taas\nkoettaa.\"\n\nBurgerl heitti irti isänsä käden ja juoksi yli pihan Magdaleenan luo,\njoka näytti epäilevän laskisiko nyyttinsä maahan vai kaivonkannelle.\n\"Et saa panna sitä tomuuntumaan etkä kastumaan\", kielsi lapsi, \"anna\ntänne, minä pitelen.\"\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi Magdaleena hymyillen, käänsi hihansa\nkyynärpään yläpuolelle ja tarttui kaivon tankoon.\n\nMutta Burgerl pidätti hänet. \"Pidä käsiäsi alla, niin minä pumppuan!\"\n\n\"Se olisi kyllä hyvä, mutta sinä et saa vaivautua minun tähteni.\"\n\n\"Sinä pidät alla, minä pumppuan\", toisti pieni tyttö otsaansa rypistäen\nja nipisti Magdaleenaa käsivarresta, niin että tämä kirkaisi ja irrotti\nnauraen kätensä tangosta. Burgerl pumppusi ja haastoi samalla: \"Kuule,\ntahdotko sinä heti tälle pihalle astuttuasi olla yhtä epärehellinen\nminua kohtaan kuin kaikki muutkin? Kaikki ne sanovat minulle vasten\nkasvoja, etten minä saa vaivautua, en ainakaan heidän tähtensä,\nvoidakseen sitten seljän takana selitellä, etten minä voi tehdä mitään\nja että minä olen liian ylpeä auttaakseni ketään. Tule, tässä saat\njälleen nyyttisi.\"\n\nMagdaleena kuivasi kätensä esiliinaan, nosti toisen jalkansa\nkaivonkannen kulmalle, pani nyytin polvelleen ja veti jälleen suoraksi\npuseron vasemman hihan. Burgerl tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja\nsanoi: \"Sinullapa on kauniit käsivarret, niin pyöreät, pehmeät ja niin\nkaunis-ihoiset, ei ruskeat eikä vitivalkeat.\" Hän veti ylös oman\nhihansa.\n\n\"Mutta niissä on jo pieni muisto sinusta\", sanoi Magdaleena nauraen ja\nosotti pientä mustelmaa.\n\n\"Joutavia\", sanoi Burgerl, \"tuon pienen mustelman vuoksi et toki liene\nvihoissasi.\" Hän painoi siihen huulensa. \"Tahtoisin sitä purra.\"\n\n\"Jätä se tekemättä, ole hyvä\", huudahti Magdaleena tempaisten pois\nkäsivartensa.\n\nBurgerl nauroi ja näytti valkeita hampaitaan sekä juoksi sitten\nisoisänsä luo. \"Mikä on tuon tytön nimi?\" kysyi hän.\n\n\"Leena.\"\n\n\"Tuleeko hän sinun taloosi?\"\n\n\"Tulee kaiketi. Mutta jos pyydät kauniisti, niin jätän hänet sinun\ntoveriksesi.\"\n\n\"Minä en pyydä koskaan.\"\n\n\"Sinä uhmapää! No, ei tarvitse pyytääkään; jos tahdot, jätän hänet\ntänne.\"\n\n\"Se on hyvä, isoisä\". Tyttö kääri lyhyet kätensä isoisän vyötäisille ja\nhuusi sitten: \"Leena, tule tänne, sanon sinulle uutisia!\" Sitten hän\njuoksi puolitiehen Magdaleenaa vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja\nsanoi: \"Tiedätkö, sinä jäät meille, minun toverikseni.\"\n\nHalden isäntä katsoi hymyillen vävyynsä. Tämän suuret silmät suurenivat\nvieläkin enemmän ja hän nyökkäsi ystävällisesti tervehtivälle\nMagdaleenalle.\n\n\"Minä tahdon olla sinun hyvänä toverinasi\", sanoi Magdaleena luullen\ntekevänsä hyvin, kun taivutti hiukan polviaan ja kumarsi päänsä\npuhutellessaan pienokaista.\n\nMutta Burgerl vastasi ärtyisästi: \"Seiso silloin suorana! Sinä et saa\ntehdä minua pienemmäksi kuin olen, etkä sinä\", lisäsi hän nauraen, \"ole\nlähestulkoonkaan niin suuri kuin minä olen pieni.\"\n\nHän tarttui Magdaleenan käsivarteen ja vei hänet puutarhaan. Ennenkun\nse oli läpi kuljettu ja siellä tehty Magdaleenalle tarkka selko\nkaikista puista ja pensaista, kasvilavoista, niihin kylvettävistä ja\nistutettavista vihanneksista, ravinto-, koriste- ja lääkekasveista ja\nhyväksi lopuksi tarkastettu erityinen Burgerlille aidattu alue,\nvierähti siihen hyvä kotva aikaa. Vaelluksen kestäessä Magdaleena\nhuomasi seuralaisensa jäsenissä omituista rauhattomuutta, tempova liike\nvavautteli hänen jalkojaan ja käsiään, ja hän katsahti tuon tuostakin\narasti Magdaleenaan nähdäkseen, huomasiko tämä sen.\n\nAurinko teki jo mailleenmenoa, kun Grasbodenin isäntä astui pihamaan\nyli ja huusi puutarhaan: \"Burgerl, isoisä lähtee kotiinsa!\"\n\nTytöt juoksivat käsikädessä puutarhasta.\n\nVanhus silitti kädellään Burgerlin kiharaa tukkaa ja hiveli sitten\nhänen poskiaan. \"Ole hyvä ja ahkera, niin rakas Jumala tekee sinut\njälleen terveeksi.\" Hän laski sitten kätensä Magdaleenan hartioille:\n\"Jumala suokoon siunauksen tänne tulollesi. Jos saat jotakin aikaan,\nemme unhota sitä.\"\n\nSen sanottuaan hän meni rattaiden luo. Burgerl seurasi häntä isänsä\nkanssa, joka ohi mennessään kuiskasi Magdaleenalle: \"Mutta varma on,\nettei sinulla täällä ole paljon iloa.\"\n\nMiehet pudistivat toistensa kättä, Hiesl käski hevosia, ja rattaat\nvierivät pois.\n\nKun iltasoitto oli kirkontornissa tauonnut, astui Grasbodenin isäntä\nkummankin tytön kanssa asuinrakennukseen. Eteisessä oli kaksi ovea\nauki. Toisen oven kautta loisti räiskyvä lieden valkea, toisesta kuului\nuseiden äänien surinaa. Edellinen ovi johti keittiöön, jossa kaksi\ntalon palvelustyttöä puuhasi, toinen vei palvelusväen huoneeseen, jossa\njoukko renkejä ja piikoja istui ja jutteli pitkän pöydän ympärillä\nodotellen iltaruokaa. Burgerl tarttui Magdaleenan käteen ja nousi hänen\nkanssaan portaita ylös. Isäntä meni palvelusväen huoneeseen, jossa hän\nkullekin päivän kuluessa osotetun ansion mukaan jakeli kehotuksia,\nhyväntahtoisia sanoja ja kysymyksiä. Hän odotti, kunnes täydet\nruokavadit oli pöytään kannettu, sitten hän luki ääneen rukouksen ja\npoistui molemmin puolin lausuttujen toivomusten \"syökää terveydeksenne\"\nja \"hyvää yötä!\" toistuessa.\n\nHän meni omaan huoneeseensa, joka oli toisessa kerroksessa. Paitsi\nuseita vanhanaikuisia huonekaluja, joiden joukossa oli kaksi\ntaiteellisilla leikkauksilla kaunistettua tammikaappia, oli siellä yhtä\nja toista uuttakin, jota ei tavallisesti näe talonpoikain huoneissa.\nErittäinkin näytti suuri leposohva vieraalta. Pyöreää pöytää, jonka\nluona Magdaleena ja Burgerl istuivat, peitti hieno, valkea liina.\n\nEmäntä vainaja ei ollut atrioinut palvelusväen kanssa, suurina\njuhlapäivinä vain hän teki poikkeuksen, istui saman pöydän luona ja\nosotti olevansa antelias emäntä. Silloin elettiin talossa uhkeasti.\nMuuten hän söi aluksi kahdenkesken miehensä kanssa. Kun pieni Burgerl\nsyntyi ja varttui, istuivat he kolme pöydän ääressä. Sellainen oli tapa\nvaimon kuolemaan asti, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Silloin\nisäntä asettui tyttärensä kanssa perheenpöydän yläpäähän, mutta kun\nvaikea sairaus pian tavotti Burgerlin, katsoi hänen isänsä olevansa\npakotettu siirtämään hänet pois palvelusväen näkyvistä, ja niin he\nalkoivat jälleen aterioida omassa huoneessaan.\n\nKun isäntä oli asettunut pöydän ääreen kahden tytön luo, kantoi vanha\npalvelijatar ruuan pöydälle.\n\n\"Seferl\", sanoi isäntä.\n\n\"Kuulen\", vastasi palvelijatar.\n\n\"Nyt olemme saaneet uuden tytön.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Hänen nimensä on Leena.\"\n\n\"Leena?\"\n\n\"Hän jää Burgerlin toveriksi.\"\n\n\"Ahah.\"\n\n\"Ajattelen, että hän nukkuu ensi yön vierashuoneessa.\"\n\n\"Sitten vasta nähdään.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Olen jo Traudelin käskenyt vuodetta tekemään\".\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Mutta katso, onko kaikki järjestyksessä.\"\n\n\"Kyllä\", lupasi mummo ja meni tiehensä yhtä kömpelösti kuin oli\ntullutkin.\n\n\"Mutta, isä, voihan hän jo heti nukkua minun huoneessani\", sanoi\nBurgerl ja viittasi Magdaleenaan. \"Sinä olet jo niin kauan ollut minun\nluonani, että voit jo suoda lepoa itsellesi ja jäädä tänne alas.\"\n\n\"Mutta ajattele, Burgerl, että se on ensimäinen yö\", muistutti isä.\n\nTyttö teki kärsimättömän liikkeen. \"Kerran hänen kuitenkin on tultava.\"\n\n\"Niin, niin, mutta ei näin valmistamatta; huomenna on jälleen päivä,\nsilloin voimme hänelle selittää.\"\n\n\"Ei\", keskeytti pienokainen kiivaasti.\n\n\"Ajattele, jos se kohtaa sinua taas\".\n\n\"En sitä pelkää\", sanoi Burgerl, mutta hänen ruumistaan kuitenkin\nvärisytti hiljaa. \"Anna hänen vain tulla minun kanssani.\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", myöntyi talonpoika ja nousi.\n\n\"Saako hän, isä?\" huudahti pienokainen ylös kavahtaen ja hivellen\nisänsä kättä.\n\n\"Mutta eikö olisi viisaampaa, Burgerl —?\"\n\n\"Ei!\" Hän polki jalkaa.\n\n\"Kernaasti minun puolestani, kernaasti minun puolestani\", sanoi\nGrasbodenin isäntä. Hän seisoi hetkisen neuvotonna. \"Ei, minun on vielä\nkerran ennen maata menoani käytävä katsomassa taloa. Hyvää yötä!\"\nOlkapäitään kohottaen ja päätään puistaen laskeutui hän leveitä\nportaita alempaan kerrokseen. Burgerl juoksi keveästi kapeaa ja jyrkkää\nporrasta ullakolle. Hän se siis asui siellä. \"Tule, Leena\", huusi hän.\n\nKun Leena aikoi seurata, tarttui vanha Seferl, joka korjasi ruokaa,\nhänen käsivarteensa. \"Jos sinä tietäisit\", kuiskasi vanhus, \"kynttilä\nja tulitikkuja on suuren lipaston päällä. Olet ottanut raskaan ristin\nkannettavaksesi. Hyvää yötä!\"\n\n\"Leena\", huudettiin ylhäältä.\n\nMagdaleena riensi portaita ylös ja molemmat tytöt menivät yhdessä\npieneen ullakkokamariin.\n\n\"Emmekö sytytä tulta?\" kysyi Magdaleena.\n\n\"Minkätähden?\" vastasi Burgerl. \"Täällä on kylliksi valoa, että\nkumpikin löydämme vuoteemme. Minun vuoteeni on tuossa, sinun\nvastakkaisella seinällä. Sinä et voi törmätä oven vieressä olevaan\nlipastoon etkä pesukaappiin, joka on ikkunain välissä. Ja jos et kaada\npientä pöytää ja paria tuolia, en tiedä, mitä muuta täällä voisit\nsärkeä, sillä muuta täällä ei ole.\"\n\nBurgerlin hilpeys rauhotti Magdaleenaa, jonka isoisän viittaukset, isän\nsanat ja vanhan palvelijan mielenpurkaus jo olivat huolettaneet, sitä\nenemmän, kun hänellä ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä oikeastaan\noli peljättävä.\n\nPaitse muutamien koirien haukuntaa, joka tuon tuostakin kajahteli\nkaukaa, kuitenkaan erityisesti häiritsemättä, ei kylästä kuulunut\nainoatakaan ääntä. Yön hiljaisuus oli levinnyt seudun yli.\nKaihomielisiä ajatuksia hiipi Magdaleenan mieleen, hän muisti kotia,\nkaikkia, jotka jäivät sinne ja lähtönsä syytä, — äkkiä hän vavahti\nkauhusta, vastaiselta seinältä kuului omituista jyskettä. Mikä\nrauhattomuus vaivaakaan lasta, kun sänky niin tärisee?\n\nMagdaleena nousi kiireesti ja meni lipaston luo etsimään tulitikkuja.\n\n\"Ei tulta\", huusi lapsi, \"ei tulta, Leena!\" Mutta hänen äänensä oli\nniin outo, että Magdaleena koetti sitä innokkaammin saada valoa. Kun se\nvihdoin onnistui ja Magdaleena lähestyi sänkyä, tallasi hän Burgerlin\npermannolle viskautuneelle peitteelle. Lapsi makasi vuoteella\nalastonna, ruumis valkeana kuin liitu, ja rajut säännöttömät\npuristukset tärisyttivät hänen jäseniänsä, silmät tuijottivat, suu oli\nvääntynyt.\n\nMagdaleena seisoi kauhistuneena ja painoi nyrkkiin puristetuilla\nkäsillään polveansa. Mutta hänen kauhunsa hävisi, kun pienokainen alkoi\nvalittaa.\n\n\"Voi, enkö sitä sanonut? Ei tulta! Nyt sinäkin pelkäät minua ja kammoat\nkuin kaikki muutkin lapset, kun tahdon niiden kanssa leikkiä, ja suuret\nihmiset, kun toivon, että olisivat minulle ystävällisiä. Sanovat\nminussa olevan tanssitaudin. Nyt näet, millaista se on. En voi hallita\nkäsiäni enkä jalkojani, en kohta kieltänikään. Kun koetan sitä päivällä\nkaikin tavoin vastustaa, tulee se yöllä sitä vaikeampana. Oi, Leena,\nminä en kuitenkaan ole tehnyt kellekään pahaa, en ole tehnyt pahaa\nihmisille, enkä pilkannut taivaan Jumalaa, miksi minun siis pitää\nkärsiä?\"\n\nMagdaleena kumartui kyyneleisin silmin hänen vuoteensa yli, ja kuuma\npisara putosi lapsen kalpeille poskille.\n\n\"Kaulaan\", soperteli tämä liikutettuna, \"kaulaan!\"\n\nMitähän hän tahtoo, ihmetteli Magdaleena, eihän hän tarkottane, että\nottaisin häntä kiinni kaulasta, jota hän alati kiertää ja kääntää? Hän\nymmärsi äkkiä, otti onnettoman pienet tempovat käsivarret ja kääri ne\noman kaulansa ympäri pitäen niitä sitten kiinni. \"Minä en pelkää\",\nsanoi hän sillävälin, \"minä en kammo sinua, Burgerl.\"\n\nLapsen suu vääntyi rumalla muodottomalla tavalla. Mutta hänen silmänsä\navaantuivat ja niistä lähtevä silmäys ilmaisi, että pienoinen tahtoi\nhymyillä.\n\nPitkä, tuskallinen hetki kului, pitkä, koska se oli niin tuskallinen,\nsitten laukesi kouristus, pienet käsivarret vaipuivat raukeina ja\nväsyneinä, lapsi makasi hiljaa ja vaipui uneen.\n\nMagdaleena nousi hiljaa, otti peitteen permannolta ja levitti sen\nlapsen yli.\n\n\"Oi sinua, pientä poloista!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät-aamun pilvetön taivas ja kirkas ilma ennustivat kaunista päivää.\nGrasbodenissa oli muutamia kylvettäviä peltoja. Palvelusväki teki\nlähtöä niille, ja isäntä itse annettuaan ensin työnjohtajille käskynsä,\nkatseli sitä pihamaalla.\n\nSilloin syntyi asuinrakennuksessa hälinää. Burgerl samosi portaita alas\nja juoksi puutarhan läpi.\n\nMagdaleena seurasi häntä nauraen. \"Katsopa, kuinka kovasti sinä juokset\npienillä säärilläsi.\"\n\nBurgerl tempasi puutarhan portin auki. \"Hyvää huomenta, isä! Hyvää\nhuomenta! Tuolla tulee Leena, hyvä Leena, kaunis Leenani. Eikö hän ole\nkaunis?\" kysäisi hän ikäänkuin ylpeillen siitä.\n\nIsäntä ja Leena nauroivat.\n\nMutta pienokainen tikosi: \"No mutta vastaa, isä!\" Ja kun talonpoika\nvastasi hymyillen: \"Kyllä sinä olet oikeassa\", Magdaleena punastui.\n\n\"Tänään me menemme niityille, että sinä saat nähdä täällä kaikki\",\nsanoi Burgerl. Sitten hän hiipi aivan Magdaleenan luo ja lisäsi\nkuiskaten: \"Mutta minä yksin vien sinut sinne, missä muut eivät näe\nmeitä, sillä minä tahdon pitää sinut yksin.\"\n\nIsä katsoi Magdaleenaan kirkkain, ystävällisin silmin. \"Hän on oikea\nkultalapsi — vai kuinka?\"\n\n\"Minä noudan ensin puutarhahattuni\", huusi Burgerl. \"Tahdotko sinäkin,\nLeena? Antaisin sinulle mielelläni äitivainajan hatun. Saanko antaa,\nisä?\"\n\nTalonpoika nyökkäsi.\n\nTyttö juoksi puutarhan läpi asuinrakennukseen.\n\nHe seisoivat nyt kahden vastakkain.\n\nHetken kuluttua lausui isäntä katsoen syrjään: \"Sinä nukuit huonosti?\"\n\n\"En ainakaan paljoa.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\n\"Mutta minkä nukuin, nukuin hyvin.\"\n\nIsäntä katsahti häneen kysyvästi, laski sitten jälleen katseensa maahan\nja äänsi hiljaa: \"Hän on kovin rauhaton.\"\n\n\"Ymmärrän, isäntä\", sanoi Magdaleena, \"että sinun on vaikea puhua\nlapsesi onnettomuudesta; ymmärrän senkin, että nyt tahtoisit tietää,\nmitä minä ajattelen. Olkaamme siis suoria. Ensi säikähdyksessäni eilen\nen voinut ajatella muuta kuin pois rientämistä, mutta kun hän valitti\nhätäänsä ja kääri pienet kätensä kaulani ympärille, en iki päivinä\nolisi voinut jättää häntä. Minä olen lapsesi luona niin kauan kuin\ntahdot.\"\n\n\"Siinä teet erinomaisen hyvin.\"\n\nHän ei sanonut muuta. Magdaleena katsoi kuitenkin kummastuen häneen.\nKuuli, että sanat tulivat voimakkaan miehen sydämen syvyydestä.\n\nHän näki lapsensa tulevan puutarhassa ja nosti kättään ikäänkuin\nhuomauttaakseen siitä Magdaleenalle. Hän astui sitten askeleen taakse\nja sanoi: \"Minulla on vasta tilaisuus puhua sinulle yhtä ja toista.\"\n\nBurgerl juoksi paikalle olkihattu kiharaisilla kutreilla ja toinen\nkädessä heiluen, ja Magdaleenan täytyi myöntyä siihen, että tyttö\nsovitti sen hänen päähänsä. \"Tämä litistynyt olkihattu päässäkin näytät\nsinä kauniilta\", nauroi Burgerl. \"Ja minä luulin saavani sinut hassun\nnäköiseksi. Tule nyt, tule mukaan!\"\n\nHän tarttui Magdaleenan käteen ja vei hänet takaportin kautta sille\ntielle, jota palvelusväki oli aikaisemmin kulkenut päivänpaisteisille\nniityille ja vainioille.\n\nHe astuivat kapeita polkuja huojuvien heiniköiden sivua sekä niiden\npoikkikin ristiin rastiin, \"sillä huono heinänkasvu ei varovaisuudesta\nparane\", arveli Burgerl, \"eikä vahva heinä säikähdä muutaman jalan\njälkeä\". Magdaleena huomasi, että pieni tyttö näennäisestä sinne tänne\nkulkemisesta huolimatta pyrki määrättyyn suuntaan.\n\nKaksi pitkää varjoa riensi tyttöjen edellä. Magdaleena osotti niitä.\n\"Kun nuo kaksi mustaa haamua kutistuvat pieniksi, polttaa aurinko\nsangen kovasti. Eikö kuumassa ulkoilmassa liikkuminen vahingoita\nsinua?\"\n\n\"En minä vähästä kuumuudesta välitä\", sanoi Burgerl, \"vaikken olekaan\nmaurilainen, jotka, niinkuin opettaja on sanonut, paleltuisivat\ntäällä.\"\n\n\"Ohoh, vai puhuu opettajasi sellaista?\"\n\n\"Niin, mutta mistä tuo vanhus maurilaiset tuntisi? Ei täällä ole niitä\nmuita kuin se yksi, joka kauppiaan ilmotuskilvessä myö sikareja ja\npaperosseja. Hän on sen oppinut kirjoistaan niinkuin kaiken muunkin,\njota meidän sitten pitää lukea ja kirjottaa. Jos antaisimme hänen\nkirjansa meidän ensimäiselle rengillemme Heinerille, joka lukee yhtä\npian kuin puhuukin, hän voisi helposti pitää koulua tuon ukon sijasta.\"\n\n\"Minusta tuntuu että sinä olet ynseä opettajallesi\", sanoi Magdaleena\nnauraen. \"Sanopa, onko teillä tänään koulua? Kenties oletkin\nkoulutuntisi kulkusalla ja minä autan sinua.\"\n\n\"Kyllä hän pitää koulunsa, mutta minä en sairaaksi tultuani ole käynyt\nsiellä. Ukko itse on sanonut isälle, että minä joko nauratin niitä\nnuoria höperöitä tahi säikytin niitä. Sen jälkeen hän on tullut\nmeille illalla koulutyönsä päätyttyä ja opettanut minulle erikseen\nsaman minkä koulussakin. Sunnuntai-illoin käyn minä kirkossa\nuskonnonopetustunneilla; siitä ei ole minua vielä estetty.\"\n\nHe kulkivat kotvan aikaa äänetönnä toistensa rinnalla. Äkkiä Burgerl\nhuusi iloisesti: \"Nyt me olemme täällä. Tule, Leena!\" Hän juoksi\neräälle kummulle, jolla seisoi kyhmyinen tammi. Sen latva oli\ntaittunut, muta sitä leveämmälle oli se levittänyt oksiaan.\n\n\"Etkö täällä saa tarpeeksi varjoa?\" kysyi Burgerl osottaen puuta. \"Ja\nkatsopa ympärillesi, niin näet koko Grasbodenin eteesi leviävän.\" Hän\nojensi molemmat kätensä ja pyörähti ympäri. \"Eikös isällä ole liian\npaljon viljelyksiä? Katsopa, pitkin koko kylän pituutta ja sen\ntakanakin molemmin puolin, niin kauas kuin pensas-aita tien tällä ja\ntuolla puolen ulottuu maantietä pitkin, ja sitten koko alue tänne\nsivulle tuohon kaukaiseen kulmaan asti, jossa näet pienten olentojen\nliikkuvan — ne on meidän työväkeä — edelleen aina tuonne hongikkoon\nasti.\"\n\n\"Se ei ainakaan enään ole teidän?\"\n\n\"On se. Siellä on maantie, jota isä pitää omalla maallaan kunnossa.\"\n\n\"Siellä metsässä on varmaan hyvin kaunista.\"\n\nBurgerl käänsi arasti katseensa. \"Minä en mene koskaan sinne\", sanoi\nhän hiljaa. Hän istahti ruohopenkereelle puun juurella. \"Olet nyt\nnähnyt tarpeeksi, tule, istu luokseni varjoon ja kerro jotakin.\"\nMagdaleena istui hänen viereensä, ja Burgerl alkoi häneltä kysellä,\nmistä hän oli, minkälaista oli Langendorfissa ja hänen vanhempiensa\nkodissa, hän kyseli hänen vanhempiaan, veljiään ja sisariaan sekä sanoi\nlopuksi:\n\n\"Onko sinulla siellä sulhanenkin?\"\n\nMagdaleena vavahti ja hänen poskensa lensivät purpuranpunaisiksi. Hän\nheitti Burgerliin vihaisen silmäyksen ja vastasi: \"Ei.\" Ääni oli kova\nja tyly.\n\n\"Leena\", huudahti Burgerl, \"älä suutu! Minä ajattelin sitä sentähden,\nkun sinä olet niin rakastettava ... mutta se oli kuitenkin tyhmästi,\nsillä jos ketä rakastaa, ei silloin pakene niin kauvaksi kuin sinä.\"\n\nMagdaleena huomasi tehneensä väärin lapsen kysymyksestä pahastuessaan.\n\"Burgerl\", sanoi hän puristaen hellästi pieniä käsiä, jotka tyttö piti\nyhteen puristettuna polvellaan, \"älä kysy sellaista. Mitä sinä siitä\ntiedät? Ja sitä parempi, kuta kauemmin siitä on tietämättä, kuta\nvähemmän sitä tulee kokemaan. Jos tietää paljon voi helposti saada\nsydämen tuskia.\"\n\nNiin hän istui oikea käsi lapsen käsien päällä, vasemmalla hän nyppi\nmaasta ruohon toisensa jälkeen. Jonkun ajan kuluttua Burgerl sanoi:\n\"Lähtekäämme nyt, Leena. On aika mennä kotiin.\"\n\nHe nousivat ja lähtivät. Burgerl poikkesi samalle tielle, jota he\nolivat tulleetkin. Magdaleena oli kummulta huomannut että taloon\npääsisi paljoa pikemmin, jos kulkisi sitä maantietä, joka vei\nhongikosta ruohokenttien halki kylään. Lapsi oli tehnyt pitkän\nkierroksen. Kun he siis hetkisen kuluttua olivat tulleet lähelle\nmaantietä, tahtoi Magdaleena mennä sinne.\n\n\"Miksi emme kulje maantietä?\" sanoi hän. \"Se on paljoa suorempi.\"\n\nBurgerl käänsi pois päänsä ja teki käsillään torjuvan liikkeen. \"Minä\nen mene sille\", huusi hän.\n\n\"Mikä sinua siinä pelottaa?\" kysyi Magdaleena. Hän huomasi sitten\njonkun matkan päässä aivan tien vieressä matalan muurin, jonka takaa\nhautakiviä ja ristejä kohosi. \"Eihän vain hautausmaa?\"\n\nBurgerl nyökkäsi.\n\n\"Kaikkia lapsellisuuksia, ethän toki peljänne vainajia? Ole rohkea,\ntule! Eikö äitisikin lepää siellä?\"\n\n\"Hän juuri, hän juuri!\" huusi Burgerl samalla kun hänen kätensä ja\njalkansa alkoivat väristä.\n\n\"Hyvä Jumala, Burgerl!\" Magdaleena riensi takaisin hänen luokseen.\n\n\"Niin, hyvä Leena\", änkytti lapsi, \"kukapa tietää kuinka asia on. Onko\nsinun vieressäsi kuollut ruumis maannut?\"\n\n\"Ei, Burgerl.\"\n\n\"Ja ennen ruumiina olemista täytyy kuolla; oletko nähnyt kenenkään\nkuolevan?\"\n\n\"En, Burgerl.\"\n\n\"Katso, Leena, sinä et siis tiedä, kuinka kauheaa se on, etkä sinä\nymmärrä mikä tuska minut valtaa, kun minuakin tahdotaan tuonne.\"\n\n\"Kuka tahtoo? Miksi sellaisia kuvittelet?\"\n\n\"Voi, minä olen kuullut usein sitä kuiskailtavan sekä ääneen\npuhuttavan, ja kenties isäkin ajattelee, että olisi parasta, jos Jumala\nkorjaisi minut pois. Mutta minä en tahdo — en —.\"\n\n\"Tule pois! Menkäämme\", sanoi Magdaleena, joka oli tähän saakka\nvapisevaa lasta pystyssä pidellyt.\n\nBurgerl katsoi häneen avuttoman näköisenä. \"Minä en voi astua, Leena.\"\n\nMagdaleena nosti hänet silloin syliinsä. Pää olkaan nojattuna, kädet\nriippuen kaulan ympäri pitkin selkää kantoi hän lasta kiiruusti kapeaa\npolkua pitkin.\n\n\"Oi, kuinka minä sinua vaivaan!\" valitti lapsi.\n\n\"Sano mieluummin, että minun olisi pitänyt olla viisaampi. Minä seisoin\nja käännyin sinne tänne samalla paikalla ja puhelin puita heiniä enkä\nottanut vaaria sinusta; se ei kelpaa, olen ollut tyhmä!\"\n\nMagdaleena soimasi näin itseänsä kappaleen matkaa, kunnes Burgerl\nkuiskasi hänen korvaansa: \"Älä soimaa niin itseäsi, älä soimaa, — jää\nvain minun luokseni.\"\n\n\"Me jäämme toistemme luo, Burgerl.\"\n\nPäivällisen aikoina ei kartanolla ollut ketään. Magdaleena pääsi\nhuomaamatta ullakkokamariin. Hän laski siellä ensin lapsen\nkäsivarsiltaan vuoteelle, sitten seisoi kotvan aikaa kiivaasti\nhengittäen ja painaen molemmin käsin jyskyttävää sydäntään. Vihdoin hän\notti tuolin, istuutui ja puristi pienen potilaan käden omaan käteensä.\n\n\"Tätä ei tapahdu koskaan enään\", hän sanoi.\n\nIllemmalla kuului askelia portailta ja eräs pitkä laiha mies, jonka\nrinta oli sisäänpainunut, saapui huoneeseen. Poskiluut ulkonivat hyvin\ntuntuvasti hänen kuihtuneista kasvoistaan, silmälasit oli nenällä, ja\nharvaa, valkeata tukkaa peitti vaatemyssy, joka oli aijottu myöskin\nkylmää vuodenaikaa varten. Sen päälle oli ommeltu ja ylös kiinnitetty\nkäden levyinen vaatekappale, jonka saattoi irrottaa ja vetää alas,\njolloin se verhosi päätä kypärän tavoin.\n\n\"Kas, taasen sängyssä? Hm, hm\", mutisi vanhus rykäisten.\n\n\"Niin, tänä päivänä teillä ei ole täällä työtä, jos olette\nkoulumestari.\"\n\n\"Olen kyllä; ja te kai olette se uusi? Jahah.\" Hän tarttui jälleen oven\nripaan. \"Hm, hm, mutta kun aina sattuu näin, kun ei eilen tehty mitään,\ntänään ei tehdä mitään eikä huomenna mitään ... hm, hm ... ei hän\nkoskaan pääse toisten tasalle ... hm ... ja jos hän jää jäljelle, pitää\nisä sitä minun vikanani ... hm, hm ... ja palkkani saan almuna, niin\ntotta kuin yksi muna on toisensa näköinen. Hm!\"\n\nHän meni ja sulki nuristen oven.\n\nKoulumestarin mentyä tuli isäntä katsomaan ja sitten vanha Seferl\nkantaen iltaruokaa. Vihdoin oli pienessä huoneessa jälleen hiljaista ja\npimeäkin saapui vähitellen.\n\n\"Burgerl\", sanoi Magdaleena, \"eihän sinua häiritse, jos minä sytytän\ntulen? Ja lainaathan sinä minulle kirjotustarpeitasi sekä lahjotat\narkin paperia?\"\n\n\"Ei valo tee minulle pahaa\", vastasi Burgerl, \"kirjotusneuvojani saat\nkäyttää, ja ota paperia niin paljon kuin tahdot.\"\n\n\"Minun täytyy kirjottaa kotiin, että omaiseni tietävät, mihin olen\njoutunut. Isä luulee aivan varmaan, että olen Wienissä; hän kummastuu\nsaadessaan kirjeen aivan oudosta paikasta.\"\n\nKun Magdaleena oli järjestänyt kaikki kirjotustarpeet eteensä, hän\nistahti lekottavan kynttilän ääreen ja mietti. Nyt oli hänen\nkirjotettava ensimäinen itsenäinen kirje elämässään. Koulussa oli kyllä\näidinkielen harjotuksissa kokoonpantu \"kirjeitä\", mutta silloin oli\nhänellä aina ollut kirja tahi opettaja apuna.\n\nNyt hänen piti omin päin päästä selville, mitä hän kirjottaa — siinä\noli \"aine\" — kuinka hän sen oikein esittää — siinä oli \"kirjotustapa\"\n— kuinka joka sana tavataan — se oli \"ainekirjotusta\" — ja minkä\nmuotoiseksi kukin kirjain on tehtävä — \"kaunokirjotusta\". Niin,\nhyvähän on että on oppinut jotakin, mutta eipä olisi uskonut, että\nyhden kirjeen laatimisessa on niin monta mutkaa.\n\nHän nojautui pöytään, mutisti huulet yhteen ja puristi sormet tiukasti\nkynän ympäri. Aluksi ei hän välittänyt pienistä perhosista ja\nitikoista, jotka kynttilässä kärvennyttyään putosivat paperille, mutta\nkun yksi sellainen onneton elukka ensin kasteli itsensä kirjotuksen\nmusteessa ja veti sitten märillä siivillään pitkiä teitä paperiarkille,\npuhalsi hän suuttuneena pois kaikki hyönteiset.\n\nEnsimäinen sivu oli jo täyteen kirjotettu. Hän istui siinä maltittomana\nuusi lause valmiina ajatuksissa ja kynä varalla ensimäistä sanaa\npiirtääkseen.\n\nMutta kirjotus ei tahtonut kuivua; varjoviivat olivat tulleet niin\ntanakoita. Hän otti paperin ja kuljetti sitä varovaisesti edestakaisin\nkynttilän liekin päällä, kunnes joka kirjain kuivui. Sitten hän\nkirjotti edelleen. Kun toinen sivu täyttyi, oli kirjekin lopussa.\nHelpotuksesta huoaisten hän piirsi nimensä alle. Nyt oli se vain kokoon\ntaitettava ja osote kirjotettava.\n\nHän liikutti taasen kirjettä liekin yläpuolella ja katsahti samalla\nikkunasta ulos. Yöllisellä taivaalla kimmelsi kirkas ystävällisesti\nvilkuttava tähtönen.\n\nArmas tähtönen, loistathan sinä myöskin kotia kohden, vilkutat siellä\nkartanon kohdalla ja katsot kuvaasi myllyjoessa...\n\n\"Herra Jeesus!\"\n\nPaperi oli ollut niin kärsivällinen kuin mahdollista, se oli antanut\npaahtaa itsensä ruskeaksi, mutta nyt se leimahti tuleen ja paloi\nkirkkaalla liekillä.\n\nMagdaleena tuijotti kauhistuksissaan kirjettänsä, hänellä tuskin oli\nvoimaa puhaista liekkiä sammuksiin. Hänen vaivansa olivat menneet\nturhaan! Harmin kyyneleet silmissä hän tarttui uudestaan kynään, sillä\nhän ei tahtonut jättää kirjettä kirjottamatta; nyt hänellä oli siihen\naikaa, kuka tietää tokko huomenna onkaan. Ah, niin hyvää kirjettä kuin\nensimäisellä kerralla hän ei enää koskaan saa syntymään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKului päiviä ja vieri viikkoja. Kun Burgerl oli nyt aina sellaisen\nvanhemman ja etevämmän toverin seurassa, johon hän päivä päivältä yhä\nsuuremmalla mielenhartaudella kiintyi, ja kun hän tiesi, että tämä\ntoveri pitää hänestä hyvää huolta, hän rauhottui aivan huomattavasti,\ntaudinkouristukset harvenivat ja lieventyivät. Siitä syystä Burgerl\nriippui Magdaleenassa kuin takkiainen, niin että tälle ei jäänyt juuri\nollenkaan aikaa itseänsä varten. Mutta tämä olikin Magdaleenalle\nparhaaksi. Hänellä oli täysi työ pitäessään huolta lapsesta ja\nkoettaessaan perehtyä ja mukaantua uusiin oloihin. Nykyisyys vaati\nkaiken hänen huomionsa, niin ettei hänellä ollut aikaa ajatella\ntulevaisuutta eikä muistella menneisyyttä, vaikkei hän voinutkaan sitä\nkokonaan unhottaa. Hänen täytyi työntää entisyys sydämensä sisimpiin\nsopukkoihin, ja vaikka se usein yön unelmissa ja päivän hiljaisemmilla\nhetkillä tekikin kipeitä muistutuksiaan, täytyi himmeiden unikuvien\nkuitenkin väistyä päivän täyteläisien värien tieltä ja haaveellisten\nmuistojen jäädä elävän todellisuuden varjoon.\n\nMagdaleena sai käyttää itseänsä varten ainoastaan ne hetket, jolloin\nkoulumestari opetti Burgerlia, mutta niiden luku olikin viime aikoina\nlisääntynyt. Vanhus oli jo kauan valittanut, että tyttö oli\ntarkkaamaton ja vaikea hallita, mutta hän oli avuttomuudessaan\nturvautunut ainoastaan talon renkeihin ja piikoihin tahi kylän\nrahvaaseen, jotka eivät enempää voineet kuin tahtoneetkaan häntä\nauttaa, käyttivät vain hänen lausuntojaan tervetulleina juorujen\naiheina panetellakseen rikasta talonpoikaa. Jotkut syyttivät häntä\nhuolimattomuudesta lastaan kohtaan, toiset pitivät Jumalan\nrangaistuksena, että tyttö oli sellainen kuvatus ja luultavasti siksi\njäisikin. Mistä syystä Grasbodenin isännän täytyi tällainen rangaistus\nkärsiä, sitä asiaa kukaan ei ottanut selvittääkseen. Vihdoin opettaja\nsai sen ajatuksen, johon toinen ihminen olisi ensiksi tarttunut, hän\npäätti haastaa laiminlyövän oppilaan isälle. Mutta tälle levottomalle\nukkopahalle ei suinkaan ollut helppo tehtävä kääntyä paikkakunnan\nhuomatuimpaan henkilöön ja sanoa hänelle: sinun lapsesi on\ntaitamattomampi pahanpäiväisintä torpparin vunukkaakin, joka retustelee\npaljain jaloin kylänraitilla ja tulee sieltä kouluun.\n\n\"Älä pahastu, isäntä\", sanoi hän eräänä päivänä, \"mutta minä en voi\nenää myöntää sinun tyttärellesi lupapäiviä; hm, hm ... se olisi\nomaatuntoani vastaan, sillä hän on jäljellä kaikista muista ... hm,\nhm ... ja jos hän saisi huonot arvosanat, olisi se minulle kuuna\npäivänä kuulumaton häpeä ... hm, hm ... niin, sinä maksat minulle\npalkan säännöllisesti ja rehdisti, mutta näyttää kuin minä en voisi\nsitä ollenkaan korvata ... hm, hm. Sentähden minä pyydän, että hän\nsaisi nauttia minun opetustani myöskin torstaisin ja sunnuntaisin ...\nhm, hm. Min£ en pane vaivojani vaakaan, eikä sinun tarvitse maksaa\nentistä enempää.\"\n\n\"En minä, hyvä koulumestari\", vastasi Grasbodenin isäntä, \"osaisi\najatellakaan, että se on sinun syysi, jos et tuota lepakkoa saa\noppimaan juuri mitään. Minä tiedän, ettei hänellä ole huono pää, mutta\nminä tiedän myöskin, ettei hän voi istua paikoillaan. Ankara ei saa\nhänelle olla. Kiittäisin Jumalaa, jos hän toisten tavalla kestäisi\npienen vitsakylvyn, mutta tiedäthän sinä, kuinka se on! Puhuaksemme\nasiasta, en voi jättää ilmaiseksi sitäkään, mitä teet enemmän kuin on\nmäärä; siitä kyllä sovimme. Kysyn nyt vain sinulta, luuletko että saat\nhäntä kehittymään?\"\n\nKoulumestari vakuutti, että hän varmasti uskoo sen, ja se\ntyydytti Grasbodenin isäntää. Burgerlin kasvot ilmaisivat kyllä\ntyytymättömyyttä, kun hän sen jälkeen kuuli vanhuksen torstaisinkin\nkömpivän kahdesti portaita ylös ja kun tämä kohta sunnuntai-iltanakin\nasettui opetuspöydän taakse. Mutta koulumestarin täytyi toki sunnuntain\naamupuolet jättää vapaa-ajoiksi, koska hän itse soitteli silloin urkuja\nkirkossa tahi, juhlamessun aikana, veteli viulua, jolloin toiset\nrummuttivat ja pärisyttivät kuin riivatut.\n\nNeljä viikkoa oli Magdaleena jo viettänyt Grasbodenissa. Oli jälleen\npyhäpäivä, kaikkialla vallitsi sunnuntairauha. Se osa palvelusväkeä,\njolla oli vapaa iltapäivä, oli jo heti päivällisen jälkeen lähtenyt\ntalosta; toiset, joilla ei sitä etua ollut, oleksivat mikä missäkin,\nviettivät aikaa yksinäisyydessä tahi lyöttäytyivät yhteen.\nPalvelustytöt kertoivat toisilleen salaisuuksiansa, puhuivat itsestään\nkaikkea hyvää, muista pelkkää pahaa, erittäinkin pojan pakanoista,\njoilla ei myöskään noista tyttö hylyistä ollut sen parempaa sanomista.\nLaiskaluontoiset vetelehtivät toimettomina, toiset löysivät hyödyllistä\ntehtävää ja askarsivat siinä. Muutamat palvelustytöt korjailivat\nkuluneita vaatteitaan, eräät paikkasivat mielitiettynsä pukua, jota\npalkitakseen nämä, jos nimittäin kykenivät suutarintyöhön, tekivät\nrakastettunsa jalalle sen palveluksen, minkä he itse olivat saaneet\nkäsivarrelleen tahi seljalleen. Muuten ilahdutti heitä kaikkia se\nlohdullinen ajatus, että heille, jotka tänä päivänä olivat kotona,\nvapaapäivä saapuisi viikkokauden kuluttua, ja he nauttivat jo\nedeltäpäin silloin tarjolla olevista rattoisista hetkistä.\n\nKun koulumestari saapui Burgerlin huoneeseen, otti Magdaleena neulan ja\nlaskeutui portaista mennäkseen puutarhaan. Eteiseen saavuttuansa hän\nnäki isännän nojaavan oven pihtipieleen.\n\nMinkälaisissa väleissä Magdaleena oli Grasbodenin isäntään, sitä ei\ntyttö itsekään tietänyt. Ensimäisellä viikolla oli vanha Seferl, jota\nlonkkasärky vaivasi, pyytänyt häntä kantamaan vesisaavia keittiöön.\nSaavi oli suuri ja raskas. Lähellä oleva isäntä kiirehti luo ja tarjosi\napuaan, mutta Magdaleena ei tahtonut koko maailmalle osottaa olevansa\nheikompi vanhaa Seferliä, jonka täytyi usein laahata näin raskasta\nkuormaa. Siksi hän oli nauraen sanonut: \"Mitä ajatteletkaan, isäntä?\nEthän tahtone auttaa minua tämän vesitilkan kantamisessa? Ethän sinä\nauta vanhaa Seferliäkään.\" Isäntä punastui ja nauroi, mutta sitten hän\nmuuttui vakavaksi ja sanoi: \"Eihän tämä työ ole sinun tehtävääsi.\" Niin\nsanoen isäntä käänsi hänelle selkänsä eikä sen koommin tarjonnut\napuansa, vaikka tilaisuuttakin olisi ollut. Hän puheli vähän\nMagdaleenan kanssa, mutta sanoi sanottavansa aina samalla ystävyydellä,\njolla hän puhutteli muitakin. Ainoastaanko Burgerlin vuoksi hän salli\nneidon olla talossaan, eikö tällä ollut hänestä mitään muuta arvoa?\nToisenlainen oli isäntärenki Heiner, jota Burgerl oli ylistänyt.\nEnsimäisestä päivästä alkaen ja aina sen jälkeen hän koetti alinomaa\ntarjota ystävyydenosotuksiansa Magdaleenalle, joka siitä syystä karttoi\nhäntä mitä suurimmalla huolella.\n\nMagdaleena ei siis tietänyt, mitä isäntä hänestä oikeastaan ajatteli,\nja nyt tämä seisoi siinä oven pihtipieltä vasten. Kun talonpoika kuuli\nMagdaleenan tulevan, kääntyi hän ympäri.\n\nNeitonen katsoi epäkohteliaisuudeksi, jos astuisi äänetönnä sivutse,\nsiksi hän viittasi portaita myöten ylös ja sanoi: \"Siellä on\nkoulumestari.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi isäntä, \"ja siksi odotan sinua tässä.\"\n\n\"Minuako?\" kysyi Magdaleena kummastellen.\n\n\"Tule, minä puhun sinulle Burgerlista.\" Hän astui edellä.\n\nHeiner seisoi puutarhaportin luona ja katsoi aidan yli. Vaikka hänellä\noli vapaa ilta, hän oli kuitenkin pysynyt kotosalla ja kierrellyt\ntaloa. Kun hän nyt näki isännän ja Magdaleenan katoavan puiden taakse,\nmutisi hän kiroussanoja ja toivotti ensinmainitulle jos joitakin\ntapaturmia. Sitten hän kääntyi pois kiukuissaan.\n\nKaivolta kuului helakkaa naurua. Puolihöperö karjapiika Traudel istui\nkaivonkannella ja oli nähnyt kaikki; hän nauroi ja osotti puutarhaan.\n\nHeiner kohotti suutuksissaan kättään, mutta malttoi mielensä, tyytyi\nainoastaan sylkäisemään häntä kohden, astui sitten hitain askelin\npihamaan yli ja portista ulos.\n\nKeskellä puutarhaa oli lehtimaja ja siinä pöytä ja pari rahia tuuheiden\nlehtiköynnöksien verhossa. Grasbodenin isäntä istahti toiselle,\nMagdaleena toiselle rahille.\n\n\"Ei tarvitse hukata aikaa minun tähteni\", sanoi isäntä osottaen\nMagdaleenan ompelukseen, \"sitä en pyydä, sellaista työtä tehdessä voi\nvallan hyvin kuunnella. Sinä olet ahkera! Se on oikein. Sanon sinulle,\nettä koska olet pitänyt niin hellää huolta pienestä tytöstäni ja ollut\nhänelle hyvä toveri, niin on oikeus ja kohtuus, että saat tietää sen,\nminkä kaikki paikkakuntalaiset tietävät, nimittäin, kuinka tuo orpo\nraukka sai vaikean tautinsa. Ihmiset sen usein unhottavat selittäessään\nhänen itsepäisyyttään pahoin päin ja moittiessaan häntä. En puhu siitä\nmielelläni, mutta sinä olet sekä lapseltani että minulta ansainnut\nsellaisen luottamuksen, ettei sinun tarvitse kuulla sitä muilta, ja\nminulta sen kuulet aivan totena ilman valheellisia lisäyksiä.\n\n\"Burgerl on ollut heikko syntymästään saakka, mutta hän oli kuitenkin\nterve, kunnes viisi vuotta sitten tapahtui muutos. Hänen äitinsä oli\nsiihen aikaan sairas, sairaampi kuin me, hänen läheisimpänsä,\nhuomasimme ja hän itse tunsi. Hän ei pysynyt vuoteessa, mutta väsyi\npienimmästäkin ponnistuksista ja istui usein päivät pääksytysten\nliikkumatonna suuressa nojatuolissa. Sinä vuotena oli kovin sateinen\nkesä ja niin ilkeä sää, että se saattoi tehdä vahvimmankin sairaaksi.\nMutta äkkiä tapahtui ilman muutos, tuli kaksi selkeää päivää, aurinko\nloisti kirkkaasti ja lämpimästi. Vaimoni sai aamulla halun matkustaa\nvanhempiensa luo Hinterwaldeniin ja ottaa pienen Burgerlin mukaansa.\nHän pyysi minun valjastuttamaan hevosen ja minä tein sen mielelläni,\nsillä luulin matkan virkistävän häntä. Nostaessani hänet rattaille ja\nasettaessani pienen Burgerlin hänen rinnalleen ei minulla ollut\npienintäkään onnettomuuden aavistusta.\n\n\"He saapuivat Hinterwaldeniin minkäänlaisitta vastuksitta. Vaimoni\niloitsi saadessaan taas tavata vanhempansa ja nämä iloitsivat\ntyttärensä ja tyttärensätyttären vierailusta ja pitivät heitä luonaan,\nkunnes päivä teki laskuaan. Mutta kun he paluumatkalla hongikon läpi\najaessaan saapuivat sille paikalle, josta tie laskeutuu tasangolle,\ntuli vaimoni äkkiä niin kipeäksi, että hänen täytyi huutaa ajajaa\nseisauttamaan, hän ei mitenkään sietänyt rattaiden tärinää. Ajajan\ntäytyi laskeutua pois rattailta ja nostaa hänet ruohikolle tien\nviereen. Pieni Burgerl huusi ja itki eikä tahtonut erota äidistään.\nAjajalla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta jälleen rattaille ja ajaa\nkotiin minkä suinkin ennätti tuodakseen minulle sanan, kävipä hevosille\nkuinka kävi.\n\n\"Sillä välin sairas vaimoni makasi metsässä autiolla ja synkällä\npaikalla, jonka ohi ei päiväkausiin aja ketään muita kuin meikäläisiä\nja jossa puidenkerääjätkin ani harvoin liikkuvat. Illan synkistyessä\ntäytyi yksinäisyyden tuntua siellä kauhistuttavalta. Sairas sai äkkiä\nkuolonkamppailun ja peljästyneen lapsen täytyi olla sen todistajana.\nHän näki äitinsä vavahtelevan kouristuksissa eikä kaikella tuskaisella\nhuudollaan ja itkullaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi. Hän\nhuomasi ettei äiti kuule eikä tunne häntä.\"\n\nKertoja puristi kädellä otsaansa ja jatkoi:\n\n\"Ennenkuin ehdimme panna kuntoon paarit, lähettää noutamaan välskäriä,\nvaljastaa toiset hevoset ja jäljestä rientävän ihmisjoukon saattamana\najaa hongikkoon, oli lapsi jo ennättänyt kotvan olla äitinsä kylmenneen\nruumiin ääressä, ja siitä yöstä hänen vaivansa alkoi. Me löysimme ja\nveimme hänet kotiin siinä säälittävässä tilassa, joka ei sitten ole\nhäntä jättänyt eikä näytä jättävänkään.\"\n\nMagdaleena oli antanut molempien käsiensä ja ompeluksen vaipua ja\nkatsoi kertojaan. \"Tämä on kauheaa\", sanoi hän hiljaa, \"tämä on\nkauheaa!\"\n\n\"On, hyvä Leena. Kun tämä kaksinkertainen onnettomuus kohtasi minua,\nluulin sen alle nääntyväni. Sanotaan, että niinkuin helposti ansaittu\nonni tekee ihmisen korskaksi ja ansaitsematon ylimieliseksi, niin\nansaittu onnettomuus herättää hänessä katumusta ja ansaitsematon uhmaa.\nEn tiedä, kuinka lienee, riippuu kai siitä minkälainen onni tai\nonnettomuus on ja minkäluontoinen ihminen jota ne kohtaavat. Minä en\nole koskaan nurissut. Mitä se auttaisikaan? Jos Jumalamme osottautuisi\nmeille vain laupiaana isänä, ei syntisimmänkään tarvitsisi peljätä\nrankaisua, ja jos hän sitä vastoin tarttuisi ruoskaan ja rankaisisi ei\nainoastaan pahat työt, vaan myöskin pahat puheet ja ajatukset, ei\nkukaan maailmassa voisi hänen iskuaan karttaa. En voi uskoa että Jumala\nolisi lähettänyt minulle kovan onneni. Se oli onnettomuudentapaus,\neikä silloin voi tehdä muuta kuin koota se rahtu ymmärrystä, mikä\nmeillä on, ja kestää ja kärsiä, ja minä olenkin kestänyt ja kärsinyt\näärimäisyyteen asti. Näiden viiden vuoden kuluessa ei ole ollut monta\nyötä, jolloin en olisi valvonut lapseni luona kuin uskollinen hoitaja,\nsillä hän ei ole voinut sietää toisia palvelustyttöjä, toiset taas ovat\nkammoneet häntä. Sentähden on Burgerl mieluimmin laskenut kaiken\nkuorman minun kannettavakseni ja hänestä huolehtiessani olen saanut\nlohdutukseni.\"\n\n\"Sinä olet kunnon ja kunnian mies!\"\n\n\"En ole tehnyt mitään erinomaista, yksi on johtunut toisesta. Aluksi\nneuvottiin minua, että lähettäisin Burgerlin laitokseen, jossa on\ntaitava lääkäri ja kullekin annetaan sopivaa hoitoa. Mutta minä\najattelin aina, että vaikka lähettäisinkin hänet vieraiden haltuun,\nhuoli hänestä jäisi minulle kotiin. Ja jos hänelle tulisi koti-ikävä,\npitäisi hänet lähettää tänne takaisin, ja jos hän myöhemmin\nsaisi ymmärrystä ja ajattelisi, että minä lähetin hänet vapaasta\ntahdosta luotani ja otin pakosta takaisin, voisi hän siitä tulla\nkylmäkiskoiseksi isälleen. Mutta nyt hän sen sijaan muistaa minun\nhuoleni ja hoitoni ja tietää että minä olen ollut kunnon isä, kenties\nmyöskin huomaa, että minun hellyyteni on uskollinen.\"\n\n\"Oi, isäntä, hän huomaa sen jo.\"\n\n\"Sentähden minä olen antanut hänen kasvaa täällä omieni ja naapurien\nsilmien alla, enkä minä ole koskaan pannut pahakseni, kun muut ovat\nhädässään lohduttaneet itseään sillä, että onhan Grasbodenin\nisännälläkin ristinsä eikä suinkaan keveintä lajia.\"\n\n\"Mutta siinä he tekevät huonosti, kun se koskee sinun kaltaistasi\nkunnon miestä.\"\n\n\"Ei, se on aivan inhimillistä. Murhe etsii seuraa niinkuin ilokin,\nvaikkapa siitä ainoastaan kerjäläiset voittavat, sillä heille jaetaan\nlahjoja niinhyvin häissä kuin hautajaisissakin. Niinkuin sanottu, minä\nen soimaa sitä, että toiset avuttomat löytävät suruilleen lohdutuksen\nminun kärsimyksestäni, mutta ilkeys ja vahingon-ilo minua pahottaa.\nMinä voisin kadehtia köyhintä halonhakkaajaa hänen lastensa terveyden\ntähden, ja monena yönä olisin mielelläni vaihtanut osani jonkun kanssa\nheistä, mutta en ennenkun olisin sanonut edeltäpäin: katso tarkkaan\nmitä teet, voisit hyvinkin katua, enkä minä tahdo sinua pettää. Mutta\ntäällä puhutaan minun koettelemuksestani ja Burgerlin taudista niinkuin\nedellinen olisi aivan ansaittu ja jälkimäinen häpeä, eikä kuitenkaan\nkellekään tule helpompi sentähden että minulla on raskasta, eikä kukaan\nsaa kunniaa omasta lapsestaan minun lastani häväisemällä. Joka kerta\nkun uusi ilkeä sanoma on saapunut korviini — niitä tuleekin alinomaa\n— olen kiittänyt Jumalaa siitä ettei Burgerl ole poika. Mitä me\nmolemmat saisimmekaan silloin yhdessä kärsiä! Mutta kun hän on tyttö,\nja kun Jumala hänelle kenties taas lahjottaa terveyden, voi kaikki\nmuuttua hyväksi jälleen, hän voi hankkia minulle hyvän vävyn, josta\nsitten tulee kunnollinen Grasbodenin isäntä. Jos niin ei tapahdu, vaan\nhän jää yksin, hän voi myydä tahi vuokrata tilan, kyllä hän siitä saa\nniin paljon, ettei hänen tarvitse koko iässään huolehtia. Mutta sitä\nvarten pitää kaikkea valvoa tunnollisesti; se on ollut näihin saakka\nvaikeata kun minun on täytynyt hoitaa myöskin häntä, sen sinä kyllä\nymmärrät. Mutta sinä voit myöskin käsittää kuinka iloinen olen, kun\nsinun tultuasi olen saanut käteni ja ajatukseni vapaiksi.\"\n\nHän kumartui eteenpäin ja tarttui tytön oikeaan käteen, joka tavotteli\nrihmarullaa. Magdaleena ei vetänyt pois kättään, mutta puristusta\nestääkseen hän painoi sormiaan kaikin voimin pöytälevyyn. Äkkiä hän\ntempaisi rihmarullan ja tyrkkäsi pois hänen kätensä. Talonpoika nousi\nsamassa, sillä Burgerl tuli juosten puutarhan läpi.\n\n\"Isä\", hän huusi, \"tiedätkö, että ensi torstaina on kirkkojuhla?\"\n\n\"Kyllä, minä tiedän. Mitä sitten?\"\n\n\"Ei mitään\", virkkoi Burgerl nauraen. \"Mutta arvelen, että sinä jälleen\nistut pari tuntia muiden aikaihmisten kanssa ravintolassa.\"\n\n\"Täytyneehän pistäytyä katsomassa.\"\n\n\"Niin, kyllä sinä siellä käyt ja silloin sinä saat tuoda minulle\nmarkkinalahjan.\"\n\n\"Saadaan nähdä.\"\n\n\"Ja Leenalle myöskin.\"\n\n\"Niinpä niinkin, minä en unhota häntä\", lupasi isäntä ja meni.\n\n\"Burgerl\", sanoi Magdaleena hetkisen kuluttua ja veti tytön luokseen\nhivellen sitten kädellään tämän kiharaista tukkaa, \"sinä et tiedä etkä\nvoi vielä ymmärtää, kuinka jalo mies sinun isäsi on!\"\n\n\"Koska hän tuo meille markkinalahjan?\" ilveili Burgerl.\n\n\"Sinä vintiö!\" torui Magdaleena ja lykkäsi hänet luotaan, olisipa\nkenties todella suuttunutkin, jos ei Burgerlin silmistä loistava\nveitikkamaisuus olisi ollut niin vastustamaton.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n\"Ensi torstaina on kirkkojuhla\", sanoivat paikkakunnan asukkaat\ntoisilleen, yksi ensin sitten toinen, vaikka jokainen tiesi sen muilta\nkuulematta. Vanhat ja nuoret ajattelivat odotettavia hauskuuksiaan ja\nse teki heidät puheliaiksi.\n\nVarhain juhlan edellisen päivän aamuna Magdaleena oli polvillaan erään\npuutarhapenkin ääressä. Hän oli leikannut vihanneksia ja kurotti nyt\npäänsä muutamien sen pensas-aidan ylimpien oksien väliin, joka erotti\npuutarhan nurmikosta. Grasbodenin omistaja ja isäntärenki Heiner\nlähestyivät astuen nurmikon yli. Kummankin vartalon piirteet\nkuvastuivat tummina ja jyrkkinä kirkasta ja selkeää aamu-ilmaa vastaan;\nkäsien ja suun liikunnon saattoi huomata, mutta sanoja ei voinut niin\nkaukaa kuulla. He näyttivät eläviltä kuvilta joita sai ilmaiseksi\nkatsella.\n\n\"Huomenna kaiketi koettelemme tuota uutta\", sanoi renki.\n\n\"Ketä?\" kysyi isäntä.\n\n\"Leenaa tietysti, hänen tanssitaitoaan.\"\n\nTalonpoika rypisti otsaansa: \"Onko sinulla suhteita hänen kanssaan?\"\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Soisin ettet yrittäisikään niitä. Jos hän saisi haaveita päähänsä, ne\nvieroittaisivat hänet siitä huolenpidosta, johon hän on sitoutunut.\nYmmärräthän?\"\n\n\"Kyllä. Minä ymmärrän nyt kaikki. Sinä olet tämän hänellekin\nselittänyt, ja sentähden hän nyt karttaa minua, ettei näet herättäisi\ntyytymättömyyttä.\"\n\n\"Hän ei ole antanut aihetta sellaisiin selityksiin. Mutta hauska on\nkuulla että hän karttaa sinua vapaasta tahdostaan.\"\n\n\"Niin, jospa se olisi vapaasta tahdostaan! Tiedätkö, isäntä, olisi kai\nparasta olla kysymättä sitä asiaa, mutta sen minä sanon, että sinulla\non kovin suuret vaatimukset, eikä se muuten auta sinua rahtuakaan, jos\nsinä tyttäresi tähden tahdot toisen määrätä luostariin.\"\n\n\"Mitä tyhmyyksiä! Kuka sitä on tahtonut? Puhukaamme tyynesti! Jos minun\ntahtoni on sinun tahtoasi vastaan, voit sinä muuttaa, ja jos sinun\ntahtosi on minun tahtoani vastaan, täytyy sinun muuttaa.\"\n\n\"Kas vain. Onhan se selvää puhetta.\"\n\n\"Niin pitää aina puhua, että ymmärrettäisiin oikein; ja kun minä en\ntavallisesti tällaisiin asioihin kajoa, täytyy minun nyt sanoa sinulle\nsuoraan, etten suvaitse mitään liehittelyjä hänen kanssaan.\"\n\n\"Kenties säästät häntä itsellesi?\"\n\nIsäntä oikaisihe suoraksi, ja renki otti ehdottomasti askeleen\ntaaksepäin.\n\n\"Sinä kunnoton! Luuletko, että kaikki ovat sinun kaltaisiasi? En ole\nviiteen vuoteen välittänyt naisista, nytkö olisin muuttanut tapani?\"\n\nHän käänsi selkänsä rengille ja astui ripeästi pois. Mutta kun hän\ntunkeutui pensas-aidan aukosta puutarhaan, hän tapasi äkkiä\nMagdaleenan, punastui ja kysyi: \"Kuulitko, mitä puhuimme?\"\n\nMagdaleenan kasvot lensivät punaisiksi. Hän ojensi kätensä ja osotti\npaikkaa, jossa miehet olivat seisoneet: \"Noin kaukaa? Olisiko minulla\nniin pitkät korvat?\"\n\n\"Älä pahastu. Näytti vain siltä kuin uteliaisuus eikä sattuma olisi\ntuonut sinut tänne, ikäänkuin olisit edeltäpäin tietänyt, mistä me\npuhumme, — se minua harmitti; sillä puhuimme sinusta. Heiner on\niskenyt silmänsä sinuun.\"\n\n\"Vai niin? Mutta, isäntä, jos sinä aiot minua varottaa hänestä tahi\ntaivuttaa häneen, niin saat säästää sanasi, minä en tahdo tietää\nkenestäkään.\"\n\n\"Se on oikein ja viisaasti.\"\n\n\"Niin minäkin luulen. Mutta en olisi uskonut, että sinä teet niin\npikaisesti päätelmiä, enkä myöskään sitä, että sinä sekaantuisit\nasiaan, joka koskee ainoastaan kahta henkilöä, joilla kummallakin on\noikeus päättää omassa asiassaan.\"\n\nTyttö kääntyi pois ja jätti isäntänsä yhtä rutosti kuin tämä oli\njättänyt Heinerin.\n\nVanha Seferl seisoi eteisessä ja näki Magdaleenan saapuvan pikaisin\naskelin, posket punaisina; isäntä astui jäljessä hitaasti ja\nnärkästyneen näköisenä.\n\n\"Oletteko riidelleet?\" kysäisi vanhus.\n\n\"Emme suinkaan\", sanoi Magdaleena.\n\n\"Ei ole syytäkään olla tänään murrillaan, kun huomenna on niin hauska\npäivä.\"\n\n\"Ei minulle tavallista hauskempi.\"\n\n\"Älä ole noin jyrkkä! Eräs toinen on sinun tähtesi iloinnut jo kauan\nsiitä päivästä.\"\n\n\"Heineriäkö tarkoitat? Antakoon olla sillään!\"\n\n\"Mutta hän on kaunis poika.\"\n\n\"Mahdollista, sinähän sen tiedät, koska olet vanhempi, minä en vielä\nsitä ymmärrä.\"\n\n\"Kujeilija! — Ja niin kunnollinen!\"\n\n\"En kiellä, mutta en tahdo koetella hänen kunnollisuuttaan.\"\n\n\"Ja kaikkein ymmärtäväisin.\"\n\n\"Mutta ajattelee kuitenkin tyhmyyksiä.\"\n\n\"Minä luulen, että ne juuri tekevätkin miellyttäväksi kauniin pojan,\njolla muuten on hyvä ymmärrys.\"\n\n\"Lopeta jo, Seferl, puheellasi et kuitenkaan ansaitse mitään. Minä olen\nhuomenna Burgerlin kanssa kotona.\"\n\n\"Etkö tanssi askeltakaan ja etkö käy katsomassakaan? No sitten sen\ntietää että se tyttö sopii palvelukseen.\"\n\nSilloin juuri Grasbodenin isäntä astui ohitse. \"Eikö todellakin?\" kysyi\ntämä ystävällisesti nyökäyttäen. Mutta vanha Seferl katsoi häneen ja\npuisti hiljaa, melkein huomaamatta päätään. Isännän kuullen hän ei\ntavallisesti kiittänyt ketään palvelijaa, ja kun hän nyt ylisteli\nMagdaleenaa kasvoista kasvoihin, oli se perin sopimatonta: tyttö tulee\nylpeäksi ja työt jäävät takapajulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Magdaleena kantoi illalla lautasia pois, viittasi isäntä oveen,\njonka hän mennessään oli sulkenut, ja kysyi vastapäätä istuvalta\nBurgerlilta: \"Oletko jo tiedustanut häneltä?\"\n\n\"Mitä, isä?\"\n\n\"Mitäkö? Jos sitä et muuten olisi älynnyt, niin olisithan minun\narvatakseni uteliaisuudesta ahdistellut häntä, kunnes olisit saanut\ntietää, minkälaista markkinalahjaa hän toivoo.\"\n\n\"Tietysti hän tahtoo suurimman piparikakkusydämen mitä voi saada ja\nsiinä pitää olla kirjava kuva ja kauniita runosäkeitä.\"\n\n\"Sen uskon\", sanoi isäntä nauraen, \"se ilahuttaisi häntä\nsuunnattomasti, ja se olisi huokea ilo. Mutta vakavasti puhuaksemme\nantaisin hänelle mielelläni jotakin kunnollista, sillä hänkin on\nkunnollinen...\"\n\n\"Ja kaunis.\"\n\nIsä nyökkäsi päällään. Burgerl istui käsivarret ristissä ja katseli\nhäntä sivulta. Isä katsoi häneen kummastellen ja sanoi sitten: \"No, älä\nole tyhmä! Minä en ollenkaan tiedä, mitä antaisin hänelle.\"\n\n\"Kun muistan, mitä hän sinusta puhuu, luulen hänen tulevan iloiseksi,\nmitä vain annatkin.\"\n\n\"Mitä hän on sanonut?\"\n\n\"Että sinä olet jalo mies.\"\n\n\"Sen tiedän, ja minä vastasin, etten ole mitään erinomaista tehnyt; se\noli puhuttu kasvoista kasvoihin.\" Hän katsoi suoraan eteensä näin\nsanoessaan ja leikitteli linkkuveitsellään.\n\n\"Sen hän on sanonut myöskin takana\", jatkoi Burgerl, \"ja vielä senkin\nettä sinä olet kaunis mies.\"\n\n\"Burgerl!\"\n\n\"Isä pikkuinen?\"\n\n\"Sitä hän ei ole sanonut.\"\n\n\"Kas! Mutta jos et usko minua, jos itse tiedät paremmin, niin en enää\nmilloinkaan puhu sinulle Leenastani.\"\n\n\"Ja vaikkapa hän olisi sen sanonutkin...\" Hän ojensihe, ja Burgerl\nkatseli häntä jälleen sivulta, mutta hän närkästyi äkkiä ja löi veitsen\npöytään huudahtaen: \"Älä tee tyhmää leikkiä, siitä varotan!\"\n\nBurgerl hiveli molemmin käsin isänsä vasenta kättä, joka oli pöydällä:\n\"Mutta isä hyvä, mistä minä tiesin, että sinä kiivastut, jos kaunis\ntyttö arvelee sinua hyvännäköiseksi.\"\n\nIsä veti pois kätensä, mutta painoi sen tytön suun eteen. Sitten hän\nalkoi jälleen leikkiä veitsellään ja kaivoi sillä ajatuksissaan reikää\npöytäliinaan kiinnittäen siihen Burgerlin koko huomion. Tämä asettui\ntuolille polvilleen, nojaten yläruumiillaan pöydän kulman yli. Hetkisen\nkuluttua hän sanoi: \"Nyt, isä hyvä, on reikä tarpeeksi suuri, että sen\nvoi paikata.\"\n\n\"Turkanen!\" huudahti isäntä. \"Jos minulla nyt olisi vaimo, niin hän\ntoruisi minua rajusti; olen iloinen, ettei ole.\"\n\n\"Todellako?\" kysyi Burgerl.\n\n\"Niin todellako! Sinä visainen marakatti! Jos ei olisi peljättävä, että\npitelen sinua liian kovasti...\" Grasbodenin isäntä sanoi nämä kiivaasti\nhypähtäen tuoliltaan ja astui sitten pitkin askelin edestakaisin. Äkkiä\nhän pysähtyi neuvottoman tytön eteen ja sanoi toistamiseen: \"Todellako!\nYmmärrätkö?\" Hän kiivastui uudestaan ja huudahti: \"Mutta mitä tuo tyhmä\ntuijottaminen tarkottaa, tahtoisin tietää?!\"\n\nBurgerl oli nimittäin asettanut päänsä kallelleen ja katseli siten\nsuurikasvuista isäänsä jotenkin samalla tavalla, kuin kaarneenpoika\nkatselee puutarhan käytävältä puun latvaan. Eikö hänellä liene ollut\nhalua vastata isänsä kysymykseen vai oliko hän kenties ääneti\nkuullessaan askeleita portaista? No niin, hän tarttui isänsä liivien\nalimaiseen nappiin ja sanoi herttaisimmasti hymyillen: \"Leena tulee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli rankka sade. Vesi lotisi räystäissä ja kohisi\nnurkkaränneistä kivitettyihin ojiin. Se teki Föhrndorfin asukkaat kovin\nkärsimättömiksi; kirkon suojeluspyhimyksen olisi heidän mielestään\npitänyt tilata taivaalta kaunista ilmaa juhlapäiväkseen. He katselivat\nmoittivasti harmaita pilviä ja sitten paikoilleen asetettuja\njuhlakoristuksiaan, jotka näyttivät menevän piloille. Kenenkään päähän\nei se ajatus pälkähtänyt, että suojeluspyhä tahtoi vaan koetella heitä,\neikä ketään jäljestäpäin olleenkaan hävettänyt, että he kaikki ja kukin\nkohdastaan niin huonosti kestivät tämän koetuksen.\n\nTuuli, jonka suhinaa tuskin puiden latvoissakaan huomattiin, lakaisi\nylhäältä pois pilvet, ja aurinko hymyili pian kirkkaalla taivaalla.\nHonkien neulasista korkealla metsän reunassa, viheriän ruohikon\njokaisesta heinänhelpeestä, syyskukkien terälehdistä ja kannoista\ntipahteli kirkkaita pisaroita. Kylätietä myöten vaelsi kansaa\njuhlapukimissaan ja kaunistuksissaan puhellen hilpeästi ja ilomielin;\nkirkosta kajahteli laulun ja soiton säveleitä.\n\nTämän täytyi miellyttää sitä pyhimystä, jonka kunniaksi se tapahtui, ja\nvarmaankin hän katseli hymyillen ylhäisistä asunnoistaan sitä kirjavaa\nihmisjoukkoa, joka sitten tulvasi herranhuoneesta ja alkoi tungeskella\nmarkkinakojujen luona. Mutta nuoriso riensi pian suurissa laumoissa\nkisapaikalle ja vanhat astelivat arvellen jäljestä. Siellä ei ollut\nhartautta huomattavissa. Se laulu ja soitto, joka sieltä kaikui, oli\ntäydellisenä vastakohtana aikaisemmin kuullulle, ja tämän tästä kohosi\nsieltä kirkunaa ja huokauksia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä\nmuistuttaneet armon anomusta eikä murtunutta mieltä. Kun päivän suuri\nlamppu oli jo sammunut, kuului meteli ja ähellys yhä hurjempana. Kirkas\nkuu ja selkeä ilma koettivat parhaansa mukaan valaista ja saattaa\nhuomatuksi kaikkia temmellyspaikan tapahtumia, eikä se suinkaan ollut\nniiden vika, että pyhimys äkkiä sulki ylhäiset taivaan akkunat. Ah,\nmiksikä hänen riemupäivänsä onkaan joka vuosi näin turmeltava!\n\nMagdaleena oli ollut Burgerlin kanssa kirkossa ja se markkinaelämän\nihanuus, joka sattui heidän silmiinsä ihmistungoksessa kirkkotarhan\nedustalla, oli ainoa, mitä he kirkkojuhlasta näkivät. Kerran heidät\nsullottiin sellaiselle paikalle, jossa heidän täytyi katsella tanssivan\nkarhun kepposia, toisen kerran he ajautuivat väkijoukkoon, joka seisoi\nvankkana muurina erään laulajaparin, miehen ja vaimon ympärillä, kunnes\nnämä veisasivat loppuun \"uusimman murhalaulun\". Mies oli tavattoman\npitkä ja laiha sekä laulaa vingutti huiluäänellä, samalla kun hänen\nvanha raihnainen eukkonsa, joka melkein katosi harpun taakse, mörisi\njonkinlaista bassoäänen tapaista säestystä. Laulajien taakse oli\nripustettu hyvin suuri kankaalle maalattu kuvaryhmä, joka esitti\nkamalan murhajutun eri kohtauksia, ja laulaja virutti usein säveltä\nnäyttääkseen vastaavaa kohtaa kuvaryhmästä. Laulun sanat olivat\nmutkattoman yksinkertaisuutensa tähden äärettömästi liioteltujen kuvien\nvastakohtana. Kuulijat saivat laulusta sen ystävällisen kehotuksen,\nettei heidän pitäisi tehdä lähimäiselleen niin suurta pahaa kuin murha,\nkoska sekä Jumala että maallisen oikeuden edustajat sen näkevät —\najatus, joka kaikessa lyhykäisyydessään osottaa murhan yhtä\nhyljättäväksi kuin epäkäytännölliseksikin.\n\nKotiin mennessä Burgerl lausui sen vakaumuksen, ettei illan tullen\nmonikaan tanssiva pari voi liikkua karhua varmemmin eikä vinkua\nkauniimmin kuin tuo laulava \"murhapari\".\n\nVanha Seferl seisoi suuressa porttiholvissa, jonka puiset ristikko-ovet\nolivat suljetut, ja silmäili väijyvin katsein pitkin tietä. Hänen\nyllään oli nukkavieru samettipusero, joka oli aikoinaan ollut\nmonissakin nuorien iloissa, mutta nyt, kun pusero oli kulunut niin\nkiiltäväksi, että sitä saattoi pitää kisojen kuvastimena, olivat\nilohetket menneitä. Vanhus oli talonvartijana, kun toiset olivat\nkirkossa. Nähdessään Magdaleenan ja Burgerlin tulevan hän nyökytti ja\nmennä nyhersi kiireesti heitä vastaan. \"Kaikki on järjestyksessä!\" hän\nhuudahti, \"ja nyt minä menen katselemaan. Tänä päivänä saattaisin kyllä\nkaapata jonkun pojan ja pistää hameen taskuun, jos en pelkäisi, että\nhän kaivaa siihen kolon. Hyvästi!\"\n\nBurgerl pani portin lukkoon ja asetti salvan, ja tytöt olivat nyt\nkahden suuressa laajassa talossa. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi.\nKulkiessaan pihamaan halki he kuulivat omien askeleidensa kaiun, ja\ntallista kuului lehmien päristykset ja hevosten kuorskunta. Tytöt\ntarkastivat ettei karjakartanossa ollut mitään jätetty tekemättä ja\nettä eläimet olivat saaneet saamisensa. Kun he menivät noutamaan\nvihanneksia puutarhasta, oli siellä niin syvä hiljaisuus, että he\ntuskin uskalsivat sitä hengityksellä häiritä. Kuului ainoastaan\nlinnunsiipien räpinää ja myöhästyneen mehiläisen harmaata pörisemistä.\nJa kun he myöhemmin istuivat keittiössä palavan lieden ääressä, räiskyi\nse ainakin kaksi kertaa tavallista vilkkaammin, ja suuri kärpänen\nsurisi ikkunassa ainakin kymmenen kertaa rajummin kuin tavallisesti.\n\n\"On aivan kuin olisimme joutuneet autioon seutuun\", arveli Burgerl,\n\"mutta menee mukiin olla yksinkin maailmassa.\"\n\n\"Menee se\", nauroi Leena, \"kun on kaksi yhdessä eikä kestä yhtä päivää\nkauemmin.\"\n\n\"Niin kyllä, kauemmin kestäessä meitä alkaisi pelottaa, ja jos olisimme\npoikia, tulisi meille ikävä. Yksinäisyys ei sovi samansukuiselle\nparille.\"\n\n\"Sopiiko paremmin erisukuiselle?\"\n\n\"Se ei olisi kauan niin yksin.\"\n\nLeena rypisti kulmiansa. \"Sellaisista asioista sinun ei sovi mitään\ntietää, ja jos tiedät, ei sovi puhua.\"\n\n\"Älä ole vihainen\", sanoi Burgerl tarttuen rauhottavasti Magdaleenan\nkäteen. \"Eihän ole minun syyni, etteivät ihmiset muista lastenkin\nkorvien olevan kuulemista varten. Nyt minä kyllä usein haastan enemmän\nkuin tiedän, mutta anna minun kasvaa suureksi, ja silloin minä tiedän\nenemmän kuin haastan.\" Hän puristi Magdaleenan käsivartta.\n\nLeena kohenteli vapaalla kädellään innokkaasti tulta, mutta äkkiä hän\nhuudahti: \"Kuulepa!\" Hän viskasi pois kohennusraudan ja juoksi\npihamaalle Burgerl kintereillä.\n\nHiljaisen talon ympärille oli nyt ilmestynyt elämää. Ilmassa kaikui\nkaikenlaisia säveleitä, väliin soi ylinnä huilun kimeä ääni, väliin\nbassoviulun kumea mörinä, toisten taas rummun pärinä voitti kaikki muut\näänet; joskus kuului vallatonta kirkunaa, joskus taas moniäänistä\ntanssilaulua, sitten kaikki sekaantui käsittämättömäksi surinaksi,\njoka hiljeni ja taas paisui, kunnes kaikki melu päättyi jykevään\nkiväärinpamaukseen, jonka jälkeen äänet taas yksitellen alkoivat kuulua\nja sakoa.\n\nNyt ei suinkaan voinut pitää kylää kuolleena, pikemmin tätä suurta\ntaloa, eikä sielläkään oltu enää ypöyksin, muun maailman hylkäämänä\nvain. Sentähden Burgerl arvelikin, etteivät he enää olleet erämaassa,\nvaan lumotussa linnassa, ja hän lohdutti Magdaleenaa, että lumous\nkestää vain seuraavaan aamuun asti. Muuten he saivat myöskin tietoja\ntuosta ulkopuolella pauhaavasta maailmasta, sillä vanha Seferl astui\nuseammankin kerran lumotulle alueelle. Kun ei ketään voinut huutaa\navaamaan porttia, rohkeni hän kiertää talon päästäkseen sisään\ntakatietä puutarhan läpi. Ensi kerran tullessaan hän oli katketa\nnaurusta. \"Heh, tekivätpä ne veronkantajan Katrille aika kepposen! Hän\non joka kirkkojuhlana nyrpistänyt nenäänsä Föhrndorfin pojille, hän on\nodottanut vähintäinkin jahtimestaria, tuomarinapulaista tahi\nlipunkantajaa, sellaista, jolla olisi kauluksessa tahi jossakin muualla\nkeisarillinen kotka, niinkuin se on hänen isänsä ilmotuskilvessä. Mutta\nnyt näytti siltä kuin hiisi olisi ottanut kaikki univormut ja juossut\nmetsään — täällä ei näkynyt ainuttakaan. Ja tuo koristeltu immyt istui\nsiellä pöyhötellen pitsejään ja liehuksiaan, rimpsujaan ja rämpsyjään,\nhipsutteli varpaillaan, katsoa luihautteli sinne tänne ja hypisteli\nsormin koreitansa. Kun hän oli saanut turhaan odotella että oli aivan\nhaleta harmista, saivat toiset yllytetyksi keilaradan köykkyselkäisen\nAabelin, joka astui tytön luo ja kiskoi hänet tanssimaan. Silloin tämä\ntempautui irti ja juoksi matkoihinsa kiukusta kähisten, mutta pojat ja\nsoittajat riensivät hänen jäljestään saattaen hänet juhlallisesti\nkotiportille saakka.\"\n\nTämä vallattomuus huvitti sanomattomasti vanhaa Seferliä. Hän teki\nkertoessaan eleitä sekä käsillä että jaloilla, ja suurimman\nvahingon-ilon vallassa hän hyppi edestakaisin ja huitoi molemmin käsin\nympärilleen.\n\nIllemmalla uudestaan saapuessaan hän oli hyvin ajattelevan näköinen ja\nsanoi Burgerlille: \"Äitisi isä ei ole tällä kertaa saapuvilla, on\nlähettänyt sanan, että ruumista pakottaa.\"\n\n\"Voi\", huudahti tyttö käsiään valittaen yhteen lyöden, \"minä en siis\nsaa häneltä markkinalahjaa.\"\n\nVanha palvelija varotti häntä kädellään ja kuiskasi Magdaleenalle:\n\"Paha se oli. Hän olisi katsonut isäntää; jos häntä ei pidetä silmällä,\nryyppää hän enemmän kuin sietää, ja hän sietää sangen vähän.\"\n\nKun kuu kuumotti jo korkealla ja tähdet tuikkivat, samosi Seferl taas\ntaloon ja kertoi käsiään väännellen kauheasta tappelusta \"Punaisessa\nkotkassa\". Kaksi makaa aivan hengenheitollaan; jos välskäri saa heidät\nvielä jaloilleen on hän koko velho. Ja hän on jo puolestaan nähnyt\ntarpeeksi sekä aikoo nyt pysyä kotona!\n\nMolemmat tytöt menivät nyt kamariinsa, että hekin \"jotakin näkisivät\".\nHe nojasivat ulos avonaisesta akkunasta ja tarkkasivat silmin ja korvin\nvaljua yötä. Näin keveällä ilmalla saattoi helposti erottaa sekä\nkaukaisemman että läheisemmän hälinän. He katsoivat tiellä kulkijoita,\njoiden keskuslelusta he näin kaukaakin erottivat yksityisiä sanoja.\nToiset menivät kylästä suurelle maantielle, toiset palasivat sieltä.\nEräs nuori talonpoika ajoi itkevää vaimoaan puukkiloiden ja haukkuen\nedellään kylään; toinen kulki horjuen sieltä pois omansa kanssa. Hän\npuristi vaimoaan vyötäisiltä, veti häntä kömpelösti hyväillen ja\nkuiskaillen luokseen.\n\n\"Hyi!\" sanoi Leena punastuen. \"He saisivat kumpikin hävetä, toinen\nsentähden, että hän on niin raaka, toinen että hän sallii muiden nähdä\ntuollaista, joka herättää inhoa.\"\n\n\"Luuletko että nuo vaimot tahtoisivat vaihtaa asemaansa?\" kysyi\nBurgerl.\n\n\"Voisihan tuo piiskurin ajama kenties antaa toiselle miehensä, jos tämä\nottaisi hänet.\"\n\n\"Suuri erehdys\", nauroi Burgerl. \"Toisen lyönnit ja toisen hyväilyt\nkestävät vain tämän juhlapäivän. Huomenna elää piiskuri vaimoineen\nniinkuin kaksi karitsaa ja toinen pari niinkuin kissa ja koira. Tämä on\nainoa päivä vuodessa, jolloin edellinen nostaa kätensä vaimoaan vastaan\nja jälkimäinen antaa eukkonsa olla rauhassa.\"\n\n\"Kaikki sinä tiedätkin!\" sanoi Leena ja vetäytyi pois ikkunasta. \"Tule,\nminä arvelen niinkuin Seferl, että mekin olemme nähneet kylliksi.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Burgerl ja kurottautui ulommaksi akkunasta.\n\"Senkötähden, että isä tulee tuolla? Mutta pysyyhän hän niin suorana\nkuin kynttilä kerjäläiseukon lyhdyssä.\"\n\n\"Sinä jumalaton!\"\n\n\"Ähä, hymyiletpäs? Ajattele, että isä on nähnyt minun hyvin usein\nmakaavan täällä tajuttomana, enkö minä saisi kerran katsoa häntä, kun\nhänen tajunsa ei ole täydessä kunnossa? — Isä!\" huusi hän rohkeasti\nalas.\n\nGrasbodenin isäntä käänsi hiukan päätään sivulle. \"Hei! Valvotteko\nvielä? Hyvä on. Tulen heti.\"\n\n\"Eikö sinulla ole hituistakaan kunnioitusta?\" torui Leena.\n\nBurgerl juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. \"Ei, Leena, ja\nkun minä rakastan häntä, ei sitä tarvitakaan. Usko minua, se lienee\ntarpeellista miesten kesken, meidän kesken on kysymys vain toistensa\nrakastamisesta; kenties te olette luotuja toisenlaisiksi, minä en\ntietä. Mutta kun joku vaatii minulta kunnioitusta, haluttaa minua\nilveillä hänen selkänsä takana niinkuin vanhan koulumestarinkin.\"\n\nLeena laski kätensä tytön olkapäille ja sanoi nauraen: \"Oletpa sinä\nkaunis koulutyttö!\" Sitten hän työnsi hänet luotaan.\n\nPortaista kuului raskaita, mutta — siltä tuntui — varmoja askeleita;\nainoastaan kerran huomasi säännöllisessä jalanlyönnissä jonkun\nsyrjähorjahduksen, kulkija kenties muisti jossakin portaan käänteessä\nolevan enemmän tahi vähemmän astuimia kuin oli.\n\nMagdaleena säpsähti säikähdyksestä; hän ei huomannut sitä katsetta,\njolla Burgerl tähysteli häntä syrjästä.\n\nGrasbodenin isäntä tyrkkäsi nyt oven auki ja sanoi jo ulkopuolella\njäykästi ja vaivoin: \"Hyvää iltaa teille!\" Sitten hän astui kynnyksen\nyli kumartaen varovasti mutta paljoa syvempään kuin oli tarpeen\nkarttaakseen lyömästä päätään oven yläkamanaan, jota hän nähtävästi\nuskoi tavattoman laajaksi, koska ei kohottanut päätään ennenkuin seisoi\nkeskellä huonetta pienen pöydän luona, johon hän sitten molemmin käsin\nnojasi.\n\n\"Jumala antakoon, isä!\" vastasi Burgerl nojaten toiselta sivulta samaan\npöytään. \"Onko sinulla markkinalahjoja meille?\"\n\n\"Onpa tietenkin, molemmille.\" Hän alkoi kopeloida taskujaan sekä veti\nvihdoin takkinsa takataskusta pari rutistunutta paperiaskia, jotka pani\npöydälle, samalla kun Leena — aivan sopimattomaan aikaan — siirsi\nlähemmäksi palavaa kynttilää.\n\nBurgerl löi käsiään yhteen ja katsoi pitkään isänsä silmiin. Tämä otti\naskeleen taaksepäin ja tuijotti hetkisen \"tuomisiinsa\", sitten hän\nastui pöydän luokse, teki kädellään tarjoavan liikkeen ja lausui:\n\"Näihin teidän täytyy tyytyä, parempaa ei ollut markkinoilla.\"\n\n\"Voi, isä\", huokasi Burgerl, \"pelkään että olet tehnyt liian hyvät\nkaupat.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\nBurgerl viittasi rutistuneihin askeihin: \"Minä vain luulen, että niissä\non useampia kappaleita kuin alkuaan.\"\n\n\"Ei, ei niissä ole särkyviä, niin ainakin toivon\", vastasi isä.\n\n\"Tämä on minun!\" huudahti Burgerl iloisesti aukaistessaan toisen askin.\nPieni korurasia ja konnankilpinen kampa putosi kirjavan silkkiliinan\nvälistä, jonka hän otti käsilleen. \"Ja tämä on sinun\", hän sanoi\njättäen toisen askin avaamattomana Magdaleenalle.\n\nTalonpoika nyökkäsi.\n\nPienokainen aukaisi rasian; siinä oli kultainen risti ohuissa\nhienorenkaisissa vitjoissa. Lapsi katseli ensin äänetönnä tätä\nihanuutta, sitten hän pani vitjat kaulaansa, kamman hiuksiinsa, sitoi\nsilkkiliinan päähänsä ja juoksi isänsä luokse. \"Kaikkien pyhimysten\nnimessä, isä, miten olen sinua niin ilahuttanut, kun olet hankkinut\nminulle näin hyvät lahjat?! Suuri kiitos, kost' Jumala! Anna minun\nsuudella kättäsi ja vielä erittäin siitä, että kampani säilyi eheänä.\"\nHän suuteli ja hyväili hänen käsiään ja huusi sillä välin Leenalle:\n\"Näytä sinäkin saaliisi!\"\n\nMagdaleena nosti hämillään kantta, silkkiliina oli siinäkin ylimäisenä.\n\n\"Kauppias sanoi sen olevan puhdasta silkkiä\", huomautti Grasbodenin\nisäntä pakollista tunnustusta muistuttavalla äänellä.\n\nSilkkiliinan alla olevassa rasiassa oli oikeista koralleista tehty\nkaulaketju, jonka päät oli edestä soviteltu taidokkaasti ristiin ja\ntakaa liitetty vahvalla lukolla. Magdaleena seisoi aivan hämmästyneenä:\n\"Tätä en voi ikipäivinä ottaa, isäntä\", änkytti hän.\n\n\"Tahdotko loukata minua?\" huudahti tämä.\n\n\"En millään muotoa\", vastasi Leena, \"mutta ajattelehan, tämä on liian\nkallis, kuinka minulla voisi sellainen olla ja mitä sillä tekisin?\nPyhäleninkini näyttäisi tämän rinnalla räsyltä; ja jos minulla olisi\nnäin kallista koristetta vastaava puku, — kysyn sinulta, sopisiko\nminun siten upeilla?\"\n\nGrasbodenin isäntä tapasi korvallistaan ja tarttui hattunsa reunaan.\nHän otti nyt vasta sen päästään ja työnsi pois hiukset hikiseltä\notsaltaan. \"Et ole väärässä\", hän myönsi, \"mutta kun olen sen sinulle\nostanut, täytyy sinun pitää se! Voihan tulla sellainenkin aika, että\nvoit sitä pitää; säilytä se siihen asti, kukapa tietää mitä hyötyä\nsiitä on. Mutta sinä et saa hyljätä minun lahjaani, se pahottaisi\nminua.\"\n\n\"Minä sanon sinulle kiitokset kummastakin.\" Magdaleena meni hänen\nluokseen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mitä nyt? Ethän tahtone suudella minun kättäni sentähden, että olen\nlahjottanut sinulle sellaista, josta vasta aikojen kuluttua voit\niloita! Minä en, totta jumaliste, punninnut tapoja enkä tiloja, ostin\nsellaisen lahjan joka sopii talonemännälle. Niin, minä luulen, että\nemännän vaikein tehtävä onkin jo sinulla suoritettavana\", — hän\nnyökkäsi Burgerliin, — \"ymmärräthän minut? Mutta katsokaamme nyt,\ntahtoisin koetella, tuliko tämä lelu sopiva, olinko katsonut kaulan\npaksuuden oikein ja pitääkö lukko hyvästi kiinni.\" Hän pani\nkorallinauhan tytön kaulaan ja koetti sovittaa sen päitä yhteen. Hänen\nkäsivartensa alkoivat pian vavista ja hän laski molemmat kätensä neidon\nolkapäille, mutta kohotti ne taas äkkiä ja löi yhdellä painalluksella\nkaulanauhan päät yhteen. Lukko losahti kiinni. Isäntä huokasi syvään ja\noikaisihe suoraksi seistessään siinä aivan neitosen luona, laski sitten\nkätensä tämän pyöreälle niskalle ja veti toisella kädellään hänen\npienen päänsä leveää rintaansa vastaan, antaen sitten heti kätensä\nvaipua. \"Älä pahastu\", sanoi hän. \"Hyvää yötä!\" Hän meni pois\nkiireesti. He kuulivat, kuinka hän laskeutui portaita alas, meni\nkamariinsa ja astui siellä kiivain askelin edestakaisin.\n\nSillä aikaa kun isäntä alakerrassa rauhatonna asteli, nuori neito\nseisoi kotvan aikaa liikkumatta paikallaan. Häntä harmitti, kun hän ei\nvastannut isännän \"hyvään yöhön\" osottaakseen, ettei hän ollut\nvihainen. Sillä jos isäntä osotti hänelle ystävyyttä, hän tiesi sen\ntapahtuvan ainoastaan Burgerlin tähden — —\n\nHän säpsähti kuullessaan lipaston laatikon narahduksen. Burgerl näet\nveti sen auki pannakseen sinne markkinalahjansa. Magdaleena hymyili ja\nsanoi: \"Odotapa, minä panen samalla kertaa!\" Hän otti pois\nkaulakoristeen ja taittoi silkkiliinan kokoon. \"Kas niin, siellä ne\novat hyvässä tallessa; ovathan ne Grasbodenin isännän lahja. — Kuule,\nBurgerl, vaikka minä olen ollut täällä jo niin kauan, en minä vielä\ntiedä isäsi nimeä. Ketä te oikeastaan olette?\"\n\n\"Ei se ole salaisuus\", nauroi Burgerl, joka jo oli riisuuntunut. \"Minun\nnimeni on Valburga Engert.\"\n\n\"Entä isäsi?\"\n\n\"Kaspar\", vastasi Burgerl ja ryömi peitteen alle.\n\nAlhaalla isännän huoneessa askeleet taukosivat äkkiä; tuossa paikassa\noli kaikki hiljaa. \"Kuule!\" huudahti Leena ja meni ovelle, aukaisi sen\nja kuunteli: \"Eihän hänelle liene mitään tapahtunut? Hän ei ole\ntottunut...\"\n\nSillä aikaa talonpoika seisoi syvään hengittäen avonaisen ikkunan\nääressä ja mutisi: \"Ei mitään tyhmyyksiä, Kaspar! Ei mitään\ntyhmyyksiä!\" Sitten hän jälleen alkoi astua.\n\nUllakkohuoneen ovi sulkeutui. \"Ei siis ollut mitään. Siitä olen oikein\niloinen\", kuiskasi Leena. Hän vavahti ja kääntyi äkkiä Burgerlin sänkyä\nkohden. \"Mikä sinulla on? Minä luulen että sinä naurat?\"\n\nTyttönen ei vastannut; hän pysyi hiljaa paikallaan peite vedettynä\nsilmienkin yli, jotka hän piti suljettuina.\n\nLeena sammutti tulen ja silloin hän taas kuuli pidätettyä\nnauruntyrskettä.\n\n\"Burgerl!\"\n\n\"Odota, ilkeä tyttö, nyt sinä aivan varmasti nauroit.\"\n\nMille hän lienee nauranut?\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n\"Siitä sen taas näkee, kuinka viisas vanha Reindorfer on\", sanoivat\nLangendorfin asukkaat. \"Hän tunsi myllärin Florianin paremmin kuin\nkukaan muu, ja siksi hän ei antanut tytärtänsä hänelle. Ja tarvitseehan\nvain muistaa minkälainen Florianin isä on ollut. Totta on: laji aina\nlaatuinensa, ja omena ei putoa kauas puusta.\"\n\nMutta ylistetty Reindorfer mietti hiljaisuudessa omia ajatuksiaan. \"He\neivät huomaa\", ajatteli hän, \"että samaakin lajia voidaan jalostaa.\nMinä saan metsäomenapuun oksastamalla tekemään parempia hedelmiä, ja\njos puu on kummulla, hedelmäkin putoaa kauas puusta. Sananlaskut\npitävät paikkansa useimmissa tapauksissa, mutta eivät aina. Tähänkään\nniiden ei olisi tarvinnut soveltua. Vahinko se on, suuri vahinko!\"\n\nMyllärin Florianista oli tullut hurja poika. Vaimoja ja tyttäriä\nvarotettiin hänestä, poikia varotettiin hänen riidan- ja\ntappelunhalustaan, koko seudulla peljättiin häntä, ja hän oli siitä\nylpeä.\n\nMuutamia lähiseudun nuorukaisia, joilla oli samanlaiset taipumukset,\nliittyi hänen seuraansa, ja kun hän oli etevin kaikissa huonoimmissakin\nyrityksissä, he alistuivat ehdottomasti hänen johdettavakseen.\n\nKylästä piirikaupungin vastaiseen suuntaan menevä tie kohosi jyrkkää\nylämäkeä, ja ylhäällä mäellä, juuri niillä paikoin, josta tie alkaa\ntaas laaksoon painua, oli pieni kapakka, jonne Florian tavallisesti\nkokosi toverinsa.\n\nMetsä ulottui mäen tasalle, tiehen asti; siellä istuessa uhkeiden\nhonkien alla saattoi nähdä seutua hyvin laajalta. Tänä päivänä kirkasti\nsitä heleä päivänpaiste, ja luonnossa vallitseva juhlallinen hiljaisuus\noli jyrkkänä vastakohtana vienosti huojuvien honkien juurilla\nhälisevälle juomaseuralle.\n\n\"Te renttuatte vain sentähden, että olette terveitä ja laiskoja, ettekä\ntiedä, miten saisitte työttömän ajan kulumaan\", huusi Florian. \"Kun\njuoksette seitsemän tytön jäljestä samalla kertaa ja pakotatte\ntalonpojan ajamaan teidät ulos, vaikkei hänen eukkonsa lainkaan teitä\najattele — se on jo teistä uhkaleikkiä; minun iloissani täytyy\nperkeleen olla mukana. Osottaa talonpojalle, että hänen kultaomenansa,\njonka hän pitkinä vuosina on luullut perinpohjin tuntevansa, onkin vain\nkatinkultaa, johon ei ole luottamista, — riistää neitseys morsiamelta\nja seuraavana päivänä lyödä sulhanen mäsäksi, jos hän rupeaa tiliä\nvaatimaan — se on minulle sopivaa huvia.\"\n\nNiistä kuudesta nuorukaisesta, jotka istuivat Florianin kanssa pöydän\nympärillä, oli viisi häntä nuorempaa. Heistä saattoi huomata, että he\nolivat yleisesti peljätyn miehen seurassa ainoastaan siitä syystä,\nettä he luulivat sen kauhun, jota tämä mies herätti, suojelevan\nheitäkin, ja koska he varmasti tiesivät herättävänsä huomiota\nalinomaa näyttäytymällä hänen seurassaan, olipa heillä siihen muuten\nhalua taikka ei. He kaikki olivat säveästi vaiti ja tyytyivät\npäännyökkäyksellä osottamaan hyväksymistään; ainoastaan yksi uskalsi\ntarttua pikariin ja kilistää esimerkin antajan kanssa.\n\nTämä kuudes toveri oli kaikkia muita vanhempi sekä vartaloltaan oikea\njättiläinen. Ulkomuodosta päättäen hän oli miiluri, ja selvää oli,\nettei hän ollut jättänyt hiilimiiluansa tutustuakseen Vesihaudan nuoren\napostolin seurassa renttuelämän oppeihin. Sen opin käskyt olivat\nhänessä tietenkin jo kauvan sitten löytäneet noudattajansa; hän oli\nliittynyt Florianiin, koska he olivat saman mielisiä; tämä seikka sekä\nikä asetti hänet jonkinlaiseen \"poikkeusasemaan\". Hän ryyppäsi aimo\nkulauksen sekä lausui sitten: \"Jokaisella ihmisellä on oma luontonsa.\nMutta yhtä asiaa olen aikonut jo kauan sanoa sinulle, Flori, Tarkotan\nparastasi, vaikka kyllä tiedänkin, mitä ihminen voi aikaansaada; mutta\nsaakoon kukin itse punnita voimansa. Sinä olet koko piru mieheksi, se\ntäytyy myöntää; olet vankka tappelija; minutkin olet lyönyt kumoon, ja\nse merkitsee jotakin. Sinä juot joka miehen pöydän alle, jos se sinua\nhuvittaa, ja haastatat naisiltakin viimeisenkin järjen hivenen. Se on\nhyvä, jos vain käyttäytyy järjellisen ihmisen tavalla, mutta sinä\nmellastat kuin villipeto. Ajattelepa esim. tappelua — kuinka sinä\nsiinä menettelet? Me muut emme kiihota itseämme enempää kuin\nvälttämätöntä on ja otamme huomioon pienimmätkin edut voidaksemme\npainaa vastustajamme niin kauniisti syrjälleen, ettei hän koskaan voi\nvahingoittaa, ja silloin sydämemme pamppailee riemusta, kun hän on\nkäsissämme ja pidämme häntä kiinni sekä kynsimme parhaamme mukaan. Sinä\nraivoot jo alussa, et varro tilaisuutta ja näytät kohta siltä kuin\notsasuonesi räjähtäisivät halki, ja kun olet vihdoin saanut toisen\nallesi, et sinä enää jaksa tehdä hänelle mitään, sinun täytyy hänet\npäästää, ja niin on koko ilosi pilattu. Niin teet juodessasikin, sinä\net pidä ollenkaan ryyppyvälejä, työnnät vain aina ylimääräisen postin\nkyydillä. Ja jos rakkaus menee nahkaasi, on sinussa kaikki intohimoa ja\nhirmuista hätäkkää. Mutta minä sanon sinulle, ettei tällainen meno\nkelpaa, etkä sinä näytäkään enää terveeltä. Minä säälin sinua, sillä\njos tätä pitkität, tulee sinusta pian loppu.\"\n\n\"Pian loppu? Sitä juuri tahdonkin\", sanoi myllärin poika. \"Luuletko\nettä minä riipun kiinni maailmassa? Minä sylkäisen sille. Kerran se\nminuakin miellytti sellaisena, jollaiseksi se on järjestetty\nsäännöllisiä ihmisiä varten, mutta kun tahdoin käydä sisään,\npaiskattiin ovi kiinni; minä karkasin niin sitä vastaan, että sieluni\nsärkyi, eivätkä koko maailman lääkärit voi sitä parantaa. Ja kun minä\najattelen, kenen ja minkä minä olen kohdannut tieni sulkijana, niin\nettä minun on täytynyt heittää kaikki, silloin en voi hillitä itseäni.\nMinä en voi hillitä!\" — Hän puri hampaitaan niin että piipun hammasluu\nkatkesi. — \"Sinä, miiluri-Jaakko, sanot että minä elän kuin villipeto.\nOlet oikeassa, sillä minä teen kaikki vihassa ja raivossa. Minun\npovessani on kokonainen maailma viheliäisyyttä, siksi minä kadehdin\nmuiden onnellisia oloja ja turmelen ne missä vain voin. Näetkö, minä\nkyllä tiedän, että sinä lopetat hurjastelusi, kun aika tulee, ja vietät\nsitten elämäsi suloisessa rauhassa. Nämä toisetkin mellastavat\nmellastuksensa ja antautuvat sitten kunnialliseen toimintaan perityillä\nmaillaan. Minun osani on toisenlainen, minulla ei ole rauhaa eikä\ntyydyttäviä oloja!\"\n\n\"Ja sen minä sanon\", tokaisi miiluri-Jaakko, \"ettei tämä puheesikaan\nkelpaa minnekään. Sinä olet kerran saanut päähäsi, että sinusta pitää\ntulla tähän maailmaan aivan erityinen heittiö ja hurjistelija, ja\nsentähden sinä puhut näin. Tiedetäänhän, miksi muutuit toisenlaiseksi\nkuin ennen olit. Se tapahtui erään tytön tähden, jota et voinut saada;\nvoihan sellainen kiukuttaa, mutta en pidä sinua, rakas Flori, niin\nsuurena raukkana, että tuollaisesta syystä viskaisit pois kaikki\nohjakset ja turmelisit elämäsi.\"\n\nEräs vireä nuorukainen huudahti nyt: \"Niin, maailma olisi kaunis, kun\nvaan tietäisi, mitä siinä tekisi!\" Mutta kun tällä syvämielisellä\nlausunnolla ei oltu tarkotettu erityisesti myllärin poikaa eikä\nmiiluriakaan, sivuutettiin se vastaväitteittä. Nuorukainen katsahti\nkuitenkin ylpeästi ympärilleen, olihan hänkin puhunut.\n\nFlorian katseli miiluria kauan kummastellen, sitten hän puhkesi\npilkkanauruun. \"Luulenpa sinun vain sentähden pitävän mahdottomana,\nettä minä olen mieleltäni erilainen kuin te, koska sinä et tahtoisi\njäädä minun jälkeeni; sinä näet olit ennen minun aikaani seudun suurin\nheittiö, ja nyt sinua arvatenkin katkeroittaa se, ettei sinua enää\nmainita ensi sijassa.\"\n\n\"Tuo on mieletöntä lorua\", huomautti miiluri.\n\n\"Ei sen mielettömämpää kuin sinä aikaisemmin puhuit: Se tapahtui erään\ntytön tähden, sinä arvelet? Tytön tähden vain? Niin, tyttö se oli, se\non aivan varma, ja te tiedätte sen kaikki. Mutta älä puhu minulle\nmitään hänestä, älä mainitse hänen nimeään; tiedätte, että se\nraivostuttaa minua! Niin, minä luulen, että te tunnette minut mieheksi,\njoka voi tuntikausia ääntä päästämättä iskeä vahvalla nyrkkiparilla;\nymmärrätte myöskin, että olen saanut mustelmia, jotka pysyvät koko\nijän, — mutta kun nyt näette, että minulle on tapahtunut jotain, joka\non erottanut minut entisestä elämästäni, niin pitäisi teidän\nitsestännekin huomata, että kysymys on ollut muustakin kuin tytöstä,\njota minä en voinut saada. Mitä siinä oli muuta, en voi sanoa; se on\nminun salaisuuteni. Joku teistä voisi kenties muistuttaa: ei siinä ole\nmitään kovin hirmuista ollut, sillä tuo tyttö suoriutui asiasta kovin\nhelposti. Se on totta, mutta nainen on pehmeää savea, mies kiveä;\nnainen taipuu siinä, missä mies murtuu. Ja kun kohtalon iskut tekevät\nkenestä kuumesairaan, silloin kysytään, mitä lääkkeitä on\nkotiapteekissa, hyviä rehellisiä neuvojako vaiko huonoja esikuvia. Ja\nkehen se koskee, jos raivokuume tuhoaa minut? Vähimmän kaikista\nitseeni?\" Hän pyyhkäisi pöytää kämmenellään. \"Minulla ei ole ollut\nmitään pakkoa puhua tätä teille; olen sen tehnyt vain sentähden, että\ntietäisitte minun saaneen jotain kokea ja ettei minulla ole tarvinnut\nolla mitään päähänpistoja tullakseni erilaiseksi kuin te. En\ntodellakaan voi verrata itseäni teihin, sillä minä vasta aloin siitä,\nmihin te lopetatte. Uskokaa tahi olkaa uskomatta. Voisittehan koetella\nminua. Mainitkaa joku tehtävä, josta kannattaa puhua ja jota kukaan\nteistä ei uskalla yrittää; minä sen suoritan.\"\n\n\"Minä tiedän yhden\", huusi vireä nuorukainen, \"jota kukaan ei vielä ole\ntehnyt: juo aamillinen viiniä yhteen kulaukseen!\"\n\n\"Olisin silloin yhtä raaka ja tyhmä kuin sinä\", vastasi Florian.\n\n\"Miksi sellaiset puuttuvat puheeseen, jotka eivät mitään tiedä\",\nhuomautti miiluri. \"Tahdotko sinä todellakin tehdä teon, josta muiden\non jo kauvan täytynyt pitää kätensä poissa?\"\n\n\"En sitä muuten olisi sanonutkaan. Minä vain luulen, että me olemme jo\ntällä paikkakunnalla tehneet niin paljon vallattomuuksia, että sinun on\nvaikea keksiä jotakin uutta.\"\n\n\"Eikö se saisi olla jonkun matkan päässä täältä?\" kysyi miiluri\nviekkaasti.\n\n\"Jos se on jokin aimo yritys, teen sen vuoksi kolmen päivän matkan.\"\n\n\"Sinne ennättää yhdessäkin. Tiedätkö, missä Zirbendorf on?\"\n\n\"Tuolla noin.\" Florian viittasi erääseen suuntaan, josta näkyi\nkaukaisia sinertäviä vuoria.\n\n\"Oletko kuullut puhuttavan Leutenbergerin Urbanista?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sitä en ihmettele. Kun hän oli sinun ikäisesi, oli hänen nimensä\nkaikkien huulilla. Sittemmin on puhe hänestä heikentynyt, mutta hän\nitse ei, ei todellakaan, hän on vieläkin samanlainen velikulta.\nLuultiin, että hänkin kerran tapaisi voittajansa, mutta eipäs ole\ntavannut. Kaikki jotka ovat menneet torailemaan hänen kanssaan, ovat\npalanneet ruhjotuin raajoin, ja kaikki tappelukuntoiset ovat\nyrittäneet. Kun hän ne kaikki on perinpohjin kynsinyt, ei kukaan enää\nuskalla mennä hänen luokseen, eikä paikkakunnalla kenkään tohdi häntä\nvastustaa. Niistä ilkitöistä ja väkivaltaisuuksista, joita hän tekee,\npuhutaan vähän taikka ei ollenkaan. Hän on voimakkain ja kaikkien\ntäytyy koetella olla hänen suosiossaan, kukaan ei tutki, miten hän\nkohtelee muita. Kun hän on niin osottanut, kuka on isäntä, ei\nympäristössä hänestä paljoa puhuta, mutta paikkakuntalaisensa hän pitää\nkuumana kuten ennenkin.\"\n\n\"Tarkotat, että menisin kiistelemään hänen kanssaan?\"\n\n\"En tarkota mitään. Olihan vain kysymys sellaisesta jota kukaan muu ei\nuskalla tehdä, ja silloin muistin Leutenbergerin Urbanin. Siitä on nyt\nkauan aikaa — nauran sille nyt, vaikka silloin olin itkeä harmista —\nkun minä tulin hänen luotaan iho pahasti pehmitettynä, enkä ole voinut\nsitä koskaan takaisin maksaa. Kuten sanoin, et saa käsittää asiaa niin,\nettä minä kiihottaisin sinua häntä vastaan tullaksesi niin pahoin\npiestyksi kuin muutkin, kilpailustahan ei voi tulla kysymystä.\"\n\nFlorian nousi. \"Sinun ei tarvitse huolehtia niin paljon minun tähteni,\nmiiluri-Jaakko. Huomaan kyllä, että teet minusta pilaa ja mielelläsi\nnaurat sille. Mutta neuvon, että heität sen, sillä muuten voisin saada\nhalun koetella ensin voimiani sinua vastaan. Luulen että voin höyhentää\nsinut yhtä hyvin kuin Leutenbergerin Urbankin, ja silloin et enää\nnaura. Kun olen sanonut, että suoritan tehtävän, niin sen myöskin\nsuoritan! Saatte kuulla siitä.\" Hän maksoi ja seurue poistui\njännitetyssä mielentilassa.\n\nHe kulkivat kylän läpi menevää tietä. Pitkä miiluri pysyttelihe\nmuutaman askeleen loitompana toisista. Yksi toisensa jälkeen sanoi\nhyvää yötä ja pistäysi sisään jonkun portin matalasta ovesta tahi\njostakin pihaveräjästä. Kun Florian tuli Keskihaudalle, ei hänen\nseurassaan enää ollut ketään. Hän kiirehti nyt askeleitaan, mutta\nlyhyen taipaleen kuljettuansa hän kuuli että joku riensi hänen\njälkeensä. Hän muisti heti miiluria, ja kun hän ei uskonut tällä olevan\nmitään ystävällisiä aikeita, hän kääntyi takaisin niin uhkaavana, että\nsaapuja — se oli miiluri — ei saattanut epäillä, mikä vastaanotto\nhäntä odotti.\n\n\"Älä ole tyhmä, Flori\", läähätti miiluri. \"En ole juossut jäljestäsi\nsaadakseni uhkaamasi selkäsaunan; tiedänhän hyvin, että meistä kahdesta\nsinä olet vahvempi. Minun täytyi vaan sanoa sinulle, että antaisit sen,\njosta tänään puhuin, mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.\nÄlä ole siitä tiedäksesikään; puhuin kiukuissani, kun minua pilkkasit\nja tahdoit osottaa, etten minä ole nyt enää kuten ennen ensimäinen ja\nettä sentähden kadehdin sinua. Mutta se ei ole totta. Minä alan jo\ntulla vanhaksi ja pidän sinusta paljon; saisin omantunnon vaivat, jos\nsinulle minun tähteni kävisi pahasti. Kun kaksi yhtä vahvaa\nkoettelevat, on se kunniallista tappelua, mutta tästä syntyy murha,\nsillä Urban on piru mieheksi, hän tappaa toisen suurimmalla\nmielihyvällä. Kuule, sinä et saa mennä Zirbendorfiin. Kukaan ei sinua\nsiitä pilkkaa, ja olethan täällä kotosalla vahvin mies. Älä mene!\"\n\n\"Älä huolehdi minun tähteni.\" Myllärin poika käänsi selkänsä ja meni.\n\n\"Kuule, Flori\", huusi miiluri hänen jälkeensä, \"yksi neuvo vain!\"\n\nFlorian pysähtyi ja odotti kääntymättä. \"Jos sinä välttämättä tahdot\nmennä, niin älä ärsytä paholaista tarpeettomasti! Sano tulleesi\nkoettelemaan itseäsi. Tee täydellinen taistelusopimus, mitä etuja saa\nkäyttää, mitä ei, ja lopettakaa kamppailu heti, kun toinen on heitetty\nnurin, jonka jälkeen toinen ei enää saa häneen koskea. Kuuletko?\"\n\n\"Kuulen kyllä\", sanoi Florian kääntyen jonkun verran. \"Eikö meidän\npitäisi myöskin tehdä sopimus, että taistelemme heinäkarheella, jotta\ntappiolle joutunut kaatuisi pehmeälle aluselle. Itse et ole niin\npelkuri kuin neuvot toisia olemaan. Olen hyvilläni, kun johdit minut\ntähän ajatukseen; siinä on jotakin uutta, ja kävi miten kävi, sen ei\ntarvitse sinua surettaa. Jumalan haltuun, Jaakko!\"\n\n\"Jumalan haltuun, mutta...\"\n\n\"Jos tahdot että eroamme ystävinä, niin älä puhu enää. Hyvää yötä!\"\n\nFlorian astui ripeästi edelleen, miiluri mietti hetken paikoillaan,\nteki muutamia vilkkaita mielipahaa osottavia liikkeitä ja meni sitten\npäätä puistellen tiehensä.\n\nKun Florian saapui suuren pensaan luo, joka kaihti Reindorferin talon,\nkuuli hän jonkun juoksujalkaa saapuvan, ja pensaan sivu mentyään hän\nhuomasi Reindorferin vanhan rengin juoksevan häntä vastaan?\n\n\"Minne niin kiire?\" kysyi hän.\n\n\"Kiire on, — hyvää iltaa\", sanoi renki, \"välskäri on talossa, emäntä\non kuolemaisillaan, ja minä juoksen noutamaan pappia. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"... Emäntä on kuolemaisillaan! Florian katseli\nReindorferin taloa, joka oli siinä niin rauhallisena hänen edessään\nillan himmeässä valossa. \"Ei viivy kauan ennenkun poika tuo sinne uuden\nemännän. Kenties Melzerin Seferlin?\" Hän nauroi ylenkatseellisesti. \"Ja\nsitten syntyy uusi painos vanhaa tarinaa talon ja myllyn suhteesta.\"\nHän ei enää nauranut, häntä värisytti.\n\nHän astui kiireesti tielle, joka poikkesi niitylle ja meni kuusikon\nläpi. Hän tuli orapihlajapensaan luo.\n\n\"Tyhmyyksiä! Tänä päivänä palaavat kaikki mieleen. Jos nyt astuisin\nkuusikon läpi, itkisin ehken kuin pieni poika.\"\n\nHän kääntyi takaisin maantielle.\n\n\"Siellä me lapsina leikimme. — Miksi niitä kaikkia nyt muistelenkaan!\n— Ja tässä minä astuskelin niin hentomielisenä, etten raskisi\nhyönteisenkään päälle polkea! Ei, tällaiseltako näyttää hän, joka\nhuomenna ärsyttää Urbania Zirbendorfissa!\"\n\nSe auttoi. Hän oikaisihe jälleen suoraksi, ja vastaantulija sai nyt\nkatsoa eteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pastori tuli Reindorferin taloon, oli jo aivan pimeä.\n\nHän meni kamariin. Nurkassa oli sänky, ja siinä talonpojan vaimo makasi\nraskaasti hengittäen. Pienoinen öljylamppu levitti huoneeseen himmeää\nvaloaan ja heitti vipajavan valokehän pöydälle, jonka ääressä vanha\nReindorfer istui ja kirjotti.\n\n\"Hyvää iltaa, Reindorfer, mitä kuuluu?\" lausui pastori. Hän oli vuosien\nkuluessa tullut vielä lihavammaksi, mutta oli myöskin kadottanut\nvilkkautensa.\n\n\"Kiitoksia, teidän korkea-arvoisuutenne\", sanoi talonpoika, \"huono hän\non, hyvin huono. Kirjotan juuri kirjettä Magdaleenalle, ja Liisalle\nolen lähettänyt sanan. Heidän pitää vain saada tietää; sairas ei tahdo\nnähdä ketään. Minä en päästä heitä tänne, ennenkun hän on paareilla.\"\n\n\"Kummallista, hän ei tahdo lapsia vuoteensa ympärille?\"\n\n\"Ei. Minä herätän hänet, että hän saa ripittää itsensä, arvoisa herra.\"\n\n\"Anna olla. Minä odotan kunnes hän havahtuu itsestään.\"\n\n\"Minä olen valveilla\", sanoi sairas äkkiä.\n\n\"Minä kuuntelen teidän tunnustustanne, Reindorferin emäntä.\" Pastori\nistui kuolevan vuoteen luo, Reindorfer aikoi poistua, mutta sairas teki\nkiivaan liikkeen ikäänkuin häntä pidättääkseen. Sielunpaimen nousi\nsentähden ja sanoi: \"Jää tänne, Reindorfer\".\n\nVanha mies astui takaisin pöydän luo ja nojasi päänsä käsiään vastaan.\nEi mitään muuta ääntä eikä liikettä huomattu kuin kuolevan kuiskaukset\nja hänen tukahutetut nyyhkytyksensä, jotka saapuivat vanhan miehen\nkorviin.\n\nPastori liikkui hiukan rauhatonna tuolillaan, lohdutteli sairasta,\nrukoili ja teki hänen ylitsensä ristinmerkin.\n\nHän nousi sitten ja astui miehen luo. \"Reindorfer\", sanoi hän, \"vaimosi\non nyt sopinut Jumalan kanssa, mutta ennenkun minä annan hänelle pyhän\nehtoollisen, pyytää hän, että antaisit hänelle anteeksi kaikki, mitä\nhän on rikkonut sinua vastaan. Sinä olet kristitty, Reindorfer,\ntarvitseeko minun puhua enemmän?\"\n\n\"Ei, teidän arvoisuutenne, ei tarvitse. Hän tekee oikein pyytäessään\nanteeksi. Herra Jumala ei varmaankaan katso asioita ihmisten kannalta,\nja siksi on hyvä pyytää ihmisiltäkin anteeksi. Ja se on myöskin oikein,\n— vaikkei hän olekaan huomannut minun häntä syyttävän, — että hän\ntahtoo kuulla anteeksi antamisen sanat, sillä mitä erohetkellä\nlausutaan, se on vilpitöntä totuutta; silloin ei voida valehdella eikä\npeitellä.\" — Hän meni vaimonsa vuoteen luo. — \"Rosel, kun minä\najattelen, kuinka kauan sinä olet elänyt minun kanssani uskollisesti ja\nkunniallisesti, en voi kuolinhetkelläsi nuhdella sinua siitä, että\nkerran olit heikko ja lankesit.\"\n\nVaimo nyyhkytti kiivaasti. Vanha Reindorfer pyyhki silmiään oikealla\nkädellään, sitten hän kohotti sen juhlallisella vakavuudella: \"Ja\nsentähden sanon sinulle nyt, että kaikesta sydämestäni annan sinulle\nkaikki anteeksi, niin totta kuin itse toivon kerran, että Jumala ja\nihmiset minulle anteeksi antavat. Amen!\"\n\nHän laski vapisevan kätensä vaimonsa käteen, vaimo puristi sitä katsoen\nsamalla mieheensä himmenevillä silmillään. \"Rakas Joosefini, kaikki on\nsiis tullut hyväksi jälleen ja hyvänä pysyy. Toivoisin vain että vielä\nvoisin elää yhden elämän sinun kanssasi — näkisit sen silloin\ntoisenlaisena.\" Hän itki hillittömästi.\n\n\"Älä kiihota itseäsi, pastori kutsuu jo talonväkeä.\"\n\n\"Jääthän minun luokseni, Joosef, jääthän väenkin nähden. Onhan nyt\ntoinen hääpäivämme, meidän hääpäivämme.\"\n\nPastori oli ollut ulkona ja saapui nyt lukkarin ja talonväen\nseuraamana. Ojentaessaan sairaalle kirkonlohdutuksen astui hän itse\naskeleen lähemmäksi syrjäyttämättä Reindorferia, ja kun rahvas meni\nulos, viittasi hän tälle hiljaa tervehtien, että hän jäisi paikoilleen.\n\nKului kotva väen mentyä, vaimo hengitti tyynemmästi, hänen kätensä\nirtautui miehen kädestä, hän nukkui. Reindorfer meni hiljaa vuoteelta\npöydän luo ja tarttui kynään. Hän oli kirjottanut Magdaleenalle, kuinka\näiti jaksoi, ja pyytänyt häntä rukoilemaan kuolevan puolesta. Nyt hän\nvielä lisäsi, että äidille oli annettu kuolinsakramentti ja että hän\nitse oli koko sydämestään anteeksi antanut.\n\nHän ei päättänyt kirjettä. Huoneessa tuntui niin tukahuttavalta; hän\nhiipi hiljaa pihamaalle ja veti muutamia syviä henkäyksiä.\n\n\"Hänen katumuksensa minua melkein vaivasi\", puheli hän itsekseen. \"On\nsydäntä lamauttavaa katsoa kuolevaa, joka pian on lakannut olemasta.\nVoisihan aikaisemminkin paljastaa toiselle sydämensä mutta se ei pääse\nsanoiksi, ennenkun kaikki on mennyttä; me kätkemme sen itsellemme, se\njää sanomatta ja kuulematta. Herrani ja Jumalani! Kuinka suurella\nvaivalla meidän täytyykään täällä kulkea syntymästä kuolemaan! Niin,\nmeidän pitää todellakin armahtaa toisiamme! Rakkaudesta en tahdo kuulla\npuhuttavan; se hakee syitä ja sillä on tarkotuksensa, mutta\narmahtavaisuus ei niitä kysele, se tyytyy kunhan on vain lähimäinen.\nNiin, keskinäinen armahtavaisuus on paras kaikista!\"\n\nHän kuunteli hartaasti. Ei kuulunut mitään, mutta hän riensi hiljaisin\naskelin vaimonsa kuolinvuoteen luokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna Florian oli valmis lähtemään myllyltä.\n\n\"Minnekä taas?\" kysyi mylläri synkästi. \"Eivätkö sinun kuljeksimisesi\nkoskaan lopu? Pitääkö sinun joka päivä uusilla keksimilläsi ilkitöillä\ntahria nimeäni? Ja aina täytyy peljätä, ettet noilta retkiltä enää\nhengissä palaa. Huomaa toki, että niin raivo mies lyödään lopulta\nkuoliaaksi.\"\n\n\"Ole ymmärtäväinen, Flori, minä rukoilen sinua, ole ymmärtäväinen!\"\npuheli myllärin vaimo.\n\n\"Älä sure, äiti\", sanoi nuorukainen ja kääntyi sitten isäänsä. \"Jos he\nlyövät minut kuoliaaksi, surisinko minä sitä? Tiedät varsin hyvin,\nminkälaisen arvon annan elämälleni. Mutta älä toraile, sinulla ei ole\nsiihen mitään oikeutta; sillä saanhan minä olla samanlainen kuin\nsinäkin olit.\"\n\n\"Minä en ollut koskaan sellainen\", kiivastui mylläri.\n\n\"Voihan olla, että minä menen vielä pitemmälle. Sentähden sinulta meni\nhelpommin; minun täytyy ponnistella kaikin voimin. Jumalan haltuun!\"\n\n\"Tee minun mielikseni\", rukoili äiti, \"ole yksi päivä kotona, yksi\npäivä vain.\"\n\n\"Kotona on ikävä.\"\n\n\"Sano edes, minne menet\", kehotti mylläri.\n\n\"Heh, tiedänkö minä, minne jalat sattuvat viemään. Hyvästi!\"\n\nHän oli poissa. Myllärin vaimo katsoi mieheensä ikäänkuin lohdutusta ja\nneuvoa hakien, mutta tämä oli itse aivan murtunut.\n\n\"Hän on hurja poika\", sanoi hän, \"mutta kyllä kai hänen täytyy talttua.\nHän mellastaa kovin hurjasti, hän väsyy siihen lopulta ja rauhottuu\nvähitellen.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\nFlorian astui kuusikon läpi, jonka yläpuolelle aurinko juuri kohosi.\nSen toisella sivulla niitylle laskeutuessaan hän näki Reindorferin\ntalon aamuvalaistuksessa. Renki seisoi veräjän luona ja palvelustyttö\ntuli juosten. Renki otti piipun suustaan jättäen sen sytyttämättä ja\naikoi hitaasti seurata kiirehtivää palvelustyttöä, mutta Florian huusi\nhänelle: \"No kuinka on emännän laita?\"\n\nRenki jatkoi kulkuaan ja viittasi piipullaan taloon: \"Hän juuri tekee\nlähtöä\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Vai niin.\" Florian kulki välinpitämättömänä edelleen. Eilen hän\nkenties olisi muistanut että kuoleva oli Magdaleenan äiti, tänään ei se\nliikuttanut häntä. Taivas oli kirkas ja aurinko kapusi korkeimmilleen\ntehdäkseen päivän oikein kuumaksi. Kun uhkuvat nuoruudenvoimat\nalottavat kirkasta päivää, kuinka silloin voisi ajatella kärsimystä ja\nkuolemaa?\n\nSekin aika tulee, mutta sinne on matkaa!\n\nFlorian kulki rivakasti eteenpäin; ei Zirbendorfia vähällä saavuteta.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSiellä on asumuksia ensin toisistaan kaukana, sitten yhteen koottuina\nmuodostaen keskelleen kadun, josta haaraantuu poikkikatuja. Yksi näistä\njohtaa kirkon luo, joka kirkkotarhan keskeltä kohoaa kylän muita\nrakennuksia korkeammalle. Lähellä kirkkoa on puusepän työhuone, jonka\nikkunat ovat hautakumpuihin ja risteihin päin, ja sieltä kuuluu höylän\npitkällistä suhinaa. Kirkkotornin kello lyö jokaisen neljännestunnin\nkuluttua, ja määrätyillä päivän hetkillä kuuluu sieltä rukoukseen\nkehottava soitto. Silloin päät paljastuvat ja kädet liittyvät ristiin,\noltiinpa sitten kedolla tai kotosalla, tallissa tahi puutarhassa. Ja\nsäteilevän ristin alla oleva kello mittaa jokaisen hetken taivaan\nsuomana lahjana.\n\nKen saapuu ensimäistä kertaa tällaiseen kylään, astuu pieneen\nkirkkotarhaan ja kuulee säännölliset kellonlyönnit kaikuvan vähäiselle\nahtaasti asuvalle seurakunnalle, eläville sekä kuolleille, hän voi\nhelposti kuvitella, että sama tunne, joka valtaa hänet, paikkakunnan\nasukkaiden harrastuksille ja huolille vieraan ihmisen, vallitsee\nnäitäkin kirkontornista valuvana siunauksena, tunne siitä, että ajassa\neläessämme olemme samalla aikojen herran silmän alla, iankaikkisen\nvälittömässä yhteydessä. Rakas, valoisa maa näyttää olevan erillään\nmaailman kaikkeuden sekasotkusta, olentoamme painava ilmakin huokuu\nhartautta, ja jokainen hengenveto lisää poveen varmuutta, että olemme\nkaikessa turvatut ja vartioidut.\n\nSe on haihtuvan hetken välitöntä vaikutusta, joka silmänräpäyksen ajan\nilahduttaa matkustajaa. Aika ei ole täälläkään paikoillaan seissyt,\nvaikkei hän huomaa sen jälkiä. Kellojensoitto ja tuntien lyönti\nkehottaa kyllä paikkakunnan asukkaita sekä ajallisiin että aikaa\nkorkeampiin harrastuksiin, mutta kun he kuulevat sitä joka päivä, he\ntottuvat siihen, mutisevat rukouksensa, surevat menneisyyttä ja\npelkäävät tulevaisuutta.\n\nJos ajattelee luontoa iäisesti toimivana nykyisyytenä, vailla\nmenneisyyden muistoja ja tulevaisuuden pelkoa, valtaa ihmismielen\narvottoman katoavaisuuden tunne. Antaapa matkustajan palata jonkun ajan\nkuluttua. Silloin oli sellaista, ja kuinka peräti toisenlaista on nyt!\nJo toisella käynnillä heräävät paikkaan kiintyneet muistot, ja sydämen\ntäyttää alakuloisuus. Vanhat olivat oikeassa, heidän sankariensa täytyi\njuoda unhotuksen virrasta tullakseen kuolemattomiksi.\n\nEnsi kerralla näemme paikkakunnan selvällä päivällä kirkkaassa\nkotoisessa valossa. Päivänpaisteessa näyttää tuollainen pikku kylä\nsangen siistiltä, valo tunkeutuu huoneihin, loistaa ikkunaruutujen läpi\nja tulvaa laajana virtana jokaisesta avatusta ovesta; ulkona kimaltelee\nse hautakivillä ja risteillä. Aivan toisin on, kun taivas on pilvessä,\nja hellittämätön sade jatkaa yksitoikkoista ja synkkää soittoaan.\nVaikka sade onkin hyödyksi pelloille ja niityille, ihmiset ovat\nkuitenkin kärsimättömän näköisiä, koska heidän täytyy pysytellä\nahdas-ilmaisissa huoneissaan, asunnotkin tuntuvat likaisilta ja\nepämukavilta ja haudoilta näyttää kohoavan mädäntymisen höyryjä. Mutta\non myöskin reippaan-iloisia sadesäitä: pilvi kohoaa äkkiä ja\nryöpsäyttää pian vettä maan hedelmöittämiseksi, jonka jälkeen lehahtaa\nheti kirkas päivänpaiste, ja nauraen puistellaan silloin sadevesi\nhartioilta.\n\nTällaisella ryöppysateella Florian lähestyi edellä kuvattua\nZirbendorfin kylää. Ilta-aurinko purppuroi kiitäviä pilviä, jotka\nlähettivät hänelle tämän märän tervehdyksen. Hän päätti mennä ensiksi\nkylän kapakkaan, sillä tietysti täällä kuten kotipuolessakin ahkerat\novat työssä ja hylkiöt krouvissa, ja hän uskoi varmimmin löytävänsä\netsittävän täytetyn pikarin takaa. Kunnan ravintola oli huomattavin,\nja hän alkoi sieltä. Mutta siinä ei ollut ketään eikä kuulunut\ntulevankaan, sentähden hän maksoi viinin ja lähti halvempia kapakoita\ntarkastelemaan.\n\nHän löysikin kylän toisesta päästä yhden niin inhottavan näköisen\npesän, että se herätti parhaita toiveita. Hän astui katon alle ja\nhuomasi, että sisäpuoli täytti ulkopuolen herättämät toiveet. Seinät\nolivat likaiset ja samasta syystä oli tavallisen ihmisen mahdoton\nkäyttää tuolia ja pöytää. Rääsyihin puettu vanha akka hääräili\ntarjoilijan toimessa niiden vieraiden luona, joiden luonto salli\nnauttia täällä jotain, ja kyllä hekin olivat samanlaisia. Miehiä ja\nnuorukaisia tahratut nutut yllä, ne könöttivät pöytää vasten ja katsoa\ntuijottivat eteensä tylsin silmin tahi kirkuivat naapureilleen hurjin\nkatsein ja kasvoja väännellen. Emäntäkin otti osaa heidän toraansa, ja\nhänen puheestaan pääsi siihen vakuutukseen, että vieraat olivat\n\"roistoja, rosvoja ja rutkaleita\", jotka tahtovat pettää eukko parkaa\njuomalla enemmän kuin suostuvat maksamaan.\n\n\"Tuollaisten kanssa minulla ei ole mitään tekemistä\", ajatteli Florian\naikoen kääntyä pois. Mutta hän huomasi silloin paksun tupakansavun\nkeskeltä vieraan, joka istui erikseen nurkassa yksinäisen pöydän\nääressä ja saattoi hyvin olla hän, jota nuorukainen etsi. Florian astui\nsiis muitta mutkitta sinne ja istui tämän miehen vastapäätä.\n\nVakinainen vieras ei nähtävästi luonut häneen mitään huomiota. Mutta\nkun hän näki, että uusi tulokas katseli häntä synkin katsein, muuttui\nse kahdenpuoliseksi. Tämä tarkastus vahvisti Floriania siinä uskossa,\nettä hänen edessään oli Leutenbergerin Urban. Tuo vastapäätä istuva\nmies oli tavattoman vahvarakenteinen, ja hänen kasvoistaankin jo näki,\nettä hän oli väkevä. Kun hän liikutti jotakin lihasta, näytti kuin\nolisi ryöminyt hänen ihonsa alla, ja hän sai punaisia pilkkuja niinkuin\nkovan puristuksen jälkeen. Hän oli käärinyt paidanhihansa; hänen\narveluttavan voimakkaat käsivartensa eivät vaatetta kaivanneetkaan,\nsillä niitä verhosi tiheä karva. Hänen otsansa oli matala, silmät\nvesiharmaat, nenä suora ja mahkurainen, naama leveä, pöhöttyneet huulet\n— siis sangen törkeä muoto.\n\nHän rykäisi ja sylkäisi yli pöydän keskelle huonetta, aivan vastassa\nolevan vieraan sivutse.\n\nFlorian oli pyytänyt viiniä ja puolillaan oleva lasi seisoi hänen\nedessään pöydällä. Hän kääntyi nyt pois ja tyrkkäsi ikäänkuin\nhuomaamattaan lasinsa kumoon, jolloin sen sisältö virtasi pöydän yli.\n\n\"Ole varovaisempi\", huusi toinen uhkaavalla äänellä.\n\n\"Jos minua huvittaa viinin riputtaminen, ei se koske kehenkään\nihmiseen, ja jos sinä olet arka housuistasi, niin siirry muuanne\nistumaan.\"\n\n\"Poika, sinä et tiedä, kenen kanssa olet tekemisissä.\"\n\n\"Ethän liene toki ketään syönyt.\"\n\n\"Tiedätkö, kuka olen?\"\n\n\"Vaikka olisit Leutenbergerin Urban, et sittenkään ole pirua lähin\nmies.\"\n\n\"Tunnetko sitten minut, koska mainitset nimeni?\"\n\n\"Huhun mukaan, lähempi tutustuminen on odotettavissa.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Vesihaudan myllärin poika Langendorfista.\"\n\n\"Ahah, sinustakin olen kuullut puhuttavan. Et ärsyttele kaikkein\ntyhmimmästi. Mutta luulen kuitenkin, että hiukan vähempi julkeus ei\nolisi haitaksi, jos aiot olla voittosilla minun kanssani.\"\n\n\"Saan esittää vaatimukseni miten tahdon. Voit muuten olla tyytyväinen,\nkun tein sinulle ensiksi sen kunnian, että pesin sinut viinillä. Sitä\nsinä et ole pitkiin aikoihin saanut, — tarkotan pesua.\"\n\nLeutenbergerin Urban heitti ympärilleen synkeitä silmäyksiä. \"Kuulisit\nmielelläsi pilkallesi naurettavan, että se ärsyttäisi minua vielä\nenemmän, muita älä vaivaannu suotta, kukaan ei naura sinulle. Näetkö,\nkuinka hiljaisina ne istuvat tuolla pöydän ympärillä. Sanon sinulle,\nettä mieluummin he kaikki nielevät pikarinsa kuin uskaltavat nauraa\nminulle.\"\n\nUseimmat vieraat joivat viinaa; heillä oli sitä pikareissa edessään.\n\n\"En tiedä\", jatkoi Urban, \"onko sinulla sellainen kiire, että tahdot\ntässä heti kanssani tapella, mutta sen huomaan, että olet nuori ja\npuhut kiireesti ja kiihkeästi. Se ei kelpaa. On se päivä huomennakin,\nsilloin koettakaamme toisiamme.\"\n\n\"Jos sinä et tänään viitsikään, sopisi se minulle sitä paremmin.\"\n\n\"Ole ymmärtäväinen, minä en voi sinuun suuttua. Olin luullut, että\nkaikki uljaat pojat olisivat jo kuolleet; pitkien aikojen kuluttua sinä\nensimäisenä uskallat tulla minua kamppailuun vaatimaan, ja se ilahuttaa\nminua. Sanon sinulle, että on yksitoikkoisen ikävää olla aina rauhassa\nja itse hyökätessään huomata jotakin rutisevaa nyrkkiensä alla\ntietämättä, tuleeko vasta-iskua vaiko ei. Että joudut tannerta\npuskemaan, se on varma, mutta minä iloitsen kuitenkin.\" — Hän tarttui\nFlorianin käsivarteen ja tutki sitä parilla kouristuksella. — \"No,\nkyllä sinä pidät miehen lämpimänä. Jos me aivan vakavasti tappelemme,\nemme suinkaan eroa ehjin nahoin. Mutta sitä iloa emme kustanna\nkatsojillemme ilmaiseksi, se olisi tarpeetonta. Väkevä on väkevä ja\nväkevin on väkevin, sen tuntee jo koetuksesta.\"\n\nHän nousi ylös. \"Riittää jo täksi päiväksi, minun on mentävä vielä\nmuuanne\", sanoi hän kurtistaen silmiään.\n\n\"Everlin luo\", nauraa hihitti emäntä.\n\nLeutenbergeriläinen heitti häneen hämmästyneen silmäyksen ikäänkuin\nhuomauttaakseen, että kuinka hän uskaltaa sotkeutua kahden tällaisen\nmiehen puheeseen. Muuten hän ei ottanut huomautusta ollenkaan\npahakseen, kääntyi sitten Florianiin ja sanoi: \"Huomenna kamppailemme,\ntapaat minut täällä aikaiseen, jollei\" — hän kurtisti taas silmiään —\n\"sinulla ole niin kiire, että sinun täytyy jo tänä päivänä mennä.\"\n\nHän säesti sanojaan ystävällisellä kädenpuristuksella, joka vihloi koko\nkäsivartta, mutta Florian vastasi yhtä hyväntahtoisesti ja huomasi\ntyydytyksekseen, että Urban katsahti oudoksuen hänen käteensä. Sitten\nhirviön suu vetäytyi nauruun, ja hän sanoi: \"Kyllä sinä tulet. Hyvää\nyötä kaikille!\"\n\nHän oli tuskin mennyt, kun useasta pöydästä huudettiin Florianille:\n\"Sinä saat kovan kylvyn!\"\n\nNuorukainen oikaisihe suoraksi. \"Kehen se koskee? Mitä teillä on siinä\ntekemistä? Kuka teistä on oikeutettu puhumaan siitä? Kenties säälitte\nminua pelotellaksenne edeltäpäin? Urbanin läsnäollessa ette uskaltaneet\nnauraa, vaikka hänessä olisi kyllä ollut nauramista. Älkää luulko, että\nsaatte tirskua minulle. Jättäkää, etten heti näytä teille, mihinkä\nkelpaan; voisihan pistää päähäni, että istutte täällä kovin\nruokottomina, ja minä viskaisin teidät ulos joka ainoan.\"\n\nHän odotti kotvan aikaa, mutta kukaan ei tuiskahtanut, luultavasti\npelosta, että he joutuisivat entistä tuskallisempaan asemaan. Florian\nmaksoi mitä oli nauttinut ja meni.\n\n\"Hihihii\", kikatti emäntä, \"kyllä ne huomenna kuumentavat toistensa\nkorvat.\"\n\n\"Suon heille kummallekin kaiken mahdollisen löylyn\", sanoi eräs\nkyttyräselkäinen kutistunut päiväläinen. Kun Florian oli mennyt\nkrouvista, hän huomasi Leutenbergerin astuvan kylältä vievää tietä\nmyöten. Hän päätti aikansa kuluksi seurata tätä miestä ja astui siis\nkappaleen matkaa hänen jäljestään.\n\n\"Tämä oli tyhmästi\", sanoi hän jonkun matkan päästä taakseen\nkatsottuaan ja nähtyään kauas jääneen kylän. \"Hän tietää kyllä\nmajapaikkansa, mutta minä en voi olla kedolla yötä.\" Mutta kun takaisin\nkääntyminen näytti olevan yhtä turhaa, hän jatkoi matkaansa jättämättä\nUrbania näkyvistään.\n\nOli uuden kuun aika, mutta yö oli tähtikirkas, muutamia yksinäisiä\npilviä liiteli hitaasti taivaalla peittäen sieltä täältä laajoilta\naloilta taivaslaen palavat valot, mutta maan pinta pysyi kuitenkin\nkaikkialla valoisana. Korkea vuori kohosi vaeltajain eteen. Metsä näkyi\nvain häämöttäen, ainoastaan jotkut yksityiset jyrkänteen äyräillä\nkasvavat puut saattoi selvästi havaita, muu kaikki oli sekavaa massaa,\nnäytti kuin valtaavat sammalikot verhoaisivat vuorta. Paljaat\nkallioseinät sitä vastoin hohtivat melkein kirkastettuina. Jyrkänteen\npuolitiessä oli pieni tölli, joka kait oli äskettäin maalattu, koska se\nhohti lumivalkeana hämärän läpi.\n\nLeutenbergerin Urban alkoi kiivetä vuorta ylös; pian hän katoaisi\npuiden varjoon. Florian kiirehti päästäkseen häntä lähemmäksi. He\nolivat äänenkantaman päässä toisistaan, kun Urban pysähtyi hengittämään\npienen töllin luona. Hän oli pari kertaa katsonut ympärilleen ja\npysähtynyt äkkiä, niin että Florian oli vähällä ilmaista itsensä, mutta\nhän arvasi olla varuillaan.\n\nHe seisoivat nyt töllin edessä. Matala aita ympäröi pientä puutarhaa,\npeltotilkkua ja muutamia puita. Se ei suinkaan kyennyt suojelemaan\nvähäistä viljelystä, olipahan vain rajana, jonka piiristä omistaja\nsaattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko alueensa, joko lohduttaakseen\nitseään vähällä omaisuudellaan tahi pitääkseen sitä aina huomattavana\ntodistuksena siitä, kuinka köyhiä he olivat. Aivan niiden kuusien\ntakana jotka kasvoivat aitauksessa oli metsän aukeama.\n\nPienessä puutarhassa oli lehtimaja, jota verhosivat tiheään toistensa\nympäri pujottautuneet pavut ja muut köynnöskasvit. Se oli aivan\nrakennuksen seinän vieressä, ja töllin ainoan huoneen akkuna oli majan\nlehtiholvin alla. Urban astui aidan yli ja meni lehtimajaan; Florian\nsai siitä rohkeutta nousta toisesta paikasta ja hiipiä aivan lähelle\nhäntä.\n\nUrban iski ikkunaan puristetulla nyrkillä.\n\n\"Jesus, Maria!\" huusi naisen ääni sisästä. \"Kuka siellä?\"\n\n\"Minä olen, Urban. Enkö sanonut, että tänä päivänä tulen? Nyt olen\ntäällä. Anna Everlin tulla ikkunan luo!\"\n\n\"Everl ei ole kotona, — lähetimme hänet pois, — hän on sukulaistemme\nluona Bergdörflissä.\"\n\n\"Jos se olisi totta, noutaisin pienen sydänkäpyni sieltä; sitä ei voisi\nkukaan estää. Te ette vielä tunne Leutenbergerin Urbania, kun hän on\njotakin saanut päähänsä! Mutta minä tiedän, että hän on kotona, minulla\non ollut tähystäjä. Sen jälkeen kun hän tuli veljensä kanssa kotiin,\nhän ei ole poistunut töllistä.\"\n\n\"Hän on sairas.\"\n\n\"Mitä sanot? Avaa ikkuna! En ymmärrä puhettasi ruudun läpi. Joudu,\nmuuten nostan sinut ulos ikkunalaudan kanssa!\"\n\nIkkuna aukaistiin.\n\nSisältä kuului nyt ähkyvä miehen ääni: \"Oi, sinä pyhä Jumala korkeassa\ntaivaassasi, onko se oikeutta, että minun täytyy maata tässä ja kuulla\ntällaista!\"\n\n\"Minä luulen, että sinä vielä käsität, mitä sinulle saattaisi tapahtua,\njos olisit jalkeilla\", huomautti raaka Urban.\n\n\"Ole sinä rauhassa, Anton, ole rauhassa, minä rukoilen\", puhui vaimo\ntöllissä ja tuli ikkunan luo. Hän oli vanha iso-äiti, hän tarttui\ntuskallisesti julmurin käteen. \"Urbanin tarkotus ei voi olla muu kuin\nmeidän pelottelemisemme.\"\n\n\"Sinulle en mitään tee, ämmä, mene tiehesi. Everl, tule tänne!\"\nHillitön mies huusi tämän hiljaisella, melkein hellällä äänellä. Mutta\nkun häntä ei heti toteltu, sanoi hän kiivaasti: \"Neuvon sinua, Everl\nettä tulet hyvälle tänne!\"\n\n\"Älä mene!\" huusi kiihtynyt miehen ääni sisältä. \"Älä mene, käyköön\nmiten hyvänsä! Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeutta, ja tuokin\nhirviö tavannee väkevämpänsä. Iso-äiti, huomenna sinun täytyy mennä\npoliisin luo!\"\n\n\"Menköön vain. Voitte panettaa minut kiinni, mutta ei minua ikipäiviksi\nteljetä. Kun minut jälleen päästetään vapaaksi, tulen ensiksi tänne, ja\nsilloin minä meuhaan täällä niin, ettei yksikään ihminen voi nähdä,\nmissä täällä on ennen eletty.\"\n\n\"En minä mene sinne\", puhui vanha vaimo rauhottaen; \"en mene. Tiedän\nettä sinua täytyy kunnioittaa, ja ettei kukaan saa sekaantua siihen,\nmitä sinä teet. Sinä olet niin väkevä, niin äärettömän väkevä, ettet\nmonasti voiman pakossa oikein tiedä mitä tekisit. Niin, niin, kukaan ei\nuskalla kieltää sinulta mitään, mutta minkätähden sinä olet\nkiinnittänyt silmäsi meihin? Emmehän ole koskaan sinua loukanneet.\nOnhan muita, jotka ovat aina tahtoneet sinulle pahaa; mene heidän\nluokseen, sehän on sinulle sopivampi.\"\n\n\"Suusi kiinni\", sanoi Urban; \"ymmärrän kyllä tarkotuksesi, mutta ei\nimartelusi enempää kuin kiihotuksesikaan vaikuta minuun; sanon\nviimeisen kerran hyvällä: Everl, tule tänne!\"\n\nNyt näkyi jotakin valkoista akkunassa ja hento ääni sanoi uhmaten:\n\"Miksi tahdot minua? Mitä minusta tahdot?\"\n\nUrban ojensi käsivartensa, nosti valkoisen olennon keveästi kuin\nhöyhenen ulos ja asetti hänet viereensä rahille.\n\nFlorian näki hämmästyen, että tämä oli lapsi, noin kolmentoistavuotinen\ntyttö, silmät itkussa, paljain jaloin, pukuna ainoastaan paita\nja alushame. Hän oli kaunis lapsi, rehevät vaaleat palmikot\nmaidonvalkeiden kasvojen molemmin puolin, mustissa syvissä silmissä\nomituinen tuli.\n\n\"Jumala auttakoon minua kurjaa vaimoa, etten tule hulluksi!\" huusi\nvanha vaimo värisevin huulin. \"Toisen lapsenlapseni olet pieksänyt\nraajarikoksi, tahdotko nyt turmella toisenkin? Sinä viheliäinen nylkyri\nja lasten raiskaaja, jospa et enää koskaan päivän valkeutta näkisi!\"\n\n\"Ratise vain, ämmä\", nauroi Urban, \"meidän on sitä parempi haastella.\"\nHän kääntyi lapseen päin. \"Mitä minä tahdon? kysyit sinä. Mitähän minä\ntahtonen? Hyväillä sinua luonnollisesti, koska sinä olet pieni\nmorsiameni.\"\n\n\"Minä en tahdo olla sinun morsiamesi.\"\n\n\"Ohoh, miksi et? Siellä koulun ylimmällä luokalla istuu monta muutakin\ntyttöä, jotka ovat olleet ystävällisiä minulle. Kysy vain, he ovat\nylpeitä siitä, että minä heitä hyväilin; sillä tiedä, Everl, että minä\nolen koko maan väkevin mies.\"\n\nTyttö nauroi vihassa. \"Pitääkö sinun olla maan väkevin lyödäksesi\nveljeni Tonin, joka ei ole viittäkään vuotta minua vanhempi? Jospa hän\nolisi ollut täysikasvuinen!\"\n\n\"Jos hän ei olisi tullut meidän väliimme, sinun ja minun, ei hänelle\nolisi käynyt niin pahasti; mutta saat nähdä huomenna, että minä voitan\nhäntä tanakammatkin; tänä päivänä on saapunut eräs, joka tahtoo tapella\nkanssani.\"\n\n\"Onko tullut?\" kysyi tyttö. \"Hän on jo siis täällä — jo täällä!\" Hän\npuristi ilon vallassa käsivarsiaan rintaansa vastaan.\n\n\"Kuka? Tunnetko häntä?\" kysyi Urban kummastuen.\n\n\"Siitä alkaen kun sinä et ole minulle rauhaa antanut\", sanoi lapsi\nterävällä äänellä, \"olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että hän\nlähettäisi taivaasta väkevän enkelin, joka tekisi sinut pieneksi\", —\nheikko nyrkki puristui, — \"oikein pieneksi! Ja nyt hän on täällä!\"\n\n\"Heh, hän ei ole juuri mikään enkeli\", sanoi Urban nauraen, \"onpahan\nvain myllärin poika Langendorfista, ja mitä pieneksi tekemiseen tulee,\nniin kyllä minä aijon hänet höyhentää.\"\n\n\"Sitä et tee!\" huudahti tyttö kiivaasti.\n\n\"Teen kyllä! Heitän hänet maahan, niin että sinunkin on sitä ilo\nkatsella.\"\n\n\"Hänetkö maahan, sinä?\" huusi tyttö haltioissaan. \"Katso, näin ja näin\nhän tekee sinulle!\" Hän löi miestä kiivaasti vasten kasvoja\npuristetulla nyrkillään.\n\n\"Ha-ha-haa, sellaisena sinä miellytät minua\", huusi Urban; \"tule nyt\nmukaan!\" Hän kääri hameen tytön jalkojen ympärille, puristi hänen\nkäsivartensa itseään vastaan ja kantoi hänet pois kuin kapalolapsen.\n\nLapsi huusi tuskasta.\n\nSilloin Urban tunsi, että hänen käsivarsiinsa tartuttiin. Florian\nseisoi hänen edessään ja sanoi: \"Laske lapsi maahan! Vai tällainen\nheittiö sinä oletkin! Sanon sinulle: lapsi maahan!\"\n\nUrban ei aikonut sitä tehdä, mutta luja puristus pakotti hänet\nehdottomasti taipumaan. Lapsi pääsi seisomaan, Urban päästi hänet irti\nja puhkui raivossaan: \"Onnettomuutesi on lähettänyt sinut jäljestäni!\"\n\n\"Pelottele koululapsia\", sanoi Florian ja kulki Urbania aina silmällä\npitäen sille pienelle viheriäiselle paikalle joka oli metsänaukeaman\nedessä.\n\nLeutenbergerin Urban seurasi häntä ripein askelin. \"Minä annan sinulle\nmuistomerkin koko iäksesi\", vannoi hän ja karkasi kimppuun.\n\nTyttönen vetäytyi aivan pirtin seinää vastaan ja seurasi kauhistunein\nkatsein ja puristetuin käsin miesten ottelua.\n\nKamppailu alkoi ilman minkäänlaisia sopimuksia ja sitä jatkettiin\nhuolimatta mistään säännöistä. Ensimäisessä hurjassa temmellyksessä\npitivät molemmat vastustajat tasaväkisesti puoliaan, mutta tämä seikka\njuuri sai Urbanin malttamaan mieltään. Hän asettui torjuvaan ja\nodottavaan asentoon, äkkiä hän näki edullisen tilaisuuden ja heitti\nvastustajansa nuolennopeudella maahan, syöksyi sitten hänen päälleen\nkuin villi peto, polki häntä jaloin, heittäytyi hänen ylitsensä, antoi\nhänelle iskuja, hyppäsi taas ylös häntä uudestaan tallatakseen ja\npotkiakseen, heittäytyi taas päälle ja löi...\n\nTyttö oli syössyt paikalle ja juoksi neuvotonna itkien ja huutaen\nraadellun nuorukaisen ympärillä.\n\nFlorian huusi häpeästä, raivosta ja kauheista tuskista; hän olisi\ntajuttomana hervonnut maahan, jollei yksi ajatus olisi pitänyt häntä\nhereillä ja antanut hänelle yli-inhimillisiä voimia, — oli kostettava,\nmaksoi mitä maksoi! Tuolla metsän aukeaman takana täytyy olla jyrkkä\nrinne, — jos sitä myöden, sen terävien kalliosärmien ylitse jonkun\nkanssa alas vierii, niin täytyypä tämänkin lopulta jäädä toisen\nrinnalle hiljaa lepäämään ja jättää tappelut ja kerskailut joksikin\naikaa!\n\nHän tarttui sylin vastustajaansa ja ensimäisellä heilahduksella he\nvyöryivät aivan viimeisen kuusen luo.\n\nMutta Urban oli irrottanut äkkiä kätensä Florianista ja huitoi niillä\nnyt ilmaa. \"Ei sinnepäin\", karjui hän, \"ei sinnepäin: siellä on\njyrkänne!\" Hän makasi kalmankalpeana Florianin alla ja piti\nkouristuneesti molemmin käsin kiinni erään kuusen liukkaasta\njuurisolmusta.\n\nHän puhui liiankin totta, ainoastaan pari askelta, erotti heidät\nammottavan syvyyden äyräältä, yksi varomatoin liike vain, ja silloin se\nheidät vie.\n\n\"Niinkö?\" sanoi Florian, ja vaikka hänen täytyi tuskissaan hammasta\npurra, vetäytyivät hänen kasvonsa kuitenkin omituiseen hymyyn. \"Se siis\npudottaa hiukan syvemmälle kuin olin ajatellut. Yhtä kaikki minulle!\nSinä olet repinyt minua pahemmin kuin minä koskaan kissaa! Luulisitko,\nettä minä kuljen täällä maailmassa raajarikkona ja silvottuna ja annan\nsinun osottaa sormellasi minuun? Ei, katala heittiö, sinä et näe enää\nauringon nousua! Tule mukaan!\"\n\nYksi nykäisy — yksi hurja kauhun kirkaisu, — nuolen nopeasti\nluiskahti juurisolmu puristetusta kädestä ja kirposi asemilleen — ja\nkaksi ruumista syöksyi äyrään ylitse.\n\nLapsi päästi vihlovan huudon ja peitti kasvot käsillään; niin hän\nseisoi väristen, henkeään pidättäen ja odottaen. Hän saattoi nytkin,\nniinkuin monasti ennenkin viskattuaan kiven jyrkänteen reunan yli,\nhitaasti lukea, — yksi, — kaksi, — kolme —\n\nNyt kuului alhaalta raskas jytkähdys.\n\nTyttö horjui ja hapuroi ympärilleen, silloin hän tunsi että joku tukien\ntarttui häneen. Iso-äiti seisoi äänetönnä ja väristen hänen vieressään;\nhänkin oli nähnyt kaikki.\n\nHe menivät äänetönnä tölliinsä. Pienen Everlin silmissä loisti pari\nsuurta kyyneltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko Zirbendorf oli liikkeessä, eräs läheisestä kylästä kotiinpalaava\ntalonpoika oli toimittanut hälyytyksen. Hän tuli sydänyöllä juosten\nZirbendorfiin, ja nähdessänsä tulta suuressa kunnan ravintolassa hän\nriensi sinne ja tapasi muutamia myöhästyneitä vieraita, jotka juuri\ntekivät lähtöään.\n\n\"Hyvät ihmiset\", huusi hän läähättäen, \"teidän täytyy kuulla, mihin\nminä olen yhtynyt, sitä sietää todellakin kuunnella! Tulin kotiin\nNiedendorfista rotkon kautta; se on lyhin tie eikä yöllä tee mielellään\npitkiä kierroksia. Niin, minä astuin, astuin, ja kun minä parhaillaan\nastuin putosi äkkiä korkeudesta jotakin hyvin raskasta. Luulin, että se\noli joku sonni. Voi niitä ihmisparkoja, jotka ovat sen kadottaneet!\najattelin silloin. Mutta lähempää katsottuani näin vaaterääsyjä,\neivätkä ne voi olla nautaeläimen ympärillä; nyt käsitin, että siinä\nolikin ihminen, ja kuinka tarkastelinkaan, näin kaksi ihmistä. Silloin\nminun täytyi nauraa, koska sain niin hullunkurisen päähänpiston, te\ntiedätte että olen iloinen veitikka, minun täytyy nauraa kirkossakin,\njos muistan jotakin hassua: se saa minut eleille niinkuin kirput\nkoiran. Minä siinä siis nauroin ja ajattelin: voi taivaan tasakäpälä,\nalkaako nyt sataa ihmisiä? Jos tässä on kaksi ensimäistä pisaraa, on\nparasta että pian raivaan luuni täältä! Mutta kun katsoin kauemmin\nedessäni olevaa veristä möhkälettä, alkoi koko olentoni väristä, ja\nminä juoksin sieltä kuin järjetön ja tässä minä nyt olen!\"\n\n\"Niinpä kyllä, tässä sinä olet\", huusi yksi vieraista. \"Tyhmä mies voi\nseistä ja nauraa, kun ihmisiä hänen vieressään lankeaa kuolleina\nmaahan! Ei auta, meidän täytyy havauttaa pormestari; emme voi jättää\nnoita kahta yöksi taivaan alle.\"\n\nPieni joukko kiirehti pormestarin asunnolle. Hänen portaillaan pidetty\nmelu herätti kaikki naapuritkin. Jokainen käsitti, että nyt oli\ntapahtunut jotakin tavatonta. He pukeutuivat siis ja riensivät ulos.\nKun unesta herätetty päämies virutellen ja haukotellen saapui kadulle,\noli sille kokoontunut suuri hälisevä väkijoukko.\n\nPormestari kuunteli kertomusta tapahtumasta. \"Meidän pitää tarkastaa\nonnettomuuspaikkaa\", sanoi hän; \"rotko on kuntamme alueella; kenties\nsaamme myöskin selville, ketä nuo onnettomuuden kohtaamat ovat.\"\n\nNiin, se piti toki tietää! Ajateltiin jo heti alusta, ettei heitä\nollut tavallinen onnettomuus kohdannut; he ovat olleet \"jossakin\", ja\nasiassa on \"jotakin!\" Muut olivat pormestarin kanssa samaa mieltä.\nOnnettomuuspaikkaa on tarkastettava, ehkenpä sitten kaikki selviää. Kun\npormestari siis käski valjastaa hevosen, riensivät monet muutkin\npanemaan ajoneuvot kuntoon liittyäkseen seuraan.\n\nKansajoukko odottikin suurella jännityksellä tietoa siitä, ketkä siellä\nulkona kunnan alueella kuolleina makasivat, olivatko he heimolaisia vai\nvieraita. Luettiin sormilla poissaolevia, mutta useimmat kaivatut\nastuivat esille ympärillä seisovasta joukosta, ja toisten vakuutettiin\nterveinä ja raittiina makaavan vuoteillaan. Siinä oli vähällä syntyä\ntappelu kahden eri puolueen välillä, niiden, jotka tahtoivat olla\ntekemisissä ainoastaan tuttujen kuolleiden kanssa ja sentähden\nviskasivat melkein kaikki yhteiskunnan jäsenet yhden toisensa jälkeen\nkuolon kitaan, ja niiden jotka ihmisystävällisesti tempasivat näistä\nyhden toisensa jälkeen sieltä pois. Mutta varma tieto teki pian lopun\nkaikesta kinailusta ja kiistasta.\n\nPormestari oli juuri nousemassa ajorattaillensa, kun vuorella olevan\ntöllin vanha mummo taluttaen tyttärensätytärtä saapui paikalle.\nPormestari nähdessään hänet sanoi: \"Kas, Fehringerin muori, se kai\ntapahtui sinun asuntosi lähellä? Tunnetko sinä vuorelta alas\nsyöksyneet?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi mummo.\n\n\"Toinen oli myllärin poika Langendorfista\", kiiruhti tyttö sanomaan,\nettei ensiksi mainittavaa syrjäytettäisi.\n\n\"Niin, myllärin poika Langendorfista; toinen\", täydensi isoäiti, \"oli\nLeutenbergerin Urban.\"\n\n\"Kuinka\", huudahti pormestari, \"Leutenbergerin Urban, hänkö on\nkuollut?\" Hän oli sanoa epäkristillisesti \"Jumalan kiitos\", mutta\nensimäisen sanan sanottuaan hän vielä ennätti hillitä itsensä ja käänsi\nlauseen lopun sanoen: \"Jumalan rauha hänelle!\" Siitä ei voinut kukaan\nloukkaantua, ei Urban itsekään, ja se voidaan kyllä kertoa hänelle, jos\nhän nimittäin ei olekaan kuollut, tahi ylösnousemisen jälkeen.\n\n\"Nouskaa rattaille\", lausui hän mummolle ja lapsille, \"niin kerrotte\nenemmän ajaessamme.\" Pormestarin rattaat vierivät edellä, useita toisia\ntuli jäljestä. Tien valaisemiseksi oli otettu tulisoihtuja, ja nyt\nvieri ratasjono niinkuin palava käärme kylän halki ja maantietä pitkin\nmetsään.\n\nPaikalle saavuttua pormestari astui hengettömien ruumiiden luo. \"Siinä\non kolkko todellisuus edessämme. Korjatkaa heidät pois!\"\n\nKyläläiset tarttuivat käsin ja saivat ainoastaan suurella vaivalla\nruumiit toisistaan erotetuksi, käärivät ne varovasti hevosenloimeen,\nsillä melkein kaikki luut olivat niissä murtuneet, ja nostivat sitten\npormestarin rattaille.\n\nNe kyläläiset, jotka lähellä seisten kuulivat Fehringerin muorin\npuhelun pormestarin kanssa, olivat sillä välin levitelleet sanomaa,\nettä Leutenbergerin Urban ja eräs langendorfilainen olivat syöksyneet\nrotkoon ja että heitä oli menty noutamaan. Ja nyt alettiin koputtaa\nkaikkiin ikkunanruutuihin ja jyskyttää joka porttiin. Onhan tällainen\ntapaus kaikille kerrottava, kukaan ei nyt saa nukkua. Jokainen tahtoi\nolla saapuvilla, kun Leutenbergerin Urbania tuotiin. Niin koko\nZirbendorf joutui jalkeille.\n\n\"Kaksi tuntia sitten näin minä heidän istuvan yhdessä Töhrä-Katrin\nkrouvissa\", kertoi kyttyräselkäinen päiväläinen. \"Silloin he sopivat,\nettä kamppailevat huomenna, mutta he ovat, näkyy, hyökänneet yhteen jo\ntänään! Mutta tällaista loppua heidän tappelulleen ei kukaan osannut\naavistaa!\"\n\n\"Me olemme sittenkin aika tyhmeliinejä, hyvät naapurit\", sanoi eräs\nvanha talonpoika. \"Me seisomme tässä ja odotamme, ja tänne tulevat\nlopulta tyhjät rattaat! Kirkon luo meidän on mentävä, tietysti, kirkon\nluo, sillä ensimäinen tehtävä on viedä kuolleet paarihuoneeseen.\"\n\nSe voi olla mahdollista. Kaikki, jotka vuosiltaan ja voimiltaan\npääsivät, samosivat katua alaspäin, toiset liukusivat jäljestä minkä\njaksoivat, ja he kiipesivät läähättäen portaita myöten kirkkotarhaan.\nSinne päästyään he näkivät tulijuovan poikkeavan maantieltä kapealle\nsyrjätielle, joka johti takapuolelta kirkon luo.\n\nKirkonvartija seisoi ja odotti hautausmaan ristikkoportin luona;\npaarihuoneen mustat rautakiskoiset ovet olivat auki ja synkkä huone\nkatsoa ammotti kirkkoon päin. Pienen öljylampun liekki palaa lekutti\nsen sisässä.\n\nPormestarin rattaat vierivät paikalle, soihtujen valossa näki niillä\nkaksi verhottua muodotonta möhkälettä.\n\nPari miestä yritti nostaa toista ruumista rattailta, mutta he\nhorjahtivat sen painosta, toiset kaksi täytyi saada avuksi.\n\n\"Kuolleenakin on hänestä monelle tekemistä\", mutisi yksi kantaja.\n\n\"Se on Leutenbergerin Urban\", kuiskaili kansajoukko väistyen arasti\nsyrjään. Kuollut kannettiin hautojen ohi; veri tihkui hevosenloimen\nläpi ja purppuroi tien. Ruumis laskettiin puiselle lavitsalle, jonka\nyläpäässä himmeä liekki paloi. Kun kantajat tulivat ulos, sulki\nkirkonvartija ovet.\n\n\"Mutta toinen? Mitä tehdään toiselle?\" Niin kaikki kysyivät, yksi kysyi\npormestariltakin.\n\n\"Herättäisi kenties pelkoa seurakunnassamme\", sanoi hän, \"jos tällaisen\nlopun saanutta pitäisimme täällä seuraavaan päivään. Olemme päättäneet\nlähettää hänet heti Langendorfiin vanhempiensa luo. Olen sopinut\nMittereggerin kanssa, hän tuntee heidät ja on luvannut lähteä sinne.\"\n\nPikku Everl nykäisi iso-äitiä hameesta ja sanoi: \"Minä tahdon mennä\nmukaan, iso-äiti; huomenna olen jälleen kotona, mutta nyt minä tahdon\nmennä, muuten hänellä ei olisi ketään.\"\n\nMitteregger ja hänen renkinsä sitoivat ruumiin köysillä rattaihin\nkiinni, \"ettei se matkalla kovin huljuisi\". Fehringerin vanha muori\nastui niiden luo: \"Tahtoisitko olla hyvä ja ottaa Everlin mukaanne? Hän\ntahtoisi niin mielellään rukoilla vainajan puolesta.\"\n\n\"Miksi ei?\" myönsi Mitteregger kiinnittäen viimeisiä solmuja. \"Tulkoon\nvain mukaan, hänen pyyntönsä on kristillinen; onhan se valvomista\nkuolleen luona, ja se on laupeuden työtä. Tulkoon vain!\" Hän nosti\ntytön rattaille, jotka sitten lähtivät liikkeelle.\n\nHe ajoivat melkoisen rivakasti, ensin synkän metsän läpi, sitten laajaa\ntasankoa. Mitteregger ajoi ja renki piti palavaa soihtua. Synkkä,\nkeltainen, roihuava liekki heitti epämääräisiä, liehuvia varjoja\npensaille ja tielle. Lapsi oli polvillaan kuolleen päänpohjissa;\nkääreverhosta pisti esiin kangistunut käsi, jonka kylmiä sormia tyttö\npuristi pienellä ja lämpimällä oikealla kädellään; vasemmalla hän\nalinomaa tutki, pitääkö köysi ja eikö se leikkaa vainajan ruumista.\n\nAamu alkoi valjeta ja renki sammutti soihtunsa. He ajoivat vain\neteenpäin ja sivuuttivat jo Reindorferin talonkin. Sen ikkunat olivat\nverhotut, ja tummien peitteiden läpi hohti useiden tulien valo.\nMitteregger osotti sinne piiskalla ja sanoi: \"Tuolla sisällä niillä\nmyöskin on kuollut.\"\n\nSitten ajoivat he vielä kappaleen matkaa, ja taivaan holvi oli yhä\nenemmän kirkastunut. He kääntyivät eräässä mutkassa, ja siinä aivan\nlähellä oli mylly. Ja kun he ohjasivat sinne, kohahti vesi juoksemaan\nja iso ratas alkoi liikkua ja laaksossa kaikui iloinen kolina. Molemmat\nmiehet vaikenivat kokonaan.\n\nRattaat pysähtyivät myllärin asunnon eteen. Mitteregger laskeutui\nistuimelta, nyt hän aikoi huutaa vanhemmat ulos, — silloin Everl\npuristi kuolleen kättä, laskeutui nopeasti alas ja kätkeytyi pensaan\ntaakse.\n\nMitteregger seisoi asuinrakennuksen vieressä ja katsoi ikkunasta\nsisään, sitten hän koputti ruutuun.\n\nMylläri kuunteli sisällä. \"Lois, minä luulen, että joku on ulkona.\"\n\nMyllärin vaimo nyökkäsi iloisesti: \"Se on varmaan Florian.\" Hän se oli!\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKun hän oli kuollut, ihmiset puhuivat toisin.\n\n\"Hän oli alkuaan oikein hyvä poika!\" — \"Niin kyllä, eikä hän olisi\nkoskaan tullut niin hurjaksi, jos hän olisi saanut Reindorferin\nLeenan!\" — \"Ties taivas, mikä ukkoon meni, niin että hän jyrkästi\nkielsi!\" — \"Hän alkaa jo tulla liian vanhaksi, ukko paha.\"\n\nFlorianin hautauspäivän edellisenä iltana lähti pieni tyttö\nZirbendorfista, juoksi paljain jaloin koko yön ja tuli seuraavana\npäivänä aamupuolella Langendorfiin; hän hiipi kirkkotarhaan ja\nkätkeytyi erään hautakiven taakse ja katseli tästä piilopaikastaan\narasti kahta avattua hautaa.\n\nPastori oli määrännyt kummankin kuolleen seurakuntalaisensa\nhautaustoimituksen samaksi päiväksi ja hetkeksi; hän kenties tahtoi\nsaattaa surevat yhteen.\n\nSamalla hetkellä, kun myllyltä kannettiin arkku ulos, suljettiin\nReindorferin kamarissa arkun kansi. Vanha Reindorfer seisoi hiukan\nsyrjässä ja hänen silmänsä sattuivat pieneen pöytään, jonka ääressä hän\nistui kolme yötä sitten, sinä yönä, jolloin pastori kävi hänen kuolevan\nvaimonsa luona. Pöytä oli sysätty erääseen soppeen ja Magdaleenalle\nkirjotettu kirje oli vielä avonaisena sillä. Vanhus puisti päätään\nmuistamattomuudelleen ja istahti lisätäkseen kiireesti muutamia rivejä.\n\"Kirje on jäänyt lähettämättä siinä hämmennyksessä, jonka odotettu ja\nodottamaton suru on aikaansaanut. Älä kauhistu, Magdaleena, toissa\npäivänä kuoli äitisi varhain aamulla, ja seuraavana yönä tuotiin\nmyllärin Florian kuolleena kotiin. Sinä kaiketi jo tiedät, kuinka se\ntapahtui, sillä siitä on paljon puhuttu, ja paikkakunnan sanomalehdessä\noli siitä perinpohjainen selonteko; koulumestari sanoo, että\nsuuremmatkin sanomalehdet ovat siitä puhuneet. Jumala olkoon armollinen\nkummallekin! Kun heitän kirjeesi postilaatikkoon, olemme juuri menossa\nheitä hautaamaan.\"\n\nHän sulki kirjeen, nousi ja astui arkun luo, jota juuri aiottiin kantaa\nulos. Ja kun Reindorferin ruumissaatto jätti pihamaan, tuli toinen\nalempana tiellä, ja niin valuivat molemmat hiljaa eteenpäin jättämättä\ntoistaan näkyvistä.\n\nKun oli saavuttu kauppiaan kohdalle, joka samalla oli postinhoitaja,\nReindorfer astui saatosta sivulle ja pisti kirjeen postilaatikkoon,\nsitten hän asettui jälleen paikoilleen surevien etupäässä.\n\nHe saapuivat kirkkoon, jossa piti odottaa toista ruumissaattoa. Arkut\nasetettiin vieretysten ja hautaustoimitus alkoi.\n\nMolemmat saattokulkueet menivät sitten kirkosta hautausmaalle niin\nlähettäin toistensa jälkeen kuin olisi yhdessä surtu kumpaakin\nvainajaa. Arkut laskettiin maan poveen ja luotiin multaa päälle, hieta\nrapisi, paksut multamöykyt ja kivet jymähtivät kolkosti kantta vasten,\nsitten tuli hiljaisuus, ja jälkeenjääneet poistuivat vainajain luota.\n\nHautausmaan veräjällä mylläri ja vanha Reindorfer tapasivat toisensa;\nmuut saattajat väistyivät syrjään ja antoivat heidän kahden kulkea.\nMylläri nosti hattuaan ja mutisi epäselviä tervehdyssanoja.\n\nMutta vanha Reindorfer viittasi takana oleviin hautoihin ja sanoi\nkatkerasti: \"Kaksi on nyt sentähden vainajana, siinä on paljon\nkerrakseen, vai kuinka?\"\n\nMylläri koetti tavata hänen kättään. \"Reindorfer\", — hän puristi\nvasenta kättä rintaansa vastaan, — \"täällä povessa, täällä povessa...!\nAh, köyhänä maankiertäjänä olin onnellisempi!\"\n\nHän, kyläkunnan rikkain ja ylpein!\n\nVanha Reindorfer ei vetänyt pois kättään, ja he kulkivat näin muutamia\naskeleita. Mutta huomatessaan että pastori aikoi lähestyä hän irrotti\nheti itsensä. \"Minä säälin sinua\", sanoi hän, \"mutta muuhun ei minua\nkukaan taivuta. Katumuksesi on tullut väärää tietä eikä vaikuta\nmitään.\" Hän kääntyi ja meni.\n\nMylläri oli tapansa mukaan kuunnellut pää painuneena eikä hän\nkohottanut sitä koko kotimatkalla. Kenties hän kuunteli nyyhkyttävää\nvaimoa, joka kulki hänen rinnallaan? Hän sai siitä vielä vähemmän\nrohkeutta katsoa ylös.\n\nKansajoukko oli vähitellen poistunut, ja kun kirkkotarha oli aivan\ntyhjä, hiipi Everl piilopaikastaan nuorukaisen avatun haudan äärelle.\nHän laskeutui polvilleen, otti poviliinastaan pienen kukkaisvihkon,\njoka oli tehty vuoren jyrkänteen reunalla kasvavista metsäkukista, ja\npudotti sen arkunkannelle.\n\nSitten lapsi rukoili kauan; vasta kun haudankaivaja tuli lapioineen\nhautaa peittämään, hän poistui arkana haudalta ja lähti kotimatkalle.\nJa mitä hän vei mukanaan? Sen lujan luottamuksen, ettei tämän maailman\npienimpiäkään voida rankaisematta loukata, koska hyvät ja auttavat\nihmiset asettuvat heidän puolustajikseen: yksi heistä oli antanut siitä\nveritodistuksen.\n\nLyhyt, äkkiä keskeytynyt olemassaolo, hukkaan joutunut, hävinnyt\nihmiselämä oli kätketty tuohon kylmään maahan, niiden kaikkien suremana\nja valittamana, jotka näkivät, kuinka se kehittyi ja loppui; mutta nyt\njo sammal peittää hänen hautaansa, pian hänen muistoansakin.\n\nMutta pienen Everlin mielessä hän elää kauan kuolemansa jälkeenkin yhtä\nnuorena, terveenä ja voimakkaana kuin silloin, kun hän, koko maan\nkaunein ja väkevin nuorukainen, onnettomuuden hetkellä kuolemaa uhaten\nnäytti verrattoman voimansa ja jalon uhrautuvaisuutensa. Ja hänen\nlapsensa ja lapsensalapset kertovat ihastuksella Langendorfin myllärin\npojasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFöhrndorferin kirjeenkantaja oli vanha mies ja hoiti tehtävänsä\nymmärryksellä. Hän järjesti huolellisesti hänelle uskotut kirjeet\nennenkun pisti ne nahkalaukkuunsa; ei ainoastaan osotteiden mukaan,\nsillä olihan luonnollista, ettei hän tahtonut lisätä vanhoille\nsäärilleen turhaa juoksua ja sentähden järjesti kirjeet katujen ja\ntalonnumeroiden mukaan — hän lajitteli ne arvonsakin perustuksella.\nKirjekortit hän jätti arvelematta osotteessa mainittujen henkilöiden\nulkona leikkiville lapsille, sillä hän piti kirjekortteja\n\"köyhän-kirjeinä\", ja kun kirjeen kirjottaja on säästänyt postimaksua,\nsaa kirjeen kuljettajakin säästää askeleita. Sitä vastoin hän kantoi\nhuolellisesti perille kaikki täydellä postimerkillä varustetut ja\nsuljetut kirjeet, joista hän sai kaksi kreutzeriä kantopalkakseen.\nMutta tekipä hän myöskin eron sinetöidyn ja ainoastaan liimalla\nsuljetun kirjeen välillä. Viimemainitut olivat hänestä kevyttä tavaraa,\nkaiken maailman vierailta ihmisiltä tulevia kirjeitä. Se, jolla on\ntärkeää kirjotettavaa sukulaisilleen tahi ystävilleen, se ei säästä\nmuutamaa lakkapisaraa eikä sitä vaivaa, joka syntyy sinetin\npainamisesta, ja onhan tuo tunnettu merkkikin jo tervehdys, onpa lakan\nvärilläkin merkityksensä. Sinä päivänä, jolloin ukko lähti postitalosta\ntaskussa kirje Langendorfista \"Magdaleena Reindorferille Kaspar\nEngertin, Grasbodenin isännän palvelijalle\", oli hänen kasvoillaan koko\ntien vakava huolekas ilme, sillä hän oli heti huomannut, että kirje oli\nmustalla lakalla sinetöity.\n\nKirkkojuhlan jälkeisinä päivinä Magdaleena ja Kaspar Engert olivat\nusein tahallaan satuttautuneet toistensa tielle ja alkaneet tyynesti\nkeskustella turhanpäiväisistä asioista, sillä heidän piti näyttää,\nettei heidän välillään ollut mitään tyytymättömyyttä. Mutta jos Engert\npuheen aikana sattui lyömään kädellä rintaansa, jota vastaan neidon pää\noli tuona iltana levännyt, sävähti tämä hehkuvan punaiseksi sekä tuli\nhämilleen, ja se sai isännän pois suunniltaan. Ja jos tyttö puheesta\ninnostuen sattui tulemaan isäntäänsä niin lähelle, että tämän,\nkosketusta karttaakseen, täytyi siirtää kädet selän taa, oli siitäkin\nseurauksena molemminpuolinen mielen hämminki. Tällaisten pilalle\nmenneiden yritysten jälkeen he vasta yhä pitemmän ja pitemmän ajan\nkuluttua etsivät toistensa seuraa. Sitten he alkoivat karttaa\ntoisiansa, eivätkä satunnaiset kohtaukset, jolloin he eivät saaneet\nsanaakaan suustaan, suinkaan parantaneet asemaa; vihdoin toisen\nsaapuminen ajoi toisen pakoon. Muiden läsnäollessa he kuitenkin\nseurustelivat vapaasti. \"Tämä on pelkkää tyhmyyttä\", harmitteli\nkumpikin hiljaisuudessa.\n\n\"Vieläpä oikein hitonmoista tyhmyyttä\", sanoi Engert ääneen tämän\n\"tyhmän\" viikon kuudentena päivänä. \"Se on sentähden, ettemme uskalla\npuhua siitä, mitä meidän oikeastaan olisi toisillemme sanottava ja\njosta meidän täytyisi puhua.\"\n\nHän seisoi pihalla lähellä puutarhan aitaa, jonka takana hän näki\nMagdaleenan istuvan rahilla. Hän aukaisi päättävästi veräjän ja astui\nsisään, mutta tyttö nousi ja astui pois erästä käytävää pitkin selin\nisäntään. Tämä oli sulkenut häneltä rakennukseen vievän tien, ja jos\nhäntä seuraa puutarhan toiseen päähän, hän varmaan ei karkaa\nnurmikolle.\n\nKun Magdaleena huomasi Engertin seuraavan, hän pysähtyi, mutta kääntyi\nvain puoleksi häneen.\n\n\"Meitä on kaksi höperöä\", sanoi Engert astuen Magdaleenan luo. \"Me\npidämme toisistamme; mutta kun emme tahdo sanoa toisillemme, että\nmieltymyksemme on toisenlaista kuin tavallisesti miehen ja naisen\nvälillä, ja kun kumpikin pelkäämme, että toinen voisi sen käsittää\ntuolla tavalla ja ymmärtää kaikki väärin, siksi juoksemme höpsyinä\ntoistemme ympäri.\"\n\n\"Kun näin puhut, putoaa minulta kivi sydämeltä\", lausui Magdaleena.\n\n\"Ja minä saisin sellaisen kiven, jollen puhuisi niinkuin ajattelen\",\nsanoi isäntä nauraen. \"Mutta sitä tuskaa en tahdo; se olisi\nrevonrautoihin astumista, ja se puristaisi kipeästi, sentähden olen\nsuora. Monetkaan, jotka muuten pitävät kiinni totuudesta, eivät\nkuitenkaan kammo pistää pieneksi valheeksi puhutellessaan naisväkeä,\nluultavasti siitä syystä, että luulevat naistenkin päästävän sanansa\nseulan läpi pidättäen painavimmat jyvänosat itselleen. Mutta minä en\nole ikäpäivinä ymmärtänyt puhua toisin kuin sydämeni sanoo tahi ei\nsano, ja siitä asti kun vaimoni kuoli — Jumala hänen sieluansa\nlohduttakoon — olen varonut, etten sanoisi kellekään naiselle hyvää\nsanaa, vaikka alkuaikoina moni kaunis ja rikas neito, niinkuin\nmaailmassa tapana on, joko omasta halustaan tahi toisten lähettämänä\nilmestyi eteeni. Ihmiset ihmettelivät, miksi minä paraina vuosinani\ntahdon olla leskenä; sitten he laskivat sen tapahtuvan Burgerlin\ntähden. He olivat sen verran oikeassa, että on aina uskallettua\ntoimittaa lapselleen äitipuoli, sillä hän pitää aina omia lapsiaan\nrakkaampina kuin vieraita, ja kuinka olisikaan voinut löytää sellaisen\njoka olisi hyvin hoitanut pientä sairas raukkaa, — — enhän ole ketään\netsinytkään! Mutta sanon sinulle jotakin.\"\n\nHän tarttui Magdaleenan käteen ja talutti häntä muutaman askeleen.\nSitten hän päästi hänet irti, Ja he astuivat toistensa rinnalla\nedestakaisin puutarhan käytävällä.\n\n\"Ei se tapahtunut ainoastaan Burgerlin tähden! Taivas tokiinsa, jos\njoku on naisiinmenevä, kyllä hän takertuu pian yhteen heistä,\nsyrjäyttää kaikki arvelut ja luulee kenties olevansa aivan rehellinen\nottaessaan lapset puolustuksekseen ja vakuuttaessaan, että täytyy mennä\nuusiin naimisiin lasten tähden. Mutta jäljestäpäin nähdään monesti,\nettä se oli ollut tyhjää puhetta. Minusta ei siihen nähden tarvinnut\nolla mitään pelkoa, sillä minä opin avioliitossa vieromaan naisia.\nKatso vain kummastellen, niin se oli. Jos kenenkään, luen sinut\nkotiväkeeni, ja jos minä olen kerran ennen uskonut sinulle asian, jonka\nkaikki muut jo tiesivät, mutta jonka he olisivat voineet väärennettynä\nkertoa sinulle, niin kerron sinulle nyt jotakin, jota ei tiedä kukaan\nmuu kuin minä itse, ei edes hänkään, joka olisi ollut lähin sitä\ntietämään, nimittäin appeni. Muut, joita asia koski, ovat kuolleet. He\nvain sen aluksi tiesivätkin; minä sain sen tietää vasta jälkeenpäin.\nJos asia olisi ollut päinvastoin, olisi se ollut parempi minulle,\nluultavasti myöskin eräälle toiselle!\n\n\"Isästäni en muista mitään, sillä hänen kuollessaan olin minä vielä\naivan pieni, tunsin vain äitini. Hänestä olin ylpeä. Hän oli suuri,\nvoimakas ja erittäin kaunis nainen, suora ja käskevä, kukaan ei\nuskaltanut mukista häntä vastaan. Hän hallitsi ja vallitsi\nGrasbodenissa kuin mies, ja rahvas sanoi, että hänellä olikin miehen\nymmärrys. Kenties olikin, ainahan sillä on jokin arvonsa; mutta sekin\non varma, että hän työnsi ymmärryksensä asioihin, joissa sillä ei ole\nollut sijaa koko tämän maailman aikana.\n\n\"Hän oli tarkoin järjestänyt ja jakanut kaikki tehtävät kutakin päivää,\nviikkoa, kuukautta, vieläpä koko vuosiakin varten. Hän ei selaillut\nallakkaa ainoastaan löytääkseen siitä juhlapäivät; hänellä oli siihen\nmerkityt päivänsä hedelmäpuiden tukemista, juurikasvien istuttamista,\nlehmäin poikimista ja sikojen lättiin sulkemista varten. Ja kun minä\nolin tullut naima-ikään, ei sitäkään saatu laiminlyödä: minun täytyi,\njos ei muun niin ainakin hyvän järjestyksen tähden, mennä avioliittoon.\n\n\"Äitini oli tietysti etsinyt minulle vaimon, eikä vastaansanominen\nolisi auttanut mitään, vaikkapa minulla olisi ollut siihen haluakin.\nMutta paikkakunnan tytöistä ei kukaan erityisesti miellyttänyt minua;\nminä olin kömpelö heidän seurassaan enkä osannut laskea sellaista\nleikkiä, jonka tilaisuuden sattuessa saattaisi kääntää todeksi.\nSentähden en ollenkaan pannut pahakseni, kun äiti otti asian omille\nhoteilleen; minä päinvastoin täydellisesti luotin hänen viisauteensa.\nHän suoritti pian valintansa. Köyhät ja vähäpätöiset eivät voineet\ntulla kysymykseenkään, eikä koko lähiseudulla ollut meidän veroistamme\nmuita kuin Halden isäntä Hinterwaldenista; hänen ainoa tyttärensä\nolikin silloin naimaiässä. Äiti piti sitä hyvänä merkkinä, ja Halden\nemäntä katsoi kohtuulliseksi, ettei hänen Loisiaan saa kukaan muu kuin\nGrasbodenin poika. Ymmärtävät ihmiset suuntaavat mielellään toimintansa\nviisaussääntöjen mukaan, ja kaikkien suosituimpia niistä on: 'Vesi\nvertaistaan, kala kaltaistaan.' Sen perustuksella työnnetään usein\nyhteen kaksi aivan erilaista henkilöä. Mutta kun kerran äidit ovat\nsiitä sopineet, on heillä sata keinoa sitoakseen kaksi niin kokematonta\nihmistä kuin minä ja vaimoni saman kuorman eteen, vaikka jo alusta\npitäen yksi pyrki sinne toinen tänne.\n\n\"Kun ensimäisen kerran kävimme Haldessa, olin minä juhlapuvussani, eikä\nsiinä saanut olla pienintäkään tomun hiventä, ei poimua eikä kurttua!\nÄitini ei koko matkalla ottanut pois silmälaseja nenältään. Lois\nnäyttäytyi sitä vastoin jokapäiväisissä tamineissa, luonnollista kyllä,\nkoska häntä piti heti ylistettämän uuraaksi taloustoimien tekijäksi.\nMutta hän oli siitä huolimatta niin soma ja siisti, että hänessäkin\nsaattoi huomata äidin huolenpidon jäljet. Oli kuin me kumpikin olisimme\nolleet huolellisesti laatikkoon sijotettuja nukkeja. Tyttö tietysti oli\nystävällinen minulle, sitä vaati kohteliaisuus. Vähitellen meidät,\nkumpikin äitinsä välityksellä, työnnettiin keskusteluunkin toistemme\nkanssa, ja vihdoin minä mielistyin nuoreen tyttöön, joka oli yhtä\nhämillään kuin minäkin. Hän oli kaunis, eikä ole mikään ihme, että minä\njäähyväisiä ottaessa hänen silmiinsä katsoessani tunsin tavatonta\nliikettä mielessäni, kun siinä syntyi ajatus: hän on minun!\n\n\"Sitten ei kulunut kotona ainoaakaan päivää, jolloin äiti ei olisi\npuhunut Loisista kaikenlaista hyvää ja kaunista. Ja minä luulen, että\nLoisin äiti puhui samoin minusta. Jos olisi totta, että me aivastamme\naina silloin, kun meistä muualla puhutaan, niin olisimme me\naivastelleet itsemme hengettömiksi.\n\n\"Kahdeksan päivän kuluttua tehtiin Hinterwaldenista vastavierailu\nmeille. Silloin minun piti osottaa taloudellista käytännöllisyyttäni.\nMinun piti olla arkivaatteissa, mutta en millään muotoa saanut koskea\nmihinkään, etten likaantuisi. Lois oli silloin juhlapuvussa ja hän oli\nniin kaunis ja rakastettava, ettei hän enää näyttänyt minusta nuorelta\ntytöltä vaan koko maailman kaikkein suloisimmalta emännältä.\nHuomatessansa että yltyvä ihastukseni häneen saattoi minut häntä\npuhutellessani vielä enemmän hämilleni kuin ensi kerralla, muuttui hän\nhyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Minä tunsin itseni sangen\nkömpelöksi ja minusta tuntui usein kuin hänen tarkotuksensa olisivat\nulottuneet hänen sanojaan kauemmas, mutta minä olin jo silloin kuullut\nsanottavan, että naiset ovat tällaisissa asioissa jo lapsuudestaan\nsaakka kekseliäämpiä kuin me miehet milloinkaan. Summa se, että minä\nolin siitä hetkestä häneen niin rakastunut kuin lukkarin kissa, ja kun\nminä huusin täydellä voimalla 'kyllä', ja kun hänkään ei ollut vastaan,\nniin kaikki meni kuin rasvattu. Kuuden viikon kuluttua minä vein hänet\nalttarin luo ja hän itki silloin hillittömästi. Lähellä olevat ihmiset\nsanoivat kyllä, että itkevästä morsiamesta tulee naurava vaimo ja että\nkaikki morsiamet itkevät luopuessaan vanhempien kodista vieraan ihmisen\ntähden, jolloin on ei ainoastaan vanhasta erottava vaan myöskin uuteen\ntotuttava. Paljon muutakin sen tapaista he puhuivat, mutta ei se minua\ntyydyttänyt. Jos ken mielellään seuraa toista, silloin ei ole\nitkemistä; jos taas se on vastenmielistä, ei pitäisi seuratakaan. Kun\nsittemmin olen nähnyt morsiamien itkien kirkosta palaavan, on minulla\nollut siitä omat ajatukseni.\n\n\"Minulla oli siis vaimo kotona ja minä riipuin aina hänen\nvyötäisillään, sillä minusta tuntui etteivät päivät alkuaikoina\nollenkaan riittäneet kaikkiin lemmekkäisyyden ja hyvyyden osotuksiin,\njoita hänelle tuhlasin. Mutta hän ei maksanut samalla tavalla, hän\ntyönsi minut usein pois luotaan ja pyysi että jättäisin hänet rauhaan.\nArvelin, että se johtui kainoudesta, joka myöskin on naisten\nominaisuuksia, tahi hänen toimeliaisuudestaan, jonka tähden hän olisi\nmielellään nähnyt minutkin työssä, ja onhan totta ettei hyväilystä ole\nmitään hyötyä. No niin, minä ajattelin silloin, ettei minun sovi olla\ntuppautuvainen eikä näyttää laiskalta. Minä en siis ollut enää aulis\npalveluksiin kuin ennen, vaikka rakkauteni ei ollut vähentynyt\nrahtuakaan: säästin vain sitä. Mutta heti kun hän huomasi minun\nmuuttuneen — millä kuitenkin luulin miellyttäneeni häntä —\nnärkästytti se häntä kovasti. Hän ei jäänytkään entiselleen; jos hän\nennen oli ollut vastahakoinen, tuli hän nyt aivan raivoksi. Siihen en\nvoinut tyytyä. Tuhat tulimmaista, jos sen olisin tehnyt, olisi se ollut\nväärin. Kun kerran olimme mies ja vaimo, ei toinen voinut ottaa kaikkea\narmonkaupalla ja alinomaa kursailla toista. Aluksi minä kuuntelin\näänetönnä vaimoni pahoja sanoja, mutta kukaan ei usko, kuinka sitkeä\nnainen voi olla ja mitä kaikkea hän keksiikään pakottaakseen miehensä\npuhumaan joko sovussa tai riidassa. Hän ei hellitä ennenkun toinen on\npurkanut koko sisunsa, olkoon siellä hyvää tahi pahaa. Naisille lienee\nsuureksi helpotukseksi, kun heille joko vihan vimmassa tahi hellänä\ntyhjentää sielunsa; olkoon hyvää tahi pahaa, se täytyy sanoa, he\ntahtovat sen kuulla! Niin, vaimonikin sai vihdoin asiat niin\nkehittymään, että minä annoin hänelle sanan sanasta ja me aloimme\ntorailla. Päivällä hän karttoi sitä — ihmisten tähden! Oh, minä\ntahtoisin kuulla paljoa enemmän siitä, mitä kaikkea ihmisten tähden on\ntehty tahi jätetty tekemättä! Mutta öisin me riidellä kalistimme usein\nensimäiseen kukonlauluun asti. Kun hän oli saanut minut vauhtiin, ei\nhän kuitenkaan lakannut ennenkun oli saanut viimeisen sanan. Ja sitten\nmuutamana yönä hän sanoi minulle vasten kasvoja erään asian, joka oli\nviedä minulta hengen — luulin sydämeni lyönnin lakanneen ainiaaksi —,\nhän tunnusti, ettei hän ollut minua koskaan rakastanut eikä ollut\nvoinut rakastaa, koska hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt toiseen,\nerääseen köyhään halonhakkaajan poikaan Hinterwaldenissa. Häidemme\nedellisenä iltana hän oli paennut tämän luokse, ja meidän molempain\näidit olivat tuoneet hänet sieltä pois väkivallalla. Vanhukset eivät\npuhuneet siitä sanaakaan — ihmisten tähden — eikä häitäkään voitu\njättää pitämättä — ihmisten tähden.\n\n\"Ymmärrä minua oikein, Leena: en sano, että heidän välillään olisi\nollut mitään kehnoa, siihen oli Lois liian rehti tyttö; mutta oliko hän\nmyöskin yhtä rehti vaimo, sen tietää Jumala yksin. Halonhakkaajan poika\njoutui kohta sen jälkeen sotamieheksi, hänen oli mentävä sotaretkelle\nja hän katosi sille tielle. Ennen lähtöään hän kuitenkin sai\ntoimitetuksi vaimolleni jäähyväiskirjeen, jonka tämä kerran\nraivonriemussa levitti minun eteeni. Lois säilytti kirjettä sydämensä\nkohdalla, jonka alla minun lapseni samalla aikaa lepäsi, sillä hän\nodotteli silloin Burgerlia.\n\n\"Jumalan nimessä, minun ei tarvitse hävetä, jos sanon, että silloin\nkäännyin pois, painoin kasvoni syvälle pielukseen ja itkin kuin lapsi.\nSe näytti häntä hämmästyttävän, sillä hetkisen kuluttua kuulin hänenkin\nnyyhkyttävän; minusta olisi kuitenkin ollut yhtä, vaikka hän olisi\nnauranut ja riemuinnut. Kenties hän katuikin tunnustustaan, että Halden\nkartanon tytärkin on ollut mieltynyt erääseen poikaan. Hän kumartui\nminun poveani vastaan ja sanoi veikistelevänä kuin kissa, jolle\ntarjotaan nuorta maitoa: 'Kaspar, ei se olekaan totta!' Taivaan armo\nsuojeli minua, etten viskannut häntä luotani tahi muuten kohdellut\nhäntä kovasti, vaan muistin hänen tilansa.\"\n\nTähän asti Kaspar Engert oli astunut jotenkin ripein askelin\nedestakaisin kapealla hiekkapolulla; hän puhui äänekkäästi ja viittoi\nkäsillään, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä ja hengitti syvään ennenkun\njatkoi hillityllä äänellä:\n\n\"Voinetko ajatella, minkälaista elämää vietimme sen yön jälkeen?\nVilppiä ja kursailua ihmisten nähden, äänettömyyttä, uhmaa ja kiukkua\nkahden kesken ollessa. Oli sellaisiakin päiviä, jolloin hän neljän\nsilmänkin nähden osotti ikäänkuin huomaavansa tehneensä minulle väärin\nja haluavansa parantaa kaikki. Usein ajattelin, että unhottaisin\nentisyyden; olihan kaikki mielettömyyttä. Tämä päivä ja huominen\nkoskevat sinuun, eilisellä päivällä on turhaa vaivata itseänsä. Ei\nolisi tyhmintä noudattaa tätä oppia, ja kevytmieliset ihmiset\nottavatkin päivän sellaisena kuin se on. Mutta minun ei ollut suotu\nluontoani muuttaa eikä vaimonikaan, joka jäi kaltaisekseen ja sai pian\nentisen kylmäkiskoisuutensa. En voinut enää sittemmin hellyydellä\nkiintyä häneen, enkä oikeastaan koskaan luota hänen sukupuoleensa, ja\nkyllä pidän varani, etten rakastu. Silloin tulee mielettömäksi, ja jos\npettäisi ainoastaan itsensä, menisi se jossakin määrin kunniallisesti.\nKun minä hänen paariensa luona ajattelin hänen äkillistä kuolemaansa —\nJumala lohduttakoon häntä — ja muistin ettei hän koko ikänään ollut\noikein terve, minä tunsin sääliä hänen kärsimystensä tähden, mutta\nkuitenkin täytyi minun sanoa itselleni, tarkastettuani ympäristöäni\nkokemuksesta terottuneilla silmillä, että hän oli samanlainen nainen\nkuin sadat muutkin, ei edes kaikkein pahin lajiaan, kuitenkin niitä,\njoita kyllä menee kaksitoista tusinaan.\n\n\"Mitä kaikkea hän oli voinutkaan tehdä? Rakastaa nuorta miestä, mutta\nsillä välin antautuu naimahankkeisiin toisen kanssa, jota ei rakasta!\nJuosta kunniansa ja maineensa alttiiksi pannen yhden luokse ja\nseuraavana aamuna mennä toisen kanssa vihille. Puhua niin kauan kuin on\ntarpeellista rehellisesti ja suoramaisesti kosijallensa, mutta myöskin\nosata pitää suunsa kiinni ja sitten jäljestäpäin purkaa miehelleen\nmyrkkyä ja sappea ja niin tuottaa kotiin eripuraisuutta ja toraa!\nAjatuksillaan olla toisen oma ja kuitenkin antautua toiselle niin että\njumalallinen siunaus tuli häväistyksi ja hän sai kantaa sydämensä alla\nsen miehen lasta, jota hän ei rakastanut!\n\n\"Herra Jumala! Mihin nainen ei kykenisi, kun hän voi tämän kaiken\ntehdä!\n\n\"Ja vielä! Heillä kaikilla pitää olla yhtä pitkä tukka; kellä eivät\nomat hiukset riitä, hän hankkii irtopalmikon — mutta sellainen tukka\non minusta liian hieno. Minä en ole niitä miehiä, jotka pitävät\nrakkautta pilanaan, houkuttelevat ajattelemattomasti tytön puolelleen\nja sitten yhtä keveästi työntävät hänet pois. Olen alusta pitäen\nottanut rakkauden vakavalta kannalta. Ja saavuttamistani kokemuksista\nolen jo saanut kyllikseni. En tahtoisi koetella käykö minulle toisella\nkertaa huonommin tai paremmin. Mutta minä tiedän, että taloni on\nhoukuttava syötti, jota monet juoksevat tavottamaan; mutta jos kellä\nolisi samanlaiset ajatukset kuin minulla, hän tuntisi sellaista tuskaa,\nettä pakenisi sekä minua että taloa. En tahdo kieltää sitä, että voin\nsellaisen tytön tavata; mutta en myöskään voi sanoa, uskaltaisinko\npidättää häntä täällä.\"\n\nPuheensa lopulla Grasbodenin isäntä oli pysähtynyt ja katsoi erään puun\nlatvaan. Viimeiset sanat sanottuaan hän päästi irti oksan, jonka oli\ntempaissut puusta käteensä ja riipinyt.\n\nMagdaleena seisoi puolittain poispäin kääntyneenä ja nyppi\nkellastuneita lehtiä muutamasta pavunrungosta. Hän katsahti sitten\nkumppaniinsa ja sanoi: \"Ymmärrän sinut vallan hyvin, isäntä, ja myönnän\nkernaasti, että olet oikeassa, sillä rakkaus-asiat ovat minullekin\ntuottaneet tuskaa.\"\n\nIsäntä käänsi äkkiä selkänsä ja poistui muutaman askeleen rykien\nääneen. Hän pysähtyi kuitenkin, kääntyi puolittain tyttöön ja katsoi\nhäntä. Ja kun tämän suuret, ruskeat silmät yhtä kummastuneesti kuin\nrauhattomastikin katsoivat hänen silmiinsä, viittasi hän rauhottavasti\noikealla kädellään. \"Kaiken kunniallisuuden rajoissa tietysti! Tiedän\nsen, Leena, kaikella kunnialla ja siveydellä.\"\n\nLeena nyökäytti myöntävästi.\n\n\"Niin, viisainta on olla ymmärtäväinen\", sanoi Kaspar ja meni.\n\nJälleen katsahtaessaan ylös Leena näki hänen seisovan veräjällä\nkirjeenkantajan luona ja sitten viittaavan häneen.\n\nVanha postimies lähestyi.\n\n\"Magdaleena Reindorfer?\" kysyi hän.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Minulla on sinulle kirje.\" Hän piteli sitä sormiensa välissä ja käänsi\nsitten mustan lakan näkyville. \"Tässä se on. Siinä on ehken jotakin\nikävää. Sinun täytyy lujittaa luontosi.\"\n\nLeena yritti ottaa kirjettä.\n\nVanhus veti sen pois. \"Minun pitää saada kaksi kreutzeria. Tiedä, että\nminä elän niillä.\"\n\nNuori neito otti vapisevin käsin vaaditut kolikot hameensa taskusta.\nHän sai kirjeensä, ja yksin jäätyänsä hän mursi sinetin, aukaisi\npaperilehdet ja alkoi lukea.\n\nLoppuun päästyänsä hän istahti ruoholle, kätki käsin kasvonsa ja itki.\n\nKuolleina — kumpainenkin kuollut! Molemmat samana päivänä!\n\nNiin, äiti oli jo vanha, ja mitäpä iloa hänen murretulle sielulleen\nolisi voinutkaan enää maailmassa olla. Nyt hän on vapautettu, nyt voi\nisää loukkaamatta rakastaa häntä hellästi ja ajatella häntä hyvänä\näitinä!\n\n\"Jumala antakoon heille ja kaikille kristityille iäisen levon; iäinen\nkirkkaus loistakoon heille! Herran rauha ympäröiköön heidän\nleposijaansa! Amen.\"\n\nLeena liitti kätensä yhteen ja koetti lukea isämeitää, mutta kun hän\nistui siinä suljetuin silmin, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi kirkas\nkuutamo ja orapihlajan tuoksua ilmassa...\n\nHän oli tähän asti voitokkaasti vastustanut kaikkia ensimäisen\nrakkautensa muistoja. Florian ei voinut koskaan taipua siihen, että\nhänen täytyi luopua uneksimastaan onnesta voittaakseen sisaren;\nMagdaleena sitä vastoin oli tukahduttanut kaikki tunteensa saatuaan\ntietää, että rakastettu oli hänen veljensä; veljenä hän oli häntä\nsitten ajatellutkin. Kaikki muu paitsi sisarellinen hellyys oli äkkiä\nhävinnyt. Mutta nyt veljen kuoltua muistot heräsivät valtaavine\nvoimineen ja kulkivat elävinä kuvina hänen sielunsa silmäin ohi\nlapsuuden ensimäisestä yhtymästä tuohon kirkkaaseen kuutamoyöhön asti,\njolloin hän taittoi kukkivan orapihlajan oksan, ja siihen viimeiseen\nyöhön, jolloin kukkiansa karisteleva pensas tarttui okaillaan häneen.\n\nHän irrotti liitetyt kädet toisistaan ja painoi ne raskaasti\naaltoilevaa poveaan vastaan. \"Herra Jumala! En koskaan enää tahdo\ntietää mitään rakkaudesta, joka tuottaa niin paljon sydämen tuskaa!\nKuinka oikeassa onkaan Grasbodenin isäntä, kun ei etsi itselleen uutta\nvaimoa! Minäkin olen saanut tarpeeksi kokemuksistani, se on nyt hänen\nkanssaan kuollut ja haudattu — —\"\n\nHän värisi, ja paperi ratisi hänen polvillaan.\n\n\"Jesus! Maria!\" huusi hän painaen käsin otsaansa ja levittäen sormet\npäälaelleen. \"Siinä on jotakin erityistä! Hänelle on täytynyt sattua\nonnettomuus!'\n\n\"Magdaleena!\" huusi Grasbodenin isäntä.\n\nMagdaleena nousi ja näki isännän lähestyvän nopein askelin.\nKoulumestari ja Burgerl seurasivat häntä.\n\n\"Magdaleena\", sanoi isäntä henkeään pidättäen, \"koulumestari on lukenut\nsanomalehdestä kauhean tapahtuman sinun kotipuoleltasi. Luulen, että\nsinä tahdot tietää siitä ja sentähden olen pyytänyt hänen lukemaan sen\nmeille uudestaan. Ole siis hyvä ja ala, koulumestari! Kuuntele nyt!\"\n\nKoulumestari alkoi lukea perinpohjaista kuvausta \"tappelusta ja\nihmishenkien hukasta Zirbendorfissa\". Alusta tietysti ei puuttunut\ntavallisia huomautuksia maalaisväestön raakuudesta, ja lopussa oli\nkiusallisen tarkka selonteko ruumiiden tarkastuksen tuloksista.\nOpettaja luki kaiken sujuvasti mutta yksitoikkoisesti, nostaen ääntänsä\nainoastaan silloin, kun tahtoi antaa jollekin kohdalle erityisen\npainon.\n\nKun saavuttiin kuvaukseen tappelutoverien kuiluun putoamisesta,\nhuudahti Magdaleena sekä Burgerl, joka oli tarttunut kiinni ystäväänsä,\nsamalla kertaa. Mutta kun he tulivat ruumiintarkastuskertomukseen,\nhuusi Burgerl: \"Jumalan tähden, Leena, mikä sinulla on?\" Hän tempasi\nsamassa sanomalehden koulumestarin kädestä.\n\nIsäntä oli seurannut silmillään lukemista, mutta nyt hän kohotti\nkatseensa ja näki kalmankalpeat kasvot, joista kaksi tummaa silmää\nkauhun vallassa tuijotti.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi isäntä säikähtäen.\n\n\"Ei mitään\", kuului jäytävä vastaus. Magdaleenan pää painui vasten\nrintaa.\n\n\"Sinä väriset kokonaan. Se kosketti sinua kipeästi, se kosketti sangen\nkipeästi, näen minä. Burgerl, saata hänet huoneeseesi. Itke, tyttö,\nitke kovasti, tällaisessa tapauksessa ei mikään auta niinkuin itku.\"\n\nHän katsoi hetkisen ajatuksissaan hitaasti poistuvaa tyttöä, ja\nnyökytti päätään itseksensä.\n\n\"Ajattele! Niin kunnon tyttö, ja niin raju nuorukainen!\"\n\nHän luuli tietävänsä kaikki.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLangendorfin myllyllä elämä tuntui yksinäiseltä. Viikkoja oli vierinyt.\nEnsimäinen raju tuska, joka raatelee jälkeenjääneiden povia niin\nvoimakkaasti, että heidänkin sydämensä on lakata sykkimästä, oli\nmuuttunut syväksi surumielisyydeksi, joka saa virikettä kaikista\nvainajaa muistuttavista asioista ja esineistä ja etsii ahneesti kaikkia\ntilaisuuksia palauttaa ajatuksiin poismenneen kuvaa niin selvänä ja\nelävänä kuin mahdollista.\n\nMyllärin vaimo haasteli eräänä iltana kauan miehensä kanssa. \"Saat\nnähdä\", lausui mylläri lopuksi, \"ettei se mene, niinkuin sinä\najattelet; sinä kuvittelet asiata aivan erilaiseksi.\" Vaimo vastasi:\n\"Se lohduttaisi ja ilahuttaisi kuitenkin, muistuttaisi Florianista.\"\nMylläri ei hiiskunut mitään ja seuraavana aamuna hän oli varhain\njalkeilla. Hän oli nuorelta Reindorferilta kuullut, missä ja kenen\nluona tämän sisar palveli. Mylläri nousi rattaille ja antoi hevosen\njuosta helkytellä, väliin pidättäen vauhtia ohjaksilla, hänellä kun ei\nollut lainkaan kiirettä määräpaikkaansa.\n\nPiirikaupungissa hän meni asumaan tuttavan ravintolan-isännän luo. He\ntunsivat toisensa poikavuosilta asti ja olivat myöhemmin palvelleet\nsotamiehinä samassa rykmentissä. Istuessaan tarjoiluhuoneen pöydän\nääressä muinaisen toverinsa kanssa, joka tunsi hänen kaikki\nnuorukaiskujeensa ja sotilasseikkailunsa, ja tyhjentäessään siinä\nkumppanineen viinituopin toisensa jälkeen sekä entisten iloisten\npäivien muistoksi että nykyisen yhtymisen kunniaksi, mylläri kävi\nvähitellen hyvin puheliaaksi. Kerrottuaan juttuja rajusta nuoruudestaan\nsekä kuvattuaan ne surulliset tapahtumat, jotka häntä nyt painoivat,\nhän siirtyi toivehikkaaseen tulevaisuuteen, jolloin taas vaimoineen ja\nlapsineen eläisi tyytyväisenä rikkaassa kodissa.\n\nReindorferin kuollutta vaimoa mainittaessa hymähti ravintolan-isäntä.\n\"Kerroit sen jutun minulle, kun palasit rykmenttiin lomalta.\"\n\nMylläri nyökkäsi ja jatkoi innokkaasti puhettaan.\n\n\"Aiotteko ottaa tytön luoksenne?\" kysyi isäntä kummastuen. \"Kuulepa,\nsilloin sinulla on oikein enkeli-eukko, jota totta vieköön et\nansaitsisi! Oikea enkeli-eukko, hänen kunniakseen meidän pitää ottaa\nkulaus. Kippis!\"\n\n\"Sentähden\", selitti mylläri pyyhkäistyään suutaan takinhihalla, \"minä\nolen nyt menossa Föhrndorfiin; tuon tytön sieltä, jos hän lähtee\nkanssani.\"\n\n\"Hän on luonnollisesti tulossa molemmin käsin\", nauroi mylläri, \"muuten\nhän olisi tyhmä.\"\n\n\"Toivon sitä\", mutisi mylläri. \"Mutta valjastuta nyt!\"\n\n\"Vielä on aikaa.\"\n\n\"Ei kauemmin.\"\n\n\"Kyllimän kyllä, sanon minä; et kenties tunne muuta tietä kuin\nrautatien sivua menevän?\"\n\n\"En tiedä muuta.\"\n\n\"Minä tiedän. Se säästää aikaa kaksi tuntia. Ota minut mukaasi, kyllä\nminä ajan. Minusta olisi hauskaa nähdä tyttö. Minä seuraan —\nratkaistu!\"\n\nMylläri raapaisi korvallistaan. Häntä harmitti, että oli tullut\npuhutuksi niin paljon, ja entisyys muuttui nyt äkkiä huonoksi ja\ntulevaisuuden kuva epävarmaksi. Nyrpeänä hän ojensi kätensä isännälle:\n\"Tule sitten. Mutta kaiken, mitä olet tänään kuullut ja mitä vielä saat\nkuulla, pitää jäädä meidän kahdenkeskiseksi salaisuudeksemme niinkuin\nvanhat jututkin.\"\n\n\"Se on ymmärrettävä\", vakuutti isäntä, \"se lankeaa luonnostaan. Mehän\njo vanhastaan kuuluimme salaiseen veljeskuntaan, jonka tehtävänä on\nollut aviomiesten pettäminen ja naisten viettely. Mutta siitä emme saa\npuhua, sillä silloin saattaisi pistää miehen päähän lyödä meidät\nmurskaksi, ja naiset voisivat kiskoa meitä tukasta. Muuten sinä voisit\nkielittelyni erinomaisesti kostaa: sinun tarvitsisi vain selittää minun\neukolleni, etten minä suinkaan ole niin mallikelpoinen kuin hän arvelee\nja kuin olen itseni esittänyt. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan\nanteeksiantavana, ja ainoastaan siten olen saavuttanut valtaa häneen\nnähden. Jos hän tietäisi voivansa nuhdella minua yhtä paljon kuin minä\nhäntä, silloin minua ei auttaisi Jumalan armo eikä paholaisen juonet!\nTule, kun menemme keittiön läpi, saat nähdä vaimoni.\"\n\nRavintolan-emäntä oli pieni, pyöreä, hyvin vilkas nainen, jonka\nsileäksi kammattua päälakea juhlistavan emännänmyssyn alta oli\ntunkeutunut jäykkä hiussuortuva. Hän katsoi suurilla ruskeilla ja\ntulisilla silmillään hyvin tutkivasti Langendorfin mylläriin, jonka\nhänen miehensä esitti \"rakkaana vanhana ystävänä ja erittäin\nkunnioitettavana toverina\". Isännän sitten mentyä ulos hevosta\nvaljastuttamaan puhui emäntä äänekkäästi ja elävästi vieraan kanssa ja\nlöi häntä pari kertaa olkapäille. Jäähyväisiä ottaessaan hän tarttui\nmolemmin käsin myllärin käsivarsiin ja pyysi, että hän pian saapuisi\nuudestaan.\n\nYstävykset nousivat rattaille ja ajoivat pois.\n\nRavintolan-isäntä jutteli iloisesti. Hän todisteli sitä huomattavaa\netua, joka johtuu siitä, että on omia lapsia vieraissa perheissä;\nylisti tulvivin sanoin ystävänsä menettelyä tässä suhteessa ja kertoi\ntoisen roskaisen jutun toisensa jälkeen, niin että koko matka tuntui\nmylläristä jonkinlaiselta ilveilyltä. Hänellä ei ollut mitään sitä\nvastaan, että rattaat yhä ripeämmällä vauhdilla lähestyivät\nFöhrndorfia.\n\nKun kylä tuli näkyviin, mylläri kysyi eräältä sinne menevältä rengiltä,\nmissä oli Grasbodenin isännän asunto. Sen luokse saavuttua hän hyppäsi\nreippaasti rattailta, pyysi ystävänsä ajamaan suureen majataloon sekä\nasettumaan sinne, luvaten heti saapua jäljestä tytön kanssa.\n\nVanha Seferl oli kuullut rattaiden pysähtyvän portin eteen ja tuli\nuteliaana portaille.\n\n\"Hyvää iltaa!\" tervehti mylläri. \"Onko Reindorferin Leena vielä\ntäällä?\"\n\n\"On kyllä, hän palvelee talossa.\"\n\n\"Onko hän hyvä ja rehellinen tyttö?\"\n\n\"Kukaan ei voi hänestä muuta sanoa\", vastasi vanhus, sillä hän arveli,\nettä talonväkeä on aina vieraille kiitettävä, he saavat silloin koko\ntaloudesta hyvän käsityksen. Hän aikoikin ruveta hyvin puheliaaksi,\nmutta mylläri keskeytti hänet:\n\n\"Missä Leena on?\"\n\n\"Puutarhassa\", vastasi Seferl lyhyesti.\n\nMylläri aukaisi veräjän ja kulki hiekotettua käytävää pitkin. Hän löysi\nhaettavansa lehtimajasta Burgerlin seurasta. Hän oli tähän asti\nMagdaleenaa karttanut ja joskus väkisinkin hänet kohdatessaan vain\npikaisesti silmäillyt tyttöä. Mutta nähdessään hänet nyt edessään, niin\nsoreana ja kauniina runsaasti aaltoilevan tukan kaunistamasta päälaesta\naina pienen kengän kantalappuihin asti, hänet valtasi jonkinlainen\nylpeys; suoritettava tehtävä näytti hänestä entistä miellyttävämmältä\nja hän tunsi kykenevänsä täyttämään sen.\n\n\"Hyvää päivää!\" hän alotti ja astui lähemmäksi.\n\n\"Jumala antakoon\", vastasi Leena. Katsahtaessaan puhujaan ja\ntuntiessaan myllärin hän kalpeni äkkiä ja katseli tulijaa suurin\nkummastelevin silmin.\n\n\"Onko hän isäsi?\" kysyi Burgerl uteliaana. Hän huomasi ystävänsä\nmielenliikutuksen, mutta käsitti sen väärällä tavalla.\n\nMylläri heitti heti merkitsevän katseen Leenaan; hän olisi mielellään\nnähnyt tämän hämillään. Mutta tyttö vastasi \"ei\" niin kovalla ja\nkylmällä tavalla, ettei mylläri olisi koskaan sellaista uskonut. Hän\nkatsoi maahan ja sanoi: \"Minä olen vain tuttava hänen kotipuoleltaan.\"\nJa Leenan kysyvän katseen huomatessaan hän lisäsi heti: \"Mitäkö minä\ntahdon? Minulla on sinulle tärkeätä puhuttavaa, tee siis hyvin ja tule\nkanssani.\"\n\n\"Minä en tiedä...\"\n\n\"Mutta minä tiedän ja sinä täytät minun pyyntöni\", jatkoi mylläri\npäättävästi.\n\nTyttö katsoi lujasti hänen silmiinsä. \"Tapahtukoon tahtosi\", taipui hän\nja lisäsi Burgerlille: \"Tulethan sinä vähän aikaa toimeen minuttakin.\nEn viivy hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä, eikä sitä kestä\npitkältä. Lähtekäämme siis, mylläri!\"\n\nHe kulkivat yhdessä pihan ja kadun yli sekä lyhyen matkan päässä\nolevaan majataloon asti, nopeaan, äänetönnä ja niin kaukana toisistaan\nkuin kolmas olisi astunut heidän välillään. Heidän astuessaan\nvierashuoneeseen, joka oli melkein tyhjä, tervehti myllärin ystävä\nheitä tuttavallisesti ja tarkasteli Magdaleenaa julkein katsein, joihin\ntämä vastasi kulmiaan rypistäen. Hän asettui erääseen soppeen niin\nkauas kuin mahdollista muista vieraista, ja mylläri tilasi viiniä.\n\n\"En minä maista pisaraakaan\", epäsi Magdaleena. Nähdessään myllärin\nistuvan äänetönnä hän kysäisi hetkisen kuluttua: \"Mitä sinulla on\nsanomista minulle?\"\n\nMylläri huokasi raskaasti. \"Voit arvata, kuinka synkkää meidän elämämme\nmyllyllä nyt on. Lienethän kuullut puhuttavan, kuinka Flori raukallemme\nkävi?\"\n\nTytön silmiin nousi kyyneleitä; hänen kätensä, joka oli hivellyt\nviinilasin reunaa, vaipui pöydälle.\n\nMylläri tarttui käteen ja puristi sitä. \"Nyt ei meillä vanhoilla ole\nmaailmassa ketään muita rakkaita kuin sinä.\"\n\n\"Minä? Enhän minä ole teidän.\"\n\n\"Olet kyllä, ainakin tästä alkaen, se on minun ja vaimoni yksimielinen\ntoivo; olisi hänellekin todelliseksi lohdutukseksi, että muuttaisit\nmeidän luoksemme myllylle.\"\n\n\"Mitä ajattelet? Minäkö tulisin kotipuoleen ja myllylle, jossa olisin\nsurullisten tapahtumain alituisena muistuttajana, sekä itselleni että\nmuille? Siitä johtuisi kaikille tuskaa eikä kellekään lohdutusta.\"\n\n\"Älä puhu ajattelematta. Aika tasottaa kaikki vääryydet, ja kolme voi\nkantaa vastoinkäymisen paremmin kuin kaksi. Minä otan sinut omaksi\nlapsekseni, eikä minun jättämäni perintö ole halveksittava.\"\n\n\"Tietääkö minun isäni siitä?\"\n\n\"Kuka?\" Mylläri katsoi kummastuen. \"Jahah; sinä tarkotat vanhaa\nReindorferia. Hän pitää sinua koko ikäsi köyhänä palvelustyttönä, enkä\nluule hänen panevan esteitä sinun onnellesi.\"\n\n\"Se ei ole hänen tapansa. Mutta etkö luule, että se koskisi kovasti\nvanhaan mieheen?\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\nMagdaleena hengitti syvään ja katsoi arasti ympärilleen, kun saapuvilla\noli niin paljon vieraita ihmisiä; ensi kertaa hän ei voinut sanoa sitä,\nmitä sydämessä liikkui. Hän nojautui hiukan pöydän yli. \"Älä kysy\nminkätähden, en voi sitä täällä sanoa. Minä en jätä isää.\"\n\nMylläri torjuen pudisti painunutta päätään. \"Älä kutsu häntä alinomaa\nsillä nimellä; tiedäthän, kuka isäsi on, ja huomaat sen nyt muutenkin.\nEnkö menettele sinua kohtaan kauniisti?\"\n\n\"Itsekkäästi.\"\n\nMylläri löi kämmenellään pöytään. \"Tyttö\", hän huudahti kiivaasti, \"jos\nei minua olisi, et istuisi siinä ja juttelisi tuuleen!\"\n\n\"Hyvä. En ole niin mieletön, että väittäisin tässä istuvani aivan\nsamanlaisena, jos olisin muiden lapsi — ilman sinua. Mutta minun ei\ntarvitse kiittää sinua mistään. Minkälaiseksi lienen tullutkaan, se ei\nole sinun ansiotasi, elämä on pienin lahja mitä meille annetaan, ja\nvähimmän se ansaitsee kiitostakin; ja kunniaton syntymiseni ja hyljätty\nasemani vapauttaa minut kokonaan kiittämästä sinua. Tulinhan — oi,\njospa sitä ei koskaan olisi tapahtunut! — maailmaan kaikkia kunnian ja\noikeuden vaatimuksia vastaan; sinä turmelit äitini onnen, syöksit\nkurjuuteen minulle rakkaimman olennon. En voi koskaan kiintyä sinuun.\"\n\nMylläri vastasi hiljaa ja silmiään nostamatta: \"Sinä saatat niin puhua,\nvaikka kaiken maailman eläimetkin seuraavat verensidettä.\"\n\n\"Älä vetoa siihen, mylläri. Mitä kerrottaneekin verenheimolaisuudesta,\njoka vaikuttaa voimallisesti silloin, kun vanhemmat ja lapset toisiaan\ntuntematta sattuvat yhteen, niin se ei kuitenkaan ole muuta kuin satua.\nMutta rakkaus ja kiitollisuus ovat pysyvää totuutta, eikä niitä anneta\nhänelle, joka sattumalta on ollut, vaan sille, joka aina on isä.\"\nMagdaleena nousi. \"Ja vanha Reindorfer on minun isäni vielä nytkin.\nMinua ei ainoastaan kutsuta Reindorferin Magdaleenaksi, minä olen se\nmyöskin, eikä hänen tarvitse nähdä sitä hetkeä, jolloin minä hänet\nhylkään ja seuraan sitä ainoaa henkilöä, jota hän maailmassa ei voi\nsietää. Minä loukkasin häntä maailmaan tulollani, mutta se tapahtui\ntietämättä; tieten ja tahtoen en sitä ymmärtävään ikään tultuani\nkoskaan tee, en edes saadakseni sinun myllysi, vaikkapa siinä olisi\nseitsemän paria kiviä, jotka kaikki jauhaisivat kultaa!\"\n\nMylläri tarttui hänen käteensä ja sanoi vaivalla: \"Hyvä, niitä on vain\nkaksi ja ne jauhavat viljaa, — punnitse kuitenkin, — voisit katua\"\n\nMagdaleena puristi suljettuja huuliaan vielä tiukemmin yhteen, tempasi\nkätensä irti, astui pois tarjoiluhuoneesta ja meni ulos taaksensa\nkatsomatta.\n\nPunnitkoon se, joka pelkää työtä ja huolta! Häntä ei osteta pois\nisältä, jonka hän on nähnyt harmaantuvan huolessa ja työssä;\nMagdaleenakaan ei peljännyt edellistä eikä karttanut jälkimäistä, hän\noli Reindorferin Magdaleena ja hän on se edelleenkin.\n\nKuinka hän toivoikaan tavata tuota vanhaa miestä tahi jotakuta muuta\nluotettavaa henkilöä, jolle voisi puhua! Saattaisiko turvautua\nGrasbodenin isäntään? Se ei liene sopivaa. Hän kuunteli omia\naskeleitansa; hänen kenkänsä narisivat, ja ripeästi kulkiessaan hän\nluuli erottavansa sanat: \"Oi-kein teh-ty! Oi-kein teh-ty!\"\n\nMylläri heitti maksun tarjoilupöydälle.\n\nYstävä lähestyi. \"Sepä on oivallinen tyttö, sanon sen sinua\nimartelematta. Vahinko, että sinun täytyy hänestä iloitseminen jättää\nmuille. Tahtoisit mielelläsi sen riemun itsellesi, mutta, rakas ystävä,\nihminen ei saa pyytää kaikkia tässä maailmassa!\"\n\nHe nousivat rattaille ja ajoivat pois.\n\nHevonen juosta hölkytteli hitaasti Grasbodenin isännän talon ohi, mutta\nhäntä, jota mylläri toivoi näkevänsä, ei huomattu missään ikkunassa, ei\nminkään oven takana eikä missään kulmassa. Mylläri antoi päänsä painua,\ntuijotti eteensä äänetönnä, umpimielisenä; huolettoman toverin\nkokkapuheet eivät vaikuttaneet häneen mitään. Tämänkin mieli siitä\nmasentui, ja hän istui vaieten, kunnes piirikaupunkia lähestyessä\nhuokasi syvään.\n\n\"Nyt olemme pian kotona\", hän sanoi. \"Ja silloin me huuhdomme naukuilla\nsapen, myrkyn ja suuttumuksen.\"\n\n\"Kenties ryyppy huuhtoisi ne, mutta ei sitä, mikä mieltäni painaa\",\nhuoahti mylläri. \"Minä en aio poiketa teille.\"\n\n\"Mitä, etkö tule sisään? Ethän aikone läpi yön matkustaa?\" huudahti\nravintolanpitäjä. \"No, en houkuttele, näenhän ettei sinun kanssasi\nkannata kiistellä, saat seurata mieltäsi. Mutta silloin on parasta,\nettä ajat suoraan eteenpäin; minä pääsen jalkaisinkin kaupunkiin.\nJumalan haltuun!\"\n\nMylläri pysäytti hevosen, ravintolanpitäjä hyppäsi rattailta. Molemmat\nolivat tyytyväisiä päästessään erilleen toisistaan.\n\nRattaat vierivät hitaasti illan hiljaisuuden peittämän seudun läpi;\nniillä istuva mies piti päänsä painuneena ja huokasi usein raskaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kun ihminen on nuori, silloin ystävyys ja rakkaus alinomaa rientävät\nhäntä vastaan, vaikka hän ylimielisyydessään käyttääkin niitä useasti\nväärin; mutta minä luulen, että ne huomaavat sen, ja sentähden\npakenevat, kun vanhana ja yksinäisenä etsimme niitä.\n\n\"Jälkeenpäin ei harkinta enää auta, kaikki aavistamatonkin kurjuus\nyllättää meidät silloin järkähtämättömällä totisuudellaan. Hyvä hänen,\njoka ei anna kevytmielisten taipumustensa johtaa itseään häpeällisiin\nja huonoihin tekoihin, vaan sulkee ne sydämensä ahtaimpaan soppeen,\njossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka\neivät ole koskaan lähimäistään loukanneet!\n\n\"Jo tänä päivänä tahi viimeistäänkin huomenna tyttö kirjottaa vanhalle\nReindorferille, ettei ole hänestä luopunut eikä koskaan luovu, ei\nmyllynkään tähden, vaikkapa siinä olisi seitsemän kiviparia ja ne\nkaikki jauhaisivat kultaa! Ja hän tuntee siitä — hänen täytyy tuntea\nsuurta iloa. Kukapa ei tuntisi tietäessään, että on voinut toisen niin\nsieluineen ja sydämineen kiinnittää itseensä!\n\n\"Valheellinen onni houkutteli minut sinne, missä jouduin viheliäisyyden\norjaksi, eikä se heitä minua, ennenkuin on minut kiduttanut loppuun; se\nei suvaitse mitään lieventävää lääkettä. Mutta mitä siitä? Kaikki on\nvähäpätöistä, minä vähäpätöisin. Odota, kurjuuteni ei kestä kauemmin\nkuin minäkään, ja siksi se loppuu pian!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyllärin vaimo ei kysynyt palanneelta mieheltään, mitä hän sai aikaan,\nja jonkun ajan kuluttua kyläläiset sanoivat: \"Kyllä mylläristä näkee,\nettei hänellä ole enää iloista hetkeä.\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nJos ensimäinen kotiseudulta tullut tieto, joka niin kipeästi\nliikutti Magdaleenan sydäntä, ankaran sysäyksen tavoin repi auki\nsulkeutumaisillaan olevat haavat, niin toinen, myllärin tapaaminen,\nvaikka olikin töykeä, teki parantavan vaikutuksen kuin haavalääkärin\nsitova toimi. Ne molemmat henkilöt olivat kuolleet, joiden kohtaaminen\noli tehnyt hänen unensa ja ajatuksensa rauhattomiksi, koska hänessä\nvallitsi heitä kohtaan vastakkaisten tunteiden sekamelska. Nyt hän\nsaattoi muistella heitä syvällä kaipauksella ja tunnustaa että\nkumpaisellakin oli häneen rakkauden oikeus. Mutta sitä jyrkemmin hänen\ntäytyi hyljätä sellaiset vaatimukset myllärin puolelta, joka oli aina\nollut hänelle vieras ja jota hän ei olisi voinut lähestyä loukkaamatta\nja samentamatta muistojaan ja tunteitaan.\n\nHaavan parantuessa jää kyllä arpi jäljelle, mutta niinkuin ruumiillista\narpea arvostellaan sen mukaan, onko se taudin vai henkilöllisen\nurhoollisuuden merkki, samoin on sielullistenkin laita. Ei ainoastaan\nniille, jotka taistelukenttien pauhinassa uhmivat kuolemaa, vaan\nniillekin sankarillisille sieluille, jotka elämän taistelussa\nmiehuullisesti puolustautuvat, on arpi kaunistuksena.\n\nKun Grasbodenin isäntä ja Magdaleena olivat tulleet selville,\n\"etteivät he tahdo toisilleen mitään\", oli heillä jokaisessa\nyhtymistilaisuudessa, jota muuten ei erittäin etsitty eikä kartettu,\nsanottavana toisilleen joku ystävällinen tervehdys tahi kehottava sana.\nTuon perinpohjaisen selityksen jälkeen isäntä luuli keksineensä viisaan\ntuuman, kun päätti poistaa erikois-ateriat omassa huoneessaan Burgerlin\nja Magdaleenan kanssa. Hän otti käytäntöön vanhan tavan, jonka mukaan\nkaikki söivät yhdessä suuren pirtin pöydältä. Kun kaikki puhelivat\nkeskenään, hänkin keskusteli puoliääneen Leenan kanssa. Sattuipa usein,\nettä he kumpikin huomasivat äkkiä olevansa ainoat puhujat koko\npöydässä, ja toisten katseet olivat kiintyneet heihin. Silloin he\nvaikenivat ja tulivat hämilleen käsittämättä kuitenkaan syytä, ja puoli\nhöperö Traudel puhkesi kaikuvaan nauruun. Tämä oli kiusallista. He\nottivat tavakseen rahvaan nähden ja aterialla ainoastaan tervehtiä\ntoisiaan ja vaihtaa muutamia sanoja; varsinaiset keskustelut\nsäästettiin kahdenkeskisiin tilaisuuksiin. Ja nämä keskustelut sujuivat\nkovin keveästi, heidän astellessaan edestakaisin puutarhan puiden ja\npensaikkojen verhoamilla käytävillä. Heidän olisi kyllä pitänyt huomata\nettä sen jälkeen kun lakkasivat puhelemasta palkollisten läsnäollessa,\nnämä olivat alkaneet heidän takanaan supatella; mutta he eivät panneet\nmerkille, vaikka tapasivatkin siellä ja täällä käänteessä tahi kulmassa\njonkun, joka ei olisi voinut mainita syytä läsnäoloonsa.\n\nHe käyskentelivät siis hiekotetulla käytävällä; kuihtuneet lehdet\nalkoivat jo kahista heidän jalkainsa alla; ruoho kellastui ja kuivui,\nja puut ojentelivat lehdettömiä paljaita oksiaan heidän päänsä yli;\nsitten alkoi sataa lunta, ja sen valkea pehmyt vaippa säilytti heidän\njälkensä.\n\nJouluaatto tuli, ja isäntä antoi Magdaleenalle lahjoja, jotka saivat\nmuun talonväen puistelemaan päätään. \"Jokaiselle oikea osansa!\nSuotakoon kullekin, mitä hän ansaitsee ja mikä hänelle sopii; mutta\nLeena on saanut sellaisen sunnuntaipuseron ja leninkikankaan, ettei\nmonella talonemännälläkään ole sellaisia!\"\n\nKun jouluaamuna aurinko nousi lumisten kunnaiden takaa ja tuli räiskyi\nliedessä, kumartui vanha Seferl ottamaan muutamia lastuja ja lausui\npuhuteltavaansa katsomatta: \"No, Leena, sinä olet varmaankin\ntyytyväinen joululahjoihisi!\"\n\n\"Olen kyllä, Seferl\", tunnusti tyttö avomielisesti, \"en tiedä, kuinka\nolen ne ansainnut!\"\n\nSeferl oikaisihe ja katsoi häntä silmiin. \"Vai niin? Paljon\nmahdollista, uskon sinua. Mutta jos tahdot välttää, ettei sinun\ntarvitsisi kuulla sitä häveten, niin usko minua, kun sanon, että isäntä\nmielistelee sinua.\"\n\n\"Lorua\", nauroi Leena, \"hän on siihen liian ymmärtäväinen.\"\n\nSeferl kääntyi muristen ja kohenteli tulta.\n\nÄkkiä ilmestyi ovelle laaja varjo. Isäntärenki Heiner seisoi hajasäärin\neteisessä. \"Hyvää huomenta, Seferl!\" hän huusi. \"Hyvää huomenta,\ntyttö! Uusi vuosi on kohta käsillä, ja minä tahtoisin jo lausua\nonnentoivotukseni. Toivoisin vain, että ymmärtäisit pitää isännän yhtä\nloitolla itsestäsi kuin meidät muutkin.\"\n\nLeena meni häntä vastaan. \"Se ei ole ollenkaan tarpeellista, tiedä se\",\nhän vakuutti rohkeasti. \"Hänellä ei ole mitään tarkotuksia.\"\n\nHeiner vihelsi vastaukseksi.\n\n\"Leena sanoo, että hän on siihen liian ymmärtäväinen\", virkkoi Seferl\nja nosti olkapäitään.\n\nRenki puhkesi nauruun.\n\n\"Te ette tunne häntä!\" huudahti Leena harmista punastuen.\n\n\"Sinun ei tarvitse rehellisestä neuvosta niin harmistua, että sävähdät\npunaiseksi kuin kalkkuna\", jupisi Heiner ja meni. Hän astui puutarhaan,\njossa seurasi lumessa näkyviä leveitä jalan jälkiä, kunnes puutarhan\ntoisessa päässä tapasi isäntänsä, aamusavuja vedellen katselemassa\nlaajoja kenttiä.\n\n\"Hyvää huomenta, isäntä!\"\n\n\"Sitä samaa, Heiner. Raitis ilma tänään.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"On paljon lumen ansiota. Mutta se on hyvä maalle ja terveellistä\nihmiselle.\"\n\n\"On kyllä. Mutta minä sanon sinulle, isäntä, että huomaan jo kaikki;\nymmärsin sen jo alustakin. Siihen, jota ei suoda toiselle, on itsellä\nhyvä halu.\"\n\n\"Mitä loriset? Mitä minä en ole suonut sinulle?\"\n\n\"Etkö sanonut, että saan mennä matkoihini, jos lähentelen tuota tyttöä,\nLeenaa? Minun kanssani siitä olisi kuitenkin tullut kunniallinen\nliitto, mutta kuinka sinun kanssasi?\"\n\n\"Mitä hullutuksia puhelet? Eihän ole tapahtunut mitään sinne eikä\ntänne. Minulla ei, totta jumaliste, ole mitään tarkotuksia tyttöön\nnähden.\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala\", kummaili Heiner puristaen yhteen käsiään ja\ntuijottaen isäntään silmät seljällään, \"silloinhan sinä kohtelet häntä\nhullusti. Mikä tyttö ei sellaisesta saisi houreita päähänsä?\"\n\n\"Hän on siihen liian viisas\", vastasi isäntä.\n\nHeiner irrotti kätensä ja antoi käsivartensa riippua, samalla kun\nkatseli ylös puiden latvoihin.\n\n\"Älä ole tyhmä\", ärähti isäntä harmistuneena.\n\nVanha Seferl saapui. \"Tule\", hän kutsui, \"ruoka on valmis.\"\n\nIsäntä astui heidän edellään.\n\n\"Kuule, isäntä\", huomautti vanha Seferl, kiirehtien hänen jälkeensä,\n\"nuo eiliset joululahjat olivat liian suuret, sen sanon sinulle.\nTarkotuksesi voi olla hyvä, mutta tytölle se ei ole hyväksi, sillä hän\nsaa suuret luulot.\"\n\n\"Isäntä sanoo, että tyttö on siihen liian viisas\", virkkoi Heiner\nkuivasti.\n\nIsäntä kääntyi äkkiä heihin ja tokaisi närkästyneenä: \"Sen minä sanon,\nenkä ole tottunut kärsimään vastaan mukisemista.\"\n\nIsäntärenki ja vanha palvelijatar pysähtyivät hetkeksi; sitten he\nseurasivat kohtuullisen matkan päässä. He kohottivat olkapäitään,\nnostivat kädet, haristivat sormensa ja pyyhkivät otsaansa lausuen siten\näänettömän mutta elävän kummastuksensa.\n\nIsäntä asettui nurpeana pirtin suuren pöydän ääreen. Hän ja Leena\ntervehtivät hämillään toisiaan, mutta tapahtuipa vielä pahempaakin!\n\nBurgerl istui tavallisuuden mukaan isänsä ja Leenan vieressä. Kaikkien\ninnokkaasti liikutellessa lusikoitaan — ketä huvitti, hän sai pitää\noman lusikan — Burgerl sysäsi kyynäspäällään kumpaakin vieressään\nistujaa ja sanoi: \"Siunatkoon, olen vaihtanut teidän lusikkanne!\"\n\nLeena laski heti saamansa lusikan isännän lautasen viereen.\n\n\"Varo itseäsi, tyhmä lapsi\", torui isäntä kääntyen Burgerliin. Sitten\nhän kaatoi lusikasta vellin takaisin lautaselle ja ojensi lusikan\nLeenalle.\n\nBurgerl nosti polvensa ja kääri kätensä niiden ympäri. Hän istui niin\nhetkisen aikaa, katsoi sitten ylös loistavin silmin ikäänkuin hän olisi\npieni tonttu ja riemuitsisi onnistuneelle kepposelle: \"Nyt maistaa\nparemmalta.\"\n\nGrasbodenin isännältä pääsi kaksi lyhyttä ääntä, jotka hän mielellään\nolisi antanut olla huolettoman ihmisen nauruna, mutta nähdessään Leenan\npunastuvan hiusrajaan asti hän katseli raivoisin silmäyksin\nympärilleen, eikä kukaan uskaltanut nauraa paitse karjapiika Traudel,\njonka isäntä heti tyrkkäsi käsivarresta ulos.\n\n\"Riivattu vesa!\" huusi hän ja nosti käsivartensa Burgerlia kohden.\nKukaan talonväestä ei muistanut koskaan ennen nähneensä häntä niin\nvihaisena. Leena kääri säikähtyneenä käsivartensa Burgerlin ympäri ja\npuristi hänet syliinsä.\n\nIsäntä laski kätensä ja puhui katkonaisin sanoin: \"Saat kiittää Leenaa!\n— Mutta sanon sinulle, — koetapa kerran vielä — kerran vielä —\ntällä tavalla — ilveillä — vakavien ihmisten kanssa! — Kerran\nvielä!\"\n\nKetkä tänä tukalana hetkenä olivat jo ehtineet heittää pois lusikan ja\nikäänkuin suuta pyyhkiäkseen saaneet nutun hihan tahi esiliinan\nkasvojensa eteen, he saattoivat pitää itseänsä hyvin onnellisina.\nKiusallisempi oli niiden asema, jotka naurunpuuska tapasi silloin kun\nvellilusikka oli matkalla puolivälissä vadin ja suun välillä. Nämä\nonnettomat jännittivät poskiaan kuin pasunaa puhaltaessa ja heidän\nsilmänsä pyrkivät pois kuopistaan. Mutta huomatessaan, että velli\nhauskan seuran vuoksi kääntyi takaisin sekä syöksyi ulos naurun tieltä\nkarttamatta nenän kautta menevää oikopolkuakaan, he kavahtivat\nepätoivoissaan istumasijoilta jonnekin soppeen, jossa alkoivat mitä\nsurkeimmasti yskiä ja päristellä. Heidän onnettomuutensa sattui toisten\nrenkien ja piikain helpotukseksi. Jokaisen tikottelevan ympärille\nkokoontui pari kolme auttavaa toveria, jotka takoivat heitä hartioihin,\nantaen sen ohessa sysäyksillään valtaa omalle iloisuudelleen. He\nnauroivat kuin mielettömät ... \"ajattele, kuinka Natzi, Centzi, Michl\nja Grundl voivat — että he voivat — tikotella niin hirmuisesti!\"\n\nIsäntä kääntyi närkästyneenä ja meni ulos.\n\nIhmiset loukkaantuvat aina, jos heidän oivat neuvonsa ja hyvänsuovat\nvarotuksensa muitta mutkitta hyljätään; eivätkä Heiner ja Seferl\ntehneet siitä poikkeusta. Kun isäntä tiedusti Heinerin mieltä jostakin,\nkuinka se ja se pitäisi tehdä ja oliko se ja se oikein tehty, vakuutti\nrenki teeskennellyllä vaatimattomuudella, että sitäpä hän ei ollenkaan\ntiennyt, koska ei ollut lähestulkoonkaan niin viisas kuin toiset! Ja\nkun Magdaleena samassa tarkotuksessa kääntyi Seferlin puoleen,\nkäännytti tämä vilpillisellä nöyryydellä kysymyksen takaisin, sillä hän\nei ollut koskaan viisautta lusikalla ammentanut — niinkuin toiset!\n\nKun isäntä ja Magdaleena yhdeksässä tapauksessa kymmenestä esittivät\nkysymyksensä ainoastaan entisten ystävällisten suhteiden palauttamista\nvarten, tuntui heistä isäntärengin ja vanhan Seferlin nurja menettely\nsangen vastenmieliseltä. Mutta kumpikin hillitsi harminsa hiljaisesti,\neikä siitä puhuttu mitään; sillä täytyihän heidän osata\nasettua ilkimielisten viittausten yläpuolelle, ja eihän heidän\nväärinkäsitystään saisi enää lisätä.\n\nSitä innokkaammin Heiner ja Seferl puuhasivat levittääkseen kujille ja\nkylille sitä puhetta, jota tähän asti oli vain kotona kuiskailtu.\nVuoden kuluessa umpeen Magdaleenan Grasbodeniin tulosta oli näillä\nkahdella panetteluhaluisella palvelijalla se ilo ja tyydytys, että koko\nkylä huvittelehti antamalla pilkkanimiä rikkaalle suurtilalliselle ja\nhänen suosikkipiialleen.\n\nKun isäntä sunnuntaisin kulki kirkkoon Leenan kanssa, kahden askeleen\npäässä hänestä ja Burgerl vielä keskellä, niin kuiskasi aina joku:\n\"Katsokaa, tuossa tulee viisaus ja ymmärrys!\" Ja kohta hajaantui\npoikaparvi kumarrellen nöyrästi ja kehotellen puoliääneen: \"Antakaa\ntietä viisaudelle ja ymmärrykselle!\"\n\nKun kirkkojuhla jälleen saapui ja Grasbodenin isäntä toi Burgerlin ja\nLeenan sekä ravintolaan että tanssisaliin, laulettiin heistä heidän\npoistuttuaan pilkkalaulu:\n\n    \"Ymmärrys ja viisaus,\n    miekkosta on kaksi;\n    etkö, henttu, sinäkin\n    taivu viisahaksi!\"\n\nSiten täytyi juorun Grasbodenin \"ymmärryksestä ja viisaudesta\" levitä\nkylän ulkopuolellekin, sillä Föhrndorfin kirkkojuhlille kerääntyi väkeä\nnaapuriseurakunnistakin, ja jokainen vei sieltä mielellään hassuja\njuttuja kotipuolelleen. Hinterwaldenista oli juhlilla renki Hiesl, ja\nhäneltä sai Halden vanha isäntä samana iltana kuulla koko jutun.\n\nVanhus puisti päätään. Hän koetti seuloa juttua, erottaa siitä pois\nkaiken ilkeämielisen tyhjän lorun, mutta jäännöksestäkään hän ei\npäässyt selville, eikä hän löytänyt koko jutussa mitään järkeä.\n\n\"Mitä he ajattelevat?\" murisi hän. \"Turmelevat yhdessä toistensa\nmaineen! Sehän on hullua! Asia on selvitettävä! Jos kumpikaan heistä ei\nymmärrä, mistä on kysymys, niin minä osotan sen heille. Menköön niin\ntahi näin, mutta oikealle tolalle täytyy päästä!\"\n\nHän käski Hieslin valmistaa seuraavaksi aamuksi ajoneuvot kuntoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGrasbodenin isäntä istui huoneessaan. Hän oli lähettänyt sanan\npalvelusväelle, ettei hän tule aamiaiselle, ja luuli aterioimisen\nsujuvan pirtissä ilman häntäkin. Toisesta avatusta akkunasta virtasi\nraitis aamu-ilma huoneeseen, toisen, suljetun luona istui Kaspar Engert\nnojaten raskaasti päätään käsiänsä vastaan ja katseli suurta kärpästä,\njoka tuon tuostakin lensi ruutua vastaan ja surisi siinä ylös ja alas\nkieppuen, kunnes taasen lensi huoneen keskipalkoille ja sieltä uudella\nvauhdilla iski päänsä akkunaa vastaan.\n\nTilanomistaja kurtisti kulmiaan, kärpäsen pärinä alkoi häntä\nhermostuttaa, se muistutti bassoviulun ääntä, joka edellisenä iltana\noli häntä seurannut koko kylän läpi.\n\nHän oli kuullut pilkkalaulun ja hänellä oli ollut hyvä halu palata\nlyömään sille tahtia, mutta Leena oli rukoillen tarttunut hänen\nkäsivarteensa ja vetänyt hänet pois sieltä. Varhain aamulla joku oli\nhänen akkunansa ohi kulkiessaan viheltänyt samaa säveltä, ja vaikka se\nheittiö ei ilmaissut sanoja, oli varma, että hän ne osasi alusta\nloppuun saakka.\n\n\"Kirotut lurjukset! Mitä se heihin koskee, jos kaksi ihmistä eivät\ntahdo tehdä toisilleen eikä heille mitään? Mitä se noita kurjia\nliikuttaa...\"\n\nPum! Nyt lensi kärpänen ruutua vastaan ja sitten se valitti:\n\nSrr — sum — sum — summ — — ymmärrys ja viisaus — —\n\n\"Hiiden hyönteinen!\" huusi Engert ja lyödä hosaisi kärpästä, niin että\nruudut tärisivät; säikähtynyt soittaja lensi suuressa kaaressa huoneen\nläpi ja hävisi sitten onnekseen avonaisen ikkunan kautta.\n\nEngert nojasi uudestaan päänsä käsiään vastaan. Hän painoi kämmenellä\notsaansa ja työnsi hiljaa kymmenen sormeansa hiusten läpi; hän ei\nvoinut kieltää, että niiden alla vallitsi sangen sekasortoinen tila. Ja\nkun nyt vihdoinkin ne ajoneuvot, joiden lähestymisen hän oli jo\nhetkisen sitten kuullut, nopeasti ja kolisevalla kyydillä kääntyivät\nporttikäytävän kautta hänen pihaansa, häntä melkein kiusasi jokaisen\nkavionlyönnin ja rattaan kolauksen hänen puutuvissa aivoissaan kuuluva\nkaiku.\n\nKukahan nyt tulee? ajatteli talon isäntä, jolle jokaisen vieraan tulo\ntuntui sopimattomalta.\n\nKauan ei hänen tarvinnut olla epätietoisena, kuka vieras oli, sillä hän\nkuuli pihalta Burgerlin iloisen äänen huutavan: \"Iso-isä! iso-isä!\"\n\nJossakin määrin tyytyväisenä siihen, ettei tulija ollut kukaan muu,\nnousi Engert paikaltaan.\n\nBurgerl oli Magdaleenaa kädestä vetäen rientänyt iso-isää vastaan.\nRattailta päästyään vanhus hiveli tyttärensätyttären kiharoita ja Hiesl\nkatsoi heihin hymyillen ohjauslaudaltansa. Hän kenties huomasi myöskin\nheidän läheisyydessään parin korkearintaisia jalkoja sievissä\nnauhakengissä, jotka omisti luvatonta onnea tavotteleva tyttö. Kun tämä\ntyttö huusi hänelle tervehdyksen, hän ei edes nostanut katsettaankaan,\nnyökkäsi vain nyrpeästi ja kääntyi pois.\n\n\"Sinulla on älyä\", mutisi hän, \"kyllä sinä ymmärrät! Jos minä pääsen\nuudestaan maailmaan, rukoilen että minusta tulisi kaunis tyttö, jotta\nvoisin kietoa pauloihini rikkaan miehen.\"\n\nEnnenkun Halden arvokas isäntä ojensi kätensä Magdaleenalle, hän\nkatseli tutkivasti. Mutta kun tytön silmät, jotka nähtävällä\nhämmästyksellä katselivat epäkohteliasta renkiä, kääntyivät häneen ja\nvapaalla sydämellisyydellä kiintyivät hänen katseeseensa, ojensi vanhus\noikean kätensä.\n\n\"Hyvää huomenta, neito\", hän sanoi, ja näpisti sitten Burgerlin poskea.\n\"Missä sinun isäsi on?\"\n\n\"Huoneessaan. Tule, iso-isä, minä saatan sinut sinne.\" Tyttö tarttui\nhänen käteensä.\n\n\"Se on oikein, vie minut hänen luokseen. Me puhumme tänään, luulen,\nsekä laajalta että syvältä, ja mitä aikaisemmin alamme, sen pikemmin\npääsemme selville.\"\n\nHe astuivat rakennusta kohden.\n\n\"Pidätkö Magdaleenasta vielä yhtä paljon kuin alussa?\"\n\n\"Rakkaasta Leenastani? Kuinka sitä kysyt?\"\n\n\"Onko isäsikin häneen tyytyväinen?\"\n\nBurgerl puristi huulensa yhteen ja katsoi veitikkamaisesti vanhukseen.\n\n\"Katsopa vain! Sinä, pikku velho, alat jo puhua silmillä! Se on vielä\naikaista!\" torui ukko, ja samalla kun Burgerl juoksi hänen edellänsä\nportaita ylös ja hän itse hitaasti, porras portaalta, jälkiä seurasi,\npuhui hän päätänsä puistellen: \"Tuo kananpoika ei ole typerä. On\ntodellakin aika, että joku, jolla siihen on oikeus, puhuu asiat halki.\"\n\nBurgerl tyrkkäsi oven auki ja huusi huoneeseen: \"Taattoseni, iso-isä on\ntäällä!\"\n\n\"Hyvää päivää, appi!\" tervehti nuori isäntä. \"Ei ole hyvin tehty, kun\nkäyt niin harvoin. Onhan jo koko ijäisyys viime käynnistäsi.\"\n\n\"Ei kokonaista kuitenkaan, puolikin riittää. Päivää päivää, Kaspar!\"\n\nMiehet puistivat toistensa kättä. Iso-isä sanoi sitten: \"Kuule,\nBurgerl, puutarhassa istuu erään puun oksalla pieni lintu ja laulaa\nsinulle. Riennä sitä kuuntelemaan ja sulje ovi jälkeesi.\"\n\nBurgerl seurasi vanhuksen viittausta, mutta vain niin kauas kuin häntä\nitseään miellytti. Puutarhaan hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja\nlintu sai kauan turhaan laulella.\n\nJäätyään vävynsä kanssa kahden vanhus otti tuolin: \"Saanen kai istua?\"\n\n\"Kysyt vielä, tietysti, ole hyvä ja istu\", sanoi Grasbodenin isäntä.\n\"Älä pidä minua epäkohteliaana, kun en tarjonnut istuinta; pääni ei ole\ntänään oikein kunnossa.\"\n\nHän istui vastapäätä appeaan.\n\n\"Hyvin ymmärrettävää\", sanoi appi, \"olet eilisestä pohmelossa, et siedä\npaljoa ja harvoin nautit; ei se ole ihmekään. Kenties on kuitenkin\nparempi puhua sinun kanssasi tänään, jolloin sinun täytyy ponnistamalla\npitää ajatuksiasi koossa, kuin muulloin, jolloin ajatuksesi lentävät\nvapaana kaikkeen — niinkuin kansa sanoo — mikä on viisasta ja\nymmärtäväistä.\"\n\nGrasbodenin isäntä ei ymmärtänyt vanhuksen veitikkamaista katsetta\noikealla tavalla, vaan huudahti: \"Sitäkö vielä puuttuu, että sinäkin,\njoka olet läheisimpiäni, tulet minua ivailemaan, omassa talossani ja\nomassa huoneessani!\"\n\n\"Vai otat sinä sen sillä tavalla?\" vastasi Halden isäntä, hänkin\nnärkästyen. \"No, koska niin tahdot, voin olla vakavakin ja sanoa\nsuoraan, ettei siinä ole älyä eikä ymmärrystä, kun teet itsesi ja erään\ntoisen oman väkesi ja koko kylän irvistelyn esineeksi, puhumattakaan\nlapsestasi, jolla on sekä silmät että korvat auki! Ja koska minä olen\nsinun lähimpäsi, olen tullut tänne juuri sitä varten, että saisin sinun\ntekemään lopun asiasta tavalla taikka toisella.\"\n\n\"Kuinka sitten?\" kysyi nuori isäntä.\n\n\"Kuinka sitten?\" toisti vanhus kohottaen kulmakarvojaan. Hän katsoa\ntuijotti vävyynsä niinkuin ei olisi häntä koskaan ennen nähnyt tahi\nolisi luullut hänen kadottaneen muutamia ruuveja päästään. Mutta hän\nsupisti jälleen silmäluomensa ja sanoi: \"He, lähetä tyttö matkoihinsa!\"\n\n\"Sitä et voi vaatia, Burgerlin tähden.\"\n\n\"Joutavia, se on helposti autettu. Minä otan kummankin, pienemmän ja\nsuuremman, omaan kotiini. Hinterwaldenin ja Föhrndorfin väki on niin\nsuuri, että kaikki juoru siten loppuu.\"\n\n\"Mutta olisiko oikein, että lähettäisin lapsen niin kevyesti luotani?\"\nsanoi Grasbodenin isäntä.\n\nHalden vanhus asetti kätensä suun eteen ja rykäisi hiljaa: \"Kuinka\nhellä isä sinä oletkaan!\"\n\n\"Salli minun sanoa sinulle, appi\", jatkoi toinen innokkaasti, \"en\nselitä väärin tarkotustasi; mutta luota minuun, asiassa ei ole mitään\nmuuta kuin ihmisten järjettömyyttä ja ilkeyttä. Jätä siihen\nsekaantumisesi toistaiseksi, ja saat nähdä, että juoruajat väsyvät ja\ntotuus pääsee oikeuksiinsa.\"\n\n\"Totuudesta ei ole puhettakaan, vaan siitä, miltä asia näyttää,\nja se tulee sitä pahemmaksi, kuta kauemmin se tällaisena jatkuu.\nKatso, Kaspar, minä toin tytön tähän taloon; ja siksi minä pidän\nomantunnonvelvollisuutena pitää huolta, sikäli kuin voin, että hänellä\ntästä talosta lähtiessäänkin on puhdas kunnia ja maine. Kaikkein pienin\nvelvollisuuksistani on se, että kirjotan tytön vanhemmille ja pyydän\nheitä ratkaisemaan, saako tyttö edelleen jäädä tänne vai onko hänen\npalattava kotiin.\"\n\nGrasbodenin isäntä nousi ja laski kätensä appensa olkapäälle. \"Älä tee\nsitä, isä. Minä sanon, miksi ei. Hänen vanhempansa eivät ole näillä\nseuduin eivätkä voi muodostaa omaa käsitystä asiasta. Sinä voit saattaa\nheidät väärään luuloon, sillä sinä vetoat ihmisten puheisiin etkä tutki\ntotuutta.\"\n\nHän kulki kuohuksissaan pari kertaa edestakaisin, sitten pysähtyi\npöydän eteen ja jatkoi puhettaan vanhukselle:\n\n\"Vasta siitä päivästä, jolloin hän talooni saapui, on täällä ollut\njotain rattoisuutta. Burgerlille hän on kuin toinen äiti; kuinka häntä\nkoettelenkaan, hän on aina käyttäytynyt yhtä kunnollisesti, ja minulle\nhän on rehellinen ja vilpitön ystävä. Tyttö on minun kattoni alla yhtä\nhyvässä tallessa kuin äitinsä silmän alla, ja minä sanon sinulle, että\nhän on kunnioitusta herättävä, niin ettei kukaan uskalla sanoa hänelle\nainoatakaan sopimatonta sanaa. Saat luottaa minuun — minun tapani ei\nole valehdella — vaikka olenkin osottanut hänelle kiitollisuuttani\nhyvillä sanoilla, ystävällisellä kohtelulla ja lahjoilla, en kuitenkaan\nole koskaan unhottanut, mitä velvollisuutemme toisiamme kohtaan vaatii.\nEn ole koskaan ajatellut kaukaisintakaan luvatonta ajatusta ... mutta\nmitä hittoa sinä naurat, isä, ikäänkuin minä en olisi viisas? Oletko\nmieletön? Onko siinä mitään naurettavaa?\"\n\nVanhus oli nojannut tuolillaan taaksepäin ja nauroi kurkun täydeltä.\nMutta huomattuaan vävynsä vihan ja kärsimättömyyden vallassa\npuristelevan ja puistelevan nyrkkejään, hän nousi kiireesti ja tarttui\nrauhottavasti hänen käsivarteensa. \"Kaspar\", huudahti hän, \"nyt\ntahtoisin sanoa sinulle kokkasanan, mutta en keksi sopivaa. Onko\ntodellakin mahdollista? Tyttö on sinun kotisi sielu, lapsesi toinen\näiti, sinun uskollinen ystäväsi ja kaikessa suhteessa kunnon nainen —\ntarvitseeko sinun sitten vielä vannoa, ettei sinulla ole ollut häneen\nnähden kaukaisintakaan luvatonta ajatusta?! Mutta, sinä herttainen\ntomppeli, miksi et ole tavannut sitä ajatusta, joka on lähinnä,\nnimittäin — luvallista?\"\n\n\"Luvallista?\"\n\n\"Niin, miksi et tee häntä vaimoksesi, koska kerran jo olet rakastunut\nhäneen ja hän sinuun, ja vieläpä siihen määrään, että viisautenne ja\nymmärryksenne estää teitä näkemästä, miten tyhmästi käyttäydytte\nrahvaan nähden?\"\n\nGrasbodenin isäntä oli nostanut oikean käden niskaansa. Hän seisoi\nsiinä eteensä tuijottaen ja kuuli vanhan Halden isännän jälleen\nnauravan \"ikäänkuin hän ei olisi viisas\". Mutta kun hän heitti\nsivukatsauksen appensa nauraviin kasvoihin, räpyttäviin, kyyneleissä\nhelmeileviin silmiin ja huohottavaan suuhun, alkoivat hänen omatkin\nsuupielensä värähdellä; vanhuksen iloisuus oli tarttuvaa. Kaspar Engert\nantoi kätensä vaipua ja yhtyi nauruun, sen ohessa puistaen lakkaamatta\npäätään ikäänkuin hänen ihmettelyllään ei olisi mitään määrää. Siitä\njohtui etteivät miehet omalta melultaan kuulleet heleää naurua, joka\nkaikui aivan oven takana.\n\nIloisuus on tarttuvaa. Leena istui eteisen portaalla ja odotti\nBurgerlia. Kun ylhäältä kuului kaikuva nauru, hänkin hymyili\nehdottomasti: \"Mitähän ne niin hassusti nauravat?\"\n\nSilloin juoksi Burgerl portaita alas, piti oikealla kädellään esiliinaa\nsuun edessä ja kääri vasemman Leenan kaulaan. \"Tiedätkö, mitä iso-isä\ntahtoo?\"\n\n\"Mistä sen tietäisin?\"\n\n\"Häitä\", kikatti pienokainen.\n\n\"Älä puhu tuhmuuksia!\"\n\n\"Äläkä sinäkään ole älytön\", sanoi Burgerl. \"Sinusta pitää tulla talon\nemäntä.\"\n\nLeena punastui ja työnsi lapsen luotaan. \"Sellainen pila ei ole\nsopivaa!\"\n\n\"Ei se ole pilaa\", nauroi Burgerl ja hyppi Leenan ympäri. \"Isä aikoo\nvakavasti.\"\n\n\"Burgerl!\"\n\n\"Mutta, Leena, eikö sinullakaan ole silmiä? Täytyykö sinullekin sanoa\nniinkuin iso-isä sanoi isälle — että hän on rakastunut sinuun ja —\nsinä häneen?\"\n\nSilloin haihtui veri Magdaleenan poskilta, hän ojensi molemmat kätensä\ntorjuen eteenpäin ja hypähti kiihkoisesti pystyyn. Mielessä ainoa\najatus: pois täältä! hän riensi portaita ullakkokamariin.\n\nBurgerl seisoi niin hämmästyneenä, ettei edes huomannut kääntyä\nkatsomaan pakenevan jälkeen. Hän kääri esiliinansa pari kertaa\nkäsivartensa ympäri ja purki sen jälleen. Äkkiä painostava tuska\nvaltasi hänet, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja suun ympärys\nvärisi. Hän riensi portaille ja kiiruhti ylös.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, Kaspar\", sanoi Halden isäntä, \"minusta näyttää, ettei tämä keino,\nratkaista asia ottamalla tyttö emännäksi, tunnu sinusta erittäin\nvaikealta?\"\n\n\"Ei, ei; jos sen sanoisin, olisi se aika valhe\", virkkoi Grasbodenin\nisäntä nauraen, lisäten kuitenkin kohta vakavana: \"mutta epäilen,\nsuostuisiko hän siihen.\"\n\n\"Älä ole typerä. Sanon sinulle, voi sattua, ettei tyttö siedä\nrakastettunsa tähden pilkkaa ja häväisyä ja käyttäytyy ihmisten\nnähden sentähden tylysti häntä kohtaan; mutta en ikipäivinä usko\nmahdolliseksi, että kukaan antaisi sepittää itsestään häväistyslauluja\nja kärsisi pilkkaa pysymällä kiinni miehessä, jota ei rakasta. Se on\nmahdotonta, usko se! Minä tunnen naisväen.\"\n\n\"Olen kuullut, että sinä olet ollut niihin taipuvainen.\"\n\n\"Katsopa vain! Ja minä kuulen, että sinä olet tyytyväinen. Vuosiin ja\npäiviin ei sinulta ole leikkipuhetta kuultu, ja nyt sinä jo kokkailet\nminun kanssani!\"\n\n\"Hehei, minä uskallan enemmänkin, minä olen oikein vauhdissa. Tässä on\nlaitettava häitä! Minä etsin Leenan ja kysyn mitä hän ajattelee!\"\n\n\"Varovaisuutta, Kaspar, älä kiirehdi liiaksi. Rauhotu ensin ja\najattele, mitä sanot, ettet puhuisi sanaakaan liiaksi. Se voisi olla\nvaarallista alussa.\"\n\n\"Sitä en pelkää. Mutta asialla on kiire.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Että se saataisiin järjestykseen; sanoithan itse, että olen antanut\nmennä jo liian pitkälle. Eikö niin?\"\n\n\"Niin kyllä. Jos et voi kauemmin kärsiä, niin mene ja etsi tyttö; sekin\nvie aikaa, jonka kuluessa voit ajatella mitä sanot. Mutta varo, ettet\npuhu liikoja; se on vahingoksi alussa eikä eduksi myöhemminkään.\"\n\nKun he yhdessä tulivat huoneesta ulos, tyrkättiin ullakon ovi äkkiä\nauki ja Burgerl huusi itkien: \"Isä, isä, Leena muuttaa pois ja jättää\nminut!\"\n\nMolemmat kiiruhtivat ullakkokamariin.\n\nBurgerl makasi maassa, tempoen käsiä ja jalkoja kouristuksessa. Leena\noli polvillaan hänen luonaan ja nurkassa näkyi nyytti, jonka neito\narvatenkin oli viskannut pois kädestään rientäessään lapsen luokse.\n\nIso-isä nosti Burgerlin vasemmalle käsivarrelleen ja hyväili häntä\noikealla kädellään. \"Kaikenlaisia tyhmyyksiä\", hän mutisi, \"pitääkö\nlapsenkin kärsiä teidän yksinkertaisuutenne tähden? Tee nyt jo pikainen\nloppu!\"\n\nBurgerl kiersi kätensä iso-isän kaulaan, mutta käänsi päänsä pois\nkatsoen surullisesti isäänsä ja Magdaleenaan. Tämä oli miesten tullessa\nnoussut ylös arkailevin katsein, ja nyt hän seisoi paikallaan\nkäsivarret hervottomina ja silmät maahan luotuina.\n\n\"Leena\", sanoi Grasbodenin isäntä hiljaa, ja hänen äänensä värisi\nilosta ja liikutuksesta, \"ole nyt minua kohtaan yhtä rehellinen kuin\nminä sinua! Muistatko minun kerran sanoneen, että hänen, joka ajattelee\nniinkuin minä, täytyy pyrkiä karkuun minun luotani ja talostani, jos\nhän rakastaa minua todella? Niin tahdot sinä nyt tehdä! Mikäpä sinua\nmuuten täältä ajaisi?\" Hän osotti permannolla olevaa kääröä.\n\nLeena astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä ikäänkuin\npeittääkseen vaatemytyn häneltä.\n\n\"Oi, älä kiellä sitä! Tunnustan suoraan ja vapaasti silloin myöskin\nsanoneeni, etten tietänyt, olisiko minulla rohkeutta pidättää\nkarkaajaa, mutta kun sinä tänä päivänä seisot edessäni joka suhteessa\nainoana oikeana, tiedän varmasti, että juoksisin jäljessäsi maailman\nääreen. Mutta se — Jumalan kiitos — ei ole tarpeellista, sillä minä\nen päästä sinua luotani! Tässä on käteni, Leena, anna sinä omasi\nminulle ja rupea puolisokseni!\"\n\nLeena katsoi häneen loistavin silmin ja puristi sitten kätensä yhteen.\n\"Sinä osotat minulle suuren kunnian\", — sopersi hän — \"sinä\nosotat...\" Hänen äänensä petti, hän irrotti kätensä ja puristi ne\nrintaansa vastaan.\n\n\"Leena!\"\n\n\"Ei, Kasper!\" Hän teki torjuvan liikkeen. \"Minun täytyy ensin puhua\nsinulle jotakin. Siitä on vaikea haastaa, ja vaikkapa mikään rikos ei\nminua tahraa, voi se kuitenkin muuttaa päätöksesi.\"\n\n\"Ei suinkaan! Ei koskaan!\"\n\n\"Älä päätä liian aikaiseen! Älä sano mitään ennenkuin olen kertonut\nkaikki, mitä sinun täytyy tietää.\"\n\n\"Burgerl\", sanoi Halden vanhus asettaen pikku sormen korvallensa\nikäänkuin kuunnellen jotakin. \"Burgerl, minä luulen, että pieni lintu\npuutarhassa visertelee nyt meille kummallekin.\" Hän talutti tytön\nportaita alas Kasparin huoneeseen.\n\nSiellä istui sitten vanhus pitäen tyttöstä polvellaan ja rauhottaen\nhäntä ensin sillä, että hänen alituisiin tiedusteluihinsa, jääkö Leena\nvai ei, vastasi: \"Tietysti hän jää! Sehän on selvä asia, että hän jää!\"\n\nBurgerl nosti äkkiä päänsä ja pani suunsa isoisän korvan luo: \"Kuule,\niso-isä, sitten kenties tähän taloon tulee sellainen pikkunen isäntä?\"\n\n\"Se on hyvin mahdollista\", vastasi vanhus huolettomasti nauraen. Mutta\nhän rypisti heti otsaansa ja katsahti sivulta tyttöön: \"Kuinka sinä\nteet sellaisia kysymyksiä? Jätä ne. Sellaisista asioista sinä et vielä\nsaa tietää.\"\n\n\"En, iso-isä\", sanoi hän purren nyrkkiänsä ja katsoen vanhukseen\ntavalla, joka pakotti tämän katsomaan ylös.\n\n\"Burgerl\", sanoi hän hetkisen kuluttua.\n\n\"Mitä, iso-isä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Osaathan neljännen käskyn?\"\n\n\"Osaan.\"\n\n\"Kenties et kuitenkaan. Lueppa!\"\n\n\"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan\npäällä.\"\n\n\"Hyvä! Sellainen on käsky. Mutta kuuntele nyt tarkoin, Burgerl, minä\nteen sinulle kysymyksen, joka koskee selitystä. Jos Leena tulee\näidiksesi, mikä on Herran käskyn mukaan velvollisuutesi häntä kohtaan?\"\n\n\"Rakastaa häntä.\"\n\n\"Erehdys! Käskyssä ei puhuta rakastamisesta. Kunnioita isääsi ja\näitiäsi, sanotaan siinä, kunnioita! Ymmärrätkö? Sinun on osotettava\nhänelle vilpitöntä kunnioitusta.\"\n\nBurgerl käänsi päänsä ja tarttui esiliinaansa. \"Kuule, iso-isä, oletko\nsinä milloinkaan ollut minun ikäiseni?\"\n\n\"Sepä kysymys! Luuletko sitten, että minä olen tullut maailmaan\ntällaisena vanhana ukkona kuin nyt olen?\"\n\n\"Silloin sinä kaiketi olit saman näköinen kuin tuollainen\npikkuruikkunen poika?\"\n\n\"Niinpä kyllä. Mutta miksi tällaisia kyselet?\"\n\n\"Ajattelen vain, että sinä rakastat minua, koska olet ennen ollut\npieni, ja minä rakastan sinua, koska tulen vanhaksi.\"\n\n\"Se on oikein, aivan oikein, mutta kunnioitusta ei saa unhottaa.\"\n\n\"Älä pahastu. Sinä olet kuitenkin minun rakas iso-isäni.\" Pienokainen\nkääri käsivartensa vanhuksen ympäri ja puristi häntä.\n\n\"Sinä viekas kissanpoika\", sanoi vanhus ja nosti tytön pois polveltaan\nastuen sitten avonaisen ikkunan luo. \"Tyttö on iso-äitinsä — Jumala\nhäntä lohduttakoon — elävä kuva, on kuin he olisivat tuon hyväilyn\ntoisiltansa oppineet\", sanoi hän hymyillen ja päätään puistaen. \"Tyttö\non sen oppinut hiukan aikaiseen; mutta puhuipa näille milloin hyvänsä\nkunnioituksesta, he vaihtavat sen rakkauteen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Grasbodenin isäntä oli sulkenut oven, huoneesta lähteneiden\njälkeen, alkoi Leena: \"Se, mitä minun on sinulle haastettava,\nei koske minua yksin. Kerran keskustellessamme sinä ymmärsit minut\noikein, kun sanoin sinulle, että minulla on ollut vaikeita kokemuksia\nrakkaus-asioissa — se oli hyvin tehty, Kaspar. Nyt olen velvollinen\nselittämään sanani. Jätin sen silloin tekemättä, koska useammat\nhenkilöt ovat kärsineet niistä suhteista, joista nyt kerron, enimmän se\nhenkilö, jota kutsun isäkseni, ja vaikkapa kertomukseni alentaakin\nminut sinun silmissäsi, täytyy minun olla varma, että vanhuksen kunnia\nsäilyy. Pidäthän sen omana salaisuutenasi? Mutta minä tiedän, että voin\nluottaa sinuun, ja kerron sinulle kaikki!\"\n\nJa hän kertoi kaikki!\n\n       *       *       *       *       *\n\nGrasbodenin isäntä työnsi taaksepäin hiuksensa, jotka hänen\nkuunnellessaan pää kumarassa ja tuon tuostakin nyökätessään olivat\nvaluneet otsalle. \"Rakkaani\", sanoi hän, \"maailmassa on paljon\nonnettomuuksia, jotka kohtaavat viattomia verrattomasti ankarammin kuin\nsyyllisiä! Ymmärrän, ettei sinun ollut tätä helppo kertoa ja ettei sitä\nsovi kaikille puhua. Kiitän sinua luottamuksestasi. Mutta en voi\nkäsittää kuinka se voisi muuttaa mielialaani sinua kohtaan, näenhän\nsinut kaikessa menettelyssäsi yhtä kunniallisena ja kunnollisena kuin\nolen sinut oppinut täällä tuntemaan. En ymmärrä, kuinka se sinua minun\nsilmissäni häväiseisi, ettet ole Reindorferin tytär. Jos hän soi\nsinulle maailman valon, paljoa suuremmalla syyllä minun on se suotava,\nminun, joka antaisin sinulle kaiken taivaan kirkkauden! Rakastan sinua\nvielä enemmän kuultuani, kuinka kiintynyt olet tuohon vanhukseen, jota\nkuvittelen peräti kunnon mieheksi. Sen täytyy olla hyvälaatuisen\nlapsen, jonka hän, vaikka onkin vieras, antaa kutsua itseään\ntällaisissa suhteissa isäksi! Pidän häntä kaksin kerroin kunniassa\nsinun tähtesi, ja sinä ajattelet häntä edelleenkin hellyydellä. Jos\nsattuisi niin, että hän tarvitsisi meitä, riittäisi sanasi: 'isä\ntänne', — ja minä taluttaisin hänet kädestä meidän taloomme!\"\n\n\"Näistä sanoista kiitän sinua sydämestäni\", sanoi Magdaleena iloisesti,\n\"mutta\", hän lisäsi puistaen hiljaa päätään, \"jos hän joskus minua\ntarvitsisi, saisin minä siitä rakkaan huolehtimisen, kun sinulle siitä\nolisi vain haittaa ja vastusta.\"\n\n\"Etkö sinä ole jo ottanut kantaaksesi tuntuvan osan minun ristiäni, ja\nkuitenkin luulet, etten minä rakkaudesta sinuun voisi mitään tehdä?!\nYhdymmekö vain huvia ja iloja varten? Eikö myöskin suruja ja\nkoettelemuksia? Kyllä, ilossa ja surussa sekä kaikiksi ajoiksi... Mutta\nminä odotan vielä sinun ratkaisevaa vastaustasi, Leena! Sana vain!\"\n\nHän astui aivan lähelle Magdaleenaa, aivan lähelle. Mutta tämä ei sitä\nsanaa sanonut. Nostamatta käsiään, jotka kääntelivät esiliinan reunaa,\nvaipui hän Kasparin povea vastaan nyyhkyttäen äänekkäästi ja Kaspar\nkääri käsivartensa hänen ympärilleen. Äkkiä Leena nosti silmänsä ja\nkatsoi hymyillen Kaspariin. \"Sinä tulet aivan märäksi\", hän sanoi,\nlaski oikean kätensä Kasparin olkapäälle ja nosti toisella kädellään\nesiliinan kulman, jolla pyyhki kosteat paikat hänen takistaan.\n\nSilloin tyrkättiin ovi auki ja Burgerl syöksyi sisään.\n\n\"Teidän täytyy antaa anteeksi\", lausui iso-isä kynnykselle pysähtyen,\n\"mutta en voinut häntä kauemmin pidättää alhaalla.\"\n\nLapsi juoksi rakkaittensa luokse, syleili kumpaakin ojennetuin\nkäsivarsin ja puristi heidät toisiaan vastaan.\n\nKaspar laski toisen kätensä tyttärensä tummille kiharoille. \"Sinäkö se\nolet, Burgerl? Sinun pitääkin olla mukana; sinua ei saa erottaa\nmeistä!\"\n\nAvonaisesta ikkunasta tulvaili huoneeseen raikasta suvituoksua ja\npäivänpaistetta. Päivänpaiste tunkeutui eteisen läpi ullakon\nkiertäville portaille asti, jotka siten saivat rattoisan puoliselkeän\nvalaistuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut kysymys uneksivasta elämästä! Mitä muistoja saattoikaan vielä\nolla jäljellä särkyneistä nuoruuden-unelmista, joissa leikkitoveri\nkuvastui koko elämän kumppanina, ne hälvenivät pois sen voiman tieltä,\njoka tässä yhdisti kaksi olentoa yhteistä tulevaisuutta rakentamaan,\neikä heitä ympäröivää maailmaa valaissut himmeä kuutamo, vaan\nkeskipäivän loiste, eikä se ollut heidän yksin, eikä sitä voitu\nvaivatta jakaa eikä jalomielisesti toiselle lahjottaa! Avoimin silmin\nja toimeliain käsin meidän täytyy vallottaa osamme, ja me sallimme\ntoisien vasta silloin astua sijallemme, kun he kykenevät alkamaan\nsiitä, mihin me lopetamme, tekemään sen, mitä me tahdoimme tehdä, kun\njokainen meissä piilevä voimanhiukkanen pyrki toimintaan.\n\n\"Emme ole saaneet elämäämme huvin vuoksi, Leenani.\"\n\nNuoren naisen käsi tapaili voimakkaan miehen kättä, joka lepäsi lapsen\nkiharoilla.\n\nVaikkapa elämä onkin pitkä työpäivä, on kuitenkin viisaampaa\ntyöskennellä iloisesti iltaan asti kuin tyytymättömänä ja nuristen\nodotella loppua. Pitkän päivän varrella on kuitenkin eräs hetki,\njolloin unhotamme kaiken kiusan ja vaivan, se hetki, jolloin liitämme\nkätemme meille rakkaudella ja uskollisuudella ojennettuun käteen ja\nsanomme: \"Työskennelkäämme vain yhdessä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHalden vanha isäntä rykäisi. \"Kun nyt olette tarpeeksi kauan noin\nseisseet, niin voisitte sanoa minullekin jotain. Eipä siltä, että aika\ntuntuisi minusta pitkältä — ei tietysti teistäkään, — ja minä\nymmärrän kyllä, että niin paljon aikaa ja vaivaa kysyneen toistensa\nlöytämisen jälkeen ei aivan helposti ja halulla tavattua jälleen irti\npäästetä. Enkä oikeastaan pitäisi pahana, vaikka nyt jo etukäteen\notatte sen mihin muuten voisi kulua pari viikkoa. Sillä huomaa, Kaspar,\nsinä et saa pahastua minulle! Mutta nämä molemmat tytöt otan minä nyt\nheti mukaani Haldeen. Kun Hiesl on saanut hoitaneeksi hevoset, saa hän\nheti valjastaa.\"\n\n\"Minkätähden, iso-isä?\"\n\n\"Niin ymmärtäväinen sinun, Kaspar, täytyy olla, että asiain nykyisellä\nkannalla ollessa huomaat tytön tänne jäämisen mahdottomaksi. Se ei\nsovellu ollenkaan.\"\n\n\"Se on aivan oikein, ja minä kiitän tuhannesti siitä\nvieraanvaraisuudesta, jota tahdot osottaa hänelle ja tyttärelleni.\nMutta miksi sellainen kiire? Voithan toki syödä täällä päivällistä?\"\n\n\"Minun kiireeseeni on kaksi syytä ja vielä pari muutakin, joita en\nilmottele, koska ne ovat vähäpätöisiä. Ensiksikin olen tullut aivan\nodottamatta luoksesi, et ole voinut järjestää minua varten, ja\ntiedäthän, että ruoka-asioissa olen hyvin arka. Sentähden on\nsopivampaa, että syön tänä päivänä kotonani, ja Leenasta kaiketi on\nmyöskin parasta päästä istumasta sinun pöytäsi ääressä, kunnes taas\nilmestyy siihen emäntänä. Toiseksi leviää kulovalkean nopeudella tässä\ntalossa ja kylässä sanoma, että te olette vihdoinkin tulleet\nsamanmielisiksi. Sinua sen ei tarvitse kiusottaa, mutta Leenalle on\nparasta olla poissa täältä, ennenkuin huhu on päässyt lentoon; siten\nhän säästyy kateellisilta silmäyksiltä, tyhmältä pilalta ja\nulkokullaisilta onnitteluilta. Sentähden minä kiirehdin, ja olemmehan\noikeastaan jo matkavalmiitkin. Burgerlin on vain pistettävä hynttyynsä\nkokoon, Leena on sen jo suorittanut.\"\n\n\"Eikö mitä\", sanoi Burgerl, \"hän jätti enemmän kuin puolet ottamatta.\"\n\nKaspar tarkasteli pientä nyyttiä ja katsoi hymyillen ja päätään\npuistellen Leenaan. \"Totta, sieluni, siinä ei ole tilaa muulle kuin\nsille, mitä hänellä oli tänne tullessaan.\"\n\n\"Aukaiskaa se siis ja korjatkaa asia pian. Minä menen jo\nvaljastuttamaan.\" Samassa vanhus meni ovesta ja laskeutui portaita\nalas.\n\nHän näki renkinsä seisovan pihamaalla rattaihin nojaten ja puhelevan\nvanhan Seferlin kanssa.\n\n\"Hiesl!\" huusi vanhus.\n\n\"Tässä olen, isäntä.\"\n\n\"Oletko ruokkinut hevoset?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oletko juottanut?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Valjasta sitten. Me ajamme pois heti.\"\n\n\"Niinkuin isäntä käskee.\"\n\n\"Ja levitä loimi istuinlaudalle, että siinä olisi vähän pehmeämpi. Minä\nistun sinun rinnallasi, me otamme Burgerlin ja sen toisen tytön\nmukaamme.\"\n\n\"Leenan?\" kysyi Seferl.\n\n\"Niin, Leenan.\"\n\n\"Se on todellakin viisaasti tehty, että viet hänet täältä pois.\"\n\n\"Mutta hän palaa pian takaisin.\"\n\n\"Vai tulee takaisin?\"\n\n\"Niin, talon emäntänä.\"\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Talon emäntänä, sanon. Joko sinä, vanha noita, kuulet niin huonosti?\"\n\n\"Herra Jeesus!\"\n\n\"Hän suokoon siihen siunauksensa, — tarkottanet? Kyllä sen ymmärrän.\"\nHän kääntyi pois ja; meni puutarhaan jättäen vanhan palvelijan ja\nrengin ihmettelemään. Hän asteli edestakaisin ihmeellisissä\najatuksissa. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän naitti oman lapsensa\nKaspar Engertille, ja ajatteli niitä vuosia, joina näki hänen tässä\ntalossa nuorena emäntänä hallitsevan ja vallitsevan. Ja niinkuin tämän\npäivän tapahtuman hän muisti, kuinka hän ajoi portista sisään sen\nnuoren tytön kanssa, joka nyt tulee emännäksi kartanoon, jota tämä ei\nkoskaan olisi nähnyt, ellei hän olisi houkutellut häntä tänne ja tuonut\nmuassaan. Näytti kuin olisi hänen velvollisuudekseen säädetty toimittaa\nemäntiä Grasbodeniin.\n\nSillä välin Kaspar Engert istui kahareisin ullakkokamarin tuolilla ja\nkatseli, kuinka piirongin laatikoita tyhjennettiin ja tavarat\nsullottiin kokoon. Hän seurasi katseillaan Magdaleenan jokaista\nliikettä, eikä hän tiennyt ketään rakastettavaa mutta samalla sekä\nulkomuodoltaan että käytöstavaltaan niin kunnioitusta herättävää kuin\nhän, joka nyt tulee hänen puolisoksensa! Hän ei sydämensä\nriemuisuudessa enempää kuin Leenakaan iloisessa toimeliaisuudessaan\nmuistanut, että heidän on tuossa tuokiossa erottava. He olivat vasta\npari tuntia sitten mukautuneet siihen, minkä täytyi tapahtua, ja he\najattelivat vain, kuinka pieni matka ja lyhyt aika siitä oli!\n\nPuuhansa ohessa Magdaleena katsahti usein Kaspariin, ja jos heidän\nsilmäyksensä yhtyivät, oli kummankin silmissä huomattavissa niin\nihmeellinen ilo, että heidän kummankin täytyi ehdottomasti hymyillä.\nParista käsille tulleesta kappaleesta he vaihtoivat ajatuksiaan ilman\nsanoja. Kun Leena nosti korallista kaulaketjuaan, hän hymyili\nveitikkamaisesti ja Kaspar oli tulevinaan hämilleen ja katsoi syrjään.\nMutta kun Leena kohotti sunnuntaipuseron, joka oli ollut juorujen ja\nsen kautta myöskin tämän päivän iloisen tapauksen aiheuttajana, nauroi\nKaspar ja viittasi sille ystävällisen tervehdyksen, jota vastoin Leena\noli olevinaan närkästynyt ja rypistäen kulmiaan puistalti pari kertaa\nkomeaa vaatekappaletta, ennenkuin sen — huolellisemmin sijoitti\ntoisten tavaroiden joukkoon.\n\nJa kun neidon huomio oli hetkeksi kiinnitetty käsillä oleviin\ntavaroihin ja Kaspar sai mielestään liian kauan odottaa ystävällistä\nsilmäystä, huudahti ylkämies: \"Lenerl!\"\n\nSilloin Leena katsoi häneen ja sanoi: \"Kyllä, Kaspar!\"\n\nJa kun Leenan mielestä Kaspar ei pitkiin aikoihin ollut sanonut\nystävällistä sanaa, huudahti hän: \"Kaspar!\"\n\nJa Kaspar vastasi: \"Kyllä, Lenerl!\"\n\nKun Magdaleena sai sitoneeksi tavaramyttynsä, jonka koko nyt oli\ntuntuvasti kasvanut, oli Burgerl vielä kumarruksissa omien\ntavaroittensa yli. Niiden kääreliinasta hän oli vasta kaksi nurkkaa\nsaanut solmituksi, kolmas oli juuri hänen puristetussa kädessään ja\nneljäs hampaissa. Mutta kun iso-isä huusi alhaalta: \"oletteko valmiita?\nMe jo olemme\", silloin hän teki ripsakasti viimeiset solmut, otti\nnyyttinsä ja juoksi ovelle.\n\nLeena nosti nyyttinsä olkapäälleen. \"Anna minun toki —\", sanoi Kaspar\nastuen hänen luokseen ottaakseensa nyytin.\n\nLeena kielsi sen. \"Olen vielä palvelustyttö, ja sinä olet isäntä.\" Niin\nsanoen hän astui edelle.\n\nKaspar Engert ei voinut eikä tahtonutkaan selittää, miksi hän ei tullut\nkoskeneeksi tyttöön ja ottaneeksi nyyttiä väkisin; se olisi ollut\nhänelle leikkiä vain ja vaatinut vähän ponnistusta. Hän seurasi vakavan\nnäköisenä ja hitain askelin.\n\nVanha Seferl seisoi eteisessä odottaen. Hän kuiskasi Leenalle:\n\"Toivotan runsasta onnea! Ja eihän toki vastainen emäntä muistane niitä\npuheita, joita haastoin palvelustytölle? Eihän?\"\n\n\"Ei varmaankaan, Seferl; ethän ole tarkottanut pahaa.\"\n\nMuu palvelusväki seisoi pihamaalla, kaikki nyökyttivät päitään\nmonellakin silmät ja suu seljällään; siellä oli pelkkiä hämmästyneitä\nkatseita, mutta ei ollenkaan nurjamielisiä, ja kun Leena antoi\nnyyttinsä Hieslille, nyökkäsi tämä hänelle tyytyväisesti. Rahvaan\nsuosio riippuu niin suurissa kuin pienissäkin oloissa menestyksestä, ja\nsiinä onkin tervettä järkeä, mutta se tulee turmiolliseksi, jos\nmenestyksen keinot ja päämäärät ovat epäsiveellisiä tahi jos henkilö ja\nasia eivät menestystä ansaitse. Kaikki, jotka olivat nurjia\nMagdaleenalle siitä saakka, jolloin alettiin puhua, että hän kiehtoo\nisäntää verkkoihinsa, olivat nyt kokonaan muuttuneet, kun hän oli\nsaavuttanut päämäärän, jonka tavottelemisesta häntä tuomittiin.\n\nKun hänen piti kaikkien muitten jälkeen kiivetä rattaille, näytti kuin\nhurja päähänpisto olisi iskenyt Kaspariin, joka tempasi hänet syliinsä\nja nosti määrätylle istumasijalle. Kun Leena hiljaa kirkaisi, kuiskasi\nKaspar: \"Otinko liian kovasti? Mutta pitihän minun sinua syleillä ja\npitää käsivarsillani voidakseni uskoa sinun olevan minun omani ja jotta\nsinä huomaisit, ettet koskaan pääse minulta karkuun.\"\n\nLeena ojensi hänelle kätensä katsoen alas. Rattaat alkoivat hitaasti\nliikkua ja Kaspar astui niiden rinnalla portille saakka. Siellä\nkihlautuneet katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja heidän kätensä\nirtautuivat hitaasti toisistaan. Jäähyväisiksi huudettiin ja\nhuiskutettiin kunnes rattaiden ryty esti äänen kuulumasta ja tien\nkäänne peitti menijät jääneiden silmistä. Grasbodenin isäntä kuunteli\nniin kauan kuin pyörien kolinaa saattoi hiukankaan tajuta; sitten hän\nkääntyi pihamaalle ja alkoi järjestellä, torua ja ohjailla työväkeään\nmitä iloisimmalla ja reippaimmalla tavalla.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Heiner puoliääneen, \"nyt häntä vasta eläminen\nilottaa.\"\n\nRattailla oltiin aivan hiljaa. Leena istui melkein suljetuin silmin,\nyhteenliitetyt kädet polvilla, puoleksi valveilla, puoleksi uneksuen.\nVasta kylän jäätyä jo kappaleen matkan päähän ja heidän ajaessaan\nkuusimetsässä kääntyi vanha isäntä Magdaleenan puoleen ja sanoi:\n\"Kenties olisit kihlaus-aikana mieluummin omaistesi luona?\"\n\nLeena puisti päätään. \"Kyllä isän luona mielelläni, mutta siskoihin en\nluota; he voisivat turmella sekä isän että minun iloni.\"\n\n\"Ole sitten vain minun talossani, kunnes Kaspar noutaa sinut\nemännäkseen. Minä suon sinulle onnesi.\"\n\nSanojensa vahvistukseksi hän laski oikean kätensä Leenan käsien päälle\neikä hän voinut estää, että tämä tarttui siihen ja veti sen huulilleen.\n\nHän irrotti kätensä ja hiveli sillä Leenan päälakea. \"Suon sinulle\nsen.\"\n\nJa Hiesl nyökkäsi suostuen. Kyllä, kyllä!\n\nSitten he taas ajoivat äänettöminä eteenpäin.\n\nBurgerl ojensihe ja painoi poskensa ystävänsä poskea vastaan.\n\"Leena-äiti!\" kuiskasi hän.\n\nOmituinen väristys, joka pakotti hänet sekä hymyilemään että\nhuokaamaan, tuntui Magdaleenan olennossa; hän veti tytön poveaan\nvastaan ja suuteli häntä. Sitten hän istui kumarassa hiljaisena ja\nnöyränä; oli kuin hänen suuri onnensa olisi istunut hänen vieressään ja\nhänen täytyisi tehdä itsensä pieneksi, hyvin pieneksi, jotta sille\nolisi sijaa.\n\nRattaat kulkivat hiljaa eteenpäin, pyörät vierivät äänettöminä\nkorkeiden honkien alle kokoontuneiden havuneulakerrosten yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullessaan illalla huoneeseensa heittäytyi Grasbodenin isäntä heti\nmukavaan lepoasentoon. Hänen täytyi tunnustaa olevansa väsynyt, oli\nkenties ilon innossa tullut liiaksi rehkineeksi.\n\nJa lepäillessään siinä hän ajatteli mitä oli ennen elänyt ja kokenut,\nja uneksui mitä täst'edes eläisi ja kokisi. Ja silloin hän näki äkkiä\nilmielävänä sen tumman silmäparin, johon hän oli eronhetkellä niin\nsyvään katsonut. Nukahtaessa oli noiden silmien hellänsydämellinen\nkatse hänen edessään. Hän sulki useita kertoja hymyillen silmänsä.\n\nHuone muuttui vähitellen pilkkosen pimeäksi ja vanha Seferl toi tulta;\nse hävitti unelmien liekit.\n\nHän kohottausi istumaan, ja madonnan kuva oli hänen edessään\nvastapäisellä seinällä.\n\nMadonna oli ruskeasilmäinen.\n\n\"Onko siinä öljyä?\" kysyi isäntä viitaten lamppuun, joka oli\nkiinnitetty puitteiden alimpaan listaan.\n\n\"Kyllä\", sanoi vanha Seferl. \"On siellä vielä viime kerralta hiukan\njäljellä.\"\n\n\"Sepä hyvä.\"\n\n\"Aiotko sytyttää sen?\"\n\nHän nyökkäsi lyhyesti. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, isäntä!\" sanoi vanhus. Portaissa hän mutisi: \"Aikoo\nsytyttää lampun, vaikkei ole pyhä eikä perjantai.\"\n\nKaspar Engert raappasi tikkuun tulta, mutta kun se tuntui hänestä kovin\njokapäiväiseltä, pisti hän siitä ensin tulen erääseen pesukaapilla\nolevaan vahakynttilään, jolla sitten sytytti pienen lampun sydämen.\nNähdessään liekin lekuttavan punaisen lasin takana hän sanoi: \"Niin!\nSinäkin, pyhä Jumalan-äiti, olit siveä ja kunnon neito!\"\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKaspar Engert meni varhain seuraavana aamuna palvelusväkineen ja\npäiväpalkkalaisineen työmaille. Vaikka työntekijät jakaantuivat kahteen\nryhmään, jotka alkoivat eri tahoilta kukistaa laajaa ruohikkoa, oli\nisäntä kumminkin ensimäisen puolen tunnin kuluessa useamman kerran\nkummankin ryhmän luona. Hänellä oli taas, arvelivat työmiehet, suuri\nliikkumiskiihkonsa. Myöhemmin nähtiin hänen kuljeksivan korkealla\nmetsän reunassa, ja sitten häntä ei enää näkynytkään.\n\nJos hän edestakaisin liikkumisellaan tahtoi pitää työväkeään ahkerassa\ntyössä, niin saattoihan pelkokin, että hän voi milloin hyvänsä jälleen\nilmestyä, jonkun hetkisen vaikuttaa edullisesti.\n\nHän oli hiukan epäröiden astunut metsään ja kulki siellä kappaleen\nmatkaa puiden alla. Äkkiä hän muisti jotakin ja kääntyi ympäri, mutta\npysähtyi taas paluumatkan puolivälissä ja astui sitten pää kumarassa ja\npitkin askelin erästä polkua, joka vei syvemmälle metsään.\nPysähtyessään hengittämään hän huomasi olevansa laajalla hietaisella\ntasangolla kaukana synkän hongikon takana.\n\n\"Olisi hullutusta\", hän mutisi. \"Kun olen niin kaukana Föhrndorfista ja\nnäin lähellä Hinterwaldenia, olisi kovin naurettavaa kääntyä takaisin.\"\n\nHän alkoi taas ripeästi astua. Kylään oli vielä meikein yhtä pitkä\nmatka kuin hän jo oli kulkenut, ja Halden kartano oli kappaleen matkaa\nsen takana. Saavutettuaan Hinderwaldenin hän ei kulkenut kylän läpi\nmenevää tietä, vaan poikkesi syrjäpolulle, joka kulki huonerivin takaa\npuutarhain ja heinälatojen sivuitse. Vasta lähellä viimeistä rakennusta\nyhtyi tämä polku suureen tiehen aivan sillan edessä, jonka alitse kapea\npuro virtaili epätasaisessa uomassaan, jossa ainoastaan keväisin ja\nsuurten sateiden jälkeen vettä viljemmältä kuohahteli. Sillan toisella\npuolella oli pensaikkoa kasvava mäki.\n\nKaspar Engert heitti astuessaan sillan yli olan takaa pikaisen\nsilmäyksen taaksensa, mutta ei nähnyt ketään tiellä; ainoastaan tuolla\nkauppapuodin luona seisoi joku tyttö selkä tielle päin ja heitti\nkirjeen postilaatikkoon.\n\nKulkiessaan mäkeä ylös kuunteli hän ja muuttui kiusaantuneen\nnäköiseksi. Joku kulki sillan yli kiireisin ja iskevin askelin; tämän\nkulkijan hän nyt saa joko eteensä tahi aivan kintereillensä.\nViidenkymmenen askeleen päässä loppuu pensaikko, ja silloin alkavat\nlaajan Halden viljelysalueet, missä on pitkän taipaleen sekä edellä\nettä jäljestä kulkijan näkyvissä. Olisi viisainta pistäytyä pensaikkoon\nja jättää tie joksikin aikaa vapaaksi.\n\nKaspar Engert aikoi juuri toteuttaa tämän ajatuksen.\n\n\"Kaspar!\" kysyi nyt hänen takanaan eräs ääni, jonka kaiku sai hänet\näkkiä kääntymään.\n\n\"Sinäpä se kuitenkin olet?\" sanoi Leena, joka iloisin katsein astui\nhäntä vastaa.\n\n\"Niinpä kyllä, minä se olen\", vastasi Kaspar nauraen ja tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä. \"Hyvää päivää, rakkahin sydänkäpyni! Sinä siis\nseisoitkin siellä kirjelaatikon luona?\"\n\n\"Minä olen kirjottanut kirjeen.\"\n\n\"Kelle sitten?\"\n\n\"Arvaa!\"\n\n\"Voinko sen arvata?\"\n\n\"Kyllä se on hyvin helppoa.\"\n\n\"Vai niin. Varmaankin isällesi Langendorfiin?\"\n\nLeena nyökkäsi. \"Hänelle minun toki täytyi heti kaikki kertoa. Mitä hän\nsiitä sanoo? Hän tulee siitä hyvin iloiseksi! Ja kuinka minä siitä\niloitsenkaan, kun te kaksi näette toisenne ja puhelette keskenänne!\"\nHän laski kätensä Kasparin olkapäille ja puristeli häntä.\n\n\"No niin, Leena\", sanoi hän joutuisasti, mutta pysähtyi äkkiä ja vältti\nviekkaasti syrjään katsomalla Leenan kysyvän silmäyksen. Sitten hän\nlisäsi ajatellen: \"Sekin voi joskus tapahtua.\"\n\nLeena antoi päänsä vaipua.\n\n\"Mutta minä iloitsen sydämestäni\", jatkoi Kaspar, \"ja ihmeellinen\nsattuma se oli, että kohtasin sinut täällä.\"\n\n\"Niin lähellä sitä paikkaa, missä minä nyt asun? Se onkin\nihmeellisintä, että sinä olet eksynyt näin kauas omilta mailtasi.\"\n\n\"Minä olen karannut niinkuin joutava varsa laitumelta ja olen nyt\nväsyksissä kuin ajettu koira.\"\n\n\"Mihin sinulla sellainen kiire oli?\"\n\n\"Näkemään sinua, Lenerl; ei mitään muuta kuin näkemään sinua.\"\n\nHän otti neitoaan kädestä ja talutti hänet ruohikolle kukkulan\nreunalle, ja siellä he istuutuivat varjoisan pensaan alle ruohokummun\nreunalle.\n\n\"Tiedätkö, Lenerl, sinä läksit eilen melkein liian rutosti, ja kun tänä\naamuna ajattelin kaikkea mitä oli tapahtunut ja sitten tuota äkillistä\nyllätystä... Joosef ja Jaakoppi, me emme ole olleet aivan vähän\ntyperiä, en ainakaan minä miehenä ... et saa närkästyä, eikä ole\nsyytäkään, sellaisissa asioissa ja oloissa ei viisauskaan tee meitä\nymmärtäväisemmiksi. Kun minä siis punnitsin eilistä päivää, tuntui kuin\nolisin kaikki uneksinut, ... jopa jotain, minä ajattelin, juokse nyt\nheti sinne ja osota, ettei se ollutkaan unta. Ja minä läksin salaisesti\nGrasbodenista ja tulin onnellisesti tänne tapaamatta ristinsieluakaan;\nFöhrndorfissa ja Hinterwaldenissa ei kukaan tiedä mitään täällä\nolostani. Jos olisivat huomanneet ja hoksanneet, minne minä ehätän,\nolisivatpa taas saaneet jauheita naurumyllyynsä, ja sitä lajia me\nolemme heille jo antaneet enemmän kuin tarpeeksi. Ainoana huolenani\noli, miten pääsisin huomaamatta taloon ja saisin tavata sinua; ja katso\nsilloin auttaa Herra omiaan ja antaa meidän kohdata toisemme tiellä!\nSaamme kenties vain muutamia minuutteja olla kenenkään häiritsemättä,\nmutta juuri niitä vaille jäin eilen, kuin tulimme yksimielisiksi.\"\n\nHän kääri oikean käsivartensa Leenan ympärille ja tarttui hänen\nkäsiinsä; tytön runsaskutrinen pää nojautui hänen poskeaan vastaan.\n\nLinnut leikkivät liverrellen pensaiden lehvillä, kirjava perhonen\nvaaputteli ruohikossa, muurahaiset riensivät edestakaisin kivien ja\nsammalten välissä, ja pienet viheriäiset koppakuoriaiset keinuivat\nruohonkorsilla, joita samoinkuin lehtiäkin aurinko hohteellaan valaisi\nja tuuli tuuditteli synnyttäen vaihtelevia värivivahduksia. Kauempana\nympärillä oli koko laaja Halde näkyvissä; aivan vihreiden kenttien\nkeskellä näkyi siellä täällä monivärisiä kukkaisjoukkoja; vanhan\ntalonpojan kartano valkeine muureineen ja punaisine kattoineen näytti\njotakuinkin pieneltä. Kauimpana näkyi joku valkoinen juova, josta\nkohosi torni kullanhohtavine huippuineen, toisen seurakunnan\nkirkontorni. Takaa kuumotti sinertäviä vuoria ja kaiken yllä kaareili\nkirkas taivas, joka jakoi riemullista valoa ja elävöittävää lämpöä\nkaikkialle, lähelle ja kauas.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka maailma onkaan kaunis!\" lausui Kaspar hiljaa. Hän\nsai vastaukseksi hiljaisen myöntävän kädenpuristuksen. He istuivat\nsiinä toisiinsa lähetysten nojautuneina, sydämissä syvä rauha, mitään\ntoivomatta, mitään nauttimatta tältä niin juhlallisena väreilevältä\nmaailmalta. — — —\n\nHe eivät tienneet, kuinka kauan olivat istuneet, kun he äkkiä nousivat\nja sanoivat kumpikin samalla kertaa: \"Nyt on aika mennä.\"\n\n\"Jumalan haltuun, Kaspar!\" sanoi Leena. Mutta Kaspar ei hellittänyt\nojennettua kättä, vaan veti Leenan luoksensa ja suuteli häntä. \"Jumalan\nhaltuun, Lenerl rakkaani!\" Leenan jälkeen hän vielä huusi: \"Saat kohta\nkuulla minusta!\"\n\nLeena nyökkäsi hänelle hymyillen ja astui sitten ripeästi ja taaksensa\nkatsomatta suurta taloa kohden.\n\nKaspar Engert katsoi vähän aikaa hänen jälkeensä; sitten hän kääntyi ja\nkulki päinvastaiseen suuntaan. Hän kiersi taasen Hinterwaldenin.\nPoiketessaan kapealle polulle vihelsi hän pari kansanlaulua ja hymyili\nsamalla kerran toisensa jälkeen; ja jos hymyily oli muuttanut huulet\nojennettuun asemaan, oli siinä uusi hymyilyn aihe. Kun hän oli jättänyt\nkylän taaksensa ja laaja vapaa nummi oli hänen edessään, hän alkoi\nhyräillä tanssilauluja, ja synkkien honkien alla hän puhkesi\näänekkääseen riemuun. Kulkiessaan mahtavien puunrunkojen välitse hän\nvuorotellen vihelteli ja hyräili erästä säveltä, jonka sanoja hän ei\nkotvaan aikaan muistanut, mutta kun ne vihdoin juolahtivat hänen\nmieleensä, hän huusi nauraen:\n\n    \"Ymmärrys ja viisaus,\n    miekkosta on kaksi;\n    etkö, henttu, sinäkin\n    taivu viisahaksi!\"\n\nSepä oli erinomaisen hassua että hänen piti juuri tätä laulua tapailla,\nsitä kohta muistamatta! Eikä se oikeastaan ollutkaan ihmeteltävää,\nsillä hän tuskin kuunteli mitä lauleli, koska ajatukset leijailivat\nmuualla, ja sitä varten ne olisi pitänyt saada niin äkkiä aisoihin.\n\n— — Jos hän ei olisi niin kainostellut, hän olisi varmaan pyytänyt,\nettä minä sitä parempi kuta pikemmin etsisin hänen isänsä käsiini.\nHuomasin vallan hyvin, että hän olisi mieluummin lähettänyt minut\nHinterwaldenista suoraa päätä Langendorfiin. Hänellä ei ole mitään\nrauhaa, ennenkun vanha Reindorfer on nähnyt minut, ja olen minäkin\nutelias tuon ukon vuoksi. Niin, rakas Leena, postinkuljettaja jo\nkiidättää kirjettäsi, enkä minä sitä enää tapaa, mutta minä voin\njoutua jäljestä ennenkuin aavistatkaan. Kaiketi se käy päinsä? Ja tuo\nukko — —?\n\nHänen palatessaan Grasbodeniin oli aurinko korkeimmillaan. Äkkiä kuin\nmaasta kohonneena ilmestyi hän työntekijäin eteen ja näki heidän\nhämmästyneistä kasvoistaan, että he olivat käyttäneet hänen\npoissaoloaan edukseen. Mutta hän ei heitä torunut. \"Kiirehtikääpä nyt\",\nsanoi hän, \"laiskat ovat huonoja ihmisiä! En vaadi keltään enempää kuin\nettä hän on työssä määrätyn ajan päivästä. Olkaa yhtä reiluja kuin\nminäkin!\"\n\nHän otti isäntärengin erikseen. \"Heiner, huomenna saat pitää talossa\nisännyyttä. Minä teen huomenna rautatiematkan. Katso, että hevonen on\nvalmiina hyvissä ajoin. Vanhan Sepin työtä ei täällä kovin kaivata, hän\ntulkoon mukaan ja odottakoon sitten asemalla hevosineen, kunnes\npalaan.\"\n\nHän hieroi tyytyväisenä käsiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhan Reindorferin talossa oli sangen vilkasta elämää. Talon\nvastaisella mäellä kasvavassa kuusikossa paukkuivat kiväärit ja\npihamaalla räiskyteltiin pistooleja. Oli pelkkää riemuhumua; talossa\nvietettiin häitä.\n\nKun Reindorferin vaimo oli kuollut, alkoivat kaikki ihmiset kuvata\nvanhalle talonpojalle, kuinka mahdotonta hänen oli yksin hoitaa ja\nhallita taloansa. Jollei hän tahdo jättää kaikkea rappeutumaan, on\nhänen ajoissa luovutettava isännyys Leopoldille ja sallittava hänen\nnaida, vaikkapa Herran nimessä Melzerin Seferl, joka kyllä muuttuu\nemännäksi päästyään, saadessaan ymmärtäväistä kohtelua; ja olemmehan me\nkaikki, taivas tietäköön, olleet nuoria; aika kunkin taltuttaa! Niinpä\nkyllä, aika hävittää nuoruuden. Ukkokin tahtoi taas \"vaimoväkeä\"\ntaloonsa. Olihan se lapsellista, että hän Magdaleenaa ajatellessaan\nsalli muiden tyrkyttää itselleen Melzerin Seferliä, mutta tyrkyttäjiä\noli niin kovin paljon, että hän vallan hämmentyi, ja eräänä kauniina\npäivänä hän suostuikin. Olihan tuo vanha noita, Seferlin äiti, jo\nkuollut, ja Reindorfer oli juuri häntä enimmän kammonut. Leopold ja\nSeferl saivat siis toisensa, ja tänään he viettivät häitä.\n\nSukulaisista ei kukaan ollut juhlassa. Vanha koulumestari oli kuollut,\nMagdaleena — siinä oli sopiva syy — oli liian kaukana kutsuttavaksi,\neikä sisko Elisabeth ollut saapunut. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen\nuuteen sukulaiseen, ja kun vanha isä puolusti itseään sillä, että niin\nmonet olivat häntä taivutelleet ja että hän toivoi kaiken hyväksi\nkääntyvän, vastasi Elisabeth: \"Sinun ei kuitenkaan olisi koskaan\npitänyt antaa heidän pakottaa itseltäsi suostumusta. Minä ja mieheni\nemme anna koskaan anteeksi, että otit hänet sukuumme.\"\n\nGrasbodenin isännällekin sattuivat nämät häät sopimattomasti, eikä hän\nollut kovin tyytyväinen laskeutuessaan piirikaupungista vuokraamansa\najajan rattailta etsiäkseen tästä melusta ja hälystä vanhan\nReindorferin, jonka kanssa hän toivoi saavansa rauhassa tuttavallisesti\nkeskustella molemminpuolisten ajatusten vilpitöntä ilmaisemista varten.\nMutta hän oli nyt perillä ja Langendorf oli siksi kaukana hänen\nkotiseudustaan, ettei juuri sopinut tehdä päätöstä kääntyä takaisin ja\ntulla toistamiseen. Hän meni siis pihamaalle ja pyysi erään remuavan\nnuorukaisen kutsumaan Reindorferia hetkiseksi ulos hänen luokseen.\n\n\"Sulhastako?\" kysäsi tämä kummastuneena.\n\n\"Ei, vanhaa.\"\n\n\"Vai vanhaa!\" Nuorukainen nosti halveksuen olkapäitään; huomasi että\ntalossa oli alkanut uusi hallitus. \"Vai ukkoa? Hän kai on vetäytynyt\njonnekin, istuu kenties puutarhan lehtimajassa, luulen minä... Onko\nukko puutarhassa?\" kysyi hän muutamilta lähellä olevilta.\n\n\"On, istuu lehtimajassa.\"\n\nGrasbodenin isäntä meni puutarhaan. Muutamia askeleita otettuaan hän\nseisoi lehtimajan edessä ja pysähtyi siihen. Varjossa tuuhean\nlehtikaton alla istui hopeahapsinen vanhus pitäen kirjettä vapisevissa\nkäsissään. Lukiessaan hän puisteli usein päätään epäilevästi hymyillen\nja veti lopulta kirjeen aivan lähelle silmiään. Hän oli nyt — ei\nvarmaankaan ensi kertaa — lukenut kirjeen loppuun ja taittoi sen\nmiettivästi kokoon. \"Onni suosii häntä\"; mutisi hän, \"se on hänelle\nsuuri onni. Älköön nyt tulko vain mitään väliin, se surettaisi minua.\"\n\n\"Ei ole suruun syytä\", sanoi Grasbodenin isäntä ja astui majaan.\n\n\"Herra Jumala, kuka siinä?\" kysyi vanhus säikähtäen.\n\n\"Eräs, jolla on rehelliset aikeet. Terve, Reindorfer!\"\n\n\"Minun päiviäni, te näytätte tuntevan minut, mutta minä en voi teitä\nmitenkään tuntea.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, sillä näemme nyt toisemme ensi kerran; mutta sen\nkirjeen käsiala, jonka pistit taskuusi, ei ole minulle outo.\"\n\n\"Se on nuorimmalta tyttäreltäni, Leenalta.\"\n\n\"Tiedän sen ja enemmänkin, olematta kuitenkaan velho; tiedän, mitä\nkirjeessä puhutaan.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Vai ei? Eikö hän kirjota yhtä ja toista hyvää Hinterwaldenista? Ja\neikö hän kerro jättäneensä palveluspaikkansa Föhrndorfin Grasbodenissa\nja tulevansa pian siihen emännäksi?\"\n\n\"Niin, niin; kuulepa vain!\"\n\n\"Ja enkö ole oikeassa että hän kutsuu entistä isäntäänsä Kasparikseen\nja puhuu hänestä kaikkea mahdollista hyvää?\"\n\n\"Niin hän tekee\" sanoi vanhus nauraen. \"Ja onpa hänellä siihen\nsyytäkin.\"\n\n\"Sitä vastaan en tahdo väittää, mutta hänen hyvä uskonsa ei ilahduta\nketään niinkuin minua. Ja kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet, en\nluule antavani sinulle vaikeaa arvotusta, kun kysyn: Kenen luulet minun\nolevan?\"\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi vanha Reindorfer vaivaloisesti nousten. \"Ethän\nvain liene itse Grasbodenin isäntä?\"\n\n\"Sama juuri\", vastasi Kaspar Engert nauraen; \"en lähettänyt toista\nedestäni.\" Hän tarttui vanhuksen käteen ja pakotti hänet jälleen\nistumaan, jonka jälkeen hän istui siihen rinnalle. \"Olen tullut\npyytämään Magdaleenaa vaimokseni.\"\n\n\"Se ilahuttaa minua enemmän kuin osaan sanoa!\" Hän hiveli molemmilla\nkäsillään Kasparin oikeaa kättä, joka oli pöydällä.\n\n\"Me siis vahvistamme sen kädenlyönnillä.\"\n\nVanha Reindorfer veti hämmästyksissään kätensä takaisin. \"Ei, se ei ole\nvielä varmasti päätetty\", hän sanoi. \"Voi olla, että luovut aikeestasi.\nSiunaukseni annan vaikka tuhannen tuhatta kertaa, mutta siihen sinunkin\ntäytyy tyytyä. Tyttö ei saa ollenkaan myötäjäisiä.\"\n\nGrasbodenin isäntä heilautti kärsimättömästi päätään. \"Olenko niitä\ntiedustellut? En luule sitä tehneeni.\"\n\n\"Sitten on kaikki hyvin, oikein hyvin, sitten en sano muuta kuin:\nAntakoon Herra Jumala teidän elää kauan onnellisina ja toisiinne\ntyytyväisinä! Ja todellisen ilon valmistit minulle silläkin, että minua\nkunnioitit kulkemalla näin pitkän matkan tavataksesi minua.\nFöhrndorfista tänne on matkaa aika hujaus, olen kuullut sanottavan.\nMutta miten on mahdollista, että seisot edessäni heti Leenan kirjeen\nsaatuani? Kuinka olet niin pian joutunut?\"\n\n\"Rautatietä. Matkustin piirikaupunkiin pikajunalla. Silloin riensivät\nladot, puut ja talot ohitse sellaisella vauhdilla, että päätä huimaa,\nja tuskin on kunnolla asettunut paikoilleen, kun jo on aika käsissä\nnousta taas pois.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, vai tulit rautatietä? Olen kuullut siitä paljon\npuhuttavan, mutta en ole sitä nähnyt. Satu seitsemän peninkulman\nsaappaista ei siis olekaan enään valhetta! Niin, niin, kun ihminen\nalkaa ensin kuvitella sitä mitä sen mieli tekee, hän sitten harkitsee\nsitä täydellä todella, eikä se anna hänelle rauhaa eikä lepoa ennenkuin\nhän on saavuttanut edes jotakin sinnepäin. Katsopa vain, rautatie,\nrautatie!\"\n\nHän nyökkäsi kaksi kertaa hajamielisesti, nosti sitten äkkiä päänsä ja\nkysyi: \"Mitä aijoinkaan sanoa? Mistä puhuimme viimeksi?\"\n\n\"Rautatiestä.\"\n\n\"Se on totta, rautatiestä! Mutta aikaisemmin?\"\n\n\"Tulimme yksimielisiksi, että minä saan Leenan.\"\n\n\"Niin, nyt muistan! Mutta sinä huomaat, miten ihminen vanhana höpertyy.\nTänä päivänä ei se ole ihmeellistäkään, sillä päätäni särkee.\nMorsiusväki on aamusta alkaen jatkanut tuota kauheaa ampumista.\nHetkisen on ollut hiljaisempaa, mutta nyt ne taasen alkavat; ei voi\npuhua yhtä järkevää sanaa — Jeesus ja Joosef!\" huusi hän tukkien käsin\nkorviaan, sillä kiväärit jyskivät jälleen mäellä, ja heti sen jälkeen\nlaukaistiin pihamaalla kaikki pistoolit.\n\nSitten hiljentyi vähän ja väen nähtiin hajaantuvan. \"Nyt ne menevät\nruualle\", sanoi vanhus helpotuksesta huokaisten, \"nyt saamme hetkisen\nrauhaa! — Niin, rakas ystävä, sitähän minun piti sanoa, että sinua\nvarmaankin kummastuttaa, kun tyttö ei saa mitään myötäjäisiä; mutta\nniin vaikeaa kuin se minulle onkin, minä en voi mitään. Mutta sinä et\nkuitenkaan saa minua pitää minään vanhana saiturina etkä pahastua,\nvaikken voi selittää sinulle syytä. Se on omantunnon asia, pelkkä\nomantunnon asia, etten voi hänen tähtensä ottaa mitään muilta\nlapsiltani.\"\n\n\"Älä vaivaa itseäsi, Reindorfer. Minä otan asian sellaisena kuin\nse on; suoraan sanoen minä tiedänkin miten asiat ovat, eikä minun\nkunniallisena miehenä tarvitse vakuuttaa, että säilytän salaisuuden.\nLeena ei ole minulta mitään salannut, vaan kertonut kaiken, mikä häntä\nkoskee.\"\n\n\"Vai niin, vai niin! Hän olisi kenties voinut jättää sen tekemättä!\nMutta oikein hän teki sittenkin; miehen ja vaimon välillä ei saa olla\nvähintäkään salaisuutta, heidän pitää näyttää toisilleen sydämensä\nsalaisimmatkin sopukat. Mutta minä näytän itseni sinulle liian\nkauniissa valossa!\"\n\nGrasbodenin isäntä näytti olevan hetken hämillään, ennenkuin huudahti:\n\"Kuinka niin? Hyvä Jumala, sinä et ole huonompi pyhää Joosefia,\nravitsijaisää.\"\n\nVanha Reindorfer katsoa huilautti häneen veitikkamaisesti: \"Kuuleppa!\nPyhä kaimani kostaa sinulle, jos hänestä niin pilkallisesti puhut.\"\n\n\"Ei, ei ... sinun täytyy ensin kuulla, mitä minä tarkotan.\nPyhimyksetkin ovat aikanaan olleet ihmisiä ja voittaneet silloin\npyhyytensä, niin että he nytkin, kukin alallaan, kelpaavat meidän\nesikuviksemme ja rukoilevat puolestamme. Sentähden me kyllä tiedämme —\nvaikka heitä onkin niin paljon — kenen puoleen heistä meidän on\nkäännyttävä ja keneen turvauduttava, ja sentähden on kullakin ihmisellä\nerityinen suojeluspyhänsä. Ymmärrätkö minua?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä. Mutta kun minkään pyhimyksen esikuvat ja esirukoukset\neivät auta, soveltuvat meihin kaikkiin paikkakuntamme jumalattoman\nsuutarinvaimon sanat: Kaikkia pyhimyksiä olen turhaan rukoillut, nyt\ntäytyy meidän Herramme itsensä antaa apua.\"\n\nGrasbodenin isäntä nauroi. \"Antakaamme pyhimysten olla rauhassa, minä\npuhun pyhättömästi.\"\n\n\"Siitä pidänkin enemmän.\"\n\n\"Kuule minua, Reindorfer, äläkä pahastu siitä, mitä sanon, ennenkuin\nolet kaikki kuullut. Kaikki eivät voisi tulla toimeen sellaisissa\nolosuhteissa kuin sinä, ja ihmiset tuomitsevat sitä eri tavoin,\nriippuen kunkin katsantokannasta. Toiset nauraisivat sinulle vasten\nnaamaa ja toiset tuntisivat hiljaista vahingoniloa; minä puolestani en\nhuomaa siinä mitään pilkattavaa. Harvoin kuitenkin tällainen suhde\nmuuttuu lapsen onneksi, niinkuin tässä on tapahtunut. Ja oikeastaan se\non huono esimerkki aviokunnian ylläpitämisestä, ja minä kyllä pidän\nvarani, etten seuraisi sinun esimerkkiäsi.\"\n\n\"Niin tekisin itsekin. Olet oikeassa. Vaikkei minulla ole mitään\nhävettävää, täytyy tällaisen suvaitsevaisuuden kuitenkin olla\npoikkeustapauksena. Sellaiset esikuvat eivät kelpaa, jotka vievät\nmaailman harhaan.\"\n\n\"Mutta minä tiedän myöskin, ettei ihmiskunta ole mikään puutarhan\npensas-aita eikä yleinen siveys puutarhasakset, joilla kaikki karsitaan\npingotetun nuoran mukaan. Jokaista on arvosteltava omien edellytystensä\nja oman lajinsa mukaan, ja minä sanon, että minulla olisi jo sentähden\ntäysi syy pitää sinun ystävyyttäsi arvossa, kun Leenan kaltainen tyttö\ntahtoo olla sinun lapsesi eikä kenenkään muun. Mutta sinä olet minusta\nsuuresti kunnioitettava mies siitäkin syystä, että olet häntä\npienuudesta saakka hoitanut ja vaikeina hetkinä ohjannut häntä pitämään\npäänsä ja sydämensä oikealla kohdalla, ja sitä, isä Reindorfer, muistan\nminä niin kauan kuin Herramme suo minun elää.\"\n\nVanhus katsahti ylös kyyneleisin silmin ja nyökkäsi vakavana.\n\"Kiitollisuutesi ilahuttaa minua\", sanoi hän, \"mutta ilman sitäkin\ntäytyisi minun olla tyytyväinen. Kaikessa tapauksessa olen vain tehnyt\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Velvollisuuden?\"\n\n\"Niin kyllä. Se voi tuntua työläältä alussa, mutta myöhemmin tulee\nvakuutetuksi, että se on ainoa tapa olla hyödyksi. Kun virran varrella\nasuvat ihmiset näkevät tavaran virrassa uiskentelevan, ajattelevat\ntoiset hyötyään muistaen: Minä otan sen! Mutta toiset arvioivat\nvaivojaan ja sanovat: Olkoon siellä! Ja silloin he ajattelevat\nryövärien ja hävittäjäin tavoin. Täytyy olla oikein tehty, että pidin\ntytön luonani ja holhosin häntä siihen päivään saakka, jolloin hänet\nminulta pois vaaditaan.\"\n\n\"Kuka voisi vaatia sinut hänestä tilille?\"\n\n\"Jumala. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin oma kunniani ja ihmisyyteni\ntekisi sen.\"\n\nKaspar katseli vanhusta kummastuksissaan ja henkeään pidätellen,\nsamalla kun salainen hymy väikkyi hänen suupielissään. Käyttäessään\nleikkipuhetta, Reindorfer teki sen kurtistetuin kulmin ja räpyttävin\nsilmin, ja tahtoessaan antaa vakaville sanoilleen erityistä painoa, löi\nhän niille tahtia oikean kätensä kolmella pisimmällä sormella, toisten\nsormien ollessa taivutettuina sisäänpäin. Kaspar oli useasti huomannut\nLeenan tekevän samoin; sentähden hän hymyili. Mutta nyökkäsi sitten\nvakavasti päätään ja sanoi: \"Sinä ajattelet jalommin kuin muut.\"\n\nKuumuuttaan hehkuva palvelustyttö riensi nyt paikalle ja huusi: \"Tule\nnyt, vanha isä, nyt ruvetaan syömään!\"\n\n\"Tulen heti.\" Hän nousi hitaasti ja sanoi Kasparille: \"Haluat kenties\ntulla sisään morsiusparia tervehtimään ja näyttämään itseäsi?\"\n\n\"Suoraan sanoen, Reindorfer, jos sinä et sitä pyydä, niin minä jätän\nsen tekemättä.\"\n\n\"En todellakaan pyydä. Hän on kyllä minun oma poikani, mutta vaikea on\ntulla toimeen hänen kanssaan. Kun päästään ruualta, kirjotan kirjeen\nLeenalle ja annan myöskin suostumukseni sinulle kirjallisesti; toivon,\nettä otat molemmat paperit mukaasi, jotta voit todistaa käyneesi\ntäällä, sekä saaneesi asiasi suoritetuksi.\"\n\n\"Mutta tuskinpa sinulla on tänään poikasi kunniapäivänä tilaisuutta\nkirjottaa?\"\n\nVanhus puistalti päätään. \"Minun kaikki päiväni ovat samallaisia, ja\nhyvä olisi jos ei minun tarvitsisi tätä päivää murheella muistella.\nSanon sinulle, että Leena on rakkain lapseni, toiset... Tästä uudesta\nsukulaisesta ei suinkaan ole suurta kunniaa; parasta että pysyttelet\nkaukana hänestä.\"\n\nKaspar tarttui osaaottavasti hänen käteensä. \"Puhut omasta lapsestasi!\"\n\n\"Niin, omasta lapsestani. On kenties helpompi kasvattaa vieraita\nlapsia. Heidän hyvät ominaisuutensa herättävät vähemmän riemua, pahat\ntaas enemmän vastenmielisyyttä. Omissa lapsissani en ole onnistunut.\nJos heistä tulee ihmisiä, täytyy elämän ankaran koulun kurittaa heitä\nisän käden asemasta. Luulin ettei tarvitse mitään erityistä ankaruutta,\njotta he kehittyisivät vanhempiensa kaltaisiksi, mutta nyt he\nosottavatkin röyhkeyttä ja tylyyttä. Sen, mitä teen heidän hyväksensä,\nhe pitävät minun välttämättömänä velvollisuutenani, heillä ei ole\nsydäntä lainkaan — ei lainkaan sydäntä!\" Hän katseli hetkisen\näänetönnä maahan, sitten hän niisti, nosti päätänsä ja jatkoi\ntavallisella äänellä Kasparille: \"Oli ikävä, että satuit tulemaan tänne\njuuri tänä päivänä ja joutumaan tällaiseen hälinään, jossa sinulle ei\nvoida osottaa ollenkaan kunnioittavaa huomiota; ethän edes voi\nhevostasikaan ruokkia täällä, sillä sinä näet että niitä on jo\nennestäänkin useita portin ulkopuolella. Luulen olevan viisainta, että\najat kylän majataloon ja asetut sinne. Minä tulen sinne pian lupaamieni\nkirjeiden kanssa, ettei sinun tarvitse viipyä tässä mellakassa ja\nhälyssä.\"\n\n\"Mitä arveletkaan, Reindorfer? Kirjeet jotka ystävällisesti lupasit\nnoudan kyllä täältä. En toki salli vanhan miehen juosta minun\njäljistäni, joka olen nuori!\"\n\n\"Heh, ei sinne ole muuta kuin pistäytyä; kun otan keppini, astun vielä\nkaprakkaan.\"\n\n\"Mutta minulle ei noutamisesta ole mitään vaivaa.\"\n\n\"Ei, minä tulen sinne, en halua että noudat täältä\", sanoi vanhus\npäättävästi.\n\nKimakka naisen ääni kuului nyt huutavan: \"Mutta isä!\"\n\n\"Se on uusi miniä\", sanoi vanha Reindorfer. \"Luojan haltuun siis! Tulen\nniin pian kuin mahdollista, Luojan haltuun!\"\n\nHän otti keppinsä ja astua köpitti kiireesti pois.\n\nGrasbodenin isäntä astui rivakasti pihamaan läpi, nousi rattailleen ja\najoi kylän suureen ravintolaan. Hän asettui siellä tarjoiluhuoneeseen,\njoka oli täynnä surisevia kärpäsiä. Takasivulla olevasta avonaisesta\novesta näkyi rikkatunkio, jolla kanat kaappivat ja kaakottivat;\netumaisesta ovesta nähtiin kylän valtatielle, jota joku Langendorfin\nasukas tuon tuostakin kulki kumpaanne päin kulloinkin, huutaen \"hyvän\niltansa\" majataloon. Isäntä seisoi tarjoilupöydän ääressä. Hän tahtoi\nvälttämättä kuulla uutisia. \"Mitä uutta vieraalle kuuluu?\" tiedusti hän\neikä ollutkaan halukas kysymyksestään hellittämään. \"Te ette ole\npaikkakuntalaisia. Teidän kotipaikkaanne me emme tunne. Mistä te olette\nja miten siellä eletään?\" Emäntä sitä vastoin oli taipuvainen itse\npakinoimaan ajan ratoksi. Hän istui neulomus polvella huoneen toisella\nsivulla ja kertoi sieltä kaikkia kylän juoruja, mitä vain tiesi.\nNiitä ei ollut monta, mutta hän osasi niitä sanoilla jatkaa. Kaspar\nEngertiä se ei suuresti huvittanut, mutta hän ei tahtonut vaipua\najatuksiinsakaan ja aika tuntui hänestä kovin pitkältä. Hän tunsi\ntarvitsevansa käsilleen ja silmilleen tarkkaavaisuutta vaativaa tointa,\njoka kuitenkaan ei saisi olla kovin tärkeää. Jotain urheiluleikkiä,\nmieluummin sellaista, josta saa lämpimänsä. Hän meni puutarhaan\nheittämään keilaa isännän kanssa.\n\nKului aikaa, ennenkuin vanha Reindorfer vihdoinkin saapui. \"Kummastelet\nehken, kuinka niin pian ennätin\", puhui hän läähättäen, \"mutta olen\nollutkin ahkera.\" Hän jätti nuorelle isännälle kirjeen ja erään\navonaisen paperin. \"Tässä on Leenalle vietävä kirje — jos tahdot olla\nniin hyvä, — tämä toinen on antamani suostumus tyttäreni Maria\nReindorferin, kotoisin täältä, avioliittoon Grasbodenin omistajan\nEngertin kanssa Langendorfista. Koulumestari, joka myöskin on\nhäävieraana, auttoi minua, kun panin sitä kaikessa kiireessä kokoon.\nHän vakuuttaa, että se on aivan säännönmukainen. Mutta ole hyvä ja lue\nläpi, en näet tiedä, voiko häneen luottaa. Häntä janottaa alinomaa, ja\nviini on kevyttä juoda. Tarkastaminen ei suinkaan ole vahingoksi.\"\n\nHän odotti kunnes Kaspar oli jälleen taittanut paperin kokoon ja sitten\njatkoi: \"Tämä on tarkotettu teidän kylänne pastorille; mitä muuta\ntäällä olisi tehtävä, sen suoritan. Kun kirjotat minulle, niin kyllä\ntoimitan, että meidän pastorimme kuuluttaa teidät saarnastuolista kolme\nkertaa. Ja nyt minä luulen, että kaikki on järjestyksessään. Et saa\npahastua, vaikka käännynkin heti kotiin; minun pitää olla siellä\nvieraiden seurassa, vaikken siitä suinkaan välittäisi.\"\n\nGrasbodenin isäntä ei päästänyt häntä. \"Nouse toki rattailleni, minä\nlähden heti. Miksi kävelisit, kun minä voin kyyditä sinut kotiin?\"\n\n\"Eihän toki, se olisi liikaa! Mutta olkoon menneeksi, että näet minun\njoskus myöntyvänkin. Minä suostun tarjoukseesi ja olen rattailla siihen\nasti, missä tie kääntyy Keskihaudalle, mutta en kauemmas, en kauemmas.\"\n\nKun he saapuivat määrätylle paikalle, selitti ukko jyrkästi, ettei hän\ntule sen pitemmälle. \"Olen iloinen\", sanoi hän, \"että ensimäinen\nyhtymisemme on voinut tapahtua niin huomaamatta. Mutta jos he näkisivät\nminut uudestaan sinun seurassasi tänä päivänä ja minä sitäpaitsi\najaisin sinun kanssasi, se voisi heti synnyttää pahaa verta. Arvaan\nettä kuulen siitä kyllä huomenna, jolloin ilmaisen kaikki lyhyesti;\nsillä koulumestari luonnollisesti lörpöttelee ja majatalon emäntä\njuoruaa, mutta ovathan he siiloin selvillä päin siellä kotona. Niin\novat asiat; älä pidä minua epäkohteliaana, kun nyt jo eroan.\"\n\nKaspar auttoi hänet rattailta. He pudistivat toistensa kättä.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, Grasbodenin isäntä\", virkkoi vanhus;\n\"terveisiä Leenalle, Jumala teitä kumpaakin siunatkoon! Ja sano\npienelle tytöllesi että Langendorfissa on vanha valkohapsinen\ntonttu-ukko, joka iloitsisi, jos pienokainen häntä hiukankin\nrakastaisi! Ja nyt... Jumalan yltäkylläisin siunaus teille kaikille!\"\n\n\"Jumalan haltuun, isä Reindorfer! Näkemiin asti'\" Hän ajatteli iloista\nhetkeä, jolloin vanhus hääjuhlassa istuisi morsiamen isän\nkunniapaikalla.\n\nSeuraava päivä oli lauvantai, ja silloin nuori suurtilallinen saapui\nkotiinsa. Seuraavana aamuna hän lähti kotoaan ja meni julkisesti kaiken\nkirkkoväen nähden Föhrndorfin läpi Hinterwaldeniin päin. Siellä nyt\nsaisivat kaikki nähdä hänen menevän suureen Halden taloon, ja ketkä\nkysyivät, saivat sen myöskin tietää, ja saivat jos halutti levittää\nuutista vaikka kuinka laajalle.\n\nHän kertoi iloisesti hämmästyneelle tytölle isän terveiset,\nsuostumuksen ja siunauksen, ja jätti hänelle lähetetyn kirjeen.\nKaikkein armainta Leenasta oli kuulla kaikki se mitä Kaspar isästä\nkertoi. Näkyi hyvin, että he olivat kiintyneet toisiinsa.\n\nMutta veljen avioliitto, josta isän edellisissä kirjeissä ei ollut\nmitään mainittu ja josta hän nyt sekä kirjeestä että Kasparilta sai\ntietoja, näytti hänestä kovin epäilyttävältä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nIhmisille, jotka lukevat ansiokseen ankarasta valvonnasta,\nluonnollisesta häveliäisyydestä tahi laimeasta verestä johtuvan\ntavallisen siveytensä, on varsin masentavaa huomata entisen\nkevytmielisen elostelijan pääsevän samaan määrään ja sitten\nkäyttäytyvän yhtä arvokkaasti kuin hekin. Näin kuulee kuitenkin usein\ntapahtuvan.\n\nMelzerin Seferlistäkin oli tullut moitteeton talon emäntä, ja Florian\noli kokonaan erehtynyt luullessaan, että vanha tarina myllyn ja\nReindorferin talon suhteista uudistuisi. Sitä ei olisi tapahtunut,\nvaikka Florian olisi elänytkin. Eikä Seferl enää antanut aihetta\nmihinkään juttuihin, hän oli aivan eronnut entisyydestään. Viimeisinä\ntyttövuosinaan hän oli ajatellut ainoastaan tulevaisuuttaan, ja niin\nhän teki naineenakin. Hän ei kyllä tahtonut häiritä lepoansa ja\nrauhaansa \"minkään tyhmyyden tähden\", hän eleli vallan laajasti ja\nmukavasti talossaan ikäänkuin olisi tahtonut hoitaa tulta tuolinsa\nalla. Jos hän siinä levittikin itseään enemmän kuin muut olisivat\nsuoneet, ja kuinka hyvin he siihen mukautuivat — siitä hän ei\nollenkaan välittänyt.\n\nReindorferin nuori emäntä tahtoi osottaa kaikille paikkakuntalaisille\nsekä talon asukkaille, että hän osasi oivallisesti emännöidä ja hoitaa\ntaloutta. Kun hän varsin hyvin tiesi monien sitä epäilevän, hän\ntavattomilla ponnistuksilla hääräsi kaikkialla, juoksi aamusta iltaan\nasunnossa, pihalla, vainioilla ja puutarhassa, toruen ja haukuskellen\ntalonväkeä. Leopold oli hänen rehkimiseensä hyvin tyytyväinen ja odotti\nsiitä paljon hyvää, mutta vanha Reindorfer arveli, että se vaikuttaa\nvain alussa; lopulta joko itse väsyy torumiseen, vaikkapa joltakin\nmaantienkulkijalta oppiikin joka päiväksi uuden häväistyssanan, tahi\ntyöntekijät tottuvat alituiseen riitaan eivätkä siitä välitä mitään,\ntekevät vähän ja senkin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Vanhus ei\npuhunut hellävaroen miniästään, ja kiusaantunut talonväki kertoi hänen\nsanansa emännälle tehdäkseen tälle harmia. Sentähden Seferlin viha\nappeaan vastaan alinomaa kiihtyi, niin että hän sanoi tuon tuostakin:\n\"Ukko ei olisi ennen tahtonut minua mitenkään sietää tässä talossa, ja\nnyt minä en siedä häntä täällä. Hän ei tee mitään hyvää. Ellei Jumala\nhäntä pian korjaa, minä ajan hänet talosta.\"\n\nPalvelusväki kertoi tämän vanhalle isännälle, \"että hän tietäisi katsoa\neteensä\", mutta oikeastaan vain voidakseen huvin vuoksi kiihottaa nämä\nkaksi toisiaan vastaan, jolloin he toivoivat heidän alituisten torainsa\naikana saavansa jonkun verran rauhaa. Mutta siinä eivät palvelijat\nottaneet lukuun nuorta isäntää.\n\nYhdeksän viikkoa oli kulunut Reindorferin talossa torassa ja\nrauhattomuudessa, kun vanhukselle tuli kirje Föhrndorfista. Kolmena\nsunnuntaina perätysten hän oli, kuten oli luvannutkin, iloisella\nhartaudella kuunnellut Magdaleenan kuulutusta; nyt kutsuttiin hänet\nkirjeellä viettämään neidon kunniapäivää. Mutta Leopold ja hänen\nvaimonsa vastustivat sitä, ja vanhus lähetti kieltävän vastauksen. Tuli\nuusi kirje ja siinä entistä hartaammat pyynnöt, mutta perheväki\nselitti, että vanhuksen on oltava kotona.\n\n\"Jos olisimme aavistaneet, että Leena saavuttaa sellaisen onnen\", sanoi\nSeferl vanhukselle, \"olisimme hänet kutsuneet häihimme. Tämä loukkaus\nolisi tullut ajoissa hyvitetyksi ystävällisellä kohtelulla rikasta\nlankoamme kohtaan; mutta sinun piti hänen kanssaan takanapäin\nneuvotella saadaksesi panetella meitä hänelle. Se on sinun syysi,\netteivät he kutsu meitä, vaan sinut yksin.\"\n\n\"Mutta ymmärräthän sinä\", lisäsi Leopold, \"ettemme voi antaa sinun\nyksin matkustaa; olet vanha ja raihnainen ja tie on pitkä — kuka\ntietää, mitä sinulle tapahtuisi.\"\n\n\"Ja muutoin\", puuttui Seferl jälleen puheeseen, \"ei ole sopivaakaan,\nettä sinä istut leveänä pöydän ääreen, missä me olemme liian halvat\nsaamaan sijaa! Kuulummehan me yhteen!\"\n\nToivottavasti pojan huolenpito oli yhtä vilpitön kuin miniän närkästys.\nKumpaisenkin väitteet yhtyivät sopivasti päätökseen, ettei ukkoa ole\nyksin laskettava, sillä ensiksikin hänellä olisi Föhrndorfissa paljon\nvalittamista, kärtyisellä luonteellaan hän näet ei voi käsittää, miten\nihmeen hyvä hänen on olla; ja toiseksi oli erittäin sopiva tilaisuus\nosottaa, kuka tässä talon rähjässä nyt komentaa.\n\nVanhus taipui ja jäi kotiin. Hän oli talon asukkaita ja hänen täytyi\nkoettaa pitää rauhaa talon isäntäväen kanssa. Hänen osansa ei olisi\nollut parempi, jos hän olisi myynyt talon ja pidättänyt siinä itselleen\npienen tupasen ja niukan ravinnon; mutta ettei se nyt ollut tämän\nparempi, vaikkei hän ollut myynyt taloaan, vaan luovuttanut sen\npojalleen ja miniälleen, se häntä suretti. Ja sielun pohjiin saakka\nkatkeroitti häntä se, että häneltä kiellettiin suurin niistä harvoista\niloista, joita hänellä saattoi elämässään vielä olla.\n\nSinä päivänä, jolloin Föhrndorfissa vietettiin häitä, meni vanha\nReindorfer puutarhaan, poimi kukkalavoista suuren kukkavihkon ja pitäen\nsitä yhteenliitettyjen käsiensä välissä asettui istumaan lehtimajan\npöydän ääreen. Sinä hetkenä, jolloin hän luuli morsiusparin\nFöhrndorfissa juuri vaihtavan sormuksia, hän laski kukkaisvihkon hiljaa\nja varovasti sille paikalle, jossa Magdaleena oli istunut ottaessaan\nhäneltä jäähyväiset.\n\nMutta kun miniä saapui puutarhaan ja näki kukkaset, kuohahti hän\nappeaan vastaan. \"Herra Jeesus, mitä teet minun kukkasistani?\" hän\nkirkui.\n\n\"On siellä vielä tarpeeksi jäljellä\", sanoi vanhus; \"minä olen kerännyt\nkukkavihkon.\"\n\n\"Kelle? Et suinkaan itsellesi?\" Kun vanhus oli ääneti jatkoi Seferl:\n\"Luuletko, etten minä huomaa sinun lapsellista höperöimistäsi?\nKukkavihko vieraille ihmisille, jotka ovat monien penikulmien päässä!\nHeille siitä ei ole mitään iloa ja täällä siitä täytyy suuttua! Etkö\nyhtään sääli kukkalavoja? Jos et sitä ymmärrä, niin pitäisi sinun\nymmärtää pyytää lupa. Voisihan olla mahdollista, että mieluummin\nsyöttäisin kukat lehmille!\" Niin sanoen hän otti kukkavihkon, viskasi\nsen aidan yli ja riensi pois vanhuksen vastaväitteitä kuulematta. Vanha\nReindorfer pyyhkäisi vapisevilla käsillään jonkun kerran pöytää\nikäänkuin puhdistaakseen sitä, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Hän tunsi\njotakin kosteaa silmäkulmissaan ja paineli niitä etusormellaan, jonka\nsitten pyyhki nuttuunsa.\n\nKolme viikkoa oli kulunut tuosta päivästä eikä Leenasta kuulunut\nmitään. Se huoletti vanhusta. Tuosta avioliitosta ei ole kenties\ntullutkaan mitään? Tahi jos yhteiselämä jo heti alusta muodostui niin\nhuonoksi, että suru ja häpeä on estänyt Leenan siitä mitään kertomasta?\n\nVanhus ei ajatellut lähintä syytä, sitä nimittäin, että kahdelta\nonnellisesti yhteen liittyneeltä henkilöltä kuluu aikaa yksinomaan\ntoisiansa varten. Vaikkapa jonkun poissaolevan rakkaan ystävän muisto\nsilloin tällöin kohoaakin heidän mieleensä ja he toivovat häntä\nhetkiseksi luokseen kaiken onnensa todistajiksi, puuhiensa ja töittensä\nkatsojaksi, niin liikkuu tämä hiljainen tervehdys ja lausumaton toivo\nvain ystävällisenä unelmana sielussa. Paperin ratina karkottaa sen jo\npois. Ja vaikkapa vastanaineiden koti muuten onkin hyvin puhdistettu ja\nsiistitty, mustepullo on siellä kuitenkin tomuinen ja kynät\nruostuneita.\n\nVanha Reindorfer olisi kuitenkin voinut saada todistuksen epäluulojensa\naiheettomuudesta. Hääpäivän iltana myöhään jätettiin Reindorferin\ntaloon postikortti. Sen sai ensiksi käsiinsä keittiössä hääräävä\nSeferl, joka luki siitä: \"Rakas isä! Tänään on juhlapäivämme. Kaipaamme\nsinua, mutta koska et voi tulla, tervehdimme sinua hellimmästi.\nKirjotan nämä rivit kiireessä, ennenkuin astumme alttarin luo.\nMagdaleena. Kaspar Engert.\"\n\n\"Hitto, menkää vaikka hiiteen!\" kähisi Seferl ja viskasi kirjekortin\ntuleen.\n\nNoin kahdeksan päivän kuluttua saapui taas kirjekortti, joka niinikään\njoutui Seferlin käsiin. Nuori Grasbodenin emäntä kirjotti, kuinka\nonnellinen ja tyytyväinen hän on, ja edelleen — kuten Seferl tuumi —\n\"aivan kuin hän olisi rakastunut tuohon ukkoon\". Tämä olisi hänelle\ntodellakin sopivaa. Tuleen vain! Sentähden vanhus parka ei tietänyt\nmitään ja kuljeskeli rauhatonna talossa ja tanhuvilla tullen siten yhä\nsuuremmaksi kiusaksi muulle perheelle, joka ei hänen huolistaan\nhiukkaakaan välittänyt.\n\nTänä päivänä oli häistä kulunut ummelleen kolme viikkoa. Ukko tuli\nvarhain aamulla keittiöön sytyttämään piippuaan. \"Hyvää huomenta,\nSeferl, hyvää huomenta!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvää huomenta!\" vastasi Seferl.\n\n\"Kirjettä ei siis tullut eilenkään, mikähän siinä on syynä? Ettehän\nvain salanne Leenan kirjeitä minulta?\"\n\nMiniä kohotti halveksuvasti olkapäitään.\n\n\"Minun olisi sittenkin pitänyt mennä Föhrndorfiin, niin, tahi\nLeopoldin, onhan Leena hänen sisarensa.\"\n\n\"Leopoldin?\" nauroi miniä pilkallisesti. \"Hänenkö, jota ei ollenkaan\nhäihin kutsuttu? Luulen, että hänellä on järkevämpääkin tehtävää kuin\nsyytää rahoja tarpeettomiin! Olisin kyllä kernaasti antanut sinun mennä\n— parin päivän rauha täällä kotona olisi tehnyt minulle hyvää — mutta\nse ei voinut tapahtua siksi, koska sinut olisi siellä hemmottelulla\npilattu ja sitten olisit täällä kotona ollut entistä ärtyisempi. Parin\ntunnin ystävällisyys ei olisi heille paljoa maksanut, mutta meidän\nolisi pitänyt suorittaa sitä velkaa vuodet umpeensa. Ei, kiitoksia!\nOlisi toista, — mutta sitä he karttavat, — jos he pitäisivätkin sinut\nsiellä ja me pääsisimme sinusta ikipäiviksi. Silloin saisit matkustaa\ntänä päivänä.\"\n\n\"Sen uskon\", sanoi vanhus raapaisten seinään tulitikulla.\n\n\"Seinästä et saa tulta raapia, sen olen sanonut sinulle useammin kuin\nkerran.\"\n\n\"Tee tuli, että saan hiilen, sytytän mielelläni sillä. — Tiedän kyllä,\nettä tahtoisit minut ajaa pois talosta. Mutta minun ei tarvitse ottaa\nhoitoa lahjaksi, koska minulla on itselläni, se on minun oikeuteni;\nminä liityn tähän taloon, se on minun oikeuteni; ja minun täytyy saada\nravinto ja hoito, se on minun oikeuteni.\"\n\n\"Se on minun oikeuteni, — minun oikeuteni, — minun oikeuteni\" —\njankutti miniä ylenkatseellisen pilkallisesti lyöden halolla tahtia\nhellan reunaan. \"Sitä en tahdo kieltää, minä tarkotan vain, että olisi\nhauska juttu, jos kultanuppusi ottaisi sinut luokseen ja sinä jättäisit\ntänne kaikki oikeutesi. Kautta sieluni, minä iloissani antaisin sinulle\nsäästöpennini matkarahoiksi.\"\n\nVanha mies vastasi myrkyllisesti: \"Mitä olet voinut miestäsi pettämällä\nsäästää puolessa vuodessa ja kolmessa viikossa?\"\n\nSeferlin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän aivan raivostui\nkiukusta. \"Sinä kurja siemenpureksija\", hän huusi, \"minä voin saada\nvaikka minkä vahingon sinun tähtesi! Sinä hyödytön elättinauta, sinä\nkukkarorosvo!\"\n\nLeopold saapui kamarista. \"Mikä nyt on taas?\" hän kysyi.\n\n\"Ukko on aivan mieletön tänään. Ei siinä kyllä, että hän arvelee meidän\nvarastaneen Leenalta saapuvia kirjeitä, hän sanoo minulle vasten\nkasvoja, että minä käytän luvattomasti talon omaisuutta sinun\ntietämättäsi.\"\n\n\"Hänpä se alkoi\", sanoi vanhus puolustautuen.\n\n\"Vaikkapa\", vastasi Leopold; \"sinulla olisi pitänyt olla ymmärrystä\npoistua tiehesi, olethan jo tarpeeksi iäkäs! Ja nyt on, isä, sopiva\naika puhua suoraan, mitä jo kauan olen ajatellut. Sinä olet aina ollut\nvastahakoinen Seferliä kohtaan, mutta se ei käy päinsä. Tiedät varsin\nhyvin, että järjestys on tarpeen taloudessakin; ensimäisenä on isäntä,\ntoisena emäntä, ja heidän käskyläisiään ovat kaikki muut ilman\nerotusta; kukaan ei saa nousta vastahankaan, sillä se antaisi huonon\nesimerkin, jota ei voi suvaita. Seferl ei ole sinun mieleisesi; sitä en\nvoi auttaa. Mutta nurjamielisyytesi osottamisen minä kiellän! Sinä\netsit usein julkista toraa hänen kanssansa, sinä äriset salaa\npalvelusväelle, että olet hänen emännöimiseensä tyytymätön,\nettä ruoka on huono ja kohtelu tyly. Se ei ole oikein. Minkä hän\nsille voi, ettei sinulla enää ole hampaita purraksesi ja että\nvanhetessasi myöskin vaivaannut. Hän ei ole kiskonut hampaita suustasi\neikä latonut ikävuosia niskaasi. Ja ken tahtoo hoitaa talouttaan\nmenestyksellä, hänellä ei ole aikaa tuhlata mihinkään liikoihin,\nliikoihin ruuanlaitoksiin, liikoihin huolehtimisiin ja liikoihin\nystävällisyyksiin. Seferl on tämän talon emäntä eikä talouttamme nyt\nsuinkaan hoideta huonommin kuin autuaan äitimme aikana. Jos nyt emäntä\ntaikka talous, toinen taikka toinen, tahi molemmat samalla kertaa ovat\nsinulle vastenmielisiä, täytyy minun, vaikka se tuntuukin vaikealta,\nantaa sinulle se hyvä neuvo, että etsit muualta parempia!\"\n\nTapa millä Leopold nosti olkapäitään ja levitti kätensä oli myöskin sen\nseikan vahvistuksena, ettei muuta keinoa ollut. Vasta jälleen\nannettuaan kättensä vaipua ja käännyttyään toisaanne hän katsahti\nisänsä silmiin, joita hän puhuessaan oli huolella karttanut.\n\nKoko hänen puheensa ajan oli vanhus värähtämättä katsellut häntä. Nyt\nhän huokasi raskaasti, kääntyi äkkiä, tapaili keppiä, joka oli pudonnut\nhänen kädestään ja astui sitten pihaan ja sen yli maantielle.\n\nLeopold yritti seurata häntä.\n\nSeferl tarttui häneen: \"Anna sen mennä\", hän kuiskasi.\n\n\"Mutta sinä et katsonut häneen\", sanoi Leopold, \"hän näytti niin\nsäälittävältä kuin ammuttu hirvi.\"\n\n\"Kaikkia vielä\", ivasi Seferl.\n\nLeopold otti liedeltä rautakoukun ja tunnusteli sen painoa sormillaan.\n\"En tahtoisi\", hän välinpitämättömästi lausui, \"että rahvas alkaisi\njuoruta.\"\n\n\"Parempi on kärsiä juoruja jonkun aikaa kuin ainaista rauhattomuutta\nkotona! Mutta jos luulet täällä tarvitsevasi jonkun minun toimieni\nvartijan, niin on parasta, että juokset hänen jälkeensä.\"\n\n\"Älä puhu tyhmyyksiä. Enkö ole luottanut sinuun?\"\n\n\"Anna hänen sitten mennä. Minun puolestani hän saa moittia meitä koko\nkylälle. Hän huomaa, ettei kukaan anna hänelle oikeutta, ja silloin hän\npalaa tänne yhtä nöyränä kuin hän oli ylpeä lähtiessään. Hän kyllä\ntulee takaisin.\"\n\nSillä välin vanha Reindorfer kulki tietä pitkin. Usein hän pysähtyi ja\nkatsoi taakseen. Suuren pensaan luona hän viipyi hetkisen; hän päätti\nlevähtää. \"Tyhmästi se oli; ei olisi pitänyt hyökätä niin silmittömästi\ntien varaan\", hän sanoi itsekseen, \"tyhmästi se oli; nyt saa Leopold\nparka olla siellä kahden tulen välissä. Hän tahtoo tietysti kiiruhtaa\nminun jälkeeni, mutta toinen ei häntä päästä. Mutta hän tulee kuitenkin\nja noutaa minut, kyllä hän säästää minulta sen häpeän, että minun\ntäytyy hyljätyn kissan tavoin hiipiä pois kotitalostani. Sitten minä\ntaas hillitsenkin itseni ... niin, niin.\"\n\nHän istui kauan ja sai istua yksin. Kerran vielä hän tarkasti\nReindorferin taloa, jonka uuninpiipusta savu kiiriskeli iloisena ylös.\nOvi oli suljettu, ehken sentähden ettei kukaan kutsumaton saapuisi\naamiaiselle. Vanha mies tarttui silloin vapisevin käsin sauvaansa,\nkömpi jälleen jaloilleen ja kulki eteenpäin katsomatta enää taakseen.\n\nHän poikkesi vasemmalle, jätti Langendorfin ja nousi sille mäelle,\nmissä kapakka oli kuusien alla. Hän aikoi siinä nauttia jotain, mutta\nmuisti samassa, ettei hänellä ole lainkaan rahaa, eikä hän tahtonut\nvelkautua, sillä kukapa tietää, milloin hän taas tänne saapuu, tokkopa\nkoskaan.\n\nHän jatkoi kulkuaan. Usein täytyi hänen pysähtyä hetkiseksi\nlevähtämään, mutta lopulta hän perin näännyksissä saapui taloon, missä\nhänen tyttärensä Elisabeth oli emäntänä.\n\nHän meni asuinrakennukseen ja siellä hänet neuvottiin arkihuoneeseen,\njossa hälisevä lapsiparvi ympäröi hänet.\n\n\"Kas, isä, kuinka olet niin aikaiseen lähtenyt kotoa ja tullut tänä\npäivänä meille?\" kysyi Elisabeth.\n\nSamalla kun hänelle tarjottiin jotakin vahvistavaa, vanhus valitteli,\nkuinka vaikeaksi hänen asemansa oli viime aikoina kotona muuttunut.\n\n\"Sanoinhan sinulle edeltäpäin, ettet siitä mitään kiitoksia saa, kun\notat tuon kehnon olennon kotiisi.\"\n\nHän kertoi edelleen, kuinka hänen ja kotiväen välit olivat tänä aamuna\nkokonaan rikkoutuneet.\n\n\"Sepä oli kaunista\", sanoi tytär, \"nyt saat kerjäten pyrkiä takaisin\nheidän luokseen.\"\n\nVanha mies katsoi rauhattomana ylös ja kuiskasi: \"Minä rukoilen\nsinulta, Lissel.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ettei minun tarvitseisi mennä sinne enää!\" Hän puristi vapisevat\nkätensä yhteen. \"Enkö saisi jäädä tänne?\"\n\n\"Jäädä tänne, meidän luoksemme? Mitä ajatteletkaan? Minun käteni ovat\ntäynnä työtä ja huoneet täynnä lapsia, eikä minulla ole vähintäkään\naikaa hoitaa ja vaalia sinua, josta ei enempää kuin lapsestakaan ole\nhyötyä eikä apua, vaan päinvastoin ajan pitkään aina voimattomammaksi\ntullessasi joudut taloon kuormaksi. Reindorferin talossa ei ole lapsia,\nheidän on helpompi sinua pitää. Sinä taivuit ottamaan sinne Melzerin\nSeferlin, siksi on mielettömyyttä torailla hänen kanssaan. Mene Herran\nnimessä sinne, missä on kotisi, anna heille nöyriä sanoja ja ole vasta\nviisaampi.\"\n\nHän nousi ja meni ylös jättäen vanhan isänsä yksin lasten kanssa. Nämä\nhiipivät peloissaan soppeen ja olivat siellä hiljaa kuin hiiret, sillä\nhe ymmärsivät, että asiat eivät olleet aivan oikealla tolalla.\nVanhuksesta tuntui aika sanomattoman pitkältä, istuessaan siinä pää\nalas vaipuneena, tietämättä pitäisikö jäädä vai lähteä.\n\nTytär palasi miehensä kanssa, jonka hän oli vainiolta noutanut.\n\n\"Hyvää päivää, appi!\" sanoi talonpoika lyöden vanhusta olkapäälle.\n\"Mitä oikkuja sinusta kerrotaan? Olet juossut pois kotoasi? Sepä on\njotain. Mutta ethän ole parempaa tahtonutkaan. Ken hankkii ruoskan\nitseään varten, kestäköön myöskin sen sivallukset. Mutta älä\najattelekaan hankkia meille mitään kiusaa, sitä tässä vielä\ntarvittaisiin! Korjaa vain pian luusi täältä, hyvästi!\"\n\nVanha Reindorfer kapusi jaloilleen ja yritti heti lähteä.\n\n\"Ohoh\", kiirehti vävy pidättääkseen hänet, \"ei kuitenkaan sillä\ntavalla. Olen valjastuttanut hevosen, ja renkini saa viedä sinut\nkotiisi.\"\n\nHän johti vanhuksen rattaiden luo ja tämä antoi tahdottomana auttaa\nitseään istuinsijalle.\n\nEmäntä katsoi syrjästä, kun hänen isäänsä näin kovin kohdeltiin; se\nkenties säälitti häntä, mutta mitäpä tehdä? Jokaiselle on itsensä\nlähin, ja täytyyhän suojella sekä omia voimiaan että taloaan liialta\nkuormalta. \"Toisin ei voi tehdä\", hän ajatteli, \"isä on tullut\nkummalliseksi ja häntä pitää jo ensi yrityksellä kohdella vakavasti\nkuin lasta.\"\n\nKun rattaat lähtivät liikkeelle ja kaikki talonväki katseli portilta\nniiden kulkua, kääntyi nuori isäntä nauraen vaimoonsa ja sanoi: \"Niin,\nlasten ja vanhusten täytyy totella!\"\n\nNiin sanoi mies omien lastensa kuullen — ja hänkin tulee kerran\nvanhaksi!\n\nVanha Reindorfer itki hiljaa matkan varrella. \"Minun täytyy mennä sinne\ntakaisin, — minun täytyy mennä sinne takaisin!\" Kerran toisensa\njälkeen hän nosti nutunhihan silmilleen. \"Niin, minnepä muuanne? Leenan\nluo, — kultanuppuni luo, — kuten miniä häntä tänä aamuna kutsui\npilkaten hyvyyttäni tyttöä kohtaan.\" Hän unhotti ettei kukaan\nkotiväestä tietänyt siitä mitään. \"Minä en kuitenkaan tiedä,\nmillaisissa oloissa hän elää, eikä hänellä ole mitään velvollisuuksia\nminua kohtaan, ja mitä hänen miehensä sanoisi? En salli, että vävy ajaa\nminut toisen kerran luotaan! Veli Johan — Herra Jumala, hänhän on\nkuollut, — mutta parastahan olisikin päästä hänen luokseen!\"\n\nKun he saapuivat Langendorfiin, yltyi hänen tuskansa ajatellessa: \"Niin\nsitä saavutaan kotiin. Minut heitetään veräjälle ja Seferl seisoo siinä\nvastaanottamassa suu täynnä solvaavimpia sanoja.\"\n\n\"Silloin voisin ryömiä koiran toveriksi koppiin, ja jos toinen meistä\nsilloin saa paremman kohtelun, niin koira sen juuri saa!\"\n\nHe olivat juuri saapuneet Keskihaudalle ja vanha Reindorfer taputti\nrenkiä olkapäälle virkkoen: \"Nyt sinun on pysäytettävä, minun täytyy\nnousta rattailta.\"\n\nRattaat pysähtyivät, ja kun vanhus oli päässyt pois, sanoi hän\nitsepintaisesti: \"Minä en enää nouse sinne, mene minne tahdot, minä en\nenää nouse sinne, en mene kauemmas, en, käänny sinä kotiisi!\"\n\n\"Sama se minulle on\", sanoi renki nauraen, \"en minä ole sinuun sidottu.\nJää Herran haltuun.\" Hän käänsi hevosen ja ajoi pois.\n\nVanha Reindorfer kääntyi Keskihaudalle ja kulki suuren pensaan luokse,\njosta hän saattoi nähdä talonsa, itse näkyviin tulematta. Hän pysähtyi\nsiihen ja katseli sinnepäin.\n\n\"Oi, minun taloni\", hän sanoi, \"sinä rakastettu maailman pala, jossa\nsynnyin ja johon olen kiintynyt kuolemaani saakka! Kaikki esi-isäni,\njotka sinun omistivat, pysyivät sinun turpeellasi, kunnes heidät siltä\nhautaan kannettiin; voisinko minä siis olla poikkeuksena? Minä palaan\nluoksesi, saavun takaisin, kuinka vaikeaa se lieneekin; siellä asua on\noikeuteni, ja mitäpä he voivat minulle tehdä?\"\n\nHän astui näkyviin pensaan takaa, mutta pysähtyi äkkiä ja nosti\nkätensä.\n\n\"Oi, onneton taloni! Vaikkapa kaikki elinpäiväni kärsisin ja antaisin\nkatkeroittaa kuolemanhetkeni, kuka tietää, saanko sittenkään sinun\nhuoneissasi kuolla? Ensimäinen Reindorfer, joka sinut omisti, ei\nsuinkaan kantanut sinua maailmaan selkäkyttyrässään. Hän ansaitsi\nsinut, nykyinen hävittää. Sinun emäntäsi varastaa! Hän varastaa, sen\nhuomasin hänen sanomattomasta raivostaan, kun hänen säästörahoihinsa\nviittasin; hän varastaa, vie pois taloudesta väärin käsin. Jos talous\njoutuu rappiolle, hän auttaa sitä varastetuilla rahoilla ja luulee\nhyvin menetelleensä. Niin voi tapahtua useammankin kerran, kunnes ei\nole mitään varastettavaa eikä autettavaa. Ja kaiken muun katkeruuden\nlisäksi saisin myöskin katkerimmaksi surukseni nähdä sinun vähitellen\nrappeutuvan? Ei, mieluummin menen heti kerjuulle.\"\n\nTalosta hänet varmaankin nyt huomattiin, sillä poika ja miniä tulivat\nmaantielle ja katsoivat häneen. He eivät viitanneet, mutta näyttivät\nodottavan, että hän tulisi heidän luokseen. Kun hän ei kuitenkaan\nliikahtanut paikaltaan, näkyi Seferl asettuvan keskelle tietä ja siinä\nnauraen tepastelevan kuin koiraa houkutellessa. Hänen huutojaan ei\nvanhus erottanut; poika seisoi siinä vieressä eikä estänyt vaimoaan.\n\nSilloin vanhus viittasi jäähyväiset talolle, — sille se ainoastaan oli\ntarkotettu, — kääntyi äkkiä ja meni samaa tietä, jota oli tullutkin.\n\n\"Te talonturmelijat\", hän mutisi. \"Luuletteko, että minä heti juoksen\nluoksenne, kun sanotte: heh, tule tänne!? En toki, en ikinä. Nyt alan\nkerjätä. Talonturmelijat!\"\n\nHän ohjasi kulkunsa piirikaupunkia kohden. Oli kirkas,\nauringonpaisteinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän katsoi\neteensä maahan, ja missä vain joku koppakuoriainen ryömi, hän heti\nlaski jalkansa varovasti, ettei polkisi elukkaa. \"Syöpäläinen? —\nSyöpäläinen? Sekin tahtoo elää, siinä kaikki! Mitä tuo elukkaparka\nsille voi, ettei niillä paikoin, missä se liikkuu, enää muille syötävää\nkasva? Menkää syrjään, menkää syrjään, älkää sulkeko minun tietäni!\nMinun täytyy kulkea kauas, hyvin kauas, missä minua ei kenkään tunne;\nmuuten ei minulle mitään anneta, kaikki ajavat minut lasteni luokse...\"\n\nKun hän ajatteli heitä, joiden olisi pitänyt olla hänen tukenaan, mutta\njotka eivät ainoallakaan sanalla tahi viittauksella pyytäneet häntä\nluokseen jäämään, vaan antoivat hänen mennä menojaan, ajoivat\nkulkusalle vanhuksen, joka nääntyvässä ruumissaan ja harhailevissa\najatuksissaan tunsi koko avuttomuutensa, — heitä muistaessaan vanhus\npuhkesi itkuun. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti eteenpäin. Hänestä\ntuntui nyt olevan helppoa korottaa rukoilevat kädet vieraita vastaan,\nhe eivät ikinä voi kohdella häntä niin huonosti kuin hänen omat\nlapsensa. Ja kuinka he olisivatkaan kohdelleet häntä, jos hän olisi\njäänyt heidän luokseen. Hän todella pelkäsi heitä ja ponnisti viimeiset\nvoimansa päästäksensä heistä niin kauas kuin mahdollista, — hän\nkarjahti, — ilma pimeni hänen silmissään, — hän kallistui erään puun\nrunkoa vastaan ja tarttui siihen sylin pysyäkseen pystyssä. Hän seisoi\nsiinä kauan, vavisten ja läähättäen.\n\n\"Kyllä tästä päästään\", kuiskasi hän käheästi; \"mutta varovaisuutta\nvain, varovaisuutta kaikessa.\"\n\nSitten hän taas yritti ottaa pari askelta ja kulki hitaasti ja horjuen\ntietä pitkin.\n\nJa niinkuin hän yhdeksäntoista vuotta sitten vaimonsa lapsivuoteen\naikana, olematta siitä itsekään selvillä, kulki yhä kauemmaksi ja\nkauemmaksi kotiinpalaavia lapsia vastaan, niin hän nytkin melkein\ntiedotonna pyrki edelleen paetakseen kotoa ja lastensa luota _yhteen_\nsuuntaan, hellittämättä, väistymättä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nToisen päivän iltana sen jälkeen saapui vanha, väsynyt ja tomuinen mies\nGrasbodenin eteiseen Föhrndorfissa.\n\n\"Kerjäläis-ukko vielä näin myöhään\", sanoi vanha Seferl.\n\nHänen nuori emäntänsä pisti käden taskuunsa, ja kun hän aikoi ojentaa\nlahjansa vanhukselle, hoiperteli tämä juuri kynnyksen yli.\n\n\"Leena!\" änkytti hän.\n\nHämmästyksestä kirkaisten nuori emäntä sulki hänet syliinsä pitäen\nhäntä pystyssä; sitten hän johti hänet keittiön rahille, josta Seferl\noli kiireesti työnsä korjannut.\n\n\"Jeesus vapahtajani! Isä!\" huusi Leena. \"Mistä tulet? Ja tuon\nnäköisenä! Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Lenerl\", hän sanoi hivellen vapisevin käsin Leenan poskia, samalla kun\nhän vuoroin itki ja nauroi. \"Minun Lenerlini! Kuinka kaunis sinä olet!\nTiedätkö, kotona oli mahdoton tulla toimeen... Mutta sinulla on hyvä\nolla ... sano, eikö ole?... Lisbeth ajoi myöskin minut luotaan. Niin,\nniin... Mikä ilo nähdä! Ja nyt minä kuljen ja kerjään ... minä\nkerjään...\" Nuori emäntä nosti esiliinan kyyneleisten silmiensä eteen.\nVanha mies tahtoi nähtävästi sitä estää, sillä hän yritti nousta, mutta\nvaipui heti voimatonna takaisin.\n\nLeena nyyhkytti ääneen.\n\n\"Älä ole lapsellinen, ei minulla ole mitään hätää\", puhui vanhus\nyrittäen hymyillä. \"Olen vain kovin uupunut. Rauhoitu, Lenerl, ei minua\nmikään vaivaa.\" Hän hiveli Leenan kättä.\n\nKaspar Engert saapui Burgerlin kanssa. \"Hyvä Jumala, isä Reindorfer!\nOletko vihdoinkin täällä? Se on oikein! Jumala siunatkoon tulosi!\"\n\n\"Minun valkohapsinen tonttu-ukkoniko?\" kysyi Burgerl, joka nauraen\npaljasti helakanvalkeat hampaansa ja ojensi kätensä vanhusta kohden.\n\nHeikosti hymyillen vanhus nyökkäsi nuorelle tytölle.\n\n\"Kaspar\", sanoi nuori vaimo katsoen mieheensä kyynelisin silmin, \"hänet\non ajettu pois kotoa.\"\n\nGrasbodenin isäntä rypisti otsaansa, puri piipun hammasluuta ja\npölläytteli ympärilleen yhä sakeampia savupilviä. \"Mitä sitten?\" hän\nsanoi. \"Siitä on häpeää ainoastaan heille, jotka näin huonosti\nkohtelevat vanhempaansa. Muistanethan minun kerran sanoneen, että sinun\ntarvitsee vain lausua: 'isä tänne' ja minä saatan hänet kädestä\ntaloomme? Ei se muuta asiaa, että hän on täällä ilman minun vaivojani.\"\nHän kääntyi Reindorferin puoleen: \"Jääthän nyt meille? täällä olet kuin\nkotonasi, kenties paremminkin!\"\n\nLeena heittäytyi hänen kaulaansa.\n\n\"Mitä lapsellisuutta!\" varotti Kaspar, \"voit polttaa itsesi piipusta.\"\n\n\"Se on jo tehty\", sanoi Leena nauraen ja näytti pientä palohaavaa\nvasemmassa käsivarressaan.\n\nVanha Reindorfer puristi kätensä yhteen. \"Te kohtelette minua näin,\nmutta minun omat lapseni...\"\n\n\"Sinulla ei ole muita lapsia kuin minä\", sanoi Magdaleena innokkaasti.\n\"Vaikka en ole lapsenasi syntynyt, olen kuitenkin siksi tullut; sinä\nrakastat minua ja minä sinua, minä olen saanut sinun ajatustapasi. Kysy\nKasparilta eikö puheenikin muistuta sinun puhettasi. Olen iloinen, että\nolet luonani, ja tarvitsetko silloin muita? Älä ajattele heitä, tyydy\nminuun — vai onko se vaikeaa? Sano toki, onko se vaikeaa!\"\n\n\"Sano, sano! Voinko minä sanoa?\" Hän ei todellakaan voinut ja oli siitä\nharmistunut, nähdessään kyyneleitä Burgerlinkin silmissä. Tyttö oli\naivan suotta saatu säälin valtaan!\n\nGrasbodenin isäntä polttaa tuprutti tavattomasti. Hän rykäisi ja\nhipaisi hihalla kasvojaan. \"Tupakka huononee aina\", hän sanoi. \"Mutta\nkyllä se jo riittää: meidän pitää suoda vanhukselle lepoa. Tule ylös\nkamariin, isä Reindorfer!\"\n\nHän tarttui vanhuksen käsivarteen auttaakseen häntä, mutta tämä katsoi\nhäneen niin avuttomasti, että toinen hämillään kävi hänen käteensä ja\nkuiskasi: \"Sinä et todellakaan voi kävellä.\"\n\n\"Leena, hanki isälle lasi vettä!\" jatkoi Kaspar kiireesti. Ja kun\nnuoren emännän askeleet kaikuivat eteisessä, antoi Kaspar silmillään\nmerkin vanhalle Seferlille ja Burgerlille, otti sitten ukon\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet kuin lapsen portaita ylös kamariin,\njossa laski hänet vuoteeseen.\n\n\"Etkö, isä, tahdo muuta kuin lasin vettä?\" kysyi Leena tultuaan\nkamariin, jonne Burgerl hiipi hänen jälkeensä.\n\n\"Ei mitään muuta, ei muuta. Olen vain väsynyt, kovin väsynyt.\"\n\n\"Jumala auttakoon sinua, isä!\" Leena suuteli häntä otsalle. \"Nuku hyvin\nja herää aamulla virkeänä!\"\n\n\"Hyvää yötä, valkohapsinen tonttuni\", sanoi Burgerl. \"Lähetit minulle\nterveisiä, että olet iloinen jos minä sinua hiukan rakastan. Katso,\nminä alan jo huomenna osottaa sitä. Oletko tyytyväinen?\"\n\n\"Olen, tyttäreni. Mutta sinun täytyy kiirehtiä, sillä sinulla on vähän\naikaa.\"\n\n\"Isä!\" huudahti Leena.\n\n\"Niin, niin, olenhan jo ylen vanha. Saanhan sanoa, että olen vanha?\nHyvää yötä, hyvää yötä!\"\n\nLeena ja Burgerl menivät.\n\nKun Kaspar ojensi vanhukselle kätensä, ei tämä tahtonut sitä päästää.\nKaspar kumartui ja kysyi: \"Onko sinulla minulle sanomista?\"\n\nVanhus nyökkäsi.\n\nKaspar astui oven luo. \"Minä tulen kohta\", hän sanoi oven ulkopuolelle,\nsulki sen sitten ja palasi Reindorferin luokse.\n\nTämä nosti kätensä. \"Annatko minulle anteeksi?\"\n\n\"Mitä anteeksiantamista minulla olisi?\"\n\n\"Että olen tullut tänne.\"\n\n\"Kaikille meille on ilo nähdä sinua\".\n\n\"Ah, rakkaat ystävät! Et voi uskoa kuinka siitä iloitsen! Pysykää aina\nsamanlaisina, ja Jumala suojelkoon teidän elämäänne, terveyttänne ja\nkunniaanne!\"\n\n\"Siihen sanon sydämestäni aamen, isä Reindorfer.\"\n\n\"Sentähden on minulle lohdutus, että pääsin tänne. Mutta viisainta\nolisi ollut pysyä poissa. Pelkään saattavani teille pelottavan\nhäiriön.\"\n\n\"Ei mitään häiriötä, vielä vähemmän pelottavaa.\"\n\n\"Mutta jos minä nyt tähän kuolen...\"\n\n\"Jumala varjelkoon! Mitä ajatteletkaan? Toivon, että sitä ennen saat\nelää kauan luonamme.\"\n\n\"Kun te olette niin hyviä minulle, haluaisin kyllä sanoa kuolemalle\nniinkuin talonpojan vaimo vaatekauppiaalle: 'Tuon jäännöspalasen sinä\nsaat antaa minulle kaupantekiäisiksi, onhan sääli repiä sitä pois!'\nMutta tässä eivät rukoukset auta. Jäännöspalanen on mennyttä... Kangas\non revitty ... minä tunnen sen täällä.\" Hän näytti rintaansa.\n\n\"Älä luulottele sitä, äläkä ajattele; minä ymmärrän kyllä, kuinka\nvaikuttaa sellainen sydämensuru, jota sinä olet kokenut, kun vielä\notetaan lukuun pitkä tie ja ikäsi... Mutta työnnä pois raskaat\najatukset! Sinun täytyy nukkua! Saat nähdä että aamulla olet paljoa\nparempi, vaikka et olisikaan aivan terve.\" Hän oikaisi peitteen, jonka\nvanhus oli sotkenut. \"Hyvää yötä, isä Reindorfer!\"\n\nVanhus oli nyt yksin. Hän kuuli hiivittävän varpailla ovensa takana, ja\nhän erotti tutun, rakkaan syvän äänen joka sanoi: \"Eihän hänellä liene\nmitään vaaraa?\"\n\n\"Häpeäpilkku\", mutisi vanhus, \"häpeäpilkku? Onko hän se? Enkö juuri\nhäneltä saa parhaimman kunnian? — Ei, ei, sinä olet nuori, kukoistava\nkunniapalkintoni! Kun ajattelen, ettei sinua olisi ollut olemassa ...\nse tuntuu työläältä ... erittäinkin nyt ... en tiedä kumpaako\ntoivoisin. Jos häntä ei olisi olemassa, ken minua nyt kurjuudessani\nauttaisi, kenties viimeisellä hetkelläni? Yksikään sydän ei minua\nsäälisi!... Sitä en voinut ajatella, kun tuo pieni olento ensi kerran\nkäsivarsilleni laskettiin; enkä silloin, kun häntä pienenä tyttönä\nankarasti kohtelin, voinut uskoa, että hän eräänä päivänä näin maksaa\nminulle. Nyt se päivä on tullut. Mutta se on varma, ettei mitään\ntapahdu tarkotuksetta.\"\n\nVähitellen hän vaipui rauhattomaan horros-uneen, jota kesti koko yön.\nHänestä tuntui kuin joku olisi avannut ovea useamman kerran ja hiipivin\naskelin saapunut huoneeseen ja kumartanut hänen vuoteensa yli. Niin oli\ntapahtunutkin; toinen toisensa jälkeen talon asukkaat kävivät häntä\nkatsomassa. Sen olennon jonka hän vihdoin aamuhämärässä selvästi erotti\nhän näki nytkin luonansa istuvan, kääntäessään kasvonsa ikkunaan päin.\nSe oli Burgerl.\n\nNuori isäntä tuli nuoren emäntänsä kanssa häntä katsomaan, ennen\nvainiolle lähtöänsä. Oli kiire aika; pelloilla, niityillä ja\npuutarhassa korjattiin vuoden viimeistä satoa. Aviopuolisot lausuivat\naamutervehdyksen. Heidän kysymykseensä, kuinka isä voi, vastasi vanhus:\n\"väsynyt, väsynyt\". He käskivät Burgerlin vartioida häntä tarkasti ja\nmenivät. Kaspar päätti, vaikka työväestä olikin puute, lähettää\nHeinerin noutamaan lääkäriä piirikaupungista. Tämä auttaisi isä\nReindorferin pikemmin voimiinsa kuin hän itsestään voisi päästä; sillä\nolihan vanhus vain kovin väsynyt, — kovin väsynyt.\n\nHarmaita pilviä ajelehti taivaalla ja niiden välistä pilkisti aurinko\ntuon tuostakin hetkiseksi näkyviin. Sairas makasi hiljaa ja äänetönnä.\nTyttö ompeli ahkerasti ikkunan luona. Hetki vierähti hetken jälkeen.\n\nPäivällisen aikaan oli taas talossa vilkasta elämää. Kaspar ja Leena\nsaapuivat. Vanhus ei huolinut ravinnosta, ja he poistuivat huolissaan.\nMutta jo ensi yönä, viimeistään aamulla varhain, saapuisi lääkäri.\n\nTalo oli jälleen pian autiona. Kotona ei ollut ketään muita kuin vanha\nSeferl, joka torkkui keittiön jakkaralla. Iltaan saakka Burgerl oli\nsairaan luona kamarissa. Silloin tällöin kuului lasten kirkunaa\nkylätieltä. Tuuli ajeli edelleenkin raskaita pilviä ja puskui tavan\ntakaa ikkunaa vastaan, pidättäen sitten taas henkeään. Pieni tyttö teki\nsamoin, ja silloin oli pelottavan hiljaista; pieni huone tuntui koko\nmailman hylkäämältä.\n\nÄkkiä sairas yritti nousta kyynärpäilleen. \"Lapsi\", pyysi hän\nvaikeasti, \"mene pois täältä. Lähetä joku toinen, en tiedä, mitä\nminulle tapahtuu. Ajatukseni sekaantuvat, kummallisia kuvia syntyy\naivoihini. Mene ... mitä nyt kenties ... tapahtuu, ei sinun ...\nsovi ... nähdä...\"\n\nBurgerl oli kohonnut kiireesti tuoliltaan ja katsoa tuijotti\nsairaaseen. Ainoastaan se nimetön kauhu, joka valtasi hänet ja sai\nhänen sydämensä rajummin sykkimään, saattoi pidättää hurjan kirkaisun,\njoka pyrki hänen rinnastaan.\n\nVanhan miehen kasvoissa näkyi ilme, jonka hän hyvin tunsi — viimeinen.\n\nHän aikoi juosta pois, minkä jalat saattoivat kantaa, mutta ne\nkielsivät palveluksensa. Hän seisoi siinä kuin permantoon kiinni\nkasvaneena, painaen käsin silmiään päästäkseen näkemästä\nkauhistuttavaa.\n\n\"Sinä et voi jäädä tänne!\" huusi kauhun ääni hänen povessaan. \"Täytyy!\"\nvastasi hän ahdistuksessa; \"olisi synti jättää hänet nyt yksin!\" Hän\nmuisti, että vanhus nyt viimeisellä hetkellään — hän tiesi sen aivan\nhyvin viimeiseksi — oli huolehtinut hänen tähtensä. \"Jumala auttakoon\nettei kouristus minua tapaisi, minä tahdon jäädä!\"\n\nHän seisoi vielä hetkisen. Sydämen kiivas sykintä ja valtimon ankara\nlyönti oli äkkiä asettunut. Hän puri hampaitaan yhteen ja piti\npäättävästi käsivartensa sivulle vaipuneena.\n\nSiinä kuoleva lepäsi. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet vääntyneet,\notsalla oli suuria hikipisaroita, ja hän hengitti raskaasti.\n\nKalpeana, mutta silmäluomiaan väräyttämättä Burgerl astui kuolinvuoteen\nluo.\n\n\"Tahdotko jotakin, isoisä?\"\n\nEi mitään vastausta.\n\nBurgerl kuivasi esiliinallaan kuolevan otsaa. \"Mitä voin tehdä sinulle,\niso-isä?\"\n\nTurhaan kysytty, kuoleva ei varmaankaan kuullut. Mutta hänen kasvonsa\nilmaisivat rauhattomuutta ja siinä tavassa, jolla hän ikäänkuin etsien\nkäänteli päätään, oli avutonta kärsimättömyyttä; oli kuin hän olisi\nkaikesta muusta välittämättä kuunnellut jotakin. Burgerl oli kerran\nnähnyt samanlaisen ilmeen erään sokean kerjäläisvaimon kasvoissa, kun\ntämä katuhälinässä kuunteli lastaan ja hapuili hänen luokseen.\n\nBurgerl kumartui päättävästi ja sanoi kovasti vanhuksen korvaan: \"Minä\nmenen hakemaan äitiä, Leenaa!\"\n\nSilloin rauhattomuus hävisi kuolevan kasvoilta.\n\nBurgerl kiirehti ulos. Hän jätti oven auki jälkeensä ja eteiseen\nsaavuttuaan hän huusi keittiöön: \"Riennä kamariin, Seferl. Iso-isä on\nkuolemaisillaan; mutta hän ei voi kuolla, hän odottaa äitiä!\"\n\nSitten hän juoksi yli pihamaan laajoille vainioille. Hänen ei tarvinnut\nkauan huutaa, eikä hänen tarvinnut antaa selityksiä, hänen äänensä oli\nniin hätäinen ja hänen kasvonsa olivat niin kauhistuneen näköiset, että\nKaspar ja Leena samosivat hänen luokseen ja ymmärsivät kysymättä\nkaikki.\n\nBurgerl riensi heidän jäljestään, mutta ennen portaille kiirehtimistään\nhän pistäytyi keittiöön noutamaan etikkapulloa. \"Äiti voi tarvita\ntätä.\"\n\nYlhäällä kamarissa Leena oli vaipunut vuoteen ääreen ja tarttunut\nkuolevan käteen, joka liikkui rauhattomana, kunnes itkevä nuorikko oli\npannut sen omalle päälaelleen, jolloin se näytti löytäneen haettavansa.\n\nÄkkiä kuoleva sanoi lapsellisen kirkkaalla äänellä: \"Kääntäkää minut\nseinään päin!\"\n\nLeena nousi, painoi suudelman hänen otsalleen, tarttui sitten molemmin\nkäsin varovasti häneen ja täytti hänen pyyntönsä.\n\nBurgerl, joka seisoi sängyn jalkapuolessa, katsahti merkitsevästi\nisäänsä. Tämä riensi silloin ja otti hervonneen puolisonsa\nkäsivarsilleen.\n\nHän laski hänet tiedotonna tuolille. Burgerl tunkeutui siihen ja sanoi:\n\"Päästä minut, isä!\" Hän voiteli etikalla Leenan päälakea ja ohimoita.\n\"Äiti olisi lähin sulkemaan kuolevan silmät\", puheli Burgerl samalla,\n\"mutta kun sitä ei saa viivyttää, teen minä sen hänen puolestaan.\nTahdotko, isä, olla hyvä ja kääntää iso-isä paran jälleen kohdalleen.\"\n\nKaspar asetti kuolleen suoraksi. \"Hänen silmänsä ovat jo kiinni.\nNäyttää aivan kuin hän nukkuisi.\"\n\nKun Kaspar astui pois vuoteen luota, liitti Seferl kuolleen kylmät\nkädet yhteen. Leena virkosi jälleen. Burgerl kääri kyyneleisin silmin\nkätensä hänen kaulaansa ja Leena otti tytön polvilleen. He istuivat\nhyvin lähellä toisiansa ja nyyhkyttivät. Kaspar tuli huolissaan heidän\nluokseen ja hänen puolisonsa ojensi hänelle vapisevan kätensä tyttären\npään yli. Burgerl huokui esi-liinaansa ja kuivasi sillä äitipuolen\nsilmät; sitten hän viittasi sänkyyn: \"Iso-isä nukkuu, katso, hän nukkuu\nhyvin!\"\n\nHän vei Leenan, jota saattoi johtaa kuin lasta, muutamia askeleita\nlähemmäksi kuolinvuodetta. Siinä he molemmat polvistuivat ja lukivat\nrukouksen puoliääneen, ja kun aamen oli kajahtanut, sanoi Burgerl:\n\"Isä, vie nyt äiti täältä!\"\n\n\"En voi jättää häntä\", muistutti Leena.\n\n\"Saat nähdä hänet myöhemmin\", lohdutteli Burgerl ja auttoi häntä\nnousemaan.\n\nLeena nousi epäröiden. \"Kuka valvoo hänen luinaan?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"Minä ja Seferl\", vastasi Burgerl päättävästi.\n\n\"Tule, puoliso raukkani\", pyysi Kaspar, \"menkäämme jo täältä.\" Ja he\nläksivät yhdessä. Kynnykseltä Leena katsoi taakseen kyyneleet silmissä,\nja kun Burgerl oli sulkenut oven heidän jälkeensä, hän vaipui\npuolisonsa rintaa vastaan ja huokasi: \"Ah, Kaspar, kuinka se tuntuukaan\nraskaalta! Jospa olisin saanut pitää häntä edes muutaman päivän! —\nMutta juuri nyt, jolloin hänellä olisi ollut hyvä kohtelu!\"\n\nMutta Kaspar löysi ne parantavat sanat, jotka viihdyttivät hänen\nkouristuksentapaisen tuskansa ja pyhittivät hänen surunsa. Hän otti ne\nomasta sydämestään. \"Katso, Leena\", hän lausui hellästi, \"paljoa\nraskaampaa olisi ollut, jos vanhus ei olisi tietänyt, kuinka hyvät\naikeet meillä oli häneen nähden. Hän sai sen Jumalan sallimasta nähdä\noikeaan aikaan, se oli hänen viimeinen kokemuksensa elämästä, viimeinen\nilonsa, sitä tuntien hän erosi...\"\n\nKun Burgerl oli sulkenut kuolinhuoneen oven, otti hän kaapista\nrukouskirjan ja etsi siitä rukouksia kuolleille.\n\n\"Mutta, Burgerl, aijotko todellakin jäädä tänne kuolleen luokse?\" kysyi\nvanha Seferl ihmeissään.\n\n\"Kyllä minä jään.\"\n\nBurgerl asettui kuolinvuoteen pääpuolelle ja vanha Seferl\njalkapuolelle, ja he alkoivat yhdessä rukoilla. Tyttö luki rukoukset\npuoliääneen, ja vanha palvelija mutisi sana sanalta jäljestä muistin\nmukaan. Heidän äänensä, toinen kirkas ja hillitty, toinen syvä ja\nsoinnuton, täytti pienen huoneen hyrinällä ja porinalla, joka\nvoimakkaissa ja innokkaissa rukouksen paikoissa kohousi kuuluvammaksi,\nmutta muuten säilytti yksitoikkoisen nukuttavan tasaisuutensa.\n\nBurgerl väsyi ensin ja antoi rukouskirjaa pitävän käden vaipua\npolvelle. Mutta hän virkistyi täydellisesti hiljaisuudesta ja katsahti\nylös. Vanha Seferl, joka oli hetkisen yksin innokkaasti rukoillut,\nnukkui istuallaan. Burgerl ei häntä havauttanut.\n\nHän valvoi yksin kuolleen luona.\n\nKuollut makasi kuin syvässä unessa.\n\nBurgerl koetti sormellaan hänen käsiään ... ne olivat kylmät ja jäykät.\n\nEilen vielä ilo ja suru vaikuttivat häneen, hän oli väsynyt\nponnistuksista ja murheesta, rakkaus ilahdutti häntä kuin loistava\njoulukuusi lasta. Nyt hän ei tiedä maan murheista eikä riemuista!\nMaailman pahuus saisi turhaan tärisyttää sitä vuodetta, jolla hän lepää\nkädet ristissä vaipuneena rinnan päälle. Häntä se ei häiritsisi!\n\nBurgerl sai luottamusta tähän hiljaiseen rauhan mieheen. Jos hän voisi\nlapselle puhua, hän ei sanoisi mitään pelottavaa, olivathan hänen\nkalpeat kasvonsa niin tyynet ja rauhalliset.\n\nPää nojautuneena tuolin selkänojalle ristiin laskettuihin käsivarsiin\nnuori tyttö katseli kauan vainajaa.\n\nHän kääntyi vasta kuullessaan askeleita portailta, jolloin Seferl\nsäikähtäen heräsi unestaan. Sieltä saapui muutamia työmailta palanneita\npalvelijoita, jotka tahtoivat myöskin valvoa kuolleen luona. Useimmissa\nlauluissa oli harras uskonnollinen sävy, mutta oli sellaisiakin, joissa\noli hyljätty Jumalan armopäätöksiin ja isäisiin lupauksiin\nturvautuminen ja sen sijaan järkyttävästi valitettiin ihmisen\nviheliäisyyttä ja kaiken maallisen elämän katoavaisuutta. Tavallaan on\nnäissäkin lauluissa lohdutusta, sillä ajatellessamme kaiken\nvälttämätöntä katoamista lientyvät yksityisen kuoleman herättämät\ntuskat. Nämä synkkämieliset laulut kaikuivat vaihdellen hiljaisessa\nyössä.\n\nAamunkoitteessa tulla rytisivät rattaat pihamaahan. Heiner saapui\nlääkärin kanssa. Kun tämä vakavan isännän ja itkevän emännän seurassa\nastui kuolinhuoneeseen, hiipi Burgerl ulos.\n\nHän halusi raitista ilmaa.\n\nPortaita alas mennessään hän polki voimakkaasti jaloillaan ja väänsi\nkäsivarsiaan. Edellisenä päivänä, jolloin ensimäinen peljästys oli\nviedä häneltä järjen, hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Nyt\nhän luuli päässeensä vapaaksi sairaudestaan ja hänellä oli hurskas\nusko, että hän sai tämän palkinnon uskollisesta valvomisestaan kuolleen\nluona.\n\nHiljaa väristen kylmässä tuulessa, joka liekutteli kellastuneita\nlehtiä, hän astui syksyisen aamun raittiiseen ilmaan terveytensä\nsaavuttaneena ja varsinaisen lapsuutensa menettäneenä!\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nTäyttä vuotta ei ollut kulunut, kun eräänä aamuna nousevan päivän\nsäteet, jotka leikkivät Grasbodenin emännän huoneen akkunaruuduilla,\nmuodostivat niille jyrkkäreunaisen auringon kuvan, sillä akkuna oli\nsisältä peitetty tiheällä verholla.\n\nKoko talossa vallitsi tyyni hiljaisuus. Mutta kaksi rattaiden eteen\nvaljastettua hevosta, joita kuskilaudalla istuva Heiner viihdytteli,\npärskyi, hirnahteli, polki ja kuopi maata alinomaa. Renki muistutti\nmonenlaisilla huudahduksilla hevosia kärsimättömyydestä, mutta kumartui\nitsekin kohtuuttoman usein voidakseen puiden runkojen ja oksien välistä\nnähdä asuinrakennukseen. Eteisessä palvelusväki juoksi edestakaisin\nkuin muurahaisparvi pesässä. Usein hairahtui joku pois joukosta ja\nkulki kiireesti puutarhan kautta pihamaalle, jolloin hän saattoi\nkohdata toisen karjakartanosta kiirehtivän kumppanin. He pysähtyivät\nsilloin hetkiseksi ennenkuin jatkoivat matkaansa joko kääntyen äkkiä\nympäri tahi juosten toistensa sivu. Mutta milloin vain joku heistä\npysähtyi rattaiden luo jotakin sanoakseen, käänsi Heiner kasvonsa\ntoisaalle. Hänellä ei näyttänyt olevan halua kuunnella eikä puhua.\n\nRengit sanoivat naispalvelijoille monta pilasanaa ja nämä taas usein\nhymyilivät keskenään. Mutta kaikki asettuivat taas pian juhlallisen\nvakaviksi aivan niinkuin sopikin, kun emännän vaikeat hetket olivat\ntulleet.\n\nNyt Heiner kurotti päätään, sillä hän näki isännän kiirehtivän\npuutarhan läpi.\n\n\"Aja nyt, Heiner!\" huusi tämä. \"Vie terveiset Halden isännälle, että\nkaikki on tapahtunut onnellisesti ja meillä on nyt poika! Hän on niin\nvahva kuin karhu, sanon sinulle, paraikaa häntä kylvetetään ensimäistä\nkertaa, ja hän kirkuu vimmatusti.\" Hän löi toista hevosta selkään.\n\"Riennä, rusko virkku!\"\n\nSe oli erään laulun alku, jota lauletaan polvella ratsastavalle\nlapselle.\n\nHeiner istui siinä ohjakset höllällä, ja näytti siltä kuin hän olisi\nisännältään kuullut vierasta kieltä. Mutta puutarhan läpi juoksi tyttö,\njota täytyi katsoa. Hänen mustat kutrinsa valuivat luonnollisina\nkiharoina niskaan, hänen valkoisista kasvoistaan helotti kaksi\npurppuran punaista poskipäätä ja hänen pyöreät käsivartensa ja sirot\njalkansa liikkuivat vilkkaasti ja ketterästi. Sivumennen hän heitti\nystävällisen silmäyksen Heineriin, mutta kääntyi sitten heti hänestä\nylpeällä, pilkallisella tavalla, joka osotti että rattailla istuja on\nhänelle vieras ja sellaisena pysyy. Se oli Burgerl, joka oli viime\nnäkemästä tullut melkein päätään pitemmäksi ja erittäin kauniiksi.\n\nGrasbodenin isännän ajatukset olivat tietysti toisaalla eikä hän siis\nhuomannut, mihin toinen oli kiintynyt. Hän löi leikillisesti\nisäntärenkiä reiteen.\n\nHeiner kirkaisi ja nauroi. \"Mitä odotat? Aja!\" sanoi isäntä.\n\nRattaat vierivät pois.\n\nKylän läpi ajaessaan Heiner kiirehti hevosia, mutta hiljaisella\nmetsätiellä ne saivat juosta hölkytellä verkkaan.\n\nKuinka kauniiksi Burgerl oli kehittynytkään! Lapsena hän piti\npaljon Heineristä, koska Heiner oli taitava töissään eikä muutenkaan\nälytön ... mutta nyt? Tyly hän ei juuri nytkään ollut. Ja nyt oli\ntalossa poika, joka kerran perii Grasbodenin; Burgerl ei siis enää\nollut upporikkaan suurtilallisen ainoa lapsi ja perijä; eikähän\nHeinerkään ollut huonojen vanhempien lapsi, vaikkakin toinen poika.\nPienen maatilan hän helposti voisi hankkia itselleen, ja mikä siinä\nolisi eläessä? Hänen veljensä ja natonsa viettivät sellaisella kaikkein\nonnellisinta elämää! Ja odottaa hän kyllä voisi, vaikkapa seitsemän\npitkää vuotta, sillä onhan hän nuori. Vanhassa testamentissa puhutaan\nsellaisesta odotuksesta ... tätä tyttöä hän odottaisi seitsemän kertaa\nseitsemän...\n\nHän alkoi laskea, mutta loppusumma hämmästytti häntä hiukkasen; sillä\nniin pitkää ikää ja sellaista patriarkaalista elämänvoimaa, joista\nvanhassa testamentissa puhutaan, hän ei uskaltanut toivoa itselleen.\n\nBurgerl oli juossut kirkkotarhaan. Hän aukaisi ristikkoportin ja juoksi\neräälle haudalle, jonka rautaristissä oli nimi \"Joosef Reindorfer\".\nKummulla kasvoi kukkia niin tiheässä, että tuskin pääsivät huojumaan\ntuulessa.\n\nBurgerl laskeutui polvilleen. \"Kas siinä on sittenkin rikkaruohoja.\"\nNiitä pois nyhtäessään ja karsiessaan kukkaisvarsista kuivia lehtiä hän\njutteli itsekseen:\n\n\"Tulin vain sanomaan sinulle, että meillä on nyt kotona pieni poika!\nKaunis poika, sanovat ihmiset; minä en ymmärrä sitä. Hänen pitää vähän\nkasvaa, ennenkuin minä voin rakastaa häntä; mutta rakastanhan minä jo\nnytkin, sillä hän näyttää niin miettivältä kuin hän rukoilisi. No,\nhänhän ei itse vielä kykene mihinkään. Hänen pitää saada nimekseen\nJoosef, niinkuin sinäkin sait, ja hänestä pitää tulla hyvä mies.\nLeena-äiti on hiukan heikko, mutta älä ole huolissasi, kyllä hän\nvahvistuu. Tämän tahdoin sinulle kertoa, muuta uutta en tiedä.\" Hän\npainoi molemmat kämmenensä hajasormin maata kohden. \"Tiedäthän jo, että\nminä olen nyt aivan terve? Jumala olkoon kanssasi, iso-isä!\"\n\nHän nousi. Erään haudan luona lähellä hautausmaan porttia hän pysähtyi\nja luki siinä Isä-meidän. Sitten hän riensi kotiin.\n\nKun hän tuli perhehuoneeseen, sanoi Kaspar: \"Missä olet ollut? Ei nyt\nsaa juoksennella loitolla, pitää olla tarvittaessa käsillä.\"\n\n\"Pistäysin vain hautausmaalla iso-isälle kertomassa.\"\n\nMagdaleena hymyili alakuloisesti.\n\n\"Vai niin.\" Grasbodenin isäntä nyökkäsi hyväksyvästi, mutta sitten hän\npuistalti arvellen päätään: \"Ihmeellistä, mutta minusta ei tunnu\nollenkaan mahdottomalle kertoa hänelle asioitamme, vaikka hän onkin\npoissa; on kuin hän ei olisi elänyt eikä kuollut.\"\n\nEpäselvästi, mutta sitä mahtavammin, — niinkuin aina sellaiset asiat,\njoita ei voida selittää, vaikuttavat kansan mieheen — järkytti hänen\nolentoaan ajatus eläväin ja kuolleiden yhteenkuuluvaisuudesta.\n\nHän seisoi niin korkearyhtisenä, että pienikasvuisen kätilön, joka oli\nsillävälin kapaloinut lapsen, täytyi kurkottamalla tarjota pikku\nolentoa isän käsivarsille.\n\nIsä kantoi lapsen vuoteelle.\n\n\"Tässä hän on, pienokaisemme. Nyt on maailmassa yksi ihminen lisää.\"\n\n\"Ja hän on tullut kunniallista tietä\", hymyili Leena. \"Kaikille iloksi\neikä kellekään suruksi.\"\n\nNuori äiti toivoi kaikesta sydämestään, että pojan elämäkin niin\nkuluisi. Mutta silloin hänen pitäisi olla melkein pyhimys, eikä äiti\nuskonut voivansa kasvattaa häntä siksi. Mutta jos hän kasvattaa pienen\nJoosefinsa, jota hän nyt ensi kerran piti sylissään, hyväksi ihmiseksi,\nkenties niin hyväksi kuin se Joosef, joka viimeisellä hetkellään oli\nhänen käsivarsillaan, silloin hän on suorittanut velkansa maailmalle,\näitinä sovittanut oman äitinsä hairahduksen ja — sen myöntänette —\npessyt pois vanhan häpeäpilkun!?\n\n\n\n"]