Nallen pakinoita

NALLEN PAKINOITA

Kirj.

Urho Karhumäki

Helsingissä, Pellervo-Seura, 1947.

1.

Siinä on painovirhe, pitäisi olla "Kalle" — sanoo joku, joka on olevinaan muita viisaampi ja jonka täytyy joka asiaan aina jotakin sanoa.

— Se on Nalle, sanon minä, jonka nimi on Nalle, niinkuin sinun nimesi on Kaisa tai Matti tai Kalle.

Minä olen karhun nuorempi poika — mitä? Nauroiko joku? Minä olen karhun poika, oikean rehellisen suomalaisen karhun poika ja karhu minusta itsestänikin tulee yhtä varmasti kuin sinusta mies tai nainen, kun tyhjentelet muutamia tuhansia vellikuppeja ja pistelet poskeesi saman määrän voileipiä. Minun täytyy pistellä poskeeni myöskin erinäisiä kappaleita, ennenkuin karhuksi kasvan. Mitä minä pistelen, sitä minä en sano, sen saat itse arvata.

Meitä karhuja on Suomessa enää hyvin vähän. Jos asia olisi ollut ihmisten määrättävissä, olisi meitä vieläkin vähemmän. Meistä olisi tehty seinänahkoja ja rekinahkoja ja vaikka mitä nahkoja, ja ne, jotka, olisi elävinä kiinni saatu, olisi viety Helsinkiin. Sitten meitä olisi näytelty teille Suomen lapsille ja sanottu, että siinä ne ovat viimeiset Suomen karhut, oli onni, että ne viimeisetkin pedot saatiin tänne rautahäkkiin kansan katseltaviksi. En minä ymmärrä, minkätähden te meitä vihaatte ja tahdotte tappaa. Äiti on minulle kertonut, ettei karhu koskaan ole ihmistä vainonnut, niinkuin ihminen vainoaa karhua. Isoisä joskus kuului antaneen sinun isoisällesi "nokankin" eli leukamällin, mutta sehän tapahtui rehellisessä nyrkkeilyssä. Minkä minun isoisäni sille mahtoi, että sinun isoisäsi oli huonompi ja jäi hangelle nokka auki.

No, mitäpähän me noista muistelemme, tulee vain turhanpäiten paha mieli. Koeta saada minut Korkeasaareen kansan ihmeeksi ja iloksi, minä koetan säilyttää kultaisen vapauteni Suomen suojaavissa metsissä. Nähdään, kumpi meistä on viisaampi ja kumpi meistä loppujen lopuksi jää nokka auki.

Minun kotini sijaitsee Pielisen — — — tuota — — — tuota lehtikerppupielisen vieressä. Ympärillä on niin pitkiä puita, ettet sinä ole unissasikaan nähnyt. Mutta puiden juurella on vahva sammal, karhunsammal. Nimi on annettu siitä, kun minä ja pikku veljeni ja siskoni kuumina kesäpäivinä kellimme niillä pehmeillä mättäillä. Ylhäällä honganlatvassa laulaa pieni lintu. Se on niin pieni kuin kärpänen tai mehiläinen, vai honkako se on niin pitkä. Se laulaa vain kaksi sanaa: til! tal! Niin se laulaa heleästi ja me kuuntelemme hyllyvillä mättäillä silmät rakosellaan.

Talvet me nukumme pesässä. Äiti on sen tehnyt ja äiti meidän kanssamme siellä nukkuukin. Isä ei viitsi maata yhteisessä pesässä, sanoo, että me väännämme ja kutisemme, ettei meidän kanssamme voi rauhassa maata. Minä kävin isän murjuissa kerran. Se on eri kylmä paikka. Ei siinä ole seiniä eikä kunnon kattoakaan, mitähän lienee kuusenoksia selkäpuolella suojana. Äijän turkki oli kuurasta ihan valkoisena, mutta unia hän vain veteli että korpi tärisi. Eri poika se on meidän pappa!

Äidin pesässä meillä on lämpöistä ja mukavaa. Äiti on koonnut pesän pohjalle vahvan kasan kuusennaavoja ja sammalia, niitä meidän omia sammalia, ja turkki meillä on kullakin omasta varaa, niinkuin tiedät. Pikku sisko ja veli nukkuvat äidin sylissä, mutta minä, joka olen jo puoliksi iso karhu, makaan reunimmaisena. Hyvä siinä on maata. Kun kylminä öinä alkaa varpaitani nipistellä, pistän minä ne siskon kainalon alitse äidin poveen. Vähän aikaa kihelmöi, mutta, sitten on niin suloisen mukavaa, että tekisi mieli nuolaista. Kun en viitsi vetää pois käpäliäni, niin nuolaisen siskon turkkia.

Oli tammikuun yö. Kuu paistoi melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko kesällä; no, ei sentään tarvinnut silmiään siristellä. Äiti ja pienemmät nukkua hossasivat... Thuu... thuu — kuului siskon ja veikon hengitys, mutta äiti vetäisi aina pitkään: thuu ja thuuuu!

Mitähän jos lähtisi kuutamolle, ajattelin minä, mutta en kumminkaan vielä lähtenyt. Meiltä ei ole niin vain lähdettävä, niinkuin ei ole teiltäkään. Äitimammalla on selän takana aina jotakin varattuna, no, niinpä taitaa olla sinunkin mammallasi.

Mutta kun minun teki mieleni kuutamoon, niin mihinkäs minä siitä halustani pääsin. Vedin hiljalleen käpäläni siskon alta. — "Tjhuu" — sanoi sisko. — "Tjuu, tjuu" — vastasin minä — mutta äiti sanoi vain kerran, että "tjuuuu!". — Silloin minä poika livistin jo että kynnet rapisivat.

Ulkona oli kirkasta kuin päivällä, minähän taisin sen jo kerran sanoa, mutta mitenkäpä sitä muutenkaan sanoo, kun kerran oli niin kirkasta. Kuu paistoi kuin aurinko, taisin minä senkin jo sanoa, mutta minkäs sille mahtaa, kun se paistoi niin. Lumi narisi töppösissä ja oli niin olemattoman hauskaa. Minä hyppäsin kahdelle jalalle ja, hihkaisin: hei, hei! Kuu vastasi: hei, hei! Kukapas se muu olisi ollut!

Hihkaisin vielä kerran ja heilautin käpäliäni. Voi hirmuista, millaiset minun etukäpäläni olivat, hangella näkyivät, ei äidin olisi ollut mitään sen rinnalla eikä isänkään. — Tulkoon nyt vaikka sata kettua ja sutta, ajattelin minä ja hihkaisin vielä kolmannen kerran.

Siinä oli katajapensas. Sylkäisin kouriini ja nykäisin sen maasta, että juuret roiskahtivat. Sitten kävelin taas kahdella jalalla ja pidin sitä katajarääsyä olallani. Muutenkin olin minä hyvin mahtavaa poikaa. Jos olisit tullut vastaan, niin varmasti olisit pötkinyt käpälämäkeen.

Kävelin ja viheltelin. Roiskasin toisinaan katajallani jotakin muuta katajaa, että kuura pöllysi ja neulaset rapisivat. Raapaisin toisinaan jalallanikin kuusenjuurta niinkuin olen nähnyt ylpeän metsokukon tekevän.

Metsässä jokin risahti. Heitin takamuksilleni istumaan, nostin katajan suojakseni ja kuuntelin. Taas risahti lähempänä kuin äsken. Pidätin henkeäni ja odottelin. Pupujussi, mollisilmä, sieltä tulla rapsutteli. Ihan tuli kohti. Voi, miten minua nauratti, sain toki pidätettyä, ettei tullut ääneen. Ajattelin säikäyttää jussin oikein pahanpäiväisesti, mutta ennenkuin se ehti luokseni, risahti ylempänä metsässä taas.

Arvaapas, kuka sieltä nyt tuli? Kukas muu kuin se vanha veijari Kettu-Repolainen. Pupu meni ohitse niin läheltä, että turkki turkkia sipoi. Teki mieleni näpätä rääsy tassuihini, mutta tuli sääliksi poloista, kun ei se edes Repolaisesta vielä mitään tiennyt. — Odotapas, vanha hunsvotti! — ajattelin ja varasin katajan tukevasti kämmeniini. Repolainen hiipi Pupun jälkiä pitkin. Kun se oli juuri rinnalleni pääsemässä, niin silloin minä räväytin vasten kuonoa. Repolainen rääkäisi ja poukahti pallona ilmaan, mutta kun pääsi taas jaloilleen, niin kyllä hanki maittoi. Maittoi se Puputillekin, kun näki, mistä siinä oli kysymys.

Ja maittoi se minullekin, kun oli niin hauskaa. Heitin ainakin puoli tusinaa kuperkeikkaa ja tassuttelin kotipesälle. Äitimamma ja sisko ja pikku veli nukkuivat niinkuin lähtiessänikin. Sisko huokui: thuu, thuu. Minä pistin tassuni siskon kainaloon ja vastasin: tjuu, tjuu!

2.

Minä luulin, ettei muori olisi huomannutkaan yöllistä retkeäni, mutta ei sitä niin vain pimitetä meidän muoria. Aamulla oli kova paikka edessä.

— Missä olet yöllä hoopoillut — tiukkasi hän ja nipisti korvasta.

— Enhän minä... enhän minä missään — yritin puolustella.

— Vai et — näytäpäs takatassujasi!

Näytettävä oli, ei siinä mikään auttanut. Ja kyllä sinä sen arvaat, mitä sitten seurasi. Käveltiin nurkan taakse; käveltävä oli, kun muorin hyppyset olivat korvalehdessäni kiinni. Ja se onneton katajakeppi oli unohtunut rappujen eteen.

Kun palattiin tupaan, kysyi sisko, että tekikö kipeää. Turkanen, kun pisti vihakseni. Olisipas ollut Repolainen edes, mutta kun oli pahainen tyttörääsy. Makailin kyljelläni ja hieroskelin pakaroitani. Niinpähän meni lopulta sekin päivä, Tuumiskelin, etten ikinä enää lähde metsään, vaan makaan koko talven ja vielä kesänkin. Syököön Repolainen Puputin, mitä se minulle paistaa.

Mutta yöllä tuli taas niin kaunis kuutamo. — Olisipas siellä mukava narskutella — ajattelin.

— Tjuuu — huokasi muori. Silloin minä livistin.

Oli satanut vähän vitilunta. — Jokos tulit — nilkautti kuu kuusen takaa. — Jo, irvistin vastaan.

Lumi natisi tassujeni alla. Teki mieleni riipaista taas kataja, mutta kun muistin, mihin muori sitä käytteli, en riipaissut kiusallakaan. Ajattelin, että jos tapaan Repolaisen, niin käyn korvalehteen kiinni ja taluttelen äijäpahaista jonkin matkaa ja kysäisen, että tekeekö mukavaa.

En tavannut Repolaista enkä ketään muitakaan. Kävellä ketkottelin alamäkeen. Kahmasin lunta suuhuni ja välillä viheltelin.

Jouduin Tossavaisen äijän niittylämpäreelle. Sen halki kulkee puro ja purossa on äijän vesiavanto. Äijä vetelee sieltä talvisin veden, kun ei ole viitsinyt hakea kaivonpaikkaa ja kun ei sillä talvisin ole muutakaan työtä; kunta antaa jauhot ja muija leipoo leivän.

Äijän avanto oli jäätynyt monta kertaa ja lopulta siitä oli tullut kuin mikäkin kirnu tai pumppu. Jäätuura oli hangessa. Otin sen ja naputtelin avannon auki. Mutta kun tuura oli raskas ja hyppyseni vähän konttaiset, putosi tuura puroon, kerran mulahti vaan. Heitin vatsalleni ja aloin haroa, vettä, mutta eihän siellä mitään tuntunut, vesi vain juosta pulputteli. Laskin etutassujeni varassa vielä alemma ja lipsin vettä kielelläni.

Mutta voi hirmuinen paikka! Jäänreunan alta näkyi silmä. Ei se ollut kovin suuri, mutta pyöreä se oli ja äkäisen näköinen. Kohosin hiljaa ryntäilleni ja katselin tarkkana. Hauki! Hauki se oli! Ja ainakin sylen mittainen! Se oli huomannut kieleni lipsuvan vedessä ja mielitteli siitä aamiaispalaa.

— Vai niin, putkulakuono — ajattelin minä. — Koetetaanpas, kumpi tässä paistaa ja maistaa. Istuin avannon reunalle ja aloin mietiskellä. Minä olen tavallisen viisas poika, niinkuin sen olet jo hoksannutkin, jos olet hoksannut.

Selvä tuli. Painuin uudelleen etutassujeni varaan ja aloin lipsiä punaisella kielelläni. Silloin se peto hyökkäsi. Samassa naksasin leukani yhteen. Väisti. Millä ilveellä se niin sukkelasti väisti? Nousin ylemmä ja katselin, pallisilmä painui vähän alemma ja myös katseli.

Painuin taas hiljaa vesirajaan ja lipsuttelin. Kovin makoiselta varmaan näyttikin punainen kieleni, ei ihme, vaikka mollisilmälle tulikin vesi Suuhun. Se näppäsi ja ininä nappasin. Hukkaan meni taas kummaltakin.

Niin me pelasimme monta kertaa. Jos olisin ensimmäisellä kerralla ollut yhtä viisas kuin viimeisellä, niin noussut olisi, varmasti olisi, mutta kun se pallisilmä viisastui siinä missä minäkin.

Jos sinä luulet, että minä väsyin ja jätin, niin erehdyt suuresti. Enhän minä nyt yhdelle hauelle peräksi anna, olen minä semmoinen Nalle ja sitäpaitsi minun teki mieleni tuoretta kalaa.

Nousin ylös ja juoksentelin vähän aikaa niityllä. Paleli hyppysiänikin, mutta löin yhteen edestä ja takaa ja hieroin väliin lumellakin.

Silloin se välähti, tuunasi kuin ampiainen poutapilvestä. — Vieläpä tuolle makoista kieltään tarjottelemaan, mokomalle putkulakuonolle! Hieroin näppiäni hankeen. Niiden päässä on sellainen pieni karvaton läiskä niin kuin sinun kissallasi, punaisempi vain, sillä minä teenkin jotain... Sinun kissalaiskurisi sitävastoin makailee pankolla niin pitkät kuin päivät. Niin, minä hieroin sitä punaista paikkaa, että kipeää teki. Sitten suljautin avantokuoppaan taas ja aloin uitella näppiäni vedessä. Putkulakuonoa ei näkynyt eikä kuulunut. Heiluttelin ja heiluttelin.

Ei jääkylmässä vedessä heilutteleminen mitään herkkua ole. Ellet usko, niin koeta. Uittelin kumminkin vielä, kun teki mieleni sitä petoa. Lopulta näkyi silmä ja kuono. Tärppäsi.

Samassa minä näppäsin. Minulla ei ole niin pitkät kynnet kuin sinulla ja sinun kissallasi. Meillä pidetään lapsien ruokkoamisesta aina jotain huoltakin. Mutta kiinni niillä sentään pysyy minunkin kynsilläni, kun kerran pääsee nappaamaan.

Peto puisteli ja vengotteli. Ja Tossavaisen äijän avanto oli kuin kirnun suu. En saanut päätä aukkoon millään.

Kun parhaimmillani siinä ähkin ja teutaroin, tarttui joku takatassuihini ja heitti minut hangelle että roiskahti. Peto nousi mukana, mihinkäpäs kynsistäni pääsi. Katsoin taakseni. Tossavaisen äijä siinä pällisteli saavineen ja kelkkoineen.

— Sinäkös, ryökäle, minun avantoani sotkemassa!

— Joo joo — sanoin minä.

— Missä minun tuurani — äijä kahmi hankea.

— Purossa, kaivele sieltä. — Näppäsin äijää hauenhännällä pöksyille ja painelin metsään.

Päivä jo sarasteli, kun pääsin pesälle. Muori touhuili jo lakaisuhommissa.

— Jokos taas karkasit — alkoi motkotella.

— Jo — myöntelin minä.

— Tuo nyt heti keppi tullessasi.

— Tässä on — sanoin ja lötkäytin hauen lattialle. Olisitpa nähnyt muorin naaman:

3.

Nalle, nouse ylös ja mene hakemaan luuta varpuja!

Nukutti niin hirveästi ja oli kaiketi vielä kovin aikainenkin. Painuin siskon turkkivilloihin ja huokailin niinkuin en olisi mitään kuullut.

— Etkö sinä kuullut? — äitimuori käännähti.

— Tjuu, tjuu — myöntelin minä ja oikaisin koipiani. En olisi viitsinyt nousta millään. Ehkäpä se sen vielä unohtaa — ajattelin.

Johan unohti! Äitimuori ei unohda, mitään. Muutaman huokauksen perästä tunsin kourauksen niskavilloissani ja heti sen jälkeen löysin itseni kankuillani pihailjanteelta. Housut tulivat perässä, että henkselit rapisivat.

On siinä muoria, kun ei anna yölläkään nukkua!

— Onko nyt enää mikään yö — nauroi aurinko mäen takaa ja katsoi niin kirkkaasti, että silmiä täytyi siristää.

Nousin ja nappasin housut jalkaani.

Kyllä oli heleätä ja kirkasta. Hanki rauskui tassujen alla ja kiilsi ja välkehti tuhansissa ja miljoonissakin kiteissä ja tähdissä; enempikin niitä varmaan oli, mutta kun en minä tiedä sen suurempia lukuja.

Päätin heittää pari kuperkeikkaa. Tuli kymmenkunta. Olisin tainnut pyöriä sitä menoa mäen alle, mutta menin pallona suureen katajaan ja he heivautti yhden kiepauksen taaksepäin. Jäin tassuilleni seisomaan. Astuin pari askelta ja halasin sitä katajaa.

— Niitä on semmoisiakin unikekoja, jotka nukkuvat tällaisenakin aamuna — ajattelin ja kippasin mäelle, että kipenet rapisivat.

Luutavarpuja olisi löytynyt siitä läheltäkin, mutta löytyi kaiketi niitä etäämpääkin, ainakin voi etsiä.

Joka puolella helisi ja hulisi. Puron holina kuului alhaalta, teeren polina ylhäältä ja variskin, vanha resujaakko, yritti mukaan: vaa! vaa! vaa!

— Kun kehtaatkin tämmöisenä aamuna! — huusin minä — mutta siitäkös se välitti. Heitin kuusenkävyllä perään ja sanoin, että ruuvaa nyt vaikka tuokin aluksi väljään kurkkuusi. — Jaa, jaa — vastaili Jaakko, eikä ollut tietääkseenkään. En minäkään ollut.

Syvemmältä metsästä kuului suhina ja meteli. Hiiviskelin hiljalleen sinnepäin ja jouduin komean männikön laitaan.

Mutta komeita poikia siinä oli mäntyjen allakin, kaksi metsokukkoa silmät killillään ja joka sulka ja höyhen eri puolille törröllään. Ja heltat punoittivat, että veren olisi luullut tippuvan.

— Tshuuuu! — laski toinen kuin vesiraanasta ja kaapaisi tassullaan, että kivensirut varpailleni rapisivat.

— Tshuuuu! — vetäisi toinen vielä pitempään ja silmä oli niin pullollaan, että kalikalla olisi irti napannut.

Sitten ne kävivät toistensa kimppuun. Ai, ai, mikä pölinä siinä kävi. Hiiviskelin hiljalleen yhä lähemmä. Oksakin kerran tassuni alla katketa rapsahti, mutta kumpikaan vaari ei kuullut eikä nähnyt. Olin jo ihan käden ulottuvilla. Ilmassa kiitelevät höyhenet tippuilivat päälleni. Astuin vielä askelen. Kumpikin suhisti kerran ja sitten se vasta nutina alkoi. Toinen hyppäsi kerran minunkin varpailleni ja raapaisi takakynnellään; sillä oli kantapäässäkin kynsi, hyväkkäällä. Kirveli vähän ja pisti vihakseni. — Odottakaapas, vaarit! — ajattelin ja pidin varani. Kun tanssivat toisen kerran lähelle varpaitani, nappasin äijät kainalooni, toisen toiseen ja toisen toiseen. Sitten istuin kivelle.

— Mitäs nyt tuumaatte, häh? — kysäisin minä ja katsoin kumpaakin silmiin.

Mitäpäs äijät muuta kuin killistelivät ja haukkoivat tyhjää ilmaa.

— Antakaapas nyt nenua toisillenne! Noin ja vielä noinkin! — Napautin nokkia vastakkain. — Ja nyt sujukaa kumpikin kutamillenne! Kehtaattekin, kevätaamuna, vanhat miehet!

Laskin molemmat mättäälle. Mutta kyllä niille maailma maittoi. Ei kumpaakaan haluttanut suhina eikä sähinä, taivaalle nykäisivät niin pian kuin lentimilleen kerkisivät.

Oli minulla tavallisen mukava olo. Tarkastelin tappelupaikkaa ja keräilin isoimpia sulkahöyheniä.

— Sinä olet pulska poika, kot, kot! — kuului viereiseltä männynoksalta.

Metsorouva makaili siinä pitkänä ja rehevänä. En ollenkaan ollut huomannut.

— Niin se sanoo välistä meidänkin muori — sanoin, kun en muutakaan siinä osannut.

— Voisit sinä jäädä meille vaikka isännäksi, kot, kot. Meillä on semmoinen tapa, että se, joka viimeiseksi jää, niin se saakin jäädä — alkoi rouva viserrellä ja räpytteli silmiään niin kauniisti. Kaunis sillä oli mekkokin, harmaan ja punaisen ja ruskean kirjava. Taisi näyttää vielä kauniimmalta kuin olikaan siinä ruskean männynkyljen ja aamuauringon punaisessa helossa.

Minä katsoin housujani, joiden polvissa oli paikat, ja takapuolissa oli vielä suuremmat paikat ja henkselin toinen raksikin oli poikki.

Enhän minä millään tuommoisen rouvan isännäksi — ajattelin minä ja peräännyin takaperin muutaman askelen.

— Tuota... tuota, kyllähän minä, kyllähän minä muuten, mutta kun lupasin muorille luutavarpuja. Puhutaan tästä toisen kerran.

Pyörähdin ympäri ja hävisin kuusikkoon. En tiedä, mitä hän ajatteli ja mitä jälkeenpäin kotkotteli ja motkotteli. Mutta ymmärräthän sinäkin tämän. Mitenkäs minä semmoisen rouvan taloon. Ja mitä siitä äitimuorikin olisi sanonut.

4.

Te kaksijalkaiset Nallet ja Kallet olette ehtineet rähvästellä vaikka mitä ja minkälaista, mutta minä en ole ehtinyt edes pahaa tekemään, vaikka äitimuori joskus kiukkupäissään sanoo, etten minä muuta ehdikään tehdä kuin pahaa. Kyllä minä muutakin ehdin ja osaan, mutta meidän muorin kanssa ei parane ruveta näistä asioista kiistelemään silloin, kun hän on sillä tuulella. — Joo, joo, niiskuttelen minä vain ja venyttelen lahkeitani; alkavat käydä jo niin lyhkäisiksi.

Oli eri kuuma kesä meilläkin täällä korvessa. Muoriin se enimmän koski, hänellä kun on niin pitkävillaiset turkit ja ihrainen nahkapuoli. Kun oli oikein kuumia päiviä, ei muori viitsinyt kärpästä nenältään hälväistä. Enkä minäkään viitsinyt käpsiä muorin nenältä. Ajattelin, että syö pois, kun olet nälkäinen. Onpa siinä kerraksi kärpäselle syömistä. Mutta eipäs tullut monta kertaa minun, nokalleni; annoin pari kertaa sellaiset lähdöt, ettei vähään aikaan lentimiään tarvinnut.

Meidän könsän lähimpänä naapurina on suuri vihalaispesä. Oikeastaan se on hävytöntä, että niin pienillä elukoilla on niin iso ja juhlallinen pesä. Niin kaiketi se oli muorinkin mielestä, koska hän usein tallusteli naapurien hommia katselemaan. — Jotakin merkillistä puuhaa sillä siellä on, ajattelin minä, ja hiivin kerran muorin perässä. Arvaattekos, mitä hän siellä teki? Mistäpäs te semmoisia arvaisitte. Hän asettui hajasäärin pesän yli, kaivoi etutassunsa pesään ja jäi odottelemaan. — Mitähän se sieltä onkii? — ajattelin ja minä katselin silmää räväyttämättä.

Kun hän tarpeeksi kauan oli odotellut, alkoi hän vetää kuin hyvin raskasta ämpäriä. Mitähän sieltä nousee? — ajattelin minä ja nousin varpailleni. — Mitä sieltä nousi? Ei yhtään mitään, ei ainakaan näkynyt mitään. Mutta muori alkoi nuoleskella sitä onkitassuaan ensin kämmenpuolelta, sitten selkäpuolelta ja sitten vielä kämmensyrjistäkin.

Silloin minulle selveni. Teki mieleni hihkaista, mutta en uskaltanut, käännyin mökille, astelin ja ajattelin, että antaapas päivän kulua, osataan sitä täälläkin, osataanpas hyvinkin kämmentä nuoleskella.

Mutta en minä vain niin osannut niinkuin muori osasi. Jo seuraavana aamuna kapasin koettelemaan. Ensiksi takatassuni eivät mitenkään ulottuneet pesän toiselta reunalta toiselle. Minkäs minä sille mahdoin, kun haarukkani on niin lyhyt, ja sillekään, että muori kuroi housun paikan ihan pahimpaan paikkaan. Ja sitten, kun ne vihalaiset nipistelivät varpaitten rakosista niin hävyttömästi. Täytyi nuolaista takatassua useammin kuin etumaista. Enkä minä saanut niitä tarttumaan edes kieleeni; kaikkiin muihin paikkoihin tarttui, huuliin, nenään ja leukapieleen.

Silloin minä suutuin, pöläytin katon parilla iskulla kankaalle ja hyppäsin kannolle mietiskelemään.

Eikä siinä mitään konstia ollutkaan, kun järkevästi ajatteli. Muorille siinä kylläkin olisi ollut konstia tarpeeksi.

Kiipesin pesän äärellä kasvavaan kuuseen, tartuin takimmaisilla tassuillani alimmaiseen oksaan ja heittäydyin roikkumaan. Sen arvaatte, miten niiden pisti vihaksi. Ne sylkivät ja sähisivät ja tekivät vaikka mitä. Minä vain irvistelin ja näytin vihalaisille punaista kieltäni. Mutta, sitten, kun kaivoin etutassuni pesään, kävi siihen äijää eri käskystä. Annoin karttua kyllikseen, väliin nuolaisin niitä, jotka pyrkivät silmille nousemaan.

Ja sitten vedin tassuni ylös ja nuolaisin ja nielaisin pitkään, niinkuin muorinkin näin tekevän. Kirpeän suolaisia olivat kuin katajanmarjat, mutta vielä kirpeämmältä tuntui, jos se eläväinen pääsi puraisemaan suupielen karvatonta nahkaa.

Aioin juuri nuolaista alimmaista kämmensyrjääni, kun ylhäällä risahti. Ja sitten räsähti. Ja sitten minä putosin kuono edellä siihen vihalaiskirnuun.

Se oli eri mätkäys, enkä minä sieltä poiskaan, heti päässyt, en millään. Potkinpa pyristelin ja sätkyttelin, mutta painuin yhä alemmaksi. Ja vihalaiset hyväkkäät purivat ja sylkivät silmään ja nenään ja tunkivatpa vielä molempiin sieraimiinkin, niinkuin muualla ei enää olisi tilaa olut.

Kyllä minun pisti vihakseni. Ja kun minä siitä lopulta takatassuilleni selvisin, otin minä sen katkenneen kuusenoksan ja annoin ympäri korvia niin pesälle kuin sen asukkaillekin. Tarpeekseni minä sain vihalaishillosta. Ennen pureskelen vaikka raakoja katajanmarjoja.

Mutta, muori on niin kovin perso tällaisille herkuille. Koko kesän se vainteli, että voi, voi, kun isävaija vielä eläisi! Hän se kantoi pesälle sammakot ja hunajat ja jos vaikka mitkä herkut!

— Kyllä kai sitä minäkin... sanoin minä ja nostin housujani.

— Sinäkin! — Muorin ääni oli niin kärkevä kuin vihalaisen sylki. — Vai sinäkin! Mehiläispesää eivät kaikki nallikat löydä. Eikä niitä enää metsäpesiä olekaan. Tuolla jossakin Järvikylän koululla kuuluu olevan joitakin ihmisten tekemiä.

— Oikeinko ihmisten tekemiä? — ihmettelin minä. — Olisi kivaa lähteä kopistelemaan niitä.

— Koetapas lähteä!

Koetanpa kyllä, kun tässä yöt pimenevät, ajattelin, mutta en sanonut enää ääneen. En sanonut, mutta siskoa nipistin sääreen. Rääkäisi tietysti, niinkuin sen tapa aina on, ja minä sain taas syyttä suotta tuhattulimmaiset sapiskat.

— Aina pienempänsä kimpussa — posmitteli muori.

— Niinhän tekin, vihalaisten... Olisi ollut parasta pitää suunsa kiinni.

Mutta Järvikylän koululta minä menin hunajaa hakemaan eräänä elokuisena yönä. Ja se oli jännä matka.

5.

Ho, hoi! Hei, jaa! Haukottaa, etteivät leukaperät tahdo riittää. Nukuttaakin. Mutta kyllä minä kumminkin nyt nousen ylös.

Olin päättänyt, etten nousisi enää milloinkaan. Ei pitäisi mitään päättää eikä uhkailla. Eturätingit eivät pidä paikkaansa.

Minä olin vieläkin vihainen. Minä olin niin vihainen! Mehiläisille ja koirille ja jäniksille ja autoille ja muorillekin! Miksi hänkään ei selitä eikä kerro! Miksi päästää pienen pojan joka paikkaan!

Niin se oli! Niinkuin sanoin, niin päätin minä mörskään päästyäni, etten nouse enää ylös. En nouse, vaikka maa palaisi ja järvi kiehuisi. Kuolen pois. Häviän koko pahasta maailmasta. Niin minä päätin.

Mutta muori nousi, paasasi ja pärmänttäsi:

— Koko ikänsäkö se nyt makaa! Johan tuolle kaikki harakatkin nauravat!

— Naurakoot vain, eipähän noilla muutakaan työtä, ajattelin minä.

— Markus-setä kuului radiossakin ilmoittaneen, että kaikki Suomen karhut ovat sukupuuttoon kuolleet! posmitti muori edelleen.

— Ilmoittakoon vain! Olipahan siinäkin jokin uutisentapainen, tuhahdin minä, mutta hyppäsin lattialle että henkselinraksit sinkoilivat.

— Tuolla lailla tentuu ja hyppii! Ja nappinsa ja henkselinsä repii. Tule koreasti tänne nyt, että mä neulon!

Muori otti neulaa ja lankaa. Mikäpäs siinä auttoi, mennähän minun täytyi.

— Ja nyt koreasti kerrot, missä olit ja mitä teit silloin yöllä!

— Milloin yöllä? pöljäytin minä niinkuin en olisi muistanutkaan. Muori tempasi housunkauluksesta viereensä.

— Älä rupea vekoilemaan! Hän vilkaisi ovensuunnurkkaan, jossa oli varsiluuta. — Kyllä sinä sen hyvin tiedät, mitä yötä minä tarkoitan.

— Mitäs niistä syksyisistä nyt enää, näin talvella,

— Ei mitään mitäs! Anna kuulua vaan!

Muori oli saanut pitkän lankasäikeen neulansilmään ja alkoi neuloa eturaksia. Minä aloin kertoa, sillä ellen olisi kertonut, niin muori olisi ropittanut, eikä se niin kovinkaan mukavaa olisi ollut kuunnella. Ja sitäpaitsi olisi hän voinut innostua pyörähtämään välillä vaikka nurkassakin. Aloin selvitellä parhaimpani mukaan.

— Minä lähdin hakemaan hunajaa, kun siitä niin monesti olette motkottanut.

— Ei hunajaa yöllä haeta, ei isäsikään koskaan hakenut, keskeytti muori.

— Mitenkäs sinne päivällä teille ja avokyliin?

— Kiltit karhunpojat pysyvät metsässä päivänsä ja pesässä yönsä, enkö ole sitä sinulle niin monta kertaa sanonut? Niinpä sitten käy niinkuin sinullekin kävi.

— Mitenkä minulle sitten kävi? tiedustin minä.

— Siitä sinä kerrot ja paikalla! Muori tempasi taas ja ääni kiristyi. Minä aloin kertoa ennenkuin enemmän kiristyi.

— Ensin minä menin toisentalvista tukkitietä niitylle, kyllähän te sen tiedätte.

— Tiedän, tiedän, anna mennä vain!

— Sitten menin äijän lanttumaan poikki, tempasin yhden junkinkin, kuoraisin pään, pidin naatista kiinni ja haukkasin mennessäni.

— Siinä jo heti hyvät merkit!

— Niin (myönsin minä, en ollut huomaavinani, mitä muori tarkoitti), haukkasin junkkia ja hyvää se olikin. Sitten minä tulin sille hiekkaiselle tielle, jossa päivällä kulkee hevosia ja kärryjä ja niitä hevosettomia kärryjä. Ei kulkenut silloin ketään, ei hiirtäkään. Hiekka vain rapisi kyntysteni alla. Oli kovin pimeäkin. Metsässä ei olisi osannutkaan kulkea. Tiellä osasi, kun hiekka rapisi.

— Ei ole karhunpojan terveellistä mennä rapistelemaan hiekkateille! keskeytti muori ja pisti neulalla niin honskasti, että täytyi vetää vatsanahkaa alemmaksi; muutenkin se oli lähellä selkärankaa.

— Ei ole, varpaisiin alkaa koskea, jatkoin minä. — Hipsuttelin, Tipsuttelin eteenpäin ja haukkasin junkkia. Lopulta haukkasin jo naattiakin. Sylkäisin vihreät purut suustani ja heitin loput varret mäkeen. Sitten pistin kädet housuntaskuihin ja menin vain eteenpäin ja viheltelin.

— Viheltelit!

— Niin, kun oli niin kovin hiljaista. Tie nousi ja laski, mäkeen ja mäen alle. Ja sitten taas mäkeen ja taas sen alle. Notkoissa oli sumua. Kun pidin kieltä jonkin aikaa ulkona suusta, niin märäksi kävi. Märkähän se on muutenkin, mutta oikein vesimäräksi.

— Olet sinä tavallinen vempele, muori naurahti.

Sitä minä olin kaivellutkin. En vetänyt muoria enää sen useampaan mäkeen eikä mäen alle.

— Sitten minä tulin kylään. Siellä oli viisi taloa, taisi niitä olla kuusikin.

— Mistä sinä ne...

— Mistäkö näin? Näinhän minä, kun niistä vilkkui tulia. Enkä minä koskaan niin säkki päässä kulje; minä silmittelen vähän ympärilleni, pimeälläkin.

— No, no, anna mennä vain! Muori käänsi minut ympäri ja alkoi neuloa takaraksia.

— Kylän toisessa laidassa oli suuri talo, jossa oli monta akkunaa.

— Koulu, totesi muori.

— Koulu kaiketi se oli, koska siellä oli kaksi äkäistä koiraakin. Aioin mennä ohi ihan hiljaa, mutta portin kohdalla tuli pieni yskä.

— Kyllä minä sinun yskäsi tunnen, keskeytti muori taas.

— Niin, varmasti tuli! Eikä sille mitään mahda, kun kerran tulee. Ja ne koulun kipparahäntäiset pystykorvat painuivat tielle kahtena keränä kuin mitkä pörriäiset. Eihän niiden edellä mihinkään olisi kerinnyt. Jäin portille odottelemaan. Rakit tulivat kumpaakin raidetta, miten lienevät niin yhtä kovaa päässeetkin. Asetuin takatassuilleni keskelle tietä ja pidin varani.

— Sinä olet sitten vasta...

— Enhän minä vielä, keskeytin ja jatkoin, ennenkuin hän ehti jatkamaan. — Äijät tulivat äristen kohdalleni. Näppäsin kumpaakin niskasta. Niillä oli niin mukavat raksitkin kaulassa, niinkuin minua varten laitettuina. Kiskaisin äijien tassut irti maasta ja aloin kävellä, niinkuin te kävelette kahden ämpärin kanssa.

Muori alkoi nauraa hekottaa. Se onkin eri muori, kun se nauraa. Keikistin keskiruumiini eteenpäin, ettei vain neula olisi sattunut. Tuntui kyllä muuten mukavalta. Kelpasi taas jatkaa.

— Niin minä niitä kannoin ja riiputtelin pitkän matkaa hiekkatiellä. Milloin yrittivät vikistä, niin laitoin vaihtamaan nenua. Muutaman kerran pyyhkäisin kummankin naamalla vasten poskeani ja kysäisin, että eikös ole hauskaa, kun setä partaa.

Se oli muorin mielestä jo vähän liikaa,

— Ei koirallekaan tuommoista koiruutta pitäisi tehdä. Siitä tulee rangaistus aikanaan, neuvoskeli hän ja neuloskeli jo lyhyemmällä säikeellä.

— Tulee niin, tuli se minullekin, myöntelin minä. — Enkä minä niitä niin kovin pitkälle riiputtanut, mokomia rääsyjä. Vaihdatin vielä kerran nenua, oikein painoinkin vähän aikaa ja sanoin sitten että terve! Hujautin toisen ojan ja aidan taakse ja toisen sitten samaan menoon toisen aidan ja ojan taakse. Oli niin mukavasti siinä kahden puolen. Luulettekos, että tulivat enää räkyttämään? Kyllä niille maailma maittoi! Toinen juoksi toista puolta, toinen toista puolta ja portille päästyään painoivat mäkeä ylös kuin tuli hännässä olisi ollut.

— Valehtelet! Mistä näit, kun oli pimeä yö? hoksasi muori.

— Eipäs ollut, kun kuu paistoi!

— Mutta äskenhän sanoit, että oli säkkipimeä.

— Niin oli! Mutta kuu oli noussut katsomaan setää ja sedän poikia! Katselee se välistä huonompiakin asioita.

Sitten minä lähdin hiljalleen niiden perässä. Ei, mutta kyllä minun nyt täytyy käväistä ulkona, keskeytin minä.

— No, kerkeät myöhemmin, tyynnytteli muori.

— Enkä kerkiä! Ja sitten taas pauhaatte, jos...

— No, mene sitten! Muori teki solmun ja puraisi säikeen poikki.

— Ei tarvitse panna nappiin, sanoin minä ja lähdin kädet taskussa.

6.

Vesi lirisi ojassa. Sorsa rankahteli jossain kauempana kaislikossa. Kuu paistoi kuin ihralla rasvattu aurinko.

Koulu kumotti koivikossa mäellä. Penikat olivat hävinneet ja piiloittuneet jonnekin nurkkiin.

— Ähä, turrikat! — ajattelin minä. — Lähtekää vielä räyskimään kulkijoille! —

Se oli veikeä portti. Siinä ei ollut pantaa eikä siinä ollut hakaa. Olisin kiivennyt jo aidasta yli, jos siinä olisi ollut rehellinen aita. Olin minä nähnyt jo ennenkin semmoista "aitaa", rautalankaa ja naskalin teriä. Minulla ei ollut vähääkään halua revityttää ainoita henkselihousujani ja ruusauttaa naamaani, joka minun mielestäni on ilmankin ihan tarpeeksi korea.

Röykyttelin ja nostelin hiljalleen. Ajattelin jo, että voisipa tuosta ehkä ylikin sätkäyttää, kun ottaisi vauhtia. Mutta silloin jotain helähti kourissani ja portti rävähti auki. Pujahdin sisään. Portti painui räsähtäen kiinni. Koetin helistää. Se oli kiinni eikä auennut enää. Koulu seisoi mäellä kuin vuori. Koivujen varjot olivat hirveän pitkiä. Ei kuulunut enää edes veden lirinää. Ja tietysti ne piskit, senkin pikinokat, kurkkailivat joissakin koloissa. Jos suoraan sanon, niin minua vähän peloitti.

Mutta minä olin lähtenyt hakemaan hunajaa! Arka poika ei ikipäivinä syö hunajaa! Pistin nyrkit taskuun ja lähdin talsimaan mäkeä noin vain kuin muina miehinä.

Ei kuulunut mitään, ei hiiren hiiskaustakaan, mitäpähän omat kyntyseni vähän hiekassa rapsahtelivat. Eivät nekään paljon rapsahtele, kun minä kuljen siinä mielessä ja tällaisilla asioilla.

Mihin onnettomaan olivat hävinneet nekin pikinokat? Hiivin hiljalleen. Tuli jo mieleeni sellaistakin, että kaikkiin sitä pitää keskellä syksyistä yötä lähteäkin. Toista olisi vedellä unia muorin kupeella lämpimässä mörskässä!

Kuu oli painunut rakennuksen taakse, vai rakennusko oli noussut kuun eteen, jompikumpi.

Se oli hirmuisen pitkä rakennus! Akkunoitakin oli ainakin kahdeksan, vai lieneekö peräti kymmenen! Ja toisella puolella oli tietysti yhtä monta.

Rakennuksen vieressä kasvoi matalia tattaleppiä, joissa roikkui paljon pyöreitä pompuloita. Arvailin, että voisivat olla syötäviä marjoja nuokin, mutta minä olin lähtenyt hakemaan hunajaa ja minulla on yleensä semmoinen tapa, että hoitelen yhden asian aina loppuun. Muori on niin opettanut ja viisannut.

Niiden pompulapuiden keskellä oli neljä pikkuista taloa. Turkanen, miten olivatkin pieniä! Siinä niitä nyt on, sanoi minun selvä järkeni ja sanoi minun kosteapäinen nenänikin jotain. Se ei ole tukossa eikä turise niinkuin teidän nokkanne tavallisesti.

Ne olivat vasta merkillisiä taloja! Niissä ei ollut ovea eikä akkunaa, ei edes kairanreikää! Pieniä eläväisiähän mehiläiset ovat, tiesinhän minä sen, mutta sittenkin. Täytyi kai niiden jostakin reiästä kulkea!

Painuin polvilleni ja tarkastelin alempaa. Permannon puolella ne kai makailivat, koska sieltä päin kuului pientä purinaa. Sieltä sitten löytyi ovikin, pikkulillin mentävä puolen vaaksan mittainen viiva, voi, voi! Ja oikein rappuset ja silta piti olla, hyväkkäillä!

Mutta mitenkäs minä menin sisälle semmoisesta ovesta? Raaputin korvaani ja ajattelin. Tuumasin jo semmoisiakin, että jos ma heitän selkääni koko talon, kylläpä hänelle sitten keinot keksii ja saapahan muorikin hellapuita. Mutta se portti! Ja olisi kai se ollut vähän raskaanpuoleinen kantaakin!

Nousin ja nojailin kattoon. Silloin rävähti ihan itsestään, niinkuin se välistä rävähtää. Katto nousi ja laipiokin mukana!

— Jaha, tämä on semmoinen talo, johon paremmat vieraat päästetäänkin katon kautta! Jassoo! Vai niin! — ajattelin minä mielihyvilläni ja nostin sen katon ja laipion pystyyn kuin padankannen.

Voi, voi! Sieltä sitä vasta osasi nousta makoinen haju! Vedin henkeeni monet kerrat! Siinä olisi nojaillut kyynäsponkasillaan vaikka viikon syömättä!

Mutta minä olin lähtenyt hakemaan hunajaa ja pikinokat luurailivat joissakin koloissa, se oli ihankin varma asia.

— Mitenkähän tuota saisi? — ajattelin minä: — Kouralla, kouralla! Millään ei saa, kahmaistua niin hyvin kuin kouralla! Nousi neliskulmainen raskas laudanpala ja siinä oli hunajaa!

'Pom! Pom! Pom!' alkoi rapista nenänvarteeni. Mehiläisiä! Ja eikös ne hyväkkäät alkaneet ampua päin taulua! Senkin karvapallot! Nenänpäähän ja silmiin! Eihän niillä ollut edes häpyä!

— Antaa rapista — ajattelin minä. — Otanpahan kumminkin vielä toiseen käteeni! Ja otin kanssa vaikka kyllä rapisi. Ja nenänpää oli kuin kärpäspaperi.

Sattuikin niin turkasesta ja aikoi pistellä vihakseni. Lupsautin katon alas ja potkaisin seinään. Koko talo meni nurin.

Akkuna räsähti auki! Penikatkin joutuivat niihin hätiin ja ärhentelivät kintuissani.

— Kyllä nyt oli paras aika lavistaa — ajattelin minä, — Niinkuin olikin. Tuskin olin päässyt niiden pompulapuiden suojaan, kun kuului kaksi kertaa taas: Pom! Pom! Oikein mäki tärähti! Takamuksiin ne olisivat sattuneet, mutta oli hyvä onni, kun sentään eivät sattuneet!

Painelin porttia kohti, hunajalauta kainalossa ja se toinen lauta toisessa kainalossa. Penikat räyskivät ja nipistelivät.

Voi, voi, se portti! Ei siinä ollut aikaa jäädä tuumimaan. Otin hyvän vauhdin ja lasketin yli.

— Viu, viu! — valittivat pennut. Eihän niistä minun kanssani korkeushypyssä kilpasille, enempää kuin teistä muistakaan nalliaisista!

Kuu paistoi taas. Juosta hytkyttelin hiljalleen. Nuolaisin väliin toista ja väliin toista hunajalautaa ja oli niin turkasen lysti olo!

Mutta sitten alkoi kuulua takaa outoa purinaa ja hyrinää. Panin töpinäksi, mutta purina läheni vain. Ja sitten yhtäkkiä tuli niin kirkastakin, niinkuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan. Joku ihmeellinen aurinko se olikin. Kuu oli edessä ja se oli rasvattu.

Vilkaisin häthätää taakseni. Voi onneton paikka! Musta suuri peto paineli perässäni! Kaksi kauheata silmää!

Silloin sitä vasta lähdettiin! Olin suden näköinen enemmän kuin rehellisen karhun. Kaksi jänistä hyppäsi tiepuolesta edelleni ja painelivat että päät pylkki. Vilkaisivat taakseen silloin tällöin, silmät kuin pallot. Ihan sääliksi kävi jussiparkoja!

Eipähän siinä kauan joutanut toisia säälimään. Peto murisi ja läheni! Ja silmätkin kävivät niin pistäviksi, että ihan selkää kirveli.

— Hau! Hau! Viu! Viu — kuului hyrinän keskeltä. — Penikat! Takaa-ajo!

En ehtinyt enempää ajatella, kun kuului taas: Pam! Pam!

Voi hirmuinen niitä, paukauksia! Ja takamuksissa tuntui niinkun herneillä olisi heitelty!

Siinä oli joki ja silta. Jänikset hyppäsivät suoraan jokeen ja minä perässä!

Ei kuulunut enää hyrinää ja mitenkäpä sitä olisi kuulunutkaan, kun painuin umpisukkeluksiin. Olisin kai painunut pohjaan asti, ellen olisi hellittänyt niistä hunajalaudoista.

Sinne painuivat ja jäivät, mutta minä vetäisin neljällä käpälällä minkä kerkisin ja nousin siitä pintaankin vähitellen.

Jussiparat olivat jo aikaisemmin nousseet. Voi, voi, miten olivat surkean näköisiä! Uin kiinni ja nostin niskaani, räsyäijät!

Kymmenkunta hyvää vetoa ja päästiin ruohoon. Räsyjussit hyppäsivät niitylle, ravistivat turkkiaan ja lavistivat metsään. Niinpä tuota tein sitten minäkin.

Harmitti ja vieläkin harmittaa, kun en aikaisemmin hoksannut lavistaa. Mikä olisi ollut nuoleskellessa! Mikä muorillekin kehuskelleissa!

Hypätäpä räsyjussien perästä päätäpahkaa jokeen! Jo pitää viisaankin olla toisinaan hassu!

7.

Pakkanen, paukkuu nurkissa. Ensi kerran oikein tosissaan tänä talvena. Se on jo vähän hännästä perässä, äijä-paha! Tässä ei ole enää oikeastaan muuta kuin vajakykyinen 28-päiväinen helmikuu, jonka senkin päivänpuoleinen silmä vettä vuotaa. Jaa, jaa! Niin se käy, ken aikoinaan ei yritä, niinkin jämerälle äijälle kuin herra pakkaselle.

— Heikki neljännellä, Paavali viijennellä, Kynttel kuuvennella, Matti yheksännellä, Matista neljä Maarjaan, Maarjasta viis Vappuun!

Niin meidän muori laskettaa, Ja tämän erinomaisen allakkamuistionsa mukaan hän sitten järjestelee työn tohinoita, jopa ruoka-aikoja ja antipaloja meidän korsussa.

Ensimmäiset viikot Heikin, Paavalin, Kynttelin ja Matin merkeissä ovat "selekäviikkoja". Tätä ei ole käsitettävä juuri sananmukaisesti. Emme saa "selekäämme" tällöin enempää kuin on oikeus ja kohtuus, ellemme anna siihen erikoista aihetta, Nimitys muorin allakan mukaan merkitsee kokonaisia eli yksipyhäisiä viikkoja. Vuoden alusta lähtien niitä on meillä kokonaista kymmenen kappaletta.

Selkäviikolla meillä syödään vain "reikäleipiä". Minusta ne ovat aika mukavia syötäviä tällaisina pitkinä talviviikkona ja puhdeiltoina. Kun ottaa sellaisen reikäleivän peukalohaarukkaansa, haukkaa ja kiertää, niin leipä pienenee, mutta reikä suurenee, ainakin minusta näyttää siltä. Lopuksi ei peukalohaarukkaan jää sitten muuta kuin se reikä, jota sitäkään ei näy enää missään.

Helmikuun kymmenes päivä on meillä juhlapäivä, meidän muorin nimipäivä. Silloin me aamuvarhaisella hiivimme muorin sängyn viereen. Muori on täydesti nukkuvinaan ja sitten vasta heräävinään, kun me oikein hartaasti vetelemme: Sä kasvoit neito kaunoinen — — Toisinaan nuotti kiipeää niin korkealle, että mitenkään emme pääse sen mukana. Mutta muori pääsee, vähän näppärästi hän nousee ylös ja keittää meille kahvia. Pullan kämpälettä hän taittaa käteemme ja kehoittelee: Ottakaa nyt kaksi sokurinpalaa! Pankaa sekaan ja kastakaa! Ja me pojat kun emme kahta käskyä tarvitse, suoraan sanoen emme tätä yhtäkään. Niin se on! Se on meillä juhlaviikko ja riemunpäivä. Oikeastaan se pitäisi merkitä allakkaan — — kynttel kuudennella, muori seitsemännellä. Mielestäni muori on paljon edellä Mattia, Heikkiä ja Paavalia. Hänet olisi rinnastettava vähintäänkin Vappuun tahi Maariaan.

Selkäviikoilla me teemme kaikenkaltaisia talvitöitä, ajamme halkoja ja heiniä, savea, lantaa, suomutaa, paperipuita ja tukkeja, jos on myyty ja muilta töiltä kerkiämme. Akat kehräävät ja karstaavat, kutovat ja paukuttavat villaa, hamppua ja pellavaa, niin paljon kuin kehtaavat (viitsivät) ja navettatöiltään kerkiävät. Me miehet teemme myös puhdetöitä, kiskomme päreitä, kudomme koppia, veistelemme rekiä, aisoja ja astioita. Milloin emme kierrä reikäleipää, mistä edellä on mainittu. Väliin, kun meitä alkaa laiskottaa (torkuttaa), kiipeämme kissan 'petille' yläsänkyyn. Kissa hyppää köpsähtää viereemme. Ensin se hiipii ja vaihtaa meidän kanssamme viiksipartaa ja nykerönenää. Mikäli meillä sattuu olemaan nuhaa, annamme sille "väliä", vaikka Mirri ei siitä juuri välitä. Kaupat tehtyään Mirri hyppää meidän selkäämme, asettuu ratsastamaan, kannustaa ja kehrää. Se on suloista hyrinää, on se! Huuli lerpallaan, silmät rakosellaan me sitä kuuntelemme, samalla kun katselemme, mitä alamaailmoissa sattuu ja tapahtuu.

Takkavalkea (pystyraasu) roihuaa täydessä loimussa. Se valaisee ja lämmittää tupaa, pöydän luokse, peräpenkille, yläsänkyyn asti. Emma kehrää hienoa pellavaa, valkoista liinaa, Silja repii tappurakuontaloa kuin takkuista partaa. Kumpikin tuolloin tällöin nuolaisee sormiaan.

Mutta muori itse kehrää sukkalankaa villahahtuvista. Hän tarttuu niskaan niitä ja nostaa polvelleen koko joukon. Keveitä ne ovat. Näyttää kuin ne voisivat milloin tahansa lennähtää vaikka takkapiippuun ja tulen matkassa ulos. Mitähän muori siitä sanoisi? Mutta muorin käsi nousee ja laskee, rukin pyörä vauhtivanteena hyrrää. Jos nyöri katkeaisi — — Jos akseli heltiäisi — — jos seinä avautuisi — — jos seinän takaa alkaisi alamaa ja kova raide — — Niin muorin rukinpyörä pyöriä huilottaisi vaikka Amerikkaan asti!

Niin voimallisesti muori kehrää. Emma kehrää ja Silja kehrää. Kehrää Mirrikin, vaikka ei saa lankaa ei villaista, ei pellavaista, ei edes tappuralankaa. Mutta käyrät kynsinaskalinsa se kyllä saa nutun ja villaisen ihokaisen lävitse.

— Älä kopri niin kovaa! Senkin mokoma! Me sanomme ja tartumme etutassuun kiinni. Puristelemme sitä takakäteen, ei liian kovasti. Emme halua, että lankaa saamaton kehrääjämme ja kauppalankomme suuttuisi. Se on eri mukava siellä olemassa ja koprimassa. Mutta kohtuus kaikessa, koprimisessakin.

Manu istuu veistopölkyllä ja vuolee päreitä. Hänen lastunsa ovat yhtä pitkiä, ellei pitempiäkin, kuin koppapäreet. Niiden täytyy kiertyä kippurahäntään, että mahtuisivat lattialle maata. Niitä kiertyy siihen Manun eteen polven korkuinen kasa. Manulla vasta on puukko! Olisipa meiläkin tuollainen puukko! Silä tekisi koppia, nukenrekiä, makkaratikkuja, jos vaikka mitä!

Niin hivelevän vaivattomasti Manu hyvällä puukollaan kippuralastua veistää. Kateeksi meidän käy, vihaksi ihan pistää Manun vuolemisen taito ja työn keveys. Päre toisensa jälkeen häneltä siloreunaiseksi valmistuu, huiskahtaa ilmassa, loiskahtaa kasaan. Pian hän saa niitä tarpeeksi asti ja rupeaa kutomaan koppaa. Se vasta on hupaisaa työtä, jo katsellakin. Kun vain sitä ennen ei uni tulisi. Ei kai se tule, kun pitää silmänsä auki ja tarkasti katselee — — päreen vuolemista — — villan kehräämistä — — tappuran sylkemistä. Ja kuuntelee takkatulen räiskimistä — — Mirrin kehräämistä. — — Älä kopri siellä, senkin! — — — Kohta saavat perunat kiehumaan, sian läskiä suuri kontti kärisee leivinuunissa, — Kyllä siihen kelpaa! perunaa, ai, ai, kastaa! Kun vain ei nukkuisi — — silmät, on pidettävä auki. Mitähän kun pönkittäisi? No, kyllä ne muutenkin — — auki — auki — — —.

— Hei, Nalle, herää! Nouse syömään!

— Ai perunaa ja sianrasvaa!

— Viime kevään suolasärkiä vain. Ne ovat hyviä, itse vakuuttelit.

— Joo, joo, tottakai. Mutta parempia eivät ole kuin sian-lihakastike ja pannurasva, siitä menen vaikka valalle!

— Mitäs sinä nyt äyskit ja kiukuttelet? Kiitä että — — —

Kiitänhän minä, ylistän ja kiitän! Hyvä näinkin, oikein hyvä! Mutta tänä iltana nukkumaan hiljentyessäni minä myös jotakin toivon — — Että unikakkiainen antaisi muorin käristää siankonttia, kantaa pannua pöytään, ottaa puukkoa käteen — — ja sitten herättelisi minut muoria herättämään — — suolasärkikorvikkeelle!

8.

Tiedättekö, mikä on merta? Joku tietää, kaikki ei. Siitä olen patentti. Koska minä itsekään en tietänyt, ennenkuin se minulle selitettiin, se merran olemus ja pohjimmainen tarkoitus, tarkoitan. Mutta miksikä en kertoisi tätä historiallista tapausta alusta alkaen, koska tässä on sopivaa iltapuhdetta.

Olin silloin pikkuinen nallikka, vieläkin vähäisempi kuin nyt. Oli tuhruinen iltapuhde pyryisen talvipäivän jälkeen. Päivällä olin ollut halkometsässä ja kaatanut kuormani. Meidän vaari, irvileuka, sai sen kuulla ja osaaottavaisena tiedusti: Etkö pannut lukua muistiin, kun uudestaan piti räknätä?... Sekös osasi pistää vihaksi, kun rukkaset olivat läpimärät ja joka paikkaa paleli. Tupauuni oli kylmähkö, eikä pystyraasua vielä sytytetty...

Juuri sillä hetkellä ovi narahti ja Hössä-Kaapi astui tupaan. Hössäkö tämä Kaapi? Kaikkia, vielä! Päinvastoin hän oli milteipä liiankin viisas pikkuinen mies: hevosmies, tohtorismies, puhemies, poppamies, jos vaikka mikä mies. Hössä-nimen hän oli saanut senvuoksi, että oli ostanut Hössälä-nimisen torpan ja asettunut siihen asumaan. Ennen häntä Hössälässä oli asunut Ville ja Miina. Tämä Miina se oli ihmisten mielestä ns. hössä ja torpan mukana Kaapi sitten kaupantekijäisinä oli saanut kannettavakseen hänen nimiperintönsä, mistä elinaikanaan ei päässyt eroon niin läpiliipatun viisas mies kuin olikin. Sellainen on kansanääni kaikkivalta muutamilla seuduilla Suomessakin... Mutta merrasta minun piti puhua ja puhunkin vielä.

Niin, H-Kaapi astui tupaan. Mutta luulettekos, että hän jäi ovensuupenkille nuhjottelemaan? Ei hän sitten H-Kaapi olisi ollutkaan.

— Hyvää ehtoota! mainitsi hän.

— Ehtoota, urahti joku hämärän tuvan nurkasta.

— Sytyttäkää, tytöt, raasu! virkistyi äitimuori.

— Niin vainkin, että saan piippuuni tulta! säesti Kaapi. Sitten hän mahdottoman suurissa huopatossuissaan alkoi hiihdellä yhden luota toisen luokse piippunysä hampaissa, tupakkapussi kourassa. Hänellä riitti mukamas hyvinkin tärkeää asiaa, jokaiselle, viimeiseksi myös minulle, pahaisimmalle. Silloin jo pystyvalkea roihusi, valaisi ja lämmitti tupaa.

— Sinä olet nurruisen näköinen! totesi Kaapi ja räpytteli leikkisästi pienillä silmillään.

— Mitäs kun...

En keksinyt sen enempää, eikä Kaapi olisi ehtinyt kuulemaan. Hän hiihteli takasta tulta piippuunsa, jonka vihdoinkin oli saanut käryyttämistä vaille. Saatuaan kessut kypenöimään hän palasi luokseni.

— Sinä olet nurruinen ja kesä-ikäväinen, näenhän minä tuon silmistäsi, hän puheli, enkä minä vieläkään osannut siihen mitään sanoa, koska asia oli, niinkuin hän sanoi.

— Sinulla ei ole puhdetyötä, siitä se johtuu, kivesti hän edelleen ja sitten hän esitti minulle saman kysymyksen, minkä minä juttuni alkajaisiksi teille:

— Tiedätkö sinä, mikä on merta?

Tottakai minä sen tiesin, olin ainakin tietävinäni, mutta kun Kaapi sitten alkoi selittää minulle sitä pyydystä, niin huomasin vasta, miten vähän siitä tosiaan tiesin. Hän puhui ja kehui, veteli väliin savuja nysästään ja, taas kehui. Hän sanoi, että merta oli oikea vireän ja viisaan kalamiehen pyydys. Verkko oli sen rinnalla kallis ja vaivalloinen pyydys. Sitäpaitsi verkolla pyytäminen oli petosta, Eihän kala olisi mennyt verkkoon, jos olisi nähnyt sen. Ei se tarttuisi onkeenkaan, ellei sitä madolla houkuteltaisi. Merta oli kerta kaikkiaan toista. Se teki kalat uteliaiksi. Ne uivat mertaan huvikseen, toistensa kilvassa.

Tähän tapaan Kaapi puheli ja minä olin pian yhtä utelias kuin mertaan uiva kala.

— Niin että rupea, heti kutomaan itsellesi mertoja ensi kevääksi! lopetti Kaapi vihdoin.

Olin kohta valmis, selvä se. Vuoleskelimme kävyn ja kalvosimen sekä pihistimme äitimuorilta sopivan vahvuista lankaa. Hän nurisi vastaan, mutta Kaapi hänet pian taivutteli. Sitten alkoi kutominen, kaksi silmua ja yksi silmä... pyöreä silmä ja vino silmä. Aluksi tuli usein myös juokseva silmä, mutta se purettiin ja tehtiin uudestaan. Niin vähitellen alkoi luistaa kutominen, ei silmä.

Ensin tehtiin luomus eli "suolinkainen". Se pujoteltiin rihmaan. Sitten painettiin naskali pöytään ja kudottiin "laiskan kalvokerta", toinen ja kolmas. Kun Kaapi lähti kotiinsa oli minulla jo vaaksan mitalta liinaa ja uutta tuli kuin häkää. Kaapi kehui ja äitikin ihmetteli. Minun mielikseni he sen tekivät päättelen näin jälkeen päin, koska merran kutominen ei varmaankaan liene juuri sellaista mestarityötä, miksi minä sitä silloin kuvittelin.

Mutta hauskaa työtä se vain oli. En tahtonut malttaa lähteä nukkumaan sinä iltana. Ja seuraavana päivänä, kun jälleen jouduin halkoja uudelleen laskelmaan, lohduttelin itseäni: Pääsenpähän illalla mertaa kutomaan! Pääsenpäs, kiusallakin! En vieläkään tiedä, kenelle siitä kiusa tuli. Minulle itselleni tuli lämmin, sen selvästi muistan.

Niin jatkoin merrankutomistani. Kävin Kaapin luona Hössälässä nielun kaventamista oppimassa. Toisen liinan kudoin jo ilman oppi-isää, kolmannen tehtyäni olisin jo itse kelvannut mertamestariksi, jos vain joku olisi ollut niin utelias (kuin minä ja kalat) ja halunnut käyttää neuvojani hyväkseen. Mutta sitten loppui äidiltä sopiva lanka, ja se oli pimeä paikka.

— Hanki kauppapuodista pakettinarua! Sekin kelpaa mertalangaksi, tiesi Kaapi jälleen neuvoa. Tein työtä käskettyä. Ostin viisi kerää, sellaisia nyrkin kokoisia, jotka juoksevat somasti sisästä päin. Niistä sain kaksi ja puoli mertaa, niin että minulla puotilankojenkin loppuessa oli kuusi mertaa.

— Jo riittää! Näillä teemme keväällä ihmeitä! sanoi Kaapi ja oli hyvin salaperäisen näköinen. Se teki jälleen minut niin uteliaaksi, että viimeisillä rahoillani ostin vielä kaksi kerää ja kudoin seitsemännen merran.

Mutta ennenkuin näin pitkälle olin päässyt, oli talven selkäkin taittunut. Aurinko kiersi jo korkeata rataa, hanki säteili ja metsät helisivät. Aikani alkoi kulua jo ilman merran kutomistakin. Hiihtelin metsissä ja laskin mäkeä. Mertojani en sentään unohtanut. Etsiskelin niitä varten vannepuita. Samalla, tarkastelin järven rantoja ja puron suun sulapaikkoja.

— Anna ajan kulua! Älä hosu äläkä hätäile! pidätteli Kaapi... Tuota, älkääpä hätäilkö tekään. Käyn tässä vähän haukkaisemassa päivällispalaa, koska muori huutelee, enkä minä yleensä kahta kehoitusta tarvitse tänä aikana, tällaisiin...

Arvatkaapa mitä? Meillä oli päivälliseksi kalakeittoa! Sitä ei oltu höystetty silakoilla, vaan viime keväisillä mertakaloilla, kuivatuilla särjenkappuroilla, jotka lihamyllyssä oli laskettu jauhoksi. Se vasta oli keittojen keitto! Lipittelin sitä makooni kolme täysinäistä lautasellista (muori sanoi neljä), enkä vaihtaisi sitä nyt velkaiseen taloon, massuani nimittäin. Se oli niin kesätuntuista! Niin ruokaisaa! Niin makoisaa! En löydä kylliksi päteviä apusanoja maustaakseni eli mainostaakseni sitä tämän enempää. Pyytelin muoria, että hän keittäisi sitä joka tahi ainakin joka toinen päivä.

— Kun ensin keväällä pyydystät enemmän särkiä, että saadaan kalajauhoa! vastasi muori yhtä kuivasti kuin viisaasti.

Pompahdin pöydästä mertamuistojeni ja kaikkien niiden vitamiinien innoittamana, joita keittoliemestä sekä hienoksi jauhetuista ruotineuloista olin itseeni imenyt.

— Rupeankin taas kutomaan mertaa! ilmoittelin minä.

— Mistä luulet saavasi lankaa? tiedusteli muori.

— Puran vaikka vanhat pellihousuni! hihkaisin minä.

9.

Minulla on eräs luonteenominaisuus, jota äitimuori joskus on sanonut ihan synniksi. Mutta että se olisi ns. perisyntiä, sitä hän ei milloinkaan ole myöntänyt, en tiedä, mistä syystä. Olen kovasti utelias, ei se sen pahempaa ollut.

En voi tässä yhteydessä olla teille kertomatta erästä tapausta varhaisimman lapsuuteni ajoilta.

Oli laskiaispäivä, maaliskuun alkupuolella niinkuin tänäkin vuonna. Muistan erittäin hyvin tämän laskiaisen senkin vuoksi, että meillä oli ollut räätäli ja olin saanut ensimmäiset housuni, jotka oli lyhennetty ja kavennettu "vaijan" vanhoista. Oli miten tahansa, housut ne kuitenkin olivat, kaksilahkeiset, yksihenkseliset ja minä näiden omintakeisten verkahousujeni puolesta olin kovasti kekkavaa poikaa.

Rohkenin niiden kannattelemana liikuskella jo enemmän ulkonakin, tarkeninkin paremmin kuin tähän saakka mekkosillani. Näillä tutkimusmatkoilla olin sitten keksinyt itselleni erinomaisen kelkkamäenkin, perunakuopan päältä perunapellolle. Se oli tosiaan mainio kelkkamäki. Terävä haistoni ilmaisi sen minulle kohta. Eikä minulta oikeastaan puuttunut mäen laskemista ja laskiaisen oikein käyttämistä varten muuta kuin kelkka. Se oli murheellinen asia, kun meillä ei ollut mäenlaskukelkkaa, ei muuta kuin muorin vesikeikka, joka oli kuin mikäkin halkoreki, jäinen sitä paitsi. En millään ilveellä jaksanut raahata sitä kuoppamäelle.

Mutta sitten minä keksin hienon aatteen. Kun oli hyvä mäki ja uudet housut, niin mäkeä saattoi kai laskea ilman kelkkaakin. Ei muuta kuin laski, housuillansa vain. Käytäntö osoitti keksintöni oivalliseksi. Mitä useammin laskin, sitä liukkaammaksi kävivät sekä mäkeni että housuni. Näin minä poika hujautteiin koko aamupäivän, ja minulla oli niin hauskaa, ettei milloinkaan tätä ennen, eikä monta kertaa tämän jälkeenkään.

Mutta vähän ennen päivällistä tein erään huomion, joka hiukan häiritsi vilpitöntä laskiaisriemuani. Housuni takamukset alkoivat tuntua, kosteilta, vaikka minussa, tietääkseni ei ollut siihen mitään syytä. Se oli etsittävä muualta. En kuitenkaan antanut tuollaisen pikkuseikan vakavammin häiritä iloista tuultani ja verratonta toimitustani. Muistelin muorin lohduttavia sanoja vastaavassa tapauksessa: No, älä välitä! Joka kastaa, niin kuivatkoon kanssa. Laskettelin siis yhä.

Kunnes sitten tuntui kuin pieniä nauloja olisi altapäin naputeltu mäkeni parhaimpiin liukumapaikkoihin. Jotakin oli hullusti. Ihan peloitti katsoa housuni takamuksiin, mutta katsottava nyt kuitenkin oli. Voi karvainen kauhistus! Alushousuni vilkkuivat monesta paikasta. Samassa kuului pihamaalta muorin kalsea ääni.

— Nalle, mitä rähjäät siellä! Tule hernerokkaa syömään, että puita joudut kantamaan, heti paikalla!

Arvaatte kai, etten minä siitä juuri heti paikalla mihinkään päässyt, en edes laskiaisrokkaa syömään, vielä vähemmin puita, kantamaan. Minun oli hääräiltävä hyvän aikaa: hienojen verkahousujeni kanssa. Sitä tehdessäni sain panna, likoon kaiken syntyperäisen älyni, että ollenkaan housumiehenä pääsin lähtemään siitä laskiaisrokalle.

Onneksi siinä kuoppakuusen juurella oli sammalia, joita syksyllä oli käytetty kuopan tukkimiseen. Ne olivat oikeita karhunsammalia, juuri samannäköisiä kuin minun verkahousuni, joiden takapuoli oli nyt rikkonainen kuin kopparauskan pohja. Mutta kun työnsin hyvän kahmalokouran karhunsammalia niiden 'lahvista' sisään, niin alushousuni lakkasivat antautumismerkkiä vilkuttelemasta. Rauhoittavan ruskeaa näkyi vain jälleen, pahanmoinen paukula, tosin, mutta istuin sitä litteämmäksi.

— Missä ihmeessä se kuhnailee! Kun ei nyt enää edes laskiaisrokka maista! Muori pauhasi.

— Kyllä maistaa!! touhusin minä.

Muori tarkasteli minua epäluuloisesti, kun syrjin-karein penkin sivua, pitkin liukuilin pöytää kohti kuin joku ruskea kärpänen, joka kesäisin hääräilee lehmän sarvettomassa päässä. Värin puolesta en yhtään pelännyt, karhunsammal puolihämärässä kämpässä meni ihan täydestä. Peloittavampi asia oli, jos kopan pohja kokonaan hajosi ja sammalet varisivat pitkin lattiaa.

— Mitä sinä oikein kiertelet niitä penkkejä pitkin?

Muorissa tuntui tänään olevan kovasti sitä syntiä, josta hän minua usein moitiskeli.

— Mitäs minä. Mitäs äiti itse nyt noin kaikkia joutavia utelee? Minä olin ihmettelevinäni, kun kunnialla kuitenkin pääsin pöydän taakse kuppini ääreen.

— Minäkö utelisin? — Kyllä se on joku muu, joka meillä joka paikkaan ehtii ja kaikkia utelee. Muori kierosti puheli ammentaen kuppiini rokkaa. Hän nosti siihen myös laskiaissorkkani ja hyvää se oli. Sitä kalutessani unohdin kaikki murheeni. Eikähän minulla oikeastaan muita murheita ollutkaan kuin ne housuni, mutta nekin tuntuivat nyt aika mukavilta. Niinkuin tyynyn päällä olisi istunut. Tosin se oli vähän kosteahko, mutta välipä tuolla. Joka kasteli, niin kuivatkoon. Kyllä se tästä taas lutviutuu, ajattelin minä ja pisteiin verrattomalla halulla poskeeni hernerokkaa, jota muori auliisti antoi.

— Menetkö vielä tänä iltana mäkeä laskemaan? Muori iloihini osaaottavaisena tiedusteli.

— Minäkö mäkeen? Kylläpä äiti nyt kaikkea. Ei laskiaisena saa olla noin utelias.

— Ei saa. Hyttyset syövät kesällä... Varsinkin ellei ole ehjiä housuja...

Muori katsoi merkitsevästi, mutta käveli sitten kamarin puolelle. Minä kipitin vikkelästi sänkyyn, jossa riisuin housuni, vaikka sammalet vähän rapisivat. Tupaan palatessaan keikkui muorilla, käsissään vanha porsliinimalja, jonka, kansi oli halkinainen. Hän nosti maljan keskelle pöytää, hyvin varovaisesti.

— Mitä siinä on? tiedustin minä.

— Siinä on jälkiruokaa, mutta se syödään vasta illalla maata pannessa. Sen enempää hän ei sanonut, vaan meni ulos. Hänellä oli paljon puuhailtavaa, vaikka oli laskiainen. Minullakin olisi ollut puiden kantamista, mutta kuinkas minä kelteisilläni. Muori kantoi itse ja kolisteli, että ihan minun korviini koski. Lohduttelin itseäni, ettei kai se olisi ollut oikeinkaan panna laskiaisena pikku poikaansa puita kantamaan. Mäkeä laskemaan minä paljon mieluummin olisin mennyt, mutta kun en päässyt edes sinnekään niiden housujeni vuoksi, jotka tuottivat minulle paljon päänvaivaa. Koko iltaa en kuitenkaan jaksanut ajatella niitä. Vaihteeksi arvailin, mitä herkkua mahtoi olla muorin maljassa.

Mitähän, jos häthätää kurkistaisin kannen alle? Olikohan marjakeittoa vaiko rusinasoppaa? Vai oliko laskiaisen kunniaksi ehkä hunajatorttuja? Miksi en voisi nostaa kantta ja tirkistää? Ei kai silmä osaansa ottaisi? Hauskaa olisi vähän haistaa! Sitten jaksaisi iltaan odottaa!

En kestänyt kauempaa. Kapsahdin pöytäpenkille ja nostin maljan kantta. Kuului pieni rapsaus. Vikkelä hiiri pujahti pöydälle. Säikähdin kovasti mokomaa jälkiruokaa. Yritin kopata sitä kädessäni olevalla maljan kannella päähän.

Arvaatte kai, miten siinä kävi. Kansi oli säröillä ja särkyi. Hiiri oli eheä eikä särkynyt. Se hyppäsi lattialle ja siellä vähän vikkelään kämpän pimeintä nurkkaa kohti. Samassa muori jo kuului kopistelevan ovella. En vieläkään ymmärrä, mikä voima hänet lähteeltä lennätti siihen niin uskomattoman nopeasti. Äsken juuri hän siellä oli.

— Jaha! Vai niin! Kuka meillä on utelias!

— Enhän minä muuta meinannut kuin vähän haistaa...

— Sinäkinkö... Minä tätä haistelin jo pitkän aikaa! Missä housusi ovat?

Muori tiukkasi ankarasti. Mutta hän ei odottanut, että minä olisin mennyt etsimään housujani. Hän tarttui korvaani ja sitten yhdessä mentiin sänkynurkkaan.

— Voi sinä tuhannen liekiö! Yhtenä päivänä ihka uudet housut selvänä!

Hän sanoi liikoja, kuten aina, milloin liikoja innostui. Eivät housut olleet uudet, vaan vaijan vanhoista kohennetut, eivätkä ne olleet edes selvät, niistä sai vielä paikkaamalla Mutta muori ei ottanut näitä lieventäviä seikkoja huomioon. Hän kiikutti minua soppinurkkaan, etsi ja löysi... Eikä pitkääkään aikaa enää kulunut, kun minä sain jälkiruokaa, joka oli pitänyt säästää maata panoon saakka.

Mikään muu ei minua jälkiruokaa nauttiessani niin kovasti harmittanut kuin se, että olin tullut riisuneeksi housuni keskenaikojaan. Karhunsammalkahmalo olisi ollut nyt niin kovin hyvään tarpeeseen.

10.

[Kirj. v. 1942.]

Ihmeellisiin aikoihin on eletty! Kun ihmiset eivät enää osaa puhua muusta kuin leivästä ja maidosta, lihasta, kalasta ja silakoista.

Ei ole siis mikään ihme, ei liioin punaisella 'pukilla' korjattava virhe, että minä tässä perunapakinassani annan kunnian sille, kenelle kunnia kuuluu, kirjoitan Perunan isolla puustaimella ja annan Perunalle kunniapaikan henkevien Helsingin herrojen tapaan niin vatsassani, sydämessäni kuin aivoituksissani.

Omien henkilökohtaisten tutkimustemme perusteella me jokainen tiedämme, että Peruna on erittäin ruokaisa elintarvike eli hyödyke. Muistelkaammehan vain perunakeittojamme, perunamuusiamme, perunapuurojamme, perunahaudikkaitamme, perunapiiraitamme ja perunapaistikkaitamme.

Totisesti Peruna on yliveto kaikissa niissä, kuten lyhyesti sanoen kaikissa parhaimmissa niin arki- kuin pyhäruoissamme. Ei mitään vastaavasti yhtä hyvää ja maukasta voida asettaa Perunan tilalle. Kukaan äitimuori ei tosissaan ryhdy sellaista yrittämäänkään. Jos vain hänellä on Perunaa käytettävissä. Siinäpä se onkin tärkeä pykälä ja puntti, johonka tulemme myöhemmin tässä yhtä asiallisessa kuin ajankohtaisessa perunapakinassamme. Mutta ennen sitä käsitelkäämme vielä muutamalla sanalla Perunan arvoa ja sen jaloja laatuominaisuuksia.

Perunaa, kuten muitakin, vähemmänkin arvokkaita ravintohyödykkeitä on viime aikoina tutkittu monen tiedemiehen pajassa eli "laporatooriossa". Tällöin on tultu huomaamaan, että Peruna sisältää paitsi erittäin tärkeitä ja hyödyllisiä ravintoaineita, myös arvokkaita vitamiineja, erittäinkin näin keväisin meille tuiki välttämättömäksi havaittua C-vitamiinia, jota kuuluu olevan saatavissa myös apteekeista pienen pienissä pulloissa. Mutta siellä se maksaa rahaa. Miten ihailtavan paljon pieni pullollinen tippa-ainetta ja C-vitamiinia apteekissa osaa maksaakaan! Ellette usko, niin käykäähän tiedustelemassa!

Perunassa sen sijaan saamme C- kuten muutkin vitamiinit kaupantekijäisiksi. Vaikka emme olisi mitään maksaneet itse ravintoaineistakaan. Se on ihmeellinen kauppalanko, tuo meidän Perunamme. Sitä ei voi kyllin kiittää, vaikka taitoa ja luonnonlahjojakaan ei puuttuisi.

Perunaa on tänä vuonna tasavallassa ja sen maakunnissa enemmän niukasti kuin runsaasti. Syytä siihen on ollut niin sysissä kuin sepissä, tarkoitan niin luonnossa, pelloissa kuin viljelijöissä. Mutta mitäpähän me tässä tärkeässä tekstissämme viimetalvista lunta kaivelemaan, enempää kuin viime kesäisiä vesiäkään, joita ei edes vähään tyytyvä Perunamme saanut tarpeekseen. Harkitkaamme ennemminkin viisaita neuvoja sen päämäärän saavuttamiseksi, että ensi kesänä saisimme maasta esiin paljon Perunaa... niin paljon Perunaa ja tärkkelystä ja C-vitamiinia, että... En osaa sitä nyt sanoa, eikä se ole juuri niin tähdellistäkään, kun vain saamme maasta irti niin paljon Perunaa, kuin vain jaksamme ja voimme saada.

Siinä se oli! Ei sen kummempi juttu. Vaikeampikin asia on helppo ja yksinkertainen sille, joka oikean konstin keksii. Me keksimme, Perunan nostattamisessa, idättämisessä, kasvattamisessa ja syömisessä, tarkoitan. Kaikessa, mikä koskee tätä kunnia-arvoisaa ylivetoravintohyödykettämme. Piirtäkäämme siis itsellemme suorat ja vetävät linjat ensi kesän perunataisteluamme varten. Matkan varrella mahdollisesti voimme kääntää tahi vääristää niitä tilanteen vaatimusten mukaisesti järkevästi ja joustavasti kuten meillä näissä viljelysasioissamme yleensä on jo vakiintunut tapa.

Perunan siemen on yksi tärkeä tähdellinen asia. Se on sitäkin tärkeämpi senvuoksi, että Perunan siemen ei ole mikään sinapin siemen, ei liioin turnipsin siemen, joka voidaan kätkeä vaikka vaarin vanhaan tupakkakukkaroon. Perunan siemen on itse. Peruna, se mukula, joka sisältää ne kaikki ravintoarvot ja C-vitamiinit, jotka voidaan syödä ja myödä ja pakkasella palelluttaa, viikkoja jopa kuukausia ennen kuin Perunaa voidaan idättää ja maahan istuttaa. Näin monta kertaa onkin menetelty, valitettavasti myös tämän kasvukamppailun alkaessa liiankin monessa paikassa.

Mutta me emme tee näin. Me noudattelemme visusti vanhaa sananlaskun viisasta neuvoa: Ennen mies maansa myöpi, ennenkuin siemenensä syöpi... oliko se ehkä sanansa? Olkoon vaikka sanansakin. En viitsi vetää ylitse, enkä ryhtyä raaputtelemaan sitä, kun kerran tuli sanotuksi.

Me emme myö maatamme. Kuka hullu nyt maatansa möisi. Emme liioin syö siemenperunoitamme, ei vaikka hiukenisi. Ennemmin syömme vaikka hätäisen sanamme.

Mutta mitenkä menettelisimme, että muutkaan kotolaisemme, enempää kuin muut arvoisat kansalaisemme eivät söisi meidän siemenperunoitamme? Minä tiedän keinon, olen sen miettinyt ja kaikin puolin kypsäksi ajatellut. Jos se on parempi kuin teidän keittämänne, niin noudattakaa sitä, minun keinoani tarkoitan.

Me alamme hankkia, kerätä ja valikoida siemenmukuloitamme heti pakkasten hellitettyä, mikäli mahdollista jo nyt maaliskuun aikana. Teemme ns. perheen päälle sekä samalla mahdollisesti myös hänen päätään kääntelevälle päänpäälle heti yhden järkevän ehdotuksen. "Enkö saisi valikoida perunoita tänä kevätkautena joka päivä?" me esitämme hänelle. "Mistä sinulla nyt tuollainen työinto on tullut?" saattaa hän epäillen kysäistä. Mutta tällaiset epäilykset me luonnollisesti karkoitamme rehellisellä naamataulullamme. Ja sitten kun olemme saaneet asianomaiset valtuudet, me innolla ja taidolla ryhdymme sekä itsenäisesti ajatteleviksi että automaattisesti toimiviksi perunanlajittelijoiksi. Eroittelemme syötäviksi kaikki pienet pistesilmäiset rutuperunat samoin yksisilmäiset epäkeskoiset ja möhömahaiset. Kauniit keskikokoiset sensijaan me hellävaroen työnnämme kassiin, säkkiin tahi suoraan idätyslaatikkoon. Näin penkaamme koko perunakellarin, kuopan, vaikka kaksi kuoppaa. Tämä ei ole meille työ eikä mikään, varsinkaan jos jaamme sen sanokaamme esimerkiksi 50 päivän välipalaksi. Parhaimmassakin tapauksessa se on vain ehkä yksi hehto päivää kohti. Ja kun sitten työmme päättyessä näytämme ja esittelemme nämä valikoidut mukulat perheenpäälle tahi päänpäälle, niin olen vaikka Matti siitä, että hän (Hän) antaa meidän valikoida omat siemenmukulamme näistä jo yhteen kertaan, valikoiduista siemenperunoista. Ellei hän sitä tee, niin ei hän ole mies paikallansa perheenpäänä, vielä vähemmin päänpäänä. Sen minä julkisesti julistan, ellette itse uskalla sitä tehdä.

Jaa mitäkö tuollainen kahteen kertaan valikoitu perunansiemen sitten meille merkitsee? Se merkitsee vaikka mitä. Ensiksikin sitä, että meillä on perunansiementä touko—kesäkuun vaihteessa, jolloin sitä tarvitaan. Toiseksi sitä, että meillä on valiosiementä käytettävissämme ensi kesän kamppanjassa. Ja kolmanneksi vielä sitä, että mainituista kaksi kertaa valikoiduista mukuloista hyvin muokatulla ja lannoitetulla maalla saadaan 2 kertaa enemmän satoa kuin huonoista mukuloista huonosti muokatulla peltomaalla. Ellei tämä pidä paikkaansa, niin minä syksyllä syön kaikki ne mukulanne, jotka siihen mennessä eivät ole mädäntyneet.

11.

Ja onkos tullut kesä, nyt talven keskelle...

Ei juuri vielä, mutta lähiaikoina. Kevätaurinko paistaa. Kevättuuli suhisee. Varikset laulavat. Luonto hymyilee. Nopesta lähtee karva. Myös minusta itsestäni heltiää jotakin... karvoja, nappeja, ääniä, joita minä nimittäisin keväisiksi säveliksi. Naapurit ja kylänmiehet mahtanevat nimittää niitä jollakin muulla nimellä.

Terve menoa, ystävämme talvi! Tervetuloa taas, kun aikasi tulee. Nyt mene korsuusi. Riisu turkit pääsi alle! Makaa siksi kunnes jälleen sinut herättelemme! Me aiomme häärätä kovasti tämän vetoketjupuseroisen kevätpoikasen kanssa.

Me olemme vanhat tuttavat ja kepposkaverit tämän kevätpoikasen kanssa. Ei sillä silloin vielä ketjupuseroa ollut, vaan aivinainen paita, luukkuhousut ja "variksensaappaat". Ellette sattumalta tiedä, millaiset kevätsaappaat ne ovat, niin tiedustelkaa isältänne tahi suoraan minulta. Niitä lienee näin keväisin yhä saatavissa ilman rahaa ja korttia.

Oli Marian päivä. Pitkästä aikaa taas keskellä viikkoa pyhäpäivä. Pullaa oli leivottu, perunalaatikkoa tehty, rasvainen siankinkku kirisi uunissa.

Mutta äitimuori istui pöydän takana lasit nokalla ja luki postillaa. Hän luki kiirehtimättä, tavaili muutamia sanoja. Päivän tekstiä oli hyvän joukon toistakymmentä sivua. Otin siitä häthätää selvän, kun muori käväisi kinkkuansa kääntämässä. Hän palasi heti sormiaan nuoleskellen. Sitten jälleen alkoi "täkstin" tavaaminen.

Mutta surkean hitaasti se kävi. Minun mielestäni se ei edistynyt vähääkään. Yksi aukeama tuntui kestävää kauemmin kuin koko tähänastinen talvi joulusta tähän Marianpäivään.

Se oli eri kaunis keväinen päivä. Näin silmilläni, miten vesi räystäältä tipahteli. Kuulin korvillani, kuinka varpunen akkunalaudalla tirskahteli. Olikohan pälvipää navetan takana jo paljonkin lisääntynyt? Joko pellon ojassa vesi virtaili? Se oli jo illalla ollut sen tuntuinen. Vihtori varmasti sauvoineen tuhisi ja sorkki siellä. Tällaisia näkemyksiä säteili ympärilläni ja kaivautui sydämeeni. Ne tarttuivat sinne kiinni kuin takiaiset, mutta päivän teksti muorin postillasta... ei niin alkuunkaan.

Voisin kai kipaista katsomassa pikipäin navetan takana? Ei se kauan kestäisi! Tuskin muori huomaisi. Ja täytyi kai minun pihalla asioillakin käydä, joskus. Nousin ja livahdin, eikä muori huomannut, koska hän luki niin hartaasti.

Olin arvannut oikein. Vihtori oli siellä, sörkki hankea suksisauvoillaan.

— Älä tärvää minun ojaani, huusin minä.

— Sinun ojaasi! nauroi Vihtori. — Ja ei kai se siitä tärväänny, jos minä availen sitä.

— Tärvääntyypäs! Kun en itsekään vielä.

— Kun et uskalla. Pelkäät muoria.

— Kun itse pelkäät! Minä uskallan vaikka...

Koppasin havukepakon maastoa. En minä mitään sen enempää. Me olimme Vihtorin kanssa hyvät ystävät, emme koskaan tapelleet kuin lämpimiksemme, kun muuta tehtävää ei ollut. Nyt oli. Lämmintäkin oli ihan tarpeeksi. Menin sörkkimään minäkin pellon ojaa, kun en kärsinyt, että Vihtori yksin. Mutta se oli vielä liian aikaista, kuten sanoin. Lumi sentään oli siksi märkää ja sohjuista, että ennen pitkää saimme jalkineemme likomäriksi. Mutta se ei meitä huolettanut, koska aurinko paistoi lämpimästi. Me siirryimme navetan seinälle kuivattelemaan sääriämme ja sukkiamme, joista tirisi vettä enemmän kuin lumen täyttämästä ojasta.

— Tässä voi saada vaikka yskän, sanoi Vihtori.

— Voit saada vaikka variksensaappaat, sanoin minä ja kun samalla muistin hänen viimekeväisiä punavartisia variksensaappaitansa, niin minua kovasti nauratti.

— Kyllä minä tiedän, mille sinä naurat! Mutta etpä uskalla lähteä nappia heittämään! kiusoitteli Vihtori puolestansa ja se pisti minun vihakseni, koska en oikein hyvin uskaltanutkaan. Muori ei pitänyt siitä, että napit katosivat housuistani. Mistä hän aina sen huomasikin, vaikka minä en koskaan valittanut. Olin saanut siitä kärsiä ja päättänyt, että en enää pelaisi, ellei ollut irtonappia. Mutta sinä Marianpäivänä minä kuitenkin unohdin hyvät päätökseni. Vihtorin kiusaaminen niin sydäntäni ärsytti ja aurinko toiselta puolen niin lämpimästi hersytti, emmekä paljasjalkaisina pienellä pälvellämme voineet siinä muutakaan tehdä.. Raksin housuistani kolme tinanappia. Tiesin kyllä, mistä oli otettava, voisin vieläkin ottaa pari kappaletta, jos kova puute tulisi. Meillä oli soma pyöreä nappikuoppa. Napit pysyivät siinä hyvin, kun vain osasi heittää. Me osasimme, milteipä yhtä hyvin. Me voitimme kumpainenkin, voitimme ja hävisimme, vuoromieheen. Navetan räystäs tipahteli ja varis lauloi. Sula maa litisi ja rapa tirskahteli niin mukavasti varpaittemme välissä.

Mutta me pojat heitimme nappia, pelasimme reilua peliä. Emme ottaneet velkaa, olimme sopineet siitä. Kun loppui taskuista, niin ratkoimme housuista ja liivistä. Sitten vasta, kun jommalta kummalta loppui housuista ja liivistäkin, niin sitten vasta oli selvä peli.

Siinä keväisenä juhlapäivänä kävi niin hauskasti, että ei loppunut kummaltakaan, vaikka minulla jo kerran oli aika lähellä. Sitten onneksi vaihtui 'tuuri' ja Vihtori sai ruveta raksimaan ja housujansa takkuista kannattelemaan. Minua naurattaa vieläkin, kun muistelen sitä.

Niin me molemmat sitten kädet taskuissa juoksentelimme heittoviivalta kuopalle ja kuopalta heittoviivalle. Joku nappi hukkui, mutta sitähän ei koskaan voi välttää, kun pitemmän aikaa pelataan. Emme toki välittäneet muutamista napeista! Emme siitäkään, että aika oli livahtanut... aika pitkälle, niin jännittävää ja hauskaa meidän pelimme oli. Näin riemuisa askartelumme varmaan olisi jatkunut vielä kauan aikaa, ehkä iltaan saakka, ellei siihen olisi tullut odottamaton keskeytys. Se putosi kuin pommi ilmasta ilman hälytystä. Yhtä aikaa me sen huomasimme. Vihtorin äiti seisoi sylet levällä edessämme navetan nurkalla. Pyörähdimme ympäri nopeammin kuin ajatus. Mutta voi karvainen kauhistus! Kukas muu kuin meidän muori seisoi navetan toisella nurkalla, räpylät harassa. Meillä oli avomaastoa vain yhteen suuntaan, lumiselle pellolle ja sinne me ryntäsimme kuin hengen hädässä. Mutta hanki oli vetelää, kylmää hyyhmää ja me olimme avojaloin, eikä meidän housuissamme ollut nappeja...

Voisin vetää jo esiripun viimeisen näytöksen yli, mutta kun näin ollen kuvittelisitte ehkä mitä tahansa, niin valoitanpa myös loppukuvaelman. Ei siinä mitään häpeämistä ole, vaikka pengaalitulien valossa katseltaisiin...

Muorit koppasivat tietysti meidät hangessa kiinni. Minä jouduin Vihtorin ja Vihtori meidän muorin kynsiin. He huomasivat erehdyksensä ja vaihtoivat meitä, ilman välirahaa nakkasivat kuin kahta märkää rukkasta. Ja niin me sitten sovussa erosimme housujamme kannatellen, ilmassa räpiköiden, muorit pitivät puolestamme rähinää. En tiedä, miten Vihtori selviytyi. Hän ei koskaan kertonut siitä. Omat seuraamukseni: muistan tarkoin.

Muori riiputti minut niskasta tupaan ja siellä suoraan uuninnurkkaa kohti. Hän etsiskeli, mutta ei tahtonut löytää, en riipostellutkaan vastaan, koska minun täytyi pitää housujani. Viimein muori löysi mitä etsi...

Se oli uuninkoukku. Hän laski minut lattialle ja veti esiin muhevaksi paistuneen possunkinkun. Hyllystä hän hyssytteli neljänneskämpäleen kohorieskaa, jonka työnsi käteeni.

— Kasta rieskaa, ressuparka! Nikerrä lihaakin niin paljon kuin lystäät! Tarvitseehan sinun saada, kun lienet nälkäinen, kun koko Herran päivän olet tehnyt ahkerasti työtä... Kun olet syönyt kylliksesi niin mene sänkyyn. Muistelet itseksesi siellä, mitä olet tenään tehnyt, Nalle parkani!

Näin hän puheli, hoivaili ja syötteli minua äitimuorillisesti ja pyyhiskeli silmiäänkin. Hän osasi välistä, se kultainen muori.

Tein työtä käskettyä. Söin äänettömästi. Nieleskelin rieskapaloja, jotka tahtoivat takertua kurkkuuni, vaikka pyörittelin niitä sianrasvassa. Muistelin, mitä muori käski minun muistelemaan, jo siinä nieleskellessäni. Herran juhlapäivä... kevään Marianpäivä se oli... Mutta tämä ei asiaa parantanut, joutavaa työtä joka tapauksessa olin tehnyt. Jalkineeni olin rämpästänyt, yskää hankkinut, variksensaappaita ansainnut... En mitään muuta. Ei toki Vihtorikaan mitään muuta. Tämä oli asian ainoa lohdullinen puoli ja kun minä sen keksin, niin sitten rasvatut palat alkoivat luistaa ja maistaa. Sen päätöksen siinä kuitenkin tein, että napilla en tästä lähtien pelaa...

12.

Talvi oli kova ja kevät myöhäinen. Mutta se tuli kuitenkin, kevät talven perästä ja kesä kevään jälkeen, niinkuin on tullut aina.

Minä loikoilin heinäkasassa tallin lattialla. Iltapäivän aurinko paistoi selkääni ja lämmitti minun sydäntäni. Hevoset pureskelivat mietteliäinä villavia niittyheiniänsä. Rapisi somasti, hajusi mukavalta, eikä meiltä puuttunut juuri mitään. Kunhan tulisi taas kesä, ilman kärpäsiä! toivoskelin minä kuitenkin. Samassa talli pimeni. Hössä-Kaapi seisoi ovella ja pimitti auringon. Olin iloinen, ettei auringon verho ollut sen suurempi, olin muutenkin aina, milloin Kaapi meille tuli.

— Täällä se vain laiskottelee, vaikka jäät jo järvestä lähtee, joo! sanoi Kaapi.

— Laiskottelee! ihmettelin itsekin, kun en muutakaan heti osannut.

— Merrat kuntoon, joo, sanoi Kaapi.

— Joo, joo! myönsin minä ja kipaisin vikkelästi jaloilleni.

— Kerää pussiin kaikki mertaliinasi, lähdetään meille! Minä käyn sillä välin kypsentämässä äitimuorisi, joo!

Hän meni ja teki sen. Kaapi oli mestari naisväen kypsentäjänä, mistä parhaimpana todistuksena olivat hänen pitkäliepeiset puhemiespaitansa, vaikka ei hän tästä ylitsepuhumisesta sellaista saanut.

Menimme Hössälään meidän niityn kautta ja harvensimme pajupuskia. Kaapilla oli sitäpaitsi porstuansa nurkassa pitkin kevättä keräiltyjä merran vannepuita. Vanteiden hautominen, vuoleminen ja sitominen oli minulle uutta. Kädestä pitäen Kaapi siis sai neuvoa ja kypsentää minua samalla kun niitä vanteita. Sen arvaatte, että yrittelin olla sekä tarkkaavainen että kärsivällinen opetuslapsi, vaikka hänen käryävät kessunsa ilkeästi kutkuttivatkin kurkkuani ja näkimiäni. Niin teimme merran runkoja yhden toisensa jälkeen. Ne olivat valkoisia ja keveitä. Minä pujottelin niitä pään kautta ylleni kuin hameväki hametta. Ja sitten minä pasteerailin Hössälän tuvan lattialla kuin kahdella jalalla kävelevä kaljapullo. Maija nauroi kyynelet silmissä. Sitten hän keitti meille kahvia pienellä pikinokkaisella pannullansa. Myös itseään varten hän sen teki, sillä hän oli kova kahvimies (-nainen).

Kun sitten vihdoin päivällisten aikaan seuraavana päivänä saimme merrat kuntoon, kannoimme ne rekeen. Köyttelimme ne taitavasti ja varovasti kuin rinkelikuorman. Kaapin pikkuinen Poku valjastettiin reen eteen ja ajettiin pyydyskuorma järven rantaan Hössälän niitylle. Siellä oli pieni lato, mutta se oli tyhjä, kuten Hössälän ja muiden mökkipaikkojen ladot tapasivat olla keväällä ja keskitalvellakin. Ladon takana oli Kaapin vene, haapapuusta veistetty. Se oli niin kevyt, että kovan paikan tullen minä helposti olisin kantanut sen hattuna Hössälän mäelle, vaikka olinkin vielä pentu.

Meille ei tullut sinä iltana niin kovaa paikkaa. Päin vastoin meillä oli hyvin pehmeää ja mukavaa. Jäistään vapautuvan järven laine nuoleskeli niittyrantaa. Aurinko lämmitti sydäntä ja selkää.

Me vedimme Kaapin veneen rantasulaan ja kannoimme merrat siihen. Kaapi istui veneen perään ja oli niin salaperäisen näköinen, että Pokukin ihan ihmetteli. Sillä ei ollut siinä muutakaan, ei edes sammaleisia heiniä.

Minä seisoin veneen kokassa mertaröykkiön toisella puolella ja työntelin airolla venettä, kuten Kaapi neuvoi. Hän tunnusteli paikkoja, joihin merrat voitaisiin upottaa. Mahdollisesti hän näki kalojen liikehtivän, tahi aavisteliko ehkä. Joskus nopeasti ympärilleen vilkaisten tipautti merran, nosti ja laski, sylkäisi perään.

— Joo! Se tuli osa vaan paikkaan! kuiskasi hän minulle ja nilkautti silmää. Aina ei onnistunut. — Joo! hän sanoi. — Tässä ei liiku kala! Me muutamme sen toiseen paikkaan, hän sanoi ja minä sain työnnellä venettä eteenpäin.

Näin vihdoin saimme kaikki pyydykset järveen.

— Tule aamulla ajoissa! Siinä viiden aikoihin. Se on paras merran kokemisaika, joo! sanoi Kaapi. Hän käänsi Pokun pään Hössälää kohti. Minä kippasin vikkelin jaloin suorinta tietä kotiin.

Seuraavana aamuna minä olin niityllä ainakin jo puoli viiden aikaan. Tulihan, vihdoin Kaapikin kalakoppa käsivarrella piippuaan tapotellen, joo!

— Missä sinun kalakoppasi on? tiedusti Kaapi.

— Mutta eihän meillä vielä kaloja, puolustelin minä.

— Joo! Mutta kalamiehellä täytyy olla aina koppa, vaikka ei olisikaan vielä kaloja, joo! opasteli Kaapi ja minä olin tarkkaavainen opetuslapsi. Olen sen jälkeen päin aina muistanut. Kalamiehellä täytyy olla koppa, vaikka kalaa ei olisikaan.

Meillä oli. Sen jälkeen kun olimme kaikki merrat kokeneet. Voi, herttainen, miten paljon meillä olikin sitä, kaunista ahvenkalaa! Vähän isompaa! Vähän pienempää! Mätiä juoksevaa! Maitia vuotavaa! Piikkiselkäistä turilaista, killisilmäistä kirvesnaulaa! Niitä pirisi ja pärisi milteipä jokaisessa merrassa. Kahdessa niitä oli niin paljon, että ne näyttivät kuin eivät olisikaan olleet pyydysmertoja, vaan kalakasseja. Minä ehdottelinkin jo Kaapille, että kantaisin merrat sellaisinaan kotiin!

—-Ei käy laatuun! Kalamiehellä täytyy aina olla kalakoppa, joo! sanoi Kaapi ja antoi niiden juosta omaan sankakoppaansa siitä pienestä kalaamisaukosta, joka oli juuri sopivalla paikalla takimmaisen pyörävanteen vieressä.

Kun olimme saaneet kaikki merrat koetuiksi, oli meillä kalaa kahteenkin koppaan.

— Minä juoksen noutamassa kotoa kopan, kauankos minä tätä matkaa kippaisen! keksin minä, eikä Kaapi siihen voinut sanoa enempää joota kuin jaata. Mutta näin jälkeenpäin kun sitä asiaa ajattelen, niin milteipä luulen, että Kaapi sillä kertaa ajatteli: Kalamiehellä pitäisi olla aina kaksi koppaa matkassaan, joo!

Tällaisia aamuja ja iltapäiviä, vaikkakaan ei juuri ihan tällaisia, meillä sitten riitti niin pitkälle kuin ahvenen kutua riitti ja sitähän riitti, koska ahven, niin kyrmyniska kuin killisilmä, jurii kauan näissä asioissa, juoksee ja vuotaa.

Sitten meille seurasi milteipä vielä hauskempi kutu, tarkoitan särjenkutu. Sitä varten me jälleen teimme laajaperäisiä esitöitä ja käyttelimme Pokun heikentyneitä hevosvoimia. Kaadoimme läheisestä Kaapin karjahaasta pieniä näreitä ja suuria katajia, karsimme oksia ja vääntelimme koivuvitsoja. Tokeita me niistä rakentelimme neljään viiteen paikkaan rantapiissä, kun. Kaapi ensin tarkoin oli taikonut, mihin särki nousee.

Mutta särkimertoja emme upottaneet pohjaan, vaan asettelimme ne taitavasti risutokeiden varaan. Varjostimme mertojen selkäpuolet, peittelimmepä vielä nielutkin lehtevillä kuusen ja katajan risuilla.

— Noihin ei särki osaa, vaikka olisi kahdet silmälasit päässä! rohkenin minä epäillä.

— Joo, kyllä se vain osaa, vaikka ei olisi silmiä ollenkaan! sanoi Kaapi, ja hän oli oikeassa. Suolasimme särkiä nelikollisen kummassakin talossa, talossa ja töllissä. Sitäpaitsi kalastusaikana söimme niin paljon kuin maittoi ja maha veti. Saimme minun niimikkomerrastani kyynärän mittaisen hauenkin, joka oli nieleskellyt särkiä enemmänkin kuin maha veti. Mutta siitä syystä sille kävi huonosti. Maha halkesi.

13.

Terveisiä pellolta. Kukako lähetti? Peltopa tietenkin. "Oi kuulkaa kuinka se sykkäilee... tämä maa ja sen musta multa..." laulaa runoilija ja me hänen kanssaan.

Olin tuhkani kylvämässä. Olen noessa ja porossa. Tuhkaa on tukassani, hiilenporoa silmissäni, mutta ei se mitään. Kylläpähän kevättuulissa varisee, silmistäni, muori piiskaa sen nutustani, ja sitten on taas kaikki hyvin.

Kevät on eri hauska vuodenaika! Se meidän täytyy ilomielin tunnustaa. Jokainen sen päivä kuin satukirjan lehti. Jokainen aamu kuin ennennäkemätön värikuva siinä lehdessä.

Keinovaloja ei enää tarvita. Säteilevä aurinko jo akkunasta paistaa, vaikka varhainkin ylös nousemme. Sisällä lämmintä, ulkona kirkasta. Ja ääniä jos vaikka mitä: kukon laulua, variksen vaakkumista, ojapuron solinaa...

Sitä minä tänä aamuna jäin kuuntelemaan. Ai, ai, miten solisevan tuore, mukaansatempaava olikaan sen ääni!

Siinä peltokivellä istuessani ja ojapuron virtaavalla vedellä huulia kostutellessani muistui elävästi mieleeni eräs kevätaamu, jolloin vielä olin pentu, vielä enemmän kuin nyt.

Olimme kouluun matkalla, Vihtori ja minä. Muistattehan Vihtorin? Olen kai joskus aikaisemminkin siitä vekarasta muotokuvaa piirustellut: pisamainen naama, vuotavainen nenä, punainen tukka... muuten pulska ja mukava poika.

Kuten sanottu, oli kevätaamu, juuri tämmöinen. Me tapasimme puron, tai puroko ehkä tapasi meidät? Sitä en tarkoin muista, mutta kaiken muun sitä selvemmin.

— Eiköhän uitella vähän aikaa tukkipuita, ehdotti Vihtori.

— Uitellaan vain, vaikka paperipuitakin, myöntelin minä.

Uitelkaa te pojat puita! tukkipuita — paperipuita — — porisi puro ja heitteli kuperkeikkaa edellämme.

Ja sitten me uittelimme, selvä se, tukkipuita, paperipuita, halkopuita ja Egyptin parruja, mitä vain metsästä löysimme ja irti saimme. Ja sitten kun kaikki uittopuut loppuivat, niin rapistelimme joen vietäväksi muuta, minä heittelin kaarnan paloja, Vihtori kiskoi sammalia.

Sitten Vihtori muisti, että tukkipojilla on kontissa evästä ja että he syövät, kun rupeaman ovat uittaneet. Mutta minä muistin, ettei palkkaa nauttiva tukkipoika saa ottaa eväskonttiaan ennenkuin "kello soi" pitkin jokivartta. Juoksimme vähän matkaa puronvartta eri suuntiin ja sitten huutelimme vastakkain: Kello soi! Kello soi — — — kello soi — — soi — — autteli metsän kaiku meitä. Se kuului siltä kuin kymmeniä miehiä olisi ollut huutamassa.

Syödessämme juttelimme, mitä palkkaa saisimme nostaa ja mitä palkkarahoilla ostaisimme.

— Kaksimarkkaa viisikolmatta penniä päivässä, se maksetaan aikamiehille, arveli Vihtori.

— Saan minä ainakin kaks markkaa kuitenkin. Ja sitten ostan kellon, oikean silinterin.

— Silinterin, pyh! Minä ostan ankkurin, 15 rupis!

Vihtori väitti, että hänen silinterikellonsakin voisi olla "rupis", vaikka 24 rupis, hän muka oli nähnyt semmoisen.

Kittiä kanssa! Semmoisia silintereitä ei ole koko maailmassa! väitin minä, mutta Vihtorikaan puolestaan ei antanut peräksi, puna-, kovapäinen kun oli.

Mutta sitten jätimme kellot, koska puro porisi ja kutsui meitä. Se hypähteli nyt edellämme iloisina koskipäinä. Tulimme jälleen peräti yksimielisiksi ja päätimme rakentaa vesirattaan. Siitä vain tuli kinaa, miten monta siipeä tekisimme. Vihtori sanoi, että viisi, minä että kuusi. Möllinpuron oikeassa jauhomyllyssäkin oli vain muka viisi.

— Eipä, vaan kuusi!

— Viisi!

— Kuusi!

— Viisi, viisi!

— Kuusi, kuusi!

— Minä kuitenkin teen omaani vain viisi.

— Minä kuusi!

Niin me sitten veistelimme kumpikin omaamme, viisi- ja kuusisiipistämme.

— Minun hilippasee jo, sanoi Vihtori, kun sai viisisiipisensä haarukkakeppien varassa pyörimään.

— Hilippasee minunkin, huusin minä kuusisiipistäni puroon asetellen.

Ne pyörivät aika vauhtia. Kumpi nopeammin? Tämän kiistakysymyksen, me ratasmestarit sivustakatselijoina kokonaan unohdimme, mutta luulen, ettei siitä koitunut meille mitään vahinkoa.

Niin myllyt pyörivät, puro porisi, linnut lauloivat, mutta kukon ääntä ei kuulunut enää meiltä, eikä naapureistakaan. Mikä aika jo mahtoikaan olla? Mistä me sen tiesimme, kun ei kummallakaan kelloa.

— Daniel jalopeurain luolassa! Muistatko? heräsi Vihtori.

Miksi en olisi muistanut, liiankin kirkkaasti, että meillä sellainen läksy oli raamatunhistoriasta ja että kevätpuro uittopuineen ja siipirattaineen oli meidät surkeasti pettänyt. Daniel kylläkin oli jalopeuroiltansa pelastunut, mutta miten kävisi meidän poikapoloisten? Oliko viisasta hypätä "luolaan" puolipäivän aikoihin koulussa, vaiko jatkaa päivää purolla ja tehdä loikkaus jalopeuran kitaan vasta kotona. Visusti harkittuamme edellinen vaihtoehto voitti. Opettaja oli Danielin "jalopeura", säyseä ja ymmärtäväinen, mitä samaa ei aina voinut sanoa kotoisista peuroista, jaloimmistakaan. Ne saattoivat kiljaista, jopa puraistakin "Koivuniemen" peuran hampaalla, joka puri vaikka ei haukannut.

Arviomme osui oikeaan. Tosin puolen tunnin laiskanläksyt saimme. Mitä siitä! Kun ei lukeakaan tarvinnut. Tottakai me sen kertomuksen osaisimme, kun itsekin jo likipitäen jalopeuran kidassa. Mutta meidän opettajamme oli tosi jalo, vaikka ei peura. Hän otti osaa meidän kevätiloihimme ja -suruihimme.

— Montako siipeä teidän vesirattaassanne? hän kysyi.

— Viisi! ehätti Vihtori.

— Kuusi! oikaisin minä.

— Viisi, viisipäs!

— Kuusi, kuusi!

— So! Menkää lukemaan. Sanokaa se huomisaamuna minulle heti ensimmäisen tunnin alussa. Muutoin tulee isommat rapinat.

Me sanoimme. Kelpasi sellaiselle jalopeuralle puhua kevätpurosta, tukinuitosta, vesirattaista, jos vaikka mistä.

14.

Olen käynyt, juossut, vähin pelehtinytkin entisillä elohalmeillani ja kovasti hauskaa, minulla on siellä ollut, kuten arvata sopii. Jokainen mäentöyssy, kivenjärkäle, tervaskanto, pökkelökin oli tuttu, mikäli oli ketaroillaan pysynyt ja entisen hahmonsa säilyttänyt. Entä ihmiset ja muut eläväiset! Ne vasta tuttuja olivat, vaikka usein kotvan aikaa saimme nokastella, jopa aivastellakin, ennenkuin jälleen tutustuimme. Mutta ns. jälleennäkemisen riemu oli kyllä tämän jälkeen sitä railakkaampi.

Näin kävi minulle Kallen, Jussin ja Oskarinkin kanssa. Kallea en niinkään paljon ihmettele. Hän oli raavas mies jo silloin, kun me naskalit, yksihenkseliset, hänen torppansa päivänpuoleisella seinustalla nappia teikkasimme. Sama kuusenkarvainen raavas hän oli yhä vieläkin, nosti housujaan ja sanoi: Mitä ihmettä! Haristaako mun vanhat silmäni! Ethän sinä vain ole itse... se, se vanha peijooni?

— Sama juupeli, vaikka ei niin vanhakaan vielä, vähättelin minä.

— Oletpas... oletpas sinä kasvanut! ihmetteli Kalle.

— Sitä neljänkymmenen vuoden mittaa ehtii vähin kasvaakin, myöntelin minä.

Mutta Kalle, nyt jo 80-vuotias nuori mies, ei selittämälläkään sen ihmeen alta irti päässyt, että minä olin niin kovasti kasvanut, eikä hänen Silja-emäntänsäkään, vaikka on parikymmentä vuotta nuorempi ja liikunnoiltaan kepeä, niin että hippasille olisimme voineet käydä. Mutta Jussi, minun leikki-, tappelu- ja nappiteikkatoverini, oli selvänäköisempi siitäkin huolimatta, että onnettomuudessa oli menettänyt näön toisesta silmästänsä.

— Oletpa, kuin oletkin tupakarhu! sanoi Jussi ja sihtaili eheällä silmällänsä pyssymiehen tapaan.

— Joo, vaikka "Nalleksi" minua kutsutaan, oikaisin minä, minkä jälkeen meillä korvikepannun kiehuma-ajan verran oli sitten eri hauskaa. Me pelmusimme, ihan piehtaroimme vanhoissa muistoissa, hyppyritöyssyissä, nappikuopissa, luistinrapakoissa... Muistatkos... muistatkos... kivasi toinen ja toinen. Mutta toinen ei joutanut muistelemaan, kun toinen niin hartaasti selvitteli sitä yhteisten muistelmien vyyhteä, jossa me pallikeränä pyörähtelimme niin hullunkurisin hyppäyksin, että Jussin Tyyne-emäntä kyynelet silmissä nauraen oli korvikepannunsa kaataa.

Jussilla oli pikkuinen kaunis talo, kirkas separaattori seinässä, ammuvat lehmät navetassa, hörähtelevä hevonen tallissa. Radiokin hänellä oli ja omatekoinen (pojan montteeraama) sähkövalo pikku lamppuineen, niin että minä itsekseni ihmettelin: kaikkia ne osaavat ja keksivätkin täällä! En minä vain puoliakaan noista!

— Muistatkos, johdattelin jälleen vanhoihin. Tuosta Hössälän torpasta, jonka rantapellon laidasta tämä sinun talosi näkyy lohkaistun, silloinen Ruis-Kaapi, josta sitten tuli Hössä-Kaapi, maksoi kokonaista 500 markkaa?

— Tottakai minä muistan! naurahteli Jussi. Mutta tiedätkös mitä, minulla, Hössä-Kaapin torpparilla, on nyt tamma, josta veljemme Kaijan Otto olisi maksanut 60,000 markkaa!

— Vai niin! sanoin minä kun en muutakaan osannut.

— Aika on muuttunut, totesi Jussi.

— Pahan kerran vielä sittenkin! lisäsin minä. Sitten me ryyppäsimme Jussin Tyynen korviketta ja minun täytyi ottaa heidän sokeriaan ja panna sekaan ja ottaa vehnästä. Se ei muka rasittaisi, kun minä niin harvoin poikkesin heillä. Kiitin ja otin toisellekin kupille. Sitä jäikin vielä, pullaa tarkoitan ja hangen alta vilkutti viheriäinen oras.

Sitten taas hyppäsin suksille ja hiihtelin edelleen sitä entistä, kotoista hankeani pitkin. Se luisti ja loisti ja siinä oli jäniksen jälkiä, vaikka niistä ei näkynyt juuri muuta kuin kyntysen raappamia, sillä hankiainen oli kova, niinkuin huhtikuussa aina ennenkin. Hip-hap-huu! Nyt on huhtikuu! hyräilin minä, hyppäsin suksiltani ja puhalsin kämmeniini. Hangelle tuli lisää kyntysen raappamia, mutta syvempiä ja miehevämpiä.

Vielä samana päivänä Oskari, toinen nuoruuden tuttavani, tuli hyvällä hevosellaan minua kotiinsa noutamaan. Totesimme olevamme yhä yhtä reippaita poikia kuin ennenkin, vaikka niin paljon ajastaikoja oli kulunut sitten viime tapaamisemme. Meilläkös riitti juttuamista! Niistä menneistä ja muinaisista, jotka kaikki olivat parempia kuin nämä nykyiset. Juttelun välissä me söimme ja joimme, haukkasimme sulavalla voilla siveltyä vesirieskaa ja ryyppäsimme nuorennuksen mannaa eli kirnupiimää. Me kylvimmekin kilpaa. Se oli jännittävä ottelu, mutta tasapeli siitä lopuksi tuli päättäen siitäkin, että kilpailun päättyessä molemmat kellettelimme pukukamarin penkillä haukkoen ilmaa kuin kaksi rantakivelle kiskaistua kiiskinpoikaa. Sitten minun jälleen oli jatkettava matkaa, olisi ollut jo eilen, vaikka en päässyt lähtemään vielä tänäänkään...

Riemullisen matkani edelleen jatkuessa tapasin yhä vanhoja ja uusiakin tuttuja, sellaisia hevosmiehiä, jopa hevosiakin, joista voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin. Valitettavasti en kerkiä sitä tekemään, ainakaan tässä pakinassani, koska minun täytyy vielä kertoa teille eräästä tällä erinomaisella kevätpälvimatkalla tapaamastani perheestä, "jota en voi unhoittaa poies", kuten laulussakin sattuvasti sanotaan.

Saarisen perikunta r.l. oli tämän merkillisen osuuskunnan nimi. Siihen kuului jäseniä, ei "kaksi ja puoli tusinaa", kuten sen entisen miehen perheosuuskuntaan, vaan tusina ja kaksi kappaletta, siis neljätoista toimivaa ja toimeksipanevaa jäsentä! Tosin minulla henkilökohtaisesti ei ollut tilaisuutta lähemmän tuttavuuden tekemiseen kaikkien mainitun osuuskunnan jäsenten kanssa, enkä päässyt edes paikan päälle lähemmin tutustuakseni heidän saavutuksiinsa, mutta siitä huolimatta minulla ei ole mitään syytä epäillä niistä annettujen tietojen todenperäisyyttä, ei ainakaan sen jälkeen, kun iltakauden olin tarkkaillut osuuskunnan kolmen jäsenen edesottamuksia eräässä illanvietossa, johon minut muiden mukana osuuskaupan autolla kiikutettiin.

He kaikki olivat pienikokoisia, mutta iloisia ja pirteitä kuin keväiset västäräkit. He pyrähtivät luokseni, tervehtivät kuin vanhaa tuttavaansa, joka heille en ollut, vaikka niin monelle muulle. Niin välittömän riemullisesti he kertoilivat minulle keväisistä töistään kuten muistakin edesottamuksistansa ja sitten kun ilta kului ja näytöskappaleen vuoro tuli, pelasivat he "Toisen talon emäntää" niin luontevasti, että iloisesti yllätettynä koko ajan avosilmäisenä katselin ja kuulastelin, vaikka niin armottomasti nukutti. Kotimatkalle päästyämme istuimme saman pilkesäkin päällä osuuskunnan kuopuksen kanssa, muorini kuopus minäkin. Meillä oli eri hauskaa, kuten arvatakin sopii. Hieroimme käsiämme ja lauloimme kaikki laulut, jotka ulkoa osasimme ja enemmänkin vielä.

He ovat orpoja sekä isästään että äidistään, mutta vanhemmat sisaruksista ovat taitavasti hoivailleet nuorimpiaan. Heillä on ollut aluksi kovaa, mutta he eivät ole lannistuneet, vaan yhteistoimin yrittäneet kuin muurahaiset. Talo kuuluu olevan sitten jo sen näköinen, pellot ja nurkat kunnossa, marjapensaat kukoistavat ja omenapuut kasvavat kilpaa kasvattajiensa kanssa. Luonnollisesti tällaisesta joukosta on riittänyt tekijää kodin ulkopuolellekin, jos mihin souviin. Yksi on poliisi, toinen pankkivirkailija, kolmas tarkastuskarjakko jne.

Olen kertoillut tässä näin pitkälti tästä erinomaisesta perheosuuskunnasta tilapäisen tutustumiseni perusteella. Etteikö minulla muka ole parempaa kertomista tässä touhuistani ja tutuistani? Eikä ole. Sanon asian, niinkuin sisimmässäni tunnen ja niinkuin se on. Tuollaiset perheosuuskunnat ovat maan suola. Jos niitä on riittämiin joka pitäjässä ja kylässä, niin ei kansakunnalla mitään hätää. Pelto kasvaa, karja kukoistaa... marjapensaat ja omenapuutkin kilpaa kuopusten kanssa. Kotoisissa hommissa tuollainen perikunta oppii parhaiten osuustoiminnan aakkosetkin. Kelpaa heidän sitten ulommassa piirissä osuuskauppoja rakentaa, meijereitä pyörittää, kassojakin kasvatella. Ja kun toisen talon isäntä sitten aikoinaan iskee silmänsä tuollaisen osuuskunnan kuopukseen tahi vaikka vanhempaankin, ei hänenkään tarvitse kauppojansa katua. Ei osuuskunnan liioin, vaikka menettääkin hyviin kantajäsenensä, sillä pois pyrähtäneen toimesta elämä yhä kasvaa, leviää ja kukoistaa.

Huomaan tässä pahasti horjahtaneeni tunnetusta tyylistäni ja käsiteltäväkseni sopivista aiheista, mutta erehtyyhän pappikin joskus saarnassaan ja hevonenkin kaatuu kahdelta jalalta. Saarisen perikunta r.l. on vikapää minun lankeemukseeni.

15.

[Kirj. v. 1944.]

Antoivat minullekin mottiurakan. Vääryys ja häpeä, elleivät olisi antaneet, sillä "henkirahani minäkin maksan", sanoi mustalais-Roope, vaikka ei ole niinkään varmaa, maksoiko hän sen. Minä kyllä varmasti... sain sen mottiurakan... kaksi kymppiä. En mene arenteeraamaan, onko se liian pieni tahi liian suuri. Herrat sen tietää, kun kirjoja lukee. Itsestäni eräinä hetkinä on tuntunut, niinkuin se olisi viimeksi mainittu, keritä kaikkiaan tappamisurakka, toisinaan taas, että se ei ole liiallinen, vaan juuri minun länkiini sopiva, ehkä liian pieni päinvastoin.

Nämä omat mottiarviointini riippuvat kokonaan ruumiillisista voimistani ja henkisestä voimantunnostani, myös ulkona vallitsevasta säästä, motitettavien puiden oksa- & visaisuudesta, lintujen, lauleluista ym. semmoisista. Joka tapauksessa olen ottanut minulle uskotun urakan ja ryhtynytkin jo siihen tunnetusti äkkiäreällä kärsivällisyydelläni ja ylilyömättömillä luonnonvoimillani.

Eräänä kauniina toukokuisena päivänä minä heräsin, kuuntelin radion kukkouutiset, pesin, pukeuduin ja söin. Se oli kyllä turha touhu, naaman ja käsien pesemistä tarkoitan. Tätä mielipuolta olen muutoin ollut koko lyhyen elinaikani, mutta muori on ollut toista, mistä on seuraamuksena ollut jatkuvasti pientä perheneuvottelua, pientä napinaa, tukkapöllyä ja korvasta taluttelemistakin, taannoisina vuosina. Mutta pestä käpälänsä mottimetsään lähtiessä! Se on jo ajan ja aineen tuhlausta. Sitä vastaan lyön tärisevän vastalauseeni, vaikka Selkäsaunalla uhattaisiin, vaikka tervapytylle korvasta talutettaisiin.

Siis silmät sirkeinä, kämmenet kuurattuina painelin mottimetsään pää ja häntä pystyssä, kuten sanotaan, upouusi saha kädessä, tahkottu kirves kainalossa keikkuen. Värkit pitää olla hyvät, syödään mitä saadaan, sanoi isävanha ennenmuinoin. Sitä samaa minä. Varis raakkui ja harakka nauroi, mahtoi leivonenkin jossain taivaanlaella, vaikka en minä sitä nähnyt, kun en joutanut siikailemaan. Sitten räkättirastaskin jo metsässä: Paa piippuun! Mää piippuun! yllytteli hyväkäs. Minä hotasin vastaan: Enkä viitsi! Parinkymmenen motin takia!

Sitä minun kuitenkaan ei olisi pitänyt sille rienaajalle sanoa, ei ainakaan ääneen. Juuri vähillä piti, että en mennyt, ennenkuin edes yksi motti oli kuivumisteloillaan korvakepuiden välissä. No, nyt se on sanottu, joten voin piippuun menemistänikin rauhassa teille selvittää.

Pääsin leimikkooni, riisuin puseroni ja sylkäisin kämmeniini. Siinä heti edessäni ärsyttävän topakkana keikisteli oksainen kuusenkarilas, jonka kimppuun olisin iskenyt, vaikka pihkaleima ei olisikaan sen kaarnakyljessä niin selvästi loimottanut. Ja niin minä sitten teinkin, löin olan takaa kuin vierasta sikaa, kun ensin olin rätkäytellyt alas tusinan verran oksia kuin rautanauloja. Kun olin mielestäni riittämiin lovestanut, otin sen upouuden sahani. Sanomalehtien etumainosten ja irvihammas petomerkkinsä perusteella sen piti painua tuoreeseen puuhun kuin saippuaan. Painui se... pihkaan tähriintyi koko terä! Eikä luistanut sitten enää sinne eikä tänne, ei ainakaan ilman saippuaa, jota minulla ei ollut. Sainhan lopulta kuitenkin sen ulos puusta, heitin mättäälle koko "pedon" ja tartuin jälleen kirveeseen lohduttaen itseäni sillä, että kirveellä ne ennenkin Suomenmaassa kuusenkantturat on kellistetty!

Hakkasin reippaasti "lastuusta", mutta itse lastuja en tahtonut saada irtautumaan millään ilveellä. Ne pyrkivät tulemaan liian pitkiä tahi liian lyhyitä, halkonaisia tahi katkonaisia, kunnes lopulta koko lastuukseni ujui yhdeksi pärstäiseksi viivaksi, ennenkuin olin päässyt puussani edes puolitiehen.

Vaihdoin lapaa ja ryhdyin hakkaamaan toiselta puolelta. Mutta koska en ole vasenkätinen, en osannutkaan hakata mainitulla tavalla "mettän puolelta", lastuukseni pärstääntyi ja umpeutui vieläkin nopeammin, en mahtanut päästä edes neljännekseen, kun se oli tukossa kerta kaikkiaan ja rumasti vielä sittenkin. Pyyhkäisin hikeä etukäpälälläni, joka oli jo pahasti pihkassa. Mutta räkättirastas oli tullut pyssynhollin verran lähemmäksi ja arveli: Määt piippuun! Määt piippuun!... Määt varmast... ennen puoltapäivää!

Mää itte suolle! huusin minä ja sylkäisin kouriini, vaikka se ei olisi ollut tarpeellista, se sylkäiseminen, huutaminen sitäkin vähemmin. Tuiskahdettuani kiepahdin toiselle puolelle puuta, mitä puun kaataja ei milloinkaan saisi tehdä, koska sen seurauksena vanhojen tietolähteiden mukaan on kanto, jolla p—u tanssii. En minä kylläkään ole sitä nähnyt, tuskinpa kukaan muukaan, mutta en kuitenkaan ole patenttivarma, etteikö se tanssi... Sillä puskin olin kolmea kertaa iskenyt, kun kirveenterä lähti varresta, meni kiveen että helähti.

Onni onnettomuudessa oli, että ei otsakulmaani helähtänyt. Kirveen terälle se tietysti olisi ollut parempi, mutta otsaluulleni varmaan pahempi. Onko kenellekään muuten koskaan sattunut sitä ihmettä, että voileipä ei putoaisi lattialle voipuoli alaspäin ja että kirves ei sattuisi kiveen teräpuoli edelläpäin? Ei minulle kuitenkaan. Eikä sattunut nytkään. Sattui se niin pahasti ja tuli niin ruma lovi, että se vieläkin ihan itkettää. Minkätähden kiven reunan pitääkin olla niin kova ja kirveenterän niin murtuvainen? Näin ajattelin, mutta rastas ei. Se oli jälleen lentänyt lähemmäksi ja visersi: Mää piippuun! Paa piippuun! Olisin ehkä pannutkin kivellä perään, jos olisi ollut, mutta eipä silloin ollut, vaikka äsken oli.

Sillä kirvestä varteen suuttiessani ja pyrstökiiloja, niskakiiloja, hevos-, lanka- ja rässinauloja silmään iskiessäni olin muorille tentunut, että vaikka mikä muu lähtisi, vaikka koko maailma navoiltansa heltiäisi, niin minun mottikirveeni ei heltiäisi varrestaan, stpho! Olin sylkäissytkin.

Minulla oli siinä aika telmeet, ennenkuin jälleen sain kirveeni siihen kuntoon, että silä edes pääsi iskemään, mutta sitten siinä oli se hirmuinen lyöttymä, joka ei ollut tietääkseen, vaikka kalkuttelin sitä kivellä kiveä vasten. Niin mureita kiviä en luullut maailmassa olevankaan, eikä niin kovaa terästä kuin nyt oli se avosuinen kirveeni terä...

Ymmärtäkää ja säälikää minua, kun hyppään ylitse muutamia pihkaisia kämmenenpyyhkäisyjä. Sainhan lopultakin sen kuusenkantturan kaatumaan tosin konkeloksi suurta mäntyä vasten, mutta kallelleen joka tapauksessa. Ja asiakos minulle semmoisessa mielenvireessä ja luonnontilassa oli puuhun kiipeäminen. Yks kaks räpistelin kirveineni siellä ahdistuksen paikassa 50-kyynäräisen petäjän puolitiessä. Oli sentään varjelus, että en sahaa ottanut matkaani, sillä tuskin olin pari oksaa saanut poikki napanneeksi, kun kuului peloittava rysäys ja sitten tulimme alas kantturakuusen kanssa kilpaa. Kirveen huitaisin menemään silläkin uhalla, että se jälleen paukahtaisi terä edellä kiveen. Jaa'a! Ellen olisi se kuin olen, niin vikkelä poika takakäpälistäni, niin tiedä häntä... naputtelisinko teille enää tätäkään historiaa...

Sitten minä kuitenkin karsin sen kuusen ja katkaisin sen metrin mittaisiksi pätkiksi... paitsi "petosahani" puolen metrin. Juoksin kieli vyön alla kotoa toista sahaa noutamaan, onneksi olin ostanut "petoja" parittain ja tahkosin ja hioin kirveeni ja suutin sen uusilla pyrstökiiloilla ja rautanauloilla, mutta visusti vaikenin tentumasta sen silmässä pysyväisyyden puolesta halkovajassakaan, missä muorin silmä ei onneksi askareitani seuraillut.

Ja kun auringon laskiessa palasin, niin molemmat käpäläni, koko naamataulunikin oli hiessä, piessä ja pihkassa ja ravassa ja rasvassa. Kerta kaikkiaan, koristelematta sanoen, olin "piippuun vedetty mies", vaikka r-rastas ei sitä enää räkättänytkään. Se oli kääntänyt lehteä, vaihtanut "täkstiäkin" ja paasasi nyt: Laiska mies! Lyhyt pino... lyhyt pino...

Motti se on! hihkaisin minä, vaikka ei metsämiehen pitäisi hihkua räkättirastaallekaan. Sain kuin sainkin mottini valmiiksi, eikä se ole niinkään vähäinen aikaansaanto ensimmäisenä päivänä näin pikkupojalle, sanokoot ja hakatkoot mestari "Kirput" ja "Korpit" mitä tahansa. Toisena päivänä hakkasin puolitoista, seuraavana päivänä kokonaista kaksi, ei miestä vaan mottia ja toivoakseni näin tulee tapahtumaan edelleenkin, hiljaista, peräänantamatonta, konkeloon ajamatonta edistystä eteenkinpäin kohti kahden kymppimotin urakkaani.

16.

    Tuuli hiljaa henkäilee
    aalto vapaa välkkyilee.
    Pikku lintu suruton
    laulelee: Jo kevät on!

Niin se laulaa pikku lintu, lauloi jo silloinkin, kun olimme pikkuinen poika. Oli tavallista kauniimpi ja varhaisempi kevät. Varikset raakuivat jo helmikuussa. Kottaraiset viheltelivät maaliskuussa. Huhtikuussa jäät lähtivät ja jo toukokuussa me söimme pieniä viheriäisiä ketunleipiä, vuodatimme mesikirkasta koivunmahlaa. Alholan Aapo tämän verrattoman aatteen meille esitti, mutta Vihtori toimi hyvänä ystävänämme verrattoman hyvällä menestykselläkin, kuten pian saatte kuulla.

— Oletteko, pojat, milloinkaan maistaneet koivunmahlaa? kysyi Aholan Aapo meiltä, kun kiersimme hänelle tahkoa eräänä aamuna.

— Ei! myönsimme me ja lipaisimme huuliamme. Siitäkös Aapo riemastui ja innostui kehumaan. Ainakin puoli tuntia hän juttusi siitä, kun painoi kirvestä tahkoon hävyttömän raskaasti. Hän oli iskenyt sen pahasti kiveen, eikä teränsuu juuri vähillä umpeen mennyt.

Keväisen koivun mahla! Se se vasta oli taivaallista juomaa! Se oli kirkkaampaa kuin kolmeen kertaan tislattu tehtaan viina! Se oli imelämpää kuin siirapilla makeutettu vappusima!

Niin Aapo sitä ihanuuttansa kuvaili. Mutta me kieritimme kiivaasti sitä tahkon vietävää. Väliin lipaisimme, kuumalla kielellä kuivia huuliamme, pyyhkäisimme hikeä nutun hihaan. Lopuksi Aapo kertoi myös siitä, mitä kaikkein hartaimmin odotimme, mistä ja miten koivunmahlaa olisi saatavissa. Silloin hänen kirveensä alkoi olla jo umpiterässä. Meidän etukäpälissämme kihelmöitsi pari punaista mesimarjaa kummassakin.

Piti etsiä etelänpuoleisesta mäenrinteestä hiirenkorvalla hersyvä raudaskoivu. Siihen noin kyynärän korkeudelle maasta oli kaivettava pienellä kairanvääntimellä parin tuuman syvyinen reikä. Reikään oli vuoleskeltava katajanoksasta korttelin mittainen tikkuränni. Rännin alle hiukan mättääseen kierrettynä oli asetettava yksikorvainen astia eli lypsinkiulu. Sitten ei tarvinnut muuta kuin rauhassa odottaa muutama tunti, kunnes kiulu olisi puolillaan koivun keväistä kermamaitoa.

Tämän kummempaa se ei ollut.

Ja jo hyvissä ajoissa keväisten koivujen hiirenkorvalle kehkeytyessä aloimme hankkiutua riemulliselle mahlamatkallemme. Erinäisiä vaikeuksia siinä oli. Neuvokkuudella toki selviydyimme niistä, kuten yleensä vaikeuksistamme tähän päivään saakka.. Pahinta oli sen yksikorvaisen kiulun eli vuodatusastian kanssa, meillä kun ei ollut muuta kuin yksi sellainen ja muori kipeästi tarvitsi sitä joka aamu ja ilta. Hullummin vielä oli Vihtorin laita. Hänen kotitönössään ei ollut ollenkaan yksikorvaista, ei muuta kuin yksi sellainen... porsliiniräyskä. Mutta emmehän toki sellaista voineet mahlakiuluksemme kähveltää. Visusti asiaa harkittuamme päätimme kaiken uhallakin ottaa muorin lypsinkiulun, siinä hartaassa toivossa, että joten kuten siitä aikoinaan selviytyisimme. Niinkuin myös tapahtui.

Mutta sittenpä joutuikin jo se keväinen, pyhäinen päivä, jolloin hereimmät päivärinteen koivut alkoivat vihoittaa hiirenkorvalla. Haukkasimme vahvan aamiaisen, jälkiruoaksi muutamia suolaisia silakoita. Koivun mahlaa, kevään mannaa ajattelimme. Piimätuoppiin tuskin vilkaisimme. Viisaana miehenä näet varasimme massussamme tilaa paremmille juotaville.

Kauempaa, karjalaitumien rinnemailta löysimme vihdoin mieleisemme koivun. Se oli jo päältä katsoenkin rempseä kuin heruntamaidossa oleva lehmä. Sen valkoinen varsi kutsui. Sen hiirenkorvalla höröttävät riippaoksat huiskuttivat: Joutukaa jo! Juoskaa! Mahlasuoniani pakottaa!

Me juoksimme ja jouduimme. Näverinvarret ja kiulun vanteet pensaikossa rapisivat. Minä kumarruin nävertämään reikää. Vihtori alkoi nohrata katajasta kourukalikkaa. Rastas rähisi ja käki kukkui, taisi ensimmäistä kertaa sinä keväänä, mutta emme me sen nakutteluja siinä joutaneet laskemaan, kun oli parempaakin tehtävää. Kauankos me sitä kahteen pekkaan. Sitten ei muuta kuin koloa mättääseen ja kiulua räystään alle. Se alkoi! Voi ihanuus! Tip... tip... tip... se suloisen pehmeästi tilkutteli kuin tynnyrilintu korpikuusen latvassa.

Päätimme, että emme maistaisi, ennenkuin kiulu olisi täynnä tahi ainakin reilusti puolillaan. Pidimmekin uljaasti tämän päätöksemme, vaikka sisua siinä tarvittiin. Tuskin olisimme kestäneet ellei meitä olisi ollut kaksi. Tarpeen tullen pidättelimme toinen toistamme.

— Oletpa noin hätkö! häpäisi Vihtori, kun minä olin välillä lipaisemassa.

— Voi poloista, raukkaa! maksoin vuorostani, kun Vihtorille tuli heikko hetki. Niin me uljaasti toinen toistamme tukien voitimme kiusauksemme, jotka eivät olleet vähäiset.

Mutta mahla se soitti ja tippui. Me katselimme kahden puolen kiulua silmät napillaan. Se oli kirkasta kuin kolmesti kirkastettu viina, oikein Aapo oli siinä sanonut. Sen hunajainen makeus tuoksahteli nenäämme. Ja sitten yhä uudestaan meidän täytyi kertoa toisillemme janoa kiihoittavia kaskuja hunajamaidosta ja sokerivedestä, jota joskus olimme nauttineet, mutta joka kuitenkaan ei vetänyt vertoja koivunmahlalle, niin makeaa kuin oli ollutkin.

Niin me janoisina odottaessamme puhelimme. Mutta mahla se vain ihanasti soitti ja tippui. Sen ääni muuttui sitä mukaa kuin nesteittä kiuluun karttui. Ensin se ikäänkuin nuoli, sitten lätkähteli, litkahteli. Niinkuin kissa kielellään olisi maitoa litkitellyt. Niin mukavaa se oli kuunnella, että ihan pahaa teki. Varmasti olisimme langenneet kuin Eeva Aataminsa kanssa, ellemme olisi keksineet kiulun laidoissa oksia. Kiipesimme kilvassa, toistemme kiusalla yhä ylemmäksi..-. Minä maltan odottaa tuohon asti! Minäpä ylemmäksi, vaikka tuohon! Luuletkos, että en pääse yli siitä?

Näin kiipesimme hitaasti kohoavan mahlan edellä, kunnes tuli oksanreikä lähellä kiulun suuta. Siitä emme päässeet enää ylemmäksi, emme yrittäneetkään. Mahla olisi vuotanut mäkeen. Sitä toki emme toistemme kiusaksikaan sallineet...

Tähän kului kuitenkin vielä aikaa. Kun oli niin raskasta odottaa, niin juoksimme alas pajukkoon ja teimme siellä imupillit. Sellaisella kelpasi mahlaa vedellä. Pieni lähdesilmä oli siinä pajupensaan vieressä. Minä koettelin, pitääkö pillini henkeä, imeekö vettä. Sitten Vihtorikin koetti. Se pisti vihakseni. Hän varmasti imi vettä... koska itsekään en voinut sitä välttää.

Sitten juoksimme taas "lehmämme" luokse. Mahla oli kohonnut jo miltei reikään asti. Voi ihanuus! Hyppelimme tasakäpälää ja toiskäpälää. Puhaltelimme ja imimme pillejämme.

Voi kamalaa! Että suurin ihanuus käden käänteessä voi muuttua niin suureksi surkeudeksi! Vieläpä mokoman, kuin mulkosilmäisen sonnimyökärin takia! Se hirmu se oli, yhtiön iso-Pekka nuijapää! Se kiljui kimeästi ja painui meitä kohti alamäkeen kuin tavarajunasta irti päässyt veturi. Meillä poikapoloisilla ei ollut muuta turvaa kuin koivu. Onneksi se oli siinä ja meillä kyntyset. Kerkisimme viime hetkessä oksalle. Sitten varovasti, vähitellen yhä ylemmäksi oksalta oksalle kuin äsken mahlaa tiputellessamme, mutta ei kiusalla, vaan toistamme auttaen hädässä ja sovinnossa. Vapauttavaa reikää ei vain ilmestynyt... Ennenkuin illalla, kun aurinko jo oli mailleen menossa ja muorin lypsyn aika ohi.

Ennen sitä ehti tapahtua paljon sydäntä korpeavaa, vihaksi pistävää asiaa. Yhtiöpaholainen kiersi kuin kiljuva jalopeura. Se puhisi, kuopi maata ja mullisteli ylös punaisilla lankakerillänsä, sitten lopulta alas, mikä oli sitäkin surkeampaa. Se huomasi meidän täysinäisen mahlakiulumme, joka vuoti oksan reiästä ylitse. Ei kauankaan sitten enää. Se kurnaisi sen pötsiinsä ja kuninkaan kypäriinsä, yks, kaks, ilman pilliä. Ja arvaattekos, millä tavalla se Nepukatneessar tämän mässäyksensä meille maksoi, minulle erittäinkin? Se hirttämätön ryöväri polki ja särki kappaleiksi muorin lypsykiulun.

Voi hyvät ystävät! En jaksa tämän enempää. En olisi jaksanut näinkään paljoa, ellei vieläkin pistäisi niin vihakseni ja ellei Vihtori, se siunattu pentu, olisi muistanut pistää puukkonyrhiänsä tuppeen. Me nirhaisimme sillä koivun kylkeen pari pientä reikää ja koivuäiti, se verraton lehmä, tiputteli polttavan sielumme virvoitukseksi mahlatippojansa, yhtä monta kummallekin.

Jaa että mitäkö sitten tapahtui? Vain "tosikertomuksissa" kerrotaan kaikki, kevään mahloilla höystetyssä "taidenovellissa" ei. Lukijan mielikuvituksen nuoleskeltavaksi täytyy jättää myös joitakin lohdutuksen tippoja. Eipä sitten taas muuta kuin keikkukaa ja heikkukaa! Hyppikää ja nuoleskelkaa keväisiä tippoja, kaikenlaisia.

17.

On oltu kylvötöissä, minä ja Noppe. Niinkuin koko Suomen kansa.

Päivä on paistellut iloisesti ja vettäkin on sadellut suloisesti. Tässä päivänä muutamana puolisen päivää akkunassa katselimme ja kuuntelimme sitä rapinaa nenä ruudussa, kieli pitkällänsä ulkona suusta.

— Tuo maksaa miljoonia, Suomenmaassa! ihastelin minä ääneen. Noppe vain haukotteli ja häntäänsä heilutteli.

Sitten lakkasi satamasta ja lähdimme jälleen tallukoinkaan viljelyspalstoillemme. Se on vähin saviperäistä maata ja tallukkaamme kasvoivat nopeasti, milteipä puoli numeroa jokaisella askelella. Mutta emme välittäneet siitä. Olihan kevät. Oli satanut. Käki kukkui ja metsä alkoi vihoittaa.

Oli niin riemullista elää, vain olla ja elää. Ihan teki mieli hihkaista, mahdoimme hihkaistakin. Ainakin haukuimme, räyskähtelimme ja puhalsimme kämmeniimme. Toden totta, kevät on ihana vuodenaika! En tiedä, mihin sen vaihtaisin ja mihin sitä edes vertaisin. Mitä on sen rinnalla maailman mahti, raukeeva rikkaus, riutuva rakkaus... kivet kalliimmatkin on kuin tuhka vain ja multa...

Taisinpa ajaa toisen vasikalla. Sitä olen tehnyt kaiken aikaa näinä verrattomina kevätpäivinä. Olen ajanut ja punninnut vahvistuvilla käsivarsillani valkoisen kirjavaa vasikkaa, jonka nimi on Suvi. Olen ajanut hevosta, vanhaa valakkaa, jonka nimi on Sulo. Olen ajanut traktoriakin... katsellut päältä. Voi ihme, miten se jyllää ja myllää! Vaikka ei haukkaa muuta kuin kuivattuja koivukalikoita paperipussillisen puolessatoista tunnissa.

On verraton asia, että meillä on sentään vielä valkoisen ynnä muun kirjavia vasikoita... ja peltoäestä vetäviä hevosia ja valakoita... ja koivukalikoita haukkaavia voimamasiinoita... ja kaikkia muitakin voiman ja elämän korvikkeita. Ja ennen kaikkea, että meillä on järkeä ja voimaa, joka estettä eteensä löytämättä ajaa meitä elämässä eteenpäin.

Arvaan, että olette pistäneet jo perunanne multiin. Niin minäkin olen tehnyt.

Olette kai kylväneet tavallista enemmän juurikasveja, lanttua ja porkkanaa, punajuurta ja retiisiä? Niin olen minäkin tehnyt. On hauska ruoputella ja narskutella niitä sitten, kun ne joutuvat siihen ikään ja kokoon, että sopii narskutella. Porkkanaa voi puraista sellaisenaan päästä... jommastakummasta. Lanttua kelpaa jälttää. Retiisiä voi syödä suolan kanssa. No, miksikä ei vaikka sokerinkin, jos korvikkeista tulee kysymys.

Oletteko muistaneet kylvää palstoillenne myös sokeri- ja sikurijuurta? Tästä viimeksi mainitusta juurestahan ovat ns. paahtimoiden luottamusmiehet myös pitäneet pahaa porua. Hyvä onkin, että hyvästä asiasta pidetään pahaa porua. Sikuri on kyllä poikaa. Muistan hyvin, miten meidän muori naapurin muorin kanssa papukahvia juodessaan kerran sanoi:

— Kahvi ei ole minkään makuista, jos ei ole siihen sikuria, sanoi muori ja puhalsi tassille.

— Eikä se ole minkään näköistäkään ilman sikuria, sanoi naapurin muori, puhaltaen myös tassilleen. Mutta minä panin asian hampaankoloon. Siitä päivästä lähtien olen aina muistanut, että sikuri on tuiki tärkeä ja tarpeellinen kasvi kahvipannuissa, paahtimoissa ja -värjäämöissä.

Ihan ihme ja kumma, miten se ailahtelee tuo pennun keväinen mieli. Nyt se käväisi jo kahvipaahtimossa ja -pannussakin. Mutta mikään ihme ei ole, vaikka ailahteleekin. On verrattoman kaunis keväinen aamu. Taisinpa, mainita sen jo toisen kerran.

Kotoinen järvi peilaa edessäni tuossa vihertävin kehyksin. Sorsapari, kaksi kolmekin paria, ja pari pitkäkaulaista silkkikuikkaa uiskentelee ja rankahtelee kaislikon rinnassa. Niillä lienee omat kylvyhommansa niilläkin, niin sorsilla kuin silkkikuikilla. Vaikka eivät ne sikurin siementä kylvä, siitä olen varma. Mutta siemen kuin siemen, muukin kuin sikurin siemen.

Jokin pikkulintu tilskuttelee koivussa korsuni akkunan alla. En tiedä, mikä lintu se on. En edes näe sitä, äänen vain kuulen, keveän keväisen tilskahtelun. Kylvyhommansa lienee hänelläkin.

Nyt vihelsi kottarainen, pitkään ja haikeasti. En käsitä, miksi se on haikea tällaisena aamuna? Ehkä se on vain salattua keväistä riemua, sitä samaa, jota nuori neitonen laulaa, kun keväistä lehtopolkua astuu ja laulaa: Tuonne taakse metsämaan... sydämeni haa-laa...

Niin se on. Kottarainen on musta lintu, joka murheellisesti laulaa. Mutta iloiset on sillä tunteet, keväiset on sillä aikeet peittelystä ja peiteväristä huolimatta.

Tuota koivuani minä myös kevätaamuina, usein katselen enkä ihmettelemästä lakkaa. Siinä se on vasta, kevään ikuinen ihme. Vielä vappuna se nukkui talviuntansa. Vain valkoista, tiukasti kylkeen pinnistettyä kuorta näkyi, mustaa, piiskavarpua tyvestä latvaan. Lähti järvestä jää, huoahti koivu. Sen kuori ei ollut enää niin tiukka. Kului vielä muutama päivä. Jo aukeni lehden silmu... tuhannen silmua... tuhannen tuhatta vihertävää silmua. Tuli sade, kokopäiväinen, lämpöinen kevätsade. Koivun silmut, ne tuhannet ja tuhannet, avautuivat ihan silmissä. Ne särkivät kupuisen kuorensa kuin kananpojat hautomakoneensa. Vikinää vain puuttui, ehkäpä sitäkin oli, vaikka en kuullut sitä. Mutta sen sijaan selvästi näin, miten koivuni heräsi. Se pehmeni ja laajeni. Se välkkyi ja värisi. Kevään vihertävä elämä tunkeutui vastustamattomasti ulos sen jokaisesta silmusta ja solusta. Mikään voima ei olisi kyennyt enää estämään eikä pidättelemään sitä. Jos joku sen olisi mielinyt ja raaskinut tehdä, niin koko koivu olisi pitänyt kaataa. Mutta vielä sittenkin olisi sen keväinen mahla pusertunut esiin kannosta ja maahan raasituista oksista.

Sellainen on keväinen koivuni, teidän koivunne, meidän koivumme, kaikki kotoiset koivumme, tuhannet ja taas tuhannet... Älkää välittäkö, vaikka tulenkin vähän tunteelliseksi, niin verraton on tuo koivu, tuo kottarainen, tuo järvi, sorsien kisakenttä, kaikkinensa tämä kotoinen tienoo, jonka kehyksenä on keväinen aamu.

18.

Olen kaiken päivää tapellut tikkerperipuskien kanssa... karviaispensaiksi niitä jalommalla suomen kielellä mahdettanee sanoa.

Että mitäkö ja mitenkäkö minä niiden kanssa olen tapellut? Nähkääs, se on sillä tavalla, että en tullut niitä tässä taannoisina vuosina juuri ollenkaan kuoputtaneeksi, enkä muutenkaan hoitaneeksi, kun oli olevinaan niin paljon muuta tähdellisempää. Ne kasvaa kituuttivat jotenkuten, mutta viime suvena ne kokonaan yrittivät tehdä lakon ja silloin muori, joka on kovasti kaikenlaisten karviaisten perään, kimpaantui minulle ja sanoi että: Jollet sinä Nalle ensi kesäksi pane parempaan kuntoon noita tikkerperipuskia, niin minä teen sen ja se on häpeä sinulle, minun rintaperilliselleni!

Niinkuin se onkin, sano! Häpeä muorille, jos hänellä on semmoinen poika, joka ei pysty pitämään tikkerperiä kunnossa ja karinaisia kurissa. Tätä minä en ääneen sanonut, ajattelin vain puoliääneen ja heti viivana päätin rapsia muorin tikkerpereistä kuivat oksat ja möyhentää niiden juuret. Se jäi kuitenkin viime syksynä tekemättä. Mikä hätä niillä siellä, lumen alla! ajattelin silloin.

Mutta se on tämä maamiehen elämä semmoista visaa, että jos jokin tänään jää, niin huomenna sen edestäsi löydät, olkoon se sitten karviaista tai muuta. Niinkuin minäkin ne muorin puskat.

— Mitenkä on minun tikkerperieni laita? kuului muorin marmatus taas tänä aamuna kuin omantunnon soimaus. Tuohon minä en vastannut juuta enkä jaata, viheltelin vain: Hiljaa juuri kuin lammen laine... otin rautaharavan ja talikon ja hiivin puskaiselle maalle. Asiakos tämä miehiselle miehelle, muutamat puskat! ajattelin kun iskin laitimmaisen kimppuun.

Oli se vain asia, ajattelemisen ja pään raapimisenkin arvoinen. Toden totta, ne olivat siivottomassa kunnossa. Kaikki mahdollinen maan roskakansa oli majoittunut niiden alivuokralaisiksi. Siinä juolaheinät, voikukat, ohdakkeet, leskenlehdet. Ja kaikki ne olivat eläneet ja menestyneet hyvin talvenkin ylitse tässä muorin tikkerpereille luvatussa maassa. Nyt ne olivat ottamassa, toivorikkaina vastaan uutta kevättä ja kesää... joka ainoa nokka! Paitsi isäntä itse, se tikkerperi! Se oli hänkkyräinen ja kuivanenäinen, kuten inhimillinen osatoverinsa kaupunkilaisissa, ehkäpä paikka paikoin maalaisissakin vuokrataloissa... milloin eivät sattumalta ole punanenäisiä, ne talojen isännät tarkoitan.

— Älä välitä! Minä tulin ja käyn avuksesi! Annetaan vuokralaishylkyläisillesi mitä kuuluu ja kuka käski! lohduttelin minä tikkerperiä, sylkäisin kouriini ja kävin kimppuun.

Mutta jos joku luulee, että isäntä tikkerperi suostui, sopeutui auttamaan minua tässä toimituksessa tai edes ymmärsi hyviä tarkoituksiani, erehtyy pahan kerran. Kaikkea vielä! Päinvastoin se itse kävi kimppuuni, niin kuin minäkin olisin ollut roskaruoho ja hylkyläinen tunkeutumassa alivuokralaiseksi sen pyhiin asuinsijoihin. Sillä oli piikki, monta piikkiä minun varalleni joka oksassa, niin kuivassa kuin tuoreessa. Kun yritin nyhtäistä juolavehnää tai leskenlehteä, oli se aina valmis ei vuokralaistaan häätämään, vaan minua piikittämään. Sen kynnet harittivat kuin äkäisen kollin ja kun sain niistä veriraapaman käteeni, niin se sähähti: Ähä, saitkos! Auta siinä sitten tällaista tärpästikkeliä, keväisenä aamuna, lintujen säestäessä keväistä "lammen lainetta".

Mutta minä poika autoin, autoin kiusallakin, kun kerran olin konstaapeliksi ryhtynyt. Juoksin noutamassa tuvasta vanhat tervahanskani jo varsinaisiin tarkoituksiinsa tarpeettomaksi käyneellä hyökkäysmarssilla "Syttynyt on sota julma"! Niin kävin uudestaan kimppuun armoa pyytämättä, armoa antamatta, edes leskenlehdille ja voikukkasille, ohdakkeista ja juolaheinästä puhumattakaan. Mutta kaiken aikaa tätä tehdessäni minun täytyi muistaa pyhää neuvoa: Rakastakaa vihollisianne!

Voitte arvata, että tämä ei minunlaiselleni kiukkupussille juuri helppoa ollut. Hillitsin kuitenkin mieleni ja kieleni, vain joskus, milloin kiittämätön karviainen oikein kipeästi pisti — se pystyi tekemään sen tervahanskani lävitse, sen pienimmästäkin lävestä — tempaisin tuppipuukkoni. — Ähä, saitkos! sanoin. Se helpotti niin paljon, että ei tarvinnut sen pahemmin sanoa.

Oikea koettelemusten koulu ja kärsivällisyyden keväinen harjoituskenttä minulle oli tämä muorin tikkerperien ruokkoaminen. Se on sitä yhä tätä naputellessani, kun yritän teitä hauskuuttaa. Luultavasti teillä myös onkin hauskaa, kun ajattelette minun tunteitani tänä iltana ja varsinkin huomisaamuna, kun karviaisten kymmenet piikit tuikkivat ja kihelmöivät ihokarvojeni kasvumailia.

Muuten erinomainen päivä. Pikkulintuset lauloivat, käki kukkui, rastas haukuskeli. Ihan ihme, miten vireitä ne kaikki olivatkin tänään. Niinkuin jokainen olisi tahtonut sanoa: Nyt, Nalle, on pantava töpinäksi! Yksi keväinen päivä vastaa yhdeksää syksyistä!

— Niinpä niin, vaikka ei tikkeriperipuskien ruokkoamisessa! huutelin minä vastaan ja haukuskelinkin vastavuoroon räkättirastaalle. Vaikka sen kanssa kyllä ei hyvilläkään leukaperillä varustettu kanta-astuja pääse omilleen. Jo yksin se, että ei näe haukuttavaansa, vaikka äänen kuulee, sekös osaa kismittää. Se on milteipä samaa kuin sanailisi kenkun radiopaasaajan kanssa kuulokojeensa äärestä. Siitä saa vain vaivat palkakseen. Yksinkertaisesti ei kannata haukkua, ellei pääse haukuttavansa kanssa silmätyksin ja nokatuksin. Jos kannattaa sittenkään. Ei ainakaan kauniina kevätpäivänä, milloin on löydettävissä parempaakin tehtävää. Ja siitähän meillä maamyyrillä totisesti ei ole puutetta, varsinkaan tällaisena keväänä, jolloin kesä kulkee vähän perässä...

Mitä erinomaisia nautinnon hetkiä jokainen päivä meille nyt antaakaan! Tällainen tikkerperien karviaispäiväkin, siitä en vielä malta olla kaskuilematta Teille, vaikka hyvin arvaan, että ilmankin sen arvaatte omia kevätpäiväisiä kokemuksianne muistaen.

Iltapäivällä työni lopulleen joutuessa istahdin lepäämään pensaan juurelle. Ja tiedättekös, yllättämällä, ihan ilmaiseksi minulle esitettiin hienonhieno lentonäytös, johon otti osaa satoja, tuhansiakin pienoiskoneita. Se tapahtui parin sylen etäisyydessä silmieni edessä. Lentäjät olivat valioluokkaa, moottorit hienosti "trimmattu", vain vieno, hieno, ainoastaan herkin korvin eroittuva yhteishyrinä kuului.

Lentäjillä oli tarkoin määrätty liikkuma-alansa, ehkäpä noin aarin kuutio, jos sellaista mittaa on olemassa. No, voimmehan kuvitella. Pikku lenturit esittivät etupäässä taitotemppuja, nousemista, laskemista, hyppimistä, survomista... Niitä oli ilma sakeana. Ne varmaankin olisivat pimittäneet auringon, elleivät olisi olleet niin pieniä, kirkassiipisiä ja ohkaisia. Näytti kuin niissä olisi ollut lasista paitsi seinät, myös moottorit, kaikki mutteritkin, aurinko paistoi niiden lävitse.

Siinä tehtiin jos jotakin kikkaa, hyppyjä ylös, syöksyjä alas, tynnyrejä sinne ja tänne, kierteitä ja "loopinkeja". Mikä kaikkein ihmeellisintä, yhtä ainoata "kolaria" ei sattunut, pommeja, enempää räjähdys- kuin atomi-, ei putoillut, ei kaupunkeja tuhoutunut, ei edes multakokkareita meidän kasvitarhamaalla, mikä kylläkin olisi ollut toivottavaa..

Siinä istuskelleissani, kevätillan ainutlaatuista lentonäytöstä ihaillessani tein myös kylmiä laskelmia kuten minulla usein on tapana... Tuhat lentäjää koneineen kaikkineen voisin survaista tervaiseen karviaishanskaani, eikä se tulisi vielä täyteenkään, tuskin paino edes sanottavasti lisääntyisi. Vaivatta voisin iskeä sen multakokkareeseen. Yhdellä kourani puristamalla voisin "hillota" ne kaikki, mutta pensaa ja moottoriöljyä (verta ja elinnesteitä) kihoaisi tuskin puolta ruokalusikkaa.

Ja kuitenkin tässä oli kyseessä satumaisiin näytöksiin pystyvä, tuhansia yksikköjä käsittävä lentolaivue. Oi ihminen, mikä poropeukalo oletkaan suurine saavutuksinesi, auringonatomitaikoinesi, saivaren halkomishaluinesi.

Näin minä ns. luonnon herra tikkerperipuskan vieressä siipimuurahaisten lentonäytöstä katsellessani ajattelin. En tiedä, onko lupa näin ajatella, mutta minkäs ajatuksilleen mahtaa, ne tulevat ja menevät, nousevat ja laskevat ja heittävät loopinkia, niinkuin siipimuurahaiset lämpöisenä kesäiltana.

19.

Terveisiä maakunnasta. Me olemme olleet täällä edelleen kesää vastaanottamassa ja haukkumassa. Minä vastaanotan ja Noppe haukkuu. En tiedä, onko vika meissä vai kesässä, mutta hitaasti se vain tahtoo tulla. Siitäkin huolimatta, että täällä päin asuu myös eräs vanha viisas ilmaprofeetta, joka on ennustanut meille kesän tuloa. Vahinko vain, että hän ennustaa aina väärin. Kerrankin hän lupasi: Kun helluntain edellisviikko on näin kylmä, niin sen jälkeen varmasti seuraa lämmintä. Se oli kylmä, edellisviikko nimittäin, ja me lohdutimme itseämme: No, olkoon! Kärvistellään nyt vielä tämä viikko, koska sitten saadaan lämmintä.

Tulikos lämmintä? Katinvillat! Saatiin yhtä kylmää, ellei kylmempääkin. Kun äijä seuraavan kerran tuli meillä käymään, niin Noppe haukkui, minä vain muuten murisin. Mutta mitäpä profeetta meistä välitti, ennusteli lisää... palturia. Nyt hän paasasi:

— Tulee sade, ja hyvä sade siitä tuleekin!

— Mistä sen tiedätte? tiedustelimme epäluuloisina. Äijä kättänsä viipottaen selittelemään:

— Kun tuo tui... tui... lintu laulaa! Ettekö ole kuulleet? Kas se on sillä tavalla, että milloin tui-tui-lintu laulaa, niin aina tulee sade ja kunnon sade siitä tuleekin.

Murahtelimme epäluuloisesti, mutta emme rohjenneet ryhtyä vastaan väittelemään, koska emme tietäneet, mikä sellainen tui-tui-lintu onkaan. Oliko se kyyhkynen, joka valitti muinaista munakauppaansa, vaiko musta kottarainen, joka aamuisin tuossa koivussa ikkunamme alla laulelee ja viheltelee tui-tui ja hui-hui ja paljon muita kauniisti sävellettyjä sanoja, joiden merkityksestä ilmaprofeetallamme ei ole edes hienointa hajua, puhumattakaan siitä, että hän ymmärtäisi niiden hienoa sävelkieltä. Sitä me jäimme miettimään, että profeetta pääsi livahtamaan, ja niin häneltä jäi meille selvittämättä se tui-tui-linnun arvoitus.

Mutta tulikos sade? Siitähän meidän piti selvittää, Katinvillat! sanon minä toisen kerran ja kolmannenkin kerran. Sen jälkeen profeetta on käynyt monta kertaa meillä ja ennustellut milloin kalanmädistä tahi siipimuurahaisista tahi kissan vihertävistä silmistä tahi milloin mistäkin. Mutta mistä tahansa hän ennustaakin, menee se aina päin prinkkalaa. Seuraavalla kerralla aiomme sanoa hänelle, mitä vielä emme ole sanoneet: Katso, vanhat profeetat ovat kuolleet ja uutten kitaan työnnetään viimekesäinen kuusenkäpy!

Tahi älkääpäs! Tällä hetkellä meidän järkemme leikkasi, viilsi terävästi kuin isävainajan partaveitsi. Me käännämme hänen ennustuksensa ylösalaisin. Jos hän povaa, että tulee sade, niin me levitämme heinät ja pyykit kuivumaan. Jos hän ennustaa, että tulee kylmempää, niin me vihdoinkin riisumme yltämme villaisen talvitakin. Niin teemme ja luulenpa, että varmasti osumme oikeaan. Ainakin yhtä varmasti kuin tähän asti.

Kesä tulee sentään pikku hiljalleen. Me uskomme niin, siitä puhumattakaan, että niin tulen palavan hartaasti toivomme sitä. Juhannuksen jälkeen on jo varmasti lämpimämpää. Ja sitten heinäkuussa, syyskuussa... yhä lämpimämpää. Sitten voisi kernaasti ruveta tulemaan kylmempääkin, että kehtaisimme kätkeä perunat varta vasten tiivistettyyn talvikuoppaamme ja näkisimme, pitääkö se mukulat sulana.

Muuten, kun muorin lihat (tarkoitan naudanlihat) loppuivat, olemme syöneet enemmän kalakeittoa kuin varsinaista himoruokaamme. Mutta kyllä vain makea kalakeittokin maittaa, oikeinpa himottaa, kun pitkän rupeaman ahkerasti hääräilee. Me syömme kalakeittoa, että heikkopäistä katselijaa hirvittää. Kaksi, kolme... viisikin lautasellista lipittelemme yhteen menoon. Nopestakin on täällä piisamimyyrien ja kaikenkarvaisten jyrsijöiden taistelutantereilla tullut sellainen ahmatti, että hotkaisee kymmenen sentin mittaisen piikkiharjaisen kutukiiskin kuin hyötymansikan. Niin tekee tämä jalo luontokappale, joka pääkaupungissa virkaillessamme oli niin nirsu, että sokurinpala piti halkaista neljään kappaleeseen ja sittenkin täytyi maikastella ja hänen puolestaan aivastella: hyi... hyi...

Me teemme muuten joka päivä uusia hyödyllisiä keksintöjä, minä ja Noppe. Toivottavasti näin on asian laita myös teidän keskuudessanne. Kerronpa muutamia jokapäiväisestä arkielämästämme tempaistuja esimerkkejä.

Tuossa on epäilyttävän näköinen ruohomätäs. Sitäkös Noppe heti ohi kulkiessamme nuuhkimaan ja kaivamaan. Sen hännän kiepura heiluu kuin hevosenkenkäkompassin hullaannuttama magneettineula. Multa pöllyää molemmin puolin. Saapa nähdä, pääseekö tuo kokonaan näkymättömiin! ajattelen minä. Vähillä se pitää. Hetkinen vielä ja koko otuksesta ei näy enää muuta kuin kieppuvan häntäheilurin ulommainen pää. Mutta kun Noppe sitten jonkin ajan kuluttua nousee kaivamastaan kuopasta, on sillä suussaan jotakin, milloin hiisi, milloin vikisevä rotanpoikanen, joskus ainoastaan voikukan valkoinen juurentynkä. Tällöin Noppe suuttuu, aivastelee ja syljeskelee ja haukkuukin minulle, kun koetan selittää sille järkeä ja kamppailuvuoden toimintaohjelmaa:

— Kas, isillä tavalla, veliseni! Kiitos, oi kiitos! Tämähän on rahaneteistä tavaraa, puhtaaksi kaavittuna à 2 mk kg. Näin! minä kehuskelen, mutta ymmärtääkös ja välittääkös tämä kaverini hännänheiluttaja ja myyrien vahtimestari järkipuhetta. Suoraan sanoen, vaikka Noppe onkin maan ja maakunnan toiseksi viisain pystykorva, ei se talvisäästöjä tarkoittavasta tuotantokamppailusta eikä ns. "vinanssiasioista" ymmärrä tuon taivaallista. Tai ei ole ymmärtävinään, saattaa asia niinkin olla. On hän niin läpiliipatun viisas otus.

Tämän jälkeen, ensin toisen ansioista puhuttuani, saanen ottaa pari kouluesimerkkiä omista henkilökohtaisista havainnoistani, joihin ohentunut vatsani ja teräväistynyt pääni alkavana kamppailukautena on antanut aiheita liiaksikin.

Pellon pientareita astuskellessani ja turhaan kihoilevia ruoansulatusnesteitä kärpäsille syljeskellessäni kiintyy myös minun huomioni eräisiin mättäisiin, esim. sellaisiin, joiden sisä- ja näin kesän suussa ulkopuolellakin liikuskelee pieniä äreitä keltiäisiä. Kyllä kai olette joskus tehneet tuttavuutta niiden kanssa? Ellette ole, niin asia on vieläkin autettavissa. Istukaa viideksi minuutiksi sellaisen keltiäismättään päälle haaveilemaan tahi muuten mietiskelemään.

Niin, mutta kun minä tänä keväänä nälissäni olen kuljeskellut tuollaisen keltiäismättään ohitse, on päähäni juolahtanut ajatus: Mitähän tuostakin tulisi, jos riistäisi tuosta katon? Jos kaivaisi ylös koko kartanon ja kuoputtelisi pikku paholaisten asuintiloja kotvan aikoja. Ajatuksistani on lyhyt matka tekoihin, vieläkin lyhyempi, kun voi hypätä sanojen ylitse. Mitäpä minä kuopimisistani Nopelle selittelemään, koska ei sekään minulle. Käväisen noutamassa kuokan, tempaisen keltiäismättään juuriltaan parilla iskulla ja yhdellä nykäisyllä.

Ai, ai sitä kärinää! Sitä kelpaa katsella, vähän ulohtaammalta. Kun olen vähän aikaa nautinnoikseni katsellut, niin möyhennän mättään pohjan. Se käy myös käden käänteessä muutamalla kuokan iskulla, koska se on muhevaa ja möyhevää ennestäänkin, keltiäisten ansiosta. Ja arvatkaas, mitä sitten teen?

Otan likaisen "överhaalini" papinsäkkiä muistuttavasta etutaskusta paperipussin, jossa on ns. y-l:ää eli yleislannoitetta. Ripottelen sitä möyhennetyn ympyrän pohjalle pikku hypyllisen. Paljoa en raaski enkä uskalla, koska pesän pohja kyllin väkevästi haisee, jo ilman sitä. Sitten kaivan haalini toisesta taskusta siemenperunan mukulan, joita siellä on aina muutamia kappaleita varastossa. No, nyt jo jokainen arvaa, mitä sitten teen.

Mutta sitä ette arvaa (koska minä itsekään en sitä vielä arvaa), mitä tämän keltiäispesän pohjalta nousee elokuun lopussa tahi syyskuun alkupuolella. Luulen ja hartaasti toivon, että pienellä kaivukuokallani saan kaapaista kaksikin kertaa ja että saan noppia ja lukea: yksi, kaksi... kaksikolmatta, kolmekolmatta... Ehkä saan kaapaista vielä kolmannen ja neljännen kerran ja sitten jälleen lukea: neljä-neljättä... viisiviidettä.

Nämä tietysti ovat nälkäisen palstamiehen keväisiä haaveita, mutta enpä ihmettele, vaikka ne osapuilleen toteutuisivat. Aion nimittäin käydä näitä keltiäismättäitäni (joita minulla sivumennen mainiten on koekenttinäni jo tusinan verran) pitkin kesää kurkistamassa ja kuopaisemassa. Uimarannasta noustessani nostan ja kaadan ämpärillisen lauhkeaa järvivettä taimien ja samalla keltiäisten niskaan. Kun näin teen, kuoputtelen, ruoputtelen, väliin vesittelen ja hartaasti toivoskelen, niin ilkoinen ihme on, ellei mätäskuopistani ja koekentistäni nouse vähän muutakin kuin kirpeästi nestettänsä ruiskuttelevia pikku paholaisia.

20.

Olen kuullut muilta jäljempänä seuraavan pienen tarinan, ehkäpä tekin olette sen jo aikaisemmin kuulleet.

Joukko kylän poikia loikoili sunnuntaisena päivänä maantien vieressä aholla ja yksi pesunkestävä mustalaispoika (sellainen mustalaispojan kokoinen) loikoili heidän seurassaan. Aurinko paistoi ja käki kukahteli. Perhoset leijailivat ilmassa, jossa väreili kesäinen lämpö.

— Ohoijaa! Jospa olisi aina kesä! huokasi mustalaispoika ja nosti polvensa koukkuun.

— Entä sitten? tiedusteli joiku kylän pojista.

— Jaa, jaa! Ja sitten kun olisi vielä aina pyhä! toivoskeli mustalaispoika edelleen suoraan vastaamatta hänelle tehtyyn kysymykseen.

— Ainako pyhä? ihmetteli toinen kylän pojista.

— Aina niin! myönteli mustalaispoika vain hiukan silmiään raottaen. — Ja kun sitten vielä keitettäisiin ja annettaisiin oikein hyvää ruokaa jossakin talossa... Hernekeittoa! Pannukakkua! Läskiä ja voita! Voita niin paljon kuin pehmeän leivän päällä pysyisi!

— Entä sitten vielä! tiukkasi kolmas kylän pojista.

— Ei sitten enää mitään muuta. Mustalaispoika haukotteli pitkään. — Ei muuta kuin että... että minäkin voisin ruveta siihen taloon vuosikaupalla rengiksi, jos tuota noin niinkuin isännän kanssa palkoista sovittaisiin.

Se oli aikatavalla nasevasti "ulosajateltu" mustalaispojan horisontista, vai mitä arvelette? Tällä hetkellä minusta ainakin tuntuu, että voisin hyväksyä, jopa alleviivata hänen hurskaat toivomuksensa milteipä sellaisinaan. Ennenkuin ajattelette minusta ja entisestä mustalaispojasta mitään pahaa, ottakaa huomioon vallitseva aika ja muut siihen liittyvät olosuhteet.

Samoin kuin mustalaispoika, loikoilen minäkin näitä mietiskellessäni tuulilta suojatussa mäen rinteessä. Aurinko paistaa lähes taivaan laelta ja helluntaipäivän tuuli löyhyttelee kesäisiä henkäyksiään jossakin tuolla virpikoivujen vihertävissä latvoissa. Kevään perhoset, valkoiset ja keltaiset, nousevat ja laskevat, niinkuin pienet lentolaivat uisivat ja sukeltaisivat. Pelkään, että ne karkaavat minulta. Eivät ne mihinkään karkaa. Vaikka suljen silmäni tiiviisti, eivät ne sittenkään olemattomiin katoa. Tällöin ne muuttuvat vain pieniksi kultakaloiksi, toisinaan taas lystikkäitä kuperkeikkojaan heitteleviksi, muotoaan muutteleviksi sammakonpoikasiksi. Seuraan henkeäni pidätellen niiden pelehtimistä, syttymistä ja sammumista. Samaan aikaan maa ja metsä, niitty ja pelto virkistävät minua tuoksuillansa. Lintujen laulukuoron aamukonsertin sävelet hivelevät korviani. Ylinnä muita kuulen ylimmäisen solistin käen kukunnan, jonka voimaa ja soinnin heleyttä en ihmettelemästä lakkaa.

Hyvät ystävät. Onko ihme, jos tällaisena aamupäivänä tuumiskelen kuten mustalaispoika. Niin tekin tuumiskelisitte, turha kieltää sitä.

Kuitenkin, jos joku rikas mies tarjoaisi meille rengin virkaa musstalaispojan asettamilla ehdoilla, olisi ehkä syytä hetkinen tuumia, kannattaako tarjousta juuri sellaisenaan hyväksyä. Pohtikaamme hieman kysymyksen eri puolia, kutakin erikseen.

Jos olisi aina kesä... Pienellä maapallollamme on olemassa maita, suuriakin maita, joissa tämä toivomus on tarkalleen toteutettu. Aurinko paistaa aina ja aina lämpimämmin kuin meillä keskikesälläkään. Luonnollisesti myös monenkirjavat perhoset lentelevät. Viheriäiset papukaijat haukkuvat ja viuhkahäntäiset riikinkukot pöyhistelevät. Mutta uimavesissä vaaniskelee kymmenen kyynärän mittaisia krokotiilejä, metsissä jättiläs- ja lasisilmäkäärmeitä, leijonia ja tiikereitä. Jos menet asutuille paikoille, niin taatusti pesunkestävä musta, murjaani ottaa sinut avosylin vastaan.. Ja mikäli olet hyvissä lihoissa, pistää hän sinut helluntaipataansa! Kyllä kai me mieluummin asustamme Suomenmaassa, jossa on vain aika ajoittain kesä.

Jos olisi aina pyhä... Onko maailmassa olemassakaan sellaisia ihmisiä ja luontokappaleita, joilla on aina pyhä? Pyhällä tarkoitamme tässä tapauksessa lepopäivää, jolloin asianomaisen ei tarvitse tehdä työtä. Amerikan maassa, sanotaan olevan tuhansittain dollariprinssejä ja -prinsessoja, joiden isäpapat ovat aikoinaan käärineet hihansa ja vetäneet puoleensa maallista mammonaa yhdellä jos toisellakin tavalla. Löytyy kai niitä tässä köyhässä Suomenmaassakin Pelle-mammanpoikia, joiden papat ovat tehneet samalla tavalla. Ja sitten näiden miekkoisten mammat milteipä kyynelet silmissä kiitostelevat kahvikekkereissä toisille mammoille: On se vasta siunattu asia, kun ei meidän Matin ja Liisan tarvitse rämpästää tuolla tuiskussa eikä pakkasessa niinkun meidän aikoinaan tarvitsi rämpästää...

Noinkohan tuo lienee niin kovinkaan siunattu asia? Olenpa kuullut, pahat kielet ovat kertoneet, että monet onnelliset perijät ennemmin tahi myöhemmin perin juurin kyllästyvät pyhäisiin päiviinsä. Ainoa pelastus olisi silloin arkinen aherrus, mutta monellekaan heistä se ei ole enää niin helposti saavutettavissa. Maailma kun on jo niin valmis ja hyvää tarkoittavat vanhemmat ovat lastensa puolesta tehneet kaiken arkisen työn.

Kiittäkäämme hyvää kohtaloa, joka viisaudessaan on järjestänyt lepopäiväksemme vain joka seitsemännen päivän. Ja sen lisäksi kesäisen tahi talvisen juhlapäivän, kaksoislepopäivän.

Jos olisi aina hyvä ruoka... Onko alemassa ihmisiä ja luontokappaleita, joilla kolmesti päivässä on edessänsä puuttumaton ja hyvä ruoka? Kyllä löytyy sellaisiakin olioita. Kaikkein huolettomimpia niistä lienee joka talossa tavattavissa oleva possuystävämme, jolla ei ole elämässään mitään muuta valittamista kuin ehkä työpäivän liiallinen lyhykäisyys. Sitäkään se tuskin koskaan lienee tosissaan valittanut.

Tässä muutamana päivänä katsastelin itsekseni eräässä kaupunkilaisessa ruokailupaikassa, miten aterioitsi eräs kiltti pikku poju, jolla nähtävästi on aina ollut edessään hyvä ruoka. Äiti nosti hänen lautaselleen lusikallisen mitä herkullisinta tomaattilientä. — — Nyt kiltti poju syö! pyyteli äiti. — En syö! En, en! kiljahteli tämä kiltti poju pyöräyttäen lautastansa niin, että osa ruskeaa lientä läikähti valkoiselle liinalle.

Herkullisessa rasvaliemessä uiskentelemaa porsaankyljystä hän ylenkatseellisesti käänteli, vähän armollisesti nälväisi, mutta sitä seuranneelle marjahillolla silatulle pannukakun palaselle hän oli niin vihainen, että otti pöydältä suolatölkin ja höysti sillä makean jälkiruoan. Mihin ehtineekään vielä tämäkin kiltti poju, jos hänellä aina on edessänsä noin hyvä ruoka? Näin ajattelin hiljaisessa mielessäni.

Jos jatkaisin pitemmälle, taitaisi käydä pian niin, että yksimielisesti peruuttaisimme hurskaat mustalaispoikamaiset toivomuksemme. Tarkemmin asioita harkittuamme meille riittänee, kun meillä vain kerran vuodessa helluntain ja juhannuksen välillä on tällainen hereästi tuoksuva ja ihanilla lintujenäänillä soitteleva kesä. Näpätkäämme siitä sielumme pohjalle kuvia, sarjakuvia, elokuvia, vaikkapa vain yksi ainoa elävä kuva, jota kukaan ulkopuolellamme hääräilevä kiltti poju ei pääse ylimääräisestä suolailemaan. Silloin on meillä kuitenkin aina kesä, muistojen ikuinen kesä.

Silloin on meillä myös pyhä, tosin vain ajan ja almanakan mukaisesti joka seitsemäs päivä, mutta silloinpa se onkin oikea lepopäivä ja kesäinen pyhä. Me nautimme siitä aikoinaan, etukäteen ja vielä jälkeenpäin. Me odotamme sitä niinkuin pyhää odotetaan ja se antaa meille mitä vain pyhä yksin voi antaa.

Luonnollisesti on meillä silloin myös aina hyvä ruoka ja ruokahalu. Se kasvaa voimallisesti pyhäistä ruoka-ateriaa odotellessamme. Vesi suussa ihastelemme sen valmistumista. Katselemme, miten oma äiti keittää ja kantaa tuvan pöytään mehevästi höyrähtelevää kokkelijuustoa, äsken paistettua ohrarieskaa, tuoretta voita!

Voi, voi! Ihan vesi tulee kielelle jo ajatellessa sitä. On siunattu asia, ettei aina ole liian hyvä ruoka, vain sunnuntaina... jouluna... helluntaina...

21.

Päästiinpäs taas kesään kuitenkin! Oikein lämpöiseen kesään, hohoijaa! Enkö minä sitä teille jo talvella sanonut! Enkö sanonut? Ainakin minun piti se sanoa, mutta taisi jäädä, kun oli niin paljon muuta muka tärkeämpää. Meidän pitäisi aina sanoa ja kirjoittaa juuri se, mikä on kaikkein tärkeintä. Mikä lienee sitä tällä hetkellä? Vartokaahan pikku hetki, että mietin...

Meillä on kesä! Se on ehdottomasti tämän hetken tärkein asia! Se on ihana asia! Se on lämmin ja lämmittävä asia! Se on suurenmoinen asia! Kerta kaikkiaan se on asia, jota... jossa... johon... Jota ei ehdi ajatella loppuun! Jossa seuraa ihanuus ihanuuden perään! Johon hukkuu, uppoaa pää edellä kuin mettiäinen keltapillikkeen kukkahuulien sisään!

Mutta yhdessä suhteessa kesä on surullinen asia. Se on yhtä murheellinen kuin kiva kirja, kuin hunajalla voideltu vehnäspulla tahi mesimarjahillolla sivelty pannukakku!

Mikäkö murheellinen asia niissä? Ne loppuvat kesken! Ainakin minulta ovat aina loppuneet.

Mennäksemme asiaan, kesän ihanuuksiin ja sen ainoaan murheeseen. Miten meidän olisi meneteltävä, että se ei muodostuisi meille perästä päin kaduttavaksi murheeksi? Jotenkin samaan tapaan kuin menettelemme kivan kirjan, hunajakakun ja mesimarjahillopannukakun (mikä sanahirmu) kanssa, jos mielimme nauttia niistä kaiken, mitä niissä on nautittavaa. Miten menettelemme niiden kanssa? Olen joskus tiedustanut tätä seikkaa myös muilta nautiskelijoilta ja olemme päätyneet aina samaan tulokseen. Niistä on pidettävä kynsin hampain kiinni!

Käytännössä tämä luonnollisesti merkitsee sitä, että jos meillä on kiva kirja, oma tahi lainattu, emme hotki sitä syödessämme tahi maatessamme, vaan tutkistelemme sitä pöytälampun ääressä tahi aurinkoisella akkunapenkillä pirteänä ja selväpäisenä. Silloin saamme kirjasta kaiken, mitä se voi meille tarjota, ehkäpä enemmänkin. Mitä me sen menetystä sitten enää murehtisimme.

Sama on asian laita h-kakun ja m.m.-pannukakun nautiskelussa. Me otamme sen kauniisti lautasellemme, lautasen puuttuessa puhtaaksi pyyhkäistylle tassullemme. Siinä me kääntelemme ja katselemme sitä. Minkä jälkeen me haistelemme ja maistelemme sitä, nipsien, näpsien ja kätevästi pyöritellen. Me pureskelemme ja nautiskelemme sen jokaisen mehupisaran, jokaisen hunajakipenen.

Kunnes kakustamme on enää jäljellä viiden pennin kokoinen pyörylä. Muutaman pyöräyksen jälkeen ei enää -sitäkään, ei muuta kuin muisto. Mutta mikä ihana muisto!

Miksi emme menettelisi samalla järkevällä tavalla nautiskellessamme ihanasta kesästämme, joka on kivampi kuin mikään painettu kirja, makeampi kuin sentin vahvuisella hunajakerroksella voideltu kakku. Se onkin vasta kakkujen kakku! Se on mesimarjahillolla, metsä- ja puutarhamansikoilla, nevamuuraimilla ja vuorivaaraimilla koristettu ja maustettu uunilämpöinen pannukakku!

Tarkoitukseni ei ollut vajota näin monilla laatusanoilla höystettyihin runollisiin vuodatuksiin, ei ollut, sanon suoraan. Mutta suuri maljakko meheviä tuomenkukkia tuoksuaa tuossa pöydällä edessäni, kainot orvokit hymyilevät suloisilla sinienkelin kasvoillansa pienemmässä maljakossa toisella pöydällä. Kesä tulvehtii sisään ovesta, ja akkunoista. Tällaisena iltana kukaan ei voi itseänsä pidättää, ei voi, vaikka miten haluaisi.

Nyt kuitenkin valumme kaikkein tärkeimpään asiaan kaikesta huolimatta.

Kesä kaikkine kukkineen ja marjoineen, maan ja pellon, niityn ja metsän ja puutarhan kasvuineen on ihana asia. Se olkoon julkisesti tunnustettu vielä kerran. Olemme laiskureita, kuhnureita, kerrassaan tyhmiä neitsyeltä, jos päästämme kesän valumaan käsistämme pusertamatta siitä kaikin voimin kaikkea, mitä se voi meille antaa. Siispä ottakaamme se lautaselle tahi lautasen puutteessa vaikkapa puhtaaksi nuolaistulle kämmenellemme.

Kuinka se on mahdollista? Kaikki on mahdollista, minkä uskomme mahdolliseksi. Sitä paitsi, ei meidän tarvitse haukata koko kaunista kesäämme yhtenä suupalana, vain päivän kerrallaan ja senkin pieninä pisaroina, virkeästi nautiskellen.

Aamuisin emme nuku yhtään hetkeä kauemmin kuin nukuttaa, eikä aina juuri niinkään kauan. Siunauksen jälkeen siunaaman ajan mietimme, mistä aloitamme, miten jatkamme ja millä tavalla lopetamme. Koska emme ole järjettömiä luontokappaleita emmekä tyhmiä vasikoita, emme hyppää emmekä loiskahtele päättömästi silmät pyöreinä ja hännät pystyssä.

Mutta suunnitelman tehtyämme me juuri vikkelästi hyppäämme vilpoisiin kesähousuihimme ja sitten viivana ulos verrytellen ja hypähdellen. Kerhopalstalla käväisemme ensinnä joka aamu, jo hyvä järjestys sitä vaatii. Saattaahan olla, että oma kerhoporsas tahi -vasikka eli talon porsas tahi vasikka ollen vieläkin aamuvarhaisempi kuin me on sattumalta päässyt livahtamaan pihaportista. Kuten hyvin tiedätte, kulkevat sen kerho- ym. suunnitelmat toisia teitä kuin omanne. Sen vuoksi on asianomaisen viljelijän henkilökohtainen läsnäolo, milteipä välttämätön näissä perheneuvotteluissa.

Ellei jompikumpi läheinen luontokappale sattumalta olisi palstallanne, niin on siellä varmasti joku muu, jonka läsnäolo myöskään ei ole tarpeellinen, ei ainakaan välttämätön. Sellaisina kutsumattomina vieraina voimme mainita esimerkiksi: rotat, myyrät, harakat, varikset, varsinkin mansikka-aikoina. Sen lisäksi vielä: valkojuuret, nokkoset, leskenlehdet, roskaheinät kaikenlaiset. Ne ovat vaanimassa ilmaista sisäänpääsyä joka hetki. Jos joka aamu hälväisette niitä, niin ne eivät milloinkaan pääse ulkoteistä pitemmälle.

Voisin antaa vielä enemmänkin viljelysneuvoja, ellette tietäisi niitä yhtä hyvin kuin minä, ehkä paremminkin. Sitäpaitsi aika rientää ja me riennämme sen mukana. Riennämme pelloille, laitumille, koivumetsiin! Perkaamme reippaasti myös talon juurikasvi- ja perunamaita, taittelemme saunavastoja, lampaankerppuja ja hoitelemme laidunmaita.

Sitten hauskan työn välillä, hupaisan rupeaman huhkittuamme käväisemme järvessä tahi joen rannassa uimassa, varsoja uittamassa ja kaloja onkimassa.

Tämäkö muka on kesän parhainta pannukakkua? Juuri tämä! Saattaa siellä tulla vastaanne vielä makeampaakin, mutta sen nauttimiseen minun ei tarvitse teitä kehoitella. Te käytte siihen käsiksi, vaikka kieltäisin. Niin itsekin teen.

22.

Tällainen on tosikertomus meidän Nassusta, jonka kolmiviikkoisena kiikutin muorin murheeksi ja omaksi ilokseni naapurikartanon sikalasta. Siellä samassa aurinkoisessa suojassa asusti ainakin sata samankokoista ja näköistä nassua. Laulavia "ruokapöytiä" sivuun siirrettävine jalkoineen oli ainakin seitsemän ellei peräti kahdeksan. Sitä minä yhä vieläkin ihmettelen, miten nassut osasivat kukin oman kuppinsa ääreen, kun jo pöydissäkin olisi luullut riittävän pienelle päälle riittämiin etsimistä. Osasivatpa vain. Ei yksikään kuulunut jäävän "lehdellä soittamaan". Tätä kuullessani ja katsellessani vasta tulin ajatelleeksi, miten viisas luontokappale nassu sentään jo poikasenakin on. Havaintoni on tämän jälkeen tullut naulituksi pöytään monta kertaa monen tuuman rässinauloilla, mutta palatkaamme vielä hetkeksi nassuravintolan laulavien pöytien ääreen.

Hoitaja sanoi, että saisin valita joukosta mieleiseni. Tämä oli kyllä helpommin sanottu kuin tehty. Tein sen kuitenkin tunnetulla yritteliäisyydelläni. Ja katsomistakin siinä oli, mutta kun kerran sain mielestäni parhaimman nassun takamukset kiikarini, niin sitten en silmää räpäyttänyt, ennenkuin olin takatassussa kiinni. Se oli erinomainen kilpajuoksu, Häggi—Heinon korkeaan tyyliin. Hengästyimmekin siinä, samaan malliin. Ainakin minä. En olisi saanut sanaa suustani, vaikka miten houkutteleva mikrofoonin sokeripala olisi nenäni eteen työnnetty. Luulen, että ei Nassukaan muuta kuin öh höh! Kirjoitan kilpakaverini nimen tästä lähtien isolla alkukirjaimella, koska se nyt lopultakin oli minun erikois-Nassuni. Mutta hoitajalla, jämijärveläisellä hoitajatytöllä oli eri hauskaa. Hän ihan hihkui, kun kannoimme Nassua puntarin nokkaan.

Se painoi tasan kuusi kiloa, Nassua tarkoitan. Olisi se saattanut painaa 150 grammaa sen päällekin, ellei kärsänpää olisi topannut liikavarpaaseeni. En viitsinyt valittaa niin vähäisen liikapainon vuoksi.

Maksoin itsemme irti ja sitten ajoimme pyörällä kotiin. Nassun pääkin mahtoi olla vähän pyörällä, koska se pyörähteli ja puheli säkissä, jonka suunarusta olin sitonut pyörän runkoon. Jo etukäteen olin kotona tehnyt Nassulle eri hienon karsinan, kaikkea muuta kuin tavallista sikakarsinamallia. Se ei ollut neliö eikä suorakaide, vaan jonkinlainen viisikulmainen epäkäs. Ja kun sitten vielä sen erääseen nurkkaan olin lastuvilloilla ja sammalilla pehmustanut noin kuutiometrin suuruisen makuuastian, niin jopa kelpasi Nassun porsastella. Mielestäni ei tästä kesähotellista puuttunut yhtään mitään, mutta toista mieltä oli Nassu itse. Se ei ollut ensinkään tyytyväinen uuteen asuinrakennukseensa enempää kuin epäkkään muotoisiin kerhomaihinsa. Se juoksi ja tohisi, tönkäisi paikkoja siellä ja täällä. Nähtävästi se etsiskeli "laulavaa pöytäänsä". Mitäs minä sellaisia ylellisyyksiä sille, hyvä että puisen purtilon. Muuten kylläkin oikein sievä kaukalo. Mielestäni siitä olisi kelvannut popsia kenen tahansa. Muori kiikuttelikin jo kivikupilla lämmintä maitoa. Kaadoimme sitä kaukaloon ja vikittelimme nuorta herraa maistiaisille.

— Oh nöh! sanoi Nassu, eikä tippaakaan maistanut, vaikka miten kauniisti olisimme pyytäneet, vaikka kärsääkin maitoon kastaneet.

— No, huomenna syöt, ellet tänään, sanoi muori ja korjasi maitonsa pois.

— Entäpä ellei syö? epäilin minä.

— No, sitten ylihuomenna varmasti kelpaa.

Muori on vähän semmoinen yksioikoinen, kuten jo entisestään näiden minun kuvailujeni perusteella tunnette. Tuolla tavalla hän saattaa sanoa ja on sanonutkin vaikkapa minulle, omalle kiltille pojalleen, silti pahaa tarkoittamatta, Mutta Nassun puolesta minä tulin ihan murheelliseksi. Entäpä, ellei se ylihuomennakaan söisi?

Sen enempää kuitenkaan en näitä tulevaisia murehtinut, vaan pian tämän jälkeen pisteiin omaan poskeeni viilipiimää ja talkkunaa hyvällä halulla. Kuvittelin, mitä kaikkea Nassulle syöttäisimme, sitten kun se lopultakin rupeaisi syömään. Nyt pikkuisena ensin maitoa ja velliä, vesiheinää ja kalanperkeitä, myöhemmin syksyllä perunaa ja perunapuuroa, lanttua ja madoilla höystettyjä kaalinlehtiä.

— Hyvää päivää! sanoi naapurin muori. Hän pisti päänsä, esiin meidän tuvanovesta, kuten hänellä on tapana. — Jumala antakoon! vastasi meidän muori myös omaan tapaansa.

— Niinpä niin, minä ainakaan en tässä nyt kerkiä, jupisin minä puoliääneen myös omaan tapaani, suu täynnä talkkunavelliä.

— Kenenkähän pikkuinen possu tuolla, kartanon kaurapellossa juosta vilistää? tiedusteli sitten naapurin muori.

— Juosta vilistää!

Pompahdin lautaseni takaa lattialle kuin ampiainen olisi pistänyt.

— Siinä se oli, sinun karsinasi! sanoi meidän muori. Sitten ei muuta, en kuullut, kun ajattelin niin hartaasti. Mikä oli Nassu kartanon kaurapellossa? Kuin juokseva silmäneula kesäisessä heinäkuormassa! Sen enempää en tuumiskellut, vaan poukkaisin portaita kuin joku Aki Tammisto lähtökuopistaan Katajan paukkupyssyn edestä.

- Ota kärpäshiaavi edes! kuulin muorin jälkeeni huutavan. En ottanut sitäkään kuuleviin korviini, omaksi vahingokseni, kuten piankin huomasin. Hyppelin pellonojia sinne ja tänne. Nousin korkeimmille kiville, joista kiikaroitsin kuin poutahaukka hiiren poikaa, kunnes havaitsin, missä kaura lakoontui. Mutta sitten se vasta lakoontui, kun peräkanaa pyyhkäisimme. Järjestys pysyi aina samana, Nassu edellä, minä perässä. Jos joskus vahingossa pääsinkin sen rinnalle, niin silloin Nassu pyörähti ja taas olin minä perässä.

Mutta sitten lopultakin sain sen haavituksi, kun ensin olin juossut itseni nöyräksi ja hakenut muorin kärpäshaavin. Kannoin roikottelin Nassua siinä kuin puolileiviskäistä lohikalaa. Ihan ihme, että se kesti. Ylen ankarasti minua puuskutti, hiosti ja harmitti. Kuuntele siinä sitten vielä naapurin ja meidän muorin vuoropuhelupäivittelyjä.

— Voi Nalle parka! Sinähän ajoit itsesi järjettömäksi sen porsaan kanssa.

— Eipä ollut ensi kerta. Kun milloinkaan ei passaa kuunnella, mitä viisaampansa neuvoo. Niin se käy, niin aina.

— Niin aina...

Tämän enempää en ehtinyt, eikä ollut tarvis. Muori suuttuu kuin tupakki, milloin vain näillä kahdella viattomalla "niinaina" sanalla myötäilen häntä.

— Jätä porsas tupaan. Ja mene heti korjaamaan karsinan aita! Ja kohenna, että pysyy... senkin simppu!

Olinkohan minä se "simppu", vai Nassu, vai me molemmat? Muori ei lähemmin selittänyt, enkä minäkään uskaltanut lisäselvityksiä pyytää, koska muori eittämättä nyt oli paremmassa starttikunnossa kuin minä.

Mutta kun näin ylösrakennettuna, vähän suutahtaneenakin nostin housujani ja kohensin sen aidan, niin että sen sisällä pysyi simppu kuin simppu, ei äkeä maamyyräkään olisi enää päässyt sieltä aidan alitse kaivamatta. Nassu ei edes silläkään tavalla, vaikka se yritti kuin poika ja yrittää yhä.

Syömään Nassu suostui vasta kolmantena päivänä. Niin kauan se valittaen laulavaa pöytäänsä muisteli. Mutta kerran uusiin näkemyksiin sisälle päästyään se alkoi panna toimeksi, että sitä oli nautinto jo päältäkin katsella. Maitoannos hävisi kuin vesi seulasta, toisella viikolla jo vellikuppi, jätepuuro, jos mitkä perkeet. Syödessään Nassu "loksottaa" somasti. Se paisuu vatsapuoleltaan niin nopeasti kuin pumpulla painettaisiin ilmaa auton sisärenkaaseen. Syötyään se hoitaa sekä "kiinteät" että "juoksevat" tilinsä aina samassa "pankissa", niin aina. Sitten se tulee luokseni ja pyyhittää kärsänpäänsä nenäliinaani tahi sammaltuppoon. En tiedä, miten "hygieeninen" toimenpide tämä on, mutta hauskaa se meistä kummastakin on.

Tämän jälkeen Nassu panee pahnoilleen maata. Jos on kaunis ilma, eikä muoria lähitienoilla, kellistyn minä sen viereen. Raaputtelen sitä sekä niskasta että liivin nappien välistä. Puhelemme mukavia, tiiraamme aurinkoa ja annamme palttua tälle pahalle maailmalle. Näin hetkisen rentoiltuamme Nassu lähtee hoitelemaan palstatilojaan ja minä omiani.

Nassu on eri hieno porsas! se minun täytyy sanoa.

Niin että eipä taas muuta kuin tuohon tassuun! Olen vilpittömästi rakastunut meidän Nassuun!

23.

[Kirj. v. 1943.]

Onpahan tänä, suvena saatu kerrankin lientä! Jo totisesti! Mistä vettä riittääkin, kun riittämään rupeaa? Tuntuipa tässä parhaina päivinä kuin viisi vuotta olisi säästelty, kaikki pöntöt, tynnyrit ja pesupaljut täytelty. Ja nyt sitten annettiin hulistaa yhtä aikaa. Kyllä kai se sieltä alaspäin mielellään tulee, Ja mahtuu kanssa!

Näin minä ajattelin, kun sivusta-katselin, korsukämppämme kattokin jo lopulta alkoi vuotaa. Sanoin väärin, mutta oikaisen heti. Kunpa olisi vuotanutkin, mutta kun se laski sisään, lorotteli maan mahdottomasti!

— Mene korjaamaan katto! komensi muori ja väisteli rukkiaan kuivemmille paikoille.

— Kuka onneton menee katolle tämmöisellä sateella? kauhistelin minä ja väistelin siitä kuivemmille paikoille, hissun kissun, minäkin.

— Miksi et korjannut poudalla? Enkö sanonut sitä? Muori motkotteli riitaa haastavasti.

— Eihän se poudalla vuotanut...

— Suu kiinni!

Tunnetuilla taidollaan muori lätkäytti minulle kuivat jauhot suuhuni, vaikka säyseästi asiasta puhuin. Vaikka oli niin märkä ilma ja katto vuoti kuin seula. Ei meidän äidin kanssa parane ruveta suukopusille, silloin kun hän on pahalla tuulella. Kun katto vuotaa, niin hän on, ihan ihmetellä sitä saa, ellei ole.

Niin se on, jaa! Se on vähän huonoa ollut nyt kattojen niinkuin heinienkin kanssa. Ei saa huopaa, ei saa tikkuja, ei edes tervaa... sen vertaa, että omat märkivät jalkapohjansa tervaisi. Pesuvettä, sitä kyllä on saanut ja edelleen saisi, tosin ilman saippuaa.

Mutta: mitä minä huolin, veitikka nuori! Jolla on rinta kuin tunturivuori. Sumppatiritiralla... ratiritiralla...

Näin lauleli Jukolan Jussi ja muukin veljessarja juuri, se mullikarja juuri. Mikäpä meitäkään estää laulamasta, ei sade kuitenkaan, enempää kuin päivänpaiste. Se tosia voi muuttaa laulun sävyä ja säväyksiä, duurista molliin, jopa väliin aivan "kolliin", mutta vähätpä tuosta. Laulua se on kollituskin, milloin ei muutu jollitukseksi. Näin ei toivottavasti tapahdu meillä eikä meille, ei ainakaan ensimmäisenä sadekesänä.

Että mitenkäkö mukulani jaksavat? Mikäpä mukuloillamme sentään hätänä, vaikka vesi makaileekin vaon pohjalla. En ole päässyt mullittamaan niin usein kuin olisin halunnut, mutta toivon, että vesittäminen vaikuttaisi niille sitä samaa. Varret ainakin ovat kasvaneet rajusti. Olen minä jo kaivanut, syönyt ja myönytkin perunoitani, mutta kun se on tällä hetkellä liikesalaisuus, niin enpä kerrokaan sen enempää. Sen sijaan ajan toisten vasikoilla ja kerron mitä muutamat kaverit ovat minulle omista mukuloimisvaiheistansa kertoilleet. Näin kirjoittaa minulle eräs sinisilmä, pellavatukkainen Hämeen tyttö.

"Oikein kauniit ja lämpimät terveiseni lentäkööt sinulle tämän kirjelappusen siivillä täältä kauniin järven rannoilta. Tiedät kai, että tämä kuuluisa ———an järvi on Hämeessä, jossa minäkin asustelen. (Tiedän toki. Minulla on 7 tyydyttävä maantieteessä. Sitäpaitsi olen uinutkin mainitussa kauniissa järvessä.)

"Täällä on satanut pari päivää, että piha ja perunapeltonakin kohta alkaa lainehtia... Jaa, jaa Nalle! Jokos olet syönyt uutisperunoita? Minä söin jo juhannuksena ja ne olivat eri hyviä...

"Muut kasvini eivät ole tänä vuonna oikein kehuttavassa kunnossa, paitsi pensaspapu, jota minulla on kolme aaria. Kurkunkasvatus on myös minun pääelinkeinojani..." (Niin on minunkin, vaikka vain tämän esikois- eli erikoiskurkkuni, joka tuskin kypsynee näytekelpoiseksi milloinkaan.)

Näin se kiva Hämeen tyttö ja varhaisperunan viljelijä minulle kirjoitteli. Kiitän ja rutistelen kaunista kirjettäsi povitaskussani.

Tämän tytön nimi on Anni. Myös eräs toinen Anni on kirjoittanut minulle varhaisperunankasvatuskamppailuistansa (olipa siinä sanaa kerrakseen). Oikeus ja kohtuus vaatii, että lainaan eli siteeraan arv. lukijapiirilleni myös tätä Annia, liiatenkin, kun hänen kamppailunsa hyvinkin tämän hunöörin ansaitsee. Näin tämä toinen Anni minulle kirjoitteli:

"Terve Nalle!

"Ja terveisiä oikein paljon täältä maan sydämestä. Anteeksi vain, eikös tällaisen ensikertalaisen pitäisi ensinnä esittäytyä? (Juupa juu!) Olen pienviljelijän tytär täältä keskimaasta. Nimeni on Anni. Harrastuksiini kuuluu olla mukana kaikenlaisessa maatalouskamppailussa, mutta erittäinkin uusien perunoiden ja sipulin viljelyksessä. Ne molemmat ovat nykyaikana hyvin rahakasta hommaa. (Tuota samaa minä olen teille aina tolkuttanut). Sipulia olen kasvattanut jo useana vuotena, mutta varhaisperunaa vasta viime kesänä. Tänä keväänä innostuin sinun perunapakinastasi niin (kiitos!), että päätin yrittää pussiperunaa, vaikka tilanpuute tuottaakin vähän vaikeuksia. Otin maaliskuun loppupäivinä itämään yhdeksän 'puritaania', jotka hyvin idätettyäni sain asettumaan tallin ikkunalle, kukin omassa pussissaan. Toukokuun 11 päivänä ne sitten kaikella huolella istutin ulos kasvupaikoilleen, jossa pitkän ajan sain niitä vielä yöhalloja vastaan peitellä. Eräänä yönä pakkanen kuitenkin pääsi vähän nipistämään. Mutta nyt ne kasvaa rehentelevät taas kaikki kilvassa. Niin pitkälle onkin sitten päästy, että juhannuksena saimme ja söimme ensimmäiset 23 perunaa, joista, suurin oli varmasti Nallen puurolusikan kokoinen (oho!). Mahtanevatko sinun perunasi olla suurempia? Aikaisemmin en ole kokeillut pussiperunaa.

"Tällaisia ne minun perunapuuhani ovat olleet ja kovin hauskalta tämä homma kaikin puolin on tuntunut. Suurta iloa se on minulle tuottanut, kun on saanut seurata elävien kasvien rehevää kehitystä. (Rehevää kehitystä! Sinäpä sanoitkin sen eri mehevästi.)

"Toivotan sinulle, Nalle, samaa viljelijän iloa ja hyvää kesän jatkoa..." Sitä samaa minä sinulle rakas Anni... - Anni & Anni.

Maan laitapuolelta, siltä oikealta puolelta oikein päin seinäkartasta katsottuna, kirjoitti minulle eräs Jussi (minä myös olen Jussi, vaikka en ole tullut aikaisemmin esittäneeksi, koska pikku pentuna haukkuivat minua jäniksen kaimaksi). Näin tämä Jussi poika kirjoitti Jussien reippaaseen tyyliin:

"Terve, Nalle! Sinä Perun ruunaamaton ruhtinas! Tiedätkös mitä? Minä olen ollut jo myymässä perunoita kaupungin torilla. Sain viisitoista markkaa kilolta, että tärähti, Enpä kuitenkaan sano, kuinka monta kiloa minulla oli, mutta kotipitäjän osuuskassaan minä jätin jo tililleni 240 markkaa. (Sinulla oli 15 kilon pussi ja kilon paperipussillinen päälle).

"Kun sinä tätä luet, olen minä ehkä käynyt jo toisenkin kerran torilla. Minä olen semmoinen poika! Vahinko, vain, että en pistänyt enempää mukuloita varhaismultiin.

"Mutta meinaan minä myydä tavallista peltopotaattiakin. Ainakin kolme, ehkä neljäkin kertaa markkinoin, näin olen tuumannut. No, heipparallaa sitten vain. En kerkiä tämän enempää! Jussi."

Rallaa minunkin puolestani. Kelpaa tämän minun kaimani, tämän ja monien muiden. Anni & Annin, Liisojen ja Maijojen. Mutta minä en ole kade. Jota tuuraa, niin tuuratkoon! Joka on ansainnut niin ansaitkoon!

Ei sada tällä kertaa. Meidän kämpän kattokaan ei siis vuoda, ja se on mainio asia. Toivottavasti muori on mukavalla tuulella, kun kohta painun tästä aamiaiselle. Ehkä hän antaa minulle ruiskryynipuuroa voisilmän ja maitokastikkeen kanssa. Mutta illalliseksi me syömme minun uutisperunoitani. Aion kipitellä lammelle kalaan ja onkia vihtareksullisen ahvenia. Niitä kun paistaa, niin jopa maistaa ne uutisperunat.

Ellei muori nyt aamiaisen jälkeen komenna minua katolle. Niin kärmeissään hän oli sen ylenpalttisen vuotamisen vuoksi, vaikka ei suinkaan siinä ollut minun syytäni. Jos sateisiin, yöpakkasiin ja tulipalopoutiin lähdetään kaivelemaan syyllisiä, niin kyllä niitä on etsiskeltävä vähän laajemmilta aloilta, vähän pitkäviiksisempiä, suurimahaisempia miehiä. Sen minä sanon! Sanon minä sen muorillekin, jos hän tänään ajaa minut kämpän katolle, vaikka se ei vuoda.

24.

Tuolloin tällöin saan — kuten olette huomanneet — kirjeitä hyviltä ystäviltäni maakunnasta. Se on eri kivaa, kun saa kivoja kirjeitä. Mutta kirjeiden kirjoittaminen ei olekaan enää niin kivaa. Jos se sitä olisi, niin eivät vastaamattomat kirjeet kuukausikaupalla nuhraantuisi minun kenttäruskean univormuni povi-, rinta- ja takataskuissa. Milteipä joka askelella tunnen, miten ne rutisevat ja ratisevat siellä. Astelen kuin kissa märässä ruohikossa, koska en ole tullut vastanneeksi, vaikka niin hartaasti on pyydetty. Tästäkin jo voitte päätellä, miten herkkä minun paatumaton omatuntoni sentään vielä on.

Luonnollisesti olen lykännyt katumusta, monta kertaa taas tänäkin suvena. Mutta nyt olen päättänyt tehdä parannuksen, juuri tänä ihanana kesäpäivänä, jolloin tätä pännääni pureskelen, vaikka aurinko kuumasti paistaa ja kärpäset silmissäni pirisevät. Tarjoan tämän parannusuhrin teille vaikka jussinpäivälahjaksi, koska itsekin olen Jussi... Juho... Johannes... Hannes, miten vain haluatte sanoa... ja koska minulla luonnollisesti ei ole muutakaan annettavaa teille, lukuunottamatta henkeviä, auringon lämmittämiä ajatuksiani, jotka seuraavat kaupantekijäisinä, kuten tavallisesti.

No niin. Tästä lähtien vastaan siis kaikkien ystävieni neuvon- ja avunpyyntökirjeisiin sekä kaikkien vihamiesteni ilkeily- ja haukkumakirjeisiin. Ilmoitan kuitenkin heti, että en tee sitä postissa, enempää nyrkki-, kenttäkuin valtion maksullisessa merkkipostissa. Mistäpä minulla sellaiseen varat ja paperit riittäisivät. Vastaan minulle henkilökohtaisesti osoitettuihin kaikkiin tunteenpurkauksiin tässä yhteisessä yhteiseksi hyväksi tarkoitetussa äänenkannattajassamme.

Mutta mahdollisten erehdysten kuin myös turhien toiveiden nitistämiseksi puhkaisen alkajaisiksi pari tärkeää varaventtiiliä eli ilmakanavaa, kuten kunnollisiin perunakellareihinkin on tapana tehdä.

Ensiksi: En vastaa erikseen jokaiselle kirjetuttavalleni, vaan teen sen yhteisesti kaikille... kymmenille... sadoille... tuhansille... jotka samantapaisista murheistansa minulle kirjoittavat, tahi vaikkapa vain aikovatkin kirjoittaa.

Toiseksi, en vastaa heti, muulloin kuin aivan välttämättömissä tapauksissa (tällaiset kirjeet on paras varustaa kansainvälisellä SOS-merkillä, mikä merkitsee, että on tosihätä), muut kirjeet panen hautumaan, kuten tähänkin asti ja vastailen niihin joskus viikon, kuukauden, kenties vasta vuodenkin kuluttua. Edesmenneinä virkavuosinani olen nimittäin usein tullut panneeksi merkille saman, minkä äitimuori mämmitaikinaa tehdessään. Mitä kauemmin haudon, sitä parempaa tulee! Tulee joskus niinkin hyvää, ettei ollenkaan tarvitse leipoa. Äkkipikaisuudessa sensijaan tulee kirjoittaneeksi tahi sanoneeksi joko liian paljon tahi liian vähän, liian tyhmästi tahi liian viisaasti. Mikään näistä ei ole hyvä. Ja nyt se alkaa! sanoi valokuvan tekijä.

Eräs Onni K. eteläisen Pohjanmaan kulmakunnilta kirjoittaa minulle:

— Mitä ihmettä minä teen, kun meirän käki on tullut ihan hulluksi. Se kukkuu paukutteloo yötä päivää, liiatenkin yöllä. Se pannahinen aloottaa jo kahren aikoihin ja välisti ennenkin. Mä herään silloon ja mun pistää niin turkaasesti vihakseni, kun mä itte oon niin väsyksis, jotten oikeen jaksa räpylääni nostaa. Mutta käki poika... se kalkutteloo kuin pajavasaralla...

Joo! Niin se paukutteloo, peräseinäjokelainen, ja meidänkin vihtiläinen ja mikäli oikein tunnen tätä poikaa, niin myös taivassalolainen kuin myös pertunmaalainen käki, aavasaksalaisesta kukkumestarista puhumattakaan. Se paukuttelee yhtä mieluisasti kukkalatvakuusessa kuin lakkapääpetäjässä, heläytteleepä myös haavanoksalla, koivunpökkelössäkin. Joku autonkuljettaja vakuutteli minulle kerran, että erään pitäjän käki kukkuu myös kivellä, koska mainitussa pitäjässä käen käytettäväksi ei löydy pahaisempaakaan kukkupuuta. Mutta käkipoika... lainakäki... se kukkuu kuitenkin. — Mikä on se pitäjä?

Saa sen ilmoittaa, ken haluaa. Vaikka tärkeämpää minun mielestäni on, että käki, vaikkapa lainakäkikin, kukkuu sielläkin, kivelläkin. Tässä se nyt samalla tuli sanotuksi vastaukseni peräseinäjokelaiselle pojalle. Anna sinä varhaiskäkesi kukkua! Mikäli itse et tällöin vielä jaksa eturäpylääsi nostaa, niin kuuntele aloillasi. Kukkuu se käkesi, vaikka et viittoilekaan sille tahtia. Ja kun puolituntisen olet näin kuunnellut, niin jopa nouset ja viittoilet tahtia pellolla tahi juurikasvimaalla. Se on sellainen paikka, tämä meidän kesäinen ooppera kukkivine solisteineen.

Eikä minulla Peräseinäjoelle tämän enempää sanottavaa olekaan. Painakaamme päälle vain niin päivin työssä kuin öisin unessa, niin auringon paistaessa kuin käen kukkuessa. Tänä suvena motitetaan nälkää monessa paikassa. Merkit ovat sellaiset taivaassa ja maassa, kukkupuiden kukkalatvoissakin.

Eräs satakuntalainen likka, Sirkka on hänen nimensä, on kovasti kiukkuinen kirpoille. Niin olen minä myös ja sen vuoksi olen niin ihastunut tämän Sirkan kirjeeseen. Olen kantanut sitä povessani jo pari viikkoa, siellä se on yhä edelleen.

— Minulla on kolmen aarin lanttumaa, enkä suinkaan minä kirppoja vasten sitä kylvänyt! aloittaa tämä Satakunnan terhakka Sirkka kirjeensä kohtisuorasti. Sitten hän väljemmin kertoilee, miten paljon hauskaa vaivaa hän on nähnyt lanttupalstansa kanssa. Jo keväthankien aikaan hän oli kylvänyt tuhkansa, sitten pintaharavoinut, kääntänyt ja muokannut ja viimeksi siemenen kylvänyt. Ne olivat hyvin itäneet ja nousseet kauniisti sirkalle. (Sirkallepa hyvinkin, kuka tahansa olisi noussut hänelle). Mutta sitten tulivat kirpat. Ne lurjukset. Ne kaivoivat ja ahmivat. Ne söivät syömättömätkin. Sirkan kaikki sirkat, kaiken, mikä vihersi. (Niin söivät minunkin sirkkani. Tunnen hyvin nämä kaverit.)

— Ja vaikka minä kylvin niiden päälle kaikkea mitä ammattikirjoissa on neuvottu, ripottelin kalkkia ja tuhkaa, pikiöljyä ja kiehuvaa vettä ja vaikka vielä tervalaudallakin sivelin, niin ei ne muuta kuin villiintyivät vain. Minä olen kirpoille vihainen, niin vihainen että... Jos minä saisin ne kootuiksi tyhjään silakkanelikkoon, niin perunanuijalla, survoisin hilloa niistä...

Näin Sirkka-tyttö lasketteli ja voitte arvata, että minä lantun viljelijänä ja samoihin kiusanhenkiin tuskastuneena sydämeni pohjasta nautin hänen kirppahillostansa. Kun vain hän olisi saanut silakkanelikollisen survotuksi sitä! Mutta hyvä näinkin. Hyvä lupauskin on parempi kuin ei mitään. Kiitos, Sirkka!

Kirjoitteli Sirkka sitten vielä muutakin. Hän sanoi, ettei hän kirppojen kiusallakaan itke, vielä vähemmin, että antaisi peräksi niille. Hänellä kuuluu olevan tallin takana sisäakkunoilla suojattu kasvilava. Kaiken varalta hän oli kasvattanut siinä myös lantuntaimia, joita kirpat eivät päässeet saalistamaan. Niiden avulla, kaikki kirppasodan rokonarpiset mukaan ottaen, hän kuitenkin oli saanut lanttusarkansa taimitetuksi.

— Ne ovat jo lähes vaaksan mittaisia. Nyt ne kyllä pärjäävät. Ne taistelevat jo voitollisesti vaikka rupisammakoita vastaan! Niin lopetti Sirkka asiallisen kirjeensä.

Minä uskon sen. Varsinkin kun niillä on kersantteina muutama sata kirppasodasta, voittajina selviytyneitä rokonarpisia ja kenraalina itse Sirkka. Tämä satakuntalainen amatsooni ja urhoollisen Lallin tytär... En osaa sanoa niin uljaasti kuin tahtoisin. Siksipä sanon vain: Terve, sinä kirppahillon hienontaja! Sinä rokonarpisten kenraali! Sinä sirkkojen Sirkka!

Kituahon Jussi jostakin Kuuselan perältä myös kirjoitti minulle. Hän sanoi, että tarvitsisin selkääni, minä Nalle. Olen muka jossakin pakinassani neuvonut, että kääntäisimme nurin keltiäispesiä ja! istuttaisimme perunoita niihin. (Niin olenkin sanonut, enkä sanaani, peru.)

Kitu-Jussi oli tehnyt työtä käskettyä. Perunat olivatkin nousseet kauniisti taimelle, mutta sitten eräänä kauniina päivänä naapurin lampaat olivat pistäneet ne poskeensa.

Ja tästä syystä minä muka olisin tarvinnut selkääni, minä Nalle! Itse tarvitsisit selkääsi, mokoma Kitu-Jussi, miksi et tehnyt aitaa uudispeltosi ympärille? Aita on ensimmäinen asia niin niityssä kun pellossa, niin kerholaisen uudispalstassa kuin Kitu-Jussin keltiäispellossa. Veräjäkin on vasta toinen. Se on mielestäni niin selvä asia, ettei sitä sanoakaan tarvitse muille kuin tälle Jussille. Mene ja tee aita, äläkä mökötä, ei minulle eikä lampaille.

25.

Tänä aamuna perkaustöiden lomassa levähdettyäni sivusin kenttäpuseroni taskua. Kuinkahan se noin mahdottomasti taas pongottelee? ihmettelin itsekseni. Tosiaan se oli kuin jonkin rintamalle rientävän satularepun läppätasku tahi jonkun ensi kesäänsä elelevän kansalaisen eväspussi eli rintatasku... Mutta sitä tavaran paljoutta, mitä minun taskustani esiin kaivautui, ei kukaan olisi näkemättä uskonut. Puoli tusinaa kynänpätkiä, epälukuinen määrä suoria ja vääriä nauloja, narunpätkiä, nappeja, reikärahoja, hakaneuloja, ongenkoukkuja... Ja isompaa roinaa sitten vaikka minkä verran: mutteri- ja korkolappuja, mustepulloja, ongenkohoja, männynkäppösiä... Sekä yksi kurttuinen siemenperuna, joka oli itänyt, vaan ei juurtunut. Miksi eivät romunkerääjät ja muut rohmuajat ole kaivautuneet minun rintataskulleni? huokailin minä.

Mutta tätä puolivuosi-inventariota tehdessäni olin unohtaa kaikkein tärkeimmän: ne kolme kirjettä, jotka myös sieltä esiin kaivoin. Sen näköisiä ne olivat. Tutkimalla kuitenkin sain niistä selvän, koska yleensä olen hyvä selvää tekemään. Kirjeet olivat ystäviltäni maakunnassa.

Hannes Käpäläinen Savonmoasta kirjoitteli: Terve, Nalle! Oi, terve! Miten jakselet siellä? Minun menee niinkuin märkä palaa, tarkoitan polttoöljyllä kostuteltu rasselitukko. Olen paiskinut tänä keväänä töitä, etten paljon muuta ole joutanutkaan tekemään, tarkoitan jonnin joutavia ilikeyksiä, joihin minulla ja erittäinkin sinulla on syntyperäinen taipumus.

Se oli aika ilikeästi sanottu, mutta olen tottunut yhteen jos toiseen, enkä välittänyt siitä. Tutkiskelin Käpäläisen vuodatuksia edelleen.

— Ne kirput, joista satakunta-likka, vai oliks se satakunta likkaa, sinulle kirjoitteli, on meillä teällä Savonmoassa voitettu kanta. Yrittelihän niitä kevätpuolella komppanian verran minunkin palstoilleni, mutta minä järjestin niille hyppykilpailun. Arvaahan, kuka voitti? Minä ihte, kukas sitten! Parhaimmat kirppuni palasivat vasta parin viikon kuluttua, jolloin minun lanttusirkkani olivat jo vaaksan mittaisia. Terve! sanoin kirpuille! Vastako tulitte sieltä? Menkäähän syömään sinne, missä työssäkin olette olleet! minä sanoin. Lähtivät lampsimaan. Mikäpäs auttoi. Viisaampansa kanssa. Vieläpä minä ryökäleille olisin ruvennut sirkkasalaattia syöttämään!

Näin kirjoitteli Käpäläisen poika hyppykilpailuistaan. Mitähän minä tähän muuta kuin että: Terve, tirehtööri! Sinä Käpäläisen varapeällysmies! Järjestä sinä vain hyppykilpailuja kirpuillesi maratonmatkalla. Kahdessa kesäisessä viikossa ehtii pitkälle, varsinkin jos on hyvä käpälistään niinkuin nämä Käpäläisen pojan kirput.

Toinen kirje oli uusmaalaisen Toimelan Kallen:

Tiedäks, Nalle, minä olen tehnyt tänä suvena verrattoman keksinnön. Oikeastaan ei siinä minun keksimääni ole kuin toinen puoli, mutta on sitä siinäkin. Eräs helsinkiläinen lihajohtaja, viisas herra muuten, on keksinyt toisen puolen. Se on sellainen syväkastelija. Oletko kuullut siitä? (Olen nähnytkin ja hyväksi kokenut). Se on sellainen lähes metrin mittainen ontto rautaputki, jonka toisessa päässä on kädensija ja liipasin niinkuin käsiaseessa, suurempi vain. Pienellä pönttöruiskulla työnnetään vettä rautaputkeen. Putken terävä alapää painetaan maahan, kasteltavan kasvin juureen. Sitten laukaistaan. Silloin vesi painuu syvälle kasvin juurille, jotenkin samaan tapaan kuin hammaslääkärin lasiruiskusta ikeniin valuva kuoletusmyrkky. Tiedäthän? (Tiedän hyvin, olen maistanutkin). Eräällä nurkkaviljelijällä on täällä meillä sellainen vehje. Ahkeraan hän on sillä tänä kesänä ruuttaillut, työntänyt vettä ja lantavettä, väkilannoitteitakin kasviensa juuriin. Kovasti hänen taimensa siitä myrkyttämisestä ovat innostuneet. Niin kasvavat että kohisee.

Näin Kalle kirjoitti, sitten edelleen selosti: Olen kovasti mielitellyt itselleni tuollaista myrkkyruuttaa, mutta kaikkine laitteineen se maksaa satoja markkoja. Mistäs minulla sellaiseen varat? No, oikeastaan kyllä tuon verran olisi ollutkin, mutta en viitsinyt mennä nostamaan talletuksiani osuuskassasta, ja sitten kun keksin keinoni, ei se enää ollut edes tarpeellista. Se ei maksa minulle penniäkään ja kuitenkin kaalini, mansikkani ja varhaisperunani saavat syväruuttauksensa ihan Helsingin herrojen tapaan. Minun ruuttani on vain tavallinen nelipiikkinen puutarhatalikko.

Oho, poika! hymähdin minä. Mutta kun luin Kallen kirjettä eteenpäin, niin jopa vaikenin, sitten jo viheltelin ja napsuttelin sormillani.. Se on tapani, josta monta kertaa ennen muinoin sain äitimuorilta tukkapöllyä.

— Painan talikkoni kokonaan peltoon kasteltavan taimen yläpuolelle. Jos maa on tasaista, niin teen sen kolmella, jopa neljälläkin puolella. Jos maa on kovaa, niin longottelen talikkoani vähän. Sitten kastelukannusta kaadan reikiin vettä, lantavettä tahi väkilannoiteliuosta. Juoksetan varovasti jokaiseen reikään, neljään, kahdeksaan, jopa kuuteentoista. Yksi perunan- tahi kaalintaimi imee lähes kannullisen vettä ja on siitä huolimatta niinkuin mitään ei olisi saanut. Sitten perkauskuokallani peitän imureiät ja siirryn kannuineni toisen taimen juurelle. Näin jatkan koko iltakorvan ja kun vihdoin olen päässyt loppuun ja katselen töitäni, näyttää kuin en mitään olisi tehnyt, kaikkein vähimmin että olisin kastellut kasvimaita.

Se näkyy vasta muutaman päivän perästä. Mansikankukka kukoistaa, perunantaimi rehevöityy ja kaalinlehti kaartuu leveänä kuin sylkevän kissan häntä. Tulee siihen naapurin Jorma, jolla, on tapana ruikuttaa. Kaikki on hänellä hullusti, aina toisin kuin pitäisi. Jos sataa, niin se on paha, jos on pouta, niin vielä pahempi.

— Jaa, jaa! Aina vain pitää poutaa! Mikään ei kasva! Kaikki kuivuu käsiin! vaikertaa Jorma.

— Niin kuivuu! Mikään ei kasva! yhdyn minä hänen virteensä. Mutta kun poika katsastelee minun kukoistavia taimiani ja lehteviä kissanhäntiäni, alkaa hän kyräillä alta kulmiensa. Hän potkaisee multaa, sylkäisee, ruittaiseekin pari kertaa. Vähät kuiva pellon pinta siitä, pöllähtelee vain.

— Se on niin paha, kun on niin paha... koetan minä aloittaa toista värssyä, mutta hän ei yhdykään enää virteen.

— Millä ilveellä sinä olet saanut kukoistamaan nuo räätikkäsi? murisee hän. Minäkö siinä sitä hänelle selvittelemään. Mutta, jos sinä, Nalle, tahdot olla niin ystävällinen ja selostaa helsinkiläisen herran syväkastelijaa ja minun siihen keksimääni patenttiparannusta eikä Jorma sittenkään sitä ymmärrä, niin oma hänen syynsä. No, ei sitten muuta. Lähdenpä tästä kaalipalstalleni syväkastelemaan...

Niin kirjoitteli Toimelan Kalle ja nyt minäkin olen tehnyt, mitä hän pyysi, esittänyt hänen toivomusaloitteensa. Jos joku ainaista pahaansa nukutteleva Jorma, Ville tahi Ventla ei tätä lue ja ota opikseen, niin oma hänen syynsä, sanon minäkin. Älköön hän alkuunkaan syytelkö minua, enempää kuin Toimelan Kallea siitä, että hänen taimensa eivät kukoista ja että hänen kapoinen kaalinlehtensä luikertelee maata pitkin kuin nälkäinen rotan häntä. Sensijaan että kaartuisi vihreän lehtevänä kuin Kallen kaalinlehti, se sylkevän kissan peräviuhka.

Se rintataskuni kolmas kirje oli Haapamäen Annalta, kotoisilta syntymämailta, jonne nuori sydämeni usein palaa. Anna kirjoitti:

Nalle kiltti! Miten sinä olet voinut? Minä olen hyvin jaksanut. Mutta milloin en jaksa hyvin, jos minulla on ikävä tahi olen väsynyt, menen meidän kuoppamäelle suuren haavan alle ja kuuntelen vähän aikaa, miten lehdet somasti kahisevat. Sitten voin taas hyvin, eikä minun ole ikävä.

Anna kiltti! Mene sinä vain kotihaapasi alle ja kuuntele, minunkin puolestani. Kun ajattelen sitä, niin voin hyvin, vaikka minun onkin hiukan ikävä.

26.

Kulumassa olevan kesäkauden läheisin ystäväni ja arkipäiväinen työtoverini on eräs vanha poika, jolla tiettävästi ei ole suku- eikä liikanimeä. Ristimänimi on Sulo. Varmaan en tiedä, pitääkö ystäväni tästä hemaisevasta nimestään. Toisinaan tuntuu kuin pitäisi, toisinaan taas kuin ei vähääkään välittäisi. Erikoinen epeli tämä nelijalkainen varvaskävelijä joka tapauksessa on, yhtä viisas kuin joku kaksijalkainen kanta-astuja, ellei etevämpikin ehkä.

Viime keväänä meidän torpassa piti tiukkaa eläinten rehuista, pyrkivät väen väkisten ennen kesää loppumaan. Tämä oli yleismaakunnallinen ilmiö tänä pitkänä keväänä, joten sitä ei häpeilläkään tarvitse. Lehmät itse sen "kuulutuksesta" huolta pitivät, niin meillä kuin muualla. Mutta Sulo vanha poika ei huutanut eikä valittanut, se vain kaaputteli kaviollaan ja mietiskeli.

En tiedä, onko Sulo selvillä erilaisten rehujen ravintoja käyttöarvoista, niiden yksiköistä ja kalorioista.

Mutta kaurat ovat halpoja ja hyviä, heinät huonoja ja kalliita. Miksi en silloin nauttisi kauroja? Näin Sulo luultavasti ajatteli ja myös tämän mukaisesti erään kerran toimiskeli turhaa melua pitämättä. Huulillaan höplötellen se avasi varastoullakolle vievän oven hakasalvan ja asteli sisään. Paperinarulla sidotun viljasäkin avaaminen ei sille tämän jälkeen ollut konsti eikä mikään. Ja sitten se hyvällä omallatunnolla pisteli poskeensa puolisen hehtoa siemenkauroja, jotka edellisenä päivänä oli ruskealla myrkyllä peitattu kylvämistä varten. Koko hehto nähtävästi olisi ennen pitkää hävinnyt, ellen ajoissa ehtinyt hätiin.

— Nyt sinun taisi käydä kehnosti, sanoin minä Sulolle. Etkös yhtään huomannut sivumakuja? Peittausaineet ovat sellaista myrkkyä, että henkikultasi istuu nyt löyhässä.

Mutta ei Sulo kuohut, ei aikonutkaan. Se oli tehnyt mainiot kaupat, nauttinut voimallisen aterian ja peittausmyrkyt kaupanpäällisiksi.

Tästä tapahtumasta on kulunut jo viikkoja. Mitään jälkilaskuja kuitenkaan ei ole kuulunut enempää kauroista kuin peittausjauhoista. Mikä on syöty, sitä ei ole myöty! sanoi entinen isäntä. Sitä samaa tuuminee meidän Sulo niistä peitatuista siemenkauroista, jotka se terveydekseen tuli nauttineeksi.

Nyt kesällä kylvötöiden päätyttyä olen pyöritellyt viisasta ystävääni narun päässä pihamailla ja pellon pyöntäreillä, koska muori sanoo, että varsinaiset laitumet tarvitaan nautakarjalle. Se on kärsivällisyyttä kysyvää hommaa minulle, ehkäpä enemmän vielä Sulolle, joka kuitenkin tässä kaksinkamppailussa tavallisesti vetää pitemmän korren. Syöttöpaikkaa muuttaessani en tahdo löytää kangelleni sopivaa reikää. Turpeen alla vaaniva salakivi täräyttää kipeästi käsivarsiin. Milloin isken kangen syvään, on vaikea saada sitä ylös, ja matalaan lyötynä se kävelee Sulon perässä. Monia muita kompastuskiviä Sulo tässä laiduntamisasiassa eteeni asettaa. En muista köyden mittaa vaikka joka päivä joudun "sepäämään" sitä monta kertaa. Syönnösympyrän keskipiste joutuu usein liian lähelle muorin kukkapenkkiä, ohrapellon laitaa tai jotakin muuta kiellettyä paikkaa. Sulo kyllä näkee ja arvioitsee erheeni, mutta ei ole tietääkseenkään siitä, ennenkuin olen kääntänyt selkäni. Ja sitten pian tapahtuu jotakin sellaista, mistä minä saan sapiskat.

— Joko taas olet antanut tuon luontokappaleen sotkea kukkapenkkini!

— Ei sen pitänyt ulottua siihen, vastaan minä kiertäen ja korvat punaisina muorin äkeään moitteeseen.

— Ei pitänyt, sitä juuri minäkin tarkoitin.

Kyllä hän aina muutakin tarkoittaa, se herttainen muorikulta. Että olen yhä se sama ja ainaisen "nenästämisen" tarpeessa. Että minua ja edesottamuksiani pitää jonkun järkevämmän yhä pitää silmällä. Ja että mikä minua poloisen neuvoksi tulleekaan, kun hänestä aika jättää...

Mutta ystäväni Sulo, syntipukki, kuuntelee ja katselee kuin sinisilmäinen viattomuus. Saatan lukea senkin ajatukset: samantapaisia kuin muorilla, mietteliäämpiäkin vielä. Etkö muista, mikä ympyrässä on halkaisijan pituus: kaksi kertaa säde ja kaulavarsi sen lisäksi! Etkö tiedä, mitä ohrasta tulee, jos hikinen hevonen pääsee sen hennoilla orailla "kaurakappojaan" heittelemään?

Näin Sulo, vanha veijari, minulta tiedustelee ja on siinä hammastelun aihetta kylänmiehilläkin: hevonen on päässyt ohramaalle piehtaroimaan! Siihen tulee keltainen läikkä. — Tulee niin: on se nähty!

Näin naapurit ajattelevat, puoliääneen puhelevatkin liukurattaillaan. Harmittaa, että en viitsi loikoilla sen pitempään kesäisellä pihanurmella. Nappaan Sulon päähän suitset, valjastan sahran eteen ja, lähden ajamaan perunavakoja. Se on vanhalle pojalle ehkä epämieluisa yllätys, koska korvat vetäytyvät luimuun. Minulla nähtävästi pitäisi olla puolikas leipää ottospalaksi. Mutta mistä nykymaailman aikaan semmoiset puolikkaat? Hyvä että ihmisille!

Astelemme tuttuja vaonpohjia, joita jo tätä ennen haralla olemme raapustaneet. Se on kevyttä työtä hevoselle. Mies, jopa nainen multaussahraa vetäisi ja vetääkin monta kertaa. Meillä kuitenkin ystäväni Sulo, jolla ei ole lupaa astua taimien päälle, eikä se astukaan kuin vahingossa joskus. Rehevät taimet saavat tuoretta multaa korvilleen. Varmaankin ne maksavat mukularahoissa palkan meille tästä piristävästä kylvetyksestä. Osa mullasta vyöryy takaisin vaonpohjalle. Minulle tulee mieliteko, jota en voi kauankaan vastustaa: riisun raskaat saappaani resurätteineen ja astelen "kevein varpain" muhevan vaonpohjaa. Tuoreenuhoinen multa, kihelmöi somasti kutkuttaen jalkapohjissani. Tunnen siinä luonnon verevää tuoreutta, maan sähköä, kasvun voimaa. Tuntuu kuin välittömästi olisin kytketty maaemon lataaviin sähköparistoihin kiinni.

Samoin lienee Sulon laita, koska minun ei tarvitse komentaa sitä "alas vakoon". Ihmeen kiltisti se astelee vaonpohjaa, yhtä ylös, toista alas, vaikka se varmasti tietää, että tämän perunamaan kasvut eivät paljoakaan sitä hyödytä. Niitä ei anneta sille, eikä se välitä niistä. Kaurat, peittaamattominakin, ovat toki paljon parempia.

Näin tuumiskelen ystäväni puolesta multaussahran perässä avojaloin astellessani. Sulon mielessä on kuitenkin ehkä muutakin...

Veden kuvajaisissa se on huomannut harmaan ohimotukkansa yhä enemmän harventuneen, yskänköhä rinnassa ei kesälläkään hellitä, jaloissa tuntuu uuvuttava raskaus. Mitä puhelevat ihmiset, omat kotoisetkin? Miten katselevat joka päivä? Kovin harmaaksi, ylen kankeaksi olet jo käynyt. Taitaa olla viimeinen kesäsi, Sulo parka!

Sulo ymmärtää yskät, niin omansa kuin muidenkin. Vielä toki on jäljellä päiviä, kesä jatkuu, pientaret vihoittavat. Hammas, lopuilleen kuluneenakin, pystyy mehevään heinään. Kaurakapat otetaan ja annetaan. Veitikan temppujakin tehdään ja Nalle saa sapiskat: on siinä mies, kun ei katso luontokappaleen perään!

Minäkö muka en katso? Kun monta kertaa ihan liiankin kanssa, katson ja tuumiskelen: mistä sinulla, Sulo-ystäväni, viimeisenä kesänäsi, vanhuutesi vaivoissakin tuollainen nuorukaisen luonto? Että osaat ja tahdot nauttia elämäsi rippeistä, veijarikepposistasikin noin luontevalla tavalla! Elämän taituri olet! Sen tunnustuksen tässä julkisesti sinulle annan, vaikka säänkin tähtesi vielä monet nuhteet, ennenkuin höpläiset kädestäni viimeisen leivänpalan...

27.

Minun suuni on mustansininen ja käpäläni kärjet samoin. Etukäpälien! Takatassuni ovat multaiset ja savenporossa. Niissä on muutamia karhiaisen piikkejä, etutassuissa karviaisten. Ne pistelevät eri kipeästi. Kumpaisetkin. Että kumpaisetko kipeämmin? En ole pienissä asioissa turhan tarkka, kuten olette nähneet ja kokeneet. Koetan unohtaa... kumpaisetkin.

Mikäli vähänkään olette niin tarkkaavaisia kuin uskon teidän olevan, arvaatte tästä esipuheestani, mitä olen hommaillut viime aikoina. Olen motittanut mustikoita sekä höyhentänyt muorin karviaispensaita... Ja saanut piikit palkakseni. Kiittämätön otus... se karviaispensas.

Tämä kesä on ollut hyvä kasvukesä. Enkö sanonut sitä jo etukäteen!

Ja minulla on ollut sekä työtä että työniloa tämänkesäisestä toiminnastani. Myös huolta ja murhetta. Ei työnilo muuten juuri miltään maistuisikaan. Nyt sen tiedän. Eikä se olekaan juuri niin vähäinen tieto. Se on täysiarvoista valuuttaa.

Ensin tuli naapurin rusthollarin joutokarja. Astuivat lopsottelivat minun terassikurkkupenkkiäni kuin kruunun sarkaa, vaikka vieressä oli varta vasten kivetty käytävä. Lopsottelivat ne vähän muutakin, mistä minä tähän vuodenaikaan en ollenkaan olisi välittänyt. Kurkuntaimeni sitäkin vähemmin. No, löysin minä ongenvapani, kuten arvaattekin, mutta korjaantuiko se sillä? Tekonen tehty kun jo oli. Naapuri, rusthollari, käski tarhurinsa antaa minulle uudet taimet. Siitä se parani. Lopsotukset jäivät ylimääräiseksi lahjapalkkioksi.

Lanttumaani kirpat, ne peukalon kynnellä nitistettävät! Luulettekos, että ollenkaan tulivat? Eivät tulleet, vaikka minä niin hartaasti odotin. Istutin lantuntaimet ihan turhan vuoksi. Jos keväällä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, niin suoraan peltoon... kylvökepillä... tahi "Planet nuoremmalla" kipin, kapin, ripin rapin viidessätoista minuutissa! Nyt sain tuhertaa selkä vääränä päiväkaupalla... pistellä reikiä... tiputella taimia... kantaa vettä kieli vyön alla. Ja katsoa tarkasti, että juuret vain eivät käpertyisi kaksin kerroin.

Ne käpertyivät kuitenkin. Sitten "sateet tulivat". Herneen kokoiset, maasta taivaaseen ulottuvat vesipisarat pieksivät lanttumaatani, jonka taimia istuttaessani olin tepertänyt jo kyllin kovaksi. Kun poudat sateitten jälkeen tulivat, kivettyi se arinaksi ja minun nahistuneet lantuntaimeni sähköttivät lääpistyvillä lehdillään: Nalle! Kulta Nalle! Tule ja auta meitä! Minäkös taas juoksemaan kieli vyön alla. Hakkasin perkauskuokkani kummallakin päällä, tikkanokkaisella syväharalla, kirvesmiehen isolla vasarallakin, joka heltisi varrestansa. Niin minä vihapäissäni hakkasin... juoksukuoppia lauttamaahani, joka kerta kaikkiaan nyt jo oli kuin parhain hiilimurskarata! Paikoillanne... valmiina, huusin minä, vaikka hengessäni olin patenttivarma siitä, että lähtöä ei tule, enempää varas- kuin rehellistäkään.

Tuli kuin tuli! Sateet, nähkääs, tulivat jälleen ja piiskasivat taas patentti-hiilimurska-lanttumaatani. Ja mitä minä en saanut aikoihin kuokalla enkä kirvesmiehen vasaralla, sen pienet vesipisarat tekivät keveästi tanssimalla. Ne pehmittivät maani. Ne juottivat ja irroittivat kiinnijuuttuneet taimeni. Niille tuli lähtö kuin sadan metrin starttareille paukku Katajan pistoolin pamahtaessa. Viikon perästä en tuntenut niitä enää omikseni ja nyt siellä nähdään punaisia ja punaisen ruskeita, jo kissanpään kokoisia keriä kuin lankakeriä muorin suikkakopassa. Mitä kuukauden perästä? En uskalla ennustaa.

Entäs kurpitsakasvuni kompostikasan päällä! Tämä minulla on ns. ylimääräinen "musta pässi", koska en ole ottanut sitä pinta-alamittauksissani ensinkään huomioon. Mutta en voi salata sitä kolmea kuukautta kauempaa, enempää kuin se muinainen hebrealaisäiti esikoistansa. Niin paljon iloa ja murhetta minulla on niistäkin ollut. Ne ovat kaksoset nimittäin.

Kirmasin ne rusthollin puutarhasta samalla kuin ne korvike-kurkuntaimetkin. Korvauksia määräilemään päässyt mies... se on nähkääs aika herraa. Hän keksii keksimättömätkin. Meidän naapurikylässä vaikutti kerran eräs parturi, joka velkoi koiran jäljistä viisikymmentä penniä kappaleelta. Korvausvelvollisen koira, nähkääs, oli juossut parturinkyltille johtavaa hiekkakäytävää, jonka parturi oli rautaharavalla tasoittanut... No, niin! Minä muistin tämän ja keksin ne kurpitsat, kun en enää muutakaan keksinyt. Puutarhuri työnsi ne kessuuni ja sanoi: Muista antaa niille vettä! — Oikein paljonko vettä.? — Oikein paljon ja hyvää vettä!

Minä poika tein työtä neuvottua, kun ensin olin rakentanut jonkinlaisen kätkyen ja kapaloinut ne siihen, kuten kaksoset pruukataan. Kannoin kahdella ämpärillä. Voi ihme, miten vuotava se kätkyen pohja oli! Ja miten paljon ne kaksoseni kestivät! Sillä ei se ollut mitään tavallista vettä, nähkääs. Se oli semmoista vettä, jota syntyy rautatynnyrissä, kun muori kaataa siihen kaikki vedet: tiskivedet, laskivedet, yksikorvaiset, kaksikorvaiset. Kun se päivän pari hautuu, niin se hiukan lemahtaa. Juuri sitä vettä minä kannoin kaksosilleni, koska ammattimies sanoi, että sitä anna ja kanna.

Muutaman viikon ne olivat vähän keltanaamaisia, kääntyilivät ja vääntyilivät kuin ripulitautiset. Mutta sitten tuli niillekin lähtö. Jos puhun vaikka kuinka silkkaa totta, niin te sanotte: poika valehtelee! Niin hämmästyttävän nopeasti ne starttasivat. Kätkyt ei riittänyt enää mihinkään. Koko kompostin päällys, nyt jo sen kolme ulkolaitaakin ja ulkohuoneen seinän vierusta rehoittavat kuin Eedenin yrttitarha — ennenkuin käärme pääsi rähjäämään siellä. Ja kurpitsoita on putkahtanut joka kukkanupusta. Ja ne kasvavat ja kellastuvat silmissä. Siinä ei ole valetta hituistakaan, eikä totta tarpeeksikaan!

On meillä pässikin... ihan oikea musta pässi... niin musta, ettei siinä ole harmaata muuta kuin sarvet ja viheriäisinä palavat silmät, silloin kun se on vihainen. Se onkin kyllä melkein aina vihainen ja muori sanoo, että siinä sen sait! Oma syysi! Meidän perheessämme kaikki tällaiset ovat minun syytäni.

Se on muorin touhua tämä pässi, villojen takia mukamas. Kun hän kuuli, että naapurin muorilla oli pässi myytävänä, en minä saanut yön lepoa enkä päivän rauhaa, ennenkuin olin hakenut sen pässin. Myyjämuori vakuutti, niinkuin myyjät — niin muorit kuin vaaritkin — yleensä vakuuttavat, ettei se ole yhtään vihainen, ei niin hituistakaan, vaikka pässin silmät vihersivät ja kieli lipoi. Niinkuin minä olisin ollut hänen uhrilampaansa... kuin sitten yritin ollakin.

— Ja mitäpä tuo, vaikka olisikin vihainen, sanoin minä myyjälle miehekkäästi ja luin setelit kouraan.

— Sitä on paras taluttaa tuosta kaulapannasta. Ei huoli antaa sille löysää! evästeli myyjämuori. Pässille hän sanoi: Mää nyt sitten Jaska hyvällä onnella!

— Mään! sanoi Jaska ja sitten me lähdimme.

Me kepsuttelimme oikein keveästi, minä edellä, Jaska perässä. Sitten vaihteeksi toisinkin päin. Mitä se myyjä siinä... etteikö tälle voi antaa muka löysää! Kyllä kai tämmöiselle kiltille pässille voi antaa löysää niin paljon kuin narussa on varaa ja enemmänkin vielä! kapinoitsin minä eläinystävällisesti. Annoin siis löysää. Jaska pysähtyi ja jättäytyi jälkeeni niinkuin hyvin koulitun palvelijan tuleekin aina herransa perään...

Ol' kaunis kesäilta... hyräilin yksiäänisesti. Niin se olikin, ilta oli kaunis, vaikka tähtösiä ei vielä näkynyt. Saamansa löysän perusteella Jaska oli ottanut vauhtia ja täräytti... On minua muorikin täräyttänyt joskus samaan paikkaan, mutta eipä juuri näin makeasti. Muori nähtävästi ei osaa käyttää "löysää" niin petollisen taitavasti hyväkseen kuin tämä musta vihreäsilmäinen Jaska. Se paatunut pakana!

Kerin löysän niinkuin kykenin. Raaputtelin vain Jaskaa pannan alta. Jaska lipoi kieltään. Ensimmäisen puhelinpylvään lähestyessä annoin taas löysää niinkuin olisin unohtanut kaikki äskeiset. Kun kuulin kynsien rapsahtavan, hyppäsin puhelinpylvään taakse. Arvaattekos, miten kävi? Jaska katseli tähtiä kotvan aikaa. En minä enää mitään nähnyt. Jaska nähtävästi näki. Raaputtelin poikapoloista kaulan alta, lohduttaen samalla: Noin se käy! Kun on tyhmä pää, niin koko ruumis kärsii! Jaska parka!

Niin, muori väittää, että olen opettanut sen vihaiseksi. Opetinko minä? Kun opetin sille elämän totuuksia... Sanokaa nyt tekin... Että saan sanoa muorille.

28.

On lämmin ja kaunis elokuun ilta, vielä muutama ihana ilta. On niin tyynikin, että tuossa edessäni seisovan haavan lehti ei liikahda, puhumattakaan koivun lehdestä, joka roikkuu pehmeänä ja kuperana kuin kissan kieli (viheriäisenä vain, kissan muistaakseni on punainen).

Tämänkesäinen paras ystäväni, isomahainen (se on sillä selkäpuolella) ristihämähäkki makaa myös hiiskumatta, hievahtamatta murjussaan. Se on ollut viikonpävät vihainen minulle milteipä ilman syytä. Tahi mahtaneeko siihen olla jotakin syytä?

Tämä murritteleva ystäväni on jo keväällä ripustanut taidokkaasti kudotun verkkonsa kesäisen ullakkokammarini akkunaan. Yksi jos toinenkin tyhmä kärpänen ja iloissaan inisevä hyttynen ja moni muu automaattisilla lentimillä varustettu pieni verenimijä on siihen kesän mittaan sääristänsä takertunut.

Mutta aina milloin uusi uhri on tarttunut satimeen, on piilossa torkkuva ystäväni saanut jäseniinsä eloa. Kuin kiirivä kiiliäinen on se ollut vangitun uhrinsa kimpussa. Eikä siinä ole pitkiä käräjiä pidetty, ei armoa annettu, vaikkakin on anottu. Monta kertaa minun on tullut niitä raukkoja ihan sääli. Mutta sitten olen muistanut mitä ne itse ovat minulle ja muille neli- ja kaksijalkaisille naudoille tehneet. Ja silloin minä olen paaduttanut hellän sydämeni ja sanonut: Terve lukki! Sinä olet aika poika, juuri sellainen kuin sinun luonnollasi, kynsilläsi ja massullasi varustetun viskaalin tuleekin olla!

Mutta eräänä unettavana sunnuntain iltapäivänä minä keksin uuden aatteen. Päätin ryhtyä lukin liittolaiseksi ja toimeliaana miehenä panin tämän aatteeni täytäntöön heti. Pyydystelin vikkelästi hyönteisiä, paarmoja ja kärpäsiä ja juoksutin ne samaa menoa lukin verkkoon. Voitte arvata, miten iloiseksi äijä tuli. Se käpsähteli ja hääräsi kuin palomestari tulipalossa. Täysinäisen itikan se imaisi muutamassa sekunnissa ja näppäsi kuoret menemään. Pienille kärpäsille se teki saman tempun. Mutta paarmat ja suuret lihakärpäset se nukutti ja kääräisi ne "pakettiin". Paketit se hinasi murjunsa oven edustalle ja asetti ne siihen kuivumaan. Kaikki nämä toimitukset se suoritti niin suurella ammattitaidolla ja nopeudella, että minun yhä uudestaan täytyi se nähdä. Muutamien päivien ja viikkojen yhteistoiminnan jälkeen meistä tuli niin hyvät ystävykset, ettei paremmasta väliä.

Mutta sitten eräällä iltana minun mieleeni juolahti pieni viaton pila. Napsautin lukin verkkoon kirsikansydämen kärpäsen asemesta. Tapansa mukaan lukki kapsahti heti kimppuun, puri ja halasi. Ja minulla oli hauskempaa kuin pitkiin aikoihin. Mutta se loppui lyhyeen. Ystäväni näppäsi vihaisesti kirsikansydämen verkostaan ja köpitteli murjuunsa. Tämän jälkeen en ole saanut sitä sieltä esiin, vaikka miten mehevänpunaisia itikoita olisin verkkoon kiikuttanut. Sanokaa nyt, hyvät ystävät ja kylänmiehet, oliko lukki oikeutettu nokkautumaan näin pienestä leikistä monen palvelukseni jälkeen?

Oikeastaan minun tällä kertaa piti pakinoida peräti toisenlaatuisista asioista ja miksikä en voisi tehdä sitä vieläkin, jos te vain edellä olevan hyvän lihapäivällisen jälkeen jaksatte lukea. Marjoista minun piti jutustaa. Niitähän näin kesäiseen aikaan usein tarjotaan muutenkin jälkiruoaksi sokerin ja kermamaidon kanssa.

Tämä kesä on ollut erinomainen marjakesä, kuten te varmaan kaikki olette silmillänne nähneet ja hyppysillänne tunnustelleet. Mutta olettekos panneet toimeen marjanpoimintakilpailuja? Minä olen ollut palkintotuomarina yhdessä sellaisessa. Se oli omalaatuinen elämys, enkä senvuoksi malta olla tässä lopuksi siitä teille kertomatta.

Kilpailuun osallistui seitsenhenkinen perhe: äiti, isä ja viisi enemmän tahi vähemmän elinkelpoista kansalaista. Mentiin mustikkakankaalle somasti mutkittelevaa, kinttupolkua. Vasikankello kilahteli, palokärki tillasi ja jokaisella meistä (palkintotuomarillakin) oli kädessään kolmen litran vetoinen astia. Niin päästiin iloisesti rupatellen mustikkakankaan laitaan. Paikoillenne... Valmiina...

Jo paukahti ja kilpailu alkoi. Joukko ryöpsähti mättäikköön kuin lintupoikue. Yhden pää keikkui katajapensaan takana, toisen valkovartisessa koivikoissa, parastaan jokainen pani, sen saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä.

Mustikoita oli, voi mahdoton, miten niitä oli. Niitä oli pienempiä ja suurempia, mustia ja vieläkin mustempia. Kun istui sopivaan paikkaan (ei mättäälle, vaan kivelle), sai laskea astiansa maahan ja kymmenen viisitoista minuuttia vain istuimellaan kiertäen poimia.

Jokainen luuli löytäneensä kaikkein parhaimman paikan ja halusi saada sen selväksi ennenkuin joku toinen kerkiäisi paikalle. Joku tiedusti: Onko siellä mustikoita? Joku vastasi: No, onhan täällä vähän, pikkuisia. Siellä taitaa olla enemmän ja suurempia! Ei kukaan kuitenkaan lähtenyt toisen marjamaita katsomaan. Jokainen aherteli vain omissa kätköpaikoissaan varmana siitä, että voittaisi ottelussaan, jos vain saisi rauhassa loppuun saakka ahertaa.

Niin jatkui hauska kilpailu, eikä palkintotuomarillakaan ollut muuta tehtävää kuin näppäillä mustikoita omaan astiaansa. Äskeinen palokärki oli utelias ja lennähti katsomaan. "Tprui, tprui, tprui!" alkoi se huudella myös vasikkaa, mutta vasikka soitteli mäen takana vain kelloaan.

— Joko teillä muilla on astia puolillaan?

Tämän tiedustelun teki eräs sorminäppäryydestään tunnettu ja senvuoksi jo ennakolta voittajaksi aavisteltu kilpailija. Lähinaapuri riensi katsomaan.

— Hänellä on astia jo täysi!

— Täysi jo! Täysikö jo? Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka puolelta.

— Täysi jo! Täysi jo! vastaili kaiku kallioseinästä. Palokärki tillautteli sitä samaa. Vasikka kalkutteli mäen takana heleästi soivalla kellollaan.

Melkein täynnä olivat tällöin jo muka olleet kaikkien muidenkin astiat. Mutta minäpä en ollutkaan ensimmäistä kertaa palkintotuomarina, eikä minua petetty. Täynnä olivat astiat vain sitä mukaa, miten ne laillisessa järjestyksessä palkintotuomarille esiteltiin.

Kaksikymmentäyksi litraa saimme emännälle pienessä ajassa mustikoita, jokainen kilpailija sai palkinnokseen maukkaan hillotortun sitäpaitsi.

29.

Osaatteko mitata suoloja? Vai ette! Se on vahinko se. Jokaisen kansalaisen pitäisi niitata suoloja tähän maailman aikaan. Se tekee ensin vähän kipeää, mutta, sitten se niin suloisesti virkistää. Ai, ai, miten kivalta se tuntuikaan, kun jousipyssyn kaareksi käyristynyt selkäruoto ja evä taas oikenee, kun savimultaiset tassunpohjat osoittavat suoraan taivasta kohti. Tekee mieli potkaista pari perimmäistä lintua etelään päin kiitävästä kurkiaurasta alas... että saisi sattumia perunasoosiin...

Tarkkavainuiselle lukijakunnalleni minun ei tarvitse tämän enempää selvittää, mistä suoloista ja mittaamisista nyt on kysymys. Luonnollisesti niistä, jotka irtoavat hikikarpaloina omista hartioistamme omiin puserosäkkeihimme perunamaalla. Niissä hommissa me tunnetulla ahkeruudella olemme nyt hääräilleet itse kukin. Ja perunoita tulee... kenelle vähemmän, kenelle enemmän, kenelle vielä sitäkin enemmän. Toissa päivänä kysyin eräältä vähän happaman näköiseltä perunankaivajalta, jonka suolasäkki näytti olevan mittaamisen tarpeessa, että mitenkä nousee niitä perunoita sieltä koppaan ja kärrinkoriin?

— Ainakin yhtä paljon kuin keväällä peltoon pantiin! virkkoi hän hieman äreästi.

— Jassoo! Vai niin! Ovat kai kolmisen kuukautta nuorempia edes! sanoin minä osaaottavaisena jotakin sanoakseni.

Hän koppasi maasta multapaakun, vai mätä perunako lienee ollut, mutta minä en jäänyt odottamaan, vaan lähdin kuin paljasjalkainen talvisen saunan edestä, vaikka olin aikonut mennä mittaamaan hänen suolojaan. Niin se usein käy tässä maailmassa. Kaikki tarkoitettu hyvä ei koidu aina hyväksemme.

Ho-hoijaa! Mutta perunoistapa ei selviydytäkään noin vain kopan ja kärrinkorin avulla. Niiden kanssa riittää puuhaa vielä pitkälti.

Minäpä olenkin hääräillyt jo parina sadepäivänä perunakellarissa. Kavereikseni sattui kaksi hauskaa poikaa, ja kun minunkaan kieleni ei juuri hiljakkoin ole puurossa palanut, niin meillä oli eri kivaa siellä perunakorsussa, vaikka sen itse kehun. Niiden toisten kellarisankareittemme nimet olivat Penu ja Anu.

Me siis istuimme pukillamme, eli kumoon käännetyn idätyslaatikon päällä, ja valkkasimme perunoita edessämme odottavaan kolmeen, valintakoppaan. Ja koska jokainen aikoinamme olimme opiskelleet kauniin äidinkielemme kielioppia, oli meillä myös valikoidut vertailusanat eli arvosteluasteet tätä kolmikoppajärjestelmäämme varten. Toisin päin lausuen maininnat kuuluivat: kiva... kivampi... kiproin. Toisinpäin: hoopo... hoopompi... hoopoin...

Se hoopoin oli vetreän vesikesän märkämätä, joka ei pannut paljon kuinkaan, kun heitti sen koppaan, mutta jos paiskasi kiveen tahi sementtiseinään, niin litsahti aika mukavasti. Anu, joka oli pahaisin meistä, ei voinut olla tuolloin tällöin kokeilematta sitä, enkä minä, omia penikkavuosiani muistaen, ollut näkevinäni enkä kuulevinani sitä. Se kivampi eli hoopompi laatu sisälsi kuivamätää, pikkuista ruupua, sahran ja kuokan särkemää, sanalla sanoen kaikkea, sitä mukulaa ja osamukulaa, jonka yleinen kansanhuolto on määrännyt perunajauhotehtaisiin jalostettavaksi ja sitä tietä kaiken kansan hyväksi. Me annoimme ja lähetimme surkeilematta. Mutta sitä kiprointa hoopoa, jota toki karttui kaikkein enimmän mullasta lakaistun laarin pohjalle takaisin kaadettavaksi, emme antaisikaan enää markalla ja piikillä, viedä vähemmin suurkiitoskaupalla. Jos kuitenkin joku hyvä ystävämme avaa rahamassinsa ja pyytää meiltä hyvää ruoka- tahi siemenperunaa, niin avaamme me puolestamme laarin sivussa sijaitsevan luukun, otamme aito joosefimaisen eleen ja myymme laatutavaraa säkillisen... kymmenelle veljelle Kaanaanmaasta...

Penu ja Anu olivat saaneet uistimella kilon painoisen hauen. Siitäkös heillä riitti touhuamista ja juttuamista. Toinen hauki oli räväyttänyt itsensä irti, juuri veneen kupeessa. Se oli ollut vähintään kaksikiloinen, jo siitäkin päättäen, että sen pääpuoli eli puoli päätä ennen silmiä oli ollut Anun vaaksan mittainen. — Varmasti! vakuuttivat kaverit yksiäänisesti, mutta kun tiedustin, miksi Anu ei ollut pusertanut nipistimiään hauen silmiin saman tien kun mittasi vaaksallansa sen alkupäätä, vaikenivat pojat ja minäkin sain sananvuoron. Kerroin heille onkimatkastani kerran kesällä...

Oli helteinen heinäkuun päivä, ukkosta ilmassa, vaikka ei sitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Olin saanut hyvissä ajoin kerppu-urakkani päätökseen. Saunan karsinasta kaivoin punaisen muhevia matoja vaarin vanhan nuuskatoosan lähes täyteen. Sitten kippasin vapoineni metsäpolkua pitkin lammelle linkkuveitsi housuntaskussa, kaksi varakoukkua lakin lipassa. Kun pääsin nevalle, jonka puuronsilmänä välkähteli pikkuinen pyöreä lampi, niin ukkonen ensi kerran jörähti. Minä kiireen vilkkaa eteenpäin. Sudenkorennot lentelivät vastaani, lämmin rapainen vesi tirskahteli varpaitteni välistä. Hikisenä huohottaen pääsin rantaan, päivä paistoi vielä, mutta metsän taikana kohosi musta pilvenlonka ja ukkonen jo toisen kerran jyrähti.

Kiehittelin siimani auki, pujotin madon, sylkäisin ja heitin. Mutta tuskin oli kaarnakohoni veteen ehtinyt, kun jo heilahti, pylkähti ja pulpahti. Ahvenen vornikka oli tarttunut ja nousi. Se oli musta kuin kekäle, silmät punaiset, evät leveät, selkäpiikit kuin naskalin terät. Kaivoin hät’hätää mättään viereen vesikuopan, sammalta kaksin käpälin raastaen. Sitten huiskautin onkeni uudestaan saman ulpukan lehden viereen. Sama juttu ja yhtä riuskasti, pylkähdys, pulpahdus... mutta ylös nouseminen ei tapahtunut enää juuri niin vaivattomasti. Vapa kaartui viipotti. Sain terhistää jalallani aikatavalla räkämännyn juureen ennenkuin kala nevalle keikahti. Aika porsas ahveneksi, ainakin puolentoista, vaaksan mittainen niskasta pyrstön päähän, vaikka en minä sitä pitkiä aikoja mittelemään kerinnyt, kun kiireen vilkkaa piti jouduttaa onkeni sen ulpukanlehden juureen. Varastokuoppani vain kerran mulahti, niinkuin kissa puun oksalta olisi pudonnut sinne.

Siitä se alkoi ja sitä riitti. Tärppäsi pientä ja suurempaa ja sitäkin suurempaa, Tuli sellainenkin jehveettari, joka katkaisi siiman ja hotkaisi madon koukkuineen päivineen. Onneksi minulla oli lakin lipassa ne kaksi varakoukkua. Vapisevin sormin solmitsin toisen. Sitten taas alkoi. Ei muuta kuin heittää ja nostaa, väliin viipottaa, heittää "nappikuoppaa" ja puraista matoa.

Mutta tällä välin ukkospilvi oli noussut, kuin paras pullataikina se oli kohonnut. Salamat sivaltelivat kuin tuliset piiskat, ukkonen jyrisi, kalliot tärähteli. Pelkäsin aika tavalla, ahvenet sitäkin enemmän. Ne katselivat silmät napillaan, hyppelivät nevalla kuin heinäsirkat, milloin pääsivät kädestäni ennenkuin kerkisin heittää nappikuoppaan. Siellä ne sitten kilvassa keittoa sekoittelivat, vaikka tultakaan ei ollut vielä kattilan alla.

Sitten alkoi sataa suurin kirkkain pisaroin niinkuin papuja suureen pataan. Ahveneni eivät siitä välittäneet, yltyivät ennemminkin. Minun ei tarvinnut kohentaa enää edes matoa. Kun vain jotakin riekaletta koukun lähettyvillä näkyi, niin aina tärppäsi. Luulenpa melkein, että olisin voinut heittää kepin ilman koukkua ja siimaa ja ne olisivat tarttuneet siihenkin "niinkuin hukkuva oljenkorteen".

Mutta, sitten ukkonen eteni, sade lakkasi, päivä helähti paistamaan. Siihen liittoon lakkasi myös ahventen tulo, vaikka minulla olisikin ollut hyvää aikaa ja paljon hyviä matoja. Ei niin pulpahdusta enempää ulpukan lehden takana kuin muualla, sama vaikka kaivossa olisin riiputtanut.

Enkä minä kauan sitten enää turhan päin riiputtanutkaan. Vuoleskelin pari tukevaa kantoraksia vaivaiskoivun varvuista, siilasin ahvenet vesikuopasta. Niitä oli yhdeksänkymmentäyhdeksän. Avasin ja madotin uudelleen onkeni, kiersin koko lammen, yritin ainakin tuntikauden, että olisin saanut sen yhden, joka sadasta puuttui. En saanut sitä.

— Kun ei saa, niin ei saa, todisti Penu.

— Mutta milloin saa, niin yhdestäkin saa, väitti Anu, nähtävästi uistinhaukeansa tarkoittaen.

Ja oikein hän siinä sanoi.

30.

Muistatteko vielä, mitä keväällä kerroin perunamaitteni kunnostamisesta ja istuttamisesta?

No niin. Muistaakseni kerroin, miten pisteiin hyvin itäneitä perunanmukuloita kasvattelemistarkoituksessa milloin minnekin kuten: rantapenkereen kivenkoloihin, kuokosmaan heinäturpeisiin, jopa keltiäispesiinkin. Sellaisiin erinomaisiin paikkoihin minä kätkin siemenperunani. "Nii oikke", sanoi porilainen ja käveli matkoihinsa. Niin tein myös minä, kun ensin olin ripsauttanut hyppysellisen lappeenrantalaista Y—l:ää (yhteislantaa) päälle ja tallustellut mullat paikoilleen takatassuillani.

Sitten muutamiin viikkoihin en edes muistanut mukuloitani, minulla kun on toimiteltavaa yhtä jos toista ja varsinkin sitä toista. Vasta heinäkuun hellepäivinä muistin. Mitenkähän perunani siellä kuokosmaan puskikoissa? sävähti sisikunnassani. Pompahdin vähän vikkelästi sängystä, missä ruokaperäisiäni loikoilin. Hynttäsin yhteen menoon ulos ja peruna viljelykselleni laidunmaalla.

Arvatkaahan mitä? Ette arvaa, koska en minäkään arvannut. Katajakuopista ja turpeiden alta työntyi esiin viheriäistä vartta kuin vaarin tupakkamaasta. En silmiäni ollut uskoa. Ihmisten rintapelloissa perunat tuskin olivat vielä vaaksan mittaisella taimella. Mikä voima niitä täällä esiin työnsi?

Näin ajattelin puoliääneen ja iloitsin itsekseni samalla, kun pienellä käsikuokallani kuritin roskaruohoja ja raaputtelin multaa perunoitteni juurille. Paljoakaan ei sitä irtautunut, mistäpä sitä, kun ei ollut irtomultaa mailla ei halmeilla, heinäturvetta vain ja kiven rapaa.

Siihen perunani sitten jälleen jäivät "oma apu paras apu" asetille viikkokaupaksi, jopa kuukausiksi, minulla kun on tähtäimessäni yhtä jos toista ja varsinkin sitä toista, kuten jo mainittua tuli.

Kunnes viikko pari sitten, jolloin yhtä hyvin isoiset viljelijät kuin palstapeukaloiset sahroineen ja kuokkineen touhusivat perunamaillaan, myös minun mieleeni juolahti perunamaani katajapuskien alla. Etsin kuokkani ja kesselini (perunakorin nimikorvike palstatilani seutukunnassa) ja kiiruhdin perunaerämaalleni, minäkin. Oli pyhäinen, aurinkoinen iltapäivä. Tuntoani vähin kaiveli. Ei se, että päivä niin kauniisti paistoi, vaan se, että niin tyystin koko syyskesäksi olin unohtanut perunamaani. Yhdelle multauksellekin olivat jääneet. No, yhtä multaamista kai suositteli myös Lähde, se Tikkurilan perunamaisteri. Vai kahtakohan se oli? Kesseli olalla, keikkuen perunaerämaahan astellessani muistelin näitä kirjoista ja lehdistä ammentamiani ammattitietoja sekä kesäisiä ykskertamultauksiani, joita paremminkin tuhertamiseksi olisi voinut nimittää. Ja kuitenkin uskoin, vähästä paljon toivoin, kuten meillä kanta-astujilla liiankin usein on tapana.

En toivonutkaan turhia. Syyskesän antoisien sadepäivien jälkeen eräperunani varret olivat yhä kasvaneet. Halla tosin oli niiltä jo korvat nipistänyt, mutta komeita ne yhä olivat, milteipä yhtä kookkaita kuin edelliskesän samoilla mättäillä kasvaneet katajapensaat. Onkohan tuolla mitään? arvailin itsekseni, juoksujalkaa jo kiiruhdin kokemaan, kiskomaan ja iskemään.

Oli kuin oli! Voi, herttaisen pojat! Jospa olisitte nähneet iloni ja ihastukseni! Jospa olisitte edes nähneet ne keltaisen muhevat, lähes nyrkin kokoiset mukulat, jotka kaivautuivat päivänvaloon heti ensimmäisten varsien alta! Niitä oli täysi tusina ja pienin niistä oli rauhanaikaisen kananmunan kokoinen.

Näitä erinomaisia perunapesiä minä sitten kaiken iltapäivää kaivoin ja tyhjentelin. Kaikista tosin en löytää nyt koko tusinaa, muutamista vain puoli. Mutta kaikkien mukulat olivat kauniin puhtoisia, ihan haudontakelpoisia ja sepä mieltäni virkisti. Noppe kaiveli alempana ojan varrella jotakin, luullakseni myyränpesää. Sillä ei ollut kuokkaa, mutta etutassut kuoputtivat sitä vikkelämmin. Paljon touhua siinä oli ja aivastus ja kuorsaus kuului perunapesilleni saakka. Multa pölisi ja kivet rapisivat.

Näin jatkui yhteistyömme. Noppe kaivoi tuoretta lihaa, sitä myyrän mönkiäistä, ja minä ennen näkemättömän komeita perunoita. Kaivelin kesselini kukkupääksi, toisen ja kolmannenkin. Mäen kuivimmalle kunnaalla avasin auman paikan. Siihen kaatelin kauniit perunani ja aloin kerätä niistä isoa pesää. Se korkeni ja leveni. Ennen pitkää, se oli kuin Vientikunta Munan helsinkiläinen kellarivarasto (siihen hyvään aikaan, josta meillä on vain muisto). Niin ahersin yhä lisää, kaivoin ja kekoon kanniskelin keltaisia maaomeniani. Taivaan herttainen aurinko niitä kuivasi ja tarkasteli kirkkaasti valaisevalla lampullansa.

Mutta Noppe kuopi ja kaivoi hellittämättä myyräinpesää. Kaivurista ei näkynyt enää kuin keikkuva häntä, ja kun Noppe joskus nousi kedolle levähtämään, oli se musta kuin nokikolari. Hampaat vain olivat valkoiset, ja silmät kiilsivät kuin kaksi joulukuusen kynttilää. Kerran, kun Noppe hetken levähdettyään jälleen syventyi työhönsä, juolahti minun mieleeni eräs Pellervon filmi, jonka usein olin nähnyt. Se oli se: Mikki-hiiri kyntäjänä. Siinä se oli nyt Mikin sahra, kyntäjää vain puuttui. No, vähällä se oli autettu. Juoksin lihapesälle ja tartuin kaivajan takatassuihin kiinni. Sahrani ei kuitenkaan kulkenut eteenpäin, ei liioin perääntynyt taaksepäin, koska inhimillisistä (tarkoitan epäinhimillisistä) syistä en raaskinut käyttää kaikkia käytettävissä olevia hevosvoimiani.

Näin punnersimme. Olimme kyntävinämme, vaikka emme kyntäneetkään, minä vain leikilläni, Noppe tosissaan, vieläpä hyvinkin tosissaan. Mutta vielä totisempi otus mahtoi olla se elävä, äreä syvä sahra, jonka sarviin Noppe hellittämättömän kaivuutyönsä palkkana lopultakin pääsi kiinni. Se ihan räiskyi ja rätisi. Minä hellitin, Noppe ei. Syntyi navakka tappelu, jonka seuraamukset arvannette. Rauhan jälleen palattua Nopella oli tuoretta lihaa ilman kortteja ja kuponkeja käytettäväksi.

Istahdin kivelle levähtämään. Noppe niisti nenänsä ruohomättääseen ja teki samoin. Olikin siihen aihetta. Olimmehan uutterasti yrittäneet ja onnistuneet, "motittaneet" kumpikin tahollamme jopa hyvälläkin menestyksellä.

Lepäillessäni mietiskelin. Miksihän niin paljon turhaan rehkimme ja yrittelemme yhtä jos toista? Miksi emme jätä maailman tohinaa? Miksi emme jää tänne ja kätke katajan pesään perunaa? Mukulan vain kätkisimme vuoden jokaista päivää kohti. Kesäisin niitä multaisimme, syksyisin ylös kaivaisimme, peruna- ja lihapesiämme, yksipäisiä, kaksipäisiä... tusina- ja puolitusinaisia!

Näin minä haaveilin. Noppe kai haaveili sitä samaa. Jos olisin omistanut ns. runovaljakon, niin ehkäpä olisin ruvennut rustailemaan värsyjä kellertyvistä koivuista ja ruskehtuvista pihlajista, myyristä ja perunoista ja syksyisestä auringosta, joka perunakekoani kuivatteli.

Mutta koska sattumalta en omistanut runovaljakkoa, en edes yhtäkään kopukkaa, niin otin ne, kuokan ja kesselin, jotka omistin, ja kiiruhdin jälleen perunapesiäni kaivelemaan. Noppe kiipesi vaihteeksi männikkömäkeen oravaa haukuskelemaan. Ja hupaisasti kului iltaan syksyinen päivämme.

Eikä muuta taas tällä kertaa!

31.

Syksy on tullut ja myrskyelee! laulavat runoilijat ja koululapset.

— Päivä kallistuu talveen päin! sanovat vanhat viisaat.

Kumpikaan ei pidä täysin paikkaansa, sanon minä, jos saan luvan, ja voin kai minä sanoa sen ilman lupaakin. Kuka minulle mitään mahtaa, täällä sydänmailla, piiskan tavoittamattomissa?

Niin että missäkö minä sitten majailen? Sitä on vaikea tarkoin määritellä, kun ei ole käytettävissä karttoja eikä kortteja, ei kompasseja eikä astemittoja. Enkä minä osaisi niitä käyttääkään, en koskaan ole liikoja osannut ja nyt tänä suvena ovat kaikki entisetkin vähät kadonneet. Muori väittää toisinaan, että olen villiytymässä kastamattomaksi pakanaksi. Tämäkään ei pidä täysin paikkaansa, niinkuin eivät kaikki muutkaan muorin paukkusanat, joita hän innoissaan, väsyksissään tai äkäpäissään laskettelee.

Kastettu minut on tänä suvena harva se päivä, milloin taivaan pilvistä, milloin muorin vesinaposta, väliin niistä molemmista samanaikaisesti. Eilen vaihteeksi putosin suolähteeseen, missä tulin kastetuksi niin perusteellisesti, että tuskin Kupittaan lähteessä Vakka-Suomen pakanoista monikaan.

Olin sienestämässä ja marjastamassa ukko kruunun maalla, jota meidän kylällä kansan kielessä sanotaan "Siinain korveksi", mikä sekin jo todistaa, ettei näillä mailla pakanuutta ole harjoitettu vuosisatoihin, vaikka "kultaista vasikkaa" palvellaankin tuolloin tällöin. Mitä muutakaan se on, kun marjalitrasta vaaditaan satalappunen ja sienituohisesta saman verta?

Mutta niinkuin sanoin, en minä ole tällainen pakana, enkä edellä mainitun vasikan palvelija, koska en harjoita enempää sieni- kuin marjakauppaa, vaikka harrastelenkin Siinain korvessa käyskentelemistä ja lähteisiin tipahtelemista. Perhe tarvitsee ja nautitsee kaikki ne sienet ja marjat, mitä minä kerään, niin että säästömarkkani minä kylläkin saan hankkia muulla tavalla... tai muina miehinä katsella varpaitani lokakuun viimeisenä eli kansainvälisenä säästäväisyyspäivänä, — kun te toiset säästömarkoissa marjamatkojanne laskette.

Mutta eilisestä Siinain korven sieni- & marjamatkastani minun piti teille kertoa ja kerronkin heti, ennenkuin palstani loppuun hupenee.

Kipittelin, kapittelin polkua pitkin sieniväsky sievästi käsivarressa, marjakori toisessa. Muistelin entisiä hyviä paikkojani ja herkuttelin mielessäni: on se hauskaa, kun on vanha ja viisas, kun on ennen etsittyjä paikkoja, että ei tarvitse uusia kurkistella. Mutta arvaattekos, miten kävi? Nuolaisin ennenkuin tipahti. Vanhoilta hyviltä paikoiltani m löytänyt marjan pyöryläistä, enkä sieniäkään muuta kuin jonkin haperorauskun ja vanhan lehmäntatin, jotka sivumennen sanoen madoilla höystettyinäkään eivät kelpaa meidän muorille.

Kapittelin toiseen "hyvään paikkaani". Sama juttu. Ei sieniä eikä marjoja, ei muuta kuin kuusenkäpyjä ja viimekeväisiä jäniksen papuja. Kolmannessa ei niitäkään. Neljättäni en viitsinyt mennä edes nuuskimaan.

Mutta käväisenpä pilan päiten vielä tuolla Liukoolammen rannassa! leikkasi minulla lanttu. Ja sieltä harmaitten jäkäläkallioittensa keskestä "Liukoon" sinisilmä pian vilkahtelikin. Painuin rantaan saakka, etutassujeni varaan samaan menoon. Oli ruvennut janottamaan ne kuivat vanhat paikkani.

Mutta voi iloinen ihme! Siinä kämmenteni varassa lampivettä litkiessäni ja sivusilmällä rantamättäikköön vilkuillessani huomasin vesirajassa suuria punaisia puolukkaterttuja. Näytti kuin nekin olisivat asettuneet punaisten kämmentensä varassa Liukoon vettä litkimään. En tähän päivään mennessä ole nähnyt niin suuria puolukoita. Kavahdin takatassuilleni ja sitten kyyrysilleni mehevien marjojen kimppuun.

Rantoja on Liukoolammessa noin kilometrin verran ja mättäiden reunoja lähes kaksi sen vertaa, niin että meheviä puolukoita riitti myös koppaani, niin paljon kuin mahtui, tarkemmin sanoen noin kapan verran eli viisi litraa. Sen enempää en sitten tällä kertaa poiminutkaan, paitsi suuhuni sen jälkeen, kun astiani oli kukkupäänä. Makooni tuntui mahtuvan yhä ja päätin tyhjentää edessä päin vilkuttavan mättään, yhden vain, ja sitten sieniä etsimään.

Sitä minun kuitenkaan ei olisi pitänyt päättää, vielä vähemmän tehdä, sillä juuri sen mättään taikana oli se "kupittaa", josta jo edellä puhe ja, jossa tulin milteipä umpisukkulaan kastetuksi. Lampea varoessani en huomannut lähdettä. Jos olisin huomioinut sitä, olisin nähtävästi muljahtanut lampeen. Kumpi näistä nyt sitten oli parempi? Lampi toistaiseksi ehkä lämpimämpi, mutta lähde kastamisen kannalta virkistävämpi sekä historiallisempi. Olinpahan yhtä kokemusta rikkaampikin taas rantamättäälle räpiköidessäni. Onni onnettomuudessa, että marjakoppani jäi osattomaksi tästä toimituksesta. Uitetun koiran tapaan tiheimpiä ryteikköjä sukeltaessani löysin sitten syvältä, kuusikosta noin aarin suuruisen kanttarellipuhdasviljelyksen, josta poimin korini täyteen ykskaks, vaikka vesi valuikin karvoista ja hampaat kalisivat. Niin että kotiin palasin satoisana poikana... kastettuna kaupan päällisiksi.

Muorilla oli hauskaa, kuten arvaattekin. Siihen oli hänellä kolme pätevää syytä. Ensiksi: ne sienet ja marjat. Hän on vallan hassu kanttarellien perään. Hän ryytää niitä hienon suolan, etikan ja pippurin, jos vaikka minkä kanssa. Toiseksi: se minun kastumiseni. Muori nauroi sille ihan kyynelet silmissä, niin että minua itseänikin alkoi jo naurattaa, vaikka itkuksi hän sitä luuli. Ja kolmanneksi: muorin ei tarvinnut pestä "överhaalariani" pyhäksi kuten tavallisesti, ei muuta kuin vedet puristeli ja ripusti kuivamaan.

Sitten muori kuitenkin tuli katuvaiseksi sen nauramisensa tähden, koska minä kaikelta huolimatta olen hänen oma rakas ainokaisensa. — Nalle pikkuiseni! surkutteli muori. — Minun täytyy laittaa sinulle marunavettä ja paistaa sitten vähän lättysiäkin. Kun semmoinen onnettomuus sinulle pitikin käydä...

Ja sitten hän laittoi lättypannun lämpiämään ja keitti marunavettä ja sekoitti kahden litran pilkkumin lättytaikinaa ja kopisti siihen pari kananmunaa ja paistoi lätyt voirasvalla...

Minä nuoleskelin ja nieleskelin peiton alla sängyssä, kunnes muori tuli marunavetensä ja ensimmäisen, lättylautasensa kanssa. Marunaveden minä salavihkaa sylkäisin sängynsolaan, mutta lättysistä en murenettakaan, en sittenkään, vaikka tuotiin vielä toinen kukkupää lautanen. "Kyytimiehenä" oli sokerijuurikkaistani ja liukoolampi-puolukoistani puristettua marjahilloa. Eri makeaa! Joka ei usko, niin koettakoon!

Niin että näin me muorin kanssa täällä Siinain korvessa hissun kissun elelemme. Sitä samaa elämänlahjaa toivotan teille kaikille, rakkaat vanhat ja nuoret ystäväni. Tarkastelkaa kuusiryteiköt ja lammen rannat! Sienet ja puolukat piileskelevät nyt niissä. Vai harjoittavatko vuoroviljelystä, niinkuin me peltojen ja palstojen ammattiviljelijätkin teemme, kun viisaasti teemme. Nuttuni ja karvani ovat jälleen kuivat. Lähden tänäänkin korpeen, vaikka en "Kupittaaseen". Uskottavasti palaan korit täytenä. Toivottavasti saan lättyjä. Löytäkää ja saakaa tekin! Sieniä! Puolukoita! Lättyjä!

32.

Terveisiä riiheltä! Onko teistä kukaan ollut riihellä? Kyllä kai... Esalla ja pikku Esalla, Sampolla tai jollakin muulla nykyajan vekottimella latosillalla ryskäämässä. Kun voimakone sanoo: vou... vou... vou! Ja puimakone vastaa: Hau... hau... hau... Ja te itse napitatte säkkiä, pöllytätte pahnoja, ruputatte ruumenia, teette minkä mitäkin. Osaan minäkin sellaista tehdä ja olen tehnytkin, tänä syksynä sitä vasta olenkin tehnyt. Mutta minähän sanoin: Terveisiä riiheltä!... Joka viedä neljänkymmenenviiden vuoden takaa niin lämpöisesti nenääni höyrähtää. Herkkä kuono! kuulen jonkun huudahtavan. Niin on, veliveikkonen! Niin märkä ja herkkä, vaikka onkin kysymys riihestä ja rutikuivista rukiinjyvistä.

— Nalle nouse! Kello on jo viisi! herätteli muori.

Riihipäivä... muistin minä ja haukottelin hartaasti, vaikka en kovin kauan. Nousin ja pukeuduin riihivaatteisiini, jotka muori oli nostanut tuolinselkälaudalle.

Toiset riihimiehet olivat jo kahvipöydässä. Siinäpä sitten jo kohta minäkin miehevänä toisten joukossa. Meidän talon riihisakki vanhimmasta nuorimpaan nimeten oli seuraava: isäukko, Huvilan Manni, Nestori, Nestorin Riikka, Emelia, veli Otto ja minä Nalle. Oli eri miehevää istua siinä pöydässä ja saada kuppi mustaa sikurikahvia kokonaisen sokeripalan kanssa niinkuin aikuisetkin.

— Nyt se alkaa! sanoi isäukko, nousi että mekon helma heilahti. Mentiin peräkanaa aamukasteista riihipolkua pitkin. Ukko oli käynyt jo aikaisemmin tunnustelemassa viljoja ja laittelemassa paikat kuntoon. Meillä oli kaksi riihtä ja niiden välissä puintihuone eli "luuva", laaja eteiskatos ja luuvan molemmin puolin "pelukoppelit". Kehumatta sanoen se oli ensiluokkainen riihirakennus siihen aikaan.

Jo eteiskatoksessa tapahtui osajako. Tiesimme sen kyllä jo entuudestaan, ettei ukon tarvinnut muuta kuin ovia aukoi. Veli Otto ja Nestorin Riikka toimivat "rapaajina" ja pujahtivat kumpikin riihensä ovesta, ukko, Huvilan Manni, Emelia ja minä työskentelimme "luuvamiehinä", Nestori eteiskatoksessa sitoi oljet.

Jo kolahtivat orret molemmissa riihissä. Osa ahdoksista putosi alas pehmeästi tössähtäen. Heti sen jälkeen alkoi kuulua myös "rapaaminen" eli lyhteen seinään lyönti... tös, tös... tös, tös... Ja sitten sujahteli lyhde toisensa jälkeen luuvan kummastakin riihiin johtavasta pikku ovesta. — Hei, Nalle! sanoi isäukko. Se oli komennus minulle, enkä minäkään toista käskyä odottanut.

Sieppasin lyhteitä vuoron perään kummankin riihen ovelta, riipasin auki siteet ja leväytin lattiaan. Oli rakennettava kahta suoraa "juonta," eli puintikarhetta. Lyhteet asetin vuorotellen, tyvi- ja latvapuoli aina rinnakkain. Emelia auttoi ensimmäisen juonen lattioimisessa.

Jo kolkahti ukon varsta ja sitten kohta myös Huvilan Mannin. Minä kyllä tiesin, mitä se merkitsi, tiesi Emelia, tiesivät kaikki. Ei ollut enää lorvastelemisen aikaa. Jokaisen oli tehtävä oma työnsä ja nopeasti painuttava kuin ukkospilven edellä, minun ainakin, koska koko ajan jouduin kahden juoneni kanssa kykkyilemään pontevasti jytkyvien varstojen edessä. Emelia pudisteli oljet varstamiesten perässä kulkien ja kantoi ne ovelle, jossa Nestori niitä edelleen hoiteli, sitoi suuria kupoja.

Näin oli meidän seitsenpäinen "sampomme" eli puimasakkimme täydessä työssä, jossa itse kullakin oli tarkoin määrätty ja rajoitettu tehtävänsä, ja työntahti sellainen, ettei juuri nenän niistämiseen varaa. Paitsi ohimennen karkean mekon hihaan, joka ennen pitkää alkoi kiiltää, herkkävaistoinen nenänpääni ehkä sitäkin enemmän, vaikka en sitä nähnyt. Sieppasin lyhteitä kaksin, kolmin kainalooni, riipaisin siteitä ja kuvittelin rakentavani kapulasiltaa suuren nevan ylitse. Mutta sitä mukaa kuin sain sitä valmiiksi, iso karhu ja Huvilan Manni hakkasivat sen hienoksi. Eivät toki saaneet minua kolkatuksi... Eivätpäs saaneet, vaikka kahteen mieheen yrittivät!

Tuli mieleeni muitakin hupaisia ajatuksia siinä. Väliin olin olevinani hyväkin valtaherra, koska mahtavan ukon täytyi kulkea perässäni. Ja kun vertailin työtäni Emelian tehtävään, niin ihan riemastuin. Hänen täytyi kumartua lattiaan asti ja kulkea ukkojen perässä! Se vertaileva ajatus huvitti minua niin kovin, että ohimennen täytyi tyttöä lyhteen latvalla selkämutkan päälle räppäistä. Peränpitäjä olet! Ähä kutti!

Niin alkoi ja jatkui riihityömme kuin tehtaassa vain, kunnes ukoille tuli tupakannälkä. He latasivat nuuskaa huuleensa, me muut kuivia rukiin jyviä. Rapaajat pudottivat ahdoksiansa. Nouseva aurinkokin jo heitteli punertavan vereviä heijastevalojaan luuvan kaksoisovesta. Ja rukiin jyvät olivat kuivia, niin mahdottoman ruokaisia. Niistäkin sai mainion "mällin" poskeen, kun kauemman aikaa pureskeli. Mutta pureskelemiset jäivät, kun jälleen kolkahti ukon varsta.

Mutta sitten monen pitkän juonen ja kapulasillan jälkeen kuului ääni, joka pani evät ilosta tärisemään... äitimuorin ruokakellon ääni, joka soitti ja pauhasi: Pom... pom... pim... pom! Puu-rol-le! Puu-rol-le! Rapauksen ropina lakkasi, minä lopetin lattioimisen, ukkojen varstat tössähtivät, Emelian mutka oikeni. Nestori viimeiseksi hissun kissun sitaisi komean keltaisen olkikuvon.

Muori oli keittänyt perunapuuroa. Ja täyttänyt sillä ruskeat kivikupit, kolme pöydän kummallakin sivulla, yksi pöydän päässä. Jokaisen kupin keskellä kiehui sula voisilmä kuin hersyvä lähde. Muori oli nekin jo valmiiksi sulamaan pistänyt, ehkäpä senvuoksi, että yleensä töissään oli hyvin ehtiväinen, mahdollisesti jostakin muustakin syystä. Mutta valittamisen varaa ei kenelläkään ollut. Ruskea silmä kupissa oli syvästi hersyväinen. Sitäpaitsi jokainen sai ottaa pöydässä minkä paikan halusi, paitsi ei pääpaikkaa, joka ilman muuta kuului isäukolle. Puuron kyytimiehenä oli kirnupiimää, jota jokainen sai pöydän keskelle asetetusta ämpäristä ammentaa kauhalla kuppinsa viereen asetettuun juomalasiin, minä omaan posliinituoppiini.

Jopa osasi olla makeaa se muorin perunapuuro! Tämän eloni mittaan olen monta kertaa, puuroa popsinut, sekä kyläistä että kotoista, niin manna- kuin riisi-, mutta sen riihipuuron rinnalle ei mitään niistä voida asettaa. Ja sen lähdesilmäkin kun oli niin syvä! Se oli kuin Inarin järvi. Sen syvyyttä saattoi tunnustella, niin kauan kuin puuroa riitti ja sitä kyllä riitti. Mutta loppuun se lusikoittiin, niin ukko kuin ukko; myös neitokainen Emelia ja Nestorin Riikka, joka oli nuorehko suurisilmäinen vaimoihminen.

Vaikka riihenpuinti olikin urakkatyö, pidettiin aamiaisen päälle pienet ruokaperäiset, että puuron ei tarvinnut luulla olevansa kerjäläisen mahassa. Äijät oikaisivat tuvan penkeille. Me nuoret livahdimme lämpöiseen riiheen, jossa jyväkasan vieressä oli hupaisampi kelliskellä. Puheltiin mukavia ja pureskeltiin rukiita, mikäli leuat jauhoivat ja mahaan vielä jotakin mahtui. Parsien lyhdeahdoksista oli vielä osa jäljellä. Rapaajat laskeskelivat kummalla vähemmän, minä omaa osuuttani, miten monta kaksoisjuonta tulisi lattioitavaa. Jo kuuluivat ukot luuvan puolessa kolistelevan, mikä merkitsi pikaista loppua niin laskemisille kuin kellimisille.

Ja sitten jälleen rapisi, tössähteli, kolkahteli. Kyllä kai isäukon ja Mannin kelpasi, rapaajienkin lyhteet kainalossaan. Toista oli meidän kyyristelijöiden, minun, Nestorin ja varsinkin Emelian. Mutta hän oli notkea tyttö ja selvisi syöneenäkin. Niin taas seitsenpäinen riihimasiinamme kävi. Rivakasti tehtiin tuttua urakkatyötä.

Kunnes rapaajien lyhteet loppuivat. Samanaikaisesti sattui muutakin mukavaa. Muori pannuineen ja koreineen ilmestyi luuvan ovelle. Me vetäisimme jäljellä olevat parisenkymmentä lyhdettä komeasti selväksi. Muori istui riihen kynnyksellä, kaateli jyviä kädeltä toiseen, puhalteli akanoita. Sivusilmällä hän tarkkaili meidän työtämme, me hänen tarkkailemisiaan. Ukkojen varstoihin tuli uusi nuotti, Emelian helmus heilahti, minun lyhteeni sukkulana sujahteli.

Sitten alkoi kesti. Muori jakoi kupit ja kaatoi kahvia, korkealta sojottaen kuten hänellä oli tapana. Jokaiselle oli kupit, minullakin! Sokerisirut olivat paloja, maito kermaa ja vesirinkeleitä kaksi jokaiselle! Ne olivat suuria, vähän suolaisia, niin mukavan mureita. Muut haukkasivat ja ryyppäsivät kahvia päälle. Minä piipustin rinkelit kuppiini ja sain erinomaisen sopan. Kas sitä poikaa! kehasi Huvilan Manni.

Muori tiristi aikuisille vielä kolmannet kupit, hörppäsi itsekin, sitten kiireen vilkkaa lähti päivällistä laittamaan. Me riihimiehet myös nousimme jatkamaan työtämme, mikä jakautui nyt kolmeksi eri tehtäväksi. Ne olivat viljan puhdistaminen, riihien uudelleen täyteen ahtaminen, sekä puidun viljan ja olkien varastoiminen. Mutta vielä tässäkin oli määrätty työnjako, joka meidän ruisriihellä tuli seuraavanlaiseksi:

Isäukko, Emelia, Manni ja Otto muodostivat ahtamisporukan. Nestori ja Riikka puhdistivat riihityn viljan. Minä "seitsemäs pyörä" vaunussa toimiskelin "hantlankarina" milloin heillä, milloin riihen ahtaajilla, missä milloinkin kipeämmin tarvittiin. Kummassakin kaivattiin, tämän tästä huudeltiin. Miesten viimeiseksi yhteistyöksi jäi jyvien mittaaminen, säkittäminen ja aittaan ajaminen sekä olkikupojen navettalatoon ajo.

Ja niin olimme kypsät saunaan ja muorin päivällisille.

33.

[Kirj. V. 1940.]

Meillä on taas lokakuu. Mikäli lyhyen elämäni aikana olen pannut merkille, on se meillä säännöllisesti edessä noin kerran vuodessa, niinkuin kaikki muut jalommat ja hartaammin odotetut kuukaudetkin, kuten esimerkiksi: toukokuu, kesäkuu ja joulukuu...

Vaikka mikäpä tätä meidän lokakuutammekaan vaivaa, ei sen puolesta. Lokaa on monin paikoin tosin puolisääreen, mutta sitä varten kaiketi sääret on meille luotu ja sopivan mittaisiksi kasvatettu, että läpäisemme niillä niin isommat kuin pienemmätkin lätäköt, lutakot ja lammikot myös lokakuussa. Sen kokemuksen perusteella, mikä minulla on lokakuisista lokaa täynnä kuohuvista lammikoista, on yleensä viisainta kiertää ne. Paitsi jos omistamme hyvät, vettäläpäisemättömät kumi-, mullikannahka- tahi ms. vettäläpäisemättömät saappaat, sopii painaa suoraan lävitsekin. Mutta jos pahantapainen naapuri omistaa mainitut saappaat ja itse kesäriitineissä hiiviskelemme lammikon reunamilla, silloin on viisainta kiivetä kuivemmille paikoille heti varoituksia odottelematta.

Lokakuu on myös pimeä kuu. Erittäinkin pitänee tämä mainesana paikkansa tänä vuonna, jolloin polttoöljyt, kynttilänpätkät ym. enemmän tahi vähemmän käryävät polttorasvat ovat monellekin vain ihana muisto. Ei ole kovinkaan hauskaa illoin aamuin kähmiskellä puolipimeässä pirtissä, tallissa ja navetassa.

Mutta joka tapauksessa, loasta ja pimeydestä huolimatta, me reippaasti, kahlaamme lokakuun lävitse. Jos yksi valaisukonsti pettää, niin meillä on pussillinen uusia. Sellaisia poikia me olemme! Anteeksi, tyttöjä toinen puoli, se parempi puoli.

Arvokkain, loistavin ja käyttökelpoisin näistä kortittomista valaisukeinoistamme on luonnollisesti järki. Tämän huomasivat jo aikoinaan esi-isämme (niin kaksi- kuin nelijalkaiset), päättäen niistä monista viisaista lausunnoista, joita mainitun kynttilän ansiosta on vuosisatojen kuluessa "ulosannettu". Järki se on kun pelaa!... Järjetön mies kuin terätön kirves! Järki meillä ojat kaivaa!... Syö särkeä, että saisit järkeä! Siinä vain muutamia kymmenistä, ehkäpä sadoista esi-isiemme järkeä mairittelevista ja mainostavista sananparsista. Myös meille on usein sanottu: Jokaisen nuoren ihmisen on aina ja joka paikassa käytettävä järjen aseita (kynttilöitä)! Kun näin jo tavallisina aikoina, niin tuhat kertaa enemmän näinä pimeinä aikoina. Käyttäkäämme siis ahkerasti luonnon meille tarjoamaa asetta: järjen valoa ja -kynttilää!

Mutta kuinka käyttäisimme nyt sitä, että se parhaimmalla tavalla koituisi hyödyksemme. Järkeilkäämme hetkinen yhdessä tätä asiaa.

Parempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä! sanoo eräs vanha sananlaskumme, jos nyt ajaisimme vielä tälläkin jo ammoin toisten kasvattamalla vasikalla. Miksi emme tekisi näin, koska se tuntuu varsin järkevältä. Mutta älkäämme miettikö päiviä, jolloin näkee muutakin tehdä. Miettikäämme asioita pitkinä pimeinä puhteina järjen kynttilämme lämpöisesti lepattavassa valossa. Näin epäilemättä usein teemmekin. En tiedä, miten te teette, minä tavallisesti menettelen näin:

Heittäydyn hissun kissun peräpenkille tahi sänkyyn, vetäisen polveni koukkuun, toisen polven toisen päälle, ristiin liitetyt kädet asetan niskani taakse tyynyksi, suljen silmäni ja sitten annan ajatukseni huristaa. Niin minä selälläni makaan ja järkeilen. Ajattelen, mitä olen tänään tehnyt ja mitä vielä voisin tehdä. Mitä huomenna, ylihuomenna ja ensi viikolla askaroitsisin. Väliin, jos enemmän on hyvää aikaa, annan järkeni juoksennella laajempaa piiriä. Muistelen, mitä kuluneena kesänä olen saanut aikoihin, mitä tänä syksynä ja tulevana talvena olisi järkevin tehdä. Aina en tyydy edes tähänkään. Annan ajatusvarsani huristella laajempaa piiriä pitkin taivaanrantoja: Mitä koko tähänastisessa elämässäni olen saanut aikoihin, mitä edessä päin olevina elinvuosinani voisin saada aikoihin. Tosin muinaisten muisteleminen ei aina ole kaikkein hauskinta ajankuluketta. On kulunut päiviä ja viikkoja, jopa vuosia, ettei ole tullut juuri mitään tehdyksi, tahi on tullut tehdyksi sellaista, mikä hyvin olisi voinut jäädä tekemättä. Sitä hauskempi on kuvitella vastaisia tehtäviänsä. Mutta nyt ajamme jälleen pientä piiriä. Kuvitelkaamme mitä teemme ja rakentelemme tänä vuonna pimeän lokakuun aikana.

Nyt on meillä minun, kuten muidenkin asiantuntijoiden, mielestä erinomainen aika ja tilaisuus kuokkia sekä möyrästää ensikesän uudisperunamaamme vasikkalaitumen lämpimimpään rinteeseen. Ettei ensi kesänä tulisi sellainen kipoinen kiire kuin viime keväänä monelle pojalle. Että kaikki katajat ja pakkasen kuolettamat omenapuutkin täytyi juurineen maasta kiskoa. Perunoita, uudismaassa kasvaneita maukkaita perunoita me tarvitsemme paitsi ensi kesänä ja talvena, myös seuraavana talvena ja kesänä ja sitä seuraavana ja niin edelleen, lyhyesti sanoen niin kauan kuin me ylipäänsä kykenemme paistikasperunaa hyppystemme välissä pyörittelemään.

Lokakuu on muutenkin kaikinpuolin mainio kuokkakuu. Tällöin ei ole enää liian kuuma, eikä kylmä, ei liian kuiva eikä liian märkä. Vähän pimeä on, kuten jo edellä on mainittu, mutta emmehän pimeän aikana peltoa kuoki, silloin me järkeilemme polvet koukussa peräsängyssä.

Sitten tämä lokakuu on vanhastaan tunnettu säästäväisyyskuukausi, jonka viimeinen päivä on oikein ns. kansainvälinen säästäväisyyspäivä. Minun vähäisen ymmärrykseni mukaan tämän vuoden lokakuu on ainutlaatuinen säästäväisyyskuukausi. Meidän jokaisenhan täytyy nyt säästää pakosta, kansanhuoltolautakunnan määräyksestä ja kunnian ja omantunnon velvoituksesta. Meidän täytyy säästää sellaisiakin ennen muinoin jokapäiväiseen tuhlaukseen kuuluvia tavaroita kuin ovat: leipä, voi ja kiljunpinta, kahvi, sokeri ja hunajasiirappi; sekä jo edellämainitut polttorasvat: petrooli, tärpätti ja talikynttilät. Täysin kortti- ja tuhlausvapaina lienevät enää ainoastaan satakertaisesta sakariinista ja kaikenlaisista kaapiaisjätteistä keitetyt äitelät karamellit ja muut sekä hampaisiin että kitalakeen kiinni tarttuvat "pastillerit". Kukapa meistä niihin rahansa hävittäisi ja ruokasalinkalustonsa sen lisäksi.

Näin ollen, kuten jo mainitsin, meidän on nyt suorastaan pakko säästää niitä vaikeampia aikoja varten, jotka varmasti taas, tämän jälkeen tulevat, niitä nimittäin, jolloin mitään säästämispakkoa ei ole, jolloin markat ja pennit kilvassa vikitellään meiltä joka ainoassa kaupassa. Ja mikäli asioita huomioitsevana miehenä olen pannut merkille, ei säästämispaikoissamme toistaiseksi tarvitse edes jonottaa, säästöjen vastaanottaminen ja kirjoihin merkintä tapahtuu, vaikkakin asianmukaisia kirjoja ja kortteja käyttäen, kuitenkin erittäin joustavasti ja joutuisasti.

Vaiherikkaan elämäni aikana olen tehnyt myös erään toisen aina paikkansapitävän havainnon. Kun astelen rahalaitokseen ns. säästäjänä, vaikkapa vain pari kymppiä taskussani, otetaan minut vastaan kuin parempikin herra, oikein hövelisti. Minun ei tarvitse tehdä tiliä koko menneestä elämästäni eikä tulevista suunnitelmistani, ellen itse sitä halua. Parilla sanalla sanoen ei tarvitse muuta kuin sanoa nimeni ja kaivaa rahat housuni takataskusta, ei kumartaakaan, ellen halua, vaikka luonnollisesti minä kohteliaana miehenä aina sen teen. Ja kuten jo sanoin, jonottaa ei tarvitse milloinkaan.

Peräti toiset kokemukset minulla on siltä toisen karsinan puolelta ns. lainausosastolta. Vaistoni jo sanoo, että tälle luukulle astuttaessa on kumarrettava syvempään. Kireän paikan sattuessa täytyy minun ihan kontata, "diskonttaukseksi" suuret herrat sitä toimitusta sanovat, varmaan senvuoksi, ettei tuntuisi niin pahalta. Ja vaikka herrat ja neidit tälläkin puolella yleensä aina ovat kohteliaita, niinkuin sivistyneiden ihmisten tuleekin olla sivistyneelle ja "sivistykset" kaulassa kulkevalle nuorelle miehelle, tunnen selvästi hengessäni ja nahoissani, miten minua punnitaan ja usein myös köykäiseksi havaitaan. Se on oikein se. En ensinkään väitä, että siinä väärin tehtäisiin. Mitä minun tarvitseekaan mennä väärälle puolelle kumartelemaan, konttailemaan ja diskonttailemaan.

Hohoi jaa, veljet ja siskot! Hyvät toimentoverit ja kerholaiset! Älkäämme eksykö nuorella iällämme tälle puolelle, vaan aloittakaamme rahalliset asiamme toisella puolella, sillä paremmalla puolella. Ja aloittakaamme se heti, tänä syksynä! Tässä kuussa! Tarkemmin sanoen tämän kuun viimeisenä päivänä, tehkäämme pitkät jonot osuuskassojemme ovien taakse! Pankaamme kassojen hoitajat, neidit ja johtajat, seinää vasten tuhatlukuisten talletustemme edessä! Tämä on järkevin tempaus, mitä tässä pimeässä kuussa oman järkemme valossa voimme tehdä.

34.

Hauskaa joulua! Pikkujoulua! tarkoitan.

Minusta Pikkujoulu sopisi kirjoittaa, myös isolla kirjaimella, niin suurenmoinen se joskus saattaa olla.

Kun ei tässä nyt muutakaan tulen tärkeää, niin kerronpa teille eräältä hauskasta Pikkujoulusta.

Silloin oli oikein rehellinen talvi. Kaikki kuralätäköt ja järvetkin jäätyivät ajoissa, niin että päästiin luistelemaan ja mäkeä laskemaan ja jääkelkkoja rakentelemaan. Minulla oli ensimmäistä kertaa jaloissani jalot Pässi-Jussin tekemät nikkaranokkaiset, jotka pinnattiin vanhoilla valjasremmeillä pieksurajoihin kiinni, niin että soi ja natisi. Niillä pääsi hurjaa vauhtia eteenpäin, kun vain piti varansa, että ei keikahtanut pyrstölleen taaksepäin. Keikahteli joka tapauksessa. Se ei ollut kovin vaarallista, mutta ei niin hauskaakaan, miltä katselijasta näytti. Pahempaa oli, kun niillä putosi jäihinkin, jos kaahitteli liian lähelle purosulaa. Minäkin putosin, mutta pääsin ylös, kun Kalle ja Vihtori tulivat auttamaan. Siinä kahakassa Vihtorikin putosi, vaikka hänellä ei ollut edes kikkaranokkia. Me Kallen kanssa ongimme hänet kuiville. Kallekin olisi pitänyt pudottaa, mutta hän pääsi livahtamaan. Sitten me kaikki juoksimme meidän pellavariiheen. Ihan ilko kelteisillämme kuivattelimme siellä housuja ja paistoimme nauriita, Kallekin, vaikka ei olisi tarvinnut eikä ansainnut. Mutta kun olimme herkutelleet lähes kylliksemme, kiskoimme taas puolinahkeat housut jalkaamme ja pinkaisimme rantaan, jossa isot pojat rakentelivat jääkelkkaa. Siinä se vasta kikkanokka, pitkän riukupuun nokassa. Jäälle kokoontui paljon muutakin kansaa. Isot pojat vikittelivät jääkelkkaan piikoja ja isoja tyttöjä. Tilkkeeksi he pakkasivat tenavia, meitä pikku poikia ja tyttöjä. Sitten he alkoivat kiertää, ensin hiljaa, sitten yhä kovempaa ja kovempaa. Isot tytöt kirkuivat, muutamat tenavatkin jo parkuivat. Mutta siitäkös isot pojat välittivät, yltyivät vain. Mentiin niin kovaa, että koko maailma vilisi silmissä, pyörittäjät, rantapuut, ladot ja talot... kaikki samassa hullun myllyssä meidän villikelkkamme ympärillä.

Sitten me kuitenkin selvisimme siitä jäälle makaamaan yökkimään ja haukkomaan koko kelkan täysi, niinkuin kalakasa rahenuotan peristä. Iltahämärissä kävelimme, kämpyröimme kotiin kipeillä jaloilla ja märillä housuilla. Ja kotona sitten...

Tpruu! Nyt ajan aikataulustani jäljessä. Tämä kaikki ja paljon enemmänkin tapahtui jo tuomiosunnuntaina. Tuomiosunnuntai siihen maailman aikaan ei ollut Pikkujoulun veroinen. Se oli ikävä päivällä, jos jäit lukemaan iankaikkisen pitkää ja hirmuista postillaepistolaa. Se oli ikävä illalla, jos karkasit ja menit jäälle. Tuomiosunnuntai teit mitä tahansa.

Mutta seuraavana pyhänä oli Pikkujoulu! Ja me olimme kahden kotona, Vihtori ja minä. Vanhukset menivät kirkkoon, muut aikuiset lintumetsille, joulukylään, mikä minnekin. Mitä tarkempaan häipyivät, sitä hupaisammalta meistä tuntui. Emme parkuneet kenenkään perään. Joutivat meidän puolestamme minne tahansa! Tunsimme, että meillekin tulisi nyt juhla, kerrankin väljä ja vapaa Pikkujoulu! Olimme mielestämme hyvin ansainneetkin sellaisen, jonkinlaisen korvikehyvityksen viimepyhäisen tuomiosunnuntain jälkeen. Siitä tuntui yhä vieläkin muistoja muutamissa paikoissa.

Kun viimeinen aikuinen tuvan ovesta häipyi, aloimme pistää hytinäksi. Kiire jo olikin, koska emme ajoissa, tietäneet tehdä ennakkovalmistuksia, niinkuin aikuisilla on tapana. Naisväki oli tehnyt. Olivat leiponeet, keittäneet ja paistaneet, että sitten iltapäivällä ei muuta kuin valmiita ruokia lämmittäisi. Onneksemme tahi onnettomuudeksemme muori vielä oli unohtanut avaimen maitokammarin oveen, mikä vahinko hänelle vain harvoin tapahtui. Käväisimme pienellä tarkastuskierroksella ja teimme siellä erinomaisia löytöjä. Lypsinämpäri puolillaan verivelliä! Saavi täysi puolukkahilloa! Kaksi suurta lasipurkkia sokeroitua muurainhilloa! Ilosta hihkuen palasimme tuvan puolelle. Pyörimme piirileikkiä kahteen pekkaan ja hyräilimme Pikkujoululauluja... Porsaita äidin oomme kaikki... oomme kaikki...

Mutta sitten muistimme, että Pikkujouluna aluksi veisataan vakavampia virsiä. Juoksimme nurkkakaapista muorivainajan ison kovakantisen virsikirjan. Kannoimme sen pöytään, avasimme messinkihakaset ja aloitimme ensimmäisestä virrestä niinkuin Adventtina eli Pikkujouluna pitääkin: Iloitse morsian... Siinä oli monta värssyä. Veisasimme ne kaikki yhteen menoon ja hartaasti.

Tämän jälkeen olisi tullut saarnan vuoro, mutta kun emme voineet sopia, kumpi olisi saarnannut, päätimme messuta "hoosiannaa", joka mielestämme oli yhtä juhlallista kuin saarna. Tosin kumpikaan emme tietäneet, mitä "hoosianna" merkitsi, mutta sitä seuraava "Davidin poika" oli selvää suomea, minulle hyvinkin tuttua, koska isäni niini oli Taavetti. Vihtori väitti, ettei Taavetti merkitse samaa kuin Davit, mutta voidaanhan kuitenkin messuta — sinun mieliksesi! — Pikkujoulun kunniaksi! oikaisin minä. Ja niin me sitten messusimme, vaikka Vihtorin ääni pahasti kärisi. Hän oli saanut yskää tuomiosunnuntaina ja ajatteli varmasti verilättyjä.

Suoraan sanoen, niitä minäkin, ja lättyjä paistamaan me sitten kiireen vilkkaa messuamisen jälkeen riensimmekin. Mutta ennenkuin pääsimme maistiaisille, oli siinä jos yhtäkin puuhaa, niinkuin jokainen verilätyn paistaja tietää. Tulta ei tahdottu saada syttymään, eikä pannun pohjaa kuumentumaan. Ensimmäinen pannullinen täytyi kääntää keskenaikojaan, veitsen kärki tährääntyi ja meidän täytyi syödä särkyneet lätyt puoliraakoina. Mutta sitten kun pannu lopultakin kuumeni, emme kahteen mieheenkään tahtoneet keritä hoitelemaan sitä. Voiteluvoi kihahti kuiviin, vaikka paljonkin sitä lohkaisimme. Verivelliä roiskahteli hellalle, kun hätäisesti pienellä "völlekarilla", sitä ammensimme. Ja lätyt kärähtelivät pohjaan, vaikka pistelimme poskeemme niitä kääntämättäkin. Käryä tuli hellakammari täyteen ja kun avasimme ovet, niin jo sitten tupa ja makuukammarikin. Mutta hauskaa se oli! Ja lätyt niin hyviä, että emme tahtoneet saada karttumaan niitä ollenkaan lautaselle, vaikka paistamisessa olikin sellainen kiire.

Meidän täytyi saada! Kuinka muutoin hilloa voisimme lättyjen kanssa syödä. Selvitimme sitä toisillemme, kunnes musta kasa lopultakin rupesi kasvamaan. Lopulta se oli kuin syyssateisiin jäänyt heinäruko. Silloin lopetimme paistamisen. Täytyi kai meidän päästä syömäänkin lopulta.

Mutta jälleen meille tuli kiistaa, syödäänkö puolukkahillon vai muurainsyltin kanssa. Minä väitin, että en koskaan ole nähnyt syötävän verilättyjä muurainsyltin kanssa. Vihtori puolestaan, että oli nähnyt ja että minäkin näkisin nyt, kun syötäisiin. Kattia hän oli nähnyt! Tuskin montakaan kertaa oli syönyt verilättyjä edes hillon kanssa, saati sokeroidun syltin. Mutta hän piti päänsä. Hänellä oli sellainen, punainen ja kova pää. Me siis söimme ensin hillon ja sitten syltin kanssa. Viimeiset lätyt nieleskelimme sekä että, niin hillon kuin syltin kanssa. Ne olivat kaikkein makeimpia. Siitä meille ei tullut kinaa. Jaa'a! Niin hauska Pikkujoulu meillä oli! Että ei milloinkaan sen jälkeen.

Mutta yksi ikävä puoli silläkin oli, se iltapuoli. Tosin se ei ollut juuri niin ikävä kuin tuomiosunnuntain iltapuoli, mutta tilityksiä meidän, oli tehtävä tästäkin päivästä, vaikka olimme sen niin kiltisti ja hurskaasti viettäneet. Olimme menneet ruokakammariin ilman lupaa! Olimme tahranneet paljon voita! Sotkeneet hellan lahtarin laudaksi! Menneet hillosaaville, sylttipurkillekin likaisin käsin ronkkimaan! Onneksi ukon- tahi akanpilvi tätä kaikkea purkaessa hajaantui, jakaantui myös kotimiehiksi jätettyjä aikuisia uhkaavaksi. Miksi hekin olivat lähteneet luvatta kylille ja jättäneet talon tunnottomien tenavien haltuun?

Ja niin me "tunnottomat tenavat" sitten säästyimme kaikkein pahimmalta. Kerta kaikkiaan, se oli ikimuistettava Pikkujoulu!

35.

[Kirj. v. 1941]

    Terve, oi joulu, iltamme armain,
    terve, te kynttilät loistelevat!
    Enkelten laulu nyt kaikuvi parhain,
    taivas ja maakin nyt riemuitsevat...

Tässä päivänä muutamana jouduin liikkumaan ainaisilla asioillani erään helsinkiläisen talon pimennetyssä porraskäytävässä. Kiire oli, ei kuitenkaan niin kiire, etteikö herkästi värisevä korvani olisi tarttunut yllä merkattuihin laulaviin sanoihin, tai sanatko tarttuivat villaviin korviini. Pianolla laulua säestettiin. Äänistä päättäen lauluun otti osaa koko kotona oleva perhe. — Sieltä kuului matala ääni kuin penkin alta. Arvasin sen isäpapan ääneksi. Värisevä, naisellinen ääni lähti varmaankin äidin suusta ja sydämestä. Ja ne heleät, kimakat, hiukan kiljuvatkin äänet... No, sanomatta jokainen sen arvaa, mistä ne lähtivät. Ja vaikka, kuten jo mainittu, minulla oli kiire, pysähdyin kuitenkin kuuntelemaan, ennen pitkää rupesin myös kiljumaan... tarkoitan laulamaan mukana. Hyräilin vielä kadulle päästessänikin: Terve oi joulu, iltamme armain!

Joulu on jälleen lähellä ja hyvällä puolella. Se on kuitenkin joulu, vaikka monessa paikassa kesken aikojaan loppui koulu... Ihan runolliseksi tässä heltyy pakinanikkarin mieli. Se on tuo joulu sellainen juhla, juhlien juhla kaikesta huolimatta. Mitä välittäisimme kinkusta, koska kinkkukaan ei välitä meistä. Olkaamme ja eläkäämme tänä jouluna niinkuin ei sitä olisikaan, kinkkua nimittäin, kuten ei monessa joulupöydässä olekaan, ei ainakaan paistettuna.

On kuitenkin ihanaa, että elämässä on sentään tuolloin tällöin olemassa tällaisia kohokohtia kuin on esimerkiksi tämä tuhannesti mainittu ja tuhannesti vietetty joulujuhla. Ne ovat eräänlaisia ponnahduspaikkoja, kuin määkiviä tahi portinpylväitä lentoon pyrkivän linnun koipien alla. Joulusta... laskiaiseen... pääsiäiseen... kesäiseen helluntaihin... kesäiseen juhannukseen... ja jälleen jouluun! Terve, oi joulu! joka tuot kesän talvenkin keskelle.

Tämä joulu puuroineen ja pukkineen sekä kaikkine muine siihen kuuluvine perintäkapistuksineen ja rapistuksineen ei varmaankaan tule olemaan meille erikoisemman antelias. Kitsas se päinvastoin lienee, milteipä liiankin kitsas. Mutta välittäisimmekö siitä ja valittaisimmeko tuota? Ei niin hivenen vertaa! Me otamme ilot irti itsestämme ja kuusen kukkasista. Mikä estää meitä pystyttämästä koteihimme ja korsuihimme metsän kauniita viheriäisiä kuusia: käpykuusia, haarakuusia, naavakuusia... Jos sitten vaikka vähemmän voimmekin ripustaa niihin rinkeleitä, omenia ja kynttilöitä, niin sitä kauniimmin ne kuusissamme loistavat, kynttilät, tarkoitan. Omenat ja rinkelit eivät liikoja loista, sanottakoon se kaunistelematta. Mutta milloinka, ennenkään ne ovat liikoja loistaneet? Omenat ja rinkelit, enempää kuin paperikonvehdit ja muut makeishipellykset eivät tietääkseni ole ensinkään itsevalaisevia joulukuusen koristuksia. Ne valaisevat vain ajatuksiamme ja makuhermojamme ennen ja jälkeen joulujuhlan. Tehkööt sen! Valaiskoot kernaasti viisi vuotta taakse-, kymmenen eteenpäin! Toivottavasti silloin taas joulukuusissamme on muutakin kuin yksi kynttilä ja kymmenen käppöstä. Ehkä niissä on silloin vähintään kaksi tusinaa omenoita, luumuja ja päärynöitä, jotka tähän mennessä ovat uusissa puissamme kasvaneet.

Mikäpä muuten estäisi meitä käyttämästä tässä nykyhetken joulukuusessamme myös korvikkeita, niinkuin yleinen tapa ja kansanhuolto kaikessa muussakin nykyisin neuvoo ja vaatii. Eiköhän rinkelin korvikkeeksi sopisi lantusta tahi nauriista leikattu ja sorvattu "salveettirengas"? Miksi ei se sopisi! Sen voi syödä yhtä näpeästi kuin rinkelin, sitten kun joulut ja loppiainenkin ovat menneet. Omenoiden tilalle voimme ripustaa mainiosti sahajauholaatikossa kypsyttämiämme tomaatteja. Tässä tapauksessa korvike on näköisempikin kuin alkuperäinen koristekappale, paljonkin heloisampi. Ja syötäväksi se myös mainiosti sopii sopivasti sokerilla ja suolalla ryydittyinä viipaleina voileivän, tarkoitan korvikevoileivän kanssa.

Mutta mahtaakos kaikissa kodeissa ja korsuissa olla edes tomaatteja? Älykkäälle lukijalle ei tule umpiperä tällöinkään vastaan. Korvikkeen korvikkeeksi hän voi käyttää esim. perunaa, joka sitäpaitsi on tomaatin sukulainen, kuten kaikki tiedämme. Valitkaamme tarkoitukseen kauniita itusilmuisia mukuloita. Myös nämä korvikkeen korvikkeet voidaan loppiaisen jälkeen mainiosti syödä, keittää tahi takkaporojen alla paistaa...

Eihän toki! Ei paistaa eikä syödä! Sopivassa hetkessä, viime tingassapa toki älyni leikkasi. Kauniit joulukuusen koristeperunat me säästämme ensi kevättä varten siemeneksi. Kuusen paperikoristusten mukana ne koppaan poimimme ja piironginlaatikkoon kätkemme, ellei siellä vain liene liian lämmin, että kesken aikojaan alkavat itää. No, on kai meillä jokaisella myös sopivan lämpöisiä säilytyspaikkoja joulukuusenkoristeina käyttämillemme korvikeperunoille? On kerrassaan hupaisaa nähdä, miten komeaa vartta ensi kesänä lykkäävät nämä joulukuusimukulat. Mikä tietää, vaikka joulukuusen työntäisivät tulevaa joulua varten mukuloineen kaikkineen.

Leikki sijansa saakoon, jouluna, joulupakinassakin. Entä joulukinkkua? Enkö jo kerran maininnut, että me viis veisaamme mokomista kinkuista. Onhan meillä lipeäkalaa! Onkos meillä lipeäkalaa? Kyllä on, ainakin meillä. Jos luulette, että se on sääskien surinassa kuivattua Petsamon turskaa, niin erehdytte pahan kerran. Ei, se on haukea, ns. kapahaukea, jota suomalaiset historiankirjojemme mukaan jo muinoin harrastivat. Viime kesän kalastuskamppailun kestäessä meidän muori keräsi ja kuivasi kaikki hauet, jotka minä uistimilla ja muilla vekottimilla sain hänelle narratuiksi. Auringonpaisteessa ne käpertyivät kokoon kuin liian kuumaan uuniin unohtuneet vanhat kurpposet. Minä luulin, ettei niistä mitään joulu- ym. syötävää heru, mutta niistäpä vasta heruikin. Paljon enemmän kuin niistä särjistä ja ahvenista, jotka kesäkeitossa heti syötiin. Kun muori niitä viikkokauden lipeässä liotteli, niin niistäpä vasta äijää paisui. Pikkujouluna me niillä jo mielin määrin herkuttelimme. Kehuimme kalaa ja kalan laittajia, pyytäjiä erittäinkin. Noppekin sai osansa, istui ja keikisteli. Ja muisteli tietysti niitä vesimyyriä, joiden vuoksi turhaan oli turkkinsa kastanut.

Mutta minä muistelen muinaisia joulujani, vaikka yhä hyräilenkin: Terve oi joulu... Palaan niihin kuin jänis jäljilleen, ehkäpä ihmettelenkin itsekin niinkuin se entinen jänis mäen ympäri kierroksen tehtyään: Kas vain! Onhan täällä muitakin kaimamiehiä liikkeellä!

Niin on, siskot ja veliveikkoset. Joulu, ilon enkelten laulun ja rauhan juhla on jälleen liikkeellä, vaikka maailma onkin monesta köyhä, raju ja rauhaton.

Ottakaamme ilo irti itsestämme kouluissa, kodeissa, korpikorsuissa. Muistakaamme aina, että kesä talven perästä, joulukin kerran joulun perästä. Minkälaisia jouluja me vielä vietämmekään, kun maa jälleen tulee rauhalliseksi, lämpimäksi ja hedelmälliseksi.

36.

Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella... Näin laulelimme ennen muinoin koulun kuusijuhlassa. Hupaisaa hommaa se laulaminen, eipä liioin ikävää se joulupuun rakentaminenkaan. Parinkymmenen hengen voimalla touhuttiin, kuusi metsässä kaadettiin ja koulussa pystyyn nostettiin. Sitten kynttilät, raketit, omenat ja pulla-ukot kuusen oksiin ripustettiin.

Mutta olen minä pienemmälläkin sakilla ollut joulupuuta rakentamassa. Kerran Vihtorin kanssa panimme sen asian toimeksi kahteen pekkaan. Se oli omasta mielestämmekin melkoinen saavutus ja kannattaa tulla aikakirjoihin merkityksi yhtä hyvin kuin mikä tahansa tosikertomus tai kasku, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tähän, kuten minun kaskuihini yleensä, liittyy omakohtaisiin kokemuksiini perustuva opetus. Kuka vain keksii ja osaa sen siksi ottaa.

— Menkää noutamaan metsästä joulukuusi! Olettehan senkin aikaa pois vastuksistani.

Voitte helposti arvata, kenen kehoitus tämä. Emme uusintaa odottaneet, kirves vesikeikassa, lakkireuhkat korville käännettyinä painuimme kuusimetsään, Vihtori ja minä. Oli jommoinenkin pakkanen, mutta meillä ne reuhkat, villatumppuut ja karvatöppöset, minkä pakkanen meille. Aattopäivä oli vasta valkenemassa. Päätimme etsiä sellaisen kuusen, että vielä vuosien perästäkin mainittaisiin, metsän parhaimman.

Mutta luulettekos, että parhaimman kuusen löytäminen jouluaattona on niinkään helppo asia? Kokenut sen tietää, minä ja Vihtori, ehkäpä myös joku arv. lukijoista. Kuljimme kelkkoinemme kuusikosta koivikkoon, kolusimme korvet, niityn reunat, lammen rannat. Kuusia löysimme sadoittain, mutta-hyvää joulukuusta ei sitten vahingossakaan. Jokaisessa oli jotakin vikaa, niinkuin entisen mustalaisen perillisissä. Yhden oksat olivat pitkät, toisen liian lyhyet. Ne harittivat harvassa tai liian tiheässä, jos jossakin pikku kuusessa ihmeeksi oli ollut tasaisemmat sikermät, niin eikös jonkun ämmän laiskimuksen ollut pitänyt käydä raiskaamassa ne rappuhavuikseen. Tasaoksaisia mäntyjä ja koivuja... jopa katajiakin keksimme, mutta tasaoksaista joulukuusta, kerta kaikkiaan sellaista kasvun ihmettä ei löytynyt koko suuresta metsästä. Tämä oli murheellinen toteamuksemme, kun parituntisen etsiskelyn jälkeen päädyimme entisille jäljillemme kotimäen vasikkalaitumilla. Istuimme tyhjään kelkkaamme tuumiskelemaan sitä pulmallista asiaa.

— Entä jos kaataisimme katajan, vihreä puuhan sekin on, ehdottelin minä.

— Eihän kataja ole puu, mutta jos kaataisimme männyn, arveli Vihtori.

— Oi, terve joulumänty... aloin minä hyräillä tutun joululaulun puitteisiin mäntyä sovittaen. Siitä molemmat huomasimme, ettei se luonaisi alkuunkaan. Joulumännystä enempää kuin - katajastakaan ei puhuttu missään osaamissamme joululauluissa, ei joulunäytelmissä eikä -kertomuksissa. Sitäpaitsi jos me mänty tai kataja kelkassa menisimme jouluaattona kotiin, niin kaikki jänikset, kylän kissatkin nauraisivat suunsa ristiin. Meitä ei pelastanut pulasta muut kuin kuusi. Se oli löydettävä, vaikka kiven alta.

Mutta sitten kävi, niinkuin onnellisissa saduissa joskus. Sattumalta samanaikaisesti kohotimme katseemme taivaalle päin ja keksimme heti mainion tasaoksaisen joulukuusen muutaman askelen päässä kelkastamme. Se oli ylhäällä, suuren tukkipuun latvassa. Siellä se seisoi, komeana ja kekkavana, vaikka me nolloset emme olleet aikaisemmin sitä keksineet, koska etsimme liian alhaalta, maaperästä. Mutta hyvä näinkin, että lopultakin. Tulimme niin iloisiksi keksinnöstämme, että hyppelimme jänistä ja harakkaa kelkan ympärillä ja sitten vaihteeksi sen kuusen latvassa kukoistavan joulupuummekin ympärillä. Mutta kumpi meistä kävisi koppaisemassa sen ylhäältä tukkipuun latvasta? Tarkastelimme jäisiä tallukoitamme. Tarjosimme sitä pikku tehtävää toinen toisellemme. Minulle kai se oikeastaan luontaislahjojeni ja harrastusteni perusteella olisi kuulunut. Näin jouluaattona kuitenkin olisin ollut valmis luovuttamaan sen hyvälle kaverille. Turhaan tehtävää toinen toisellemme tarjoiltuamme päädyimme lopulta siihen järkevään tulokseen, ettei joulupuuta kannattaisikaan lähteä kuusta pitkin alas juoksettamaan, koska se ilman aikojaankin sieltä tipahtaisi, kun poikkaisisimme puun juuresta. Ryhdyimme heti toimeen, vuoromieheen. Toisen hakatessa toinen neuvoi ja syljeskeli jo valmiiksi kouriinsa. Se oli aika kuusipuu, varmaankin kymmentuumainen. Meidän täytyi hakata sitä kahdelta, kolmelta puolelta. Mutta kun se sittenkään ei alkanut huojua, niin pykälsimme sitä vielä niiltä lopuiltakin puolilta. Minkä jälkeen se oli kuin jättiläisen karsimaton lyijykynä. Ihmeeksemme se pysyi pystyssä yhä. Se oli niin suora puu, eikä tuuli käynyt mistään päin. Hakkasimme uutterasti edelleen, kunnes kuusi lopultakin alkoi rytistä. Se kaatui konkeloksi kokoisensa männyn selkään. Siellä kuukkelehti nyt meidän kaunis joulupuumme, syleili männynlatvaa, niin että oksat rapisivat.

Meidän täytyi ryhtyä uudelleen toimeen ja teroittaa lyijykynäksi se kymmentuumainen mäntykin vielä. Siinä touhussa meille kuitenkin yritti käydä hassusti ja olisi varmasti käynytkin, ellen minä olisi ollut niin vikkelä ja Vihtori niin hidas könttyrä. Minä pomppasin pari kolme syltä sivuun. Vihtori lääpistyi paikalleen, sen polvenkorkuisen maakiven viereen munimaan.

Mutta meidän joulukuusemme oli nyt lopultakin maassa ja niin perusteellisesti, että saimme kirveellä ruveta kaivamaan sitä sieltä, kuokka olisi ollut kätevämpi siihen tarkoitukseen. Mutta katkaisemisen vaivaa ei sentään ollut. Kuusi oli rouhaissut itse poikki itsensä. Kaivettuamme kuusen maasta käänsimme sen pystyyn ja tarkastelimme sitä joka puolelta. Oikeastaan sitä olisi pitänyt ihailla vain yhdellä silmällä, yhdeltä puolelta. Sillä puolella oli jäljellä vielä kauniita käpyoksia, vaikka muutamien latvat olivatkin kaatuessa tynkäpuoliksi katkeilleet. Mutta toisella puolella oli kaikki selvänä, kerta kaikkiaan kuin Marian kalan lattapuoli. Se oli joulukuusi omaa luokkaansa, harvinaisuus kerrassaan!

Istuimme miettimään, mitä sille oli tehtävä, vai olisiko mitään. Vaihtoehtoja löysimme useampiakin. Ehkäpä kaataisimme toisen ison kuusen ja nitoisimme karsitut latvat, ne lattapuolet vastakkain? Tai sovittaisimmeko kuusen tuvan nurkkaan? Tai iskisimmekö sen seinään kuin katajanaulan? Tai ehkä vääntäisimme napakairalla karsittuun kylkeen pari tusinaa reikiä ja istuttaisimme oksia niihin?

Ensimmäisen ajatuksen hylkäsimme, koska seutukunnalla ei näkynyt sopivaa tukkipuuta, jonka latvasta olisimme voineet tarvittavaa puolikasta ryhtyä hankkimaan. Nurkka- samoin kuin seinäpuusuunnitelmasta myös täytyi luopua, koska tuvassa ei ollut vapaita nurkkia eikä seiniäkään tarkoitukseen käytettäväksi. Sitäpaitsi muori varmaankin olisi haistanut makkarankäryn ja nostanut metelin, hän oli jo vanhanaikainen tällaisissa asioissa. Yhdestä meidän sitten jo olikin helppo valita, valmiita oksiakin siinä oli vara valita. Sulloimme niitä pari sylyystä kelkkaan ja kuusen päällimmäiseksi lattapuoli alaspäin.

Sitten kiireen vilkkaa juoksimme kuusi-oksakelkkamme navettaan ja pyysimme muorilta, että saisimme "jaloittaakin" sen siellä, ettei tuvan lakaistulle lattialle rapisisi roskia. Muori katsahti epäluuloisena, myöntyi kuitenkin. Löysimme ullakolta viimevuotisen ristikkojalan, ukon vuolupuukon ja napakairan kähvelsimme tuvan seinästä. Sitten jälleen töihin. Napakairasimme reikiä hiki hatussa. Ensin yritimme niitä entisten oksien paikoille, mutta pian keksimme, että reiän sai paljon nopeammin entisen paikan ylä- tai alapuolelle, tosin oksat näin menetellen eivät tulleet samaan sikermään, mutta eivät ne muutoinkaan. Joka tapauksessa ne keikkuivat tai roikkuivat, miten itse halusivat, napakairasimme ne kiinni minne ja miten tahansa.

Tuskin kahta tuntiakaan tämä toimitus kesti, vaikka kairasimme kiinni ne kaksi tusinaa ja kaupanpäällisiksikin vielä puoli, siltä varalta että joku sattuisi irtautumaan. Nappasimme jalan kiinni ja nostimme kuusen pystyyn. Oikein muhkealta se näytti, mikäli hämärässä navetassa mitään näkyi ja saattoi päätellä. Joka tapauksessa olimme hyvin tyytyväisiä joulupuuhumme ja lehmätkin ihmettelivät sitä. Esitin Vihtorille nerokkaan ajatuksen: Me voisimme ryhtyä valmistamaan joulukuusia kuin suutari kenkiä joko omistamme tahi tekijän aineista, oksista ja seipäistä. Täksi jouluksi se kylläkin oli jo myöhäistä, koska meidän oli kiiruhdettava tupaan kuusinemme, ellemme halunneet muoria navettaan tarkastuksille. Siihen meillä toistaiseksi tuskin oli vielä varaa, vaikka puolittain uudestaan rakennettu joulupuumme olikin niin upea.

Aloimme raahata sitä tupaan. Mutta ulkona hämärtyvän päivän kajossa se ei ollutkaan enää niin upea. Muutamat oksat laahasivat kuin ammutun linnun siivet, muutamia tipahteli tielle. Mutta ne kaksi männynoksaa, jotka erehdyksessä olimme kiinnittäneet, eivät kiskomallakaan irtautuneet, eikä meillä ollut varaa niiden katkaisemiseen, ne olivat semmoisella paikalla. Sitäpaitsi muori läheni navettatiellä.

— No kyllä te nyt viivyitte sen kuusenne kanssa! moitiskeli muori. Hänen kehaisujaan emme jääneet odottelemaan. Teimme sen itse, kun juoksujalkaa kiiruhdimme hänen ohitseen.

— Me etsimme parhaimman kuusen!

— Milloinkaan ennen ei meillä ole ollut tällaista joulupuuta!

Minä todistin näin, kuten totta oli. Tulimme siitä itsekin täysin vakuutetuiksi jo matkalla tupaan ja sitten yhä enemmän. Onneksi muorilla kuten muillakin aikuisilla oli muita tehtäviä, niin että me jokseenkin vapaasti saimme touhuta kuusemme kanssa hämärässä tuvassa. Peittelimme pahimpia aukkopaikkoja paperilipuilla, hirtimme omenia ja pulla-ukkoja vain vanhoihin oksiin ja oksan tynkiin. Uusia oksia, jotka milteipä kaikki lerppuivat sinne ja tänne, emme uskaltaneet painavilla tavaroilla kuormittaa. Mutta ne kaksi männynoksaa istuivat lujemmassa kuin alkuperäiset. Niihin ripustimme kaikki jäljellä olevat pullat ja koristeet, lopuksi vyyhtesimme niihin pitkän paperisuikaleen, johon oli kirjoitettu: Jumalalle kunnia korkeudessa. Siitä tuli jonkinmoinen kehäantenni, mikään kaunis kuusen koriste se ei ollut, mutta tarkoitus pyhitti sen välikappaleen, männyn oksat peittyivät milteipä näkymättömiin.

Sitten tuli ehtoo ja ikimuistettava aattoilta. Kävimme joulusaunassa ja söimme vahvasti joulupuuroa, sytytimme kynttilät ja odotimme hartaina joskin hieman pelokkaina joulupukkia, mikä tulikin aikoinaan tiukukulkusissa ajaen. Hän kopisteli koppineen tupaan ja tutkiskeli meitä tavalliseen tapaan, ehkäpä tavallista tarkemmin, niin meistä tuntui. Että olimmeko olleet kilttejä? Ja mitä olimme tehneet? Milteipä pukin parran ulottuvilla oli siinä tämänpäiväinen työnäytteemme, johon hyvin olisimme voineet viitata. Vaatimattomina nuorukaisina vaikenimme siitä tai viittailimme joihinkin muihin aikaisempiin aikaansaannoksiimme. Mutta vanhempi veljeni riensi pyytämättä avuksemme kuin mikäkin avulias Aatu.

— Tämä joulukuusi tässä on Nallen ja Vihtorin tekoa. Koko aattopäivän nämä kaverit ovat sitä rakentaneet.

— Vai sillä tavalla! Pukki kääntyi tekelettämme lähemmin tarkastelemaan. Hän sivusi roikkuvaa oksaa, mikä heltisi hänen käteensä, levitteli kehäantennia ja tutkiskeli sitä, ei kirjoitusta, vaan oksaa. Niinkuin ensi kerran elämässään olisi nähnyt männyn oksan. Päästyään asiasta varmuuteen hän siirtyi ulommaksi, killisteli ja kallisteli, puheli ja naureskeli:

— Olen minä joulupuita nähnyt, mutta enpä ennen mokomaa! Ottakaa nyt toisianne kädestä ja laulakaa sen ääressä: Joulupuu on rakennettu...

Me lauloimme, mikäpä siinä auttoi, lahjat vielä pukin kontissa. Kaikilla oli hurjan hauskaa, oli meilläkin, kun olimme saaneet rakennetuksi joulupuun, jollaista pukkikaan ei ollut nähnyt. Emme kuitenkaan ruvenneet joulupuita ammattimaisesti valmistamaan, vaikka tämä näytekappaleemme herättikin näin ihastusta. Seuraavaan jouluun mennessä se taito oli meiltä unohtunut vai mahtoiko olla jotakin muuta vielä tärkeämpää rakenneltavaa.

37.

Joulu on juhla kuin mansikkamaito ja äidin vehnäpulla...

Näin laulelin minäkin ennen muinoin muiden pikku pentujen ja äidin porsaiden kanssa eri hartaasti. Joulu on kyllä eri juhla, niinkuin joululaulu on eri laulu, joululahja eri lahja, joulupuuro eri puuro... Ja nyt minun pitäisi kertoella teille eri kiva joulumuistelma.

Hyppäämme ajastajassa joitakin vuosikymmeniä taaksepäin. Minä olin silloin parhaimmassa vedossani, eikä mitään valittelemisia muorinkaan ruumiin ja sielun voimissa. Oikein ripeäotteinen muori hän oli niihin aikoihin. Ja maailman elämäkin oli siihen aikaan jollakin tavoin kuin joulullisempaa, paljonkin rauhallisempaa kuin nykyismaailman aikaan.

Niin se oli. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkäpä senvuoksi, me Vihtorin kanssa löimme viisaat päämme yhteen jotakin piristyksen pippuria tähän mielestämme liiankin rauhalliseen ohjelmaan hankkiaksemme.

Vihtori oli kiltti ja viisas poika, kuten jo hänen aikaisemmista edesottamuksistansa muistamme. Sitten meillä oli vielä toinenkin poika, semmoinen mustalaispojan kokoinen Ville-niminen renkipoika. Ja kun minäkin sitten vielä siihen aikaan olin aika viisas ja nokkela poka, vaikka meidän muori enempää kuin paha maailma ei juuri milloinkaan siitä julkista tunnustusta ole antanut, niin arvaatte, että jotakin valmista myös saimme aikoihin.

— Muskulat! Lämmittäkää te sauna! sanoi muori aattoaamuna, raapaisi jotakin ja lisäsi, vaikka emme vähääkään vastaan mukisseet: Ja lämmittäkää kerrankin kunnollisesti!

Sitä muorin ei olisi enää pitänyt lisätä, eikä hän olisikaan lisännyt, jos olisi aamulla aavistanut, mitä illalla tiesi. Niin no, ilta on aina aamua viisaampi, muorillakin.

Riensimme hihkuen halkoliiteriin, me kolme yhtä iloista kuin viisasta poikaa. Pinosimme täyden tolppakelkkakuorman sekapuita, honkapuita ja koivuhalkoja ja sitten sutiputi liukasta mäkitietä saunamörskää kohti. Ville ja Vihtori hyppäsivät kukuksi kuorman päälle, köydeksi samalla. Minä tyyräsin... suoraan saunan seinään, että kolahti.

Kilvassa nakkelimme oven eteen levähtäneen halkomotin saunaan, touhusimme puita uuniin, vuolaisimme lastupartaa tervaisesta puusta ja raapaisimme tulta, monta tikkua, vaikka tuskin yhtäkään olisi tarvittu, ei muuta kuin kipoinen kipinä, niin hilpoisia joulusaunapuita meillä silloin sattui olemaan.

Sitten me kolmeen pekkaan lämmitimme saunaa, lisäsimme ja uhosimme, puhuimme mukaviakin, mutta aina muistimme ja muistelimme, mitä muori vakavasti oli kehoittanut... lämmittäkää kerrankin kunnollisesti... Ja me pojat kun lämmitimme. Puoliin päiviin mennessä koko tolppamotti oli selvänä, punaisina hiilinä kiuasrumiluksen mahassa. Mutta se uhosi uutta kuin jokin tulen ja veren makuun päässyt moolokki.

— Haetaan lisää puita, sanoi Ville.

— Ei kai tässä muu auta, myöntelin minä.

— Ei niin, säesteli Vihtori, sävyisä poika.

Ja sitten me kiiruhdimme hakemaan uuden tolppakelkka-mottikuorman, mutta pojat eivät kelpuuttaneet minua enää tyyräämään, vaikka minulla oli ammattitaitoa ja kokemusta. Enkä minä sitten suurin perustanutkaan, arvasin kyllä miten siinä kävisi, niinkuin sitten kävikin. Vihtori tyyräsl perunapellolle, saivat lukea halot kahteen kertaan, minä viheltelin ja katselin kädet housuntaskuissa. Ei tarvinnut mitään sanoakaan, ne ymmärsivät sen muutenkin. Ja minun oli niin lämpimän suloinen olla...

Mutta sitten me jälleen lämmitimme saunaa ja kunnollisesti, niinkuin muori oli kehoittanut. Auringonlaskun aikoihin ei siitä toisestakaan motista ollut jäljellä muuta kuin punaisia hiiliä moolokin mahassa, mutta niitä oli kyllä paljon, sen enempää tuskin olisi sinne mahtunutkaan, ennenkuin se kerkisi sulattelemaan. Mutta nokisen saunan seinät ja penkit kihisivät ja kiehuivat tulenpolttavina tervapisteinä ja täplinä. Ja alhaallakin oli niin kuuma, että suolasilakkakin paistinvartaassa olisi käpristellyt. Mitä sitten lavoilla! Kaikesta pikku kahinoistamme huolimatta me olimme oikein tyytyväisiä aikaansaannoksiimme. Mutta mitä sanoivat kylpijät ja muori?

Sen me saimme kuulla piankin, jo ennen juhla-ateriaa. Vaari, joka oli maankuulu kylpijä, sanoi ja ähisi, sanoi että: Kylläpä on nyt saunassa lämmintä... ja että: Täällähän ei vihtaa heiluta nyt edes vanha... Eikä hän sitten juuri paljoa heiluttanutkaan, eikä puhunutkaan, ähisi vain ja se oli kyllä koko hyvin sanottu ja ähisty, sillä vaari oli semmoinen kylpijä, ettei paljoakaan vetreämpi kuin se vanha... jota hän tarkoitti.

Mutta isäukko oli ymmärtäväisempi, koska kerran oli joulu ja kunnolla lämmitetty joulusauna. Hän sanoi, että paras pitää alimmaiset housut jalassa, että ei turhanpäiten tule rakkuloita. Ja niin hän sitten pitikin ja mekin pidimme ja hiljaa pitittelimme ja hiljaa puhaltelimme toistemme selkiin. Tuntui siltä kuin tulikipunoita olisi heittänyt kähisevän kissan silmille.

Mutta ennenkuin muori ehti saunaan, me kiiruhdimme tupaan. Miten muori selviytyisi, kun hänellä ei ollut housuja, eli alimmaisia eikä päällimmäisiä, ei saunassa enempää kuin muuallakaan? Hän oli kyllä vihainen, niin että puhisi, eikä sanallakaan kiittänyt meitä, vaikka niin hyvin olimme hänen käskynsä täyttäneet.

Sitten seurasi muita aattoriemuja, yksi toisensa jälkeen. Niistä voisi paljonkin hyvää kirjoittaa, mutta ei riitä palstoja enää muuta kuin kahdelle, juhla-aterialle ja joulupukille, eikä niillekään niin paljoa kuin ne ansaitsisivat.

Se oli suurenmoinen ateria. Mutta syödessä Villelle tapahtui tavallinen munaus ja vahinko samalla. Kun minä sitä asiaa näin jälkeenpäin kiikaroitsen, niin hänelle kävi juuri niinkuin pitikin. Aattopäivän töillänsä hän oli sen hyvin ansainnut, muiden päivien litviikit jäivät jälkitiliin.

Ville nimittäin ei arvannutkaan, miten paljon ja monenmoista juhlaruokaa muori oli varannut. Hän hotki hyviä eturuokia, perunamuusia, läskiä ja lanttulaatikkoa niin paljon kuin makoon mahtui ja enemmänkin vielä. Mutta sitten kun seurasi yhä parempaa, lammaspaistia ja riisiryynipuuroa, ei poikapaha yrittämälläkään saanut painumaan niitä kurkkuansa alemmaksi. Hän yritti ja yritti, mullisteli, turhaan nieleskeli... kunnes pääsi itku. Kun ei mahtunut niin ei mahtunut, minkä sille itkemälläkään mahtoi. Mutta vaari nauroi, tytöt hihittelivät, eikä se kaukaa käynyt muorillakaan, vaikka hän koetti julmistella meille, Vihtorille ja minulle, niinkuin sekin olisi ollut meidän syytämme... että Villellä ei ollut pötsiä eikä kuninkaankypäriä.

Sitten tuli pukki, vaikka muori oli peloitellut, että se tuskin tulisikaan, kun me muka olimme sellaisia ylenannetuita. Pukki oli toista mielipuolta, ylenannettu usein itsekin. Tämäkin pukki oli aika hauska pukki. Sillä oli isän lammasnahkaturkki nurin päällä ja syksyllä tapetun ison pässin sarvet päässä. Minä tunsin ne ihan selvästi. Ja sitten sillä oli vielä kuusennaavapartakin. Mutta sitä ei ollut sillä enää, kun se lähti meidän tuvasta.

Se väpätti minun mielestäni niin mukavasti, kun pukki puhua leperteli meille. Minusta tuntui kuin pukin leuat olisivat olleet vähäin jäässä, hän puri "ärrää" niin pehmoisesti kuin Huhtasen Aapo, joka asui meidän piistuvassa kestinä. Näitä minä ajattelin, kun lahjanikin olin jo saanut. Mutta sitten kun pukki kumartui kuusen kynttilän puoleen jotakin osoitetta lukeakseen, nostin minä hiljaa oksaa vähän lämmittääkseni hänen leukojaan. Silloin se tapahtui. Se hetken on työ, kun salama lyö, miten se runoilija sanoikaan... Pukin parta kärähti, paloi kuin tervatappura.

Minä syyttömänä sain taas syyt tahi ainakin aiheettomat epäluulot, että en huomisaamuna päässyt kirkkoonkaan. Mutta minulla oli hauskaa kotonakin, sillä eivät Ville ja Vihtorikaan päässeet.

38.

Hyvää jatkoa! tavataan tähän vuoden aikaan sanoa kylänmiehille ja tuttaville. Sitä samaa pyydän myös minä lausua Teille kaikille tällä yhteisellä kaikkien yhteisöksi hyväksi tarkoitetulla toivotuksella:

    Onnellista uutta vuotta.
    Ettei päivät kuluis suotta...
    Ilomielin tehdään työtä
    elon riemut siihen myötä!
    Joka pentu niinkuin tikka
    joka päivä uusi kikka...

Ja niin pois päin... Pois päin tosiaan! Eihän meillä tässä ole aikaa ruveta runoja rustailemaan, vaikka taitoja ei puuttuisikaan. Sitäpaitsi, jos on uskomista siihen, mitä aikakirjat asiasta tietävät mainita, niin runoilijan kohtalo yleensä on murheellinen, leipä ohkainen, tie ohdakkeinen. Emme rakasta murheellista mieltä, enempää kuin ohkaista leipää tahi ohdakkeista tietä. Murhe vaivaa valoisaa sydäntämme. Ohkainen leipä täyttää vaillinaisesti 4—5 litran vetoisen vatsamme ja ohdakkeen piikeille, jotka vaanivat ja pistelevät herkkätuntoisia tassujamme, niille olemme niin vihaisia, että näin keskitalvella emme osaa sanoakaan niin äkäisesti kuin haluaisimme. Siispä terve, oi terve, sinä runoilijan murhe, leipä ja tie! Terve menoon!... tarkoitamme.

Tämän yhtä terveitä kuin kirkkaita näköaloja aukovan esipuheen jälkeen voimme sitten taas käydä asiaan niinkuin sika perunaleipään.

Saitteko joululahjoja? Minä sain, vaikka muori varoitteli, etten mitään etukäteen mankuisi enkä jälkeenpäin morkkaisi. Se oli paitakangas, mustaa flanellia. Monta kertaa jo olen ihastellen hypistellyt ja katsellut sitä. Minusta näyttää, ettei pitäminen vaikuta siihen mitään. Tummemmaksi se ei voine tulla. Näin ollen ei sen pesemiseen tarvita enempää "Liisapulvereita" kuin "'Nestorsaippuoita". Ei kai niitä nykyisin mistään saisikaan. Olen kiitollinen, että minulla on tällainen kaikesta murehtiva muori. Hänen hoivissaan viihtyy ja elelee kun täysivillaisissa vällyissä, niin kesällä kuin talvella, näin pikkuinen.

Tapaninpäivänä muori kävi kylässä. Minä en päässyt mukaan, vaan jäin kotimieheksi. Noppekin jäi, mutta siitä ei ole sanottavaa apua siinä työssä, jonka muori antoi tehtäväkseni.

Muori sanoi, että saisin paistaa plättyjä, koska nyt kerran oli joulu ja olin niin kiltti, että en paistanut itseäni hänen vastuksikseen kylään.

— Kyllähän minä sitä teen, mitä aikoihin saan, innostuin minä ja nostin housujani.

Muori itse teki taikinan lypsinämpäriin. Hän tyhjenteli siihen maitohinkkejä, kermakannuja, vellilautasia. Luulen, että hän vuodatteli kaljaakin siihen. Sitten hän vispasi valkoisia räättijauhoja, kopisti pari kananmunaa ja taas vispasi.

— Oikein hyvä taikina tästä tulee! Saat kerrankin tarpeeksesi plättyjä! hän vispatessaan touhusi. Vesi kielellä me Nopen kanssa katselimme sitä. Kippasimme noutamassa valmiiksi sylyyksen kuivia pilkepuita. Sitten vain odottelimme, että muori lähtisi.

— Voit jättää osan paistamatta, kun sitä tuli noin paljon ja koska huomennakin on pyhä, hän esitteli.

— Joo! Kuinka nyt sopii ja nähdäänkin tässä! minä myöntelin. Autoin turkkia hänen ylleen. Hän tarkasteli vielä kaikki paikat, pani laatikot lukkoon ja avaimet hameensa taskuun.

Niin pääsimme hänestä. Sitten me heti lettupannun hellan päälle. Se on seitsenlokeroinen meillä, niinkuin teilläkin varmasti. Oikein kiva pannu meidän on ja pian se lämpeni. Mutta parasta puuttui, ei ollut voita. Se oli kaapissa lukon takana. Tiesin vanhasta kokemuksesta, ettei lätyn paistamisesta ilman voita mitään tule. Räiskyviä rääpäleitä siitä vain tulee. Se oli murheen paikka, sellainen taikina! Elämäni tilaisuus! Voi harmin ja murheen paikka! Se voi.

Mutta emmehän juuri hevin keinottomaksi jää, niinkuin usein on nähty ja kuultu. Nähtiin taas tänäkin iltana. Lukollisia piironginlaatikolta emme ryhtyneet rapeloimaan, koska se ei kuulu perintätapoihimme. Siitä sitäpaitsi saisi meillä rapsut, koska elämme oikeusvaltiossa. Mutta rasvaa meidän piti keksiä vaikka kiven alta. Kiersimme ja nuuskimme kuin kiljuva jalopeura kaikki hyllyt, nurkat ja komerot. Kaikkea muuta löysimme, vaan ei voita, ei niin kipenen vertaa. Ja taikina sakosi, pannu kärisi. Ja me itse... voi, voi... miten kaipasimme voita.

Sitten toki leikkasi. Kuin kirkas salama se järkemme valaisi. Siannahkaa! Tallukan pohjan kokoinen kämpäle sitä oli ruokakonttorin kinkkuvadilla! Tasakäpälää hyllylle hypähdimme. Kääräisimme siannahkasta tupon kuin tervasudin. Juuri samanlaisen varrenkin siihen tekaisimme.

Se oli mainio! Ellette usko, niin kokeilkaa. Yks kaks sillä sutaisee kaikki seitsemän lokeroa. Se kärisikin ihan kuin voirasva, savusi aivan. Ja sitten kun nopeasti lusikalla nostelimme taikinaa, niin pannu pihisi ja pohisi, niin että ihan vatsan pohjissa kihelmöi.

Rasva kuin rasva! Lätyt eivät tarttuneet kiinni, ei pannussa eikä kurkussa. Käänsimme taitavasti niitä. Pistelimme poskeemme heti kuumiltaan ne sitä mukaa kuin joutui ja paistui. Saattoi olla, että Noppe jäi hiukan vähemmälle, koska se on suustaan kuumanarka. Sai kyllä jäädäkin. Pienempi mies ja vähemmän ansioita.

Niin rasvasimme, paistoimme ja söimme, seitsemän kertaa seitsemän. Ja sitten vielä monta kertaa seitsemän. Kunnes siannahkainen sutipensselimme oli loppuun kärissyt, hävinnyt ties minne. Mutta taikinaa, niin... sitkeää, niin keltaista ja sakoisaa oli vielä hyvä läikkäys ämpärin pohjalla. Mitä nyt rasvaksi? Olisimme kai jo voineet lopun jättääkin, kuten muori osviittaili. Mutta sääli sitä oli jättää. Joulu oli vain kerran vuodessa. Tällainen tilaisuus kerran kahdessa, kenties koko elämässä. Arvasin Nopen ajatukset. Ne olivat samat kuin omani. Mistä saadaan uusi siannahka, rasvapensselin korvike?

Emme olisi niitä kuin olemme, jos olisimme jättäneet sen taikinan. Kun muistimme, että meillä oli keltaista kenkärasvaa purkissa, niin taas leikkasi. Kaappasimme sängyn alta purkin sekä kenkäharjan ja sutaisimme pannuun. Uskokaa jos tahdotte... se kävi. Mainiosti kärisi! Eikä palanut pohjaan. Olimme kohtelias ja tarjosimme ensinnä Nopelle. Se ei häppästellyt vähääkään. Enkä sitten minäkään. Mainioita lättyjä! Yhtä hyviä kuin ensimmäiset, ellei vähän parempia!

Viimeistä pannullista paistaessamme muori palasi. Luonnollisesti hän vähän pauhasi, kärystä, siannahasta, palaneesta kenkäharjasta. Ei pahemmin sentään. Sitä minä yhä vieläkin kummastelen. Muorissa itsessäänkin oli syytä. Lähtökiireissään hän oli unohtanut sanoa, että oli sulattanut myös voirasvan lättytaikinaan. Meidän ei olisi tarvinnut muuta kuin paistaa. Siannahka ja kenkärasva tulivat särpimeksi, kaupanpäällisiksi.

Oli se ihana Tapaninpäivä! Varmaan tulemme muistelemaan sitä kaihoten ja kauan. Patentti-pannusutiamme käytämme ehkä myöhemminkin. Myös te saatte käyttää, mikäli haluatte, jompaa kumpaa tahi vaikka kumpaakin. En itsekään vielä tiedä, kumpi on parempi. Ehkä on molempi parempi.

39.

Joulu on mennyt. Loppiainenkin. Talvi on tullut. Pyry ja pakkanenkin. Odotimme hartaasti niitä. Olkaamme tyytyväisiä.

Saitteko joululahjoja? Oletteko tyytyväisiä niihin? Oletteko montakin jo särkeneet niistä, joita aattoiltana ette voineet nauttia? Onko jäljellä vielä jokin, mistä voitte nauttia nyt pyryllä ja pakkasella?

Kaikkea se tuo Nalle kyselee! huudahtanee lukija, jolla ei ole enää paljoakaan lahjanautinnoistaan jäljellä. Kaikkea, joo. Nalle itsekin on nauttinut lahjoistaan ja nauttii yhä. Mistä sen muutoin näin hyvin tietäisin.

Että sainko minäkin joululahjoja? Tottakai. Hunajakakun, naapukkalakin ja almanakan. Kakun nautin heti kylmiltään, naapukka lämmittää korviani tälläkin hetkellä. Allakaltani olen leikannut tammikuun korvan.

Lahja-allakkaa silmäillessäni muistuu mieleeni eräs muinainen talven korva. Tällöinkin olin saanut joulupukilta lammasnahkaisen naapukan, sen lisäksi lapaset ja mahakelkan. Vihtorille pukki oli tuonut huopapohjaiset tallukkaat, jotka oli tehty sikäli kasvun varalta, että niihin mahtui neljä tai viisi sukkaa, ja niiden välitäytteeksi lampaan illallinen heiniä. Vihtori lasketteli tallukkaillaan kuin suksilla. Minäkin väliin laskettelin niillä, koska Vihtorin teki mahdottomasti mieli liukua minun mahakelkallani. Kun pakkanen nipisteli minun varpaitani, vaihdoimme laskuvälineitämme. Näin molemmat tulimme autetuiksi.

Meidän laskumäkemme sijaitsi tallin ajosillalla. Jäädytimme sen, minkä jälkeen siinä hyvin saattoi lasketella paitsi kelkalla, myös tallukkailla, jopa housun takamuksilla.

Tämä viimeksi mainittu laskutapa ei kuitenkaan ollut terveellistä asianomaisen laskijan omille takamuksille, koska muorit iltaisin mäestä kotiuduttuamme tarkastelivat meitä edestä ja takaa. Jos he huomasivat jotakin erikoista, lukivat he meille tekstiä, josta evankeliumi puuttui. Mutta se oli illan murhe eikä huolettanut meitä päiväiseen aikaan.

Eräinä hiljaisina hetkinä, kun housut meiltä oli riistetty, lueskelimme joulun lahjakirjallisuutta, muorin 20 pennin almanakkaa. Se olikin tutkimisen arvoinen teos, on yhä vielä. Tavasimme ilmoituksetkin. Niistä erikoisesti kiinnitti huomiotamme Häkli, Lallukka ja Kumpp, joka suositteli allakan lukijoille Kiinan teetä.

Häkli, Lallukka? Mikä oli semmoinen Häkli? Ja mikä se Lallukka? Viimeisen nimen helposti arvasimme. Se varmaankin oli hyväliukuinen kelkkamäki Viipurin kaupungissa. Mutta se Häkli meitä häkläsi ja Lallukka lallasi. Niin että sitä arvoitusta turhaan pohtiessamme ihan suutuimme toisillemme. — Sinä itse olet häkli, kun hämäät selvän asian! kiljui Vihtori minulle.

— Sinä Lallukka! Senkin tallukka!

Ettäkö Vihtori ei osannut. Hän tarrasi heti niskavilloihini kiinni. — Se oli minulla heikko kohta, hänellä vahva. Mutta minä tiesin myös hänen heikkoutensa, mukkasin äijän nurin ja kiskaisin tallukan hänen jalastaan. Vihtori toisen toisesta jalastaan. Sitten hutkimme vuoroon ja yhtäkin aikaa, niin että heinät pöllysivät. Mutta viipurilaisen teekauppiaan allakka-arvoitusta emme kuitenkaan tälläkään saaneet selville. Se varmaankin olisi jäänyt meille ikuiseksi arvoitukseksi, ellei isä vaari olisi joutunut sitä kolmantena häkläämään. Mikä onni, että ei muori. Isävaari oli kärsivällisempi tällaisten vyyhtien sepimisessä. Vain vähän aikaa näin sivusta katseli, sitten puheli ja naureskeli.

— So, so! Mistäs virkamiehet nyt noin ovat innostuneet ahkeroimaan?

— Mitäs kun... änkkäsin minä. Sitä samaa Vihtori kunnes yhteistoimin häkläten pääsimme käsillä olevista tallukoista Viipurin Lallukoihin.

— Vai Lallukan teestä tuommoiset rapinat, kummasteli vaija, pani tupakaksi ja selvitteli meille allakan arvoitukset. Häkli ja Lallukka olivat viipurilaisen kauppaliikkeen omistajia. Se kolmas, jota Kumpp. nimellä kunnioitettiin, oli nähtävästi pannut tässä liikeyrityksessä vain rahaa likoon, saattoi olla vaikka joku vanha akka.

Tämän selvityksen kuultuamme olimme vähän aikaa hiljaisia poikia. Kun se meidän ainoakin tietämisemme, se viipurilainen kumpu alennettiin akkamäeksi.

Muita seuraavana päivänä me liikennöitsimme taas omassa mahakelkka- ja tallukkamäessämme. Vaihdoimme laskuvälineitä. Huilasimme alas ja kiipesimme ylös. Kunnes alas huilatessani iski päähäni verraton ajatus. Mäelle kiivetessämme esitin sen heti lämpimiltään Vihtorille.

Mekin perustaisimme liikkeen, mäkiyhtiön. Minä kelkkamies olisin Häklä, Vihtori Tallukka, meidän yhteinen, maanmainio kelkka- ja tallukkamäkemme olisi se nimetön yhtiötoveri. Sen ei tarvitsisi panna rahaa likoon, koska se antoi itsensä laahattavaksemme. Me nimelliset pääosakkaat panisimme viisi penniä kumpainenkin.

Vihtori ymmärsi ja suostui minun järkevään esitykseeni. Se minua nauratti, kun hän hyväksyi sen Tallukka nimenkin. Se sopikin hänelle paljon paremmin kuin minulle Häklä.

Asia oli selvä kuin päivä. Vaihdoimme viisipennisiämme ja aloimme panna toimeksi. Päätimme, että alkaisimme myydä erinomaisia mäkiämme kuten viipurilaiset kauppakumppanukset kiinalaista. Se ei olisi kallis hinta, tallukkamäestäkään! arveli Tallukka. Oli se kyllä tavallisen kallis, minun mielestäni. Mutta koska Vihtori ei kiistänyt toiminimestään, niin en minäkään tavaran hinnasta, viisi penniä sinne tai tänne.

Luonnollisesti meidän myös piti ilmoittaa yrityksestämme, että kansa osaisi tulla ostamaan. Mutta kun emme saaneet enää ilmoitusta kuluvan vuoden almanakkaan, niin huusimme niin paljon kuin jaksoimme: Tulkaa ostamaan! Hyviä mäkiä halpaan hintaan! Häklä, Tallukka ja kumpp.!

Kajeana talvipäivänä meidän äänemme varmaankin kuului kauas ja korkealle. Mutta halukkaita ostajia ei kuulunut, äitimuorit vain kummastelivat mikä mökä mäessä. Sen täyteisiäkö tenavat taas siellä melskaavat? Semmoista se, kun ei ollut ilmoitusta almanakassa. Kauempana asuvat eivät tietäneet meidän toiminimestämme, lähimmäiset eivät siitä välittäneet. Ensi vuoden allakkaan pistäisimme koko sivun ilmoituksen.

Mutta ennen sitä yhteisomaisuutemme, kallisarvoinen kauppatavaramme liukuisi vetenä alas. Se ei kävisi laatuun. Ei käynyt, eikä tarvinnutkaan. Nyt vuorollaan Vihtorin lanttu leikkasi, ja terävästi, minunkin mielestäni. Molemmat olimme mäen omistajia ja sen laskijoita. Meillä oli kymmenen pennin pääoma, jota velattomassa liikkeessämme emme ollenkaan tarvinneet. Meidän ei tarvinnut kiinalaisilta ostaa mäkiämme. Me saatoimme ruveta myymään niitä toinen toisillemme. Ja pistää kauppahinnat omiin taskuihimme.

Selvät linjat. Avasimme putiikin heti: vuorottelimme kauppiasta ja ostajaa. Möimme ja ostimme sekä kelkka- että tallukkamäkiä à viisi penniä kappale. Sitten vaihteeksi vaihdoimmekin mäkiä, välirahoina edelleen viisipennisemme. Tämä hyvitys maksettiin kelkan omistajalle. Tämä oli johtaja Häklästä oikeus ja kohtuus, eikä tirehtööri Tallukka rähjännyt yhtään vastaan, koska pääsi laskemaan mäkeä minun hyvällä mahakelkallani. Sitäpaitsi jo seuraavassa vaihdossa hän sai viisipennisensäkin takaisin. Näin laskettelimme ja teimme kauppaa. Loistavia kauppoja! Käteiskauppoja! Vaihtokauppoja! Ja raha virtasi taskusta taskuun.

Mutta koska meillä ei ollut sähkö- eikä edes öljyvaloakaan käytettävissämme, oli meidän pakko lopettaa liikkeemme iltahämärissä. Muutenkin jo korkea aika. Johtaja Häklää oli jo kahdesti huudettu ristimänimeltä, tirehtööri Tallukkaa kolmesti omalta taholtansa. Ei hyvä enää viipyä, kuitenkin hät'hätää päätimme laskea päivän kassan. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, ei siksi, että rahaa olisi saatu kokoon liian paljon, vaan sentähden, että sitä kasaantui liian vähän. Häklän housuntaskusta löytyi viisipenninen, Tallukan taskunpohjasta viiden pennin läpijuostava reikä, joka johdatti oikean jalan tallukkaan.

Olisimme etsineet ja löytäneet sen sieltäkin lammaslaitumilta, mutta lähemmin tallukan pohjaa tarkastellessamme havaitsimme, että senkin kärkipäässä oli viidenpennin mentävä reikä. Puolet käteisvaroistamme oli soljunut kolmannen, sen mitään maksamattoman yhtiökumppanimme laveaan taskuun. Turha sitä hämärissä oli lähteä perään huutelemaan. Ennen kevättä se tuskin kättämme lämmittäisi, jos silloinkaan. Kismitti jonkin verran.

— On siinä minulla kanssa yks yhtiökumppani. Tallukka mieheksi!

— Siinä toinen hyvä, Häklä... Häklä... Vihtori näversi vastaan, vaikka oli hävittänyt puolet yhteisyrityksemme pääomasta.

Niskavilla- enempää kuin tallukkaselvittelyihin emme kuitenkaan nyt ryhtyneet, emme jaksaneet, eikä liikkeemme tila siitä olisi parantunut, pahentunut ennemminkin. Ilta pimeni, muorit huutelivat jo yhä kärttyisämmin. Väsytti, vaatteetkin märät ja rähjäiset ja Tallukan tallukassa viiden pennin juostava reikä. Niin varmasti minullakin, tuntui, että ihan takamuksissa. Innoissani olin laskenut myös muutamia luvattomia mäkiä. Ja jo yksin se, että muorin oli täytynyt kolme neljä kertaa huutaa...

Tilintarkastus suoritettiin vielä samana iltana. Seuraavana päivänä pistimme koko yhtiön konkurssiin, ensin puoli päivää turhaan etsittyämme kadonnutta pääomaa. Jälleen olimme yksimielisiä, kun päätimme, että emme panisi ilmoitusta ensi vuoden allakkaan, emme edes konkurssi-ilmoitustakaan. Semmoinen liiketoiminta ja rahalla mäkeä laskeminen ei lyönyt leiville. Siitä olimme yhden päivän kuluessa saaneet riittävästi niin yhteisvastuullista kuin persoonallista kokemusta.

40.

[Kirj. v. 1939.]

Minulla on viime aikoina ollut kovasti hauskaa ja naurattanut niin mahdottomasti. Mahdottomalta tämä varmasti teistäkin tuntunee. Naurattanut viime aikoina? Onko Nalle hermostunut tahi tullut kokonaan hulluksi?

Onneksi ei kumpaakaan, hyvät lukijani. Niin, nuoret ystäväni! kuten Markus-setä tapaa sanoa. Olen vain näinä yhä pitenevinä iltapuhteina viettänyt verrattoman riemullisia hetkiä tutkiskellessani "Seitsemää veljestä". (Kirjoittanut Aleksis Kivi, nyt vihdoinkin helsinkiläiselle kunnian kukkulalle ja hiidenkivelle kohotettu räätälin poika Nurmijärveltä). Siitä tämä sisäinen iloni. Nimittäin siitä, että Kivi lopultakin on kohotettu ja että jatkuvasti hiljaisina iltoinamme saamme lueskella hänen veljeksiänsä, sillä vaikka heitä ei ole kuin seitsemän, niin kyllä heissä vain jatkuvasti lukemista riittää.

Luonnollisesti myös minä jo tätä ennen olen tutkinut. "Seitsemän veljestäni" senkin seitsemään kertaan. Mutta tällä kertaa, tänä monella tavalla pimennettynä syyskautena juolahti mieleeni uusi hupaisa (etten sanoisi suorastaan nerokas) tutkimusmenetelmä. Päätin valita näistä tunnetuista veljeksistä vain yhden, käännellä ja tutkiskella häntä erikseen perusteellisesti ja joka puolelta, niinkuin nähtävästi tutkiskelee joku taitava kemisti, esim. AIV-rehun kuuluisa isä A-, B-, C-vitamiinejansa tahi sinappikuoriaisiansa tuhannen tuhatta kertaa suurentavilla silmälaseillansa tahi lasisilmillänsä. Koska menetelmäni oli mielestäni verraton ja koska yleensä olen rivakka poika panemaan toimeksi kaikki tuumani, jotka ovat sen arvoisia (kuin valitettavasti joskus myös sellaisetkin, jotka eivät ole sen arvoisia), kävin toimeen viipymättä. Mutta arvatkaapa kenet ensinnä ketarat pystyssä keikautin lasieni alle? Ette arvaisi, vaikka sata markkaa maksaisin. Tahdonpa senvuoksi sanoa sen huikailematta Kissalan Aapelin yhtä tunnetuilla kuin siivekkäillä sanoilla:

    Simeoni liuhuparta!
    valittaa se ihmisparka...

No niin. Tätä harrasta poikaa minä aloin tutkiskella. Ja Simeonistapa olisi löytynyt tutkimusainesta vaikka pariin tohtoriväitöskirjaan. Mutta siinäpä taito vasta onkin: osata rajoittaa kerrottavansa mahdollisimman lyhyeen.

Simeoni oli hurskas mies, vähän liiankin hurskas. Juhania se usein harmitti, toisia veljiä sydämen pohjasta nauratti, kun Eero piti Simeonin kustannuksella hauskaa. Mutta oli heillä joskus kahdenkeskistäkin hauskaa, kuten esimerkiksi yhtenen matka Hämeenlinnan markkinoille, jonka seuraamukset "hännänhuippu" kuittasi selkänahallansa. Simeoni hurskas poika sensijaan saapasteli lusifeeruksen seuralaisena kuun kukkuloilla ja saapasnahkatornissa. Siinä oli Simeoni-paralla selkäsaunaa jos nahkaakin tarpeeksi ja toden totta veljekset olisivat olleet armottomia, jos olisivat ryhtyneet vielä lisää antamaan.

Simeoni oli suuri saituri, suurin mitä Suomen maa ja Jukolan manttaali päällänsä mahtoi kantaa, henkisessä, periaatteellisessa mielessä käsitettynä, tarkoitan. Mutta mitäpä ryhtyisimme parantelemaan tekstiä ja kuvaa, joka peukaloimisestamme ei ainakaan parane.

"Naimatonna miehenä (vanhana poikana) eleli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä aamusta iltaan myöhäiseen. Säästäväinen, kitsas oli hänen luonteensa ja kitsaammaksi se kävi vuosi vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita sekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran lause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja Toukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli pienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki aterioitsi pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia yhteisesti: 'Kuu panee hyvin vähän sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin'.

"Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät nauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan hieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta, Mutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: Kohtuullisuuteen, kohtuullisuuteen minä teitä kehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti, kuolemansynti..."

Jaa'a! Mitäpä meillä olisi tähän tekstiin enää paljoakaan lisäämistä. Omakohtaisesti asiaa kokeiltuamme ja mietiskeltyämme meidän täytyy myöntää, että Simeoni sittenkin oli viisas mies ja totinen kristitty, vaikka ei lukeakaan taitanut. (Tällöin Jukolan pirtissä kuolemattomia viisauksia ladellessaan hän kylläkin jo osasi, testamentinkin oli jo palkinnoksi siitä saanut).

Ylönsyöminen ja mässääminen on synti, eikä särvitä meitä vähääkään, aivan oikein Simeoni siinä todisti. Pankaapa voirasvaa tahi lihamureketta liian paljon leipänne päälle! Mikä on välittömänä ja välillisenä seuraamuksena siitä? Hotkiminen, joka suinkaan ei ole mitään nautintoa, vatsanvaivat, jotka ovat sitä vieläkin vähemmin. Ja entäs ns. jälkiseuraamukset? Seuraavana yönä liiaksi jumaloidun vatsan palvelijana näemme raskaita painajaisunia. Kaikenkarvaiset lusifeerukset ja menninkäiset kuljettelevat meitä saapasnahkatornista saunan permannon alle. Ja mikäli tätä vuosikausia jatkuu, tätä synnillistä ylönsyömistä nimittäin, lihomme ja turpoamme, että emme omia varpaitamme kykene laskemaan, kynsien leikkaamisesta puhumattakaan.

Mutta mikäli aterioidessamme ja erittäinkin särpimeen suhtautuessamme olemme ottaneet varteen ystävämme Simeoni-liuhuparran neuvot, avautuvat eteemme peräti toiset näkökohdat. Kun levitämme vain vähän rasvaa ja mureketta leivällemme, ei meidän tee sitä mieli heti hotkaista, eikä purematta nieleksiä. Vähääkään hätäilemättä me kiertelemme ja kaartelemme sitä, puhaltelemme ja pureskelemme kuin lehmä märeyspalaansa (vain kauniimmin, ei maaten, mikä suinkaan ei ole kaunista). Tällä tavalla nautiskellen kohtuullisesti, jopa niukastikin särvitetty leivänpala maistaa erinomaisen makealta, niinkuin itse kukin varmaan olette sen kokeilleet. Sokeri, jota nähtävästi kielemme (ainakin minun kieleni) alle on melkotavalla varastoituna, ehtii herua esiin ja särvittää heikommin särvitetyn leipämme ihmeellisesti. Emme syö liikoja, emme koskaan itseämme paputäyteläiseksi. Öisin emme näe ilkeitä unia, emme menninkäisiä, emmekä muita pahoja painajaisia. Jos joitakin unia näemme, niin näemme kenties vain hyvän ystävämme Simeoni saapastelijan Jukolan riutuvan takkapiisin ääressä savutihruisia kekäleitä piiskaamassa. Kuulemme hänen hieman äreän, mutta kuitenkin ystävällisen, Jukolan pieniä hälläköitä visusti vartioitseivan setämiehen äänensä:

"Noh, noh! Oleppas nyt perin ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin katsos, tekee vanhempi sisareskin tuossa! Ja kyllä se lasten illalliseksi piisaakin. Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaan miehen tavalla. Suus kiinni vaan, sinä knääkkä! Kyllä, kyllä vaankin sitten, käskis!"

Mutta meillehän jää sitten varastoon voirasvaa ja mureketta, jos näin taitavasti, taloudellisesti ja hupaisasti ryhdymme leipäämme särvittelemään. Totta kai jää! Sitä pitääkin jäädä! Särpimemme on jaettava tasapuolisesti ja kristillisesti. Silloin se vasta oikein siunaa ja särvittää meidän kaikkien jokapäiväistä leipäämme.

Niin että heisaa vain sinä monta kertaa mainittu ja naurettu Jukolan liuhuparta! Me koetamme noudattaa hyviä neuvojasi. Ja sitten meidän toivoaksemme ei milloinkaan tarvitse kulkea sinun jälkiäsi, epäilyttävän opastajasi johdolla saapasnahkatornissa.

J.K.

Kaikkein viimeisimpänä huhuhuutona voin teille varmoista lähteistä saamieni tietojen nojalla esittää mainion reseptin sokeripalan säästämiseksi, kahvia juodessa nimittäin. Sokeripala on pistettävä kielen alle. Näin yksi pala kestää kahden kupin ajan. Kaikkein taitavimmilta kuuluu jäävänkin vielä puoli palaa seuraavaan kertaan sokeriastiassa säilytettäväksi. Tämä on jo liikaa särvittämistä. Onneksi en minä kuulu näin säästeliääseen perheeseen.

41.

Makasin sängyssä selälläni koiranunta nukkuen. Etutassuni lepäsivät pään alla, takatassut sängyn päälaudalla. Meillä ei muulla tavoin ole ollenkaan lupa valvonta-aikaan sängyssä maata. Oikeastaan ei näinkään. Äitimuori on varoittanut peiton potkimisesta ja poraamisesta ja monesta muustakin. Vaatepäällä makaileminen ei muka ole virkistävää eikä terveellistä, oppii vain laiskottelemaan.

Näin muori. Itse olen toista mielipidettä, vaikka harvoin, tuskin milloinkaan uskallan omia terveitä ajatuksiani hänelle kovaääniselläni puolustaa. Ette tekään, ei yksikään itikka... jos loikoisitte minun sängyssäni. Sellainen mamma se meidän muori on vielä vanhanakin.

Minä kuuntelin ulkomaista uutislähetystä. Tuskin puolta sanaa siitä ymmärsin, mutta ei kai tämä estänyt minua kuuntelemasta. Radion kovaääninen on siitä leppoisa kaveri, ettei se suutu, vaikka emme turhan tärkeästi kuuntelekaan sitä, eikä liioin tule pitämään jälkitutkinnoita siitä, mitä olemme mieliimme painaneet. Kohta toki soitto-ohjelma alkaa, ajattelin minä. Ajattelin siinä loikoessani paljon muutakin, koska olen ns. ajatteleva persoona. Ristin tassut rinnalleni ja huokasin: Milloinkahan tänä talvena tulee talvi, hohoijaa! Ja millainen kevät tällaisen itkeväisen korviketalven jälkeen? Kun saisi jotain suuhun pantavaa, jotain hyvää, sulavaa... Vaikkapa vain vasikanpaistia ja silavaa! Jälkiruoaksi hunajakakkuja! välipalaksi sokeripastillereita... Jaa'a! Hohoijaa!

— Nalle!

Se on nimeni. Kuulin sen toisella korvallani, vaikka en ollut kuulevinani. Mielestäni ei minulla, ollut siihen aikaakaan, koska kuuntelin radiota ja mietiskelin, huokailin, hohoijailin, että pääkoppa natisi.

— Nalle!!!

Se kuului jälleen, nyt jo heleämmin kilahtavassa äänilajissa, niin että minun jo vähitellen oli ryhdyttävä kuulostelemaan, kuuluisiko sieltä mahdollisesti jotakin muuta.

— Nalle!!!

Kas vain. Se todella jo helähti niin keväisesti, niin kehoittavan kirkkaasti, että katsoin viisaimmaksi jättää niin rakkaan radioni kuin viisaat mietteen! Keikahdin vikkelästi takatassuilleni, kippasin hellan ääreen muorin luokse ja tiedustelin viattoman osaaottavaisesti:

— Kutsuitko, äiti? Oliko sinulla jotakin asiaa?

— Ei tärkeämpää, paitsi että huomaan surkeasti laiminlyöneeni sinua, poika parkani. Muori katsoa vilautti ja minusta näytti kuin hänen silmäkulmassaan olisi kimmeltänyt kyynel. Helläsydämisenä poikana kiiruhdin lohduttamaan:

— Mitä turhia, äiti! Ja mikäli oletkin, niin on kai se vielä korjattavissa?

— On, on! Sitä samaa juuri tässä itsekin ajattelin. Vielä tänä iltana rupean sinua opettamaan...

— Opettamaanko minua? Et suinkaan tosissasi tarkoita, että...

— Sitä juuri! Ihan tosissani! keskeytti muori vuorostaan.

Ja vaikka meillä onkin näin leuto talvi ja kämppämme tavallista lämpimämpi, niin minun niskavilloihini kihahti kylmä hiki.

Mutta, jos luulette, että sain aikaa sen pyyhiskelemiseen, niin ettepä tunnekaan meidän muoria. Hän kyllä takoo silloin, kun rauta on kuumana. Sain sovittaa virkapukuni suojaksi hänen vanhan kaulapannalla ja uumavyöllä varustetun esiliinansa ja sitten heti alkoi se "opetus", jonka suhteen hän muka minua oli "surkeasti laiminlyönyt". Muorilla oli astiat pesusoikossa likoamassa ja minä sain heti ryhtyä harjoittamaan niiden pesemistä. Sukankutimineen istui muori viereeni jakkaralle, mistä tarkkasilmäisenä huomioitsi harjoituksiani.

Aluksi minua aika tavalla kenkutti, se kaulapantaesiliinakin. Jos vaikka joku tuttava olisi sattunut tulemaan. Näin se käy, jos antaa pahalle pikkusormen, vaikka muorillekin! Ettäkö tosiaan minä miehinen mies tässä nyt ihan akkain, töihin?

Näin aluksi itsekseni "purnasin". Mutta ennen pitkää siinä lämpimän hellan ääressä myös sisäisesti lämpenin. Parempi minäni voitti, eikä se ole niinkään vähäinen voitto, kun sitä vilpittömällä sydämellä arvostelee. Miksi ei miehinenkin mies joutuessaan voi teeskennellä tällaisiakin töitä! Ei kai tämä ole raskasta, eikä järjen päälle käypää. Astiat kilisevät. Vesi solisee. Ja tassut tulevat niin puhtaan punaisiksi, niin pumpulin pehmeiksi kuin mitkäkin mamselin kädet.

Kotvan aikaa yritteliäästi ja kiltisti harjoiteltuani huomasin itsekin ilokseni, miten työni alkoi luistaa. Innoissani näpsäytin karvan yhdestä kahvikupista. Tietysti muori sen heti huomasi. Säikähdin pahanpäiväisesti, mutta hän vain ymmärtäväisesti hymyili, mikä jo sekin on ihme sellaisenaan.

— Minun syytänihän tämä, kun en ajoissa ole tullut opettaneeksi sinua, myönteli muori, nousi ja opetti. Minä hänen vieressään niin nöyrää ja oppivaista poikaa, että ihan varpailleni kohoilin. Muori näytti, miten astioita oli käsiteltävä, aika järkevästi ja hellävaraisesti, niinkuin sanassakin kehoitetaan "heikkoja astioita" pitelemään. Ei sitä rynnimällä maailmassa kovinkaan pitkälle päästä, naisten tehtävissä sitäkin vähemmän.

Tähän tapaan muori opettaessaan puheli, että minun sydämenikin ihan lämpeni ja suli. Sinä iltana minä yhä uudelleen rakastuin kultaiseen äitiini. Muitakin heikkoja astioita päätin tästä lähtien käsitellä hienotunteisesti, entistä hellävaraisemmin käsin.

Niin minä sitten käsittelinkin. Toista korvaa en enää lohkaissut. Astioiden pyyhkiminen oli minulle jo vanhaa tuttua. Sellaista lipomista olin tehnyt jo ennenkin, kielellänikin. Hauskaa vain sekin oli. Puhtaat, kuivat astiat hippasin hyllyyn yhteen menoon. Pyyhkäisin kuivaksi myös tiskipöydän, niinkuin olin nähnyt muorin tekevän. Näissä hupaisissa puuhailuissani olin unohtanut radion, toivelevyni, viisaat mietiskelyni, kaikki joutavat, muorin keittiöesiliinankin, jota en enää hävennyt.

Astioista selvittyäni muori ryhtyi opettamaan minulle sukan parsimista. — Tarvitaanko siinäkin tämä esiliina? tiedustin kohteliaasti. — Saat pitää, jos tahdot, muori naurahti, enkä minä kehdannut sitten sitä heittää. Hän kaivoi villatavarakopastansa kerän ja tylppäteräisen parsinneulan. — Ei kai reiällisiä sukkia tarvinne kylästä hakea? tiedusteli hän.

Ei tarvinnut. Tänä iltana niitä olisi ollut vaikka toisillekin harjoittelijoille lainata. Mutta eipä ollutkaan enää viikon perästä! Niin hupaisaa harjoittelua sekin oli. Tosin sukkieni harjoitusreiät olivat aika suuria, ja muorin parsinlankakin oli sellaista puolilumppuista ja kikkaraista (hän oli purkanut kerälle ikivanhan aamutakkinsa), mutta itse parsimistyö oli oikein hauskaa.

Muori opetti minua kädestä pitäen, ja minä olin tarkkaa poikaa, mutta täysinoppineeksi olen tuskin kypsynyt vieläkään. Parsiminen ei ole poropeukalon työtä, liiatenkaan semmoisella kipparaisella langalla ja tylppäkärkisellä neulalla. "Loimia" tehdessä täytyy neula pujottaa monen langan alitse reiän kummallakin puolella. Ei saa tehdä liian leveitä "latuja" ja sitten kun lopultakin pääsee kutomaan, on kärsivällisesti pujotettava langan alitse, toisen ylitse ja niin edelleen loppumattomiin. Ja sitten kun kikkarainen säie loppuu (ennen sitä se on monta kertaa lipsahtanut silmästä), ei saa tehdä solmua, vaan säikeen häntäkarvatkin on pujoteltava neulan tyvellä lankojen väliin.

Semmoista se on sukan parsiminen. Hauskaa työtä vain, ai ai! Heti ensimmäisenä iltana parsin yhden sukan, seuraavana kaksi, sitä seuraavana kolme... ja niin edelleen, kunnes koko talossa ei ollut enää yhtään reiällistä sukkaa.

— Mitä minä tänä iltana teen! tiedustin äsken, kun olin tyhjentänyt uuninpesät tuhkaämpäriin.

— No, älä hätäile! Keksitään kai tässä, kunhan iltaankin päästään, lohdutteli muori. Varmasti hän järjestääkin taas jotakin hauskaa. Hän on viime aikoina tullut niin kekseliääksi. Enkä minä muuta niin hartaasti toivo, kuin että teilläkin itse kullakin olisi näin hyvä, kekseliäs ja kultainen äitimuori ja että koti teille itse kullekin kävisi niin viihtyisäksi ja rakkaaksi kuin se äitimuorini keksintöjen, opetusten ja harjoitusten johdosta minulle on käynyt. Toivon myös, että nukku-mattia odotellessanne yhdytte kanssani tuttuun viihtyisään hyrinävirteen kotimme ylistykseksi. (Itse kukin oman kotinsa, omalla nukkumatilallansa.)

    Tiedän paikan armahan,
    rauhallisen ihanan.
    Siell’ on elo onnekas,
    elo tyyni suojakas.

    Sepä kotikuita on,
    koti kallis verraton.
    Eipä paikkaa olekaan
    kodin vertaa ollenkaan...

42.

[Kirj. v. 1941.]

Eilen illalla oli ihana kuutamo ja minä olin luistelemassa. En liukunut keskiselälle enkä tipahtanut heikkoihin jäihin, kuten valitettavasti moni varomaton koulupoika taas tänä syksynä on tipahtanut, En myöskään ryhtynyt riiputtamaan häntääni avannossa, niinkuin satujen kaimakuoma ennen muinoin kettu veijarin yllyttämänä. Ei mitään sellaista. Ei, minulla oli paljon hauskempaa. Minä luistelin vanhoilla hokkareillani. Hujauttelin sileällä jäällä pitkiä potkuja ja nautin tästä ilmaisesta olosta täyden sieluni ja kokonaisen ruumiini painolla.

Kultainen kuu paistoi ja keltainen kaisla kahisi. Ja rannan riippakoivut ojentelivat oksiaan kuin karkeloihin ikävöivät neitoset ruskeita käsivarsiaan. Arvailin, että kaikkien niiden teki mieli liukumaan ja karkeloimaan liukkaalle jäälle kanssani. Olisin vetänytkin ne piirileikkiin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Valitettavasti rantojen kaunokaiset eivät voineet haluamaansa ensimmäistä askelta ottaa. Jos näin olisi tapahtunut, niin sitten karkelo kylläkin olisi luistanut kuin perhosten leikki.

Onpa vain tämä meidän kallis Suomenmaamme eri ihana! Näin minun täytyi siellä jäällä keltaiselle kuulle ja ruskeille riippakoivuille huudahtaa. Missä ja milloin sitä katastelemmekin, niin aina saamme tehdä tämän saman vilpittömän tunnustuksen. Yhtä kaunis se on talvella kuin kesällä, sinertävänä kohisevan kevään ja keltaisena karkeloivan syksyn mestarimaalauksista puhumattakaan.

Mutta yhtä asiaa minä sentään aina kummastelen, omasta ja teidänkin puolestanne. Miksi emme vieläkin enemmän nauti tästä ilmaisesta ilosta, näistä mestaritaiteilijan kuvatauluista? Se johtunee kai siitä, että meillä on liian paljon kaikenlaista joutavaa tuhraamista ja nuhraamista. Ei ole muka mitenkään kerkiävinään. Ja sillä välin kaikki kaunis livahtaa käsistä kesä kevään, talvi syksyn jälkeen, vuodesta vuoteen.

Ja jospa se jäisi edes tuhraamiseen ja nuhraamiseen, mutta kun usein vielä rähjäämmekin tämän lisäksi. Taas tänäänkin keskipäivällä, sen ihmeen ihanan kuutamoillan ja -valssin jälkeen tuli hiljaisella kylätiellä vastaani nuorehko mies, mikä pinnari lienee ollut, ihan täydessä seilissä oli tämä miekkoinen. Tie ei mitenkään tahtonut hänelle riittää, vaikka se on niin leveä, että hyvin riittää meidän osuuskaupan kahden tonnin kuormavaunullekin. Niin oli siemaissut tämä miehen kuvatus itsensä täyteen makiaa viinaa. Niin hän hoippui ja haisikin kuin... hyi, olkoon! Aioin sanoa kuin sika! Mutta eihän kunnon sika koskaan niin pahalle haise, eikä hoippuile tasaisella tiellä. Sitten hän tuli ja röhästeli minun luokseni ja sanoi: Kuules kaveri! Annas tupakkaa! Minä sanoin, että en minä ole tuollaisen äijän kaveri, elikä minulla ole mitään "annas tupakkaa", kun en itse ollenkaan tupakoi enkä annastele. Sitäpaitsi tupakat, mikäli niitä olisikin, on varattava oikeille miehille siellä jossakin Karjalan metsien tulilinjoilla, heillä kun ei siellä ole juuri muutakaan ajan kuluketta!

Näin minä sille juipille äkäpäissäni paasasin, mutta mitäs se muuta kuin mullisteli ja röhisteli ja oli hyvääkin miestä ollakseen.

Kuulkaapas nyt te, hyvät kaverit ja työtoverit! Totisesti meidän kannattaa tämän kauniin isänmaan, kesän ja syksyn (ja myös kaikkialla maassa vietetyn raittiusviikon) kunniaksi tehdä yksi vakainen lupaus. Emmekä ainoastaan lupaa, vaan pidämme sen myös, kuten vakainen mies aina lupauksensa pitää. Siaksi emme rupea! Pitäköön sika itse virkansa. Se varmasti osaa sen taidollisemmin hoitaa. "Annas tupakkaa" emme liioin polta emmekä kerjää. Emme kehtaisikaan kerjätä. Se ei sovi miehelle.

Ja mikä on seuraus, jos me kaikin tämän lupauksen itsellemme ja itseksemme teemme? Sen me tajuamme ja kirkkaasti jo näemme kuin hyvän kenttäkiikarin silmästä. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, kun nuo huonosti sian osaa näyttelevät saikkarit ovat enemmän tahi vähemmän kunniallisesti edesmenneet, ei Suomen kauniilla teillä eikä pihakujasilla hoipertele yksikään mies, ei röyhästele, ei kerjää eikä polta "annas tupakkaa". Hänellä on tupakkaa kuten muitakin nautinta-aineita omasta takaa, mikäli hän niitä ollenkaan käyttää ja tarvitsee.

Miksi käyttäisimmekään, koska meillä tässä isänmaassa on ja tulee olemaan yllin kyllin paljon jalompia nautintoaineita sekä korvikkeita. Me sivallamme tuhansista järvistämme ja niiden välillä virtailevista jokivesistämme haukia, harjusta ja lohtakalaa! Me poimimme soiltamme sekä kuivan maan marjametsistämme mustikkaa ja mansikkaa, suomuurainta ja mesimarjaa! Me puristamme niistä makeaa vitamiinitäyteistä tuoremehua ja juomme patenttikorkilla varustetusta pullosta. (Ei sellaisesta, jollaisia nykyisin nähdään milteipä joka huushollissa, joista voidaan tavata tuo lyhyt, mutta paljon puhuva sana: A-l-k-o). Niin me puserramme, nautimme ja elämme tosi tervettä, nuorekasta ja iloista elämää suloisessa Suomenmaassa.

Ohoijaa! Tulipa taas lasketeltua "moraalia" eli "palturia", kuten taidearvostelijat tapaavat sanoa. Mutta tämähän ei olekaan mikään taideromaani, eikä edes novelli, vaan tavallinen Nallen pakina tavalliselle, selvää suomen kieltä täysin tavaavalle ja tajuavalle lukijakunnalle. Miksi emme saisi lausua julki mietteitämme ja nykyisiä sekä tulevaisia toivomuksiamme. Ja sitten lopuksi voimme jutustaa vaikka ajankohtaista asiaa, jota tällaisina aikoina milloinkaan emme saisi tyystin unohtaa.

Palaan siihen eilisiltaiseen kuutamovalssiini kierällä luistinjäällä. Otin kerran innoissani tavallista pitemmän potkun, luistimeni kärki tarttui johonkin liekoon, kaaduin ja huristelin pitkänäni kymmenen à viisitoista metriä. Ruokokahilisto katkesi ja kaatui niinkuin rutikuiva kahilisto tällaisen latanaan liukuvan könssikän edessä kaatuu. Sattuikin aikatavalla. Kotvan aikaa istuin ja hieroskelin istuinpaikkojani sekä samalla myös järkevämmässä päässä sijaitsevia älynystyröitäni.

Tuossapa vasta heinää! ajattelin minä. Se oli sitä samaa järviheinää, jonka leikkaamiseen ja korjaamiseen meitä viime kesänä niin monella tavalla ja taholla yllyteltiin. Ellen väärin muista, niin yllyttelin minäkin eräässä pakinassani, vaikka minulle kävi milteipä niin kuin sille entiselle papille. Minä neuvoin miten oli tehtävä, mutta itse en paljoakaan ehtinyt enkä pystynyt neuvoni mukaan tekemään.

Onpas siinä kuivaa, kahisevaa ruohoa! ihmettelin minä toistamiseen. Mitähän tuosta tulisi, jos tuota kahistaisi ja keräisi enemmänkin kasaan ja veisi kotipihaan? Söisiköhän tuota lehmä? Ei söisi! Entä lammas? Ei tärppäisi!

Entäpä, jos rouhisi nuo silpuksi ja heittäisi lehmän, lampaan tahi varsan alle? Se naula veti. Tavallisen terävänajuisena miehenä tajusin heti, että tämä kylläkin kävisi laatuun. Varmemmaksi vakuudeksi keräilin vahingossa katkaisemiani kaisloja ja heittäydyin niistä kokoamani 'petin' päälle pitkälleni. Kyllä vainkin siinä kelpasi lekotella ja kipeitäkin paikkojansa hieroskella. Makasin ja mietin. Mitä enemmän mietin sitä enemmän lämpenin, vaikka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt käydä ihan päinvastoin.

Kun olin kyllikseni miettinyt ja lämmennyt, pompahdin takatassuilleni ja panin toimeksi. Rannalta löysin seipään ja lankun pätkän. Lankussa oli kolo, johon sovitin seipään kärjen. Näin käden käänteessä valmistamaani, hökötystä aloin työntää edelläni pitkin kaislikon rantaa. Kuiva järviheinä katkesi ja kaatui lähes sylen leveydeltä kuin niittokoneen terän edessä.

Jos olisi kaksi näin reipasta poikaa! Jos he kaivaisivat reiän lankun kumpaankin päähän! Ja sitten työntäisivät lautaa kumpikin seipäällänsä! Se kävisi heiltä kuin leikki! Maan (veden) mainiota kuiviketta kaatuisi ja kasaantuisi kuorma viidessätoista minuutissa...

Näin minä lankkua työntäessäni järkeilin. Ja koska en ole mikään nulju enkä kade mies, teen tässä tämän eilisiltaisen ja patentin arvoisen keksintöni kaikkien lukijoiden ja muiden henkiystävieni tiedoksi.

Kierät jäät ja kuivat kahilostot odottavat teitä. Pankaa töpinäksi! Ladatkaa ja kerätkää kaikkien neli- ja kaksijalkaistenkin ystävienne kuivikkeeksi ja petipehmikkeiksi rantojen ruokoa ja kaislaa. Sitä kyllä riittää, niin ruokoa kuin kaislaa. Niitettävää rantapeltoa, kaislarantojen kieräjäätä myös riittää. Sitä on joka syksy ja tänäkin syksynä Suomenmaassa erinäisiä kilometrejä. Eikä "niittäjän" ollenkaan tarvitse murehtia korttejansa eikä niiden kuponkeja. Ei muuta kuin huristelee vain... heikun keikun...

43.

Pakkanen kenkkuilee. Toivottavasti sillä on ketarat pystyssä jo silloin, kun te tätä pakinaani silmäilette. Jos minä olisin joku AIV tai joku muu, vaikkapa vähäisempikin suuri keksijä, niin huomispäivänä keksisin sellaisen TT-myrkyn, jota ilmaan pölyttämällä pakkanen pantaisiin ketarat pystyyn milloin tahansa ja missä tahansa. Mitä tuommoinen, että tahallaan ilkeilee ja jäädyttää kunniallisten ihmisten perunat ja vesijohdot ja viattomain lasten korvanlehdet ja varpaankynnet, panee Englannin imperiumissakin ihmiset elämisineen ja eläimineen milteipä ylösalaisin.

Miten lienette pärjänneet itse kukin omissa elämisissänne ja tehtävissänne? Minä sentään joten kuten. Kun pienet unohtaa eikä suurempiakaan pahalla muistele, niin läpäiseehän toki pahempinakin päivinä. Jos tässä nyt mitään erinomaisia läpäistäviä on ollutkaan, kun ei edes kinoksia.

Itsestään paha pappi puhuu, minä en. Aion jutustella teille tällä kertaa tämäntalvisista ystävistäni, joiden kanssa tässä on pakkasta ym. vähäisempiä luonnonvoimia vastaan rynnistelty. Aloitan suurimmasta päästä.

Hänen nimensä on Sirkku. Hän on arvoltansa rouva, hyvin arvoisa vielä sittenkin. Sirkku-rouvalle sattui ns. iloinen perhetapaus viime marraskuun alkupäivinä, mutta tämä ei järkyttänyt hänen tyyntä olemustansa edes hituisen vertaa. Päinvastoin rouva sen johdosta innostui syömään, juomaan ja lypsämään... anteeksi vain, mutta en sattuvampaa enkä säädyllisempää sanaa osaa tämän hänen arvokkaan luonnonpurkautumisensa nimeämiseksi esittää.

Tässä ominaisuudessaan rouva Sirkku on tosiaan ihme ihmeitten joukossa. Vehnänkuorista, kaurankakuista, heinänhelpeistä, oljenpahnoista, pakkasen panemista perunoista hän omissa kemiallisissa laboratorioissaan pusertaa vuorokaudessa pari ämpärillistä maan mainiointa juoksevaa mannaa eli maitoa.. Kun tämä manna nyt on niin mahdottoman kaivattua kaikkien kansalaisten kunniallisilla, jopa mustapörssiläistenkin enemmän tai vähemmän kunniattomilla pöydillä, niin miksikä eivät yrittele sitä samaa kuin rouva Sirkku? Siksi, että eivät — viisaimmatkaan — siihen pysty, koska heiltä puuttuu taitoa, lämpöä, kemikalioita, kaikkia niitä välikappaleita, jotka ovat Sirkku-rouvamme patentilla suojatussa yksinomaisessa omistuksessa.

Minä istun hospitanttina, kun muori lypsää. Hänellä on oma tekniikkansa, niinkuin Sirkku-rouvallakin: Ensiksi hän vatvoo eli heruttaa. Jo siitä yksinään voisi rustata kauniin tosikertomuksen, vaikkapa jännittävän taidenovellin. Ei jännittävän! Siinä sanoin väärin. Heruttamisen poliittisena eli salakavalana tarkoituksena on kaiken jännityksen poistaminen. Siinä meidän muori, kuten jo mainitsin, on todellinen taituri. Hän aloittaa tyvestä, eli kokolailla ylhäältä, tulee sieltä alemmaksi hieroen ja hipsuttaen, kapsuttaen, rapsuttaen, hyllyttäen, myllyttäen, sutkuttaen, kutkuttaen... Täytyy valittaen tunnustaa, että minulta, tarkoitan suomen kielestä, puuttuu sanoja, joilla enemmän voisin kuvata tätä erinomaista rentouttamista. Kun muori vihdoin on päässyt latvanäppäimiin saakka, on tarkoitus myös saavutettu. Sirkku-rouva on nyt kerta kaikkiaan "rentonainen", niin irtonainen, että kielikin loiskahtelee kuin kellon heiluri ja silmät pyörivät päässä.

Sitten alkaa lypsäminen, jota kuvakielillä puhuen voisi sanoa myös läkkiämpärillä soittamiseksi. Muori aloittaa hiljalleen etunäppäimistä. Nämä alkusoiton sävelet ovat vienoja. Niinkuin lämmin keväinen sade vihmoisi pisaroitaan peltikatolle. Pisarat suurentuvat, suhina kiihtyy. Niinkuin kaksi kottaraista laulaisi pihakoivussa. Minä ja herra Hietanen kuuntelemme itseksemme ihastellen: Kyllä se muori osaa! Herra Hietanen lipoo punaista kieltään, minä lasken soittosäveliä. Olen tietoinen vaatimuksista. Jos tuhanteenkahteensataan etunäppäimillä päästään, niin hyvät ovat merkit, Takimmaisilla päästään tuskin milloinkaan tuhanteenkaan asti, mutta eipä liioin tarvitsekaan. Muorin määrät täyttyvät jo ennemmin, ja sitten jälkisoitoksi eli kaupantekijäisiksi semmoiset pienet pihaukset ja sihaukset, jotka meidän kuuntelijoiden tunneherkkiä sydämiämme niin suloisesti kutkuttavat.

Muori nousee lypsyjakkaraltaan täyteen soitettuine ämpäreineen. Hän taputtelee Sirkku-rouvaa selkään, kasvoillaan hupaisen työn nostama punerrus, silmissään hyvän emännän kiitollinen kimmellys.

— Kas, sitä Sirkku-tyttöstäni! Taas se antoi ämpärillisen maitoa. Ei osaa niin kiittää kun pitäisi.

Näin hän visertelee ja taputtelee. Ja Sirkun silmät peilaa, kieli lipoo sieraimen reikiä, ihan pitkä komea selkäkin mielihyvästä notkuu ja värisee. Mutta laboratorion pötsipömppölit, kuninkaankypärit ja satakertasalit ovat valmiina ottamaan uutta jalostettavaa: kuorta, lesettä, heinää, olkea, hapantunutta kaalia, paleltunutta perunaa... kaikkea sitä hyvää, jopa vähemmänkin hyvää, mistä Sirkku, tämä jalo rouva, maailman ihaninta vitamiiniherkkua valmistaa.

Hissun kissun taitavasti, kaikkia mahdollisia liukastumisia ja kompastumisia varoen muori nyt astelee ämpäreineen maitokamariimme, jossa pumpulisiivilät ja jäähdytysastiat jo valmiiksi varattuina odottelevat. Herra Hietanen hipsuttelee häntä pystyssä muorin perässä, ja minä tassut taskussa herra Hietasen perässä. Herra Hietanen sipaisee hyvin hoidettuja viiksiään muorin säärivarteen ja naukaisee yhden mutta paljon puhuvan sanan: Miauu!

Herra Hietasella ei ole minkään valtakunnan eikä huoltokunnan maitokorttia, mutta hän on ammattimies alallaan hänkin. Siitä syystä nämä hieraisemiset ja naukaisemiset. Hän jos kukaan tietää, milloin, mistä ja millä tavalla muoria on kutkuteltava, mikäli mielii panna punaisen kielensä Sirkku-rouvan ihanuuksista nautiskelemaan.

Hänellä on tietyssä paikassa pikkuinen avonainen astia, jota muori sanoo "tassiksi". Se onkin tällaisen kortittoman mustapörssiherrasmiehen antiastiaksi erittäin sopiva. Ja kun herra Hietanen sekavin tuntein on lipaissut siitä tilkkasensa, aukoo jo suutaan lisää naukaistakseen, kiiruhtaa muori jatkamaan:

— Kas niin! Kylläs sait ja söitkin taas! Ja nyt heinälatoon hiiriä kyttäilemään! Siellä sinulla on tuoretta lihaa, lämpimät palttuliemet ja kaikki herkut. Lintujakin kesällä olet kyttäillyt! Ettes jo häpee vähän. Painu hyvän sään aikana taikka...

Ja vastaan naukaisematta herra Hietanen painuukin sitten toivoen aamua maitoisempaa, joka joskus taas tuleekin.

Niinkuin tulevat lämpimät säät, keväiset auringot, kesäiset lauhat tuulet näiden talven pakkasten perästä. Ja niinkuin vielä kerran talvi kääntyy kesäksi kovia kokeneen kansamme koettelemuksien tiellä. Täytyy vain jaksaa uskoa, toivoa ja tehdä työtä.

Tuohon käteen!

                                                    Nalle.