[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOHiA5HDmRN5YGLTWQ7f7xXxRzI-z5lx1MJ9W0U5NpBs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},2752,"Nallen pakinoita","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2752-karhumaki-urho-nallen-pakinoita","2752__Karhumäki_Urho__Nallen_pakinoita",null,"lastenkirja",[],[],"fi",41383,267388,true,[],[],[],"Kokoelma lyhyitä kertomuksia, joissa kertojaäänenä on suomalainen karhunpoika. Nalle puhuu lapsilukijoille elämästään metsässä, suhteestaan ihmisiin sekä vapauden merkityksestä huumorin ja pienten tarinoiden avulla.","Urho Karhumäen 'Nallen pakinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2752.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NALLEN PAKINOITA\n\nKirj.\n\nUrho Karhumäki\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPellervo-Seura,\n1947.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSiinä on painovirhe, pitäisi olla \"Kalle\" — sanoo joku, joka on\nolevinaan muita viisaampi ja jonka täytyy joka asiaan aina jotakin\nsanoa.\n\n— Se on Nalle, sanon minä, jonka nimi on Nalle, niinkuin sinun nimesi\non Kaisa tai Matti tai Kalle.\n\nMinä olen karhun nuorempi poika — mitä? Nauroiko joku? Minä olen karhun\npoika, oikean rehellisen suomalaisen karhun poika ja karhu minusta\nitsestänikin tulee yhtä varmasti kuin sinusta mies tai nainen, kun\ntyhjentelet muutamia tuhansia vellikuppeja ja pistelet poskeesi saman\nmäärän voileipiä. Minun täytyy pistellä poskeeni myöskin erinäisiä\nkappaleita, ennenkuin karhuksi kasvan. Mitä minä pistelen, sitä minä en\nsano, sen saat itse arvata.\n\nMeitä karhuja on Suomessa enää hyvin vähän. Jos asia olisi ollut\nihmisten määrättävissä, olisi meitä vieläkin vähemmän. Meistä olisi\ntehty seinänahkoja ja rekinahkoja ja vaikka mitä nahkoja, ja ne, jotka,\nolisi elävinä kiinni saatu, olisi viety Helsinkiin. Sitten meitä\nolisi näytelty teille Suomen lapsille ja sanottu, että siinä ne ovat\nviimeiset Suomen karhut, oli onni, että ne viimeisetkin pedot saatiin\ntänne rautahäkkiin kansan katseltaviksi. En minä ymmärrä, minkätähden\nte meitä vihaatte ja tahdotte tappaa. Äiti on minulle kertonut,\nettei karhu koskaan ole ihmistä vainonnut, niinkuin ihminen vainoaa\nkarhua. Isoisä joskus kuului antaneen sinun isoisällesi \"nokankin\" eli\nleukamällin, mutta sehän tapahtui rehellisessä nyrkkeilyssä. Minkä\nminun isoisäni sille mahtoi, että sinun isoisäsi oli huonompi ja jäi\nhangelle nokka auki.\n\nNo, mitäpähän me noista muistelemme, tulee vain turhanpäiten paha\nmieli. Koeta saada minut Korkeasaareen kansan ihmeeksi ja iloksi, minä\nkoetan säilyttää kultaisen vapauteni Suomen suojaavissa metsissä.\nNähdään, kumpi meistä on viisaampi ja kumpi meistä loppujen lopuksi jää\nnokka auki.\n\nMinun kotini sijaitsee Pielisen — — — tuota — — — tuota\nlehtikerppupielisen vieressä. Ympärillä on niin pitkiä puita, ettet\nsinä ole unissasikaan nähnyt. Mutta puiden juurella on vahva sammal,\nkarhunsammal. Nimi on annettu siitä, kun minä ja pikku veljeni ja\nsiskoni kuumina kesäpäivinä kellimme niillä pehmeillä mättäillä.\nYlhäällä honganlatvassa laulaa pieni lintu. Se on niin pieni kuin\nkärpänen tai mehiläinen, vai honkako se on niin pitkä. Se laulaa vain\nkaksi sanaa: til! tal! Niin se laulaa heleästi ja me kuuntelemme\nhyllyvillä mättäillä silmät rakosellaan.\n\nTalvet me nukumme pesässä. Äiti on sen tehnyt ja äiti meidän kanssamme\nsiellä nukkuukin. Isä ei viitsi maata yhteisessä pesässä, sanoo, että\nme väännämme ja kutisemme, ettei meidän kanssamme voi rauhassa maata.\nMinä kävin isän murjuissa kerran. Se on eri kylmä paikka. Ei siinä ole\nseiniä eikä kunnon kattoakaan, mitähän lienee kuusenoksia selkäpuolella\nsuojana. Äijän turkki oli kuurasta ihan valkoisena, mutta unia hän vain\nveteli että korpi tärisi. Eri poika se on meidän pappa!\n\nÄidin pesässä meillä on lämpöistä ja mukavaa. Äiti on koonnut pesän\npohjalle vahvan kasan kuusennaavoja ja sammalia, niitä meidän omia\nsammalia, ja turkki meillä on kullakin omasta varaa, niinkuin tiedät.\nPikku sisko ja veli nukkuvat äidin sylissä, mutta minä, joka olen\njo puoliksi iso karhu, makaan reunimmaisena. Hyvä siinä on maata.\nKun kylminä öinä alkaa varpaitani nipistellä, pistän minä ne siskon\nkainalon alitse äidin poveen. Vähän aikaa kihelmöi, mutta, sitten on\nniin suloisen mukavaa, että tekisi mieli nuolaista. Kun en viitsi vetää\npois käpäliäni, niin nuolaisen siskon turkkia.\n\nOli tammikuun yö. Kuu paistoi melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko\nkesällä; no, ei sentään tarvinnut silmiään siristellä. Äiti ja\npienemmät nukkua hossasivat... Thuu... thuu — kuului siskon ja veikon\nhengitys, mutta äiti vetäisi aina pitkään: thuu ja thuuuu!\n\nMitähän jos lähtisi kuutamolle, ajattelin minä, mutta en kumminkaan\nvielä lähtenyt. Meiltä ei ole niin vain lähdettävä, niinkuin ei ole\nteiltäkään. Äitimammalla on selän takana aina jotakin varattuna, no,\nniinpä taitaa olla sinunkin mammallasi.\n\nMutta kun minun teki mieleni kuutamoon, niin mihinkäs minä siitä\nhalustani pääsin. Vedin hiljalleen käpäläni siskon alta. — \"Tjhuu\" —\nsanoi sisko. — \"Tjuu, tjuu\" — vastasin minä — mutta äiti sanoi vain\nkerran, että \"tjuuuu!\". — Silloin minä poika livistin jo että kynnet\nrapisivat.\n\nUlkona oli kirkasta kuin päivällä, minähän taisin sen jo kerran sanoa,\nmutta mitenkäpä sitä muutenkaan sanoo, kun kerran oli niin kirkasta.\nKuu paistoi kuin aurinko, taisin minä senkin jo sanoa, mutta minkäs\nsille mahtaa, kun se paistoi niin. Lumi narisi töppösissä ja oli niin\nolemattoman hauskaa. Minä hyppäsin kahdelle jalalle ja, hihkaisin: hei,\nhei! Kuu vastasi: hei, hei! Kukapas se muu olisi ollut!\n\nHihkaisin vielä kerran ja heilautin käpäliäni. Voi hirmuista, millaiset\nminun etukäpäläni olivat, hangella näkyivät, ei äidin olisi ollut\nmitään sen rinnalla eikä isänkään. — Tulkoon nyt vaikka sata kettua ja\nsutta, ajattelin minä ja hihkaisin vielä kolmannen kerran.\n\nSiinä oli katajapensas. Sylkäisin kouriini ja nykäisin sen maasta, että\njuuret roiskahtivat. Sitten kävelin taas kahdella jalalla ja pidin sitä\nkatajarääsyä olallani. Muutenkin olin minä hyvin mahtavaa poikaa. Jos\nolisit tullut vastaan, niin varmasti olisit pötkinyt käpälämäkeen.\n\nKävelin ja viheltelin. Roiskasin toisinaan katajallani jotakin muuta\nkatajaa, että kuura pöllysi ja neulaset rapisivat. Raapaisin toisinaan\njalallanikin kuusenjuurta niinkuin olen nähnyt ylpeän metsokukon\ntekevän.\n\nMetsässä jokin risahti. Heitin takamuksilleni istumaan, nostin katajan\nsuojakseni ja kuuntelin. Taas risahti lähempänä kuin äsken. Pidätin\nhenkeäni ja odottelin. Pupujussi, mollisilmä, sieltä tulla rapsutteli.\nIhan tuli kohti. Voi, miten minua nauratti, sain toki pidätettyä, ettei\ntullut ääneen. Ajattelin säikäyttää jussin oikein pahanpäiväisesti,\nmutta ennenkuin se ehti luokseni, risahti ylempänä metsässä taas.\n\nArvaapas, kuka sieltä nyt tuli? Kukas muu kuin se vanha veijari\nKettu-Repolainen. Pupu meni ohitse niin läheltä, että turkki turkkia\nsipoi. Teki mieleni näpätä rääsy tassuihini, mutta tuli sääliksi\npoloista, kun ei se edes Repolaisesta vielä mitään tiennyt. — Odotapas,\nvanha hunsvotti! — ajattelin ja varasin katajan tukevasti kämmeniini.\nRepolainen hiipi Pupun jälkiä pitkin. Kun se oli juuri rinnalleni\npääsemässä, niin silloin minä räväytin vasten kuonoa. Repolainen\nrääkäisi ja poukahti pallona ilmaan, mutta kun pääsi taas jaloilleen,\nniin kyllä hanki maittoi. Maittoi se Puputillekin, kun näki, mistä\nsiinä oli kysymys.\n\nJa maittoi se minullekin, kun oli niin hauskaa. Heitin ainakin puoli\ntusinaa kuperkeikkaa ja tassuttelin kotipesälle. Äitimamma ja sisko ja\npikku veli nukkuivat niinkuin lähtiessänikin. Sisko huokui: thuu, thuu.\nMinä pistin tassuni siskon kainaloon ja vastasin: tjuu, tjuu!\n\n\n\n\n2.\n\n\nMinä luulin, ettei muori olisi huomannutkaan yöllistä retkeäni, mutta\nei sitä niin vain pimitetä meidän muoria. Aamulla oli kova paikka\nedessä.\n\n— Missä olet yöllä hoopoillut — tiukkasi hän ja nipisti korvasta.\n\n— Enhän minä... enhän minä missään — yritin puolustella.\n\n— Vai et — näytäpäs takatassujasi!\n\nNäytettävä oli, ei siinä mikään auttanut. Ja kyllä sinä sen arvaat,\nmitä sitten seurasi. Käveltiin nurkan taakse; käveltävä oli, kun muorin\nhyppyset olivat korvalehdessäni kiinni. Ja se onneton katajakeppi oli\nunohtunut rappujen eteen.\n\nKun palattiin tupaan, kysyi sisko, että tekikö kipeää. Turkanen, kun\npisti vihakseni. Olisipas ollut Repolainen edes, mutta kun oli pahainen\ntyttörääsy. Makailin kyljelläni ja hieroskelin pakaroitani. Niinpähän\nmeni lopulta sekin päivä, Tuumiskelin, etten ikinä enää lähde metsään,\nvaan makaan koko talven ja vielä kesänkin. Syököön Repolainen Puputin,\nmitä se minulle paistaa.\n\nMutta yöllä tuli taas niin kaunis kuutamo. — Olisipas siellä mukava\nnarskutella — ajattelin.\n\n— Tjuuu — huokasi muori. Silloin minä livistin.\n\nOli satanut vähän vitilunta. — Jokos tulit — nilkautti kuu kuusen\ntakaa. — Jo, irvistin vastaan.\n\nLumi natisi tassujeni alla. Teki mieleni riipaista taas kataja, mutta\nkun muistin, mihin muori sitä käytteli, en riipaissut kiusallakaan.\nAjattelin, että jos tapaan Repolaisen, niin käyn korvalehteen kiinni ja\ntaluttelen äijäpahaista jonkin matkaa ja kysäisen, että tekeekö mukavaa.\n\nEn tavannut Repolaista enkä ketään muitakaan. Kävellä ketkottelin\nalamäkeen. Kahmasin lunta suuhuni ja välillä viheltelin.\n\nJouduin Tossavaisen äijän niittylämpäreelle. Sen halki kulkee puro\nja purossa on äijän vesiavanto. Äijä vetelee sieltä talvisin veden,\nkun ei ole viitsinyt hakea kaivonpaikkaa ja kun ei sillä talvisin ole\nmuutakaan työtä; kunta antaa jauhot ja muija leipoo leivän.\n\nÄijän avanto oli jäätynyt monta kertaa ja lopulta siitä oli tullut kuin\nmikäkin kirnu tai pumppu. Jäätuura oli hangessa. Otin sen ja naputtelin\navannon auki. Mutta kun tuura oli raskas ja hyppyseni vähän konttaiset,\nputosi tuura puroon, kerran mulahti vaan. Heitin vatsalleni ja aloin\nharoa, vettä, mutta eihän siellä mitään tuntunut, vesi vain juosta\npulputteli. Laskin etutassujeni varassa vielä alemma ja lipsin vettä\nkielelläni.\n\nMutta voi hirmuinen paikka! Jäänreunan alta näkyi silmä. Ei se ollut\nkovin suuri, mutta pyöreä se oli ja äkäisen näköinen. Kohosin hiljaa\nryntäilleni ja katselin tarkkana. Hauki! Hauki se oli! Ja ainakin sylen\nmittainen! Se oli huomannut kieleni lipsuvan vedessä ja mielitteli\nsiitä aamiaispalaa.\n\n— Vai niin, putkulakuono — ajattelin minä. — Koetetaanpas, kumpi tässä\npaistaa ja maistaa. Istuin avannon reunalle ja aloin mietiskellä. Minä\nolen tavallisen viisas poika, niinkuin sen olet jo hoksannutkin, jos\nolet hoksannut.\n\nSelvä tuli. Painuin uudelleen etutassujeni varaan ja aloin lipsiä\npunaisella kielelläni. Silloin se peto hyökkäsi. Samassa naksasin\nleukani yhteen. Väisti. Millä ilveellä se niin sukkelasti väisti?\nNousin ylemmä ja katselin, pallisilmä painui vähän alemma ja myös\nkatseli.\n\nPainuin taas hiljaa vesirajaan ja lipsuttelin. Kovin makoiselta varmaan\nnäyttikin punainen kieleni, ei ihme, vaikka mollisilmälle tulikin vesi\nSuuhun. Se näppäsi ja ininä nappasin. Hukkaan meni taas kummaltakin.\n\nNiin me pelasimme monta kertaa. Jos olisin ensimmäisellä kerralla ollut\nyhtä viisas kuin viimeisellä, niin noussut olisi, varmasti olisi, mutta\nkun se pallisilmä viisastui siinä missä minäkin.\n\nJos sinä luulet, että minä väsyin ja jätin, niin erehdyt suuresti.\nEnhän minä nyt yhdelle hauelle peräksi anna, olen minä semmoinen Nalle\nja sitäpaitsi minun teki mieleni tuoretta kalaa.\n\nNousin ylös ja juoksentelin vähän aikaa niityllä. Paleli hyppysiänikin,\nmutta löin yhteen edestä ja takaa ja hieroin väliin lumellakin.\n\nSilloin se välähti, tuunasi kuin ampiainen poutapilvestä. — Vieläpä\ntuolle makoista kieltään tarjottelemaan, mokomalle putkulakuonolle!\nHieroin näppiäni hankeen. Niiden päässä on sellainen pieni karvaton\nläiskä niin kuin sinun kissallasi, punaisempi vain, sillä minä teenkin\njotain... Sinun kissalaiskurisi sitävastoin makailee pankolla niin\npitkät kuin päivät. Niin, minä hieroin sitä punaista paikkaa, että\nkipeää teki. Sitten suljautin avantokuoppaan taas ja aloin uitella\nnäppiäni vedessä. Putkulakuonoa ei näkynyt eikä kuulunut. Heiluttelin\nja heiluttelin.\n\nEi jääkylmässä vedessä heilutteleminen mitään herkkua ole. Ellet usko,\nniin koeta. Uittelin kumminkin vielä, kun teki mieleni sitä petoa.\nLopulta näkyi silmä ja kuono. Tärppäsi.\n\nSamassa minä näppäsin. Minulla ei ole niin pitkät kynnet kuin sinulla\nja sinun kissallasi. Meillä pidetään lapsien ruokkoamisesta aina jotain\nhuoltakin. Mutta kiinni niillä sentään pysyy minunkin kynsilläni, kun\nkerran pääsee nappaamaan.\n\nPeto puisteli ja vengotteli. Ja Tossavaisen äijän avanto oli kuin\nkirnun suu. En saanut päätä aukkoon millään.\n\nKun parhaimmillani siinä ähkin ja teutaroin, tarttui joku\ntakatassuihini ja heitti minut hangelle että roiskahti. Peto nousi\nmukana, mihinkäpäs kynsistäni pääsi. Katsoin taakseni. Tossavaisen äijä\nsiinä pällisteli saavineen ja kelkkoineen.\n\n— Sinäkös, ryökäle, minun avantoani sotkemassa!\n\n— Joo joo — sanoin minä.\n\n— Missä minun tuurani — äijä kahmi hankea.\n\n— Purossa, kaivele sieltä. — Näppäsin äijää hauenhännällä pöksyille ja\npainelin metsään.\n\nPäivä jo sarasteli, kun pääsin pesälle. Muori touhuili jo\nlakaisuhommissa.\n\n— Jokos taas karkasit — alkoi motkotella.\n\n— Jo — myöntelin minä.\n\n— Tuo nyt heti keppi tullessasi.\n\n— Tässä on — sanoin ja lötkäytin hauen lattialle. Olisitpa nähnyt\nmuorin naaman:\n\n\n\n\n3.\n\n\nNalle, nouse ylös ja mene hakemaan luuta varpuja!\n\nNukutti niin hirveästi ja oli kaiketi vielä kovin aikainenkin. Painuin\nsiskon turkkivilloihin ja huokailin niinkuin en olisi mitään kuullut.\n\n— Etkö sinä kuullut? — äitimuori käännähti.\n\n— Tjuu, tjuu — myöntelin minä ja oikaisin koipiani. En olisi viitsinyt\nnousta millään. Ehkäpä se sen vielä unohtaa — ajattelin.\n\nJohan unohti! Äitimuori ei unohda, mitään. Muutaman huokauksen perästä\ntunsin kourauksen niskavilloissani ja heti sen jälkeen löysin itseni\nkankuillani pihailjanteelta. Housut tulivat perässä, että henkselit\nrapisivat.\n\nOn siinä muoria, kun ei anna yölläkään nukkua!\n\n— Onko nyt enää mikään yö — nauroi aurinko mäen takaa ja katsoi niin\nkirkkaasti, että silmiä täytyi siristää.\n\nNousin ja nappasin housut jalkaani.\n\nKyllä oli heleätä ja kirkasta. Hanki rauskui tassujen alla ja kiilsi ja\nvälkehti tuhansissa ja miljoonissakin kiteissä ja tähdissä; enempikin\nniitä varmaan oli, mutta kun en minä tiedä sen suurempia lukuja.\n\nPäätin heittää pari kuperkeikkaa. Tuli kymmenkunta. Olisin tainnut\npyöriä sitä menoa mäen alle, mutta menin pallona suureen katajaan ja\nhe heivautti yhden kiepauksen taaksepäin. Jäin tassuilleni seisomaan.\nAstuin pari askelta ja halasin sitä katajaa.\n\n— Niitä on semmoisiakin unikekoja, jotka nukkuvat tällaisenakin aamuna\n— ajattelin ja kippasin mäelle, että kipenet rapisivat.\n\nLuutavarpuja olisi löytynyt siitä läheltäkin, mutta löytyi kaiketi\nniitä etäämpääkin, ainakin voi etsiä.\n\nJoka puolella helisi ja hulisi. Puron holina kuului alhaalta, teeren\npolina ylhäältä ja variskin, vanha resujaakko, yritti mukaan: vaa! vaa!\nvaa!\n\n— Kun kehtaatkin tämmöisenä aamuna! — huusin minä — mutta siitäkös se\nvälitti. Heitin kuusenkävyllä perään ja sanoin, että ruuvaa nyt vaikka\ntuokin aluksi väljään kurkkuusi. — Jaa, jaa — vastaili Jaakko, eikä\nollut tietääkseenkään. En minäkään ollut.\n\nSyvemmältä metsästä kuului suhina ja meteli. Hiiviskelin hiljalleen\nsinnepäin ja jouduin komean männikön laitaan.\n\nMutta komeita poikia siinä oli mäntyjen allakin, kaksi metsokukkoa\nsilmät killillään ja joka sulka ja höyhen eri puolille törröllään. Ja\nheltat punoittivat, että veren olisi luullut tippuvan.\n\n— Tshuuuu! — laski toinen kuin vesiraanasta ja kaapaisi tassullaan,\nettä kivensirut varpailleni rapisivat.\n\n— Tshuuuu! — vetäisi toinen vielä pitempään ja silmä oli niin\npullollaan, että kalikalla olisi irti napannut.\n\nSitten ne kävivät toistensa kimppuun. Ai, ai, mikä pölinä siinä kävi.\nHiiviskelin hiljalleen yhä lähemmä. Oksakin kerran tassuni alla katketa\nrapsahti, mutta kumpikaan vaari ei kuullut eikä nähnyt. Olin jo ihan\nkäden ulottuvilla. Ilmassa kiitelevät höyhenet tippuilivat päälleni.\nAstuin vielä askelen. Kumpikin suhisti kerran ja sitten se vasta\nnutina alkoi. Toinen hyppäsi kerran minunkin varpailleni ja raapaisi\ntakakynnellään; sillä oli kantapäässäkin kynsi, hyväkkäällä. Kirveli\nvähän ja pisti vihakseni. — Odottakaapas, vaarit! — ajattelin ja pidin\nvarani. Kun tanssivat toisen kerran lähelle varpaitani, nappasin äijät\nkainalooni, toisen toiseen ja toisen toiseen. Sitten istuin kivelle.\n\n— Mitäs nyt tuumaatte, häh? — kysäisin minä ja katsoin kumpaakin\nsilmiin.\n\nMitäpäs äijät muuta kuin killistelivät ja haukkoivat tyhjää ilmaa.\n\n— Antakaapas nyt nenua toisillenne! Noin ja vielä noinkin! —\nNapautin nokkia vastakkain. — Ja nyt sujukaa kumpikin kutamillenne!\nKehtaattekin, kevätaamuna, vanhat miehet!\n\nLaskin molemmat mättäälle. Mutta kyllä niille maailma maittoi. Ei\nkumpaakaan haluttanut suhina eikä sähinä, taivaalle nykäisivät niin\npian kuin lentimilleen kerkisivät.\n\nOli minulla tavallisen mukava olo. Tarkastelin tappelupaikkaa ja\nkeräilin isoimpia sulkahöyheniä.\n\n— Sinä olet pulska poika, kot, kot! — kuului viereiseltä männynoksalta.\n\nMetsorouva makaili siinä pitkänä ja rehevänä. En ollenkaan ollut\nhuomannut.\n\n— Niin se sanoo välistä meidänkin muori — sanoin, kun en muutakaan\nsiinä osannut.\n\n— Voisit sinä jäädä meille vaikka isännäksi, kot, kot. Meillä on\nsemmoinen tapa, että se, joka viimeiseksi jää, niin se saakin jäädä —\nalkoi rouva viserrellä ja räpytteli silmiään niin kauniisti. Kaunis\nsillä oli mekkokin, harmaan ja punaisen ja ruskean kirjava. Taisi\nnäyttää vielä kauniimmalta kuin olikaan siinä ruskean männynkyljen ja\naamuauringon punaisessa helossa.\n\nMinä katsoin housujani, joiden polvissa oli paikat, ja takapuolissa oli\nvielä suuremmat paikat ja henkselin toinen raksikin oli poikki.\n\nEnhän minä millään tuommoisen rouvan isännäksi — ajattelin minä ja\nperäännyin takaperin muutaman askelen.\n\n— Tuota... tuota, kyllähän minä, kyllähän minä muuten, mutta kun\nlupasin muorille luutavarpuja. Puhutaan tästä toisen kerran.\n\nPyörähdin ympäri ja hävisin kuusikkoon. En tiedä, mitä hän ajatteli\nja mitä jälkeenpäin kotkotteli ja motkotteli. Mutta ymmärräthän\nsinäkin tämän. Mitenkäs minä semmoisen rouvan taloon. Ja mitä siitä\näitimuorikin olisi sanonut.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTe kaksijalkaiset Nallet ja Kallet olette ehtineet rähvästellä vaikka\nmitä ja minkälaista, mutta minä en ole ehtinyt edes pahaa tekemään,\nvaikka äitimuori joskus kiukkupäissään sanoo, etten minä muuta ehdikään\ntehdä kuin pahaa. Kyllä minä muutakin ehdin ja osaan, mutta meidän\nmuorin kanssa ei parane ruveta näistä asioista kiistelemään silloin,\nkun hän on sillä tuulella. — Joo, joo, niiskuttelen minä vain ja\nvenyttelen lahkeitani; alkavat käydä jo niin lyhkäisiksi.\n\nOli eri kuuma kesä meilläkin täällä korvessa. Muoriin se enimmän koski,\nhänellä kun on niin pitkävillaiset turkit ja ihrainen nahkapuoli.\nKun oli oikein kuumia päiviä, ei muori viitsinyt kärpästä nenältään\nhälväistä. Enkä minäkään viitsinyt käpsiä muorin nenältä. Ajattelin,\nettä syö pois, kun olet nälkäinen. Onpa siinä kerraksi kärpäselle\nsyömistä. Mutta eipäs tullut monta kertaa minun, nokalleni; annoin pari\nkertaa sellaiset lähdöt, ettei vähään aikaan lentimiään tarvinnut.\n\nMeidän könsän lähimpänä naapurina on suuri vihalaispesä. Oikeastaan se\non hävytöntä, että niin pienillä elukoilla on niin iso ja juhlallinen\npesä. Niin kaiketi se oli muorinkin mielestä, koska hän usein\ntallusteli naapurien hommia katselemaan. — Jotakin merkillistä puuhaa\nsillä siellä on, ajattelin minä, ja hiivin kerran muorin perässä.\nArvaattekos, mitä hän siellä teki? Mistäpäs te semmoisia arvaisitte.\nHän asettui hajasäärin pesän yli, kaivoi etutassunsa pesään ja jäi\nodottelemaan. — Mitähän se sieltä onkii? — ajattelin ja minä katselin\nsilmää räväyttämättä.\n\nKun hän tarpeeksi kauan oli odotellut, alkoi hän vetää kuin hyvin\nraskasta ämpäriä. Mitähän sieltä nousee? — ajattelin minä ja nousin\nvarpailleni. — Mitä sieltä nousi? Ei yhtään mitään, ei ainakaan\nnäkynyt mitään. Mutta muori alkoi nuoleskella sitä onkitassuaan ensin\nkämmenpuolelta, sitten selkäpuolelta ja sitten vielä kämmensyrjistäkin.\n\nSilloin minulle selveni. Teki mieleni hihkaista, mutta en uskaltanut,\nkäännyin mökille, astelin ja ajattelin, että antaapas päivän kulua,\nosataan sitä täälläkin, osataanpas hyvinkin kämmentä nuoleskella.\n\nMutta en minä vain niin osannut niinkuin muori osasi. Jo seuraavana\naamuna kapasin koettelemaan. Ensiksi takatassuni eivät mitenkään\nulottuneet pesän toiselta reunalta toiselle. Minkäs minä sille\nmahdoin, kun haarukkani on niin lyhyt, ja sillekään, että muori kuroi\nhousun paikan ihan pahimpaan paikkaan. Ja sitten, kun ne vihalaiset\nnipistelivät varpaitten rakosista niin hävyttömästi. Täytyi nuolaista\ntakatassua useammin kuin etumaista. Enkä minä saanut niitä tarttumaan\nedes kieleeni; kaikkiin muihin paikkoihin tarttui, huuliin, nenään ja\nleukapieleen.\n\nSilloin minä suutuin, pöläytin katon parilla iskulla kankaalle ja\nhyppäsin kannolle mietiskelemään.\n\nEikä siinä mitään konstia ollutkaan, kun järkevästi ajatteli. Muorille\nsiinä kylläkin olisi ollut konstia tarpeeksi.\n\nKiipesin pesän äärellä kasvavaan kuuseen, tartuin takimmaisilla\ntassuillani alimmaiseen oksaan ja heittäydyin roikkumaan. Sen arvaatte,\nmiten niiden pisti vihaksi. Ne sylkivät ja sähisivät ja tekivät vaikka\nmitä. Minä vain irvistelin ja näytin vihalaisille punaista kieltäni.\nMutta, sitten, kun kaivoin etutassuni pesään, kävi siihen äijää eri\nkäskystä. Annoin karttua kyllikseen, väliin nuolaisin niitä, jotka\npyrkivät silmille nousemaan.\n\nJa sitten vedin tassuni ylös ja nuolaisin ja nielaisin pitkään,\nniinkuin muorinkin näin tekevän. Kirpeän suolaisia olivat kuin\nkatajanmarjat, mutta vielä kirpeämmältä tuntui, jos se eläväinen pääsi\npuraisemaan suupielen karvatonta nahkaa.\n\nAioin juuri nuolaista alimmaista kämmensyrjääni, kun ylhäällä risahti.\nJa sitten räsähti. Ja sitten minä putosin kuono edellä siihen\nvihalaiskirnuun.\n\nSe oli eri mätkäys, enkä minä sieltä poiskaan, heti päässyt, en\nmillään. Potkinpa pyristelin ja sätkyttelin, mutta painuin yhä\nalemmaksi. Ja vihalaiset hyväkkäät purivat ja sylkivät silmään ja\nnenään ja tunkivatpa vielä molempiin sieraimiinkin, niinkuin muualla ei\nenää olisi tilaa olut.\n\nKyllä minun pisti vihakseni. Ja kun minä siitä lopulta takatassuilleni\nselvisin, otin minä sen katkenneen kuusenoksan ja annoin ympäri\nkorvia niin pesälle kuin sen asukkaillekin. Tarpeekseni minä sain\nvihalaishillosta. Ennen pureskelen vaikka raakoja katajanmarjoja.\n\nMutta, muori on niin kovin perso tällaisille herkuille. Koko kesän\nse vainteli, että voi, voi, kun isävaija vielä eläisi! Hän se kantoi\npesälle sammakot ja hunajat ja jos vaikka mitkä herkut!\n\n— Kyllä kai sitä minäkin... sanoin minä ja nostin housujani.\n\n— Sinäkin! — Muorin ääni oli niin kärkevä kuin vihalaisen sylki. — Vai\nsinäkin! Mehiläispesää eivät kaikki nallikat löydä. Eikä niitä enää\nmetsäpesiä olekaan. Tuolla jossakin Järvikylän koululla kuuluu olevan\njoitakin ihmisten tekemiä.\n\n— Oikeinko ihmisten tekemiä? — ihmettelin minä. — Olisi kivaa lähteä\nkopistelemaan niitä.\n\n— Koetapas lähteä!\n\nKoetanpa kyllä, kun tässä yöt pimenevät, ajattelin, mutta en sanonut\nenää ääneen. En sanonut, mutta siskoa nipistin sääreen. Rääkäisi\ntietysti, niinkuin sen tapa aina on, ja minä sain taas syyttä suotta\ntuhattulimmaiset sapiskat.\n\n— Aina pienempänsä kimpussa — posmitteli muori.\n\n— Niinhän tekin, vihalaisten... Olisi ollut parasta pitää suunsa kiinni.\n\nMutta Järvikylän koululta minä menin hunajaa hakemaan eräänä elokuisena\nyönä. Ja se oli jännä matka.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHo, hoi! Hei, jaa! Haukottaa, etteivät leukaperät tahdo riittää.\nNukuttaakin. Mutta kyllä minä kumminkin nyt nousen ylös.\n\nOlin päättänyt, etten nousisi enää milloinkaan. Ei pitäisi mitään\npäättää eikä uhkailla. Eturätingit eivät pidä paikkaansa.\n\nMinä olin vieläkin vihainen. Minä olin niin vihainen! Mehiläisille ja\nkoirille ja jäniksille ja autoille ja muorillekin! Miksi hänkään ei\nselitä eikä kerro! Miksi päästää pienen pojan joka paikkaan!\n\nNiin se oli! Niinkuin sanoin, niin päätin minä mörskään päästyäni,\netten nouse enää ylös. En nouse, vaikka maa palaisi ja järvi kiehuisi.\nKuolen pois. Häviän koko pahasta maailmasta. Niin minä päätin.\n\nMutta muori nousi, paasasi ja pärmänttäsi:\n\n— Koko ikänsäkö se nyt makaa! Johan tuolle kaikki harakatkin nauravat!\n\n— Naurakoot vain, eipähän noilla muutakaan työtä, ajattelin minä.\n\n— Markus-setä kuului radiossakin ilmoittaneen, että kaikki Suomen\nkarhut ovat sukupuuttoon kuolleet! posmitti muori edelleen.\n\n— Ilmoittakoon vain! Olipahan siinäkin jokin uutisentapainen, tuhahdin\nminä, mutta hyppäsin lattialle että henkselinraksit sinkoilivat.\n\n— Tuolla lailla tentuu ja hyppii! Ja nappinsa ja henkselinsä repii.\nTule koreasti tänne nyt, että mä neulon!\n\nMuori otti neulaa ja lankaa. Mikäpäs siinä auttoi, mennähän minun\ntäytyi.\n\n— Ja nyt koreasti kerrot, missä olit ja mitä teit silloin yöllä!\n\n— Milloin yöllä? pöljäytin minä niinkuin en olisi muistanutkaan. Muori\ntempasi housunkauluksesta viereensä.\n\n— Älä rupea vekoilemaan! Hän vilkaisi ovensuunnurkkaan, jossa oli\nvarsiluuta. — Kyllä sinä sen hyvin tiedät, mitä yötä minä tarkoitan.\n\n— Mitäs niistä syksyisistä nyt enää, näin talvella,\n\n— Ei mitään mitäs! Anna kuulua vaan!\n\nMuori oli saanut pitkän lankasäikeen neulansilmään ja alkoi neuloa\neturaksia. Minä aloin kertoa, sillä ellen olisi kertonut, niin muori\nolisi ropittanut, eikä se niin kovinkaan mukavaa olisi ollut kuunnella.\nJa sitäpaitsi olisi hän voinut innostua pyörähtämään välillä vaikka\nnurkassakin. Aloin selvitellä parhaimpani mukaan.\n\n— Minä lähdin hakemaan hunajaa, kun siitä niin monesti olette\nmotkottanut.\n\n— Ei hunajaa yöllä haeta, ei isäsikään koskaan hakenut, keskeytti muori.\n\n— Mitenkäs sinne päivällä teille ja avokyliin?\n\n— Kiltit karhunpojat pysyvät metsässä päivänsä ja pesässä yönsä, enkö\nole sitä sinulle niin monta kertaa sanonut? Niinpä sitten käy niinkuin\nsinullekin kävi.\n\n— Mitenkä minulle sitten kävi? tiedustin minä.\n\n— Siitä sinä kerrot ja paikalla! Muori tempasi taas ja ääni kiristyi.\nMinä aloin kertoa ennenkuin enemmän kiristyi.\n\n— Ensin minä menin toisentalvista tukkitietä niitylle, kyllähän te sen\ntiedätte.\n\n— Tiedän, tiedän, anna mennä vain!\n\n— Sitten menin äijän lanttumaan poikki, tempasin yhden junkinkin,\nkuoraisin pään, pidin naatista kiinni ja haukkasin mennessäni.\n\n— Siinä jo heti hyvät merkit!\n\n— Niin (myönsin minä, en ollut huomaavinani, mitä muori tarkoitti),\nhaukkasin junkkia ja hyvää se olikin. Sitten minä tulin sille\nhiekkaiselle tielle, jossa päivällä kulkee hevosia ja kärryjä ja niitä\nhevosettomia kärryjä. Ei kulkenut silloin ketään, ei hiirtäkään. Hiekka\nvain rapisi kyntysteni alla. Oli kovin pimeäkin. Metsässä ei olisi\nosannutkaan kulkea. Tiellä osasi, kun hiekka rapisi.\n\n— Ei ole karhunpojan terveellistä mennä rapistelemaan hiekkateille!\nkeskeytti muori ja pisti neulalla niin honskasti, että täytyi vetää\nvatsanahkaa alemmaksi; muutenkin se oli lähellä selkärankaa.\n\n— Ei ole, varpaisiin alkaa koskea, jatkoin minä. — Hipsuttelin,\nTipsuttelin eteenpäin ja haukkasin junkkia. Lopulta haukkasin jo\nnaattiakin. Sylkäisin vihreät purut suustani ja heitin loput varret\nmäkeen. Sitten pistin kädet housuntaskuihin ja menin vain eteenpäin ja\nviheltelin.\n\n— Viheltelit!\n\n— Niin, kun oli niin kovin hiljaista. Tie nousi ja laski, mäkeen ja\nmäen alle. Ja sitten taas mäkeen ja taas sen alle. Notkoissa oli\nsumua. Kun pidin kieltä jonkin aikaa ulkona suusta, niin märäksi kävi.\nMärkähän se on muutenkin, mutta oikein vesimäräksi.\n\n— Olet sinä tavallinen vempele, muori naurahti.\n\nSitä minä olin kaivellutkin. En vetänyt muoria enää sen useampaan\nmäkeen eikä mäen alle.\n\n— Sitten minä tulin kylään. Siellä oli viisi taloa, taisi niitä olla\nkuusikin.\n\n— Mistä sinä ne...\n\n— Mistäkö näin? Näinhän minä, kun niistä vilkkui tulia. Enkä minä\nkoskaan niin säkki päässä kulje; minä silmittelen vähän ympärilleni,\npimeälläkin.\n\n— No, no, anna mennä vain! Muori käänsi minut ympäri ja alkoi neuloa\ntakaraksia.\n\n— Kylän toisessa laidassa oli suuri talo, jossa oli monta akkunaa.\n\n— Koulu, totesi muori.\n\n— Koulu kaiketi se oli, koska siellä oli kaksi äkäistä koiraakin. Aioin\nmennä ohi ihan hiljaa, mutta portin kohdalla tuli pieni yskä.\n\n— Kyllä minä sinun yskäsi tunnen, keskeytti muori taas.\n\n— Niin, varmasti tuli! Eikä sille mitään mahda, kun kerran tulee. Ja\nne koulun kipparahäntäiset pystykorvat painuivat tielle kahtena keränä\nkuin mitkä pörriäiset. Eihän niiden edellä mihinkään olisi kerinnyt.\nJäin portille odottelemaan. Rakit tulivat kumpaakin raidetta, miten\nlienevät niin yhtä kovaa päässeetkin. Asetuin takatassuilleni keskelle\ntietä ja pidin varani.\n\n— Sinä olet sitten vasta...\n\n— Enhän minä vielä, keskeytin ja jatkoin, ennenkuin hän ehti jatkamaan.\n— Äijät tulivat äristen kohdalleni. Näppäsin kumpaakin niskasta. Niillä\noli niin mukavat raksitkin kaulassa, niinkuin minua varten laitettuina.\nKiskaisin äijien tassut irti maasta ja aloin kävellä, niinkuin te\nkävelette kahden ämpärin kanssa.\n\nMuori alkoi nauraa hekottaa. Se onkin eri muori, kun se nauraa.\nKeikistin keskiruumiini eteenpäin, ettei vain neula olisi sattunut.\nTuntui kyllä muuten mukavalta. Kelpasi taas jatkaa.\n\n— Niin minä niitä kannoin ja riiputtelin pitkän matkaa hiekkatiellä.\nMilloin yrittivät vikistä, niin laitoin vaihtamaan nenua. Muutaman\nkerran pyyhkäisin kummankin naamalla vasten poskeani ja kysäisin, että\neikös ole hauskaa, kun setä partaa.\n\nSe oli muorin mielestä jo vähän liikaa,\n\n— Ei koirallekaan tuommoista koiruutta pitäisi tehdä. Siitä tulee\nrangaistus aikanaan, neuvoskeli hän ja neuloskeli jo lyhyemmällä\nsäikeellä.\n\n— Tulee niin, tuli se minullekin, myöntelin minä. — Enkä minä niitä\nniin kovin pitkälle riiputtanut, mokomia rääsyjä. Vaihdatin vielä\nkerran nenua, oikein painoinkin vähän aikaa ja sanoin sitten että\nterve! Hujautin toisen ojan ja aidan taakse ja toisen sitten samaan\nmenoon toisen aidan ja ojan taakse. Oli niin mukavasti siinä kahden\npuolen. Luulettekos, että tulivat enää räkyttämään? Kyllä niille\nmaailma maittoi! Toinen juoksi toista puolta, toinen toista puolta ja\nportille päästyään painoivat mäkeä ylös kuin tuli hännässä olisi ollut.\n\n— Valehtelet! Mistä näit, kun oli pimeä yö? hoksasi muori.\n\n— Eipäs ollut, kun kuu paistoi!\n\n— Mutta äskenhän sanoit, että oli säkkipimeä.\n\n— Niin oli! Mutta kuu oli noussut katsomaan setää ja sedän poikia!\nKatselee se välistä huonompiakin asioita.\n\nSitten minä lähdin hiljalleen niiden perässä. Ei, mutta kyllä minun nyt\ntäytyy käväistä ulkona, keskeytin minä.\n\n— No, kerkeät myöhemmin, tyynnytteli muori.\n\n— Enkä kerkiä! Ja sitten taas pauhaatte, jos...\n\n— No, mene sitten! Muori teki solmun ja puraisi säikeen poikki.\n\n— Ei tarvitse panna nappiin, sanoin minä ja lähdin kädet taskussa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nVesi lirisi ojassa. Sorsa rankahteli jossain kauempana kaislikossa. Kuu\npaistoi kuin ihralla rasvattu aurinko.\n\nKoulu kumotti koivikossa mäellä. Penikat olivat hävinneet ja\npiiloittuneet jonnekin nurkkiin.\n\n— Ähä, turrikat! — ajattelin minä. — Lähtekää vielä räyskimään\nkulkijoille! —\n\nSe oli veikeä portti. Siinä ei ollut pantaa eikä siinä ollut hakaa.\nOlisin kiivennyt jo aidasta yli, jos siinä olisi ollut rehellinen\naita. Olin minä nähnyt jo ennenkin semmoista \"aitaa\", rautalankaa ja\nnaskalin teriä. Minulla ei ollut vähääkään halua revityttää ainoita\nhenkselihousujani ja ruusauttaa naamaani, joka minun mielestäni on\nilmankin ihan tarpeeksi korea.\n\nRöykyttelin ja nostelin hiljalleen. Ajattelin jo, että voisipa tuosta\nehkä ylikin sätkäyttää, kun ottaisi vauhtia. Mutta silloin jotain\nhelähti kourissani ja portti rävähti auki. Pujahdin sisään. Portti\npainui räsähtäen kiinni. Koetin helistää. Se oli kiinni eikä auennut\nenää. Koulu seisoi mäellä kuin vuori. Koivujen varjot olivat hirveän\npitkiä. Ei kuulunut enää edes veden lirinää. Ja tietysti ne piskit,\nsenkin pikinokat, kurkkailivat joissakin koloissa. Jos suoraan sanon,\nniin minua vähän peloitti.\n\nMutta minä olin lähtenyt hakemaan hunajaa! Arka poika ei ikipäivinä syö\nhunajaa! Pistin nyrkit taskuun ja lähdin talsimaan mäkeä noin vain kuin\nmuina miehinä.\n\nEi kuulunut mitään, ei hiiren hiiskaustakaan, mitäpähän omat kyntyseni\nvähän hiekassa rapsahtelivat. Eivät nekään paljon rapsahtele, kun minä\nkuljen siinä mielessä ja tällaisilla asioilla.\n\nMihin onnettomaan olivat hävinneet nekin pikinokat? Hiivin hiljalleen.\nTuli jo mieleeni sellaistakin, että kaikkiin sitä pitää keskellä\nsyksyistä yötä lähteäkin. Toista olisi vedellä unia muorin kupeella\nlämpimässä mörskässä!\n\nKuu oli painunut rakennuksen taakse, vai rakennusko oli noussut kuun\neteen, jompikumpi.\n\nSe oli hirmuisen pitkä rakennus! Akkunoitakin oli ainakin kahdeksan,\nvai lieneekö peräti kymmenen! Ja toisella puolella oli tietysti yhtä\nmonta.\n\nRakennuksen vieressä kasvoi matalia tattaleppiä, joissa roikkui paljon\npyöreitä pompuloita. Arvailin, että voisivat olla syötäviä marjoja\nnuokin, mutta minä olin lähtenyt hakemaan hunajaa ja minulla on yleensä\nsemmoinen tapa, että hoitelen yhden asian aina loppuun. Muori on niin\nopettanut ja viisannut.\n\nNiiden pompulapuiden keskellä oli neljä pikkuista taloa. Turkanen,\nmiten olivatkin pieniä! Siinä niitä nyt on, sanoi minun selvä järkeni\nja sanoi minun kosteapäinen nenänikin jotain. Se ei ole tukossa eikä\nturise niinkuin teidän nokkanne tavallisesti.\n\nNe olivat vasta merkillisiä taloja! Niissä ei ollut ovea eikä akkunaa,\nei edes kairanreikää! Pieniä eläväisiähän mehiläiset ovat, tiesinhän\nminä sen, mutta sittenkin. Täytyi kai niiden jostakin reiästä kulkea!\n\nPainuin polvilleni ja tarkastelin alempaa. Permannon puolella ne kai\nmakailivat, koska sieltä päin kuului pientä purinaa. Sieltä sitten\nlöytyi ovikin, pikkulillin mentävä puolen vaaksan mittainen viiva, voi,\nvoi! Ja oikein rappuset ja silta piti olla, hyväkkäillä!\n\nMutta mitenkäs minä menin sisälle semmoisesta ovesta? Raaputin\nkorvaani ja ajattelin. Tuumasin jo semmoisiakin, että jos ma heitän\nselkääni koko talon, kylläpä hänelle sitten keinot keksii ja saapahan\nmuorikin hellapuita. Mutta se portti! Ja olisi kai se ollut vähän\nraskaanpuoleinen kantaakin!\n\nNousin ja nojailin kattoon. Silloin rävähti ihan itsestään, niinkuin se\nvälistä rävähtää. Katto nousi ja laipiokin mukana!\n\n— Jaha, tämä on semmoinen talo, johon paremmat vieraat päästetäänkin\nkaton kautta! Jassoo! Vai niin! — ajattelin minä mielihyvilläni ja\nnostin sen katon ja laipion pystyyn kuin padankannen.\n\nVoi, voi! Sieltä sitä vasta osasi nousta makoinen haju! Vedin henkeeni\nmonet kerrat! Siinä olisi nojaillut kyynäsponkasillaan vaikka viikon\nsyömättä!\n\nMutta minä olin lähtenyt hakemaan hunajaa ja pikinokat luurailivat\njoissakin koloissa, se oli ihankin varma asia.\n\n— Mitenkähän tuota saisi? — ajattelin minä: — Kouralla, kouralla!\nMillään ei saa, kahmaistua niin hyvin kuin kouralla! Nousi\nneliskulmainen raskas laudanpala ja siinä oli hunajaa!\n\n'Pom! Pom! Pom!' alkoi rapista nenänvarteeni. Mehiläisiä! Ja eikös ne\nhyväkkäät alkaneet ampua päin taulua! Senkin karvapallot! Nenänpäähän\nja silmiin! Eihän niillä ollut edes häpyä!\n\n— Antaa rapista — ajattelin minä. — Otanpahan kumminkin vielä toiseen\nkäteeni! Ja otin kanssa vaikka kyllä rapisi. Ja nenänpää oli kuin\nkärpäspaperi.\n\nSattuikin niin turkasesta ja aikoi pistellä vihakseni. Lupsautin katon\nalas ja potkaisin seinään. Koko talo meni nurin.\n\nAkkuna räsähti auki! Penikatkin joutuivat niihin hätiin ja ärhentelivät\nkintuissani.\n\n— Kyllä nyt oli paras aika lavistaa — ajattelin minä, — Niinkuin\nolikin. Tuskin olin päässyt niiden pompulapuiden suojaan, kun kuului\nkaksi kertaa taas: Pom! Pom! Oikein mäki tärähti! Takamuksiin ne\nolisivat sattuneet, mutta oli hyvä onni, kun sentään eivät sattuneet!\n\nPainelin porttia kohti, hunajalauta kainalossa ja se toinen lauta\ntoisessa kainalossa. Penikat räyskivät ja nipistelivät.\n\nVoi, voi, se portti! Ei siinä ollut aikaa jäädä tuumimaan. Otin hyvän\nvauhdin ja lasketin yli.\n\n— Viu, viu! — valittivat pennut. Eihän niistä minun kanssani\nkorkeushypyssä kilpasille, enempää kuin teistä muistakaan nalliaisista!\n\nKuu paistoi taas. Juosta hytkyttelin hiljalleen. Nuolaisin väliin\ntoista ja väliin toista hunajalautaa ja oli niin turkasen lysti olo!\n\nMutta sitten alkoi kuulua takaa outoa purinaa ja hyrinää. Panin\ntöpinäksi, mutta purina läheni vain. Ja sitten yhtäkkiä tuli niin\nkirkastakin, niinkuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan. Joku\nihmeellinen aurinko se olikin. Kuu oli edessä ja se oli rasvattu.\n\nVilkaisin häthätää taakseni. Voi onneton paikka! Musta suuri peto\npaineli perässäni! Kaksi kauheata silmää!\n\nSilloin sitä vasta lähdettiin! Olin suden näköinen enemmän kuin\nrehellisen karhun. Kaksi jänistä hyppäsi tiepuolesta edelleni ja\npainelivat että päät pylkki. Vilkaisivat taakseen silloin tällöin,\nsilmät kuin pallot. Ihan sääliksi kävi jussiparkoja!\n\nEipähän siinä kauan joutanut toisia säälimään. Peto murisi ja läheni!\nJa silmätkin kävivät niin pistäviksi, että ihan selkää kirveli.\n\n— Hau! Hau! Viu! Viu — kuului hyrinän keskeltä. — Penikat! Takaa-ajo!\n\nEn ehtinyt enempää ajatella, kun kuului taas: Pam! Pam!\n\nVoi hirmuinen niitä, paukauksia! Ja takamuksissa tuntui niinkun\nherneillä olisi heitelty!\n\nSiinä oli joki ja silta. Jänikset hyppäsivät suoraan jokeen ja minä\nperässä!\n\nEi kuulunut enää hyrinää ja mitenkäpä sitä olisi kuulunutkaan, kun\npainuin umpisukkeluksiin. Olisin kai painunut pohjaan asti, ellen olisi\nhellittänyt niistä hunajalaudoista.\n\nSinne painuivat ja jäivät, mutta minä vetäisin neljällä käpälällä minkä\nkerkisin ja nousin siitä pintaankin vähitellen.\n\nJussiparat olivat jo aikaisemmin nousseet. Voi, voi, miten olivat\nsurkean näköisiä! Uin kiinni ja nostin niskaani, räsyäijät!\n\nKymmenkunta hyvää vetoa ja päästiin ruohoon. Räsyjussit hyppäsivät\nniitylle, ravistivat turkkiaan ja lavistivat metsään. Niinpä tuota tein\nsitten minäkin.\n\nHarmitti ja vieläkin harmittaa, kun en aikaisemmin hoksannut lavistaa.\nMikä olisi ollut nuoleskellessa! Mikä muorillekin kehuskelleissa!\n\nHypätäpä räsyjussien perästä päätäpahkaa jokeen! Jo pitää viisaankin\nolla toisinaan hassu!\n\n\n\n\n7.\n\n\nPakkanen, paukkuu nurkissa. Ensi kerran oikein tosissaan tänä\ntalvena. Se on jo vähän hännästä perässä, äijä-paha! Tässä ei ole\nenää oikeastaan muuta kuin vajakykyinen 28-päiväinen helmikuu, jonka\nsenkin päivänpuoleinen silmä vettä vuotaa. Jaa, jaa! Niin se käy, ken\naikoinaan ei yritä, niinkin jämerälle äijälle kuin herra pakkaselle.\n\n— Heikki neljännellä, Paavali viijennellä, Kynttel kuuvennella, Matti\nyheksännellä, Matista neljä Maarjaan, Maarjasta viis Vappuun!\n\nNiin meidän muori laskettaa, Ja tämän erinomaisen allakkamuistionsa\nmukaan hän sitten järjestelee työn tohinoita, jopa ruoka-aikoja ja\nantipaloja meidän korsussa.\n\nEnsimmäiset viikot Heikin, Paavalin, Kynttelin ja Matin merkeissä ovat\n\"selekäviikkoja\". Tätä ei ole käsitettävä juuri sananmukaisesti. Emme\nsaa \"selekäämme\" tällöin enempää kuin on oikeus ja kohtuus, ellemme\nanna siihen erikoista aihetta, Nimitys muorin allakan mukaan merkitsee\nkokonaisia eli yksipyhäisiä viikkoja. Vuoden alusta lähtien niitä on\nmeillä kokonaista kymmenen kappaletta.\n\nSelkäviikolla meillä syödään vain \"reikäleipiä\". Minusta ne ovat aika\nmukavia syötäviä tällaisina pitkinä talviviikkona ja puhdeiltoina. Kun\nottaa sellaisen reikäleivän peukalohaarukkaansa, haukkaa ja kiertää,\nniin leipä pienenee, mutta reikä suurenee, ainakin minusta näyttää\nsiltä. Lopuksi ei peukalohaarukkaan jää sitten muuta kuin se reikä,\njota sitäkään ei näy enää missään.\n\nHelmikuun kymmenes päivä on meillä juhlapäivä, meidän muorin nimipäivä.\nSilloin me aamuvarhaisella hiivimme muorin sängyn viereen. Muori\non täydesti nukkuvinaan ja sitten vasta heräävinään, kun me oikein\nhartaasti vetelemme: Sä kasvoit neito kaunoinen — — Toisinaan nuotti\nkiipeää niin korkealle, että mitenkään emme pääse sen mukana. Mutta\nmuori pääsee, vähän näppärästi hän nousee ylös ja keittää meille\nkahvia. Pullan kämpälettä hän taittaa käteemme ja kehoittelee: Ottakaa\nnyt kaksi sokurinpalaa! Pankaa sekaan ja kastakaa! Ja me pojat kun emme\nkahta käskyä tarvitse, suoraan sanoen emme tätä yhtäkään. Niin se on!\nSe on meillä juhlaviikko ja riemunpäivä. Oikeastaan se pitäisi merkitä\nallakkaan — — kynttel kuudennella, muori seitsemännellä. Mielestäni\nmuori on paljon edellä Mattia, Heikkiä ja Paavalia. Hänet olisi\nrinnastettava vähintäänkin Vappuun tahi Maariaan.\n\nSelkäviikoilla me teemme kaikenkaltaisia talvitöitä, ajamme halkoja\nja heiniä, savea, lantaa, suomutaa, paperipuita ja tukkeja, jos on\nmyyty ja muilta töiltä kerkiämme. Akat kehräävät ja karstaavat,\nkutovat ja paukuttavat villaa, hamppua ja pellavaa, niin paljon kuin\nkehtaavat (viitsivät) ja navettatöiltään kerkiävät. Me miehet teemme\nmyös puhdetöitä, kiskomme päreitä, kudomme koppia, veistelemme rekiä,\naisoja ja astioita. Milloin emme kierrä reikäleipää, mistä edellä on\nmainittu. Väliin, kun meitä alkaa laiskottaa (torkuttaa), kiipeämme\nkissan 'petille' yläsänkyyn. Kissa hyppää köpsähtää viereemme. Ensin\nse hiipii ja vaihtaa meidän kanssamme viiksipartaa ja nykerönenää.\nMikäli meillä sattuu olemaan nuhaa, annamme sille \"väliä\", vaikka Mirri\nei siitä juuri välitä. Kaupat tehtyään Mirri hyppää meidän selkäämme,\nasettuu ratsastamaan, kannustaa ja kehrää. Se on suloista hyrinää, on\nse! Huuli lerpallaan, silmät rakosellaan me sitä kuuntelemme, samalla\nkun katselemme, mitä alamaailmoissa sattuu ja tapahtuu.\n\nTakkavalkea (pystyraasu) roihuaa täydessä loimussa. Se valaisee ja\nlämmittää tupaa, pöydän luokse, peräpenkille, yläsänkyyn asti. Emma\nkehrää hienoa pellavaa, valkoista liinaa, Silja repii tappurakuontaloa\nkuin takkuista partaa. Kumpikin tuolloin tällöin nuolaisee sormiaan.\n\nMutta muori itse kehrää sukkalankaa villahahtuvista. Hän tarttuu\nniskaan niitä ja nostaa polvelleen koko joukon. Keveitä ne ovat.\nNäyttää kuin ne voisivat milloin tahansa lennähtää vaikka takkapiippuun\nja tulen matkassa ulos. Mitähän muori siitä sanoisi? Mutta muorin\nkäsi nousee ja laskee, rukin pyörä vauhtivanteena hyrrää. Jos nyöri\nkatkeaisi — — Jos akseli heltiäisi — — jos seinä avautuisi — — jos\nseinän takaa alkaisi alamaa ja kova raide — — Niin muorin rukinpyörä\npyöriä huilottaisi vaikka Amerikkaan asti!\n\nNiin voimallisesti muori kehrää. Emma kehrää ja Silja kehrää. Kehrää\nMirrikin, vaikka ei saa lankaa ei villaista, ei pellavaista, ei edes\ntappuralankaa. Mutta käyrät kynsinaskalinsa se kyllä saa nutun ja\nvillaisen ihokaisen lävitse.\n\n— Älä kopri niin kovaa! Senkin mokoma! Me sanomme ja tartumme\netutassuun kiinni. Puristelemme sitä takakäteen, ei liian kovasti. Emme\nhalua, että lankaa saamaton kehrääjämme ja kauppalankomme suuttuisi. Se\non eri mukava siellä olemassa ja koprimassa. Mutta kohtuus kaikessa,\nkoprimisessakin.\n\nManu istuu veistopölkyllä ja vuolee päreitä. Hänen lastunsa ovat yhtä\npitkiä, ellei pitempiäkin, kuin koppapäreet. Niiden täytyy kiertyä\nkippurahäntään, että mahtuisivat lattialle maata. Niitä kiertyy\nsiihen Manun eteen polven korkuinen kasa. Manulla vasta on puukko!\nOlisipa meiläkin tuollainen puukko! Silä tekisi koppia, nukenrekiä,\nmakkaratikkuja, jos vaikka mitä!\n\nNiin hivelevän vaivattomasti Manu hyvällä puukollaan kippuralastua\nveistää. Kateeksi meidän käy, vihaksi ihan pistää Manun vuolemisen\ntaito ja työn keveys. Päre toisensa jälkeen häneltä siloreunaiseksi\nvalmistuu, huiskahtaa ilmassa, loiskahtaa kasaan. Pian hän saa niitä\ntarpeeksi asti ja rupeaa kutomaan koppaa. Se vasta on hupaisaa työtä,\njo katsellakin. Kun vain sitä ennen ei uni tulisi. Ei kai se tule,\nkun pitää silmänsä auki ja tarkasti katselee — — päreen vuolemista —\n— villan kehräämistä — — tappuran sylkemistä. Ja kuuntelee takkatulen\nräiskimistä — — Mirrin kehräämistä. — — Älä kopri siellä, senkin! —\n— — Kohta saavat perunat kiehumaan, sian läskiä suuri kontti kärisee\nleivinuunissa, — Kyllä siihen kelpaa! perunaa, ai, ai, kastaa! Kun vain\nei nukkuisi — — silmät, on pidettävä auki. Mitähän kun pönkittäisi? No,\nkyllä ne muutenkin — — auki — auki — — —.\n\n— Hei, Nalle, herää! Nouse syömään!\n\n— Ai perunaa ja sianrasvaa!\n\n— Viime kevään suolasärkiä vain. Ne ovat hyviä, itse vakuuttelit.\n\n— Joo, joo, tottakai. Mutta parempia eivät ole kuin sian-lihakastike ja\npannurasva, siitä menen vaikka valalle!\n\n— Mitäs sinä nyt äyskit ja kiukuttelet? Kiitä että — — —\n\nKiitänhän minä, ylistän ja kiitän! Hyvä näinkin, oikein hyvä! Mutta\ntänä iltana nukkumaan hiljentyessäni minä myös jotakin toivon — —\nEttä unikakkiainen antaisi muorin käristää siankonttia, kantaa pannua\npöytään, ottaa puukkoa käteen — — ja sitten herättelisi minut muoria\nherättämään — — suolasärkikorvikkeelle!\n\n\n\n\n8.\n\n\nTiedättekö, mikä on merta? Joku tietää, kaikki ei. Siitä olen patentti.\nKoska minä itsekään en tietänyt, ennenkuin se minulle selitettiin, se\nmerran olemus ja pohjimmainen tarkoitus, tarkoitan. Mutta miksikä en\nkertoisi tätä historiallista tapausta alusta alkaen, koska tässä on\nsopivaa iltapuhdetta.\n\nOlin silloin pikkuinen nallikka, vieläkin vähäisempi kuin nyt. Oli\ntuhruinen iltapuhde pyryisen talvipäivän jälkeen. Päivällä olin ollut\nhalkometsässä ja kaatanut kuormani. Meidän vaari, irvileuka, sai sen\nkuulla ja osaaottavaisena tiedusti: Etkö pannut lukua muistiin, kun\nuudestaan piti räknätä?... Sekös osasi pistää vihaksi, kun rukkaset\nolivat läpimärät ja joka paikkaa paleli. Tupauuni oli kylmähkö, eikä\npystyraasua vielä sytytetty...\n\nJuuri sillä hetkellä ovi narahti ja Hössä-Kaapi astui tupaan. Hössäkö\ntämä Kaapi? Kaikkia, vielä! Päinvastoin hän oli milteipä liiankin\nviisas pikkuinen mies: hevosmies, tohtorismies, puhemies, poppamies,\njos vaikka mikä mies. Hössä-nimen hän oli saanut senvuoksi, että oli\nostanut Hössälä-nimisen torpan ja asettunut siihen asumaan. Ennen\nhäntä Hössälässä oli asunut Ville ja Miina. Tämä Miina se oli ihmisten\nmielestä ns. hössä ja torpan mukana Kaapi sitten kaupantekijäisinä\noli saanut kannettavakseen hänen nimiperintönsä, mistä elinaikanaan\nei päässyt eroon niin läpiliipatun viisas mies kuin olikin. Sellainen\non kansanääni kaikkivalta muutamilla seuduilla Suomessakin... Mutta\nmerrasta minun piti puhua ja puhunkin vielä.\n\nNiin, H-Kaapi astui tupaan. Mutta luulettekos, että hän jäi\novensuupenkille nuhjottelemaan? Ei hän sitten H-Kaapi olisi ollutkaan.\n\n— Hyvää ehtoota! mainitsi hän.\n\n— Ehtoota, urahti joku hämärän tuvan nurkasta.\n\n— Sytyttäkää, tytöt, raasu! virkistyi äitimuori.\n\n— Niin vainkin, että saan piippuuni tulta! säesti Kaapi. Sitten hän\nmahdottoman suurissa huopatossuissaan alkoi hiihdellä yhden luota\ntoisen luokse piippunysä hampaissa, tupakkapussi kourassa. Hänellä\nriitti mukamas hyvinkin tärkeää asiaa, jokaiselle, viimeiseksi myös\nminulle, pahaisimmalle. Silloin jo pystyvalkea roihusi, valaisi ja\nlämmitti tupaa.\n\n— Sinä olet nurruisen näköinen! totesi Kaapi ja räpytteli leikkisästi\npienillä silmillään.\n\n— Mitäs kun...\n\nEn keksinyt sen enempää, eikä Kaapi olisi ehtinyt kuulemaan. Hän\nhiihteli takasta tulta piippuunsa, jonka vihdoinkin oli saanut\nkäryyttämistä vaille. Saatuaan kessut kypenöimään hän palasi luokseni.\n\n— Sinä olet nurruinen ja kesä-ikäväinen, näenhän minä tuon silmistäsi,\nhän puheli, enkä minä vieläkään osannut siihen mitään sanoa, koska asia\noli, niinkuin hän sanoi.\n\n— Sinulla ei ole puhdetyötä, siitä se johtuu, kivesti hän edelleen\nja sitten hän esitti minulle saman kysymyksen, minkä minä juttuni\nalkajaisiksi teille:\n\n— Tiedätkö sinä, mikä on merta?\n\nTottakai minä sen tiesin, olin ainakin tietävinäni, mutta kun Kaapi\nsitten alkoi selittää minulle sitä pyydystä, niin huomasin vasta,\nmiten vähän siitä tosiaan tiesin. Hän puhui ja kehui, veteli väliin\nsavuja nysästään ja, taas kehui. Hän sanoi, että merta oli oikea\nvireän ja viisaan kalamiehen pyydys. Verkko oli sen rinnalla kallis\nja vaivalloinen pyydys. Sitäpaitsi verkolla pyytäminen oli petosta,\nEihän kala olisi mennyt verkkoon, jos olisi nähnyt sen. Ei se tarttuisi\nonkeenkaan, ellei sitä madolla houkuteltaisi. Merta oli kerta kaikkiaan\ntoista. Se teki kalat uteliaiksi. Ne uivat mertaan huvikseen, toistensa\nkilvassa.\n\nTähän tapaan Kaapi puheli ja minä olin pian yhtä utelias kuin mertaan\nuiva kala.\n\n— Niin että rupea, heti kutomaan itsellesi mertoja ensi kevääksi!\nlopetti Kaapi vihdoin.\n\nOlin kohta valmis, selvä se. Vuoleskelimme kävyn ja kalvosimen sekä\npihistimme äitimuorilta sopivan vahvuista lankaa. Hän nurisi vastaan,\nmutta Kaapi hänet pian taivutteli. Sitten alkoi kutominen, kaksi\nsilmua ja yksi silmä... pyöreä silmä ja vino silmä. Aluksi tuli usein\nmyös juokseva silmä, mutta se purettiin ja tehtiin uudestaan. Niin\nvähitellen alkoi luistaa kutominen, ei silmä.\n\nEnsin tehtiin luomus eli \"suolinkainen\". Se pujoteltiin rihmaan. Sitten\npainettiin naskali pöytään ja kudottiin \"laiskan kalvokerta\", toinen ja\nkolmas. Kun Kaapi lähti kotiinsa oli minulla jo vaaksan mitalta liinaa\nja uutta tuli kuin häkää. Kaapi kehui ja äitikin ihmetteli. Minun\nmielikseni he sen tekivät päättelen näin jälkeen päin, koska merran\nkutominen ei varmaankaan liene juuri sellaista mestarityötä, miksi minä\nsitä silloin kuvittelin.\n\nMutta hauskaa työtä se vain oli. En tahtonut malttaa lähteä nukkumaan\nsinä iltana. Ja seuraavana päivänä, kun jälleen jouduin halkoja\nuudelleen laskelmaan, lohduttelin itseäni: Pääsenpähän illalla mertaa\nkutomaan! Pääsenpäs, kiusallakin! En vieläkään tiedä, kenelle siitä\nkiusa tuli. Minulle itselleni tuli lämmin, sen selvästi muistan.\n\nNiin jatkoin merrankutomistani. Kävin Kaapin luona Hössälässä nielun\nkaventamista oppimassa. Toisen liinan kudoin jo ilman oppi-isää,\nkolmannen tehtyäni olisin jo itse kelvannut mertamestariksi, jos vain\njoku olisi ollut niin utelias (kuin minä ja kalat) ja halunnut käyttää\nneuvojani hyväkseen. Mutta sitten loppui äidiltä sopiva lanka, ja se\noli pimeä paikka.\n\n— Hanki kauppapuodista pakettinarua! Sekin kelpaa mertalangaksi,\ntiesi Kaapi jälleen neuvoa. Tein työtä käskettyä. Ostin viisi kerää,\nsellaisia nyrkin kokoisia, jotka juoksevat somasti sisästä päin.\nNiistä sain kaksi ja puoli mertaa, niin että minulla puotilankojenkin\nloppuessa oli kuusi mertaa.\n\n— Jo riittää! Näillä teemme keväällä ihmeitä! sanoi Kaapi ja oli hyvin\nsalaperäisen näköinen. Se teki jälleen minut niin uteliaaksi, että\nviimeisillä rahoillani ostin vielä kaksi kerää ja kudoin seitsemännen\nmerran.\n\nMutta ennenkuin näin pitkälle olin päässyt, oli talven selkäkin\ntaittunut. Aurinko kiersi jo korkeata rataa, hanki säteili ja metsät\nhelisivät. Aikani alkoi kulua jo ilman merran kutomistakin. Hiihtelin\nmetsissä ja laskin mäkeä. Mertojani en sentään unohtanut. Etsiskelin\nniitä varten vannepuita. Samalla, tarkastelin järven rantoja ja puron\nsuun sulapaikkoja.\n\n— Anna ajan kulua! Älä hosu äläkä hätäile! pidätteli Kaapi...\nTuota, älkääpä hätäilkö tekään. Käyn tässä vähän haukkaisemassa\npäivällispalaa, koska muori huutelee, enkä minä yleensä kahta\nkehoitusta tarvitse tänä aikana, tällaisiin...\n\nArvatkaapa mitä? Meillä oli päivälliseksi kalakeittoa! Sitä ei oltu\nhöystetty silakoilla, vaan viime keväisillä mertakaloilla, kuivatuilla\nsärjenkappuroilla, jotka lihamyllyssä oli laskettu jauhoksi. Se vasta\noli keittojen keitto! Lipittelin sitä makooni kolme täysinäistä\nlautasellista (muori sanoi neljä), enkä vaihtaisi sitä nyt velkaiseen\ntaloon, massuani nimittäin. Se oli niin kesätuntuista! Niin ruokaisaa!\nNiin makoisaa! En löydä kylliksi päteviä apusanoja maustaakseni eli\nmainostaakseni sitä tämän enempää. Pyytelin muoria, että hän keittäisi\nsitä joka tahi ainakin joka toinen päivä.\n\n— Kun ensin keväällä pyydystät enemmän särkiä, että saadaan kalajauhoa!\nvastasi muori yhtä kuivasti kuin viisaasti.\n\nPompahdin pöydästä mertamuistojeni ja kaikkien niiden vitamiinien\ninnoittamana, joita keittoliemestä sekä hienoksi jauhetuista\nruotineuloista olin itseeni imenyt.\n\n— Rupeankin taas kutomaan mertaa! ilmoittelin minä.\n\n— Mistä luulet saavasi lankaa? tiedusteli muori.\n\n— Puran vaikka vanhat pellihousuni! hihkaisin minä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMinulla on eräs luonteenominaisuus, jota äitimuori joskus on sanonut\nihan synniksi. Mutta että se olisi ns. perisyntiä, sitä hän ei\nmilloinkaan ole myöntänyt, en tiedä, mistä syystä. Olen kovasti\nutelias, ei se sen pahempaa ollut.\n\nEn voi tässä yhteydessä olla teille kertomatta erästä tapausta\nvarhaisimman lapsuuteni ajoilta.\n\nOli laskiaispäivä, maaliskuun alkupuolella niinkuin tänäkin vuonna.\nMuistan erittäin hyvin tämän laskiaisen senkin vuoksi, että meillä\noli ollut räätäli ja olin saanut ensimmäiset housuni, jotka oli\nlyhennetty ja kavennettu \"vaijan\" vanhoista. Oli miten tahansa, housut\nne kuitenkin olivat, kaksilahkeiset, yksihenkseliset ja minä näiden\nomintakeisten verkahousujeni puolesta olin kovasti kekkavaa poikaa.\n\nRohkenin niiden kannattelemana liikuskella jo enemmän ulkonakin,\ntarkeninkin paremmin kuin tähän saakka mekkosillani. Näillä\ntutkimusmatkoilla olin sitten keksinyt itselleni erinomaisen\nkelkkamäenkin, perunakuopan päältä perunapellolle. Se oli tosiaan\nmainio kelkkamäki. Terävä haistoni ilmaisi sen minulle kohta. Eikä\nminulta oikeastaan puuttunut mäen laskemista ja laskiaisen oikein\nkäyttämistä varten muuta kuin kelkka. Se oli murheellinen asia, kun\nmeillä ei ollut mäenlaskukelkkaa, ei muuta kuin muorin vesikeikka, joka\noli kuin mikäkin halkoreki, jäinen sitä paitsi. En millään ilveellä\njaksanut raahata sitä kuoppamäelle.\n\nMutta sitten minä keksin hienon aatteen. Kun oli hyvä mäki ja uudet\nhousut, niin mäkeä saattoi kai laskea ilman kelkkaakin. Ei muuta kuin\nlaski, housuillansa vain. Käytäntö osoitti keksintöni oivalliseksi.\nMitä useammin laskin, sitä liukkaammaksi kävivät sekä mäkeni että\nhousuni. Näin minä poika hujautteiin koko aamupäivän, ja minulla oli\nniin hauskaa, ettei milloinkaan tätä ennen, eikä monta kertaa tämän\njälkeenkään.\n\nMutta vähän ennen päivällistä tein erään huomion, joka hiukan häiritsi\nvilpitöntä laskiaisriemuani. Housuni takamukset alkoivat tuntua,\nkosteilta, vaikka minussa, tietääkseni ei ollut siihen mitään syytä.\nSe oli etsittävä muualta. En kuitenkaan antanut tuollaisen pikkuseikan\nvakavammin häiritä iloista tuultani ja verratonta toimitustani.\nMuistelin muorin lohduttavia sanoja vastaavassa tapauksessa: No, älä\nvälitä! Joka kastaa, niin kuivatkoon kanssa. Laskettelin siis yhä.\n\nKunnes sitten tuntui kuin pieniä nauloja olisi altapäin naputeltu\nmäkeni parhaimpiin liukumapaikkoihin. Jotakin oli hullusti. Ihan\npeloitti katsoa housuni takamuksiin, mutta katsottava nyt kuitenkin\noli. Voi karvainen kauhistus! Alushousuni vilkkuivat monesta paikasta.\nSamassa kuului pihamaalta muorin kalsea ääni.\n\n— Nalle, mitä rähjäät siellä! Tule hernerokkaa syömään, että puita\njoudut kantamaan, heti paikalla!\n\nArvaatte kai, etten minä siitä juuri heti paikalla mihinkään päässyt,\nen edes laskiaisrokkaa syömään, vielä vähemmin puita, kantamaan.\nMinun oli hääräiltävä hyvän aikaa: hienojen verkahousujeni kanssa.\nSitä tehdessäni sain panna, likoon kaiken syntyperäisen älyni, että\nollenkaan housumiehenä pääsin lähtemään siitä laskiaisrokalle.\n\nOnneksi siinä kuoppakuusen juurella oli sammalia, joita syksyllä\noli käytetty kuopan tukkimiseen. Ne olivat oikeita karhunsammalia,\njuuri samannäköisiä kuin minun verkahousuni, joiden takapuoli oli\nnyt rikkonainen kuin kopparauskan pohja. Mutta kun työnsin hyvän\nkahmalokouran karhunsammalia niiden 'lahvista' sisään, niin alushousuni\nlakkasivat antautumismerkkiä vilkuttelemasta. Rauhoittavan ruskeaa\nnäkyi vain jälleen, pahanmoinen paukula, tosin, mutta istuin sitä\nlitteämmäksi.\n\n— Missä ihmeessä se kuhnailee! Kun ei nyt enää edes laskiaisrokka\nmaista! Muori pauhasi.\n\n— Kyllä maistaa!! touhusin minä.\n\nMuori tarkasteli minua epäluuloisesti, kun syrjin-karein penkin sivua,\npitkin liukuilin pöytää kohti kuin joku ruskea kärpänen, joka kesäisin\nhääräilee lehmän sarvettomassa päässä. Värin puolesta en yhtään\npelännyt, karhunsammal puolihämärässä kämpässä meni ihan täydestä.\nPeloittavampi asia oli, jos kopan pohja kokonaan hajosi ja sammalet\nvarisivat pitkin lattiaa.\n\n— Mitä sinä oikein kiertelet niitä penkkejä pitkin?\n\nMuorissa tuntui tänään olevan kovasti sitä syntiä, josta hän minua\nusein moitiskeli.\n\n— Mitäs minä. Mitäs äiti itse nyt noin kaikkia joutavia utelee? Minä\nolin ihmettelevinäni, kun kunnialla kuitenkin pääsin pöydän taakse\nkuppini ääreen.\n\n— Minäkö utelisin? — Kyllä se on joku muu, joka meillä joka paikkaan\nehtii ja kaikkia utelee. Muori kierosti puheli ammentaen kuppiini\nrokkaa. Hän nosti siihen myös laskiaissorkkani ja hyvää se oli. Sitä\nkalutessani unohdin kaikki murheeni. Eikähän minulla oikeastaan muita\nmurheita ollutkaan kuin ne housuni, mutta nekin tuntuivat nyt aika\nmukavilta. Niinkuin tyynyn päällä olisi istunut. Tosin se oli vähän\nkosteahko, mutta välipä tuolla. Joka kasteli, niin kuivatkoon. Kyllä se\ntästä taas lutviutuu, ajattelin minä ja pisteiin verrattomalla halulla\nposkeeni hernerokkaa, jota muori auliisti antoi.\n\n— Menetkö vielä tänä iltana mäkeä laskemaan? Muori iloihini\nosaaottavaisena tiedusteli.\n\n— Minäkö mäkeen? Kylläpä äiti nyt kaikkea. Ei laskiaisena saa olla noin\nutelias.\n\n— Ei saa. Hyttyset syövät kesällä... Varsinkin ellei ole ehjiä\nhousuja...\n\nMuori katsoi merkitsevästi, mutta käveli sitten kamarin puolelle. Minä\nkipitin vikkelästi sänkyyn, jossa riisuin housuni, vaikka sammalet\nvähän rapisivat. Tupaan palatessaan keikkui muorilla, käsissään vanha\nporsliinimalja, jonka, kansi oli halkinainen. Hän nosti maljan keskelle\npöytää, hyvin varovaisesti.\n\n— Mitä siinä on? tiedustin minä.\n\n— Siinä on jälkiruokaa, mutta se syödään vasta illalla maata pannessa.\nSen enempää hän ei sanonut, vaan meni ulos. Hänellä oli paljon\npuuhailtavaa, vaikka oli laskiainen. Minullakin olisi ollut puiden\nkantamista, mutta kuinkas minä kelteisilläni. Muori kantoi itse ja\nkolisteli, että ihan minun korviini koski. Lohduttelin itseäni, ettei\nkai se olisi ollut oikeinkaan panna laskiaisena pikku poikaansa puita\nkantamaan. Mäkeä laskemaan minä paljon mieluummin olisin mennyt, mutta\nkun en päässyt edes sinnekään niiden housujeni vuoksi, jotka tuottivat\nminulle paljon päänvaivaa. Koko iltaa en kuitenkaan jaksanut ajatella\nniitä. Vaihteeksi arvailin, mitä herkkua mahtoi olla muorin maljassa.\n\nMitähän, jos häthätää kurkistaisin kannen alle? Olikohan marjakeittoa\nvaiko rusinasoppaa? Vai oliko laskiaisen kunniaksi ehkä hunajatorttuja?\nMiksi en voisi nostaa kantta ja tirkistää? Ei kai silmä osaansa\nottaisi? Hauskaa olisi vähän haistaa! Sitten jaksaisi iltaan odottaa!\n\nEn kestänyt kauempaa. Kapsahdin pöytäpenkille ja nostin maljan kantta.\nKuului pieni rapsaus. Vikkelä hiiri pujahti pöydälle. Säikähdin kovasti\nmokomaa jälkiruokaa. Yritin kopata sitä kädessäni olevalla maljan\nkannella päähän.\n\nArvaatte kai, miten siinä kävi. Kansi oli säröillä ja särkyi. Hiiri\noli eheä eikä särkynyt. Se hyppäsi lattialle ja siellä vähän vikkelään\nkämpän pimeintä nurkkaa kohti. Samassa muori jo kuului kopistelevan\novella. En vieläkään ymmärrä, mikä voima hänet lähteeltä lennätti\nsiihen niin uskomattoman nopeasti. Äsken juuri hän siellä oli.\n\n— Jaha! Vai niin! Kuka meillä on utelias!\n\n— Enhän minä muuta meinannut kuin vähän haistaa...\n\n— Sinäkinkö... Minä tätä haistelin jo pitkän aikaa! Missä housusi ovat?\n\nMuori tiukkasi ankarasti. Mutta hän ei odottanut, että minä olisin\nmennyt etsimään housujani. Hän tarttui korvaani ja sitten yhdessä\nmentiin sänkynurkkaan.\n\n— Voi sinä tuhannen liekiö! Yhtenä päivänä ihka uudet housut selvänä!\n\nHän sanoi liikoja, kuten aina, milloin liikoja innostui. Eivät housut\nolleet uudet, vaan vaijan vanhoista kohennetut, eivätkä ne olleet\nedes selvät, niistä sai vielä paikkaamalla Mutta muori ei ottanut\nnäitä lieventäviä seikkoja huomioon. Hän kiikutti minua soppinurkkaan,\netsi ja löysi... Eikä pitkääkään aikaa enää kulunut, kun minä sain\njälkiruokaa, joka oli pitänyt säästää maata panoon saakka.\n\nMikään muu ei minua jälkiruokaa nauttiessani niin kovasti harmittanut\nkuin se, että olin tullut riisuneeksi housuni keskenaikojaan.\nKarhunsammalkahmalo olisi ollut nyt niin kovin hyvään tarpeeseen.\n\n\n\n\n10.\n\n\n[Kirj. v. 1942.]\n\nIhmeellisiin aikoihin on eletty! Kun ihmiset eivät enää osaa puhua\nmuusta kuin leivästä ja maidosta, lihasta, kalasta ja silakoista.\n\nEi ole siis mikään ihme, ei liioin punaisella 'pukilla' korjattava\nvirhe, että minä tässä perunapakinassani annan kunnian sille, kenelle\nkunnia kuuluu, kirjoitan Perunan isolla puustaimella ja annan Perunalle\nkunniapaikan henkevien Helsingin herrojen tapaan niin vatsassani,\nsydämessäni kuin aivoituksissani.\n\nOmien henkilökohtaisten tutkimustemme perusteella me jokainen\ntiedämme, että Peruna on erittäin ruokaisa elintarvike eli\nhyödyke. Muistelkaammehan vain perunakeittojamme, perunamuusiamme,\nperunapuurojamme, perunahaudikkaitamme, perunapiiraitamme ja\nperunapaistikkaitamme.\n\nTotisesti Peruna on yliveto kaikissa niissä, kuten lyhyesti sanoen\nkaikissa parhaimmissa niin arki- kuin pyhäruoissamme. Ei mitään\nvastaavasti yhtä hyvää ja maukasta voida asettaa Perunan tilalle.\nKukaan äitimuori ei tosissaan ryhdy sellaista yrittämäänkään. Jos\nvain hänellä on Perunaa käytettävissä. Siinäpä se onkin tärkeä pykälä\nja puntti, johonka tulemme myöhemmin tässä yhtä asiallisessa kuin\najankohtaisessa perunapakinassamme. Mutta ennen sitä käsitelkäämme\nvielä muutamalla sanalla Perunan arvoa ja sen jaloja laatuominaisuuksia.\n\nPerunaa, kuten muitakin, vähemmänkin arvokkaita ravintohyödykkeitä on\nviime aikoina tutkittu monen tiedemiehen pajassa eli \"laporatooriossa\".\nTällöin on tultu huomaamaan, että Peruna sisältää paitsi erittäin\ntärkeitä ja hyödyllisiä ravintoaineita, myös arvokkaita vitamiineja,\nerittäinkin näin keväisin meille tuiki välttämättömäksi havaittua\nC-vitamiinia, jota kuuluu olevan saatavissa myös apteekeista pienen\npienissä pulloissa. Mutta siellä se maksaa rahaa. Miten ihailtavan\npaljon pieni pullollinen tippa-ainetta ja C-vitamiinia apteekissa osaa\nmaksaakaan! Ellette usko, niin käykäähän tiedustelemassa!\n\nPerunassa sen sijaan saamme C- kuten muutkin vitamiinit\nkaupantekijäisiksi. Vaikka emme olisi mitään maksaneet itse\nravintoaineistakaan. Se on ihmeellinen kauppalanko, tuo meidän\nPerunamme. Sitä ei voi kyllin kiittää, vaikka taitoa ja\nluonnonlahjojakaan ei puuttuisi.\n\nPerunaa on tänä vuonna tasavallassa ja sen maakunnissa enemmän niukasti\nkuin runsaasti. Syytä siihen on ollut niin sysissä kuin sepissä,\ntarkoitan niin luonnossa, pelloissa kuin viljelijöissä. Mutta mitäpähän\nme tässä tärkeässä tekstissämme viimetalvista lunta kaivelemaan,\nenempää kuin viime kesäisiä vesiäkään, joita ei edes vähään tyytyvä\nPerunamme saanut tarpeekseen. Harkitkaamme ennemminkin viisaita neuvoja\nsen päämäärän saavuttamiseksi, että ensi kesänä saisimme maasta esiin\npaljon Perunaa... niin paljon Perunaa ja tärkkelystä ja C-vitamiinia,\nettä... En osaa sitä nyt sanoa, eikä se ole juuri niin tähdellistäkään,\nkun vain saamme maasta irti niin paljon Perunaa, kuin vain jaksamme ja\nvoimme saada.\n\nSiinä se oli! Ei sen kummempi juttu. Vaikeampikin asia on helppo\nja yksinkertainen sille, joka oikean konstin keksii. Me keksimme,\nPerunan nostattamisessa, idättämisessä, kasvattamisessa ja\nsyömisessä, tarkoitan. Kaikessa, mikä koskee tätä kunnia-arvoisaa\nylivetoravintohyödykettämme. Piirtäkäämme siis itsellemme suorat\nja vetävät linjat ensi kesän perunataisteluamme varten. Matkan\nvarrella mahdollisesti voimme kääntää tahi vääristää niitä tilanteen\nvaatimusten mukaisesti järkevästi ja joustavasti kuten meillä näissä\nviljelysasioissamme yleensä on jo vakiintunut tapa.\n\nPerunan siemen on yksi tärkeä tähdellinen asia. Se on sitäkin tärkeämpi\nsenvuoksi, että Perunan siemen ei ole mikään sinapin siemen, ei\nliioin turnipsin siemen, joka voidaan kätkeä vaikka vaarin vanhaan\ntupakkakukkaroon. Perunan siemen on itse. Peruna, se mukula, joka\nsisältää ne kaikki ravintoarvot ja C-vitamiinit, jotka voidaan syödä\nja myödä ja pakkasella palelluttaa, viikkoja jopa kuukausia ennen kuin\nPerunaa voidaan idättää ja maahan istuttaa. Näin monta kertaa onkin\nmenetelty, valitettavasti myös tämän kasvukamppailun alkaessa liiankin\nmonessa paikassa.\n\nMutta me emme tee näin. Me noudattelemme visusti vanhaa sananlaskun\nviisasta neuvoa: Ennen mies maansa myöpi, ennenkuin siemenensä syöpi...\noliko se ehkä sanansa? Olkoon vaikka sanansakin. En viitsi vetää\nylitse, enkä ryhtyä raaputtelemaan sitä, kun kerran tuli sanotuksi.\n\nMe emme myö maatamme. Kuka hullu nyt maatansa möisi. Emme liioin\nsyö siemenperunoitamme, ei vaikka hiukenisi. Ennemmin syömme vaikka\nhätäisen sanamme.\n\nMutta mitenkä menettelisimme, että muutkaan kotolaisemme, enempää kuin\nmuut arvoisat kansalaisemme eivät söisi meidän siemenperunoitamme? Minä\ntiedän keinon, olen sen miettinyt ja kaikin puolin kypsäksi ajatellut.\nJos se on parempi kuin teidän keittämänne, niin noudattakaa sitä, minun\nkeinoani tarkoitan.\n\nMe alamme hankkia, kerätä ja valikoida siemenmukuloitamme heti\npakkasten hellitettyä, mikäli mahdollista jo nyt maaliskuun aikana.\nTeemme ns. perheen päälle sekä samalla mahdollisesti myös hänen\npäätään kääntelevälle päänpäälle heti yhden järkevän ehdotuksen. \"Enkö\nsaisi valikoida perunoita tänä kevätkautena joka päivä?\" me esitämme\nhänelle. \"Mistä sinulla nyt tuollainen työinto on tullut?\" saattaa\nhän epäillen kysäistä. Mutta tällaiset epäilykset me luonnollisesti\nkarkoitamme rehellisellä naamataulullamme. Ja sitten kun olemme\nsaaneet asianomaiset valtuudet, me innolla ja taidolla ryhdymme\nsekä itsenäisesti ajatteleviksi että automaattisesti toimiviksi\nperunanlajittelijoiksi. Eroittelemme syötäviksi kaikki pienet\npistesilmäiset rutuperunat samoin yksisilmäiset epäkeskoiset ja\nmöhömahaiset. Kauniit keskikokoiset sensijaan me hellävaroen työnnämme\nkassiin, säkkiin tahi suoraan idätyslaatikkoon. Näin penkaamme koko\nperunakellarin, kuopan, vaikka kaksi kuoppaa. Tämä ei ole meille työ\neikä mikään, varsinkaan jos jaamme sen sanokaamme esimerkiksi 50 päivän\nvälipalaksi. Parhaimmassakin tapauksessa se on vain ehkä yksi hehto\npäivää kohti. Ja kun sitten työmme päättyessä näytämme ja esittelemme\nnämä valikoidut mukulat perheenpäälle tahi päänpäälle, niin olen vaikka\nMatti siitä, että hän (Hän) antaa meidän valikoida omat siemenmukulamme\nnäistä jo yhteen kertaan, valikoiduista siemenperunoista. Ellei hän\nsitä tee, niin ei hän ole mies paikallansa perheenpäänä, vielä vähemmin\npäänpäänä. Sen minä julkisesti julistan, ellette itse uskalla sitä\ntehdä.\n\nJaa mitäkö tuollainen kahteen kertaan valikoitu perunansiemen sitten\nmeille merkitsee? Se merkitsee vaikka mitä. Ensiksikin sitä, että\nmeillä on perunansiementä touko—kesäkuun vaihteessa, jolloin sitä\ntarvitaan. Toiseksi sitä, että meillä on valiosiementä käytettävissämme\nensi kesän kamppanjassa. Ja kolmanneksi vielä sitä, että mainituista\nkaksi kertaa valikoiduista mukuloista hyvin muokatulla ja lannoitetulla\nmaalla saadaan 2 kertaa enemmän satoa kuin huonoista mukuloista\nhuonosti muokatulla peltomaalla. Ellei tämä pidä paikkaansa, niin minä\nsyksyllä syön kaikki ne mukulanne, jotka siihen mennessä eivät ole\nmädäntyneet.\n\n\n\n\n11.\n\n\nJa onkos tullut kesä, nyt talven keskelle...\n\nEi juuri vielä, mutta lähiaikoina. Kevätaurinko paistaa. Kevättuuli\nsuhisee. Varikset laulavat. Luonto hymyilee. Nopesta lähtee karva.\nMyös minusta itsestäni heltiää jotakin... karvoja, nappeja, ääniä,\njoita minä nimittäisin keväisiksi säveliksi. Naapurit ja kylänmiehet\nmahtanevat nimittää niitä jollakin muulla nimellä.\n\nTerve menoa, ystävämme talvi! Tervetuloa taas, kun aikasi tulee. Nyt\nmene korsuusi. Riisu turkit pääsi alle! Makaa siksi kunnes jälleen\nsinut herättelemme! Me aiomme häärätä kovasti tämän vetoketjupuseroisen\nkevätpoikasen kanssa.\n\nMe olemme vanhat tuttavat ja kepposkaverit tämän kevätpoikasen kanssa.\nEi sillä silloin vielä ketjupuseroa ollut, vaan aivinainen paita,\nluukkuhousut ja \"variksensaappaat\". Ellette sattumalta tiedä, millaiset\nkevätsaappaat ne ovat, niin tiedustelkaa isältänne tahi suoraan\nminulta. Niitä lienee näin keväisin yhä saatavissa ilman rahaa ja\nkorttia.\n\nOli Marian päivä. Pitkästä aikaa taas keskellä viikkoa pyhäpäivä.\nPullaa oli leivottu, perunalaatikkoa tehty, rasvainen siankinkku kirisi\nuunissa.\n\nMutta äitimuori istui pöydän takana lasit nokalla ja luki postillaa.\nHän luki kiirehtimättä, tavaili muutamia sanoja. Päivän tekstiä\noli hyvän joukon toistakymmentä sivua. Otin siitä häthätää selvän,\nkun muori käväisi kinkkuansa kääntämässä. Hän palasi heti sormiaan\nnuoleskellen. Sitten jälleen alkoi \"täkstin\" tavaaminen.\n\nMutta surkean hitaasti se kävi. Minun mielestäni se ei edistynyt\nvähääkään. Yksi aukeama tuntui kestävää kauemmin kuin koko tähänastinen\ntalvi joulusta tähän Marianpäivään.\n\nSe oli eri kaunis keväinen päivä. Näin silmilläni, miten vesi\nräystäältä tipahteli. Kuulin korvillani, kuinka varpunen akkunalaudalla\ntirskahteli. Olikohan pälvipää navetan takana jo paljonkin lisääntynyt?\nJoko pellon ojassa vesi virtaili? Se oli jo illalla ollut sen\ntuntuinen. Vihtori varmasti sauvoineen tuhisi ja sorkki siellä.\nTällaisia näkemyksiä säteili ympärilläni ja kaivautui sydämeeni. Ne\ntarttuivat sinne kiinni kuin takiaiset, mutta päivän teksti muorin\npostillasta... ei niin alkuunkaan.\n\nVoisin kai kipaista katsomassa pikipäin navetan takana? Ei se\nkauan kestäisi! Tuskin muori huomaisi. Ja täytyi kai minun pihalla\nasioillakin käydä, joskus. Nousin ja livahdin, eikä muori huomannut,\nkoska hän luki niin hartaasti.\n\nOlin arvannut oikein. Vihtori oli siellä, sörkki hankea\nsuksisauvoillaan.\n\n— Älä tärvää minun ojaani, huusin minä.\n\n— Sinun ojaasi! nauroi Vihtori. — Ja ei kai se siitä tärväänny, jos\nminä availen sitä.\n\n— Tärvääntyypäs! Kun en itsekään vielä.\n\n— Kun et uskalla. Pelkäät muoria.\n\n— Kun itse pelkäät! Minä uskallan vaikka...\n\nKoppasin havukepakon maastoa. En minä mitään sen enempää. Me\nolimme Vihtorin kanssa hyvät ystävät, emme koskaan tapelleet kuin\nlämpimiksemme, kun muuta tehtävää ei ollut. Nyt oli. Lämmintäkin oli\nihan tarpeeksi. Menin sörkkimään minäkin pellon ojaa, kun en kärsinyt,\nettä Vihtori yksin. Mutta se oli vielä liian aikaista, kuten sanoin.\nLumi sentään oli siksi märkää ja sohjuista, että ennen pitkää saimme\njalkineemme likomäriksi. Mutta se ei meitä huolettanut, koska aurinko\npaistoi lämpimästi. Me siirryimme navetan seinälle kuivattelemaan\nsääriämme ja sukkiamme, joista tirisi vettä enemmän kuin lumen\ntäyttämästä ojasta.\n\n— Tässä voi saada vaikka yskän, sanoi Vihtori.\n\n— Voit saada vaikka variksensaappaat, sanoin minä ja kun samalla\nmuistin hänen viimekeväisiä punavartisia variksensaappaitansa, niin\nminua kovasti nauratti.\n\n— Kyllä minä tiedän, mille sinä naurat! Mutta etpä uskalla lähteä\nnappia heittämään! kiusoitteli Vihtori puolestansa ja se pisti minun\nvihakseni, koska en oikein hyvin uskaltanutkaan. Muori ei pitänyt\nsiitä, että napit katosivat housuistani. Mistä hän aina sen huomasikin,\nvaikka minä en koskaan valittanut. Olin saanut siitä kärsiä ja\npäättänyt, että en enää pelaisi, ellei ollut irtonappia. Mutta sinä\nMarianpäivänä minä kuitenkin unohdin hyvät päätökseni. Vihtorin\nkiusaaminen niin sydäntäni ärsytti ja aurinko toiselta puolen niin\nlämpimästi hersytti, emmekä paljasjalkaisina pienellä pälvellämme\nvoineet siinä muutakaan tehdä.. Raksin housuistani kolme tinanappia.\nTiesin kyllä, mistä oli otettava, voisin vieläkin ottaa pari\nkappaletta, jos kova puute tulisi. Meillä oli soma pyöreä nappikuoppa.\nNapit pysyivät siinä hyvin, kun vain osasi heittää. Me osasimme,\nmilteipä yhtä hyvin. Me voitimme kumpainenkin, voitimme ja hävisimme,\nvuoromieheen. Navetan räystäs tipahteli ja varis lauloi. Sula maa\nlitisi ja rapa tirskahteli niin mukavasti varpaittemme välissä.\n\nMutta me pojat heitimme nappia, pelasimme reilua peliä. Emme ottaneet\nvelkaa, olimme sopineet siitä. Kun loppui taskuista, niin ratkoimme\nhousuista ja liivistä. Sitten vasta, kun jommalta kummalta loppui\nhousuista ja liivistäkin, niin sitten vasta oli selvä peli.\n\nSiinä keväisenä juhlapäivänä kävi niin hauskasti, että ei loppunut\nkummaltakaan, vaikka minulla jo kerran oli aika lähellä. Sitten onneksi\nvaihtui 'tuuri' ja Vihtori sai ruveta raksimaan ja housujansa takkuista\nkannattelemaan. Minua naurattaa vieläkin, kun muistelen sitä.\n\nNiin me molemmat sitten kädet taskuissa juoksentelimme heittoviivalta\nkuopalle ja kuopalta heittoviivalle. Joku nappi hukkui, mutta\nsitähän ei koskaan voi välttää, kun pitemmän aikaa pelataan. Emme\ntoki välittäneet muutamista napeista! Emme siitäkään, että aika oli\nlivahtanut... aika pitkälle, niin jännittävää ja hauskaa meidän pelimme\noli. Näin riemuisa askartelumme varmaan olisi jatkunut vielä kauan\naikaa, ehkä iltaan saakka, ellei siihen olisi tullut odottamaton\nkeskeytys. Se putosi kuin pommi ilmasta ilman hälytystä. Yhtä aikaa me\nsen huomasimme. Vihtorin äiti seisoi sylet levällä edessämme navetan\nnurkalla. Pyörähdimme ympäri nopeammin kuin ajatus. Mutta voi karvainen\nkauhistus! Kukas muu kuin meidän muori seisoi navetan toisella\nnurkalla, räpylät harassa. Meillä oli avomaastoa vain yhteen suuntaan,\nlumiselle pellolle ja sinne me ryntäsimme kuin hengen hädässä. Mutta\nhanki oli vetelää, kylmää hyyhmää ja me olimme avojaloin, eikä meidän\nhousuissamme ollut nappeja...\n\nVoisin vetää jo esiripun viimeisen näytöksen yli, mutta kun näin ollen\nkuvittelisitte ehkä mitä tahansa, niin valoitanpa myös loppukuvaelman.\nEi siinä mitään häpeämistä ole, vaikka pengaalitulien valossa\nkatseltaisiin...\n\nMuorit koppasivat tietysti meidät hangessa kiinni. Minä jouduin\nVihtorin ja Vihtori meidän muorin kynsiin. He huomasivat erehdyksensä\nja vaihtoivat meitä, ilman välirahaa nakkasivat kuin kahta märkää\nrukkasta. Ja niin me sitten sovussa erosimme housujamme kannatellen,\nilmassa räpiköiden, muorit pitivät puolestamme rähinää. En tiedä, miten\nVihtori selviytyi. Hän ei koskaan kertonut siitä. Omat seuraamukseni:\nmuistan tarkoin.\n\nMuori riiputti minut niskasta tupaan ja siellä suoraan uuninnurkkaa\nkohti. Hän etsiskeli, mutta ei tahtonut löytää, en riipostellutkaan\nvastaan, koska minun täytyi pitää housujani. Viimein muori löysi mitä\netsi...\n\nSe oli uuninkoukku. Hän laski minut lattialle ja veti esiin muhevaksi\npaistuneen possunkinkun. Hyllystä hän hyssytteli neljänneskämpäleen\nkohorieskaa, jonka työnsi käteeni.\n\n— Kasta rieskaa, ressuparka! Nikerrä lihaakin niin paljon kuin lystäät!\nTarvitseehan sinun saada, kun lienet nälkäinen, kun koko Herran päivän\nolet tehnyt ahkerasti työtä... Kun olet syönyt kylliksesi niin mene\nsänkyyn. Muistelet itseksesi siellä, mitä olet tenään tehnyt, Nalle\nparkani!\n\nNäin hän puheli, hoivaili ja syötteli minua äitimuorillisesti ja\npyyhiskeli silmiäänkin. Hän osasi välistä, se kultainen muori.\n\nTein työtä käskettyä. Söin äänettömästi. Nieleskelin rieskapaloja,\njotka tahtoivat takertua kurkkuuni, vaikka pyörittelin niitä\nsianrasvassa. Muistelin, mitä muori käski minun muistelemaan, jo siinä\nnieleskellessäni. Herran juhlapäivä... kevään Marianpäivä se oli...\nMutta tämä ei asiaa parantanut, joutavaa työtä joka tapauksessa olin\ntehnyt. Jalkineeni olin rämpästänyt, yskää hankkinut, variksensaappaita\nansainnut... En mitään muuta. Ei toki Vihtorikaan mitään muuta. Tämä\noli asian ainoa lohdullinen puoli ja kun minä sen keksin, niin sitten\nrasvatut palat alkoivat luistaa ja maistaa. Sen päätöksen siinä\nkuitenkin tein, että napilla en tästä lähtien pelaa...\n\n\n\n\n12.\n\n\nTalvi oli kova ja kevät myöhäinen. Mutta se tuli kuitenkin, kevät\ntalven perästä ja kesä kevään jälkeen, niinkuin on tullut aina.\n\nMinä loikoilin heinäkasassa tallin lattialla. Iltapäivän aurinko\npaistoi selkääni ja lämmitti minun sydäntäni. Hevoset pureskelivat\nmietteliäinä villavia niittyheiniänsä. Rapisi somasti, hajusi\nmukavalta, eikä meiltä puuttunut juuri mitään. Kunhan tulisi taas kesä,\nilman kärpäsiä! toivoskelin minä kuitenkin. Samassa talli pimeni.\nHössä-Kaapi seisoi ovella ja pimitti auringon. Olin iloinen, ettei\nauringon verho ollut sen suurempi, olin muutenkin aina, milloin Kaapi\nmeille tuli.\n\n— Täällä se vain laiskottelee, vaikka jäät jo järvestä lähtee, joo!\nsanoi Kaapi.\n\n— Laiskottelee! ihmettelin itsekin, kun en muutakaan heti osannut.\n\n— Merrat kuntoon, joo, sanoi Kaapi.\n\n— Joo, joo! myönsin minä ja kipaisin vikkelästi jaloilleni.\n\n— Kerää pussiin kaikki mertaliinasi, lähdetään meille! Minä käyn sillä\nvälin kypsentämässä äitimuorisi, joo!\n\nHän meni ja teki sen. Kaapi oli mestari naisväen kypsentäjänä, mistä\nparhaimpana todistuksena olivat hänen pitkäliepeiset puhemiespaitansa,\nvaikka ei hän tästä ylitsepuhumisesta sellaista saanut.\n\nMenimme Hössälään meidän niityn kautta ja harvensimme pajupuskia.\nKaapilla oli sitäpaitsi porstuansa nurkassa pitkin kevättä keräiltyjä\nmerran vannepuita. Vanteiden hautominen, vuoleminen ja sitominen oli\nminulle uutta. Kädestä pitäen Kaapi siis sai neuvoa ja kypsentää minua\nsamalla kun niitä vanteita. Sen arvaatte, että yrittelin olla sekä\ntarkkaavainen että kärsivällinen opetuslapsi, vaikka hänen käryävät\nkessunsa ilkeästi kutkuttivatkin kurkkuani ja näkimiäni. Niin teimme\nmerran runkoja yhden toisensa jälkeen. Ne olivat valkoisia ja keveitä.\nMinä pujottelin niitä pään kautta ylleni kuin hameväki hametta. Ja\nsitten minä pasteerailin Hössälän tuvan lattialla kuin kahdella jalalla\nkävelevä kaljapullo. Maija nauroi kyynelet silmissä. Sitten hän keitti\nmeille kahvia pienellä pikinokkaisella pannullansa. Myös itseään varten\nhän sen teki, sillä hän oli kova kahvimies (-nainen).\n\nKun sitten vihdoin päivällisten aikaan seuraavana päivänä saimme merrat\nkuntoon, kannoimme ne rekeen. Köyttelimme ne taitavasti ja varovasti\nkuin rinkelikuorman. Kaapin pikkuinen Poku valjastettiin reen eteen\nja ajettiin pyydyskuorma järven rantaan Hössälän niitylle. Siellä oli\npieni lato, mutta se oli tyhjä, kuten Hössälän ja muiden mökkipaikkojen\nladot tapasivat olla keväällä ja keskitalvellakin. Ladon takana oli\nKaapin vene, haapapuusta veistetty. Se oli niin kevyt, että kovan\npaikan tullen minä helposti olisin kantanut sen hattuna Hössälän\nmäelle, vaikka olinkin vielä pentu.\n\nMeille ei tullut sinä iltana niin kovaa paikkaa. Päin vastoin meillä\noli hyvin pehmeää ja mukavaa. Jäistään vapautuvan järven laine\nnuoleskeli niittyrantaa. Aurinko lämmitti sydäntä ja selkää.\n\nMe vedimme Kaapin veneen rantasulaan ja kannoimme merrat siihen. Kaapi\nistui veneen perään ja oli niin salaperäisen näköinen, että Pokukin\nihan ihmetteli. Sillä ei ollut siinä muutakaan, ei edes sammaleisia\nheiniä.\n\nMinä seisoin veneen kokassa mertaröykkiön toisella puolella ja\ntyöntelin airolla venettä, kuten Kaapi neuvoi. Hän tunnusteli paikkoja,\njoihin merrat voitaisiin upottaa. Mahdollisesti hän näki kalojen\nliikehtivän, tahi aavisteliko ehkä. Joskus nopeasti ympärilleen\nvilkaisten tipautti merran, nosti ja laski, sylkäisi perään.\n\n— Joo! Se tuli osa vaan paikkaan! kuiskasi hän minulle ja nilkautti\nsilmää. Aina ei onnistunut. — Joo! hän sanoi. — Tässä ei liiku kala! Me\nmuutamme sen toiseen paikkaan, hän sanoi ja minä sain työnnellä venettä\neteenpäin.\n\nNäin vihdoin saimme kaikki pyydykset järveen.\n\n— Tule aamulla ajoissa! Siinä viiden aikoihin. Se on paras merran\nkokemisaika, joo! sanoi Kaapi. Hän käänsi Pokun pään Hössälää kohti.\nMinä kippasin vikkelin jaloin suorinta tietä kotiin.\n\nSeuraavana aamuna minä olin niityllä ainakin jo puoli viiden aikaan.\nTulihan, vihdoin Kaapikin kalakoppa käsivarrella piippuaan tapotellen,\njoo!\n\n— Missä sinun kalakoppasi on? tiedusti Kaapi.\n\n— Mutta eihän meillä vielä kaloja, puolustelin minä.\n\n— Joo! Mutta kalamiehellä täytyy olla aina koppa, vaikka ei olisikaan\nvielä kaloja, joo! opasteli Kaapi ja minä olin tarkkaavainen\nopetuslapsi. Olen sen jälkeen päin aina muistanut. Kalamiehellä täytyy\nolla koppa, vaikka kalaa ei olisikaan.\n\nMeillä oli. Sen jälkeen kun olimme kaikki merrat kokeneet. Voi,\nherttainen, miten paljon meillä olikin sitä, kaunista ahvenkalaa!\nVähän isompaa! Vähän pienempää! Mätiä juoksevaa! Maitia vuotavaa!\nPiikkiselkäistä turilaista, killisilmäistä kirvesnaulaa! Niitä pirisi\nja pärisi milteipä jokaisessa merrassa. Kahdessa niitä oli niin paljon,\nettä ne näyttivät kuin eivät olisikaan olleet pyydysmertoja, vaan\nkalakasseja. Minä ehdottelinkin jo Kaapille, että kantaisin merrat\nsellaisinaan kotiin!\n\n—-Ei käy laatuun! Kalamiehellä täytyy aina olla kalakoppa, joo! sanoi\nKaapi ja antoi niiden juosta omaan sankakoppaansa siitä pienestä\nkalaamisaukosta, joka oli juuri sopivalla paikalla takimmaisen\npyörävanteen vieressä.\n\nKun olimme saaneet kaikki merrat koetuiksi, oli meillä kalaa kahteenkin\nkoppaan.\n\n— Minä juoksen noutamassa kotoa kopan, kauankos minä tätä matkaa\nkippaisen! keksin minä, eikä Kaapi siihen voinut sanoa enempää joota\nkuin jaata. Mutta näin jälkeenpäin kun sitä asiaa ajattelen, niin\nmilteipä luulen, että Kaapi sillä kertaa ajatteli: Kalamiehellä pitäisi\nolla aina kaksi koppaa matkassaan, joo!\n\nTällaisia aamuja ja iltapäiviä, vaikkakaan ei juuri ihan tällaisia,\nmeillä sitten riitti niin pitkälle kuin ahvenen kutua riitti ja sitähän\nriitti, koska ahven, niin kyrmyniska kuin killisilmä, jurii kauan\nnäissä asioissa, juoksee ja vuotaa.\n\nSitten meille seurasi milteipä vielä hauskempi kutu, tarkoitan\nsärjenkutu. Sitä varten me jälleen teimme laajaperäisiä esitöitä ja\nkäyttelimme Pokun heikentyneitä hevosvoimia. Kaadoimme läheisestä\nKaapin karjahaasta pieniä näreitä ja suuria katajia, karsimme oksia\nja vääntelimme koivuvitsoja. Tokeita me niistä rakentelimme neljään\nviiteen paikkaan rantapiissä, kun. Kaapi ensin tarkoin oli taikonut,\nmihin särki nousee.\n\nMutta särkimertoja emme upottaneet pohjaan, vaan asettelimme ne\ntaitavasti risutokeiden varaan. Varjostimme mertojen selkäpuolet,\npeittelimmepä vielä nielutkin lehtevillä kuusen ja katajan risuilla.\n\n— Noihin ei särki osaa, vaikka olisi kahdet silmälasit päässä! rohkenin\nminä epäillä.\n\n— Joo, kyllä se vain osaa, vaikka ei olisi silmiä ollenkaan! sanoi\nKaapi, ja hän oli oikeassa. Suolasimme särkiä nelikollisen kummassakin\ntalossa, talossa ja töllissä. Sitäpaitsi kalastusaikana söimme niin\npaljon kuin maittoi ja maha veti. Saimme minun niimikkomerrastani\nkyynärän mittaisen hauenkin, joka oli nieleskellyt särkiä enemmänkin\nkuin maha veti. Mutta siitä syystä sille kävi huonosti. Maha halkesi.\n\n\n\n\n13.\n\n\nTerveisiä pellolta. Kukako lähetti? Peltopa tietenkin. \"Oi kuulkaa\nkuinka se sykkäilee... tämä maa ja sen musta multa...\" laulaa runoilija\nja me hänen kanssaan.\n\nOlin tuhkani kylvämässä. Olen noessa ja porossa. Tuhkaa on tukassani,\nhiilenporoa silmissäni, mutta ei se mitään. Kylläpähän kevättuulissa\nvarisee, silmistäni, muori piiskaa sen nutustani, ja sitten on taas\nkaikki hyvin.\n\nKevät on eri hauska vuodenaika! Se meidän täytyy ilomielin tunnustaa.\nJokainen sen päivä kuin satukirjan lehti. Jokainen aamu kuin\nennennäkemätön värikuva siinä lehdessä.\n\nKeinovaloja ei enää tarvita. Säteilevä aurinko jo akkunasta paistaa,\nvaikka varhainkin ylös nousemme. Sisällä lämmintä, ulkona kirkasta. Ja\nääniä jos vaikka mitä: kukon laulua, variksen vaakkumista, ojapuron\nsolinaa...\n\nSitä minä tänä aamuna jäin kuuntelemaan. Ai, ai, miten solisevan tuore,\nmukaansatempaava olikaan sen ääni!\n\nSiinä peltokivellä istuessani ja ojapuron virtaavalla vedellä huulia\nkostutellessani muistui elävästi mieleeni eräs kevätaamu, jolloin vielä\nolin pentu, vielä enemmän kuin nyt.\n\nOlimme kouluun matkalla, Vihtori ja minä. Muistattehan Vihtorin? Olen\nkai joskus aikaisemminkin siitä vekarasta muotokuvaa piirustellut:\npisamainen naama, vuotavainen nenä, punainen tukka... muuten pulska ja\nmukava poika.\n\nKuten sanottu, oli kevätaamu, juuri tämmöinen. Me tapasimme puron, tai\npuroko ehkä tapasi meidät? Sitä en tarkoin muista, mutta kaiken muun\nsitä selvemmin.\n\n— Eiköhän uitella vähän aikaa tukkipuita, ehdotti Vihtori.\n\n— Uitellaan vain, vaikka paperipuitakin, myöntelin minä.\n\nUitelkaa te pojat puita! tukkipuita — paperipuita — — porisi puro ja\nheitteli kuperkeikkaa edellämme.\n\nJa sitten me uittelimme, selvä se, tukkipuita, paperipuita, halkopuita\nja Egyptin parruja, mitä vain metsästä löysimme ja irti saimme.\nJa sitten kun kaikki uittopuut loppuivat, niin rapistelimme joen\nvietäväksi muuta, minä heittelin kaarnan paloja, Vihtori kiskoi\nsammalia.\n\nSitten Vihtori muisti, että tukkipojilla on kontissa evästä ja että he\nsyövät, kun rupeaman ovat uittaneet. Mutta minä muistin, ettei palkkaa\nnauttiva tukkipoika saa ottaa eväskonttiaan ennenkuin \"kello soi\"\npitkin jokivartta. Juoksimme vähän matkaa puronvartta eri suuntiin ja\nsitten huutelimme vastakkain: Kello soi! Kello soi — — — kello soi —\n— soi — — autteli metsän kaiku meitä. Se kuului siltä kuin kymmeniä\nmiehiä olisi ollut huutamassa.\n\nSyödessämme juttelimme, mitä palkkaa saisimme nostaa ja mitä\npalkkarahoilla ostaisimme.\n\n— Kaksimarkkaa viisikolmatta penniä päivässä, se maksetaan\naikamiehille, arveli Vihtori.\n\n— Saan minä ainakin kaks markkaa kuitenkin. Ja sitten ostan kellon,\noikean silinterin.\n\n— Silinterin, pyh! Minä ostan ankkurin, 15 rupis!\n\nVihtori väitti, että hänen silinterikellonsakin voisi olla \"rupis\",\nvaikka 24 rupis, hän muka oli nähnyt semmoisen.\n\nKittiä kanssa! Semmoisia silintereitä ei ole koko maailmassa! väitin\nminä, mutta Vihtorikaan puolestaan ei antanut peräksi, puna-,\nkovapäinen kun oli.\n\nMutta sitten jätimme kellot, koska puro porisi ja kutsui meitä. Se\nhypähteli nyt edellämme iloisina koskipäinä. Tulimme jälleen peräti\nyksimielisiksi ja päätimme rakentaa vesirattaan. Siitä vain tuli kinaa,\nmiten monta siipeä tekisimme. Vihtori sanoi, että viisi, minä että\nkuusi. Möllinpuron oikeassa jauhomyllyssäkin oli vain muka viisi.\n\n— Eipä, vaan kuusi!\n\n— Viisi!\n\n— Kuusi!\n\n— Viisi, viisi!\n\n— Kuusi, kuusi!\n\n— Minä kuitenkin teen omaani vain viisi.\n\n— Minä kuusi!\n\nNiin me sitten veistelimme kumpikin omaamme, viisi- ja kuusisiipistämme.\n\n— Minun hilippasee jo, sanoi Vihtori, kun sai viisisiipisensä\nhaarukkakeppien varassa pyörimään.\n\n— Hilippasee minunkin, huusin minä kuusisiipistäni puroon asetellen.\n\nNe pyörivät aika vauhtia. Kumpi nopeammin? Tämän kiistakysymyksen, me\nratasmestarit sivustakatselijoina kokonaan unohdimme, mutta luulen,\nettei siitä koitunut meille mitään vahinkoa.\n\nNiin myllyt pyörivät, puro porisi, linnut lauloivat, mutta kukon ääntä\nei kuulunut enää meiltä, eikä naapureistakaan. Mikä aika jo mahtoikaan\nolla? Mistä me sen tiesimme, kun ei kummallakaan kelloa.\n\n— Daniel jalopeurain luolassa! Muistatko? heräsi Vihtori.\n\nMiksi en olisi muistanut, liiankin kirkkaasti, että meillä sellainen\nläksy oli raamatunhistoriasta ja että kevätpuro uittopuineen ja\nsiipirattaineen oli meidät surkeasti pettänyt. Daniel kylläkin oli\njalopeuroiltansa pelastunut, mutta miten kävisi meidän poikapoloisten?\nOliko viisasta hypätä \"luolaan\" puolipäivän aikoihin koulussa, vaiko\njatkaa päivää purolla ja tehdä loikkaus jalopeuran kitaan vasta kotona.\nVisusti harkittuamme edellinen vaihtoehto voitti. Opettaja oli Danielin\n\"jalopeura\", säyseä ja ymmärtäväinen, mitä samaa ei aina voinut sanoa\nkotoisista peuroista, jaloimmistakaan. Ne saattoivat kiljaista, jopa\npuraistakin \"Koivuniemen\" peuran hampaalla, joka puri vaikka ei\nhaukannut.\n\nArviomme osui oikeaan. Tosin puolen tunnin laiskanläksyt saimme.\nMitä siitä! Kun ei lukeakaan tarvinnut. Tottakai me sen kertomuksen\nosaisimme, kun itsekin jo likipitäen jalopeuran kidassa. Mutta meidän\nopettajamme oli tosi jalo, vaikka ei peura. Hän otti osaa meidän\nkevätiloihimme ja -suruihimme.\n\n— Montako siipeä teidän vesirattaassanne? hän kysyi.\n\n— Viisi! ehätti Vihtori.\n\n— Kuusi! oikaisin minä.\n\n— Viisi, viisipäs!\n\n— Kuusi, kuusi!\n\n— So! Menkää lukemaan. Sanokaa se huomisaamuna minulle heti ensimmäisen\ntunnin alussa. Muutoin tulee isommat rapinat.\n\nMe sanoimme. Kelpasi sellaiselle jalopeuralle puhua kevätpurosta,\ntukinuitosta, vesirattaista, jos vaikka mistä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nOlen käynyt, juossut, vähin pelehtinytkin entisillä elohalmeillani ja\nkovasti hauskaa, minulla on siellä ollut, kuten arvata sopii. Jokainen\nmäentöyssy, kivenjärkäle, tervaskanto, pökkelökin oli tuttu, mikäli\noli ketaroillaan pysynyt ja entisen hahmonsa säilyttänyt. Entä ihmiset\nja muut eläväiset! Ne vasta tuttuja olivat, vaikka usein kotvan aikaa\nsaimme nokastella, jopa aivastellakin, ennenkuin jälleen tutustuimme.\nMutta ns. jälleennäkemisen riemu oli kyllä tämän jälkeen sitä\nrailakkaampi.\n\nNäin kävi minulle Kallen, Jussin ja Oskarinkin kanssa. Kallea en\nniinkään paljon ihmettele. Hän oli raavas mies jo silloin, kun\nme naskalit, yksihenkseliset, hänen torppansa päivänpuoleisella\nseinustalla nappia teikkasimme. Sama kuusenkarvainen raavas hän oli yhä\nvieläkin, nosti housujaan ja sanoi: Mitä ihmettä! Haristaako mun vanhat\nsilmäni! Ethän sinä vain ole itse... se, se vanha peijooni?\n\n— Sama juupeli, vaikka ei niin vanhakaan vielä, vähättelin minä.\n\n— Oletpas... oletpas sinä kasvanut! ihmetteli Kalle.\n\n— Sitä neljänkymmenen vuoden mittaa ehtii vähin kasvaakin, myöntelin\nminä.\n\nMutta Kalle, nyt jo 80-vuotias nuori mies, ei selittämälläkään sen\nihmeen alta irti päässyt, että minä olin niin kovasti kasvanut, eikä\nhänen Silja-emäntänsäkään, vaikka on parikymmentä vuotta nuorempi\nja liikunnoiltaan kepeä, niin että hippasille olisimme voineet\nkäydä. Mutta Jussi, minun leikki-, tappelu- ja nappiteikkatoverini,\noli selvänäköisempi siitäkin huolimatta, että onnettomuudessa oli\nmenettänyt näön toisesta silmästänsä.\n\n— Oletpa, kuin oletkin tupakarhu! sanoi Jussi ja sihtaili eheällä\nsilmällänsä pyssymiehen tapaan.\n\n— Joo, vaikka \"Nalleksi\" minua kutsutaan, oikaisin minä, minkä jälkeen\nmeillä korvikepannun kiehuma-ajan verran oli sitten eri hauskaa. Me\npelmusimme, ihan piehtaroimme vanhoissa muistoissa, hyppyritöyssyissä,\nnappikuopissa, luistinrapakoissa... Muistatkos... muistatkos... kivasi\ntoinen ja toinen. Mutta toinen ei joutanut muistelemaan, kun toinen\nniin hartaasti selvitteli sitä yhteisten muistelmien vyyhteä, jossa me\npallikeränä pyörähtelimme niin hullunkurisin hyppäyksin, että Jussin\nTyyne-emäntä kyynelet silmissä nauraen oli korvikepannunsa kaataa.\n\nJussilla oli pikkuinen kaunis talo, kirkas separaattori seinässä,\nammuvat lehmät navetassa, hörähtelevä hevonen tallissa. Radiokin\nhänellä oli ja omatekoinen (pojan montteeraama) sähkövalo pikku\nlamppuineen, niin että minä itsekseni ihmettelin: kaikkia ne osaavat ja\nkeksivätkin täällä! En minä vain puoliakaan noista!\n\n— Muistatkos, johdattelin jälleen vanhoihin. Tuosta Hössälän torpasta,\njonka rantapellon laidasta tämä sinun talosi näkyy lohkaistun,\nsilloinen Ruis-Kaapi, josta sitten tuli Hössä-Kaapi, maksoi kokonaista\n500 markkaa?\n\n— Tottakai minä muistan! naurahteli Jussi. Mutta tiedätkös mitä,\nminulla, Hössä-Kaapin torpparilla, on nyt tamma, josta veljemme Kaijan\nOtto olisi maksanut 60,000 markkaa!\n\n— Vai niin! sanoin minä kun en muutakaan osannut.\n\n— Aika on muuttunut, totesi Jussi.\n\n— Pahan kerran vielä sittenkin! lisäsin minä. Sitten me ryyppäsimme\nJussin Tyynen korviketta ja minun täytyi ottaa heidän sokeriaan ja\npanna sekaan ja ottaa vehnästä. Se ei muka rasittaisi, kun minä niin\nharvoin poikkesin heillä. Kiitin ja otin toisellekin kupille. Sitä\njäikin vielä, pullaa tarkoitan ja hangen alta vilkutti viheriäinen oras.\n\nSitten taas hyppäsin suksille ja hiihtelin edelleen sitä entistä,\nkotoista hankeani pitkin. Se luisti ja loisti ja siinä oli jäniksen\njälkiä, vaikka niistä ei näkynyt juuri muuta kuin kyntysen raappamia,\nsillä hankiainen oli kova, niinkuin huhtikuussa aina ennenkin.\nHip-hap-huu! Nyt on huhtikuu! hyräilin minä, hyppäsin suksiltani ja\npuhalsin kämmeniini. Hangelle tuli lisää kyntysen raappamia, mutta\nsyvempiä ja miehevämpiä.\n\nVielä samana päivänä Oskari, toinen nuoruuden tuttavani, tuli hyvällä\nhevosellaan minua kotiinsa noutamaan. Totesimme olevamme yhä yhtä\nreippaita poikia kuin ennenkin, vaikka niin paljon ajastaikoja oli\nkulunut sitten viime tapaamisemme. Meilläkös riitti juttuamista! Niistä\nmenneistä ja muinaisista, jotka kaikki olivat parempia kuin nämä\nnykyiset. Juttelun välissä me söimme ja joimme, haukkasimme sulavalla\nvoilla siveltyä vesirieskaa ja ryyppäsimme nuorennuksen mannaa\neli kirnupiimää. Me kylvimmekin kilpaa. Se oli jännittävä ottelu,\nmutta tasapeli siitä lopuksi tuli päättäen siitäkin, että kilpailun\npäättyessä molemmat kellettelimme pukukamarin penkillä haukkoen\nilmaa kuin kaksi rantakivelle kiskaistua kiiskinpoikaa. Sitten minun\njälleen oli jatkettava matkaa, olisi ollut jo eilen, vaikka en päässyt\nlähtemään vielä tänäänkään...\n\nRiemullisen matkani edelleen jatkuessa tapasin yhä vanhoja ja uusiakin\ntuttuja, sellaisia hevosmiehiä, jopa hevosiakin, joista voisi\nkirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin. Valitettavasti en kerkiä sitä\ntekemään, ainakaan tässä pakinassani, koska minun täytyy vielä kertoa\nteille eräästä tällä erinomaisella kevätpälvimatkalla tapaamastani\nperheestä, \"jota en voi unhoittaa poies\", kuten laulussakin sattuvasti\nsanotaan.\n\nSaarisen perikunta r.l. oli tämän merkillisen osuuskunnan nimi. Siihen\nkuului jäseniä, ei \"kaksi ja puoli tusinaa\", kuten sen entisen miehen\nperheosuuskuntaan, vaan tusina ja kaksi kappaletta, siis neljätoista\ntoimivaa ja toimeksipanevaa jäsentä! Tosin minulla henkilökohtaisesti\nei ollut tilaisuutta lähemmän tuttavuuden tekemiseen kaikkien mainitun\nosuuskunnan jäsenten kanssa, enkä päässyt edes paikan päälle lähemmin\ntutustuakseni heidän saavutuksiinsa, mutta siitä huolimatta minulla ei\nole mitään syytä epäillä niistä annettujen tietojen todenperäisyyttä,\nei ainakaan sen jälkeen, kun iltakauden olin tarkkaillut osuuskunnan\nkolmen jäsenen edesottamuksia eräässä illanvietossa, johon minut muiden\nmukana osuuskaupan autolla kiikutettiin.\n\nHe kaikki olivat pienikokoisia, mutta iloisia ja pirteitä kuin\nkeväiset västäräkit. He pyrähtivät luokseni, tervehtivät kuin vanhaa\ntuttavaansa, joka heille en ollut, vaikka niin monelle muulle. Niin\nvälittömän riemullisesti he kertoilivat minulle keväisistä töistään\nkuten muistakin edesottamuksistansa ja sitten kun ilta kului ja\nnäytöskappaleen vuoro tuli, pelasivat he \"Toisen talon emäntää\" niin\nluontevasti, että iloisesti yllätettynä koko ajan avosilmäisenä\nkatselin ja kuulastelin, vaikka niin armottomasti nukutti. Kotimatkalle\npäästyämme istuimme saman pilkesäkin päällä osuuskunnan kuopuksen\nkanssa, muorini kuopus minäkin. Meillä oli eri hauskaa, kuten arvatakin\nsopii. Hieroimme käsiämme ja lauloimme kaikki laulut, jotka ulkoa\nosasimme ja enemmänkin vielä.\n\nHe ovat orpoja sekä isästään että äidistään, mutta vanhemmat\nsisaruksista ovat taitavasti hoivailleet nuorimpiaan. Heillä on ollut\naluksi kovaa, mutta he eivät ole lannistuneet, vaan yhteistoimin\nyrittäneet kuin muurahaiset. Talo kuuluu olevan sitten jo sen näköinen,\npellot ja nurkat kunnossa, marjapensaat kukoistavat ja omenapuut\nkasvavat kilpaa kasvattajiensa kanssa. Luonnollisesti tällaisesta\njoukosta on riittänyt tekijää kodin ulkopuolellekin, jos mihin souviin.\nYksi on poliisi, toinen pankkivirkailija, kolmas tarkastuskarjakko jne.\n\nOlen kertoillut tässä näin pitkälti tästä erinomaisesta\nperheosuuskunnasta tilapäisen tutustumiseni perusteella. Etteikö\nminulla muka ole parempaa kertomista tässä touhuistani ja tutuistani?\nEikä ole. Sanon asian, niinkuin sisimmässäni tunnen ja niinkuin\nse on. Tuollaiset perheosuuskunnat ovat maan suola. Jos niitä on\nriittämiin joka pitäjässä ja kylässä, niin ei kansakunnalla mitään\nhätää. Pelto kasvaa, karja kukoistaa... marjapensaat ja omenapuutkin\nkilpaa kuopusten kanssa. Kotoisissa hommissa tuollainen perikunta oppii\nparhaiten osuustoiminnan aakkosetkin. Kelpaa heidän sitten ulommassa\npiirissä osuuskauppoja rakentaa, meijereitä pyörittää, kassojakin\nkasvatella. Ja kun toisen talon isäntä sitten aikoinaan iskee silmänsä\ntuollaisen osuuskunnan kuopukseen tahi vaikka vanhempaankin, ei\nhänenkään tarvitse kauppojansa katua. Ei osuuskunnan liioin, vaikka\nmenettääkin hyviin kantajäsenensä, sillä pois pyrähtäneen toimesta\nelämä yhä kasvaa, leviää ja kukoistaa.\n\nHuomaan tässä pahasti horjahtaneeni tunnetusta tyylistäni ja\nkäsiteltäväkseni sopivista aiheista, mutta erehtyyhän pappikin joskus\nsaarnassaan ja hevonenkin kaatuu kahdelta jalalta. Saarisen perikunta\nr.l. on vikapää minun lankeemukseeni.\n\n\n\n\n15.\n\n\n[Kirj. v. 1944.]\n\nAntoivat minullekin mottiurakan. Vääryys ja häpeä, elleivät olisi\nantaneet, sillä \"henkirahani minäkin maksan\", sanoi mustalais-Roope,\nvaikka ei ole niinkään varmaa, maksoiko hän sen. Minä kyllä varmasti...\nsain sen mottiurakan... kaksi kymppiä. En mene arenteeraamaan, onko se\nliian pieni tahi liian suuri. Herrat sen tietää, kun kirjoja lukee.\nItsestäni eräinä hetkinä on tuntunut, niinkuin se olisi viimeksi\nmainittu, keritä kaikkiaan tappamisurakka, toisinaan taas, että se ei\nole liiallinen, vaan juuri minun länkiini sopiva, ehkä liian pieni\npäinvastoin.\n\nNämä omat mottiarviointini riippuvat kokonaan ruumiillisista voimistani\nja henkisestä voimantunnostani, myös ulkona vallitsevasta säästä,\nmotitettavien puiden oksa- & visaisuudesta, lintujen, lauleluista ym.\nsemmoisista. Joka tapauksessa olen ottanut minulle uskotun urakan ja\nryhtynytkin jo siihen tunnetusti äkkiäreällä kärsivällisyydelläni ja\nylilyömättömillä luonnonvoimillani.\n\nEräänä kauniina toukokuisena päivänä minä heräsin, kuuntelin radion\nkukkouutiset, pesin, pukeuduin ja söin. Se oli kyllä turha touhu,\nnaaman ja käsien pesemistä tarkoitan. Tätä mielipuolta olen muutoin\nollut koko lyhyen elinaikani, mutta muori on ollut toista, mistä\non seuraamuksena ollut jatkuvasti pientä perheneuvottelua, pientä\nnapinaa, tukkapöllyä ja korvasta taluttelemistakin, taannoisina\nvuosina. Mutta pestä käpälänsä mottimetsään lähtiessä! Se on jo ajan\nja aineen tuhlausta. Sitä vastaan lyön tärisevän vastalauseeni, vaikka\nSelkäsaunalla uhattaisiin, vaikka tervapytylle korvasta talutettaisiin.\n\nSiis silmät sirkeinä, kämmenet kuurattuina painelin mottimetsään pää ja\nhäntä pystyssä, kuten sanotaan, upouusi saha kädessä, tahkottu kirves\nkainalossa keikkuen. Värkit pitää olla hyvät, syödään mitä saadaan,\nsanoi isävanha ennenmuinoin. Sitä samaa minä. Varis raakkui ja harakka\nnauroi, mahtoi leivonenkin jossain taivaanlaella, vaikka en minä sitä\nnähnyt, kun en joutanut siikailemaan. Sitten räkättirastaskin jo\nmetsässä: Paa piippuun! Mää piippuun! yllytteli hyväkäs. Minä hotasin\nvastaan: Enkä viitsi! Parinkymmenen motin takia!\n\nSitä minun kuitenkaan ei olisi pitänyt sille rienaajalle sanoa, ei\nainakaan ääneen. Juuri vähillä piti, että en mennyt, ennenkuin edes\nyksi motti oli kuivumisteloillaan korvakepuiden välissä. No, nyt se on\nsanottu, joten voin piippuun menemistänikin rauhassa teille selvittää.\n\nPääsin leimikkooni, riisuin puseroni ja sylkäisin kämmeniini. Siinä\nheti edessäni ärsyttävän topakkana keikisteli oksainen kuusenkarilas,\njonka kimppuun olisin iskenyt, vaikka pihkaleima ei olisikaan sen\nkaarnakyljessä niin selvästi loimottanut. Ja niin minä sitten teinkin,\nlöin olan takaa kuin vierasta sikaa, kun ensin olin rätkäytellyt alas\ntusinan verran oksia kuin rautanauloja. Kun olin mielestäni riittämiin\nlovestanut, otin sen upouuden sahani. Sanomalehtien etumainosten\nja irvihammas petomerkkinsä perusteella sen piti painua tuoreeseen\npuuhun kuin saippuaan. Painui se... pihkaan tähriintyi koko terä! Eikä\nluistanut sitten enää sinne eikä tänne, ei ainakaan ilman saippuaa,\njota minulla ei ollut. Sainhan lopulta kuitenkin sen ulos puusta,\nheitin mättäälle koko \"pedon\" ja tartuin jälleen kirveeseen lohduttaen\nitseäni sillä, että kirveellä ne ennenkin Suomenmaassa kuusenkantturat\non kellistetty!\n\nHakkasin reippaasti \"lastuusta\", mutta itse lastuja en tahtonut saada\nirtautumaan millään ilveellä. Ne pyrkivät tulemaan liian pitkiä tahi\nliian lyhyitä, halkonaisia tahi katkonaisia, kunnes lopulta koko\nlastuukseni ujui yhdeksi pärstäiseksi viivaksi, ennenkuin olin päässyt\npuussani edes puolitiehen.\n\nVaihdoin lapaa ja ryhdyin hakkaamaan toiselta puolelta. Mutta koska\nen ole vasenkätinen, en osannutkaan hakata mainitulla tavalla \"mettän\npuolelta\", lastuukseni pärstääntyi ja umpeutui vieläkin nopeammin, en\nmahtanut päästä edes neljännekseen, kun se oli tukossa kerta kaikkiaan\nja rumasti vielä sittenkin. Pyyhkäisin hikeä etukäpälälläni, joka oli\njo pahasti pihkassa. Mutta räkättirastas oli tullut pyssynhollin verran\nlähemmäksi ja arveli: Määt piippuun! Määt piippuun!... Määt varmast...\nennen puoltapäivää!\n\nMää itte suolle! huusin minä ja sylkäisin kouriini, vaikka se ei olisi\nollut tarpeellista, se sylkäiseminen, huutaminen sitäkin vähemmin.\nTuiskahdettuani kiepahdin toiselle puolelle puuta, mitä puun kaataja ei\nmilloinkaan saisi tehdä, koska sen seurauksena vanhojen tietolähteiden\nmukaan on kanto, jolla p—u tanssii. En minä kylläkään ole sitä nähnyt,\ntuskinpa kukaan muukaan, mutta en kuitenkaan ole patenttivarma, etteikö\nse tanssi... Sillä puskin olin kolmea kertaa iskenyt, kun kirveenterä\nlähti varresta, meni kiveen että helähti.\n\nOnni onnettomuudessa oli, että ei otsakulmaani helähtänyt. Kirveen\nterälle se tietysti olisi ollut parempi, mutta otsaluulleni varmaan\npahempi. Onko kenellekään muuten koskaan sattunut sitä ihmettä, että\nvoileipä ei putoaisi lattialle voipuoli alaspäin ja että kirves ei\nsattuisi kiveen teräpuoli edelläpäin? Ei minulle kuitenkaan. Eikä\nsattunut nytkään. Sattui se niin pahasti ja tuli niin ruma lovi, että\nse vieläkin ihan itkettää. Minkätähden kiven reunan pitääkin olla niin\nkova ja kirveenterän niin murtuvainen? Näin ajattelin, mutta rastas\nei. Se oli jälleen lentänyt lähemmäksi ja visersi: Mää piippuun! Paa\npiippuun! Olisin ehkä pannutkin kivellä perään, jos olisi ollut, mutta\neipä silloin ollut, vaikka äsken oli.\n\nSillä kirvestä varteen suuttiessani ja pyrstökiiloja, niskakiiloja,\nhevos-, lanka- ja rässinauloja silmään iskiessäni olin muorille\ntentunut, että vaikka mikä muu lähtisi, vaikka koko maailma navoiltansa\nheltiäisi, niin minun mottikirveeni ei heltiäisi varrestaan, stpho!\nOlin sylkäissytkin.\n\nMinulla oli siinä aika telmeet, ennenkuin jälleen sain kirveeni siihen\nkuntoon, että silä edes pääsi iskemään, mutta sitten siinä oli se\nhirmuinen lyöttymä, joka ei ollut tietääkseen, vaikka kalkuttelin\nsitä kivellä kiveä vasten. Niin mureita kiviä en luullut maailmassa\nolevankaan, eikä niin kovaa terästä kuin nyt oli se avosuinen kirveeni\nterä...\n\nYmmärtäkää ja säälikää minua, kun hyppään ylitse muutamia pihkaisia\nkämmenenpyyhkäisyjä. Sainhan lopultakin sen kuusenkantturan\nkaatumaan tosin konkeloksi suurta mäntyä vasten, mutta kallelleen\njoka tapauksessa. Ja asiakos minulle semmoisessa mielenvireessä ja\nluonnontilassa oli puuhun kiipeäminen. Yks kaks räpistelin kirveineni\nsiellä ahdistuksen paikassa 50-kyynäräisen petäjän puolitiessä.\nOli sentään varjelus, että en sahaa ottanut matkaani, sillä tuskin\nolin pari oksaa saanut poikki napanneeksi, kun kuului peloittava\nrysäys ja sitten tulimme alas kantturakuusen kanssa kilpaa. Kirveen\nhuitaisin menemään silläkin uhalla, että se jälleen paukahtaisi terä\nedellä kiveen. Jaa'a! Ellen olisi se kuin olen, niin vikkelä poika\ntakakäpälistäni, niin tiedä häntä... naputtelisinko teille enää\ntätäkään historiaa...\n\nSitten minä kuitenkin karsin sen kuusen ja katkaisin sen metrin\nmittaisiksi pätkiksi... paitsi \"petosahani\" puolen metrin. Juoksin\nkieli vyön alla kotoa toista sahaa noutamaan, onneksi olin ostanut\n\"petoja\" parittain ja tahkosin ja hioin kirveeni ja suutin sen uusilla\npyrstökiiloilla ja rautanauloilla, mutta visusti vaikenin tentumasta\nsen silmässä pysyväisyyden puolesta halkovajassakaan, missä muorin\nsilmä ei onneksi askareitani seuraillut.\n\nJa kun auringon laskiessa palasin, niin molemmat käpäläni, koko\nnaamataulunikin oli hiessä, piessä ja pihkassa ja ravassa ja rasvassa.\nKerta kaikkiaan, koristelematta sanoen, olin \"piippuun vedetty mies\",\nvaikka r-rastas ei sitä enää räkättänytkään. Se oli kääntänyt lehteä,\nvaihtanut \"täkstiäkin\" ja paasasi nyt: Laiska mies! Lyhyt pino... lyhyt\npino...\n\nMotti se on! hihkaisin minä, vaikka ei metsämiehen pitäisi hihkua\nräkättirastaallekaan. Sain kuin sainkin mottini valmiiksi, eikä se ole\nniinkään vähäinen aikaansaanto ensimmäisenä päivänä näin pikkupojalle,\nsanokoot ja hakatkoot mestari \"Kirput\" ja \"Korpit\" mitä tahansa.\nToisena päivänä hakkasin puolitoista, seuraavana päivänä kokonaista\nkaksi, ei miestä vaan mottia ja toivoakseni näin tulee tapahtumaan\nedelleenkin, hiljaista, peräänantamatonta, konkeloon ajamatonta\nedistystä eteenkinpäin kohti kahden kymppimotin urakkaani.\n\n\n\n\n16.\n\n\n    Tuuli hiljaa henkäilee\n    aalto vapaa välkkyilee.\n    Pikku lintu suruton\n    laulelee: Jo kevät on!\n\nNiin se laulaa pikku lintu, lauloi jo silloinkin, kun olimme pikkuinen\npoika. Oli tavallista kauniimpi ja varhaisempi kevät. Varikset\nraakuivat jo helmikuussa. Kottaraiset viheltelivät maaliskuussa.\nHuhtikuussa jäät lähtivät ja jo toukokuussa me söimme pieniä\nviheriäisiä ketunleipiä, vuodatimme mesikirkasta koivunmahlaa. Alholan\nAapo tämän verrattoman aatteen meille esitti, mutta Vihtori toimi\nhyvänä ystävänämme verrattoman hyvällä menestykselläkin, kuten pian\nsaatte kuulla.\n\n— Oletteko, pojat, milloinkaan maistaneet koivunmahlaa? kysyi Aholan\nAapo meiltä, kun kiersimme hänelle tahkoa eräänä aamuna.\n\n— Ei! myönsimme me ja lipaisimme huuliamme. Siitäkös Aapo riemastui ja\ninnostui kehumaan. Ainakin puoli tuntia hän juttusi siitä, kun painoi\nkirvestä tahkoon hävyttömän raskaasti. Hän oli iskenyt sen pahasti\nkiveen, eikä teränsuu juuri vähillä umpeen mennyt.\n\nKeväisen koivun mahla! Se se vasta oli taivaallista juomaa! Se oli\nkirkkaampaa kuin kolmeen kertaan tislattu tehtaan viina! Se oli\nimelämpää kuin siirapilla makeutettu vappusima!\n\nNiin Aapo sitä ihanuuttansa kuvaili. Mutta me kieritimme kiivaasti sitä\ntahkon vietävää. Väliin lipaisimme, kuumalla kielellä kuivia huuliamme,\npyyhkäisimme hikeä nutun hihaan. Lopuksi Aapo kertoi myös siitä,\nmitä kaikkein hartaimmin odotimme, mistä ja miten koivunmahlaa olisi\nsaatavissa. Silloin hänen kirveensä alkoi olla jo umpiterässä. Meidän\netukäpälissämme kihelmöitsi pari punaista mesimarjaa kummassakin.\n\nPiti etsiä etelänpuoleisesta mäenrinteestä hiirenkorvalla hersyvä\nraudaskoivu. Siihen noin kyynärän korkeudelle maasta oli kaivettava\npienellä kairanvääntimellä parin tuuman syvyinen reikä. Reikään oli\nvuoleskeltava katajanoksasta korttelin mittainen tikkuränni. Rännin\nalle hiukan mättääseen kierrettynä oli asetettava yksikorvainen\nastia eli lypsinkiulu. Sitten ei tarvinnut muuta kuin rauhassa\nodottaa muutama tunti, kunnes kiulu olisi puolillaan koivun keväistä\nkermamaitoa.\n\nTämän kummempaa se ei ollut.\n\nJa jo hyvissä ajoissa keväisten koivujen hiirenkorvalle kehkeytyessä\naloimme hankkiutua riemulliselle mahlamatkallemme. Erinäisiä vaikeuksia\nsiinä oli. Neuvokkuudella toki selviydyimme niistä, kuten yleensä\nvaikeuksistamme tähän päivään saakka.. Pahinta oli sen yksikorvaisen\nkiulun eli vuodatusastian kanssa, meillä kun ei ollut muuta kuin yksi\nsellainen ja muori kipeästi tarvitsi sitä joka aamu ja ilta. Hullummin\nvielä oli Vihtorin laita. Hänen kotitönössään ei ollut ollenkaan\nyksikorvaista, ei muuta kuin yksi sellainen... porsliiniräyskä. Mutta\nemmehän toki sellaista voineet mahlakiuluksemme kähveltää. Visusti\nasiaa harkittuamme päätimme kaiken uhallakin ottaa muorin lypsinkiulun,\nsiinä hartaassa toivossa, että joten kuten siitä aikoinaan\nselviytyisimme. Niinkuin myös tapahtui.\n\nMutta sittenpä joutuikin jo se keväinen, pyhäinen päivä, jolloin\nhereimmät päivärinteen koivut alkoivat vihoittaa hiirenkorvalla.\nHaukkasimme vahvan aamiaisen, jälkiruoaksi muutamia suolaisia\nsilakoita. Koivun mahlaa, kevään mannaa ajattelimme. Piimätuoppiin\ntuskin vilkaisimme. Viisaana miehenä näet varasimme massussamme tilaa\nparemmille juotaville.\n\nKauempaa, karjalaitumien rinnemailta löysimme vihdoin mieleisemme\nkoivun. Se oli jo päältä katsoenkin rempseä kuin heruntamaidossa oleva\nlehmä. Sen valkoinen varsi kutsui. Sen hiirenkorvalla höröttävät\nriippaoksat huiskuttivat: Joutukaa jo! Juoskaa! Mahlasuoniani pakottaa!\n\nMe juoksimme ja jouduimme. Näverinvarret ja kiulun vanteet pensaikossa\nrapisivat. Minä kumarruin nävertämään reikää. Vihtori alkoi nohrata\nkatajasta kourukalikkaa. Rastas rähisi ja käki kukkui, taisi\nensimmäistä kertaa sinä keväänä, mutta emme me sen nakutteluja siinä\njoutaneet laskemaan, kun oli parempaakin tehtävää. Kauankos me sitä\nkahteen pekkaan. Sitten ei muuta kuin koloa mättääseen ja kiulua\nräystään alle. Se alkoi! Voi ihanuus! Tip... tip... tip... se suloisen\npehmeästi tilkutteli kuin tynnyrilintu korpikuusen latvassa.\n\nPäätimme, että emme maistaisi, ennenkuin kiulu olisi täynnä tahi\nainakin reilusti puolillaan. Pidimmekin uljaasti tämän päätöksemme,\nvaikka sisua siinä tarvittiin. Tuskin olisimme kestäneet ellei meitä\nolisi ollut kaksi. Tarpeen tullen pidättelimme toinen toistamme.\n\n— Oletpa noin hätkö! häpäisi Vihtori, kun minä olin välillä\nlipaisemassa.\n\n— Voi poloista, raukkaa! maksoin vuorostani, kun Vihtorille tuli heikko\nhetki. Niin me uljaasti toinen toistamme tukien voitimme kiusauksemme,\njotka eivät olleet vähäiset.\n\nMutta mahla se soitti ja tippui. Me katselimme kahden puolen kiulua\nsilmät napillaan. Se oli kirkasta kuin kolmesti kirkastettu viina,\noikein Aapo oli siinä sanonut. Sen hunajainen makeus tuoksahteli\nnenäämme. Ja sitten yhä uudestaan meidän täytyi kertoa toisillemme\njanoa kiihoittavia kaskuja hunajamaidosta ja sokerivedestä, jota\njoskus olimme nauttineet, mutta joka kuitenkaan ei vetänyt vertoja\nkoivunmahlalle, niin makeaa kuin oli ollutkin.\n\nNiin me janoisina odottaessamme puhelimme. Mutta mahla se vain ihanasti\nsoitti ja tippui. Sen ääni muuttui sitä mukaa kuin nesteittä kiuluun\nkarttui. Ensin se ikäänkuin nuoli, sitten lätkähteli, litkahteli.\nNiinkuin kissa kielellään olisi maitoa litkitellyt. Niin mukavaa se\noli kuunnella, että ihan pahaa teki. Varmasti olisimme langenneet kuin\nEeva Aataminsa kanssa, ellemme olisi keksineet kiulun laidoissa oksia.\nKiipesimme kilvassa, toistemme kiusalla yhä ylemmäksi..-. Minä maltan\nodottaa tuohon asti! Minäpä ylemmäksi, vaikka tuohon! Luuletkos, että\nen pääse yli siitä?\n\nNäin kiipesimme hitaasti kohoavan mahlan edellä, kunnes tuli oksanreikä\nlähellä kiulun suuta. Siitä emme päässeet enää ylemmäksi, emme\nyrittäneetkään. Mahla olisi vuotanut mäkeen. Sitä toki emme toistemme\nkiusaksikaan sallineet...\n\nTähän kului kuitenkin vielä aikaa. Kun oli niin raskasta odottaa,\nniin juoksimme alas pajukkoon ja teimme siellä imupillit. Sellaisella\nkelpasi mahlaa vedellä. Pieni lähdesilmä oli siinä pajupensaan\nvieressä. Minä koettelin, pitääkö pillini henkeä, imeekö vettä. Sitten\nVihtorikin koetti. Se pisti vihakseni. Hän varmasti imi vettä... koska\nitsekään en voinut sitä välttää.\n\nSitten juoksimme taas \"lehmämme\" luokse. Mahla oli kohonnut jo miltei\nreikään asti. Voi ihanuus! Hyppelimme tasakäpälää ja toiskäpälää.\nPuhaltelimme ja imimme pillejämme.\n\nVoi kamalaa! Että suurin ihanuus käden käänteessä voi muuttua\nniin suureksi surkeudeksi! Vieläpä mokoman, kuin mulkosilmäisen\nsonnimyökärin takia! Se hirmu se oli, yhtiön iso-Pekka nuijapää! Se\nkiljui kimeästi ja painui meitä kohti alamäkeen kuin tavarajunasta\nirti päässyt veturi. Meillä poikapoloisilla ei ollut muuta turvaa\nkuin koivu. Onneksi se oli siinä ja meillä kyntyset. Kerkisimme viime\nhetkessä oksalle. Sitten varovasti, vähitellen yhä ylemmäksi oksalta\noksalle kuin äsken mahlaa tiputellessamme, mutta ei kiusalla, vaan\ntoistamme auttaen hädässä ja sovinnossa. Vapauttavaa reikää ei vain\nilmestynyt... Ennenkuin illalla, kun aurinko jo oli mailleen menossa ja\nmuorin lypsyn aika ohi.\n\nEnnen sitä ehti tapahtua paljon sydäntä korpeavaa, vihaksi pistävää\nasiaa. Yhtiöpaholainen kiersi kuin kiljuva jalopeura. Se puhisi, kuopi\nmaata ja mullisteli ylös punaisilla lankakerillänsä, sitten lopulta\nalas, mikä oli sitäkin surkeampaa. Se huomasi meidän täysinäisen\nmahlakiulumme, joka vuoti oksan reiästä ylitse. Ei kauankaan sitten\nenää. Se kurnaisi sen pötsiinsä ja kuninkaan kypäriinsä, yks, kaks,\nilman pilliä. Ja arvaattekos, millä tavalla se Nepukatneessar tämän\nmässäyksensä meille maksoi, minulle erittäinkin? Se hirttämätön ryöväri\npolki ja särki kappaleiksi muorin lypsykiulun.\n\nVoi hyvät ystävät! En jaksa tämän enempää. En olisi jaksanut näinkään\npaljoa, ellei vieläkin pistäisi niin vihakseni ja ellei Vihtori, se\nsiunattu pentu, olisi muistanut pistää puukkonyrhiänsä tuppeen. Me\nnirhaisimme sillä koivun kylkeen pari pientä reikää ja koivuäiti,\nse verraton lehmä, tiputteli polttavan sielumme virvoitukseksi\nmahlatippojansa, yhtä monta kummallekin.\n\nJaa että mitäkö sitten tapahtui? Vain \"tosikertomuksissa\" kerrotaan\nkaikki, kevään mahloilla höystetyssä \"taidenovellissa\" ei. Lukijan\nmielikuvituksen nuoleskeltavaksi täytyy jättää myös joitakin\nlohdutuksen tippoja. Eipä sitten taas muuta kuin keikkukaa ja\nheikkukaa! Hyppikää ja nuoleskelkaa keväisiä tippoja, kaikenlaisia.\n\n\n\n\n17.\n\n\nOn oltu kylvötöissä, minä ja Noppe. Niinkuin koko Suomen kansa.\n\nPäivä on paistellut iloisesti ja vettäkin on sadellut suloisesti. Tässä\npäivänä muutamana puolisen päivää akkunassa katselimme ja kuuntelimme\nsitä rapinaa nenä ruudussa, kieli pitkällänsä ulkona suusta.\n\n— Tuo maksaa miljoonia, Suomenmaassa! ihastelin minä ääneen. Noppe vain\nhaukotteli ja häntäänsä heilutteli.\n\nSitten lakkasi satamasta ja lähdimme jälleen tallukoinkaan\nviljelyspalstoillemme. Se on vähin saviperäistä maata ja tallukkaamme\nkasvoivat nopeasti, milteipä puoli numeroa jokaisella askelella. Mutta\nemme välittäneet siitä. Olihan kevät. Oli satanut. Käki kukkui ja metsä\nalkoi vihoittaa.\n\nOli niin riemullista elää, vain olla ja elää. Ihan teki mieli\nhihkaista, mahdoimme hihkaistakin. Ainakin haukuimme, räyskähtelimme\nja puhalsimme kämmeniimme. Toden totta, kevät on ihana vuodenaika! En\ntiedä, mihin sen vaihtaisin ja mihin sitä edes vertaisin. Mitä on sen\nrinnalla maailman mahti, raukeeva rikkaus, riutuva rakkaus... kivet\nkalliimmatkin on kuin tuhka vain ja multa...\n\nTaisinpa ajaa toisen vasikalla. Sitä olen tehnyt kaiken aikaa näinä\nverrattomina kevätpäivinä. Olen ajanut ja punninnut vahvistuvilla\nkäsivarsillani valkoisen kirjavaa vasikkaa, jonka nimi on Suvi.\nOlen ajanut hevosta, vanhaa valakkaa, jonka nimi on Sulo. Olen\najanut traktoriakin... katsellut päältä. Voi ihme, miten se jyllää\nja myllää! Vaikka ei haukkaa muuta kuin kuivattuja koivukalikoita\npaperipussillisen puolessatoista tunnissa.\n\nOn verraton asia, että meillä on sentään vielä valkoisen ynnä muun\nkirjavia vasikoita... ja peltoäestä vetäviä hevosia ja valakoita...\nja koivukalikoita haukkaavia voimamasiinoita... ja kaikkia muitakin\nvoiman ja elämän korvikkeita. Ja ennen kaikkea, että meillä on järkeä\nja voimaa, joka estettä eteensä löytämättä ajaa meitä elämässä\neteenpäin.\n\nArvaan, että olette pistäneet jo perunanne multiin. Niin minäkin olen\ntehnyt.\n\nOlette kai kylväneet tavallista enemmän juurikasveja, lanttua ja\nporkkanaa, punajuurta ja retiisiä? Niin olen minäkin tehnyt. On hauska\nruoputella ja narskutella niitä sitten, kun ne joutuvat siihen ikään\nja kokoon, että sopii narskutella. Porkkanaa voi puraista sellaisenaan\npäästä... jommastakummasta. Lanttua kelpaa jälttää. Retiisiä voi syödä\nsuolan kanssa. No, miksikä ei vaikka sokerinkin, jos korvikkeista tulee\nkysymys.\n\nOletteko muistaneet kylvää palstoillenne myös sokeri- ja sikurijuurta?\nTästä viimeksi mainitusta juurestahan ovat ns. paahtimoiden\nluottamusmiehet myös pitäneet pahaa porua. Hyvä onkin, että hyvästä\nasiasta pidetään pahaa porua. Sikuri on kyllä poikaa. Muistan hyvin,\nmiten meidän muori naapurin muorin kanssa papukahvia juodessaan kerran\nsanoi:\n\n— Kahvi ei ole minkään makuista, jos ei ole siihen sikuria, sanoi muori\nja puhalsi tassille.\n\n— Eikä se ole minkään näköistäkään ilman sikuria, sanoi naapurin muori,\npuhaltaen myös tassilleen. Mutta minä panin asian hampaankoloon. Siitä\npäivästä lähtien olen aina muistanut, että sikuri on tuiki tärkeä ja\ntarpeellinen kasvi kahvipannuissa, paahtimoissa ja -värjäämöissä.\n\nIhan ihme ja kumma, miten se ailahtelee tuo pennun keväinen mieli.\nNyt se käväisi jo kahvipaahtimossa ja -pannussakin. Mutta mikään ihme\nei ole, vaikka ailahteleekin. On verrattoman kaunis keväinen aamu.\nTaisinpa, mainita sen jo toisen kerran.\n\nKotoinen järvi peilaa edessäni tuossa vihertävin kehyksin. Sorsapari,\nkaksi kolmekin paria, ja pari pitkäkaulaista silkkikuikkaa uiskentelee\nja rankahtelee kaislikon rinnassa. Niillä lienee omat kylvyhommansa\nniilläkin, niin sorsilla kuin silkkikuikilla. Vaikka eivät ne sikurin\nsiementä kylvä, siitä olen varma. Mutta siemen kuin siemen, muukin kuin\nsikurin siemen.\n\nJokin pikkulintu tilskuttelee koivussa korsuni akkunan alla. En tiedä,\nmikä lintu se on. En edes näe sitä, äänen vain kuulen, keveän keväisen\ntilskahtelun. Kylvyhommansa lienee hänelläkin.\n\nNyt vihelsi kottarainen, pitkään ja haikeasti. En käsitä, miksi se on\nhaikea tällaisena aamuna? Ehkä se on vain salattua keväistä riemua,\nsitä samaa, jota nuori neitonen laulaa, kun keväistä lehtopolkua astuu\nja laulaa: Tuonne taakse metsämaan... sydämeni haa-laa...\n\nNiin se on. Kottarainen on musta lintu, joka murheellisesti laulaa.\nMutta iloiset on sillä tunteet, keväiset on sillä aikeet peittelystä ja\npeiteväristä huolimatta.\n\nTuota koivuani minä myös kevätaamuina, usein katselen enkä\nihmettelemästä lakkaa. Siinä se on vasta, kevään ikuinen ihme.\nVielä vappuna se nukkui talviuntansa. Vain valkoista, tiukasti\nkylkeen pinnistettyä kuorta näkyi, mustaa, piiskavarpua tyvestä\nlatvaan. Lähti järvestä jää, huoahti koivu. Sen kuori ei ollut enää\nniin tiukka. Kului vielä muutama päivä. Jo aukeni lehden silmu...\ntuhannen silmua... tuhannen tuhatta vihertävää silmua. Tuli sade,\nkokopäiväinen, lämpöinen kevätsade. Koivun silmut, ne tuhannet ja\ntuhannet, avautuivat ihan silmissä. Ne särkivät kupuisen kuorensa kuin\nkananpojat hautomakoneensa. Vikinää vain puuttui, ehkäpä sitäkin oli,\nvaikka en kuullut sitä. Mutta sen sijaan selvästi näin, miten koivuni\nheräsi. Se pehmeni ja laajeni. Se välkkyi ja värisi. Kevään vihertävä\nelämä tunkeutui vastustamattomasti ulos sen jokaisesta silmusta ja\nsolusta. Mikään voima ei olisi kyennyt enää estämään eikä pidättelemään\nsitä. Jos joku sen olisi mielinyt ja raaskinut tehdä, niin koko koivu\nolisi pitänyt kaataa. Mutta vielä sittenkin olisi sen keväinen mahla\npusertunut esiin kannosta ja maahan raasituista oksista.\n\nSellainen on keväinen koivuni, teidän koivunne, meidän koivumme, kaikki\nkotoiset koivumme, tuhannet ja taas tuhannet... Älkää välittäkö,\nvaikka tulenkin vähän tunteelliseksi, niin verraton on tuo koivu, tuo\nkottarainen, tuo järvi, sorsien kisakenttä, kaikkinensa tämä kotoinen\ntienoo, jonka kehyksenä on keväinen aamu.\n\n\n\n\n18.\n\n\nOlen kaiken päivää tapellut tikkerperipuskien kanssa...\nkarviaispensaiksi niitä jalommalla suomen kielellä mahdettanee sanoa.\n\nEttä mitäkö ja mitenkäkö minä niiden kanssa olen tapellut? Nähkääs,\nse on sillä tavalla, että en tullut niitä tässä taannoisina vuosina\njuuri ollenkaan kuoputtaneeksi, enkä muutenkaan hoitaneeksi, kun oli\nolevinaan niin paljon muuta tähdellisempää. Ne kasvaa kituuttivat\njotenkuten, mutta viime suvena ne kokonaan yrittivät tehdä lakon ja\nsilloin muori, joka on kovasti kaikenlaisten karviaisten perään,\nkimpaantui minulle ja sanoi että: Jollet sinä Nalle ensi kesäksi pane\nparempaan kuntoon noita tikkerperipuskia, niin minä teen sen ja se on\nhäpeä sinulle, minun rintaperilliselleni!\n\nNiinkuin se onkin, sano! Häpeä muorille, jos hänellä on semmoinen\npoika, joka ei pysty pitämään tikkerperiä kunnossa ja karinaisia\nkurissa. Tätä minä en ääneen sanonut, ajattelin vain puoliääneen ja\nheti viivana päätin rapsia muorin tikkerpereistä kuivat oksat ja\nmöyhentää niiden juuret. Se jäi kuitenkin viime syksynä tekemättä. Mikä\nhätä niillä siellä, lumen alla! ajattelin silloin.\n\nMutta se on tämä maamiehen elämä semmoista visaa, että jos jokin tänään\njää, niin huomenna sen edestäsi löydät, olkoon se sitten karviaista tai\nmuuta. Niinkuin minäkin ne muorin puskat.\n\n— Mitenkä on minun tikkerperieni laita? kuului muorin marmatus taas\ntänä aamuna kuin omantunnon soimaus. Tuohon minä en vastannut juuta\nenkä jaata, viheltelin vain: Hiljaa juuri kuin lammen laine... otin\nrautaharavan ja talikon ja hiivin puskaiselle maalle. Asiakos tämä\nmiehiselle miehelle, muutamat puskat! ajattelin kun iskin laitimmaisen\nkimppuun.\n\nOli se vain asia, ajattelemisen ja pään raapimisenkin arvoinen. Toden\ntotta, ne olivat siivottomassa kunnossa. Kaikki mahdollinen maan\nroskakansa oli majoittunut niiden alivuokralaisiksi. Siinä juolaheinät,\nvoikukat, ohdakkeet, leskenlehdet. Ja kaikki ne olivat eläneet ja\nmenestyneet hyvin talvenkin ylitse tässä muorin tikkerpereille\nluvatussa maassa. Nyt ne olivat ottamassa, toivorikkaina vastaan\nuutta kevättä ja kesää... joka ainoa nokka! Paitsi isäntä itse, se\ntikkerperi! Se oli hänkkyräinen ja kuivanenäinen, kuten inhimillinen\nosatoverinsa kaupunkilaisissa, ehkäpä paikka paikoin maalaisissakin\nvuokrataloissa... milloin eivät sattumalta ole punanenäisiä, ne talojen\nisännät tarkoitan.\n\n— Älä välitä! Minä tulin ja käyn avuksesi! Annetaan\nvuokralaishylkyläisillesi mitä kuuluu ja kuka käski! lohduttelin minä\ntikkerperiä, sylkäisin kouriini ja kävin kimppuun.\n\nMutta jos joku luulee, että isäntä tikkerperi suostui, sopeutui\nauttamaan minua tässä toimituksessa tai edes ymmärsi hyviä\ntarkoituksiani, erehtyy pahan kerran. Kaikkea vielä! Päinvastoin se\nitse kävi kimppuuni, niin kuin minäkin olisin ollut roskaruoho ja\nhylkyläinen tunkeutumassa alivuokralaiseksi sen pyhiin asuinsijoihin.\nSillä oli piikki, monta piikkiä minun varalleni joka oksassa, niin\nkuivassa kuin tuoreessa. Kun yritin nyhtäistä juolavehnää tai\nleskenlehteä, oli se aina valmis ei vuokralaistaan häätämään, vaan\nminua piikittämään. Sen kynnet harittivat kuin äkäisen kollin ja kun\nsain niistä veriraapaman käteeni, niin se sähähti: Ähä, saitkos! Auta\nsiinä sitten tällaista tärpästikkeliä, keväisenä aamuna, lintujen\nsäestäessä keväistä \"lammen lainetta\".\n\nMutta minä poika autoin, autoin kiusallakin, kun kerran olin\nkonstaapeliksi ryhtynyt. Juoksin noutamassa tuvasta vanhat\ntervahanskani jo varsinaisiin tarkoituksiinsa tarpeettomaksi käyneellä\nhyökkäysmarssilla \"Syttynyt on sota julma\"! Niin kävin uudestaan\nkimppuun armoa pyytämättä, armoa antamatta, edes leskenlehdille ja\nvoikukkasille, ohdakkeista ja juolaheinästä puhumattakaan. Mutta kaiken\naikaa tätä tehdessäni minun täytyi muistaa pyhää neuvoa: Rakastakaa\nvihollisianne!\n\nVoitte arvata, että tämä ei minunlaiselleni kiukkupussille juuri\nhelppoa ollut. Hillitsin kuitenkin mieleni ja kieleni, vain joskus,\nmilloin kiittämätön karviainen oikein kipeästi pisti — se pystyi\ntekemään sen tervahanskani lävitse, sen pienimmästäkin lävestä —\ntempaisin tuppipuukkoni. — Ähä, saitkos! sanoin. Se helpotti niin\npaljon, että ei tarvinnut sen pahemmin sanoa.\n\nOikea koettelemusten koulu ja kärsivällisyyden keväinen harjoituskenttä\nminulle oli tämä muorin tikkerperien ruokkoaminen. Se on sitä yhä\ntätä naputellessani, kun yritän teitä hauskuuttaa. Luultavasti teillä\nmyös onkin hauskaa, kun ajattelette minun tunteitani tänä iltana ja\nvarsinkin huomisaamuna, kun karviaisten kymmenet piikit tuikkivat ja\nkihelmöivät ihokarvojeni kasvumailia.\n\nMuuten erinomainen päivä. Pikkulintuset lauloivat, käki kukkui,\nrastas haukuskeli. Ihan ihme, miten vireitä ne kaikki olivatkin\ntänään. Niinkuin jokainen olisi tahtonut sanoa: Nyt, Nalle, on pantava\ntöpinäksi! Yksi keväinen päivä vastaa yhdeksää syksyistä!\n\n— Niinpä niin, vaikka ei tikkeriperipuskien ruokkoamisessa! huutelin\nminä vastaan ja haukuskelinkin vastavuoroon räkättirastaalle. Vaikka\nsen kanssa kyllä ei hyvilläkään leukaperillä varustettu kanta-astuja\npääse omilleen. Jo yksin se, että ei näe haukuttavaansa, vaikka äänen\nkuulee, sekös osaa kismittää. Se on milteipä samaa kuin sanailisi\nkenkun radiopaasaajan kanssa kuulokojeensa äärestä. Siitä saa vain\nvaivat palkakseen. Yksinkertaisesti ei kannata haukkua, ellei pääse\nhaukuttavansa kanssa silmätyksin ja nokatuksin. Jos kannattaa\nsittenkään. Ei ainakaan kauniina kevätpäivänä, milloin on löydettävissä\nparempaakin tehtävää. Ja siitähän meillä maamyyrillä totisesti ei ole\npuutetta, varsinkaan tällaisena keväänä, jolloin kesä kulkee vähän\nperässä...\n\nMitä erinomaisia nautinnon hetkiä jokainen päivä meille nyt antaakaan!\nTällainen tikkerperien karviaispäiväkin, siitä en vielä malta olla\nkaskuilematta Teille, vaikka hyvin arvaan, että ilmankin sen arvaatte\nomia kevätpäiväisiä kokemuksianne muistaen.\n\nIltapäivällä työni lopulleen joutuessa istahdin lepäämään pensaan\njuurelle. Ja tiedättekös, yllättämällä, ihan ilmaiseksi minulle\nesitettiin hienonhieno lentonäytös, johon otti osaa satoja, tuhansiakin\npienoiskoneita. Se tapahtui parin sylen etäisyydessä silmieni edessä.\nLentäjät olivat valioluokkaa, moottorit hienosti \"trimmattu\", vain\nvieno, hieno, ainoastaan herkin korvin eroittuva yhteishyrinä kuului.\n\nLentäjillä oli tarkoin määrätty liikkuma-alansa, ehkäpä noin aarin\nkuutio, jos sellaista mittaa on olemassa. No, voimmehan kuvitella.\nPikku lenturit esittivät etupäässä taitotemppuja, nousemista,\nlaskemista, hyppimistä, survomista... Niitä oli ilma sakeana. Ne\nvarmaankin olisivat pimittäneet auringon, elleivät olisi olleet niin\npieniä, kirkassiipisiä ja ohkaisia. Näytti kuin niissä olisi ollut\nlasista paitsi seinät, myös moottorit, kaikki mutteritkin, aurinko\npaistoi niiden lävitse.\n\nSiinä tehtiin jos jotakin kikkaa, hyppyjä ylös, syöksyjä alas,\ntynnyrejä sinne ja tänne, kierteitä ja \"loopinkeja\". Mikä kaikkein\nihmeellisintä, yhtä ainoata \"kolaria\" ei sattunut, pommeja, enempää\nräjähdys- kuin atomi-, ei putoillut, ei kaupunkeja tuhoutunut, ei edes\nmultakokkareita meidän kasvitarhamaalla, mikä kylläkin olisi ollut\ntoivottavaa..\n\nSiinä istuskelleissani, kevätillan ainutlaatuista lentonäytöstä\nihaillessani tein myös kylmiä laskelmia kuten minulla usein on\ntapana... Tuhat lentäjää koneineen kaikkineen voisin survaista\ntervaiseen karviaishanskaani, eikä se tulisi vielä täyteenkään,\ntuskin paino edes sanottavasti lisääntyisi. Vaivatta voisin iskeä sen\nmultakokkareeseen. Yhdellä kourani puristamalla voisin \"hillota\" ne\nkaikki, mutta pensaa ja moottoriöljyä (verta ja elinnesteitä) kihoaisi\ntuskin puolta ruokalusikkaa.\n\nJa kuitenkin tässä oli kyseessä satumaisiin näytöksiin pystyvä,\ntuhansia yksikköjä käsittävä lentolaivue. Oi ihminen, mikä poropeukalo\noletkaan suurine saavutuksinesi, auringonatomitaikoinesi, saivaren\nhalkomishaluinesi.\n\nNäin minä ns. luonnon herra tikkerperipuskan vieressä siipimuurahaisten\nlentonäytöstä katsellessani ajattelin. En tiedä, onko lupa näin\najatella, mutta minkäs ajatuksilleen mahtaa, ne tulevat ja menevät,\nnousevat ja laskevat ja heittävät loopinkia, niinkuin siipimuurahaiset\nlämpöisenä kesäiltana.\n\n\n\n\n19.\n\n\nTerveisiä maakunnasta. Me olemme olleet täällä edelleen kesää\nvastaanottamassa ja haukkumassa. Minä vastaanotan ja Noppe haukkuu.\nEn tiedä, onko vika meissä vai kesässä, mutta hitaasti se vain\ntahtoo tulla. Siitäkin huolimatta, että täällä päin asuu myös eräs\nvanha viisas ilmaprofeetta, joka on ennustanut meille kesän tuloa.\nVahinko vain, että hän ennustaa aina väärin. Kerrankin hän lupasi:\nKun helluntain edellisviikko on näin kylmä, niin sen jälkeen varmasti\nseuraa lämmintä. Se oli kylmä, edellisviikko nimittäin, ja me\nlohdutimme itseämme: No, olkoon! Kärvistellään nyt vielä tämä viikko,\nkoska sitten saadaan lämmintä.\n\nTulikos lämmintä? Katinvillat! Saatiin yhtä kylmää, ellei kylmempääkin.\nKun äijä seuraavan kerran tuli meillä käymään, niin Noppe haukkui, minä\nvain muuten murisin. Mutta mitäpä profeetta meistä välitti, ennusteli\nlisää... palturia. Nyt hän paasasi:\n\n— Tulee sade, ja hyvä sade siitä tuleekin!\n\n— Mistä sen tiedätte? tiedustelimme epäluuloisina. Äijä kättänsä\nviipottaen selittelemään:\n\n— Kun tuo tui... tui... lintu laulaa! Ettekö ole kuulleet? Kas se on\nsillä tavalla, että milloin tui-tui-lintu laulaa, niin aina tulee sade\nja kunnon sade siitä tuleekin.\n\nMurahtelimme epäluuloisesti, mutta emme rohjenneet ryhtyä vastaan\nväittelemään, koska emme tietäneet, mikä sellainen tui-tui-lintu\nonkaan. Oliko se kyyhkynen, joka valitti muinaista munakauppaansa,\nvaiko musta kottarainen, joka aamuisin tuossa koivussa ikkunamme alla\nlaulelee ja viheltelee tui-tui ja hui-hui ja paljon muita kauniisti\nsävellettyjä sanoja, joiden merkityksestä ilmaprofeetallamme ei ole\nedes hienointa hajua, puhumattakaan siitä, että hän ymmärtäisi niiden\nhienoa sävelkieltä. Sitä me jäimme miettimään, että profeetta pääsi\nlivahtamaan, ja niin häneltä jäi meille selvittämättä se tui-tui-linnun\narvoitus.\n\nMutta tulikos sade? Siitähän meidän piti selvittää, Katinvillat! sanon\nminä toisen kerran ja kolmannenkin kerran. Sen jälkeen profeetta on\nkäynyt monta kertaa meillä ja ennustellut milloin kalanmädistä tahi\nsiipimuurahaisista tahi kissan vihertävistä silmistä tahi milloin\nmistäkin. Mutta mistä tahansa hän ennustaakin, menee se aina päin\nprinkkalaa. Seuraavalla kerralla aiomme sanoa hänelle, mitä vielä emme\nole sanoneet: Katso, vanhat profeetat ovat kuolleet ja uutten kitaan\ntyönnetään viimekesäinen kuusenkäpy!\n\nTahi älkääpäs! Tällä hetkellä meidän järkemme leikkasi, viilsi\nterävästi kuin isävainajan partaveitsi. Me käännämme hänen\nennustuksensa ylösalaisin. Jos hän povaa, että tulee sade, niin me\nlevitämme heinät ja pyykit kuivumaan. Jos hän ennustaa, että tulee\nkylmempää, niin me vihdoinkin riisumme yltämme villaisen talvitakin.\nNiin teemme ja luulenpa, että varmasti osumme oikeaan. Ainakin yhtä\nvarmasti kuin tähän asti.\n\nKesä tulee sentään pikku hiljalleen. Me uskomme niin, siitä\npuhumattakaan, että niin tulen palavan hartaasti toivomme sitä.\nJuhannuksen jälkeen on jo varmasti lämpimämpää. Ja sitten heinäkuussa,\nsyyskuussa... yhä lämpimämpää. Sitten voisi kernaasti ruveta\ntulemaan kylmempääkin, että kehtaisimme kätkeä perunat varta vasten\ntiivistettyyn talvikuoppaamme ja näkisimme, pitääkö se mukulat sulana.\n\nMuuten, kun muorin lihat (tarkoitan naudanlihat) loppuivat, olemme\nsyöneet enemmän kalakeittoa kuin varsinaista himoruokaamme. Mutta\nkyllä vain makea kalakeittokin maittaa, oikeinpa himottaa, kun pitkän\nrupeaman ahkerasti hääräilee. Me syömme kalakeittoa, että heikkopäistä\nkatselijaa hirvittää. Kaksi, kolme... viisikin lautasellista\nlipittelemme yhteen menoon. Nopestakin on täällä piisamimyyrien ja\nkaikenkarvaisten jyrsijöiden taistelutantereilla tullut sellainen\nahmatti, että hotkaisee kymmenen sentin mittaisen piikkiharjaisen\nkutukiiskin kuin hyötymansikan. Niin tekee tämä jalo luontokappale,\njoka pääkaupungissa virkaillessamme oli niin nirsu, että sokurinpala\npiti halkaista neljään kappaleeseen ja sittenkin täytyi maikastella ja\nhänen puolestaan aivastella: hyi... hyi...\n\nMe teemme muuten joka päivä uusia hyödyllisiä keksintöjä, minä ja\nNoppe. Toivottavasti näin on asian laita myös teidän keskuudessanne.\nKerronpa muutamia jokapäiväisestä arkielämästämme tempaistuja\nesimerkkejä.\n\nTuossa on epäilyttävän näköinen ruohomätäs. Sitäkös Noppe heti ohi\nkulkiessamme nuuhkimaan ja kaivamaan. Sen hännän kiepura heiluu kuin\nhevosenkenkäkompassin hullaannuttama magneettineula. Multa pöllyää\nmolemmin puolin. Saapa nähdä, pääseekö tuo kokonaan näkymättömiin!\najattelen minä. Vähillä se pitää. Hetkinen vielä ja koko otuksesta ei\nnäy enää muuta kuin kieppuvan häntäheilurin ulommainen pää. Mutta kun\nNoppe sitten jonkin ajan kuluttua nousee kaivamastaan kuopasta, on\nsillä suussaan jotakin, milloin hiisi, milloin vikisevä rotanpoikanen,\njoskus ainoastaan voikukan valkoinen juurentynkä. Tällöin Noppe\nsuuttuu, aivastelee ja syljeskelee ja haukkuukin minulle, kun koetan\nselittää sille järkeä ja kamppailuvuoden toimintaohjelmaa:\n\n— Kas, isillä tavalla, veliseni! Kiitos, oi kiitos! Tämähän on\nrahaneteistä tavaraa, puhtaaksi kaavittuna à 2 mk kg. Näin!\nminä kehuskelen, mutta ymmärtääkös ja välittääkös tämä kaverini\nhännänheiluttaja ja myyrien vahtimestari järkipuhetta. Suoraan sanoen,\nvaikka Noppe onkin maan ja maakunnan toiseksi viisain pystykorva,\nei se talvisäästöjä tarkoittavasta tuotantokamppailusta eikä ns.\n\"vinanssiasioista\" ymmärrä tuon taivaallista. Tai ei ole ymmärtävinään,\nsaattaa asia niinkin olla. On hän niin läpiliipatun viisas otus.\n\nTämän jälkeen, ensin toisen ansioista puhuttuani, saanen ottaa pari\nkouluesimerkkiä omista henkilökohtaisista havainnoistani, joihin\nohentunut vatsani ja teräväistynyt pääni alkavana kamppailukautena on\nantanut aiheita liiaksikin.\n\nPellon pientareita astuskellessani ja turhaan kihoilevia\nruoansulatusnesteitä kärpäsille syljeskellessäni kiintyy myös\nminun huomioni eräisiin mättäisiin, esim. sellaisiin, joiden sisä-\nja näin kesän suussa ulkopuolellakin liikuskelee pieniä äreitä\nkeltiäisiä. Kyllä kai olette joskus tehneet tuttavuutta niiden kanssa?\nEllette ole, niin asia on vieläkin autettavissa. Istukaa viideksi\nminuutiksi sellaisen keltiäismättään päälle haaveilemaan tahi muuten\nmietiskelemään.\n\nNiin, mutta kun minä tänä keväänä nälissäni olen kuljeskellut\ntuollaisen keltiäismättään ohitse, on päähäni juolahtanut ajatus:\nMitähän tuostakin tulisi, jos riistäisi tuosta katon? Jos kaivaisi ylös\nkoko kartanon ja kuoputtelisi pikku paholaisten asuintiloja kotvan\naikoja. Ajatuksistani on lyhyt matka tekoihin, vieläkin lyhyempi,\nkun voi hypätä sanojen ylitse. Mitäpä minä kuopimisistani Nopelle\nselittelemään, koska ei sekään minulle. Käväisen noutamassa kuokan,\ntempaisen keltiäismättään juuriltaan parilla iskulla ja yhdellä\nnykäisyllä.\n\nAi, ai sitä kärinää! Sitä kelpaa katsella, vähän ulohtaammalta. Kun\nolen vähän aikaa nautinnoikseni katsellut, niin möyhennän mättään\npohjan. Se käy myös käden käänteessä muutamalla kuokan iskulla, koska\nse on muhevaa ja möyhevää ennestäänkin, keltiäisten ansiosta. Ja\narvatkaas, mitä sitten teen?\n\nOtan likaisen \"överhaalini\" papinsäkkiä muistuttavasta etutaskusta\npaperipussin, jossa on ns. y-l:ää eli yleislannoitetta. Ripottelen sitä\nmöyhennetyn ympyrän pohjalle pikku hypyllisen. Paljoa en raaski enkä\nuskalla, koska pesän pohja kyllin väkevästi haisee, jo ilman sitä.\nSitten kaivan haalini toisesta taskusta siemenperunan mukulan, joita\nsiellä on aina muutamia kappaleita varastossa. No, nyt jo jokainen\narvaa, mitä sitten teen.\n\nMutta sitä ette arvaa (koska minä itsekään en sitä vielä arvaa), mitä\ntämän keltiäispesän pohjalta nousee elokuun lopussa tahi syyskuun\nalkupuolella. Luulen ja hartaasti toivon, että pienellä kaivukuokallani\nsaan kaapaista kaksikin kertaa ja että saan noppia ja lukea: yksi,\nkaksi... kaksikolmatta, kolmekolmatta... Ehkä saan kaapaista\nvielä kolmannen ja neljännen kerran ja sitten jälleen lukea:\nneljä-neljättä... viisiviidettä.\n\nNämä tietysti ovat nälkäisen palstamiehen keväisiä haaveita, mutta\nenpä ihmettele, vaikka ne osapuilleen toteutuisivat. Aion nimittäin\nkäydä näitä keltiäismättäitäni (joita minulla sivumennen mainiten\non koekenttinäni jo tusinan verran) pitkin kesää kurkistamassa ja\nkuopaisemassa. Uimarannasta noustessani nostan ja kaadan ämpärillisen\nlauhkeaa järvivettä taimien ja samalla keltiäisten niskaan. Kun\nnäin teen, kuoputtelen, ruoputtelen, väliin vesittelen ja hartaasti\ntoivoskelen, niin ilkoinen ihme on, ellei mätäskuopistani ja\nkoekentistäni nouse vähän muutakin kuin kirpeästi nestettänsä\nruiskuttelevia pikku paholaisia.\n\n\n\n\n20.\n\n\nOlen kuullut muilta jäljempänä seuraavan pienen tarinan, ehkäpä tekin\nolette sen jo aikaisemmin kuulleet.\n\nJoukko kylän poikia loikoili sunnuntaisena päivänä maantien vieressä\naholla ja yksi pesunkestävä mustalaispoika (sellainen mustalaispojan\nkokoinen) loikoili heidän seurassaan. Aurinko paistoi ja käki\nkukahteli. Perhoset leijailivat ilmassa, jossa väreili kesäinen lämpö.\n\n— Ohoijaa! Jospa olisi aina kesä! huokasi mustalaispoika ja nosti\npolvensa koukkuun.\n\n— Entä sitten? tiedusteli joiku kylän pojista.\n\n— Jaa, jaa! Ja sitten kun olisi vielä aina pyhä! toivoskeli\nmustalaispoika edelleen suoraan vastaamatta hänelle tehtyyn kysymykseen.\n\n— Ainako pyhä? ihmetteli toinen kylän pojista.\n\n— Aina niin! myönteli mustalaispoika vain hiukan silmiään raottaen. —\nJa kun sitten vielä keitettäisiin ja annettaisiin oikein hyvää ruokaa\njossakin talossa... Hernekeittoa! Pannukakkua! Läskiä ja voita! Voita\nniin paljon kuin pehmeän leivän päällä pysyisi!\n\n— Entä sitten vielä! tiukkasi kolmas kylän pojista.\n\n— Ei sitten enää mitään muuta. Mustalaispoika haukotteli pitkään.\n— Ei muuta kuin että... että minäkin voisin ruveta siihen taloon\nvuosikaupalla rengiksi, jos tuota noin niinkuin isännän kanssa\npalkoista sovittaisiin.\n\nSe oli aikatavalla nasevasti \"ulosajateltu\" mustalaispojan\nhorisontista, vai mitä arvelette? Tällä hetkellä minusta ainakin\ntuntuu, että voisin hyväksyä, jopa alleviivata hänen hurskaat\ntoivomuksensa milteipä sellaisinaan. Ennenkuin ajattelette minusta ja\nentisestä mustalaispojasta mitään pahaa, ottakaa huomioon vallitseva\naika ja muut siihen liittyvät olosuhteet.\n\nSamoin kuin mustalaispoika, loikoilen minäkin näitä mietiskellessäni\ntuulilta suojatussa mäen rinteessä. Aurinko paistaa lähes taivaan\nlaelta ja helluntaipäivän tuuli löyhyttelee kesäisiä henkäyksiään\njossakin tuolla virpikoivujen vihertävissä latvoissa. Kevään perhoset,\nvalkoiset ja keltaiset, nousevat ja laskevat, niinkuin pienet\nlentolaivat uisivat ja sukeltaisivat. Pelkään, että ne karkaavat\nminulta. Eivät ne mihinkään karkaa. Vaikka suljen silmäni tiiviisti,\neivät ne sittenkään olemattomiin katoa. Tällöin ne muuttuvat vain\npieniksi kultakaloiksi, toisinaan taas lystikkäitä kuperkeikkojaan\nheitteleviksi, muotoaan muutteleviksi sammakonpoikasiksi. Seuraan\nhenkeäni pidätellen niiden pelehtimistä, syttymistä ja sammumista.\nSamaan aikaan maa ja metsä, niitty ja pelto virkistävät minua\ntuoksuillansa. Lintujen laulukuoron aamukonsertin sävelet hivelevät\nkorviani. Ylinnä muita kuulen ylimmäisen solistin käen kukunnan, jonka\nvoimaa ja soinnin heleyttä en ihmettelemästä lakkaa.\n\nHyvät ystävät. Onko ihme, jos tällaisena aamupäivänä tuumiskelen kuten\nmustalaispoika. Niin tekin tuumiskelisitte, turha kieltää sitä.\n\nKuitenkin, jos joku rikas mies tarjoaisi meille rengin virkaa\nmusstalaispojan asettamilla ehdoilla, olisi ehkä syytä hetkinen tuumia,\nkannattaako tarjousta juuri sellaisenaan hyväksyä. Pohtikaamme hieman\nkysymyksen eri puolia, kutakin erikseen.\n\nJos olisi aina kesä... Pienellä maapallollamme on olemassa maita,\nsuuriakin maita, joissa tämä toivomus on tarkalleen toteutettu.\nAurinko paistaa aina ja aina lämpimämmin kuin meillä keskikesälläkään.\nLuonnollisesti myös monenkirjavat perhoset lentelevät. Viheriäiset\npapukaijat haukkuvat ja viuhkahäntäiset riikinkukot pöyhistelevät.\nMutta uimavesissä vaaniskelee kymmenen kyynärän mittaisia krokotiilejä,\nmetsissä jättiläs- ja lasisilmäkäärmeitä, leijonia ja tiikereitä. Jos\nmenet asutuille paikoille, niin taatusti pesunkestävä musta, murjaani\nottaa sinut avosylin vastaan.. Ja mikäli olet hyvissä lihoissa,\npistää hän sinut helluntaipataansa! Kyllä kai me mieluummin asustamme\nSuomenmaassa, jossa on vain aika ajoittain kesä.\n\nJos olisi aina pyhä... Onko maailmassa olemassakaan sellaisia ihmisiä\nja luontokappaleita, joilla on aina pyhä? Pyhällä tarkoitamme tässä\ntapauksessa lepopäivää, jolloin asianomaisen ei tarvitse tehdä työtä.\nAmerikan maassa, sanotaan olevan tuhansittain dollariprinssejä ja\n-prinsessoja, joiden isäpapat ovat aikoinaan käärineet hihansa ja\nvetäneet puoleensa maallista mammonaa yhdellä jos toisellakin tavalla.\nLöytyy kai niitä tässä köyhässä Suomenmaassakin Pelle-mammanpoikia,\njoiden papat ovat tehneet samalla tavalla. Ja sitten näiden miekkoisten\nmammat milteipä kyynelet silmissä kiitostelevat kahvikekkereissä\ntoisille mammoille: On se vasta siunattu asia, kun ei meidän Matin ja\nLiisan tarvitse rämpästää tuolla tuiskussa eikä pakkasessa niinkun\nmeidän aikoinaan tarvitsi rämpästää...\n\nNoinkohan tuo lienee niin kovinkaan siunattu asia? Olenpa kuullut,\npahat kielet ovat kertoneet, että monet onnelliset perijät ennemmin\ntahi myöhemmin perin juurin kyllästyvät pyhäisiin päiviinsä. Ainoa\npelastus olisi silloin arkinen aherrus, mutta monellekaan heistä se ei\nole enää niin helposti saavutettavissa. Maailma kun on jo niin valmis\nja hyvää tarkoittavat vanhemmat ovat lastensa puolesta tehneet kaiken\narkisen työn.\n\nKiittäkäämme hyvää kohtaloa, joka viisaudessaan on järjestänyt\nlepopäiväksemme vain joka seitsemännen päivän. Ja sen lisäksi kesäisen\ntahi talvisen juhlapäivän, kaksoislepopäivän.\n\nJos olisi aina hyvä ruoka... Onko alemassa ihmisiä ja luontokappaleita,\njoilla kolmesti päivässä on edessänsä puuttumaton ja hyvä ruoka? Kyllä\nlöytyy sellaisiakin olioita. Kaikkein huolettomimpia niistä lienee joka\ntalossa tavattavissa oleva possuystävämme, jolla ei ole elämässään\nmitään muuta valittamista kuin ehkä työpäivän liiallinen lyhykäisyys.\nSitäkään se tuskin koskaan lienee tosissaan valittanut.\n\nTässä muutamana päivänä katsastelin itsekseni eräässä kaupunkilaisessa\nruokailupaikassa, miten aterioitsi eräs kiltti pikku poju, jolla\nnähtävästi on aina ollut edessään hyvä ruoka. Äiti nosti hänen\nlautaselleen lusikallisen mitä herkullisinta tomaattilientä. — — Nyt\nkiltti poju syö! pyyteli äiti. — En syö! En, en! kiljahteli tämä kiltti\npoju pyöräyttäen lautastansa niin, että osa ruskeaa lientä läikähti\nvalkoiselle liinalle.\n\nHerkullisessa rasvaliemessä uiskentelemaa porsaankyljystä hän\nylenkatseellisesti käänteli, vähän armollisesti nälväisi, mutta\nsitä seuranneelle marjahillolla silatulle pannukakun palaselle hän\noli niin vihainen, että otti pöydältä suolatölkin ja höysti sillä\nmakean jälkiruoan. Mihin ehtineekään vielä tämäkin kiltti poju, jos\nhänellä aina on edessänsä noin hyvä ruoka? Näin ajattelin hiljaisessa\nmielessäni.\n\nJos jatkaisin pitemmälle, taitaisi käydä pian niin, että yksimielisesti\nperuuttaisimme hurskaat mustalaispoikamaiset toivomuksemme. Tarkemmin\nasioita harkittuamme meille riittänee, kun meillä vain kerran vuodessa\nhelluntain ja juhannuksen välillä on tällainen hereästi tuoksuva ja\nihanilla lintujenäänillä soitteleva kesä. Näpätkäämme siitä sielumme\npohjalle kuvia, sarjakuvia, elokuvia, vaikkapa vain yksi ainoa elävä\nkuva, jota kukaan ulkopuolellamme hääräilevä kiltti poju ei pääse\nylimääräisestä suolailemaan. Silloin on meillä kuitenkin aina kesä,\nmuistojen ikuinen kesä.\n\nSilloin on meillä myös pyhä, tosin vain ajan ja almanakan mukaisesti\njoka seitsemäs päivä, mutta silloinpa se onkin oikea lepopäivä ja\nkesäinen pyhä. Me nautimme siitä aikoinaan, etukäteen ja vielä\njälkeenpäin. Me odotamme sitä niinkuin pyhää odotetaan ja se antaa\nmeille mitä vain pyhä yksin voi antaa.\n\nLuonnollisesti on meillä silloin myös aina hyvä ruoka ja ruokahalu. Se\nkasvaa voimallisesti pyhäistä ruoka-ateriaa odotellessamme. Vesi suussa\nihastelemme sen valmistumista. Katselemme, miten oma äiti keittää ja\nkantaa tuvan pöytään mehevästi höyrähtelevää kokkelijuustoa, äsken\npaistettua ohrarieskaa, tuoretta voita!\n\nVoi, voi! Ihan vesi tulee kielelle jo ajatellessa sitä. On siunattu\nasia, ettei aina ole liian hyvä ruoka, vain sunnuntaina... jouluna...\nhelluntaina...\n\n\n\n\n21.\n\n\nPäästiinpäs taas kesään kuitenkin! Oikein lämpöiseen kesään, hohoijaa!\nEnkö minä sitä teille jo talvella sanonut! Enkö sanonut? Ainakin minun\npiti se sanoa, mutta taisi jäädä, kun oli niin paljon muuta muka\ntärkeämpää. Meidän pitäisi aina sanoa ja kirjoittaa juuri se, mikä on\nkaikkein tärkeintä. Mikä lienee sitä tällä hetkellä? Vartokaahan pikku\nhetki, että mietin...\n\nMeillä on kesä! Se on ehdottomasti tämän hetken tärkein asia! Se on\nihana asia! Se on lämmin ja lämmittävä asia! Se on suurenmoinen asia!\nKerta kaikkiaan se on asia, jota... jossa... johon... Jota ei ehdi\najatella loppuun! Jossa seuraa ihanuus ihanuuden perään! Johon hukkuu,\nuppoaa pää edellä kuin mettiäinen keltapillikkeen kukkahuulien sisään!\n\nMutta yhdessä suhteessa kesä on surullinen asia. Se on yhtä\nmurheellinen kuin kiva kirja, kuin hunajalla voideltu vehnäspulla tahi\nmesimarjahillolla sivelty pannukakku!\n\nMikäkö murheellinen asia niissä? Ne loppuvat kesken! Ainakin minulta\novat aina loppuneet.\n\nMennäksemme asiaan, kesän ihanuuksiin ja sen ainoaan murheeseen.\nMiten meidän olisi meneteltävä, että se ei muodostuisi meille perästä\npäin kaduttavaksi murheeksi? Jotenkin samaan tapaan kuin menettelemme\nkivan kirjan, hunajakakun ja mesimarjahillopannukakun (mikä sanahirmu)\nkanssa, jos mielimme nauttia niistä kaiken, mitä niissä on nautittavaa.\nMiten menettelemme niiden kanssa? Olen joskus tiedustanut tätä seikkaa\nmyös muilta nautiskelijoilta ja olemme päätyneet aina samaan tulokseen.\nNiistä on pidettävä kynsin hampain kiinni!\n\nKäytännössä tämä luonnollisesti merkitsee sitä, että jos meillä on kiva\nkirja, oma tahi lainattu, emme hotki sitä syödessämme tahi maatessamme,\nvaan tutkistelemme sitä pöytälampun ääressä tahi aurinkoisella\nakkunapenkillä pirteänä ja selväpäisenä. Silloin saamme kirjasta\nkaiken, mitä se voi meille tarjota, ehkäpä enemmänkin. Mitä me sen\nmenetystä sitten enää murehtisimme.\n\nSama on asian laita h-kakun ja m.m.-pannukakun nautiskelussa. Me\notamme sen kauniisti lautasellemme, lautasen puuttuessa puhtaaksi\npyyhkäistylle tassullemme. Siinä me kääntelemme ja katselemme sitä.\nMinkä jälkeen me haistelemme ja maistelemme sitä, nipsien, näpsien ja\nkätevästi pyöritellen. Me pureskelemme ja nautiskelemme sen jokaisen\nmehupisaran, jokaisen hunajakipenen.\n\nKunnes kakustamme on enää jäljellä viiden pennin kokoinen pyörylä.\nMuutaman pyöräyksen jälkeen ei enää -sitäkään, ei muuta kuin muisto.\nMutta mikä ihana muisto!\n\nMiksi emme menettelisi samalla järkevällä tavalla nautiskellessamme\nihanasta kesästämme, joka on kivampi kuin mikään painettu kirja,\nmakeampi kuin sentin vahvuisella hunajakerroksella voideltu kakku.\nSe onkin vasta kakkujen kakku! Se on mesimarjahillolla, metsä- ja\npuutarhamansikoilla, nevamuuraimilla ja vuorivaaraimilla koristettu ja\nmaustettu uunilämpöinen pannukakku!\n\nTarkoitukseni ei ollut vajota näin monilla laatusanoilla höystettyihin\nrunollisiin vuodatuksiin, ei ollut, sanon suoraan. Mutta suuri maljakko\nmeheviä tuomenkukkia tuoksuaa tuossa pöydällä edessäni, kainot orvokit\nhymyilevät suloisilla sinienkelin kasvoillansa pienemmässä maljakossa\ntoisella pöydällä. Kesä tulvehtii sisään ovesta, ja akkunoista.\nTällaisena iltana kukaan ei voi itseänsä pidättää, ei voi, vaikka miten\nhaluaisi.\n\nNyt kuitenkin valumme kaikkein tärkeimpään asiaan kaikesta huolimatta.\n\nKesä kaikkine kukkineen ja marjoineen, maan ja pellon, niityn ja metsän\nja puutarhan kasvuineen on ihana asia. Se olkoon julkisesti tunnustettu\nvielä kerran. Olemme laiskureita, kuhnureita, kerrassaan tyhmiä\nneitsyeltä, jos päästämme kesän valumaan käsistämme pusertamatta siitä\nkaikin voimin kaikkea, mitä se voi meille antaa. Siispä ottakaamme se\nlautaselle tahi lautasen puutteessa vaikkapa puhtaaksi nuolaistulle\nkämmenellemme.\n\nKuinka se on mahdollista? Kaikki on mahdollista, minkä uskomme\nmahdolliseksi. Sitä paitsi, ei meidän tarvitse haukata koko kaunista\nkesäämme yhtenä suupalana, vain päivän kerrallaan ja senkin pieninä\npisaroina, virkeästi nautiskellen.\n\nAamuisin emme nuku yhtään hetkeä kauemmin kuin nukuttaa, eikä aina\njuuri niinkään kauan. Siunauksen jälkeen siunaaman ajan mietimme,\nmistä aloitamme, miten jatkamme ja millä tavalla lopetamme. Koska emme\nole järjettömiä luontokappaleita emmekä tyhmiä vasikoita, emme hyppää\nemmekä loiskahtele päättömästi silmät pyöreinä ja hännät pystyssä.\n\nMutta suunnitelman tehtyämme me juuri vikkelästi hyppäämme vilpoisiin\nkesähousuihimme ja sitten viivana ulos verrytellen ja hypähdellen.\nKerhopalstalla käväisemme ensinnä joka aamu, jo hyvä järjestys sitä\nvaatii. Saattaahan olla, että oma kerhoporsas tahi -vasikka eli\ntalon porsas tahi vasikka ollen vieläkin aamuvarhaisempi kuin me on\nsattumalta päässyt livahtamaan pihaportista. Kuten hyvin tiedätte,\nkulkevat sen kerho- ym. suunnitelmat toisia teitä kuin omanne. Sen\nvuoksi on asianomaisen viljelijän henkilökohtainen läsnäolo, milteipä\nvälttämätön näissä perheneuvotteluissa.\n\nEllei jompikumpi läheinen luontokappale sattumalta olisi palstallanne,\nniin on siellä varmasti joku muu, jonka läsnäolo myöskään ei ole\ntarpeellinen, ei ainakaan välttämätön. Sellaisina kutsumattomina\nvieraina voimme mainita esimerkiksi: rotat, myyrät, harakat, varikset,\nvarsinkin mansikka-aikoina. Sen lisäksi vielä: valkojuuret, nokkoset,\nleskenlehdet, roskaheinät kaikenlaiset. Ne ovat vaanimassa ilmaista\nsisäänpääsyä joka hetki. Jos joka aamu hälväisette niitä, niin ne eivät\nmilloinkaan pääse ulkoteistä pitemmälle.\n\nVoisin antaa vielä enemmänkin viljelysneuvoja, ellette tietäisi niitä\nyhtä hyvin kuin minä, ehkä paremminkin. Sitäpaitsi aika rientää ja me\nriennämme sen mukana. Riennämme pelloille, laitumille, koivumetsiin!\nPerkaamme reippaasti myös talon juurikasvi- ja perunamaita, taittelemme\nsaunavastoja, lampaankerppuja ja hoitelemme laidunmaita.\n\nSitten hauskan työn välillä, hupaisan rupeaman huhkittuamme käväisemme\njärvessä tahi joen rannassa uimassa, varsoja uittamassa ja kaloja\nonkimassa.\n\nTämäkö muka on kesän parhainta pannukakkua? Juuri tämä! Saattaa siellä\ntulla vastaanne vielä makeampaakin, mutta sen nauttimiseen minun ei\ntarvitse teitä kehoitella. Te käytte siihen käsiksi, vaikka kieltäisin.\nNiin itsekin teen.\n\n\n\n\n22.\n\n\nTällainen on tosikertomus meidän Nassusta, jonka kolmiviikkoisena\nkiikutin muorin murheeksi ja omaksi ilokseni naapurikartanon sikalasta.\nSiellä samassa aurinkoisessa suojassa asusti ainakin sata samankokoista\nja näköistä nassua. Laulavia \"ruokapöytiä\" sivuun siirrettävine\njalkoineen oli ainakin seitsemän ellei peräti kahdeksan. Sitä minä\nyhä vieläkin ihmettelen, miten nassut osasivat kukin oman kuppinsa\nääreen, kun jo pöydissäkin olisi luullut riittävän pienelle päälle\nriittämiin etsimistä. Osasivatpa vain. Ei yksikään kuulunut jäävän\n\"lehdellä soittamaan\". Tätä kuullessani ja katsellessani vasta tulin\najatelleeksi, miten viisas luontokappale nassu sentään jo poikasenakin\non. Havaintoni on tämän jälkeen tullut naulituksi pöytään monta\nkertaa monen tuuman rässinauloilla, mutta palatkaamme vielä hetkeksi\nnassuravintolan laulavien pöytien ääreen.\n\nHoitaja sanoi, että saisin valita joukosta mieleiseni. Tämä oli\nkyllä helpommin sanottu kuin tehty. Tein sen kuitenkin tunnetulla\nyritteliäisyydelläni. Ja katsomistakin siinä oli, mutta kun kerran\nsain mielestäni parhaimman nassun takamukset kiikarini, niin sitten\nen silmää räpäyttänyt, ennenkuin olin takatassussa kiinni. Se oli\nerinomainen kilpajuoksu, Häggi—Heinon korkeaan tyyliin. Hengästyimmekin\nsiinä, samaan malliin. Ainakin minä. En olisi saanut sanaa suustani,\nvaikka miten houkutteleva mikrofoonin sokeripala olisi nenäni eteen\ntyönnetty. Luulen, että ei Nassukaan muuta kuin öh höh! Kirjoitan\nkilpakaverini nimen tästä lähtien isolla alkukirjaimella, koska\nse nyt lopultakin oli minun erikois-Nassuni. Mutta hoitajalla,\njämijärveläisellä hoitajatytöllä oli eri hauskaa. Hän ihan hihkui, kun\nkannoimme Nassua puntarin nokkaan.\n\nSe painoi tasan kuusi kiloa, Nassua tarkoitan. Olisi se saattanut\npainaa 150 grammaa sen päällekin, ellei kärsänpää olisi topannut\nliikavarpaaseeni. En viitsinyt valittaa niin vähäisen liikapainon\nvuoksi.\n\nMaksoin itsemme irti ja sitten ajoimme pyörällä kotiin. Nassun pääkin\nmahtoi olla vähän pyörällä, koska se pyörähteli ja puheli säkissä,\njonka suunarusta olin sitonut pyörän runkoon. Jo etukäteen olin kotona\ntehnyt Nassulle eri hienon karsinan, kaikkea muuta kuin tavallista\nsikakarsinamallia. Se ei ollut neliö eikä suorakaide, vaan jonkinlainen\nviisikulmainen epäkäs. Ja kun sitten vielä sen erääseen nurkkaan olin\nlastuvilloilla ja sammalilla pehmustanut noin kuutiometrin suuruisen\nmakuuastian, niin jopa kelpasi Nassun porsastella. Mielestäni ei tästä\nkesähotellista puuttunut yhtään mitään, mutta toista mieltä oli Nassu\nitse. Se ei ollut ensinkään tyytyväinen uuteen asuinrakennukseensa\nenempää kuin epäkkään muotoisiin kerhomaihinsa. Se juoksi ja tohisi,\ntönkäisi paikkoja siellä ja täällä. Nähtävästi se etsiskeli \"laulavaa\npöytäänsä\". Mitäs minä sellaisia ylellisyyksiä sille, hyvä että puisen\npurtilon. Muuten kylläkin oikein sievä kaukalo. Mielestäni siitä olisi\nkelvannut popsia kenen tahansa. Muori kiikuttelikin jo kivikupilla\nlämmintä maitoa. Kaadoimme sitä kaukaloon ja vikittelimme nuorta herraa\nmaistiaisille.\n\n— Oh nöh! sanoi Nassu, eikä tippaakaan maistanut, vaikka miten\nkauniisti olisimme pyytäneet, vaikka kärsääkin maitoon kastaneet.\n\n— No, huomenna syöt, ellet tänään, sanoi muori ja korjasi maitonsa pois.\n\n— Entäpä ellei syö? epäilin minä.\n\n— No, sitten ylihuomenna varmasti kelpaa.\n\nMuori on vähän semmoinen yksioikoinen, kuten jo entisestään näiden\nminun kuvailujeni perusteella tunnette. Tuolla tavalla hän saattaa\nsanoa ja on sanonutkin vaikkapa minulle, omalle kiltille pojalleen,\nsilti pahaa tarkoittamatta, Mutta Nassun puolesta minä tulin ihan\nmurheelliseksi. Entäpä, ellei se ylihuomennakaan söisi?\n\nSen enempää kuitenkaan en näitä tulevaisia murehtinut, vaan pian tämän\njälkeen pisteiin omaan poskeeni viilipiimää ja talkkunaa hyvällä\nhalulla. Kuvittelin, mitä kaikkea Nassulle syöttäisimme, sitten\nkun se lopultakin rupeaisi syömään. Nyt pikkuisena ensin maitoa ja\nvelliä, vesiheinää ja kalanperkeitä, myöhemmin syksyllä perunaa ja\nperunapuuroa, lanttua ja madoilla höystettyjä kaalinlehtiä.\n\n— Hyvää päivää! sanoi naapurin muori. Hän pisti päänsä, esiin meidän\ntuvanovesta, kuten hänellä on tapana. — Jumala antakoon! vastasi meidän\nmuori myös omaan tapaansa.\n\n— Niinpä niin, minä ainakaan en tässä nyt kerkiä, jupisin minä\npuoliääneen myös omaan tapaani, suu täynnä talkkunavelliä.\n\n— Kenenkähän pikkuinen possu tuolla, kartanon kaurapellossa juosta\nvilistää? tiedusteli sitten naapurin muori.\n\n— Juosta vilistää!\n\nPompahdin lautaseni takaa lattialle kuin ampiainen olisi pistänyt.\n\n— Siinä se oli, sinun karsinasi! sanoi meidän muori. Sitten ei muuta,\nen kuullut, kun ajattelin niin hartaasti. Mikä oli Nassu kartanon\nkaurapellossa? Kuin juokseva silmäneula kesäisessä heinäkuormassa!\nSen enempää en tuumiskellut, vaan poukkaisin portaita kuin joku Aki\nTammisto lähtökuopistaan Katajan paukkupyssyn edestä.\n\n- Ota kärpäshiaavi edes! kuulin muorin jälkeeni huutavan. En ottanut\nsitäkään kuuleviin korviini, omaksi vahingokseni, kuten piankin\nhuomasin. Hyppelin pellonojia sinne ja tänne. Nousin korkeimmille\nkiville, joista kiikaroitsin kuin poutahaukka hiiren poikaa, kunnes\nhavaitsin, missä kaura lakoontui. Mutta sitten se vasta lakoontui, kun\nperäkanaa pyyhkäisimme. Järjestys pysyi aina samana, Nassu edellä, minä\nperässä. Jos joskus vahingossa pääsinkin sen rinnalle, niin silloin\nNassu pyörähti ja taas olin minä perässä.\n\nMutta sitten lopultakin sain sen haavituksi, kun ensin olin juossut\nitseni nöyräksi ja hakenut muorin kärpäshaavin. Kannoin roikottelin\nNassua siinä kuin puolileiviskäistä lohikalaa. Ihan ihme, että se\nkesti. Ylen ankarasti minua puuskutti, hiosti ja harmitti. Kuuntele\nsiinä sitten vielä naapurin ja meidän muorin vuoropuhelupäivittelyjä.\n\n— Voi Nalle parka! Sinähän ajoit itsesi järjettömäksi sen porsaan\nkanssa.\n\n— Eipä ollut ensi kerta. Kun milloinkaan ei passaa kuunnella, mitä\nviisaampansa neuvoo. Niin se käy, niin aina.\n\n— Niin aina...\n\nTämän enempää en ehtinyt, eikä ollut tarvis. Muori suuttuu kuin\ntupakki, milloin vain näillä kahdella viattomalla \"niinaina\" sanalla\nmyötäilen häntä.\n\n— Jätä porsas tupaan. Ja mene heti korjaamaan karsinan aita! Ja\nkohenna, että pysyy... senkin simppu!\n\nOlinkohan minä se \"simppu\", vai Nassu, vai me molemmat? Muori ei\nlähemmin selittänyt, enkä minäkään uskaltanut lisäselvityksiä pyytää,\nkoska muori eittämättä nyt oli paremmassa starttikunnossa kuin minä.\n\nMutta kun näin ylösrakennettuna, vähän suutahtaneenakin nostin\nhousujani ja kohensin sen aidan, niin että sen sisällä pysyi simppu\nkuin simppu, ei äkeä maamyyräkään olisi enää päässyt sieltä aidan\nalitse kaivamatta. Nassu ei edes silläkään tavalla, vaikka se yritti\nkuin poika ja yrittää yhä.\n\nSyömään Nassu suostui vasta kolmantena päivänä. Niin kauan se valittaen\nlaulavaa pöytäänsä muisteli. Mutta kerran uusiin näkemyksiin sisälle\npäästyään se alkoi panna toimeksi, että sitä oli nautinto jo päältäkin\nkatsella. Maitoannos hävisi kuin vesi seulasta, toisella viikolla jo\nvellikuppi, jätepuuro, jos mitkä perkeet. Syödessään Nassu \"loksottaa\"\nsomasti. Se paisuu vatsapuoleltaan niin nopeasti kuin pumpulla\npainettaisiin ilmaa auton sisärenkaaseen. Syötyään se hoitaa sekä\n\"kiinteät\" että \"juoksevat\" tilinsä aina samassa \"pankissa\", niin aina.\nSitten se tulee luokseni ja pyyhittää kärsänpäänsä nenäliinaani tahi\nsammaltuppoon. En tiedä, miten \"hygieeninen\" toimenpide tämä on, mutta\nhauskaa se meistä kummastakin on.\n\nTämän jälkeen Nassu panee pahnoilleen maata. Jos on kaunis ilma, eikä\nmuoria lähitienoilla, kellistyn minä sen viereen. Raaputtelen sitä sekä\nniskasta että liivin nappien välistä. Puhelemme mukavia, tiiraamme\naurinkoa ja annamme palttua tälle pahalle maailmalle. Näin hetkisen\nrentoiltuamme Nassu lähtee hoitelemaan palstatilojaan ja minä omiani.\n\nNassu on eri hieno porsas! se minun täytyy sanoa.\n\nNiin että eipä taas muuta kuin tuohon tassuun! Olen vilpittömästi\nrakastunut meidän Nassuun!\n\n\n\n\n23.\n\n\n[Kirj. v. 1943.]\n\nOnpahan tänä, suvena saatu kerrankin lientä! Jo totisesti! Mistä vettä\nriittääkin, kun riittämään rupeaa? Tuntuipa tässä parhaina päivinä kuin\nviisi vuotta olisi säästelty, kaikki pöntöt, tynnyrit ja pesupaljut\ntäytelty. Ja nyt sitten annettiin hulistaa yhtä aikaa. Kyllä kai se\nsieltä alaspäin mielellään tulee, Ja mahtuu kanssa!\n\nNäin minä ajattelin, kun sivusta-katselin, korsukämppämme kattokin jo\nlopulta alkoi vuotaa. Sanoin väärin, mutta oikaisen heti. Kunpa olisi\nvuotanutkin, mutta kun se laski sisään, lorotteli maan mahdottomasti!\n\n— Mene korjaamaan katto! komensi muori ja väisteli rukkiaan kuivemmille\npaikoille.\n\n— Kuka onneton menee katolle tämmöisellä sateella? kauhistelin minä ja\nväistelin siitä kuivemmille paikoille, hissun kissun, minäkin.\n\n— Miksi et korjannut poudalla? Enkö sanonut sitä? Muori motkotteli\nriitaa haastavasti.\n\n— Eihän se poudalla vuotanut...\n\n— Suu kiinni!\n\nTunnetuilla taidollaan muori lätkäytti minulle kuivat jauhot suuhuni,\nvaikka säyseästi asiasta puhuin. Vaikka oli niin märkä ilma ja katto\nvuoti kuin seula. Ei meidän äidin kanssa parane ruveta suukopusille,\nsilloin kun hän on pahalla tuulella. Kun katto vuotaa, niin hän on,\nihan ihmetellä sitä saa, ellei ole.\n\nNiin se on, jaa! Se on vähän huonoa ollut nyt kattojen niinkuin\nheinienkin kanssa. Ei saa huopaa, ei saa tikkuja, ei edes tervaa...\nsen vertaa, että omat märkivät jalkapohjansa tervaisi. Pesuvettä, sitä\nkyllä on saanut ja edelleen saisi, tosin ilman saippuaa.\n\nMutta: mitä minä huolin, veitikka nuori! Jolla on rinta kuin\ntunturivuori. Sumppatiritiralla... ratiritiralla...\n\nNäin lauleli Jukolan Jussi ja muukin veljessarja juuri, se mullikarja\njuuri. Mikäpä meitäkään estää laulamasta, ei sade kuitenkaan, enempää\nkuin päivänpaiste. Se tosia voi muuttaa laulun sävyä ja säväyksiä,\nduurista molliin, jopa väliin aivan \"kolliin\", mutta vähätpä tuosta.\nLaulua se on kollituskin, milloin ei muutu jollitukseksi. Näin ei\ntoivottavasti tapahdu meillä eikä meille, ei ainakaan ensimmäisenä\nsadekesänä.\n\nEttä mitenkäkö mukulani jaksavat? Mikäpä mukuloillamme sentään hätänä,\nvaikka vesi makaileekin vaon pohjalla. En ole päässyt mullittamaan niin\nusein kuin olisin halunnut, mutta toivon, että vesittäminen vaikuttaisi\nniille sitä samaa. Varret ainakin ovat kasvaneet rajusti. Olen minä\njo kaivanut, syönyt ja myönytkin perunoitani, mutta kun se on tällä\nhetkellä liikesalaisuus, niin enpä kerrokaan sen enempää. Sen sijaan\najan toisten vasikoilla ja kerron mitä muutamat kaverit ovat minulle\nomista mukuloimisvaiheistansa kertoilleet. Näin kirjoittaa minulle eräs\nsinisilmä, pellavatukkainen Hämeen tyttö.\n\n\"Oikein kauniit ja lämpimät terveiseni lentäkööt sinulle tämän\nkirjelappusen siivillä täältä kauniin järven rannoilta. Tiedät kai,\nettä tämä kuuluisa ———an järvi on Hämeessä, jossa minäkin\nasustelen. (Tiedän toki. Minulla on 7 tyydyttävä maantieteessä.\nSitäpaitsi olen uinutkin mainitussa kauniissa järvessä.)\n\n\"Täällä on satanut pari päivää, että piha ja perunapeltonakin kohta\nalkaa lainehtia... Jaa, jaa Nalle! Jokos olet syönyt uutisperunoita?\nMinä söin jo juhannuksena ja ne olivat eri hyviä...\n\n\"Muut kasvini eivät ole tänä vuonna oikein kehuttavassa kunnossa, paitsi\npensaspapu, jota minulla on kolme aaria. Kurkunkasvatus on myös minun\npääelinkeinojani...\" (Niin on minunkin, vaikka vain tämän esikois- eli\nerikoiskurkkuni, joka tuskin kypsynee näytekelpoiseksi milloinkaan.)\n\nNäin se kiva Hämeen tyttö ja varhaisperunan viljelijä minulle\nkirjoitteli. Kiitän ja rutistelen kaunista kirjettäsi povitaskussani.\n\nTämän tytön nimi on Anni. Myös eräs toinen Anni on kirjoittanut\nminulle varhaisperunankasvatuskamppailuistansa (olipa siinä sanaa\nkerrakseen). Oikeus ja kohtuus vaatii, että lainaan eli siteeraan arv.\nlukijapiirilleni myös tätä Annia, liiatenkin, kun hänen kamppailunsa\nhyvinkin tämän hunöörin ansaitsee. Näin tämä toinen Anni minulle\nkirjoitteli:\n\n\"Terve Nalle!\n\n\"Ja terveisiä oikein paljon täältä maan sydämestä. Anteeksi vain,\neikös tällaisen ensikertalaisen pitäisi ensinnä esittäytyä? (Juupa\njuu!) Olen pienviljelijän tytär täältä keskimaasta. Nimeni on Anni.\nHarrastuksiini kuuluu olla mukana kaikenlaisessa maatalouskamppailussa,\nmutta erittäinkin uusien perunoiden ja sipulin viljelyksessä. Ne\nmolemmat ovat nykyaikana hyvin rahakasta hommaa. (Tuota samaa minä olen\nteille aina tolkuttanut). Sipulia olen kasvattanut jo useana vuotena,\nmutta varhaisperunaa vasta viime kesänä. Tänä keväänä innostuin sinun\nperunapakinastasi niin (kiitos!), että päätin yrittää pussiperunaa,\nvaikka tilanpuute tuottaakin vähän vaikeuksia. Otin maaliskuun\nloppupäivinä itämään yhdeksän 'puritaania', jotka hyvin idätettyäni\nsain asettumaan tallin ikkunalle, kukin omassa pussissaan. Toukokuun\n11 päivänä ne sitten kaikella huolella istutin ulos kasvupaikoilleen,\njossa pitkän ajan sain niitä vielä yöhalloja vastaan peitellä. Eräänä\nyönä pakkanen kuitenkin pääsi vähän nipistämään. Mutta nyt ne kasvaa\nrehentelevät taas kaikki kilvassa. Niin pitkälle onkin sitten päästy,\nettä juhannuksena saimme ja söimme ensimmäiset 23 perunaa, joista,\nsuurin oli varmasti Nallen puurolusikan kokoinen (oho!). Mahtanevatko\nsinun perunasi olla suurempia? Aikaisemmin en ole kokeillut\npussiperunaa.\n\n\"Tällaisia ne minun perunapuuhani ovat olleet ja kovin hauskalta tämä\nhomma kaikin puolin on tuntunut. Suurta iloa se on minulle tuottanut,\nkun on saanut seurata elävien kasvien rehevää kehitystä. (Rehevää\nkehitystä! Sinäpä sanoitkin sen eri mehevästi.)\n\n\"Toivotan sinulle, Nalle, samaa viljelijän iloa ja hyvää kesän\njatkoa...\" Sitä samaa minä sinulle rakas Anni... - Anni & Anni.\n\nMaan laitapuolelta, siltä oikealta puolelta oikein päin seinäkartasta\nkatsottuna, kirjoitti minulle eräs Jussi (minä myös olen Jussi, vaikka\nen ole tullut aikaisemmin esittäneeksi, koska pikku pentuna haukkuivat\nminua jäniksen kaimaksi). Näin tämä Jussi poika kirjoitti Jussien\nreippaaseen tyyliin:\n\n\"Terve, Nalle! Sinä Perun ruunaamaton ruhtinas! Tiedätkös mitä? Minä\nolen ollut jo myymässä perunoita kaupungin torilla. Sain viisitoista\nmarkkaa kilolta, että tärähti, Enpä kuitenkaan sano, kuinka monta kiloa\nminulla oli, mutta kotipitäjän osuuskassaan minä jätin jo tililleni 240\nmarkkaa. (Sinulla oli 15 kilon pussi ja kilon paperipussillinen päälle).\n\n\"Kun sinä tätä luet, olen minä ehkä käynyt jo toisenkin kerran torilla.\nMinä olen semmoinen poika! Vahinko, vain, että en pistänyt enempää\nmukuloita varhaismultiin.\n\n\"Mutta meinaan minä myydä tavallista peltopotaattiakin. Ainakin kolme,\nehkä neljäkin kertaa markkinoin, näin olen tuumannut. No, heipparallaa\nsitten vain. En kerkiä tämän enempää! Jussi.\"\n\nRallaa minunkin puolestani. Kelpaa tämän minun kaimani, tämän ja monien\nmuiden. Anni & Annin, Liisojen ja Maijojen. Mutta minä en ole kade.\nJota tuuraa, niin tuuratkoon! Joka on ansainnut niin ansaitkoon!\n\nEi sada tällä kertaa. Meidän kämpän kattokaan ei siis vuoda, ja se\non mainio asia. Toivottavasti muori on mukavalla tuulella, kun kohta\npainun tästä aamiaiselle. Ehkä hän antaa minulle ruiskryynipuuroa\nvoisilmän ja maitokastikkeen kanssa. Mutta illalliseksi me syömme\nminun uutisperunoitani. Aion kipitellä lammelle kalaan ja onkia\nvihtareksullisen ahvenia. Niitä kun paistaa, niin jopa maistaa ne\nuutisperunat.\n\nEllei muori nyt aamiaisen jälkeen komenna minua katolle. Niin\nkärmeissään hän oli sen ylenpalttisen vuotamisen vuoksi, vaikka ei\nsuinkaan siinä ollut minun syytäni. Jos sateisiin, yöpakkasiin ja\ntulipalopoutiin lähdetään kaivelemaan syyllisiä, niin kyllä niitä\non etsiskeltävä vähän laajemmilta aloilta, vähän pitkäviiksisempiä,\nsuurimahaisempia miehiä. Sen minä sanon! Sanon minä sen muorillekin,\njos hän tänään ajaa minut kämpän katolle, vaikka se ei vuoda.\n\n\n\n\n24.\n\n\nTuolloin tällöin saan — kuten olette huomanneet — kirjeitä hyviltä\nystäviltäni maakunnasta. Se on eri kivaa, kun saa kivoja kirjeitä.\nMutta kirjeiden kirjoittaminen ei olekaan enää niin kivaa. Jos se sitä\nolisi, niin eivät vastaamattomat kirjeet kuukausikaupalla nuhraantuisi\nminun kenttäruskean univormuni povi-, rinta- ja takataskuissa. Milteipä\njoka askelella tunnen, miten ne rutisevat ja ratisevat siellä. Astelen\nkuin kissa märässä ruohikossa, koska en ole tullut vastanneeksi, vaikka\nniin hartaasti on pyydetty. Tästäkin jo voitte päätellä, miten herkkä\nminun paatumaton omatuntoni sentään vielä on.\n\nLuonnollisesti olen lykännyt katumusta, monta kertaa taas tänäkin\nsuvena. Mutta nyt olen päättänyt tehdä parannuksen, juuri tänä ihanana\nkesäpäivänä, jolloin tätä pännääni pureskelen, vaikka aurinko kuumasti\npaistaa ja kärpäset silmissäni pirisevät. Tarjoan tämän parannusuhrin\nteille vaikka jussinpäivälahjaksi, koska itsekin olen Jussi... Juho...\nJohannes... Hannes, miten vain haluatte sanoa... ja koska minulla\nluonnollisesti ei ole muutakaan annettavaa teille, lukuunottamatta\nhenkeviä, auringon lämmittämiä ajatuksiani, jotka seuraavat\nkaupantekijäisinä, kuten tavallisesti.\n\nNo niin. Tästä lähtien vastaan siis kaikkien ystävieni neuvon-\nja avunpyyntökirjeisiin sekä kaikkien vihamiesteni ilkeily- ja\nhaukkumakirjeisiin. Ilmoitan kuitenkin heti, että en tee sitä postissa,\nenempää nyrkki-, kenttäkuin valtion maksullisessa merkkipostissa.\nMistäpä minulla sellaiseen varat ja paperit riittäisivät. Vastaan\nminulle henkilökohtaisesti osoitettuihin kaikkiin tunteenpurkauksiin\ntässä yhteisessä yhteiseksi hyväksi tarkoitetussa äänenkannattajassamme.\n\nMutta mahdollisten erehdysten kuin myös turhien toiveiden\nnitistämiseksi puhkaisen alkajaisiksi pari tärkeää varaventtiiliä eli\nilmakanavaa, kuten kunnollisiin perunakellareihinkin on tapana tehdä.\n\nEnsiksi: En vastaa erikseen jokaiselle kirjetuttavalleni, vaan teen sen\nyhteisesti kaikille... kymmenille... sadoille... tuhansille... jotka\nsamantapaisista murheistansa minulle kirjoittavat, tahi vaikkapa vain\naikovatkin kirjoittaa.\n\nToiseksi, en vastaa heti, muulloin kuin aivan välttämättömissä\ntapauksissa (tällaiset kirjeet on paras varustaa kansainvälisellä\nSOS-merkillä, mikä merkitsee, että on tosihätä), muut kirjeet\npanen hautumaan, kuten tähänkin asti ja vastailen niihin joskus\nviikon, kuukauden, kenties vasta vuodenkin kuluttua. Edesmenneinä\nvirkavuosinani olen nimittäin usein tullut panneeksi merkille saman,\nminkä äitimuori mämmitaikinaa tehdessään. Mitä kauemmin haudon, sitä\nparempaa tulee! Tulee joskus niinkin hyvää, ettei ollenkaan tarvitse\nleipoa. Äkkipikaisuudessa sensijaan tulee kirjoittaneeksi tahi\nsanoneeksi joko liian paljon tahi liian vähän, liian tyhmästi tahi\nliian viisaasti. Mikään näistä ei ole hyvä. Ja nyt se alkaa! sanoi\nvalokuvan tekijä.\n\nEräs Onni K. eteläisen Pohjanmaan kulmakunnilta kirjoittaa minulle:\n\n— Mitä ihmettä minä teen, kun meirän käki on tullut ihan hulluksi.\nSe kukkuu paukutteloo yötä päivää, liiatenkin yöllä. Se pannahinen\naloottaa jo kahren aikoihin ja välisti ennenkin. Mä herään silloon\nja mun pistää niin turkaasesti vihakseni, kun mä itte oon niin\nväsyksis, jotten oikeen jaksa räpylääni nostaa. Mutta käki poika... se\nkalkutteloo kuin pajavasaralla...\n\nJoo! Niin se paukutteloo, peräseinäjokelainen, ja meidänkin vihtiläinen\nja mikäli oikein tunnen tätä poikaa, niin myös taivassalolainen\nkuin myös pertunmaalainen käki, aavasaksalaisesta kukkumestarista\npuhumattakaan. Se paukuttelee yhtä mieluisasti kukkalatvakuusessa\nkuin lakkapääpetäjässä, heläytteleepä myös haavanoksalla,\nkoivunpökkelössäkin. Joku autonkuljettaja vakuutteli minulle kerran,\nettä erään pitäjän käki kukkuu myös kivellä, koska mainitussa pitäjässä\nkäen käytettäväksi ei löydy pahaisempaakaan kukkupuuta. Mutta\nkäkipoika... lainakäki... se kukkuu kuitenkin. — Mikä on se pitäjä?\n\nSaa sen ilmoittaa, ken haluaa. Vaikka tärkeämpää minun mielestäni\non, että käki, vaikkapa lainakäkikin, kukkuu sielläkin, kivelläkin.\nTässä se nyt samalla tuli sanotuksi vastaukseni peräseinäjokelaiselle\npojalle. Anna sinä varhaiskäkesi kukkua! Mikäli itse et tällöin vielä\njaksa eturäpylääsi nostaa, niin kuuntele aloillasi. Kukkuu se käkesi,\nvaikka et viittoilekaan sille tahtia. Ja kun puolituntisen olet näin\nkuunnellut, niin jopa nouset ja viittoilet tahtia pellolla tahi\njuurikasvimaalla. Se on sellainen paikka, tämä meidän kesäinen ooppera\nkukkivine solisteineen.\n\nEikä minulla Peräseinäjoelle tämän enempää sanottavaa olekaan.\nPainakaamme päälle vain niin päivin työssä kuin öisin unessa, niin\nauringon paistaessa kuin käen kukkuessa. Tänä suvena motitetaan\nnälkää monessa paikassa. Merkit ovat sellaiset taivaassa ja maassa,\nkukkupuiden kukkalatvoissakin.\n\nEräs satakuntalainen likka, Sirkka on hänen nimensä, on kovasti\nkiukkuinen kirpoille. Niin olen minä myös ja sen vuoksi olen niin\nihastunut tämän Sirkan kirjeeseen. Olen kantanut sitä povessani jo pari\nviikkoa, siellä se on yhä edelleen.\n\n— Minulla on kolmen aarin lanttumaa, enkä suinkaan minä kirppoja vasten\nsitä kylvänyt! aloittaa tämä Satakunnan terhakka Sirkka kirjeensä\nkohtisuorasti. Sitten hän väljemmin kertoilee, miten paljon hauskaa\nvaivaa hän on nähnyt lanttupalstansa kanssa. Jo keväthankien aikaan hän\noli kylvänyt tuhkansa, sitten pintaharavoinut, kääntänyt ja muokannut\nja viimeksi siemenen kylvänyt. Ne olivat hyvin itäneet ja nousseet\nkauniisti sirkalle. (Sirkallepa hyvinkin, kuka tahansa olisi noussut\nhänelle). Mutta sitten tulivat kirpat. Ne lurjukset. Ne kaivoivat ja\nahmivat. Ne söivät syömättömätkin. Sirkan kaikki sirkat, kaiken, mikä\nvihersi. (Niin söivät minunkin sirkkani. Tunnen hyvin nämä kaverit.)\n\n— Ja vaikka minä kylvin niiden päälle kaikkea mitä ammattikirjoissa\non neuvottu, ripottelin kalkkia ja tuhkaa, pikiöljyä ja kiehuvaa\nvettä ja vaikka vielä tervalaudallakin sivelin, niin ei ne muuta\nkuin villiintyivät vain. Minä olen kirpoille vihainen, niin vihainen\nettä... Jos minä saisin ne kootuiksi tyhjään silakkanelikkoon, niin\nperunanuijalla, survoisin hilloa niistä...\n\nNäin Sirkka-tyttö lasketteli ja voitte arvata, että minä lantun\nviljelijänä ja samoihin kiusanhenkiin tuskastuneena sydämeni\npohjasta nautin hänen kirppahillostansa. Kun vain hän olisi saanut\nsilakkanelikollisen survotuksi sitä! Mutta hyvä näinkin. Hyvä lupauskin\non parempi kuin ei mitään. Kiitos, Sirkka!\n\nKirjoitteli Sirkka sitten vielä muutakin. Hän sanoi, ettei hän\nkirppojen kiusallakaan itke, vielä vähemmin, että antaisi peräksi\nniille. Hänellä kuuluu olevan tallin takana sisäakkunoilla suojattu\nkasvilava. Kaiken varalta hän oli kasvattanut siinä myös lantuntaimia,\njoita kirpat eivät päässeet saalistamaan. Niiden avulla, kaikki\nkirppasodan rokonarpiset mukaan ottaen, hän kuitenkin oli saanut\nlanttusarkansa taimitetuksi.\n\n— Ne ovat jo lähes vaaksan mittaisia. Nyt ne kyllä pärjäävät. Ne\ntaistelevat jo voitollisesti vaikka rupisammakoita vastaan! Niin\nlopetti Sirkka asiallisen kirjeensä.\n\nMinä uskon sen. Varsinkin kun niillä on kersantteina muutama sata\nkirppasodasta, voittajina selviytyneitä rokonarpisia ja kenraalina itse\nSirkka. Tämä satakuntalainen amatsooni ja urhoollisen Lallin tytär...\nEn osaa sanoa niin uljaasti kuin tahtoisin. Siksipä sanon vain: Terve,\nsinä kirppahillon hienontaja! Sinä rokonarpisten kenraali! Sinä\nsirkkojen Sirkka!\n\nKituahon Jussi jostakin Kuuselan perältä myös kirjoitti minulle. Hän\nsanoi, että tarvitsisin selkääni, minä Nalle. Olen muka jossakin\npakinassani neuvonut, että kääntäisimme nurin keltiäispesiä ja!\nistuttaisimme perunoita niihin. (Niin olenkin sanonut, enkä sanaani,\nperu.)\n\nKitu-Jussi oli tehnyt työtä käskettyä. Perunat olivatkin nousseet\nkauniisti taimelle, mutta sitten eräänä kauniina päivänä naapurin\nlampaat olivat pistäneet ne poskeensa.\n\nJa tästä syystä minä muka olisin tarvinnut selkääni, minä Nalle!\nItse tarvitsisit selkääsi, mokoma Kitu-Jussi, miksi et tehnyt aitaa\nuudispeltosi ympärille? Aita on ensimmäinen asia niin niityssä\nkun pellossa, niin kerholaisen uudispalstassa kuin Kitu-Jussin\nkeltiäispellossa. Veräjäkin on vasta toinen. Se on mielestäni niin\nselvä asia, ettei sitä sanoakaan tarvitse muille kuin tälle Jussille.\nMene ja tee aita, äläkä mökötä, ei minulle eikä lampaille.\n\n\n\n\n25.\n\n\nTänä aamuna perkaustöiden lomassa levähdettyäni sivusin kenttäpuseroni\ntaskua. Kuinkahan se noin mahdottomasti taas pongottelee? ihmettelin\nitsekseni. Tosiaan se oli kuin jonkin rintamalle rientävän satularepun\nläppätasku tahi jonkun ensi kesäänsä elelevän kansalaisen eväspussi\neli rintatasku... Mutta sitä tavaran paljoutta, mitä minun taskustani\nesiin kaivautui, ei kukaan olisi näkemättä uskonut. Puoli tusinaa\nkynänpätkiä, epälukuinen määrä suoria ja vääriä nauloja, narunpätkiä,\nnappeja, reikärahoja, hakaneuloja, ongenkoukkuja... Ja isompaa roinaa\nsitten vaikka minkä verran: mutteri- ja korkolappuja, mustepulloja,\nongenkohoja, männynkäppösiä... Sekä yksi kurttuinen siemenperuna,\njoka oli itänyt, vaan ei juurtunut. Miksi eivät romunkerääjät ja muut\nrohmuajat ole kaivautuneet minun rintataskulleni? huokailin minä.\n\nMutta tätä puolivuosi-inventariota tehdessäni olin unohtaa kaikkein\ntärkeimmän: ne kolme kirjettä, jotka myös sieltä esiin kaivoin.\nSen näköisiä ne olivat. Tutkimalla kuitenkin sain niistä selvän,\nkoska yleensä olen hyvä selvää tekemään. Kirjeet olivat ystäviltäni\nmaakunnassa.\n\nHannes Käpäläinen Savonmoasta kirjoitteli: Terve, Nalle! Oi, terve!\nMiten jakselet siellä? Minun menee niinkuin märkä palaa, tarkoitan\npolttoöljyllä kostuteltu rasselitukko. Olen paiskinut tänä keväänä\ntöitä, etten paljon muuta ole joutanutkaan tekemään, tarkoitan\njonnin joutavia ilikeyksiä, joihin minulla ja erittäinkin sinulla on\nsyntyperäinen taipumus.\n\nSe oli aika ilikeästi sanottu, mutta olen tottunut yhteen jos toiseen,\nenkä välittänyt siitä. Tutkiskelin Käpäläisen vuodatuksia edelleen.\n\n— Ne kirput, joista satakunta-likka, vai oliks se satakunta\nlikkaa, sinulle kirjoitteli, on meillä teällä Savonmoassa voitettu\nkanta. Yrittelihän niitä kevätpuolella komppanian verran minunkin\npalstoilleni, mutta minä järjestin niille hyppykilpailun. Arvaahan,\nkuka voitti? Minä ihte, kukas sitten! Parhaimmat kirppuni palasivat\nvasta parin viikon kuluttua, jolloin minun lanttusirkkani olivat jo\nvaaksan mittaisia. Terve! sanoin kirpuille! Vastako tulitte sieltä?\nMenkäähän syömään sinne, missä työssäkin olette olleet! minä sanoin.\nLähtivät lampsimaan. Mikäpäs auttoi. Viisaampansa kanssa. Vieläpä minä\nryökäleille olisin ruvennut sirkkasalaattia syöttämään!\n\nNäin kirjoitteli Käpäläisen poika hyppykilpailuistaan. Mitähän\nminä tähän muuta kuin että: Terve, tirehtööri! Sinä Käpäläisen\nvarapeällysmies! Järjestä sinä vain hyppykilpailuja kirpuillesi\nmaratonmatkalla. Kahdessa kesäisessä viikossa ehtii pitkälle, varsinkin\njos on hyvä käpälistään niinkuin nämä Käpäläisen pojan kirput.\n\nToinen kirje oli uusmaalaisen Toimelan Kallen:\n\nTiedäks, Nalle, minä olen tehnyt tänä suvena verrattoman keksinnön.\nOikeastaan ei siinä minun keksimääni ole kuin toinen puoli, mutta\non sitä siinäkin. Eräs helsinkiläinen lihajohtaja, viisas herra\nmuuten, on keksinyt toisen puolen. Se on sellainen syväkastelija.\nOletko kuullut siitä? (Olen nähnytkin ja hyväksi kokenut). Se on\nsellainen lähes metrin mittainen ontto rautaputki, jonka toisessa\npäässä on kädensija ja liipasin niinkuin käsiaseessa, suurempi vain.\nPienellä pönttöruiskulla työnnetään vettä rautaputkeen. Putken\nterävä alapää painetaan maahan, kasteltavan kasvin juureen. Sitten\nlaukaistaan. Silloin vesi painuu syvälle kasvin juurille, jotenkin\nsamaan tapaan kuin hammaslääkärin lasiruiskusta ikeniin valuva\nkuoletusmyrkky. Tiedäthän? (Tiedän hyvin, olen maistanutkin). Eräällä\nnurkkaviljelijällä on täällä meillä sellainen vehje. Ahkeraan hän\non sillä tänä kesänä ruuttaillut, työntänyt vettä ja lantavettä,\nväkilannoitteitakin kasviensa juuriin. Kovasti hänen taimensa siitä\nmyrkyttämisestä ovat innostuneet. Niin kasvavat että kohisee.\n\nNäin Kalle kirjoitti, sitten edelleen selosti: Olen kovasti mielitellyt\nitselleni tuollaista myrkkyruuttaa, mutta kaikkine laitteineen se\nmaksaa satoja markkoja. Mistäs minulla sellaiseen varat? No, oikeastaan\nkyllä tuon verran olisi ollutkin, mutta en viitsinyt mennä nostamaan\ntalletuksiani osuuskassasta, ja sitten kun keksin keinoni, ei se enää\nollut edes tarpeellista. Se ei maksa minulle penniäkään ja kuitenkin\nkaalini, mansikkani ja varhaisperunani saavat syväruuttauksensa\nihan Helsingin herrojen tapaan. Minun ruuttani on vain tavallinen\nnelipiikkinen puutarhatalikko.\n\nOho, poika! hymähdin minä. Mutta kun luin Kallen kirjettä eteenpäin,\nniin jopa vaikenin, sitten jo viheltelin ja napsuttelin sormillani..\nSe on tapani, josta monta kertaa ennen muinoin sain äitimuorilta\ntukkapöllyä.\n\n— Painan talikkoni kokonaan peltoon kasteltavan taimen yläpuolelle. Jos\nmaa on tasaista, niin teen sen kolmella, jopa neljälläkin puolella. Jos\nmaa on kovaa, niin longottelen talikkoani vähän. Sitten kastelukannusta\nkaadan reikiin vettä, lantavettä tahi väkilannoiteliuosta. Juoksetan\nvarovasti jokaiseen reikään, neljään, kahdeksaan, jopa kuuteentoista.\nYksi perunan- tahi kaalintaimi imee lähes kannullisen vettä ja on siitä\nhuolimatta niinkuin mitään ei olisi saanut. Sitten perkauskuokallani\npeitän imureiät ja siirryn kannuineni toisen taimen juurelle. Näin\njatkan koko iltakorvan ja kun vihdoin olen päässyt loppuun ja katselen\ntöitäni, näyttää kuin en mitään olisi tehnyt, kaikkein vähimmin että\nolisin kastellut kasvimaita.\n\nSe näkyy vasta muutaman päivän perästä. Mansikankukka kukoistaa,\nperunantaimi rehevöityy ja kaalinlehti kaartuu leveänä kuin sylkevän\nkissan häntä. Tulee siihen naapurin Jorma, jolla, on tapana ruikuttaa.\nKaikki on hänellä hullusti, aina toisin kuin pitäisi. Jos sataa, niin\nse on paha, jos on pouta, niin vielä pahempi.\n\n— Jaa, jaa! Aina vain pitää poutaa! Mikään ei kasva! Kaikki kuivuu\nkäsiin! vaikertaa Jorma.\n\n— Niin kuivuu! Mikään ei kasva! yhdyn minä hänen virteensä. Mutta\nkun poika katsastelee minun kukoistavia taimiani ja lehteviä\nkissanhäntiäni, alkaa hän kyräillä alta kulmiensa. Hän potkaisee\nmultaa, sylkäisee, ruittaiseekin pari kertaa. Vähät kuiva pellon pinta\nsiitä, pöllähtelee vain.\n\n— Se on niin paha, kun on niin paha... koetan minä aloittaa toista\nvärssyä, mutta hän ei yhdykään enää virteen.\n\n— Millä ilveellä sinä olet saanut kukoistamaan nuo räätikkäsi? murisee\nhän. Minäkö siinä sitä hänelle selvittelemään. Mutta, jos sinä, Nalle,\ntahdot olla niin ystävällinen ja selostaa helsinkiläisen herran\nsyväkastelijaa ja minun siihen keksimääni patenttiparannusta eikä Jorma\nsittenkään sitä ymmärrä, niin oma hänen syynsä. No, ei sitten muuta.\nLähdenpä tästä kaalipalstalleni syväkastelemaan...\n\nNiin kirjoitteli Toimelan Kalle ja nyt minäkin olen tehnyt, mitä hän\npyysi, esittänyt hänen toivomusaloitteensa. Jos joku ainaista pahaansa\nnukutteleva Jorma, Ville tahi Ventla ei tätä lue ja ota opikseen, niin\noma hänen syynsä, sanon minäkin. Älköön hän alkuunkaan syytelkö minua,\nenempää kuin Toimelan Kallea siitä, että hänen taimensa eivät kukoista\nja että hänen kapoinen kaalinlehtensä luikertelee maata pitkin kuin\nnälkäinen rotan häntä. Sensijaan että kaartuisi vihreän lehtevänä kuin\nKallen kaalinlehti, se sylkevän kissan peräviuhka.\n\nSe rintataskuni kolmas kirje oli Haapamäen Annalta, kotoisilta\nsyntymämailta, jonne nuori sydämeni usein palaa. Anna kirjoitti:\n\nNalle kiltti! Miten sinä olet voinut? Minä olen hyvin jaksanut. Mutta\nmilloin en jaksa hyvin, jos minulla on ikävä tahi olen väsynyt, menen\nmeidän kuoppamäelle suuren haavan alle ja kuuntelen vähän aikaa, miten\nlehdet somasti kahisevat. Sitten voin taas hyvin, eikä minun ole ikävä.\n\nAnna kiltti! Mene sinä vain kotihaapasi alle ja kuuntele, minunkin\npuolestani. Kun ajattelen sitä, niin voin hyvin, vaikka minun onkin\nhiukan ikävä.\n\n\n\n\n26.\n\n\nKulumassa olevan kesäkauden läheisin ystäväni ja arkipäiväinen\ntyötoverini on eräs vanha poika, jolla tiettävästi ei ole suku-\neikä liikanimeä. Ristimänimi on Sulo. Varmaan en tiedä, pitääkö\nystäväni tästä hemaisevasta nimestään. Toisinaan tuntuu kuin pitäisi,\ntoisinaan taas kuin ei vähääkään välittäisi. Erikoinen epeli tämä\nnelijalkainen varvaskävelijä joka tapauksessa on, yhtä viisas kuin joku\nkaksijalkainen kanta-astuja, ellei etevämpikin ehkä.\n\nViime keväänä meidän torpassa piti tiukkaa eläinten rehuista, pyrkivät\nväen väkisten ennen kesää loppumaan. Tämä oli yleismaakunnallinen\nilmiö tänä pitkänä keväänä, joten sitä ei häpeilläkään tarvitse. Lehmät\nitse sen \"kuulutuksesta\" huolta pitivät, niin meillä kuin muualla.\nMutta Sulo vanha poika ei huutanut eikä valittanut, se vain kaaputteli\nkaviollaan ja mietiskeli.\n\nEn tiedä, onko Sulo selvillä erilaisten rehujen ravintoja\nkäyttöarvoista, niiden yksiköistä ja kalorioista.\n\nMutta kaurat ovat halpoja ja hyviä, heinät huonoja ja kalliita. Miksi\nen silloin nauttisi kauroja? Näin Sulo luultavasti ajatteli ja myös\ntämän mukaisesti erään kerran toimiskeli turhaa melua pitämättä.\nHuulillaan höplötellen se avasi varastoullakolle vievän oven hakasalvan\nja asteli sisään. Paperinarulla sidotun viljasäkin avaaminen ei\nsille tämän jälkeen ollut konsti eikä mikään. Ja sitten se hyvällä\nomallatunnolla pisteli poskeensa puolisen hehtoa siemenkauroja, jotka\nedellisenä päivänä oli ruskealla myrkyllä peitattu kylvämistä varten.\nKoko hehto nähtävästi olisi ennen pitkää hävinnyt, ellen ajoissa\nehtinyt hätiin.\n\n— Nyt sinun taisi käydä kehnosti, sanoin minä Sulolle. Etkös yhtään\nhuomannut sivumakuja? Peittausaineet ovat sellaista myrkkyä, että\nhenkikultasi istuu nyt löyhässä.\n\nMutta ei Sulo kuohut, ei aikonutkaan. Se oli tehnyt mainiot kaupat,\nnauttinut voimallisen aterian ja peittausmyrkyt kaupanpäällisiksi.\n\nTästä tapahtumasta on kulunut jo viikkoja. Mitään jälkilaskuja\nkuitenkaan ei ole kuulunut enempää kauroista kuin peittausjauhoista.\nMikä on syöty, sitä ei ole myöty! sanoi entinen isäntä. Sitä samaa\ntuuminee meidän Sulo niistä peitatuista siemenkauroista, jotka se\nterveydekseen tuli nauttineeksi.\n\nNyt kesällä kylvötöiden päätyttyä olen pyöritellyt viisasta ystävääni\nnarun päässä pihamailla ja pellon pyöntäreillä, koska muori sanoo, että\nvarsinaiset laitumet tarvitaan nautakarjalle. Se on kärsivällisyyttä\nkysyvää hommaa minulle, ehkäpä enemmän vielä Sulolle, joka kuitenkin\ntässä kaksinkamppailussa tavallisesti vetää pitemmän korren.\nSyöttöpaikkaa muuttaessani en tahdo löytää kangelleni sopivaa reikää.\nTurpeen alla vaaniva salakivi täräyttää kipeästi käsivarsiin. Milloin\nisken kangen syvään, on vaikea saada sitä ylös, ja matalaan lyötynä\nse kävelee Sulon perässä. Monia muita kompastuskiviä Sulo tässä\nlaiduntamisasiassa eteeni asettaa. En muista köyden mittaa vaikka joka\npäivä joudun \"sepäämään\" sitä monta kertaa. Syönnösympyrän keskipiste\njoutuu usein liian lähelle muorin kukkapenkkiä, ohrapellon laitaa\ntai jotakin muuta kiellettyä paikkaa. Sulo kyllä näkee ja arvioitsee\nerheeni, mutta ei ole tietääkseenkään siitä, ennenkuin olen kääntänyt\nselkäni. Ja sitten pian tapahtuu jotakin sellaista, mistä minä saan\nsapiskat.\n\n— Joko taas olet antanut tuon luontokappaleen sotkea kukkapenkkini!\n\n— Ei sen pitänyt ulottua siihen, vastaan minä kiertäen ja korvat\npunaisina muorin äkeään moitteeseen.\n\n— Ei pitänyt, sitä juuri minäkin tarkoitin.\n\nKyllä hän aina muutakin tarkoittaa, se herttainen muorikulta. Että\nolen yhä se sama ja ainaisen \"nenästämisen\" tarpeessa. Että minua ja\nedesottamuksiani pitää jonkun järkevämmän yhä pitää silmällä. Ja että\nmikä minua poloisen neuvoksi tulleekaan, kun hänestä aika jättää...\n\nMutta ystäväni Sulo, syntipukki, kuuntelee ja katselee kuin\nsinisilmäinen viattomuus. Saatan lukea senkin ajatukset: samantapaisia\nkuin muorilla, mietteliäämpiäkin vielä. Etkö muista, mikä ympyrässä on\nhalkaisijan pituus: kaksi kertaa säde ja kaulavarsi sen lisäksi! Etkö\ntiedä, mitä ohrasta tulee, jos hikinen hevonen pääsee sen hennoilla\norailla \"kaurakappojaan\" heittelemään?\n\nNäin Sulo, vanha veijari, minulta tiedustelee ja on siinä hammastelun\naihetta kylänmiehilläkin: hevonen on päässyt ohramaalle piehtaroimaan!\nSiihen tulee keltainen läikkä. — Tulee niin: on se nähty!\n\nNäin naapurit ajattelevat, puoliääneen puhelevatkin liukurattaillaan.\nHarmittaa, että en viitsi loikoilla sen pitempään kesäisellä\npihanurmella. Nappaan Sulon päähän suitset, valjastan sahran eteen ja,\nlähden ajamaan perunavakoja. Se on vanhalle pojalle ehkä epämieluisa\nyllätys, koska korvat vetäytyvät luimuun. Minulla nähtävästi pitäisi\nolla puolikas leipää ottospalaksi. Mutta mistä nykymaailman aikaan\nsemmoiset puolikkaat? Hyvä että ihmisille!\n\nAstelemme tuttuja vaonpohjia, joita jo tätä ennen haralla olemme\nraapustaneet. Se on kevyttä työtä hevoselle. Mies, jopa nainen\nmultaussahraa vetäisi ja vetääkin monta kertaa. Meillä kuitenkin\nystäväni Sulo, jolla ei ole lupaa astua taimien päälle, eikä se\nastukaan kuin vahingossa joskus. Rehevät taimet saavat tuoretta\nmultaa korvilleen. Varmaankin ne maksavat mukularahoissa palkan\nmeille tästä piristävästä kylvetyksestä. Osa mullasta vyöryy takaisin\nvaonpohjalle. Minulle tulee mieliteko, jota en voi kauankaan vastustaa:\nriisun raskaat saappaani resurätteineen ja astelen \"kevein varpain\"\nmuhevan vaonpohjaa. Tuoreenuhoinen multa, kihelmöi somasti kutkuttaen\njalkapohjissani. Tunnen siinä luonnon verevää tuoreutta, maan sähköä,\nkasvun voimaa. Tuntuu kuin välittömästi olisin kytketty maaemon\nlataaviin sähköparistoihin kiinni.\n\nSamoin lienee Sulon laita, koska minun ei tarvitse komentaa sitä \"alas\nvakoon\". Ihmeen kiltisti se astelee vaonpohjaa, yhtä ylös, toista\nalas, vaikka se varmasti tietää, että tämän perunamaan kasvut eivät\npaljoakaan sitä hyödytä. Niitä ei anneta sille, eikä se välitä niistä.\nKaurat, peittaamattominakin, ovat toki paljon parempia.\n\nNäin tuumiskelen ystäväni puolesta multaussahran perässä avojaloin\nastellessani. Sulon mielessä on kuitenkin ehkä muutakin...\n\nVeden kuvajaisissa se on huomannut harmaan ohimotukkansa yhä enemmän\nharventuneen, yskänköhä rinnassa ei kesälläkään hellitä, jaloissa\ntuntuu uuvuttava raskaus. Mitä puhelevat ihmiset, omat kotoisetkin?\nMiten katselevat joka päivä? Kovin harmaaksi, ylen kankeaksi olet jo\nkäynyt. Taitaa olla viimeinen kesäsi, Sulo parka!\n\nSulo ymmärtää yskät, niin omansa kuin muidenkin. Vielä toki on jäljellä\npäiviä, kesä jatkuu, pientaret vihoittavat. Hammas, lopuilleen\nkuluneenakin, pystyy mehevään heinään. Kaurakapat otetaan ja annetaan.\nVeitikan temppujakin tehdään ja Nalle saa sapiskat: on siinä mies, kun\nei katso luontokappaleen perään!\n\nMinäkö muka en katso? Kun monta kertaa ihan liiankin kanssa, katson\nja tuumiskelen: mistä sinulla, Sulo-ystäväni, viimeisenä kesänäsi,\nvanhuutesi vaivoissakin tuollainen nuorukaisen luonto? Että osaat\nja tahdot nauttia elämäsi rippeistä, veijarikepposistasikin noin\nluontevalla tavalla! Elämän taituri olet! Sen tunnustuksen tässä\njulkisesti sinulle annan, vaikka säänkin tähtesi vielä monet nuhteet,\nennenkuin höpläiset kädestäni viimeisen leivänpalan...\n\n\n\n\n27.\n\n\nMinun suuni on mustansininen ja käpäläni kärjet samoin. Etukäpälien!\nTakatassuni ovat multaiset ja savenporossa. Niissä on muutamia\nkarhiaisen piikkejä, etutassuissa karviaisten. Ne pistelevät eri\nkipeästi. Kumpaisetkin. Että kumpaisetko kipeämmin? En ole pienissä\nasioissa turhan tarkka, kuten olette nähneet ja kokeneet. Koetan\nunohtaa... kumpaisetkin.\n\nMikäli vähänkään olette niin tarkkaavaisia kuin uskon teidän olevan,\narvaatte tästä esipuheestani, mitä olen hommaillut viime aikoina. Olen\nmotittanut mustikoita sekä höyhentänyt muorin karviaispensaita... Ja\nsaanut piikit palkakseni. Kiittämätön otus... se karviaispensas.\n\nTämä kesä on ollut hyvä kasvukesä. Enkö sanonut sitä jo etukäteen!\n\nJa minulla on ollut sekä työtä että työniloa tämänkesäisestä\ntoiminnastani. Myös huolta ja murhetta. Ei työnilo muuten juuri miltään\nmaistuisikaan. Nyt sen tiedän. Eikä se olekaan juuri niin vähäinen\ntieto. Se on täysiarvoista valuuttaa.\n\nEnsin tuli naapurin rusthollarin joutokarja. Astuivat lopsottelivat\nminun terassikurkkupenkkiäni kuin kruunun sarkaa, vaikka vieressä oli\nvarta vasten kivetty käytävä. Lopsottelivat ne vähän muutakin, mistä\nminä tähän vuodenaikaan en ollenkaan olisi välittänyt. Kurkuntaimeni\nsitäkin vähemmin. No, löysin minä ongenvapani, kuten arvaattekin, mutta\nkorjaantuiko se sillä? Tekonen tehty kun jo oli. Naapuri, rusthollari,\nkäski tarhurinsa antaa minulle uudet taimet. Siitä se parani.\nLopsotukset jäivät ylimääräiseksi lahjapalkkioksi.\n\nLanttumaani kirpat, ne peukalon kynnellä nitistettävät! Luulettekos,\nettä ollenkaan tulivat? Eivät tulleet, vaikka minä niin hartaasti\nodotin. Istutin lantuntaimet ihan turhan vuoksi. Jos keväällä olisin\ntietänyt, mitä nyt tiedän, niin suoraan peltoon... kylvökepillä...\ntahi \"Planet nuoremmalla\" kipin, kapin, ripin rapin viidessätoista\nminuutissa! Nyt sain tuhertaa selkä vääränä päiväkaupalla... pistellä\nreikiä... tiputella taimia... kantaa vettä kieli vyön alla. Ja katsoa\ntarkasti, että juuret vain eivät käpertyisi kaksin kerroin.\n\nNe käpertyivät kuitenkin. Sitten \"sateet tulivat\". Herneen kokoiset,\nmaasta taivaaseen ulottuvat vesipisarat pieksivät lanttumaatani, jonka\ntaimia istuttaessani olin tepertänyt jo kyllin kovaksi. Kun poudat\nsateitten jälkeen tulivat, kivettyi se arinaksi ja minun nahistuneet\nlantuntaimeni sähköttivät lääpistyvillä lehdillään: Nalle! Kulta Nalle!\nTule ja auta meitä! Minäkös taas juoksemaan kieli vyön alla. Hakkasin\nperkauskuokkani kummallakin päällä, tikkanokkaisella syväharalla,\nkirvesmiehen isolla vasarallakin, joka heltisi varrestansa. Niin minä\nvihapäissäni hakkasin... juoksukuoppia lauttamaahani, joka kerta\nkaikkiaan nyt jo oli kuin parhain hiilimurskarata! Paikoillanne...\nvalmiina, huusin minä, vaikka hengessäni olin patenttivarma siitä, että\nlähtöä ei tule, enempää varas- kuin rehellistäkään.\n\nTuli kuin tuli! Sateet, nähkääs, tulivat jälleen ja piiskasivat taas\npatentti-hiilimurska-lanttumaatani. Ja mitä minä en saanut aikoihin\nkuokalla enkä kirvesmiehen vasaralla, sen pienet vesipisarat tekivät\nkeveästi tanssimalla. Ne pehmittivät maani. Ne juottivat ja irroittivat\nkiinnijuuttuneet taimeni. Niille tuli lähtö kuin sadan metrin\nstarttareille paukku Katajan pistoolin pamahtaessa. Viikon perästä\nen tuntenut niitä enää omikseni ja nyt siellä nähdään punaisia ja\npunaisen ruskeita, jo kissanpään kokoisia keriä kuin lankakeriä muorin\nsuikkakopassa. Mitä kuukauden perästä? En uskalla ennustaa.\n\nEntäs kurpitsakasvuni kompostikasan päällä! Tämä minulla on\nns. ylimääräinen \"musta pässi\", koska en ole ottanut sitä\npinta-alamittauksissani ensinkään huomioon. Mutta en voi salata sitä\nkolmea kuukautta kauempaa, enempää kuin se muinainen hebrealaisäiti\nesikoistansa. Niin paljon iloa ja murhetta minulla on niistäkin ollut.\nNe ovat kaksoset nimittäin.\n\nKirmasin ne rusthollin puutarhasta samalla kuin ne\nkorvike-kurkuntaimetkin. Korvauksia määräilemään päässyt mies... se on\nnähkääs aika herraa. Hän keksii keksimättömätkin. Meidän naapurikylässä\nvaikutti kerran eräs parturi, joka velkoi koiran jäljistä viisikymmentä\npenniä kappaleelta. Korvausvelvollisen koira, nähkääs, oli juossut\nparturinkyltille johtavaa hiekkakäytävää, jonka parturi oli\nrautaharavalla tasoittanut... No, niin! Minä muistin tämän ja keksin\nne kurpitsat, kun en enää muutakaan keksinyt. Puutarhuri työnsi ne\nkessuuni ja sanoi: Muista antaa niille vettä! — Oikein paljonko vettä.?\n— Oikein paljon ja hyvää vettä!\n\nMinä poika tein työtä neuvottua, kun ensin olin rakentanut jonkinlaisen\nkätkyen ja kapaloinut ne siihen, kuten kaksoset pruukataan. Kannoin\nkahdella ämpärillä. Voi ihme, miten vuotava se kätkyen pohja oli! Ja\nmiten paljon ne kaksoseni kestivät! Sillä ei se ollut mitään tavallista\nvettä, nähkääs. Se oli semmoista vettä, jota syntyy rautatynnyrissä,\nkun muori kaataa siihen kaikki vedet: tiskivedet, laskivedet,\nyksikorvaiset, kaksikorvaiset. Kun se päivän pari hautuu, niin se\nhiukan lemahtaa. Juuri sitä vettä minä kannoin kaksosilleni, koska\nammattimies sanoi, että sitä anna ja kanna.\n\nMuutaman viikon ne olivat vähän keltanaamaisia, kääntyilivät ja\nvääntyilivät kuin ripulitautiset. Mutta sitten tuli niillekin lähtö.\nJos puhun vaikka kuinka silkkaa totta, niin te sanotte: poika\nvalehtelee! Niin hämmästyttävän nopeasti ne starttasivat. Kätkyt ei\nriittänyt enää mihinkään. Koko kompostin päällys, nyt jo sen kolme\nulkolaitaakin ja ulkohuoneen seinän vierusta rehoittavat kuin Eedenin\nyrttitarha — ennenkuin käärme pääsi rähjäämään siellä. Ja kurpitsoita\non putkahtanut joka kukkanupusta. Ja ne kasvavat ja kellastuvat\nsilmissä. Siinä ei ole valetta hituistakaan, eikä totta tarpeeksikaan!\n\nOn meillä pässikin... ihan oikea musta pässi... niin musta, ettei\nsiinä ole harmaata muuta kuin sarvet ja viheriäisinä palavat silmät,\nsilloin kun se on vihainen. Se onkin kyllä melkein aina vihainen ja\nmuori sanoo, että siinä sen sait! Oma syysi! Meidän perheessämme kaikki\ntällaiset ovat minun syytäni.\n\nSe on muorin touhua tämä pässi, villojen takia mukamas. Kun hän kuuli,\nettä naapurin muorilla oli pässi myytävänä, en minä saanut yön lepoa\nenkä päivän rauhaa, ennenkuin olin hakenut sen pässin. Myyjämuori\nvakuutti, niinkuin myyjät — niin muorit kuin vaaritkin — yleensä\nvakuuttavat, ettei se ole yhtään vihainen, ei niin hituistakaan, vaikka\npässin silmät vihersivät ja kieli lipoi. Niinkuin minä olisin ollut\nhänen uhrilampaansa... kuin sitten yritin ollakin.\n\n— Ja mitäpä tuo, vaikka olisikin vihainen, sanoin minä myyjälle\nmiehekkäästi ja luin setelit kouraan.\n\n— Sitä on paras taluttaa tuosta kaulapannasta. Ei huoli antaa sille\nlöysää! evästeli myyjämuori. Pässille hän sanoi: Mää nyt sitten Jaska\nhyvällä onnella!\n\n— Mään! sanoi Jaska ja sitten me lähdimme.\n\nMe kepsuttelimme oikein keveästi, minä edellä, Jaska perässä. Sitten\nvaihteeksi toisinkin päin. Mitä se myyjä siinä... etteikö tälle\nvoi antaa muka löysää! Kyllä kai tämmöiselle kiltille pässille voi\nantaa löysää niin paljon kuin narussa on varaa ja enemmänkin vielä!\nkapinoitsin minä eläinystävällisesti. Annoin siis löysää. Jaska\npysähtyi ja jättäytyi jälkeeni niinkuin hyvin koulitun palvelijan\ntuleekin aina herransa perään...\n\nOl' kaunis kesäilta... hyräilin yksiäänisesti. Niin se olikin,\nilta oli kaunis, vaikka tähtösiä ei vielä näkynyt. Saamansa löysän\nperusteella Jaska oli ottanut vauhtia ja täräytti... On minua muorikin\ntäräyttänyt joskus samaan paikkaan, mutta eipä juuri näin makeasti.\nMuori nähtävästi ei osaa käyttää \"löysää\" niin petollisen taitavasti\nhyväkseen kuin tämä musta vihreäsilmäinen Jaska. Se paatunut pakana!\n\nKerin löysän niinkuin kykenin. Raaputtelin vain Jaskaa pannan alta.\nJaska lipoi kieltään. Ensimmäisen puhelinpylvään lähestyessä annoin\ntaas löysää niinkuin olisin unohtanut kaikki äskeiset. Kun kuulin\nkynsien rapsahtavan, hyppäsin puhelinpylvään taakse. Arvaattekos,\nmiten kävi? Jaska katseli tähtiä kotvan aikaa. En minä enää mitään\nnähnyt. Jaska nähtävästi näki. Raaputtelin poikapoloista kaulan alta,\nlohduttaen samalla: Noin se käy! Kun on tyhmä pää, niin koko ruumis\nkärsii! Jaska parka!\n\nNiin, muori väittää, että olen opettanut sen vihaiseksi. Opetinko minä?\nKun opetin sille elämän totuuksia... Sanokaa nyt tekin... Että saan\nsanoa muorille.\n\n\n\n\n28.\n\n\nOn lämmin ja kaunis elokuun ilta, vielä muutama ihana ilta. On niin\ntyynikin, että tuossa edessäni seisovan haavan lehti ei liikahda,\npuhumattakaan koivun lehdestä, joka roikkuu pehmeänä ja kuperana kuin\nkissan kieli (viheriäisenä vain, kissan muistaakseni on punainen).\n\nTämänkesäinen paras ystäväni, isomahainen (se on sillä selkäpuolella)\nristihämähäkki makaa myös hiiskumatta, hievahtamatta murjussaan. Se\non ollut viikonpävät vihainen minulle milteipä ilman syytä. Tahi\nmahtaneeko siihen olla jotakin syytä?\n\nTämä murritteleva ystäväni on jo keväällä ripustanut taidokkaasti\nkudotun verkkonsa kesäisen ullakkokammarini akkunaan. Yksi jos\ntoinenkin tyhmä kärpänen ja iloissaan inisevä hyttynen ja moni muu\nautomaattisilla lentimillä varustettu pieni verenimijä on siihen kesän\nmittaan sääristänsä takertunut.\n\nMutta aina milloin uusi uhri on tarttunut satimeen, on piilossa\ntorkkuva ystäväni saanut jäseniinsä eloa. Kuin kiirivä kiiliäinen on se\nollut vangitun uhrinsa kimpussa. Eikä siinä ole pitkiä käräjiä pidetty,\nei armoa annettu, vaikkakin on anottu. Monta kertaa minun on tullut\nniitä raukkoja ihan sääli. Mutta sitten olen muistanut mitä ne itse\novat minulle ja muille neli- ja kaksijalkaisille naudoille tehneet.\nJa silloin minä olen paaduttanut hellän sydämeni ja sanonut: Terve\nlukki! Sinä olet aika poika, juuri sellainen kuin sinun luonnollasi,\nkynsilläsi ja massullasi varustetun viskaalin tuleekin olla!\n\nMutta eräänä unettavana sunnuntain iltapäivänä minä keksin uuden\naatteen. Päätin ryhtyä lukin liittolaiseksi ja toimeliaana miehenä\npanin tämän aatteeni täytäntöön heti. Pyydystelin vikkelästi\nhyönteisiä, paarmoja ja kärpäsiä ja juoksutin ne samaa menoa lukin\nverkkoon. Voitte arvata, miten iloiseksi äijä tuli. Se käpsähteli ja\nhääräsi kuin palomestari tulipalossa. Täysinäisen itikan se imaisi\nmuutamassa sekunnissa ja näppäsi kuoret menemään. Pienille kärpäsille\nse teki saman tempun. Mutta paarmat ja suuret lihakärpäset se nukutti\nja kääräisi ne \"pakettiin\". Paketit se hinasi murjunsa oven edustalle\nja asetti ne siihen kuivumaan. Kaikki nämä toimitukset se suoritti niin\nsuurella ammattitaidolla ja nopeudella, että minun yhä uudestaan täytyi\nse nähdä. Muutamien päivien ja viikkojen yhteistoiminnan jälkeen meistä\ntuli niin hyvät ystävykset, ettei paremmasta väliä.\n\nMutta sitten eräällä iltana minun mieleeni juolahti pieni viaton\npila. Napsautin lukin verkkoon kirsikansydämen kärpäsen asemesta.\nTapansa mukaan lukki kapsahti heti kimppuun, puri ja halasi. Ja\nminulla oli hauskempaa kuin pitkiin aikoihin. Mutta se loppui lyhyeen.\nYstäväni näppäsi vihaisesti kirsikansydämen verkostaan ja köpitteli\nmurjuunsa. Tämän jälkeen en ole saanut sitä sieltä esiin, vaikka miten\nmehevänpunaisia itikoita olisin verkkoon kiikuttanut. Sanokaa nyt,\nhyvät ystävät ja kylänmiehet, oliko lukki oikeutettu nokkautumaan näin\npienestä leikistä monen palvelukseni jälkeen?\n\nOikeastaan minun tällä kertaa piti pakinoida peräti toisenlaatuisista\nasioista ja miksikä en voisi tehdä sitä vieläkin, jos te vain edellä\nolevan hyvän lihapäivällisen jälkeen jaksatte lukea. Marjoista minun\npiti jutustaa. Niitähän näin kesäiseen aikaan usein tarjotaan muutenkin\njälkiruoaksi sokerin ja kermamaidon kanssa.\n\nTämä kesä on ollut erinomainen marjakesä, kuten te varmaan kaikki\nolette silmillänne nähneet ja hyppysillänne tunnustelleet. Mutta\nolettekos panneet toimeen marjanpoimintakilpailuja? Minä olen ollut\npalkintotuomarina yhdessä sellaisessa. Se oli omalaatuinen elämys, enkä\nsenvuoksi malta olla tässä lopuksi siitä teille kertomatta.\n\nKilpailuun osallistui seitsenhenkinen perhe: äiti, isä ja viisi enemmän\ntahi vähemmän elinkelpoista kansalaista. Mentiin mustikkakankaalle\nsomasti mutkittelevaa, kinttupolkua. Vasikankello kilahteli, palokärki\ntillasi ja jokaisella meistä (palkintotuomarillakin) oli kädessään\nkolmen litran vetoinen astia. Niin päästiin iloisesti rupatellen\nmustikkakankaan laitaan. Paikoillenne... Valmiina...\n\nJo paukahti ja kilpailu alkoi. Joukko ryöpsähti mättäikköön kuin\nlintupoikue. Yhden pää keikkui katajapensaan takana, toisen\nvalkovartisessa koivikoissa, parastaan jokainen pani, sen saattoi\nyhdellä silmäyksellä nähdä.\n\nMustikoita oli, voi mahdoton, miten niitä oli. Niitä oli pienempiä ja\nsuurempia, mustia ja vieläkin mustempia. Kun istui sopivaan paikkaan\n(ei mättäälle, vaan kivelle), sai laskea astiansa maahan ja kymmenen\nviisitoista minuuttia vain istuimellaan kiertäen poimia.\n\nJokainen luuli löytäneensä kaikkein parhaimman paikan ja halusi\nsaada sen selväksi ennenkuin joku toinen kerkiäisi paikalle. Joku\ntiedusti: Onko siellä mustikoita? Joku vastasi: No, onhan täällä\nvähän, pikkuisia. Siellä taitaa olla enemmän ja suurempia! Ei kukaan\nkuitenkaan lähtenyt toisen marjamaita katsomaan. Jokainen aherteli vain\nomissa kätköpaikoissaan varmana siitä, että voittaisi ottelussaan, jos\nvain saisi rauhassa loppuun saakka ahertaa.\n\nNiin jatkui hauska kilpailu, eikä palkintotuomarillakaan ollut muuta\ntehtävää kuin näppäillä mustikoita omaan astiaansa. Äskeinen palokärki\noli utelias ja lennähti katsomaan. \"Tprui, tprui, tprui!\" alkoi se\nhuudella myös vasikkaa, mutta vasikka soitteli mäen takana vain\nkelloaan.\n\n— Joko teillä muilla on astia puolillaan?\n\nTämän tiedustelun teki eräs sorminäppäryydestään tunnettu ja senvuoksi\njo ennakolta voittajaksi aavisteltu kilpailija. Lähinaapuri riensi\nkatsomaan.\n\n— Hänellä on astia jo täysi!\n\n— Täysi jo! Täysikö jo? Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka puolelta.\n\n— Täysi jo! Täysi jo! vastaili kaiku kallioseinästä. Palokärki\ntillautteli sitä samaa. Vasikka kalkutteli mäen takana heleästi\nsoivalla kellollaan.\n\nMelkein täynnä olivat tällöin jo muka olleet kaikkien muidenkin astiat.\nMutta minäpä en ollutkaan ensimmäistä kertaa palkintotuomarina,\neikä minua petetty. Täynnä olivat astiat vain sitä mukaa, miten ne\nlaillisessa järjestyksessä palkintotuomarille esiteltiin.\n\nKaksikymmentäyksi litraa saimme emännälle pienessä ajassa mustikoita,\njokainen kilpailija sai palkinnokseen maukkaan hillotortun sitäpaitsi.\n\n\n\n29.\n\n\nOsaatteko mitata suoloja? Vai ette! Se on vahinko se. Jokaisen\nkansalaisen pitäisi niitata suoloja tähän maailman aikaan. Se tekee\nensin vähän kipeää, mutta, sitten se niin suloisesti virkistää. Ai,\nai, miten kivalta se tuntuikaan, kun jousipyssyn kaareksi käyristynyt\nselkäruoto ja evä taas oikenee, kun savimultaiset tassunpohjat\nosoittavat suoraan taivasta kohti. Tekee mieli potkaista pari\nperimmäistä lintua etelään päin kiitävästä kurkiaurasta alas... että\nsaisi sattumia perunasoosiin...\n\nTarkkavainuiselle lukijakunnalleni minun ei tarvitse tämän enempää\nselvittää, mistä suoloista ja mittaamisista nyt on kysymys.\nLuonnollisesti niistä, jotka irtoavat hikikarpaloina omista\nhartioistamme omiin puserosäkkeihimme perunamaalla. Niissä hommissa me\ntunnetulla ahkeruudella olemme nyt hääräilleet itse kukin. Ja perunoita\ntulee... kenelle vähemmän, kenelle enemmän, kenelle vielä sitäkin\nenemmän. Toissa päivänä kysyin eräältä vähän happaman näköiseltä\nperunankaivajalta, jonka suolasäkki näytti olevan mittaamisen\ntarpeessa, että mitenkä nousee niitä perunoita sieltä koppaan ja\nkärrinkoriin?\n\n— Ainakin yhtä paljon kuin keväällä peltoon pantiin! virkkoi hän hieman\näreästi.\n\n— Jassoo! Vai niin! Ovat kai kolmisen kuukautta nuorempia edes! sanoin\nminä osaaottavaisena jotakin sanoakseni.\n\nHän koppasi maasta multapaakun, vai mätä perunako lienee ollut, mutta\nminä en jäänyt odottamaan, vaan lähdin kuin paljasjalkainen talvisen\nsaunan edestä, vaikka olin aikonut mennä mittaamaan hänen suolojaan.\nNiin se usein käy tässä maailmassa. Kaikki tarkoitettu hyvä ei koidu\naina hyväksemme.\n\nHo-hoijaa! Mutta perunoistapa ei selviydytäkään noin vain kopan ja\nkärrinkorin avulla. Niiden kanssa riittää puuhaa vielä pitkälti.\n\nMinäpä olenkin hääräillyt jo parina sadepäivänä perunakellarissa.\nKavereikseni sattui kaksi hauskaa poikaa, ja kun minunkaan kieleni\nei juuri hiljakkoin ole puurossa palanut, niin meillä oli eri\nkivaa siellä perunakorsussa, vaikka sen itse kehun. Niiden toisten\nkellarisankareittemme nimet olivat Penu ja Anu.\n\nMe siis istuimme pukillamme, eli kumoon käännetyn idätyslaatikon\npäällä, ja valkkasimme perunoita edessämme odottavaan kolmeen,\nvalintakoppaan. Ja koska jokainen aikoinamme olimme opiskelleet kauniin\näidinkielemme kielioppia, oli meillä myös valikoidut vertailusanat eli\narvosteluasteet tätä kolmikoppajärjestelmäämme varten. Toisin päin\nlausuen maininnat kuuluivat: kiva... kivampi... kiproin. Toisinpäin:\nhoopo... hoopompi... hoopoin...\n\nSe hoopoin oli vetreän vesikesän märkämätä, joka ei pannut paljon\nkuinkaan, kun heitti sen koppaan, mutta jos paiskasi kiveen tahi\nsementtiseinään, niin litsahti aika mukavasti. Anu, joka oli pahaisin\nmeistä, ei voinut olla tuolloin tällöin kokeilematta sitä, enkä minä,\nomia penikkavuosiani muistaen, ollut näkevinäni enkä kuulevinani\nsitä. Se kivampi eli hoopompi laatu sisälsi kuivamätää, pikkuista\nruupua, sahran ja kuokan särkemää, sanalla sanoen kaikkea, sitä\nmukulaa ja osamukulaa, jonka yleinen kansanhuolto on määrännyt\nperunajauhotehtaisiin jalostettavaksi ja sitä tietä kaiken kansan\nhyväksi. Me annoimme ja lähetimme surkeilematta. Mutta sitä kiprointa\nhoopoa, jota toki karttui kaikkein enimmän mullasta lakaistun laarin\npohjalle takaisin kaadettavaksi, emme antaisikaan enää markalla ja\npiikillä, viedä vähemmin suurkiitoskaupalla. Jos kuitenkin joku\nhyvä ystävämme avaa rahamassinsa ja pyytää meiltä hyvää ruoka- tahi\nsiemenperunaa, niin avaamme me puolestamme laarin sivussa sijaitsevan\nluukun, otamme aito joosefimaisen eleen ja myymme laatutavaraa\nsäkillisen... kymmenelle veljelle Kaanaanmaasta...\n\nPenu ja Anu olivat saaneet uistimella kilon painoisen hauen.\nSiitäkös heillä riitti touhuamista ja juttuamista. Toinen hauki\noli räväyttänyt itsensä irti, juuri veneen kupeessa. Se oli ollut\nvähintään kaksikiloinen, jo siitäkin päättäen, että sen pääpuoli\neli puoli päätä ennen silmiä oli ollut Anun vaaksan mittainen. —\nVarmasti! vakuuttivat kaverit yksiäänisesti, mutta kun tiedustin, miksi\nAnu ei ollut pusertanut nipistimiään hauen silmiin saman tien kun\nmittasi vaaksallansa sen alkupäätä, vaikenivat pojat ja minäkin sain\nsananvuoron. Kerroin heille onkimatkastani kerran kesällä...\n\nOli helteinen heinäkuun päivä, ukkosta ilmassa, vaikka ei sitä vielä\nnäkynyt eikä kuulunut. Olin saanut hyvissä ajoin kerppu-urakkani\npäätökseen. Saunan karsinasta kaivoin punaisen muhevia matoja\nvaarin vanhan nuuskatoosan lähes täyteen. Sitten kippasin vapoineni\nmetsäpolkua pitkin lammelle linkkuveitsi housuntaskussa, kaksi\nvarakoukkua lakin lipassa. Kun pääsin nevalle, jonka puuronsilmänä\nvälkähteli pikkuinen pyöreä lampi, niin ukkonen ensi kerran jörähti.\nMinä kiireen vilkkaa eteenpäin. Sudenkorennot lentelivät vastaani,\nlämmin rapainen vesi tirskahteli varpaitteni välistä. Hikisenä\nhuohottaen pääsin rantaan, päivä paistoi vielä, mutta metsän taikana\nkohosi musta pilvenlonka ja ukkonen jo toisen kerran jyrähti.\n\nKiehittelin siimani auki, pujotin madon, sylkäisin ja heitin. Mutta\ntuskin oli kaarnakohoni veteen ehtinyt, kun jo heilahti, pylkähti\nja pulpahti. Ahvenen vornikka oli tarttunut ja nousi. Se oli musta\nkuin kekäle, silmät punaiset, evät leveät, selkäpiikit kuin naskalin\nterät. Kaivoin hät’hätää mättään viereen vesikuopan, sammalta kaksin\nkäpälin raastaen. Sitten huiskautin onkeni uudestaan saman ulpukan\nlehden viereen. Sama juttu ja yhtä riuskasti, pylkähdys, pulpahdus...\nmutta ylös nouseminen ei tapahtunut enää juuri niin vaivattomasti.\nVapa kaartui viipotti. Sain terhistää jalallani aikatavalla\nräkämännyn juureen ennenkuin kala nevalle keikahti. Aika porsas\nahveneksi, ainakin puolentoista, vaaksan mittainen niskasta pyrstön\npäähän, vaikka en minä sitä pitkiä aikoja mittelemään kerinnyt, kun\nkiireen vilkkaa piti jouduttaa onkeni sen ulpukanlehden juureen.\nVarastokuoppani vain kerran mulahti, niinkuin kissa puun oksalta olisi\npudonnut sinne.\n\nSiitä se alkoi ja sitä riitti. Tärppäsi pientä ja suurempaa ja sitäkin\nsuurempaa, Tuli sellainenkin jehveettari, joka katkaisi siiman ja\nhotkaisi madon koukkuineen päivineen. Onneksi minulla oli lakin lipassa\nne kaksi varakoukkua. Vapisevin sormin solmitsin toisen. Sitten taas\nalkoi. Ei muuta kuin heittää ja nostaa, väliin viipottaa, heittää\n\"nappikuoppaa\" ja puraista matoa.\n\nMutta tällä välin ukkospilvi oli noussut, kuin paras pullataikina\nse oli kohonnut. Salamat sivaltelivat kuin tuliset piiskat, ukkonen\njyrisi, kalliot tärähteli. Pelkäsin aika tavalla, ahvenet sitäkin\nenemmän. Ne katselivat silmät napillaan, hyppelivät nevalla kuin\nheinäsirkat, milloin pääsivät kädestäni ennenkuin kerkisin heittää\nnappikuoppaan. Siellä ne sitten kilvassa keittoa sekoittelivat, vaikka\ntultakaan ei ollut vielä kattilan alla.\n\nSitten alkoi sataa suurin kirkkain pisaroin niinkuin papuja suureen\npataan. Ahveneni eivät siitä välittäneet, yltyivät ennemminkin. Minun\nei tarvinnut kohentaa enää edes matoa. Kun vain jotakin riekaletta\nkoukun lähettyvillä näkyi, niin aina tärppäsi. Luulenpa melkein, että\nolisin voinut heittää kepin ilman koukkua ja siimaa ja ne olisivat\ntarttuneet siihenkin \"niinkuin hukkuva oljenkorteen\".\n\nMutta, sitten ukkonen eteni, sade lakkasi, päivä helähti paistamaan.\nSiihen liittoon lakkasi myös ahventen tulo, vaikka minulla olisikin\nollut hyvää aikaa ja paljon hyviä matoja. Ei niin pulpahdusta enempää\nulpukan lehden takana kuin muualla, sama vaikka kaivossa olisin\nriiputtanut.\n\nEnkä minä kauan sitten enää turhan päin riiputtanutkaan. Vuoleskelin\npari tukevaa kantoraksia vaivaiskoivun varvuista, siilasin ahvenet\nvesikuopasta. Niitä oli yhdeksänkymmentäyhdeksän. Avasin ja madotin\nuudelleen onkeni, kiersin koko lammen, yritin ainakin tuntikauden, että\nolisin saanut sen yhden, joka sadasta puuttui. En saanut sitä.\n\n— Kun ei saa, niin ei saa, todisti Penu.\n\n— Mutta milloin saa, niin yhdestäkin saa, väitti Anu, nähtävästi\nuistinhaukeansa tarkoittaen.\n\nJa oikein hän siinä sanoi.\n\n\n\n\n30.\n\n\nMuistatteko vielä, mitä keväällä kerroin perunamaitteni kunnostamisesta\nja istuttamisesta?\n\nNo niin. Muistaakseni kerroin, miten pisteiin hyvin itäneitä\nperunanmukuloita kasvattelemistarkoituksessa milloin minnekin kuten:\nrantapenkereen kivenkoloihin, kuokosmaan heinäturpeisiin, jopa\nkeltiäispesiinkin. Sellaisiin erinomaisiin paikkoihin minä kätkin\nsiemenperunani. \"Nii oikke\", sanoi porilainen ja käveli matkoihinsa.\nNiin tein myös minä, kun ensin olin ripsauttanut hyppysellisen\nlappeenrantalaista Y—l:ää (yhteislantaa) päälle ja tallustellut mullat\npaikoilleen takatassuillani.\n\nSitten muutamiin viikkoihin en edes muistanut mukuloitani, minulla\nkun on toimiteltavaa yhtä jos toista ja varsinkin sitä toista. Vasta\nheinäkuun hellepäivinä muistin. Mitenkähän perunani siellä kuokosmaan\npuskikoissa? sävähti sisikunnassani. Pompahdin vähän vikkelästi\nsängystä, missä ruokaperäisiäni loikoilin. Hynttäsin yhteen menoon ulos\nja peruna viljelykselleni laidunmaalla.\n\nArvatkaahan mitä? Ette arvaa, koska en minäkään arvannut.\nKatajakuopista ja turpeiden alta työntyi esiin viheriäistä vartta kuin\nvaarin tupakkamaasta. En silmiäni ollut uskoa. Ihmisten rintapelloissa\nperunat tuskin olivat vielä vaaksan mittaisella taimella. Mikä voima\nniitä täällä esiin työnsi?\n\nNäin ajattelin puoliääneen ja iloitsin itsekseni samalla, kun pienellä\nkäsikuokallani kuritin roskaruohoja ja raaputtelin multaa perunoitteni\njuurille. Paljoakaan ei sitä irtautunut, mistäpä sitä, kun ei ollut\nirtomultaa mailla ei halmeilla, heinäturvetta vain ja kiven rapaa.\n\nSiihen perunani sitten jälleen jäivät \"oma apu paras apu\" asetille\nviikkokaupaksi, jopa kuukausiksi, minulla kun on tähtäimessäni yhtä jos\ntoista ja varsinkin sitä toista, kuten jo mainittua tuli.\n\nKunnes viikko pari sitten, jolloin yhtä hyvin isoiset viljelijät kuin\npalstapeukaloiset sahroineen ja kuokkineen touhusivat perunamaillaan,\nmyös minun mieleeni juolahti perunamaani katajapuskien alla.\nEtsin kuokkani ja kesselini (perunakorin nimikorvike palstatilani\nseutukunnassa) ja kiiruhdin perunaerämaalleni, minäkin. Oli pyhäinen,\naurinkoinen iltapäivä. Tuntoani vähin kaiveli. Ei se, että päivä niin\nkauniisti paistoi, vaan se, että niin tyystin koko syyskesäksi olin\nunohtanut perunamaani. Yhdelle multauksellekin olivat jääneet. No, yhtä\nmultaamista kai suositteli myös Lähde, se Tikkurilan perunamaisteri.\nVai kahtakohan se oli? Kesseli olalla, keikkuen perunaerämaahan\nastellessani muistelin näitä kirjoista ja lehdistä ammentamiani\nammattitietoja sekä kesäisiä ykskertamultauksiani, joita paremminkin\ntuhertamiseksi olisi voinut nimittää. Ja kuitenkin uskoin, vähästä\npaljon toivoin, kuten meillä kanta-astujilla liiankin usein on tapana.\n\nEn toivonutkaan turhia. Syyskesän antoisien sadepäivien jälkeen\neräperunani varret olivat yhä kasvaneet. Halla tosin oli niiltä jo\nkorvat nipistänyt, mutta komeita ne yhä olivat, milteipä yhtä kookkaita\nkuin edelliskesän samoilla mättäillä kasvaneet katajapensaat. Onkohan\ntuolla mitään? arvailin itsekseni, juoksujalkaa jo kiiruhdin kokemaan,\nkiskomaan ja iskemään.\n\nOli kuin oli! Voi, herttaisen pojat! Jospa olisitte nähneet iloni\nja ihastukseni! Jospa olisitte edes nähneet ne keltaisen muhevat,\nlähes nyrkin kokoiset mukulat, jotka kaivautuivat päivänvaloon heti\nensimmäisten varsien alta! Niitä oli täysi tusina ja pienin niistä oli\nrauhanaikaisen kananmunan kokoinen.\n\nNäitä erinomaisia perunapesiä minä sitten kaiken iltapäivää kaivoin\nja tyhjentelin. Kaikista tosin en löytää nyt koko tusinaa, muutamista\nvain puoli. Mutta kaikkien mukulat olivat kauniin puhtoisia, ihan\nhaudontakelpoisia ja sepä mieltäni virkisti. Noppe kaiveli alempana\nojan varrella jotakin, luullakseni myyränpesää. Sillä ei ollut kuokkaa,\nmutta etutassut kuoputtivat sitä vikkelämmin. Paljon touhua siinä oli\nja aivastus ja kuorsaus kuului perunapesilleni saakka. Multa pölisi ja\nkivet rapisivat.\n\nNäin jatkui yhteistyömme. Noppe kaivoi tuoretta lihaa, sitä myyrän\nmönkiäistä, ja minä ennen näkemättömän komeita perunoita. Kaivelin\nkesselini kukkupääksi, toisen ja kolmannenkin. Mäen kuivimmalle\nkunnaalla avasin auman paikan. Siihen kaatelin kauniit perunani ja\naloin kerätä niistä isoa pesää. Se korkeni ja leveni. Ennen pitkää, se\noli kuin Vientikunta Munan helsinkiläinen kellarivarasto (siihen hyvään\naikaan, josta meillä on vain muisto). Niin ahersin yhä lisää, kaivoin\nja kekoon kanniskelin keltaisia maaomeniani. Taivaan herttainen aurinko\nniitä kuivasi ja tarkasteli kirkkaasti valaisevalla lampullansa.\n\nMutta Noppe kuopi ja kaivoi hellittämättä myyräinpesää. Kaivurista ei\nnäkynyt enää kuin keikkuva häntä, ja kun Noppe joskus nousi kedolle\nlevähtämään, oli se musta kuin nokikolari. Hampaat vain olivat\nvalkoiset, ja silmät kiilsivät kuin kaksi joulukuusen kynttilää.\nKerran, kun Noppe hetken levähdettyään jälleen syventyi työhönsä,\njuolahti minun mieleeni eräs Pellervon filmi, jonka usein olin\nnähnyt. Se oli se: Mikki-hiiri kyntäjänä. Siinä se oli nyt Mikin\nsahra, kyntäjää vain puuttui. No, vähällä se oli autettu. Juoksin\nlihapesälle ja tartuin kaivajan takatassuihin kiinni. Sahrani ei\nkuitenkaan kulkenut eteenpäin, ei liioin perääntynyt taaksepäin, koska\ninhimillisistä (tarkoitan epäinhimillisistä) syistä en raaskinut\nkäyttää kaikkia käytettävissä olevia hevosvoimiani.\n\nNäin punnersimme. Olimme kyntävinämme, vaikka emme kyntäneetkään, minä\nvain leikilläni, Noppe tosissaan, vieläpä hyvinkin tosissaan. Mutta\nvielä totisempi otus mahtoi olla se elävä, äreä syvä sahra, jonka\nsarviin Noppe hellittämättömän kaivuutyönsä palkkana lopultakin pääsi\nkiinni. Se ihan räiskyi ja rätisi. Minä hellitin, Noppe ei. Syntyi\nnavakka tappelu, jonka seuraamukset arvannette. Rauhan jälleen palattua\nNopella oli tuoretta lihaa ilman kortteja ja kuponkeja käytettäväksi.\n\nIstahdin kivelle levähtämään. Noppe niisti nenänsä ruohomättääseen ja\nteki samoin. Olikin siihen aihetta. Olimmehan uutterasti yrittäneet\nja onnistuneet, \"motittaneet\" kumpikin tahollamme jopa hyvälläkin\nmenestyksellä.\n\nLepäillessäni mietiskelin. Miksihän niin paljon turhaan rehkimme ja\nyrittelemme yhtä jos toista? Miksi emme jätä maailman tohinaa? Miksi\nemme jää tänne ja kätke katajan pesään perunaa? Mukulan vain kätkisimme\nvuoden jokaista päivää kohti. Kesäisin niitä multaisimme, syksyisin\nylös kaivaisimme, peruna- ja lihapesiämme, yksipäisiä, kaksipäisiä...\ntusina- ja puolitusinaisia!\n\nNäin minä haaveilin. Noppe kai haaveili sitä samaa. Jos olisin\nomistanut ns. runovaljakon, niin ehkäpä olisin ruvennut rustailemaan\nvärsyjä kellertyvistä koivuista ja ruskehtuvista pihlajista, myyristä\nja perunoista ja syksyisestä auringosta, joka perunakekoani kuivatteli.\n\nMutta koska sattumalta en omistanut runovaljakkoa, en edes yhtäkään\nkopukkaa, niin otin ne, kuokan ja kesselin, jotka omistin, ja\nkiiruhdin jälleen perunapesiäni kaivelemaan. Noppe kiipesi vaihteeksi\nmännikkömäkeen oravaa haukuskelemaan. Ja hupaisasti kului iltaan\nsyksyinen päivämme.\n\nEikä muuta taas tällä kertaa!\n\n\n\n\n31.\n\n\nSyksy on tullut ja myrskyelee! laulavat runoilijat ja koululapset.\n\n— Päivä kallistuu talveen päin! sanovat vanhat viisaat.\n\nKumpikaan ei pidä täysin paikkaansa, sanon minä, jos saan luvan, ja\nvoin kai minä sanoa sen ilman lupaakin. Kuka minulle mitään mahtaa,\ntäällä sydänmailla, piiskan tavoittamattomissa?\n\nNiin että missäkö minä sitten majailen? Sitä on vaikea tarkoin\nmääritellä, kun ei ole käytettävissä karttoja eikä kortteja, ei\nkompasseja eikä astemittoja. Enkä minä osaisi niitä käyttääkään, en\nkoskaan ole liikoja osannut ja nyt tänä suvena ovat kaikki entisetkin\nvähät kadonneet. Muori väittää toisinaan, että olen villiytymässä\nkastamattomaksi pakanaksi. Tämäkään ei pidä täysin paikkaansa, niinkuin\neivät kaikki muutkaan muorin paukkusanat, joita hän innoissaan,\nväsyksissään tai äkäpäissään laskettelee.\n\nKastettu minut on tänä suvena harva se päivä, milloin taivaan pilvistä,\nmilloin muorin vesinaposta, väliin niistä molemmista samanaikaisesti.\nEilen vaihteeksi putosin suolähteeseen, missä tulin kastetuksi niin\nperusteellisesti, että tuskin Kupittaan lähteessä Vakka-Suomen\npakanoista monikaan.\n\nOlin sienestämässä ja marjastamassa ukko kruunun maalla, jota meidän\nkylällä kansan kielessä sanotaan \"Siinain korveksi\", mikä sekin jo\ntodistaa, ettei näillä mailla pakanuutta ole harjoitettu vuosisatoihin,\nvaikka \"kultaista vasikkaa\" palvellaankin tuolloin tällöin. Mitä\nmuutakaan se on, kun marjalitrasta vaaditaan satalappunen ja\nsienituohisesta saman verta?\n\nMutta niinkuin sanoin, en minä ole tällainen pakana, enkä edellä\nmainitun vasikan palvelija, koska en harjoita enempää sieni- kuin\nmarjakauppaa, vaikka harrastelenkin Siinain korvessa käyskentelemistä\nja lähteisiin tipahtelemista. Perhe tarvitsee ja nautitsee kaikki\nne sienet ja marjat, mitä minä kerään, niin että säästömarkkani\nminä kylläkin saan hankkia muulla tavalla... tai muina miehinä\nkatsella varpaitani lokakuun viimeisenä eli kansainvälisenä\nsäästäväisyyspäivänä, — kun te toiset säästömarkoissa marjamatkojanne\nlaskette.\n\nMutta eilisestä Siinain korven sieni- & marjamatkastani minun piti\nteille kertoa ja kerronkin heti, ennenkuin palstani loppuun hupenee.\n\nKipittelin, kapittelin polkua pitkin sieniväsky sievästi käsivarressa,\nmarjakori toisessa. Muistelin entisiä hyviä paikkojani ja herkuttelin\nmielessäni: on se hauskaa, kun on vanha ja viisas, kun on ennen\netsittyjä paikkoja, että ei tarvitse uusia kurkistella. Mutta\narvaattekos, miten kävi? Nuolaisin ennenkuin tipahti. Vanhoilta hyviltä\npaikoiltani m löytänyt marjan pyöryläistä, enkä sieniäkään muuta kuin\njonkin haperorauskun ja vanhan lehmäntatin, jotka sivumennen sanoen\nmadoilla höystettyinäkään eivät kelpaa meidän muorille.\n\nKapittelin toiseen \"hyvään paikkaani\". Sama juttu. Ei sieniä eikä\nmarjoja, ei muuta kuin kuusenkäpyjä ja viimekeväisiä jäniksen papuja.\nKolmannessa ei niitäkään. Neljättäni en viitsinyt mennä edes nuuskimaan.\n\nMutta käväisenpä pilan päiten vielä tuolla Liukoolammen rannassa!\nleikkasi minulla lanttu. Ja sieltä harmaitten jäkäläkallioittensa\nkeskestä \"Liukoon\" sinisilmä pian vilkahtelikin. Painuin rantaan\nsaakka, etutassujeni varaan samaan menoon. Oli ruvennut janottamaan ne\nkuivat vanhat paikkani.\n\nMutta voi iloinen ihme! Siinä kämmenteni varassa lampivettä litkiessäni\nja sivusilmällä rantamättäikköön vilkuillessani huomasin vesirajassa\nsuuria punaisia puolukkaterttuja. Näytti kuin nekin olisivat asettuneet\npunaisten kämmentensä varassa Liukoon vettä litkimään. En tähän päivään\nmennessä ole nähnyt niin suuria puolukoita. Kavahdin takatassuilleni ja\nsitten kyyrysilleni mehevien marjojen kimppuun.\n\nRantoja on Liukoolammessa noin kilometrin verran ja mättäiden reunoja\nlähes kaksi sen vertaa, niin että meheviä puolukoita riitti myös\nkoppaani, niin paljon kuin mahtui, tarkemmin sanoen noin kapan verran\neli viisi litraa. Sen enempää en sitten tällä kertaa poiminutkaan,\npaitsi suuhuni sen jälkeen, kun astiani oli kukkupäänä. Makooni tuntui\nmahtuvan yhä ja päätin tyhjentää edessä päin vilkuttavan mättään, yhden\nvain, ja sitten sieniä etsimään.\n\nSitä minun kuitenkaan ei olisi pitänyt päättää, vielä vähemmän\ntehdä, sillä juuri sen mättään taikana oli se \"kupittaa\", josta\njo edellä puhe ja, jossa tulin milteipä umpisukkulaan kastetuksi.\nLampea varoessani en huomannut lähdettä. Jos olisin huomioinut sitä,\nolisin nähtävästi muljahtanut lampeen. Kumpi näistä nyt sitten oli\nparempi? Lampi toistaiseksi ehkä lämpimämpi, mutta lähde kastamisen\nkannalta virkistävämpi sekä historiallisempi. Olinpahan yhtä kokemusta\nrikkaampikin taas rantamättäälle räpiköidessäni. Onni onnettomuudessa,\nettä marjakoppani jäi osattomaksi tästä toimituksesta. Uitetun koiran\ntapaan tiheimpiä ryteikköjä sukeltaessani löysin sitten syvältä,\nkuusikosta noin aarin suuruisen kanttarellipuhdasviljelyksen, josta\npoimin korini täyteen ykskaks, vaikka vesi valuikin karvoista ja\nhampaat kalisivat. Niin että kotiin palasin satoisana poikana...\nkastettuna kaupan päällisiksi.\n\nMuorilla oli hauskaa, kuten arvaattekin. Siihen oli hänellä kolme\npätevää syytä. Ensiksi: ne sienet ja marjat. Hän on vallan hassu\nkanttarellien perään. Hän ryytää niitä hienon suolan, etikan ja\npippurin, jos vaikka minkä kanssa. Toiseksi: se minun kastumiseni.\nMuori nauroi sille ihan kyynelet silmissä, niin että minua itseänikin\nalkoi jo naurattaa, vaikka itkuksi hän sitä luuli. Ja kolmanneksi:\nmuorin ei tarvinnut pestä \"överhaalariani\" pyhäksi kuten tavallisesti,\nei muuta kuin vedet puristeli ja ripusti kuivamaan.\n\nSitten muori kuitenkin tuli katuvaiseksi sen nauramisensa tähden,\nkoska minä kaikelta huolimatta olen hänen oma rakas ainokaisensa. —\nNalle pikkuiseni! surkutteli muori. — Minun täytyy laittaa sinulle\nmarunavettä ja paistaa sitten vähän lättysiäkin. Kun semmoinen\nonnettomuus sinulle pitikin käydä...\n\nJa sitten hän laittoi lättypannun lämpiämään ja keitti marunavettä ja\nsekoitti kahden litran pilkkumin lättytaikinaa ja kopisti siihen pari\nkananmunaa ja paistoi lätyt voirasvalla...\n\nMinä nuoleskelin ja nieleskelin peiton alla sängyssä, kunnes muori tuli\nmarunavetensä ja ensimmäisen, lättylautasensa kanssa. Marunaveden minä\nsalavihkaa sylkäisin sängynsolaan, mutta lättysistä en murenettakaan,\nen sittenkään, vaikka tuotiin vielä toinen kukkupää lautanen.\n\"Kyytimiehenä\" oli sokerijuurikkaistani ja liukoolampi-puolukoistani\npuristettua marjahilloa. Eri makeaa! Joka ei usko, niin koettakoon!\n\nNiin että näin me muorin kanssa täällä Siinain korvessa hissun kissun\nelelemme. Sitä samaa elämänlahjaa toivotan teille kaikille, rakkaat\nvanhat ja nuoret ystäväni. Tarkastelkaa kuusiryteiköt ja lammen rannat!\nSienet ja puolukat piileskelevät nyt niissä. Vai harjoittavatko\nvuoroviljelystä, niinkuin me peltojen ja palstojen ammattiviljelijätkin\nteemme, kun viisaasti teemme. Nuttuni ja karvani ovat jälleen kuivat.\nLähden tänäänkin korpeen, vaikka en \"Kupittaaseen\". Uskottavasti palaan\nkorit täytenä. Toivottavasti saan lättyjä. Löytäkää ja saakaa tekin!\nSieniä! Puolukoita! Lättyjä!\n\n\n\n\n32.\n\n\nTerveisiä riiheltä! Onko teistä kukaan ollut riihellä? Kyllä kai...\nEsalla ja pikku Esalla, Sampolla tai jollakin muulla nykyajan\nvekottimella latosillalla ryskäämässä. Kun voimakone sanoo: vou...\nvou... vou! Ja puimakone vastaa: Hau... hau... hau... Ja te itse\nnapitatte säkkiä, pöllytätte pahnoja, ruputatte ruumenia, teette minkä\nmitäkin. Osaan minäkin sellaista tehdä ja olen tehnytkin, tänä syksynä\nsitä vasta olenkin tehnyt. Mutta minähän sanoin: Terveisiä riiheltä!...\nJoka viedä neljänkymmenenviiden vuoden takaa niin lämpöisesti\nnenääni höyrähtää. Herkkä kuono! kuulen jonkun huudahtavan. Niin on,\nveliveikkonen! Niin märkä ja herkkä, vaikka onkin kysymys riihestä ja\nrutikuivista rukiinjyvistä.\n\n— Nalle nouse! Kello on jo viisi! herätteli muori.\n\nRiihipäivä... muistin minä ja haukottelin hartaasti, vaikka en kovin\nkauan. Nousin ja pukeuduin riihivaatteisiini, jotka muori oli nostanut\ntuolinselkälaudalle.\n\nToiset riihimiehet olivat jo kahvipöydässä. Siinäpä sitten jo kohta\nminäkin miehevänä toisten joukossa. Meidän talon riihisakki vanhimmasta\nnuorimpaan nimeten oli seuraava: isäukko, Huvilan Manni, Nestori,\nNestorin Riikka, Emelia, veli Otto ja minä Nalle. Oli eri miehevää\nistua siinä pöydässä ja saada kuppi mustaa sikurikahvia kokonaisen\nsokeripalan kanssa niinkuin aikuisetkin.\n\n— Nyt se alkaa! sanoi isäukko, nousi että mekon helma heilahti.\nMentiin peräkanaa aamukasteista riihipolkua pitkin. Ukko oli käynyt jo\naikaisemmin tunnustelemassa viljoja ja laittelemassa paikat kuntoon.\nMeillä oli kaksi riihtä ja niiden välissä puintihuone eli \"luuva\",\nlaaja eteiskatos ja luuvan molemmin puolin \"pelukoppelit\". Kehumatta\nsanoen se oli ensiluokkainen riihirakennus siihen aikaan.\n\nJo eteiskatoksessa tapahtui osajako. Tiesimme sen kyllä jo\nentuudestaan, ettei ukon tarvinnut muuta kuin ovia aukoi. Veli Otto\nja Nestorin Riikka toimivat \"rapaajina\" ja pujahtivat kumpikin\nriihensä ovesta, ukko, Huvilan Manni, Emelia ja minä työskentelimme\n\"luuvamiehinä\", Nestori eteiskatoksessa sitoi oljet.\n\nJo kolahtivat orret molemmissa riihissä. Osa ahdoksista putosi alas\npehmeästi tössähtäen. Heti sen jälkeen alkoi kuulua myös \"rapaaminen\"\neli lyhteen seinään lyönti... tös, tös... tös, tös... Ja sitten\nsujahteli lyhde toisensa jälkeen luuvan kummastakin riihiin johtavasta\npikku ovesta. — Hei, Nalle! sanoi isäukko. Se oli komennus minulle,\nenkä minäkään toista käskyä odottanut.\n\nSieppasin lyhteitä vuoron perään kummankin riihen ovelta, riipasin auki\nsiteet ja leväytin lattiaan. Oli rakennettava kahta suoraa \"juonta,\"\neli puintikarhetta. Lyhteet asetin vuorotellen, tyvi- ja latvapuoli\naina rinnakkain. Emelia auttoi ensimmäisen juonen lattioimisessa.\n\nJo kolkahti ukon varsta ja sitten kohta myös Huvilan Mannin. Minä\nkyllä tiesin, mitä se merkitsi, tiesi Emelia, tiesivät kaikki. Ei\nollut enää lorvastelemisen aikaa. Jokaisen oli tehtävä oma työnsä ja\nnopeasti painuttava kuin ukkospilven edellä, minun ainakin, koska koko\najan jouduin kahden juoneni kanssa kykkyilemään pontevasti jytkyvien\nvarstojen edessä. Emelia pudisteli oljet varstamiesten perässä kulkien\nja kantoi ne ovelle, jossa Nestori niitä edelleen hoiteli, sitoi suuria\nkupoja.\n\nNäin oli meidän seitsenpäinen \"sampomme\" eli puimasakkimme täydessä\ntyössä, jossa itse kullakin oli tarkoin määrätty ja rajoitettu\ntehtävänsä, ja työntahti sellainen, ettei juuri nenän niistämiseen\nvaraa. Paitsi ohimennen karkean mekon hihaan, joka ennen pitkää alkoi\nkiiltää, herkkävaistoinen nenänpääni ehkä sitäkin enemmän, vaikka en\nsitä nähnyt. Sieppasin lyhteitä kaksin, kolmin kainalooni, riipaisin\nsiteitä ja kuvittelin rakentavani kapulasiltaa suuren nevan ylitse.\nMutta sitä mukaa kuin sain sitä valmiiksi, iso karhu ja Huvilan Manni\nhakkasivat sen hienoksi. Eivät toki saaneet minua kolkatuksi...\nEivätpäs saaneet, vaikka kahteen mieheen yrittivät!\n\nTuli mieleeni muitakin hupaisia ajatuksia siinä. Väliin olin olevinani\nhyväkin valtaherra, koska mahtavan ukon täytyi kulkea perässäni. Ja kun\nvertailin työtäni Emelian tehtävään, niin ihan riemastuin. Hänen täytyi\nkumartua lattiaan asti ja kulkea ukkojen perässä! Se vertaileva ajatus\nhuvitti minua niin kovin, että ohimennen täytyi tyttöä lyhteen latvalla\nselkämutkan päälle räppäistä. Peränpitäjä olet! Ähä kutti!\n\nNiin alkoi ja jatkui riihityömme kuin tehtaassa vain, kunnes ukoille\ntuli tupakannälkä. He latasivat nuuskaa huuleensa, me muut kuivia\nrukiin jyviä. Rapaajat pudottivat ahdoksiansa. Nouseva aurinkokin jo\nheitteli punertavan vereviä heijastevalojaan luuvan kaksoisovesta.\nJa rukiin jyvät olivat kuivia, niin mahdottoman ruokaisia. Niistäkin\nsai mainion \"mällin\" poskeen, kun kauemman aikaa pureskeli. Mutta\npureskelemiset jäivät, kun jälleen kolkahti ukon varsta.\n\nMutta sitten monen pitkän juonen ja kapulasillan jälkeen kuului ääni,\njoka pani evät ilosta tärisemään... äitimuorin ruokakellon ääni, joka\nsoitti ja pauhasi: Pom... pom... pim... pom! Puu-rol-le! Puu-rol-le!\nRapauksen ropina lakkasi, minä lopetin lattioimisen, ukkojen varstat\ntössähtivät, Emelian mutka oikeni. Nestori viimeiseksi hissun kissun\nsitaisi komean keltaisen olkikuvon.\n\nMuori oli keittänyt perunapuuroa. Ja täyttänyt sillä ruskeat kivikupit,\nkolme pöydän kummallakin sivulla, yksi pöydän päässä. Jokaisen kupin\nkeskellä kiehui sula voisilmä kuin hersyvä lähde. Muori oli nekin jo\nvalmiiksi sulamaan pistänyt, ehkäpä senvuoksi, että yleensä töissään\noli hyvin ehtiväinen, mahdollisesti jostakin muustakin syystä. Mutta\nvalittamisen varaa ei kenelläkään ollut. Ruskea silmä kupissa oli\nsyvästi hersyväinen. Sitäpaitsi jokainen sai ottaa pöydässä minkä\npaikan halusi, paitsi ei pääpaikkaa, joka ilman muuta kuului isäukolle.\nPuuron kyytimiehenä oli kirnupiimää, jota jokainen sai pöydän keskelle\nasetetusta ämpäristä ammentaa kauhalla kuppinsa viereen asetettuun\njuomalasiin, minä omaan posliinituoppiini.\n\nJopa osasi olla makeaa se muorin perunapuuro! Tämän eloni mittaan olen\nmonta kertaa, puuroa popsinut, sekä kyläistä että kotoista, niin manna-\nkuin riisi-, mutta sen riihipuuron rinnalle ei mitään niistä voida\nasettaa. Ja sen lähdesilmäkin kun oli niin syvä! Se oli kuin Inarin\njärvi. Sen syvyyttä saattoi tunnustella, niin kauan kuin puuroa riitti\nja sitä kyllä riitti. Mutta loppuun se lusikoittiin, niin ukko kuin\nukko; myös neitokainen Emelia ja Nestorin Riikka, joka oli nuorehko\nsuurisilmäinen vaimoihminen.\n\nVaikka riihenpuinti olikin urakkatyö, pidettiin aamiaisen päälle\npienet ruokaperäiset, että puuron ei tarvinnut luulla olevansa\nkerjäläisen mahassa. Äijät oikaisivat tuvan penkeille. Me nuoret\nlivahdimme lämpöiseen riiheen, jossa jyväkasan vieressä oli hupaisampi\nkelliskellä. Puheltiin mukavia ja pureskeltiin rukiita, mikäli leuat\njauhoivat ja mahaan vielä jotakin mahtui. Parsien lyhdeahdoksista oli\nvielä osa jäljellä. Rapaajat laskeskelivat kummalla vähemmän, minä omaa\nosuuttani, miten monta kaksoisjuonta tulisi lattioitavaa. Jo kuuluivat\nukot luuvan puolessa kolistelevan, mikä merkitsi pikaista loppua niin\nlaskemisille kuin kellimisille.\n\nJa sitten jälleen rapisi, tössähteli, kolkahteli. Kyllä kai isäukon\nja Mannin kelpasi, rapaajienkin lyhteet kainalossaan. Toista oli\nmeidän kyyristelijöiden, minun, Nestorin ja varsinkin Emelian. Mutta\nhän oli notkea tyttö ja selvisi syöneenäkin. Niin taas seitsenpäinen\nriihimasiinamme kävi. Rivakasti tehtiin tuttua urakkatyötä.\n\nKunnes rapaajien lyhteet loppuivat. Samanaikaisesti sattui muutakin\nmukavaa. Muori pannuineen ja koreineen ilmestyi luuvan ovelle. Me\nvetäisimme jäljellä olevat parisenkymmentä lyhdettä komeasti selväksi.\nMuori istui riihen kynnyksellä, kaateli jyviä kädeltä toiseen,\npuhalteli akanoita. Sivusilmällä hän tarkkaili meidän työtämme, me\nhänen tarkkailemisiaan. Ukkojen varstoihin tuli uusi nuotti, Emelian\nhelmus heilahti, minun lyhteeni sukkulana sujahteli.\n\nSitten alkoi kesti. Muori jakoi kupit ja kaatoi kahvia, korkealta\nsojottaen kuten hänellä oli tapana. Jokaiselle oli kupit, minullakin!\nSokerisirut olivat paloja, maito kermaa ja vesirinkeleitä kaksi\njokaiselle! Ne olivat suuria, vähän suolaisia, niin mukavan mureita.\nMuut haukkasivat ja ryyppäsivät kahvia päälle. Minä piipustin rinkelit\nkuppiini ja sain erinomaisen sopan. Kas sitä poikaa! kehasi Huvilan\nManni.\n\nMuori tiristi aikuisille vielä kolmannet kupit, hörppäsi itsekin,\nsitten kiireen vilkkaa lähti päivällistä laittamaan. Me riihimiehet\nmyös nousimme jatkamaan työtämme, mikä jakautui nyt kolmeksi eri\ntehtäväksi. Ne olivat viljan puhdistaminen, riihien uudelleen\ntäyteen ahtaminen, sekä puidun viljan ja olkien varastoiminen. Mutta\nvielä tässäkin oli määrätty työnjako, joka meidän ruisriihellä tuli\nseuraavanlaiseksi:\n\nIsäukko, Emelia, Manni ja Otto muodostivat ahtamisporukan. Nestori ja\nRiikka puhdistivat riihityn viljan. Minä \"seitsemäs pyörä\" vaunussa\ntoimiskelin \"hantlankarina\" milloin heillä, milloin riihen ahtaajilla,\nmissä milloinkin kipeämmin tarvittiin. Kummassakin kaivattiin,\ntämän tästä huudeltiin. Miesten viimeiseksi yhteistyöksi jäi jyvien\nmittaaminen, säkittäminen ja aittaan ajaminen sekä olkikupojen\nnavettalatoon ajo.\n\nJa niin olimme kypsät saunaan ja muorin päivällisille.\n\n\n\n\n33.\n\n\n[Kirj. V. 1940.]\n\nMeillä on taas lokakuu. Mikäli lyhyen elämäni aikana olen pannut\nmerkille, on se meillä säännöllisesti edessä noin kerran vuodessa,\nniinkuin kaikki muut jalommat ja hartaammin odotetut kuukaudetkin,\nkuten esimerkiksi: toukokuu, kesäkuu ja joulukuu...\n\nVaikka mikäpä tätä meidän lokakuutammekaan vaivaa, ei sen puolesta.\nLokaa on monin paikoin tosin puolisääreen, mutta sitä varten kaiketi\nsääret on meille luotu ja sopivan mittaisiksi kasvatettu, että\nläpäisemme niillä niin isommat kuin pienemmätkin lätäköt, lutakot ja\nlammikot myös lokakuussa. Sen kokemuksen perusteella, mikä minulla on\nlokakuisista lokaa täynnä kuohuvista lammikoista, on yleensä viisainta\nkiertää ne. Paitsi jos omistamme hyvät, vettäläpäisemättömät kumi-,\nmullikannahka- tahi ms. vettäläpäisemättömät saappaat, sopii painaa\nsuoraan lävitsekin. Mutta jos pahantapainen naapuri omistaa mainitut\nsaappaat ja itse kesäriitineissä hiiviskelemme lammikon reunamilla,\nsilloin on viisainta kiivetä kuivemmille paikoille heti varoituksia\nodottelematta.\n\nLokakuu on myös pimeä kuu. Erittäinkin pitänee tämä mainesana paikkansa\ntänä vuonna, jolloin polttoöljyt, kynttilänpätkät ym. enemmän tahi\nvähemmän käryävät polttorasvat ovat monellekin vain ihana muisto. Ei\nole kovinkaan hauskaa illoin aamuin kähmiskellä puolipimeässä pirtissä,\ntallissa ja navetassa.\n\nMutta joka tapauksessa, loasta ja pimeydestä huolimatta, me reippaasti,\nkahlaamme lokakuun lävitse. Jos yksi valaisukonsti pettää, niin meillä\non pussillinen uusia. Sellaisia poikia me olemme! Anteeksi, tyttöjä\ntoinen puoli, se parempi puoli.\n\nArvokkain, loistavin ja käyttökelpoisin näistä kortittomista\nvalaisukeinoistamme on luonnollisesti järki. Tämän huomasivat jo\naikoinaan esi-isämme (niin kaksi- kuin nelijalkaiset), päättäen niistä\nmonista viisaista lausunnoista, joita mainitun kynttilän ansiosta on\nvuosisatojen kuluessa \"ulosannettu\". Järki se on kun pelaa!... Järjetön\nmies kuin terätön kirves! Järki meillä ojat kaivaa!... Syö särkeä,\nettä saisit järkeä! Siinä vain muutamia kymmenistä, ehkäpä sadoista\nesi-isiemme järkeä mairittelevista ja mainostavista sananparsista.\nMyös meille on usein sanottu: Jokaisen nuoren ihmisen on aina ja\njoka paikassa käytettävä järjen aseita (kynttilöitä)! Kun näin jo\ntavallisina aikoina, niin tuhat kertaa enemmän näinä pimeinä aikoina.\nKäyttäkäämme siis ahkerasti luonnon meille tarjoamaa asetta: järjen\nvaloa ja -kynttilää!\n\nMutta kuinka käyttäisimme nyt sitä, että se parhaimmalla tavalla\nkoituisi hyödyksemme. Järkeilkäämme hetkinen yhdessä tätä asiaa.\n\nParempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä! sanoo eräs vanha\nsananlaskumme, jos nyt ajaisimme vielä tälläkin jo ammoin toisten\nkasvattamalla vasikalla. Miksi emme tekisi näin, koska se tuntuu varsin\njärkevältä. Mutta älkäämme miettikö päiviä, jolloin näkee muutakin\ntehdä. Miettikäämme asioita pitkinä pimeinä puhteina järjen kynttilämme\nlämpöisesti lepattavassa valossa. Näin epäilemättä usein teemmekin. En\ntiedä, miten te teette, minä tavallisesti menettelen näin:\n\nHeittäydyn hissun kissun peräpenkille tahi sänkyyn, vetäisen polveni\nkoukkuun, toisen polven toisen päälle, ristiin liitetyt kädet asetan\nniskani taakse tyynyksi, suljen silmäni ja sitten annan ajatukseni\nhuristaa. Niin minä selälläni makaan ja järkeilen. Ajattelen, mitä\nolen tänään tehnyt ja mitä vielä voisin tehdä. Mitä huomenna,\nylihuomenna ja ensi viikolla askaroitsisin. Väliin, jos enemmän on\nhyvää aikaa, annan järkeni juoksennella laajempaa piiriä. Muistelen,\nmitä kuluneena kesänä olen saanut aikoihin, mitä tänä syksynä ja\ntulevana talvena olisi järkevin tehdä. Aina en tyydy edes tähänkään.\nAnnan ajatusvarsani huristella laajempaa piiriä pitkin taivaanrantoja:\nMitä koko tähänastisessa elämässäni olen saanut aikoihin, mitä edessä\npäin olevina elinvuosinani voisin saada aikoihin. Tosin muinaisten\nmuisteleminen ei aina ole kaikkein hauskinta ajankuluketta. On kulunut\npäiviä ja viikkoja, jopa vuosia, ettei ole tullut juuri mitään\ntehdyksi, tahi on tullut tehdyksi sellaista, mikä hyvin olisi voinut\njäädä tekemättä. Sitä hauskempi on kuvitella vastaisia tehtäviänsä.\nMutta nyt ajamme jälleen pientä piiriä. Kuvitelkaamme mitä teemme ja\nrakentelemme tänä vuonna pimeän lokakuun aikana.\n\nNyt on meillä minun, kuten muidenkin asiantuntijoiden, mielestä\nerinomainen aika ja tilaisuus kuokkia sekä möyrästää ensikesän\nuudisperunamaamme vasikkalaitumen lämpimimpään rinteeseen. Ettei ensi\nkesänä tulisi sellainen kipoinen kiire kuin viime keväänä monelle\npojalle. Että kaikki katajat ja pakkasen kuolettamat omenapuutkin\ntäytyi juurineen maasta kiskoa. Perunoita, uudismaassa kasvaneita\nmaukkaita perunoita me tarvitsemme paitsi ensi kesänä ja talvena, myös\nseuraavana talvena ja kesänä ja sitä seuraavana ja niin edelleen,\nlyhyesti sanoen niin kauan kuin me ylipäänsä kykenemme paistikasperunaa\nhyppystemme välissä pyörittelemään.\n\nLokakuu on muutenkin kaikinpuolin mainio kuokkakuu. Tällöin ei ole enää\nliian kuuma, eikä kylmä, ei liian kuiva eikä liian märkä. Vähän pimeä\non, kuten jo edellä on mainittu, mutta emmehän pimeän aikana peltoa\nkuoki, silloin me järkeilemme polvet koukussa peräsängyssä.\n\nSitten tämä lokakuu on vanhastaan tunnettu säästäväisyyskuukausi, jonka\nviimeinen päivä on oikein ns. kansainvälinen säästäväisyyspäivä. Minun\nvähäisen ymmärrykseni mukaan tämän vuoden lokakuu on ainutlaatuinen\nsäästäväisyyskuukausi. Meidän jokaisenhan täytyy nyt säästää pakosta,\nkansanhuoltolautakunnan määräyksestä ja kunnian ja omantunnon\nvelvoituksesta. Meidän täytyy säästää sellaisiakin ennen muinoin\njokapäiväiseen tuhlaukseen kuuluvia tavaroita kuin ovat: leipä, voi ja\nkiljunpinta, kahvi, sokeri ja hunajasiirappi; sekä jo edellämainitut\npolttorasvat: petrooli, tärpätti ja talikynttilät. Täysin kortti- ja\ntuhlausvapaina lienevät enää ainoastaan satakertaisesta sakariinista ja\nkaikenlaisista kaapiaisjätteistä keitetyt äitelät karamellit ja muut\nsekä hampaisiin että kitalakeen kiinni tarttuvat \"pastillerit\". Kukapa\nmeistä niihin rahansa hävittäisi ja ruokasalinkalustonsa sen lisäksi.\n\nNäin ollen, kuten jo mainitsin, meidän on nyt suorastaan pakko säästää\nniitä vaikeampia aikoja varten, jotka varmasti taas, tämän jälkeen\ntulevat, niitä nimittäin, jolloin mitään säästämispakkoa ei ole,\njolloin markat ja pennit kilvassa vikitellään meiltä joka ainoassa\nkaupassa. Ja mikäli asioita huomioitsevana miehenä olen pannut\nmerkille, ei säästämispaikoissamme toistaiseksi tarvitse edes jonottaa,\nsäästöjen vastaanottaminen ja kirjoihin merkintä tapahtuu, vaikkakin\nasianmukaisia kirjoja ja kortteja käyttäen, kuitenkin erittäin\njoustavasti ja joutuisasti.\n\nVaiherikkaan elämäni aikana olen tehnyt myös erään toisen aina\npaikkansapitävän havainnon. Kun astelen rahalaitokseen ns. säästäjänä,\nvaikkapa vain pari kymppiä taskussani, otetaan minut vastaan kuin\nparempikin herra, oikein hövelisti. Minun ei tarvitse tehdä tiliä koko\nmenneestä elämästäni eikä tulevista suunnitelmistani, ellen itse sitä\nhalua. Parilla sanalla sanoen ei tarvitse muuta kuin sanoa nimeni ja\nkaivaa rahat housuni takataskusta, ei kumartaakaan, ellen halua, vaikka\nluonnollisesti minä kohteliaana miehenä aina sen teen. Ja kuten jo\nsanoin, jonottaa ei tarvitse milloinkaan.\n\nPeräti toiset kokemukset minulla on siltä toisen karsinan puolelta ns.\nlainausosastolta. Vaistoni jo sanoo, että tälle luukulle astuttaessa\non kumarrettava syvempään. Kireän paikan sattuessa täytyy minun ihan\nkontata, \"diskonttaukseksi\" suuret herrat sitä toimitusta sanovat,\nvarmaan senvuoksi, ettei tuntuisi niin pahalta. Ja vaikka herrat ja\nneidit tälläkin puolella yleensä aina ovat kohteliaita, niinkuin\nsivistyneiden ihmisten tuleekin olla sivistyneelle ja \"sivistykset\"\nkaulassa kulkevalle nuorelle miehelle, tunnen selvästi hengessäni ja\nnahoissani, miten minua punnitaan ja usein myös köykäiseksi havaitaan.\nSe on oikein se. En ensinkään väitä, että siinä väärin tehtäisiin.\nMitä minun tarvitseekaan mennä väärälle puolelle kumartelemaan,\nkonttailemaan ja diskonttailemaan.\n\nHohoi jaa, veljet ja siskot! Hyvät toimentoverit ja kerholaiset!\nÄlkäämme eksykö nuorella iällämme tälle puolelle, vaan aloittakaamme\nrahalliset asiamme toisella puolella, sillä paremmalla puolella. Ja\naloittakaamme se heti, tänä syksynä! Tässä kuussa! Tarkemmin sanoen\ntämän kuun viimeisenä päivänä, tehkäämme pitkät jonot osuuskassojemme\novien taakse! Pankaamme kassojen hoitajat, neidit ja johtajat, seinää\nvasten tuhatlukuisten talletustemme edessä! Tämä on järkevin tempaus,\nmitä tässä pimeässä kuussa oman järkemme valossa voimme tehdä.\n\n\n\n\n34.\n\n\nHauskaa joulua! Pikkujoulua! tarkoitan.\n\nMinusta Pikkujoulu sopisi kirjoittaa, myös isolla kirjaimella, niin\nsuurenmoinen se joskus saattaa olla.\n\nKun ei tässä nyt muutakaan tulen tärkeää, niin kerronpa teille eräältä\nhauskasta Pikkujoulusta.\n\nSilloin oli oikein rehellinen talvi. Kaikki kuralätäköt ja järvetkin\njäätyivät ajoissa, niin että päästiin luistelemaan ja mäkeä laskemaan\nja jääkelkkoja rakentelemaan. Minulla oli ensimmäistä kertaa jaloissani\njalot Pässi-Jussin tekemät nikkaranokkaiset, jotka pinnattiin vanhoilla\nvaljasremmeillä pieksurajoihin kiinni, niin että soi ja natisi.\nNiillä pääsi hurjaa vauhtia eteenpäin, kun vain piti varansa, että\nei keikahtanut pyrstölleen taaksepäin. Keikahteli joka tapauksessa.\nSe ei ollut kovin vaarallista, mutta ei niin hauskaakaan, miltä\nkatselijasta näytti. Pahempaa oli, kun niillä putosi jäihinkin, jos\nkaahitteli liian lähelle purosulaa. Minäkin putosin, mutta pääsin ylös,\nkun Kalle ja Vihtori tulivat auttamaan. Siinä kahakassa Vihtorikin\nputosi, vaikka hänellä ei ollut edes kikkaranokkia. Me Kallen kanssa\nongimme hänet kuiville. Kallekin olisi pitänyt pudottaa, mutta hän\npääsi livahtamaan. Sitten me kaikki juoksimme meidän pellavariiheen.\nIhan ilko kelteisillämme kuivattelimme siellä housuja ja paistoimme\nnauriita, Kallekin, vaikka ei olisi tarvinnut eikä ansainnut. Mutta\nkun olimme herkutelleet lähes kylliksemme, kiskoimme taas puolinahkeat\nhousut jalkaamme ja pinkaisimme rantaan, jossa isot pojat rakentelivat\njääkelkkaa. Siinä se vasta kikkanokka, pitkän riukupuun nokassa. Jäälle\nkokoontui paljon muutakin kansaa. Isot pojat vikittelivät jääkelkkaan\npiikoja ja isoja tyttöjä. Tilkkeeksi he pakkasivat tenavia, meitä pikku\npoikia ja tyttöjä. Sitten he alkoivat kiertää, ensin hiljaa, sitten\nyhä kovempaa ja kovempaa. Isot tytöt kirkuivat, muutamat tenavatkin jo\nparkuivat. Mutta siitäkös isot pojat välittivät, yltyivät vain. Mentiin\nniin kovaa, että koko maailma vilisi silmissä, pyörittäjät, rantapuut,\nladot ja talot... kaikki samassa hullun myllyssä meidän villikelkkamme\nympärillä.\n\nSitten me kuitenkin selvisimme siitä jäälle makaamaan yökkimään ja\nhaukkomaan koko kelkan täysi, niinkuin kalakasa rahenuotan peristä.\nIltahämärissä kävelimme, kämpyröimme kotiin kipeillä jaloilla ja\nmärillä housuilla. Ja kotona sitten...\n\nTpruu! Nyt ajan aikataulustani jäljessä. Tämä kaikki ja paljon\nenemmänkin tapahtui jo tuomiosunnuntaina. Tuomiosunnuntai siihen\nmaailman aikaan ei ollut Pikkujoulun veroinen. Se oli ikävä päivällä,\njos jäit lukemaan iankaikkisen pitkää ja hirmuista postillaepistolaa.\nSe oli ikävä illalla, jos karkasit ja menit jäälle. Tuomiosunnuntai\nteit mitä tahansa.\n\nMutta seuraavana pyhänä oli Pikkujoulu! Ja me olimme kahden\nkotona, Vihtori ja minä. Vanhukset menivät kirkkoon, muut aikuiset\nlintumetsille, joulukylään, mikä minnekin. Mitä tarkempaan häipyivät,\nsitä hupaisammalta meistä tuntui. Emme parkuneet kenenkään\nperään. Joutivat meidän puolestamme minne tahansa! Tunsimme, että\nmeillekin tulisi nyt juhla, kerrankin väljä ja vapaa Pikkujoulu!\nOlimme mielestämme hyvin ansainneetkin sellaisen, jonkinlaisen\nkorvikehyvityksen viimepyhäisen tuomiosunnuntain jälkeen. Siitä tuntui\nyhä vieläkin muistoja muutamissa paikoissa.\n\nKun viimeinen aikuinen tuvan ovesta häipyi, aloimme pistää\nhytinäksi. Kiire jo olikin, koska emme ajoissa, tietäneet tehdä\nennakkovalmistuksia, niinkuin aikuisilla on tapana. Naisväki oli\ntehnyt. Olivat leiponeet, keittäneet ja paistaneet, että sitten\niltapäivällä ei muuta kuin valmiita ruokia lämmittäisi. Onneksemme tahi\nonnettomuudeksemme muori vielä oli unohtanut avaimen maitokammarin\noveen, mikä vahinko hänelle vain harvoin tapahtui. Käväisimme\npienellä tarkastuskierroksella ja teimme siellä erinomaisia löytöjä.\nLypsinämpäri puolillaan verivelliä! Saavi täysi puolukkahilloa! Kaksi\nsuurta lasipurkkia sokeroitua muurainhilloa! Ilosta hihkuen palasimme\ntuvan puolelle. Pyörimme piirileikkiä kahteen pekkaan ja hyräilimme\nPikkujoululauluja... Porsaita äidin oomme kaikki... oomme kaikki...\n\nMutta sitten muistimme, että Pikkujouluna aluksi veisataan vakavampia\nvirsiä. Juoksimme nurkkakaapista muorivainajan ison kovakantisen\nvirsikirjan. Kannoimme sen pöytään, avasimme messinkihakaset ja\naloitimme ensimmäisestä virrestä niinkuin Adventtina eli Pikkujouluna\npitääkin: Iloitse morsian... Siinä oli monta värssyä. Veisasimme ne\nkaikki yhteen menoon ja hartaasti.\n\nTämän jälkeen olisi tullut saarnan vuoro, mutta kun emme voineet\nsopia, kumpi olisi saarnannut, päätimme messuta \"hoosiannaa\", joka\nmielestämme oli yhtä juhlallista kuin saarna. Tosin kumpikaan emme\ntietäneet, mitä \"hoosianna\" merkitsi, mutta sitä seuraava \"Davidin\npoika\" oli selvää suomea, minulle hyvinkin tuttua, koska isäni niini\noli Taavetti. Vihtori väitti, ettei Taavetti merkitse samaa kuin Davit,\nmutta voidaanhan kuitenkin messuta — sinun mieliksesi! — Pikkujoulun\nkunniaksi! oikaisin minä. Ja niin me sitten messusimme, vaikka Vihtorin\nääni pahasti kärisi. Hän oli saanut yskää tuomiosunnuntaina ja ajatteli\nvarmasti verilättyjä.\n\nSuoraan sanoen, niitä minäkin, ja lättyjä paistamaan me sitten\nkiireen vilkkaa messuamisen jälkeen riensimmekin. Mutta ennenkuin\npääsimme maistiaisille, oli siinä jos yhtäkin puuhaa, niinkuin\njokainen verilätyn paistaja tietää. Tulta ei tahdottu saada\nsyttymään, eikä pannun pohjaa kuumentumaan. Ensimmäinen pannullinen\ntäytyi kääntää keskenaikojaan, veitsen kärki tährääntyi ja meidän\ntäytyi syödä särkyneet lätyt puoliraakoina. Mutta sitten kun pannu\nlopultakin kuumeni, emme kahteen mieheenkään tahtoneet keritä\nhoitelemaan sitä. Voiteluvoi kihahti kuiviin, vaikka paljonkin sitä\nlohkaisimme. Verivelliä roiskahteli hellalle, kun hätäisesti pienellä\n\"völlekarilla\", sitä ammensimme. Ja lätyt kärähtelivät pohjaan, vaikka\npistelimme poskeemme niitä kääntämättäkin. Käryä tuli hellakammari\ntäyteen ja kun avasimme ovet, niin jo sitten tupa ja makuukammarikin.\nMutta hauskaa se oli! Ja lätyt niin hyviä, että emme tahtoneet saada\nkarttumaan niitä ollenkaan lautaselle, vaikka paistamisessa olikin\nsellainen kiire.\n\nMeidän täytyi saada! Kuinka muutoin hilloa voisimme lättyjen kanssa\nsyödä. Selvitimme sitä toisillemme, kunnes musta kasa lopultakin rupesi\nkasvamaan. Lopulta se oli kuin syyssateisiin jäänyt heinäruko. Silloin\nlopetimme paistamisen. Täytyi kai meidän päästä syömäänkin lopulta.\n\nMutta jälleen meille tuli kiistaa, syödäänkö puolukkahillon vai\nmuurainsyltin kanssa. Minä väitin, että en koskaan ole nähnyt syötävän\nverilättyjä muurainsyltin kanssa. Vihtori puolestaan, että oli nähnyt\nja että minäkin näkisin nyt, kun syötäisiin. Kattia hän oli nähnyt!\nTuskin montakaan kertaa oli syönyt verilättyjä edes hillon kanssa,\nsaati sokeroidun syltin. Mutta hän piti päänsä. Hänellä oli sellainen,\npunainen ja kova pää. Me siis söimme ensin hillon ja sitten syltin\nkanssa. Viimeiset lätyt nieleskelimme sekä että, niin hillon kuin\nsyltin kanssa. Ne olivat kaikkein makeimpia. Siitä meille ei tullut\nkinaa. Jaa'a! Niin hauska Pikkujoulu meillä oli! Että ei milloinkaan\nsen jälkeen.\n\nMutta yksi ikävä puoli silläkin oli, se iltapuoli. Tosin se ei ollut\njuuri niin ikävä kuin tuomiosunnuntain iltapuoli, mutta tilityksiä\nmeidän, oli tehtävä tästäkin päivästä, vaikka olimme sen niin kiltisti\nja hurskaasti viettäneet. Olimme menneet ruokakammariin ilman lupaa!\nOlimme tahranneet paljon voita! Sotkeneet hellan lahtarin laudaksi!\nMenneet hillosaaville, sylttipurkillekin likaisin käsin ronkkimaan!\nOnneksi ukon- tahi akanpilvi tätä kaikkea purkaessa hajaantui,\njakaantui myös kotimiehiksi jätettyjä aikuisia uhkaavaksi. Miksi hekin\nolivat lähteneet luvatta kylille ja jättäneet talon tunnottomien\ntenavien haltuun?\n\nJa niin me \"tunnottomat tenavat\" sitten säästyimme kaikkein pahimmalta.\nKerta kaikkiaan, se oli ikimuistettava Pikkujoulu!\n\n\n\n\n35.\n\n\n[Kirj. v. 1941]\n\n    Terve, oi joulu, iltamme armain,\n    terve, te kynttilät loistelevat!\n    Enkelten laulu nyt kaikuvi parhain,\n    taivas ja maakin nyt riemuitsevat...\n\nTässä päivänä muutamana jouduin liikkumaan ainaisilla asioillani\nerään helsinkiläisen talon pimennetyssä porraskäytävässä. Kiire oli,\nei kuitenkaan niin kiire, etteikö herkästi värisevä korvani olisi\ntarttunut yllä merkattuihin laulaviin sanoihin, tai sanatko tarttuivat\nvillaviin korviini. Pianolla laulua säestettiin. Äänistä päättäen\nlauluun otti osaa koko kotona oleva perhe. — Sieltä kuului matala ääni\nkuin penkin alta. Arvasin sen isäpapan ääneksi. Värisevä, naisellinen\nääni lähti varmaankin äidin suusta ja sydämestä. Ja ne heleät, kimakat,\nhiukan kiljuvatkin äänet... No, sanomatta jokainen sen arvaa, mistä ne\nlähtivät. Ja vaikka, kuten jo mainittu, minulla oli kiire, pysähdyin\nkuitenkin kuuntelemaan, ennen pitkää rupesin myös kiljumaan...\ntarkoitan laulamaan mukana. Hyräilin vielä kadulle päästessänikin:\nTerve oi joulu, iltamme armain!\n\nJoulu on jälleen lähellä ja hyvällä puolella. Se on kuitenkin\njoulu, vaikka monessa paikassa kesken aikojaan loppui koulu... Ihan\nrunolliseksi tässä heltyy pakinanikkarin mieli. Se on tuo joulu\nsellainen juhla, juhlien juhla kaikesta huolimatta. Mitä välittäisimme\nkinkusta, koska kinkkukaan ei välitä meistä. Olkaamme ja eläkäämme tänä\njouluna niinkuin ei sitä olisikaan, kinkkua nimittäin, kuten ei monessa\njoulupöydässä olekaan, ei ainakaan paistettuna.\n\nOn kuitenkin ihanaa, että elämässä on sentään tuolloin tällöin olemassa\ntällaisia kohokohtia kuin on esimerkiksi tämä tuhannesti mainittu ja\ntuhannesti vietetty joulujuhla. Ne ovat eräänlaisia ponnahduspaikkoja,\nkuin määkiviä tahi portinpylväitä lentoon pyrkivän linnun koipien alla.\nJoulusta... laskiaiseen... pääsiäiseen... kesäiseen helluntaihin...\nkesäiseen juhannukseen... ja jälleen jouluun! Terve, oi joulu! joka\ntuot kesän talvenkin keskelle.\n\nTämä joulu puuroineen ja pukkineen sekä kaikkine muine siihen kuuluvine\nperintäkapistuksineen ja rapistuksineen ei varmaankaan tule olemaan\nmeille erikoisemman antelias. Kitsas se päinvastoin lienee, milteipä\nliiankin kitsas. Mutta välittäisimmekö siitä ja valittaisimmeko\ntuota? Ei niin hivenen vertaa! Me otamme ilot irti itsestämme\nja kuusen kukkasista. Mikä estää meitä pystyttämästä koteihimme\nja korsuihimme metsän kauniita viheriäisiä kuusia: käpykuusia,\nhaarakuusia, naavakuusia... Jos sitten vaikka vähemmän voimmekin\nripustaa niihin rinkeleitä, omenia ja kynttilöitä, niin sitä kauniimmin\nne kuusissamme loistavat, kynttilät, tarkoitan. Omenat ja rinkelit\neivät liikoja loista, sanottakoon se kaunistelematta. Mutta milloinka,\nennenkään ne ovat liikoja loistaneet? Omenat ja rinkelit, enempää\nkuin paperikonvehdit ja muut makeishipellykset eivät tietääkseni ole\nensinkään itsevalaisevia joulukuusen koristuksia. Ne valaisevat vain\najatuksiamme ja makuhermojamme ennen ja jälkeen joulujuhlan. Tehkööt\nsen! Valaiskoot kernaasti viisi vuotta taakse-, kymmenen eteenpäin!\nToivottavasti silloin taas joulukuusissamme on muutakin kuin yksi\nkynttilä ja kymmenen käppöstä. Ehkä niissä on silloin vähintään kaksi\ntusinaa omenoita, luumuja ja päärynöitä, jotka tähän mennessä ovat\nuusissa puissamme kasvaneet.\n\nMikäpä muuten estäisi meitä käyttämästä tässä nykyhetken\njoulukuusessamme myös korvikkeita, niinkuin yleinen tapa ja\nkansanhuolto kaikessa muussakin nykyisin neuvoo ja vaatii. Eiköhän\nrinkelin korvikkeeksi sopisi lantusta tahi nauriista leikattu ja\nsorvattu \"salveettirengas\"? Miksi ei se sopisi! Sen voi syödä\nyhtä näpeästi kuin rinkelin, sitten kun joulut ja loppiainenkin\novat menneet. Omenoiden tilalle voimme ripustaa mainiosti\nsahajauholaatikossa kypsyttämiämme tomaatteja. Tässä tapauksessa\nkorvike on näköisempikin kuin alkuperäinen koristekappale, paljonkin\nheloisampi. Ja syötäväksi se myös mainiosti sopii sopivasti\nsokerilla ja suolalla ryydittyinä viipaleina voileivän, tarkoitan\nkorvikevoileivän kanssa.\n\nMutta mahtaakos kaikissa kodeissa ja korsuissa olla edes tomaatteja?\nÄlykkäälle lukijalle ei tule umpiperä tällöinkään vastaan. Korvikkeen\nkorvikkeeksi hän voi käyttää esim. perunaa, joka sitäpaitsi on tomaatin\nsukulainen, kuten kaikki tiedämme. Valitkaamme tarkoitukseen kauniita\nitusilmuisia mukuloita. Myös nämä korvikkeen korvikkeet voidaan\nloppiaisen jälkeen mainiosti syödä, keittää tahi takkaporojen alla\npaistaa...\n\nEihän toki! Ei paistaa eikä syödä! Sopivassa hetkessä, viime\ntingassapa toki älyni leikkasi. Kauniit joulukuusen koristeperunat me\nsäästämme ensi kevättä varten siemeneksi. Kuusen paperikoristusten\nmukana ne koppaan poimimme ja piironginlaatikkoon kätkemme, ellei\nsiellä vain liene liian lämmin, että kesken aikojaan alkavat itää.\nNo, on kai meillä jokaisella myös sopivan lämpöisiä säilytyspaikkoja\njoulukuusenkoristeina käyttämillemme korvikeperunoille? On kerrassaan\nhupaisaa nähdä, miten komeaa vartta ensi kesänä lykkäävät nämä\njoulukuusimukulat. Mikä tietää, vaikka joulukuusen työntäisivät tulevaa\njoulua varten mukuloineen kaikkineen.\n\nLeikki sijansa saakoon, jouluna, joulupakinassakin. Entä joulukinkkua?\nEnkö jo kerran maininnut, että me viis veisaamme mokomista kinkuista.\nOnhan meillä lipeäkalaa! Onkos meillä lipeäkalaa? Kyllä on, ainakin\nmeillä. Jos luulette, että se on sääskien surinassa kuivattua Petsamon\nturskaa, niin erehdytte pahan kerran. Ei, se on haukea, ns. kapahaukea,\njota suomalaiset historiankirjojemme mukaan jo muinoin harrastivat.\nViime kesän kalastuskamppailun kestäessä meidän muori keräsi ja kuivasi\nkaikki hauet, jotka minä uistimilla ja muilla vekottimilla sain\nhänelle narratuiksi. Auringonpaisteessa ne käpertyivät kokoon kuin\nliian kuumaan uuniin unohtuneet vanhat kurpposet. Minä luulin, ettei\nniistä mitään joulu- ym. syötävää heru, mutta niistäpä vasta heruikin.\nPaljon enemmän kuin niistä särjistä ja ahvenista, jotka kesäkeitossa\nheti syötiin. Kun muori niitä viikkokauden lipeässä liotteli, niin\nniistäpä vasta äijää paisui. Pikkujouluna me niillä jo mielin määrin\nherkuttelimme. Kehuimme kalaa ja kalan laittajia, pyytäjiä erittäinkin.\nNoppekin sai osansa, istui ja keikisteli. Ja muisteli tietysti niitä\nvesimyyriä, joiden vuoksi turhaan oli turkkinsa kastanut.\n\nMutta minä muistelen muinaisia joulujani, vaikka yhä hyräilenkin: Terve\noi joulu... Palaan niihin kuin jänis jäljilleen, ehkäpä ihmettelenkin\nitsekin niinkuin se entinen jänis mäen ympäri kierroksen tehtyään: Kas\nvain! Onhan täällä muitakin kaimamiehiä liikkeellä!\n\nNiin on, siskot ja veliveikkoset. Joulu, ilon enkelten laulun ja rauhan\njuhla on jälleen liikkeellä, vaikka maailma onkin monesta köyhä, raju\nja rauhaton.\n\nOttakaamme ilo irti itsestämme kouluissa, kodeissa, korpikorsuissa.\nMuistakaamme aina, että kesä talven perästä, joulukin kerran joulun\nperästä. Minkälaisia jouluja me vielä vietämmekään, kun maa jälleen\ntulee rauhalliseksi, lämpimäksi ja hedelmälliseksi.\n\n\n\n\n36.\n\n\nJoulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella... Näin laulelimme ennen\nmuinoin koulun kuusijuhlassa. Hupaisaa hommaa se laulaminen, eipä\nliioin ikävää se joulupuun rakentaminenkaan. Parinkymmenen hengen\nvoimalla touhuttiin, kuusi metsässä kaadettiin ja koulussa pystyyn\nnostettiin. Sitten kynttilät, raketit, omenat ja pulla-ukot kuusen\noksiin ripustettiin.\n\nMutta olen minä pienemmälläkin sakilla ollut joulupuuta rakentamassa.\nKerran Vihtorin kanssa panimme sen asian toimeksi kahteen pekkaan.\nSe oli omasta mielestämmekin melkoinen saavutus ja kannattaa tulla\naikakirjoihin merkityksi yhtä hyvin kuin mikä tahansa tosikertomus tai\nkasku, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tähän, kuten minun kaskuihini\nyleensä, liittyy omakohtaisiin kokemuksiini perustuva opetus. Kuka vain\nkeksii ja osaa sen siksi ottaa.\n\n— Menkää noutamaan metsästä joulukuusi! Olettehan senkin aikaa pois\nvastuksistani.\n\nVoitte helposti arvata, kenen kehoitus tämä. Emme uusintaa odottaneet,\nkirves vesikeikassa, lakkireuhkat korville käännettyinä painuimme\nkuusimetsään, Vihtori ja minä. Oli jommoinenkin pakkanen, mutta meillä\nne reuhkat, villatumppuut ja karvatöppöset, minkä pakkanen meille.\nAattopäivä oli vasta valkenemassa. Päätimme etsiä sellaisen kuusen,\nettä vielä vuosien perästäkin mainittaisiin, metsän parhaimman.\n\nMutta luulettekos, että parhaimman kuusen löytäminen jouluaattona\non niinkään helppo asia? Kokenut sen tietää, minä ja Vihtori,\nehkäpä myös joku arv. lukijoista. Kuljimme kelkkoinemme kuusikosta\nkoivikkoon, kolusimme korvet, niityn reunat, lammen rannat. Kuusia\nlöysimme sadoittain, mutta-hyvää joulukuusta ei sitten vahingossakaan.\nJokaisessa oli jotakin vikaa, niinkuin entisen mustalaisen\nperillisissä. Yhden oksat olivat pitkät, toisen liian lyhyet. Ne\nharittivat harvassa tai liian tiheässä, jos jossakin pikku kuusessa\nihmeeksi oli ollut tasaisemmat sikermät, niin eikös jonkun ämmän\nlaiskimuksen ollut pitänyt käydä raiskaamassa ne rappuhavuikseen.\nTasaoksaisia mäntyjä ja koivuja... jopa katajiakin keksimme, mutta\ntasaoksaista joulukuusta, kerta kaikkiaan sellaista kasvun ihmettä ei\nlöytynyt koko suuresta metsästä. Tämä oli murheellinen toteamuksemme,\nkun parituntisen etsiskelyn jälkeen päädyimme entisille jäljillemme\nkotimäen vasikkalaitumilla. Istuimme tyhjään kelkkaamme tuumiskelemaan\nsitä pulmallista asiaa.\n\n— Entä jos kaataisimme katajan, vihreä puuhan sekin on, ehdottelin minä.\n\n— Eihän kataja ole puu, mutta jos kaataisimme männyn, arveli Vihtori.\n\n— Oi, terve joulumänty... aloin minä hyräillä tutun joululaulun\npuitteisiin mäntyä sovittaen. Siitä molemmat huomasimme, ettei se\nluonaisi alkuunkaan. Joulumännystä enempää kuin - katajastakaan ei\npuhuttu missään osaamissamme joululauluissa, ei joulunäytelmissä eikä\n-kertomuksissa. Sitäpaitsi jos me mänty tai kataja kelkassa menisimme\njouluaattona kotiin, niin kaikki jänikset, kylän kissatkin nauraisivat\nsuunsa ristiin. Meitä ei pelastanut pulasta muut kuin kuusi. Se oli\nlöydettävä, vaikka kiven alta.\n\nMutta sitten kävi, niinkuin onnellisissa saduissa joskus. Sattumalta\nsamanaikaisesti kohotimme katseemme taivaalle päin ja keksimme heti\nmainion tasaoksaisen joulukuusen muutaman askelen päässä kelkastamme.\nSe oli ylhäällä, suuren tukkipuun latvassa. Siellä se seisoi,\nkomeana ja kekkavana, vaikka me nolloset emme olleet aikaisemmin\nsitä keksineet, koska etsimme liian alhaalta, maaperästä. Mutta hyvä\nnäinkin, että lopultakin. Tulimme niin iloisiksi keksinnöstämme, että\nhyppelimme jänistä ja harakkaa kelkan ympärillä ja sitten vaihteeksi\nsen kuusen latvassa kukoistavan joulupuummekin ympärillä. Mutta\nkumpi meistä kävisi koppaisemassa sen ylhäältä tukkipuun latvasta?\nTarkastelimme jäisiä tallukoitamme. Tarjosimme sitä pikku tehtävää\ntoinen toisellemme. Minulle kai se oikeastaan luontaislahjojeni\nja harrastusteni perusteella olisi kuulunut. Näin jouluaattona\nkuitenkin olisin ollut valmis luovuttamaan sen hyvälle kaverille.\nTurhaan tehtävää toinen toisellemme tarjoiltuamme päädyimme lopulta\nsiihen järkevään tulokseen, ettei joulupuuta kannattaisikaan lähteä\nkuusta pitkin alas juoksettamaan, koska se ilman aikojaankin sieltä\ntipahtaisi, kun poikkaisisimme puun juuresta. Ryhdyimme heti toimeen,\nvuoromieheen. Toisen hakatessa toinen neuvoi ja syljeskeli jo valmiiksi\nkouriinsa. Se oli aika kuusipuu, varmaankin kymmentuumainen. Meidän\ntäytyi hakata sitä kahdelta, kolmelta puolelta. Mutta kun se sittenkään\nei alkanut huojua, niin pykälsimme sitä vielä niiltä lopuiltakin\npuolilta. Minkä jälkeen se oli kuin jättiläisen karsimaton lyijykynä.\nIhmeeksemme se pysyi pystyssä yhä. Se oli niin suora puu, eikä tuuli\nkäynyt mistään päin. Hakkasimme uutterasti edelleen, kunnes kuusi\nlopultakin alkoi rytistä. Se kaatui konkeloksi kokoisensa männyn\nselkään. Siellä kuukkelehti nyt meidän kaunis joulupuumme, syleili\nmännynlatvaa, niin että oksat rapisivat.\n\nMeidän täytyi ryhtyä uudelleen toimeen ja teroittaa lyijykynäksi se\nkymmentuumainen mäntykin vielä. Siinä touhussa meille kuitenkin yritti\nkäydä hassusti ja olisi varmasti käynytkin, ellen minä olisi ollut niin\nvikkelä ja Vihtori niin hidas könttyrä. Minä pomppasin pari kolme syltä\nsivuun. Vihtori lääpistyi paikalleen, sen polvenkorkuisen maakiven\nviereen munimaan.\n\nMutta meidän joulukuusemme oli nyt lopultakin maassa ja niin\nperusteellisesti, että saimme kirveellä ruveta kaivamaan sitä sieltä,\nkuokka olisi ollut kätevämpi siihen tarkoitukseen. Mutta katkaisemisen\nvaivaa ei sentään ollut. Kuusi oli rouhaissut itse poikki itsensä.\nKaivettuamme kuusen maasta käänsimme sen pystyyn ja tarkastelimme\nsitä joka puolelta. Oikeastaan sitä olisi pitänyt ihailla vain\nyhdellä silmällä, yhdeltä puolelta. Sillä puolella oli jäljellä vielä\nkauniita käpyoksia, vaikka muutamien latvat olivatkin kaatuessa\ntynkäpuoliksi katkeilleet. Mutta toisella puolella oli kaikki selvänä,\nkerta kaikkiaan kuin Marian kalan lattapuoli. Se oli joulukuusi omaa\nluokkaansa, harvinaisuus kerrassaan!\n\nIstuimme miettimään, mitä sille oli tehtävä, vai olisiko mitään.\nVaihtoehtoja löysimme useampiakin. Ehkäpä kaataisimme toisen ison\nkuusen ja nitoisimme karsitut latvat, ne lattapuolet vastakkain? Tai\nsovittaisimmeko kuusen tuvan nurkkaan? Tai iskisimmekö sen seinään kuin\nkatajanaulan? Tai ehkä vääntäisimme napakairalla karsittuun kylkeen\npari tusinaa reikiä ja istuttaisimme oksia niihin?\n\nEnsimmäisen ajatuksen hylkäsimme, koska seutukunnalla ei\nnäkynyt sopivaa tukkipuuta, jonka latvasta olisimme voineet\ntarvittavaa puolikasta ryhtyä hankkimaan. Nurkka- samoin kuin\nseinäpuusuunnitelmasta myös täytyi luopua, koska tuvassa ei ollut\nvapaita nurkkia eikä seiniäkään tarkoitukseen käytettäväksi. Sitäpaitsi\nmuori varmaankin olisi haistanut makkarankäryn ja nostanut metelin,\nhän oli jo vanhanaikainen tällaisissa asioissa. Yhdestä meidän sitten\njo olikin helppo valita, valmiita oksiakin siinä oli vara valita.\nSulloimme niitä pari sylyystä kelkkaan ja kuusen päällimmäiseksi\nlattapuoli alaspäin.\n\nSitten kiireen vilkkaa juoksimme kuusi-oksakelkkamme navettaan ja\npyysimme muorilta, että saisimme \"jaloittaakin\" sen siellä, ettei tuvan\nlakaistulle lattialle rapisisi roskia. Muori katsahti epäluuloisena,\nmyöntyi kuitenkin. Löysimme ullakolta viimevuotisen ristikkojalan,\nukon vuolupuukon ja napakairan kähvelsimme tuvan seinästä. Sitten\njälleen töihin. Napakairasimme reikiä hiki hatussa. Ensin yritimme\nniitä entisten oksien paikoille, mutta pian keksimme, että reiän sai\npaljon nopeammin entisen paikan ylä- tai alapuolelle, tosin oksat näin\nmenetellen eivät tulleet samaan sikermään, mutta eivät ne muutoinkaan.\nJoka tapauksessa ne keikkuivat tai roikkuivat, miten itse halusivat,\nnapakairasimme ne kiinni minne ja miten tahansa.\n\nTuskin kahta tuntiakaan tämä toimitus kesti, vaikka kairasimme kiinni\nne kaksi tusinaa ja kaupanpäällisiksikin vielä puoli, siltä varalta\nettä joku sattuisi irtautumaan. Nappasimme jalan kiinni ja nostimme\nkuusen pystyyn. Oikein muhkealta se näytti, mikäli hämärässä navetassa\nmitään näkyi ja saattoi päätellä. Joka tapauksessa olimme hyvin\ntyytyväisiä joulupuuhumme ja lehmätkin ihmettelivät sitä. Esitin\nVihtorille nerokkaan ajatuksen: Me voisimme ryhtyä valmistamaan\njoulukuusia kuin suutari kenkiä joko omistamme tahi tekijän aineista,\noksista ja seipäistä. Täksi jouluksi se kylläkin oli jo myöhäistä,\nkoska meidän oli kiiruhdettava tupaan kuusinemme, ellemme halunneet\nmuoria navettaan tarkastuksille. Siihen meillä toistaiseksi tuskin oli\nvielä varaa, vaikka puolittain uudestaan rakennettu joulupuumme olikin\nniin upea.\n\nAloimme raahata sitä tupaan. Mutta ulkona hämärtyvän päivän kajossa se\nei ollutkaan enää niin upea. Muutamat oksat laahasivat kuin ammutun\nlinnun siivet, muutamia tipahteli tielle. Mutta ne kaksi männynoksaa,\njotka erehdyksessä olimme kiinnittäneet, eivät kiskomallakaan\nirtautuneet, eikä meillä ollut varaa niiden katkaisemiseen, ne olivat\nsemmoisella paikalla. Sitäpaitsi muori läheni navettatiellä.\n\n— No kyllä te nyt viivyitte sen kuusenne kanssa! moitiskeli muori.\nHänen kehaisujaan emme jääneet odottelemaan. Teimme sen itse, kun\njuoksujalkaa kiiruhdimme hänen ohitseen.\n\n— Me etsimme parhaimman kuusen!\n\n— Milloinkaan ennen ei meillä ole ollut tällaista joulupuuta!\n\nMinä todistin näin, kuten totta oli. Tulimme siitä itsekin täysin\nvakuutetuiksi jo matkalla tupaan ja sitten yhä enemmän. Onneksi\nmuorilla kuten muillakin aikuisilla oli muita tehtäviä, niin että me\njokseenkin vapaasti saimme touhuta kuusemme kanssa hämärässä tuvassa.\nPeittelimme pahimpia aukkopaikkoja paperilipuilla, hirtimme omenia ja\npulla-ukkoja vain vanhoihin oksiin ja oksan tynkiin. Uusia oksia, jotka\nmilteipä kaikki lerppuivat sinne ja tänne, emme uskaltaneet painavilla\ntavaroilla kuormittaa. Mutta ne kaksi männynoksaa istuivat lujemmassa\nkuin alkuperäiset. Niihin ripustimme kaikki jäljellä olevat pullat ja\nkoristeet, lopuksi vyyhtesimme niihin pitkän paperisuikaleen, johon\noli kirjoitettu: Jumalalle kunnia korkeudessa. Siitä tuli jonkinmoinen\nkehäantenni, mikään kaunis kuusen koriste se ei ollut, mutta\ntarkoitus pyhitti sen välikappaleen, männyn oksat peittyivät milteipä\nnäkymättömiin.\n\nSitten tuli ehtoo ja ikimuistettava aattoilta. Kävimme joulusaunassa\nja söimme vahvasti joulupuuroa, sytytimme kynttilät ja odotimme\nhartaina joskin hieman pelokkaina joulupukkia, mikä tulikin aikoinaan\ntiukukulkusissa ajaen. Hän kopisteli koppineen tupaan ja tutkiskeli\nmeitä tavalliseen tapaan, ehkäpä tavallista tarkemmin, niin meistä\ntuntui. Että olimmeko olleet kilttejä? Ja mitä olimme tehneet? Milteipä\npukin parran ulottuvilla oli siinä tämänpäiväinen työnäytteemme,\njohon hyvin olisimme voineet viitata. Vaatimattomina nuorukaisina\nvaikenimme siitä tai viittailimme joihinkin muihin aikaisempiin\naikaansaannoksiimme. Mutta vanhempi veljeni riensi pyytämättä avuksemme\nkuin mikäkin avulias Aatu.\n\n— Tämä joulukuusi tässä on Nallen ja Vihtorin tekoa. Koko aattopäivän\nnämä kaverit ovat sitä rakentaneet.\n\n— Vai sillä tavalla! Pukki kääntyi tekelettämme lähemmin\ntarkastelemaan. Hän sivusi roikkuvaa oksaa, mikä heltisi hänen\nkäteensä, levitteli kehäantennia ja tutkiskeli sitä, ei kirjoitusta,\nvaan oksaa. Niinkuin ensi kerran elämässään olisi nähnyt männyn oksan.\nPäästyään asiasta varmuuteen hän siirtyi ulommaksi, killisteli ja\nkallisteli, puheli ja naureskeli:\n\n— Olen minä joulupuita nähnyt, mutta enpä ennen mokomaa! Ottakaa nyt\ntoisianne kädestä ja laulakaa sen ääressä: Joulupuu on rakennettu...\n\nMe lauloimme, mikäpä siinä auttoi, lahjat vielä pukin kontissa.\nKaikilla oli hurjan hauskaa, oli meilläkin, kun olimme saaneet\nrakennetuksi joulupuun, jollaista pukkikaan ei ollut nähnyt. Emme\nkuitenkaan ruvenneet joulupuita ammattimaisesti valmistamaan, vaikka\ntämä näytekappaleemme herättikin näin ihastusta. Seuraavaan jouluun\nmennessä se taito oli meiltä unohtunut vai mahtoiko olla jotakin muuta\nvielä tärkeämpää rakenneltavaa.\n\n\n\n\n37.\n\n\nJoulu on juhla kuin mansikkamaito ja äidin vehnäpulla...\n\nNäin laulelin minäkin ennen muinoin muiden pikku pentujen ja äidin\nporsaiden kanssa eri hartaasti. Joulu on kyllä eri juhla, niinkuin\njoululaulu on eri laulu, joululahja eri lahja, joulupuuro eri puuro...\nJa nyt minun pitäisi kertoella teille eri kiva joulumuistelma.\n\nHyppäämme ajastajassa joitakin vuosikymmeniä taaksepäin. Minä olin\nsilloin parhaimmassa vedossani, eikä mitään valittelemisia muorinkaan\nruumiin ja sielun voimissa. Oikein ripeäotteinen muori hän oli niihin\naikoihin. Ja maailman elämäkin oli siihen aikaan jollakin tavoin kuin\njoulullisempaa, paljonkin rauhallisempaa kuin nykyismaailman aikaan.\n\nNiin se oli. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta siitä\nhuolimatta, tahi ehkäpä senvuoksi, me Vihtorin kanssa löimme viisaat\npäämme yhteen jotakin piristyksen pippuria tähän mielestämme liiankin\nrauhalliseen ohjelmaan hankkiaksemme.\n\nVihtori oli kiltti ja viisas poika, kuten jo hänen aikaisemmista\nedesottamuksistansa muistamme. Sitten meillä oli vielä toinenkin poika,\nsemmoinen mustalaispojan kokoinen Ville-niminen renkipoika. Ja kun\nminäkin sitten vielä siihen aikaan olin aika viisas ja nokkela poka,\nvaikka meidän muori enempää kuin paha maailma ei juuri milloinkaan\nsiitä julkista tunnustusta ole antanut, niin arvaatte, että jotakin\nvalmista myös saimme aikoihin.\n\n— Muskulat! Lämmittäkää te sauna! sanoi muori aattoaamuna, raapaisi\njotakin ja lisäsi, vaikka emme vähääkään vastaan mukisseet: Ja\nlämmittäkää kerrankin kunnollisesti!\n\nSitä muorin ei olisi enää pitänyt lisätä, eikä hän olisikaan lisännyt,\njos olisi aamulla aavistanut, mitä illalla tiesi. Niin no, ilta on aina\naamua viisaampi, muorillakin.\n\nRiensimme hihkuen halkoliiteriin, me kolme yhtä iloista kuin viisasta\npoikaa. Pinosimme täyden tolppakelkkakuorman sekapuita, honkapuita ja\nkoivuhalkoja ja sitten sutiputi liukasta mäkitietä saunamörskää kohti.\nVille ja Vihtori hyppäsivät kukuksi kuorman päälle, köydeksi samalla.\nMinä tyyräsin... suoraan saunan seinään, että kolahti.\n\nKilvassa nakkelimme oven eteen levähtäneen halkomotin saunaan,\ntouhusimme puita uuniin, vuolaisimme lastupartaa tervaisesta puusta ja\nraapaisimme tulta, monta tikkua, vaikka tuskin yhtäkään olisi tarvittu,\nei muuta kuin kipoinen kipinä, niin hilpoisia joulusaunapuita meillä\nsilloin sattui olemaan.\n\nSitten me kolmeen pekkaan lämmitimme saunaa, lisäsimme ja uhosimme,\npuhuimme mukaviakin, mutta aina muistimme ja muistelimme, mitä muori\nvakavasti oli kehoittanut... lämmittäkää kerrankin kunnollisesti...\nJa me pojat kun lämmitimme. Puoliin päiviin mennessä koko tolppamotti\noli selvänä, punaisina hiilinä kiuasrumiluksen mahassa. Mutta se uhosi\nuutta kuin jokin tulen ja veren makuun päässyt moolokki.\n\n— Haetaan lisää puita, sanoi Ville.\n\n— Ei kai tässä muu auta, myöntelin minä.\n\n— Ei niin, säesteli Vihtori, sävyisä poika.\n\nJa sitten me kiiruhdimme hakemaan uuden tolppakelkka-mottikuorman,\nmutta pojat eivät kelpuuttaneet minua enää tyyräämään, vaikka minulla\noli ammattitaitoa ja kokemusta. Enkä minä sitten suurin perustanutkaan,\narvasin kyllä miten siinä kävisi, niinkuin sitten kävikin. Vihtori\ntyyräsl perunapellolle, saivat lukea halot kahteen kertaan, minä\nviheltelin ja katselin kädet housuntaskuissa. Ei tarvinnut mitään\nsanoakaan, ne ymmärsivät sen muutenkin. Ja minun oli niin lämpimän\nsuloinen olla...\n\nMutta sitten me jälleen lämmitimme saunaa ja kunnollisesti, niinkuin\nmuori oli kehoittanut. Auringonlaskun aikoihin ei siitä toisestakaan\nmotista ollut jäljellä muuta kuin punaisia hiiliä moolokin mahassa,\nmutta niitä oli kyllä paljon, sen enempää tuskin olisi sinne\nmahtunutkaan, ennenkuin se kerkisi sulattelemaan. Mutta nokisen saunan\nseinät ja penkit kihisivät ja kiehuivat tulenpolttavina tervapisteinä\nja täplinä. Ja alhaallakin oli niin kuuma, että suolasilakkakin\npaistinvartaassa olisi käpristellyt. Mitä sitten lavoilla! Kaikesta\npikku kahinoistamme huolimatta me olimme oikein tyytyväisiä\naikaansaannoksiimme. Mutta mitä sanoivat kylpijät ja muori?\n\nSen me saimme kuulla piankin, jo ennen juhla-ateriaa. Vaari, joka oli\nmaankuulu kylpijä, sanoi ja ähisi, sanoi että: Kylläpä on nyt saunassa\nlämmintä... ja että: Täällähän ei vihtaa heiluta nyt edes vanha... Eikä\nhän sitten juuri paljoa heiluttanutkaan, eikä puhunutkaan, ähisi vain\nja se oli kyllä koko hyvin sanottu ja ähisty, sillä vaari oli semmoinen\nkylpijä, ettei paljoakaan vetreämpi kuin se vanha... jota hän tarkoitti.\n\nMutta isäukko oli ymmärtäväisempi, koska kerran oli joulu ja kunnolla\nlämmitetty joulusauna. Hän sanoi, että paras pitää alimmaiset housut\njalassa, että ei turhanpäiten tule rakkuloita. Ja niin hän sitten\npitikin ja mekin pidimme ja hiljaa pitittelimme ja hiljaa puhaltelimme\ntoistemme selkiin. Tuntui siltä kuin tulikipunoita olisi heittänyt\nkähisevän kissan silmille.\n\nMutta ennenkuin muori ehti saunaan, me kiiruhdimme tupaan. Miten\nmuori selviytyisi, kun hänellä ei ollut housuja, eli alimmaisia eikä\npäällimmäisiä, ei saunassa enempää kuin muuallakaan? Hän oli kyllä\nvihainen, niin että puhisi, eikä sanallakaan kiittänyt meitä, vaikka\nniin hyvin olimme hänen käskynsä täyttäneet.\n\nSitten seurasi muita aattoriemuja, yksi toisensa jälkeen. Niistä voisi\npaljonkin hyvää kirjoittaa, mutta ei riitä palstoja enää muuta kuin\nkahdelle, juhla-aterialle ja joulupukille, eikä niillekään niin paljoa\nkuin ne ansaitsisivat.\n\nSe oli suurenmoinen ateria. Mutta syödessä Villelle tapahtui tavallinen\nmunaus ja vahinko samalla. Kun minä sitä asiaa näin jälkeenpäin\nkiikaroitsen, niin hänelle kävi juuri niinkuin pitikin. Aattopäivän\ntöillänsä hän oli sen hyvin ansainnut, muiden päivien litviikit jäivät\njälkitiliin.\n\nVille nimittäin ei arvannutkaan, miten paljon ja monenmoista\njuhlaruokaa muori oli varannut. Hän hotki hyviä eturuokia,\nperunamuusia, läskiä ja lanttulaatikkoa niin paljon kuin makoon\nmahtui ja enemmänkin vielä. Mutta sitten kun seurasi yhä parempaa,\nlammaspaistia ja riisiryynipuuroa, ei poikapaha yrittämälläkään saanut\npainumaan niitä kurkkuansa alemmaksi. Hän yritti ja yritti, mullisteli,\nturhaan nieleskeli... kunnes pääsi itku. Kun ei mahtunut niin ei\nmahtunut, minkä sille itkemälläkään mahtoi. Mutta vaari nauroi, tytöt\nhihittelivät, eikä se kaukaa käynyt muorillakaan, vaikka hän koetti\njulmistella meille, Vihtorille ja minulle, niinkuin sekin olisi ollut\nmeidän syytämme... että Villellä ei ollut pötsiä eikä kuninkaankypäriä.\n\nSitten tuli pukki, vaikka muori oli peloitellut, että se tuskin\ntulisikaan, kun me muka olimme sellaisia ylenannetuita. Pukki oli\ntoista mielipuolta, ylenannettu usein itsekin. Tämäkin pukki oli aika\nhauska pukki. Sillä oli isän lammasnahkaturkki nurin päällä ja syksyllä\ntapetun ison pässin sarvet päässä. Minä tunsin ne ihan selvästi. Ja\nsitten sillä oli vielä kuusennaavapartakin. Mutta sitä ei ollut sillä\nenää, kun se lähti meidän tuvasta.\n\nSe väpätti minun mielestäni niin mukavasti, kun pukki puhua leperteli\nmeille. Minusta tuntui kuin pukin leuat olisivat olleet vähäin\njäässä, hän puri \"ärrää\" niin pehmoisesti kuin Huhtasen Aapo, joka\nasui meidän piistuvassa kestinä. Näitä minä ajattelin, kun lahjanikin\nolin jo saanut. Mutta sitten kun pukki kumartui kuusen kynttilän\npuoleen jotakin osoitetta lukeakseen, nostin minä hiljaa oksaa vähän\nlämmittääkseni hänen leukojaan. Silloin se tapahtui. Se hetken on työ,\nkun salama lyö, miten se runoilija sanoikaan... Pukin parta kärähti,\npaloi kuin tervatappura.\n\nMinä syyttömänä sain taas syyt tahi ainakin aiheettomat epäluulot,\nettä en huomisaamuna päässyt kirkkoonkaan. Mutta minulla oli hauskaa\nkotonakin, sillä eivät Ville ja Vihtorikaan päässeet.\n\n\n\n\n38.\n\n\nHyvää jatkoa! tavataan tähän vuoden aikaan sanoa kylänmiehille ja\ntuttaville. Sitä samaa pyydän myös minä lausua Teille kaikille tällä\nyhteisellä kaikkien yhteisöksi hyväksi tarkoitetulla toivotuksella:\n\n    Onnellista uutta vuotta.\n    Ettei päivät kuluis suotta...\n    Ilomielin tehdään työtä\n    elon riemut siihen myötä!\n    Joka pentu niinkuin tikka\n    joka päivä uusi kikka...\n\nJa niin pois päin... Pois päin tosiaan! Eihän meillä tässä ole\naikaa ruveta runoja rustailemaan, vaikka taitoja ei puuttuisikaan.\nSitäpaitsi, jos on uskomista siihen, mitä aikakirjat asiasta tietävät\nmainita, niin runoilijan kohtalo yleensä on murheellinen, leipä\nohkainen, tie ohdakkeinen. Emme rakasta murheellista mieltä, enempää\nkuin ohkaista leipää tahi ohdakkeista tietä. Murhe vaivaa valoisaa\nsydäntämme. Ohkainen leipä täyttää vaillinaisesti 4—5 litran vetoisen\nvatsamme ja ohdakkeen piikeille, jotka vaanivat ja pistelevät\nherkkätuntoisia tassujamme, niille olemme niin vihaisia, että näin\nkeskitalvella emme osaa sanoakaan niin äkäisesti kuin haluaisimme.\nSiispä terve, oi terve, sinä runoilijan murhe, leipä ja tie! Terve\nmenoon!... tarkoitamme.\n\nTämän yhtä terveitä kuin kirkkaita näköaloja aukovan esipuheen jälkeen\nvoimme sitten taas käydä asiaan niinkuin sika perunaleipään.\n\nSaitteko joululahjoja? Minä sain, vaikka muori varoitteli, etten mitään\netukäteen mankuisi enkä jälkeenpäin morkkaisi. Se oli paitakangas,\nmustaa flanellia. Monta kertaa jo olen ihastellen hypistellyt ja\nkatsellut sitä. Minusta näyttää, ettei pitäminen vaikuta siihen mitään.\nTummemmaksi se ei voine tulla. Näin ollen ei sen pesemiseen tarvita\nenempää \"Liisapulvereita\" kuin \"'Nestorsaippuoita\". Ei kai niitä\nnykyisin mistään saisikaan. Olen kiitollinen, että minulla on tällainen\nkaikesta murehtiva muori. Hänen hoivissaan viihtyy ja elelee kun\ntäysivillaisissa vällyissä, niin kesällä kuin talvella, näin pikkuinen.\n\nTapaninpäivänä muori kävi kylässä. Minä en päässyt mukaan, vaan jäin\nkotimieheksi. Noppekin jäi, mutta siitä ei ole sanottavaa apua siinä\ntyössä, jonka muori antoi tehtäväkseni.\n\nMuori sanoi, että saisin paistaa plättyjä, koska nyt kerran oli joulu\nja olin niin kiltti, että en paistanut itseäni hänen vastuksikseen\nkylään.\n\n— Kyllähän minä sitä teen, mitä aikoihin saan, innostuin minä ja nostin\nhousujani.\n\nMuori itse teki taikinan lypsinämpäriin. Hän tyhjenteli siihen\nmaitohinkkejä, kermakannuja, vellilautasia. Luulen, että hän vuodatteli\nkaljaakin siihen. Sitten hän vispasi valkoisia räättijauhoja, kopisti\npari kananmunaa ja taas vispasi.\n\n— Oikein hyvä taikina tästä tulee! Saat kerrankin tarpeeksesi plättyjä!\nhän vispatessaan touhusi. Vesi kielellä me Nopen kanssa katselimme\nsitä. Kippasimme noutamassa valmiiksi sylyyksen kuivia pilkepuita.\nSitten vain odottelimme, että muori lähtisi.\n\n— Voit jättää osan paistamatta, kun sitä tuli noin paljon ja koska\nhuomennakin on pyhä, hän esitteli.\n\n— Joo! Kuinka nyt sopii ja nähdäänkin tässä! minä myöntelin. Autoin\nturkkia hänen ylleen. Hän tarkasteli vielä kaikki paikat, pani laatikot\nlukkoon ja avaimet hameensa taskuun.\n\nNiin pääsimme hänestä. Sitten me heti lettupannun hellan päälle. Se\non seitsenlokeroinen meillä, niinkuin teilläkin varmasti. Oikein kiva\npannu meidän on ja pian se lämpeni. Mutta parasta puuttui, ei ollut\nvoita. Se oli kaapissa lukon takana. Tiesin vanhasta kokemuksesta,\nettei lätyn paistamisesta ilman voita mitään tule. Räiskyviä rääpäleitä\nsiitä vain tulee. Se oli murheen paikka, sellainen taikina! Elämäni\ntilaisuus! Voi harmin ja murheen paikka! Se voi.\n\nMutta emmehän juuri hevin keinottomaksi jää, niinkuin usein on nähty\nja kuultu. Nähtiin taas tänäkin iltana. Lukollisia piironginlaatikolta\nemme ryhtyneet rapeloimaan, koska se ei kuulu perintätapoihimme. Siitä\nsitäpaitsi saisi meillä rapsut, koska elämme oikeusvaltiossa. Mutta\nrasvaa meidän piti keksiä vaikka kiven alta. Kiersimme ja nuuskimme\nkuin kiljuva jalopeura kaikki hyllyt, nurkat ja komerot. Kaikkea muuta\nlöysimme, vaan ei voita, ei niin kipenen vertaa. Ja taikina sakosi,\npannu kärisi. Ja me itse... voi, voi... miten kaipasimme voita.\n\nSitten toki leikkasi. Kuin kirkas salama se järkemme valaisi.\nSiannahkaa! Tallukan pohjan kokoinen kämpäle sitä oli ruokakonttorin\nkinkkuvadilla! Tasakäpälää hyllylle hypähdimme. Kääräisimme\nsiannahkasta tupon kuin tervasudin. Juuri samanlaisen varrenkin siihen\ntekaisimme.\n\nSe oli mainio! Ellette usko, niin kokeilkaa. Yks kaks sillä sutaisee\nkaikki seitsemän lokeroa. Se kärisikin ihan kuin voirasva, savusi\naivan. Ja sitten kun nopeasti lusikalla nostelimme taikinaa, niin pannu\npihisi ja pohisi, niin että ihan vatsan pohjissa kihelmöi.\n\nRasva kuin rasva! Lätyt eivät tarttuneet kiinni, ei pannussa eikä\nkurkussa. Käänsimme taitavasti niitä. Pistelimme poskeemme heti\nkuumiltaan ne sitä mukaa kuin joutui ja paistui. Saattoi olla, että\nNoppe jäi hiukan vähemmälle, koska se on suustaan kuumanarka. Sai kyllä\njäädäkin. Pienempi mies ja vähemmän ansioita.\n\nNiin rasvasimme, paistoimme ja söimme, seitsemän kertaa seitsemän.\nJa sitten vielä monta kertaa seitsemän. Kunnes siannahkainen\nsutipensselimme oli loppuun kärissyt, hävinnyt ties minne. Mutta\ntaikinaa, niin... sitkeää, niin keltaista ja sakoisaa oli vielä hyvä\nläikkäys ämpärin pohjalla. Mitä nyt rasvaksi? Olisimme kai jo voineet\nlopun jättääkin, kuten muori osviittaili. Mutta sääli sitä oli jättää.\nJoulu oli vain kerran vuodessa. Tällainen tilaisuus kerran kahdessa,\nkenties koko elämässä. Arvasin Nopen ajatukset. Ne olivat samat kuin\nomani. Mistä saadaan uusi siannahka, rasvapensselin korvike?\n\nEmme olisi niitä kuin olemme, jos olisimme jättäneet sen taikinan. Kun\nmuistimme, että meillä oli keltaista kenkärasvaa purkissa, niin taas\nleikkasi. Kaappasimme sängyn alta purkin sekä kenkäharjan ja sutaisimme\npannuun. Uskokaa jos tahdotte... se kävi. Mainiosti kärisi! Eikä\npalanut pohjaan. Olimme kohtelias ja tarjosimme ensinnä Nopelle. Se ei\nhäppästellyt vähääkään. Enkä sitten minäkään. Mainioita lättyjä! Yhtä\nhyviä kuin ensimmäiset, ellei vähän parempia!\n\nViimeistä pannullista paistaessamme muori palasi. Luonnollisesti\nhän vähän pauhasi, kärystä, siannahasta, palaneesta kenkäharjasta.\nEi pahemmin sentään. Sitä minä yhä vieläkin kummastelen. Muorissa\nitsessäänkin oli syytä. Lähtökiireissään hän oli unohtanut sanoa, että\noli sulattanut myös voirasvan lättytaikinaan. Meidän ei olisi tarvinnut\nmuuta kuin paistaa. Siannahka ja kenkärasva tulivat särpimeksi,\nkaupanpäällisiksi.\n\nOli se ihana Tapaninpäivä! Varmaan tulemme muistelemaan sitä kaihoten\nja kauan. Patentti-pannusutiamme käytämme ehkä myöhemminkin. Myös te\nsaatte käyttää, mikäli haluatte, jompaa kumpaa tahi vaikka kumpaakin.\nEn itsekään vielä tiedä, kumpi on parempi. Ehkä on molempi parempi.\n\n\n\n\n39.\n\n\nJoulu on mennyt. Loppiainenkin. Talvi on tullut. Pyry ja pakkanenkin.\nOdotimme hartaasti niitä. Olkaamme tyytyväisiä.\n\nSaitteko joululahjoja? Oletteko tyytyväisiä niihin? Oletteko montakin\njo särkeneet niistä, joita aattoiltana ette voineet nauttia? Onko\njäljellä vielä jokin, mistä voitte nauttia nyt pyryllä ja pakkasella?\n\nKaikkea se tuo Nalle kyselee! huudahtanee lukija, jolla ei ole enää\npaljoakaan lahjanautinnoistaan jäljellä. Kaikkea, joo. Nalle itsekin\non nauttinut lahjoistaan ja nauttii yhä. Mistä sen muutoin näin hyvin\ntietäisin.\n\nEttä sainko minäkin joululahjoja? Tottakai. Hunajakakun, naapukkalakin\nja almanakan. Kakun nautin heti kylmiltään, naapukka lämmittää korviani\ntälläkin hetkellä. Allakaltani olen leikannut tammikuun korvan.\n\nLahja-allakkaa silmäillessäni muistuu mieleeni eräs muinainen talven\nkorva. Tällöinkin olin saanut joulupukilta lammasnahkaisen naapukan,\nsen lisäksi lapaset ja mahakelkan. Vihtorille pukki oli tuonut\nhuopapohjaiset tallukkaat, jotka oli tehty sikäli kasvun varalta,\nettä niihin mahtui neljä tai viisi sukkaa, ja niiden välitäytteeksi\nlampaan illallinen heiniä. Vihtori lasketteli tallukkaillaan kuin\nsuksilla. Minäkin väliin laskettelin niillä, koska Vihtorin teki\nmahdottomasti mieli liukua minun mahakelkallani. Kun pakkanen nipisteli\nminun varpaitani, vaihdoimme laskuvälineitämme. Näin molemmat tulimme\nautetuiksi.\n\nMeidän laskumäkemme sijaitsi tallin ajosillalla. Jäädytimme sen,\nminkä jälkeen siinä hyvin saattoi lasketella paitsi kelkalla, myös\ntallukkailla, jopa housun takamuksilla.\n\nTämä viimeksi mainittu laskutapa ei kuitenkaan ollut terveellistä\nasianomaisen laskijan omille takamuksille, koska muorit iltaisin mäestä\nkotiuduttuamme tarkastelivat meitä edestä ja takaa. Jos he huomasivat\njotakin erikoista, lukivat he meille tekstiä, josta evankeliumi\npuuttui. Mutta se oli illan murhe eikä huolettanut meitä päiväiseen\naikaan.\n\nEräinä hiljaisina hetkinä, kun housut meiltä oli riistetty, lueskelimme\njoulun lahjakirjallisuutta, muorin 20 pennin almanakkaa. Se olikin\ntutkimisen arvoinen teos, on yhä vielä. Tavasimme ilmoituksetkin.\nNiistä erikoisesti kiinnitti huomiotamme Häkli, Lallukka ja Kumpp, joka\nsuositteli allakan lukijoille Kiinan teetä.\n\nHäkli, Lallukka? Mikä oli semmoinen Häkli? Ja mikä se Lallukka?\nViimeisen nimen helposti arvasimme. Se varmaankin oli hyväliukuinen\nkelkkamäki Viipurin kaupungissa. Mutta se Häkli meitä häkläsi ja\nLallukka lallasi. Niin että sitä arvoitusta turhaan pohtiessamme ihan\nsuutuimme toisillemme. — Sinä itse olet häkli, kun hämäät selvän asian!\nkiljui Vihtori minulle.\n\n— Sinä Lallukka! Senkin tallukka!\n\nEttäkö Vihtori ei osannut. Hän tarrasi heti niskavilloihini kiinni.\n— Se oli minulla heikko kohta, hänellä vahva. Mutta minä tiesin myös\nhänen heikkoutensa, mukkasin äijän nurin ja kiskaisin tallukan hänen\njalastaan. Vihtori toisen toisesta jalastaan. Sitten hutkimme vuoroon\nja yhtäkin aikaa, niin että heinät pöllysivät. Mutta viipurilaisen\nteekauppiaan allakka-arvoitusta emme kuitenkaan tälläkään saaneet\nselville. Se varmaankin olisi jäänyt meille ikuiseksi arvoitukseksi,\nellei isä vaari olisi joutunut sitä kolmantena häkläämään. Mikä onni,\nettä ei muori. Isävaari oli kärsivällisempi tällaisten vyyhtien\nsepimisessä. Vain vähän aikaa näin sivusta katseli, sitten puheli ja\nnaureskeli.\n\n— So, so! Mistäs virkamiehet nyt noin ovat innostuneet ahkeroimaan?\n\n— Mitäs kun... änkkäsin minä. Sitä samaa Vihtori kunnes yhteistoimin\nhäkläten pääsimme käsillä olevista tallukoista Viipurin Lallukoihin.\n\n— Vai Lallukan teestä tuommoiset rapinat, kummasteli vaija, pani\ntupakaksi ja selvitteli meille allakan arvoitukset. Häkli ja Lallukka\nolivat viipurilaisen kauppaliikkeen omistajia. Se kolmas, jota Kumpp.\nnimellä kunnioitettiin, oli nähtävästi pannut tässä liikeyrityksessä\nvain rahaa likoon, saattoi olla vaikka joku vanha akka.\n\nTämän selvityksen kuultuamme olimme vähän aikaa hiljaisia poikia. Kun\nse meidän ainoakin tietämisemme, se viipurilainen kumpu alennettiin\nakkamäeksi.\n\nMuita seuraavana päivänä me liikennöitsimme taas omassa mahakelkka-\nja tallukkamäessämme. Vaihdoimme laskuvälineitä. Huilasimme alas ja\nkiipesimme ylös. Kunnes alas huilatessani iski päähäni verraton ajatus.\nMäelle kiivetessämme esitin sen heti lämpimiltään Vihtorille.\n\nMekin perustaisimme liikkeen, mäkiyhtiön. Minä kelkkamies olisin\nHäklä, Vihtori Tallukka, meidän yhteinen, maanmainio kelkka- ja\ntallukkamäkemme olisi se nimetön yhtiötoveri. Sen ei tarvitsisi panna\nrahaa likoon, koska se antoi itsensä laahattavaksemme. Me nimelliset\npääosakkaat panisimme viisi penniä kumpainenkin.\n\nVihtori ymmärsi ja suostui minun järkevään esitykseeni. Se minua\nnauratti, kun hän hyväksyi sen Tallukka nimenkin. Se sopikin hänelle\npaljon paremmin kuin minulle Häklä.\n\nAsia oli selvä kuin päivä. Vaihdoimme viisipennisiämme ja aloimme panna\ntoimeksi. Päätimme, että alkaisimme myydä erinomaisia mäkiämme kuten\nviipurilaiset kauppakumppanukset kiinalaista. Se ei olisi kallis hinta,\ntallukkamäestäkään! arveli Tallukka. Oli se kyllä tavallisen kallis,\nminun mielestäni. Mutta koska Vihtori ei kiistänyt toiminimestään, niin\nen minäkään tavaran hinnasta, viisi penniä sinne tai tänne.\n\nLuonnollisesti meidän myös piti ilmoittaa yrityksestämme, että kansa\nosaisi tulla ostamaan. Mutta kun emme saaneet enää ilmoitusta kuluvan\nvuoden almanakkaan, niin huusimme niin paljon kuin jaksoimme: Tulkaa\nostamaan! Hyviä mäkiä halpaan hintaan! Häklä, Tallukka ja kumpp.!\n\nKajeana talvipäivänä meidän äänemme varmaankin kuului kauas ja\nkorkealle. Mutta halukkaita ostajia ei kuulunut, äitimuorit vain\nkummastelivat mikä mökä mäessä. Sen täyteisiäkö tenavat taas siellä\nmelskaavat? Semmoista se, kun ei ollut ilmoitusta almanakassa.\nKauempana asuvat eivät tietäneet meidän toiminimestämme, lähimmäiset\neivät siitä välittäneet. Ensi vuoden allakkaan pistäisimme koko sivun\nilmoituksen.\n\nMutta ennen sitä yhteisomaisuutemme, kallisarvoinen kauppatavaramme\nliukuisi vetenä alas. Se ei kävisi laatuun. Ei käynyt, eikä\ntarvinnutkaan. Nyt vuorollaan Vihtorin lanttu leikkasi, ja terävästi,\nminunkin mielestäni. Molemmat olimme mäen omistajia ja sen laskijoita.\nMeillä oli kymmenen pennin pääoma, jota velattomassa liikkeessämme emme\nollenkaan tarvinneet. Meidän ei tarvinnut kiinalaisilta ostaa mäkiämme.\nMe saatoimme ruveta myymään niitä toinen toisillemme. Ja pistää\nkauppahinnat omiin taskuihimme.\n\nSelvät linjat. Avasimme putiikin heti: vuorottelimme kauppiasta ja\nostajaa. Möimme ja ostimme sekä kelkka- että tallukkamäkiä à viisi\npenniä kappale. Sitten vaihteeksi vaihdoimmekin mäkiä, välirahoina\nedelleen viisipennisemme. Tämä hyvitys maksettiin kelkan omistajalle.\nTämä oli johtaja Häklästä oikeus ja kohtuus, eikä tirehtööri\nTallukka rähjännyt yhtään vastaan, koska pääsi laskemaan mäkeä minun\nhyvällä mahakelkallani. Sitäpaitsi jo seuraavassa vaihdossa hän sai\nviisipennisensäkin takaisin. Näin laskettelimme ja teimme kauppaa.\nLoistavia kauppoja! Käteiskauppoja! Vaihtokauppoja! Ja raha virtasi\ntaskusta taskuun.\n\nMutta koska meillä ei ollut sähkö- eikä edes öljyvaloakaan\nkäytettävissämme, oli meidän pakko lopettaa liikkeemme iltahämärissä.\nMuutenkin jo korkea aika. Johtaja Häklää oli jo kahdesti huudettu\nristimänimeltä, tirehtööri Tallukkaa kolmesti omalta taholtansa. Ei\nhyvä enää viipyä, kuitenkin hät'hätää päätimme laskea päivän kassan.\nSe oli helpommin sanottu kuin tehty, ei siksi, että rahaa olisi saatu\nkokoon liian paljon, vaan sentähden, että sitä kasaantui liian vähän.\nHäklän housuntaskusta löytyi viisipenninen, Tallukan taskunpohjasta\nviiden pennin läpijuostava reikä, joka johdatti oikean jalan tallukkaan.\n\nOlisimme etsineet ja löytäneet sen sieltäkin lammaslaitumilta, mutta\nlähemmin tallukan pohjaa tarkastellessamme havaitsimme, että senkin\nkärkipäässä oli viidenpennin mentävä reikä. Puolet käteisvaroistamme\noli soljunut kolmannen, sen mitään maksamattoman yhtiökumppanimme\nlaveaan taskuun. Turha sitä hämärissä oli lähteä perään huutelemaan.\nEnnen kevättä se tuskin kättämme lämmittäisi, jos silloinkaan. Kismitti\njonkin verran.\n\n— On siinä minulla kanssa yks yhtiökumppani. Tallukka mieheksi!\n\n— Siinä toinen hyvä, Häklä... Häklä... Vihtori näversi vastaan, vaikka\noli hävittänyt puolet yhteisyrityksemme pääomasta.\n\nNiskavilla- enempää kuin tallukkaselvittelyihin emme kuitenkaan\nnyt ryhtyneet, emme jaksaneet, eikä liikkeemme tila siitä olisi\nparantunut, pahentunut ennemminkin. Ilta pimeni, muorit huutelivat jo\nyhä kärttyisämmin. Väsytti, vaatteetkin märät ja rähjäiset ja Tallukan\ntallukassa viiden pennin juostava reikä. Niin varmasti minullakin,\ntuntui, että ihan takamuksissa. Innoissani olin laskenut myös muutamia\nluvattomia mäkiä. Ja jo yksin se, että muorin oli täytynyt kolme neljä\nkertaa huutaa...\n\nTilintarkastus suoritettiin vielä samana iltana. Seuraavana päivänä\npistimme koko yhtiön konkurssiin, ensin puoli päivää turhaan\netsittyämme kadonnutta pääomaa. Jälleen olimme yksimielisiä, kun\npäätimme, että emme panisi ilmoitusta ensi vuoden allakkaan, emme edes\nkonkurssi-ilmoitustakaan. Semmoinen liiketoiminta ja rahalla mäkeä\nlaskeminen ei lyönyt leiville. Siitä olimme yhden päivän kuluessa\nsaaneet riittävästi niin yhteisvastuullista kuin persoonallista\nkokemusta.\n\n\n\n\n40.\n\n\n[Kirj. v. 1939.]\n\nMinulla on viime aikoina ollut kovasti hauskaa ja naurattanut niin\nmahdottomasti. Mahdottomalta tämä varmasti teistäkin tuntunee.\nNaurattanut viime aikoina? Onko Nalle hermostunut tahi tullut kokonaan\nhulluksi?\n\nOnneksi ei kumpaakaan, hyvät lukijani. Niin, nuoret ystäväni! kuten\nMarkus-setä tapaa sanoa. Olen vain näinä yhä pitenevinä iltapuhteina\nviettänyt verrattoman riemullisia hetkiä tutkiskellessani \"Seitsemää\nveljestä\". (Kirjoittanut Aleksis Kivi, nyt vihdoinkin helsinkiläiselle\nkunnian kukkulalle ja hiidenkivelle kohotettu räätälin poika\nNurmijärveltä). Siitä tämä sisäinen iloni. Nimittäin siitä, että Kivi\nlopultakin on kohotettu ja että jatkuvasti hiljaisina iltoinamme saamme\nlueskella hänen veljeksiänsä, sillä vaikka heitä ei ole kuin seitsemän,\nniin kyllä heissä vain jatkuvasti lukemista riittää.\n\nLuonnollisesti myös minä jo tätä ennen olen tutkinut. \"Seitsemän\nveljestäni\" senkin seitsemään kertaan. Mutta tällä kertaa, tänä monella\ntavalla pimennettynä syyskautena juolahti mieleeni uusi hupaisa\n(etten sanoisi suorastaan nerokas) tutkimusmenetelmä. Päätin valita\nnäistä tunnetuista veljeksistä vain yhden, käännellä ja tutkiskella\nhäntä erikseen perusteellisesti ja joka puolelta, niinkuin nähtävästi\ntutkiskelee joku taitava kemisti, esim. AIV-rehun kuuluisa isä A-, B-,\nC-vitamiinejansa tahi sinappikuoriaisiansa tuhannen tuhatta kertaa\nsuurentavilla silmälaseillansa tahi lasisilmillänsä. Koska menetelmäni\noli mielestäni verraton ja koska yleensä olen rivakka poika panemaan\ntoimeksi kaikki tuumani, jotka ovat sen arvoisia (kuin valitettavasti\njoskus myös sellaisetkin, jotka eivät ole sen arvoisia), kävin toimeen\nviipymättä. Mutta arvatkaapa kenet ensinnä ketarat pystyssä keikautin\nlasieni alle? Ette arvaisi, vaikka sata markkaa maksaisin. Tahdonpa\nsenvuoksi sanoa sen huikailematta Kissalan Aapelin yhtä tunnetuilla\nkuin siivekkäillä sanoilla:\n\n    Simeoni liuhuparta!\n    valittaa se ihmisparka...\n\nNo niin. Tätä harrasta poikaa minä aloin tutkiskella. Ja Simeonistapa\nolisi löytynyt tutkimusainesta vaikka pariin tohtoriväitöskirjaan.\nMutta siinäpä taito vasta onkin: osata rajoittaa kerrottavansa\nmahdollisimman lyhyeen.\n\nSimeoni oli hurskas mies, vähän liiankin hurskas. Juhania se\nusein harmitti, toisia veljiä sydämen pohjasta nauratti, kun\nEero piti Simeonin kustannuksella hauskaa. Mutta oli heillä\njoskus kahdenkeskistäkin hauskaa, kuten esimerkiksi yhtenen matka\nHämeenlinnan markkinoille, jonka seuraamukset \"hännänhuippu\"\nkuittasi selkänahallansa. Simeoni hurskas poika sensijaan saapasteli\nlusifeeruksen seuralaisena kuun kukkuloilla ja saapasnahkatornissa.\nSiinä oli Simeoni-paralla selkäsaunaa jos nahkaakin tarpeeksi ja toden\ntotta veljekset olisivat olleet armottomia, jos olisivat ryhtyneet\nvielä lisää antamaan.\n\nSimeoni oli suuri saituri, suurin mitä Suomen maa ja Jukolan manttaali\npäällänsä mahtoi kantaa, henkisessä, periaatteellisessa mielessä\nkäsitettynä, tarkoitan. Mutta mitäpä ryhtyisimme parantelemaan tekstiä\nja kuvaa, joka peukaloimisestamme ei ainakaan parane.\n\n\"Naimatonna miehenä (vanhana poikana) eleli Simeoni Juhanin huoneessa,\nnauttien talon ruokaa ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä\naamusta iltaan myöhäiseen. Säästäväinen, kitsas oli hänen luonteensa\nja kitsaammaksi se kävi vuosi vuodelta aina. Saidan huomiolla\nseurasi hänen silmänsä talon vaiheita sekä miesten että naisten\ntoiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran lause, joka vieläkin\neleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja Toukolan tienoilla.\nEräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli pienellä\nveistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki aterioitsi pöytyri\nsianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia yhteisesti: 'Kuu panee\nhyvin vähän sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin'.\n\n\"Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät nauruun sekä miehet että\nnaiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan hieman, katsoi parhaaksi\nvähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta, Mutta lausuipa tuohon\nSimeoni taasen: Kohtuullisuuteen, kohtuullisuuteen minä teitä\nkehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti,\nkuolemansynti...\"\n\nJaa'a! Mitäpä meillä olisi tähän tekstiin enää paljoakaan lisäämistä.\nOmakohtaisesti asiaa kokeiltuamme ja mietiskeltyämme meidän täytyy\nmyöntää, että Simeoni sittenkin oli viisas mies ja totinen kristitty,\nvaikka ei lukeakaan taitanut. (Tällöin Jukolan pirtissä kuolemattomia\nviisauksia ladellessaan hän kylläkin jo osasi, testamentinkin oli jo\npalkinnoksi siitä saanut).\n\nYlönsyöminen ja mässääminen on synti, eikä särvitä meitä vähääkään,\naivan oikein Simeoni siinä todisti. Pankaapa voirasvaa tahi\nlihamureketta liian paljon leipänne päälle! Mikä on välittömänä ja\nvälillisenä seuraamuksena siitä? Hotkiminen, joka suinkaan ei ole\nmitään nautintoa, vatsanvaivat, jotka ovat sitä vieläkin vähemmin.\nJa entäs ns. jälkiseuraamukset? Seuraavana yönä liiaksi jumaloidun\nvatsan palvelijana näemme raskaita painajaisunia. Kaikenkarvaiset\nlusifeerukset ja menninkäiset kuljettelevat meitä saapasnahkatornista\nsaunan permannon alle. Ja mikäli tätä vuosikausia jatkuu, tätä\nsynnillistä ylönsyömistä nimittäin, lihomme ja turpoamme, että emme\nomia varpaitamme kykene laskemaan, kynsien leikkaamisesta puhumattakaan.\n\nMutta mikäli aterioidessamme ja erittäinkin särpimeen suhtautuessamme\nolemme ottaneet varteen ystävämme Simeoni-liuhuparran neuvot,\navautuvat eteemme peräti toiset näkökohdat. Kun levitämme vain\nvähän rasvaa ja mureketta leivällemme, ei meidän tee sitä mieli\nheti hotkaista, eikä purematta nieleksiä. Vähääkään hätäilemättä me\nkiertelemme ja kaartelemme sitä, puhaltelemme ja pureskelemme kuin\nlehmä märeyspalaansa (vain kauniimmin, ei maaten, mikä suinkaan ei ole\nkaunista). Tällä tavalla nautiskellen kohtuullisesti, jopa niukastikin\nsärvitetty leivänpala maistaa erinomaisen makealta, niinkuin itse\nkukin varmaan olette sen kokeilleet. Sokeri, jota nähtävästi kielemme\n(ainakin minun kieleni) alle on melkotavalla varastoituna, ehtii herua\nesiin ja särvittää heikommin särvitetyn leipämme ihmeellisesti. Emme\nsyö liikoja, emme koskaan itseämme paputäyteläiseksi. Öisin emme näe\nilkeitä unia, emme menninkäisiä, emmekä muita pahoja painajaisia. Jos\njoitakin unia näemme, niin näemme kenties vain hyvän ystävämme Simeoni\nsaapastelijan Jukolan riutuvan takkapiisin ääressä savutihruisia\nkekäleitä piiskaamassa. Kuulemme hänen hieman äreän, mutta kuitenkin\nystävällisen, Jukolan pieniä hälläköitä visusti vartioitseivan\nsetämiehen äänensä:\n\n\"Noh, noh! Oleppas nyt perin ilman leipää ja lippele velliä kiltisti\nmakoos, niinkuin katsos, tekee vanhempi sisareskin tuossa! Ja kyllä se\nlasten illalliseksi piisaakin. Eihän ole meidän talossa vara mässätä\nja elää rikkaan miehen tavalla. Suus kiinni vaan, sinä knääkkä! Kyllä,\nkyllä vaankin sitten, käskis!\"\n\nMutta meillehän jää sitten varastoon voirasvaa ja mureketta, jos\nnäin taitavasti, taloudellisesti ja hupaisasti ryhdymme leipäämme\nsärvittelemään. Totta kai jää! Sitä pitääkin jäädä! Särpimemme on\njaettava tasapuolisesti ja kristillisesti. Silloin se vasta oikein\nsiunaa ja särvittää meidän kaikkien jokapäiväistä leipäämme.\n\nNiin että heisaa vain sinä monta kertaa mainittu ja naurettu Jukolan\nliuhuparta! Me koetamme noudattaa hyviä neuvojasi. Ja sitten\nmeidän toivoaksemme ei milloinkaan tarvitse kulkea sinun jälkiäsi,\nepäilyttävän opastajasi johdolla saapasnahkatornissa.\n\nJ.K.\n\nKaikkein viimeisimpänä huhuhuutona voin teille varmoista lähteistä\nsaamieni tietojen nojalla esittää mainion reseptin sokeripalan\nsäästämiseksi, kahvia juodessa nimittäin. Sokeripala on pistettävä\nkielen alle. Näin yksi pala kestää kahden kupin ajan. Kaikkein\ntaitavimmilta kuuluu jäävänkin vielä puoli palaa seuraavaan kertaan\nsokeriastiassa säilytettäväksi. Tämä on jo liikaa särvittämistä.\nOnneksi en minä kuulu näin säästeliääseen perheeseen.\n\n\n\n\n41.\n\n\nMakasin sängyssä selälläni koiranunta nukkuen. Etutassuni lepäsivät\npään alla, takatassut sängyn päälaudalla. Meillä ei muulla tavoin ole\nollenkaan lupa valvonta-aikaan sängyssä maata. Oikeastaan ei näinkään.\nÄitimuori on varoittanut peiton potkimisesta ja poraamisesta ja monesta\nmuustakin. Vaatepäällä makaileminen ei muka ole virkistävää eikä\nterveellistä, oppii vain laiskottelemaan.\n\nNäin muori. Itse olen toista mielipidettä, vaikka harvoin, tuskin\nmilloinkaan uskallan omia terveitä ajatuksiani hänelle kovaääniselläni\npuolustaa. Ette tekään, ei yksikään itikka... jos loikoisitte minun\nsängyssäni. Sellainen mamma se meidän muori on vielä vanhanakin.\n\nMinä kuuntelin ulkomaista uutislähetystä. Tuskin puolta sanaa siitä\nymmärsin, mutta ei kai tämä estänyt minua kuuntelemasta. Radion\nkovaääninen on siitä leppoisa kaveri, ettei se suutu, vaikka emme\nturhan tärkeästi kuuntelekaan sitä, eikä liioin tule pitämään\njälkitutkinnoita siitä, mitä olemme mieliimme painaneet. Kohta toki\nsoitto-ohjelma alkaa, ajattelin minä. Ajattelin siinä loikoessani\npaljon muutakin, koska olen ns. ajatteleva persoona. Ristin tassut\nrinnalleni ja huokasin: Milloinkahan tänä talvena tulee talvi,\nhohoijaa! Ja millainen kevät tällaisen itkeväisen korviketalven\njälkeen? Kun saisi jotain suuhun pantavaa, jotain hyvää, sulavaa...\nVaikkapa vain vasikanpaistia ja silavaa! Jälkiruoaksi hunajakakkuja!\nvälipalaksi sokeripastillereita... Jaa'a! Hohoijaa!\n\n— Nalle!\n\nSe on nimeni. Kuulin sen toisella korvallani, vaikka en ollut\nkuulevinani. Mielestäni ei minulla, ollut siihen aikaakaan, koska\nkuuntelin radiota ja mietiskelin, huokailin, hohoijailin, että pääkoppa\nnatisi.\n\n— Nalle!!!\n\nSe kuului jälleen, nyt jo heleämmin kilahtavassa äänilajissa, niin että\nminun jo vähitellen oli ryhdyttävä kuulostelemaan, kuuluisiko sieltä\nmahdollisesti jotakin muuta.\n\n— Nalle!!!\n\nKas vain. Se todella jo helähti niin keväisesti, niin kehoittavan\nkirkkaasti, että katsoin viisaimmaksi jättää niin rakkaan radioni kuin\nviisaat mietteen! Keikahdin vikkelästi takatassuilleni, kippasin hellan\nääreen muorin luokse ja tiedustelin viattoman osaaottavaisesti:\n\n— Kutsuitko, äiti? Oliko sinulla jotakin asiaa?\n\n— Ei tärkeämpää, paitsi että huomaan surkeasti laiminlyöneeni sinua,\npoika parkani. Muori katsoa vilautti ja minusta näytti kuin hänen\nsilmäkulmassaan olisi kimmeltänyt kyynel. Helläsydämisenä poikana\nkiiruhdin lohduttamaan:\n\n— Mitä turhia, äiti! Ja mikäli oletkin, niin on kai se vielä\nkorjattavissa?\n\n— On, on! Sitä samaa juuri tässä itsekin ajattelin. Vielä tänä iltana\nrupean sinua opettamaan...\n\n— Opettamaanko minua? Et suinkaan tosissasi tarkoita, että...\n\n— Sitä juuri! Ihan tosissani! keskeytti muori vuorostaan.\n\nJa vaikka meillä onkin näin leuto talvi ja kämppämme tavallista\nlämpimämpi, niin minun niskavilloihini kihahti kylmä hiki.\n\nMutta, jos luulette, että sain aikaa sen pyyhiskelemiseen, niin ettepä\ntunnekaan meidän muoria. Hän kyllä takoo silloin, kun rauta on kuumana.\nSain sovittaa virkapukuni suojaksi hänen vanhan kaulapannalla ja\nuumavyöllä varustetun esiliinansa ja sitten heti alkoi se \"opetus\",\njonka suhteen hän muka minua oli \"surkeasti laiminlyönyt\". Muorilla oli\nastiat pesusoikossa likoamassa ja minä sain heti ryhtyä harjoittamaan\nniiden pesemistä. Sukankutimineen istui muori viereeni jakkaralle,\nmistä tarkkasilmäisenä huomioitsi harjoituksiani.\n\nAluksi minua aika tavalla kenkutti, se kaulapantaesiliinakin. Jos\nvaikka joku tuttava olisi sattunut tulemaan. Näin se käy, jos antaa\npahalle pikkusormen, vaikka muorillekin! Ettäkö tosiaan minä miehinen\nmies tässä nyt ihan akkain, töihin?\n\nNäin aluksi itsekseni \"purnasin\". Mutta ennen pitkää siinä lämpimän\nhellan ääressä myös sisäisesti lämpenin. Parempi minäni voitti, eikä\nse ole niinkään vähäinen voitto, kun sitä vilpittömällä sydämellä\narvostelee. Miksi ei miehinenkin mies joutuessaan voi teeskennellä\ntällaisiakin töitä! Ei kai tämä ole raskasta, eikä järjen päälle\nkäypää. Astiat kilisevät. Vesi solisee. Ja tassut tulevat niin puhtaan\npunaisiksi, niin pumpulin pehmeiksi kuin mitkäkin mamselin kädet.\n\nKotvan aikaa yritteliäästi ja kiltisti harjoiteltuani huomasin itsekin\nilokseni, miten työni alkoi luistaa. Innoissani näpsäytin karvan\nyhdestä kahvikupista. Tietysti muori sen heti huomasi. Säikähdin\npahanpäiväisesti, mutta hän vain ymmärtäväisesti hymyili, mikä jo sekin\non ihme sellaisenaan.\n\n— Minun syytänihän tämä, kun en ajoissa ole tullut opettaneeksi sinua,\nmyönteli muori, nousi ja opetti. Minä hänen vieressään niin nöyrää\nja oppivaista poikaa, että ihan varpailleni kohoilin. Muori näytti,\nmiten astioita oli käsiteltävä, aika järkevästi ja hellävaraisesti,\nniinkuin sanassakin kehoitetaan \"heikkoja astioita\" pitelemään. Ei sitä\nrynnimällä maailmassa kovinkaan pitkälle päästä, naisten tehtävissä\nsitäkin vähemmän.\n\nTähän tapaan muori opettaessaan puheli, että minun sydämenikin ihan\nlämpeni ja suli. Sinä iltana minä yhä uudelleen rakastuin kultaiseen\näitiini. Muitakin heikkoja astioita päätin tästä lähtien käsitellä\nhienotunteisesti, entistä hellävaraisemmin käsin.\n\nNiin minä sitten käsittelinkin. Toista korvaa en enää lohkaissut.\nAstioiden pyyhkiminen oli minulle jo vanhaa tuttua. Sellaista lipomista\nolin tehnyt jo ennenkin, kielellänikin. Hauskaa vain sekin oli.\nPuhtaat, kuivat astiat hippasin hyllyyn yhteen menoon. Pyyhkäisin\nkuivaksi myös tiskipöydän, niinkuin olin nähnyt muorin tekevän. Näissä\nhupaisissa puuhailuissani olin unohtanut radion, toivelevyni, viisaat\nmietiskelyni, kaikki joutavat, muorin keittiöesiliinankin, jota en enää\nhävennyt.\n\nAstioista selvittyäni muori ryhtyi opettamaan minulle sukan parsimista.\n— Tarvitaanko siinäkin tämä esiliina? tiedustin kohteliaasti. — Saat\npitää, jos tahdot, muori naurahti, enkä minä kehdannut sitten sitä\nheittää. Hän kaivoi villatavarakopastansa kerän ja tylppäteräisen\nparsinneulan. — Ei kai reiällisiä sukkia tarvinne kylästä hakea?\ntiedusteli hän.\n\nEi tarvinnut. Tänä iltana niitä olisi ollut vaikka toisillekin\nharjoittelijoille lainata. Mutta eipä ollutkaan enää viikon perästä!\nNiin hupaisaa harjoittelua sekin oli. Tosin sukkieni harjoitusreiät\nolivat aika suuria, ja muorin parsinlankakin oli sellaista\npuolilumppuista ja kikkaraista (hän oli purkanut kerälle ikivanhan\naamutakkinsa), mutta itse parsimistyö oli oikein hauskaa.\n\nMuori opetti minua kädestä pitäen, ja minä olin tarkkaa poikaa,\nmutta täysinoppineeksi olen tuskin kypsynyt vieläkään. Parsiminen\nei ole poropeukalon työtä, liiatenkaan semmoisella kipparaisella\nlangalla ja tylppäkärkisellä neulalla. \"Loimia\" tehdessä täytyy neula\npujottaa monen langan alitse reiän kummallakin puolella. Ei saa tehdä\nliian leveitä \"latuja\" ja sitten kun lopultakin pääsee kutomaan, on\nkärsivällisesti pujotettava langan alitse, toisen ylitse ja niin\nedelleen loppumattomiin. Ja sitten kun kikkarainen säie loppuu (ennen\nsitä se on monta kertaa lipsahtanut silmästä), ei saa tehdä solmua,\nvaan säikeen häntäkarvatkin on pujoteltava neulan tyvellä lankojen\nväliin.\n\nSemmoista se on sukan parsiminen. Hauskaa työtä vain, ai ai! Heti\nensimmäisenä iltana parsin yhden sukan, seuraavana kaksi, sitä\nseuraavana kolme... ja niin edelleen, kunnes koko talossa ei ollut enää\nyhtään reiällistä sukkaa.\n\n— Mitä minä tänä iltana teen! tiedustin äsken, kun olin tyhjentänyt\nuuninpesät tuhkaämpäriin.\n\n— No, älä hätäile! Keksitään kai tässä, kunhan iltaankin päästään,\nlohdutteli muori. Varmasti hän järjestääkin taas jotakin hauskaa.\nHän on viime aikoina tullut niin kekseliääksi. Enkä minä muuta niin\nhartaasti toivo, kuin että teilläkin itse kullakin olisi näin hyvä,\nkekseliäs ja kultainen äitimuori ja että koti teille itse kullekin\nkävisi niin viihtyisäksi ja rakkaaksi kuin se äitimuorini keksintöjen,\nopetusten ja harjoitusten johdosta minulle on käynyt. Toivon myös,\nettä nukku-mattia odotellessanne yhdytte kanssani tuttuun viihtyisään\nhyrinävirteen kotimme ylistykseksi. (Itse kukin oman kotinsa, omalla\nnukkumatilallansa.)\n\n    Tiedän paikan armahan,\n    rauhallisen ihanan.\n    Siell’ on elo onnekas,\n    elo tyyni suojakas.\n\n    Sepä kotikuita on,\n    koti kallis verraton.\n    Eipä paikkaa olekaan\n    kodin vertaa ollenkaan...\n\n\n\n\n42.\n\n\n[Kirj. v. 1941.]\n\nEilen illalla oli ihana kuutamo ja minä olin luistelemassa. En liukunut\nkeskiselälle enkä tipahtanut heikkoihin jäihin, kuten valitettavasti\nmoni varomaton koulupoika taas tänä syksynä on tipahtanut, En myöskään\nryhtynyt riiputtamaan häntääni avannossa, niinkuin satujen kaimakuoma\nennen muinoin kettu veijarin yllyttämänä. Ei mitään sellaista. Ei,\nminulla oli paljon hauskempaa. Minä luistelin vanhoilla hokkareillani.\nHujauttelin sileällä jäällä pitkiä potkuja ja nautin tästä ilmaisesta\nolosta täyden sieluni ja kokonaisen ruumiini painolla.\n\nKultainen kuu paistoi ja keltainen kaisla kahisi. Ja rannan\nriippakoivut ojentelivat oksiaan kuin karkeloihin ikävöivät neitoset\nruskeita käsivarsiaan. Arvailin, että kaikkien niiden teki mieli\nliukumaan ja karkeloimaan liukkaalle jäälle kanssani. Olisin vetänytkin\nne piirileikkiin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Valitettavasti\nrantojen kaunokaiset eivät voineet haluamaansa ensimmäistä askelta\nottaa. Jos näin olisi tapahtunut, niin sitten karkelo kylläkin olisi\nluistanut kuin perhosten leikki.\n\nOnpa vain tämä meidän kallis Suomenmaamme eri ihana! Näin minun\ntäytyi siellä jäällä keltaiselle kuulle ja ruskeille riippakoivuille\nhuudahtaa. Missä ja milloin sitä katastelemmekin, niin aina saamme\ntehdä tämän saman vilpittömän tunnustuksen. Yhtä kaunis se on talvella\nkuin kesällä, sinertävänä kohisevan kevään ja keltaisena karkeloivan\nsyksyn mestarimaalauksista puhumattakaan.\n\nMutta yhtä asiaa minä sentään aina kummastelen, omasta ja teidänkin\npuolestanne. Miksi emme vieläkin enemmän nauti tästä ilmaisesta ilosta,\nnäistä mestaritaiteilijan kuvatauluista? Se johtunee kai siitä,\nettä meillä on liian paljon kaikenlaista joutavaa tuhraamista ja\nnuhraamista. Ei ole muka mitenkään kerkiävinään. Ja sillä välin kaikki\nkaunis livahtaa käsistä kesä kevään, talvi syksyn jälkeen, vuodesta\nvuoteen.\n\nJa jospa se jäisi edes tuhraamiseen ja nuhraamiseen, mutta kun usein\nvielä rähjäämmekin tämän lisäksi. Taas tänäänkin keskipäivällä, sen\nihmeen ihanan kuutamoillan ja -valssin jälkeen tuli hiljaisella\nkylätiellä vastaani nuorehko mies, mikä pinnari lienee ollut, ihan\ntäydessä seilissä oli tämä miekkoinen. Tie ei mitenkään tahtonut\nhänelle riittää, vaikka se on niin leveä, että hyvin riittää meidän\nosuuskaupan kahden tonnin kuormavaunullekin. Niin oli siemaissut tämä\nmiehen kuvatus itsensä täyteen makiaa viinaa. Niin hän hoippui ja\nhaisikin kuin... hyi, olkoon! Aioin sanoa kuin sika! Mutta eihän kunnon\nsika koskaan niin pahalle haise, eikä hoippuile tasaisella tiellä.\nSitten hän tuli ja röhästeli minun luokseni ja sanoi: Kuules kaveri!\nAnnas tupakkaa! Minä sanoin, että en minä ole tuollaisen äijän kaveri,\nelikä minulla ole mitään \"annas tupakkaa\", kun en itse ollenkaan\ntupakoi enkä annastele. Sitäpaitsi tupakat, mikäli niitä olisikin,\non varattava oikeille miehille siellä jossakin Karjalan metsien\ntulilinjoilla, heillä kun ei siellä ole juuri muutakaan ajan kuluketta!\n\nNäin minä sille juipille äkäpäissäni paasasin, mutta mitäs se muuta\nkuin mullisteli ja röhisteli ja oli hyvääkin miestä ollakseen.\n\nKuulkaapas nyt te, hyvät kaverit ja työtoverit! Totisesti meidän\nkannattaa tämän kauniin isänmaan, kesän ja syksyn (ja myös kaikkialla\nmaassa vietetyn raittiusviikon) kunniaksi tehdä yksi vakainen lupaus.\nEmmekä ainoastaan lupaa, vaan pidämme sen myös, kuten vakainen mies\naina lupauksensa pitää. Siaksi emme rupea! Pitäköön sika itse virkansa.\nSe varmasti osaa sen taidollisemmin hoitaa. \"Annas tupakkaa\" emme\nliioin polta emmekä kerjää. Emme kehtaisikaan kerjätä. Se ei sovi\nmiehelle.\n\nJa mikä on seuraus, jos me kaikin tämän lupauksen itsellemme ja\nitseksemme teemme? Sen me tajuamme ja kirkkaasti jo näemme kuin hyvän\nkenttäkiikarin silmästä. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua,\nkun nuo huonosti sian osaa näyttelevät saikkarit ovat enemmän tahi\nvähemmän kunniallisesti edesmenneet, ei Suomen kauniilla teillä eikä\npihakujasilla hoipertele yksikään mies, ei röyhästele, ei kerjää\neikä polta \"annas tupakkaa\". Hänellä on tupakkaa kuten muitakin\nnautinta-aineita omasta takaa, mikäli hän niitä ollenkaan käyttää ja\ntarvitsee.\n\nMiksi käyttäisimmekään, koska meillä tässä isänmaassa on ja tulee\nolemaan yllin kyllin paljon jalompia nautintoaineita sekä korvikkeita.\nMe sivallamme tuhansista järvistämme ja niiden välillä virtailevista\njokivesistämme haukia, harjusta ja lohtakalaa! Me poimimme soiltamme\nsekä kuivan maan marjametsistämme mustikkaa ja mansikkaa, suomuurainta\nja mesimarjaa! Me puristamme niistä makeaa vitamiinitäyteistä\ntuoremehua ja juomme patenttikorkilla varustetusta pullosta. (Ei\nsellaisesta, jollaisia nykyisin nähdään milteipä joka huushollissa,\njoista voidaan tavata tuo lyhyt, mutta paljon puhuva sana: A-l-k-o).\nNiin me puserramme, nautimme ja elämme tosi tervettä, nuorekasta ja\niloista elämää suloisessa Suomenmaassa.\n\nOhoijaa! Tulipa taas lasketeltua \"moraalia\" eli \"palturia\", kuten\ntaidearvostelijat tapaavat sanoa. Mutta tämähän ei olekaan mikään\ntaideromaani, eikä edes novelli, vaan tavallinen Nallen pakina\ntavalliselle, selvää suomen kieltä täysin tavaavalle ja tajuavalle\nlukijakunnalle. Miksi emme saisi lausua julki mietteitämme ja nykyisiä\nsekä tulevaisia toivomuksiamme. Ja sitten lopuksi voimme jutustaa\nvaikka ajankohtaista asiaa, jota tällaisina aikoina milloinkaan emme\nsaisi tyystin unohtaa.\n\nPalaan siihen eilisiltaiseen kuutamovalssiini kierällä luistinjäällä.\nOtin kerran innoissani tavallista pitemmän potkun, luistimeni kärki\ntarttui johonkin liekoon, kaaduin ja huristelin pitkänäni kymmenen\nà viisitoista metriä. Ruokokahilisto katkesi ja kaatui niinkuin\nrutikuiva kahilisto tällaisen latanaan liukuvan könssikän edessä\nkaatuu. Sattuikin aikatavalla. Kotvan aikaa istuin ja hieroskelin\nistuinpaikkojani sekä samalla myös järkevämmässä päässä sijaitsevia\nälynystyröitäni.\n\nTuossapa vasta heinää! ajattelin minä. Se oli sitä samaa järviheinää,\njonka leikkaamiseen ja korjaamiseen meitä viime kesänä niin monella\ntavalla ja taholla yllyteltiin. Ellen väärin muista, niin yllyttelin\nminäkin eräässä pakinassani, vaikka minulle kävi milteipä niin kuin\nsille entiselle papille. Minä neuvoin miten oli tehtävä, mutta itse en\npaljoakaan ehtinyt enkä pystynyt neuvoni mukaan tekemään.\n\nOnpas siinä kuivaa, kahisevaa ruohoa! ihmettelin minä toistamiseen.\nMitähän tuosta tulisi, jos tuota kahistaisi ja keräisi enemmänkin\nkasaan ja veisi kotipihaan? Söisiköhän tuota lehmä? Ei söisi! Entä\nlammas? Ei tärppäisi!\n\nEntäpä, jos rouhisi nuo silpuksi ja heittäisi lehmän, lampaan tahi\nvarsan alle? Se naula veti. Tavallisen terävänajuisena miehenä tajusin\nheti, että tämä kylläkin kävisi laatuun. Varmemmaksi vakuudeksi\nkeräilin vahingossa katkaisemiani kaisloja ja heittäydyin niistä\nkokoamani 'petin' päälle pitkälleni. Kyllä vainkin siinä kelpasi\nlekotella ja kipeitäkin paikkojansa hieroskella. Makasin ja mietin.\nMitä enemmän mietin sitä enemmän lämpenin, vaikka kaiken järjen mukaan\nolisi pitänyt käydä ihan päinvastoin.\n\nKun olin kyllikseni miettinyt ja lämmennyt, pompahdin takatassuilleni\nja panin toimeksi. Rannalta löysin seipään ja lankun pätkän. Lankussa\noli kolo, johon sovitin seipään kärjen. Näin käden käänteessä\nvalmistamaani, hökötystä aloin työntää edelläni pitkin kaislikon\nrantaa. Kuiva järviheinä katkesi ja kaatui lähes sylen leveydeltä kuin\nniittokoneen terän edessä.\n\nJos olisi kaksi näin reipasta poikaa! Jos he kaivaisivat reiän lankun\nkumpaankin päähän! Ja sitten työntäisivät lautaa kumpikin seipäällänsä!\nSe kävisi heiltä kuin leikki! Maan (veden) mainiota kuiviketta kaatuisi\nja kasaantuisi kuorma viidessätoista minuutissa...\n\nNäin minä lankkua työntäessäni järkeilin. Ja koska en ole mikään nulju\nenkä kade mies, teen tässä tämän eilisiltaisen ja patentin arvoisen\nkeksintöni kaikkien lukijoiden ja muiden henkiystävieni tiedoksi.\n\nKierät jäät ja kuivat kahilostot odottavat teitä. Pankaa töpinäksi!\nLadatkaa ja kerätkää kaikkien neli- ja kaksijalkaistenkin ystävienne\nkuivikkeeksi ja petipehmikkeiksi rantojen ruokoa ja kaislaa. Sitä\nkyllä riittää, niin ruokoa kuin kaislaa. Niitettävää rantapeltoa,\nkaislarantojen kieräjäätä myös riittää. Sitä on joka syksy ja tänäkin\nsyksynä Suomenmaassa erinäisiä kilometrejä. Eikä \"niittäjän\" ollenkaan\ntarvitse murehtia korttejansa eikä niiden kuponkeja. Ei muuta kuin\nhuristelee vain... heikun keikun...\n\n\n\n\n43.\n\n\nPakkanen kenkkuilee. Toivottavasti sillä on ketarat pystyssä jo\nsilloin, kun te tätä pakinaani silmäilette. Jos minä olisin joku AIV\ntai joku muu, vaikkapa vähäisempikin suuri keksijä, niin huomispäivänä\nkeksisin sellaisen TT-myrkyn, jota ilmaan pölyttämällä pakkanen\npantaisiin ketarat pystyyn milloin tahansa ja missä tahansa. Mitä\ntuommoinen, että tahallaan ilkeilee ja jäädyttää kunniallisten\nihmisten perunat ja vesijohdot ja viattomain lasten korvanlehdet ja\nvarpaankynnet, panee Englannin imperiumissakin ihmiset elämisineen ja\neläimineen milteipä ylösalaisin.\n\nMiten lienette pärjänneet itse kukin omissa elämisissänne ja\ntehtävissänne? Minä sentään joten kuten. Kun pienet unohtaa eikä\nsuurempiakaan pahalla muistele, niin läpäiseehän toki pahempinakin\npäivinä. Jos tässä nyt mitään erinomaisia läpäistäviä on ollutkaan, kun\nei edes kinoksia.\n\nItsestään paha pappi puhuu, minä en. Aion jutustella teille tällä\nkertaa tämäntalvisista ystävistäni, joiden kanssa tässä on pakkasta\nym. vähäisempiä luonnonvoimia vastaan rynnistelty. Aloitan suurimmasta\npäästä.\n\nHänen nimensä on Sirkku. Hän on arvoltansa rouva, hyvin arvoisa\nvielä sittenkin. Sirkku-rouvalle sattui ns. iloinen perhetapaus\nviime marraskuun alkupäivinä, mutta tämä ei järkyttänyt hänen tyyntä\nolemustansa edes hituisen vertaa. Päinvastoin rouva sen johdosta\ninnostui syömään, juomaan ja lypsämään... anteeksi vain, mutta en\nsattuvampaa enkä säädyllisempää sanaa osaa tämän hänen arvokkaan\nluonnonpurkautumisensa nimeämiseksi esittää.\n\nTässä ominaisuudessaan rouva Sirkku on tosiaan ihme ihmeitten\njoukossa. Vehnänkuorista, kaurankakuista, heinänhelpeistä,\noljenpahnoista, pakkasen panemista perunoista hän omissa kemiallisissa\nlaboratorioissaan pusertaa vuorokaudessa pari ämpärillistä maan\nmainiointa juoksevaa mannaa eli maitoa.. Kun tämä manna nyt on niin\nmahdottoman kaivattua kaikkien kansalaisten kunniallisilla, jopa\nmustapörssiläistenkin enemmän tai vähemmän kunniattomilla pöydillä,\nniin miksikä eivät yrittele sitä samaa kuin rouva Sirkku? Siksi,\nettä eivät — viisaimmatkaan — siihen pysty, koska heiltä puuttuu\ntaitoa, lämpöä, kemikalioita, kaikkia niitä välikappaleita, jotka ovat\nSirkku-rouvamme patentilla suojatussa yksinomaisessa omistuksessa.\n\nMinä istun hospitanttina, kun muori lypsää. Hänellä on oma\ntekniikkansa, niinkuin Sirkku-rouvallakin: Ensiksi hän vatvoo eli\nheruttaa. Jo siitä yksinään voisi rustata kauniin tosikertomuksen,\nvaikkapa jännittävän taidenovellin. Ei jännittävän! Siinä sanoin\nväärin. Heruttamisen poliittisena eli salakavalana tarkoituksena on\nkaiken jännityksen poistaminen. Siinä meidän muori, kuten jo mainitsin,\non todellinen taituri. Hän aloittaa tyvestä, eli kokolailla ylhäältä,\ntulee sieltä alemmaksi hieroen ja hipsuttaen, kapsuttaen, rapsuttaen,\nhyllyttäen, myllyttäen, sutkuttaen, kutkuttaen... Täytyy valittaen\ntunnustaa, että minulta, tarkoitan suomen kielestä, puuttuu sanoja,\njoilla enemmän voisin kuvata tätä erinomaista rentouttamista. Kun\nmuori vihdoin on päässyt latvanäppäimiin saakka, on tarkoitus myös\nsaavutettu. Sirkku-rouva on nyt kerta kaikkiaan \"rentonainen\", niin\nirtonainen, että kielikin loiskahtelee kuin kellon heiluri ja silmät\npyörivät päässä.\n\nSitten alkaa lypsäminen, jota kuvakielillä puhuen voisi sanoa myös\nläkkiämpärillä soittamiseksi. Muori aloittaa hiljalleen etunäppäimistä.\nNämä alkusoiton sävelet ovat vienoja. Niinkuin lämmin keväinen sade\nvihmoisi pisaroitaan peltikatolle. Pisarat suurentuvat, suhina kiihtyy.\nNiinkuin kaksi kottaraista laulaisi pihakoivussa. Minä ja herra\nHietanen kuuntelemme itseksemme ihastellen: Kyllä se muori osaa! Herra\nHietanen lipoo punaista kieltään, minä lasken soittosäveliä. Olen\ntietoinen vaatimuksista. Jos tuhanteenkahteensataan etunäppäimillä\npäästään, niin hyvät ovat merkit, Takimmaisilla päästään tuskin\nmilloinkaan tuhanteenkaan asti, mutta eipä liioin tarvitsekaan.\nMuorin määrät täyttyvät jo ennemmin, ja sitten jälkisoitoksi eli\nkaupantekijäisiksi semmoiset pienet pihaukset ja sihaukset, jotka\nmeidän kuuntelijoiden tunneherkkiä sydämiämme niin suloisesti\nkutkuttavat.\n\nMuori nousee lypsyjakkaraltaan täyteen soitettuine ämpäreineen. Hän\ntaputtelee Sirkku-rouvaa selkään, kasvoillaan hupaisen työn nostama\npunerrus, silmissään hyvän emännän kiitollinen kimmellys.\n\n— Kas, sitä Sirkku-tyttöstäni! Taas se antoi ämpärillisen maitoa. Ei\nosaa niin kiittää kun pitäisi.\n\nNäin hän visertelee ja taputtelee. Ja Sirkun silmät peilaa, kieli\nlipoo sieraimen reikiä, ihan pitkä komea selkäkin mielihyvästä notkuu\nja värisee. Mutta laboratorion pötsipömppölit, kuninkaankypärit ja\nsatakertasalit ovat valmiina ottamaan uutta jalostettavaa: kuorta,\nlesettä, heinää, olkea, hapantunutta kaalia, paleltunutta perunaa...\nkaikkea sitä hyvää, jopa vähemmänkin hyvää, mistä Sirkku, tämä jalo\nrouva, maailman ihaninta vitamiiniherkkua valmistaa.\n\nHissun kissun taitavasti, kaikkia mahdollisia liukastumisia ja\nkompastumisia varoen muori nyt astelee ämpäreineen maitokamariimme,\njossa pumpulisiivilät ja jäähdytysastiat jo valmiiksi varattuina\nodottelevat. Herra Hietanen hipsuttelee häntä pystyssä muorin perässä,\nja minä tassut taskussa herra Hietasen perässä. Herra Hietanen sipaisee\nhyvin hoidettuja viiksiään muorin säärivarteen ja naukaisee yhden mutta\npaljon puhuvan sanan: _Miauu_!\n\nHerra Hietasella ei ole minkään valtakunnan eikä huoltokunnan\nmaitokorttia, mutta hän on ammattimies alallaan hänkin. Siitä syystä\nnämä hieraisemiset ja naukaisemiset. Hän jos kukaan tietää, milloin,\nmistä ja millä tavalla muoria on kutkuteltava, mikäli mielii panna\npunaisen kielensä Sirkku-rouvan ihanuuksista nautiskelemaan.\n\nHänellä on tietyssä paikassa pikkuinen avonainen astia,\njota muori sanoo \"tassiksi\". Se onkin tällaisen kortittoman\nmustapörssiherrasmiehen antiastiaksi erittäin sopiva. Ja kun herra\nHietanen sekavin tuntein on lipaissut siitä tilkkasensa, aukoo jo\nsuutaan lisää naukaistakseen, kiiruhtaa muori jatkamaan:\n\n— Kas niin! Kylläs sait ja söitkin taas! Ja nyt heinälatoon hiiriä\nkyttäilemään! Siellä sinulla on tuoretta lihaa, lämpimät palttuliemet\nja kaikki herkut. Lintujakin kesällä olet kyttäillyt! Ettes jo häpee\nvähän. Painu hyvän sään aikana taikka...\n\nJa vastaan naukaisematta herra Hietanen painuukin sitten toivoen aamua\nmaitoisempaa, joka joskus taas tuleekin.\n\nNiinkuin tulevat lämpimät säät, keväiset auringot, kesäiset lauhat\ntuulet näiden talven pakkasten perästä. Ja niinkuin vielä kerran talvi\nkääntyy kesäksi kovia kokeneen kansamme koettelemuksien tiellä. Täytyy\nvain jaksaa uskoa, toivoa ja tehdä työtä.\n\nTuohon käteen!\n\n                                                    _Nalle_.\n\n\n\n"]