[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fP-a939SB-LWGSmMhVw_UrWxA8bNkwWoP9xurapjTtSg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2754,"Satuja ja tarinoita VIII","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2754-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-viii","2754__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_VIII",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1835,1925,27044,162153,false,71084,[24],"Tales",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja\" by Tuomas Friman is a collection of stories written in the mid-19th century, specifically in the year 1849. The book explores themes and tales from Finnish folklore, blending elements of mythical and historical narratives. It aims to preserve the cultural heritage and traditional stories of the Finnish people, reflecting on how these narratives impart moral lessons and insights into human nature.  The book comprises various tales, each revealing unique characters and situations intertwined with moral undertones. For instance, one story narrates the plight of Impi, who seeks rescue from the clutches of malevolent forces with the help of her betrothed, Sortavainen. Another tale revolves around the construction of a church in Raisio, focusing on the cleverness of a mysterious master builder who faces supernatural challenges. The stories emphasize virtues such as loyalty, bravery, and the consequences of one's actions, ultimately celebrating the strength and resilience of the human spirit in face of adversity while capturing the essence of Finnish folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Andersenin satukokoelman kahdeksas osa sisältää useita kirjailijan myöhäiskauden tarinoita, kuten ”Virvalaiset ovat kaupungissa” ja ”Hopeakillinki”. Kokoelma yhdistää opetuksellisia teemoja, kansanperinnettä ja mielikuvituksellisia kuvauksia arjen esineistä ja luonnonilmiöistä.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita VIII' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2754. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA VIII\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvi\n\nSuomennustyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden\nEdistämisrahaston avustuksella\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVirvalaiset ovat kaupungissa, sanoo rimpimuori.\nTuulimylly.\nHopeakillinki.\nBörglumin piispa ja hänen sukulaisensa.\nLastenkamarissa.\nKullanmuru.\nMyrsky muuttaa kilpiä.\nTeekannu.\nKansanlaulun lintu.\nPienet vihreät.\nTonttu ja matami.\nPietari, Petteri ja Pekka.\nKätketty, mutta ei unohdettu.\nPortinvartian poika.\nMuuttopäivä.\n»Kesähoukko».\nTäti.\nRupikonna.\n\n\n\n\nVIRVALAISET OVAT KAUPUNGISSA, SANOO RIMPIMUORI.\n\n\nOli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat\nhäneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut\nvieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei\ntullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä,\nhän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen.\nMutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella\nvallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.\n\nHaikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet\npelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten\ntalot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset\npolkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin\npäättyivät.\n\nJa nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään\nkoputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.\n\nSe on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei\nmilloinkaan kuole.\n\nJa kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.\n\n— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!\n\nJa hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli\ntullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät,\nnuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa,\nsilmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa.\nMilloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa\nja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja\nja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli\nvanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja\nviisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista,\naikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa\nlohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin\nelävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen,\npermanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja\nkuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan,\nkun se oli tapahtunut.\n\n— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin\nettä silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä.\nHän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä\njäänyttä suruharsoa.\n\nJa siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain\nmennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja\ntahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin\nhän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.\n\n— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu\ntien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän\non piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä\nhyllyllä.\n\nJa mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista\npäästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa,\nsiinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli\nkeksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani,\njoka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea\nei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa,\nkuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa.\nHolger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei\nsaa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.\n\n— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva\nsiellä, missä ei astuta.\n\nJa hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla\nolevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen,\nkultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen\nkameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.\n\n— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne\nleikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun,\nja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden\nkukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku\nolisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi,\njoka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.\n\nEhkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti\nkorvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä\nsuuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista\nvihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen\nraikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa,\nmitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä\nkoputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja\nniin se on mennyt pois.\n\nMinäpä haen sen esiin.\n\nLähden maalle! Metsään, aavan järven rannalle!\n\nSiellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä\non katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa\nhienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia\nomenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa\npitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin\nkuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä\nmetsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät\nmenojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit\njoutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään\ntakkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.\n\nMies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri\nvillikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran\nhumissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi,\nnimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun\nviimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt\nkasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten\nkuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä\nkasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua\netsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?\n\nHänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:\n»Karkuun! Karkuun!»\n\nJa hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä\noli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen.\nKeskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka\ntiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan,\njoka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen\nhän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja\nrokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.\n\nJonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava\nkumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten\ntänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin\nkunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen\nveistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä\nja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että\nkivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen,\njoten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka\netsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan\nkeskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi\nvähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin\nosoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä\nkasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee\nyltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on\npuhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi,\najatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.\n\nAurinko laski, punaisena ja suurena. Niitty höyrysi, rimpimuori pani\nolutta.\n\nIllemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan,\nniitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty\noli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se\noli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti\ntodellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli\nkaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole\nkoskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin\nniinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger\nDanske palaa!\n\nJuuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se\nlintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne\nkoputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi\nikkunasta mieheen.\n\n— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan\nensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?\n\n— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä\nseitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.\n\n— Kuka te olette? kysyi mies.\n\n— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli\nkiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin\nauki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan.\nNyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.\n\n— Mutta kuulkaahan! sanoi mies.\n\n— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta\ntekemistä! Ja hän oli tipotiessään.\n\nMies oli juuri sulkemaisillaan ikkunan, kun vaimo jälleen ilmestyi\nsiihen.\n\n— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin\nvalmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä\nnyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina\nsanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on\nkuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa\nmaantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä?\nÄlkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä\npian tappini ja tynnyrini luo!\n\nJa mies kysyi satua, kysyi, oliko rimpimuori nähnyt sitä matkallaan.\n\n— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole\nsaanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä\ntarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat\nkasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille\nsikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän!\nKuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää\ntoimitettavaa!\n\n— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte\nmaailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.\n\n— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä,\nne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni\nsuohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille\nkaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän\nseitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja\nkuu vielä on ylhäällä.\n\nRimpimuori oli kadonnut.\n\nTornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli\nmies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli\nlaskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.\n\n— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu\npääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että\nolen syntynyt noitakaluksi.\n\n— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö\nmitään sadusta?\n\n— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi\nvaimo.\n\n— Tulevaisuuden runoudestako te sitten tahdotte puhua? kysyi mies.\n\n- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä\nvastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua,\nikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän\nkulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin\nollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut\nsangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa,\nkuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen,\njoka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen\npuoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän\nvarkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas\nalttarikynttilöistä!\n\n— Tepä tunnettekin hyvin asiat! sanoi mies.\n\n— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori.\n— Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat\nasettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan\ntehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte\nminulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen\npulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä\non, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se\nmäärä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen\npyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.\n\n— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta\npulloissa?\n\n— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan\ntytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on\nsekä kirjoitettu että painettu.\n\n— Minä olen sen itse kertonut, sanoi mies.\n\n— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö\nvajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli\nsiellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi\nsaada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja\nminä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin,\nkokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi,\nmissä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan\nvain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on\nkuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.\n\nJa todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin\nkaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa\nja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi\noli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta;\nkokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha\nlepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme,\noli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu,\narvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin\nsanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta\nsen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut\nhiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa\npullossa koko tulevaa aikaa varten.\n\n— Antakaahan minun katsoa! sanoi mies.\n\n— Niin, mutta on tärkeämpääkin kuultavaa! sanoi rimpimuori.\n\n— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —\nTäälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?\n\n— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. —\nMinä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa\npienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi\nlumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa\nvain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle\nkouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka\nvarsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas\ntuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan\nse on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.\n\nTässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista\nvettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla\nkäytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta,\njota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta\nja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin\nvitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa\nlakaisseesta luudasta.\n\nTässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta.\nJokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin\nhelvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä.\nToiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset\novat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat\nluonnonhistoriaa osaamattomat.\n\nTässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen\nkaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä\nsiannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään\nvoimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman\nliemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi.\nTäällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä,\nniinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla,\njotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia\nrasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja\nranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon\nluista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi.\nMutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.\n\nTäällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa,\nja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota\nheitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä.\nKarkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi\ntulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä\noli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä\nroiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on\nsikahumalassa».\n\nMies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin\najatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.\n\n— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi\nhän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää,\nmitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat\nkaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi\ntäytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus,\nkohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee\nkurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat\npäässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!\n\n— En ymmärrä sanaakaan tästä, sanoi mies.\n\n— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta\nälkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä\nniissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta\neilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa\nkiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte\nkuinka monta päivää vuodessa on?\n\nJa rimpimuori kertoi.\n\n— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset.\nTäällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä\npoikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja\nhäärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi\nsyntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat\nkaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä\nkaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta\nniistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo\nkaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat\nkuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat\nniin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä\nsuurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja\netuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja\nkun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan\nkaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja\nhetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan\nkäyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan,\nvieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai\nsuurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan\nihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet,\nmitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä,\nmiehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla\nperinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden\nvuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi\nkymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua\nsuurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt\nsaavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee\njuoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset\nvaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella\nvirvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta\nkunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on\ntarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka\nhän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa\nja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi\non kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton\nitselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti,\nvaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt\numpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä\nihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän\non tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä.\nJa se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken\ntämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista\npienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat\nkuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja\nmukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret\nliekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli\nsyöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat\nvanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat\ntoiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy\njälkeläistemme!»\n\n— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet,\nja niin se oli päätetty.\n\nPidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla.\nKeijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta\nhe eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat\ntoistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää,\njoksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli\nsuovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota\nse», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita\nhyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit\nnäyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen\nnuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen\noikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja\nhaikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat\nhe, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä\nWaldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai\ntiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan,\njotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin\nvirvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista,\njotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä\npuolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä.\nHe tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka\nhe hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla\npitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun,\nistuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille\nmetsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret\nvirvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään\nihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä.\nNyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön,\nmutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja\nisossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.\n\n— Onpa se koko satu, sanoi mies.\n\n— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa\nminulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne\nesiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?\n\n— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin\nkirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi\njokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen\nkansankomedia.\n\n— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.\n\n— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu\nsanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin\nvirvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta\nmukistakaan.\n\n— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin\ntoisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka\neivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa\nrunouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta\nte, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne\nmusteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi\njuosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te\nolette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?\n\n— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen,\nminä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on\ntehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille:\nkatsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!\n\n— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä\nkaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan\nJumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä,\nei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa\ntaidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos\nhän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun\nja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni,\nvaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä\nihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta\ntahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä:\nsanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.\n\n— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule\nvaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua,\nkun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat\nkaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»\n\n\n\n\nTUULIMYLLY.\n\n\nMäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.\n\n— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut\nsekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta\nja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä,\nrasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut.\nOlen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä\nilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä\nsiipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain\nkaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni\nhollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se\nluetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen\nhyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa\nasunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka\nhallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän\ntietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella,\nmutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on\nsydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän\ntahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus,\nhän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa\nperille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli\nminussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan\n»puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia,\njotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan,\nkun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä\ntarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli\nepäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina\ntutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä\nsellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä.\nTäytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta.\nMutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua.\nPienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua\nkutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut,\nja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun\nsukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä\nkuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä\ntaloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset\ntulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne\nsitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on\nvallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani\non jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa,\nkuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän\npuolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on\naikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on\nkadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja\npäivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja\nsitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se\npäivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä:\nminut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi,\nminä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi\nja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin\nvalistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali!\nVanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan\npitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen,\njoksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko\najatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon\nmyöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä\nparveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua\nja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole\nensinkään ylpeä.\n\nTämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli\ntärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.\n\nMylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien\nulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja,\nsöivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi\ntulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.\n\nMitä elävää myllyllä oli ollut, _sille_ ei tässä tilaisuudessa\ntapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu,\nmonta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn,\njohon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen.\nSanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta\ntämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan\nmennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät\nja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis\nei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat\naivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen\nsananmukaisesti.\n\n\n\n\nHOPEAKILLINKI.\n\n\nOli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:\n»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.\n\nLapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin.\nVanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan,\nkun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli\nhopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden\nmaailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten\nse joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka\njäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se\noli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.\n\n— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa\nkanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen\ntakaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona,\njotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen\nkillinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.\n\nNyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla,\noikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat\nranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä\nkaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei\nsaanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina\nollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä\noleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja\nsilloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt\nei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee\nitsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla\npantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden\nmukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut\nsitä, kukaan ei nähnyt sitä.\n\nAamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois,\nmutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen\ntyöhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.\n\n— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin\nihmisiin, muihinkin tapoihin!\n\n— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan\nrahaa, se on väärä, ei kelpaa!\n\nNiin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin\nkertoi.\n\n— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin\nolevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan\nhe erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he\nkuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut!\n»Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli.\nJa minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin\npäivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»\n\nJa killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja\nviekkaasti livahuttaa oman maan rahana.\n\n— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa\nminun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme\nmaailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla\nkauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden\ntiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan\nkärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin\nesiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että\nminut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä\nolisin ollut valhetta ja petosta.\n\nKerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut\npäiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään\nvoinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.\n\n— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän.\n— Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle\nleipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin\nteen.\n\n— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi\nkillinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?\n\nJa vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat\nrahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin\nsuoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja\nminä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut\ntoisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja\nvarma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin\nalakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan\nhuoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein\nherttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata\nsinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi\nnähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni:\nehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui\nmieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja\nannan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»\n\nJa hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä\nlävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun\nlävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava\nmitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili\nminulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä,\nviattomalla rinnalla.\n\nAamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli\nsiinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja\nleikkasi poikki nyörin.\n\n»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani\nminut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän\nkittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä\narpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.\n\nKuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut\nmenemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja\nettä minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien\nja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että\nne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan\nluona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten\nlaatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla\njotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana\npäivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin\npettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun\non rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.\n\nVuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua\nhaukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut\nminuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa\naikaa.\n\nEräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti\ntyönnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan\nkäypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja\nsilloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!\n\n— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti.\nYhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut\nmilloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä\nonkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen\nkillinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on\nVarsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»\n\nMinä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi\nkillingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen\nminut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on\noikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei\nnyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.\n\nMinut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi\nmuihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa,\nkun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin\nja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että\nminä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla\nmieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!\n\nJa sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä,\nilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea\nleima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä\nosoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy\nkärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on\nminun uskoni! sanoi killinki.\n\n\n\n\nBÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.\n\n\nNyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella.\nMe saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen\npauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri\nhiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä\nkohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on\nsuuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus\non vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta\nilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas\nyltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli\nnummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.\n\nNyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja\nladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset\nseisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta,\nsentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.\n\nAstumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä\nhirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko\nsisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan\nniin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo\npeloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan\nohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen\nhuminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja\naikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät\narmahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen\nveren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on\npiispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä\nja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat\nluostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa.\nKyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona\nlammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin\npiispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän\ntahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli\nhänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä\nkokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä\ntilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne\noppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin\nei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis\nkoskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä\nhallussa.\n\n— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle\nhaasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei\nole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet\nvoimakkaaksi.\n\nOluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle\npergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun\nsinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä\npois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?\n\nOn lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä\ntalvi.\n\nKaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan\ntervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä\ntuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka\nuskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä\nhänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan\nkirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot\nhäntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»\n\n— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.\n\nKaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen\nsuojansa ja kilpensä.\n\nYksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen\nkanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja\npiispa ovat maan kironneet.\n\n— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo\nBörglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja\ntuomiolle!\n\nSilloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä,\nnousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan\nmaalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan\nvieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne,\nmissä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla\nsaapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla\nkuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain\nhyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään,\njoita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa\nrotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa\nleski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin\nseurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta\nnaisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin\nmainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan.\nJa pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on\nhänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä.\nJa äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on\nvoinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat\npusertuneet esiin.\n\nOn lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää\nviinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu\nmetsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien\nsuojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens\nGlob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa\npiispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.\n\n— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen,\nritari Jens.\n\nOn lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika,\nnyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät\nkasvoihin, kunnes itse sulavat.\n\nTänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat\npistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa\nvaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa\nreikä.\n\n— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla\nei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!\n\nJa niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin\nkäskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon:\npiispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän\nBörglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.\n\nNiitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen\nettä ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He\nratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee\nniin surullisesti.\n\nPuhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se\nkuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen\nja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan,\nratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.\n\nLujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka\nkasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa\nkulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää\nyli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu\nkirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän\nkuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa\nJens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen\neteen.\n\nJumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät\nraskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee\nsyytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli\nvierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli\ntällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä\npäästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan,\nantaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen.\nYksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä.\nMutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens\nGlob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät\njätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi.\nOluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle\nrannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.\n\nKeskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu,\nloistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa\nsitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa\nkuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.\n\nAsehuoneessa toivottaa Jens Glob hänelle:\n\n— Hyvää päivää! Nyt minä olen sopinut piispan kanssa!\n\n— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin\npiispakaan pääse elävänä kirkosta!\n\nJa miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa\nkirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä\nvälille.\n\n— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt\npiispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan\nasiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.\n\nPunaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana\nhohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina\nmakaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä\njouluyönä.\n\nMutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot\nruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan\nnäytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin\nkäärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva\nvoimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra.\nPyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se\nkaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin\nsen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen\nlaulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina\nse jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme,\nlaulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan.\nSe kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan\nvajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton\ntarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden\nrapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon,\njonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon\nsilmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot\nkirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko\nsäteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun\npiispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään\npiispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen\nhaava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.\n\nVaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen\nhirvittävät muistot!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on\nmyrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa\nuuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna\nehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina\naikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.\n\nNyt on aamu.\n\nUusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.\nKerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.\n\nYöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen\npunakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin.\nJonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi\nsillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat,\nhe pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi\nBörglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan\nosakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä\ntervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille\nkotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen\nkieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen\nsanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan\nheidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan\nkäydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme\npistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden\najan »urhoollisesta sotilaspojasta».\n\nSiunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran\nsiivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin!\nSinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen\nsynkät tarinat.\n\n\n\n\nLASTENKAMARISSA.\n\n\nIsä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja\nhänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.\n\n— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö\nvoi alkaa hetipaikalla.\n\n— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä\nmeillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa,\nsillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita\nvaatteitaan.\n\n— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi\nkummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan,\ntuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme\ntoiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla\nvoi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää\nhuonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät.\nKatsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt,\nsitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos\non suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne\nsaattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!\n\n— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on\nminun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?\n\n— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden\ntaskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo\npuolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas,\njossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja\npöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti\nei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko\nperhekappaleen?\n\n— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon\npitävät. Osaatko laittaa sellaisen?\n\n— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat\nranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille.\nVoimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään\novat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia.\nKukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt\nohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:\n\nPIIPUNPÄÄ JA HYVÄPÄÄ. Yksinäytöksinen perhekappale.\n\nHenkilöt:\n\nHra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von\nSaapas, kosija.\n\nJa nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua,\nmutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne\nsitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään\nsuuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:\n\n— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni\nisä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka\nkyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa\nkannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!\n\n— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.\n\n— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka,\nmutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.\n\n— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa\nsilkkikangasta ja minussa on nyörejä.\n\n— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä\npesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä,\nvahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä\nkannuksia ja hän on Italian muotoinen.\n\n— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu\nolevan kauneinta.\n\n— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee,\nniin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee\nsormiaan:\n\nIät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon\npoloinen!\n\n»Hip!»\n\nHip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.\n\nRakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.\nHolger Danske vannoi sen.\n\nSaapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää\nnurin kolme kulissia.\n\n— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.\n\n— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä\nkuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas\nsuuren aariansa:\n\nEn puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!\n\n— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.\nKatsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua\nkohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.\nKuulepa kuinka silkkikangas kahisee:\n\n— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette\nPiipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!\n\n— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys\nolivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti\nhänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:\n\n— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse\nsieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan\nHansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!\n\n— Se on hirvittävän kaunista! sanoi pikku Anna.\n\n— Ja nyt vastaa vanha Piipunpää:\n\nMi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin\nvarteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta\npiipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.\n\n— Joko näytelmä on lopussa? sanoi pikku Anna.\n\n— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen\nnähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:\n\n»Isä verraton»!\n\nToinen:\n\n»Pääs siinä on! Nyt siunaat sulhon ja morsion.»\n\nHe vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat\nkuorossa:\n\n»Kiitokset kaunoiset! Näytös loppui jo.»\n\n— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki\nesiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!\n\n— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät\noikeassa teatterissa?\n\n— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on\nlyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut\nniin että jo voimme juoda teetä.\n\n\n\n\nKULLANMURU.\n\n\nRumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine\nkuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä\nkankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka\nolivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset\nloistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella.\nMutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan\nloisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden.\nIhanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon\nja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara\noli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli\nkatselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se\nainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.\n\nJa kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti\nsen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä\noli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.\n\n— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli\nloistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli\niloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä;\nrumpu kävi, palorumpu kävi:\n\n— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä\nmitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!\n\nJa kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.\n\nPoika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään\nvikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui\nhäntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä\nsuuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.\n\nRotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.\n\n— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi\nhänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.\n\nJa pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet\npysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin\nseinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä,\nkuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä\ntulkita ja lausua.\n\nMaine! Kuuluisuus!\n\nRotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja\nkallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet,\nmyöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.\n\n— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.\n\n— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton,\ntomppelitom!\n\nSe oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis\nääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset\nmetsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.\n\n— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa\nkirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden\nnäköinen hän on!\n\n— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin\nvaimolta.\n\n— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.\n\n— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten\npärryttää palorumpu.\n\n— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi\nhän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan,\nniin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen\nkäpälämäkeen.\n\nKaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli\nkuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä\ntuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.\n\nSoitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin\nrumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.\n\n— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä\nvarsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä\nja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun\nja sapeli vyöllä.\n\n— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi\nrumpu.\n\n— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin\ntäytyisi tulla sota!\n\n— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.\n\n— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.\n\n— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän\ntulee kotiin kenraalina? sanoi isä.\n\n— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää\nkullanmuruni eheänä.\n\n— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät.\nOli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi\nmukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa\n»kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt\nmennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja\ntoinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi\nsuoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.\n\nReipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras\nkenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.\n\nMonena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa\nmyöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä,\nrumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli\ntotisesti syntynyt rumpaliksi.\n\nOli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo\naamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän\nruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin,\nruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen\nvaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen\nrumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään\nvahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka\njuoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi\nollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että\nniillä leikiteltäisiin.\n\n— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina.\nJa niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa\ntakaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin:\n»_Takaisin_!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! _Eteenpäin_!» Hän\nymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne\nolivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka\nolivat olleet väistymäisillään.\n\nMonta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii\nlihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon,\nminne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia\nunohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella!\nJa kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa\nkaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari\nsodassa.\n\n— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.\n\nOli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu.\nRumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet\nmiltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä\n»Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että\nsotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta\näiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja\nveistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen\nsydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja\nlauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja\nniiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi\näidilleen.\n\n— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut\nhänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen\nkarttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien\njoukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä\nsuon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään\njumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen\nhuuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen\npäästä.\n\nPäivät menevät, sekä elämässä että unessa.\n\nOli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti\nmetsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä\nsateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin\noli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja\nsentähden näki hän tämän unen.\n\nJa päivät menevät, sekä elämässä että unessa!\n\nEi ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan\nkultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!»\nolisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän\nolisi nähnyt sen valveilla tai unessa.\n\nLaulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa\ntapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty.\nRykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin\ntehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.\n\nJa viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa\ntupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat\nkuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen\nsuutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut\ntakaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin\nisä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti\nei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he\nitkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.\n\n— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.\n\n— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu.\n— Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta:\nPietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee\nsuuremmaksi kuin minä.\n\n— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen,\nminkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa\nvuodessa.\n\nHänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät\nloistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.\n\n— Saisi värjäyttää hiuksensa! sanoi naapurin vaimo.\n\n— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän\njoutui kihloihin.\n\n— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina\nvärjättävä uudestaan!\n\n— Siihen hänellä on varaa! sanoi naapurin vaimo.\n\n— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse\npormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.\n\nSoittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä\nkauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu\nnuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei\njaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.\n\nHän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia\nkumpusi esiin. Kuuluisuus!\n\nJa pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa\nliitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen\nasti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut\nhänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä\ntarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja\nsuuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala\ntietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui\nkaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui\nhuoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa\nkaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan,\nja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.\n\nIllalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka\nkätkeytyi hänen viuluunsa.\n\nKuuluisuus!\n\n— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin\nasiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.\n\nSeuraavana päivänä meni äiti torille.\n\n— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia.\nPormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se\ntapahtui eilen illalla!\n\n— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta.\nHän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli\nkuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.\n\nJa Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.\n\n— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.\n\n— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet\nvuosivat poskia pitkin.\n\n— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu\nlauloi sisäänpäin, ei ulospäin:\n\n— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä,\nkauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!\n\n— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.\n\n— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan,\nkuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika\nlähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut\nleskeksi.\n\n— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka.\n— Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda\nvanhaa opettajaansa.\n\n— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta\nrinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin\nvaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä\nsen!\n\n— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään:\nrumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet\npienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin —\nkuuluisa!\n\n— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi\npormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan.\nHän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää.\nOma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta\nvaltioneuvoksen rouva.\n\nKullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka\npienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille,\njotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru,\nsävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut\nkokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat\ntanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen\ntäyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja\nkantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen\ntulipalo.\n\n— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat\nniinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin\nvain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista,\nkauniista hiuksista, murun, kullanmurun.\n\nJa poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi,\nonnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot\nkuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen\nlämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta.\nJa poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille,\nsen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä\nhän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle\nlattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:\n\n— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän\npärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi\nsaaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.\n\n— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä\nmuiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan\nkullanmurusestaan.\n\nSe oli tarina kullanmurusta.\n\n\n\n\nMYRSKY MUUTTAA KILPIÄ.\n\n\nVanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki\npunaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun\nvyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen\nlapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin\noli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista\nkomeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin\nvanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.\n\nSiihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat\nkilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa\nliehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka.\nNuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli\npunaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat\nkantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna.\nMusiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli\n»lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella\nhelisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia.\nSitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski\nsilmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai\nmessinkiin.\n\nKulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat\nommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana\nkasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän\nläiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti,\ntuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin\nja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja\nkaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään,\nolivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli.\nKansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko\npaistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli\nhyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli\nmaalle todellinen siunaus.\n\nOi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon\nkomeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti\npuheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen,\nikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin.\nHe olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen\npunssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle\nhurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun\nhän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja\njoi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka\notti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja\nsaanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja\nkilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon\nseinällä.\n\nSellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi,\nsanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon\nmuuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli\nkuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin\nkaupungissa.\n\nIsoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin\nollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä\nniin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli\npaljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita\nkuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä\noli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin\ntaulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli\ntupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia\npikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa.\nToisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja\nruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi\nhuoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja\nsamalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse\nripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari,\nja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien\nsisäpuolella asuu.\n\nMutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli\nkaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta\nmielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada\nminua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.\n\nEnsimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä\nhirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka\nkaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä,\nvanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen\nvierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi\nja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli\npaalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky\nlensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha,\nylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä\nsuoraksi.\n\nMuuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin\nasuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky\nei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen\npäivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi\npysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka\nviime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei\ntätä tehdessään ajatellut mitään.\n\nParturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja\nkulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin\nhäijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät\nkutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi\nihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.\n\nKilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle\ntaloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa;\nkilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole\nleikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä\nvaltakunnassa.\n\nViirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin\nmustin ilkimys, sanoivat naapurit.\n\nTynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan\nkirjoituksen alle.\n\nErään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella,\ntoimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä\nkoskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja\ntäytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!\n\nTurkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi\nsen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon,\nmuistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli\ntätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».\n\nKirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto\nitse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole\nensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä\nsille voinut mitään.\n\nSe oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein\nkaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli\ntapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan\nnaureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä\noli jotakin korvan takana.\n\nIhmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät\ntykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat\nkilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa\ntuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä\nasioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin\nhyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja\nteatterista, ja se on sentään kauheaa!\n\nSellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain\nvaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule\nmeidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän\ntodella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky\nmuuttaa kilpiä.\n\n\n\n\nTEEKANNU.\n\n\nOli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä\nnokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin\nja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se\nei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä\noli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut.\nKupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan\nkannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja\nerinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.\n\n— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin\npuutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun\nvaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi\nkieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat\nja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja\nse tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia\nsaavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä\nlevitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat\nkiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.\n\nTämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi\nkatetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi\noli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki,\nkannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu\nmakasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut\nkovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä\nkömpelölle kädelle.\n\n— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten\nkertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi,\nminut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle\nvaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin\nsekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä\nseisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten\nmuuttuu aivan toiseksi.\n\nMinuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta\nmultaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä\nen tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden,\nsärkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli\noli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista\nei minulla ollut koskaan ollut.\n\nMinussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli\npakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan.\nMinä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia\nunohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se\nei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin\nja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse\nmahtoikaan olla!\n\nEräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun.\nMinut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka\njoutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä\nmakaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta\nvoida riistää.\n\n\n\n\nKANSANLAULUN LINTU.\n\n\nOn talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma\non seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka,\npuut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta.\nTäällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen\nja lukemattomine tuikkivine tähtineen.\n\nMyrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen\nuntuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot,\navonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa\ntuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja\nme kuuntelemme satua.\n\nAavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä\nhaudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne\nvälkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli\npuettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja\nhuokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.\n\nLaiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän\njoukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi:\nMiksi sinä suret ja kärsit?\n\nSilloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se\non kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt\nihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.\n\nJa hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli\ntuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut\nrunoilijaa.\n\nSilloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin\nnuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta.\nVainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja\nonnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät\nkuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine\nkivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli\nkummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein\nlaululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas\nsykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee.\nPikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se\noli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.\n\nMe kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana,\nkun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin\npuuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa\nsuloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta,\nlauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen\nsävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä,\njotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan\nja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.\n\nVanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan\nharpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden\nvaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa\nolivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa?\nRaakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa\nkomerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen\nmuistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä\nkulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä\nliihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu,\njoka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan\nastuttavaksi, kansanlaulun lintu.\n\nNyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee\nrunoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille,\näitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat,\nhaalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen\njuoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu\njoulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on\nvalta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on\nterävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu\nsiltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta\nkaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki\nsiellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti,\nuskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa,\nkirkkaassa auringonpaisteessa.\n\nJa yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että\nsuuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu\nomalla äänellään.\n\nEnsin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä\npientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne\ntietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.\n\n— Me tunnemme haudatun kaupungin! sanovat ne.\n\n— Kaikki elävä siellä pipattaa, pip, pip!\n\nMustat korpit ja varikset lentävät yli valkean lumen.\n\n— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on\nvielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat\nuseimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!\n\nVillit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta\nja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja\nsydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.\n\nKuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen\ntajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme\nkuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian\nhumisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme,\nkohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä\nhetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee,\naurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet\nsuvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua:\nlumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki\nkohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka\nei koskaan kuole.\n\n\n\n\nPIENET VIHREÄT.\n\n\nIkkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt\nse näytti sairaalta, se kärsi jostakin.\n\nSiihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin\nsäädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.\n\nMinä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen\npäivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se\noli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.\n\n— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan\npäällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin\non suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi\najaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain\nkaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti —\ntutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa\nmeidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan,\nasettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain,\nniin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat\nmeidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä\nniin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä\nannetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki\nmuurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä,\nainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä\nmenettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi\nselittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat\nmeihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme\nruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea\nmikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla\nnimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi!\nVoin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä\nolen aina univormussa.\n\nOlen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme\nruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme\nkorkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja\ntappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen\nhajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!\n\nIhminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele\nmeidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut,\nkun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi\nmeidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme\nruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä\nkohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana —\nen sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi,\nruusupuun rykmentiksi, _pieniksi vihreiksi_!\n\nJa minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä,\njoitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta\nperhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin\nniitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla\noli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi,\npuhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen\non kätketty satu.\n\nJa kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli\nikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja\nsärkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.\n\nNiin, nyt _hän_ voikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano\nnimeä! — pienistä vihreistä.\n\n— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla\nnimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se\ntehtävä sadussa.\n\n\n\n\nTONTTU JA MATAMI.\n\n\nTontun sinä tunnet, mutta tunnetko matamin, puutarhurin matamin? Hän\noli paljon lukenut, osasi ulkoa runoja, niin, jopa kirjoitti niitä\nitsekin. Ainoastaan loppusoinnut, »kilihelinä», joksi hän sitä kutsui,\ntuotti hänelle hiukan vaivaa. Hänellä oli kirjoituslahja ja puhelahja,\nhän olisi hyvin voinut olla pappi, ainakin papin rouva.\n\n— Maailma on ihana sunnuntaivaatteissaan! sanoi hän ja tämän ajatuksen\nhän oli pukenut runotyyliin ja »kilihelinään», tehnyt siitä pitkän,\nkauniin laulun.\n\nSeminaarilainen herra Kisserup — nimi ei vaikuta asiaan — oli hänen\nsisarenpoikansa ja vieraissa puutarhurilla. Hän kuuli matamin runon ja\nsanoi pitävänsä siitä, pitävänsä erinomaisesti.\n\n— Teissä on sielua, matami, sanoi hän.\n\n— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen\npäähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa\npataansa, ettei puuro pala pohjaan.\n\n— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja\npohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi\nuskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin\nsinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat\nsielu! sanoi hän.\n\n— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli\nhänen patansa ja sitä hän hoiti.\n\nMutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa.\nHän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen\npohjalla: »Maailma on ihana.»\n\n— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja\nmeistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen\nruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen\najatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on\ntekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen,\nmutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina\nsunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä\ntunnetta ja maantiedettä.\n\n— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua,\nuskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän\nkanssanne.\n\nJa he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta\nkeittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen\ntonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui\nkeittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut\nhäntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui\nsitä.\n\nTonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen\nolemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.\n\nMatami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki\nniin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle\npientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä\njoulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat\nkaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut\nmitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan\nkastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.\n\n— Hän kutsuu minua käsitteeksi, sanoi tonttu» — sitä minä en voi\nkäsittää. Hänhän kieltää minut, sen minä olen salaa kuullut, ja nyt\nminä olen taasen kuunnellut. Hän istuu ja sopisee koulumestarille,\nseminaarilaiselle. Minä sanon niinkuin isäkin: vartioi pataasi! Sitä\nhän ei tee — nytpä minä panen sen kiehumaan yli laitainsa.\n\nJa tonttu puhalsi tuleen, joka leimusi ja paloi. »Hur-rur-rur»! Pata\nkiehui yli laitainsa.\n\n— Nytpä minä menen ja raavin reikiä isän sukkiin! sanoi tonttu. — Minä\npuran suuren läven varpaisiin ja kantapäähän, niin tulee parsimista.\nJollei hän taasen heittäydy runoilemaan. Runoilija-matami, parsi isän\nsukat!\n\nKissa aivasti; se oli vilustunut, vaikka se aina kulki nahkaturkissa.\n\n— Minä olen avannut ruokasäiliön oven, sanoi tonttu, — siellä on\nkeitettyä kermaa, paksua kuin jauhovelli. Jollet sinä tahdo nuolla,\nniin minä nuolen!\n\n— Jos minä saan syyn ja lyönnit, sanoi kissa, — niin anna minun nuolla\nkermakin!\n\n— Ensin syönnit, sitten lyönnit! — Mutta nyt minä menen seminaarilaisen\nhuoneeseen, ripustan hänen housunkannattimensa peilille ja pudotan\nhänen sukkansa pesuvatiin, niin hän luulee punssin olleen liian väkevää\nja joutuneensa pieneen hiprakkaan. Viime yönä minä istuin halkopinolla\nkoirankopin luona. Minusta on hyvin hauskaa ärsyttää kahlekoiraa:\nhuojuttelin ja heiluttelin siinä jalkojani. Koira ei saanut niistä\nkiinni, vaikka se olisi hypännyt kuinka korkealle. Tämä suututti sitä,\nse haukkui ja haukkui, minä huojuttelin ja heiluttelin. Siinä oli aika\nelämä. Seminaarilainen heräsi siihen, nousi kolme kertaa ja katseli\nulos, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka hänellä oli silmälasit — hän\nnukkuu aina silmälasit nenällä.\n\n— Sano »nau», kun matami tulee! sanoi kissa. — Minä kuulen huonosti,\nolen tänään kipeä.\n\n— Kermankipeä! sanoi tonttu. — Nuole pois, nuole tauti pois, mutta\npyyhi partasi, ettei kermaa jää siihen! Nyt minä menen kuuntelemaan.\n\nJa tonttu seisoi ovella, ja ovi oli raollaan. Huoneessa ei ollut muita\nkuin matami ja seminaarilainen. He puhuivat »sielunlahjoista», niinkuin\nseminaarilainen niin kauniisti sanoi, jotka jokaisessa talossa ovat\nasetettavat padan ja pannun yläpuolelle.\n\n— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän\nteille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään\nsielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni.\nToiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää,\nkirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista\nvanhoista kansanomaisista sanoista.\n\n— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä\nmuukalaisuus pois kielestä.\n\n— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan\n»plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja\nhän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja\nsiinä kaksi mustetahraa.\n\n— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän\ntaipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni»,\nja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa,\nvaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän\nvelvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on\nminun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia\nhauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia\n— älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta.\n_Sitä_ ei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin\nte, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se\nkutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka\npäällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan\nkansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että\nitse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu,\nhenki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku\ntontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle,\nettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se\nääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.\n\nJa seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli.\nHän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse,\nkun luettiin otsake: »Pikku tonttu».\n\n— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa\nminusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat,\nnipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon\nvain matami!\n\nJa hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän\nkuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan,\nmatamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu\nymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku\nmiehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli\nylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi\nkokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä,\nmitä oli sanottu pikku tontusta.\n\n— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille\nnaiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan\nja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen\nminä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina\nsäästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia\narvossa ja kunniassa.\n\n— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. —\nKun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin\nhän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!\n\nMutta hän ei ollut ovela, ovela oli tonttu, joka oli ihminen.\n\nJollet ymmärrä tätä tarinaa, niin kysy; mutta älä kysy tontulta äläkä\nmatamilta.\n\n\n\n\nPIETARI, PETTERI JA PEKKA.\n\n\nOn uskomatonta mitä kaikkea lapset meidän aikanamme tietävät! Tuskin\nenää voi keksiä mitä he eivät tiedä. Se, että haikara on tuonut heidät\nkaivosta tai myllylammikosta ja pieninä saattanut heidät isän ja äidin\nluo, on nyt niin vanha tarina, etteivät he enää usko sitä, ja se on\nkuitenkin ainoa oikea.\n\nMutta mitenkä joutuvat pienokaiset myllylammikkoon ja kaivoon, niin,\nsitä ei jokainen tiedä, mutta muutamat sen kuitenkin tietävät. Oletko\ntähtikirkkaana yönä katsellut taivasta, nähnyt monet tähdenlennot? On\nnäyttänyt siltä kuin tähti olisi pudonnut ja kadonnut! Oppineimmatkaan\neivät voi selittää, mitä he eivät itse tiedä. Mutta sen voi selittää,\nkun sen tietää. Taivaasta putoaa ikäänkuin pieni joulukynttilä, joka\nsammuu. Se on kipinä Jumalan sielusta, joka laskeutuu maata kohti, ja\nkun se tulee meidän tiheämpään, raskaaseen ilmaan, katoaa sen loisto.\nJäljelle jää vain mitä eivät meidän silmämme saata nähdä, koska se on\npaljon ohuempaa kuin meidän ilmamme. Tänne on lähetetty taivaan lapsi,\npieni siivetön enkeli; tuosta pienokaisestahan on määrä tulla ihminen.\nHiljalleen liitää se ilman halki, ja tuuli kuljettaa sen kukkaseen. Se\nsaattaa joutua lehdokkiini, voikukkaseen, ruusuun tai tervaneilikkaan.\nSiellä se makaa ja kasvaa, se on ilmava ja kevyt, kärpänen voi viedä\nsen mukanaan, saatikka sitten mehiläinen, ja ne tulevatkin vuorotellen\netsimään makeutta kukkasesta. Jos nyt ilman lapsi sattuu olemaan\ntiellä, niin eivät ne potki sitä alas, sitä ne eivät raski tehdä.\nNe asettavat sen lumpeenlehdelle aurinkoon, ja siitä se kierii ja\nkellahtaa veteen, missä se nukkuu ja kasvaa, kunnes haikara voi nähdä\nsen ja tuoda sen sellaiseen ihmisperheeseen, jossa toivotaan herttaista\npienokaista. Mutta onko lapsi herttainen vai ei, se riippuu siitä,\nonko pienokainen juonut kirkasta vettä vai onko sen kurkkuun joutunut\nmutaa ja ankanruokaa. Se tekee maalliseksi. Haikara ottaa valikoimatta\nensimmäisen, minkä se näkee. Toinen tulee hyvään taloon erinomaisten\nvanhempien luo, toinen tulee pahoihin ihmisiin, niin suureen\nkurjuuteen, että olisi ollut paljon parempi jäädä myllylammikkoon.\n\nPienokaiset eivät ensinkään muista, mitä unia ne näkivät lumpeenlehden\nalla, missä sammakot illoin lauloivat niille: »Koak, koak, roak, roak!»\nmikä merkitsee ihmiskielellä: katsokaa nyt että nukutte ja näette unta.\nEivät he myöskään saata muistaa missä kukkasessa he ensin makasivat tai\nmiltä se tuoksui. Ja kuitenkin heidän tultuaan täysi kasvaneiksi jokin\nääni heissä sanoo: »siitä kukkasesta me pidämme eniten». Ja se on se,\nmissä he makasivat ollessaan ilmanlapsia.\n\nHaikara elää hyvin vanhaksi linnuksi ja se panee aina merkille, miten\nniiden pienokaisten käy, jotka se on tuonut, ja kuinka he maailmassa\nkäyttäytyvät. Tosin se ei voi tehdä mitään niiden hyväksi tai muuttaa\nniiden elämänehtoja, sillä kun on oma perhe hoidettavana, mutta se ei\nkoskaan päästä niitä mielestään.\n\nMinä tunnen vanhan, hyvin kunnollisen haikaran, jolla on suuret\npohjatiedot ja joka on tuonut monta pienokaista ja tietää niiden\ntarinan, — näihin tarinoihin sisältyy aina hiukan myllylammikon mutaa\nja ankanruokaa. Minä pyysin sitä kertomaan pienen tarinan jonkun lapsen\nelämästä, ja se sanoi kertovansa yhden asemasta kolme, Petterisen\ntalosta.\n\nNe olivat erittäin hieno perhe, nuo Petteriset, Mies oli yksi kaupungin\nkolmestakymmenestä kahdesta johtomiehestä, ja sehän oli suuri kunnia.\nHän eli noita kolmeakymmentä kahta varten ja oli kolmenkymmenen kahden\nvuoden vanha. Silloin tuli haikara ja toi pienen Pietarin, jonka nimen\nlapsi sai. Seuraavana vuonna toi haikara taasen lapsen; häntä he\nkutsuivat Petteriksi. Ja kun kolmas tuotiin, sai se nimen Pekka, sillä\nnimet Pietari, Petteri ja Pekka sisältyvät nimeen Petterinen.\n\nHeitä oli siis kolme veljestä, kolme tähdenlentoa, joista jokainen oli\nkeinunut kukkasessaan, joutunut lumpeenlehden alle myllylammikkoon ja\nsieltä haikarannokassa Petterisen perheeseen, jonka talo sijaitsee\nkulmassa, tiedäthän sinä missä.\n\nHe vaurastuivat sekä ruumiillisesti että henkisesti ja tahtoivat päästä\npitemmälle kuin kaupungin kolmekymmentäkaksi isää.\n\nPietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt\nkappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin\nkauneimpana maailmassa.\n\nPetteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin\nherttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli\nkynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän\nkukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta\nmaailmassa.\n\nJa sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta\ntuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he\nolla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten\nvanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin.\nHe polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja\nkokemuksissa.\n\nPietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla;\nhän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti,\nettä hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato;\nmutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja\nhärkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.\n\n— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. —\nSaattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi\ntahroja.\n\nJa tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi\nvarmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei\nsaattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti\ntehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää.\nTahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.\n\nHänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän\nsananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu\nlysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla\ntaiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän\noli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi,\nolivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon\nsiitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä\nkukkasessa.\n\nPetteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin\nrasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen\nposkeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita.\nHän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää\nomaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli\n»raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi\ntoistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa\nseitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi\nja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!\n\nPekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt\nkaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät\nhäntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään.\nEnsin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen\nluonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme\nsokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli\ntieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa\nsekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä\nkuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä\nolivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia\nkäsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän\neläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää\nvertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän\nnäki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli\nkoko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!»\nSitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään.\nKun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko\nyön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa\ntuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli\nhämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään\naviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia\nkärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen\nja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan\nisää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen\nsydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet\njalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä\ntarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan\nluonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli.\n»Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen\nsyötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei\nyksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»\n\nPekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai\nota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta\naviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka\nme kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme\neläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin\non ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että\nsilmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona,\nlentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai\nnähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se\nlentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta\nsiellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne,\nei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin\nniin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä\nPietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni,\nja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta\nnyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa\nja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko\nsinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin\nkäärmeenpoikiakaan.\n\n\n\n\nKÄTKETTY, MUTTA EI UNOHDETTU.\n\n\nOli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen.\nSilta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat\neivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua\nja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan,\njos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se\noli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret,\nmärät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen\nmiesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista\nkulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli\ntalon rouva.\n\nIllansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen\nväestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan\nkoiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat\nviinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.\n\nMette-rouva seisoi koirankahleissa; hän ei edes saattanut haukkua.\n\nSilloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei\nkuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.\n\n— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun\nmiehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen\npuolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta\nsinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen\nkiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan\nei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori,\narmollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt\nmieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette\nMogens.\n\nJa he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja\nsaivat ystäviä apuun.\n\n— Se oli hyvä maksu pienestä palveluksesta vanhukselle, sanoi Mette\nMogens.\n\n— Kätketty ei ole unohdettu! sanoi poika.\n\nRyövärit hirtettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette\nMogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.\n\nOllaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet\nmetsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä\nuiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva\nitse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän\nteon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on\nkätketty, mutta ei unohdettu.\n\nNyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle.\nSiinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on\npohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta\nkuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on\nauringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee\netelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.\n\nSäryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja\nrannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on\nsaanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.\n\n— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka\nminä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!\n\nJa sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien\nmajojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia\nniissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä\nunohtanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita\nja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on\nlämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat\nhohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu\nleipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä\nkuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa\nkirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää\nsurua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei\nsukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa\nköyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä\ntuli mies hänen luokseen.\n\n— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä\nkellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut\nrikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?\n\n— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole\nhänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää\nvoi nähdä toisiamme.\n\nJa kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä\nja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö\nvoinut olla häneltä kysymättä:\n\n— Mitä sinulle nyt kuuluu?\n\n— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. —\nVaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen\ntaistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme\nennenkuin Jumalan luona.\n\nViikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on\nkuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä\nvaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää\nsärkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.\n\nMusta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin\nenemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko\nuseampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi on\n_Kätketty, mutta ei unohdettu_.\n\n\n\n\nPORTINVARTIAN POIKA.\n\n\nKenraalin perhe asui ensi kerroksessa, portinvartian väki asui\nkellarikerroksessa. Molempien perheiden välillä oli suuri etäisyys,\nkoko alakerta ja arvojärjestys. Mutta saman katon alla he asuivat,\nnähden sekä kadulle että pihalle. Pihamaalla oli nurmikko, jossa\nkasvoi kukkiva akaasia, kun se kukki, ja sen alla istui silloin\ntällöin koreasti puettu imettäjä, sylissään vieläkin koreammin puettu\nkenraalinlapsi, pieni Emilie? Heidän edessään tanssi portinvartian\npieni tummatukkainen poika paljain jaloin, ruskeat silmät suurina.\nJa lapsi nauroi hänelle ja ojensi pienet kätensä häntä kohti, ja jos\nkenraali ikkunastaan sattui näkemään sen, niin hän nyökkäsi alas ja\nsanoi: »Charmant!» Kenraalitar itse, joka oli niin nuori, että hän\nmelkein olisi voinut olla miehensä tytär aikaisesta avioliitosta, ei\nkoskaan katsonut ikkunasta pihamaalle, mutta sen määräyksen hän oli\nantanut, että kellarikerroksen pieni poika kyllä sai leikitellä lapsen\nkanssa, kun vaan ei koskettanut sitä. Imettäjä totteli tarkalleen\nemännän käskyä.\n\nJa aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen\nasukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli\nuusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli\nkuin raikas tulpaani.\n\nKenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan\npunertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti\nraitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin\nhän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle\nlentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen\nliian suuri.\n\nEräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet,\njotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös\nportaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista\npiipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se\nolikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.\n\n— Älä sano sitä papalle ja mammalle, sillä silloin he suuttuvat!\n\n—- Mikä on, pieni neiti? kysyi Yrjö.\n\n— Kaikki on tulessa! sanoi lapsi. — Ilmitulessa!\n\nYrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei\npalanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi\nylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.\n\nKenraali ja kenraalitar tutkivat pientä Emilie’tä.\n\n— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti\npaloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin\nminkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä\njuoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.\n\n— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet\nkuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta\nalhaalta.\n\nMutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se\nmeni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän\nsäätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia\nhänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista.\nEnsimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.\n\n— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi\nsaattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä\nsanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.\n\nKenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan\noli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan\nvaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin\nkäytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista\noli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita\ntaalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan\neikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin,\nseitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset,\nmutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä\nnatisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta\nvaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja\nkoreana ajoi hovitanssiaisiin.\n\nKenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä;\nsen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan\nmatkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi\nratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä\noli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei\nensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut\nsotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan\naikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan,\njoka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja\notti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen\nvangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin\nkenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali\nvuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli\nlausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun\naliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan\nminä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa\nei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän\ndiplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui\nranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin,\nhän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä —\nloppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia\nnuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he\nsaivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin\nsoma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti\nkun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki\nväritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja\nrepi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.\n\n— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin\nkullannupuksi.\n\nPrinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset\neivät näe kauas kynnyksen yli.\n\n— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan!\nsanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta\nse maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia.\nMaailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen\naterian, mutta sitä he eivät nähneet.\n\nYrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään\njakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä.\nYrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian\niltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi\nhänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli\ntanssiopettaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin\npitkälle oli Yrjö päässyt.\n\n— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä.\n— Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa\ntalosta.\n\n— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin\nhelppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin\ntäytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai\non varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä\nperunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkea\n_omaa_ tietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi\nprofessorikin!\n\nRippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta\npaikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies\nolisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä,\nniin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.\n\nVaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai\nrippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta,\nrikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha\nja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että\nse kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli\nsahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle\nYrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu\nhänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli\nkirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen\nja sanonut: »Charmant»!\n\n— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta,\nsanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja\nvirsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.\n\nKenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky,\njoka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin\nystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen\nkovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki\nja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa\nedestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja\nsanoi:\n\n— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin\nkunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana\nmiehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!\n\nNäin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän\npainui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä\nYrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä\nhänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka\nhän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan\nhieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä\nsaippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista\nhiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut\nruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö\noli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun\nsuu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän\nantanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla\nkerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha,\nja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos-\nja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän\nvaroi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän\npisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti\ntarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni\ntyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan\npysähtyivät portille.\n\n— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä\ntietää, kenen Hän tahtoo.\n\nMutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne\nhänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan\nsellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat\njättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön\npiirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden\nlähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia,\nsillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden\nsisäpuolella.\n\nYrjö piirsi kiinalaisen talon, jonka soittolaite ulottui läpi\nkuudentoista kerroksen. Hän piirsi kaksi kreikkalaista temppeliä\nsolakkoine marmoripylväineen ja portaat yltympärille. Hän piirsi erään\nNorjan kirkon: saattoi nähdä, että se oli kokonaan veistetyistä ja\nkummallisesti asetelluista hirsistä; joka kerros oli ikäänkuin kehdon\njalaksien päällä. Kaunein oli sentään eräällä lehdellä se linna, jonka\nnimeksi oli pantu »pienen Emilien linna». Sellainen asunto piti tytöllä\nolla. Yrjö oli ajatellut asiaa juurta jaksain ja ottanut tähän linnaan\nkaikki, mitä hän noissa muissa rakennuksissa piti kauneimpana. Siinä\noli veistetyt hirret, niinkuin norjalaisessa kirkossa, marmoripilarit\nniinkuin kreikkalaisessa temppelissä, joka kerroksessa soittolaite\nja kaikkein ylinnä vihreitä ja kullattuja kupukattoja niinkuin\ntsaarin Kremlissä. Se oli oikea lapsen linna! Ja joka ikkunan alle\noli kirjoitettu, mihin sitä salia tai sitä huonetta käytetään:\n»Täällä nukkuu Emilie, täällä tanssii Emilie, ja täällä hän leikkii\nvieraisilla.» Hauskaa sitä oli katsella, ja sitä katseltiinkin.\n\n— »Charmant!» sanoi kenraali.\n\nMutta vanha kreivi — sillä siellä oli vanha kreivi, joka oli vieläkin\nylhäisempi kuin kenraali ja jolla itsellään oli linna ja herraskartano\n— ei sanonut mitään. Hän kuuli, että portinvartian pieni poika oli\nkeksinyt ja piirtänyt kuvat. No, aivan pieni hän kuitenkaan ei ollut,\nolihan hän käynyt ripillä. Vanha kreivi katseli kuvia ja ajatteli\nitsekseen omia ajatuksiaan.\n\nEräs päivä, jolloin ilma oli oikein harmaa, räntäinen ja kauhea, tuli\nolemaan pienelle Yrjölle hänen elämänsä valoisimpia ja parhaimpia\npäiviä: taideakatemian professori kutsui hänet luokseen.\n\n— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän, — puhutaanpa hiukkasen. Jumala on\nsuonut sinulle varsin hyvät lahjat, ja hän on myöskin lähettänyt\ntiellesi hyviä ihmisiä. Vanha kreivi, joka asuu tuolla kulmassa, on\npuhunut minulle sinusta. Myöskin minä olen nähnyt kuvasi — vedämme\nristin niiden yli, niissä on paljon korjaamista. Nyt voit kaksi\nkertaa viikossa tulla minun piirustuskouluuni, niin kyllä myöhemmin\npiirustat paremmin. Minä luulen, että sinulla on enemmän taipumuksia\nrakennusmestariksi kuin maalariksi. Sitä voit itse aikaa myöten\npunnita. Mutta mene vielä tänään vanhan kreivin luo tuonne kulmaan ja\nkiitä Jumalaa siitä miehestä.\n\nKulmassa oli suuri talo, ikkunoiden ympäri oli veistetty sekä norsuja\nettä dromedaareja, kaikki oli vanhanaikaista. Mutta vanha kreivi piti\nenemmän uudesta ajasta ja sen hyvistä tuomisista, tulivatpa ne sitten\nensi kerroksesta, kellarikerroksesta tai vinniltä.\n\n— Minä luulen, sanoi portinvartian vaimo, — että ihmiset ovat sitä\nvähemmin olevinaan, kuta ylhäisempiä he todella ovat. Kuinka tuo vanha\nkreivi onkaan herttainen ja suora. Ja hän puhuu aivan niinkuin sinä ja\nminä — sitä eivät kenraalin väet tee. Olihan Yrjökin eilen aivan kuin\nhulluna ihastuksesta, kun oli kreivin luona saanut osakseen niin hyvää\nkohtelua. Ja tänään on minun laitani samoin, kun olen puhunut tuon\nmahtavan miehen kanssa. Eikö nyt ollutkin hyvä, ettemme panneet Yrjöä\nkäsityöoppiin! Hänellä on lahjoja.\n\n— Mutta niitä täytyy auttaa ulkoapäin, sanoi isä.\n\n— Sitähän hän nyt on saanut, sanoi äiti. — Kreivi puhui selvin sanoin.\n\n— Kenraalin väestä se kuitenkin on lähtenyt! sanoi isä. — Heitä meidän\nmyöskin täytyy kiittää.\n\n— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että\nsiinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä\nvoin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.\n\nTytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän\npienen hopeamitalin ja sitten suuremman.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin,\nsanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää\nhänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka\nhän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!\n\n— Mutta se on toki hänen onnensa ja kunniansa! sanoi isä.\n\n— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut\nsellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.\n\nJa asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset\nsanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.\n\nJa jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei\nnäyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi\njäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä\nprinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän\nYrjölle kätensä sormenpäät.\n\nEmiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta\nsurullisin oli kuitenkin Yrjö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään.\nAika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa\neikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään.\nMitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin,\nlähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin\npaljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät.\nNäitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt\nyksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas\näidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän\noli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.\n\nKenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki\ntanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit.\nPäiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten\nnimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat,\nvuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena\nValoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran\nollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka\noli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa,\nniin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat\nkuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita\nlumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja\npunainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella.\nKolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten\ntoinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.\n\nMutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei\nkestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta\nilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen\nlinnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa\nkuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi\nkulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä.\nPuksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien\nmuotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut\nnäkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä\nkasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein\npainavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa,\nvaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen\nosa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut\nsaivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja\nmahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin,\nleikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen\nosa.\n\n— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat\nyhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä\ntulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä\nnäytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään\npäivälliselle.\n\n— Charmant! sanoi kenraali.\n\n— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on\nritarilinna!\n\n— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa,\nkalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa.\nHänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat,\nerikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan\nveteen.\n\n— Charmant! toisti kenraali.\n\nVanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari\nYrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä,\nkohtasivat kanahuoneessa.\n\nNiin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen\nkasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä\ntukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana,\njoka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan\npuukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja\nkanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap!\nrap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär,\nseisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat;\nhänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat\npuhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka\nrakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa\nnuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet\nyhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.\n\nHerra kreivi painoi hänen kättään ja esitti hänet:\n\n— Aivan vieras ei hän ole, nuori ystävämme herra Yrjö.\n\n— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta\nhän ei ojentanut sitä.\n\n— Meidän pieni Yrjö-herra! sanoi kenraali. — Vanhoja tuttavia! Charmant!\n\n— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te\nkai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.\n\nKenraalitar lauloi tätä kieltä, mutta ei puhunut sitä, sanoi kenraali.\n\nPöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään\ntyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.\n\nYrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa\nettä henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä\nsitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.\n\nMutta hän ei sanonut mitään.\n\nVerannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti\nheidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.\n\n— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, —\nminä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen\nluokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos!\nHän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä\nsiinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan\nhänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.\n\n— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki\nteidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani\nteidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te\nannoitte minulle kuvia...\n\n— Jotka te revitte palasiksi, sanoi Yrjö.\n\n— Ei, minulla on linna tallella, piirustus.\n\n— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni\nomista sanoistaan.\n\nKenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian\npojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman\nhienosti ja asiantuntevasti.\n\n— Hän saattaisi olla kotiopettaja! sanoi kenraali.\n\n— Nero! sanoi kenraalitar, eikä sanonut sen enempää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan.\nHäntä kaivattiin, kun hän ei tullut.\n\n— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille\nmuille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein\npanna sille arvoa?\n\nYrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan\npiti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.\n\nJa kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, ettei\nYrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.\n\n— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus\ntäytyy antaa tästä vainajasta.\n\nKesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle\nannettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa.\nKenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.\n\nNyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi —\nvoitiinko Yrjö-herra kutsua?\n\n— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja\nkohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.\n\nYrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he\ntanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain\nensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti,\nmutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen,\nlakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja\nrakennusmestari seisoi hänen vieressään.\n\n— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali\nastuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.\n\nSama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran\nmuutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään\ntanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin,\nhämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut\nomia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö:\nYrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.\n\n— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään\nymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä!\nHerra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö\nsaa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon\nja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi,\nkääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.\n\n— Mitä isäni sanoi...? kysyi tyttö, ja hänen äänensä vapisi.\n\nYrjö painoi hänen kättään:\n\n— Hän juoksi tiehensä, mutta kyllä kai ajat muuttuvat!\n\nEmilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus\nja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille\nsiunauksensa.\n\nKenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä,\nse puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:\n\n—• Mielettömyyttä! Portinvartiahulluutta!\n\nEi ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin\nomasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan\nkahden kesken.\n\n— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin\non kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis\nkyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!\n\n— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna\nmyöntävää vastausta.\n\n— Lapsi! huusi kenraalitar. — Sinä olet sairas, sinä hourailet, ja minä\nsaan kauhean päänsärkyni. Mikä onnettomuus kohtaakaan taloamme! Älä\nsyökse äitiäsi kuolemaan, Emilie, silloin ei sinulla ole äitiä!\n\nJa kenraalittaren silmät kostuivat, hän ei voinut ajatella omaa\nkuolemaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanomalehdessä luettiin nimitysten joukossa: Yrjö-herra nimitetty\nprofessoriksi, viides luokka numero kahdeksan.\n\n— On vahinko, että hänen vanhempansa ovat haudassa eivätkä voi lukea\ntätä! sanoi uusi portinvartianväki, joka nyt asui kellarikerroksessa,\nkenraalin herrasväen alapuolella. He tiesivät, että professori oli\nsyntynyt ja kasvanut heidän seiniensä sisäpuolella.\n\n— Nyt hän joutuu maksamaan arvo- ja titteliveroa, sanoi mies.\n\n— Eikö se ole hyvin paljon köyhän lapselle? sanoi vaimo.\n\n— Kahdeksantoista riikin taalaria vuodessa, sanoi mies. — Se on paljon\nrahaa.\n\n— Ei, minä tarkoitan arvoa, sanoi vaimo. — Mitä sinä luulet hänen\nvälittävän noista rahoista, ne hän voi ansaita moneen kertaan! Ja kai\nhän lisäksi saa rikkaan vaimon. Jos meillä olisi lapsia, ukkoseni, niin\nmeidänkin lapsestamme kerran tulisi rakennusmestari ja professori.\n\nYrjö sai kauniin maininnan kellarikerroksessa, hän sai kauniin\nmaininnan ensimmäisessä kerroksessa, vanha kreivi suvaitsi sen antaa.\n\nLapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä\npuhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin\nKremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle.\nHän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen\nEmilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki\nvieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi\nkuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä\nhän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille;\nmiksikäs ei?\n\n— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli\npoistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan,\npalvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä\nhevosen selässä.\n\nOli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä\nja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle.\nHe olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita\nvieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista,\ndiplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien\nhallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui\npuhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.\n\n— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin\nrakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!\n\n— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali\nkenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?\n\n— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en\nsano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua\nkummastuttaa.\n\n— Salli minun myöskin kummastua! sanoi kenraali.\n\n— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.\n\nSanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon,\nJumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön\nosalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.\n\nEmilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli\ntullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja,\njoita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei\nollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään\ntarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä\nportaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie\npiipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna.\nSilmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja\nlehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin\nse olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana\noksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin\nsilloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.\n\nEmilie otti laatikosta esiin piirustukset, jotka esittivät tsaarin\nlinnaa, hänen omaa linnaansa, Yrjön muistolahjat. Niitä katseltiin\nja niiden ääressä ajateltiin, ja monet ajatukset tulivat mieleen.\nHän muisti päivän, jolloin hän isän ja äidin huomaamatta meni alas\nportinvartian vaimon luo, joka makasi kuolemaisillaan. Hän istui hänen\nluonaan, piteli hänen kättään, kuuli hänen viimeiset sanansa: »Siunaus!\n— Yrjö!» Äiti ajatteli poikaansa. Emilie näki siinä nyt erikoisen\nmerkityksen. Niin, Yrjö oli mukana syntymäpäivillä, oikein mukana!\n\nSeuraavana päivänä sattui talossa taasen olemaan syntymäpäivä:\nkenraalin syntymäpäivä. Hän oli syntynyt päivää tyttärensä jälkeen,\ntietysti aikaisemmin kuin hän, monta vuotta aikaisemmin. Nyt saapui\ntaasen lahjoja ja näiden joukossa satula, erinomaisen komea, mukava ja\nkallisarvoinen; sellaista ei ollut kuin eräällä prinsseistä. Keneltä se\noli? Kenraali oli haltioissaan. Pieni lippu seurasi mukana. Jos siihen\nolisi ollut kirjoitettu »Kiitos eilisistä!» niin me muut kyllä olisimme\narvanneet mistä se tuli; mutta siihen oli kirjoitettu: »Eräältä, jota\nherra kenraali ei tunne».\n\n— Kuka maailmassa se on, jota minä en tunne! sanoi kenraali. —\nTunnen kaikki ihmiset. — Ja hänen ajatuksensa kiersivät läpi suuren\nseurapiirin. —- Se on minun vaimoltani! sanoi hän viimein. — Hän tekee\nminun kustannuksellani pientä pilaa! Charmant!\n\nMutta kenraalitar ei tehnyt pientä pilaa, se aika oli ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli juhla, taasen juhla, mutta ei kenraalilla. Erään prinssin\nluona oli pukutanssiaiset; myöskin naamiot olivat sallitut.\n\nKenraali saapui Rubensina kantaen päätään korkealla, yllään\nespanjalainen puku, pieni röyhelökaulus, vyöllä tikari. Kenraalitar\nesiintyi rouva Rubensina, yllään musta samettipuku, joka ulottui\nkorkealle korviin saakka ja joka oli kauhean kuuma, Kaulassa\nmyllynkivi, s.o. tietysti suun röyhelökaulus, kaikki tarkalleen\nhollantilaisen kuvan mukaan, jonka kenraalin herrasväki omisti ja missä\nvarsinkin ihailtiin käsiä — ne olivat aivan kuin kenraalittaren kädet.\n\nEmilie oli Psyke, yllään harsoa ja pitsejä. Hän oli kuin liitelevä\njoutsenen untuva; hän ei ensinkään tarvinnut siipiä, ne olivat\nainoastaan Psyken merkkinä.\n\nSiellä oli komeutta, loistoa, valoa ja kukkia, rikkautta ja makua.\nOli niin paljon katseltavaa, ettei ennättänyt huomata rouva Rubensin\nkauniita käsiä.\n\nMusta domino, hatussaan akaasian kukka, tanssi Psyken kanssa.\n\n— Kuka hän on? kysyi kenraalitar.\n\n— Hänen kuninkaallinen korkeutensa, sanoi kenraali. — Olen siitä aivan\nvarma, tunsin hänet heti käden otteesta.\n\nKenraalitar epäili.\n\nKenraali Rubens ei epäillyt, läheni mustaa dominoa ja kirjoitti\nkäteensä kuninkaalliset nimikirjaimet. Ne kiellettiin, mutta annettiin\nvihjaus:\n\n— Satulan tunnuslause! Eräs, jota herra kenraali ei tunne!\n\n— Mutta tunnenhan minä teidät! sanoi kenraali. — Te olette lähettänyt\nminulle satulan!\n\nDomino nosti kätensä ja katosi muitten joukkoon.\n\n—- Kuka on tuo musta domino, Emilie, jonka kanssa sinä tanssit? kysyi\nkenraalitar.\n\n— En ole kysynyt hänen nimeään, vastasi tyttö.\n\n— Kun sinä tiesit sen! Se on professori. Teidän suojattinne, herra\nkreivi, on täällä, jatkoi hän ja kääntyi kreivin puoleen, joka seisoi\naivan likellä. — Musta domino, hatussa akaasian kukka.\n\n— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs\nprinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.\n\n—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut\nminulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän\npöytäämme.\n\n— Tehkää se! Jos se on prinssi, niin hän varmaan tulee, sanoi kreivi.\n\n— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi\nmustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali\nesitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat\ntoisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän\nkutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.\n\nDomino nosti naamionsa: se oli Yrjö.\n\n— Uudistaako herra kenraali kutsunsa? kysyi hän.\n\nKenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui,\nhän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän\nolisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon\nvakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin\nkasvoihinsa.\n\n— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän\nteki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut\nkaikki tyynni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita\nkutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.\n\n— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja\nperuskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja\nkenraalittaren luona.\n\nTuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin\ntiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva\nmies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa\npitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään,\npuhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein\nhenkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan\nseuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis\nkutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant»,\nosasi lisäksi pelata shakkia.\n\n—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan\nvarmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen\non nuori mies aivan viaton.\n\nHerra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla\nmyöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni,\nsiitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kasvoi kiinni. Armon kaste lankesi ylhäältä.\n\nEikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli\nvaltioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.\n\n— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. —\nMurhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.\n\nTässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei\naivan heti.\n\nNuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja\nhuoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali\nratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten\nvaltioneuvosten jockeyna!»\n\nKenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova\npäänsärkynsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten\nei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.\n\n\n\n\nMUUTTOPÄIVÄ.\n\n\nMuistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä\nhänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.\n\nTavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt\nsensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei\nsilloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja,\nlasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista,\njoissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä\nkumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät\nmaatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin,\nniin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen\nkappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!»\nsanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä\nOllin luo.\n\n— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin\nvirkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä\nvoin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin\nkadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma.\nRaikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä\nniinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen\ntakana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä.\nSe oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle,\nja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua.\nHullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa,\nriippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia,\nja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla.\nTai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä\noli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella?\nSanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan\nsuoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin\nolen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen\nelämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy\nmuistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli\nhansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy\ntuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina\nkaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin\nei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen\nollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen\nvihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli\nkuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja\n_sitä_ lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle\nsiellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu\njälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja\nkatselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.\n\nTuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He\nraahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä\nja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat\nvanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta?\nNiin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa\nhyvässä runossa:\n\n»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»\n\nSe on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä\nkuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä,\nhuolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä\najatelleeksi?\n\nKuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä\nmeidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin\njohtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot,\nsuuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu\nmuutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata\niäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme\npassina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän\ntekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa\nolla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.\n\nTästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin\nkerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin\nsuutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan\nastua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä.\nAnnapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin.\nSiellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja\nkerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman\nkultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin\nruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan\nmukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi\nversoa kukoistava köynnös.\n\nHyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden\nosakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa\ntunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä\nmuuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se\nsiellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin\nlehtimaja.\n\nSe, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen\nmuut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä\nomnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset\nkirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja\ntajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja\nsilloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon,\njoka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus»,\nniin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».\n\nKun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun\ntäytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa\nkuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän\nsai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli\nkerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin\nunohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —,\ntuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa\npystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä\nautoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle\ntämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan\nsula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä\nyllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä\nmuistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein\nmieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi.\nHän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten\noikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset,\njoista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla\nmestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä.\nSitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä\nhe eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti\njoka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan\nkummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi:\n»Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni\ntäytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta\nja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta\nkuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä\ntuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne\nvaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista\nnuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne\nhänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät\nkahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne\nnipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.\n\nNiin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja\nkoska se mahtaakaan tulla?\n\nAsian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä,\njoka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema\nottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä!\nTuota muuttopäivää ei löydä allakasta.\n\n\n\n\n»KESÄHOUKKO.»\n\n\nOli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja\nhyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.\n\nEräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi\nmaahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta\nvalomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä\nläpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.\n\n— Tule sisään! sanoi kukkanen.\n\n— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.\nKesäksi minä tulen voimakkaaksi.\n\n— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun\nuusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi\nvielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.\n\n— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa\nsyhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada\noikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä\nulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!\n\nJa kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan,\njota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet,\nauringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli\nvihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka\nikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli\nsen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon\nsäde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.\n\n— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen\nnousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja\nsuutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja\nvihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.\n\n— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas\nja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä\nsoitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki\nlumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki\nvihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja\nvihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!\n\nIlo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin\ntunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona\ntaittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi\nvalkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää.\nMutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet\npuhalsivat siihen.\n\n— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. —\nMeillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit\npysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.\n\nOli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan\nainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni,\nhento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin\nse itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka\ntäytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja\nlämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi\nkukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas\npäänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät\ntuulet kiitivät sen yli.\n\n— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan\nulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut\nsinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!\n\n— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.\n\n— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —\nTuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!\n\nJa nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin\nlämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se\npoimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat\nsitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä,\nse pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä\njoutuneensa suoraan kesään.\n\nTalon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas\npieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan\nammattiinsa valmistuakseen.\n\n— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon\nkukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu\nruno, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi\n»kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut\nhäntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin\nkokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää\nikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli\npostisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään\nhauskaa, mutta sekin päättyi.\n\nMatka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin\niloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen\nlaatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään\nei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon\nsäteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.\n\nKauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän\ntalven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei\nnuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin,\npaiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli\nkäynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi\npitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla\nkuin tulessa — _siellä_ leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli\ntapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut\nhäntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut\nleikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.\n\nAamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka\nnäytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös,\npani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja\njärjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen\nrunojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin\nuhrattu enemmän kustannuksia.\n\nNiin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin\nja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius\nStubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.\nJa mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.\n\n— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä\ntahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko.\nRunoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai\nhän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin\nherrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä!\nKesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli\nensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija.\nNiin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu\nsinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli\nsekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa\nlaulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut\nsiitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea.\nKukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen\nymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.\n\n\n\n\nTÄTI.\n\n\nOlisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut\nensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään,\nmutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri\nsellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi\nsopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän\neli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli\nhyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi,\nsanoi häntä teatterihulluksi.\n\n— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä\nolen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja\nhänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista\nmaailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista\nkappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin\nmieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in\nperhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei\nsaanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt\nniinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu\nteatterissa!\n\nTäti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen,\njoka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän\nteatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi\nhäntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen\nelämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät,\nhaikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista»\n— sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin\naitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»\n\nHän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä\nteatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen\nkadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan\ntaloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.\n\n— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen\ntoki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia\nihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos\nminä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja\nistuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä.\nEi, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan\nasuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt\nminulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.\n\nTäti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka\nolisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi\nlääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien\nalla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä\nhapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se\nolisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän\nkutsui »autuaaksi lopuksi.»\n\nTaivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta,\nettä sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu,\nmutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla\nnäyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä,\ntäytyy olla jatkuva toiminta-ala.\n\nTädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka\nsunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston\nherra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös\nja alas, sisään ja ulos.\n\nHäneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista.\nShakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa!\nSiinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa\npitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne\nasti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä\nnäytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi\nkirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman\nasetusta.\n\nEnnen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta\nsitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat.\nTämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä»,\njoksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että\nkaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin\nkatselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli\npaikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa.\nSanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria.\nOli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää,\nkuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.\n\nTäti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että\nbaleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä\nkappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä\nistuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista\nmukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua\nvoileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon\nvankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin\nkuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia\nsyitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin\nkatselijapaikat.\n\n— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, —\nenkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.\n\nJuuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle,\nnäyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli\nhyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille\nlipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista\nja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän\ntahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat\nsanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.\n\nJa hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi\ntotisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli\nrunsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin,\nistui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän\nkertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut,\nkaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa\nsekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen\nnäytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska\nrupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli\nTuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille.\nSiinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.\n\nMitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella,\nmutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.\n\n— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi\nnoidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat\nseisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen\nmainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään\nkädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman.\nHerrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin\nkuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä,\notettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen\nsisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin\nalkoi Tuomiopäivä teatterissa.\n\n— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.\n\nMaalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän\nitse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut\nkiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit\nja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut\nmaihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää\noikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän\ntahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne.\nJa mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä\nhän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta,\nsekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti\nei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu\npaperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja\nkuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.\n\nYhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja\nkauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on\nkaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta\nteatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni\nooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään\nmyöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli\nlainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne\nulottuivat polviin saakka.\n\nHän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti\nne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit\nsavusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset\nsyöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla,\nsieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän,\n»ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle\npuolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät\nennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven\nkiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään,\nnimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan\nei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä,\nse oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään\nnuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen\njalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen\nselässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa,\näärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja\nkun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin\ntulipalosta, sillä teatteri ei palanut.\n\nTämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi\nsiitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut\nhäpeästä.\n\nHänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti\njoka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli\npitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti\nkotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään,\nmitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli\npieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi\nsekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli\nesiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi\npian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa,\ntakajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi\nkäydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin\nmieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.\n\nHän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä,\nmutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut\nsiellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan.\nHänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä\nnäytellään huomenna?»\n\nHän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria\n— teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä\nriikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle\nvanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten,\nettä tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä,\nkoska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi\nnauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen\npiti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.\n\nSe oli tädin uskonto.\n\n\n\n\nRUPIKONNA.\n\n\nKaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun\nkippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt\nkuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas\nkuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.\n\nTäällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt\ntänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli\npäistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon\naikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä,\ntunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden\ntarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä\nkuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.\n\nSammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi\nylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki.\nOnneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen\nveteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän\nkertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen\ntiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi\nkyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun\nhäneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.\n\n— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät\nsammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.\n\n— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään\njalokivi, tai se on minulla.\n\nJa vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät\npitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle.\nMutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä.\nJokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he\npitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he\nolivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.\n\n— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä\nvoi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka\nharmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.\n\n— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli\nniin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi\nminulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua.\nEi, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni\nmaailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!\n\n— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä\nse on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin\nvoit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja\npääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.\n\n— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me\nihmiset sanomme »voi».\n\nSen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin\nsiellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta\nkippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen,\njolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen\nkippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.\n\n— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä\nolen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka\noli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten\nsuojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä\nylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat.\nRupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä\njoudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.\n\n— Täällä on paljon kauniimpaa kuin alhaalla kaivossa. Tänne tekisi\nmieli jäädä koko elinajakseen, sanoi pieni rupikonna. Se viipyi siinä\ntunnin, se viipyi siinä kaksi. — Mitä mahtaakaan olla kauempana? Kun\nminä olen tullut näin pitkälle, niin minun täytyy yrittää eteenpäin!\nJa se ryömi niin nopeasti kuin se saattoi ryömiä ja tuli tielle, missä\naurinko paistoi siihen ja missä tomu puuteroi sitä sen marssiessa\nmaantien yli.\n\n— Täälläpä ollaan oikein kuivalla maalla, sanoi rupikonna, — tulee\nmiltei liiaksi siitä hyvää; minussa jo kutiaa!\n\nNyt se pääsi ojalle. Siellä kasvoi lemmikkejä ja angervoja; likellä\noli seljan ja orapihlajan muodostama elävä aita, köynnöskasvina\nkierteli elämänlanka. Täällä saattoi nähdä värejä, niinikään lensi\ntuolla perhonen. Rupikonna luuli, että se oli kukkanen, joka oli\nriistäytynyt irti paremmin oppiakseen tuntemaan maailmaa; sehän oli\nniin luonnollista.\n\n— Kunhan voisi ottaa sellaisen vauhdin kuin se, sanoi rupikonna, —\nkvoik! Voi, kuinka kaunista!\n\nSe viipyi täällä ojassa kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää eikä se\nkaivannut ravintoa. Yhdeksäntenä päivänä se ajatteli: — Eteenpäin!\nMutta mitäpä kauniimpaa saattoi löytää? Ehkäpä löytyisi pieni rupikonna\ntai joitakin vihreitä sammakkoja. Viime yönä oli ilmassa tuntunut siltä\nkuin olisi läheisyydessä ollut serkkuja.\n\n— Ihanaa on elää, päästä ylös kaivosta, maata nokkosissa, ryömiä\ntomuisen tien yli ja levätä märässä ojassa! Mutta eteenpäin! Täytyy\nkoettaa tavata sammakkoja tai pieni rupikonna, ei kuitenkaan voi olla\nilman niitä; luonto ei yksinään ole tarpeeksi! Ja sitten se jälleen\nlähti vaeltamaan.\n\nSe tuli seudulle, missä oli suuri kaislan ympäröimä lammikko. Tänne se\npyrki.\n\n— Eiköhän täällä ole teille liian märkää, sanoivat sammakot. — Mutta te\nolette hyvin tervetullut! Oletteko te miehenpuoli vaiko naispuoli? Se\nnyt on yhdentekevää, te olette yhtä tervetullut!\n\nJa sitten se pyydettiin illalla konserttiin, perhekonserttiin:\nsuuri innostus ja ohuet äänet, sen me tunnemme. Tarjoilua ei ollut,\nainoastaan juomatavarat vapaasti käytettävänä, koko lammikko, jos heitä\nhalutti.\n\n— Nyt minä matkustan eteenpäin, sanoi pieni rupikonna; se ikävöi aina\njohonkin parempaan.\n\nSe näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki\nuudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja\nkorkeammalle.\n\n— Minä olen varmasti vielä kaivossa, suurenpuoleisessa kaivossa; minun\ntäytyy päästä korkeammalle, ruumiissani on sellainen levottomuus ja\nkaipaus. Ja kun kuu tuli täydeksi ja pyöreäksi, ajatteli eläinraukka: —\nMahtaako tuo olla kippa, jota hilataan alas ja johon minun pitää hypätä\npäästäkseni korkeammalle? Vai onko aurinko se suuri kippa? Kuinka\nse on suuri, kuinka se on loistava, siinä on tilaa meille kaikille,\nminun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni. Oi, kuinka minun päässäni\nloistaa! Varmaankaan eivät jalokivet voi loistaa kirkkaammin. Mutta\nsitä ei minulla ole enkä sitä itkekään, ei, korkeammalle ylös, loistoon\nja iloon! Minussa on sellainen varmuus ja samalla tuska — tämä askel on\nvaikea ottaa! Mutta täytyy, eteenpäin, suoraan maantielle!\n\nJa se otti niin suuria askeleita, kuin tuollainen matelevainen ikinä\nsaattaa ottaa, ja sitten se oli valtatiellä, ihmisten ilmoilla. Siellä\noli sekä kukkatarhoja että kaalitarhoja. Kaalitarhan luona se lepäsi.\n\n— Kuinka sentään on monenlaisia olentoja, joita en koskaan ole\ntuntenut! Ja kuinka maailma sentään on suuri ja ihana! Mutta täytyy\nmyöskin katsella ympärilleen eikä jäädä istumaan yhteen paikkaan. Ja\nsitten se hyppäsi kaalitarhaan. — Kuinka täällä on vihreää, kuinka\ntäällä on ihanaa!\n\n— Sen minä kyllä tiedän! sanoi kaalimato lehdellä. — Minun lehteni on\nsuurin täällä. Se peittää puolen maailmaa; mutta en minä sitä tarvitse.\n\n— Kaa! kaa! kuului samassa. Tuli kanoja, ne astelivat kaalitarhaan.\nEnsimmäinen kana oli kaukonäköinen, hän näki madon ryppyisellä lehdellä\nja nokkasi sitä tavoiteliakseen niin että se putosi maahan, missä se\nkierteli ja käänteli. Kana katseli ensin toisella silmällään, sitten\ntoisella, koska se ei tietänyt mitä tästä vääntelystä saattoi seurata.\n\n— Se ei tee sitä vapaaehtoisesti, ajatteli kana ja nosti päänsä\nnokkaistakseen matoa. Rupikonna säikähti niin, että se läksi ryömimään\nsuoraa päätä kanaa kohti.\n\n— Vai on sillä apujoukkoja! sanoi kana. — Kas vaan tuota vaivaista!\nJa kana käänsi selkänsä. — En välitä tuosta pienestä vihreästä\nsuupalasesta, se vain kutiaa kurkussa! Toiset kanat olivat samaa mieltä\nja sitten ne menivät.\n\n— Kiersinpä itseni heistä vapaaksi! sanoi kaalimato. — Hyvä on\nsäilyttää mielensä tasapaino. Mutta vaikein on jäljellä, minun täytyy\npäästä ylös kaalinlehdelleni. Missä se onkaan?\n\nJa pieni rupikonna tuli lausumaan osanottoaan. Se oli niin iloissaan\nsiitä, että se rumuudellaan oli peloittanut kanat.\n\n— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi kaalimato. — Itsehän minä kiersin\nitseni eroon heistä. Te olette hyvin vastenmielisen näköinen.\nSallitteko minun olla rauhassa? Nyt tunnen kaalin hajun. Nyt olen\nlehteni luona. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oma kotoinen olo. Mutta\nkorkeammalle minun täytyy päästä.\n\n— Niin, korkeammalle, sanoi pieni rupikonna, — korkeammalle! Sillä on\nsamat tunteet kuin minulla! Mutta se ei tänään ole hyvällä tuulella, se\njohtuu pelästyksestä. Kaikki me tahdomme korkeammalle. Ja se katseli\nniin korkealle kuin se saattoi katsella.\n\nHaikara istui pesässään talonpojan katolla. Se kalisteli nokkaansa ja\nhaikaraemo kalisteli.\n\n— Kuinka ne asuvat korkealla, ajatteli rupikonna. — Kun pääsisikin\ntuonne ylös!\n\nTalonpojan tuvassa asui kaksi nuorta ylioppilasta; toinen oli\nrunoilija, toinen luonnontutkija.'Toinen lauloi ja kirjoitti ilonsa\nvallassa kaikesta, mitä Jumala oli luonut, ja sellaisena kuin se\nkuvastui hänen sydämessään. Hän lauloi sen ilmi lyhyissä, selkeissä,\nrikkaissa ja sointuvissa runoissa. Toinen tarttui itse asioihin, ratkoi\nne auki, jos niin tarvittiin. Hän näki Jumalan luomakunnan suurena\nlaskutehtävänä, vähensi, kertoi, halusi tuntea sen ulkoa ja puhua siitä\njärjenmukaisesti, ja se oli kauttaaltaan järjellistä, ja hän puhui\nsiitä iloisesti ja viisaasti. He olivat hyviä, iloisia ihmisiä molemmat.\n\n— Tuossapa istuukin hyvä rupikonnayksilö, sanoi luonnontutkija. — Senpä\nminä panen väkiviinaan.\n\n— Johan sinulla on kaksi muuta, sanoi runoilija. — Anna sen istua siinä\nkaikessa rauhassa ja tyytyväisyydessä.\n\n— Mutta se on niin hauskan ruma, sanoi toinen.\n\n— Niin, kunhan me voisimme löytää jalokiven sen päästä, — niin itsekin\nolisin ratkomassa sitä.\n\n— Jalokiven! sanoi toinen. — Sinäpä osaat hyvin luonnonhistoriaa.\n\n— Mutta eikö siinä ole hyvin kaunista tuossa kansanlaulussa, että\nrupikonnan, kaikkein rumimman eläimen, päähän usein on kätketty mitä\nkallisarvoisin jalokivi? Eikö ihmisten usein käy samalla tavalla? Mikä\njalokivi olikaan Esopuksessa, ja entä sitten Sokrateessa!\n\nEnempää ei rupikonna kuullut eikä se ymmärtänyt puheesta puoltakaan.\nMolemmat ystävät läksivät, ja se pelastui joutumasta väkiviinaan.\n\n— Hekin puhuivat jalokivestä, sanoi rupikonna. — Onpa hyvä, ettei\nminulla ole sitä, muuten olisin joutunut ikävyyksiin.\n\nSilloin kuului talonpojan katolta kalistelua. Haikara-isä piti\nesitelmää perheelleen, ja tämä katseli kierosti noita molempia\nkaalitarhassa kulkevia nuoria miehiä.\n\n— Ihminen on kaikkein itserakkain elukka, sanoi haikara. — Kuulkaa,\nkuinka ne kalistelevat! Eivätkä kuitenkaan pysty oikealla tavalla\nkalistelemaan. He kehuvat puhelahjaansa, kieltään — hyväkin kieli!\nSe vaihtuu aina mahdottomaksi ymmärtää yhden meidän päivämatkamme\npäässä: toinen ei ymmärrä toista. Me voimme puhua omaa kieltämme kautta\nkoko maailman sekä Tanskassa että Egyptissä. Lentää eivät ihmiset\nmyöskään osaa. He ottavat vauhtia keksinnön avulla, jota he kutsuvat\n»rautatieksi», mutta siinäkin he usein taittavat niskansa. Kylmät\nväreet kulkevat nokkani läpi, kun sitä ajattelen. Maailma tulee toimeen\nilman ihmisiä. Me emme tarvitse heitä. Kun vaan saamme pitää sammakot\nja kastemadot!\n\n— Olipa se mahtava puhe! ajatteli pieni rupikonna. — Mikä suuri mies,\nja niin korkealla hän seisoo, etten vielä ole nähnyt kenenkään seisovan\nniin korkealla, ja kuinka hän osaa uida! huudahti se, kun haikara\nlevitetyin siivin otti vauhtia ilmassa.\n\nJa haikara-emo puheli pesässä, kertoi Egyptin maasta, Niilin vedestä\nja siitä erinomaisesta mudasta, jota oli ulkomailla. Aivan uudelta ja\nkauniilta se kuului pienen rupikonnan korvissa.\n\n— Minun täytyy päästä Egyptiin! sanoi se. — Kunhan haikara vain ottaisi\nminut mukaansa, tai joku sen poikasista. Minä olisin valmis tekemään\nvastapalvelusta sen hääpäivänä. Niin, kyllä minä pääsen Egyptiin, sillä\nminä olen niin onnellinen. Parempi kuin jalokivi päässä on sentään\nkaipaukseni ja haluni.\n\nJa silloinpa sillä juuri olikin jalokivi:, ikuinen kaipaus ja halu,\nylöspäin, alati ylöspäin. Se loisti sen sisällä, se loisti iloa ja\nsäteili halua.\n\nSamassa saapui haikara. Se oli nurmella nähnyt rupikonnan, tähtäsi eikä\nerittäin varovasti tarttunut pieneen eläimeen. Nokka likisti. Tuuli\nhumisi, ei ollut erittäin miellyttävää, mutta ylöspäin kävi kulku,\nylöspäin Egyptiä kohti, sen se tiesi. Ja sentähden loistivat silmät,\nniistä lensi ikäänkuin kipuna:\n\n— Kvoik! Voi!\n\nRuumis oli kuollut, rupikonna surmattu, mutta minne jäi kipuna sen\nsilmistä?\n\nAuringonsäde otti sen, auringonsäde vei jalokiven rupikonnan päästä.\nMinne?\n\nÄlä kysy luonnontutkijalta, kysy mieluummin runoilijalta. Hän kertoo\nsinulle sen satuna. Ja kaalimato oli siinä mukana ja haikaraperhe\non siinä mukana. Ajattelehan, kaalimato muuttuu ja tulee kauniiksi\nperhoseksi!\n\nHaikaraperhe lentää yli vuorten ja puutarhojen, pois kaukaiseen\nAfrikaan ja löytää kuitenkin lyhyintä tietä takaisin kotiin, Tanskan\nmaahan, samalle paikalle katolle. Niin, se on melkein liian satumaista\nja kuitenkin se on totta. Voit hyvin kysyä luonnontutkijalta; hänen\ntäytyy se tunnustaa. Ja sinä itsekin sen tiedät, sillä sinä olet sen\nnähnyt.\n\nMutta entä jalokivi rupikonnan päässä?\n\nEtsi sitä auringosta, näe se, jos voit!\n\nSen loisto on liian väkevä. Meidän silmämme eivät vielä kykene\nkatsomaan kaikkeen siihen loistoon, minkä Jumala on luonut, mutta me\nsaamme kyllä näkevät silmät, ja siitä vasta tulee ihanin satu; sillä me\nolemme itse siinä mukana.\n\n\n\n"]