[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ff35iiBukuiVWFdxuBKdOLvpGDeS8K9Yvf98kS0UvUpo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2755,"Juha Joutsia","Talvio, Maila",1871,1951,"2755-talvio-maila-juha-joutsia","2755__Talvio_Maila__Juha_Joutsia",null,"romaani",[],[],"fi",1903,57098,338864,false,10863,[22,23],"Married people -- Fiction","Triangles (Interpersonal relations) -- Fiction",[25],"Novels","\"Juha\" by Juhani Aho is a novel published in 1911, considered one of the author's most significant works. Set in an unspecified historical period along the Finnish-Russian border, the story follows Juha, a hardworking farmer whose restless wife Marja leaves with a charismatic traveling merchant named Shemeikka. What begins as escape becomes captivity, and Marja must find her way home. But returning is only the beginning of their troubles. This timeless tale of desire, betrayal, and consequences has inspired multiple operas and films. (This is an automatically generated summary.)",[],328,"Maila Talvion romaani kuvaa Rason rusthollin väkeä ja heidän monimutkaisia ihmissuhteitaan hämäläisessä maalaismiljöössä. Teos tarkastelee säätyeroja, avioliittoa ja intohimoa, kun päähenkilö Juha Joutsia joutuu valitsemaan erilaisten elämänpolkujen ja odotusten välillä.","Maila Talvion 'Juha Joutsia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2755. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","JUHA JOUTSIA\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nRason rusthollissa valmistettiin taaskin pitoja. Niitä oli siellä ollut\ntaajaan, milloin häitä, milloin hautajaisia, pienemmistä pidoista\npuhumattakaan. Eihän se ihme ollut: perhe oli suuri, paljon nuoria\nnaitettavia, paljon vanhoja haudattavia.\n\nKaiken viikkoa oli pidetty kiirettä. Kokki, sotamiehen leski Emma\nKlinga, oli tuotu jo sunnuntaina, ja maanantaina hän oli isännän,\nKalle Kustaanpojan kanssa käynyt kaupungissa. Mahdottomat kuormat he\nsieltä olivat tuoneet kotiin: kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä,\nväskynöitä, rusinoita ja kaikenlaisia ulkolaisia sokerileivoksia. Ja\nkuitenkin olivat juomatavarat noudettavat eri hevosilla. Ne tuotiin\nheinien ja olkien sisässä ja koreat, punaiset merkit oli pullojen\nkyljissä, kun niitä kannettiin puotiin. Kotona oli ennestäänkin juomia.\nTupultti oli valmistettu jo joulun edellä. Se oli paksua kuin terva ja\nmakeaa kuin siirappi, kun emäntä ja tyttäret kävivät sitä maistamassa.\nViinaakin oli viimesyksyistä, ei tarvinnut ruveta ostamaan. Ja olisiko\nostettu sitten ollut sen veroista! Olutta oli monta lajia, oli\nvanhempaa ja nuorempaa, valkeampaa ja mustempaa, eri lajit kutsuttuja\nvieraita, eri lajit kuokkamiehiä varten. Sillä tiesihän sen, että\nkuokkamiehiä oli tulossa — peninkulmien päästä niitä aina ennenkin oli\ntulvinut Rasoon häihin.\n\nLumian emäntä oli tullut jo edellisenä päivänä. Hän oli näitä samoja\nRason tyttäriä. Juuri Marian päivänä tuli viisi vuotta siitä, kun hänet\nLumiaan vietiin. Ippilän emäntä, jonka häitä oli juotu viime vuonna,\noli jo pari kertaa sinä päivänä pistäytynyt entisessä kotitalossaan\nkatsomassa häävalmistuksia. Ippilä oli nimittäin, kuten Rasokin,\nKeihäsjärven rannalla ja niin likellä, että siellä saattoi pistäytyä\nsiunaaman aikana.\n\nKotona Rasossa oli vielä kaksi tytärtä, vanhin Helena, jolla ei ollut\nonnea rakkausasioissa, ja keskimmäinen Iita, joka näytti olevan\nsyntynyt vanhaksi piiaksi.\n\nPaljon oli sisarilla puhumista, kun he yhteen joutuivat. Olisi luullut\nheidän vuosikausia olleen erossa, niin heillä riitti juttua. Mutta\nse johtui siitä, että he olivat niin rakkaat sisarukset. Yhteiset\nhuolet varhaisessa nuoruudessa olivat heidät yhdistäneet. He olivat\njääneet pieniksi äidistään — vanhin, Kalle, oli äidin kuollessa\nseitsemännellätoista vuodellaan ja Juha vasta kolmannella. Siihen\nasti oli äidin tarmo pitänyt taloa pystyssä ja lapset olivat saaneet\nkasvaa huolettomina. Mutta kun äidin maahanpaniaisten jälkeen vieras\nväki kyläkakkuineen oli hajaantunut, aukenivat äkkiä lasten silmät.\nHe huomasivat, että heidän isänsä oli raihnainen ukko, joka ei\ntullut toimeen ilman viinaa. Ja kun hän taas joi viinaa, niin hän\ntuli kipeäksi. Ensi kerran, kun lapset joutuivat sairauskohtauksen\ntodistajiksi, hätääntyivät he ja luulivat kuoleman tulevan. Mutta\nvähitellen he tottuivat isän sairauteen. Kalle rupesi kulkemaan työväen\nperässä ja johto oli isän käsissä vain nimeksi. Helena ja Marjaana\nottivat haltuunsa emännyyden. Edesvastuuntunne kehitti heitä ja he\nkävivät ennen aikojaan täysiksi ihmisiksi.\n\nYksi ainoa heistä pysyi lapsena ja sai nauttia huolettomuuden makeutta:\nse oli Juha. Kun tytöt häärivät varhaisesta aamusta myöhään iltaan,\nniin täytyihän olla joku, jota he saivat pitää hyvänä, jonka kanssa\nhe saivat leikkiä ja kaarestaa. Ja ketäs he olisivat pitäneet hyvänä,\njollei Juhaa. Voi nyt kuitenkin, kuinka sitä olikin mukava naurattaa\nja kutitella. Se oli paitasillaan hypännyt sängystään, pannut kädet\nsilmien eteen ja vilkuili sormien lomitse sisariin, jotka olivat\nasettuneet kyykylleen lattialle, syli auki, valmiina vastaanottamaan\npaitaressua. Äkkiä päästi lapsi iloisen naurun ja karkasi sylistä\nsyliin, jotta pellavankarvainen tukka liehui. Herttainen se oli se\npieni Juha! Ja niin tottelevainen ja hyvä lapsi! Ei sitä tarvinnut\nrangaista. Lieneekö se pariakaan kertaa eläissään saanut selkäsaunaa.\nEikä se silloinkaan olisi muiden sisarten mielestä ansainnut, vaan oli\nse Iita, joka tahtoi, että sitä joskus kuritettaisiinkin. Ja hänkin\nteki sen sulasta rakkaudesta.\n\nSisarukset rakastivat kaikki toisiaan, mutta varsinkin Juhaa.\nVaikka Juha jo oli suuri poika, he koettivat kaikin keinoin säästää\nhäntä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut muuta tehdä kuin olla heidän\nhauskuutenaan. Hän viritti heille tulen keittiön takkaan, hänet\notettiin portinavaajaksi, kun he läksivät kyläilemään. Ja niinä öinä,\njolloin isä oli sairaana ja kaikkien muiden täytyi herätä hieromaan ja\nhoitamaan, suljettiin ovi visusti siihen huoneeseen, missä Juha makasi.\n\nKyllä vanhemmat tytöt, varsinkin Iita ja Marjaana, niinä öinä\nsadattelivat miestä, joka isän kanssa oli ollut juomassa, nimittäin\nKeihäsjärven pappia Jaakko Sandia!\n\nSellaisena yönä Rason rusthollari sitten kuolikin. Sand oli istunut\nkoko illan Rasossa ja kun hänen lähdettyään rusthollarin piti oikaista\nsänkyyn, sai hän kauhean vedon, joka hänet lopetti, ennen kuin oli\nehditty lääkäriä ajatellakaan. Oikeastaanhan se oli kevennys sekä\näijälle itselleen että omaisille.\n\nRusthollari kuoli juuri samana vuonna, jolloin Kalle ja Marjaana olivat\njoutuneet naimisiin. Juha oli silloin jo mieheksi tulemaisillaan.\n\nEi häntä huvittanut maatyö, kuten esimerkiksi Kallea. Juha oli sen\nsijaan omin päin oppinut lukemaan ja aivan kuin leikillä oli pastori,\nRasossa käydessään, näyttänyt hänelle, kuinka kirjaimet kirjoitetaan.\nMutta eikös se poika siitä oppinutkin kirjoittamaan ihan selvää\nkirjoitusta! Juhalle ei voitu antaa mieleisempää lahjaa kuin kirja.\nJa kaiket illat hänellä riitti juttua siitä, mitä hän päivällä oli\nlukenut. Vaikka hän muuten oli hiljainen ja harvasanainen, vilkastui\nhän silloin. Hänen olisi pitänyt päästä lukutielle, hyvä pappi hänestä\nolisi tullut. Sisaret sen kyllä käsittivät ja Helena siitä kyllä puhui\nKallelle, mutta kun Juha ei itse ymmärtänyt ruveta tahtomaan kouluun,\nniin ei koskaan toden teolla ryhdytty toimittamaan häntä sinne; ja niin\nhän jäi kotiin.\n\nKalle oli sitä mieltä, että ihminen voi olla pappi, vaikkei ole papiksi\nlukenutkaan. Joka rehellisesti tekee työtä paikallaan, on pappi\nhänkin. Samaa Jumalan viinamäkeä se on koko maailma. Ja Kalle rupesi\nahdistamaan Juhaa siitä ainaisesta lukemisesta. Niinkuin ei maatyö\nolisi yhtä hyvää työtä!\n\nSisaret riensivät paikalla rukoilemaan Juhan puolesta. Mutta silloin\nKalle kiivastui.\n\n— Miksi herraksi häntä sitten kasvatetaan? huusi hän. — Sellaiseksiko\nkuin Joutsian Akseli? Sitten sitä vasta kelpaa katsella! Joudu pois\nniitylle, poika!\n\nJuha heitti kirjan menemään ja sen jälkeen hän vieraantumistaan\nvieraantui lukemisesta. Sujui se maatyökin sentään! Mutta monta\nmonituista kertaa sai heinäväki kahvia tai riihimiehet ryypyn vain\nsiksi, että Juha oli heidän joukossaan ja sisarten teki mieli pistää\njotakin hänen suuhunsa.\n\nJa nyt valmistettiin Rasossa Juhan häitä!\n\nOudolta oli Marjaanasta tuntunut, kun hän lapsineen, kimpsuineen,\nkampsuineen ajoi kotitalonsa pihaan ja muisti, että ylihuomenna\nolisivat Juhan häät.\n\n— Voi nyt kuitenkin, oli häneltä päässyt, — kuinka ne ajat kuluvat!\n\nEntiset muistuivat niin selvästi mieleen. Niin vähän aikaa tuntui\nsiitä olevan, kun Juha oli pieni pellavapää, joka juosta reksutti\nsisaria vastaan ja jo kaukaa huusi: \"Toitkos, Marjaana, tuliaisia?\" Ja\nylihuomenna juotaisiin Juhan häitä!\n\nOutoa se oli muidenkin sisarten mielestä. Eivät he olleet huomanneet,\nettä Juha oli kasvanut mieheksi. Heidän silmissään hän yhä oli poika.\nMutta kaikista oudoimmalta tuntui kuitenkin Juhasta itsestään. Olla\nisäntänä, määrätä rengeille ja muonamiehille työtä... ja... Kaikki\ntuntuu niin luonnolliselta ja tavalliselta, kun ajattelee toisten\nihmisten häitä, mutta kun on käsissä omat, niin on paljon asioita,\njotka panevat ajattelemaan.\n\nAurinko oli jo alhaalla, rannat ja taivas kertautuivat tyynessä\nvedessä. Mitä köykäisiä valkeita pilviä pohjalla, joka oli kuulakka ja\nkirkas! Mikä hehku auringon ympärillä ja itse auringossa! Päivällä se\noli polttanut ja paahtanut, mutta nyt oli siitä kaikki tikeryys poissa,\nse ei enää polttanut eikä palanut, vaan siitä levisi lempeää, lauhaa\nja siunattua lämmintä. Ilma oli täynnä maan, kukkien, laihojen ja\npuiden nesteitä, sakeanaan surviaisia, korven kytöä, käen kukuntaa ja\nruisrääkän kaiherrusta. Ruispellot seisoivat liikkumattomina, hentoiset\nhelpeet oikonaan taivasta kohti. Tarhassa kalkahti tuon tuostakin\nlehmänkello.\n\nRasossa oltiin aina vain täydessä työssä. Uudessa aitassa, joka oli\njääkellarin päällä, sisaret voitelivat piparikakkuja munosohjolla. Joku\npoistui hetkiseksi viemään peltiä uuniin, mutta palasi pian. Marjaanan\ntäytyi käydä panemassa lapsensa nukkumaan ja Iitan katsomassa, ettei\nkoiria kesken yleistä kiirettä jätettäisi ruoatta. Mutta kun he taas\nkaikki pääsivät koolle, tuli puhetta kuin kaatamalla.\n\n— Kunhan Juha nyt vain menestyisi Joutsialla, sanoi Marjaana.\n\n— Niin, kunhan menestyisi! huokasi Iita.\n\n— Mitä te sitä epäilette! huudahti Annakaisa. — Minusta on niin\nhauskaa, että Juha joutuu näin lähelle. Ja onhan Annastiina niin mukava\ntyttö.\n\n— On kyllä, on kyllä, myönsi Iita. — Mutta Annastiina onkin minulle\nkertonut paljon asioita.\n\n— Mitä asioita? uteli Marjaana huolissaan.\n\n— Kaikenlaisia vain...\n\n— Niin, no, tietäähän sen jokainen, että vanha isäntä maistelee ja\non muutenkin äreä ja pahansisuinen. Mutta onhan taas emäntä hyvä ja\njumalinen ihminen.\n\n— Entäs Hallpumin väki!\n\n— Niin, Hallpumin väki!\n\n— Riittäähän sitä ruttoa Tulettänestä pitkin pitäjää, onhan se\nniinkin. Ja onhan se Akselikin siinä Joutsiassa kuin kiiliäinen...\nMutta onhan taas Rasokin tässä paikoillaan ja Kalle Juhalla tukena.\nEikä ole Lumiakaan niin kaukana, ettei isännän käsivarsi ehtisi avuksi,\njos tiukka tulisi.\n\nMarjaana oikaisi itsensä suoraksi, kun hän mainitsi miestään, Lumian\nmahtavaa rusthollaria.\n\n— Kyllä maar Juha kaikkia vielä hyvinkin tarvitsee, sanoi Iita\nentiseen kuivaan tapaansa.\n\nHelena ei näyttänyt kuuntelevankaan heidän puheitaan. Iita ja Marjaana\nolivat totisina töissään, mutta Annakaisa puhkesi kiivaasti puhumaan:\n\n— Mitäs sinä, Iita, tiedät? Sano pois nyt!\n\n— Tiedän mitä tiedän, selitti Iita vain eikä sanonut.\n\nSe oli sellaista, ettei hän tahtonut puhua Annakaisan kuullen. Se\nolisi pian kaikki voinut olla kylällä, mitä Annakaisan kuullen olisi\nkertonut. Annakaisa oli niin elävä ja vilkas. Vasta kun he jäivät\nkahden kesken Marjaanan kanssa, rupesi Iita puhumaan.\n\n— Kun Annastiina sanoi, että se kontrahti Hallpumin kanssa on\nvääryydellä tehty. Olivat juottaneet äijän humalaan ja panivat paperiin\nmitä tahtoivat. Hallpumi kuuluu saavan ottaa metsääkin niin paljon kuin\nikinä tahtoo. Siksi se sitä talon kranttia niin laajentaa.\n\nMarjaana tuijotti sisareensa suurin silmin.\n\n— Olisikohan tuo nyt totta?\n\n— On se. Annastiina sanoi. Ja sitten vanha isäntä vielä taitaa olla\nvelkaakin Hallpumille... Sinne pitäisi tulla kotivävy, joka osaa pitää\npuoliaan, mutta meidän Juha...\n\nHe vaikenivat molemmat ja pysyivät hyvän aikaa mietteissään. Tämä\nJoutsian isännän ja kauppias Hallbomin välinen asia ei ollut mikään\nleikin asia.\n\n— Marjaana, virkahti Helena ovelta, suu täynnä piparkakkua, — mitä\nsinä huomenna puet päällesi? Sen vanhan mustanko vai...?\n\n— Mikäs vanha se on! pääsi Marjaanalta. — Omiin häihini tehtiin.\nSiitä on viisi vuotta ja sitä on hyvin pidetty. Tiedätkös, kuinka\nvanhoja leninkejä meidän isännän äitivainajalla oli? Kahdenkymmenen\nja kolmenkymmenen vuoden vanhoja! Eikä ollut koi koskenutkaan. Onko\nsinulla taas uusi?\n\nHelena nauroi ja heilautti päätään.\n\n— Totta kai, vastasi Iita purevasti. — Kaupungissa tehty ja niin\nherraskainen, että...\n\nIita keskeytti lauseensa, kun Helenaan katsoi. Helena oli painanut\npäänsä alas ja hänen poskensa rupesivat hehkumaan. Sisaren sanat\nkoskivat häneen kuin piiskan siima, mutta hän koetti sentään vielä\nhymyillä.\n\n— Ette saa, tytöt! huusi Annakaisa. — Tiedättehän te Helenan asiat!\n\n— Tiedämme niinkin, selitti Iita tyynemmin, — mutta pitäisihän sinun\njo itsesikin nähdä, ettei niistä mitään tule...\n\nHelena viskasi käsistään pyyhinliinan ja painoi molemmat kätensä\nsilmilleen. Hetkisen hän siinä värisi ja vapisi, itkua vastaan\ntaistellen, mutta vihdoin hänen päänsä kolahti seinään ja hän oli\nmenehtymäisillään itkuun.\n\n— Siinä se nyt taas on! sanoi Annakaisa. — Aina te olette pahoja\nHelenalle!\n\nMarjaana katseli pitkään sisareensa. Olipa tuo Helena käynyt heikoksi!\n\n— Älä nyt joutavia itke! koetti hän lohduttaa. Mutta Helena ei häntä\nkuunnellut, itki vain ikään kuin sydän olisi ollut särkymäisillään.\n\nSisaret olivat sangen erilaiset. Helena oli pitkä ja solakka, sorja\nliikkeissään ja liukas kuin syöstävä. Hänen kasvonsa olivat kaitaiset\nja hienot, nenä suora, suu pieni, huulet kauniisti kaarevat, silmät\nharmaat, väliin epämääräiset kuin savipohja järvi, jonka myrsky on\nvellonut sekaisin, väliin mustat ja kiiluvat kuin lähteen silmä\nsyvässä rotkossa. Hänen matalan otsansa ympärillä liehui pehmoinen,\nkihertävä musta tukka. Hän oli niin hienoa tekoa, että häntä olisi\nvoinut pitää minä ylhäisenä neitinä tahansa, jos hän vain olisi ollut\nherrasvaatteissa.\n\nMarjaana oli ehtinyt käydä rotevaksi emännäksi. Kuka hyvänsä olisi\nvoinut kadehtia häntä Lumian rusthollarilta, sillä hän oli juuri\nniitä vaimoja, jotka ovat talon kaunistus: toimelias, valpas, virkku,\ntasainen, säästäväinen ja ahkera, liikkeellä kukonlaulusta myöhään\niltaan, ensimmäisenä keittämässä kahvia, viimeisenä lukitsemassa\naitanovia. Joka toinen vuosi syntyi hänelle terve lapsi ja aina oli\ntalo kuin juhlaan valmistettuna, niin siellä kaikki kiilsi ja hohti. Ei\nhän ollut ensinkään Helenan näköinen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät,\nhiukset vaaleat, nuoltuina kahden puolen päätä, silmät pienet, mutta\nkirkkaat ja rehelliset.\n\nIita tuntui kuivalta ja kalsealta sisarten rinnalla. Oli hänessä\nkokoa, luut olivat suuret, mutta niiden päällä ei ollut niin paljon\nlihaa, että mikään paikka olisi pyöristynyt. Kasvot olivat kulmikkaat,\nsuu suuri, huulet ohkaiset. Hänen liikkeensä olivat kuin miehen ja\nmielellään hän olikin miesten töissä, asetti hevosen valjaisiin,\nveisti oman haravansa, korjasi vanteen maitopyttyyn, jos se oli\npäässyt ravistumaan, kaivoipa joskus ojaakin, kun sille päälle tuli.\nHän piti kaikista eläimistä, varsinkin hevosista ja koirista. Kaikkia\nkulkukoiria hän suojeli. Sen tähden niitä aina olikin Rasossa pari\nkolme kappaletta ja kaikki ne nukkuivat Iitan sängyssä. Kun hänelle\nkerran tuli sulhasia, nauroi hän heille vasten silmiä ja selitti, että\nhän kyllä rupeaa puhemieheksi, jos tarvitaan, mutta ei hän morsiameksi\nrupea. Häntä pidettiin jo valmiina vanhana piikana, vaikkei hänellä\nensinkään ollut niin paljon ikää.\n\nAnnakaisa vihdoin oli pieni, pyöreä, vaaleatukkainen ja iloinen kuin\nnuori, valkoinen lammas. Hän oli kuin maidolla syötetty, hänessä ei\ntuntunut mitään luita ja hänen ihonsa oli kuin ruusunlehteä. Ei hän\nherrasväen silmissä olisi ollut kaunis, mutta talonpojat pitivät häntä\noikein silmänruokanaan. Hänellä kävi kosijoita likeltä ja kaukaa,\nhän piti huvituksista ja piti miehistä. Hän olisi mielellään ottanut\nkaikki kosijansa, jos se vain olisi käynyt laatuun, mutta veljiensä\nja sisartensa kehoituksesta valitsi hän sitten vihdoin Ippilän pojan.\nOlihan hän siitä vallan naapurista, kelpo ja taattu poika kaikin puolin.\n\nOnnellinen Annakaisa olikin. Sisaret saattoivat yleensä kaikkikin\ntyytyä kohtaloonsa, paitsi Helena, vanhin Rason tyttäristä, joka\noli koko maailman hampaissa. Helena-raukka! Hänestä kerrottiin\nrumia juttuja ja itse hän kovan kohtalonsa alla oli kärsinyt niin\nhirmuisesti, että omaiset monesti olivat pelänneet hänen menevän\nsekaisin.\n\nJuuri silloin kun hän oli hempeimmillään, oli pitäjään tullut uusi\npappi. Jakob Sand. Hän pani koko seurakunnan ihmeisiin messuäänellään,\njoka oli niin komea, että täytyi pelätä pienen puukirkon seinien\nlaukeavan. Ihmiset eivät tietäneet nauraako vai itkeä, kun hän\nesimerkiksi messusi sanat \"halleluja! halleluja!\" Se meni niin\nkorkealta ja kuitenkin niin kirkkaasti, ettei olisi luullut ihmisen\nrinnasta sellaista ääntä lähtevän. Komea oli mieskin katsella, suuri\nja tukeva, vaikka mustakulmainen ja mustapartainen kuin paholainen.\nKerrottiin, että hänen jonkin konnankoukun takia oli täytynyt ottaa\nero koulunopettajan virasta, jossa hän ennen oli ollut, ja että\nhän oli ruvennut papiksi vasta sitten, kun ei hän miksikään muuksi\nkelvannut. Mutta mitäpä kulkupuheista. Kerrassaan komea oli miehellä\nääni, kova kuin tuomiopasuunan sointi, ei maar siinä uni tullut, kun\nse mies saarnasi. Ja kyllä hän monesti selittikin Jumalan sanaa niin,\nettä olisi luullut häntä erityisesti Jumalan hengen valaisemaksi.\nToisinaan taas hän puhui niin kummia, ettei niitä kukaan ymmärtänyt.\nSanoja tuli kuin koskea alas, mutta ei niistä löytänyt mitään\najatusta eikä tarkoitusta. Kukaan ei oikeastaan saanut selkoa siitä,\noliko hän hengellinen pappi vai oliko hän vain maallinen virkamies.\nJuomisen taito taas hänellä oli sellainen, että vanhatkin maistajat\nihmettelivät, mutta ei häntä nähty siinä kunnossa, ettei hän olisi\npysynyt pystyssä. Hän sanoi sen monesti julkisestikin, että ihmisten\npitää vapaasti nauttia Jumalan antimia ja ettei ihminen saata\ntulla oikeaan synnintuntoon, jollei hän joskus lankeakin. Juuri\nensimmäisissä saarnoissaan hän oli sanonut: \"Ilman lankeemusta ei ole\nnousemustakaan.\" Hän joi mielellään ja piti hyvistä ruoista, mutta\nvälistä tuli hänelle ahdistuksen aikoja, jolloin hän ei huolinut\nsuuhunsa ruoan hiventäkään. Pappilan palvelijat sen tiesivät kertoa.\nJakob Sand oli niitä ihmisiä, joista puhutaan paljon. Kun toinen huhu\nkertoi hänen käyneen Saarlan kartanossa mielistelemässä eversti Ståhlen\nkaunista armoa, kunnes eversti oli ajanut hänet pois talostaan ja\nkieltänyt tulemasta takaisin, toinen huhu kertoi jo, että eversti itse\nvaunuilla oli käynyt noutamassa pastoria Saarlaan. Toinen huhu saattoi\nkertoa, että pastori oli armoton ihminen: ei anna kerjäläisen edes\nistuutua pirttiinsä lämmittelemään, vaan tulee ja heristelee kepillä\npois. Toinen huhu sanoi, että pastori oli hyvä, armelias ihminen,\neräänkin repaleisen tytön pelasti rekeensä, vei pappilaan, osti piialta\nhameen ja puetti tytön päälle... Keihäsjärven uudesta papista puhuttiin\ntodella niin ristiin rastiin, että oli mahdotonta tietää, mikä oli\ntotta, mikä valhetta.\n\nRason vanhin tytär istui kirkossa täynnä ihmettelyä, kuten kaikki\nmuutkin. Olipa sillä miehellä todella juhlallinen ääni! Taivaan Herran\nolisi luullut ilmestyneen maan päälle valamaan rauhaa ja hyvää tahtoa\nihmisten sydämiin. Jaakko Sand sattui nimittäin sinä päivänä olemaan\nsellaisella mielellä, että hän sekä messussaan että saarnassaan antoi\nihmisille paljasta evankeliumia. Hän puhui syntisten vapauttajasta,\njoka rakastaa langenneita. Keihäsjärveläiset eivät yleensä olleet kovin\nherkkiä kyyneltymään, mutta sinä sunnuntaina itkettiin Keihäsjärven\nkirkossa. Helenan kyyneleet valuivat virtana ja hänen sieluunsa vaipui\nsuloinen rauha.\n\nUusi pappi tuli Rasoon käymään, kuten muihinkin taloihin, ja näyttäytyi\ntavalliseksi iloiseksi ihmiseksi. Helena oli siitä ihmeissään,\nsillä saarnatessaan ja varsinkin messutessaan oli hän tehnyt aivan\nyliluonnollisen vaikutuksen. Helena karttoi häntä eikä koskaan katsonut\nhäntä silmiin, ties mistä syystä.\n\nLukukinkereillä Rasossa tapahtui, että pappi avasi Helenan eteen\nensimmäisen luvun Johanneksen evankeliumista. Helena luki totisena\nkuten ainakin papille, mutta pastoripa katsoi häneen niin oudosti,\nettä hän tuli aivan hämilleen. Ei pastori häntä korjannut, vaikka hän\ntiesi lukevansa ihan väärin. Ne alkusanatkin \"ja sana tuli lihaksi\" hän\nluki kahteen kertaan ja sitten hän sotkeutui ihan kokonaan. Pastori\nkatseli häneen ikään kuin ei olisi kuullut mitään ja ikään kuin häntä\nolisi huvittanut Helenan hämmennys. Ja kyllä Helena häpesikin, sillä\nkoko pirtti oli täynnä väkeä ja kaikki katselivat häneen. Mutta äkkiä\nhäneltä unohtui kaikki muu ja hän tunsi ainoastaan polttavan pistoksen\nrinnassaan. Pappi oli katsonut häneen niin ihmeellisesti. Eikä hän\ntahtonut tointua siitä koko päivänä, ja yön hän oli unettomana ja itki.\n\nSiitä se alkoi. Pastori rupesi tiheämmin käymään Rasossa. Harva se\nilta, ettei hän vanhan isännän kanssa juonut totia. Vanha isäntä piti\npastorista ja ylpeili hänen ystävyydestään. Hän luuli pastorin tulevan\nhänen tähtensä. Helenapa se oli, joka pastoria houkutteli! Herttainen,\nveikeä ja makoinen lapsi! Tytön sydän oli jo täydessä tulessa, ja kun\npastori häneen katsoi, pulppusi lämmin veri hänen kasvoilleen.\n\nEi pastori puhunut mitään, mutta Helenan-päiväksi hän lähetti kauniin\npostikuvan eli kortin. Siinä oli ruusuja, enkelejä ja valkeita\nkyyhkysiä ja takana oli kirjoitus, mutta sitä ei Helena osannut lukea.\nHänen täytyi turvautua Juhaan. \"Kauniille Helenalle hänen nöyrimmältä\npalvelijaltaan. Jakob Sand\", siinä seisoi. Mutta pikku Juha ei osannut\npitää suutaan kiinni, vaan leperteli salaisuuden maailmalle ja se meni\nkuin siivillä eteenpäin. Mutta siitä oli se hyöty, että Helena huomasi\ntarpeelliseksi oppia itse sekä lukemaan kirjoitusta että kirjoittamaan.\nOppihan hän!\n\nEräänä iltana oli Jaakko Sand taasen Rasossa. Oli niin pilkkoisen\npimeä, ettei omaa kättänsä nähnyt. Kun Helenan piti mennä hakemaan\nvoipyttyä puodista, iski pastori kuin haukka hänen niskaansa. Helena\nyritti ensin paeta, mutta kävi samassa ihan tahdottomaksi. Häntä\npyörrytti, kun pastori peitti hänen kasvonsa kuumilla, kosteilla\nhuulillaan ja hengityksellään, joka tuli totilta. Ei Helena olisi\nkyennyt itseään varjelemaan. Hän oli kuin pyörryksissä ja ikään kuin\nheräsi, kun Marjaana rupesi huutamaan.\n\n— Helenaaa, mihin sinä jouduit! Minä tuon lyhdyn! Johan minä sanoin,\nettet sinä pimeässä löydä mihinkään...\n\nHelena pääsi irti, hoippui kuin humalassa ja nieli kyyneliään. Onneksi\nsuojeli häntä pimeä. Muuten hän olisikin ollut hukassa. Marjaana tuli\nlyhtyineen ja he löysivät puotiin, mutta Marjaana rupesi epäilemään,\nties miten ruvennutkin vainuamaan jotakin. Helena puhui hänen\nmielestään niin ihmeellisellä äänellä ja hänen poskensa hehkuivat niin\noudosti. Illallisen aikana se tuli selvästi ilmi, kun Helena tarjosi\nruokaa pastorille.\n\nHyi sentään, sinäkin iltana pastori oli niin kauan, että isä tuli\nkipeäksi! Marjaana oli niin kiukuissaan, että hän itki, ja yhdessä\nIitan kanssa koettivat he läksyttää Helenaa. Mutta se oli yhtä turhaa\nkuin sanoa sateenkaarelle: älä sada! Helena itki ja loisti ja hymyili\nkaikkeen, mitä ikinä hänelle sanoi.\n\nAamulla rupesi Kallekin ahdistamaan.\n\n— Ei se ota sinua, saat nähdä, sanoi hän. — Se tekee pilkkaa.\n\nHelena ravisti päätään ja nauroi kuin hullun puheille. Hän tiesi\nasiansa — mitä nuo muut ymmärsivät.\n\nSiitä pitäen kävi pastori talossa kuin sulhanen ainakin. Kallenkin\ntäytyi ruveta uskomaan, että hän tarkoitti täyttä totta. Helena\nkutoili kankaita ja neuloi Sandille lahjoja, eikä Rasossa tapettu\nsitä vasikkaa, ettei parasta palaa olisi viety pappilaan. Mutta kun\ntätä väliä oli kestänyt jonkin aikaa, lakkasi pastori äkkiä käymästä\nRasossa. Sen sijaan tiedettiin Joutsiassa, joka oli maantien varrella,\nkertoa, että hän yhtä mittaa lasketteli siitä ohi. Arveltiin hänen\nkäyvän Saarlassa. Helena itki ja riuhtoi eikä käsittänyt, mikä oli\nsyynä Sandin kylmenemiseen. Hänen ei sentään tarvinnut kauankaan\nodottaa: Jaakko Sand palasi hänen luokseen, palasi väkevänä ja kuumana\nikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ei Helena koskaan saanut\nkysytyksi, miksi hän oli ollut poissa ja missä. Pastorin läsnäollessa\noli hän kuin lumottu, täynnä luottamusta ja unohdusta.\n\nJota enemmän aikaa kului, sitä enemmän tiedettiin pastorista kertoa.\nOli se mies ihmeellinen elämässään. Hän eli kuin viimeistä päivää ja\njota hurjemmin hän oli elänyt, sitä kauniimmin hän saarnasi. Hän itki\nsaarnastuolissa omia syntejään ja Keihäsjärven akat itkivät hänen\nkanssaan, ja lopuksi hän julisti Jumalan armoa ja anteeksiantoa ja\nnousi saarnastuolista ikään kuin kirkastuneena. Koko maailma tiesi,\nettä pastori kihlaili Rason vanhinta tytärtä, mutta että piikatyttöjen\nsilti täytyi pakoilla häntä, jos tahtoivat säilyttää maineensa.\nPappilan palvelustytöt olivat miltei järjestään sellaiset, ettei\nniillä enää mitään tehnyt. Pastorissa oli sellainen selittämätön,\nylenpalttinen voima. Hän taivutti puoleensa vakaviakin naisia, kun\nse voima nousi. Pelottava oli sellaisina hetkinä pastori Jaakko\nSand. Eivätkä ihmiset ymmärtäneet mitä hänestä piti ajatella. Toiset\nväittivät, että sellainen sen oikean hengenmiehen tulee ollakin ja\nmuistelivat hänen sanojaan \"ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan\".\nMutta toiset olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt näkyä hyviä\nhedelmiä, jos puu oli hyvä.\n\nOlisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin\nennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta\nhän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän\ntyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha\nodottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta\nsekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita\nja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan\ntähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää\nja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt,\nkun isä ja Helena olivat pastorin puolella.\n\nMiksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja\nhalasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää!\nLieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo\nkuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa\non viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän\neli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta\npimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä,\njotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet\njääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin,\nmissä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet\nsyleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin\nrivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle\nhäpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus\noli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti\nsilmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei\nraa'an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että\nhänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut\nkitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen\nohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten\nmeren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt\nkohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: \"Minä hukutan itseni\nlähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen\". Mutta elämä oli hänelle\nsentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä\ntietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.\n\nOmaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja\npuheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että\nhäpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen\noikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin\ntoiselle!\n\nMarjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän\nsulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä\nottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä\njärjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa\nja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen\nsuunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.\n\n— Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi\nitkemästä. — Tietäisit, jatkoi hän, — mitä uutisia meidän isännällä\non sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän\nnenän!\n\nHelena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä\nkorvana.\n\n— Meidän isäntä tahtoisi ruveta sinulle puhemieheksi.\n\n— Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. — Minä olen jo näin vanha\nja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!\n\nHän rupesi uudestaan itkemään.\n\n— Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. — Ja\nminä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut\nottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän\nylpeämpi!\n\n— Sitähän minä olen aina sanonut, puuttui Iita puhumaan.\n\n— Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin\nhän hätääntyy.\n\nHelena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä\njos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi —\neiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut\ntullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän\noli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja\nsilmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi\nvapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän\nennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä\nepävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret\nkaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret\nkatselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!\n\n— Jaa-a, sanoi Helena, — ei kannata miehen takia hypätä järveen.\nOttaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?\n\n— On. Mutta se lupasi Lumia itse puhua sinulle siitä.\n\n— No, sano nyt pois vain! Kuka se on? Onko rikas?\n\n— On, vastasi Marjaana naurussa suin. — Kuusikymmentä lypsävää\nnavetassa.\n\n— Herranen aika! pääsi Annakaisalta.\n\n— Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. — Onko pulska\nmies?\n\n— On kyllä.\n\n— Onko nuori?\n\n— Parhaassa iässään...\n\n— Sinä sanot sen niin haparoiden. Mitä tarkoitat? Taitaa olla\nvanhanpuoleinen koko sulhanen...\n\n— Eikö mitä. Leskimies hän kyllä on, mutta...\n\n— Leskimies! keskeytti Helena kiivaasti. — Pitäkää itse! Leskimiestä\nminä en ota!\n\n— Mutta älähän nyt sano ennen kuin tiedät kuka se onkaan.\n\n— Yhdentekevä. En huoli leskimiehestä. Ja kai hänellä vielä on\nlapsia...\n\n— Ei yhtä ainoaa. Eivät he emännän kanssa olleet yhdessä kuin pari\nvuotta. Viime vuonna näihin aikoihin kuoli...\n\n— Ja nyt jo on kiire naimaan! sanoi Helena ilkeästi.\n\n— Iso talo...\n\n— Onkos se Haimalan isäntä? kysyi Iita.\n\n— On.\n\n— Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti.\n— Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin...\n\n— No niin, sanoi Helena, — talo on suuri ja rikas ja se on pääasia.\n\nHän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja\ntakoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.\n\n— Kysytäänpäs Aliinalta!\n\nAliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon\nsamana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas,\nhyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa\nsovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan\nlähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi\nmaalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä\nkäyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen\nsotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä\nkäveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja\nkatseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon\nasioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli\nvalmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin,\nmiten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia\nraskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja\nyksikin niin komea malja...\n\nHelena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat,\nsydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli\nkuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi\nojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen.\nHänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton\nihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei\nAliina tietänyt mitään.\n\nEmma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti\npaikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden\nkehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi\nyhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa,\njoka oli kuristettu... Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet\npolttivat Helenan kurkussa...\n\nSill'aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja.\nKoivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat\nniitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia\npainoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina\nolleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä.\nEihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla\nkuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta\nkotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi\nhänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi\nniitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka\nkun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä,\nlihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli\nruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin\nmorsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä,\nkuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.\n\nKun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja\nkeltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän\nkorjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa\nsyrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili\npuitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti\nja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.\n\n— Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi\nja kirkonkylä näkyivät. — Joutsian pirttirakennus on maalattu.\nMukavaltapa se nyt näyttääkin.\n\n— Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän\nhäihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.\n\nSamalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle.\nKoreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan\nrinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli\nkulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä\njärven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja\nmuonamiesten työt...\n\nUusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla\nhämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi\nkasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.\n\nJuha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat,\njotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin.\nKasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä,\nnenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat.\nVasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi.\nNiiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi\ntahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis\nmies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi\nluullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas\nettä se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja\nrehellisyyden todistus.\n\nPekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt\nkuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä\npiparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.\n\n— Maista pois, Juha!\n\n— Eikö ole hyvää, Juha!\n\nHelenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja\nsilmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi\nriemastuneena:\n\n— Tunnetko, pikku Juha, Haimalan isäntää? Minä menen sille, usko pois!\nLumia toimittaa sen ensi viikolla tänne. Mitäs sanot siitä, pikku Juha?\nMinusta tulee Haimalan emäntä!\n\nJuha katsahti häneen pitkään, alkoi kiskoa limoja kuormasta ja sanoi\ntyynesti:\n\n— Mitäs minä sitten siitä! Pitäjän suurimpia talojahan Haimala on.\n\nHelena keskeytti äkkiä naurunsa, vei käden sydämelleen ja sulki\nsilmänsä ikään kuin rintaan olisi koskenut. Mutta ei Juha enää sitä\nnähnyt, sillä hän kanniskeli jo koivuja siihen saliin, jossa vihkimisen\npiti tapahtua.\n\n— Tulkaa nyt sanomaan, miten nämä pannaan! huusi hän mennessään.\n\nSisaret neuvoivat ja asettelivat. Juhlallisen näköiseksi kävikin suuri\npirtti, jossa oli ikkunoita kolmelle suunnalle.\n\n— Mitäs jos samalla laittaisimmekin paikoilleen telttapöydän, ehdotti\nMarjaana.\n\nJa he noutivat kaksi tuolia, kaasivat ne kumoon keskelle lattiaa ja\nlevittivät niiden päälle suuren, vihreäpohjaisen, punakukallisen ryijyn.\n\n— Tottakai sinä nyt tiedät, millä puolen seisot, sanoi Annakaisa. —\nEttei sinun käy niinkuin Hakolan Malin, joka asettui väärälle puolelle.\nVoi, voi kuinka minua tuppasi naurattamaan, kun pappi sille viittoaa ja\nviittoaa ja Matti vain sanoo, että \"mitäs pastori meinaa?\"\n\n— Kyllä minä tiedän, sanoi Juha. — Johan minä sitä sinun häissäsi\nkatselin.\n\n— No, jokos Annastiina silloin oli sinulla tiedossa? Tunnusta pois...\n\n— Vaikk' olisi ollut! sanoi Juha ja kääntyi poispäin.\n\n— Voi sinua, vekkuli, ilveili Annakaisa. — No, näytäpäs nyt, osaatko\nhuomenna oikein tulla vihille...\n\n— Älkää nyt enää viitsikö, keskeytti Iita. — Saisit sinäkin,\nAnnakaisa, jo vakaantua. Ja eikö sinun pitäisi mennä katsomaan\nlastasi?...\n\nHelena oli istuutunut penkille limojen keskelle. Hän tuijotti\ntelttapöytään, joka oli laitettu odottamaan huomista juhlaa. Mitä, mitä\nhänenkin elämästään tulisi? Astuisiko hän koskaan telttapöydän ääreen\nja kuka silloin olisi hänen rinnallaan? Häntä paleli, kun hän siinä\nistui, vaikka ulkona oli lempeä kesäilta ja vaikka pirtti oli täynnä\ntuoreen koivunlehvän tuoksua. Hän hypähti äkkiä pystyyn ikään kuin\nhäntä olisi lyöty ja remahti nauruun.\n\n— Mutta kun minä tulen Haimalaan emännäksi, niin minä pidän sellaisia\nkemuja, että kuuluu tänne asti!\n\nHän karkasi Annakaisan kaulaan ja rupesi kieputtamaan häntä pitkin\nlattiaa.\n\n— Olkaa nyt siivolla, tytöt, muistutteli Iita.\n\n— Ja siellä sitä pitää tanssittaman! kiihtyi Helena kiihtymistään.\n\nJuha oli asettunut selin huoneeseen ja piirteli jotakin uuteen,\nvalkoiseen seinähirteen.\n\n— Isäntä tulee saunaan, sanoi piika ovelta ja naurahti\nhyväntahtoisesti.\n\nJuha karkasi tulipunaiseksi. Häntä sekä harmitti että suututti ja\nsamalla suloisesti hiveli. Ei häntä vielä kukaan ollut kutsunut\nisännäksi.\n\n— Isäntä, isäntä! uhittelivat Annakaisa ja Helena ja rupesivat\nkieppumaan Juhan ympärillä.\n\n— No! huusi Juha ja koetti työntää sisariaan syrjemmä, mutta eiväthän\nhe poistuneet eikä Juhalla ollut muuta neuvoa kuin karata heidän\nkäsistään. Kuistilla hän ravisti saappaat jalastaan ja sitten hän läksi\njuoksemaan minkä pääsi.\n\n— Ei teistä koskaan näy tulevan järkeviä ihmisiä, sanoi Iita\nitsekseen. — Että nyt viitsittekin!\n\n— Kuulkaapas tytöt! huudahti Annakaisa äkkiä. — Tulkaas katsomaan. Se\npoika on kirjoittanut tänne jotakin.\n\nMarjaanakin riensi ääreen. Siinä oli todella seinässä kirjoitusta,\nmutta eiväthän he saaneet siitä selvää, ennen kuin Helena tuli.\n\n\"Huomena kolmas päivä heinäkuta on Johan Kustanpoijan ja Annastina\nErikintyttären hät täsä Rason rusthollisa\", tavasi Helena.\n\nIitankin suu meni nauruun, kun hän tämän kuuli.\n\n— Kas sitä poikaa!\n\n— Kaikkia se keksiikin!\n\n— Niinhän se kirjoittaa kuin tuomari.\n\n— Juha on onnellinen, äänsi Helena hiljaa. — Juha pitää Annastiinasta!\n\n\n\n\nII\n\n\nSeuraavana päivänä vasta oli varsinainen suuri kiire.\n\nSukulaiset, jotka asuivat edempänä, läksivät kotoa jo päivännousun\naikaan ja ehtivät perille hyvissä ajoin. He tulivat suurissa,\nherrasväkien huutokaupoista ostetuissa, nelipyöräisissä kääseissä,\nedessä lihavat hevoset, tulivat lapsineen päivineen. Kääseissä oli\nmyöskin suuria, kirjailtuja vakkasia, joissa emäntien silkit ja lasten\nesiliinat säilytettiin. Kopissa oli tuomisia häätaloon, kaikenlaisia\nsuuria juustoja, nisuleipiä ja kyläkakkuja.\n\nMiehet katosivat isännän kanssa vainioille ja navettarakennusta\nkatsomaan. Rasossa oli nimittäin tekeillä kivinavetta eikä sellaisia\nollut monta niillä seuduin. Emännät joivat kahvia ja kävelivät\npuutarhassa. Lapset kaarestivat pihamaalla, lankeilivat, itkivät ja\ntahrivat vaatteensa. Pienemmät tavattiin alituisesti pahanteosta,\nmilloin vetämässä maahan pöytäliinoja, milloin vetämässä toisiaan\ntukasta.\n\nSulhanen olisi mielellään lähtenyt isäntämiesten kanssa\nnavettarakennukselle, mutta hän ei uskaltanut liikkua pihamaalta,\nhänelle oli nimittäin sanottu, että hänen pitää olla vastaanottamassa\nvieraita. Hänestä rupesi tuntumaan kiusalliselta, sillä oli\nkaikenlaisia asioita, joita ei sopinut tehdä ja taas toisia, joita piti\ntehdä... Renki Eprami, Juhan leikkitoveri ja ystävä, poltti piippuaan\ntallin edustalla. Hänen oli siinä määrä ottaa vastaan hevosia. Hänen\nluoksensa meni Juha ikään kuin turvaa etsimään. He olivat aina olleet\nhyvät ystävät Epramin kanssa ja Juha olisi mielellään tahtonut Epramin\ntelttapojaksi häihinsä. Sisaret sen olivat estäneet.\n\nHe seisoivat hyvän aikaa ääneti ja katselivat maantielle. Se oli yhtenä\ntomupilvenä.\n\n— Onkohan Pekkaa muistettu juottaa? kysyi Juha.\n\n— On kyllä, isäntä on ihan murheetta, vastasi Eprami.\n\nVeri läikähti Juhan poskille, kun jo Epramikin häntä isänteli, mutta\nhän koetti olla ikään kuin ei olisi huomannutkaan ja kiinnitti silmänsä\ntuleviin.\n\nVieraita tervehtiessään näki hän morsiamenkin sisarineen tulevan\noikotietä peltojen poikki. He tulivat jalkaisin ja heillä oli paljon\nkantamista. Juhan olisi tehnyt mieli lähteä heitä auttamaan, mutta hän\nei päässyt, sillä talonväistä ei sillä hetkellä ollut ketään vieraita\nvastassa. Aika kävi Juhasta pitkäksi ja tuskalliseksi. Varjelkoonkin\nolemasta toista kertaa omissa häissään!\n\nEi se ole ensinkään mukavaa.\n\nKun pitkämatkaiset olivat saapuneet, lakkasi vierasten tulo\nvähäksi aikaa. Silloin Juha läksi pukemaan ylleen juhlavaatteita.\nPorstuanperäkamaristaan saattoi hän selvästi kuulla naisten äänet\npakarista, missä morsianta puettiin. Annastiina toimitti siellä jotakin\nikään kuin huolissaan. Juhan sydän takoi kovasti.\n\nMarjaana tuli porstuanperäkamariin ja istuutui sängynlaidalle. Hän oli\ntouhunnut niin, että hän oli ihan hiessä, ja ainoastaan tärkeä asia\nsaattoi hänet tällaisena kiireen päivänä istuutumaan.\n\n— Annastiina, alkoi hän, — on tuolla niin onnettomana siitä, että\nAkseli taas on humalassa. Koko yön kuuluu olleen Tulettänessä ja kaiken\naamua on ajanut raivoaan Joutsian pihassa ja selittänyt, että hän\ntäällä on isäntä, _hän_ käskee.\n\nTämä sanottiin sentään ikään kuin ohimennen. Marjaana pyyhki otsaansa\nsuureen kotikutoiseen nenäliinaan, huokasi syvään ja jatkoi sitten.\n\n— Kuule, kun siellä Joutsiassa nyt nousee tie pystyyn — ja se voi sen\ntehdä aika pian, — niin tulkaa vain meille. Koetetaan meidän talossa\ntasoittaa.\n\nSe se oli ollut hänen asiansa ja kun hän oli saanut sen sanotuksi,\nnousi hän lähteäkseen. Ensin hän sentään tarkasti Juhaa. Hyvä oli!\nSaappaat kiilsivät ja narisivat, tukka oli kiiltävän siloinen, uusi\nsortuukki istui kuin valettuna, mustat silkkiliivit nappirivineen\nolivat juhlalliset katsella. Silkkihuivia Marjaana vähän oikaisi.\nSitten hän meni.\n\nJuha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne\nulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän\noli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko\njuhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten\nnäkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin\nhienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti...\n\nVoi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat,\nkoirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi\naukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen\nalushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa,\nkaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin\nmorsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut.\nHänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.\n\nKaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan\nmajuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita\nhuvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja\nhänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin\nvalkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja\nhiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita\nolivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa\nkesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin,\nettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.\n\nNimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli\nsuurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja\nainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen\nvanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla\näänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä\nkatseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä\noli sellainen liuta!\n\nHenkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan,\npunanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan\nsuuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.\n\nVihdoin luettiin Keihäsjärven herrasväkiin vielä kauppias Hallbom,\nvaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni,\nlihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä\nteerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa\nsilmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja\nharva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä\nkarvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja\nkieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva,\nlitteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen\nnäköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi\npäätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli\nniskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli\nsuorastaan noita-akan näköinen.\n\nKaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan\nodotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät\njoutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein\nsietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!\n\nKoko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin\nvihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät\nkivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli\nseisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto.\nSitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun\nvanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän\nvielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.\n\nPahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili\nhäätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa\nnaimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden... Ja\nihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti...\n\nAinoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän\nseisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina\nmenemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi\nihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi\nkuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan\nnuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin\näitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa...\nViekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin — mikä hänen nyt oikein\nolikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin\njotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni!\nParas olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen\ntytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset\nnäkinkengänkuoret... Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa\nja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin\nkissanpoika... Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!\n\nJaakko Sand kävi äkkiä kalpeaksi ja tarttui kuistin kaidepuuhun...\n\nSamassa hän huomasi, että ihmiset alkoivat lappaa vastapäätä olevaan\nrakennukseen. Siellähän toimituksen piti tapahtua. Ja sinne hän meni\nhänkin, sinne kuumaan pätsiin, jonne aurinko hehkui kuin saunankiukaan\nsuu ja johon kuihtuvat limot viime nesteillään levittivät tukahduttavaa\nlemua. Ja sinne hän asettui juhlalliseen asentoon odottamaan\nihmisparia, joka hänen oli määrä vihkiä mieheksi ja vaimoksi...\n\nMorsiuspari tuli sisään hitain askelin, sulhanen punoittavin poskin\nja hartaan näköisenä sekä hänen rinnallaan hento, vaatimaton,\nsinisilmäinen tyttö, jonka hiuksilla oli seppel valkeista\ntekokukkasista. Heidän uudet vaatteensa kahisivat ja kengät narisivat.\nYhtenä töminänä kaikui huone, kun telttatytöt ja telttapojat marssivat\npaikoilleen.\n\nKauniisti toimitus tapahtui. Sulhasen kasvot olivat tyynet ja kirkkaat,\nmorsianta tuppasi ensin itkettämään, mutta selvästi hänkin vastasi\npapin kysymyksiin. Kuuluisan muhkealla äänellään pastori kehoitti\nheitä elämään kurissa ja Herran nuhteessa, kärsimään toinen toisensa\npuutteita ja rakastamaan toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. He\nlankesivat polvilleen, teltta levitettiin heidän päällensä ja pappi\nsiunasi heidät.\n\nTeltturit yrittivät väsyä pitkän toimituksen aikana. Suuri,\npunakukallinen silkki, joka oli heidän nostettujen käsiensä varassa,\nvapisi. Varsinkin Helena, jota mielenliikutus kaiken yötä oli pitänyt\nvalveilla tai levottomassa unessa, sai ponnistella pysyäkseen pystyssä.\n\n— Kuka se on tuo sininen? kuiskasi Lilly-neiti ystävättärelleen heti,\nkun morsiuspari oli noussut.\n\n— Se on juuri se Sandin rakastettu.\n\nTytöt katselivat Helenaa, joka kääri kokoon telttasilkkiä.\n\n— Pastorilla ei ole hullumpi maku, sanoi Lilly-neiti. — Morsian olisi\noikein soma, jolleivät olisi panneet hänen päähänsä noita kauheita\nkukkia. Kuka nyt käskeekin! Mikseivät he sido seppeliään vaikkapa\npuolanvarsista?\n\n— He eivät olisikaan talonpoikia, jos he sen ymmärtäisivät, puuttui\nvastaamaan herra Gustaf, ennen kuin sisar oli ehtinyt suutaan avata.\nHerra Gustaf oli hurjasti rakastunut neiti Lillyyn.\n\n— Tietääkö neiti, lausui vuorostaan Magnus Ståhle, joka myöskin oli\nrakastunut neiti Lillyyn, — että tämä Raso on vanha herraskartano. Ei\nse ole ollut kuin puolen vuosisataa talonpoikien hallussa.\n\n— Sen kyllä näkee, vastasi Lilly pikkuvanhan ymmärtäväisyydellä.\n— Nuo vanhat puut, tuo suuri rakennus, voi miten paljon ne ovat\nmahtaneetkaan nähdä! Aivan voi kuvitella kuutamoiltoja, kun täällä on\nollut kestejä ja kun nuoret ovat kävelleet tuolla alleoissa... Voi\nkuinka sentään on surullista, että kaikki häviää!\n\n— Näyttääkö teistä täällä häviävältä? tokaisi nuorten puheeseen\nNylander, joka jo hyvän aikaa oli kierrellyt saarlaisten ympärillä.\n— Isäntä täällä rakentaa paraikaa komeaa kivinavetta ja näkisitte,\nmillaista suota tuossa lehdon takana kuokitaan.\n\nHän sanoi sanottavansa veitikkamaisesti hymyillen ja maiskautti\nsuutaan, ikään kuin olisi ollut kysymys mansikasta tai jostakin muusta\nsyötävästä. Tytöt purskahtivat suureen nauruun. Talonpoika rakentaa\nnavettoja ja kuokkii soita entisen loiston sijalle — olihan se kauhean\nlystillistä!\n\n— Mutta pappakin sanoo, että hän on hyvä maanviljelijä, selitti\nGreta-neiti touhukkaasti. — Mutta kaikkein intresanteinta täällä\nRasossa on se, että kuningas kerran on ollut täällä yötä. Kuka niistä\nse nyt olikaan? Kaarle...\n\n— Mitä sinä nyt sekoitat, oikaisi veli häntä malttamattomasti. — Itse\nKustaa Adolf se oli, ei neljäs, vaan toinen.\n\n— Oo, todellako! huudahti Lilly aivan haltioissaan.\n\nHän pusersi kovasti Gretan käsivartta. Kaikki täällä oli hänelle niin\nuutta ja ihmeellistä; tämä jykevä rustholli, nuo kankeat, itsetietoiset\ntalonpojat, morsian kömpelöissä kukkasissaan, vanha herraskartano\nmuistoineen, kaunis talonpoikaistyttö, joka niin onnettomasti rakasti...\n\nHe jättäytyivät jäljellepäin, katselivat Helenan olemusta ja Greta\nStåhle kertoi:\n\n— Pastori oli jo menemäisillään hänen kanssaan naimisiin. Hän ei\nvuosikausiin käynyt meillä. Hän ei uskaltanut tulla. Mutta sitten hän\nkerran tuli ja mitä kaikkea mamma lieneekään hänelle sanonut, sillä\nnaimisista ei tullut mitään... Minusta mamma olisi voinut antaa heidän\nsaada toisensa...\n\n— Kuka sitä tietää... menisitkö sinä naimisiin talonpojan kanssa?\n\n— Mutta tuo tyttö on hienompi kuin tavalliset talonpoikaistytöt!\n\nHelena kyllä huomasi, että he häntä tarkastelivat. Hetkiseksi hän\ntuli ajatelleeksi, että ehkä he pitävät häntä kauniina, mutta samassa\nse tunne katosi. Eivät maar he hänestä mitään hyvää ajattele. Kyllä\nkai ne kulkupuheet ovat Saarlaankin joutuneet. Saarlan armo oli\nkerran katsonut häneen niin pahasti. He olivat isän kanssa kohdanneet\nSaarlan vaunut maantiellä. Majurilla oli ollut asiaa isälle ja hän oli\npysäyttänyt heidät. Armo oli hienoissa, harmaissa vaatteissa, oikein\nhän nosti harsonsa ja rupesi tuijottamaan Helenaan. Kuinka kylmästi ja\nylpeästi hän katsoi! Helena aivan jähmettyi. Mitä Helena oli tehnyt?\nMitä varten armo tahtoi jähmetyttää hänet jääpuikoksi? Pastorinko\ntähden?... Helenalle tuli sellainen aavistus, että armo vihasi häntä\npastorin tähden. Mutta mitä se armoon kuului?... Sitä ei Helena\nsaanut koskaan tietää, mutta sen sijaan ei hän koskaan päässyt siitä\ntunteesta, etteivät saarlaiset suoneet hänelle hyvää.\n\nPäivällinen oli katettu suureen, vanhaan pirttiin. Seinien\njättiläishirret olivat jo mustuneet, mutta limot, valkeiksi sivuttu\ntakka ja aurinko tekivät sen ystävällisen näköiseksi. Kuusi pitkää\npöytää oli katettu penkkejä myöten. Punakukalliset lautaset paistoivat\nvalkeilta liinoilta, haarikat olivat täynnä olutta ja niiden välissä,\nsiellä täällä, seisoi korkeita hopeisia pikareja täynnä tervankarvaista\ntupulttia.\n\nKyllä oli ruokaakin. Oli suolakalaa, sekä siikaa että lahnaa, oli\ntuoretta kalaa sekä keitettynä että paistettuna. Oli sianlihaa sekä\nkeitettynä että suolattuna ja paistettuna, oli rosollia, juustoa,\nlihapullia, perunaruokaa, rusinakeittoa, maitoon keitettyä riisipuuroa\nja uunissa paistettua kaurapuuroa, oli mansikoita, lihalientä piirakan\nkanssa, tuli sitten paistien vuoro: oli sekä vasikkaa että lammasta.\nTuli putinkia ja blancmanger'ta.\n\nMorsiuspari istui pastorin ja Saarlan majurin välissä. Siinä pöydässä\nolivat kaikki herrasväet ja Rason mahtavimmat sukulaisemännät. Isännät\nolivat eri pöydässä. Heidän pöydässään istui myöskin Tölli, puhemies,\njuhlallisena, vakavana ja oman arvonsa tuntevana. Ties olisiko\nnäistäkään häistä mitään tullut, jollei hän olisi ryhtynyt toimeen!\nHelenaan hän tuon tuostakin vilkaisi. Korea tyttö se yhäkin oli ja\nliukkaasti liikkui — mitä jos senkin naittaisi siitä pois ihmisten\nhampaista!\n\nMarjaana, Iita ja Annakaisa liehuivat hekin kaiken aikaa katsomassa,\nettei mitään puuttuisi. Edeskäypinä toimivat suutarin Janne,\nnikkari-Tuomas ja joukko piikoja.\n\n— Annetaan kalan uida! huudahti Nylander ja korotti lasiaan\nmorsiusparille. — Fisken vill simma, sanoi hän samassa majurille\nja otti toisen ryypyn. — Mistäs on saatu kaloja? kysyi hän sitten\nIitalta, joka kantoi pöytään suurta kalavatia. — Esa-ukkoko se aina\nvain jaksaa pitää taloa kalassa...? Mutta meidän morsiamemme ei mitään\nsyö...\n\n— Kukahan täällä on ruoanlaittajana? kysyi rouva Liljeblad\nnaapuriltaan rouva Hallbomilta. — Buljongissa on liian paljon suolaa...\n\n— Emmekö me saakaan serviettejä? kuiskasi Lilly ystävättärelleen.\n\n— Ota nenäliinasi, kuiskasi Greta takaisin. — Mutta nälkää ei meidän\ntarvitse nähdä, kuten näet. Kuinka monta ruokalajia jo on ollutkaan?\n\n— Viisi, kuusi kumminkin. Eikä vielä olla paistissa. Mutta sehän on\naivan kauheaa, kuinka ne syövät! Katso nyt noita: kaikki pistävät\nkeittoa samasta vadista.\n\nIsäntien pöydässä juteltiin navettarakennuksesta, joka oli tekeillä\nRasossa.\n\n— Tuleehan siitä kallis, sanoi isäntä, Kalle Kustaanpoika — mutta\nkyllä se sittenkin vuosien kuluessa maksaa itsensä.\n\n— Vaan eikös se tule kylmä, kun ikkunat tehdään niin suuriksi?\n\n— Se kuuluu taas lehmille olevan terveellistä, kun saavat valoa.\n\n— Kyllä maar ne kaukalonsa löytävät vähemmälläkin valolla. Kyllä minä\nvain...\n\nJuha kuunteli toisella korvallaan, mitä isäntien pöydässä puheltiin.\nMielellään hän olisi luopunut kunniapaikastaan majurin vieressä, kun\nolisi saanut olla keskustelemassa navetasta. Sillä hänen mielessään oli\nkoko kesän ollut sellainen ajatus, että hän vielä rakentaa sellaisen\nnavetan Joutsiaan. Mutta hänen ympärillään kävi niin kova surina, ettei\nhän voinut erottaa, mitä isäntien pöydässä puhuttiin. Nylanteri oli\nniin suurisuinen.\n\nPastori piti ahkerasti seuraa morsiamelle. Hän kertoi tälle, kuinka\nentinen morsian vastasi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän onnellinen:\nperästä kuuluu, sanoi torventekijä.\n\n— Olen minä kastanut lapsen ja vihkinyt sen isän ja äidin samalla\nmatkalla, jatkoi pastori. — Siinä meni kaksi kärpästä yhdellä\nläjäyksellä.\n\n— Ohoh, sanoi Annastiina, — olivatpa ne häpeämätöntä väkeä.\n\nSillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi\nankarasti supussa.\n\n— Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan\nhopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.\n\nMonella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa,\njoka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja\npastorin välit.\n\n— Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se\non pukeutunut, sanottiin.\n\n— Mikä lieneekin, että se niin eroaa muista sisaristaan ja koko\nsuvustaan.\n\n— Helena jäi niin aikaisin orvoksi äidistään, koetti joku välittää.\n\n— Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. —\nNuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.\n\nHelena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää\nsen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies,\nsuuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa\ntelttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa.\nOli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen\nsillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua\nkuka missäkin.\n\nEi se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi\ntanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä\ntajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen\nkannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli\nsuutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle,\njoka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon.\nIstuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi\nunohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.\n\nKujeillaan hän oli pehmeästä vierreleivästä tehnyt pienen pallon ja\npannut sen vierimään Ahdepään Marille. Mari lähetti palloa eteenpäin ja\ntätä kaikki nauroivat. Pöytä oli huoneen kulmassa, eikä siellä istunut\nketään vanhempia ihmisiä, joten nuoret saivat kaarestaa rauhassa.\n\n— Antakaa tulla tänne! sanottiin pöydän toisesta päästä.\n\n— Kuka teistä, pojat, huusi Akseli äkkiä ihan ääneen ja hänen\nsuuttumuksensa leimahti taaskin liekkiin, — kuka teistä, pojat, osaa\nheittää taikinanapin sulhasmiehen otsaan!\n\nToiset pelästyivät hävyttömyyttä, toiset nauroivat salavihkaa ja muista\npöydistä ruvettiin jo hämmästyneinä katsomaan teltturien mutkiin.\n\n— Niemelän Kristerin takista näkyy puuttuvan nappi, tirskui joku\ntytöistä. — Antakaa tänne, niin minä pistän sen kiinni!\n\n— Tarvitaanko nappia? sanoi Helena hymysuin Akselin takaa. Hän ei\nollut huomannut Akselin hävyttömiä sanoja ja hänen tarkoituksensa oli\nainoastaan kiusoitella Jaakko Sandia. — Tässä on nappi! jatkoi hän ja\nnäytti hyppysissään punaista ruusunnuppua, joka oli kova ja täyteläinen\nkuin nappi. Sattui olemaan ruusujen kukinta-aika ja Rason puutarha oli\ntäynnä ruusupensaita.\n\nHelenan nähdessään lakkasivat tytöt tirskumasta ja pojat vaikenivat.\nHelena oli heitä niin paljon vanhempi ja hänestä kulki niin paljon\npuheita, etteivät he tahtoneet hänen silmissään kaarestaa. Yksin Akseli\niski häneen arastelematta silmänsä.\n\n— Sen napin otan minä! sanoi hän ja koppasi kukan Helenan kädestä.\n\n— Mitäs sinä sillä? nauroi Helena. — Eihän sinun takistasi nappia\npuutu.\n\nAkseli katseli Helenaa. Tummat kiharat hulmusivat tytön otsan\nympärillä. Päivänpaisteessa ne loistivat kuin kultasäikeet.\nPäivänpaisteessa oli nenäkin läpinäkyvä ja hampaat kuin helmet. Ja\nhuulet... ne olivat juuri kuin olisi tuota ruusua aukaissut. Mitä\ntyttö niitä siinä nauraessaan kaartelikin... Herra varjelkoon, jos...\njos... koppaisikin sen siitä... Akselin silmät leimusivat ja hänen\nhengityksensä kävi kuuluvaksi. Hän tarttui tuolin selkänojaan ikään\nkuin karatakseen pystyyn, mutta silloin oli kuin Helenaan olisi\npuukolla pistetty. Hän kalpeni ja hätkähti. Akselin täytyi keksiä jokin\nkeino rauhoittuakseen.\n\n— Minä syön tämän! sanoi hän tukahdutetusti.\n\nJa hän teki kuin tekikin hullunkurisen tempun: pisti suuren ruusunnupun\nsuuhunsa ja alkoi sitä pureskella. Pöytä remahti suureen nauruun ja\nHelena itse nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Akseli ei enää\nvoinut peräytyä, ja niin hän nieli ruusunnupun varsineen päivineen. Hän\nnieli sen mukana koko sen äskeisen tunteen ja tuli järkiinsä. Mitenkä\nhänen ja Helenan ilman sitä ruusua olisi käynytkään? Hän oli tähän\nasti toimittanut Helenaa pastorille. Kyllä hän vain tästä lähin pitää\ntytön itse. Mitenkäs hän on ollutkin sellainen houkkio, ettei ennen ole\nhäntä huomannut? Hän koppasi haarikan pöydältä ja joi, niin että rinta\njäähtyi.\n\nNauru teltturien pöydässä oli jo herättänyt huomiota koko häähuoneessa.\nMorsian, joka on tuntenut veljensä äänen, katseli levottomana remua\nkohti ja puna poskilla kiirehti Lumian emäntä rauhoittamaan sisartaan.\nSaarlan nuoret käänsivät hiukan kateellisina päätään ja pastorin\nsilmissä liekehti hetkeksi suuttumus. Naurakoon, naurakoon, ajatteli\nhän sitten. En minä estä!\n\n— Teltturien terveydeksi! huusi Nylander ja kohautti pikariaan. —\nSkool! Huhhuh kuinka polttikin. Väkevää ainetta! Tuli palaa, tuli\npalaa! Tahdottekos kuulla jutun siitä, kuinka tuli palaa?\n\nHän oli tekevinään kysymyksen, mutta eihän hän odottanut kenenkään\nsuostumusta. Ihan pilanpäiten hän vain kysyi ja jatkoi samassa:\n\n— Kun entinen pappi piti oikein pitkiä saarnoja, niin että kansa\nkaikki nukkui, niin hän sitten äkkiä kesken saarnansa huutamaan,\nettä \"tuli palaa! tuli palaa!\" Seurakunta herää ja rupeaa hädissään\nkysymään: \"Missä? missä?\" Pappi korottaa äänensä ja huutaa uudestaan:\n\"Helvetissä, helvetissä niille, jotka kirkossa nukkuvat.\"\n\nHuvittihan juttu vieraitakin, mutta enimmän henkikirjuria itseään.\n\nPaistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori\npiti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa\nnäkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu\nvaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian\nAkselin ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin\nvarmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan\nisäntäväen mieliksi puhuttava.\n\nAiheena hänellä oli: \"ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla\" ja kun hän\nnousi ja lausui \"rakkaat ystävät\", vaikenivat kaikki ja laskivat\nveitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.\n\nEi pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin,\nmonen silmiin oli nousta kyyneliä.\n\nPäivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat\nja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli\npaahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän\nhuonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa.\nSilloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin,\nettä heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun\nruokavirttä ja kuulla papin siunausta.\n\nKyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan\nja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään\noivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.\n\nIlta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona\nKeihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat\nkuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja\nlaskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen\nisä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta.\nKauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui\npäivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää,\nEerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin\nkoetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen\nluonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti\nkauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan\nisäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.\n\n— No, virkkoi kauppias, — mitäs nyt ajattelette: tuonko minä\npojallenne kellon Pietarista?\n\n— Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. — Poika vääntää\nsen kuitenkin rikki.\n\n— Mitenkäs se sen saa rikki? Eihän se nyt enää niin taitamaton ole.\n\n— Se tahtoo aina tietää, mitä kellon sisässä on...\n\n— No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne\nhyviä nekin... Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin\nmiehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että...\n\nEerikki Aaprahaminpoika läheni heitä.\n\n— Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. — Mitäs\nvirkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?\n\nEerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei\nkauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen\nvastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:\n\n— Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen\nkello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa\npuukolla — vai pitäisi kellon sittenkin käydä?\n\nAkseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään\nmainittavan ja huusi:\n\n— Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.\nKuka tietää?\n\n— Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.\n\nAkseli nauraa rehahti.\n\n— Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä\nhelvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli...\n\nJa taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen\nperintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan\npunaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä\nperkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten\nkauppias.\n\nTiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin\nhaljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja\nHallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen\nleikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha\nJoutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari\nennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen,\njota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään,\nhänellä ei ollut muuta neuvoa.\n\nSaarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.\nMehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.\n\nMagnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä.\nEnnen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin\nyhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi\neikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli\nkohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli.\nGustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin\ntaas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja\nrupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän\nkävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja\npysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi\nlaskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.\n\n— Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen\nrakastuneesti.\n\n— En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. — Sittenhän\nse ei kävisi toteen.\n\n— Enkö koskaan saa sitä tietää?\n\n— E... e... ehkä... joskus.\n\nLilly painoi alas päänsä ja punastui.\n\n— Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää,\nkuiskasi Gustaf.\n\nGreta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan\nturhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä\nmittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan\nkummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.\n\n— Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.\n\n— Kyllä hän hyvin voi.\n\n— Miksei hän tullut tänne?\n\n— Eihän hän osaa suomea, eivätkä talonpojat häntä huvita.\n\n— Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä\nvallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen\nkasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi\nkerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.\n\n— Mitä äitinne tekee nykyään? kysyi pastori tyynemmin.\n\n— Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa... Muutaman\nkerran olemme kaikki olleet järvellä...\n\nPastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä,\nettä Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.\n\n— Laulaako hän? sanoi pastori ja katseli yhä jonnekin kauas.\n\n— Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi\nkovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.\n\nPastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin\nsulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri\nja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt\nmiksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt,\nmitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen\nilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen\nseuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.\n\nGreta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin\nkävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat\nhengästyneinä kallion alle.\n\n— Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet\nviereensä kivelle. — Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et\nkenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin...\n\nLilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi\npyhästi vaieta.\n\n— Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen... Voi\nLilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä\nsano kenellekään. Lupaatko...?\n\n— Olenko koskaan sinua pettänyt? sanoi Lilly jo aivan loukkaantuneena.\n\n— No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman\nja pastorin välillä on ollut jotakin.\n\nLilly hytkähti ja painui likemmä Gretaa.\n\n— Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista... Hyi, hän on\nniin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt\ntulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun\npastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän\naina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma\nsäesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti\npitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä\niltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä\nmoneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun\nkerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma\nsuuttui...\n\nHyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat\ntoisilleen salaisuuksia.\n\nMutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja\nklarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja\nkuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja\ntupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon,\njossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä\nauerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin.\nKuinka siellä nyt ilo käy!\n\nSaarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut,\netteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he\nennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että\noli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat\nolla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain... Heillä oli kovin hauskaa,\nvaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta\nettä hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta\näidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan\nmuitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen\ntallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin\nkomensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois\nlähdettiin häätalosta.\n\nPastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa\nkuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui\ntyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään.\nHänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti.\nPois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata,\nlokaista, likaista maata!\n\nMutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen\ntunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä\npahnoilla.\n\nJoutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut,\nhoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.\n\n— Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut\nkuistille vilvoittelemaan, — senkin... senkin räkänokka...!\n\nMyöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.\n\n— Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä\nhänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä\nminä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin...\n\nPastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.\n\n— Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!\n\n— Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. — Et sinä, pappi, ole\nensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun,\nkun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa...\n\nAkseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että\nrupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli\nväkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea,\nharmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että\nhän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että\nAkseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen,\nhän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet\nkuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä\nrupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.\n\nJakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla\nettä olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät\nkipunoivat.\n\nMissä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena.\nMinä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja\nsinun rintasi huohottava ja täyteläinen — minun täytyy, minun täytyy\nsaada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä\nolet, Helena?\n\nPirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun\ntoinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja\nnyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän\nhe oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden\nraukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli\nAnnastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen\nimi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan\npelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että\nolisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut\nheitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä\ntuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla\nläikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.\n\nPastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä\nvastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi\nse häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria\nsuututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä\nitsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt.\nMiten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: — Pian\ntäällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.\n\nJa sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa\ntekisivät pastoriin.\n\n— Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. — Sehän on hauska kuulla.\nSuuttumus nousi punana Marjaanan poskille.\n\n— No niin se minustakin on, sanoi hän, — jo tyttö tässä tarpeeksi on\nkitunut.\n\nPastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi\nmiltei ollut valmis sen kuristamaan.\n\n— Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli\nvihlovan ilkeä.\n\n— Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja\nkultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat\nahtailta.\n\n— Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa'asti. — Sehän on oikein hauska\nkuulla.\n\nLiljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he\nkehoittivat pastoria lähtemään mukaan.\n\nNo niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida,\nvanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!\n\nHelena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto\noli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan\nmetsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä,\nsinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi\nJumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa,\nkuinka ikävä hänen kuitenkin oli!\n\nHumalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos\nmuiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta,\nettä hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut\nsanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä...\n\nVanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin\nlevolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.\n\n— Aijai kuinka on uni! sanoi morsian ja tuli haukotellen portaille.\n\n— Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. — Minä tuon\nteille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.\n\n— Mutta jos minun kruununi rypistyy, sanoi Annastiina.\n\n— Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo\nnoutamaan lupaamiaan vaatteita.\n\n— Ota pois se, ehdotti Juha.\n\n— Eihän sitä voi ennen päänpeittäjäisiä, selitti Annastiina.\n\nMaantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat\nkulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua\nsieltä vielä kuului.\n\nSyli täynnä kirjavia ryijyjä ja patjoja nousi Marjaana tyttöjen luhtiin.\n\nJuha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä\nsarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa,\nvainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan.\nPunerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen\nkiekko siellä teki tuloaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKirkonkylä on Keihäsjärven rannalla. Ei se ole mikään suuri eikä\nmahtava järvi, mutta se on syvä ja kirkas kuin lähteen silmä. Sillä sen\nvedet tulevat kaukaisista metsäjärvistä, siivilöityvät läpi mahtavan\nharjun ja pulppuavat vihdoin kirkkaina kuin sula hopea Keihäsjärveen,\njonka ranta on täynnä lähteitä. Siksi vesi pienessä järvessä aina on\npuhdasta, kirkasta ja kylmää.\n\nYli veden, vainioiden ja rakennusten kattojen kohoaa punainen\njyrkkäkattoinen kirkko ja kellotapuli. Kumpikin ovat puusta,\nsatakunnan vuotta koonneet keihäsjärveläisiä jumalanpalvelukseen.\nKirkon ympärillä on hautausmaa ja pitkin sen syrjiä kulkee sammaltunut\nkiviaita, porttina asehuone eli läpikäytävä, jossa sotamiehet ennen\nmuinoin riisuivat aseensa ennen kuin astuivat Herran huoneeseen ja\njossa nykyään säilytetään paareja. Talollisten karmit ovat puusta,\nherrasväkien kivestä. Tai eihän nykyajan herrasväellä enää karmeja\nolekaan. Saarlan karmi siinä on vanhoilta ajoilta, rautaovessa kilvet\nja vaakunat. Sanotaan, että siellä lepää miehiä täysissä sota-aseissa\nja että eräs neiti makaa siellä morsiamena. Lapsille näitä asioita\nkerrotaan, kun he ensi kerran pääsevät kirkolle ja karmit nähdessään\nkysyvät: mikä tuo on, äiti?\n\nKirkossa on kullakin talolla oma penkkinsä ja aina siellä kunkin\ntalon penkissä joku istuu, sillä häpeä olisi jättää penkki tyhjäksi.\nPenkkipöydässä ovat kirjat valmiina, vanhoja, paksuja, messinkiheloilla\nvarustettuja virsikirjoja. Miesväki istuu omalla puolellaan, naisväki\nomallaan. Yhdessä tullaan kirkon edustalle asti, mutta siinä eroaa\nkukin haaralleen.\n\nKeihäsjärven rannalla, kirkonkylässä, juuri ennen kuin tullaan\npitäjänmakasiinille, on Joutsian talo. Se on niin maantien varrella,\nettä ojanpyörtäneet hiipaisevat aittarakennuksia. Eikä se ole mikään\nkylätie, joka siitä kulkee. Valtatie se on, joka vie kaupunkeihin,\nsahoille, tehtaille ja vasta sitten kaukaisiin pitäjiin. Joutsian\nkohdalla on aina kulkijoita. Tuskinpa liike sydänyölläkään lakkaa.\nPohjanmaan herraspojat, jotka käyvät Helsingin yliopistossa, kulkevat\nkaikki tästä. Kaikenlaista tavaraa kuljetetaan tästä ja tästähän\nne kulkevat \"hurritkin\", Pohjanmaan ruotsalaiset, kun tekevät\nmarkkinareisujaan kaupunkiin. Liikkeen suuruus onkin vaikuttanut,\nettä maantie on kohonnut ikään kuin korkeaksi sillaksi. On se ainakin\npari kyynärää ylempänä maanpintaa, syvät ojat molemmin puolin. Aika\nvaarallista siinä on kulku pimeässä. Katsokoot vain miehet, kun tulevat\nTulettänestä ja Hallpumin krouvista, etteivät aja kiinni eivätkä\nnurin. Jyrmän ahteessa on monen pojan käynyt hullusti. Siinä pitäisi\nvälttämättä olla kaidepuut syvyyttä vastaan ja ovathan ne siinä\njoskus olleetkin, mutta ne ovat päässeet lahoamaan eikä ole tullut\ntoimitetuksi uusia.\n\nToisella puolen maantietä on Joutsian talo, toisella puolen Hallpumin\nvaltakunta. Saattaa sen heti huomata, ettei Joutsia koskaan ole\nollut herrojen käsissä. Ei mitään puukujia siellä ole — puutarhasta\npuhumattakaan. Pari koivua on jäänyt pellolle ikkunan alle. Ne ovat\ntulleet ruoppaturpeiden joukossa suolta, säilyneet kuin vahingossa ja\nkasvaneet niin suuriksi, ettei niitä sitten ole raskittu hävittää.\nRakennuksetkaan eivät ole niin kuin Rasossa ja muissa kartanoissa,\njoissa ennen on asunut sotaherroja. Siitä huolimatta saattaa sanoa,\nettä Joutsia on rakennettu kuin miksikin linnaksi: pihamaa keskellä\nja ylt'ympärillä rakennuksia. Yhdellä puolen on päärakennus: kuisti\nristi-ikkunoineen, sitten kylmä, pimeä eteinen, jonka päässä\nporstuanperäkamari; vasemmalla eteisestä keittiö ja kaksi kamaria —\nne ovat kaikki olleet yhtenä suurena huoneena, jossa ennen maailmassa\nistuttiin käräjiäkin, — oikealla eteisestä on sitten suuri sali\nja sen perässä kaksi vieraskamaria. Pihamaan toisella puolella on\npirttirakennus, saunat, rännit, hevostallit, ratashuoneet ja vihdoin\nmaantietä vastaan aitat luhtineen ja puodit. Puotikatoksen keskellä on\nvaja ja vajassa portti, joka aukenee maantielle.\n\nLuulisipa siinä pihalla joka päivä olevan markkinat, niin siinä\naina illalla on hevosta ja kuormaa. Kas, matkamiehet ovat ottaneet\nJoutsian syöttöpaikakseen. Onhan hollitupa kyllä Hallpumin puolella,\nmutta siellä riipaistaan miehen taskusta kopekka, ennen kuin osaa\naavistaakaan. Joutsiassa on hyvä, suuri pirtti eikä maksa mitään. Siltä\nkannalta katselevat asiaa matkamiehet, mutta joutsialaisille heidän\nsuosionsa ei ole laisinkaan mieluinen. Pihamaa on alituisesti kuin\nmikäkin navetta, kun he siihen jättelevät rippeitään ja ruupujaan.\nMonesti on niin ahdasta, ettei tahdo päästä liikkumaan omalla\npihamaallaan, usein on vielä lisäksi käyty krouvissa ja tapellaan ja\nrähistään, niin että ollaan verissä. Mutta eivät matkamiehet kysy\nlupaa, saavatko he viettää yönsä Joutsiassa.\n\nVastapäätä Joutsiaa, maantien toisella puolella on, kuten sanottu,\nHallpumin valtakunta. Siinä sitä vasta on hökkeliä ja tölliä! Rytöä\nse on ollut ammoisista ajoista asti. Siihen on nimittäin kokoontunut\njoukoittain sotamiehenleskiä ja jos joitakin yksinäisiä vaimoja,\nKustaan Liisoja, Hetan Karoliinoja ja Reinholtin Akneetoja. Millä on\nlehmä, millä porsas, millä kissa, mikä elättää henkeään kehruulla, mikä\nkutoo kankaita, mikä kuppaa ja hieroo. Kestikievarikin on kumminkin\nyhden miesmuistin ajan ollut tässä Joutsian pellolla. Sitten on\nHallpumi astunut hökkelien valtakuntaan ja rakentanut sammaltuneitten,\nlahovien rytöjen joukkoon pitkiä, uusia \"kasarmeja\" suurista hongista.\nNiin on mökkiläisten mustien takapihojen ja tunkioitten joukkoon\nsingahtanut uusia valkeita lastukasoja ja muita jätteitä rakentamisen\njäljeltä.\n\nHallpumin päärakennuksessa on ääretön sali, jonka kaupunkilaisetkin\nTapanina vuokraavat tanssiakseen. Käräjäaikana herrat pitävät\nsamassa salissa juominkejaan, ja markkinoiden aikana, kun ei mahduta\nkrouvikamariin, on salikin täynnä markkinakansaa. Krouvikamarin\nulkoseinään on Hallpumi omin käsin maalannut suurilla mustilla\nkirjaimilla sanat TULE TÄNE ja tuskinpa lienee millään kutsulla\nKeihäsjärvellä ollut niin tehoisaa vaikutusta. \"Tulettäne\" tunnetaan\nlaajalti, ei yksin Keihäsjärvellä ja kaupungissa, vaan pitkin kaukaisia\npitäjiä, joihin valtatie juoksee Tulettänen ohitse.\n\nKaikki Hallpumin huoneet ovat rakennetut uusista, muhkeista hirsistä.\nJa mikäs Hallpumin onkaan rakentaessa! Onhan hänellä valta hakkauttaa\nmetsää miten paljon hyvänsä. Paraikaakin hän hakkauttaa, jotta\ntantereet jyskyvät. Pois vain alta miehet, ettei honka kaadu päälle!\nKenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Vanha Joutsia rettelöi —\nrettelöiköön! Kontrahtia ei saa rikki.\n\nSe on kuin onkin merkillinen juttu tuo Joutsian kontrahtijuttu.\nJoutsiassa se tehtiin, Eerikki Aaprahaminpojan oman katon alla.\nHallpumi oli silloin naimaton, liukas mies. Ei kukaan tietänyt, mistä\nhän oikeastaan oli tullut pitäjään — sen vain näki joka mies, että hän\nosti villoja ja pellavia ja kudotti sotamiehenleskillä kankaita, jotka\nkertoi myyvänsä Pietariin. Aina hänellä oli viinaa ja vieraanvaraisesti\nhän sitä jakeli jokaiselle, jonka kanssa vain joutui asioihin. Joutsian\nporstuanperäkamarissa hän asui.\n\nEräänä iltana oli Joutsiassa pastori Sand ja nimismies Liljeblad.\nOli talvi ja koskei salinpuolta talvisin lämmitetty, istuttiin\nporstuanperäkamarissa. Se oli ihan sinisenään savua. Hallpumi oli\nhiljan tullut matkoilta ja tuonut aika määrät konjakkia ja rommia. Hän\ntarjosi. Nauru porstuanperäkamarissa kävi yhä rähisevämmäksi. Emäntä\nistui keittiössä ja huusi Jumalaa avukseen. Koko talo nukkui. Taisi\nolla keskiyön aika, kun herrat vihdoin läksivät pois. He olivat silloin\naikalailla hutikassa.\n\nIsäntä Eerikki Aaprahaminpoika on hänkin juonut, niin ettei tahdo\npäästä pihalta sisään. Hän huppuroi hyvän aikaa lumihangessa, ennen\nkuin löytää oven. Emäntä ja lapset nukkuvat jo silloin. Hän ei tällä\nkertaa kiroile eikä rähise, ihme kyllä.\n\nNo voi sun kulipää kilipukki, kuinka hän tänä iltana on tehnyt hyvät\nkaupat! Ja kirjat ja paperit ovat kaikki valmiina. Liljeplaati\nkirjoitti ja pani nimensä alle, pastori pani nimensä alle, Hallpumi\npani nimensä alle ja Eerikki Aaprahaminpoika pani puumerkkinsä. Veti\nensin kynää ylöspäin, viistoon oikealle ja lasketti lopuksi poikkipuun\nniinkuin veräjään.\n\n— Mitä sinä tollotat, muija! Niinkuin minä hulluja puhuisin. Olenkos\nehkä humalassa? Enkä olekaan, sun saakelin kilipukki! Minä olen niin\nselvissä järjissä kuin ikinä piru, kun Juutaksen helvettiin otti.\n\n— Enhän minä mitään tarkoittanut, yrittää vaimo. — Kerrohan nyt\nvain...\n\n— Vai olenko minä mikä kylän ämmä, jonka pitää rämistä kuin\nlehmänkellon. Kerro... kerro... sanoo sieltä — kerro itse!\n\nEikä emäntä sinä iltana saa tietää mitään eikä vielä seuraavanakaan\npäivänä, sillä silloin on isäntä kipeänä, mutta ylihuomenna hän omin\nsilmin näkee paperin, jossa on neljä nimeä. Samalla kertoo hänelle\nJoutsia, ettei kestikievarinpidosta enää jää huolta heille — Hallpumi\nrakentaa tähän maantien toiselle puolen lisää huoneita ja asettuu\nsiihen. Se on hyvä mies se Hallpumi, iloinen ja mukava mies!\n\nJo saa kerran emäntäkin ilostua. Vai pääsee kestikievarista nyt\ntodellakin! Kyllä siitä on harmia ollutkin. Kuinka monena yönä on\nsaanut parhaasta unestaan nousta palvelemaan herroja — eivätkä he\nsittenkään ole olleet tyytyväisiä. Ei ole koskaan ollut talossa\ntarpeeksi hyviä juomia. Ja hevosia on ajettu pilalle kuinkakin monta.\nSenkin nuoren papurikon ajoi kuoliaaksi muuan Kristiinan kauppias\n— oli sitä surkea katsella! Ne olivatkin pahimpia ne Kristiinan ja\nPorin kauppiaat... Vai että niistä kaikista nyt todella pääsee. Ihan\ntuntuu siltä kuin Jumala olisi hänen rukouksensa kuullut. Emäntä panee\nehdottomasti kätensä ristiin, kun kaikkia näitä ajattelee. Ei hän\nole Hallpumista pitänyt. Hänellä on sellainen luonto, ettei hän sitä\nmiestä kärsi. Mutta juuri _hänen_ kauttansa lähettää Jumala nyt avun.\nIhmeelliset ovat Herran tiet!\n\nHallpumi nai Kukkolan majurska-vainajan taloudenhoitajattaren tyttären,\nkierosilmäisen Saaran, jonka isästä ei kenelläkään ole tietoa,\nja kotiutuu taloon. Hänen hallussaan on koko rakennusrytö, parin\ntynnörinalan aitaus peltomaata, niityt, joista saadaan viisi ladollista\nheiniä, ja Niemelän torppa. Kesälaidun on taattu yhdelle hevoselle,\nkahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle. Polttopuut, aidakset,\nvihdakset ja rakennustarpeet saa kauppias vapaasti ottaa Joutsian\nmaalta. Isännän on määrä panna kuntoon hollitupa, rakentaa liiteri\nja vedättää paikalle hirret, laudat, hiekat, savet, tuohet, jopa\nseinäsammaleetkin. Ja kaikesta tästä on kauppias velvollinen maksamaan\nviisi hopearuplaa vuodessa ja pitämään kestikievaria niin kauan kuin\nkestikievari on Joutsian maalla.\n\nSellainen on kontrahti.\n\nKauppias levittelee itseään ja rikastuu rikastumistaan. Suurissa\nsummissa hän ostaa villoja ja pellavia. Joka mökissä kehräävät akat\nhänen kehruuksiaan, järven rannalle viedään suuri pata ja siinä\nvärjätään lankoja.\n\n— Mitä on tuo kiiluva rasva Keihäsjärven pinnalla? kysyvät matkustajat\ntoisiltaan, kun ajavat Keihäsjärven syrjää.\n\nHallpumin lankoja siinä on virutettu! Niin on kuin verta veden päällä,\nkun kauppiaan vyyhtejä huuhdotaan.\n\nNopeasti saavat vaimot ja tytöt Keihäsjärven puolella panna kuntoon\nkangaspuunsa, sillä kankaina, kirjavina, tanakkoina kankaina vie\nkauppias lampaanvillat Pietariin. Pari kolme kertaa vuodessa matkaa hän\nkeisarikaupunkiin ja tuo sieltä turkiksia, karttuuneja, taskukelloja ja\nkaikenlaista rihkamaa keihäsjärveläisille.\n\nEi aikaakaan, kun kauppias ostaa omakseen Mäkelän tilan. Tosin ei se\nole niin edullisella paikalla kuin Joutsia, mutta onpahan kuitenkin\nkirkonkylässä ja saahan sillä lailla viinanpoltto-oikeuden. Se se\non pääasia. Ja kun Mäkelän lisäksi saa miltei ihan ilmaiseksi, niin\nmikä on ottaessa! Huutokaupalla se menee ja onhan huutajiakin,\nmutta Mäkelä on mahdottomat summat velkaa Hallpumille. Ilmankos hän\nvuosikausia onkin juonut Tulettänessä. No niin, pääasia on että\nkauppias saa haltuunsa jonkin verran maata. Sillä perustuksella\nhän sitten joltakin talolta, jossa ei tahdota polttaa viinaa, voi\nvuokrata viinanpoltto-oikeuden. Sillä jokunen talo on sellainenkin.\nEsimerkiksi Joutsia. Se vanha jumalinen emäntä on saanut aikaan, että\nviinanpoltto-oikeus luovutetaan muille halukkaille. Hallpumi hieroo\ntyytyväisenä käsiään.\n\nKun ihmiset syksyllä ovat saaneet viljansa korjatuiksi, kuuluttaa\nkauppias kirkossa ostavansa viljaa korkeimpiin hintoihin. Sitä nyt ei\nkukaan uskokaan, että hän korkeimmat hinnat maksaa, kunhan ihmiset\nsaavat viljastaan edes jotakin. Silloin sitä yksi ja toinen kuorma\najetaan kauppiaan pihaan. Käteisellä rahalla tai viinalla kaikki\nmaksetaan, niin että kyläläiset ihmettelevät, mistä kauppiaalla riittää\nrahaa. Kun mies tuli pitäjään niin tyhjänä, ettei ollut huivia, mihin\nolisi ostamansa villat sitonut... Mutta Hallpumi on sukkela mies.\n\nEikä ole tyhmä Hallpumskakaan. Hän ne viinat keittää. Nimismieheltä\nhankitaan ajoissa tieto, koska kotitarpeenpoltto sinä vuonna alkaa.\nSilloin pilkotaan kuivia kuusipuita vajaan ja laitetaan ränni kuntoon:\npannut, tahtaat, putket, jääsäiliöt, kauhat, saavit — kaikki on\nkunnossa ja tuskin puoliyön aika kulunut, kun jo viinakalu pannaan\nkiehumaan.\n\nViinankeitto on tarkkaa työtä. Ei siitä ihminen jouda paljon\nmihinkään. Tuon tien voisivat rankit ja sikunat mennä sekaisin ja\nmitä siitä sitten tulisi! Mutta kun viina saa kiehua hiljaisella,\ntasaisella tulella ja tisleerautua jäiden ja koivunhiilien läpi, niin\non se kirkasta kuin kirkkain lähdevesi ja niin puhtaan makuista,\nettä sitä ilokseen maistaa. Hallpumska maistaa kauhalla ja irvistää\npahasti, sillä väkevää se on, suun se vie väärään, vaikka onkin hyvää\nkuin taivaan manna. Hallpumska keittää yöt päivät niin kauan kuin\npolttoaikaa kestää.\n\nTietää sen koko kylä ja arvaavatpa matkamiehetkin, kun Hallpumilla on\nensimmäiset maistiaiset. Silloin käy rännin ympärillä ilo ja melu.\nIsäntämiehet istuvat krouvissa korttia lyöden, poikamiehet kiertävät\nränniä. Ei ole vielä lunta maassa ja yöt ovat pimeimmillään. Pappikin\non pensaissa ja tulee tyttöjä, jotka eivät tulisi päivällä. Joutsian\nAkselilla siellä on monta morsianta. Onhan Akseli hurjin kylän pojista,\nhurjin ja iloisin.\n\nEi pidä pelätä, että Hallpumska antaisi ilmaiseksi! Maistiaisaikana on\nviina kalleimmillaan ja pojat anteliaimmillaan. Eivät he edes kysy,\nmitä maksaa, vaan heittävät kouraan hopeakolikoita että kilisee.\nTällaisissa maistiaiskesteissähän Saarakin ensi kerran näki Hallpuminsa.\n\nOikeastaan he ovat mainiosti menestyneet. Ei suinkaan niin, että he\naina olisivat hyvässä sovussa. Tulettänessä käy välistä sellainen ryty,\nettä luulisi hurrien tappelevan eikä kuitenkaan ole muita tappelemassa\nkuin kauppias ja hänen Saaransa. Monesti on Saara kuin villi kissa,\nhän olisi valmis omin kourin kuristamaan miehensä, mokomankin riivatun\njuopporatin! Joka ei muuta tee kuin makaa juovuksissa... \"Niin —\nälä siinä auo suutasi, taikka ma sylkäistä roiskautan suun täyteen!\"\nSellaista puhetta palvelijat kyllä kuulevat Tulettänen isäntäväen\nkesken. Mutta pääasiassa, rahojen kokoamisessa, ovat he yhtä mieltä.\nJa vaikka he muutoin kuinkakin vihaisivat toisiaan, niin täytyy heidän\ntoki ihailla toistensa kekseliäisyyttä siinä yhdessä suuressa asiassa.\nKaupanteossa on Hallpumi voittamaton. Kuinka mukavasti hän kerran petti\nsellaisenkin miehen kuin itse Rason rusthollarin!\n\nRusthollari oli ostamassa sokeritoppaa ja istui ryyppyineen\nkrouvikamarissa.\n\n— Isäntä istuu vain rauhassa, viserteli kauppias, — minä lähetän\ntopan rekeen valmiiksi.\n\nIsäntä istui eikä toppaa lähetettykään. Isäntä läksi vihdoin tiehensä,\nmutta ei aikaakaan, kun hän mahdottomalla jymyllä tulee takaisin ja\ntoruu, ettei toppaa löydy mistään.\n\n— Se on sitten varastettu, hokee Hallpumi. — Kyllä se vain meiltä\nvietiin. Näkiväthän sen kaikki, kuinka minä sen punnitsin... Kukas sen\nvei rekeen?\n\n— Minä itse sen vein, todistaa Hallpumska. — Isäntä on pudottanut\ntielle.\n\nIsäntä pauhasi, mutta eihän hän voinut saada asiaa todistetuksi!\n\nJa siinä sitä oli kuulemista, kun Tulettänessä tehtiin kellokauppoja.\nHallpumi oli mestari sellaisissa asioissa!\n\nMutta mestari oli taas Saarakin alallaan. Sen myönsi Hallpumikin,\nvaikka hän useasti oli Saaralle niin äkäinen, että olisi tehnyt mieli\npihalle viskata. Saara oli esimerkiksi keksinyt erinomaisen tavan\nlaittaa viinasta rommia. Hän kokoili kaikenlaisia juuria, kuivatti ne,\npoltti sitten kahvinpaahtimossa ruskeiksi ja keitti niistä karvasta\nruskeaa vettä. Kun sitä pani viinan joukkoon, niin ei sitä totisesti\nosannut rommista erottaa. Viinejä Saara niinikään osasi valmistaa.\nNiihin saattoi suorastaan panna samoja värejä kuin lankoihin. Laski\nsitten vain koreisiin pulloihin, niin ei kukaan osannut muuta\nuskoa kuin että ne olivat ulkomailta tuotuja. Paljon Hallpumeilta\nostettiinkin viinejä. Rikkaat talot kyllä toivat tarpeensa kaupungista,\nmutta köyhemmät ostivat Hallpumilta ja nämä viinit olivat järjestään\nSaaran valmistamia. Sillä lailla sitä sentään sai kokoon rahoja!\n\nTäytyihän Joutsian isännän huomata, että Tulettänen väet rikastumistaan\nrikastuivat ja että Joutsia köyhtymistään köyhtyi. Ei Eerikki\nAaprahaminpoika ollut ainoa isäntä, joka teki tämän huomion. Kaikki\nmitä mies irti sai jyvistä, voista tai kananmunista — kaikki se\nlopulta joutui Tulettäneen. Olihan kotonakin viinaa, mutta mikä siinä\nlienee ollutkin, kun sen viinan siellä Tulettänessä piti maistua\nparemmalta ja terveellisemmältä kuin missään muualla.\n\nJohanna seurasi huolissaan miestään ja poikaansa. Eihän Akselikaan enää\nvälittänyt mistään työstä, ei hän muuta tehnyt kuin istui Tulettänessä.\n\n— Mitä sinä siinä tollotat! sanoi Eerikki Aaprahaminpoika äreästi\nvaimolleen. — Mistäs sitä juo, kun ei kotona polteta! Kukas sen\nviinanpolton kotoa hävitti, jollet sinä itse!\n\nSe oli totta. Johanna oli rukoillut, kunnes Eerikki oli luopunut\noikeudestaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Pahemmin vain juotiin\nkuin ennen. Ei Johanna enää muuta neuvoa tietänyt kuin rukouksessa\nkääntyä Jumalan puoleen ja laskea kuormansa Hänen jalkainsa juureen.\nKuinka monet kyyneleet hän jo oli itkenyt! Oli Eerikki häntä lyönytkin,\noli jonkin kerran ajanut vuoteesta kylmään porstuaan. Ja kauheaa oli\nkuunnella kiroilemista ja Jumalan pyhän nimen turhaanlausumista. Ja\nlopuksi oli vielä se pelko, että juovat koko talon. Moni talo pitäjässä\noli viinojen takia mennyt.\n\nOli Joutsiassa toki yksi mies, joka ei maistanut viinaa,\njumalaapelkääväinen vanha Manu. Hän oli ollut talossa pienestä pitäen,\nensin kyytipoikana, sitten renkinä ja muonamiehenä. Hänellä oli omat\nomituisuutensa eikä hän ollut kuten muut miehet. Hän tiesi kaikenlaisia\nvanhoja asioita ja hallitsi salaisia voimia.\n\nKeväisin esimerkiksi, kun hevosia vietiin metsään, piti levittää\ntallin kynnykselle isännän vyöhihna. Jos hän vain ehti siihen ajoissa\nja hevoset astuivat hihnan yli, oli niiden kesä turvattu. Mutta jos\ntämä jäi tekemättä, tapahtui niille pitkin kesää kaikenlaisia turmia.\nEräänäkin kesänä se kaunis liinaharja orivarsa taittoi jalkansa ja\noli lopetettava. — Kylvinvakkaan siemenen joukkoon Manu aina tuppasi\npanemaan tulusrautansa — sitten ei riihessä syksyllä tullut tulipaloa.\nJa ensi lyhteen, joka syksyllä sidottiin, hän aina kuljetti parsille\nriihen nurkkaan. Siellä se oli säilytettävä kaiken puimisen ajan —\nsitten tuli hyvä sato ja siemen iti. Sinä aamuna taas, jolloin lehmät\npäästettiin metsään, oli karjapiikojen mahdoton löytää sukkasiteitään.\nVeräjältä ne vihdoin löydettiin karjan sotkemina. Tällä tempulla oli\nsuuri vaikutus karjan kesäonneen. Kerran oli eräs tytöistä juuri\nkarjan kulkiessa veräjästä keksinyt sen jaloista sukkasiteensä. \"Kas\ntuossahan tuo onkin ja minä kun sitä oikein hain!\" oli hän huudahtanut\nja siepannut siteen käteensä. Silloin oli vain kaksi lehmää jäänyt\nkarjapihan puolelle, mutta eikös toinen niistä sinä kesänä kuollutkin\npunatautiin!... Tänä samana aamuna oli Manun myöskin tapana toimittaa\nkipollinen vettä paimenen niskaan. Sen täytyi tapahtua salaa ja emännän\noli kaadettava tuo vesikipollinen.\n\nEdellinen pappi oli kovistanut Manua siitä, että hän palveli pahoja\nhenkiä. Eikähän sitä voinut kieltää, että hän käytti taikatemppuja,\nmutta ei hän ketään niillä vahingoittanut — talon eduksi hän niitä\nkäytti! Emäntä oli hänkin alussa koettanut nuhdella Manua, mutta sitten\nhän oli puolestaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala itse oli\nantanut Manulle erikoisen voiman. Manu oli muutenkin emännän ainoa\nuskottu ja neuvonantaja maan päällä.\n\nMonena monituisena yönä, kun valkeat paloivat Tulettänessä ja\nviinarännit ympärillä ja pellolla rähistiin ja hoilotettiin, seisoivat\nhe kahden Joutsian pihamaalla.\n\n— Kuinka suuren vallan Herra sentään antaa pahuudelle, sanoi emäntä\nitkien.\n\nManu ei puhunut mitään. Hänen suussaan hehkui lyhyt piippu ja silloin\ntällöin häämötti partakin näkyviin.\n\n— Vieläköhän meidän kerran täytyy lähteä tästä talosta, nyyhki emäntä.\n— Isäntä on mennyttä miestä eikä Akselista ole talon pitäjäksi... En\nminä ole vielä saanut maksetuksi sitäkään velkaa, jonka tässä Manulta\notin... Piti koettaa saada edes verot maksetuksi, ettei toki tulisi\nsitä häpeätä, että tultaisiin ryöstämään. Mutta kyllä kai se vielä\ntulee sekin...\n\n— Ei sen nyt niinkään tarvitse tulla, sanoi Manu ja sylkäisi.\n\nKuinka armottomasti Tulettänen pihamaalla rähistiin ja kirottiin!\nVarmaan siellä oli aika tappelu ja leikki kaukana.\n\n— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi emännältä ja hänen kätensä\nkytkeytyivät ristiin. Onkohan tuo Akselin ääni? Jospa ne siellä vielä\ntappavat toisensa!\n\nManu kuunteli ääneti.\n\n— Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. — Emäntä lähtee pois makuulle.\nKylmähän tässä tulee.\n\nMutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää.\nPolttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.\n\n— Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta.\n— Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin\nkäy, että kauppias vie koko Joutsian... Kuinka sen ajatuksen pitääkin\nolla niin kova... Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina\nruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala\nminua oikein rankaisee...\n\n— Mikä... mikä... virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, —\nmikäs tuolla itkee?... No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt\nkeskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!\n\nSe oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli\nherännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli\nriipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.\n\n— Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. — Emme, vaikka\nmikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me\nemme anna Joutsiaa!\n\nHän itki tukahtuakseen, vaikka oli täysikasvuinen ihminen.\n\n— Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. — Annamme, jos se on Jumalan\ntahto.\n\nManu yltyi torumaan heitä molempia.\n\n— Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta\nparanee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa\nkaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille,\ntuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.\n\nOli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi\ntulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli\nkiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.\n\nMonena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja\nkuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran\nsydäntä, kun sai puhua Manulle.\n\nMutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas\nmennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin\nniistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua\nnostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen\nsuuhunsa... Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken\nmaailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän\nhirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi!\nHän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä\nsai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta — mitä vain tarvitsi. Ja\nkauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut\nmitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt\npuotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat\ntätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja.\nMutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että\naiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta\nvalmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta\noli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki\nkahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja.\nEivät löytäneet mitään!\n\nKaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki\nAaprahaminpojan mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli\nkauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes\nhänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria\nrakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti\nmetsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin\nselitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia\nmääräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia,\nei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!\n\n— Pahuksen kontrahti! pääsi Eerikki Aaprahaminpojalta.\n\nJa hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi\nsitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta\ntai sananjalkojen läpileikatuista varsista — yhtä paljon hän oli\nymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi\nkeinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.\n\nAih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut\npuhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta\ntästä nousee vielä sellainen juttu, että, että... Jaa, jaa helvetin\npapit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.\n\n— Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä...\nNo, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta\ntässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää\nse nyt neljäkymmentä vuotta... taikka johan siitä on kulunut muutama\nvuosi.\n\nHenkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat\njäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.\n\n— Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin\nraivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään.\nRauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että\nitki.\n\nJo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi\nJoutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle,\njosta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska\nseisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat\nkahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja\nHallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin\nkeksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä\nsamaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet\nkulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita\nkauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla\nkaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu\nsiitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut\nsääliä metsäänsä.\n\nIsäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä\nAkselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan\nolivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein\ntuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä —\nomaksi edukseen — halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin\nlopultakin saada aikaan sovinnon.\n\nEi kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän\nvälillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.\n\nHallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja\ntuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa\nniin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.\n\n— Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. — Limperi sen\npian tekee.\n\nHallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei\nse korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.\n\n— Tekee se Limperi senkin. Osaava se on mies ja tekevä kaikin puolin.\n\n— Niin... niin taitaa olla.\n\n— Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi\nJoutsia taasen.\n\n— On, on kyllä.\n\nKauppias oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi isännän suuttuvan\neikä hän, kuten sanottu, mielellään ollut riidoissa ihmisten kanssa.\nTäytyihän se lopulta kumminkin sanoa..\n\n— Koskas... koskas isännälle sopisi panna Limperi laittamaan sitä\nuunia?\n\nJoutsia kolautti ryyppylasin pöytään ja tuijotti kummissaan\nkauppiaaseen.\n\n— Minunko se on tehtävä? Ottakaa mies työhönne koska tahdotte,\nkuuluuko se minulle? Hyvästä tahdosta olen jo rakentanut teille\nvaunuliiterit ja hollituvat, kuljettanut hirsiä ja muita — vai\npitäisikö minun vielä teettää hollitupaan uusi muuri?...\n\nHallpumin silmissä välkähti pahasti, mutta hänen suunsa oli täynnä\nmakeutta, kun hän sanoi:\n\n— Onhan se kontrahdissa, hyvä isäntä, että te pidätte kunnossa\nhollituvan...\n\n— Vai on sekin kontrahdissa! parahti isäntä häijynilkisesti kuin\nvanhat ruostuneet saranat. — Mutta sitä minä en tee, Jumal'avita, enkä\ntee!\n\nIsäntä asteli edestakaisin huoneessa ja hänen harva, harmaa tukkansa\nliehui.\n\n— Ei isäntä nyt suutu, yritti Hallpumi yhä sovittaa.\n\n— Mutta minä suutun. Enkä minä sitä muuria laita! Saakeli...\n\nSilloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se\non selvästi... Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea\nnutuutti.\n\nIsäntä seisahtui äkkiä ja iski häneen silmänsä.\n\nHänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja\nrepiä se kappaleiksi. Jo, jo... Mutta samassa hän käsitti, että siitä\nsitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain\nvahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan\nnöyräksi.\n\nTäytyihän hänen lopulta kuitenkin teettää tuo muuri.\n\nMutta hollituvasta nousi vielä toinenkin riita.\n\nKun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi\nkestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko\nkestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen\nottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa\npiiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!\n\n— Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. — Eivätkö\nhirret ole minun metsästäni jok'ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole\nvetäneet jok'ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä\nhuonetta laesta lattiaan asti?\n\n— No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan\nvähän lasia... Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt,\njollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva... Ja kontrahdissa sanotaan\nselvästi, että...\n\n— Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. — Minä\nen siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se...\nHää sinuas... sinä... sinä...\n\nHän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista\nhaukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen\npäähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään.\nPunatukkainen piru!\n\nSe riita ei päättynytkään kuten edelliset riidat, vaan käräjiin\nmentiin. Joutsia oli päättänyt kerran panna korkean oikeuden\nselittämään itselleen tuon kirotun paperin sisällyksen. Hän oli ihan\nvarma voitostaan. Mutta kauppias raahasi sekä papit että nimismiehet\ntodistajikseen ja voitti tietysti.\n\nIsäntä valitti laamannioikeuteen ja voitti. Kontrahdissa oli yksi\npykälä, seitsemäs, jonka saattoi selittää eri tavalla. Hovioikeudessa,\njohon kauppias taaskin puolestaan vetosi, se selitettiin hänen\nedukseen. Silloin oli riita kestänyt kolmatta vuotta, kauppias oli\nlopultakin voittanut ja Joutsialta oli mennyt paljon rahaa.\n\nHumalapäissään Eerikki Aaprahaminpoika tuli kotiin käräjistä.\n\n— Minä tapan sen punaisen pirun! kiljui hän. Ja hän tavoitteli\nkäsiinsä mitä eteen sattui ja viskeli esineitä pitkin permantoa.\n\nSen jälkeen rupesi emäntä pelkäämään, että hän todella hautoi\nmielessään jotakin hirmutyötä kauppiasta vastaan. Hän rupesi\nvakoilemaan, ettei isäntä yksinään pääsisi Tulettänen puolelle. Ei\nhänen tällä hetkellä tehnytkään sinne mieli. Hän päinvastoin vannoi,\nettei ikinä enää pistä jalkaansa koko siihen piiriin.\n\n— Sinä et saa mennä Tulettäneen, sanoi hän pojalleenkin. — Muista se!\n\nAlussa oli Akseli tottelevinaan eikä käynyt Tulettänessä kuin salaa.\nMutta pastori ja nimismieshän olivat olleet todistajina sekä sitä\nkontrahtia tehtäessä että käräjissä ja samalla perustuksellahan hänen\nolisi täytynyt kieltäytyä seurustelemasta heidän kanssaan. He olivat\nhänen parhaita ystäviään. Johan nyt! Vihdoin sanoi Akseli suoraan\nisälleen, että koska isä juo hutikkaan ja menee tekemään hulluntöitä,\nniin kärsiköön yksinään seuraukset. Järinpä hän, viaton, ottaa niistä\nkärsiäkseen. Olisipa hänellä syytä olla aika lailla suutuksissaan\nisään, kun perintö tällä lailla isän huolimattomuuden vuoksi menee.\nOlisipa hän, Akseli, ollut kotona, niin sitä kontrahtia ei koskaan\nolisi tehty.\n\n— Häpeätkö, lurikka! kiivastui isä. — Missäs sinä olit sinäkin yönä,\njolloin se paperi tehtiin? Muistatkos? Kaupungissa olit silloinkin\nomilla asioillasi, ajoit kuin hullu hevosellasi ja joit kaikki rahat,\nmillä äidillesi piti tuotaman kahvia. Ja sinä tulet neuvomaan minua.\nKoskas sinä olet nähnyt minut rypevän maantienojassa, niinkuin sinä\nteet?\n\n— Kuka sen tietää, mitä te minun ikäisenäni teitte! Olenko taas\nminäkään koskaan tehnyt sellaisia kontrahteja?\n\nAkseli, pulska poika, tukka kiiltävän musta kuin teeren selkähöyhenet,\nsilmät loistavan ruskeat, istuu sängyllään porstuanperäkamarissa\npiippua polttaen ja silloin tällöin läpäytellen saappaitaan yhteen.\nHänen saappaansa ovat ihkasen uudet. Ne haisevat nahalta, tervalta ja\nrasvalta.\n\nIsä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään,\ntuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.\n\n— Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin\nJoutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!\n\nSilloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui\nisänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:\n\n— Mutta talo on minun!\n\nIsä nauroi ilkeästi.\n\n— Eipä ole! Sisaresi minä naitan kelpo miehille ja ne saavat Joutsian.\n\nAkseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos.\nJa hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten\njoukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.\n\n— Katsokaa nyt, huusi hän, — että tiedätte isännällekin kertoa, —\neikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä\nvain!\n\nNiillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa\nlienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että\nnimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli\ntalosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä,\nsai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä\n— vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa\ntuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään\noli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt\nyhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia,\ntorpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän\nasianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä\nheitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin\nhelppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta\ntoimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.\n\nEräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan\nHallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli\noli nimittäin kaikkien uskottu.\n\n— Isännän pitää toimittaa tähän kotivävy, sanoi Tölli. — Kaksi\npulskaa tytärtä kotona naimattomana — eihän se käy laatuun.\n\n— Niinhän se muijakin sanoo ja samaa hokee vanha Manu yhtä mittaa.\nMutta mistä niille nyt sitten sopivat saa? Pitäisi olla varallisuutta\nja lujamainen luonto...\n\n— Tjaah! sanoi Tölli ja veteli harmaantunutta partaansa. — Tjaah!\nEntäs tämä naapurin poika täällä Rasossa! Se on kaikin puolin kelpo\npoika...\n\n— On kyllä. Mutta ihanhan se on vielä lasten kirjoissa. Kaarestaa\nsiellä vain sisartensa kanssa.\n\n— Pannaan mieleen, pannaan mieleen, sanoi Tölli ja Joutsiasta hän meni\nsuoraa päätä Rasoon.\n\nSiellä hän sai kuulla, ettei Juha tahtonut Kustaavaa. Nuoremman\ntyttären hän kyllä olisi ottanut, mutta eihän nuorempaa sopinut kosia\nennen vanhempaa.\n\nTölli toimitti häthätää sulhasen Kustaavalle. Leskimies hän oli ja oli\nhänellä pari lasta, mutta perin kelpo mies hän oli ja omisti suuren\ntalon.\n\nSitten selvisivät Juhan ja Annastiinan välit helposti.\n\nMaailma, joka aina on olevinaan niin viisas, luuli että Tölli oli\ntoimittanut naapurin nuoret toisilleen, mutta ei se asia niin ollut.\nJuha oli jo aikoja sitten päättänyt, että jahka joku ensin nai pois\nKustaavan, niin hän lähettää puhemiehen Annastiinan luo.\n\nSillä lailla tuli Juha Joutsiaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nEi hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.\n\nAnnastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa,\nkeittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko\noli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen\naamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän\nhaukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään\ntahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän\nkanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia,\nja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi\nliian kauan.\n\n— Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli\nsängynlaidalla.\n\nHe olivat valvoneet kaksi edellistä yötä — siksi kai uni oli niin\nsitkeää.\n\nAnnastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja\npalasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta\nkotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen\nkäsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista\nkoristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä\nhelotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle\nja siniselle alushameelle.\n\n— Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.\n\n— Kyllä maar minä hyvin jaksan... Entäs sinä itse?\n\n— Mikäs minun sitten olisi.\n\nAnnastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri\npellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti\nsyvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet\nsyliinsä, mutta mikä lienee ollut... Ei hän kehdannut sitä tehdä!\nHän vain katseli... Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä\ntuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät\nhe huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla\nsipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja\nsanoi:\n\n— Johan täällä kahvipannu on tulella!\n\nSilloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.\n\n— Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, — kun ei malttanut nukkua! Menkää\nnyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.\n\nJuha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä,\nhaukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä\nlappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi\nkuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa\nlikelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.\n\nPirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat\nhiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä,\ntyynesti ja jurosti.\n\n— Johan täällä noustaankin, sanoi isäntä.\n\n— Jo maar, vastasi Manu, joka kiersi vitsaa viikatteensa ympärille.\n\nNuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa\nympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa.\nToisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet\nolivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat\nsyöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin\nviikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.\n\nIsäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään\nsanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.\n\nReisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa,\nettä he vain suoraan vintasta...\n\n— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja\nhymyili hyväntahtoisesti.\n\n— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä,\nrepaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.\n\nJuha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna\nhänen kasvoilleen.\n\n— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että\noli saanut ne sanat lausutuiksi.\n\nHän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan\nkuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki\nmieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut.\nHän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! —\nja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut\nikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se\ntunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä\nhänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui\nhän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja\nniittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla\nRaso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan\nmetsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut\nhänen kotinsa!... Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat\nsilmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä\nreisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.\n\n— Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.\n\nHänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan\nkaupaksi tavaroitaan.\n\n— Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.\n\nKeittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä\nvaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi\nhän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että\nsilakat ovat ihan loppumaisillaan... ottaa vain, jos ovat hyviä.\n\nJuha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän\noli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä\nensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.\n\nKun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki\ntakaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta,\nei ollut kuulevinaankaan.\n\n— Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.\n\n— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu\nkotiniityltä syömään.\n\n— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli\nkäskevästi.\n\n— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan\nJuha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun...\n\n— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten\npöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut\nkuulevinaan.\n\nAnnastiina suuttui.\n\n— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina\nnoussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen.\nOlethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.\n\nAkselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti.\nPosket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt\njuoda.\n\n— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka\ntässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta\nastiat kilisivät.\n\nVanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön,\nmutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.\n\n— Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi\nastelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.\n\nTytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja\nseurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon\noma poika...\n\n— Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä\näänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. —\nSe on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan\nantanut!\n\nJuha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.\nHän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.\n\n— Tule pois, Juha, pyyteli Annastiina. — Se on taas juonut...\n\n— Niin, niin, härnäsi Akseli, — vie vain maitosuusi, vie... Pituutta\non kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.\n\nAkseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja\nsinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen\niskevän Akselia nyrkillään... Nyrkki vapisi...\n\n— Kuule, houkutteli hän, — se on juonut. Kukas juopuneen kanssa\nviitsii...!\n\n— Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut\nminkäänlaista sointua.\n\nVanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat\nhänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli\nitsekseen:\n\n— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti\nantanut hänelle nöyrän mielen.\n\nAkseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan\nmurjottamalla kuin vihainen sonni.\n\n— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane\neväät konttiin, Annastiina.\n\nSilloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan\nsamantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut\nsuututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se\nnäkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!\n\n— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa\nasua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy\nosata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt\npihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä\nparaikaa. Odota...\n\nVanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.\n\n— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä\nnyt käskee.\n\nVerkalleen läksivät miehet liikkeelle.\n\n— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi\npirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä\nalta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.\n\nSitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui\nliikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä...\n\n— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin,\njoka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet\ntänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön\nAnnastiina miehineen vaikkapa... vaikkapa Rasoon tai siskolättiin\ntai... vaikkapa hornaan.\n\nHän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen\nja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut,\nmitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että\nhänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän\nnujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka!\nJa taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha... Mutta\nhänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on\nisäntä, hän näyttää...\n\nAkseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja\nläksi ulos.\n\nJuha asteli sill'aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan\nharmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain\nsäästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain\ntulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.\n\nPaljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja\npellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.\n\n— Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.\n\n— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole,\nettä kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä\npitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan\nnoukkimaan täältä kiviä.\n\nJuha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka\nniitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa\ntarvittiin, niityt olivat metsittyneet... Ei veli siellä kotona...\ntaikka Rasossa... enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan\nsiihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto... Ja tuon Juvansuon,\nsen... mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista\nvuotta. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina\nkuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä!\nSiitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli\nsitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa...\n\n— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä\nhakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen,\njoka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää\ntällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee\ntällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa\nja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin\nrakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja\nsiellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä\nlailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät\nmeidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!\n\n— Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia,\nkun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. — Katsos\nnyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee\ntuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan,\nvaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut...\n\n— Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, — mitä\nvuokralainen saa tehdä, mitä ei.\n\n— Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja\nkuiskasi hänen korvaansa: — sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä\nsiinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä\nolen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta\nselvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen\nottanut.\n\nJuhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan\nselvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan\nottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.\n\nJuha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä.\nEi ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin\nlihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto\nharva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta\nse oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut\najatellakaan.\n\nKun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse — oikeastaan\nhe kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta\nvanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse —\noli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin\npoika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:\n\n— Lukekaa, mitä on Tulettänen seinässä! \"Tule tänne! tule tänne!\"\n\nVanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten\nseuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui,\nkun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena\npoutapäivänä istuvat Tulettänessä.\n\n— En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella\näänellä. — En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on\npettänyt minua yöt, päivät.\n\n— Mutta se ei ole nyt kotonakaan, selitti Rieppi. — Se on kaupungissa.\n\n— Tule pois vain, huusi portailta Simola, — — äläkä siinä kursaile.\nPitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!\n\nVanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti\nkääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi\nhänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.\n\nKrouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa\ntörrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon\nrahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä\nherrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky,\nyläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia\nsotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa\ntyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa,\ntoinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia\nlautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi\nniitä vaivannut.\n\nTässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, — kun iltayöstä jäivät\npastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme\nhakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa\nhevosessa.\n\n— Skool sitten, niinkuin se Nylanteri sanoo.\n\nVanha Joutsia vilkuili pahansuovasti ympärilleen.\n\n— Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa... Taidanpa\nsittenkin lähteä pois...!\n\nMiehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan\nnojaamaan hänen olkapäilleen.\n\n— Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä\nsentään monet hauskatkin.\n\nJuha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua\nheinäpoudasta ja työväestä — miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle\nlisää viinaa.\n\n— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään\nsitten. Älä sinä jätäkään minua!\n\nJuha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.\n\n— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —\nTuokaa, Hallpumska, lisää lökää...\n\nHallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon,\njonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen\nsilmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja\nmuuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin\npitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa\nvaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin\nkilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän\nolisi arvannut vaaran olevan tarjolla.\n\nOlihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään\nviettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli\nsilloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin,\nkuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten\ntällaisella heinäpoudalla... Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen\ntuli hiki paljaasta tuskasta.\n\n— Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.\n\n— Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.\n\nJuha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu\nhäitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia\nsiitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.\n\n— Tuossahan me maata pötkötimme yön.\n\n— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin\nriivatusti luteita ja kirppuja...\n\n— Minun on selkäni vallan ruvella.\n\n— Hahhahhah! Tietäähän sen Hallpumin sängyn! nauroi Joutsia makeasti.\n\n— Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin\nkäärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan\nse oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen\nhymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä,\nettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet.\nHe olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli\ntuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin\nsyytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli\nsekoittanut siihen vettä.\n\n— Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli\npäässyt ulkoilmaan. — Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti\nheidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar\nRasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut\nTulettänessä jatkaa.\n\nEi hän enää poikennut taloon, vaan läksi suoraa päätä heinämiesten luo.\n\nJo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa\nhelottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja\npaljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se\nnäytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin\nolisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.\n\nIsäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä\nmiehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän\nviikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan\nteki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden\nviikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin\npitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat\nmerkitsevästi toisiinsa.\n\n— Missä miehet ovat? kysäisi isäntä vihdoin.\n\nSilloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta\neivät he mitään vastanneet.\n\n— Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan\npäin. — Joivat tässä ensi tarpeekseen.\n\nIsäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa\nja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa\npajupensaan varjossa aidan luona.\n\nEnsin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen\nsuonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo\nvoima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha\njäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä\nkuuli, että he häntä nauroivat... Niin, niin, mitäpä tästä elämästä\ntuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on\ntässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät\ntottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät\nkatsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?\n\nTäällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole\nsotapäälliköksi. Kyllä se niin on!\n\nHän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset\nrakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne\nhe kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.\n\nHän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää\nhänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua\nRasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun\nhänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei\nisännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.\n\n— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi\nedellä taloon.\n\nAnnastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki\npitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja\nsitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori\nisäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan\npauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan\nvieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt\nJuhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden\ntodistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene\ntaloa asumaan.\n\nSiunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi\ntyötä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias\nnäkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään\nhävettäisi.\n\nHän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli\nsillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat\nja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat\nherneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise,\npyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä\nnähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys\noli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että\nhäntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät\nsiitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan,\noli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän\nhämmästyksensä ilahutti Juhaa.\n\n— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai\nrohkeutta huutaa heille sillä lailla.\n\nPäivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti\njo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat\nheitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä,\nkättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he\nsanovat, kun selviävät.\n\nVähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat\nviikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan,\nkirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi\nvoittanut.\n\nManuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan\nei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää\nniittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan\npysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin\nterveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi,\nniin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa\nkävi niittäminen miehiltä.\n\nJa Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä\nkuultu.\n\nNuori isäntä ja Manu sattuivat yht'aikaa hiomaan viikatteitaan kivelle.\n\n— Tahtoivat kivet tehdä haittaa, sanoi isäntä.\n\n— Kivisethän nämä maat ovat, vastasi Manu.\n\nHän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan\ntoinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä\noli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.\n\n— Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, — antaa hänen aikansa\nreistata, niin hän lakkaa...\n\nNiittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn\ntänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa\nmonta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut\nsamanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa\nmelkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja\nvereen tuli kuin sulaa rautaa.\n\n— Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä\nitsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän\nhän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi\nnauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin,\nRasoon. — Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?\n\nManulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta\nisännästä uskonut, että se noin... mutta toki hän jaksaa siellä missä\nmuutkin...\n\nJuha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää\nhyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja\njota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi\ntuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt?\nMahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt\nRasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja\nsiniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän\nantoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä\nhänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi\neikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.\n\n— Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, — jollette olisi maanneet\nsiellä pensaan juurella.\n\nEhtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei\nvain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan —\ntahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta\nkuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi,\nvoi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!\n\n— Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: —\nRaossa, jahka pääsen saunasta.\n\nSitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain\npitää kotonaan!\n\nJuha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset,\njoihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet.\nSaunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt\njäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.\n\nAstuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne\nsilmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli,\npuhdas ja tasainen... paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet\nhaittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin\npöytä tekee hän Joutsian pellot.\n\nHän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään\nolevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän\nsentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli\nkäynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin\nvahvistunut. Ihmeellistä se oli!... Jollei vain olisi ollut Akselia —\nmutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään... Hän heitti\nniityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi...\n\nMutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla\nmiehen tulevan vastaan päin. No, no... jo nyt jotakin, velihän\nse olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi\naskeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi\nkurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei\nJuha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja\nteki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.\n\nPäivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin\npienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat\nedestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän\nkertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa\nvanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.\n\n— Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä\nkuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän,\ntulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä\nannan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen.\nKyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat\nkouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.\n\nHetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä\nhe seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava\nliinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa\nnäytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän\nliukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.\n\n— Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.\n— Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.\n\n— Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.\n\n— Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli\nsilmiään siristellen pitkin vainioita. — Jaa, tuo kulma tuolla. No, se\non niin vähäinen!\n\nSitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.\n\n— Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen,\nvaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.\n\n— On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. — Kun vain pidät silmäsi\nauki. Minä en unohda sokeritoppaani.\n\nTuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat,\nsanoi Raso vielä:\n\n— Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan\ntulla meille.\n\nJa Juha kysyi:\n\n— Millä mielellä Helena on?\n\n— Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin\nodottanut.\n\n— Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.\n\n— En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin\nnauroi, kun läksin.\n\nIkävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin\npaljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.\n\nTaloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi,\nsumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä\ntiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja\nköytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja\npussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja\nhevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut\npeittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten\nniskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse\nkellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja\nRason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!\n\nAnnastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita\nja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen,\nolipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä,\nkun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan\nollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan\nymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt\ntotisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian.\nJa mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi\ntahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin\nJoutsian myymisestä...\n\nHän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain\nveti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli\nliikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti\nhäntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten\nkellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.\n\nAnnastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia.\nHallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin.\nHän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut\nvaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään\nvastaan ja rupesi heti puhumaan:\n\n— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän\ntalon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai\nHallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä\nkysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä\nminä tätä heitä... Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?\n\nHän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.\n\n— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin,\nkun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon...\n\nAnnastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha\nkoskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.\n\n— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin\nsanoi, että on paras maksaa Akselille ja...\n\n— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en\nminä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on\nsentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso\njoutuisi vieraille?\n\n— Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.\n\nAnnastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi\nhän Juhaan katseensa ja sanoi:\n\n— Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.\n\n— Sanon, sanon: ei päästetä!\n\nJuha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.\nHän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta\nAnnastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat\nilon itkuksi.\n\nHe pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi\nkuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä\nkahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin\npunainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.\n\n\n\n\nV\n\n\nSiitä elämä sitten alkoi hiljalleen mennä huristaa eteenpäin.\n\nEi Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin\nikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään\nlailla suoriudu, niin muuttaa sitten.\n\nJoutsiassa oli sentään aika paljon mukavampi olla, kun Akseli oli\npoissa.\n\nRason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu\nperintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan\nsitten edes saanut eikä voinut moittia.\n\nRahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli\nvain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen\nHelenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta\nsaattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä\nnauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt\npuhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli\ntuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati\nsaada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että\nisännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi,\nmutta mikään ei auttanut!... Niin vihoissaan hän kuitenkin oli\nkotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan\nvietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja\nläksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi\nportilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla\neroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli\nviritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui.\nJa itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä\nkatosi näkyvistä.\n\nJonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut\nhevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut\nikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat\npahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.\n\n— Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, — että se vielä tuodaan kruunun\nkyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas\ntässä vastuksena.\n\nVanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin\nolisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo,\njonka ainoa turva oli Jumalassa.\n\nAnnastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut\nniin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan\nei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä\nmuutenkin.\n\nTalonväet olivat niihin sentään tottuneempia — enimmän ne kiusasivat\nJuhaa.\n\nIstut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle\nmaksettaisiin palkka ojankaivuusta.\n\n— Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä\ntästä asiasta mitään.\n\nSilloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on\nsellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin\nviraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa\nhävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että\nHallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää\njoka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät\nsuu auki ahmimaan... Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että\nJoutsiassa tapellaan... Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja\ntyöntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta.\nMutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää\npihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin...! Äijät syytävät\ntoistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä\nmaailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii\npuolelleen.\n\nEi sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa\nTulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta\nkodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä.\nHän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka\nrisahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää\nole yhtään eheää vaatetta yllään... Ja tyhjin toimin hän aina saa\nTulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain... Vaimo itkee, vetää\nsilmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi...\n\nJuha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on\nkuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!\n\nVanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.\n\n— Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. — Etkös sinä nyt\nensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!\n\nKas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan\nasioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin,\njollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä\nkulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.\n\nHallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista.\nJos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu.\nSiinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se\npunainen perkele, jolla on kissakin punainen... Eikös olekin hullua,\nettä sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle\ntäytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei\nkauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan\nhinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! — ja silloin hänen\nsisunsa paisuu.\n\n— Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. —\nEtkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?... Tällaista nuttua minä\nkäytän, kun ei ole varaa uuteen!\n\nHetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei\nhyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä\nkieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle\nmiehelle.\n\n— Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.\n\n— Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä\npullistuvat.\n\n— Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa\ntekemättömäksi.\n\n— Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin\nlaissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä\nolet nuori.\n\nJuha ei puhu mitään — sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!\n\nEräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.\n\n— Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä...\nsiitä... tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen\nsäästänyt omiin tarpeisiin... Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa...\n\nKun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen\npuhumaan kauppiaan kanssa.\n\nHänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla,\nhän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut\nniin vastenmielistä.\n\nNo niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.\nJuha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.\n\nSiellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai.\nMitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa,\nvilloissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat\nHallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin\nvietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.\n\n— No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha\nastui sisään. — Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!\n\nSiinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten\nhinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin\nyhtä mittaa.\n\n— Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. —\nKyllä minä toimitan tavarat rattaille.\n\n— Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa\ntoiselle miehelle. — Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia,\nvasta Pietarista saatua.\n\nJuha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella\nkaunista karttuunia — mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta\nei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa,\nettä olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat\nkoivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta — ne oli varmaan\njätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa\nenemmän.\n\nMutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään,\nilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä\nasioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.\n\n— Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän,\nmutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: — Se kävi jo niin\ntarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä\nniitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna\npunamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä.\nOikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on\nkaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on\nikään kuin rappiolla — niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin:\npitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.\n\nJuha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä\nkuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut\nhänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos\nrakennuksen maalaa.\n\nSamassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan\nheille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin\nvoipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita\npitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi\nmoittimaan ja tinkimään.\n\n— Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, — että teidän Akseli\nHämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen,\nettä piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?\n\n— En minä vain tiedä, vastasi Juha. — Niinhän sitä kerrotaan.\n\n— Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa\nselässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.\n\n— Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan\nkuppiin. — Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.\n\nKoivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta\neihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän\nvoi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai\nvielä tiedustella, että tietäisi varmasti.\n\n— Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin\nanteeksi pyytäen ajatuksiaan.\n\n— Paikalla! pani kauppias liukkaasti. — Se onkin niin koreata. Ja\nvahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?\n\n— No, yhdeksi röijyksi...\n\n— Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä\nmieli... Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä\non rauhallisempaakin...\n\nJa Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta\nsuu venyi korviin asti.\n\nRommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän\ntuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.\n\nKun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin\nolisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli\nollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei\nsille saanut puhutuksi...\n\nJuha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa,\nmutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa,\njoka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.\n\nEräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi\nkaivonkantta pihassa — olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut\nsika, iso emäsika! — pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.\n\n— Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön\nliikkeissä ja kasvoissa.\n\n— Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin\npahantekijä, — että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua.\nLupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei\nvähintä apua antanut...\n\nTyttö itkeä tyrski hiljaa ja kuivasi silmiään esiliinaan.\n\n— Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää\nneuvottomana katselemaan tyttöön. — Ei Akseli nyt ole kotona.\n\n— Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla.\nSe on niin kovasti kieltänyt... Eikä se minulle mitään antaisi, ei\nsuinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin\nisäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja\nhuonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään...\n\nMitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu\ntotta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian\nhänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä,\nherneitä, silakoita, leipää.\n\nJoskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan,\nettä Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit,\nennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei\ntarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten\nja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!\n\n— Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, — etteivät pääse\nsisään.\n\nKyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea\nja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne\nkuitenkin on päästettävä sisään.\n\n\"Hurrit\", Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin.\nVain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun\nTulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret\nkarvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin\nasti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa.\nOikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle,\nniinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat\nyksin nukkuivat pirtissä.\n\nKeskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä\nja emäntä nukkuivat.\n\n— Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.\n\nJuha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi\nulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka\noli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin\nvalkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset\npureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä\npirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.\n\n— Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa.\n— Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi\npelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.\n\n— Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. — Antaa niiden tapella\nkeskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.\n\nÄkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun,\nliikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.\n\n— Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän\npirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.\n\nMiehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet\nja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan.\nPeräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet\nyhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa.\nSamassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin\nei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot\nkääntyivät häntä kohti.\n\n— Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.\n\nManu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta\neikös kumma — ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja\nehdotti paikalla isännälle:\n\n— Minä puhdistan pirtin.\n\n— Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.\n\nMutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli\npilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni,\nonttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan\nkiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen\nlöysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului\nmelu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.\n\nManu pyyhki käsiään, jotka olivat ihan noessa.\n\n— En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta\nelämää, sanoi hän.\n\n— Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. — Manu\nei pidä siitä.\n\nEikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat\ntahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.\n\nAamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin\npermantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.\n\nMutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla\nollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä\nvain Juhalla, vaan koko suvulla.\n\nEräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt\nkiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket\nhehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan\ntakaa.\n\nAnnastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden\nkamariin.\n\n— Minä olen niin onneton! pääsi Helenalta hiljaa.\n\n— Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena\ntarkoitti.\n\n— Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan\nauta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.\n\nHelena purskahti itkuun.\n\nJuha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä,\nja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet\nlehahtivat saunalta.\n\n— Haimala on kaikin puolin kelpo mies, koetti hän sanoa.\n\n— Mutta onhan satoja kelpo miehiä — onko se nyt ihan sama, kenelle\nkelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi,\nettä hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö\nolisi tullut vaimoksesi?\n\nSitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi\nollut sama...\n\n— Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. — Mieluummin menen vaikka\njärveen.\n\n— Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. — Sen papinko\nsinä vain tahtoisit?\n\nHelena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt\nkirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi\nvihdoin hiljaa:\n\n— En tiedä.\n\nJuhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt\nkulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.\n\n— Mutta kuules, eihän se sinua kuitenkaan ota.\n\nHelena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja\nviime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.\n\n— Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen\nkuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla...\n\n— Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä\ntunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama\nkuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala,\nkun hän korjaisikin minut pois!\n\n— Älä nyt... älä nyt... Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se\non kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen\ntutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis\npaikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle...\n\n— Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni!\nkeskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.\n\nSill'aikaa kahvi oli valmistunut ja Annastiina kantoi sen kamariin.\nJuha jatkoi yhä Haimalan kiitosta ja Annastiina kiitti sekaan. Hän oli\nkuullut, että siellä oli sellaisia lehmiä, jotka lypsivät seitsemättä\nkannua päivässä. Ne ne vasta olivat lehmiä! Joutsian paras lehmä lypsi\ntuskin kuutta kannua.\n\nHelena hörppi kahvia ja vaikeni. Ei, ei hän nyt saa apua mistään.\nKotona ovat hänelle julmistuneita ja täällä sanotaan ihan samat asiat,\nvaikka ystävällisemmin. Ei tässä auta muu kuin turvautua Jumalaan tai\njärveen. Hän hengitti syvään ja kasvonpiirteet rupesivat ikään kuin\nkovettumaan. Niin, mikäpä tässä muukaan oli edessä kuin lähteä kotiin!\nJa sitten... sitten!... Tuntui siltä, että jo matkallakin voi lopettaa\nitsensä, jos vain keksii sopivan keinon.\n\nIkään kuin aavistaen hänen ajatuksensa ehdotti Annastiina, että Juha\nmenisi saattamaan sisartaan... Ettei pelästy juopuneita...\n\nHe läksivät ja portti lisahti kiinni heidän jälkeensä. Ilta oli tyyni\nja juopuneitten rähinä Tulettänessä ikään kuin leikkasi terävyydellään\nilmaa. Juhaa väsytti. Helena tuijotti maahan ja otsalla hänen silmiensä\nvälissä oli syviä piirtoja. Pilvet soimuilivat auringonlaskussa pitkinä\nsiekaleina kaikkiin suuntiin, ikään kuin myrskyn edellä.\n\nKujalla tulla taivalsi pieni poika, koppa kädessä. Miten Helenan\ntuijottava katse lieneekin pysähtynyt häneen? Ensinnä ei hän itsekään\nhuomannut, tuijottiko hän aitaan, vaiko tiehen vaiko poikaan, mutta\nsitten hänen katseensa kiintyi kahteen mustaan silmään. Helena hätkähti\nja huomasi jo mustat hiuksetkin. Lapsi tuntui niin kumman tutulta.\nHelena nosti päätään ja hänen sydämensä ikään kuin seisahtui. Kuka oli\ntuo paljasjalkainen lapsi?\n\nHän pysähtyi ja kysyi:\n\n— Kukas se pikku poika on?\n\n— Sen Annaliisan poika, joka palvelee Pajalassa, vastasi poika\npikkuvanhan varmuudella.\n\n— Ja mikäs sinun nimesi on? jatkoi Helena ja laski kätensä pojan\nolalle.\n\nHänen kasvoistaan suli kovuus. Poskille tuli lämmin väri ja suupieliin\näidillisen lempeä hymy.\n\n— Jaakko minä olen.\n\n— Entä mihin sinä menet? sanoi vuorostaan Joutsian isäntä.\n\n— Kotiin. Kävin viemässä kasimatoja Saarlan herroille.\n\nHelena oli käynyt kalpeaksi. Ei hän enää kysellyt mitään. Hän asteli\nmelkein juosten.\n\n— Sen äiti palveli ennen pappilassa, selitti Juha.\n\nHelenan oli tullut kylmä ja mieltä käänsi. Vilu viilsi selkää.\n\n— Minä taidan tulla kipeäksi, sanoi hän hätäännyksissään. Pari kertaa\nvei hän käden sydämelleen ikään kuin siihen olisi koskenut. Sitten\nhän rupesi nauramaan. — Veli, virkkoi hän. — Vietkös huomenna\nkuulutuskirjat pappilaan?\n\nJuha katsoi häneen kummissaan. Ei hän jaksanut seurata sellaista\najatusten menoa.\n\n— Niin, niin. Kuulutuskirjat ovat kotona valmiina. Ensi sunnuntaina\nsitä sitten saarnatuolista luetaan, että talon isäntä, leskimies —\nmutta mikäs hänen ristimänimensä onkaan? Hyvät ihmiset, en minä tiedä\nedes sitäkään!\n\nHelenan nauru oli kovin outoa.\n\n— No niin, sanoi hän päättäväisesti. — Nyt saat mennä kotiin maata.\nJo minä tästä pääsen yksinänikin.\n\nJuha jätti hänet, mutta kääntyi yhtä mittaa katsomaan taakseen. Oikein\nHelena meni, ei juossut järveen eikä tehnyt muutakaan hullutusta,\nvaan katosi koreasti navetan kulman taakse. Ja Juha nukkui sinä yönä\nmakeasti niinkuin ainakin työmies päivätyön jälkeen. Mutta Helena\nvietti yönsä levottomissa unissa ja rukouksessa. \"Herra\", sanoi hän,\n\"jos sinä tahdot, etten minä tekisi itsemurhaa tai muuta suurta syntiä,\nniin lähetä minulle tauti, joka tappaa minut, ennen kuin kolmas\nsunnuntai tulee\". Hän näki unta, että häntä hiuksista raahattiin pitkin\nsuurta pihamaata, joka oli olevinaan Haimalan pihamaa, ja hän kirkaisi\nniin, että Iita, joka hänen kanssaan nukkui, heräsi. Aamupuoleen yötä\nhän sai hiukan rauhaa ja noustessa pälkähti hänen päähänsä ajatus:\nJaakko Sand ei pane sinua kuulutukseen, Helena Kustaantytär! Hän on\npäästänyt asiat näin pitkälle, mutta nyt hän näkee, että on tosi\nkäsissä ja tähän hän ne pysäyttää. Hän nousee kuin suuri tuuli ja vie\nvihille morsiamensa.\n\nAamulla tuli Juha Rasoon kuulemaan, millä kannalla asiat olivat.\nSillä kannalla olivat, että Kalle todella puki ylleen pyhävaatteita\nlähteäkseen pappilaan. Helena oli kuitenkin saanut päähänsä, että Juha\nmenisi pappilaan.\n\n— Sama se minun puolestani on, kuka sinne menee, sanoi Kalle äreästi.\n\nHäntä suututti aika lailla, mutta hän ei uskaltanut päästää valloille\nharmiansa: Helena olisi vielä viime hetkessä voinut panna vastaan koko\nnaimahanketta. Naiset ovat kuin ovatkin niin konstikkaita, ettei niistä\nkoskaan tiedä, minne niiden mieli kääntyy. Menköön vain Juha, koska on\nvalmistanut itsensä hänkin.\n\n— Kun Helena illalla pyysi, selitti Juha. — Samahan se minulle on...\n\n— Minä olisin mielelläni mennyt, huomautti Kalle eteisessä veljelleen,\n— sillä olisin tahtonut sanoa papille pari totuuden sanaa. Kyllä kai\nne sinulta jäävät sanomatta!\n\nJuha katsahti häneen pitkään. Kalle oli oikeassa. Juha kyllä tiesi,\nettä pastori oli aiheuttanut hänen sisarelleen paljon surua, mutta hän\nei saa pastorille mitään sanotuksi.\n\n— Mene sinä! ehdotti hän.\n\n— Mene nyt vain sinä, koska kerran Helena niin tahtoo.\n\nHelena oli vakuuttunut siitä, että Juha palaa pappilasta tyhjin toimin.\nEttäkö Jaakko Sand antaisi hänet, Helenan, morsiamensa, muille? Eikä\nanna!...\n\nHän oli näkevinään sen pienen pojan kasvot, joka oli käynyt viemässä\nkasimatoja Saarlan herroille, ja hän olisi ollut valmis painamaan sen\nsydäntään vasten ja hyväilemään sitä omanaan. Kaikki hän antoi anteeksi\nJaakko Sandille. Sellaisenaan hän häntä rakasti.\n\nJuha viipyi ja Helena kävi levottomaksi. Olihan hän varma asiastaan,\nmutta hän pelkäsi kuitenkin. Hän oli lopulta aivan sairaana\njännityksestä, toivosta ja pelosta. Hän vartioi kangaspuillaan\nsalavihkaa veljensä tuloa ja erotti hänet jo kaukaa. Ja silloin hänen\nolisi tehnyt mieli juosta häntä vastaan kysymään, kuinka oli käynyt,\nmutta hän keräsi voimansa ja jäi kangaspuilleen istumaan. Eikä hän\nliikahtanut silloinkaan, kun kuuli portin aukeavan ja lisahtavan\nkiinni. Juhan askeleet tulivat kuistille asti. Helena yhä vain puri\nhuuliaan ja sydän löi niin, että tuntui päähän ja käsivarsiin asti.\n\n— Nyt on kaikki reilassa, sanoi Juha vihdoin ovelta ja silloin Helena\nkäänsi päätään.\n\nEi hän kysynyt sanoin, mutta hän kysyi silmillään. Sillä hän ei\ntodellakaan käsittänyt, mitä Juha tarkoitti.\n\n— Mitäs pastori sanoi? kysyi Kalle, joka kiireesti oli lähtenyt\ntulemaan pellolta, kun oli huomannut veljensä pihassa.\n\n— Mitäs hän sitten... Sanoi vain, että jo onkin aika mennä miehelle,\nennen kuin hiukset harmaantuvat. Ja Haimala on komea talo.\n\nJuha ei osannut koristella asioita.\n\nJos joku toinen olisi tämän sanoman tuonut, niin Helena varmaan olisi\nkirkaissut vastaan: sinä valehtelet! Mutta nyt hän vain tuijotti\nveljensä tyyniin kasvoihin. Sitten alkoi veri kiehua ja velloa hänen\npäässään, korvissa kohisi ja soi, itku ja valitus pyrkivät purkautumaan\nesille. Hän kääntyi kankaaseen päin ja rupesi selvittämään käämejä,\njotka olivat kopassa. Mutta ne hämääntyivät hämääntymistään hänen\nkäsissään ja niitä oli lopulta yhtä mahdoton selvittää kuin hänen oman\nelämänsä vyyhtejä.\n\nKalle Kustaanpoika asteli äkeissään edestakaisin lattialla. Häntä\nharmitti pastorin puhe. Että kehtaisikin!\n\n— Mutta me pidetäänkin Helenalle sellaiset häät, että niitä kelpaa\nkatsella! sanoi hän leveästi.\n\n— Paras, että jo viedäänkin sana Emma Klingalle, huomautti Iita.\n\n— Kyllä minä vien mennessäni, lupasi Juha.\n\n— Ja nämä häät vietetäänkin heti, kun kolmas kuulutussunnuntai on ohi.\n\n— Mitäpä niistä säästää. Helenan tavarat ovat vuosikausia olleet\nvalmiina. Tupulttiakin jäi vielä noiden häistä ja Marjaana tuo Lumiasta\nlisää.\n\n— Entäs häähame — saako sen pian?\n\n— Voi, voi! Häthätäähän sen kaupungissa teettää, naurahti Aliina,\nRason emäntä.\n\n— Eiköhän vain olisi parempi, että teettäisit mustan? ehdotteli Iita.\n— Kun ei talonpojilla ole tapana käyttää valkoista.\n\n— Teetä vaikka silkistä! sanoi Kalle ja sylkäistä roiskautti uunin\nnurkkaan.\n\n— Helena, sanoi Iita lujalla äänellä, — mitä sinä nyt hämäät sitä\nkäämikoppaa. Heitä nyt se ja tule puhumaan... Mitä ajattelet siitä\nhameesta?\n\n— Hyvä se on, vastasi Helena väsyneesti.\n\n— Mikä? Mustako?\n\n— Niin, musta.\n\nHelena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen,\nja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat,\nheleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki\nvielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän\noli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla.\nPuuhatkoot, laittakoot! — ei hän niihin häihin tule.\n\nSunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se\nherätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa\nja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan\nja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin\nkynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin\nsilmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan\nyhtään hävennyt?\n\nHaimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä\noli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli\nmahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli\nkultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat!\nHelena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että\nhänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.\n\nEi ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota\nvarmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain,\njolloin Haimala oli Rasossa käymässä.\n\nViikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua,\nkoreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea\nja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi\nollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena\nhetkeäkään aikonut hänelle mennä.\n\nJaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt\nminkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena\nkuulutussunnuntaina olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta\nhän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se\npastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä\njärvestä... Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame...\nHän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on\nkostoa Jaakko Sandille.\n\nMutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että\npappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista,\njotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän\non saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että\nnaapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa\nkansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.\n\nPois! Aaa! Ei sentään saa olluksi vihkimässä! päätteli Helena ja tunsi\nhäijyä riemua. Mutta samassa hänen epätoivonsa kasvoi, sillä hän tunsi,\nettä nyt katkesi viimeinenkin toivon lanka: hän oli sentään kaikesta\nhuolimatta elänyt siinä luulossa, että Jaakko Sand vieläkin jollakin\nlailla ehkäisee koko avioliiton. Ei enää ollut kuin toista viikkoa\nhäihin. Oli tehtävä jokin päätös.\n\nHelena olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei osannut. Hän itki ja\nväänteli käsiään, hän huusi Jumalan nimeä, mutta ei saanut lohdutusta.\nHän kävi tarkastamassa rantaa pellon alla, mutta se oli niin matala,\nettei siihen olisi kuollut. Hän katseli jo suuren kiven, jonka hän\npäätti sitoa kaulaansa. Mutta kun hän sitten ajatteli nuoraa, joka\nleikkaisi ihoa, tuntui niin hirveältä, ettei voinut ajatella eteenpäin.\n\nHän rupesi pelkäämään, ettei hän uskaltaisi tehdä itsemurhaa, ja\nrukoili jo Jumalalta voimia siihenkin. Jos hirttäisi itsensä: sitoisi\nnuoran korkealle puun oksaan, nousisi siihen tuolilta ja potkaisisi\ntuolin pois altaan. Silloin se olisi tehty... Mutta hänen sydämensä\nvapisi kaikkea tätä ajatellessa, ja ahdistus yhä suureni, jota likemmä\nhäät tulivat.\n\nKun saisi edes kaiken ikänsä elää täällä Rasossa naimattomana!\nSaisihan toki elää! Hän tunsi, että hän vielä oli nuori ja että hän\neli mielellään. Mutta Kalle, Iita ja Marjaana eivät tahtoneet kuulla\nnaimattomuudesta puhuttavankaan. Sellainen häpeä tulisi vielä, niinkuin\nei olisi ollut häpeää kylläksi.\n\nHäät lähenivät lähenemistään. Rasossa leivottiin, pantiin olutta ja\nhäärättiin. Häähame kahisi orrella tyttöjen luhdissa, myötäjäisarkut\nolivat valmiina. Kaupungista tuotiin tavaroita.\n\nAlkuviikosta oli pastori Sand lähtenyt matkalle, ei tiedetty minne.\n\nPari päivää ennen häitä lähetettiin morsiamen tavarat talon lihavilla\nhevosilla Haimalaan. Oli siinä myötäjäisiä! Kaksi kovasti ahdettua\nkuormaa! Kun miehet palasivat Haimalasta, eivät he kylläksi osanneet\nkehua taloa. Komeat olivat paikat, pellot suuret, uusi kivinavetta ja\nhyvänä heitä oli pidetty. Kauroja ja kylvöheiniä annettiin hevosille\nniin paljon kuin vain syödä viitsivät ja miehiin mätettiin viinaa ja\nlihakeittoja niin paljon kuin vain mahtui. Tuliaiskestejä valmistettiin\njo sielläkin. Oli tapettu lehmä ja lampaita ja vasikoita piti vielä\ntapettaman. Sanoivat, että vieraita odotettiin yli kahdensadan hengen.\nJa piiat puhuivat sellaisiakin, että portit olivat narisseet niin\npahasti, ihan kuin olisi ollut jokin onnettomuus tulossa, ja koirien\nsanoivat kaivaneen kuoppia kuin kuoleman edellä. Mutta mitäpä niistä\nsellaisista! Turhia puheita vain.\n\n— Mitä niitä sellaisia tarvitsee kertoakaan? sanoi Marjaana harmissaan\nja rupesi avaamaan tuliaiskoppaa, joka oli lähetetty Haimalasta. —\nTule pois, Helena, katsomaan!... Vai niin oli talo komea!\n\nMarjaana koetti sotkea pois renki Villen viimeiset sanat, mutta piiat,\njotka olivat keittiössä, katselivat peloissaan toisiinsa, ja ainoa,\nmikä koko puheesta oli jäänyt morsiamen korviin, oli puhe narisevista\nporteista ja koirien kaivamista kuopista.\n\n— Eivätkös sitten kertoneet siitä valkoisesta rouvavainajasta? kysyi\nhän kalpeana kuin vaate.\n\n— Eivät tainneet puhua mitään, sanoivat miehet ja katselivat toisiinsa.\n\nMarjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä,\nvierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin\nhänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan\nruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.\n\nHän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun\noksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut\nolla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.\n\nHäitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja\nsulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason\nviljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan,\nihan lähellä, on lähde — musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän\nsinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka\ntahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta\nMarjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin\nvuorenpeikko saalistaan.\n\n— Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa,\nkuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan\npiikatyttöön.\n\nHelena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun\nhänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.\n\nTietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista\noli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui\nhiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan\nkysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.\n\n— Kyllä se siitä tasaantuu, selitti Kalle hänelle vakuuttavasti.\n\nHäitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä\nunta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.\n\nMilloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin\nHaimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä\nhevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva\nastui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä\nvastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa:\ntervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö\nolikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena\nkirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa\nheräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä.\nMarjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena\nsaanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin\npäästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi\nkarkaamaan lähteelle.\n\nMutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän\ntekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta\nsaisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti\nääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen\npiti olla sukulaisten joukossa.\n\n— Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. — Siitä tulee pian\nukkonen.\n\nHe toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka\nlusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi\npelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.\n\nPako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi\ntehdä sitä tyhjäksi.\n\n— Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. — Lähde pois pakariin\npukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.\n\n— Paikalla, sanoi Helena ja hänen poskilleen puhkesi heleä puna.\n\nHän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan\nmenevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui\nsuureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman\naukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra\nJumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton,\nminä olen hullu, en minä ole viisas!\n\nHänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä\ntukehtuukin!\n\n— Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. —\nVoi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!\n\nHelena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista,\nettä joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin\naaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt\nmistään.\n\nHän heräsi siihen, että tytöt pyyhkivät hänen kasvojaan ja taluttivat\nhäntä pellon poikki pakariin, missä häävaatteet odottivat. Joku pesi\nhänen otsaansa kylmällä vedellä, sitten tuotiin etikkaa ja joku pani\nviiniä hänen suuhunsa. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja häntä\nvärisytti sanomattomasti. Mutta hän ei enää vastustanut, hänelle sai\ntehdä mitä hyvänsä. Sillä jännitys oli lauennut, vastustusvoima oli\npoissa.\n\nHänet puettiin koreaan mustaan silkkihameeseen, päähän pantiin\ntekomyrtinkukkia ja hartioille pitkä kahiseva harsokangas. Kun hänen\npiti nousta seisomaan, hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin harso,\neivätkä jalat olleet kuin hänen omiaan.\n\n— Pitäkää hänestä kiinni, kuiskasi Marjaana sulhaselle, — ettei hän\npyörry.\n\nMutta hän jaksoi kuin jaksoikin sulhasen rinnalla astua papin eteen.\nKysymyksiin hän vastasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut mitään, mutta\noli sentään nähty hänen huultensa liikkuvan ja olihan sitä siinäkin.\n\nPäivällispöydässä hän istui kuin unissaan ja katsahti silloin tällöin\nsulhaseensa salavihkaa, ikään kuin tämä olisi ollut ventovieras mies,\njota hän varovasti tarkastelee. Osasi hän sentään vastata vieraitten\nkysymyksiin ja hän söikin hiukan. Herrasväen mielestä hän oli kaunis\nja intresantti morsian. Ei hän ottanut osaa tanssiin, mutta se ei\nherättänyt suurtakaan huomiota, sillä sulhanen ei ollut tanssimiehiä.\nKoko yö valvottiin, tanssittiin ja juotiin.\n\nAinoastaan morsian makasi, makasi niin sikeässä unessa, ettei herännyt,\nvaikka ukkonen kävi niin hirveästi, että ikkunaruudut helisivät ja yö\ntuon tuostakin kävi valoisaksi kuin päivä. Harvoin näin syksyllä niin\nkovaa ukkosilmaa olikaan.\n\n— Onhan se poloinen kauan valvoa kituuttanut, kuiskasi Annakaisa\nJuhalle, — mutta luonnotonta tämä uni kuitenkin on.\n\nHän itki Helenaa jo aivan kuin kuollutta. Juhakin pelkäsi kovasti. Muut\nsisaret pistäytyivät hekin silloin tällöin katsomassa Helenaa. Iita\nkoetti ääneti hänen rintaansa ja läksi pois, tuntiessaan että hän aivan\ntyynesti hengitti. Eivät he mitenkään olisi tahtoneet, että sulhanen ja\nvieraat olisivat saaneet tietää morsiamen oudosta makaamisesta.\n\n— Herättäkää hänet! ärähti Kalle, — saa hän nyt tämän yön jaksaa\nvalvoa. Nukkukoon Haimalassa!\n\nMutta Annakaisa asettui Helenan eteen eikä enää päästänyt ketään\nlikelle.\n\n— Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. — Pääseehän edes tämän hetken\nkärsimästä.\n\nKalle paiskasi oven kiinni ja Juha ja Annakaisa jäivät kahden Helenan\nkanssa.\n\n— Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen\nitkuun.\n\nJuha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän\nhengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.\n\nHuone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja\nrakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui\npitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän\nvalkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri,\nmutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.\n\nJuha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut\nviime vuosina. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä,\nkuin lintunen ennen juhannusta. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut!\nEnsi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan\nrintaansa. Hän vihasi pappia!\n\nAamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä\nkumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen\nkasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat\nkuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.\n\nMarjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen\nja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä.\nMutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata,\nettä hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan.\nVastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä\nviereen.\n\nSiinä hän äkkiä kävi kiinni päähänsä ja kysäsi:\n\n— Mikä minun päässäni on?\n\nMarjaana oli paikalla vastaamassa:\n\n— Älä nyt turhia höpise! Kruunuhan se on! Lähdetään pois nyt!\n\nJa klarinetit ja viulut pantiin soimaan ja hääsaatto, likelle\nneljäkymmentä hevosta, läksi liikkeelle Haimalaa kohti.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKuka oli Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hän, joka oli musta kuin\npaholainen ja jonka ääni oli halkaisemaisillaan pienen puukirkon?\n\nNiin, kuka oli Jakob Sand?\n\nHän oli pienenä jäänyt orvoksi köyhistä vanhemmistaan ja rikas\nsukulaisperhe oli ottanut hänet kasvatikseen. Hänestä kasvoi kaunis\nja vilkas poika, eikä hän suotta ollut lukkarin lapsi — ääni hänellä\noli sellainen, että vanhat ihmiset jo aikoja siten olivat ennustaneet\nhänelle kuolemaa. Hän lauloi jo ennen kuin osasi puhua.\n\nHän herätti huomiota minne vain tuli. Hän oli hilpeä ja vallaton, vapaa\nkäytökseltään ja sukkela suustaan. Hän oli kaikkien tätien suosikki ja\nmonen tytön ensi lempi. Mutta setä, joka hänet oli kasvattanut, toivoi\nhänestä suurta. Valtiomiestä setä hänestä odotti — Suomi tarvitsi\njuuri sellaista, joka osaisi liikkua suuressa maailmassa, puhua puuta\nheinää kauniissa muodossa, mairitella naisia ja yletä ylenemistään...\n\nNuori Jakob tunsi itsekin mahtinsa. Hän otti aivan tietoisesti vastaan\ntätien huolenpidon ja nuorten naisten hymyilyt. Hän käyttäytyi\nvoittajana tanssiaisissa ja sankarina kutsuissa. Mutta tämän ohella oli\nhänessä jokin herttainen elämänhalu, joka miedonsi voitonvarmuutta ja\nitsetietoisuutta. Yksi piirre hänen luonteestaan puuttui, joka teki,\netteivät sedän loistavat suunnitelmat häntä houkutelleet. Hän ei ollut\nkunnianhimoinen. Hän otti mielellään vastaan, mitä hänelle valmiina\nannettiin, mutta hän ei ponnistellut tavoittaakseen onnea. Eikä onni\nuseinkaan tule ilman muuta. Se pysyttelee tavallisesti varustusten\ntakana ja ihmisen täytyy lähteä sitä valloittamaan ja voittamaan.\n\nMahdollisesti Jakob Sand olisi ottanut vastaan loistavan aseman ja\nehkä pystynyt pitelemään siitä kiinnikin, jos hänen kasvatusisänsä\nolisi tuonut sen hänen käsiinsä. Mutta sattui jotakin, joka muutti koko\nmiehen: hän rakastui. Ja sen jälkeen hänelle ei enää ollut muuta nimeä\ntaivaassa eikä maan päällä kuin nimi Editha.\n\nEditha-neiti oli vasta kuudentoista vanha, kun heidän tiensä veivät\nyhteen. Jakob Sand oli kuullut hänen nimeään mainittavan ja tyttö oli\nkuullut mainittavan Jakob Sandin nimeä. Sillä molemmat olivat pienen\nkotikaupunkinsa tähtiä. Mutta vasta nyt he näkivät toisensa. Silloin\nEditha oli jo toisen kihlattu morsian ja häihin oli vain muutama päivä.\n\nHeidät pantiin kahden puolen soittokonetta salissa, jossa kruunut\npaloivat, lasit kilisivät ja silkki kahisi. Heidän piti laulaa duetto,\njossa kuvattiin, kuinka ruskot välkkyvät alloilla, kuinka myrsky herää,\nnousee ja tärisyttää voimallaan meret ja maat... Laulu loppui sanoihin:\n\"silloin, silloin riennä oi armaasi syliin...\"\n\nEditha oli korkeavartinen, sorja ja suora, iho kellahtava ja puhdas,\nsieraimet läpikuultavat, huulet punaiset, kulmakarvat kuin mustalla\nliidulla piirretyt, hiukset tummat, laheat, silmät syvät ja siniset\nkuin meri. Hän tuntui puhtaalta, ujolta, luoksepääsemättömältä. Hän\nei ollut lämmin. Hänessä nukkui jokunen maailma, jota hän ei varmaan\nitsekään aavistanut olevan. Hänessä oli jotakin ylhäistä ja kirkasta,\njoka teki, että hän vaikutti kuin nuori kuusi huurteessa. Mutta samalla\nhänessä kuitenkin oli jotakin, joka kutsui luokseen ja houkutteli,\nhyväili ja hurmasi. Hän oli kuin valkoinen lilja, jonka lehdet ovat\nniin läpikuultavan kirkkaat, ettei niihin raski käsin kajota, ja joka\nkuitenkin lemuaa pyörryttävästi ja juovuttavasti. Varsinkin laulaessa\nvärisi äänessä, silmissä, koko olennossa uinuva, ihmeellinen maailma.\nOli kuin olisi raotettu ovea johonkin pyhään... Ensin tuijotti hänen\nkatseensa jonnekin kauas pois, mutta kun ääni sitten alkoi juosta ikään\nkuin yhdeksi vedeksi toisen äänen kanssa, velloa ja pauhata toisen\näänen kanssa, upposi silmäkin silmään ja tuntemattoman pyhän portti\naukeni aukenemistaan...\n\nKuulijat olivat haltioissaan. He tahtoivat kuulla yhä enemmän\nja enemmän. He eivät laisinkaan päästäneet laulajia poistumaan\nsoittokoneen luota.\n\nJa nuoret lauloivat. Kaikki mitä he esittivät, oli heille ennestään\ntuttua, mutta kaikkeen tuli kuin uusi henki. Ihmeellistä se oli! He\nunohtivat, että muita oli huoneessa ja maailmassa ja kävivät toisilleen\ntutuiksi, ikään kuin he samana hetkenä olisivat syntyneet tähän\nmaailmaan, ikään kuin he kaiken ikänsä olisivat astelleet käsi kädessä,\nsilmä silmään vaipuneena, ja ikään kuin heidän olisi määrä koko ikänsä\nastua sillä lailla.\n\nMutta se oli vain harhaa.\n\nSulhanen tuli, selitti, että oli laulettu tarpeeksi ja talutti pois\nEdithan.\n\nSinä iltana hymyili Jakob Sand ensi kerran väkinäisesti. Helppoa\noli ennen ollut kuunnella mairittelua, mutta tänä iltana se tuntui\ntyöläältä.\n\nPortti pyhään oli sulkeutunut ja Jakob Sand oli jäänyt ulkopuolelle.\n\nSen illan jälkeen hän kulki päivin kuin unissaan, sivellen kädellä\notsaansa, mutta viskeli yön unetonna vuoteellaan. Oliko se ihme: kun\nihminen on päässyt raottamaan paratiisin porttia ja kun siitä on\nkäännetty takaisin!\n\nSiitä illasta lähtien kääntyi hänen tiensä elämän korpiin, missä\nkallioseinät ovat jyrkät ja terävät, missä orjantappurapensaat\nrehoittavat punaisinaan kukkia ja okaita ja kivet kasvavat\nverenkarvaista sammalta... Ei uskoisi, että yksi ilta saa sellaista\naikaan, että kahden ihmisäänen solina yhdeksi vedeksi valaistussa\nsalissa, keskellä ihmishumua, matkaansaattaa sellaista. Ja kuitenkin se\non totta ja tavallista ja monen elämän on sellainen iltahetki pilannut.\n\nSe ilta herätti eloon vaistot, jotka olivat tulleet perintönä sekä\nisältä että äidiltä ja jotka siihen asti olivat nukkuneet. Nuori Jaakko\nsärki saippuakuplina kasvatusvanhempiensa toiveet ja hävitti paljon\nrahaa. Hän koetti jos jotakin alaa, mutta ei hänen toimillaan ollut\nmuuta määrääjää kuin tarve saada elää Editha-rouvan läheisyydessä.\nMonien vaiheiden jälkeen tuli hänestä hengen mies, Keihäsjärven pappi.\nSiihen aikaan päästiin suurten suosituksilla pitkälle.\n\nKaikki on totta, mitä pitäjällä puhutaan Jaakko Sandista, pastorista.\nNaiset, nuoret kalpeat aviovaimotkin, jotka tulevat pappilaan asialle,\novat vaarassa. Jumala varjelkoon rippikoululapsia, jos pastori on sillä\npäällä...! Hän on ollut kaatumaisillaan hautaan siunatessaan ruumista,\nniin humalassa on hän ollut. Ja hän on tullut jumalanpalvelukseen\nsuoraa päätä metsästysretkeltä, ja hänen koiransa ovat vinkuneet\nsakaristossa keskellä saarnaa. Sekin on totta, että hän ottaa vastaan\nlahjoja — mitäs teet, kun on niin huono palkka, että kaikki menee\nsiihen, mitä kurkku vaatii, eikä riitäkään — ja kuitenkin pitäisi\nolla vaatetta ruumiin verhoksi! Mitä hänen hurskas seurakuntansa\nsanoisikaan, jos hän esiintyisi sellaisena, jollaiseksi Jumala on hänet\nluonut!\n\nAmanda, pappilan taloudenhoitajatar, tietää pastorin asiat tarkalleen.\nMutta ei kerro mitään, hän on siksi lähellä pastoria. Jaakko Sand\nsaattaa aamuisin herätä aika kolinaan.\n\n— Noo, Amanda, mitä perhanaa sinä siellä...\n\n— Eikös pastori jo nouse?\n\n— Mikäs on hätänä?\n\n— Toivat lasta ristille.\n\n— Tähän aikaan! Mitä se on?\n\n— Eikös pastori muista, että on pyhä?\n\n— Helkkarissa — onko pyhä! Odottakoot... Keitä he ovat?\n\nAmanda menee kysymään kenen lapsi on ja sill'aikaa haukottelee pastori\nja venyttelee sängyssään. Ohhohhoijaa!\n\nAmanda avaa ovea.\n\n— Hakolan torpasta sanovat olevansa. Torpanväen lapsi.\n\n— Odottakoot!\n\n— On niillä voita. Taitaa olla parin naulan verran.\n\n— Odottakoot.\n\n— Kyllähän ne sanovat, että lapsi on heikko ja kuolee...\n\n— Niinhän ne aina sanovat. Parempaan talteen pääsisi. Odottakoot!\n\nPastori rupeaa vitkalleen nousemaan. Mutta jos tuliaisina on kokonainen\nlehmänkinttu tai vasta-ammuttu metso, niin silloin pitää pastori\nkiireempää.\n\nOn tapahtunut sellaistakin, että pastori on juonut kirkkoviinin\nkalkista, niin ettei ole riittänyt ehtoollisvieraille.\n\nSe on totta: langennut on Keihäsjärven pappi, niin syvälle langennut\nkuin ikinä kukaan seurakuntalaisista, mutta onko kukaan koskaan voinut\nkatuakaan syvemmin kuin hän? Tomussa hän on maannut maassa. Koko\nseurakunnan nähden on hän saarnastuolissa itkenyt syntejään. Hän on\ntotisesti tuntenut Jumalan ankaran käden rusikoivan itseään suurten\nsyntiensä takia.\n\n— Että minä kuitenkin painuin katselemaan liljan pohjalle, sinne missä\nheteet nousivat suurina, kainouttaan väristen ja raskaina lemua ja\nkukkaispölyä! huokailee hän itsekseen. — Herra armahda, armahda minua!\n\n— Mutta jollen minä olisi painunut katselemaan liljaa, niin ei minun\nelämässäni olisi mitään, ei olisi sitä yhtä ainoaa hetkeä, ei olisi\nsitä yhtä ainoaa nimeä, ei olisi minulla Edithaa eikä mitään. Tyhjyyttä\nvain...\n\n— Jos minä olisin saanut sinut omakseni, sinä lumivalkoinen Editha!...\nMinusta olisi tullut mies, minä olisin tehnyt työtä, minä olisin\ntaistellut... Mutta sinä olit toisen oma jo silloin, kun meidän\nhetkemme leimahti.\n\n— Haaska minä olen! pääsee pastorilta toisinaan aamulla, kun hän\npää raskaana herää ja valjusta hämärästä päättelee, että mahtaa olla\nnousemisen aika. Kurkussa polttaa ja rinnassa närästelee. Hän nostaa\npäänsä tyynystä, saa jalat yli sängynlaidan, huppuroi kaapille ja tekee\nkädellään tottuneen liikkeen hyllyyn päin: tapaa sieltä pullon ja\ntahmean lasin... Ahhahhah! kuinka tekee hyvää!\n\nAmanda liikkuu ruokasalissa. Saisi tulla tekemään tulta pesään.\nHuoneessa on niin kylmä että jäätyy... Sellaiseenkin kuin tuo Amanda\non hän tyytynyt! Hän on hänen ainainen hätävaransa, hän ymmärtää pitää\nsuunsa kiinni ja kääntää asiat parhain päin seurakunnan silmissä.\nVälttämätön on hänelle Amanda... Hyi sentään!\n\nAlussa hän oli taistellut, hän oli itkenyt ja kamppaillut luontonsa\nkanssa. Hänen voimansa olivat juosseet kuiviin ja hän oli kärsinyt\ntuskaa, joka oli miltei sietämätön.\n\nEditha kyllä oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli antanut\nhänelle sielunsa. Sen olisi hänen mielestään pitänyt riittää\nrakastetulle miehelle. Sillä Edithalle merkitsi ruumis niin vähän.\nTosin hän halusi nähdä Jakob Sandin, tosin hän halusi kuulla rakasta\nääntä, tosin hänen teki mieli tietää, että Jakob Sand oli hänen\nlähellään. Mutta muuta ei Editha tarvinnut. Hänen oikeuskäsitteensä\nvangitsi vaistomaisesti kaiken muun ikävän.\n\n— Jos sinä tietäisit, puheli hän, — kuinka ilma muuttuu\ntoisenlaiseksi, kun sinä tulet taloon. Minä luulen, että tuntisin sinun\ntulosi hengityksessäni, vaikka olisin sokea ja vaikkei kukaan siitä\nminulle ilmoittaisi.\n\nJa sitten hän vaipui sanattomana tuoliinsa, hienot, kalpeat kasvot\nonnellisessa hymyssä, ikään kuin päivä olisi niin paistanut.\n\nMutta Jakob taisteli itsensä kanssa, sillä hänen teki mieli oikaista\nväkevät käsivartensa ja nostaa lilja syliinsä, sydämelleen, huulilleen.\n\n— En tiedä, tarvitseeko minun edes sinua nähdä, jatkoi Editha, —\nkunhan vain tiedän, että sinä minua ajattelet. Minä ajattelen sinua\naina, aina. Ja minä saatan sinut nähdäkin heti, kun suljen silmäni...\n\nHän oli kevät, hän oli kukkanen, hän oli sininen taivas, hän oli viileä\nvesi, hän oli kirkas aurinko. Olisi tehnyt mieli langeta polvilleen\nhänen eteensä, painaa pää hänen helmaansa ja itkeä siinä kaiken ikänsä,\nikävässä ja onnessa.\n\n— Ei sentään, virkkoi Editha samassa ja avasi silmänsä, jotka olivat\nkuin sinertävä, pohjaton vesi, — kyllä on hyvä, että sinä olet täällä.\nAnna minulle kätesi!... Voi, ettemme nähneetkään toisiamme aikaisemmin!\n\nJa silloin kävi tuskan värähdys yli hänen kasvojensa ja kädet\ntarttuivat kovemmin tuolin nojiin. Mutta Jakob Sand syöksyi maahan\nhänen eteensä ja kietoi käsivarret hänen jalkojensa ympäri ja pusersi\nhänen polviaan vastaansa. Silloin Editha pelästyi ja vetäytyi pois. Hän\noli kuin joutsen, joka ei siedä, että sen höyheniä silitellään.\n\nNäin oli ollut niinä onnellisina ensi aikoina, jolloin kukaan ei\nvielä aavistanut heidän suhdettaan, ja kapteeni Ståhle kävi pitkillä\nvirkamatkoilla. Silloin Jakob Sand oli vielä hieno herra, paita puhdas,\nparta ajettu, vaatteet hyvin tehdyt.\n\nSitten Editha-rouva tuli äidiksi, tuli vasten mieltään ja luontoaan.\n\nJakob Sand pelkäsi kadottavansa hänet, pelkäsi, että lapset\nanastaisivat hänet kokonaan. Sillä suurin osa naisiahan on sitä\nmaata, että äitiys täyttää sekä heidän sielunsa että mielensä. Mutta\nEditha-rouva ei ollut niitä naisia. Palvelijat hoitivat hänen lapsensa\nja niukasti hän niitä hyväili. Hän kärsi siitä, ettei hän niitä\nrakastanut, hän olisi suonut, että ne olisivat anastaneet koko hänen\nolentonsa... Ehkäpä ne olisivat sen tehneet, jos hän olisi rakastanut\nniiden isää. Mutta nyt... Pitihän hän heistä tavallaan, mutta ei\nniinkuin muut äidit. Hän ei voinut sille mitään!...\n\nKohtalo erotti Jakob Sandin ja Editha-rouvan vuosikausiksi.\n\nEditha eli ikävissään, yksinään. Häntä paleli. Hän kävi yhä\nkylmemmäksi, luoksepääsemättömämmäksi... Häntä paleli todella... Hän ei\nenää voinut soittaa eikä laulaakaan, sillä kaikki hänen sisässään oli\nikään kuin seisahtunutta. Talvi näytti tulleen...\n\nSilloin jokin laupias tai kirottu kohtalo taasen vei Jakob Sandin hänen\ntielleen.\n\nMahdotonta oli pastorin enää silloin tyytyä naisen sieluun. Hän\ntarvitsi sekä sielun että ruumiin — ainakin ruumiin. Mutta Editha\nei taaskaan tahtonut antaa muuta kuin sairaan, itkettyneen sielunsa.\nOi, siinä sielussakin oli kumma vetovoima! Jaakko Sand ikävöi sitä\nsielua... Hän peseytyi, ajoi partansa, pani piian sukimaan takkiaan ja\nläksi tavallista nuorempana ja parempana Saarlaan.\n\nMajuri ei vartioinut heitä. Hän touhusi pelloillaan ja antoi heidän\nlaulaa. Ja he nuortuivat, verestyivät, hymyilivät ja katselivat\ntoisiaan sieluun ja silmiin. Mutta kerran hämärissä, kun Editha-rouva\npäästi kätensä vaipumaan soittokoneen koskettimia vastaan, nojausi\ntaaksepäin ja sulki silmänsä, karkasi Jakob Sand hänen luokseen, otti\nhänet syliinsä ja oli tukahduttamaisillaan hänet hyväilyillään. Silloin\npääsi Edithalta parahdus ja hänen pelästyksensä oli niin suuri, että\nhän sairastui.\n\nMajuri sai vihiä asiasta, arvasi loput, luulotteli enemmän kuin olikaan\nsyytä luulla ja ajoi pastorin talosta. Pastori oli raivoissaan.\n\nHiiteen sellainen hedelmätön rakkaus! Ei sellaisesta kostu kukaan!\n\nJuuri silloin Helena sattui pastorin tielle. Se oli vain tavallinen\ntalonpoikaistyttö eikä pastori alussa katsellut häntä millään\ntarkoituksella. Häntä oikeastaan vain huvitti saattaa hänet hämilleen.\nMutta sittemmin hän huomasi, että Helenakin oli suloinen nainen —\nvaikka niin aivan toisenlainen kuin Editha! Synti oli yht'aikaa\nmainitakin ylhäistä, luoksepääsemätöntä Editha-rouvaa ja pehmeää,\nveikeää talonpoikaistyttöä, joka oli niin altis rakkaudessaan. Mutta\ntuli todella aika, jolloin pastori kiintyi Helenaan ja aikoi hänet\nnaida. Huhu tuli tietenkin Editha-rouvan korviin eikä pastori olisi\nuskonutkaan, että ylhäisessä Editha-rouvassa saattoi olla niin paljon\nvoimaa ja — vihaa.\n\nMitä Editha lieneekään majurille tehnyt, kun sai hänet leppymään! Sillä\nmajuri itse se oli, joka nouti pastorin Saarlaan ja majuri itse tarjosi\nheille tilaisuutta kahdenkeskenoloon.\n\nEditha astui pastoria vastaan kalpeana, silmissä loukattu ylpeys.\nTuomarina hän tuli, kylmänä kuin hautapatsas. Ja kauan sai Jakob Sand\nrukoilla ennen kuin hän suli. Mutta kuinka ihana hän silloin oli! Kevät\nhän oli ja kukkanen, eikä toista naista maailmassa ollut hänelle,\npoloiselle Jakob Sandille — sen hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen.\n\n— Kuin sinä olet minun ainoani, puhui Editha äänellään, joka oli kuin\nsoittoa. — Kun ei minulla ketään muuta ole!... Ja luuletko, että sinä\nvoisit tulla onnelliseksi talonpoikaistytön kanssa? Kuinka se olisi\nmahdollista? Me kaksi, me olemme laulaneet yhdessä, meillä on sama\nsielu — mitä yhteistä voi sinulla olla _sellaisen_ kanssa!\n\nMiten paljon vihaa ja ylenkatsetta hän saattoikin panna sanoihinsa! Hän\nosasi myrkyttää äänensä kun tahtoi. Mutta Jakob Sandille oli se ääni\nmieluisa, sekä silloin, kun se julisti vihaa ja kadotusta, että silloin\nkun se julisti rauhaa ja rakkautta. Kun se ääni puhui, ei hän osannut\nerottaa toisistaan hyvää eikä pahaa. Ei ollut mitään pahaa. Kaikki kävi\nsen äänen solinassa hyväksi ja kauniiksi.\n\n— Noo, joko te nyt olette sopineet? sanoi majuri astuessaan\nhuoneeseen. — Pelipöytä on jo valmiina ja pian pitäisi toisten saapua.\nEtkö menisi, Editha, katsomaan, että saisimme totia!\n\nHelena-raukka! Ei hän aavistanut, miksi pastori välistä oli niin\nkuuma, välistä niin kylmä — kaikki riippui Editha-rouvasta.\nMutta ei rasolaistenkaan olisi pitänyt suorastaan työntää tyttöä\npastorille. Sillä ei mies muuta tarvitse kuin että tyttö on ihan hänen\notettavissaan, niin hän jo kylmenee. Hyvä on, jos on este tiellä,\nonhan silloin jokin kiihotus kannustamassa... Ja oli ihan turhaa, että\nhe rupesivat uhittelemaan häntä rikkaalla leskimiehellä. Luulivat\nkai, että hän tulisi onnettomaksi ja hyppäisi kaivoon. Ehei! Silloin\noli pastori ehtinyt saada ihan tarpeekseen koko tytöstä. Naimisiin\nhän ei olisi mennyt hänen kanssaan hinnasta mistään. Noin muuten —\nkyllä! Miksei! Mutta naimisiin! Ehei! Leskimies tuli oikeastaan kuin\npelastajana, sekä Helenalle että pastorille.\n\nMikä siinä sentään lienee ollut, että hänen oli vaikea lukea Helenan\nkuulutusta saarnastuolista. Se oli todella vaikeaa, kun hän etukäteen\nsitä ajatteli. Ehkäpä sen tähden, että rasolaiset ja joutsialaiset\nistuivat kuin kynttilät penkeissään. Hän tiesi ettei Helena ollut\nunohtanut ja hän oli näkevinään hänen silmänsä tuijottavan itseensä\ntäynnä pelkoa ja rukousta. Mutta hänen onnistui kuitenkin lopulta\nvoittaa itsensä ja hän pudotti oikein pontevasti Helena Kustaantyttären\nja hänen rikkaan leskimiehensä nimet saarnastuolista.\n\nHäihin ei hän saanut jäädyksi. Ei siksi, että tuskin häntä olisi\nvihkimään pyydettykään! Mutta jota likemmä häät tulivat, sitä enemmän\nne häntä kiusasivat.\n\nHelena astui hänen eteensä öisin. Hän tuli tytöntyllykkänä, kömpelöissä\ntalonpoikaisissa tamineissaan, hiukset sileiksi kammattuina,\npunastuvana, silmät luotuina karkeisiin, sierettyneihin käsiin, jotka\nhypistelivät esiliinaa. Hänen kasvoihinsa tuli iloinen keimailu,\npuoleksi itsetietoinen halu miellyttää, hiukset lehahtivat kiharoiksi,\nliikkeet norjenivat, ruumis sorjeni sorjenemistaan, silmät paloivat,\nnauroivat, totistuivat, syvenivät ja — lupasivat... Sellaisen,\nsellaisen juuri tuli naisen olla!\n\nNyt kun oli myöhäistä, huomasi Jakob Sand kaiken tämän. Mikä ihme siinä\noli ollutkin, ettei hän ennen ollut pannut sitä merkille?\n\nHelenassa oli ollut aivan ihmeellinen usko ja luottamus mieheen, jota\nhän rakasti. Editha-rouva moitti niin usein. Helenalta ei koskaan\npäässyt moitteen sanaa, vaikka Jaakko Sand kuinka kauan olisi ollut\npoissa hänen luotaan. Vain surumielinen hymyily, joka kertoi: minun on\nollut ikävä! Eikä sekään sanoina. Silloin soimasi omatunto pastoria:\nettä minä olenkin voinut sinut heittää! Että minä olenkin voinut\ntuottaa sinulle surua!\n\n— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi Jaakko Sand, eikä tietänyt,\nuskaltaisiko enää sulkea Helenaa syliinsä, niin paljon paremmalta häntä\ntuntui Helena sinä hetkenä.\n\nMutta tyttö vain hymyili kyyneltensä seasta, painoi päänsä rakastetun\nrintaa vastaan ja kuiskasi loistaen onnesta ja autuudesta:\n\n— Mitä sinä puhutkaan!\n\nHän tunsi vaistomaisesti, milloin Jaakko Sandin tunne oli oikea.\nSilloin sanoi hän tälle \"sinä\". Muuten hän ei käyttänyt mitään\npuhuttelusanaa ja muitten kuullen hän aina sanoi \"pastori\". Se oli\nsentään sekin tavatonta hienoutta talonpoikaistytössä. Se oli vaistoa,\ntodellista naisellista vaistoa.\n\nJa tämän naisen hän on nyt päästänyt käsistään, tai oikeammin sanoen:\nviskannut käsistään!\n\nJakob Sand, Jakob Sand, et sinä ole osannut pitää kiinni omastakaan\nonnestasi, jollet ole muitakaan tehnyt onnellisiksi! Mutta naisten,\nnaisten se on syy, te keihäsjärveläiset, että teillä on pappina\ntällainen!\n\nYön aikaan ajatukset vaivasivat, mutta päivällä ei pastorin ollut\nkovinkaan sääli Helenaa, enempää kuin keihäsjärveläisiäkään. Ei nyt\ntalonpoikaistyttö sentään niin arkaluontoinen ole. Ei hän järveen\nhyppää! Hän alistuu kauniisti, synnyttää terveitä lapsia ja tulee\nonnelliseksi. Itse puolestaan pastori vain suree sitä, ettei saanut\nimeä kukkasesta mehua, ennen kuin viskasi sen menemään. Ja talonpojat!\nHeidän vaistonsa tosin sanoo, ettei pappi saa lyödä korttia eikä\ntanssia, mutta paljon hänelle annettiin anteeksi, jos hänellä on kova\nsaarnaääni ja jos hän messuaa. Ja ääntä on toki Jaakko Sandilla! Saavat\nkuitata...\n\nMutta ei pastorilla ollut sydäntä jäädä uhittelemaan Helenan häihin.\nHän hankki virkavapautta, oli poissa kuukauden ja palasi vasta, kun\nHelena jo oli Haimalassa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAnnastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin\npuhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin\npelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin\nolisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan\nvaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut\npäivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa.\nAnnastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja\nkiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät\nkaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin\npaljon karvautta, että lopulta... Niin, ei sitä osannut ajatellakaan,\nmitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta\nhän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat\n\"kolmekymmentäkaksi vuotta\".\n\nEi vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta\nhoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin,\nmutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi\npoispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se\nihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä\ntapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa\nkolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä\nkopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti\nhänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella\njuuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli\nkestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.\n\nSitä varmaan Juha mietti yöt, päivät. Se häntä painoi, se kontrahti!\n\nKerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa\nistuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön\nheidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui\nlohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.\n\n— Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. — Ei täällä voi hankkia\nmitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.\n\n— No, liikenee sitä Rasosta! sanoi veli leveästi.\n\n— Ei ole viljaa myydä. Mistä rahaa maksuihin?\n\n— Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi\nvuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa...\n\n— Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä,\nmiten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän\nminä tässä olen kituuttanut, mutta...\n\nAnnastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha\noli sentään ollut kovin hyvä!\n\n— Kestäisipä kontrahti... vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui\nJuha, — niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä\ntoivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat\nparhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä,\nvaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden\npäivää.\n\n— Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, — johan sinä rupeat vallan\nraskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä\npuhut kuin olisit vankina.\n\n— Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun\nminä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!\n\n— Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan\nlapsesi sitten nauttia vapautta.\n\nSiihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken\nperästä hän puhkesi sanomaan:\n\n— En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari,\njossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi...\n\nKallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut\nisännyyteensä!\n\nAnnastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku\nkurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo\nmielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle\nja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat — mitäpä lohdutusta\nvaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän\naina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.\n\nPolttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei\nole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa\noloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei\nhän Juhaa kiusaisi... Jos muuttaisi Rasoon...! Mutta hän ei saisi\nasutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan\naitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka\nkirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään\nJoutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras\npaikka se olisi hänelle sittenkin... Ja kaikista pahinta olisi Rason\nmäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias\nsen vihdoin korjaa...\n\nAnnastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen\noli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut\nniin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun\npiti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää\nsekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran\npiika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen:\n\"Saisinko minäkin sitä sumppivettä!\" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän\nkoetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi\nhänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.\n\nJuha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.\n\nMutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle\ntuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina\nkääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen\nkäteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan\njuovan kahvia moneen aikaan.\n\n— Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.\n\nAnnastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.\n\nJuha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta\npannusta ja vei vaimolleen.\n\n— Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.\n\nAnnastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin\nheikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän\ntaas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen\nkovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla\nsisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa\nviivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä\nse vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan\nluona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste.\nHelena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä,\nniin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä\nhän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan.\nJoutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.\n\nYksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun\npihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat\nmärkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita\npilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit\nhurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet\npirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat\nolivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa.\nPäreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä\nkaikenlaisia hauskoja kaskuja.\n\nVanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan\nhyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren\ntaakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen.\nSiinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat... Isoäiti oli muistanut\nsellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi\ntytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja\ntukahuttivat niillä tyttöjen huudot.\n\nSilmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.\n\n— Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu\nja muutenkin liikkuu kuin mies. — Taisivat tytöt hyvinkin olla\nmenossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.\n\n— Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. — Mutta\nMatariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.\n\n— Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni\nrukkinsa äärestä.\n\nHäntä peloittaa niin että silmät katsovat suurina päässä.\n\nNuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän\nveistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen\nterää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.\n\n— Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka\nmuistaa Rason aikoja. — Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.\n\nJuha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole\nvaraa sanomien pitoon!\n\n— Ei tullut tilatuksi, vastaa hän. — Tilataan jahka ehditään.\n\nPastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja\nSimolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan\naina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea,\nvaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova\nhyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi\nsotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja\nkohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki\nne muut.\n\nSimolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan,\nsillä Simola on ollut vankka talo.\n\n— Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut,\npuhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.\n\n— Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan\nvuotta tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.\n\nVaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään.\nTuumitaan maailman menoa.\n\n— Sitä emäntää minun tulee enimmän surku, virkkaa Ville.\n\n— Se on sen kotitalo! sanoo Eprami.\n\n— Ja niin hyvä mies olisi muuten se Simolakin...\n\n— Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa\npermantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa!\nIkään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti\nmaahan.\n\n— Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. — Viina on hyvää ja\nterveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti.\nMutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja\ntekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan,\nvaikka miten paljon joisi.\n\n— Perästä kuuluu, sanoo Manu. — Minä en usko ennen kuin näen.\n\n— Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi\nlaittaa.\n\n— Koska hän sen laittaa?\n\n— Paraikaa hän on puuhassa.\n\nIsäntä nostaa päätään.\n\n— Mistä te sen olette kuulleet?\n\n— Kaupungissa puhuivat.\n\n— Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa\nahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty\nhumalassa.\n\nIsäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta\nhän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee\nkaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin...\n\nEräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan.\nHuutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi\nsentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä\nvihainen tuli.\n\nKeskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.\n\n— Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?... Kyllä minä\nniille näytän!\n\nJuha tuli luo ja pyyteli sisään.\n\n— En minä sinusta, ähisi Santtu, — sinä tulet itse minun perässäni.\nUsko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä\ntahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin\ntänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa,\njollet sinä... Se on perkele ja se on punainen!... Itse sinä sen olet\nsanonut... Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee...\nkuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla...\nTulettänen perkele huutaa taloni... Se on sinun syysi, peijakas...\n\nSanttu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.\nVihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.\n\nVanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli\nkuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä.\nKerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten\noli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin\nhäntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja\nantaa toisen haukkua kuin koiran.\n\n— Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä.\n— Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä\nitseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!\n\n— Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas\nhänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot,\nmustat vaatteet. — Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että\nminun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari\ntähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!... Silloin\nei ollut talossa yhtään velkaa... ja nyt menee talo! Se sen ostaa se\nkisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on\nsinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika... sinä toimitit krouvin tänne...\nJa minä kiristän vielä sinulta ne rahat... vaikka vasta viimeisellä\ntuomiolla... Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!\n\nViime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta\nja joka huutaa hädissään.\n\nJuha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen\nympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä\nlähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu\npaiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet\ntiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa\nTulettäneen.\n\nJuha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei\nJuha huomannut nostaa kaulustaankaan.\n\nSinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että\nhänen pitää sinne mennä?\n\n\"Vievät ne sinultakin talon!\" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa\nolisi vingutettu... Kai ne vievät... Kai ne vievät... Juhan pintaa\nkarmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan\nkotitalo.\n\nVanha Joutsia nauroi portailla.\n\n— Juha, kuules, huusi hän, — mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule\ntänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.\n\nJuha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä\npäällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat\nherneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava\nnurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon\neikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla.\nOn kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä\nparkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja\nkiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat...\n\nMikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten\nkiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa\nseisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on\nollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä\nkodissa hiljakseen...\n\nPakene, pakene, poika!\n\nJoudu kotiin!\n\nSe on kuin Helenan ääni... Tai Marjaanan ääni... He huutavat kaikki...\nSisaret kutsuvat kotiin...\n\nJotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat... Täytyy riuhtaista jalat\nmaasta. Pakoon, pakoon!\n\nÄkkiä Juha huomaa missä hän on.\n\nVesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on\nkokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat\nmärät ja kankeat kylmästä.\n\nEntä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, — että kauppias\nvahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman\ntaloilla?... Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän\nviinanpolttoajan... Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut\ntalot täälläpäin... Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja\nJuha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä\nelämöi...\n\nIhan tässä menee sekaisin!\n\nJuha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän\nkeittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä\nriippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia —\nkaikki hänen isännyytensä merkit.\n\nNiin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut\ntoinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää\nainaisessa sodassa!\n\nAjatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin\nlukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät\nvasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat\npöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi\ntavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi\ngästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by... Sitä\npaperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja\nalla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja\nLiljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat\nkaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima\nhäradshöstetinget... Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä\nkoettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.\n\nJos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua\nsiitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan\nhän selvästi, mitä siinä oli... Niin, siinä annetaan Hallpumille\noikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten\nmainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia\nsanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä\ntorp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä\non tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä\npykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi\ntynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä\nperunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen\npuoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan.\nToinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki\nkestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan\neteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan\nhollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden\nuunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi\nrakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari\nja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta\nmetsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym.\ntarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa\nsiten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja\nneljäntenä 50.\n\nKolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet.\nJos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla\nkustannuksellaan.\n\nNeljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle,\nkahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.\n\nViides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa\nvuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen\nne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat\nvelvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.\n\nKuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion\nhalki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.\n\nSeitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen\nmaksettava kaiken kaikkiaan 5 hopearuplaa vuodessa, ja on hän sitä\npaitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää\ntämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon\nvuotta... Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole\nymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi.\nSaatikka sitten Juha. Niin, niin se on!\n\nSiinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta\najatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain\nyltymään.\n\nNeljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan...! Jos niiden\nkolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus\nmennyt — jäljellä ukko-rahjus.\n\nJa koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!\n\nJos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja\nhampaansa!... Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa,\nkun sellaisia ajattelee! Jumala...! Eikö sinulla ole yhtään armoa...?\nKun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!\n\nTämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata\nkirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista\nkovinta.\n\nAnnastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa.\nKuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut\nkuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä\nhän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin\nhuoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja\nniitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat\nnarisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!... Eikä Annastiina enää\nsaanut olluksi, vaan raotti ovea...\n\nJuha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti.\nHänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni.\nJa hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt,\njuoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai\njättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä\nsilmänsä ja nosti päätään.\n\nHänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja\nAnnastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.\n\n— Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. — Sinä menet vallan sekaisin,\njos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä\nmihinkään pääse!\n\nJuha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän\nkävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän\nsanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen\nmielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa\nkuin nuhteet.\n\nJuha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet\nkaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä\nvoi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.\n\nAnnastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois.\nSillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta\ntuntuisi muuttaa pois... Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän\njoskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.\n\nAnnastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.\n\n— Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, —\nostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin\nmukava täällä.\n\nJuha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista\najatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.\n\n— Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. — Ja kyllähän siellä voisi\nolla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.\n\nPaljon Simolaan näkyi menevän väkeä.\n\nJuha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että\nhän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi\nmieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli\nnähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee\nriihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei\nolisi uskonut.\n\nHe astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten\nainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin\nsanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.\n\n— No, sanoi hän vihdoin, — kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?\n\n— Talonko? huudahti Hallpumi. — Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä\nminä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä.\nOlisipa edes niinkuin tämä Joutsia...\n\nSanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä\ntakaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi\nkiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta\nnuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla\npainetuiksi hänen sieluunsa.\n\n— Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. — Olipa se\noikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.\n\nEi Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen\ntarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian\nkai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.\n\nJota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli.\nPortille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet\nsiellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät\ntyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili\ntupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa,\njonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi\nympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin.\nHän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen:\ntaloni vievät! taloni vievät!\n\nPäästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen\nmieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä\n— minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella,\ntuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä\nolen toisenlainen kuin muut?\n\nHän ei osannut vastata kysymyksiinsä.\n\nAhteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa\nrattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui\nensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa,\nmutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi\nyksinään matkaa kotiin päin.\n\nMinä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan\ntoista maata. Kalle on iloinen — ja iloinen minäkin olin ennen.\nMikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa — mikä se\noikeastaan on?\n\nAnnastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei\nsitä ollut.\n\n— Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen\nhuutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen... Kun minun aina\non tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa\nkatselin... Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla\nlähtisin?\n\nJa Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.\n\nPellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku\ntoinen olisikin ehtinyt sen ostaa!\n\nMutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se\ntuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava\nkappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen\nonnettomuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä\nmittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.\n\n— Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.\n\nJuhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun\nhänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa\nmissä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.\n\n— Menisit nyt, sanoi Annastiina, — joskus Tulettäneen. Näkisit\nihmisiä ja virkistyisit vähän.\n\nJoskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt.\nVarsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän\noikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.\n\nHänellä oli paha, onneton luonto.\n\nSilloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad\neräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.\n\nIstuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat\njuteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.\n\n— Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä\nkysyessään.\n\nJuha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että\nHelenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen\ntakana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut\nitsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan\nrouva-vainajan kanssa — eikö pastori ollut kuullut mitään näistä\nasioista vai koiruuttaanko hän kysyi?\n\nPuna leimahti Juhan kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:\n\n— Ei mitään liiemmäisiä.\n\n— Joko on tiedossa perillisiä? jatkoi pastori ja nauroi taasen.\n\nSuonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi.\nMutta hän sai sentään vastatuksi:\n\n— Ei maar vielä...\n\nPastoria suututti vastauksen lyhyys ja väkinäinen ilme Juhan kasvoissa.\n\nJuha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti\nheitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin\nolisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät\nhe tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti\nheidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.\n\n— Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, — mikä\nikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu\nhammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään\nelämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista\nelämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta... Äh, en minä jaksa sitä\nkatsella!\n\n— Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad.\n— Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi\nsuorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja.\nNimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän\nminä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää\nhauskan illan! Hahhahhah!\n\n— Äh! sanoi pappi. — Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan.\nSinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että\ntukahuttaa... Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään\npäin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla\ntyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita — se on oikein ihmisen\nirvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on\npahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.\n\n— Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut\nvanhan isännän kanssa.\n\nJuha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken\naikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan\nhäntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he\nriitelivät.\n\n— Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen.\n— Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen\nvarasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa,\nharmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal'avita, pahin juopporenttu,\npahin varas on minulle mieluisampi...\n\n— No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad.\n— Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin\nlammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.\n\n— Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on\njo ehtinyt pilata monen hetken minulta... Minä huomaan, etten voi\nkärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina\non vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan\nhuutokaupassa? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä\naidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa\nkodissaan.\n\n— Että nyt viitsitte! huusi Nylander suomeksi.\n\n— Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan.\n— Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.\n\n— Ne hullut, selitti Nylander, — riitelevät siitä, onko parempi että\nseurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.\n\nJuha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin,\nvuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti\ntunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.\n\n— Eipäs olekaan, huudahti nimismies, — kysymys siitä. Vaan pastori\ntässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä\nkuin itsevanhurskas ihminen.\n\nPastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen\nkummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän\nnauroi.\n\n— Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. — Mutta syntisen\ntäytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.\n\n— Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander.\n— Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat...\nTahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa\npäätä hautajaisiin...?\n\nNylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse\nnauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat\njääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan\ntoisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä\nylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea\nhämmästynyt.\n\nMitä... mitä ihmettä pastori tarkoitti?\n\nJuhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni\nja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:\n\n— Mitä pastori katselee?\n\nPastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää\nnuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet\nvärähtelivät.\n\n— Eikö ole lupa katsella?\n\nJuha kävi hämilleen.\n\n— Totta kai... Eihän silmä osaa vie. Mutta minä ajattelin vain...\n\nHerrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä\nja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat\noikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori\noli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?... Vaikka koko se sanakiista\nolisi tarkoittanut häntä!... Häntäkö he pitivät roistona, vai\nolisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?\n\nJuha ei ymmärtänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan\nvuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi,\nettä Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.\n\nSiinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä\nviittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle\nmourusi ja naukui kuin vanha kissa.\n\n— Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa... niin kovassa kuin se\nraha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen\nkuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne\njaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää — eivät maksa!...\nLuullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan\n— kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä\nannetaan!\n\nHallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän\nvilkuili ympärilleen ja naukui:\n\n— Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan\nminä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se\nnousikaan?... Jaa, no ei se sitten kallis ollut... Kuuluu taas se\nemäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että\nse niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä\nlailla joutuivat pois talosta...\n\nJuha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee\nmielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on\ntäällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi,\njolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset\nkävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella\nkuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin\nhäntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja\nkädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja\nkauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli\nantanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.\n\nAnnastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt\nsyömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet,\npyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti\npöydässä olla voita ja pyhäruokaa.\n\nAlussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi\nriitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi\nnuorta isäntää minkä kerkisi.\n\nEi ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka\nkaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai\nLiljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.\n\nKello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia,\nmutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin,\nhakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:\n\n— Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja\nlyön sinulta kintut poikki.\n\n— Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni\nvastaan. — Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.\n\nKalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa\nkumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi\nhevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan\nhienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni,\nettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!\n\nEi vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.\n\n— Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta\ntuosta! nalkutti hän. — Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin\ntänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme\nköyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää\nole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei\nanna pois edes hollitupaa!\n\nMitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!\n\n— Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. — Jollei sinussa ole miestä, niin\nehkä vielä olisi minussa!\n\nJa hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.\n\nSe oli se kontrahti, joka piteli... Jos, jos saisikin hävitetyksi\nkoko kontrahdin... Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi\nsellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan —\nviekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa\nviimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.\n\nVanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!\nSillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota\nJoutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä\npaperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!\n\nEerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä.\nSimolan Santtu — hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä\ntuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!... Eerikki\nAaprahaminpoika oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili\ntarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa,\ntupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan\nvaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!...\nMutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi\npysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän\npäätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui\nkontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän\nollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi,\nsitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan\nunohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut\nkaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.\n\nVanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki\neteenpäin.\n\nSilloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen\nvedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa,\njolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.\n\nSinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että\nnyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!\n\nSattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei\nedes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin\nväet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt\noljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä\nja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen,\nselin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.\n\n— Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin\najan perästä.\n\n— Eivät ne uudet koskaan vedä vertoja vanhoille, vastasi Joutsia\nlyhyesti.\n\nJa siihen keskustelu katkesi. Tuuli vinkui nurkissa, lapsi itki seinän\ntakana.\n\n— Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen\npuutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, — kun on malttanut pysyä\npoissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi\ntäällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!\n\n— Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, — on sinulla varaa\njuottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!\n\nKauppias naurahti ja koetti ymmärtää pistoksen vain pilapuheeksi.\n\n— Niin kai! sanoi hän.\n\n— Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani\nvanhus ilkeästi.\n\n— Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. — Johan minä tässä\nasun.\n\n— Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen\npäässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.\n\nIsännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli\nkauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi\nkasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi,\ntäytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.\n\n— Soh, juo pois eläkä kronise! sanoi hän ja hänen silmänsä kiiluivat.\n\n— Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku\nja sanoja tuli kuin pussin suusta.\n\n— Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos,\npunainen perkele!\n\nVanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän\nkouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän\nvimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin — mutta piironki pysyi\nsuljettuna kuin tulevaisuus.\n\nHuoneessa syntyi aika rytinä.\n\nEikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun\nlähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja\ntyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku\nkurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:\n\n— Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja\nloukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!\n\nVanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto\noli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta\nläksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin\nparhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin.\nKylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia\nkiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt\nhän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi\nhäntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja\ntyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki.\nKyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti... Saakeli...!\n\n— Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. — Kääntäkäämme mielemme\nmaallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin\neteen. Etkö tahtoisi pappia?\n\n— Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei\npoikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa\nitseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. — Vai Santiko minun\npitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on\nsamaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan\nkattilassa kuin minä... Iijiijiijii...\n\nVaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan\nsinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta\nei siitä ollut apua!\n\n— Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. — Menkää katsomaan\neikö jo tule...!\n\nLukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja\nluunvikoja.\n\n— Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli\npienessä porstuanperäkamarissa.\n\n— Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin\nitsekseen. — Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää,\nlähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka\najallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.\n\nRauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin.\nMutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta\npaikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti... Ääneti söivät\nväet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille\nja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei\nhän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa!\nHän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti\nkauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle — siellä temmelsi tuuli, lumi\nlenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin\npaikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin\npari askelta eteensä.\n\nAkseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja\nnälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi\nkertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli\nsuuttui silmittömästi Hallpumille.\n\n— Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. — Kyllä se\nnyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin\nsuuhuni.\n\nJuha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain\nkulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.\n\n— Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.\n\nEi hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä\nsinutellut.\n\n— Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan!\nmahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli\nlämmitetty päivälliseltä.\n\nAkseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan\nkuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä\nkuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä\nsiellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli\nlumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha\nkoetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta\nharmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan\noven ja astui kuistille.\n\nKovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului\nyhä hiljaista voivotusta: \"aa... aa... aa...\" tai valittavaa: \"ja\nsinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja\ntöitämme... Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme...\"\n\nKeittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui\npenkillä. Väsyneen näköinen hän oli.\n\n— Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.\n\n— On kai taas jäänyt juomaan.\n\nJuha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli\npöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin\nraskaalta, että... että...\n\nHän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin\nväkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja\notti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle — se painoi! Se se oli\nkuin tulinen rauta — se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä\ntuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla\npuolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti\ntulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.\n\nPaperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty.\n\"Utrak ur protokol fört vit...\" äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo\nulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät\nkuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne\ntuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.\n\nÄkkiä Annastiina raotti ovea.\n\nJuha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja\nkatsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan\nkasvot olivat ihan itkettyneet.\n\n— Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli\nomituisen kalsea.\n\nHän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain\ntakaisin ja painoi oven lukkoon.\n\nTuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa\ntäytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut,\nmitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun\nhänen piti puhua, oli tulla itku.\n\n— Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. —\nMuutetaan pois Rasoon... Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin\npäällä virut... Ja minäkin jo väsyn...\n\nJa siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.\n\nJuha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli\npäästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli\npieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän\nsormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset\nhousuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.\n\nMitähän se vaimo nyt sanoi...? Muuttaa pois täältä!... Tarkoittikohan\nmitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän\ntodella itse saanut kyllänsä?... Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei\nhän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli\ntehnyt sellaisen päätöksen.\n\nKeittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.\nJuha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.\nHän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,\nettä luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.\n\n— Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. — Mitä sinä muuttamisesta puhut.\nEnhän minä muuttaa tahdo.\n\n— Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella... Minä olen\nväsynyt.\n\nJuha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä\nitsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.\n\n— Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista,\nsopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, — ja että Hallpumska lukitsee\nnoita aittoja...\n\nJuha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi\nitkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.\n\nJuha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta\nei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.\n\nOlisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että\nAnnastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut\nhyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTällä kertaa kauppias oli levoton kahakan seurauksista. Akseli kyllä\noli helposti rauhoitettu. Hän makasi humalassa krouvikamarin sängyssä\nkaikkien sotaherrojen alla, ei puhunut eikä pukahtanut. Mutta nuori\nisäntä! Ei olisi ollut varaa tällä kertaa suututtaa häntä, kun\nviinanpolton arentiaikakin sattui menemään umpeen juuri tänä vuonna.\nHallpumi ei koskaan ollut päässyt nuoren isännän perille. Mitähän hän\noikeastaan tahtoi? Oli päältäpäin niin lauha ja hyvä katsella, mutta,\nmutta... mikä oikeastaan lienee pohjaltaan ollut!\n\nKauppias odotteli isäntää kaiken aamua. Kyllä kai hän tulee\nkuulostamaan sitä eilistä tapausta. Tulkoon, tulkoon!\n\nJuha tuli todella hämärissä, aamiaisen jälkeen. Hänellä oli kourassaan\ntyhjä pullo ja kauppias oli ystävällisenä ja lipevänä häntä vastassa jo\npihamaalla.\n\n— Isäntä on niin hyvä ja käy sisään, viserteli hän. — Ehkä mennäänkin\nsalin puolelle, koska tuo tukkiherra tuossa vielä vetelee hirsiä.\n\nKauppias nauroi omalle sukkeluudelleen. Hän olisi tahtonut johdattaa\nisännän suoraa päätä salin puolelle, mutta porstuan edessä oli suuri\nnietos. Heidän täytyi siis kuitenkin mennä krouvikamarin kautta, jossa\nAkseli kuorsasi ikään kuin olisi hirttä kiskottu.\n\nIhmeellistä, että kauppias aina vaikutti Juhaan sillä tavalla, ettei\nhän saanut asiataan toimitetuksi. Nytkin oli hän tullut vaatimaan\nkauppiasta tilille eilisestä menettelystä, eikä hän vielä ollut sanaa\nsanonut — kauppias vain oli puhua liepastellut. Tämä muistui Juhan\nmieleen keskellä krouvikamarin lattiaa ja hän seisahtui äkkiä.\n\n— Oli se aika ilma eilen! sanoi kauppias samassa ja avasi salin oven.\n\n— Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa.\n— Entä, jatkoi hän sitten, — jos ensin panisitte tähän siirappia.\nVaroittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa\nvanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.\n\nJuha vilkaisi Hallpumiin.\n\n— Mitenkäs isäntä nyt jaksaa? kysäisi kauppias huolestuneen näköisenä.\n\n— Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö\ntuo kauppias sittenkin viaton!\n\n— Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti\npullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.\n\nSiellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa.\nPilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta.\nTässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania.\nSiellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että\nmahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu\nkaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli\nhieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä\nvedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli\nlamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva,\njoka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi\ntuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana.\nEnimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka\nkoristivat ikkunaa.\n\nJuha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin.\nVihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa\nraahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo\nja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta\ntarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava.\nSe oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha\nhymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla\nolla liian hyviä päiviä!... Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja\nsuulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!\n\nKauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki\npulloa.\n\n— Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt\nkesken, — että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa\nsaanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta\nmeidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa\nvahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta\ntyöstä olisi saanut linnaa... Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän\npitäisi olla hyvää ainetta.\n\nJuoma maistui todella hyvältä. Mutta väkevää se oli. Se poltti ensin\nkurkussa ja sitten aleni poltto tuuma tuumalta, kunnes mieli äkkiä\nlennähti ihmeellisen köykäiseksi.\n\n— Mitäs tämä oikein on? kysyi Juha iloisesti.\n\n— Pietarin tuomisia. Tätä se kauppias aina juottaa minulle, se\nmistä minä ostan. Se on siitä puodista, mistä keisarillekin otetaan\njuomatavarat. Isäntä ottaa vain huoleti. Ei se pahaa tee!\n\nJuha tunsi outoa iloa. Hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Elämä kävi\nkeveäksi ja hänen olisi tehnyt mieli hyppiä. Tuntui jotenkin siltä kuin\nolkapäihin olisi kasvanut siivet. Hyvät ihmiset, kuinka oli mukavaa!\n\n— Näkeekös kauppias minun siipiäni? sanoi Juha. — Ne ovat punertavat.\n\n— Niin ovat, sanoi kauppias ja kaasi lisää hänen lasiinsa.\n\n— Kannattaisivatkohan ne, jos yrittäisi lentää niillä?\n\nHän nousi ylös ja kävi Hallpumin kaulaan.\n\n— Mukava mieshän te olette, vaikka se appiukko aina sanoo teitä\npunaiseksi perkeleeksi. Mukava mies te olette.\n\nJuha rupesi laulamaan, nousi ja yritti hypellä yhdellä jalalla.\nHallpumi katosi hetkiseksi, mutta Juha luuli hänen kaiken aikaa olevan\nhuoneessa ja jutteli hänelle.\n\nÄkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli\nviinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.\n\n— Niinkuin tuomarin kirjuri! sanoi Juha ja nauroi.\n\nMutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät\noudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja\nkyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa\nomassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.\n\n— Utrak ur protokol för vit... tavaili hän ja jatkoi äkkiä: — Mitenkä\ntämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi\nkuitenkin minua, jos... Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa\nkäräjiin... Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin...!\n\n— Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. — Eihän\ntässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on\neletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.\n\n— Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni\npäähänsä. — En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani\npuumerkkinsä!... Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!...\nHei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä\njäljellä kolmekymmentäyksi vuotta... Minä olen jo kuollut, kun se\nloppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi... En\nyhtä vapauden päivää!\n\nJuha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen\nposkiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta\nlasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.\n\n— Minä kuolen, puheli hän. — Minun viimeinen hetkeni on tullut. Äää...\n\nKauppias koppasi häntä käsivarresta ja talutti hänet ulos. Äää...!\n\nSiellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan\njalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston\nsiitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia...\nHänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut.\nJa seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset\npörrössä.\n\nVastapäisillä portailla seisoi Akseli, kädet housuntaskuissa, ja\nkatseli tyytyväisenä näytelmää. Ei hän vielä milloinkaan ollut niin\nhyväntahtoisesti hymyillyt langolleen.\n\n— Siedätpäs sinä vähäisen! sanoi hän ja läksi, kädet yhä\nhousuntaskuissa, tallustelemaan lumeen. — Mennään sisään, otat ryypyn.\nSaat nähdä, kuinka se selvittää. Sinusta tulee vielä mies!\n\nHeidän ympärilleen tuli muitakin miehiä, jotka olivat asialla puodissa.\n\nJuha huomasi äkkiä tilansa ja... ei hän tietänyt lähteäkö pakoon vai\nruvetako tervehtimään vai... Hänen kasvoilleen valui polttava häpeä.\n\n— Isäntä tekee hyvin ja käy sisään, pyyteli Hallpumi.\n\n— Tule pois! sanoi Akseli ja kävi hänen käsipuoleensa.\n\n— Kun minä vain saisin lakkini, sanoi Juha hätäisesti. — Ja\nsiirappini...\n\n— Siirappi on jo lähetetty taloon, selitti kauppias.\n\n— Taitaa puurokin olla valmiina, tokaisi väliin Hallpumska.\n\nJuha muisti nyt, että oli ollut hämärä, kun hän tuli. Nyt oli suuri\npäivä. Hänen päässään oli paha raskaus ja jalat tuntuivat niin\nkankeilta, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen paikkaan. Vihdoin hän\nsai lakin päähänsä ja lähti liikkeelle, mutta tie tuntui merkillisen\nkäyrältä, vai vastamaako siinä lie ollut, vai mikä... Eihän siinä\nennen ollut vastamaata... Mutta kauppiashan tosiaan olikin pannut\npaperin hänen eteensä... Mikä paperi se olikaan? Ja olikohan hän siihen\nkirjoittanut?\n\nHän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän\näkkiä kääntyi ja kysyi:\n\n— Kirjoitinkos minä?\n\nMiehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat\nsuureen nauruun.\n\n— Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti\nväkinäisesti.\n\n— No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla\naskeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n— Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman\nviinoja, puheli Akseli. — Olisit nähnyt senkin lö'än, minkä minä eilen\notin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!\n\nEi Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin\nparhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt\nvallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?\n\nHän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän\netsimään.\n\nJuha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli\nseisoi vieressä ja nauroi.\n\n— Oletko vallan hullu? puheli hän. — Mitä tämä nyt sitten on? Ei se\nole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin\nettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!\n\nJuhaa hävetti niin, ettei hän saanut katsotuksi vaimoonsa. Annastiina\nlohdutti Akselin kanssa kilpaa, että mikä se yksi pikkuinen humala\nnyt on — häpeä eikä mikään! Mutta ei Juha tahtonut rauhoittua. Kun\nhän vihdoin oli nukkunut pois pahimman päänkipunsa ja heräsi omassa\nsängyssään, selveni hänelle, että Tulettäne on vaarallinen paikka. Ei\nhän sinne enää mene, jos tänne Joutsiaan jäisikin. Koko Hallpumin puoli\nsaa olla käymättömänä.\n\nNiinä päivinä tapahtui, että Marjaanan mies, Lumian rusthollari\näkisti kuoli. Sellaisen pulskan, terveen ja rotevan miehen kaasi\ntuoni niinkuin viikate taittaa korren vain. Koko suku oli kolkossa\nhämmästyksessä ja Marjaana surussa ja valituksessa, sillä hän\noli todella rakastanut miestään. Omaiset kävivät vuoron perään\nlohduttamassa ja auttamassa häntä. Juha sattui Lumiaan juuri silloin,\nkun tuotiin arkku ja ruumis nostettiin arkkuun. Oudolta kuului lasten\nnauru surutalossa, murtuneelta näytti muhkea Marjaana.\n\n— Tottahan sinä nyt olet täällä yhtä päätä hautajaisten yli, sanoi hän\nveljelleen.\n\nJuha punastui.\n\n— En minä sentään taida, sanoi hän. — Kotona tarvitaan. Ei uskalla\njättää taloa niin moneksi päiväksi.\n\nHänen oli ikävä, niin ikävä, että hänen itsensä täytyi sitä ihmetellä.\nEnnen hän oli oleskellut täällä Lumiassa viikkokausia ja nyt ei häntä\nmikään olisi pidellyt. Minne hänen sitten oikeastaan oli kiire? Eihän\nhän vuosikauteen ollut tietänyt, missä hänen kotinsa oikeastaan\noli, Rasossa vaiko Joutsiassa — kaiketi kuitenkin Rasossa, vaikka\nhän Joutsiassa oli asunut! Joutsiaako hän ikävöi vaiko Rasoa, vaiko\nAnnastiinaa?... Hänen mieleensä oli muistunut, että Joutsiassa tänään\npiti vedettämän lantaa pelloille, jos sattuisi hyvä ilma. Ja hyvä oli\nilma, kerrassaan leuto ja lauha. Täytyi sentään olla valvomassa, kun\noli sellainen työ.\n\nEi häntä enää mikään olisi pidättänyt. Tai eihän sisar koettanutkaan\npidättää. Ymmärsihän hän, että talo tarvitsi isäntänsä.\n\nJuhan mieli tuli merkillisen keveäksi heti, kun hän laski valjaat Pekan\nselkään ja talutti sen ulos tallista. Ihan täytyi ihmetellä sydämensä\nkovuutta: rakkaalta sisarelta oli kuollut mies eikä hän osannut surra\nsen enempää. Oli se todella ihmettä ja rumaakin!\n\nHänen ajatuksensa ehtivät Joutsiaan jo ensimmäistä virstaa ajaessa.\nJokohan olivat saaneet halot kotiin metsästä? Olivatkohan heinät\nriittäneet, vai olikohan täytynyt noutaa uusia? Olikohan Annastiina\nmuistanut lähettää kolme nelikkoa perunoita kaupunkiin Nyysteinin\nrouvalle?... Isäntä oli ollut poissa kaksi päivää ja sinä aikana voi\nehtiä tapahtua mitä hyvänsä... Tottahan Eprami oli ymmärtänyt sopia\nManun kanssa. Kun olivat riitaantuneet vallan turhasta asiasta.\nEpramikin kun viitsi ruveta vanhaa miestä härnäämään: oli piilottanut\nManun piipun ja käskenyt hänen noidilta kysyä, missä se oli. Tokihan\nManu vähemmästäkin suuttui!... Jokohan Omena oli poikinut?... Hyvin sen\npitäisi ruveta lypsämään. Hyvänä sitä vain on koetettu pitää...\n\nPekko juoksi iloisesti kotiin päin... Ohoh, tulee pian kevät, kun\nvarikset jo raakkuvat maantiellä. Kas vain, kuinka niitä nyt onkin!\n\n— Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi\nseisonut kaurojen ääressä!\n\nPekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu\nja alkavat Rason vainiot... Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä\noikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle...\n\nJo päästään Rason tienhaaraan. Kaunis puukuja siitä vie kartanoon.\n\nPekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja\nmiettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy\nuteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja\najattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.\n\nTotta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on\nlähempänä hänen mieltään.\n\n— Niin, Pekka, sanopa sinä se!\n\nTienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin\nantaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä\nkuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu...\n\n— Kunnon Pekka! Kunnon Pekka!\n\nJuha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne\nisännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut\nolla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on\nsentään taitanut tulla koti.\n\nKauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja\nrakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen\nhaju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa\nsateestakaan... Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka,\njuoksepa nyt!... Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta...\nNo nyt... Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on\nauki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita...\n\nPieniltäpä ne näyttävät nuo tunkiot. Tai ehkeivät sentään ole pahoin\npienet!... Kuormia tulee ja tyhjiä rekiä palaa navetalle päin. Soh,\nPekka, kyllä sinä nyt jaksat juosta tämän lopputien. Hyvin sinua\nLumiassa on pidetty!\n\nJuhan mieli on käynyt köykäiseksi ja hartaaksi ja hän soisi hevosen\nmenevän linnun siivillä.\n\nSillä nyt hän varmasti tuntee, että Joutsiasta on tullut koti. On se\nsentään hyvä, kun tietää jonkin asian varmasti. Illalla hän sen sanoo\nAnnastiinalle. Tulee maar Annastiinankin hyvä mieli!\n\nJa nyt sitä totisesti on ruvettava oikein innolla asumaan. Hän panee\nlikoon perintörahansa, viimeisetkin. Kaikki hän kaivaa maahan, kuten\nvelikin Rasossa. Tottahan sitten joskus kasvaa korkoa. Jollei itselle,\nniin lapsille...\n\nHänen kasvoilleen läikähtää veri ja hän läiskäyttää ohjasperiä, vaikka\nPekka ennestäänkin juoksee hyvää vauhtia.\n\n— Sooh, Pekka, nyt ajetaan muhkeasti kotiin! Kotiin, kotiin! Nyt\nmeillä on koti, Pekka!\n\nEi sitä totta totisesti uskoisi, että isäntä tulee talosta, jossa\nkuolema on vieraana. Hän tulee hyvillä mielin kuin ihminen, joka on\nsaanut suuren lahjan.\n\nKun lämmin, ruoanhajuinen ilma keittiössä lehahti häntä vastaan, oli\nhänen hyvä kuin kissan, joka kellottaa päivänpaisteessa. Ja kun hän oli\nsaanut arkivaatteet ylleen ja pisteli lämmitettyä luukeittoa pöydän\npäässä, täytyi hänen pidättää itseään, ettei ruvennut nauramaan.\n\nHän soimasi itseään tästä lapsellisesta ja sopimattomasta\nmielentilasta. Lanko makasi kylmänä ja kotiväet olivat kokoontuneet\nJuhan ympärille kuulemaan uutisia surutalosta. Vanha emäntä oli vallan\nvesissä silmin. Mutta Juha oli iloinen, niin iloinen, niin iloinen!\nSillä hän oli päässyt selville asiasta, joka kauan oli pitänyt häntä\nepäilyksessä: hän tiesi nyt, missä hänen kotinsa oli. Ja hän tunsi\noudon voiman käsivarsissaan ja halun tarttua talikkoon ja lähteä\nnavettaan muiden miesten joukkoon raatamaan.\n\nIhmeellisesti Juha sen päivän perästä muuttui! Tuskin häntä saattoi\nsamaksi tuntea, niin toisenlaiseksi hän tuli. Hän oli tähän asti ollut\nikään kuin tukahtumaisillaan veden alla — nyt hän oli saanut päänsä\nveden pinnan yli. Koska kerran oli pantu maailmaan, jossa kaikki olivat\nkuin sodassa, niin kai sitä täytyi hioa aseet ja puolustaa taloa.\n\nAkseli komensi ruokaa entiseen tapaansa: hän ei rupea syömään sitä mitä\nrengit ja piiat. Hänen morsiamensa kotitalossakin syövät isäntäväet ja\ntyöväet eri pöydissä ja eri ruokaa.\n\nAnnastiina, joka pelkäsi riitaa, nouti kiireesti munia ja toimitti\nvesipadan tulelle. Mutta samassa Juha ehätti hänen eteensä ja sanoi\njyrkästi:\n\n— Ei tässä mitään erityisiä ruokia laiteta; joka ei tyydy yhteiseen\nruokaan, olkoon ilman. Niin kauan kuin tämä pää on pystyssä, syövät\ntässä talossa palvelijat ja isäntäväet samassa pöydässä ja samaa ruokaa.\n\nKaikki hämmästyivät tällaista puhetta. Akseliltakin meni suu tukkoon,\nniin hän kummastui. Ei hän totta totisesti olisi luullut tuossa\nvätyksessä olevan sen vertaa miestä! Sillä kertaa ei tullut riitaa,\nmutta kun isäntä eräänä päivänä sanoi, ettei hevonen jouda Akselin\nmatkoille — ottakoon kestikievarista! — nousi hirmuinen rytinä.\n\n— Mikä sinä luulet olevasi? huusi Akseli. — Tiedä, että minä olen\ntämän talon isäntä ja ajan tuollaiset räkänokat sikolättiin!\n\n— Isäntä olen minä täällä, vastasi Juha. — Emme näy mahtuvan saman\nkaton alle. Paras on, että otatte tavaranne ja muutatte muille maille.\n\nAkseli jyryytti, elämöi, haukkui ja koetti tehdä jos minkälaista\nkiusaa. Isäntä ei ollut tietävinään. Hän oli työssä aamusta iltaan. Hän\nkävi vain käymätietään sisässä ja istui vain aterioiden aikana pöydän\nääressä. Muuten hän alituisesti oli liikkeellä. Häneen oli tarttunut\noikea työn ilo.\n\n— Kyllähän se yrittää, myönsi vanha Joutsia, joka entistä äreämpänä,\nkeppien varassa liikkuili pihan piirissä, — mutta mitäs sellaisesta\nisännyydestä on, kun ei edes isännän ääntä kuule koskaan! Vuoden se\nkohta tässä on ollut, mutta en maar minä vielä koskaan ole kuullut sen\nkenellekään kiljaisevan. Kukas nyt sellaista isäntää pelkää!\n\nAnnastiina nauroi.\n\n— Saadaan nyt nähdä! sanoi hän niin luottavaisesti, että vanha isäntä,\nhuuli pitkänään, jäi häneen katsomaan. Annastiinan kasvot olivat\nvaloisat ja veitikkamaiset.\n\n— Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään.\nHän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta,\njoka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. — Ennen aikaan\nlapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan\nvain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi.\nMitä vanhoista, menkööt hautaan!\n\n— Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. — Taloa\nvain aiotaan kovasti asua.\n\n— Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. — Älä sinä\nkerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi... Poishan minä\nmenen, pois kuolemaan...\n\n— No mitäs isä nyt... koetti Annastiina lepyttää häntä.\n\nMutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan\nkamariinsa.\n\nPaitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä\nselväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen\naikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen.\nHallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.\n\n— Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan\nkotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. — Kunhan\nen minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten\nsaakin olla käymättä tämä puoli!\n\nPuodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui\nkeskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja\nHallpumska. Toruivat.\n\nSamassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän\npyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä\ntakkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.\n\nJuha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias\noli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei\nsiitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!\n\nJa antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan\nkuin henkensä uhalla.\n\n— Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli\nmitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa,\nniin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat\ntekevät.\n\nKauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin\nsilottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.\n\n— Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi\nuskonut korviaan.\n\n— Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että\nJoutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun\nmiehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte\nkauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.\n\nKauppias kävi kovin loukkaantuneen näköiseksi.\n\n— Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä\nveroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita\nniin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä\nnyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain,\nihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn?\nJääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän,\nniin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.\n\nNyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä\npyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin\novella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä\nkiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet\nkatsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia\nkohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena\nJuhalle.\n\n— Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna\nJoutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.\n\n— Vai niin, vai niin. Sitä minä odotinkin! Itsekös isäntä aikoo\npolttaa?\n\nHallpumska, joka nähtävästi oli kuunnellut keskustelua, raotti ovea ja\nhuusi:\n\n— Pitäkää vain omanne! Keittäkää hyvästi!\n\nJuha haki lakkiaan ja aikoi lähteä. Mutta samassa Hallpumskan käsi\nilmaantui ovenpieleen. Se oli värissä ja jauhoissa, mitä hän lieneekin\nollut tekemässä jauhopuodissa.\n\n— Vai sellainenkos se Joutsian nuori isäntä olikin! Jota kehuttiin\nniin hyväksi! Luulette te nyt sillä viinanpoltolla hyvästikin\nrikastuvanne...\n\n— Ähäh! keskeytti Simolan Santun ääni oven takaa. — Ette saakaan\nJoutsiaa. Tuo Juha pitää sen itse! Ähäh!\n\n— Suu kiinni, taikka...! huusi kauppias.\n\nJuha kiitti onneaan, kun pääsi ulos. Aika rähinä siellä kävi, ovet\npaukkuivat ja ihmiset huusivat. Vanhat akat, jotka asuivat kauppiaan\nrakennuspiirin sisäpuolella, tulivat tölliensä oville ja katselivat\nsiunaillen ympärilleen.\n\nNuori isäntä asteli nopeasti, pää kumarassa, katse tähdättynä maahan.\nSilloin tällöin risahti lasinen pullonkaula säpäleiksi hänen jalkansa\nalla. Niin, niin, ei tee enää mieli tälle puolelle. Olkoon vain\nkäymättä koko puoli!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumian rusthollarin hautajaisissa olivat pitäjäläiset kaikki koolla ja\npastori Sand siunasi ruumiin. Haudalta tullessa odotti Lumiassa komea\npäivällinen suuressa pirtissä, joka oli koristettu kuusilla. Juha oli\npitkin päivää huomaavinaan, että pastori häntä tarkasti, ikään kuin\nhänellä olisi ollut paha mielessä. Ja kauppias kieppui yhtä mittaa\npapin, vallesmannin ja Nylanderin ympärillä. Juha meni vaistomaisesti\nheidän tieltään — olkoot kuinka tahtovat! Kaipa kauppias on heille\npuhunut kaikki tyynni — puhukoon!\n\nVarsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi,\nettä pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi\nhänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana,\ntoisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin\nihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.\n\nJuha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan\nettä hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi\njuuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat\npunaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.\n\nJuha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi\nja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän.\nMutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin\npastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.\n\nEräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä\nTulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän\npäässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja\nJuhan kasvoille läikähti verta.\n\n— Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja\nsuupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.\n\nJuhan katse oli avonainen ja hämmästynyt.\n\n— Jaa pappilaanko?... Ei ole sattunut asiaa.\n\n— Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin\npuhdistukselle...\n\nJuha ei ymmärtänyt.\n\n— Mille puhdistukselle? kysyi hän.\n\n— No, kun isäntä on käynyt tekemässä puhdasta Tulettänessä ja kun\nJoutsian oman pojan on täytynyt muuttaa pois kotitalosta ja kun...\n\nNyt Juha ymmärsi ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi.\n\n— Niin, jatkoi pastori ja sanat tulivat sihisten hampaitten välitse,\n— niin, miksei pappilassakin olisi kannattanut käydä? Korkeita\ntunkioitahan pappilan raitilla on.\n\n— Mitäs pastori nyt pilkkaa, sai Juha vihdoin suustaan. — Enhän minä\npyri kenenkään raitteja puhdistamaan. Kunhan saisin nämä omanikin...\nMutta pastori ei tiedä... No niin, sama se on! Voinhan minä sen\nsanoakin: se on sellainen kova kontrahti painamassa tätä Joutsiaa, että\njoka sitä vastaan mielii taistella, saa panna kovan kovaa vastaan.\nPastorin oma nimi on sen kontrahdin alla. Että mitä ajattelittekin,\nhengen mies, silloin kun sellaiseen paperiin panitte nimenne.\n\nJuha katseli pastoriin herkeämättä ja käsi oli nyrkkinä hänen\ntaskussaan. Hän oli niin kauan hautonut mielessään sitä asiaa ja\nhän oli niin paljon kärsinyt sen kontrahdin tähden, että hän oikein\nkevennyksekseen kerrankin sanoi tämän pastorille. Toki hän odotti, että\npastori kalpenisi tai edes häpeäisi. Mutta pastori rupesi nauramaan.\n\n— \"Hengen mies\"... hoki hän ja ääni tuli taasen sihisten hampaiden\nvälitse. — Vai eikö \"hengen mies\" saisi auttaa seurakuntalaisiaan\nmaallisissakin asioissa? Vai eikö \"hengen mies\" saisi todistaa\npaperissa, joka asianomaisten molemminpuolisesta tahdosta tehdään?...\nMitä?\n\n— Mutta meidän vanha isäntä oli humalassa, kun se paperi tehtiin...\n\n— Kuka sen on sanonut? Selvällä päällä me kaikki olimme, vaikka äijää\nsitten jälkeenpäin on yllytetty. Kyllä vanha isäntä sen tietää yhtä\nhyvin kuin minäkin... Mutta mitähän me näistä asioista puhumme! Me\nkaksi emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä. Me olemme niinkuin tuli ja\nvesi.\n\n— Niinkuin tuli ja vesi, toisti Juha. — Vesi sammuttaa tulen...\n\n— Niin, sanoi pappi, — mutta liekit voivat myöskin niellä\nvesitilkkasen.\n\nJuha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret,\nhoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.\n\n— Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi\npastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle\nisännälle edes kättään.\n\nJuha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti...?\nTuli ja vesi... Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy\nolevan ainaista sotaa, siitä ei pääse...\n\nKaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä\nuskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha\nveljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa\njyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti\nparhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta\nyritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa\nsitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan,\netteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia\nymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun\nSaarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.\n\n— Koskas sinne pitäisi tulla? kysyi Juha.\n\n— Niin sanottiin että tänään.\n\n— Mutta johan nyt tulee ilta.\n\n— Jaa, niin sanottiin.\n\nVoi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan\nJanne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se\noli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!\n\n— Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja\nveri kuohahti hänen kasvoilleen.\n\nTuskin hän olisi niitä sanoja tullut lausuneeksi, jollei veli, Rason\nisäntä, olisi seisonut ääressä. Kalle oli aina pitänyt herroja\nvertaisinaan tai alempana itseään.\n\n— Huomenna minä voisin tulla, kun kuitenkin on mentävä myllyyn, jatkoi\nJuha. — Mikä nyt sitten on niin kiireellinen asia?\n\n— Sitä en minä tiedä, mutta niin käskettiin sanoa, että heti paikalla\nSaarlaan...\n\nNyt suuttui Rason rusthollari.\n\n— Sano, senkin riikinkukko, majurille, että jos on asiaa, niin tulkoon\ntänne. Tie on yhtä pitkä Saarlasta Joutsiaan kuin Joutsiasta Saarlaan.\n\n— Sellaisen sananko minä vien? kysyi kuski niska kenossa ja piteli\nhevosta, joka malttamattomasti kaapi maata.\n\n— Juuri sellaisen, sanoi Rason isäntä.\n\nMutta tuskin oli kuski kadonnut, kun Juhaa rupesi kaduttamaan.\n\n— Jopa minä nyt taisin olla hävytön. Mikä minun nyt pani sanomaan\nsillä lailla!\n\n— Se tekee niille hyvää! Opeta sinä ajoissa majurille, kuinka ihmisiä\non kohdeltava!\n\nMiehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan\nhiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut\npuhunut mitään.\n\nTurhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli\npäähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan\nkäskemään tottuneiden mieleen.\n\nOli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet\nvaatteet — Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin\nhautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää\nkokonaisen puvun — ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut\nkäynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin\nehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle\noli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa\nja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin\npientä sopimatonta pilaa. Ja sitten — niin, sitten hänellä suorastaan\nei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä\nEditha-rouvan silmien edessä.\n\nOli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli\ntupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin\nmajurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut — he puhuivat\nhevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut\nensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista\nja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia\njuttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän\nistui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot\nsurumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.\n\nPian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää,\nettä Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja\nMagnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan\nkasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas\nmenivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.\n\nHän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon\nsuuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia.\nIho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin\nennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta.\nPastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli\nsanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään\nrakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva\njätti huoneen — hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat\nmolemmat kuin savupiiput.\n\n— Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. —\nOn se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää\nkaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt\nSaarlan viljakauppoja.\n\n— Ja poikaan voi luottaa?\n\n— Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki\nsäntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.\n\n— Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, — että jos joskus\nunohtuisi toverien seuraan.\n\n— Ymmärrän kyllä. Mutta se on niin ihmeellinen poika, ettei sillä\nole tovereita. Siihen vaikuttaa ehkä, että hän on käynyt koulua\nHelsingissä, mutta onhan hän iloinen poika — hänellähän voisi olla\ntovereita. Mutta hän on vain niin kiinnostunut maatöistä ja... niin,\nhän seurustelee liiaksikin renkien kanssa. Editha varsinkin on ollut\nsiitä hyvin pahoillaan.\n\nViimeiset sanat majuri lausui kuiskaten ja katseli ympärilleen.\n\n— En minä puolestani ole viitsinyt ottaa häntä siitä kovalle, jatkoi\nhän samassa, — kun vanhenee, niin viisastuu!\n\nPastori istui mukavassa suuressa nojatuolissa vastapäätä majuria ja\nseurasi savuja, jotka sinisinä kiemuroina nousivat ylöspäin. Häneltä\nei puuttunut mitään muuta kuin että hän hartaasti olisi halunnut\nottaa kauluksen kaulastaan. Se oli niin kova ja se syöpyi syvälle\nlihavaan leukaan, kun yritti istua mukavasti. Äkkiä nousi hänen\neteensä Magnus Ståhlen kuva — miten lie noussutkin! Kai siksi, että\nisä juuri oli puhunut pojastaan. Pitkä laiha poika... ei mitään\nsukulaisuutta ylhäisen äidin kanssa eikä liioin mitään yhtäläisyyttä\nnautinnonhimoisen isän kanssa. Silmät harmaat, rotevaa tekoa, tukka\npystyssä... Ja samassa nousi pojan rinnalle Juha Kustaanpojan, Joutsian\nnuoren isännän hahmo. Mikä ihme ne toikin rinnan nuo kaksi aivan\nerilaista ihmistä! Ja kuitenkin — niissä oli jotakin samanlaista,\njotakin yhteistä — ties taivas, mitä. Hän oli jo tuntenut sitä siellä\nRason häissä, vaikkei tunne ollut puhjennut selväksi ajatukseksi.\n\n— Se se on omituinen otus, se Joutsian nuori isäntä, virkkoi hän äkkiä\nmajurille. — Tottahan veli muistaa?... Se, jonka häissä olimme yhdessä\nviime kesänä...\n\n— No, kuinka niin? Eikö se ole ihan tavallinen kelpo talonpoika?\n\n— On kyllä. On liiankin kelpo, sillä hän näkyy aikovan ruveta\nharjoittamaan jonkinlaista reformaattorintointa pitäjässä. Hän\nahdistelee esimerkiksi Hallbomia...\n\n— Se tekee hyvää sille lurjukselle... sanoi majuri ja nauroi.\n\n— Tekisi kyllä, jos...\n\nSamassa katkaisi pastori lauseensa ja korjautui kohteliaampaan\nasentoon, sillä ovelle, savujen taakse ilmestyi Editha-rouva.\n\n— Gösta, virkkoi hän tyynellä, sointuvalla äänellään.\n\n— Vouti tahtoisi sinua tavata.\n\n— Jahah, sanoi majuri ja nousi. — Minun pitääkin lähteä vähän ulos,\npuhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!\n\nKun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen,\njonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme\npehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät\npitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet\npyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään.\nPastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi\nsaliin.\n\nSe oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta\npäästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa\nkristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla\npäällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa\nvastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla\nposliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori\nhyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.\n\nEditha istui soittokoneen ääreen — kuinka tuttu se oli sekin! — avasi\nkannen ja kääntyi pastoriin päin.\n\n— Mitä otamme? sanoi hän ja hymyili.\n\nSiinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen\nlumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen\nkuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.\n\n— Editha, Editha! pääsi Jakob Sandilta tukahdutetusti...\n\nHän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta\nEditha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.\n\nSeurasi tuttu alkusoitto... Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin\nkohtalon.\n\nEditha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen\ntakanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen,\njoka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja\nkukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde\nheijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun\nmonisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.\n\nJakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne\nsynnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan,\njokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen\nsyntinsä olivat annetut anteeksi?... Tuttu, rakastettu ääni värisi\nikään kuin kaukaa ja kutsuen... Editha, Editha, kuollaan yhdessä,\nnoustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen...!\n\nHänen piti yhtyä lauluun ja hän avasi huulensa...\n\nKäheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa\nromua!\n\nEditha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän\npastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.\n\nPastori piteli käsiä kasvoillaan ja hengitti läähättäen.\n\nOli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki\nedessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet,\nhuulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta\nolisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä\nraunio oli koko mies!...\n\nPastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka\nrinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut\nnainen, kylmä ja eloton...\n\nIlta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille\nseinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa\nkauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen\nja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että\nlaulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä\nväliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota\ntulijätön tuhasta.\n\n— Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi\nhitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.\n\nMutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle,\njoka lepäsi sylissä.\n\n— Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti\nomaa ääntään.\n\nJa kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan\nistuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän\nsielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.\n\nHeille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että\nnavetalta tuli sisään.\n\n— No, pastori, huusi hän reippaasti, — mitä sinun pitikään kertoa\nJoutsian nuoresta isännästä!\n\nSilloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha\nKustaanpoikaa. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi\nkaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus\nolisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain,\nitsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen\nmaailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen\nrutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa\nRason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen\nhuudahduksen.\n\n— Minä odotan vain, kiihtyi pastori, — koska hän tulee mestaroimaan\nminunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen\nruumiinkantajankasvonsa.\n\n— Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä\npitäjästä! huudahti Editha-rouva.\n\n— Miten hänet saisi... jolleivät velkamiehet suostuisi hätyyttämään!\n\n— Se on oikein sellaisen uudenaikaisen talonpojan perikuva —\nsellaisen leveän, raa'an, itsetietoisen talonpojan!\n\nHe ärsyttivät toisiaan ja kiihtyivät kiihtymistään. Sillä he olivat\nepätoivoissaan, kohtalo kuristi heitä kurkusta ja heidän tuskaansa\nikään kuin lievensi, kun he puolestaan saivat kuristaa jotakin toista.\nEi armahtanut elämä heitä — eivät tahtoneet hekään armahtaa! Siksi he\nsättivät Joutsian isäntää.\n\nMajuri oli aivan hämmästyksissään.\n\n— Minä, totta puhuen, tuskin muistan, minkänäköinen hän onkaan, sanoi\nhän.\n\n— Minäpä tahtoisin hänet nähdä, pääsi Edithalta kalseasti.\n\nJa Editha-rouva keksi, että Joutsian isäntää lähetettäisiin hakemaan.\n\n— Älä nyt ole lapsellinen, sanoi majuri. — Ei ole sanottu, että hän\ntulisikaan.\n\n— Eikö hän tulisi? leimahti Editha-rouva. — Eikö hän tulisi, jos me\nlähettäisimme hakemaan?\n\n— Ei tulisi! vakuutti Sand.\n\n— Tulisi kyllä, jos minä lähettäisin noutamaan, selitti majuri.\n\n— Ei tulisi! vakuutti Sand yhä.\n\nJo kiihtyi majurikin.\n\n— Hän tulee, jos minä tahdon, mutta minusta on turhaa häntä kutsua,\nkun ei hänelle ole asiaa.\n\n— Koetetaan! rukoili Editha. — Minä tahtoisin nähdä, uskaltaisiko hän\nmeitä vastustaa.\n\nHe kiistelivät puolen tuntisen.\n\nKuski lähetettiin Joutsiaan.\n\nTietäähän sen, että Saarlan herrasväet suuttuivat Joutsian isännälle.\nAsia tuli vielä mutkikkaammaksi sen vuoksi, että Magnus kotiin\npalatessaan asettui isännän puolelle.\n\nVeljekset Juha ja Kalle eivät koskaan saaneet tietää, mitä asiaa\nSaarlan herralla olisi ollut Joutsian isännälle. Mutta pian alkoi\nJoutsiassa lappaa miehiä, jotka sanoivat asiansa suoraan silmiin.\n\nEnsin tuli rikkaan Heikkilän isäntä. Hän tuli sanomaan irti lainaa.\n\nJuha hätääntyi hiukan ja hänen poskipäänsä rupesivat hohtamaan. Hänestä\noli vastenmielistä aina pyytää apua Kallelta. Mutta mikäpä auttoi!\n\nTuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli\ntoinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.\n\nSilloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani\nkiristämään kaikki yhtaikaa?... Kunhan ei olisi kauppias tai pappi\nyllyttänyt heitä!\n\nKolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta,\nja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha\npaikalla, mitä hän tahtoi.\n\nLautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän\nrakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha,\nkuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä...\n\nMutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet,\nniin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut\nTulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja\nvahingoittaa lankoa.\n\nJuha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä\nluistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä\nja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai\nsanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys\ntuhansista ruplista.\n\nJuhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään\npaisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut\nitsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän\nvihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin.\nKun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat\nalituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.\n\nHän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä — viha\nteki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä.\nMutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha\nvain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi\nverta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet\nlapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että\nhe isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin\nkielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa\nkivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita\ntai variksia... Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja\nHallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että\nkun lankeaisikin niskansa nurin!\n\nEi saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut,\nettä Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin\nkuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai\nparku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias\nvaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan... Jos väsyneenä heitti sänkyyn\nruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin\nkauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan\nostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen... kaksitoista...\nviisitoista... yksikolmatta... laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon\ntuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt\ntekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää\nvatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki\nastiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän\nHallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!\n\nJuha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen\najatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen?\nKuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen\ntunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat\nsilmät?\n\nOn se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän\nnavetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon,\njossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa\nvihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä,\nmiten vaivalloinen talvi on ollut.\n\nNavetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu\ntouhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät\njo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee\npitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla\nvartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin\nhulluina ilosta.\n\nJuha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden\njälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa,\nmutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee,\nryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen\nalla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena.\nVaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!\n\nÄkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei\nrauhaa koskaan...\n\nNe tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä.\nSe nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias\nHallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi\nroikkuen pyörissä.\n\nHei, hei — se se on menoa! Mennään kuin viimeistä päivää pakoon.\n\nSalamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin\ntulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle\nvalmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!...\n\nAjatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat,\nsammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.\n\nOnko tuo nyt ihminen, joka tuolla tulee? Itse piru se on... Mene, mene\nmäsäksi horhaan...! Juha siirtyy syrjään ja päästää hevosen tieltään.\nSe karkaa täyttä laukkaa mäen päälle, miehet huutavat ja piiska\nheiluu...\n\nNyt... nyt ne kumminkin menivät! Nyt niistä kumminkin pääsi!\n\nJuhan korvissa kohisee ja pauhaa. Hän käy kiinni päähänsä ja pitelee\nsitä, ettei se halkeaisi... Kuluu hyvän aikaa, ennen kuin hän uskaltaa\nnostaa silmiään.\n\nSinisenä kaartuu silloin taivas hänen päänsä päällä, leivoset nousevat\npyöreinä pisteinä korkeuteen, niiden laulu helkkää, ikään kuin niiden\nsuista putoilisi hopeaa. Juhlallisena kohisee lähde Jyrmän ahteen alla.\n\nMitä hän on tehnyt? Mihin he joutuivat? Juha kauhistuu sitä\najatellessaan. Ajoivatko he nurin eikä hän ehkäissyt? Hän päinvastoin\ntoivotti heille kuolemaa. Hän teki jo murhateon sydämessään...\n\nEntä jos he ovat nurin niskoin horhassa. Silloin... silloin on hän\nkadotuksen oma.\n\nPäätään pidellen hän karkaa mäelle, katsahtaa horhaan. Ei mitään!\nHarmaa pensasrytö on ennallaan ja lähde pulppuaa iloisesti. He ovat\npelastuneet.\n\nJuha pyyhkii hikeä otsaltaan ja istuutuu kivelle tien viereen. Mistä,\nmistä ovat häneen tulleet nämä hirveät ajatukset? Eihän hän milloinkaan\nennen suonut ihmisille pahaa. Hän ei edes ajatellutkaan toisista pahaa.\nJa nyt kulkee hän murha mielessä...\n\nHänen päänsä painui käsien varaan ja hän itki.\n\nJumala on pannut hänelle ristin eikä hän tahdo sitä kantaa. Hän ei\ntahdo muistaa, mitä Herra sanassaan sanoo: \"Minun on tuomio.\" Ja hän on\nunohtanut, että tuhat vuotta on Herran edessä kuin yksi päivä.\n\nJuha liitti kädet ristiin ja rukoili.\n\nPitkien, pitkien aikojen perästä tunsi hän taasen Jumalan läsnäolo.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi,\nheräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen\nnäköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja\nvastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.\n\nSamaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen,\nnuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin,\nripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna\noli ymmärtäväinen tyttö.\n\nHänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia\nlukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin\nsydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän\nsai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla\nerityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän\nhän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin\njatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt\neikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.\n\nSusannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta\npahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli\nkasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein\nuppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista\nviskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki\ntomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti\nvitsaa — ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa\nkun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka\nhevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa\npojan päälle vettä ja huusi: \"Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen\nhenki, äläkä sinuas enää hänen aseta.\" Ja eikös pojasta sen jälkeen\ntullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran\nhenki saa aikaan!\n\nJa saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna.\nHän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin\nnälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän\nJoutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa\nkehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin.\nMutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli!\nKoko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli\nkoulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka\nkehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan,\npotkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja\nnaurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten\npahoillaan hyvänsä — Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti\nkädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa\n— Antille täytyi aina hymähtää!\n\n— Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. — Isä on surullinen, isä\nitkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!\n\nJa kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan,\nannetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti\nsaa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten... Tulkaas hyvät ihmiset\nkatsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla...! Seisoo horjuvana ja\npeloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä\npelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.\n\n— Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja\nnykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.\n\nAntti pääsee isän kanssa saunaan. Mennäänkös isän kanssa saunaan?\n\n— Mennään!\n\nTotta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta\npitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu\nniinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän\nAntti saunaan menee.\n\nIsä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla\nvilloilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään,\njotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät\nja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä\non huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja\nhartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien\nhileitten alla.\n\nNyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden\nselässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat\nkuin valitellen.\n\n— Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää\nesiin turkista, — ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että\ntähdet ovat Jumalan silmiä.\n\n— Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia\ntietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet\novat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.\n\n— Isä, koska Antti pääsee kouluun?\n\n— Jahka Antti kasvaa.\n\nSaunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin\nköykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia,\nvesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen\nverran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään\npienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin\npeilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka\njohtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän\njokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä\nlöytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki.\nHehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu,\nvari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja\nleijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja\nkirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii\nsuloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää... Kuuma hautoo,\nhiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla.\nSiinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.\n\nIsä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee,\nhänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.\n\n— Isä, kuiskaa hän äkkiä ja nostaa päätään, — miksi aina saunassa\nollaan niin hiljaa?\n\n— Siksi, lapseni, että sauna on pyhä paikka.\n\nAntin tekisi mieli kysyä, onko yhtä pyhä kuin kirkko, mutta hän ei\nuskalla, painaa vain päänsä takaisin lehville, nostaa toisen jalkansa\nja alkaa leikitellä varpaillaan.\n\n— Annanko minä lisää löylyä? kysyy saunapiika.\n\nMutta silloin on hiljaisuuden pyhyyttä jo särjetty ja Antti uskaltaa\nkuiskata:\n\n— Isä, onko sauna yhtä pyhä kuin kirkko?\n\nIsä joutuu hiukan ymmälle eikä paikalla löydä vastausta.\n\n— Kirkko on kaikkein pyhin, sillä se on Jumalan oma huone... mutta\nJumalan silmä näkee saunaankin ja Jumala näkee ihmisten ajatukset\nunissakin.\n\nAntti alkaa miettiä sitä asiaa, mutta ei pääse kauas, ennen kuin saunan\nedestä jo alkaa kuulua jalkojen töminää ja lumen narinaa: miehet\ntulevat saunaan. Silloin pannaan heti päre palamaan pihtiin.\n\nKun Antti taasen on isän suuren turkin sisässä ja astutaan pihamaan\npoikki, pujotellen reisumiesten kuormien sivuitse, rämähtää kirkuva\nääni äkkiä illan hiljaisuudessa. Pikku Antti hätkähtää ja kysäisee\nkiireesti:\n\n— Isä, mikä se on? Sudetko...?\n\n— Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset,\njotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella,\nmutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.\n\n— Kuinka silloin on hiljaista?\n\nIsä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä\nvastata.\n\n— Jumalan avulla, sanoo hän vihdoin, — ovat ajat silloin muuttuneet.\n\nPoika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria\nsusivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat\npihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa.\nSen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.\n\nViisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo\nneljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään\nmerkkejä.\n\n— Älähän nyt! sanoi äiti, — ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.\nJahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.\n\nJos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään\nhätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli\notettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi.\nTämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella\nkirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä,\ntulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:\n\n— Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin\nharava — mikäs se on?\n\n— No, tuo nyt tänne kirja! sanoi isä.\n\nPojan lukuhalu oli hänelle suuresti mieleen, hänen rintansa aivan\npaisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän pienelle Antille sai neuvoa\nkirjainten nimet. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa sanoa! Heti paikalla\npoika ne oppi. Eikä aikaakaan, kun hän jo sai selvän kirjasta.\n\n— Antti! rääkkyi vanha Joutsia kamaristaan, — tule lukemaan vaarille!\nAnttiii!\n\nVaari oli käynyt vanhaksi ja huonoksi. Kainalosauvojen avulla hän\nliikkui, oli äreä ja äkäinen, eikä kukaan tahtonut osata olla hänelle\nmieliksi. Tulettäneen hän kuitenkin aina ikävöi, ja kun siellä sitten\nhumalassa oli tullut kiroilluksi ja pidetyksi pahaa elämää, seurasi\nkatumuksen pää ja piti rukoilla ja lukea postillaa.\n\nAntti pelkäsi vaarin suurta postillaa. Se oli niin raskaskin, ettei\nsitä tahtonut jaksaa pidellä. Ja siinä oli niin pitkiä lukuja, ettei\ntahtonut saada niitä loppuun. Mutta lukea piti. Ennen oli muori\nlukenut, mutta muori oli jo kuollut. Vaari makasi pitkänään sängyssä\nja hänen kätensä olivat ristissä rinnalla. Pian hän sulki silmänsä ja\nhengitti ihan kuin olisi nukkunut. Mutta jos Antti keskeytti lukunsa,\nheräsi hän paikalla. Ja silloin ei auttanut muu kuin jatkaa.\n\nKun Antti oli saanut amenen suustaan, avasi vaari silmänsä ja hänen\nnäytti olevan hyvin uni.\n\n— Kuules, poika, sanoi hän, — menepäs ja avaa tuo kirstu tuolta...\nNoin! Nosta pois se kaulahuivi siitä ja se samettinen liivi! Mutta\nnosta koreasti, ettet hämää niitä tupakanlehtiä, jotka ovat toisella\npuolella... Vie nyt kätesi oikealle puolelle... Ei sinne! Etkös tiedä,\nmikä on oikea puoli? Uunin puolelle! No niin .. Siellä nurkassa on\nnahkainen kukkaro... Joko löydät? Mutta ota koreasti! No niin, tuo se\ntänne!\n\nJa kun vaari on saanut kukkaron käsiinsä, avaa hän hiljalleen sen\nsiteet ja kaivaa sieltä esiin kymmenen pennin kuparirahan.\n\n— Tuon sinä saat, poika...! Ja vie sitten kukkaro takaisin\npaikoilleen... Panitkos samaan nurkkaan? Pane nyt paidat ja villahuivit\nja sitten kirjat!\n\nJa sen sanottuaan kääntyy vaari toiselle kyljelleen ja menee uneen.\nMutta Antti lentää kuin lintunen häkistä, juoksee isän tai äidin luo ja\nvie hänelle rahan:\n\n— Pankaa talteen... Minä menen näillä rahoilla kouluun!\n\nJa sitten suin päin temmeltämään toisten lasten kanssa. Heitä on\njo neljä lasta, Antti ja Erkki ja Helena ja Kalle... vaikka Kalle\non niin pieni, ettei hän vielä kykene mihinkään... Ja kun sitten\nkauppiaan lapset ja Rason lapset ovat mukana, niin heitä on aika\nkomppania lapsia! Rakennetaan joukolla tietä, rautatietä mäestä, missä\nmuonamiesten asunnot ovat, maantielle. Ja niin hauskaa on tienteko,\nettei äiti tahdo saada lapsia syömään enempää kuin nukkumaankaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapset ne olivat tuoneet aurinkoa Joutsiaan ja lapsi se oli, joka\npelasti Haimalan nuoren emännän. Pastori oli sitä aikoinaan ennustanut\nja tämä ennustus kävi toteen. Helena oli niitä naisia, joiden elämän\nlapsi voi täyttää kokonaan.\n\nHelena iloitsi ja riemuitsi jo kantaessaan lasta sydämensä alla. Pahat\nunet ja hirmuiset mielikuvat katosivat kokonaan ja tyyni, hiljainen\nonni tuli sijaan. Hän oli kaunis onnessaan, hän nuortui ihmeellisesti,\nhänestä säteili puhtaus, miltei pyhyys. Ja kun lapsi vihdoin oli hänen\nkäsissään, kun hän kuuli sen elävän kitinän, oli hän niin autuas, ettei\nhän enää mitään toivonut, ei taivaasta eikä maan päältä. Hänen kaunis,\nhänen siunattu lapsensa!\n\n— Oi, äiti tahtoisi syödä sinut suuhunsa! Tule tänne, niin äiti syö\nsinut!\n\nJa hän painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli, suuteli väsymättä,\nmilloinkaan saamatta nälkäänsä sammumaan. Hänen kaunis poikansa, hänen\noma poikansa!\n\nEi hän kantanut kaunaa ketään vastaan. Kuinka olisi hän taitanut, hän,\njoka oli niin onnellinen! Hän olisi tahtonut pastori Sandia kastamaan\npientä poikaansa. Hän ajatteli häntä hellällä ystävyydellä, ja olisi\ntahtonut näyttää hänelle lapsensa. Mutta omaiset panivat sitä vastaan.\n\nHaimalassa pidettiin suuret ristiäiset. Sekä isännän omaiset että\nemännän sukulaiset tulivat lapsineen päivineen. Pitkät ruokapöydät\nolivat katetut suureen, herrasväkien aikaiseen saliin, jossa permanto\noli leveistä, maalaamattomista hirsistä, seinäpaperit vaaleansiniset,\nkatossa vanhanaikainen kynttiläkruunu ja ikkunoissa valkeat,\nkotikutoiset uutimet. Pitkin seiniä kulki valkeiksi maalattuja,\nselkänojalla varustettuja sohvia, ja viidestä ikkunasta näkyi\nraivaamaton puutarha jättiläispuineen ja pensasrytöineen sekä laaja\njärven selkä.\n\nEivät olleet sukulaiset moniin aikoihin olleet niin hauskoissa\nkutsuissa kuin näissä Haimalan ristiäisissä. Helena-raukasta oli\naikoinaan ollut paljon murhetta — siksi kaiketi ilo nyt oli sitä\nsuurempi hänen onnestaan.\n\nLähtiessä vei Helena veljensä erilleen ja kysyi:\n\n— Kuinka pastori jaksaa?\n\n— Ränstyy ränstymistään, vastasi Juha.\n\n— Käykö hän missään ihmisissä? kysyi Helena taasen huolestuneena.\n\n— Käyhän hän talonpojissa. Ei hän enää moniin aikoihin ole taitanut\nkäydä Saarlassa.\n\nHelenan kasvoille valui puna ja hän painoi alas silmänsä.\n\n— Etkö sinä sanoisi terveisiä pastorille, kun satut näkemään?\nMinä soisin, että hän kävisi täällä. Minä niin tahtoisin, että hän\nnäkisi lapsen. En minä hänelle ole enää vihainen. En ole kenellekään\nvihainen... Sanotkos terveisiä minulta?\n\n— Miksen minä sanoisi, koska sinä tahdot, vastasi Juha ja tunsi, että\nhänkin jo voi antaa pastorille anteeksi paljon, koska Helena kerran on\ntullut onnelliseksi.\n\nJa Juha vei Helenan terveiset pastorille.\n\n— Vai oikeinkos pyysi käymään! huudahti pastori ja näytti ilostuvan.\n— Pitää käydä.\n\nHän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta\nhänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan —\nhän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.\n\nOli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan\npäin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut\npihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja\nnurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.\n\nSellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen\nherraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja\npuodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa\nsuuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa\naittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:\n\n— Hyvää päivää, emäntä.\n\nHelena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden\nluo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja\nruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot,\nloistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan — mutta\nkuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin\ntyyntä, pehmoista... Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla\nhän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.\n\n— Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut\nvierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. — Pastori\non hyvä ja käy sisään... Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee\nsen eteen kauroja.\n\nJa hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla\nrapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen,\nvanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi\nsalin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.\n\nSuuri talo, varakas talo — sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä\n— minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen\noli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei\nhänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat\nerottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa\npäänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja\npyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.\n\nVälähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta\nsen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on\nainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on\npetosta... Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin\npelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.\n\nPastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua\nedestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty\npunaraitaisilla matoilla.\n\n— Missä sinä viivyt? ajatteli hän. — Me olemme liian kauan olleet\nerossa. Odota sinä... nyt minä kumminkin sinut otan.\n\nSilloin avautui ovi ja Helena astui kynnykselle lapsi sylissään.\n\n— Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani... Eikö se ole iso\npoika! Tui, tui, tui... No, Juha, naurapa nyt... Se osaa jo nauraa...\nNoo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni...! eihän se koskaan ennen ole\nymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt\nvieraita...\n\nPastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava\nlöntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut\nvettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää\nmaailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun,\npisti esiin kielensä pään, hymyili... eikä enää muistanut mitään muuta\nkuin lastaan.\n\nPastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi\nsykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän\nelämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää\nkohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään,\nei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja\npysyä uskollisena.\n\nNäin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton\nsuru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi\npieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.\n\nPastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa\nettä juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin\nuutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta\nlajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori\ntotisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta\noka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle\nuskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin\ntäydellisesti onnellinen.\n\nLapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä — mutta entä jos lapsi\nkuolisi, kuinka kävisi sitten?\n\nTurhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.\nHelenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.\n\nPuolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta\noli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei\nse valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä\nkaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää\nja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti\nkärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt,\nnauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja\nja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin\nepätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi\nkasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.\n\n— Lapsi, lapsi, mikä sinun on? Kun ei äiti ymmärrä...! vaikeroi hän.\n\nSilloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt,\npitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.\n\nHelena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä,\nja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia\nlapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut\nsellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista\nhoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään\nvaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän\nsaattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.\n\nJota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei\nse ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin\nmyöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat\nsille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista.\nEi se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason\nja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri\ntaloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä\nkaihertamaan.\n\nJos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se\nolisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine\ntavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin\nleikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! — Mutta ei mitään\nsellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski\nmakaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin\nmuut lapset, se täytyi koko maailman huomata.\n\n— Mikäs sitä vaivaa, kun ei se leiki? sanoivat kerjäläisakat.\n\n— Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja.\n— Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa\nparanemaan.\n\n— Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. — Olisi\nkyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin.\nJohan sillä on kuolema silmissä!\n\nÄiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä\nlasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan\nsanat viilsivät kuin veitsen terät... Mutta lapsen pitää elää! Jumala,\nJumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien\nhirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin...\n\n— Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle\nsuoraan vasten silmiä, — kun emäntä silloin oli niin huonona.\n\nYhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän\nitse olisi sitä tietänyt!\n\n— No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset — Tulee toisia, jos se\nkuolisikin!\n\nMutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni,\npusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.\n\n— Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi\nmonta vuotta oli potenut. — Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä\nkorjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla...\n\n— Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti\nja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. — Jos äiti vie lapsensa\nHelsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja...\n\nPikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan\nja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat\nvahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet\nsanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä\nsilti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.\n\n— Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen.\n— Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen\nminun kaltaisekseni?\n\nHe istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään\noli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet\nkimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin\nlapsenhoitajakin, oli kirkossa.\n\nHelena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli\nistumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista\npalikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut\npuolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui\nsanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille\noli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen\nsininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen\npellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä\nsen päälaelle ja hartioille.\n\n\n\n\nX\n\n\nNainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven\npapin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut\nvaloisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob\nSand oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty\nkuumiin horhiin... Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin\nkompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan\nHelena. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin\nlapsi, Susanna.\n\nMuisti pastori varsin hyvin sen syksyisen illan, jolloin hän hänet otti\nhaltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä\nkoolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina.\nOo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja\nsiivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain\nalle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille\nniin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä\nminnekään — ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand.\nNo niin... kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa\nnuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli\njossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen\npalmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori\nmuistanut varmaan.\n\nIhmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä,\nsen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa... Tämä oli pelännyt\nhäntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen\nvanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä,\nheti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut\ntaipua. Hänet oli lähetetty asialle... Isäntä oli käskenyt joutua...\nTyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä\nJumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän\nlehdon pimeydessä voinut nähdä... Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt,\nettä pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja\nrukoili... Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä,\nkunnes pastori eräänä sunnuntaina keskellä saarnaansa huomasi hänet\nkirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä,\nettä huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea\npalmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan.\nHän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään...\nTyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori\nmiltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki\nsaarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken\naikaa tuota tyttöä.\n\nMutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen\njoukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä\nkarkaa ylös penkistä... Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen\nkätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen\nhampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä\nsuusta suuhun. Jos... jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän... niin\nhän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan...! Ei hän ollut ensinkään\nkaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä.\nAinoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea\ntukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona\npitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä\nalttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen\nnenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä\nkasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja\nvääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään.\nIhmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman\nsynnit... Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja\nhoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja\nkulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan\nihmetteli, kuinka tyttö silloin illalla oli voinut tuntua niin\nviekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta\nkuin pimeässä.\n\nMyöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon.\nSilloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli\nJoutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan\nnaapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta,\nmissä hän asui.\n\nIkävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt\npastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella,\nnäennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä\ntekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri... Ja hän sai aikaan\nenemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies\nvaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja\nhenkikirjuri Nylanderiin.\n\nEräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar,\nsellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen\ntyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.\n\n— No, onko haettu? kysyi pastori ja ikään kuin hätkähti.\n\n— On.\n\n— Kai se on mennyt kotiinsa.\n\n— Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on\nhukuttanut itsensä.\n\nPastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen\nhukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta\nitseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par'aikaa\nHaimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori\nkumminkaan sanonut.\n\n— Ovat hakeneet kaivot ja avannot, jatkoi Amanda. — Eikä ole löytynyt.\n\n— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. — No, mitä sinä\nkatselet?\n\nAmanda katseli pastoriin pitkään.\n\n— No mitä sinä katselet! ärjäisi pastori uudelleen.\n\n— En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi\nkeittiöön.\n\nPastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian\npoikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh\nsentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti,\nniin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun,\nsitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin\ntekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä\nsotkeudutkin!\n\nIltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että\nJoutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.\n\n— Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita\nkeittiössä.\n\nPastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että\n\"eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?\" Mutta\nhän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.\n\n— Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä,\n— ja menisi hakemaan vallesmannia...\n\n— Herra siunatkoon kuitenkin! sanoi karjapiika siihen.\n\nPastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta\nikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi\ntässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin\npihalle tähystelemään!... Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja\nkatsoo... Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun,\nmutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan!\nHän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi... Jos lähtisi tästä\nulos... Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian\nvieressä... No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan,\nkun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!... Mutta\nkas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy\nhuivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen\ntoisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on,\nmokomakin!... Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen\nviitsinyt katsella!...\n\nTotta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda\npysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja\nhuitoo käsillään.\n\nPastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin\nse pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä\nja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee\nsydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran\niskut... Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua,\nmutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.\n\nKuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen\nperästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa\nvedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat\npainavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!\n\nEditha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää\njotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin,\nse, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle\najatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa\nliikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä:\npäästäksensä kaapille.\n\nPullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon...\nKaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin... Sitten on vain pari\naskelta! Ei lasiakaan... kunhan vain saa pullon!\n\nHää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin,\nsuloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies\npääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto\non taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu\ntodista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.\n\n— Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun\ntämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:\n\n— No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan\nsuusta kuin koskesta. — Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät\nruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon\npinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!...\nSe oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa... Arvelevat, että se\nsiksi... Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan,\netteivät tahtoneet irti saada...\n\n— Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin — Kuuleehan sitä\nnyt vähemmälläkin.\n\nAmanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen\nperästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet\nhäviävät pirttiin.\n\nPastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään\nollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat\nkulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei\nmaittanut se esitys... Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon\nhäpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä\nollut niin paljon rohkeutta — niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän\nsaattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.\n\nPastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi\nnimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.\n\nYstävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena\niltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui\nLutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat\ntotivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei\ntahtonut luistaa.\n\n— Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. — On se koiran virka se minun\nvirkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja... Hyi saakeli sentään!\n\nJa sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut\nniin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä\nosannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka\npääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja.\nTavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!\n\nPastori istui äänetönnä ja kuunteli, kasvot kankeina.\n\nNimismies loi häneen äkkiä katseensa. Molempien posket punoittivat\njuomisesta.\n\n— Kunnon veliseni, virkkoi hän, — ikävintä tässä jutussa on se, että\nsekoittavat sinut siihen...\n\nPastori koetti olla hämmästyvinään.\n\n— Minut...!\n\n— Niin, että sinä Tulettänessä...\n\n— Tiedän, tiedän.\n\n— No, älä nyt noin pelästy! Kaipa sen helposti saa todistetuksi, ettet\nsinä sinä iltana ollut Tulettänessä.\n\n— Oliko... oliko tyttö sanonut mitään?\n\n— Ei, eivät olleet saaneet häntä sanomaan, vaikka emäntäkin monta\nkertaa oli koettanut pyytää oikein kauniisti, kun tyttö oli niin\nonneton.\n\nPastori sivaltaa kädellä otsaansa ja hengittää helpommin. Mutta samalla\nkiihtyy tuska hänen sielussaan: hyvä tyttö se on ollut, arkaluontoinen\ntyttö. Kuinka kauhean onneton hän onkaan mahtanut olla!\n\n— Vai niin, sanoo hän hajamielisesti.\n\n— Niin, jatkaa Liljeblad. — Hallbomin väki sen helposti todistaa,\nsinä olet niin monet palvelukset tehnyt heille.\n\n— Tiesi niitä Hallbomeja!\n\nNimismies purskahti nauruun.\n\n— Kyllä minä ne takaan! Sinun pitää ennen kaikkea ottaa tämä asia\njärkevästi. Mitä sinä nyt tämmöisestä noin sydännyt? On niitä nähty\npahempiakin! Ja kuulepas vielä! Olisi hyvä, jos sinä jollakin lailla\nvoisit hieroa sovintoa rengin, sen Epramin kanssa. Hän se on pahin.\nKas, hän oli tytön sukulainen ja kaikesta päättäen pikiintynyt tyttöön.\nHän murjotti niin mustasti, että luuli hänen aikovan syödä joka miehen.\nHän se juuri käräjiin tahtoo. Minusta voisivat peittää unheeseen koko\njutun: eihän tyttö enää siitä kostu, mitä hänelle nyt tehdään.\n\nMutta pastori oli jo niin humalassa, ettei hän tietänyt mistään. Hän\nrallatteli itsekseen ja näpäytti sormillaan ikään kuin ajaakseen\nlentoon kärpäsiä. Kun Liljeblad yritti lähteä pois, takertui hän tämän\nkaulaan ja rupesi itkemään.\n\n— Älä jätä minua, veli. Minä kuolen tänä yönä.\n\nNimismies nouti Amandan ja yhdessä he johdattivat pastorin sänkyyn.\n\nTuli kauhea yö. Pastori makasi kuin paasien alla, ei hän voinut\nhuutaa eikä valittaa, ei hän saanut edes hengitystä kulkemaan. Hän\noli joka hetki tukehtumaisillaan ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan\näärimmilleen, ennen kuin rinnasta läksi ääntä.\n\n— Aaa... Auttakaa...!\n\nAmanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan\nihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen\nohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi\näreästi: \"Kun ei anna ihmisten maata.\"\n\nPastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa\njotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin\npaksua, mustaa... Se on ruoppaa, se on kylmää... Jäätyneen lammikon\npinnalla pilkottaa jokin vaate... Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy\npellavankeltaista tukkaa... Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen\nperässä... Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä...\nKaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten...\n\nAmanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä\ntänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä\ntiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.\n\nYö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka\nrupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella\nvuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.\n\nHiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät,\njuoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori\nkäskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän\nei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea!\nMutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin\nnurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä... Niillä on\nmustat, liikkumattomat silmät kuin helmet... Niiden silmät menevät\nnurin!\n\nPastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja\nkäryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu,\nkiikkuu ja huojuu... Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita\nvaippoja.\n\n— Auttakaa! parahtaa pastori ja putoaa takaisin vuoteelleen.\n\n— No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. — Kuka käskee sillä lailla\njuomaan! Nooh... tuonko viinaa vai aarakkia, vai...?\n\nJa hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan\nja lähtee toiseen huoneeseen.\n\n— Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. — Minä en uskalla lausua\nsinun nimeäsi, sinä... ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan\nlausunut. Jumala...!\n\nAamupuoleen yötä hän vihdoin menee uneen, joka antaa voimia ja\nvirkistää. Hämärissä herättää Amanda hänet ilmoittamalla, että Joutsian\nisäntä jo kauan on ollut täällä odottamassa. Hän tulee kirjoituttamaan\nruumista.\n\nSitä ei Amandan laisinkaan tarvitsisi ilmoittaa, sen pastori kyllä\narvaa muutenkin... On hän sentään tänään aika paljon parempi. Se oli\nkammottava se viime yö. Miten voikaan mielikuvitus päästä sellaiseen\nvaltaan?\n\nHän on tullut vanhaksi ja raihnaaksi. Äää sentään, mikä rytö ihminen on!\n\nNyt on edessä ilkeä tehtävä: istua kuuntelemassa itsevanhurskaan miehen\nselityksiä. Tai ehkäpä se nyt tulee se suursiivous... Äää sentään...!\nTämä elämä on roskaa!\n\nJuha oli lammasnahkaturkissa, musta kaulus jonkin verran auki, niin\nettä paljas kaula näkyi. Hän istuutui tuolille ovensuuhun ja kierteli\nlakkia käsissään. Hänen hymynsä oli vähän väkinäistä ja odotus oli\nnostanut malttamattomuuden punan hänen poskilleen.\n\n— Tottahan pastori jo on kuullut siitä kuolemantapauksesta, alkoi hän.\n\n— Johan minä siitä vähän kuulin, vastasi pastori huolettomasti. Hän\nistui kirjoituspöytänsä ääressä ja kaiveli paperiveitsen kärjellä\nhampaitaan. — Onhan se aika ikävä tapaus.\n\n— On. Kyllähän me sitä kauan pelättiin, että tyttö jotakin tekee, kun\nse oli niin onnettomana. Ei se saanut lohdutusta Jumalan sanasta eikä\nmistään.\n\n— Vainaja ei muuten taitanut olla kirjoissa tässä pitäjässä? huomautti\npastori.\n\nJuha kertoo kaikki mitä tietää ja pappi tekee muistiinpanoja\nhopeavartisella kynällä, jonka vihdoin laskee kädestään tomuttuneelle,\nhelmillä ommellulle kirjoitusmatolle... Mitähän tuo isäntä nyt aikoo?\nmiettii hän itsekseen katsellessaan Juhaa. Juha on todella sen näköinen\nkuin hän aikoisi sanoa jotakin painavaa ja juhlallista. Hän näyttää\nitse kärsivän sanottavastaan eikä pastori suinkaan aavista mitään\nhyvää. Kai hän nyt vihdoinkin aikoo käydä siihen puhdistustyöhönsä!\n\n— Amanda! huutaa pastori ruokasaliin päin, — etkö sinä nyt jo tuo\nsitä?\n\nVaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa\nkäsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä\nsuoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä\nseinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.\n\nKuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä!\najattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle\nesimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti\ntoisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat\nne, jotka perivät maan...\n\nAmanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää\nhän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.\n\n— Ikäviä ne sellaiset tapaukset ovat! saa Juha vihdoin suustaan.\n\n— Ovat, vastaa pastori vakavasti.\n\n— Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä\non kuin pakanain maata?\n\n— Lieneekö tämä huonompaa kuin muutkaan pitäjät! sanoo pastori nauraen.\n\n— Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää.\nJa kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki\ntappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät\nyhden tovereistaan hankeen paleltumaan...\n\n— No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. — Seurakunta on\nsekalainen. \"Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla\nsanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi,\nmutta nisut korjatkaa minun aittaani\", sanotaan Herran omassa sanassa.\n\nPastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja\nkristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui\nrahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa\nja katseli saappaitaan.\n\n— Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän\ntaas. — Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.\n\n— Noo, eiköhän siellä Joutsiassa liene nisujakin.\n\nPastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet\npaikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.\n\n— Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, — kun joka päivä\nkatselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka\ntuhottiin.\n\nVai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun\nainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.\n\n— Jaa, jaa, sanoi hän. — Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy\nse on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä\nkuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia\nottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut\ntulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole... No niin, ja\nkuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?\n\nJuha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän\noli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa\nse häneltä hämääntyi.\n\n— Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, — kyllä sentään papin pitäisi\nkoettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.\n\nPastori katsoi häneen pitkään.\n\n— Vai niinkös isäntä arvelee? Mutta pappikin on kai ihminen.\n\n— Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle\nvoimia seisoa kiusauksia vastaan.\n\n— Mutta jollei kanssakäyminenkään auta?\n\n— Silloin ei rukous ole rukoiltu hengessä eikä totuudessa...\n\nNyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään\nja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen\nja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut\nmitään, purskahti vain nauruun.\n\nJa nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän\nolisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan\nvähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.\n\n— Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. — Vaikeata se\non, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta\npuree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee\nkaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset... Kaikki menee\nniinkuin Simolakin meni...\n\nÄkkiä leimahti pastorin silmissä ja hän ojentui suoraksi ja kiivastui:\n\n— Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä\ntulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä\nihminen voi tehdä...\n\nIsäntä tuijotti pastoriin suurin silmin ja hänen kasvonsa kalpenivat.\n\n— Mitä pastori nyt...? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo:\nse tahtoo juoda ja myllätä ja murhata... Mutta ihmisessä on hyväkin\nluonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta...\n\n— Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja\ntekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla...\n\nVäri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän\nsuoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat\ntoisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se\nollut kuin silmänräpäys.\n\n— Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, — jos ihminen\nelää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin\npaljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi...\nJa entä omaisten...! Kuinka...?\n\nJuha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut\nikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.\n\nPastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista\nlasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa,\nkasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui\nharmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui\nnappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt\nsurkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!\n\nOli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa\nkäryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli\nlikainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja,\npapereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.\n\nPastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla.\nHänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat\nolivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.\n\nJuhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä\nmiestä.\n\n— Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. — Pastori taitaa olla\nkipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa...\n\nPastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli\nhyväntahtoinen hymy.\n\nKuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli\nturvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin\nsulivat.\n\n— En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime\nsanoihin.\n\nJuha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria.\nMutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan\nennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori:\nvasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!... Isäntä oli jo\nlähtemäisillään, mutta muisti samassa:\n\n— Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet\nhaudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen\nsaa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia\nkuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi\ntohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi\nja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja\ntulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa\nniitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä\nhuomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on\nkauhea sivullisillekin.\n\nNyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!... Vai\npitää hänen tyttö vielä haudatakin... Taikka kuopata, sillä eihän\nitsemurhaajia haudata... Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan\nkuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei\nsille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun\npäälle panna edes vihittyä maata.\n\nTässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei!\nHän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin...\nVaikka kuolisi nyt heti... Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin\nmustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja\nräpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu\nhänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen\nsydäntään... Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän\nliekki sammuu.\n\nIsäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää\npainuneena korkeaa selkänojaa vasten.\n\n— Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja\nrangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne\nennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa\njatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia\njo valoisana päivänä — entäs sitten kun tulee yö!\n\n— Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun\nsianlihan hajua.\n\nHän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee\nniitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen\nmies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana\nolivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin\noli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut — niin Manu tuli äkkiä\nsisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: \"Kuka\ntaas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!\" Miehet rupesivat\nkaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: \"Missä?\"\n\"Tuolla riihen takana!\" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa\ntirskunut, että \"kaikkia turhia!\" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se\nruoppakuoppakin on riihen takana.\n\nPastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn\ntoisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.\n\n— Heretkää nyt jo! huusi hän. — Olette taas juovuksissa kun\npitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä...\n\n— Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä\npullolla. — Minä juon niin paljon kuin tahdon.\n\nHän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla\nja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti.\nIllansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja\nmääräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista,\nettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin\nse oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut\nrattoisasti ja hauskasti — sinne ei nyt ollut yrittäminenkään.\nLiljebladille — kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti\nolisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.\n\nMutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.\nSaunassa tulee ihminen terveeksi.\n\nPastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä.\nHän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon\npiti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään\nollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies\nole kaukana...\n\nSillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin... Hän ja\nhänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät\nole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille\nmiekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat\nosanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee\nhyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin,\nJakob Sandin... Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää\nvielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä\nammentaa voimia elämiseen.\n\nUni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja\nhelistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan\nonnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo,\nniiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine,\nrauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se\nhiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö... ei se\narmahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana\nyönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.\n\nHän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.\n\n— Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein!\nähki hän.\n\n— Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut — tule edes sinä luokseni...!\n\n— Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi —\narmahda minua tällä hetkellä!\n\n— Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein\nkorkein!... Mutta minä en uskalla...!\n\nEi ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua\njotakin... On kuin joku kehräisi... kaukana... hyrisee, hymisee,\nsihisee... Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä...\nSahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että\nhöylätään... Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura\nlennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie...\n\nKirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan\nhyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä\noli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää\nniihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi...!\nKirstunlautoja, kirstunlautoja!... Höylä käy, höylä käy — hei!\nLastukiehkurat lentävät — hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri\nmies viedään kunnialla hautaan — hei hei! hautaan! Vihittyä multaa\nkirstun kannelle — hei! Kauniita puheita haudan partaalla — hei!...\nTyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa!\nKirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille\nkolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen...!\n\nHöylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei,\nhih, hei!\n\n— Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä!\nlennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. — Sitten minä olisin\npelastettu... Auta...!\n\nHöylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen\nodottaa laudalla riihessä...! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri\nmies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!\n\nTulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi,\njota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi\nsen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!\n\nMustasiipinen enkeli katselee häneen... Sen sulat ovat laheat ja\nsuuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob\nSandin ohimoille... Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa\npäätä. Enkeli katselee syvältä... Hiussuortuva valuu olkapään yli...\nhiuksista valuu ruoppaa ja vettä...\n\nJakob Sand kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa äärimmäisessä hädässä:\n\n— Jeesus Kristus!\n\nAamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä\nvuoteestaan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKauppias Hallpumilla ja hänen Saarallaan oli paljon lapsia. Vanhin\npoika, Edvard, oli jo talon isäntänä. Isä oli ostanut hänelle Reipin\ntalon, se kun sattui menemään erittäin halvalla. Toinen poika, Frans,\nkävi vielä koulua. Seuraavat lapset olivat tyttöjä ja askartelivat\nkodissa apuna, nuorimmat olivat juuri niitä, jotka talon lasten kanssa\nleikkivät tienteossa.\n\nEi lapsista aina ole iloa. Se Edvard, Reipin nuori isäntä, hän se vasta\ntuottikin huolta! Hän joi kuin viimeistä päivää. Ei hänelle riittäneet\nmitkään rahat eikä häneen pystyneet mitkään puheet, eivät hyvät eivätkä\npahat. Häntä oli koetettu ojentaa piiskaamallakin. Isä hutki häntä,\nvaikka hän jo oli suuri mies. Mutta ei auttanut ei niin mikään. Muuten\nhän oli hyvänluontoinen ja ystävällinen poika. Pitäjäläiset pitivät\nhänestä enemmän kuin kenestäkään Tulettänen väestä ja kylän tytöt\nolivat kilvan häntä ottamassa. Mutta vanhemmat vihasivat häntä, kun\nhänestä oli niin paljon harmia.\n\nIloa tuotti sen sijaan Frans. Se se oli poika! Kuinka somasti hän\njo lapsena oli osannut mittailla puodissa, puhella ihmisille ja\nhieroa kauppoja! Ei totta totisesti kukaan päässyt menemään puodista\nostamatta, kun pikku \"Pranse\" seisoi myymäläpöydän takana. Hän soitti\nsuutaan, liikkui liukkaasti kuin kärppä, nauroi ja kehui tavaroita.\nPranse oli kauppamieheksi syntynyt. Pranse voitti sillä alalla\nisänsäkin. Mutta hän oli lisäksi koulussakin etevä! Aina hän toi\nkotiin hyviä todistuksia ja opettajat suosivat häntä kaikella tavalla.\nPransesta oli iloa. Pranse oli oikein vanhempiensa toivo.\n\nKolmas lapsista, Miina, oli hiljainen, kalpea tyttö. Heikko hän oli\nollut koko ikänsä ja eräänä keväänä, kun Keihäsjärvi loi jäitään, hän\nsammui pois ja hänet kannettiin hautaan.\n\nOli muuten aivan erinomaista, kuinka kuolema juuri sinä keväänä teki\npuhdasta Tulettänen puolella. Sotamiehenleskiä ja niiden lapsia kuoli\nmyötänään ja kauppiaan lapsista meni neljä yhteen kyytiin, niin\nettä jo rupesi ihan hirvittämään, kun ei pitäjällä tiedetty mistään\nkulkutaudista ja Tulettänessä kaatui toinen toisensa perästä. Se\nEdvartti olisi saanut kuolla! Siitä ei olisi ollut vahinkoa. Mutta\nhän jäi kuin jäikin eloon, jäi juomaan ja mellastamaan vanhempiensa\nharmiksi.\n\nEi ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut.\nNaisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin\nkahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun\nse tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa\nTulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän\nmielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.\n\n— Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne\npalaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten\nkanssa.\n\n— Annettiin meille kahvia.\n\n— Olikos nisusta?\n\n— Ei, mutta voileipäpilput emäntä pisti käteen.\n\n— Olivatkos talonväet ystävällisiä?\n\n— Olivat kyllä. Emäntä niisti tuon Hilman nenänkin.\n\n— Entä sanoikos isäntä mitään?\n\n— Ei sanonut. Eihän se koskaan sano mitään.\n\nNiin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se\nvähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle,\nvaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei\ntule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee\nkierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi\npaljon lyhyempi matka.\n\nMerkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin\nmuonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja\nluo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä\npuhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista.\nKaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille.\nNiinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että\noltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä\npöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!\n\nKaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas\nkaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun\nasiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä\nsitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin\nkuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista\nymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa\nnahassa! Mutta tämä tällainen — tyhjää!\n\nRason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian\nisäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään,\nettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on\noikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat\nyhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan\nerota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.\n\n— Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. — Eikös noita\nnyt millään saa lakkaamaan.\n\nTulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat\nedestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat\njuoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta\nomien peltojensa halki valtamaantietä!\n\nSisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman\nhellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin\nLumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina\noikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana.\nTerveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa\nesimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen\ntuliaisia.\n\nJoutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä\nkitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että\npois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun\nensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on\ntoisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä\nkyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten\nrusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä — rikas\nemäntä!... Ippilän isäntä on hauska mies... hän vähän juoksenteleekin.\nTulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta\npaisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna.\nRakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää\nveljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi\nalkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet\njyväaitat, kellarit, hevostallit — riihirakennuksista puhumattakaan,\njotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän\nensimmäistä käsialaa.\n\nKaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin\nkuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen\nylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on\ntullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan\nsunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja\nkolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän\nasioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä\nmetsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo\nrengistä erottaa.\n\nMutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa!\nHelsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on\nsiellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja\nylhäisen.\n\nVaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle:\npastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset.\nKukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi\nkumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä — sen näki koko\nkylä — ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat,\njoissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen\najavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti\nitsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se\nmahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa!\nMutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan\nlapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka\nmiehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja\njäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita\nei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa\nliikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja\npainunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut.\nHevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten\nvihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan\npunaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin\nkuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet\nlakaisivat maata.\n\nMutta kauniit kuuset sai vain pastori-vainaja haudalleen. Eivät ne\nolleet tavallisia kuusia, vaan joitakin ulkolaisia, hyvin mustanpuhuvia.\n\nYhtä kaikki kuitenkin, kuinka se maailma muuttuu!\n\nTulettänessäkin on elämä käynyt paljon hiljaisemmaksi kuin ennen. Ei\nyksin sen tähden, että viinanpoltto kiellettiin, sillä saahan viinaa\nrännistä, vaikkei niin hyvääkään ole. Mutta ihmiset ovat käyneet niin\noudoiksi. On käynyt niinkuin pastorivainaja ennusti, että maailma tulee\nniin ikäväksi, ettei sitä viitsi katsella. Vanhat ihmiset ovat kuolleet\npois tai makaavat halvattuina — niinkuin nimismies Liljebladkin, joka\njo kuudetta vuotta on maannut liikkumattomana. Hänen virkaansa hoitaa\nmies, joka seurustelee Joutsian ja Saarlan herran kanssa ja silloin\nmyöskin tietää, millainen on mies! — Ja jos nuoremmassa polvessa\njoku haluaisikin elää hauskemmin ja oman mielensä mukaan, niin sitä\nsanoo nykyinen maailma rentuksi ja roistoksi. Jos on ottanut lasin\nja iloissaan laulelee, niin sitä sanotaan räyhäämiseksi. Ja viinasta\nvaroitetaan niinkuin varastamisesta. Sellaista oppia saarnaa nykyinen\npappikin keihäsjärveläisille, ja se oppi menee niihin niinkuin tupakka!\nSand-vainaja sanoi aivan oikein, että vapaus on poljettu jalkojen alle\nkuin vanha kinnas.\n\nTulettänen kauppias haluaisi mielellään elää entiseen iloiseen tapaan.\nMutta hänellä on taasen haittana se, että terveys on pettänyt hänet.\nTulee sellaisia aikoja, jolloin jalat turpoavat kuin pölkyiksi eikä\npääse niillä mihinkään. Toisinaan hän pyörtyy ja on monta aikaa kuin\nkuollut. Mutta hän virkoaa taas ja ajoittain on hän sama reipas ja\nvirkeä kauppias Hallbom kuin entisinä hyvinä aikoina.\n\nKielletty on viinanpoltto ja kauppaa rajoitetaan minkä ehditään, mutta\ntoki ei vielä ole kielletty lampaita kasvamasta villaa! Tuuhea on takku\nlampaiden selässä, vielä lyövät tytöt ja ämmät pirtaa Keihäsjärvellä,\nvielä kelpaavat kankaat ja langat kaupaksi keisarikaupungissa. Hei\nvain, kauppias näyttää kuin näyttääkin maailmalle, että hän elää.\nHänellä on jo kauan ollut uusi, nerokas tuuma, jolla hän vielä\npalauttaa entiset iloiset ajat. Viina on kielletty, viina-raukkaa\nahdistetaan kuin metsän haukkaa. Mutta on toinen juoma, makea ja\nviaton, joka vasta on syntynyt ja joka voittaa tulevaisuuden: se on\nolut, se.\n\nKauppias itse puolestaan kyllä nauraa koko juomalle: se on lasten\nleikkiä! Mutta nuorten suihin, jotka eivät ole tunteneet puhtaan viinan\nmakua, se hyvästi kelpaa. Mutta sitä ei hän sano muuta kuin sellaisille\nvanhoille ystäville kuin Liljebladille ja muille senaikaisille.\nKaikille muille hän kehuu olutta. Ja hänen suuri ajatuksensa on\nperustaa oluttehdas Keihäsjärvelle. Hän olisi sen jo aikoja sitten\ntehnyt, jollei olisi ollut kipeänä.\n\nYritys on jo alulla. Hän on sen takia tehnyt monet matkat kaupunkiin\nja voittanut paljon rahamiehiä puolelleen. Keihäsjärven isännätkin\novat aika suosiollisia asialle — paitsi taasen tämä Joutsia. Hän on\ntaaskin häntä vastaan, hän epäilee taasen tätä asiaa, vaikka viisaat ja\noppineetkin ovat sen puolella. Joutsian isäntä on kuin onkin aina ollut\nkivenä hänen, kauppias Hallbomin, tiellä. Hän on siihen alituisesti\nkompastunut. Mikähän hän ilman tätä isäntää olisikaan? Puoli pitäjää\nolisi hänen hallussaan! Joutsian isäntä oli ensimmäinen, joka täällä\nnousi vastakynteen, ja nyt niitä on kymmeniä ja satoja! Kauppias\ntotisesti vihaa Joutsian isäntää, kun hän vain alkaa ajatella, mitä\nkaikkia harmia hänestä on ollut.\n\nMutta hänpä taivuttaa Joutsian vielä tämän olutasian puolelle. Niin\ntotta kuin hän on Tulettänen kauppias, niin hän sen tekee! Hän ei väsy\neikä lakkaa, ennen kuin Joutsia on mukana yrityksessä. Ei hän tarvitse\ntämän rahoja — yhden ainoan osakkeen kun vain ottaisi, jotta voisi\nsanoa ihmisille, että Joutsiakin on mukana. Kaikki luottaisivat silloin\nasiaan.\n\nKauppias päätti taaskin mennä Joutsiaa puhuttelemaan. Hän valitsi\nsellaisen ajan, jolloin tiesi isännän olevan erittäin lauhalla\ntuulella. Hän meni muutamia päiviä ennen Tuomaan markkinoita,\njuuri silloin, kun Joutsian vanhin poika, Antti, oli tullut kotiin\nkoulusta. Isäntä rakasti suuresti lapsiaan, varsinkin Anttia. Hyvinhän\npoika olikin edistynyt! Kauppias oli vuokrannut kojut valmiiksi\nmarkkina-ajaksi, hänen tavarakuormansa olivat jo lähteneet ja itse hän\noli menossa perässä. Ennen menoaan hän poikkesi Joutsiaan.\n\nIsäntä oli todella tavattoman pehmeällä tuulella, sen näki jo hänen\nkasvoistaankin. Heti paikalla hän pyysi kauppiasta saliin istumaan ja\nkävi keittiössä toimittamassa vieraalle kahvia. Kauppias myhähteli\nitsekseen, sillä näin hyvin ei häntä vuosikausiin oltu vastaanotettu\nJoutsiassa.\n\nMutta ei! Eipäs isäntä sittenkään taipunut uskomaan hyvää siitä\nuudesta yrityksestä, jota kauppias nyt kumminkin kolmannen kerran kävi\nkehumassa.\n\n— Kunhan ei siitä tehtaasta vain tulisi harmia, sanoi isäntä. — Jos\ntaas rupeavat juopottelemaan tässä.\n\n— Kun se on sellainen juoma, ettei se mene päähän, selitti kauppias\nja kiihtyi aivan tulipunaiseksi. — Se vain tekee ihmiset lihaviksi ja\npunaisiksi. Sitä saa juoda niinkuin vettä.\n\n— En minä, en minä kuitenkaan, sanoi isäntä ja hymähti kovia sanoja\nlieventääkseen.\n\n— Kyllä isäntä vielä sitä katuu, kun näette muiden rikastuvan.\n\nJuhassa leimahti vanha viha taas liekkiin. Se leimahti aina, kun hän\njoutui silmästä silmään katsomaan kauppiasta. Mutta hän sai sisunsa\nhillityksi eikä puhunut mitään.\n\nKauppias näki parhaaksi välillä poiketa toiseen aiheeseen. Eiköpähän\ntuota nyt kuitenkin saa taipumaan!\n\n— Jokos on tultu kotiin koulusta? kysyi hän mesissä suin.\n\n— Johan poika tuli toissapäivänä, vastasi isäntä ja hänen piirteensä\npehmenivät.\n\n— Toi kai taas hyvän todistuksen?\n\n— Toi kyllä, vastasi isäntä koettaen tehdä ääntään vaatimattomaksi.\n\nHän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan\ntodistuksessa.\n\n— Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä...\nsitä koululaista saisi nähdä?\n\nIsäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli\ntapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä\nhuonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli\nkaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.\n\n— Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, —\ntule tervehtimään kauppiasta.\n\nTuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha\npoika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty\nniiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut\nolivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat\ntekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi\nhän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti\non, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.\n\n— Terveisiä Hämeenlinnasta, sanoi Antti ja punastui.\n\n— No... jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei\noikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo\nherraksi. — Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten\ntullaan ylioppilaaksi?\n\n— Ensi keväänä olisi tarkoitus.\n\n— Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä\nkokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!\n\nIsä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa.\nHän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan\nkurkkuun.\n\n— Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle.\n— Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee.\nNo niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä\nisäntä?\n\n— Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. — En\nminä... en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä\nrakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en\nsellaisiin puutu.\n\nVeri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi.\nItseään hilliten hän alkoi:\n\n— Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että\naina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia...\n\nJoutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa\nkävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän\nhymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti\npurskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin\noudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.\n\n— Voi olla, sanoi isäntä. — Minä en voi estää teitä tekemästä mitä\ntahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.\n\nSanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi\nlähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta\nminkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat,\nennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän\nsaattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.\n\nKun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan\nhaju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita\nja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä,\nreikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.\n\nPieni poika kimpuroi ylös penkille ja huusi isää syömään.\n\nIsä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille\nja kääntyi siitä sisään.\n\nOli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään.\nKeittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset\nolivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä\nvastaan.\n\n— Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli\nehditty nousta pöydästä, — kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa\nkuin viimeistä päivää.\n\nPoika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että\nkuului kauas.\n\n— Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. —\nKauppiasta ei näy missään... On, on, sentään... Hän on pitkänään. Hän\non tullut kipeäksi!\n\nJa kaikki heittivät päivällisensä ja läksivät kiireen kautta ulos.\n\nHuonosti olivat asiat.\n\nKun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut\nsydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. \"Käännä kotiin!\" oli hän\nhuutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli\näännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan\näännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.\n\nOli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara\njuotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.\n\n— Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. — Menkää\nhiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.\n\nTotta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat\nolivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja\njuoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!\n\n— Muija, sanoi hän Saaralle, — tuo minulle voileipää! Närästää\nniin... Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.\n\n— Mahdoit itse maksaa kun talossa kävit.\n\n— Tuo ruokaa äläkä mokota.\n\nKauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että\nmaksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut\ntahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.\n\n— Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo\nkeittiöön. — Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy\nkaikki ja juo...\n\nSamassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä\nlompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään,\nkun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään... Kuka\nne viikarit tietää... Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy\nottaminen... Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas\npiirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi\nlaskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit\nolivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään\nlaskea...\n\nAijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!... Maailma\nmusteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.\n\nSaara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole\nkuulevinaan.\n\n— No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan... No, tokkos\nkuulet!\n\nHän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään... Silloin retkahtaa kauppias\nmaahan jotta romahtaa... Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan,\nsiinä ei enää ole henkeä!\n\nSillä lailla loppui Tulettänen haltija, kauppias Gustaf Hallbom.\n\nJonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari\nPietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä\nTulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen\nhoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä\nEdvartti... ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!\n\nIsäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä\nennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska\najatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa\nhänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKatselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi\nmurheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja\nharmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman\nrantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana\nlähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi\nkantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.\n\nMutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin\nunennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat\nvaluneet käsistäsi kuin vesi!\n\nKun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus\nnäyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä\nja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita\nrajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää,\njokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta.\nJuha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden\naamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet\nolivat vierineet ja se päivä oli likellä.\n\nKuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän\npelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut\nmies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään.\nSe häikäisi häntä kuin aurinko.\n\nHän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee\npäivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy:\n\n— Äiti, eikö himmeliä jo ripusteta kattoon? Eikö pahnoja jo levitetä\npirtin permannolle?\n\nJa äiti sitaisee joulukiireissään pellavaista päätä ja vastaa:\n\n— Odota nyt, odota! Jahka tulee ilta.\n\nKuinka hitaasti se aika kuluu! Että hän vain eläisi, ettei kuolisi\nennen vapaudenpäivän aamua! Sitten, sitten hän mielellään ummistaa\nsilmänsä!...\n\nEntä mitä tekee hän Tulettänellä, jahka Hallpumilaiset ovat siitä\npoissa? Ottaako siihen uusia asukkaita? Ei, eikä otakaan! Kukapa\nsiinä harakanpesässä enää voisikaan asua! Se on niin ränsistynyt että\nhirvittää: katot vuotavat, portaat murtuvat jalkojen alla, toiset\nhökkelit ovat jo rämähtäneet läjiin. Hän tasoittaa koko paikan maata\nmyöten, hän kyntää sen pelloksi, kylvää siihen ruista ja apilasta.\nJuhan sydän sykkii ja posket palavat, kun hän näitä ajattelee.\nPelto välähtelee jo hänen silmissään heilimöivänä rukiina ja hänen\nkätensä pyrkivät menemään ristiin, ikään kuin hänen edessään olisi\njouluaamuinen kirkko, jossa kymmenet kynttilät tuikkavat... Ja jahka\nhän saa sitä peltoa leikata! Se on kuitenkin sellainen ilo, että...\n\nViimeisessä veronmaksussa toi Hallpumska esiin pyyntönsä.\n\n— Ei suinkaan isäntä pane meitä pois tästä vaikka kontrahtiaika nyt\nloppuu? En suinkaan minä enää kauan elä.\n\nAnnastiinan kävi sääli Hallpumskaa. Sillä raukalla oli viime aikoina\nollut paljon murhetta. Edvarttikin oli syksyllä kuollut järveen eikä\nvielä oltu löydettykään. Hallpumit olivat kuitenkin ehtineet tottua ja\nsuostua paikkaan, kun niin monta vuotta siinä olivat asuneet. Vaikea\nolisi muutto ollut kenelle hyvänsä; jos vain meni omaan itseensä kuka\ntahansa, niin sen ymmärsi.\n\nJuhan poskille nousi kuuma puna, kun hän näki sävyisän ilmeen\nAnnastiinan kasvoissa. Vieläkö hänen tulisi pidentää odotusaikaa? Eikö\nhän jo tarpeeksi ole kärsinyt?\n\n— En, en minä anna yhtään vuotta lisää, sanoi hän.\n\n— Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin?\nmankui Hallpumska.\n\n— En minä voi siihen suostua, sanoi Juha.\n\n— Voisinhan minä vähän lisätä veroa, ehdotti Hallpumska taas.\n\nJuha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt.\nKeskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö\nsiitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.\n\n— Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi... nyt siihen\nsuostua, mitä te pyydätte.\n\n— Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja\nkaapi, hampaat paljaina, niskaansa. — Kun sai se Hilma-pahanenkin\nsellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella...\n\nSilloin leimahti Juha ikään kuin tuleen ja virkkoi:\n\n— Niin, niin minustakin! Minä en enää jaksa sitä katsella.\n\nHän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta\nsilloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle\nihmiselle... Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?\n\nAnnastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan\ntarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.\n\nSe kevät oli hyvin varhainen. Keihäsjärvi loi jäänsä jo huhtikuussa,\nja Yrjönpäivänä, jolloin oli kuulutettu huutokauppa Tulettäneen, oli\njärvi ihan auki. Se oli säteilevän kirkas päivä ja takapihoilla ja\npientareilla nostivat nokkoset punertavia päitään. Tietkin olivat jo\nkuivat ja tomusivat ajaessa. Suviyöt olivat kaikki olleet sulat, tämä\nviimeinenkin. Kyllä kesäntulo nyt näytti erinomaisen kauniilta.\n\nJuha asteli kotiin päin Jyrmän ahteelta. Hän oli lähtenyt varta vasten\nkävelemään, kun hänen sisässään oli sellainen levottomuus, ettei\nhän saanut olluksi yhdessä kohden. Hän pelkäsi, hän todella pelkäsi\nvieläkin, että jotakin tulisi väliin tai että tämä kaikki tyynni\nolisi unta. Ihmeellisesti oli aika kulunut, ihmeellisesti oli Jumala\njohdattanut... Viimeisen kerran katselee hänen silmänsä rytöä, joka\non kasvanut hänen talonsa pellolle vuosikymmenien kuluessa. Siinä on\npientä hökkeliä, suurta hökkeliä, poikki ja pitkin, mikä rakennus\nvivahtaa punaiseen, mikä keltaiseen, mikä on harmaantunut, mikä\nsammaltunut. Minkä katto on romahtanut alas toiselta kulmalta, minkä\nkatto on turpeena ja kasvaa heinää, minkä kattoa on paikattu uusilla\npäreillä. Jotkut ikkunat ovat suuret, toiset pienet. Toiset ovat rikki,\ntoiset ovat tukitut rievuilla.\n\nHeti kun Hallpumskan kuormat ovat menneet, panee hän kaikki miehet,\nmitä ikinä talossa on, hajoittamaan rytöä. Sitten kynnetään maa ja\nhän kylvää sen vaikkapa kauralle. Kyllä se vielä ehtii. Kun Erkki\npääsee maanviljelyskoulusta helluntaiksi kotiin ja Antti tulee\nHelsingistä, on koko paikka aukeana. Ei kiveä kiven päällä! Kyllä ne\npojat hämmästyvät... Isäntä tuijottaa eteensä ja puna valautuu hänen\nposkilleen.\n\n— No, tottahan isäntä lähtee avissiooniin! virkkaa ääni hänen\nvieressään, ja kirkolta päin tulla laahaa Santtu, Simolan entinen\nisäntä.\n\nHän on harmaapäinen, vaatteet risoina, hän vetää perässä toista\njalkaansa ja hänen päänsä vapisee kaiken aikaa, ikään kuin sitä\nröykytettäisiin. Santtu saa kunnalta apua, mutta pitää siinä sivussa\npientä kauppaa: myy paperosseja, tulitikkuja, nuuskaa ja erinäisissä\ntilaisuuksissa pientä rihkamaakin. Tavarat keikkuvat laatikossa hänen\nkaulassaan ja kädessä hänellä on rautapohjainen sauva. Ilman sitä\nsauvaa ei Santtu pääsisi mihinkään!\n\nIsäntä herää ajatuksistaan ja pistää kättä.\n\n— Mitäs Santulle kuuluu?\n\n— Vanha rauha vain... Nyt sitä sitten pidetään avissioonia tuolla...\n\nHän nyökäyttää päätään Tulettäneen päin ja sylkäisee. Isäntä ei uskalla\navata suutaan, sillä hän ei osaisi muuta kuin hihkaista ilosta. Eikä\nsitä sentään kehtaa ruveta sillä lailla.\n\n— Teki vain mieleni katsomaan, mitenkä tuokin pesä hajoaa, sanoo\nSanttu ja hänen päänsä keikkuu ikään kuin se olisi vieterien varassa.\n\n— Niin aina, niin aina, panee Juha ja hänen sydämensä hyppelee\nriemusta. — Jos mentäisiin sisään, ehdottaa hän sitten, — siellä on\nkyllä pannu kuumana.\n\nJuha oli päättänyt lähteä kaupunkiin, pakoon koko huutokauppaa.\n\nMutta muiden joutsialaisten teki mieli Tulettäneen. Kalle tahtoi nähdä,\nmenisivätkö ne uudet, komeat hevoskalut, jotka Edvartti vähää ennen\nkuolemaansa oli ostanut, kylläkin halvalla, ja Helenaa halutti ostaa\nMiina-vainajan pitsejä, joita tiedettiin hänen vuosikausia virkanneen.\n\nNuoret menivät siis huutokauppaan ja isäntä läksi kaupunkiin. Väkeä\ntuli häntä vastaan sekä hevosella että jalan — toki jokaisen teki\nmieli olla näkemässä, mitä kaikkea siellä Tulettänessä oikein oli! —\nja kaikki ihmettelivät, että isäntä lähtee pois.\n\nJuha syytti asioita. Eivät ne suinkaan olisi olleet kiireellisiä! Mutta\nhän ei saanut olluksi kotona.\n\nKun hän illansuussa palasi Joutsiaan, kohtasi hän taas samat ihmiset.\nToiset olivat rattailleen sälyttäneet tuoleja tai pöytiä. Muuan emäntä\npiteli varovaisesti sylissään koppaa: siinä oli nähtävästi jotakin\nsärkyvää. Keltainen kaappi-romo oli asetettu kahden pyöräparin päälle\nkuten hirsiä vedätettäessä, ja joku oli kääsiensä taakse köyttänyt\nleveän kiikkutuolin Hallpumin salista. Kuka piteli kärryn pohjalla\njalkojensa välissä mahdottoman suurta pulloa, kuka kädessään lamppua\ntai seinäkelloa. Tuolien ja pöytien jalat törröttivät ällistyneinä\ntaivasta kohti, ikään kuin olisivat tahtoneet kysyä, mitä nyt oli\ntulossa, kun heitä raahustettiin pesästä, johon tomu ja hämähäkinverkot\nvuosikymmeniä olivat heidät köyttäneet.\n\nMonet tuttavat pysähtyivät puhuttelemaan isäntää. Ihan Joutsiaa jo\nharmitti, ettei hän ollut osannut viipyä niin kauan, että huutokaupasta\ntulijat olisivat ehtineet kotiin asti. Kovasti oli ollut väkeä. Ja\nrojua! Mutta viisas mies se oli Pranse-herra. Hän osasi kiskoa hinnan\njokaisesta rikkinäisestä kahvikupistakin.\n\nJoutsiassa ei muusta osattu puhua kuin huutokaupasta.\n\nIsäntä oli sytyttänyt piippunsa ja kuunteli sängyssä pitkänään lasten\npuheita. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet piipun koppaan, joka kyti\nja hehkui, sitten ne hiljalleen siirtyivät uuniin, jonka pellinnuorassa\nriippui pari sukkia, sitten seinille avaimiin. Oli siinä avainta,\nsekä suurta että pientä! Toiselle seinälle oli Erkki naulannut\nmaanviljelyskoneitten kuvia. Kiintymättä luisuivat isännän silmät\nniiden ohi ikkunaan, jonka takaa näkyi syreenipensaita, ja pysähtyivät\nvihdoin kattoon.\n\n— \"Mikä oli?\" hoki keittiössä Janne, nuorin Joutsian lapsista, yhä\nmatkien huutokauppamenoja. \"Sälykoppa!\" — \"Kuka sai?\" — \"Pappilan\nAmanda.\"\n\nIsän täytyi naurahtaa. Hän irroitti piippua hampaistaan ja kysyi:\n\n— Taisi vielä jäädä tavaraa huomiseksi?\n\n— Voi, voi, kahdeksi, kolmeksi päiväksi vielä!\n\nNiin, ei sitä tosiaan kukaan osaa aavistaa, mitä tuollaiseen\nTulettäneen, vinnille, aittoihin, ullakkoihin ja liitereihin\nvuosikymmenien kuluessa voi kerääntyä: kopallisittain tyhjiä pulloja,\nkopallisittain rikkinäisiä posliiniastioita ja kivivateja, vanhoja\npuuastioita, joista vanteet ovat varisseet tipotiehensä ja liitteet\nirvistelevät; pulloja, joiden pohjalla on säilynyt tilkkanen kimröökiä,\ntärpättiä, puuöljyä, vihtrilliä tai muuta sellaista; vaatteita,\nkäpertyneitä, valkeanvihreiksi käyneitä kengänjäännöksiä; hihnoja;\nsitolkkia, joista tippuu täyte; patoja, joiden pohjassa on reikä\ntai jotka ovat värissä; tuoleja ilman pinnoja ja pinnoja, jotka\novat lähteneet irti tuoleistaan; morsiuskukkavihko, tuohikontteja,\nkoinsyömiä talluksia, kannettomia katkismuksia ja virsikirjoja,\nosia kangaspuista, kuten kaiteita, niisiä; haaltuneita, likaisia\nhöyhentyynyjä, joulukuusen jalka, Pranse-herran ylioppilaslakkeja\nilman lyyryä, ja kravatteja ja jäniksennahkoja, joissa asustaa koi...\nKaikkea, kaikkea, mitä taitaa ajatella löytyvän talosta, josta ei\nkoskaan ole raskittu heittää pois rikkinäistä kahvikuppia. Ja kaikkea\ntätä on vuosikausia peittänyt tomu ja hämähäkinverkko, kalvanut koi ja\nnakertaneet hiiret.\n\nNyt on kaikki raahattu vinniltä saliin, jossa miehet tupakoivat ja\ntytöt tirskuvat. Viskaali — Pranse-herra on jo viskaalina jossakin\nkaupungissa Itä-Suomessa — on järjestänyt kaikki sievästi: villoja on\nsidottu riepuihin, vanhat kengät, tallukset, sukat, rukkaset, yksin\ntuolinpinnatkin ovat sidotut kimppuihin. Viskaali on viisas mies. Hän\nse johtaa kauppaa salissa. Kyllä hän osaa kehua tavaraansa ja hankkia\nkaikelle ostajat.\n\n— Noo, pojat, ylioppilaslakkeja! Koreita samettilakkeja, köykäisiä,\nhyviä kesällä!... Viisikolmatta penniä... se on vähän!...\nKolmekymmentä... viisikymmentä!... seitsemänkymmentäviisi!... No\nniin... hyvän kaupan se poika teki...\n\n— Villoja... tällainen suuri mytty... Noo... jopa nyt hinnan keksikin\nse muori!... Koreita villoja... niistäkös lämpöisiä sukkia tulee...!\n\nSalissa käy nauru ja sinkoilee pilapuheita.\n\n— Kesähän nyt tulee, kukas nyt villasukkia tarvitsee...\n\nEi viskaali niitä kuule. Villamytty on jo aikoja sitten lentänyt muorin\nkäteen ja kauppa käy eteenpäin. Mutta äkkiä herättää muori ja hänen\nvillamyttynsä koko yleisön huomion. Muori on näet avannut mytyn ja\nruvennut tarkastamaan villojaan.\n\n— Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. —\nPitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä — koita.\n\nKoko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin\nvoisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän\non yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä,\njotka ovat sidotut kimppuihin... Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä\nuskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa!\nViskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee... Äkkiä avautuu suurella\nrähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt\nsaapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo\nvalmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se\nonkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:\n\n— Markka!\n\nEi tarjoa kukaan enempää... Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun\nvanhoja kaulaliinoja.\n\n— Mitä nämä ovat?... Helkkarissa — naimaliinoja.\n\n— Naimaliinoja! nauravat muut ja kravatit lentelevät miehestä mieheen.\n\n— No olipa siinä saalis!\n\n— Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä\nvielä?... Mutta en minä anna markkaa... Viisikymmentä penniä ..!\n\nEi korota kukaan taaskaan ja vasara kolahtaa...\n\n— Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali\nnaurusta.\n\nPoika on saanut kimpun tuolinpinnoja.\n\n— Mitäs kapuloita nämä on? Hittoakos minä näillä?\n\n— Huut helkkari sentään — mitä näillä tällaisilla tekee?\n\n— Nyt menevät tuolit: ostakaa pois, kun ostitte pinnatkin! kehoittaa\nyleisö.\n\n— Varokaa, ettette saa selkäänne!\n\nJa pojat jakavat pinnat miehestä mieheen ja kopistelevat niitä\nvastatusten, ja syntyy sellainen melu, että poliisin täytyy astua\nesiin. Pojat joutuvat pihamaalle, pitävät siellä peliään ja tulevat\nvihdoin keittiön kautta entiseen krouvikamariin, jossa Hallpumska pitää\nkahvikauppaa. Ennestään on siellä pari tyttöä ja poikaa juomassa kahvia.\n\nHui kuinka se on noita-akan näköinen tuo, joka siinä pitää pääkomentoa!\nMutta hyvää tavaraa hänellä on... Hänellä on ryyppykin takanaan, jonka\nhän somasti ja viekkaasti kaataa maitokannusta kahvikuppiin. Onpa se\nviisas akka!\n\n— Joutukaa, pojat, saliin, tirskuu joku ovelta, — siellä menee\npälsit, kokonaiset pälsit!\n\n— Hyvät pälsit ovatkin! kuuluu viskaalin ääni salista. —\nSopulinnahkaa ja musta verkapäällys...\n\nPojat tölmäsivät suin päin saliin. He olivat menemäisillään nurin,\nsellaista kyytiä he tulivat. Alhaalla oli mustanaan ihmisiä, ylhäällä\nsakeanaan tupakansavua ja auringonpaistetta ja keskellä savua seisoi\nmies, joka piteli käsissään turkkia.\n\nOli jo huudettu kymmeneen markkaan.\n\n— Kymmenen markkaa kymmenen penniä! huusi yksi pojista.\n\nYleisö nauroi. Pojat korottivat kymmenen penniä tai viisi penniä\nkerrallaan ja yleisön riemu yltyi yltymistään. Kun oli päästy\nviiteentoista markkaan, lankesi vasara.\n\nMutta voi sun suutari sentään sitä turkkia! Siitä sitä läksi koita ja\nkarvat pölysivät kuin siemenet voikukista, kun niihin puhaltaa. Hyvät\nihmiset sentään!... Ja pojat ottivat kukin kourallisensa karvoja ja\nrupesivat heittelemään niitä pitkin huonetta. Mutta eivät vakavammat\nihmiset sitä kärsineet ja poliisin oli taaskin tultava pitämään\njärjestystä.\n\nMutta kartanolla ei heitä kukaan häirinnyt ja siellä he myllersivät\noikein mielin määrin. Heilläkin oli yleisönsä, sillä huutokauppalaisia\noli siirtynyt katselemaan heidän temppujaan.\n\n— Me naulataankin tämä pälsi tähän seinään niin kuin herrat naulaavat\nhaukan levälleen tallinseinälle! keksi joku.\n\n— Tämä onkin se Tulettänen herrojen tallihaukka.\n\n— Nauloja tänne. Kenellä on nauloja?\n\n— Minulla! Ruostuneita kuin pirun pajasta!\n\n— Hei pojat, kivi tänne, millä lyön!\n\n— Levälleen vain tallihaukka! Hahhahhahhah!\n\nTurkki on pian levällään keskellä seinää. Tuuli liehuttaa liepeitä ja\nkarvatöyhdöt lentävät.\n\n— Näkevätpä muutkin, millaista tavaraa saadaan Tulettänen\nhuutokaupasta.\n\n— Se on sen vainajan turkki, selittää Santtu ja nostaa tutisevan\npäänsä korkeutta kohti. — Hän toi sen Pietarista ja kehui maksaneensa\nsiitä kaksikymmentä ruplaa.\n\n— Sen hän valehteli, sanoo Akseli, Joutsian poika ja entinen\ntukkiherra, jolla nyt on torppa Joutsian maalla. — Ei tuo koskaan ole\nmaksanut kahtakymmentä ruplaa.\n\nKovin ränstynyt on Akselikin, laahaa perässään jalkaansa, kasvot ovat\nkellertävät, silmissä kuin kaihit. Ainoastaan hiukset ovat vielä\nkiiltävät ja mustat kuin teeren selkähöyhenet.\n\nÄkkiä rämähtää ruutu ja Hallpumskan kasvot ilmestyvät lasin taakse.\n\n— Hän on itse pirun anoppimuori! huutaa joku pojista.\n\n— Katsokaas, katsokaas, kuinka sen suu käy!\n\n— Se noituu meidät, pojat!\n\n— Minä lasketan sitä kivellä!\n\n— Älkää hiidessä, pojat!\n\nVaroitus tulee myöhään; ruutu helisee jo rikki ja sirpaleet putoavat\nkiillellen maahan... Mutta ei pidä luullakaan, ettei Hallpumska osaisi\npitää puoliaan. Hän alkaa hänkin heitellä — tyhjillä pulloilla! Hyi\nolkoon! onpa se oikein pullosadetta!\n\nPojat tarttuvat mikä kiveen, mikä seipääseen, mikä laudanpalaseen\nja aikovat antaa takaisin noitaämmälle, mutta tämä kutsuu avukseen\npoliisin ja silloin tulee pojille kiire. Saakelin ämmä... se usutti\npoliisin!... Hei, pojat, rattaille!\n\nPian ovat hevoset irroitetut puusta, jossa ovat olleet kiinni, ja\nrattaat täynnä rallattavia ja meluavia miehiä. Kun poliisi näkee, että\nhe lähtevät liikkeelle, jää hän tyynesti katsomaan. Pojat puolestaan\neivät enää pidä kiirettä.\n\nHe ovat ottaneet mukaansa tuolinpinnat ja kaulaliinat ja muut saaliinsa\nhuutokaupasta ja heiluttelevat niitä käsissään... Mutta mikäs tämä\nonkaan tämä tällainen laudanpätkä? Siinä on jotakin kirjoitusta.\nMikäs se onkaan mahtanut olla? Tienviittako vai...? Voi sun suutari\nsentään... sehän on se vanha Tulettänen kyltti! Kuinka onkin lahonnut\nja kulunut! \"TULE TÄNE\" siinä on ollut, saattaa sen vieläkin erottaa.\n\nPojat nostavat laudanpalasen korkealle ilmaan. Piiska läiskii ja laulu\nkäy:\n\n    Ja tule tänne, tule!\n    Ja tule tänne, tule!\n\nJuha seisoi pihamaallaan ja katseli heidän jälkeensä. Ja taasen tuntui\nhänestä siltä, että tämä kaikki on unennäköä... Ettei hän vain heräisi!\n\nHän oli päättänyt järjestää niin, että rytöä alettaisiin hävittää\nniin pian kuin Hallpumskan kuormat vain olisivat poissa. Osa huoneita\noli myyty torppareille tai itsellisille ja he olivat saaneet käskyn\nviipymättä toimittaa ne pois.\n\nIsäntä oli ajatellut, että Tulettänen puoli helluntaiksi saataisiin\nkuntoon. Siksi tulevat pojat kotiin, Antti Helsingistä, Erkki\nmaanviljelysopistosta. Kyllä he hämmästyvät! He eivät voi tätä\naavistaakaan.\n\nHuutokauppaa kesti monta päivää. Isäntä kulki kuin kipeänä. Hän ei enää\nolisi malttanut odottaa. Emännän täytyi hänelle ihan nauraa.\n\n— Jaksaa sitä nyt jonkin päivän odottaa, sanoi hän, — kun on\nodottanut neljäkymmentä vuotta.\n\nIsäntä ei olisi jaksanut odottaa. Viimeisenä yönä ei hän saanut unta\nsilmiinsä. Hän nousi jo kukonlaulun aikana ja alkoi kierrellä pitkin\npihoja.\n\nAamu oli lauha ja keväinen. Ei aurinko paistanut, mutta pilvistä\nputosi tuon tuostakin lämmin köykäinen sade. Ja sateen tauottua oli\nmaailma kuin uusi, nurmikot täynnä välkkyviä vesihelmiä ja ilmassa\nnuorten koivunlehvien lemu. Lehtisilmukat puhkeilivat niin että melkein\nkuului, syreenit ja koiranputket olivat suurilla nupuilla, tuomista ja\npihlajista puhumattakaan. Ja linnut riemuitsivat ja kisailivat! Järvi\nlepäsi tyynenä kuin sulatettu hopea.\n\nHallpumin puolellakin noustiin aikaisin ja kuorma toisensa perästä\nkulki Tulettänen portista kirkolle päin. Emäntä nouti Hallpumin väet\nlähtökahville ja hyvässä sovussa juteltiin salissa. Isäntä istui\ntapansa mukaan tuolilla ovensuussa, hymähti ja sanoi silloin tällöin\njonkin sanan. Mutta ei hän tahtonut saada ajatuksiaan pysymään siinä\nmistä puhuttiin. Ne menivät vain rydön hävittämiseen.\n\nEmäntä hyvästeli Hallpumilaisia naurussa suin ja kehoitti käymään\ntalossa. Isäntä jätti heidät Jumalan haltuun ja saattoi portaille asti.\nSiihen hän jäi seisomaan.\n\nSataa rapisteli rankasti keväistä, lämmintä sadetta. Juha antoi sateen\nvalella kasvojaan eikä pitänyt kiirettä. Hän seurasi silmillään\nrattaita, jotka etenivät pitkin tanhuaa, ohi jyvämakasiinin, kunnes ne\nolivat kadonneet ahteen alle. Silloin hän astui ulos omasta portistaan,\npoikki maantien ja saapui Tulettänen portille. Siitä oli pinnoja poissa\nja maali kulunut. Hän seisahtui sen eteen, ikään kuin olisi kavahtanut\nsitä avata.\n\nJoka päivä ja monta kertaa päivässä hän oli astunut portin ohitse, hän\noli saattanut nähdä sen aina, kun vain ikkunasta katsoi ulos, mutta\nkolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut sitä avannut. Eikä hän ollut\nuskonut näkevänsä sitä päivää, jolloin hän siitä kulkisi. Ja katso,\nvuodet olivat menneet ja koko talo oli muuttunut, ja hän itse oli\nkäynyt harmaapäiseksi mieheksi. Mutta hän sai tästä portista kuitenkin\nvielä kulkea, sillä vapauden päivä oli koittanut.\n\nTie rakennuksille oli täynnä oljenrippeitä, pullonsirpaleita ja muuta\nroskaa. Isäntä asteli hitaasti ja katseli nurmea, joka versoi kuivien\nlehtien alta. Kevät teki tuloaan.\n\nPuotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka\ntaholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen\nkevättä vastaan!\n\nIsäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu\nsisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja\nnurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat.\nOmituisesti niissä rapisee... Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana\nnekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan\nheilutellen. Tavattomasti niitä onkin!... Krouvikamarin oven alla ovat\nlattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla\nennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään\nkuin tie permantoon... Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen\nnurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi... Siinä se kai on seisonut\nnäihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa... Tyhjänä on kamari\nnyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.\n\nPortti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti,\nkirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.\n\nEprami, senkin tervaskanto, on taaskin eellimmäisenä.\n\n— No miehet, sanoo isäntä, — mitä luulette: saadaankos rytö\nhajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?\n\n— Jaa helluntaiksiko? kysyy joku nuoremmista.\n\nEprami sylkeä roiskauttaa eteensä ja sanoo:\n\n— Ei maar tässä enää vapunpäivänä ole kiveä kiven päällä.\n\nÄkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu!\nNiin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä... Sadepisaratkin jo\nharventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden\nalta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä,\nmaassa!\n\nJo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja\nastelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei\nhän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei\npaljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet!\nVapauden päivä on käsissä!\n\nLeivonen visertää, kieppuu ja lirittää juuri hänen päänsä päällä. On\nkuin sen suusta putoaisi heliseviä helmiä. Ei näy kuin pieni piste\ntaivasta vasten, mutta ääni soi suurena, heleänä ja täynnä riemua.\n\nJuha ottaa lakin päästään ja sipaisee kädellä otsaansa. Että hän\nkuitenkin on saanut nähdä tämän siunatun päivän! Kuin unta se on ja\nihmettä...\n\nMutta katso, Jumalan edessä on yksi päivä kuin tuhat vuotta ja tuhat\nvuotta kuin yksi päivä.\n\n\n\n"]