Antti ja Anni aloittavat yhteisen elämän maaseudulla ja rakentavat omaa kotiaan. Tarina kuvaa työntekoa, perhe-elämää ja onnea, jota löytyy omasta pihapiiristä ja pelloilta.
Urho Karhumäen 'Rakkaus rakentaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2756. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
RAKKAUS RAKENTAA
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Helsingissä, Pellervo-Seura, 1946.
1.
Oli helluntaiaamu ja varhaiskesä. Maa ja metsä vihersi, linnut visersivät. Iloinen pääskypari rakenteli pesäänsä tuvan räystään alla. Mutta pikku puutarhan pyöreän sireenimajan pensaslatvus kukoisti kuin morsiuskruunu. Äskenpä juuri, eilen illalla sekin, helluntaimorsiamen kruunu!
Nuori mies tunsi itsensä onnelliseksi. Hän siemaisi rintansa täyteen ilmaa. Siinä oli keväisen kasvun tuoksu. Sääli tunkea tuollaista mannaa pyörän renkaisiin. No, sitä riittäisi sinnekin, kesän varasto oli suuri, uutta hersyvä, ehtymätön.
Hän nosti naisten pyörän pikku eteisestä pihamaalle ja ryhtyi toimeen. Renkaissa ei entisestään ollut paljoakaan painetta. Mahtoiko pumppu olla käyttökelpoinen? Tällaiset kapineet naisilla tavallisesti olivat sitä ja tätä. Olihan tässä kuitenkin mäntä. Se liikkui, ja ilma puhisi. Mutta sisään se tuntui vetävän milteipä yhtä paljon kuin antoi ulos. Kunhan edes vähänkin. Oli kai tässä aikaa, ja paljonkos hän, helluntainen perho, kesäistä ilmaa siipiensä alle tarvitsee... Sata... puolisentoista painetaan.
Ja nythän on taasen helluntai...!
Hän hyräili ja pumppasi reippaasti. Kaksisataakaan ei riittänyt. Jo etupyörään mahtui helluntailaulun molemmat säkeistöt, takarenkaaseen "Minun kultani...", "Taas leivoset..." ja vielä "Tuonne taakse metsämaan" kaitaiseen polkuun saakka.
— Antti ja Anni! Minne ne pyrähtivät siitä! Olen kaatanut jo kahvin kuppeihin. Se jäähtyy.
Äidin ääni kuului tuvan avoimesta akkunasta, tyttären ääni ullakolta, pääskyjen pesän vierestä. Korva tuskin eroitti viserrystä liverryksestä. Pyörän pumppaaja sitä kuulosteli ja naurahteli. Jo lopultakin molemmat renkaat olivat saaneet ilmaa kyllikseen. Hän nousi ja irroitti pihisevän pumpun. Hetkistä myöhemmin äiti ja nuori pari istuivat kahvipöydässä, jota peitti tuoreilla marjan varvuilla somistettu hääliina. Kukkia oli kahdessa lasimaljakossa. Pöydässä oli yhä vielä myös suuhunottamista, kakun jäännöksiä, pullaa ja pientäleipää.
— Nyt nauttikaa, että jaksatte, loput käärin matkaevääksenne.
— Itselleen ei mitään. Se on niin äidin tapaista — Hyvänen aika, mitä tuo tyttö puhuu! Minullehan jää tänne kaikki!
Äiti ei ryhtynyt erittelemään, mitä tuohon "kaikkeuteen" kuului. Sitä paitsi hänellä oli tärkeämpääkin siinä tyhjentäessään hääpöytää nuoren parin lautasille ja eväskääröihin. Hän oli tänä suvisena helluntaina milteipä yhtä onnellinen kuin nuorin tyttärensä, vaikka ikäeroa oli yli neljä vuosikymmentä. Tähän aikaan sisältyi hänellä paljon vaivaa ja elämän murhetta, varsinkin isän kuoleman jälkeen. Vaikein oli nyt kuitenkin voitettu. Lapset olivat aikuisiksi varttuneet, löytäneet oman paikkansa elämässä. Ja nyt sitten viimeinenkin, Anni, nuorimmainen oli tänä helluntaina vihitty. Antti oli kunnollinen nuori mies. He rakastivat toisiaan, oli Anni sanonut, eikä äidillä ollut syytä epäillä sitä. Onnea ja siunausta hän heidän häämatkalleen ja yhteiselämänsä retkelle vielä tänä aamunakin toivotteli. Jotakin näkyväistä, ehkä pientä taikaakin siihen olisi tarvittu, mutta hän oli hävittänyt siihen tarvittavat välikappaleet.
— Riisiryyneillä teidät olisi pitänyt matkalle lähitiessänne suolata, mutta keitin niistä puuron, kun ajattelin, että se varmaankin on teille terveellisempää.
Näin äiti puheli, kun kattoi pöytää. Nuoret myönsivät nauraen hänen valintansa oikeaan osuneeksi. Taikaryynipuuro oli ruokaisaa ja maistui hyvältä. Eväitä kääriskellen äiti kehoitteli lisää ottamaan. Sitten nuoret nousivat pyörilleen edessä kesäinen tie, matkan päämääränä tädin koti, pieni maalaistalo seitsenpeninkulmaisen taipaleen takana.
Taivas oli pilvetön, tuuli myötäinen. He liukuivat keveästi kumpikin raidettaan. Vihertävällä ojanpyöntärellä loisti helakan keltainen voikukka, ja vaaleanpunainen kissankäpälä tarjosi pehmeätä pikku tassuaan.
Aurinkoisella mäen rinteellä he istuivat levähtämään. Läheisessä niittyviidakossa kyyhkynen äänteli. Mutta sen valitus hukkui pikkulintujen iloiseen tilkutukseen, joka helisi lähellä ja kaukana, metsässä ja niityllä, ylhäisellä taivaanlaellakin, mistä laulajaa tuskin näkyi, ääni vain soi ja helisi. Anni nyhtäisi ojanpyöntäreestä kissankäpälän, suuteli sitä ja sitten kiinnitti sen nuppineulalla Antin takin rintapieleen. Vastalahjaksi Antti hypähti noutamaan pikku vihkon niittynurmen sinisiä ja keltaisia kukkia. Peninkulman matkan pyöräiltyään he jälleen pysähtyivät lepäilemään hupaisaan paikkaan tiepuolessa. Pieni ojalähde kumpusi siinä maan alta kirkkaita vesiään pulputtaen. Lähde oli tuskin keittopataa suurempi, mutta kiehui monella silmäkkeellä valkoista santaa kuohuttaen. He istuivat sen äyräällä kuin kaksi lasta mietiskellen, miten syvältä, miten kaukaa se pikkuinen eläväinen kipene oli kohonnutkaan siihen aurinkoa tervehtimään? Miten moneen kertaan siivilöityä oli sen kirkas vesi?
Antti leikkasi taskuveitsellään silkokuorisen pajunoksan ja naputteli siitä juomapillin. Anni etsiskeli vesijuoksun rajasta ketunleipiä. Pikku lähteen vesi oli kylmää ja virkistävää, viheriäiset pikku ketunleivät kirpeän imeliä. He maistelivat niitä, vuorottelivat vesipilliä lähdevettä juodessaan, nauroivat ja nauttivat kuin lapset. Sitten kylliksi herkuteltuaan hypähtivät pyörille jatkaen matkaa. Ruskea jänis, suuri villava kerä, hypähti läheisestä pensaasta tielle. Kotvan aikaa se katseli heitä suurin pyörein silmin. Sitten se lystikkäästi pomppien alkoi hypähdellä raidetta Annin pyörän edellä. Oliko sekin syönyt aamiaisekseen ketunleipiä ja litkinyt lähteen kirkasta vettä? Ainakin se valppain silmin oli seurannut, mitä lähteen reunalla puuhailtiin.
2.
Kellot soivat kutsuen ihmisiä helluntaikirkkoon. Pyörämatkalle lähtiessään Anni ja Antti eivät tulleet tätä kutsua ajatelleeksi, kuten monet muut näiden huomenkellojen kuulijat, jotka kiiruhtivat kirkkoa kohti kaikkia teitä.
Voisivat kai hekin hetkeksi pysähtyä sinne levähtämään? Anni ehdotti, eikä Antilla ollut mitään sitä vastaan.
Lukittuaan pyöränsä kirkonaitaan he liittyivät juhlapukuisiin ihmisiin, joista monet kiersivät kirkkomaan kautta. Milteipä jokaisella kävijällä näytti siellä olevan läheisiä, joiden hautakummulle he halusivat kevään ensimmäiset kukkaset laskea.
Kirkosta alkoi kuulua urkujen soitto. He astuivat pääovesta sisään. Vienot sävelet vahvistuivat hiljentyen jälleen. Jokin kirkkaampi sävel pillahti soimaan, sitten toinen ja kolmas. Äänet vahvistuivat taas, kunnes mahtava, kevättuntuinen sävelaaltoilu täytti kirkon. Kaiku kiersi kuorit, kohosi kattoholviin sinne häviten. Seurakunta aloitti urkujen säestämänä suvivirren. Antti ja Anni lähinnä vapaana olevan penkin päähän istuen yhtyivät siihen.
Kuoron avustaman alttaritoimituksen jälkeen nuori pappi nousi saarnaamaan. Luettuaan päivän tekstin hän ryhtyi selittämään sitä: Niin kuin ankaran talven kahleista vapautunut luonto kaipasi kevään virkistäviä voimia, lämmintä sadetta ja taivaan aurinkoa, niin myös jokainen ihminen, pieni kansamme, koko ihmiskunta helluntaijuhlan virvoitusta, rakkauden ja rauhan sanomaa...
Kun pappi lopetti saarnansa, jatkoivat he matkaa. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä taivaalta. Eteläinen tuulenleyhkä liehutteli lippuja, jotka juhlapäivän kunniaksi oli vedetty salkoihin maantienvarren taloissa. Hyväkuntoinen tie sivusi punaisiksi maalattuja asuinrakennuksia. Ruismaat ja heinäpellot vihersivät, mutta kevättoukojen oras tiirotti tumman punertavana. Maantieltä taloihin päin suuntautuvia sarkoja katsellessa näytti, kuin tuhansittain neuloja olisi pistelty pitkiin riveihin tummapohjaisiin tyynyihin. Perunaakin oli jo monin paikoin istutettu. Mustamultaiset muhevat vaot kohosivat talokumpuja kohti. Keväinen pelto oli aina värikäs, väkevästi elämäntuntuinen. Siementämättömänäkin se uhosi ulos pursuavaa kasvun voimaansa.
Erään talon aidattu karjalaidun sivusi peltojen tapaan maantien vartta. Lehmät lepäilivät märehtien, kuin kerhopiirissä rupatellen. Mistä tärkeästä asiasta siinä mahdettiinkaan neuvotella?
Mutta ylempänä katajikkomäessä oli ryhdytty sanoista tekoihin. Kaksi pässiä monipäisen lammaskatraan katsellessa iski sarvinuijillaan vastakkain, että mäki kajahteli. Ohi ajavien pyöräilijöidenkin täytyi pysähtyä tätä näytöstä tarkkailemaan. Kumpi voittaisi ja saisi mestaruuspalkintonsa kauneimman karitsaisen käpälästä? Tämä jäi heiltä näkemättä, koska ottelu saattoi kestää iltaan saakka. Molemmat nuijapäälliköt näyttivät olevan yhtä hyvissä voimissa ja lannistumattomassa tappeluvireessä. Pyöräilijät katselivat aikansa huvitettuina, sitten jälleen jatkoivat keveästi matkaansa.
Mutta missä he eväspäivällistään haukkaisivat? Siitä he neuvottelivat seuraavassa levähdyspaikassa. Miksikäs ei se käynyt laatuun vaikka juuri siinä vihertävällä pyöntäreellä, palan painiketta vain puuttui. Mitä jos poikkeaisivat johonkin taloon? Pieneen vaiko isoon? Harmaaseen vaiko punaiseen? Arpakivi sen saisi ratkaista. Anni arvuutteli. Sattui pieneen, mutta niin pikkuinen se kivensirunenkin oli Annin pienessä kädessä. Antti vuorostaan arvuutteli väriä. Harmaa voitti.
Se oli kolmas vähäinen talo, ja niin harmaa, ettei punertavaa väriä näkynyt muualla kuin savupiipussa. Emäntämuori istui sankalasit nenällä tuvan pöydän takana suurta kirjaa tutkiskellen. Hyvänpäivän toivotettuansa vieraat esittivät pyyntönsä. Muori tutkiskeli heitä sankalasiensa ylitse ennen kuin vastasi.
— Vai lasillinen maitoa! Tuosta nyt ei kissakaan saisi kyllikseen. Ehkäpä te saatte. Kokeillaan, sittenpä sekin ihme on nähty.
Hän meni, mutta palasi pian, ei maitolasia, vaan puista viilipurnukkaa ja lusikoita kädessään kantaen.
— Mistä minä keskellä päivää maitoja teille. Kas tässä vähän korviketta lusikoitavaksi. Toin kaksi, vaikka yksikin olisi mahtanut riittää.
Oikein huomioitu, kuten kaikki muukin, mitä näennäisesti yrmeä mutta kuitenkin hyväsydäminen harmaan talon muori kakkulalasiensa ylitse huomioi. Vasta valetut kiiltäväiset vasemman käden nimettömissä, rakkautta kuin voisulaa, kun vain riittäisi.
— Tänä aamuna vihkaistu? halusi muori varmentua päätelmissään.
— Jo eilisiltana, naureskeli nuori mies.
— Arvasinkin tuon! kehahti muori, vaikka ei arvannut. Vastavihityt ihastelivat hänen viiliään, joka oli kesän keltaista, yhtä makeaa kuin pitkää, kerrassaan mainiota! Oman erikoisen makunsa sille antoi myös hapatusastia, puukehlo, ehkäpä parin litran vetoinen. Mutta selvää he siitä tekivät, mitään ei jäänyt. Annia ihan hävetti. Tosiaan arpa oli osoittanut heidät erinomaiseen taloon.
— Mitä olemme velkaa? tiedusteli Antti, kun he olivat päättäneet ruokaisan ateriansa.
— Että rakastatte toisianne ei ainoastaan tällaisena kevään helluntaina, vaan vielä syksyn arkisina päivinäkin.
Näin vastatessaan muori katseli heitä taas lystikkääseen tapaansa. Silmäkulmassa vilkahteli veitikkaa, totta hyvinkin toinen puoli.
— Entä jos emme jaksa?
— Kyllä jaksatte, jos vain on hyvää tahtoa.
— No, jos emäntä niin arvelee, niin voimme ainakin yrittää, myönteli nuori mies naureskellen sekä itsensä että punastelevan nuorikkonsa puolesta. Enempää viivyttelemättä he kiittivät, hyvästelivät ja jatkoivat matkaansa. Helluntain keskipäivä paistoi, pellot ja metsätkin rakkautta tulvillaan. He kaksi olivat luvanneet sitä toisilleen jatkuvasti, harmaan talon emäntämuorillekin syksyn arkisiin päiviin asti.
3.
Nuorten odottamaton ilmestyminen oli hupaisa yllätys sukulaistalossa. Kirjeissään serkuilleen ei Anni ollut mitään tällaisesta maininnut, ei muka itsekään kauan ollut tietänyt. Vai ei tietänyt! Se kyllä näkyi hänen kasvoistaan. Tätiä ei petetty, eikä serkkujakaan. Mutta tämä viimeinen keksintö, helluntainen häämatka, oli mainio keksintö. Mikä tämä nyt oli seitsemän peninkulman pyörämatka nuorille rakastavaisille kesäisenä päivänä. Täti itsekin oli pyöräillyt sen jo morsiamena ollessaan.
— Pyörähtelit kai sinä minun pyöräni tangolla. Vaikka se täytyy myöntää, että hän silloin oli toisen kokoinen ja näköinen, tuollainen Annin tapainen keveä perhonen, muisteli setä Matti.
— Eipä hän liioin tuollainen silppumyllyn tukki! Sujakka pojan sukkulainen tämä silloin oli, selvitteli Mari-täti puolestaan.
Keveitä ja onnellisia he nähtävästi olivatkin olleet, onnellisia yhä. Sukulaisvieraittensa helluntaista sydämellisesti nauttien he nauroivat omille muistoilleen ja sukkeluuksilleen.
Mutta sitten täti touhusi heitä lepäämään. Niin pitkällä pyörämatkalla sentään väsyy, vaikka nuori rakkauskin purjeissa kohotteli. Talossa oli perintöhuonekalu, kuin vartavasten tuollaisia vieraita varten tehty. Anni tiesi, mitä täti tarkoitti. Antti arvasi sen, sillä joskus aikaisemmin tästä oli ollut puhetta.
Tämä mainio kapistus oli asetettu tuvan edustavimmalle paikalle kahden akkunan valokiilaan. Se oli jykevä keinutuoli, johon mahtui joko yksi iso tai kaksi kapeaa. Täti ohjasi heidät tuoliin ja pani sen kiikkumaan. Sirkka-serkku juoksutti heille tuopillisen kuohuavaa kaljaa. Suuri harmaa kissa hyppäsi Annin syliin, hetkisen siinä tassuja nosteltuaan siirtyi Antin polvelle raapimaan, sitten puoliksi kummallekin makailemaan ja kehräilemään. Sirkan avustamana täti ryhtyi puuhaamaan vieraille ruokaa. Iloinen tuli räiskähteli uunissa, hellan renkaat helisivät, paistinpannu kärisi. Mutta iltapäivän aurinko paistoi akkunasta, värittäen seinähirret, akkunalaudat ja radiohyllyn mehevällä pronssimaalillansa. Lämmin ja viihtyisä oli tämä kotipirtti. Perintötuolissa keinuvista nuorista tuntui kuin äänetön, näkymätön helluntaikyyhkynenkin olisi piilotellut jossakin nurkassa seinähyllyn tai astiakaapin takana.
— Mikä se onkaan miehiään, tämä sinun Anttisi? tiedusteli täti hellansa äärestä.
— Sanokoon hän itse, myhäili Anni.
— Konepuuseppä, sanoi Antti.
— Seppäkö? Noin puhdasmuotoinen, ei yhtään noessa eikä rasvassa! kummasteli täti.
— Tottahan toki helluntaiksi silmänsä on pessyt, nuori sulhasmies! arveli Matti-setä piippuaan viritellen.
— No mitä kaikkia kapistuksia sinä taot sillä koneellasi? tiedusteli täti, joka vieläkään ei päässyt irti seppäkäsityksistään. Antti ryhtyi tarvittaviin lisäselvityksiin.
Hän työskenteli konepuuseppänä huonekalutehtaassa. Joitakin vuosia sitten sellainen oli perustettu asemakylään. Hänen tehtävänään oli koneellinen huonekalujen osien höylääminen ja porastaminen. Toiset miehet, ns. penkkipuusepät kokoilivat ja valmistivat niistä erilaisia huonekaluja. Konetyö tehtiin sarjoissa, parin kolmen tusinan kaluston kappaleet laskettiin lävitse yhteen menoon. Kone siinä kaiken raskaan työn teki, mies vain syötteli lautaa sen kitaan, kuunteli rousketta, katseli, miten purulastut ryöppysivät.
— Kyllä maar siinä ryöppy käykin! myönteli setä.
— Ettet vain työnnä kättäsi sen mokoman moolokin kitaan! kauhisteli täti.
— Siinä on suojalaitteet, mutta kyllä siinä siitä huolimatta täytyy olla aina varovainen, puheli Antti.
— Niin aina, muistakin olla! Mitä Anni tekisi kädettömällä sepällä, puhdasmuotoisellakaan.
— Kädetön, jalaton, seinää nousee, kiukaalle pääsee... Mikä se on? heitti talon nuorimmainen, kymmenvuotias pikku Matti tietokysymyksensä joukkoon.
— Että heti kippaiset ajamaan lehmät lypsytarhaan, johdatteli äiti kuopustansa ajankohtaisiin ratkaisuihin.
— Sehän on taikina! Hyys, Hymylään joka sorkka! ajoi Matti omalla arvoitusvasikallaan.
— Joka sorkka, niin juuri! Ja katsokin, ettet päästä mullikoita rekooliin.
— Ei päästetä hymyläisiä hölmöläisten rekooliin, myötäili kuopus, kun ei muutakaan siihen enää osannut.
— Asumaan varmaankin, majoitutte siskon luokse Rintelään. Semmoinen kaunis tupa ja kammari, mainiosti sovitte siinä toistaiseksi kolmisin, kehitteli täti nuoren parin asuntokysymystä.
— Ullakolle rakennamme itsellemme oman pesän. Hellakeittiökin saadaan siihen mukavasti kamarin viereen, selvitteli Anni rakennussuunnitelmia.
— Niin juuri! Siellä visertelette kuin pääskyset räystäspesässä. Kunnes tulee pikkuisia visertäjiä. Mahtuu kai niitäkin sinne.
— Mahtuupa hyvinkin. Hyvä sopu tilaa antaa, rakkaus vällyjä leventää! Sinä Antti sen kun ryöpytät lastumasiinallasi leivän murenaa, puheli setä veikeästi myhäillen.
— Ja Anni Singerin masiinallaan särpimen lisää toistaiseksi, kun ei vielä niitä pikku nuttujakaan tarvitse, täydenteli täti.
Näin he kilpaa piirustelivat. Mutta pikku Matti jo karjapihassa mullikoille huuteli hyys-hymyläänsä. Sirkka riensi häntä auttamaan. Hupaisaa ja kodikasta oli elämä tädin ja sedän pienessä talossa.
— Nyt lopultakin vähän haukattavaa pöydässä. Käykäähän ottamaan ennenkuin nälkään kuolette.
Vai vähän! Kun oli paljon ja hyvää, jälkiruoaksi keltaisen mehevää uunijuustoa. Eikä nälkään kuolemisesta ollut merkkiäkään, aterian jälkeen sitäkin vähemmän.
4.
Kuului kevyttä rapinaa, niin kuin joku olisi kirjoittanut teräskynällä sileälle paperiarkille. Milteipä huomaamattaan Antti heräsi ja havaitsi etsivänsä rapinan aiheuttajaa. Hän katseli pyöreitä orsia, kattoruoteita, pärekattoa. Siinä se paperiarkki, johon joku kevyellä kädellä kirjoitteli. Pikkulintu varpaillansa!
Anni nukkui keveästi hengittäen permantovuoteella hänen vieressään. Hänen tummatukkaisen päänsä kiharat peittivät milteipä kokonaan valkoisen pieluksen. Pikkuinen siro käsi lepäsi povella, kohoten ja laskien.
Mikä heräämys! Mikä omistus! Mikä onnen hetki ihmisen elämässä!
Miten monta kertaa hän olikaan kuvitellut, uneksinut ja ikävöinyt jotakin tällaista. Oliko hän aikaisemmissa unikuvissaan nähnyt tämän helluntaiaamun? Oli ja ei ollut. Ei tällaista ympäristöä, vuodetta eikä peittoa, ei tuota kattoon riipustajaakaan.
Oliko nähnyt noita tummien kiharoiden reunustamia suloisia kasvoja? Tuota sulavaa suuta? Tuota kuulakkaa korvalehteä? Viehkeää povea noin kohoilemassa. On ja ei ole. Oli montakin kertaa kuvitellut, vaan ei tuollaisena nähnyt, ei tuntenut eikä katsellut tällaisessa omistuksessa.
Mikä ihmeellinen tuoksukin täällä? Niin puhdas ja tuore! Siinä oli kesää ja talvea, riihtä ja tupaa. Jotakin niitystä, jotakin pellosta, metsästä ja karjatarhasta. Jotakin myös siitä hallavan punaisesta vasikasta, mistä eilisiltana kauppaa tehtiin, vaikka ei kirjoihin merkitty. Jos huvittaa, niin riipusta se tämän aittasen pärekattoon, sinä pikku eläväinen, sinä rapistelija siellä!
Pikku eläväinen, sulkaniekka kirjuri pärekatolla, tekee työtä käskettyä, yhä rapsii ja riipustaa. Riihikuivat pillioljet leveässä, lämpimässä permantovuoteessa ritisevät somasti. Nuori mies, onnenmyyrä, tuskin jäsentään rohkenee liikauttaa, että ei vain kesken uniaan heräisi, hän armas, hän lehmänomistaja ja lypsäjä tuossa.
Eilinen, milteipä koko toinen helluntaipäivä on setä-Matin kanssa liikuskeltu talon paikkoja katsellen. On käyty navetat ja tallit, vainiot ja metsät. Toimen mies, pellon, karjan ja metsänkin kasvattaja on tämän talon isäntä, tämä uusi setä-Matti. Päältäpäin katsoen hänestä sitä tuskin osaisi kuvitella. Mutta hänen viljavainiollaan ei nähdä aukkopäitä, apilalohko versoo ja vihertää, kauranoras omilla saroillaan tumman vihertävänä ruuvia kiertäen.
— Eikö siinä teidän muorin palstatiloillakin ole muutama sarka viljelysmaita? tiedustelee setä, kun kotiin päin kävellään.
— On kai siinä maita, yli puoli hehtaaria perunamaita ja ketonurmikoita ehkä saman verran!
— Äläpäs poika! Sinä otat ja rupeat viljelemään.
— Kuinkas minä sellaisiin, huonekaluverstaan puuseppä?
— No, estääkö tämä erinomainen konekalu sinua väliaikoina harrastelemasta muuta? Tämä on hupaisaa! Aikaa toimesi lomassa hyvin riittää. Nuorella miehellä tuskin muuta onkaan niin paljon kuin aikaa, paitsi rakkautta näin ensimmäisen helluntain pyhinä. Näin puhelee setä leikkiään laskien.
— Nuori emäntäkö lypsämässä? Sinun pitää saada oma lehmä! touhuaa Matti-setä.
— Sitä samaa minä tässä! Tuota Lumikin vasikkaa ajattelin heille kahden vuoden perästä, auttelee täti.
Hän on tarkkaillut asiaa pitkällä tähtäimellä. Mutta Anni hymyilee onnellisena kuin morsian, milteipä sitä hän vielä onkin. Sovitaan vaihtokaupasta, ilman välirahoja. He saavat Lumikin vasikan ensikantoisena, Sirkka huoneeseensa sievän kaluston, lipaston, pöydän ja tuolit...
Auringon helo kaivautuu ruskeaan hirsiseinään kattohirren aukosta. Se on kuin hunajaa, hirren rako on sitä kohta tulvillaan. Hunaja vuotaa alemmaksi sitä mukaa kuin aurinko kiipeää ylemmäksi. Se sivuaa jo Annin hiuksia otsaa ja suuta. Ai sitä tyttöä! Auringon hunajaa silmissä ja suussa! Nuori aviomies, milteipä sulhanen vielä, ei voi kauemmin itseään pidättää... Kun ei voi, niin ei voi. Sitä samaa kohta hänellä... auringon hunajaa suussa.
5.
He keksivät hyvän levähdyspaikan; vihreä ruohomatto, minkä keskellä hiidenkivi, milteipä tätilän ullakkoaitan korkuinen. Tuntikirjuri vain puuttui katolta. Lohkare oli varmaankin jääkauden vierinkiviä, joista koulun maantiedossakin puhuttiin.
Antti irrotti pienen laatikon pyöränsä tavaratelineestä. No, noh! äänteli matkamies, jonka Mari-täti oli häälahjaksi heille antanut. Lähtöhetkellä nassu oli hieman kapinoinut, mutta matkaan päästyään tyytyväisenä ottanut kyytiä pehkuilla pehmustetussa makuuhytissään, jonka seiniin Antti oli kairannut poralla hengitysreikiä. Kansilauta avattiin ja matkamies pääsi nurmikolle. Silmiään aurinkoon päin siristellen se nassutteli ruohoa. Se oli puhdas ja valkoinen kuin maitopullo, joka aamulypsystä oli varattu heille matkaevääksi.
Nassun syömisestä vain ei aluksi tahtonut tulla mitään. Olisi pitänyt varata matkaan myös kumitutti. Mutta kun Anni keksi korvikkeen, vihreän ruohotupon, alkoi nassu imeskellä sitä. Maidon makuun päästyään se ei enää korvikkeita tarvinnut. Lautanen tyhjeni kolme kertaa. Uuden taidon opittuaan nassu näytti peräti tyytyväiseltä. Se heittäytyi maitopullonsa viereen ruohikkoon täyteläisempänä kuin pullo. Siinä molemmat sitten kellottelivat kuin mitkäkin kaksoset.
Nassun ruokinnan aikana oli Antti pannut merkille pikkulinnun, joka lenteli vierinkivelle ja sieltä alas. Hän kiipesi varovaisesti tarkastelemaan. Kiven päällä sammalturpeessa kasvoi vähäinen katajapensas. Pikkulintu lähti pensaan juurelta, hetkistä myöhemmin toinen samasta paikasta. Pensaan alla kuloheinillä verhottuna oli pikku pesänen, jossa kuusi karpalon kokoista ruskeata munaa. Tarkastelija vetäytyi kiven reunalle. Muutamaan kertaan kiven ympäri lenneltyään toinen lintu palasi pesään, emo nähtävästi.
— Jätä nassu ja tule tänne, kuiskasi Antti alas.
— Onko siellä jotakin nähtävää?
— Kun tulet, niin näet.
Anni kiipesi ylös kivelle. Antti auttoi häntä kädestä, vaiteliaisuuteen kehoittaen. Kuitenkin emolintu lennähti, eikä Anni sitten tarvinnut enempää selityksiä. He vetäytyivät kiven toiselle laidalle ja katselivat kyyristellen, melkeinpä henkeään pidätellen. Jälleen emolintu palasi, kotvan kuluttua toinenkin, pieni hyönteinen suussa. Näppärästi se siirtyi munia hautovan puolison suuhun.
— Lintukoto! kuiskasi Anni katsoen mieheensä säteilevin silmin. Sitten he jälleen äänettömästi yhä lähemmäksi toisiaan kyyristyen katselivat lintukotolaisten perheonnea, kunnes Antti heräsi tarkkailemaan, mitä alhaalla kaksosten laitumilla tapahtui.
— Minne toinen maitopullo ruohikolta on hävinnyt? En näe sitä.
— Maitopulloko kadonnut? Luulenpa, että nassu...
He pääsivät kiveltä milteipä vikkelämmin kuin lintukotolaiset pesästään. Pullo kylläkin lepäsi ruohikolla, mutta nassua ei missään näkynyt. Näkyihän lopulta valkoinen vilahdus mättäikössä. Antti hypähti perään kuin sadan metrin lähtökuopista. Hän tavoitti karkulaisen ja palasi onnenpoikana takaisin. No-no, selvitteli nassu. Lähdin vain maisemia katselemaan!
He itsekin haukkasivat välipalaa ja ryyppäsivät maitoa yhteisestä pullosta. Jälkiherkuiksi täti oli paistanut ja marjahillolla höystänyt mehevän pannukakun. He taittoivat puolikkaan kahdeksi.
— Muistatko, mitä täti meille hyvästejä jättäessään sanoi?
Miksipä ei Antti tätä olisi muistanut, mutta vastasi kiertäen, kuten nuorilla miehillä usein on tapana.
— Jos tällaista pannukakkua paistat, niin se tuskin on tarpeellista.
— Entä, ellen paista?
— Sitten muistutan sinulle siitä.
Pannukakun puolikas katosi. Levähdyshetki lintukodon viheriäisellä pihamaalla päättyi, Nassu nostettiin hyttiinsä ja kotimatka jatkui suvisen päivän paistaessa.
Käki kukkui kaiken matkaa, kun yksi lakkasi, niin toinen alkoi. Lounatuuli leyhytteli kesäisiä viestejänsä. Pyörät rapisivat keveän rattoisasti ruskeasantaisella tiellä.
6.
Antti otti toisenkin vapaapäivän. Hän oli soittanut siitä työnjohtajalle. Tänään oli tehtävä nassun karsina ja istutettava perunat. Äiti ilostui röhkivästä "maitopullosta" yhtä paljon kuin nuoret. Olipa Mari-sisko häälahjan keksinyt! Possu oli hänen lempieläimensä. Ennen tätä ahdasta aikaa hän oli joka ainoa kesä kasvattanut tuollaisen pikkunassun isoksi possuksi. Mutta mistä he saisivat sille lähiviikkoina tarvittavan maidon? Siinä kysymys, johon liittyi muutakin murhetta. Vain kasvattaja tiesi, mitä sika kesän mittaan tarvitsi. Hupaisaa murhetta se joka tapauksessa olisi. Milteipä kaikki entiset possut olivat oppineet syönnin jälkeen pyyhityttämään suunsakin. Eiköpähän vain tämäkin, koska vaikutti niin viisaan näköiseltä.
Antti aikoi ryhtyä karsinan rakentamiseen heti, vaikka ei niin kiirettä olisi ollut. Nassua oli pidettävä keittiössä pari vuorokautta, että oppisi kunnollisesti syömään ja tutustuisi ihmisiin. Halkolaatikkoon sille saatiin lämmin makuutila. Semmoisen keikutuksen jälkeen possu varmaan nukkuisi vuorokauden yhteen menoon. Entä keikuttajat itse? Varmaan itsekin väsyksissä olivat. Syömään ja nukkumaan! Vastaansanojaa tuli tuskin kenestäkään, eikä se olisi auttanut.
Mutta nyt oli toinen päivä, helluntain jälkeinen keskiviikko. Antti otti työkalulaatikkonsa kiiruhtaen pieneen navettaan, jossa joskus lehmääkin oli pidetty. Nyt muutamaan vuoteen siinä tuskin oli asustanut muita kuin hiiriä ja rottia. Hän tyhjensi rojun navetasta, tarkasteli sisällä ja ulkona. Ei se niinkään hullummalta näyttänyt. Aamurupeamassa hän rakentaisi nassulle siihen loistohuvilan. Kun Anni tuli häntä aamiaiselle kutsumaan, niin unohti asiansa. Mitä hänen rivakka, taitava koneseppänsä olikaan yhdessä rupeamassa aikoihin saanut?
Kylpylät, vilpolat! Kuka tahansa voisi tulla tänne nassun alivuokralaisena auringonkylpyjä ottamaan.
— Jos vain haluat ja asianomainen kelpuuttaa. Mutta ennen sitä oli noudettava pari sylyksellistä sammalia päämiehen vuoteen pehmikkeeksi.
Metsä oli lähellä. He kiskoivat määkivien selästä "lampaanvuotia", joista tuli mainiota patjan täytettä. Ja sitten nousi kaksi iloittelevaa karhua, kantajia tuskin näkyi ruskeiden sylyksien takaa.
Päivällisrupeaman he työskentelivät perunaa istuttaen. Maa oli jo ennen pyhiä muokattu. Hevosmiehen oli tänään puolilta päivin määrä tulla istuttajille vakoja avaamaan, mutta häntä ei kuulunutkaan.
— Minä rupean kyntöhevoseksi, ratkaisi Antti pulman. Aamuisin työhön kulkiessaan hän oli muutamalla pikku palstalla nähnyt istutettavan perimaa ilman hevosta. Vanhat ukot ja eukot vetivät. Anni ja Antti olivat nuoria.
Ennen toimeen ryhtymistään he riisuivat kengät jaloistaan. Pellon multa oli lämmintä ja karheaa, kutkutteli somasti jalkapohjaa. He pingoittivat narun perunamaan laidasta laitaan. Antti pisteli lapiolla reikiä, Anni kätki niihin siemenperunoita. Työ alkoi luistaa mainiosti. Tämän tästä he saivat siirtää nuoraa. Taitavinkaan kyntäjä ei olisi osannut ajaa sen suorempia rivejä. Kun siemenet loppuivat, juoksivat he kilvassa tuvasta uusia noutamaan, Ennen iltaa oli työ loppuun suoritettu. Viimeiseksi he haravilla tasasivat koko istutetun peltoalan. Itusilmuiset mukulat oli kätketty maan muhevaan multaan, kuten istuttajan jalan jäljetkin. Ehkä nekin alkaisivat juurtua perunoiden kanssa kilpaa.
Siitä oli kulunut aikaa jo kohta pari viikkoa, kun he viimeksi olivat käyneet katiskaa kokemassa. Se oli antoisa pyydys varhaiskeväällä hauenkudun aikaan. Myöhemminkin siitä oli saatu jokin hauki ja pieniä ahvenia. Anni otti käteensä tyhjän sangon.
— Kala-astiaksiko sinä tuota?
— Onko mielestäsi liian suuri?
— Mistäpä minä tiedän, vaikka olisi pieni.
— Kohta nähdään. Kauankos kaksi yhtä katiskaa kokee. Leikkiä puhellen he astelivat rantaan.
Nopeammin oli Anni yksin tämän kalamatkan tehnyt monta kertaa ennen. Mutta nyt oli aikaa. Minne heillä enää oli kiire. Lintujen sirkutus kävi siellä ja täällä. Joku pikku laulaja lennähti tien ylitse.
Sitten jo pian avartui niitty, sen takana sinipunaisena välkkyvä järvenlahti. Siltä se tosiaan näytti. Tämä ehkä johtui pilvistä ja auringosta, päivän hetkestä ja Annin silmistä. Monista tekijöistä johtuvaa varmaankin tällainen värien vivahtelu järven pinnassa.
Hetkisen tämän jälkeen Rantalan papan keveä vene lipui tyyntä järven pintaa: Taas järvi oli väriltään jotakin uutta. Omat laulajatkin täällä oli, hupaisasti narisevia heinäsorsia rantamättäikössä. Kuului siltä, kuin olisivat pyrkineet hankatapin narinaa jäljittelemään. Tapin narina lakkasi, kun Antti nosti järvestä hankaimeen kourakupillisen vettä. Matkijat rantamättäikössä olisivat tarvinneet kurkkuunsa jokainen kouran täyden, koska itse eivät huomanneet kaulaansa kastaa. Vene eteni järvenpintaa kuin aurinkoinen ajatus. Aironpyörylät sen molemmin puolin jäivät kirkkaina suppiloina pyörimään.
Katiska löytyi siitä, mihin Anni sen edellisellä kerralla oli laskenut. Jo monena kesänä sillä oli ollut oma erikoinen paikkansa rantapajukon alla suuren ruohomättään vieressä. Siitä oli saatu paitsi haukia ja ahvenia myös punapyrstöjä kutuaikana helluntain ja juhannuksen välillä. Joskus oli tullut hyväkin saalis. Nyt saattoi olla vielä liian aikaista. Jännittyneenä kokija kuitenkin odotteli. Vene lipui hiljaa polan ohitse. Hän tarttui nuoraan, sitten rautaiseen kädensijaan. Pyydys nousi, painoi ja liikahteli, kuhisi ja molskahteli! Kokija hätääntyi.
— Poika kulta, tule auttamaan! Ei sentään tarvitse. Pidä venettä vain!
Poikakulta naurahteli ja huopaili. Kokija sai pyydyksen veneeseen, jos kohta siinä hänellä kiskomistakin oli. Kylläpä olikin Pietarin saalis! Valkeasuomuista, punaeväistä kalaa sälisi pyydyksessä ämpärikaupalla. Kaiken kukkurana kuin jonkinlaisena päällysmiehenä venkoili suurimahainen hauki.
— Sinullapa vasta kalaonni! huudahti Anni silmät loistaen.
— Tarkoitit kai sanoa: minulla.
— Sinun onnellesi asetin tämän kokemisen. Milloinkaan ennen tämän mättään juurelta ei ole saatu tuollaista määrää punapyrstöjä.
Niitä oli muutama kappale yli puolen sadan. Sanko tuli niistä lähes täyteen. Päällysmies ei mutkalle kierrettynäkään olisi mahtunut siihen enää. Kotimatkalla soutumies kantoi ämpäriä, kalastaja riiputteli vihtaraksissa päällysmiestä. Ei ketään tullut metsäpolulla vastaan, vaikka olisi saanut tulla, vain rastas lennähteli onnellisten kalamiesten edellä puusta puuhun, kuplettia laulaen kehua rellesteli: Sotamiehen koira ja kalamiehen muija... Hauen sait... orjan nait... vie muorille... vie muorille... koko roska!
Kalamiehet tekivät neuvon jälkeen. Muorille riitti punapyrstöissä rapsuttamista iltamyöhäiseen. Soutaja olisi mielellään tullut auttamaan, mutta ei saanut siihen lupaa, työnsä kullakin. Katsoa sai, vaan ei koskea.
Aurinko siivilöitsi viimeisiä säteitään Annin pieneen ullakkokamariin, joka nyt oli heidän yhteinen lintukotonsa. Lämpöinen ja kodikas se oli. Lupaava myös heidän yhteiselämänsä alku. Muutamia onnellisia päiviä he olivat jo eläneet. Niin hupaisa ja tapahtumista rikas tämäkin heidän ensimmäinen arkipäivänsä!
Anni istui akkunalaudalle auringon laskua katsellen. Hänen nuorteat kasvonsa loistivat auringon valosta ja sydämen onnesta. Korvalehti heloitti, tukka säteili tulilankoina. Antti katseli niin kauan kuin säteilyä riitti, sitten hän astui pienen huoneen lattian ylitse, suuteli korvaa, silmiä, suuta. Korvaan hän kuiskasi:
— Minun on sanottava sinulle yhden kerran yksi asia.
— Sano se!
— Minä pidän sinusta, pikku vaimo.
— Vähän?
— Paljon!
Aurinko katosi, kirkkaus jäi. Se säteili Annin silmistä, heijasteli lipaston kuvastimestakin pienessä herttaisessa huoneessa.
7.
Työtoverit huonekalutehtaassa olivat saaneet, tietoonsa tapahtuman. Antti, konemies, oli helluntain pyhinä mennyt naimisiin. No, ei mikään ihmetempaus. Milteipä jokainen vanhemmista, moni nuoremmistakin, verstaan miehistä oli tämän tempun jo ehtinyt tehdä. Vaimo ja lapset kuuluivat miehellä jokapäiväiseen leipään. Hän tarvitsi apunsa ja kotiristinsä.
Ruokatunnilla Antti piti pienet jälkijuhlat, kustantaen toppakahvit koko joukolle. Onnentoivotuksia lausuttiin vastalahjaksi. Pahaa tarkoittamattomia kompasanoja heiteltiin.
Yksi ja toinen oli nähnyt hänen morsiamensa. Tyttö oli sievä. Hänestä varmaan tulisi näppärä pikkuinen eukko, joka keitti ruoan, pesi padan, piti murhetta perikunnan lisäämisestä ja miehen palkkarahoista. Sehän oli kaikki kuin olla piti.
Ei kuitenkaan kaikkien mielestä. Harakan Jallu, monet verstaat kiertänyt penkkimies, esitti mielipiteenään sellaisen ajatuksen, että nuori helluntain ylkä olisi vikapää kustantamaan kavereilleen myös viinaryypyt, kuten sanassakin jo sanottiin: Mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, tehkäät se myös heille...
— Minäpä en ole tahtonut sinulta sellaista, keskeytti helluntain ylkä Jallun sananselitykset.
— Tarkoitatko, että porukan olisi kustannettava viinakset sinulle omissa häissäsi?
— En tarkoita.
— Sallinet tuon kuitenkin?
— En edes häitteni rääppiäisissä! Jos sinun välttämättä tarvitsee viinaa ryypätä ja sen päälle rähjätä, niin tee se itseksesi.
Antin leikki hyytyi, Jallun silmät alkoivat verestää. Hän oli juopotellut molemmat helluntain pyhät ja oli sentähden kohmeloinen ja ärtyisä. Heillä oli ollut sanaharkkaa ennenkin näistä samoista kysymyksistä, joskaan ei juuri näin kärjekkäästi. Nyt pojat ottelisivat Miehet tajusivat tämän, mutta kukaan ei pyrkinyt sovittelijaksi. Jos ottelematta ei sovintoon päästy, niin miksikäs ei se voinut tapahtua tänä päivänä. Jallu nousi ja kopeloitsi nuttunsa povitaskusta pullon, jonka pohjalla läiskähteli kirkas aine. Hän käveli Antin luokse, kiersi tulpan auki ja tarjosi.
— Onneksi olkoon! Olkoon kaikki välillämme sovittu. Ryyppää!
— Olkoon sovittu, ilman ryyppäämistä.
-— Sinä tallukka mieheksi!
Jallu ryyppäsi itse, katseli myrkyllisesti Anttia, ryyppäsi uudestaan ja kertasi:
— Sinä tallukka mieheksi! Kananpoikasen polkema! Kuulitko, mitä sanoin? Etkö tiedä ihmistavoista. Milloin vanhempi toveri tarjoaa sovinnon kättä ja ryyppyä, niin silloin ryypätään. Ryypätään häissä! Naukataan hautajaisissa! Juodaan kastemaljat. Kilistetään veljenmaljat. Minä tiedän, olen maailmaa kulkenut. Näin herroissa.
— Minun tietääkseni me olemme työmiehiä.
Milteipä epäkohteliaasti Antti keskeytti vanhemman veljen ryyppysaarnat.
— Häh!
— Emmekö ole vapaita suomalaisia työmiehiä?
Jallulla tarttui kuivat jauhot suuhun, eikä Anttikaan puhaltanut niitä tämän enempää. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta. Hän sai liittolaisen, joka pöllytti hänen puolestaan. Aholan Heikki, jämerä aatteen mies, iski sanaa kuin kirveen terää.
— Sinäkö tässä tulet puhumaan ihmistavoista? Sinä rapajuoppo. Joka tilin jälkeen nyrkit savessa ja muulloinkin, milloin vain saat viinapullon irti. Vaikkapa vain pullon pulituuria!
— Omaani juon, mitä se sinulle paistaa, senkin akitaattori!
Jallu yritti omaa kiilaansa väliin, mutta se oli lahopuusta ja kilpistyi Heikin jämerien iskujen alla.
— Herroja käyt hännystelemään porsasteluissasikin! On siinä minulla kans yksi demokraatti! Siitä kerskut, vaahto suussa paasaat! Vaikka mies et ymmärrä suomalaisen miehen demokratiasta enempää kuin...
— Sano se, jos uskallat! ärsytti Jallu kun ei muutakaan osannut.
— Enempää kuin sika hopealusikasta! Kuulitko? Ymmärsitkö? Kuulitteko kaikki?
Kyllä kuultiin! Ymmärrettiinkin! Miehet huutelivat ja naureskelivat. Jallu ei ollut kovinkaan monen suosiossa, Antti reiluna, tositoverillisena miehenä kaikkien. Äskeisillä edesottamuksillaan Jallu oli menettämässä kannatuksen ryyppytovereittensakin keskuudessa. Antin kävi äijäpahaa jo milteipä sääli. Ei kai se ollut yksinomaan Jallun vika, että hän harrasteli asioita, joista hänelle itselleen koitui vain hengen ja ruumiin vaiva. Minkäpä hän väkevämmälleen mahtoi. Mutta että mies jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa tahtoi johdattaa siihen tovereitaan, kokemattomia nuorukaisiakin, tämä oli hänen vikansa, josta hän ansaitsi läksytystä. Asian tähän puoleen Antti halusi nyt keskustelun johdattaa, koska siihen Jallun itsensä aiheuttamana valmistui nyt mainio tilaisuus.
— Minun käsitykseni mukaan vapaan miehen oikeuksiin kuuluu paitsi ajatuksen ja toiminnan, myös nautinnon, vapaus. Tällä minä ymmärtäisin sitä, että voi olla nauttimattakin mitä ei halua tai minkä katsoo itselleen vahingolliseksi. Eikö viina ole sitä?
— Kyllä on, jos sanoo sen asian niinkuin se totta on, vastasi joku vanhemmista miehistä. Antti jatkoi:
— Oma merkityksensä on silläkin, mistä Heikki mainitsi. Mikä velvollisuus meillä on jäljitellä, herroja heidän huonoissa tavoissaan? Vai onko viinaryyppyjen nauttiminen juhlatilaisuuksissa jokin sakramentti?
— On se Jallulle! heitti Sivulan Mikko, ainainen koiranleuka, suolaa keitokseen. Jallu luimisteli vihaisesti sinne ja tänne. Antti jatkoi:
— Jokainenhan meistä yhteisestä ruokapöydästäkin ottaa, mitä itse haluaa, näin paremmissakin paikoissa. Viisas emäntä tarjoaa, vain tyhmä tyrkyttää. Eikö näin ole oikein?
— On! On! kuului joka puolelta.
— Miksi ei näin sitten myös väkijuomia nauttiessa ja tarjoillessa? Mistä väkivalta? Sen nimen tähdenkö? Kirnupiimä maistuu minusta paremmalta kuin viina, joka on luonnolleni vastenmielistä. Pitääkö minun nauttia sitä vain sen vuoksi, että se on herrojen tapa?
— Se on hassutusta! huudahti joku nuoremmista
— Niin juuri minustakin. Olen vapaa mies, vaikka eukonkin mieheksi olen sortunut. Kukaan ei voi pakottaa minua nauttimaan juomia, joista en pidä.
— Eikä liioin minua voi pakottaa nauttimaan vasikanjuomia! tuhahti Jallu.
— Kuka tässä on yrittänyt sitä?
— Jallupaha itse tyrkytellessään myrkkylatkujansa Antille ja muille.
Mäkelän Aapeli, hengen mies, julisti lain sanaa:
— Joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, niin parempi olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa...
Tässä Aapelin aamenessa piili karmaiseva totuus. Ilman ripustelemisia Jallu-paralla oli "myllynkiveä" kaulassaan jo enemmän kuin tarpeeksi. Jo vuosikymmeniä juomahimon moolokki oli pitänyt häntä orjanaan riistäen miehen ansiot, puhtaan elämän nautinnot ja terveydenkin. Antin tuli vanhaa ressukkaa jo milteipä sääli. Nyt äijäpaha vielä oli tullut nolatuksi turhan tähden, vaikka siihen olikin hänellä omat ansionsa.
Konehuoneeseen mennessään Antti pysähtyi hetkeksi Jallun penkin luona. Hävinnyt kiistatoveri oli jo aikaisemmin vähin äänin työpaikalleen hiipinyt.
— Jallu, vanha toveri! Älä ole vihainen! Olen tallukka mieheksi, kananpoikasen polkema, jos se ilahduttaa mieltäsi.
— Piruilet siinä vielä.
— En hituisen vertaa. Jospa tietäisit, millainen kananpoikanen kainalossani on! Hänen lyöntinsä käy hyvästäkin hieronnasta. Niin että ollaan toverit, kun et tyrkyttele minulle viinojasi. Älä muillekaan! Jätä ryyppäämiset itsekin. Elämäsi kirkastuu uuteen päivään, sen saat vielä nähdä.
Hän ravisti kyhäräistä, kohmeloista miestä jäämättä kuulemaan, mitä tämä vastasi tai vastasiko mitään.
Työ alkoi, moottori surisi. Tasohöylän valaankita puri lautaa kuin jäätä, lastunporo konepöydän alla ryöppysi tuiskuna. Työtoverit olivat rehtiä miehiä, vain Jallu varomattomuudessaan oli astunut polkumiinaan, mutta vahinkoa siitä ei kenellekään koitunut. Sattunut sanaharkka oli puhdistanut ilmaa. Tämän jälkeen tuskin kukaan tulisi verstaassa ryyppyjään tyrkyttelemään. Tilaisuuden sattuessa olisi asiaa vastakin tehostettava. Heikki ja Aapeli sekä monet nuoremmista työtovereista tukisivat liittolaisina. Nuoret miehet olisi innoitettava jalompiin asioihin, urheiluharrastuksiin, kodin perustamiseen ja sen semmoisiin.
Moottori surisi, ajatus hyrisi näihin ja hupaisiin kotoisiin askareihin, monenmoisiin. Tänä iltana käännettäisiin muhevaa kasvimaata, istutettaisiin kaalintaimia.
Lautaa oli vaihdettava. Kone ulvahti. Jyrsin terät tarttuivat uuteen palaan kiinni, ajatuksen höylät vanhaan, siihen äskeiseen, niin hupaiseen. Yhdessä, paljain jaloin kaalimaalla, kuten eilen perunamaalla. Karhea multa kihelmöi jalkapohjia, sirkeäsilmäinen västäräkki hyppelee edessä. Tyttö myös kuin västäräkki. Miten notkeaa hänen liikuntansa! Miten pohkeensa siro! Miten astuntansa keveä! Entä kun hän kumartuu, kaivaa, istuttaa taimia? Kun hän näppärin sormin oikoo taimen juuret, kun pienestä kastelukannustaan lämpöistä vettä juurikuoppaan vuodattaa? Kuoleman itu taimessa, ellei sen jälkeen elä ja kukoista!
Ja taas oli leveä lautakiivu molemmin puolin puhdas. Valaan kita avoin, terät kuin tiikerin hampaat uutta vaanimassa. Ne saakoon sitä! Ennen iltaa koko kasa selväksi! Ja sitten kaalintaimet repussa karhealle maalle oman kainaloisen kananpoikasen luokse!
Konemies, sinä onnenmyyrä! Ole varovainen! Ole tarkka! Älä sormiasi syötä! Älä myrkkyä nauti! Että onnestasi nauttia saisit, eläisit ja kukoistaisit.
8.
Vene lipui hiljalleen auringon nousua kohti. Taivaan punerrus oli väkevä. Näytti kuin tuhansia tulineuloja olisi pistelty viheriäisen tyynyn lävitse. Jo leikkasi auringon kultainen kiekko, metsä helähti loisteliaaksi, veneen edessä pälyi säteilevä silta. Antti souti, Anni heitti uistimen järveen ja laski siimaa. Näin keskikesällä sanoivat hauen auringonnousun aikaan tarttuvan uistimeen. He olivat nyt ensi kerran sitä kokeilemassa.
Aurinko oli jo kokonaan irti maasta, veneen riippusilta, koko järven pinta kuin välkkyviä rahoja täynnä. Oli siinä hauella haukkomista! Ihan ihme jos uistimen lusikan tuhansien joukosta löytäisi. Soutaja käänsi lähemmäksi rantaa, riippakoivujen varjoon. Toinen airo lusikoitsi tummaa vettä, toinen pisteli reikiä purppuravaatteeseen. Samaa koko järvi, maa ja taivas, valoleikkiä, värien välkettä. Soutaja katsoi ja ihasteli.
— Ansaitsi nousta ja lähteä, vaikka ei mitään saataisikaan.
— Ja kun sitten vielä saadaan!
Hauki oli iskenyt uistimeen. Se ilmeni siiman pitäjän sävähtämisestä, vaikka hän ei olisi mitään sanonutkaan. Näkyi se kohta myös veden pinnassa, juuri mustan ja purppuran rajassa. Peto loiskahti luokkia heittäen, painui syvälle, kohosi pintaan, kulki siinä jonkin aikaa kuin olisi halunnut haavita veden pinnasta kaikki välkkyväiset. Sitten jälleen seurasi vaihteeksi muuta, nousemista, laskemista, uistimen ravistamista, venkoilua sinne ja tänne.
Kalastaja pelaili näppärästi, soutaja aironsa kohottaen tarkkaili häntä huvittuneena. Kumpi voittaa? Jännittävää nähdä, pyytäisikö tyttö apua. Ei ihme, vaikka hätääntyisi. Vastustajana oli veden peto, joka taisteli henkensä edestä. Jännittävää ottelua siinä käytiin, mutta apua pyytämättä kalastaja voitti. Ja vaikka hän loppuselvittelyihin veneessä sitten tarvitsikin asetta ja miehistä apua, niin se ei vähentänyt tarkkailijan tuntemaa arvonantoa. Mikä urhea pikku tyttö! Tehtävissään tarkka, rakastettavan lempeä, peräänantamaton tarvittaessa.
Toista kalaa ei kuulunut, eikä sillä ollut väliäkään Yhdessäkin tuollaisessa riitti heille hyvin rantanuotion hiilikalaksi, jäännökset kotiin vietäväksi. Huoletta he saattoivat maastoutua sopivan lahden poukaman eteen sattuessa.
Se löytyi järveen pistävän metsäniemen takaa, valkohiekkainen pikku satama. Sen nimi oli Lintuhiekka. Hyvin uskottavaa oli, että linnut kesäiseen aikaan kävivät siinä kylpemässä, niin houkuttelevan valkoista oli rantahiekka. Tuuhea kuusi antoi tarvittavan varjon. Anni oli usein ennenkin täällä käynyt sekä marjastamassa että sienessä.
Kätkettyään hauen lähellä porisevaan pikku puroon he marja-astioineen nousivat ylemmäksi metsään. Sieltä varmaan löytyisivät Annin marjamaat, koska hän salamyhkäisenä, määrätietoisesti eteni. Punaisia meheviä mansikoita, suurikokoisia sinisiä mustikoita vilahtelikin jo polun varrella ruohikossa. Antti poimi suuhunsa, yritteli astiaankin mutta Anni riensi eteenpäin, niin kuin metsä olisi kätköihinsä vetänyt.
Aluksi Antti hieman oudoksui sitä. Hänen mielestään monta kertaa olisi voitu jo pysähtyä marjailemaan, mutta mikäpä auttoi, kun "Mielikki" veti. Hänellä oli siihen aihetta, se täytyi opastettavan jonkin ajan kuluttua myöntää. Yläkallioiden välkeästä kuusimetsästä löytyi erinomainen mustikkamarikko. Suuria marjoja! Suuria mättäitä! Mätäspeltoja ja pensaikkoja! Mustikkavainio kerta kaikkiaan!
— Mitä sanot? kysyi ja naurahteli opastaja.
— Mielikki metsän muori oletpa kuin oletkin.
Mielikki istui mättään viereen kivelle ja alkoi molemmin käsin lypsää. Sitä ihmettä oppipoika jälleen silmät pyöreinä katsomaan. Marjain poimimisesta hän oli kuullut puhuttavan, lypsämisestä ei milloinkaan. Se kävi laatuun. Että viiden, kuuden, kymmenenkin litran vetoinen astia tällaisessa pellossa tuolla tavalla lypsäen ennen pitkää täyttyisi, sitä ei tarvinnut enää edes epäillä.
Oppipoika itsekin yritteli sitä samaa, mutta huonommalla menestyksellä, vaikka marjoista ei suinkaan ollut puutetta. Ennemminkin niistä oli runsauden pula. Jokaisessa uudessa mättäässä niitä näytti olevan enemmän kuin edellisessä. Mutta saattoipa olla vähemmän; ei siis kannattanut lähteä juoksemaan näköharhojen perässä, oppipoika tuli piankin sen huomaamaan. Mielikki nähtävästi tiesi tämän vanhasta kokemuksestaan. Joka tapauksessa aloittelijan peli oli jo menetetty, paras tunnustaa häviönsä, harjoitella oppia ottaen, kärsivällisesti.
Mutta marjojen poimiminen hyvässäkään marikossa ei ole yhtä satoisaa kuin perunoiden poiminta, ei lähes tulkoonkaan. Tuntikaupalla aikaa kului, ennenkuin ämpäriastiat olivat edes puolitiessä. Aurinko kohosi ja lämmitti metsän. Tuuli soitteli puiden latvoissa, jokin salaperäinen metsän laulaja äänteli, jokin toinen vastasi. Puoliin päiviin mennessä Annin astia täyttyi, minkä jälkeen hän auttoi oppipoikaa, eikä tämänkään urakka sitten enää kovin kauan kestänyt.
Rantakiven kolossa oli ennenkin kahvia keitetty ja kalaa paistettu. Mustat kivensyrjät kertoivat siitä, sitä samaa voittajaksi selviytynyt Mielikki-muori. Kuivilla oksakalikoilla vesipannu lämpeni pian, mutta itsepäinen hauki tappeli vielä hiilinuotiollakin vastaan. Moninkertaisesti sanomalehteen käärittynä se sai jäädä tulikekäleiden alle hautumaan. Välipalaa haukattuaan marjastajat istuivat rantahietikolle mustikoitansa perkailemaan.
Aurinko paistoi lämpimästi heloittaen. Tuulen henkäystä tuskin tuntui. Lintuhiekan rantakylpylän kantajoukko missä lienee käyskennellyt omilla marjamaillaan. Vierailla oli valta ja vapaus ja kaikki mukavuudet käytettävinään niin vedessä kuin valkoisella rantahiekalla. Eivätkä he jättäneet tätä tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Turhat vaatekappaleet hävisivät, tuskin mitään jäi jäljelle Noita vähiäkään ette tarvitse meillä! Muori Vellamo veti valtakuntaansa kuin metsän Mielikki äsken. Vain marjaämpärit jäivät rannalle kuin kaksi kalamiehen koiraa.
Ahti kroolasi, Vellamo veteli sammakkoa. Vaihteeksi otettiin selkäsuoraa ja kuuden käpälän koiraa. Kaikki oli yhtä hupaisaa. Itsepäiset kärpäset karkoitettiin sukeltamalla. Se oli mainio keino. Kiusanhenget näkivät viisaimmaksi painua muille rannoille.
Jo poikavuosinaan Antti oli harrastellut urheilua ja harrasteli yhä vieläkin. Rannalla saattoi mainiosti työntää pyöreällä kivellä kuulaa, hypätä kolmiloikkaa ja pituutta. Pikajuoksun pyrähdyksiä varten oli vesirajassa mitä kimmoisin "hiilimurskarata".
Anni yritteli mukana. Juoksijana hänestä koitui milteipä miehen vastus, hyppääjänä puolen, heittäjänä neljänneksen. Mutta mustikkaämpäri, se "kalamiehen koira" vastasi kaikkia näitä. Miten joku saattoikin olla sormistaan niin paljon toista näppärämpi?
Kesken kisailujensa he muistivat rantakiven nuotiossa hautuvan haukensa. Mikä hätä hauella siellä. Heikommin oli tulen laita. Lisää puita oli hankittava, kiireen vilkkaa vielä sittenkin, koska vesipeto oli yhä sen näköinen kuin olisi aikonut karistaa sanomalehdet ympäriltään ja loiskahtaa valtakuntaansa.
Puolen tunnin kuluttua ei toki enää! Paperikääreistä oli tällöin enää vain mustat karstat jäljellä. Hauen liha oli kypsää, valkoista ja mureaa. Anni nouti veneestä eväät ja "kattoi pöydän" rantakiville. Hauki ulottui pöydän päästä päähän hallitsi muutoinkin tilannetta. Kotoisia eväitä tuskin paljoakaan tarvittiin. Tärkeintä oli suola.
He nipistivät sormillansa valkoista lihaa ja kastoivat sitä pieneen suola-astiaan. Miten ruokaisa pala! Kilvalla he nipistelivät, lohko lohkon jälkeen irtautui, kunnes vesikiitäjän runko alkoi loistaa. Silloin he vasta muistivat, että osa saaliista oli määrä viedä kotituliaisiksi. Eihän ollut varmaa, saataisiinko paluumatkalla tällaista haukea tai minkäänlaista kalaa. Huulet ja sormet hiilikarstan mustaamina, silmät sitä kirkkaampina he lopettivat, käärien hauen jäännökset palamattomaan paperiin.
Jälkiruoaksi he hillosivat mustikkaa. Anni ripotteli siihen hienolla sokerilla maustettua talkkunaa. Lusikat olivat unohtuneet kotiin. Antti vuolaisi korvikelusikan lepästä, yhden vain. Se osoittautui käytännössä riittäväksi, kerrassaan mainioksi, vaikka kansanomainen sananparsi varoitti leppäisestä lusikasta. Heidän aterioimisvälineissään ja tavoissaan, ehkäpä myös aineissa, koko touhussa oli sellaista, josta vakainen sivustakatselija olisi voinut varoittaa. Sellaista ei näkynyt, vain aurinko katseli, laine lipoi, tuuli tunnusteli. Jokainen niistä tunsi ja myönteli sitä samaa, mitä aterioitsijat itse silmillään, kielellään, turmeltumattomalla makutuntemuksellaan: Tässä on elämän leipää! On ravintoa, on nautintoa, vitamiinia kaikenlaista. Et löydä sitä rahalla, hopealusikoilla ravintolan lautasilta. Täältä vain löydät, eikä maksa mitään. Ei muuta kuin omat hupaisat vaivannäkösi.
He hillosivat mehuisaa jälkiruokaa yhden kupillisen vielä kolmannen jälkeen. Se varmaan maistuisi erinomaiselta jonkin ajan kuluttua kylpy hiekalla. Eikä heidän tarvinnut säästää alkuainetta, sitä riittäisi astioissa, sitäpaitsi loppumaton varasto metsäaitassa, ovi avoinna edessä...
— Nyt emme puoleen tuntiin puhu puolta sanaa, kuiskasi Anni Antin korvaan, kun he hetkistä myöhemmin rinnakkain nauttivat auringosta lämpöisellä rantahiekalla.
— Vain hilloa suuhun, leppälusikalla, myönteli Antti naurahdellen. Hän asetti hillokupin käden ulottuville. Yhtä ja toista muutakin pientä asettelemista siinä vielä oli. Pian sitten ei enää mitään. Lämpöinen "tuntilasihiekka" soljui muotojen mukaisesti, lämpöisempää vielä taivaan aurinko, nuoren veren sylkähtely pitkin pituuttaan kyljessä. Ylempänä ei ollut näin sähköistävää kosketusta, mutta se oli välillisesti korjattavissa. Kädet kaivoivat tunnelia hiekkavallin lävitse. "Poraus" onnistui toiveiden mukaisesti, lämmin pieni käsi yhtyi suurempaan, virta alkoi kiertää.
Aurinkoäidin lämpöä säteilevä silmä tarkkaili heitä, Lintuhiekan pikkuisia, vaikka hänen näköpiirissään oli miljoonia suurempia, niin monia lämmitettäviä. Se siveli ja suuteli, suihkasi kullankeltaista elohunajaansa sitä janoaviin ihohuokosiin, lihaksiin ja jäseniin. Virrat lämpenivät ja liikkuivat ne pienimmätkin, hiuksen hienot. Mutta kaukaisemmassa kaaressa sylkähtivät sydämet kuin tervehdyssähkeen toiseen maanosaan, niin kaukaiseen, niin läheiseen.
Sinä siellä! Et osaa arvata, en itsekään sitä sanoa, miten olen kaivannut sinua. Olin kukkajuuri hangen alla. Kevät tuli, lumi suli. Kohotin korvani, avasin silmäni. Tunsin, että pian tulisit. Niin tulit. Elämäsi on elämäni Kesä on sydämeeni astunut.
Lihaa lihastani, veri minun veressäni. Se vanha taru. Uskokoon kuka halua. Kieltäköön ken uskaltaa. Tuntisinko itseni näin rikkaaksi, jos omistaisin valtakunnan... ilman tätä? Katsoisinpa kauempaakin, poutahaukan silmällä pilven alta. Mieluummin näin. Se olet kuin olet. Oma tyttöseni, onnen lintuseni lämpöisellä rantahiekalla.
Jo oli aika kääntyä. Mutta ennen sitä leppälusikallinen hilloa, yksi sinne, toinen tänne. Miten makeaa se olikaan taas! Vielä lusikalliset... viides, kuudes...
— Nyt käännös. Varo tunnelia!
— Älä puhu!
Tunneli säilyi. Toinen käsi kohtasi toisen käden. Tilat muovautuivat, hiekka soljui. Te siellä, käännyittekö jo? Emoaurinko huomasi. Sulkekaa silmänne, avatkaa suunne! Onko sinulla jotakin hyvää? On, hyvää on, paljonkin!
Totta se on. Jälleen emoauringon elohunaja vuotaa keltasuihkuna suoraan suuhun, ihohuokosiin, lihaksiin Ja jäseniin.
Mutta puoliksi suljetun silmän irisheijastimissa se ei pysy, vaan kimmahtaa takaisin, hypähtelee hyönteisinä, lentelee lintusina, muovaa muotoja jos minkäkin näköisiä, kuitenkin vähän eri muotoisia kummankin heijastimissa.
Pikkuinen lintu, tulineulana tuikahtelevainen. Kultakärpäsenä lentävä, hunajamehiläisenä kiitäväinen! Joko västäräkki keväisellä kylvöpellolla? Västäräkkikö rantahiekalla? Ei, vaan pyy pyrynä lentäväinen! Peltopyy lumihankeen kätkeytyväinen. Kylmään lumihankeenko? Ei niin, vaan hiekkaan, Lintuhiekkaan pieni metsäpyy. Kukaan ei sieltä löydä! Eikö löydä? Sitä täytyy arpoa päivänkakkaran kukkasiivillä. Löytää... ei löydä... Löytää... ei löydä... Löytää... Löytää! Löytää!
Tuhannet tulineulat, kultakärpäset, västäräkit ja pyyt lentelevät tämän silmän iriskalvossa.
Kultasääski! Ellei verta täynnä? Sudenkorento? Sinä lentokoneista pienin, ihmeistä suurin, sirisevin siivin. Tuossa juuri surisi. Minne katosi? Sirvei! Sinäkö veit, pääsky? Katso, ettei poutahaukka itseäsi! Poutahaukka, sinä kiikarisilmä! Mitä tiiraat siellä? Mitäkö Lintuhiekkaan kätketty? Mitä se sinulle kuuluu! Älä tuijota noin! On jos on. Hän on minun! Ei pyyssä kahden jakoa.
Kultasääsket, sudenkorennot, pääskyset ja poutahaukat yhtyvät alaspäin ampuvaksi nuolihaukaksi. Hiekkavalli vyöryy. Tunneli hajoaa...
— Miksi olet alakuloinen?
— Alakuloinenko? Enhän, vaan iloinen, niin äärettömän onnellinen.
— Nyt vielä käväisemme järvessä ja sitten kotimatkalle.
— Niin, mutta ensin sinun on kerrottava satu.
— Lapsillehan satuja.
— Lapsellesi satu, sitä tarkoitin.
— Lapsillemme, harjoituksen vuoksi:
Oli kerran lintu ja lintu, kaksi yksinäistä lintua. Na hakivat ja hakivat itsekään tietämättä, mitä hakivat. Kunnes löysivät toisensa. Sitten ne eivät enää hakeneet toisiaan, vaan jotakin muuta. Ne löysivät paljon hauskaa ja eräänä kesäpäivänä järven takaa lahden kainalosta Lintuhiekan. Se oli ilon ja onnen päivä. Sitten ne keksivät kesäperhosen. Se lenteli rannalla ja järvenkin päällä, nousi ja laski. Ne yrittivät perhosta kiinni.
— Saivatko?
— Ei kaikkia kerrota. Sitäpaitsi, jos perhosen ottaa kiinni, niin se rääpistyy käsiin, siipien väri katoaa.
— Ei oteta kiinni, katsellaan vain.
— Mekö? Linnuistahan tässä oli kysymys.
— Mitäs kerrot, niinkuin...
— Niinkuin sadussa kyyhkysistä kerrotaan, vai kanalinnuistako ennemmin?
He palaavat Lintuhiekkaan ensi kesänä, kesä kesän jälkeen. Tuskin toista kertaa he pääsevät kahden, mutta puuttuisiko hiekasta hiekkaa, metsästä mustikoita? Auringon syli on lämmin ja avara. Sen siipien alle mahtuu, sen hunaja riittää niin kyyhkyn kahdelle kuin kanan kymmenelle, tai päinvastoin, jos sattuisivat takaisin vaihtamaan. No, on kai siinä lukuja vähän välilläkin, neljä, viisi, kuusi, seitsemän... Kun on tällainen kylpyhiekka. Joko riittää tämä satu?
— Jo! Toisen kerran jatkat.
— Ensi kesänä uusi satu. Nyt järveen.
— Ei juuri vielä. Katso minua silmiin! Sano muutama sana vielä! Kuiskaa se korvaani!
— Sinä pikkuinen kyyhkyseni! Pidän sinusta paljon! Lintuhiekassa rakastan! Lintukodossa autan! Elämäni loppuun rakastan ja autan!
— Jo riittää, jo!
Riemuitseva kyyhky sylissään sadunkertoja juoksi järveen. Vesilintuja he olivat, keskelle järveä keveästi uiden etenivät, sieltä rinta rinnan takaisin Lintuhiekkaan laskevan auringon kasvoihin sädehtiessä.
9.
Saarisen Heikki oli tullut avaamaan perunan vakoja. Heikki oli puhelias ja iloinen mies, "kovaäänisen" nimellä tunnettu pitäjän muillakin kulmakunnilla, kauppalakylässä saakka. Erikoistehtävänään Heikki kotikylässään hoiteli hevosettomien perunamaat. Keväisin hän muokkasi, aukaisi ja peitti kylvövaot, kesäisin multasi taimet, syksyisin avasi penkit. Hänellä oli näitä töitä varten oma kierroksensa, jonka alkupäätä hän vuosittain vuorotteli. Heikki muisti nämä vuorot ja piti murhetta tehtävästään. Sen puolesta hevosettomat perunanviljelijät saattoivat huoletta nukkua. Heikki tuli kyllä aikoinaan Pokuineen ja sahroineen, ei ennemmin eikä myöhemmin, saman tekevää, jos kielsi tai rukoili.
Rintelässä nyt kuitenkin keväällä oli tapahtunut pieni ylitsekäyminen. Häähelluntait olivat tulleet muokkauksen ja istutuksen välin ja sitten kävi niin kuin kävi, nuori pari istutti perunat narua pitkin lapiolla... ja Heikki oli vihainen, vaikka olikin niin iloluontoinen. "Ei siitä mitään tule, kun käsin mennään rääpimään." Hän tuli sanoneeksi sen useammallakin pellolla, joilla kuuluvaisuus oli hyvä ja kaikuvaisuus sitäkin parempi.
"Ei siitä mitään tule, kun ei vakoja edes ajeta", julisti Heikki toistamiseen kesäisillä multauskierroksillaan. Hintelän tiluksille poikkeaminen olisi edellyttänyt joitakin tilanneselvittelyjä, joita asianomaiset naruistuttajat eivät hoksanneet, aikoinaan tehdä, mistä oli seurauksena, että Heikki toistamiseen kolme eri kertaa kulki Pokuineen ja sahroineen ohitse. Mutta nuori pari ei siitä pahastunut, saati sitten valittanut. He multasivat perunansa käsiharoilla ja lapioilla ja pari kertaa vaihteeksi käsisahrallakin, jonka Antti lainasi ja pyörällään kuljetti asemakylästä. Perunamaalla Antti itse oli "Pokuna", Anni sahran kurjessa ajurina, ihan päinvastoin kuin töllitiloilla tavallisesti. Jos Jallu olisi nähnyt, niin varmasti olisi naukaissut: Siinä on minulla kans yksi tallukka mieheksi... kananpojan polkema!
Mutta vakojen avaamiseen Heikkiä oli nyt pyydetty, ja hän oli luvannut, oli sanonut olevansa utelias näkemään, löytyisikö hevosella multaamattomista penkeistä mitään. Oli sovittu tästä päivästä ja huomisesta. Ne sopivat Heikin kierrokseen. Tämän kulmakunnan viidessä pikku paikassa hän näinä päivinä aukaisi vakoja, joka toiset tänään, loput huomenna. Pouta oli tänään ja olisi huomennakin. Sumu laski maahan ja varikset lentelivät korkealla. So, Poku, vaolle siitä!
Poku nojasi länkiinsä. Multa ryöppysi, penkki aukeni. Heikki teki hyvää työtä kuten tavallisesti, eikä joutanut vilkaisemaan taakseen ennen kuin vaon loppuessa rinnepellon alapäässä. Löytyiköhän sieltä mitään mukuloita, edes muuraimen kokoisia...
— No vie sun pekuna! Sieltähän nousee perimaa kuin rauniokiveä!
Poutainen aamupäivä oli kajea ja Heikin kaiutin railakas kuten tavallisesti näinä päivinä. Kehusanat kuuluivat varmaankin Alkulan pellolle, viidenteen pikku paikkaan, jonka perunavakoja Heikin oli jouduttava tänä aamuna availemaan. Mutta huudahdus oli kyllä aiheellinen. Suurikokoista, keltamukulaista perunaa oli tosiaan vakoharjoilla harvinaisen runsaasti, viidentoista, kahdenkymmenen, jopa kolmenkymmenen mukulan perhekuntina. Sellaista harvoin nähtiin, ja kun Saarisen Heikki näin sanoi, niin sen saattoi uskoa.
Koko Rintelän kolmihenkinen perhe ja pari vierasta lasta, Länkisen Liisa ja Mikko asemakylästä koppineen ja kaivuutalikkoineen ryhtyivät heti toimeen avatun vaon päistä ja keskeltäkin. Pian aukeni uusia, tusinan verta vakoja. Siinä sitä olisikin, koko maasta runsas neljännes, viisihenkiselle joukolle työtä pikku rupeamaksi. Toiset vaot olivat samanlaisia, ellei satoisampiakin. Voi yhden kerran tuota perunansiivoa! Heikin ämyrissä riitti hupaisaa ohjelmaa joka vaon käänteeseen.
Antin oli tehtävä hänelle selvää, millä taikakonstilla potaatti oli saatu näin kasvamaan, vaikka vakojakaan ei oltu ajettu. Nuori viljelijä ei tietänyt mitään taikoja tehneensä. Ellei sellaiseksi katsottu runsasta tuhkalannoitusta, jonka Anni ja äiti erään ammattilehden neuvoja seuraten jo keväthankien aikaan olivat tehneet. Tai kesäiltaisia käsiharailemisia, joita enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi oli tehty jokaisen sadepirauksen jälkeen, heinäkuun alkupäivinä milteipä joka ainoa ilta. Sitten oli mullattukin käsisahroilla, nuori hymyilevä nainen kyntömiehenä, pari kolme kertaa. Eikä mitään muuta paitsi rikkaruohoja kuritettu. Mutta eikö tämä kaikki kuulunut asiaan jokaisessa perunamaassa?
— Kuului, missä kuului! kaikui Heikin kovaäänisessä jälleen. Hän keräsi jo työvälineitään ja kiiruhti toiseen pikku taloon.
Jo keskikesällä oli Antti kunnostanut vanhan perunakuopan. Tämä korjaustyö oli suoritettava, koska katto oli keväällä pudonnut sisään. Hän oli purkanut sen kokonaan ja puhdistanut kuopan. Anni puuhaili apuna. He keksivät, mitä jompikumpi myös oli lukenut kirjoista: muurasivat kuopan permannon ja seinät pienistä mukulakivistä. Tämän jälkeen multa ei pääsisi vyörymään perunoihin, mutta maan henki, kylmältä ja lämpimältä suojaava, perimät pirteinä pitävä maakuopan henki vaikutti mukulakivien lävitse.
Kuoppaan tuli pellolta tasaista polkutietä jonkin matkaa. Tätä ennen perunat oli kannettu säkillä. Kehitystä oli tapahtunut nyt siinäkin suhteessa. Tätä ja muitakin pikku kuljetuksia ajatellen Antti oli välitöinään huonekalutehtaalla veistänyt sievät keikkarattaat, joihin tarvittaessa voitiin nopeasti pyöriksi liittää polkupyörien etupyörät. Kaarevassa kärryakselissa oli kaksi kiinnityskoukkua. Mainio kärry! Hehdon perunapussi tässä kiikussa painoi tuskin enempää kuin käsikopallinen kantaen. Antti juoksutti sitä maratoonarin vauhdilla ylämäkeen, Anni ja lapsetkin kuljettivat nautinnokseen.
Kuoppa täytettiin kattoluukusta, johon Antti faneerin palasista oli tehnyt soman suppilon. Ei tarvinnut muuta kuin siteen aukaisi ja säkin kaatoi. Perunat juoksivat iloisesti pomppien. Se oli kärrääjälle hupaisaa kuunneltavaa. Sen tähden Anni ja lapsetkin mielellään lähtivät kyytimiehiksi, äitikin saattomieheksi kerran. Hän ei ollut käynytkään sen jälkeen, kun suppilo oli valmistunut.
— Kyllä sinä keksit! Kyllä jo! Vävypoika sai ihailevan kiitollisen katseen. Siinä olikin palkkaa näin kauniina perunapäivänä. Sitäpaitsi hän oli saanut jo etuantia samasta pikku työstä nuoren naisensa säteilevistä silmistä.
Hupaisaa työtä oli perunan kaivaminenkin tämmöisenä päivänä. Karkearakeinen hiekkamaan multa kuivahti. Milteipä itsestään perunat rapisivat niin puhtaiksi, että pataan pantaessakaan tuskin huuhdella olisi tarvinnut. Aikuiset, Antti ja äiti, kaivoivat, Anni ja lapset poimivat, ratkoivat perhekuntia sukusiteistään ja sitten kahmalokaupalla koppaan kuin kananpesiä tyhjentäen. Nassulle eroteltiin sahranterän ja talikon vioittamat sekä ruttovikaiset. Niitä ei montakaan löytynyt, enempää kuin pieniä. Mutta osasi Nassu varmaan tehdä selvää myös terveistä, suuremmista.. Ei epäilemistäkään siinä, sen näköiseksi vitkaleeksi se oli kesän kuluessa kasvanut.
Ennen puoltapäivää Heikki palasi toiselle kyntökierrokselleen avaten taas tusinan verran vakoja. Suuriäänisesti hän ihmetteli yhä satoisaa kasvua. Oli kai tämä pelto ennenkin antanut perunaa, mikä sitten, ellei tällainen maa, mutta tämä nyt kuitenkin oli jotakin yli ymmärryksen käypää kun vakojen ajaminenkin oli jäänyt tähän avauskertaan.
Välillä haukattiin puolipäivällistä. Sillä välin uudet vasta avatut vaot kuivahtaisivat. Pellolta lähtiessä "punnittiin perunoita", koska keikkakärryjen ansiosta sitä kuoppaan kyyditessä ei tarvinnut tehdä. Kuin koulun voimistelutunnilla se kävi nuorelta parilta, Liisalta ja Mikolta.
— Pitäisiköhän meidänkin, vanhojen nuorten? naureskeli Heikki.
— Ei, ei siitä mitään tule, että kaksi luokkia, selät vastakkain.
Emäntä, joka ruokaa oli ollut keittämässä, kippasi edellä sitä pöytään jouduttamaan. Vanhuuden kankeus ei näyttänyt vielä vaivaavan, olipa luokin oikaisemisen laita sitten miten tahansa.
Ruokaisan aterian pääaineksena oli peruna. Perunaa keitettynä lihakastikkeen kanssa, perunaa laatikkona, perunapiirakoita.
— Miten elettäisiin, mitä tehtäisiinkään, ellei olisi tuota perunaa?
Näin arveli Heikki, kun yhä uudelleen, varmaankin jo kolmannen kerran kuori eteensä kukkupäälautasellisen siipiperunoita kuin untuvikkoja kananpoikasia. Hän lausui julki yleisen totuuden, jota tuskin kenelläkään oli halu kieltää, ei ainakaan tällaisena perunannostopäivänä.
Toinen perunapäivä kääntyi iltaa kohti. Kuivina korjatut perunat olivat kuopassa niin Rintelässä kuin ehkä viidessä muussakin Saarisen Heikin hallitsemassa pikku paikassa. Auringon laskuun oli vielä aikaa parituntinen. Tuskin mikään sopi tällaisten päivien päätökseksi niin mainiosti kuin muutaman kilometrin kierros sienimailla. Nekin olivat nyt parhaimmillaan. Tyhjät korit odottivat pihamaalla.
Haukattuaan kepeän päivällisen he nousivat kuoppapolkua pitkin mäkeen ja siitä edelleen hiekkanummelle, jonka takametsissä Anni ennenkin oli käynyt sienestämässä. Nummipolku oli milteipä niinkuin tätilän keinutuoli leveä yhdelle, kapea kahdelle. Mutta mikäpä esti kulkemasta heitä köyhän talon porsaiden tapaan. Ellei kaunis iltapäivä, kukkiva kanervikko ja rakkaus. He hyppelivät kanervikkoa, kopat kulkivat polkua pitkin. Näkyi vain harvakseltaan pieniä tummanpunaisia nummisieniä, heleämpiä puolukoita tuskin sen enempää, kuin että eteenpäin rientävä kulkija ne vaivatta suuhunsa koppasi. Mutta kukkiva siniviolettinen kanervikko loisti. Se tuoksui hunajalta. Mehiläiset olivat tunteneet sen rantakyliin nummen taakse. Niitä tuli ja meni sadottain viehkeästi kukkivan nummen yllä.
Anni ei virkkanut mitään sienistä, ei juuri muustakaan. Hän jatkoi vain matkaa nummen yli, jonka kapeneva polku kallistui auringon laskuun päin. Ne vähäisetkin punahatut olivat kadonneet, samoin puolukat. Sametin vihreä sammal peitti polun varret, maakivet, puiden juuret. Polku jyrkkeni, metsä synkkeni kuusikkoiseksi, vain siellä täällä kilvoitteli enää mänty tai kellertävä koivu kuin nuori värikäs neito tummapukuisen vaimoväen keskellä.
Polku oli hävinnyt, ties minne. Samettirinne jyrkkeni yhä enemmän vasempaan päin. Laakson pohjalla tuntui hyppelevän poriseva puro. Kuusikko tiheni, sammalikko pehmeni, täysitoppaukseksi aivan! olisi ammattimies sanonut. Sitä se oli, toki konepuuseppäkin tuon verran ymmärsi.
— Tuolla ne tulevat, katso!
Annin ääni värähti lapsekkaasta ilosta. Antti hypähti hänen rinnalleen viitattuun suuntaan katsomaan.
Ei sieltä ketään tullut. Ne vain seisoivat ja odottivat, satapäinen kellankultainen sienikarja puronrinteen viheriäisellä sammalikolla. He katselivat käsi kädessä äänettöminä ihastellen. Kumartuen kuusien alitse he astuivat lähemmäksi. Siinä keveälle karheelle vapaasti siroteltuna lepäsi metsän keltaista mannaa, hauskoina ryhminä, suurempia ja pienempiä keltasieniä ruusuisin korvalehdin. Kaikki ne lepäsivät koskemattomina kehkeän viheriäisellä sammalalustallaan. Ei askeltuntumaa, ei jäniksen jälkeä. Vain kaarnan kariketta ja havupuun neulasia oli hiukan tipahdellut sirosti poimutettuihin simpukkapikareihin. Annin silmät loistivat.
— Katso ja ihmettele!
— Katsoa kelpaa. Ihmetellä täytyy.
Jonkin aikaa katseltuaan he ryhtyivät poimimaan kumpikin omalta puoleltaan aloitteen. Se oli kuin perunan poimimista, kuin tuleentuneen viljan korjaamista. Korit täyttyivät nopeasti, komeimmat ryhmät jäivät viimeisiksi. Niin kuin kumpikin olisi tahtonut säästää toinen toiselleen niitä.
— Emmeköhän mene tuonne ylemmäksi rinteeseen perkailemaan näitä?
— Auringon lämpöiseen! Niin teemme.
He nousivat jyrkkää rinnettä, kunnes metsä väljeni, aurinko suuren kiven vieressä heloitti avonaiselle sammalmatolle. Paljonko niissä perkailemista, korvakarikkeita kun vähän alassuin kääntäen rapisteli. Puhtaus näytti kuuluvan eroittamattomana ominaisuutena niiden keltaiseen olemukseen. Ne pakkautuivat kuitenkin niin paljon, että yksi kori tyhjeni.
Jättäen peratut sienensä kivelle he painuivat jälleen laaksoon yhteinen kori Antin kädessä. Niin komeaa keltasienien puhdasviljelystä ei enää löytynyt, mutta sen sijaan pienempiä. Ja oli muitakin sieniä, piristävän ruskeita pikku karvalaukkuja, meheviä haapasieniä, leppäsieniä ja lautasen kokoisia keltarouskuja. He perkasivat sitä mukaa, ja pian kori oli kukkupäinen.
Purolaaksossa oli jo hämärää. Hupaiselta tuntui nousta täysinäisin korein aarreaitasta päivän valkeuteen. Viimeiset säteilyt ylärinteilläkin, ja aurinko hävisi metsien taa.
Polun pää avautui kuin viuhka. Sattumalta he olivat osautuneet oikealta paikalta ylös. Omalla tavallaan hupaisa tämäkin löytö. Ei mitään haparoimista enää, määrän pää selvänä edessä, taival tasaiseksi, alamaaksi kääntymässä. Tuntui, kuin puolet täysinäisten korien painosta olisi jäänyt mäen alle.
Kanervanummella ei lennellyt mehiläisiä enää, kulki vain kaksi peräkanaa maaperällä liikkuvaa, kummallakin kantamukset metsäaitan keltaista viljaa. Nummikuoppa täynnä keltaista perunaa! Miten rikkaiksi he kaksi näennäisesti köyhää tällä hetkellä itsensä tunsivatkaan. Kuukin jo metsän takaa täysinäisenä kohosi valaen heidän polkutielleen keltaista mannaansa.
Sitä samaa vielä äiti. Hän oli paistanut täysikuun kokoisen pannukakun. Ansaitsipa hyvinkin, tuollaiset sienikorit! Kaksi täyttä saavillista niistä tuli kylmään veteen likoamaan. Että valmiiksi perattuinakin! Oliko tuollaista kukaan ennen keksinyt. Se tarvitsi ihan erikoispalkinnon. Muori hyssytteli kellariin, palasi kohta kädessään lasiastiallinen sokeroitua vadelmahilloa.
Mehukas, keltainen pannukakku oli kadonnut, mutta taivaalle oli ilmestynyt toinen. Se oli täysi ja pyöreä. Se kohosi ja hymyili. Ullakkokamarin pienestä akkunasta se paistoi niin, että lamppua ei tarvinnut sytyttää. Ei liene ollut niin tärkeitä katseltaviakaan. Tai mikä tietää?
Antti huomasi Annin kädessä pienen punaisen vaatekappaleen, tuskin nenäliinaa suuremman, mekkohousun tai housumekon.
— Mitä sinä ompelet?
Hänen kasvonsa loistivat kuin kuu akkunan takana. Anni ei vastannut, ompeli vain, sitten nosti silmänsä ja hymyili.
— Joko hän elää?
Vieläkään Anni ei mitään vastannut vaan tarttui Antin käteen ja painoi sen rintansa alle. Kysyjä ei sen enempää tiedustellut. Kuu paistoi, hymyili ja selvitteli:
Aurinko laskee, minä nousen. Minä lasken, aurinko nousee. Aurinko näkee Lintuhiekassa, minä Lintukodossa. Siellä kesän mustikat, elon siemen, vitamiinit, täällä syksyn perunat ja keltasienet. Elämä syntyy, kasvaa, jatkuu.
10.
Oli kirkas aamupäivä huhtikuussa. Antti oli aamulla tavalliseen tapaansa lähtenyt työhön, äiti jo eilen illalla pariksi päiväksi erääseen sukulaistaloon, jonka emäntä oli sairastunut. Anni yksin kotona koneellaan ommellen laulaa hyräili itsekseen.
Yhtäkkiä hän tunsi outoa huimausta ja ankaran riipaisun ruumiissaan. Se loppui yhtä äkisti kuin oli alkanut, kivun heijasteet vain vihloivat. Hän käsitti asian. Se oli nyt sitä, mitä he olivat odottaneet. Kuinka he tänään olivat sen unohtaneet? Ja äiti tavoittamattomissa, Antti kotona vasta illalla...
Lähimpiin naapureihin oli lähes kilometrin matka liukasta tietä. Ehkä joku sattumalta tulisi asialle? Yhtä hyvin saattaisi olla tulematta. Joskus päiväkausiin ei käynyt ketään, kun ei tehtävänä enää edes ihmisten ompelutöitä. Mutta näin aikaisin ei uutta tulokasta kuitenkaan osattu odottaa. Talvella tutkiessaan kätilö oli arvellut sen vasta kuun lopussa tapahtuvaksi. Jälleen huimaus, nipistys ja riipaisu. Se tulisi tänä päivänä, ennen iltaa. Jotakin oli tehtävä ja nopeasti.
Hän nousi ja viritti tulen, valmisti vuoteen, kunnosteli huonetta. Eikö kaikki tällainen ollut toisarvoista tällä hetkellä? Eikö naapureista apua hakemaan olisi pitänyt rientää, ennenkuin se olisi myöhäistä? Eikö edes tien varteen odottamaan, jos joku sattuisi ohitse kulkemaan?
Hän ei tullut sitä tehneeksi. Ja sitten yhä enemmän alkoi tuntua siltä kuin olisi ollut jo vaarallista lähteä. Hän muisti tapauksen lapsuusvuosiltansa. Joukko kylän pikkutyttöjä ja poikia oli luistelemassa järven jäällä. Yhtäkkiä he huomasivat vettä ilmestyvän jäälle. Se alkoi vajota. Takaisin, takaisin! kirkuivat muutamat. Eteenpäin! huuteli joku. Eräät kääntyivät, toiset ryntäsivät vastarantaa kohti, hätääntyneimmät jäivät paikoilleen huutamaan. Ainoastaan he upposivat ja hädin tuskin pelastettiin. Silloin hän oli ollut eteenpäin uskaltautuvien joukossa. Nytkö näin paikoillaan vaikertava, uppoava?
Kolmas, kahta edellistä ankarampi polttovaihe alkoi. Enää ei lähdettäisi muualle kuin sänkyyn. Hän tajusi tämän jo selvästi, mutta ei siitä sen enempää hätääntynyt, päinvastoin kävi rauhallisemmaksi. Olet kohtalosi edessä! Korkeampien voimien suojeluksessa! Näin hänelle vakuuttavasti todisti jokin sisäinen ääni. Oli syttynyt uusi pimeydessä valaiseva lyhty. Sen nimi oli toivo.
Hän ei nähnyt liekkiä, tunsi vain sen valaisevan lämmön. Toivon siivet! Mitä niillä tehtiin? Kenelle ne annettiin? Sellaiselle, joka uskoi, jolla oli hätä. Lennä, lennä leppälintu! laulettiin laulussa. Lemminkäisen äidille lensi pikku mehiläinen Luojan kartanoilta hunajaa noutamaan. Sillä äiti kuolleen poikansa eläväksi saattoi. Uskon ja rukouksen voimalla hänelle hengen palautti.
Armias Luoja! Lähetä pikku mehiläisesi! Kuuntele minua vähäistä! Pikkuiseni elämään auta!
Eikö hartaasti pyytävän ajatus ollut kuin radioaalto? Eikö se väristänyt jonkin vastaanottimen kieliä? Varmasti värisytti, jos oikein osasi lähettää, hengessään uskoa, sydämestään pyytää. Eikö joku jo satoja, tuhansia vuosia sitten ollut näin sanonut ja tehnyt? Ja tullut autetuksi!
Kuului askeleita ulkorapulta. Ne olivat tuttuja ja nopeita. Anttiko kotiin? Olisiko se mahdollista? Ovi avautui. Tulija oli Antti.
— Mieheni! Sinä Luojan mehiläinen!
— Mehiläinenkö? Entä sinä itse? — Vuoteessa keskipäivällä! Oletko sairas?
— Olen, enkä ole. Hän tulee.
— Mitä puhut? Hän, se pikkuinenko? Ilmankos minä...
Antin lause jäi kesken. Hän riipaisi yltään nutun ja kiskoi sen tilalle tuulipuseroa.
— Vähemmässä kuin puolessa tunnissa minä potkurilla noudan kätilön tänne, jos vain hän on kotona. Missä hän olisi? Hänen täytyy olla! Sitäpaitsi onhan lääkärikin. Lepää rauhassa, tuon jommankumman tai molemmat. Sitten me koppaisemme hänet, kääräisemme pumpuliin.
Annin täytyi nauraa hänen innolleen ja puheilleen.
— Mitä aioit äsken sanoa?
— Minäkö sanoa?
— Ilmankos minä... aloitit.
— Ai, niin nyt jo muistan. Tiedätkös, työ ei tänään minulle maittanut. Tuntui kuin syöttäisin sormeni, kuin olisit sähköttänyt. Katkaisin virran ja lähdin.
Jälleen hän lähti, mutta kääntyi ovella, katsoi hetkisen, hymyili ja palasi.
— Urhoollinen pikku tyttöni! Tämä on sinun elämäsi suurin päivä ja on se minunkin. Pidän peukaloa puolestasi. Sinä selviät siitä. Me nappaamme hänet nätisti ja pistämme pumpuliin.
Hän puristi lämpimin käsin, suuteli otsaa, silmiä ja suuta. Annista tuntui kuin rakkain tuossa olisi ollut se Lemminkäisen äidin elontuoja mehiläinen, taivaan hunajaa suussa.
Kätilö oli kotona, muutamassa minuutissa valmis matkaan kuten tavallisesti. Antti tiedusti, pitäisikö kaiken varalta soittaa lääkärille.
— Kaikkea tässä vielä! Pientä kai se oli miehinen apu lapsenteossa, vanhan poikamiestohtorin sitäkin vähemmän.
Kätilöneiti oli hieman karkea, pikkuinen ja pyöreä. Mutta virkatehtävissään hän oli sekä tunnollinen että taitava, tuskinpa milloinkaan epäonnistunut. Se oli menoa jo. Pitkiin aikoihin ei häntä talollisten liinaharjoillakaan oltu tätä kyytiä lennätetty. Ensikertalaiset olivat tuollaisia, nuoret miehet vieläkin hätäisempiä kuin heidän naisensa. Mihin se pirpana sieltä karkaisi. No, antaa pojan kiidättää. Hupaisaa kai tämä oli keväisenä päivänä, miehen kelkassa joskus hänkin.
Kätilö arvasi oikein. Ei mitään ratkaisevaa ollut tapahtunut, paitsi että poltot olivat taajentuneet ja koventuneet. Tämä oli vain hyväksi, juuri niinkuin pitikin olla. Virkanainen otti nyt talossa komennon. Isäntä sai luvan tehdä, mitä käskettiin, tulla sisään kun kutsuttiin.
Antti meni navettaan, josta oli tehnyt itselleen keväisen askarteluhuoneen. Hänellä oli kitattavana siinä muutamia ikkunoita lavakehystä varten, joka jo oli asetettu paikoilleen etelärinteeseen kasvitarhassa. Hupaisaa työtä, mutta tänään se ei vain tahtonut luistaa. Lasinkappaleet sieltä ja täältä keräiltyinä olivat joko liian lyhyitä tai liian pitkiä, veitsen timantti tehoton, kitti kankeaa.
Kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia. Kuka näin oli määrännyt? Jos oli, niin minkä tähden? Oliko elämän antaminen kärsimyksillä rangaistava teko? Hengenvaara varmaankin siinä aina oli tarjolla, vaikka kätilöt ja lääkärit katselivat sitä kuin jokapäiväistä näytelmää. Sitä kai se heille itselleen olikin.
— Isäntä, tulkaa tänne! Virkanaisen käskevä ääni keskeytti hänen osittain kapinalliset mietteensä.
— Joko teillä on siellä...?
— Poikiako, tarkoitatte? Ei aikoihinkaan vielä! Sitähän minä vain tässä, että jos isäntä tulisi itse valvomaan, niin minä pääsisin tuntikaudeksi tuonne teidän linnunpesäänne nukkumaan. Kun en viime yönä edes silmän täyttä, uutta silmää kun kirkastettiin taas siellä Penttisen pesässä, vaikka entisestään jo kuin särkiverkossa. Sitä kun muutamille annetaan yli olkain tätäkin Luojan hyvyyttä...
Juttua siitä nähtävästi olisi riittänyt pitempäänkin, ellei isäntä olisi kiiruhtanut valvojan tehtäväänsä. Yläovella kätilö pyörähti ja pyysi herättämään, milloin tarvittaisiin.
Antti istui vuoteen ääressä, piti Annia kädestä kuin usein ennen, kuin Lintuhiekassa... puristi kovemmin, milloin tarvittiin. Sitä tarvittiinkin jo yhä useammin. Tuli lyhyitä kovia hetkiä, sitten taas pitempiä ja hiljaisia, kivuttoman onnellisia hetkiä. Kunnes seurasi perättäin monta kovaa. Kätilöä ei kuulunut alas tulevaksi. Varmaankin oli jo aika lähteä herättelemään häntä.
— Älä mene! Älä jätä. Urhea pikku vaimo pidätteli hakijaa irroittamatta kättään kädestä. Näin oli hyvä, eikä mitään hätää.
— Älä jätä! Kerro satu! hän pyyteli katsoen silmillä, joita ei voinut vastustaa.
— Onko sinun mielestäsi nyt satujen kertomisen aika?
— On, nyt juuri se on. Kerro!
Pyydetty siirtyi lähemmäksi, ja pitäen kummastakin pienestä värisevästä kädestä hän kertoi.
— Tänä aamuna työhön mennessäni huomasin hangella pikkuisen linnun. Sen siivet sirisivät auringon paisteessa. Oli vaikea nähdä, minkä värinen se oli, mutta pieni ja kovin eläväinen se oli. Ja ääni sillä vasta erinomainen oli! Se kukkui kuin käki. Se solisi kuin puro. Väliin se sirkkana sirisi. Se puhui, minä ymmärsin.
— Mitä se puhui? Kerro! Kerro!
— Olen kevään lintu, onnen keltainen västäräkki ja tulen asumaan teille. Sinäkö asumaan meille? Niin. Olen minä monta kertaa ennenkin jo teillä käynyt. Se on hupainen paikka. Ensi kerran käväisin viime helluntaina. Sitten olin matkassanne marjassa ja sienessä. Kurkistin kuusedän kainalosta, muistatko? Olin silloin vielä hyvin pieni, mutta olen kasvanut sen jälkeen. Ja nyt tulen teille asumaan, kuten jo sanoin. Tee pesäni valmiiksi, sillä voin tulla jo piankin. Olen iloinen vekkuli. Ja teen teille vielä monet hupaisat kepposet...
Pienet kädet pidättivät lujemmin. Kertoja vaikeni. Tuska pusersi kyynelen kuulijan kirkkaasta silmästä. Jotakin väistämätöntä, hirmuista ja ihanaa oli tapahtunut tai juuri tapahtumassa. Joku ihmeellinen näkymätön lintu toden totta liiteli, nousi ja laski, etsi ja löysi. Sillä oli kuin tukehtumisen tuska. Sen täytyi pian löytää pesänen, jota se etsi. Vielä kerran se kohosi, näki, löysi, henkäisi syvään... Kirkaisi riemusta!
Kuin aurinko olisi pimennyksen pilvestä päässyt, niin onnellinen hymy levähti linnun kätkijän kasvoille. Kaikki unohtui, pelko, kipu ja tuska. Ennen tuntematon ilo täytti hänen sydämensä.
— Isä!
— Äiti!
— Nyt mene noutamaan kätilö!
— Menen. Enpä juuri vielä. Sinä tyttöni, minun lapseni äiti!
— Sinä lapseni isä! Elämäni suurin päivä...
— Niin minunkin.
Hän siveli kasvoja, suuteli ja meni.
— Sanoinhan jo, ettei siinä mitään hätää. Miksi kuitenkaan ette tullut hakemaan? Mitä miehet ymmärtävät tämmöisistä. Mitään tekemistäkään heillä... Kun maailma vielä vähän viisastuu, niin sitten tuskin senkään vertaa...
Kätilö puhui ja toimesi. Poika se oli, hän tunsi sen jo äänestä. Poikia ne yleensä tähän maailman aikaan. Miehiä tarvittiin. Luontokin sen ymmärsi.
Tämä sopi huonosti neidin äskeisiin uhoamisiin miesten tarpeettomuudesta. Mutta lieden ääressä lämmitetyt pikkupaidat, liinat ja jakut sopivat ensikertalaiskylpijän ylle mainiosti. Saattoihan tuon jo arvatakin. Ompelija omasta takaa, mokomalla miehellä. Mutta missä oli puntari ja kalakassi. Painot täytyi heti saada selville.
Vähät vajaa viisikiloinen! Isä itse sai tulla toteamaan puntarin viirut. Entä vaatteet? Tuommoiset vaatteet eivät painaneet enempää kuin paperipussi kahvipapujen päällä, sen Herakleen varttikiloisen joulupaketin, joka pääsiäiseksi saatiin. Siinä se oli papupaketti ihmislapsen nautiskeltavaksi!
Vaikea arvata, kumpaa nautiskelija tarkoitti, ehkä molempia. Joka tapauksessa hän työnsi paahdetun ja valmiiksi punnitun paketin nuoren isän syliin, joka näytti sen näköiseltä, kuin ei olisi ollut halukas luovuttamaan viisikiloistaan mustan pörssin korkeimmillakaan hinnoilla. Hän kanniskeli poikaa akkunalta toiselle. Pikku mies haukotteli ja sipristeli silmiään. Kovin punainen hän oli. No, ihmekö tuo, pitkältä matkalta tullut ja saunastakin.
Sitten poika pääsi nukkumatiloilleen valkoiseen pärevasuun äidin vuoteen viereen. He kumpainenkin tarvitsivat lepoa, iloinen isä sen sijaan ruumiin liikuntoa. Pikku talon pihamailta ei vain hevin tahtonut löytyä sellaista työtä, joka olisi antanut sitä hänelle riittämiin. Halkojen pilkonta vajassa oli aika sopivaa, mutta puut loppuivat pian. Multaturpeet lavakehikolla, nekin hajosivat kesken aikojaan. Lasin kittaaminen oli epäterveellistä — lasiruuduille. Katiskan kokeminen, tulo- ja menomatka niihin liittyvine sivupolvekkeineen alas niitylle ja ylös mäkeen, tämä oli sopivaa ja terveellistä. Samaa mieltä tuskin olivat ne kaksi pikku haukea, jotka paluumatkan saivat keikkua vihtaraksissa matkaseurana.
Äiti palasi kotiin illan suussa, vuorokautta aikaisemmin kuin oli aikonut.
— Mikä mummon kesken aikojaan kylästä kotiin ajoi? tiedusti naurava mies pihamaalla.
Mummon! Tuota sanaa poika ei tätä ennen koskaan ollut käyttänyt. Olikohan jotakin tapahtunut? Pahaa se ei missään tapauksessa ollut. "Mummo" oli tarkka huomioissaan, ajatteli enemmän kuin puhui.
— Ei kai teillä täällä mitään ihmeitä ole tapahtunut? uumoili hän.
— Mitäpä meillä täällä, pidätteli poika. — Ellei sellaiseksi katsota, että syntyi poika.
— Mitä kuulenkaan! Sanoitko poika?
— Poika ja iso!
— Sinä onnenmyyrä! Jo ymmärrän sinun mummuttelusi ja iloittelusi. Vai piti sen nyt tällä tavalla minun poissa ollessani. Iloisesti yllätetty mummo kiiruhti omin silmin tutkimaan asiaa. Mutta iloinen onnenmyyrä mietti, minne päänsä puskisi.
Mummo ja kätilö kiipesivät yöksi yläkertaan, koska isä halusi jäädä tarkkailemaan, miten poika ja äiti nukkuivat. Poika näyttikin sitä hänelle, äiti vähemmän. Hän oli kuin kilvoittelija elämänsä suurimman päivän jälkeen, sekä onnellinen että väsynyt. Levon hetket olivat lyhyitä ja herkkiä. Unikuvat juoksivat, katkesivat ja vaihtuivat.
Antti syötti hänelle kalakeittoa, joka lämpimän hellan uunissa oli mehuisaksi hautunut. Hänen kädessään oli pikkuinen kirkas lusikka, joku hänen palkintohopeoistaan. Miten monta lusikkaa meni yhteen lautaselliseen? Miten ruokaisaa keltainen peruna! Miten makea keväinen kala! Liemi sittenkin oli kaikkein parhainta. Viimeiseen tippaan syöttäjän käsi kirkkaaseen lusikkaan sen lautaselta keräsi. Pikku mies liikahti ja heräsi. Käsi kohosi. Sormet kuin tulitikut ja kuitenkin sanoivat niitä suuriksi. Elämä sentään sylkähteli jo niissä, jokaisessa tulitikussa. Kunhan joitakin viikkoja kuluisi, niin raapaistaisiin tulta äidin tukasta isän poskesta. Pikku miehellä oli myös jo ruoka-aika.
— Nosta se tuohon!
Isä nosti miehen pöytään. Pöytä, lusikka ja lautanen, kaikki siinä samassa. Ihmeellinen pöytä! Ja niin ihana jo katselijallekin. Se oli lämpöinen kuin liesi, kalan valkoinen, kerman keltainen, marjan punainen.
Pikkuiset huulet alkoivat hapuilla sitä marjan punaista. Valkoiset tulitikkusormet soittelivat sitä kerman valkoista. Elämän keväinen rieska alkoi vuotaa.
Pikku mies vaistosi, harrasti enemmän kuin osasi. Joka tapauksessa hän ennen pitkää pääsi makuun. Siitä se alkoi. Myös tulitikut aikoinaan alkaisivat kipunoida. Äiti auttoi helläkätisesti pikkuista vaeltajaansa tielle. Elämää tämä elämänanti hänelle itselleen merkitsi. Isä katseli ja eli onnessa mukana.
11.
Eräänä päivänä Antti palasi tavallista aikaisemmin tehtaalta kotiin. Rautatieasemalle oli tullut häkkilaatikossa hänelle osoitettuna elävä pakkaus, pieni lampaanvuona. Sirkka-serkku oli lähettänyt sen ylimääräisenä palkkiona siitä valkoisesta huonekalustostaan, jonka Antti luvatun lehmän vastikkeeksi pari kuukautta aikaisemmin oli hänelle toimittanut. Kirje tuli samanaikaisesti. Sirkka oli ihastunut. Hieno kalusto! Ei toisilla tytöillä koko pitäjässä sen vertaa! Hänen kamaristaan oli tullut paratiisin soppi. Mutta kylläpä tulisi mainio lehmä myös Tuomenkukasta ensi kevääseen mennessä. Sirkka takasi sen. Mitä tästä kiitospakkauksesta Valko-Vuokko Hahtuvaisesta jo ennen sitä tulisi, sitä hänen ei tarvinnut ryhtyä arpomaan. Eivätkö he tarvinneet perheessä villaista jakkua, sukkaa, lapasta? Kaikkea sitä Valko-Vuokko heille toimittaisi siitä hyvästä, että keräisivät sille kesällä sata kerpua lehtiä ja kuorman piennarheiniä.
Tällaista Sirkka kiitoskirjeessään visersi ja paljon muuta. Lopuksi oli merkitty sata suukkoa pikkuiselle. Toki vähempikin olisi riittänyt. Oliko iloisella serkulla oma karitsainen tiedossa, vai kalustoko hänet näin oli innoittanut? Jompikumpi tai kumpainenkin.
Mutta Antilla oli tänä päivänä touhua, että vain häthätää kerkisi päivällistä haukkaisemaan. Karitsalle oli rakennettava sekä päivätarha että yökarsina. Karsinan hän navetan nurkkaan pian tekaisi, päivätarhassa oli enemmän työtä ja miettimistä. Jonkinlaisia siirrettäviä häkkikarsinoita pikku paikkojen lampaiden pitäjät käyttivät. Niitä näkyi kesäisin pyöntäreillä ja teiden varsilla. Mutta mistä otti laudat? Miten siirtelisi karsinaa pienillä puiden ja pensaiden täyttämillä tiluksilla? Etsiskellessään hän muisti verkkokäärön halkovajan orsilla. Ajatus välähti ja oli toteutettavissa nopeasti ja vaivattomasti. Se olisi siirrettävä, eri muotoihin muunneltava verkkohäkki. Se soveltuisi jokaiseen soppeen, marjapensaiden ja omenapuiden ympärillekin.
Mitä tuollainen karitsainen tarvitsi ravinnokseen? Piennarnurmi olisi saksikelpoista vasta parin viikon kuluttua. Löytyisikö pikku talon varastoista jotakin Hahtuvaiselle rehuksi ennen sitä? Kun etsittiin, niin löydettiin yhtä ja toista, kuivia kylpyvihtoja, lanttuja, porkkanoita ja perunankuoria. Vielä pari säkillistä niittyheinääkin, mikä oli kerätty ja kuivattu pieluksia varten. Karitsa tunnusteli niitä, nipisti vihdan lehteä ja hienoheinää, nakerteli porkkanaa. Erinäisin vajauksin se hyväksyi ne kaikki.
Huoltajilla riitti hupaisaa puuhailua sen parissa illoin aamuin. Monenmoista muutakin hommailtavaa oli jo puutarhassa ja peltomailla. Talven pitkinä puhteina Antti oli tutkiskellut ammattikirjoja ja löytänyt niistä käytäntöön sovellutettavaksi monia kiintoisia ja varmaankin hyödyllisiä neuvoja. Tällaisillakaan tiluksilla ei tarvinnut joutoaikojaan toimettomana haukotella, jos vain osasi ja halusi käyttää luonnon antimia hyväkseen.
Uuninpesien puutuhkaa oli neuvottu keräämään apulantojen korvikkeeksi puutarhaan ja perunamaalle. Jos pari kertaa viikossa tyhjenteli uuninpesät talven mittaan, kertyi siitä pikku paikoissakin aika tavalla. Äiti otti sen tehtäväkseen. Säilöastiaksi Antti keksi ja kuljetti kotiin tehtaan romupihasta ruostuneen rautatynnyrin, jonka hän sai ostaa muutamalla markalla. Sitä muori tuskin saisi täyteen kahdessakaan vuodessa, ellei jostakin tulisi ulkopuolista apua. Jo seuraavana päivänä jyrsinkoneen hyristessä tynnyrinostaja keksi senkin ja iloitsi siitä kuin paremmastakin löydöstä. Se olikin sitä, patentin arvoinen kerrassaan. Hän sai luvan kerätä myös tehtaassa tulipesien tuhkat eikä se maksanut mitään. Hyvä vain, että joku kolasi ja korjasi. Samoista tehtaan romupihoista hän löysi kymmenen litran vetoisen pikku tynnyrin. Vähäisellä laittamisella siitä tuli tuhkankuljetusastia, jota vaivattomasti saattoi kuljettaa pyörän tavaratelineessä. Astian täysi päivässä! Sitä kun muutaman kuukauden tekisi, salavihkaa tyhjentäisi, niin mitähän muori kevätpuolella arvelisi tästä "Sarpatin lesken" tynnyristä?
Arveli jo ennemminkin, tarkka muori. Kunnes hän sitten eräänä maaliskuun iltana pääsi näkemäänkin sen tontun, mikä salaperäisellä tavalla häntä tuhkatynnyrin täyttelemisessä avusteli. Siitä tuli heille iltahämäräisellä vajan kynnyksellä hupaisa yhteenotto. Mutta huhtikuun lopulla suuri tynnyri oli ääriään myöten täynnä. Hevoskuorma mainiota väkilannoitetta! Siinä oli "Kidronin ojan ihmettä" vaikka naapureille tarittavaksi. No, sellaista ihmettä sitä näki keväisin joka päivä, kuka avoimin silmin ympärilleen tarkkaili. Räystään tippavesistä karttui päivän mittaan saavin täysi. Kellon viisaria et nähnyt, kun se käveli, kuitenkin se joutui taulunsa ympäri tunnissa, se hitaampikin puolessa vuorokaudessa. Mutta kevään ensimmäisinä hankiaisaamuina Antti jo ennen aurinkoa nousi täysinäistä tuhkatynnyriään kasvitarhaan ja peltomaille tyhjentämään. Sääli säteilevää hankea, joka sai tuhkasateen valkoiseen vaippaansa. Runsaasti levitettäväksi riitti tummaa ainetta, kolmeksi aamukaudeksi hupaisaa työtä. Kyllä lumi saisi kyytiä! Mutta Sarpatin leski kaarneenpoikasensa avustamana saisi ryhtyä uudestaan aarretynnyriään täyttelemään.
Perunankasvatus oli toinen asia, joka viime kesän suotuisien kokemusten johdosta tavallista enemmän kiinnosti harrastelijaviljelijän mieltä. Kirjoissa mainittiin kokeilujen osoittaneen, että perunasato yksinomaan siemenidätyksen ansiosta saattoi kohota viidennellä osalla koko sadosta. Neuvottiin, miten idätyslaatikot oli tehtävä ja idättäminen toimitettava. Muutaman, kymmenen yksinkertaisen idätyslaatikon valmistaminen oli pikku asia ammattimiehelle. Muutamilla ruokatunneilla hän sahasi ja höyläsi laatikkolaudat koneessa, kuljetti ne pyöränsä takatelineellä vähitellen ja naulasi laatikot kotona. Kymmenen minuuttia ja laatikko. Siinä Annilla ihmettä, kun ei kerinnyt juuri muuta kuin pinoon nostelemaan. Ohjeiden mukaan valittiin siemeneksi keskikokoiset, kaunismuotoiset mukulat. Naiset valikoitsivat perunat jo kuopassa laatikkoihin, Antti juoksutti käsirattailla rappujen eteen ja kantoi tupaan. Yhtenä iltakautena pojan nukkuessa tämä työ tuli tehdyksi, hyvin tehdyksi sitäpaitsi. Kuka tahansa olisi saanut tulla arvostelemaan. Mukulat itsekin olivat sen näköisiä, kurkistelivat valkoisista laatikoistaan tyytyväisinä. Niin mainiosti niitä oli kasvun alkuun huollettu. Tämmöisiin tuntuihinko silmujaan aukomaan? Ja sitten vielä enemmänkin, muori ripsitteli vispilällä lämmintä vettä kasvoille. Ne muistivat ja palkitsivat tämän kylvetyksen. Neljän viikon kuluttua niiden itusilmät vihersivät hiirenkorvalla kilpaa keväisten koivun varpujen kanssa. Saattoi kuvitella, milteipä nähdä, millä riemulla tuollainen itusilmu riipaisi taimensa esiin pellon muhevasta mullasta.
Vuoroviljelyksen hyöty ja periaate, mistä setä viime helluntaina oli puhellut, kirkastui sekin osittain Antille näissä talvi-iltojen kirjallisissa tutkimuksissa. Tänä keväänä sitäkin kokeiltiin. Peltomaa jaettiin neljään kasvulohkoon, joista ensimmäinen tuli ohralle, toinen vehnälle, kolmas herneelle ja neljäs perunalle. Vehnälohkoon kylvettiin juurikasviksi apilaheinä. Ensi kesänä se antaisi lehmän ruokaa, ettei sitäkään enää kovin paljon tarvitsisi ostaa.
Näissä askarteluissa Rintelän väen aamut ja illat hupaisasti kuluivat. Käki kukkui metsässä, pihakoivujen kottaraiset esittivät huilusoolojansa muiden näkyvien ja näkymättömien pikkulintujen säestäessä. Siihen vielä myöhemmin yhtyivät valkorintaiset pääskyt ja oma pirttipääsky, joka helluntaina oli ristitty isän kaimaksi. Poika kasvoi silmissä! sanoi mummo. Tässä liioittelussa oli varmaankin tosiperusta, mitä ei voitu kieltää. "Silmissä", muutamassa viikossa, myös viljan oras kasvoi miehen mittaiseksi. Jokainen tämän omin silmin saattoi todeta, vaikka kukaan ei voinut sanoa, miten se tapahtui.
Sama kasvun ja elon ihme pienessä lapsessa. Väri kävi luonnolliseksi, jäsenet vahvistuivat. Tällä viikolla katse tarkkaili vain omia pikku käsiä, ensi viikolla äidin ja isän kasvoja. Viisiviikkoisena hyvänmielen hymy kirkasti kasvot, kaksikuukautisena naurun mare. Joka päivä jotakin uutta, mitä vieras tarkkailija tuskin olisi huomannut. Äiti ja isä näkivät ja iloitsivat, mummo kaikkein välittömämmin. Hän piti murhetta myös pikku miehen lisäannoksista. Tosin ensimmäisinä kuukausina siinä suhteessa ei paljoakaan voitu tehdä, paitsi välillisesti äidin kautta, mutta kun ensimmäiset uudet perunat ja puutarhamansikat joutuivat, muuttui tilanne. Poika nautti mielellään kesävoilla maustettua perunavelliä, eikä siitä koitunut hänelle vatsan vaivoja, kuten oma äiti aluksi pelkäsi. Kun kerran hyvään alkuun oli päästy, niin sitten kyllä kesävoilla rasvaaminen tapahtui aika reippaasti ja näkyi ennen pitkää myös pikku miehen kasvoissa. Mansikkahillo osottautui yhtä vaarattomaksi. Mauste vaihtui voista sokeriksi, mikä oli yhtä hyvää ellei parempaakin.
Tuli syksypuoli ja sen mukana esiinpuhkeavien ensimmäisten hampaiden pikku tuskat, jälkiriemut sitä suuremmat, kun puremaankin jo pääsi. Syödessä harjoitukset tuottivat pientä kipua äidille, mutta hän vain hymyili. Ellei pikku mies isona tuon enempää kipuja aiheuttaisi, niin ei valittamisen syytä.
Isälle, sivustakatselijalle, nämä olivat herttaisia lepohetkiä. Hänellä oli kirja kädessä, mutta lukemisen laita mahtoi olla sitä ja tätä. Ainakaan ammattiasioita ei tuolla tavalla opiskeltu, kun radiokin vielä samanaikaisesti tarjosi omia ohjelmiaan.
Päivä lyheni, puhteet pitenivät. Anni ompeli, Antti veisteli, askarteli minkä mitäkin. Pikku Antti puuhaili omassa pikku karsinaverstaassaan asuinhuoneen lattialla. Hänellä oli omat työkalut, kuten isällä ja äidillä. Milteipä joka päivä niihin tuli jotakin uutta, palloa, kiekkoa, jäniksenpoikaa. Ne kaikki olivat isän käsialoja, vanhat rakkaita, uudet sitäkin mieluisampia. Joskus omistaja innostui pitämään suursiivousta kuten mummo lauantaisin. Tuota pikaa hän seinien lävitse tyhjensi koko verstaan, nousi seisomaan ja oli sen näköinen, kuin että tästä jo joudettaisiin vaikka pienelle huvimatkalle. Isä Antti ymmärsi vihjemerkit ja silmännikkaukset. Lähdettiin kierrokselle.
Ensimmäinen pysähdys tapahtui äidin luona. Mitä hän ompeli? Tekikö hyvää työtä? Ei mitään valituksen aihetta. Annettiin tunnustus ja palkka, hapsutettiin hiukset, vaihdettiin nenää. Samat palkinnot mummolle ja vielä enemmänkin. Hänelle esitettiin tanssilaulu, joka päättymättömänä jatkui kuin piha jäniksen kierrospolku.
Isän, äidin hantti,
Mummon pikku Antti.
Hantula tantun tintukka
tintula tantun hantukka.Tämä oli ensimmäinen säkeistö, toinen ja kolmas... neljäskin milteipä sitä samaa. Mutta niin pitkälle ei usein päästy, koska oli lähdettävä laajemmille tutkimusmatkoille, jopa Nassun ja Vuokko Hahtuvaisen kartanoille saakka. Raaputeltiin korvan takaa, tukisteltiin kähärävillaista päätä. Tiedusteltiin kuulumisia. Saatiin vastauksetkin, aina samat ja yhtä hupaiset.
— Mikä Hahtuvaisen kaunis?
— Pää!
— Mikä Nassun tunnussana?
— Öh!
Niitä muisteltiin pihatiellä, ylhäällä makuukamarin pikku vuoteessakin... pää, ää! öh, höh! Pökö päätä puskettiin. Nassun tunnussanaa harjoiteltiin. Se sopi tervehdykseksi myös oven takana hiiviskelevälle Nukku-Matille.
Joutui joulu, keskitalvi ja keväiset hanget. Äiti oli ommellut vanhasta nukkatakistansa pikku "lappalaiselle" peskin ja neljän tuulen lakin. Jotakin saman tapaista isä puolestaan puuhaili, toi verstaalta vaneerinkappaleita, pikku lautoja ja rautoja. Niistä rakentui leveähkön suksen päälle soma lappalaisen pulkka.
Seuraavana sunnuntaina lappalaisen tamineisiin puettu poika pääsi kokeilemaan sitä. Isällä ja äidillä oli sukset, edellisellä tämän lisäksi poron valjaat ja elkeet. So, matkaan! Lähdettiin varovaisesti ja hyvin luonnistui. Poro potkaisi, pulkka liukui ja pikku lappalainen riemuitsi. Sitä samaa perässä hiihtävä seuralainen, mutta pihamaalla vanhempi nainen päivitteli ja puheli ääneen, vaikka ketään kuulijoitakaan ei lähitienoilla enää ollut.
— Jo pitää olla hassutukset, jos minkäkin laatuiset! Kunhan vain eivät tipahuttaisi ja unohtaisi hankeen häntä!
Päivät pitenivät, pulkkaretket sitä mukaa. Helmikuussa niitä tehtiin jo arki-iltoinakin, maalis-huhtikuun hankiaisilla illoin aamuin. Ajettiin järvellä, laskettiin mäkiä. Poikki vuoret maat! kuten lappalaisen laulussa sanottiin. Äiti sitä lauleskeli, milloin laahattua latua perässä hiihti ja matkassa pysyi. Pikku lappalainen kävi kerta kerralta yhä vaateliaammaksi. Se olisi ajanut pulkassaan jo vaikka päivän yhteen menoon. Unikaan ei enää muualla maittanut.
Huhtikuun alussa vietettiin kotoista juhlaa mummin ja pikku Antin syntymäpäivän merkeissä. Ikäeroa päivän sankareilla oli vain päivä ja kuusikymmentäyhdeksän vuotta.
Naapureita oli kokoontunut tuvan täydeltä. Onnentoivotuksia, kukkia ja pikku lahjojakin sateli. Vanhempi päivänsankareista oli sekä yllättynyt että liikutettu, nuorempi ei turhia kainostellut. Hän oli oppinut jo liikkumisen taidon. Kulkien sylistä syliin niin permanto- kuin ilmateitä hän luontevasti piti seuraa syntymäpäivävierailleen. Vanhempi tuskin olisi tähän kerinnytkään, koska hänellä vieraiden kestitsemisessä oli paljon touhua.
Mutta kun hän kaikki kahviteltuaan hetkeksi istahti, teki nuorempi päivänsankari tempun, jota kukaan ei voi tehdä toista kertaa. Sentähden varmaankin sitä usein mainitaan tämän ikäisten sankareitten elämänhistoriassa. Mies otti ensimmäiset askeleensa, suunnistautui suoraan mummon syliin.
12.
Antti aukaisi portin. Tuomenkukka kääntyi siitä sisään ammuen kolme kertaa pitkään. Sitten se keksi polun vierestä viheliäisen pihanurmen, haukkasi ja tunnusti hyväksi. Mummo, Anni ja pikku Antti kiiruhtivat odotettua tulijaa vastaanottamaan. Nähtävästi Tuomenkukka juuri heille tarkoitti nämä kolme tervehdystään. He lausuivat vastatervehdyksensä kukin omalla tavallaan. Anni raaputti, mummo taputteli, pikku Antti äänteli pää-pää! vaikka uuden tulokkaan pää oli paljon isompi kuin Vuokko Hahtuvaisen villainen pää.
— Se on ammu! opetti isä.
— Ammu — ammuu! harjoitteli pikku Antti.
Jo toukokuun puolivälissä kantaneena Tuomenkukka oli parhaassa maidossa, hyvässä kunnossa. Puolen päivän junamatka ei sitä paljoakaan rasittanut, ikävästä tuskin tuntuakaan, koska sillä oli tuttua seuraa. Sirkka oli lähtenyt saattelemaan kasvattiansa tämän uuteen kotiin.
Kesäinen huvimatka tämä samalla hänelle oli. Sirkka ei ollut tätilässä käynyt sen jälkeen, kuin Antit, isä ja poika, olivat sinne ilmestyneet. Hän oli vireä nuori nainen, eikä jäänyt vierashuoneessa haikailemaan. Hän tutkiskeli paikkoja alhaalla ja ylhäällä, sisällä ja ulkona. Miesten matkassa oli tätilään tullut jotakin sellaista, mitä sieltä ennen puuttui. Anni tiedusteli, mitä se oli. Sirkka sanoi sen kyllä tietävänsä, vaikka katsoi tarpeettomaksi ryhtyä sitä tässä nyt selvittelemään.
Navetasta tulisi pienin korjauksin Tuomenkukalle ja Vuokko Hahtuvaiselle Sirkku-Lepeineen — nämä oli annettu keväällä syntyneille karitsoille nimiksi — sopiva talviasunto. Liikoja tiloja ei siinä kylläkään olisi, mutta lämmintä riittämiin, toivottavasti. Antti esitti taskukirjapiirustuksistaan, miten aikoi järjestää ilmanvaihdon avattavan akkunan ja kattoventtiilin avulla.
— Mistä konepuuseppä kaikkea tuollaista keksii? kummasteli Sirkka.
— Lukee kirjoja iltakaudet, selvitteli Anni.
Mutta maatalousasioita, harrasteleva konepuuseppä vain naurahteli. Jotakin kai tässä oli hänenkin harrasteltava aikansa kuluksi.
Antti oli kevään kuluessa etukäteen järjestellyt jo myös Tuomenkukan kesäisiä elintiloja, kotoiset pihanurmet kun tuskin moneksikaan päiväksi riittäisivät. Jos nuorta lypsävää lehmää nyt ollenkaan raaskisi ruveta narun päässä kiusaamaan. Näissä ennakkojärjestelyissään, joista naiset eivät vielä olleet edes tietoisia, Antti toivoi tehneensä hyvän tempauksen. Sen pitemmälle salaamisiin tuskin oli enää aihetta. Mieluisat yllätykset olivat hupaisia tekijälle itselleenkin. Tämä varmaankin oli yksi sellainen, josta ei kipeästi tukistettaisi. Pian tuo nähtäisiin.
Enempää selvittelemättä hän ohjaili nuoret naisensa metsäpolkua pitkin vähäiselle niitylle, jonka lävitse pikku puronen rattoisasti johdatteli vesiään. Se oli Rantalan vaarin eläke-etuihin kuuluva heinämaa. Ukko oli siitä kesäisin niitellyt käpistellyt pari kolme kuormallista heinää. Mutta muorin kuoleman jälkeen hän ei enää jaksanut pitää lehmää. Kahtena viimeisenä kesänä hän sentähden oli myynyt niittyoikeutensa tuhannen markan hinnasta. Katiskoita kokemassa käydessään Antti oli tästä kuullut, muistanut piakkoin tulevan laitumen tarvitsijan ja tehnyt kaupan niityn käyttöoikeudesta ei ainoastaan vuodeksi, vaan vaarin koko eliniäksi, kauppahinta se sama tuhatlappunen kuin tähänkin asti, vuosittain maksettavana. Vaari oli kovasti innostunut tästä elinkautisesta kaupasta, oli luvannut veneen käyttöoikeuden kaupantekijäisiksi siitä ilosta, että näin mukavasti sai niittymurheensa pois päiväjärjestyksestä. Semmoinen oli kauppa. Ja tässä oli se niitty. Antti vetäisi auki pari veräjäpuuta ja päästi serkukset edellään niitylle.
— Olet sinä vasta kultainen poika! kiitteli Anni.
— Eri etevä mies! ihasteli Sirkka.
Leikkiä laskien Antti vastaili serkuksille, jotka viheriöitsevällä niittynurmella hyppelivät ja ilakoivat kuin lapset.
Mutta ammattialansa harrastelijana Sirkka omasi vanhempiensa perinteet. Jo eräitä ammattikurssejakin hän oli käynyt. Näissä niitty- ja laidunasioissa hänellä varmasti oli enemmän ja pätevämpää ammattitietoa kuin Antilla ja Annilla yhteensä, käytännön kokemuksista puhumattakaan. Hän arvioitsi niityn suuruutta, tarkasteli puron rantoja, ruohon kasvua, lehteväoksaisia kuusipuitakin läheisessä rinnemaastossa, joka myös kuului Rantalan vaarilta vuokrattuun niittyalueeseen.
— Ymmärrätköhän sinä, onnen poika, vielä itsekään, miten hyvän kaupan tässä niittyvuokrauksessasi olet onnistunut tekemään, puheli hän.
— Mistäpä minä sen ymmärtäisin, myönsi poika, kuten totta oli.
— Kun kunnostelet vähän kasvumaita, niin saatte mainion laitumen tästä niitystä vaikkapa kahdellekin lehmälle.
— Entä lampaat?
— Niille sitäpaitsi.
— Mitä tähän kunnostamiseen sitten kuuluisi? Jos agronomi olisi hyvä ja antaisi ohjeet.
— Heti paikalla, eikä maksa muuta kuin että suukkosen annat... tuolle Annillesi.
— Heti kohta, ja mikäli Anni suvaitsee, niin vaikka...
— Ei, ei hän suvaitse! En minäkään suvaitsisi, jos täysin kiinnityksin omistaisin tuollaisen onnen pojan.
— Eipä tiedä, vaikka omistaisitkin. Olemme viime aikoina uumoilleet sen tapaista, puuttui Annikin jo puheeseen.
— Ei mitään uumoiluja. Nyt puhutaan niistä tehtävistä, mitä vuokramiehen täällä tänä kesänä ja lähivuosina on suoritettava.
Sirkka oli hyvääkin ammattimiestä ollakseen, agronomiksi karahteerattuna jo kannattikin olla.
— Ensimmäisenä, sanoisinpa että jo huomispäivän tehtävänä on juomapaikan patoaminen tuohon puroon.
— Se on pikku asia. Ehkä saan tehdä sen jo tänä päivänä.
— Älä vähättele! Tullaan tästä suurempiinkin, varoitti neuvonantaja ja jatkoi: — Leppävesakko tuosta rinteestä on ensi tilassa hävitettävä. Punkkeja se vain siittää, sen sijaan että voisi kasvattaa mitä parhaimmin lypsättävää ruohoa lehmille.
— Eikö niistä voitaisi tehdä lampaille kerpuja? tiedusteli Anni.
— Voitte mainiosti.
— No tuon me kyllä olisimme itsekin hoksanneet. Entä sitten? joudutti Antti.
-— Nuo lauhamättäät avoniityllä voit vähitellen kuokkia ja panna kasaan kuivumaan. Niistä saat pellolle hyvää kompostimultaa. Niitä isäkin meillä kovasti vainoaa ja hän kyllä tietää, mitä tekee. Tilalle voi ripotella heinänsiementä. Saat sitä meiltä, ellet täältä lähempää.
— Sitten vielä?
— Pitäisi vuosittain vähän lannoittaa ja rautaharavalla hajoittaa kaikki lehmän jätteet. Väkilannotteitakin voisi hiukkasen käyttää, kun jälleen alamme niitä saada. Tuhka vaikuttaisi milteipä samaa, jos onnistuisitte jostakin sitä saamaan.
— Täytyy puhua Sarpatin leskelle.
— Sarpatin leskelle? Mitä hän hourii? Ymmärrätkö sinä? kummasteli Sirkka.
— Luulenpa ymmärtäväni, naurahteli Anni. Serkku sai kuulla, miten viime keväänä suuri rautatynnyri oli täyttynyt parin kuukauden kuluessa muutamasta ämpärillisestä.
— No sellaisen tynnyrillisen kun hankikelin aikaan puhallat tänne niitylle, niin jopa Tuomenkukan kelpaa herkutella. Pari vuotta kun näin tätä vuokraniittyäsi hoitelet, niin saatte talven kuivarehunkin täältä sekä lehmälle että lampaille.
— Tarkoitatko kuivarehulla heinää? tiedusteli Anni.
— Kuivaa heinää, niin.
— Eivätkö talviheinät kaikki ole kuivia heiniä, milloin ne kuivina latoon saadaan? kyseli Anni edelleen.
— Eipä niinkään, serkkuseni. On olemassa myös tuoreheinää ja sepä se vasta lypsätysheinää onkin. Se vastaa juurikasveja, jopa väkirehujakin. Joka talossa, myös teillä sitä pitäisi valmistaa. Tuomenkukka on jo tottunut siihen. Se ammuu, että ette unta saa, ellette jo ensi talveksi toimita tuorerehua sen pöytään.
Kotimatkalla serkukset näitä juttelivat. Antti kuunteli tarkkaavaisena. Hän tiesi, mistä oli kysymys, AIV:stä, Nobel-Virtasen maailman maineen saavuttaneesta rehusta. Jo viime keväänä Sirkan kotona siitä oli ollut puhetta. Tämän jälkeen Antti oli lukenut siitä ja kuunnellut esityksiä radiossa. Kotipihalle päästyä hän johdatteli serkukset apilamaahan, joka oli hänen pieni salainen, ylpeytensä. Sitä kehtasi näyttää vaikka paremmallekin agronomille. Sirkka katseli hämmästyneenä.
— No, voi herran kukkaset! Onko tämä tuorerehuvainio teidän?
— No kenenkäs vainioita täällä, naurahti Antti.
— Meidän tiluksiemme keskellä, täydensi Anni.
— Tämän voitte niittää jo parin viikon kuluttua ensi kerran, syyskesällä toistamiseen. Tuosta saatte mitä parhainta tuorerehua niin paljon kuin Tuomenkukka talven mittaan vain syödä jaksaa.
Tumman viheriäinen heinämaa oli tosiaan lupaavan näköinen, apilapensaiden lehdykät talven alla hyvin säilyneet ja rehevästi sakoutuneet. Lämmin sade auringon paisteisten päivien avustamana oli saanut tämän ihmeen aikaan. Kun päivän oli sitä näkemättä, niin selvästi huomasi tänä aikana tapahtuneen lisäkasvun.
— Yksi tärkeä kysymys vielä. Minne aiotte sulloa tämän erinomaisen rehunne?
Sirkka katseli ympärilleen kuoppaa löytämättä. Mistäpä olisikaan löytänyt, koska koko talossa ei ollut muuta kuoppaa kuin perunakuoppa ja sekin ylhäällä nummessa.
— Kuule, mies! Nyt sinun on pantava toimeksi. Liuokset on hankittava heti ja tuohon pellon laitaan on kaivettava pyöreä säilökuoppa.
— Häkkyräseipäitä olin aikonut hankkia.
— Ne saat jättää. Hanki lautoja ja nopeasti. Kuopan reunat on vuorattava niillä, on tehtävä jonkinlainen tynnyri sinne maan sisään. En osaa tarkemmin sinua tässä asiassa neuvoa. Saat kysyä viisaammiltasi tai lukea kirjoista. Pääasia, että tuo erinomainen apila tulee AIV-liuoksella kunnollisesti höystettynä kuopatuksi heti juhannuksen jälkeisellä viikolla.
Tuomenkukan nimessä Sirkka pyhästi vannotti Anttia ja Anniakin, että rehu vain ei jäisi tekemättä. Antti lupasi pitää murhetta. Oli kai tässä pitkät valoisat illat, kylästä hän varmaankin saisi kuopan rakentamiseen tarvittavaa neuvoa ja apua.
Päivän viimeinen työ oli Tuomenkukan iltalypsy. Anni sai koko perheen ja lehmän entisen lypsäjän katsellessa näyttää, oliko hänestä tekijäksi tähän työhön. Jännittävää se oli ja aikaakin siinä meni. Mutta Tuomenkukka hyväksyi uuden emäntänsä. Näkyväiseksi tunnusmerkiksi se karhealla kielellänsä nuolaisi pari kertaa lypsäjäänsä selkään. Maitoa tuli lähes ämpärillinen. Pikku mies särppäsi sitä heti tuoreeltaan kahvikupillisen.
— Ammuu! ihmetteli Tuomenkukka.
— Ammu, ammuu! vastasi pikku Antti. Käki metsässä muistutteli kellosta, joka olisi hankittava ammun kaulaan. Niin varmasti olisikin, ennenkuin mentiin Rantalan vaarin niittylaitumille.
Sirkalle oli tehty nukkumatila alakerroksen pieneen vieraskamariin, mutta ennen sitä hän kävi noutamassa hyvänunen siemeniä yläkerran lintukotolaisten pesästä. Oli myöhäinen jo. Ulkona liikuskellessa tyttö nähtävästi oli puhunut itsensä tyhjiin, koska pitkiin aikoihin ei yhtä sanaa saanut irti. Hän katseli vain pienessä sängyssä nukkuvaa lasta, käveli avoimeen akkunaan, jonka ulkopuolella kesäyö äänettömänä henkäili. Myöhemmin jokin yökehrääjistä keväisiä kaihojansa kujerteli apilapellon takana. Ystävän kaipaustako ehkä silläkin?
— Kyllä teidän kelpaa, kun on Tuomenkukka ja tuollainen apilapelto! On minullakin kohta. En halua kuolla kukkimatta. Ystävän tahdon! Ja sitten tuollaisen pikku pojankin. Hyvää yötä!
Tyttö meni. Antti naurahti, lähestyi ja suuteli Annia. Hän oli unohtanut sen laidunmaalla.
13.
— Se oli viimeinen ämpärillinen. Tänä iltana lasketaan vielä renkaat.
— Miten pääset ylös sieltä?
— En tulekaan vielä. Tasoittelen kuopan pohjaa, niin kauan kun haet apumiehiä Lahtiselta ja Saranojalta. Saarisen olen pyytänyt kahdeksaksi, tulkoot silloin.
Anni tyhjensi multaämpärin ja lähti. Antti nauraa hihitteli itsekseen. Siinä oli pieni petos, totta toinen puoli. Miehiä kyllä renkaiden laskemisessa tarvittaisiin, mutta ennen sitä oli kuoppaa syvennettävä ainakin puoli metriä. Multaämpärien kiskominen oli kuitenkin liian raskasta Annille. Helpompaa mullan lapiolla heitteleminen olisi entiselle urheilijalle. Mitä tämä nyt oli, kolme metriä kolmentoista metrin kuulantyöntäjälle. No, eroa oli vähän heittosuuntauksissa, mutta oli kai sitä myös mitoissa ja heiton tarkoituksissa. Silloin saavutus ja voitto, nyt Tuomenkukka ja tuorerehu.
Hän riisui paitansa, myttysi ja heitti sen pallona ylös. Samaa tietä alkoi nousta ruskeata multaa lapiollinen toisensa jälkeen. Osa mullasta rapisi takaisin hikiseen selkään. No, vaikka pieniä kiviäkin, kunhan ei kananmunan kokoisia. Jos Anni puoli tuntia viipyisi apumiehineen, niin kuopassa puoli metriä lisää syvyyttä. Se merkitsisi erinäisiä kiloja tuorerehua.
Hän laski heittojansa, kuten jo nuorena poikasena ja sitten myöhemmin nuorukaisena kilparadoilla oli laskenut juoksuaskeleitaan ja sauvantyöntöjään. Se piristi ja antoi uutta voimaa. Mikäpä tässäkään enää hätänä, kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu. Jos tuorerehu antoi, mitä käyttäjät kehuivat ja opastuskirja lupasi, niin tästä tulisi pieni aarrekuoppa! Että nuo puolentoista metrin renkaatkin oli pitänyt jäädä valimon takapihalle kuin tätä tarkoitusta varten. Myötäistä tähän saakka oli ollut purjeissa. Huvia tällainen oma työ, mitä halusi ja jaksoi tehdä. Vielä muutama kymmenen lapiollista. Yksi... kaksi... kolme... Multaa ja pieniä kiviä rapisi. Rakeita hirven selkään!
Anni saapui apumiehineen ja Saarisen Heikki samanaikaisesti. Hänen äänensä kuului pihamaalta saakka. Ääneen ihmettelivät muutkin miehet, kun tupakoivat ja katselivat siinä Antin kaivaman kuopan partaalla. Onpa siinä kaivuria kerrakseen! Että lapiollaan ryöpyttää mullat parin sylen syvyydestä! Jo oli myyrä mieheksi!
Naurava myyrä, hikinen ja rapainen, heitti lapionsa kuopan äyräälle ja kiipesi Saarisen Heikin tarjoamaa riukua pitkin ylös.
— Minkä näköinen sinä olet! kauhisteli hänen parempi puoliskonsa.
— Mikä näössäni vikana? Enkö kelpaa emännälle mieheksi?
— Kelpaat, kun peset itsesi purossa ja muutat paitaa.
— Mitenkä muutat tällaista paitaa? Neuvo se ensin!
Siinä se vasta pulma! Vaikea oli neuvoa, työläs muuttaa. Aatamin ruskeata ihopaitaa! Hauskaa pidettiin nuorten kustannuksella ja sitten ryhdyttiin laskemaan renkaita. Se ei tuottanut suurempia vaikeuksia, kun miehiä, voimaa ja järkeäkin oli. Kuusi rengasta laskettiin toinen toisensa uurteisiin tuota pikaa.. Siinä se oli nyt rehukuoppa, ellei kaivoksi muuttuisi. Pintavedet pitäisi eristää. Pohjakorkeuden ja tarvittaessa liuoksen liikavedet voisi johdattaa pois salaojan avulla. Mahtoipa olla tapaus laatuaan, kun näin pikku paikkoihin tuorerehukuoppia rakennettiin!
— Tuollaista apilaa kyllä kelpasi kuopata, arveli Saranojan isäntä.
— Sopisi tuota hevosen heinäksikin kuivatella, sanoi Saarisen Heikki.
Niin monta mieltä kuin miestä uusissa asioissa aina, rehusäilömisiin nähden liiatenkin. Oli miten tahansa. Renkaat nyt joka tapauksessa olivat maassa ja siellä pysyivät. Rehun säilöminen oli asia erikseen. Työn päätyttyä juotiin nuoren emännän pullakahvit, kuten talkoissa tavallisesti. Pikku Antti kävi käppäisemässä kouraa joka miehelle hoitaen pientä keskustelua samalla. Hänen kirjoissaan oli jo muitakin kuin ammun ja possun sanoja, ja uusia tuli joka päivä.
Saarinen ajoi niittokonetta. Rintelän koko perhe touhusi tuoreen heinän ajossa, Saranojan nuori isäntä sitä sulloi ja suolasi. Hänellä oli tässä työssä tarvittavat välineet, kumisaappaat ja käsineet sekä liuoskannu. Kaavat hänellä oli kirjoihin katsomatta päässä. Tuorerehua oli Saranojassa tehty monena vuotena.
Kone rapisi, apila tuoksui. Pikku Antti loikoili vatsallaan kuorman päällä ja pureskeli kukkanuppuja. Sitä samaa hevonen, sitä kuorman täyttäjätkin, punertava tai valkoinen apilankukka milteipä jokaisen suussa. Siinä oli kesän henkeä ja elämää, nuppuihin kätkettynä mesihunajaa. Tämän saattoi selvästi tuntea, haistaa ja maistaa.
Kuurosade rapsahti ajaen rehukuopan täyttäjät katon alle. Kahvin aika jo olikin. Pilvi meni, aurinko helähti paistamaan. Sitten jälleen kiiruhdettiin pellolle. Tämä oli erinomaista heinäntekoa. Sade ei satoa tärvellyt, paransi ennemminkin. Hyvissä ajoin ennen iltaa pelto oli tyhjä, mutta kuoppa täysi. Rehu päällystettiin voimapaperilla, painoksi luotiin puolen metrin vahvuinen kerros multaa.
Mutta lehmä ja lampaat paistattelivat kesäistä päivää Rantalan vaarin niityssä. Perhe kolmi- jopa nelihenkisenäkin riensi sinne aamuin illoin, poika isän niskassa ajaen, äiti lypsinastia kädessä. Tuomenkukka odotteli heitä veräjällä. Sen kellossa oli auringon tiimalasin mukaan tarkistettu aika. Kuivalta makuurinteeltään lampaatkin siihen kipittelivät, koska jotakin hyvää aina tiesivät saavansa. Ne saivatkin sitä, suolaa, perunankuoria, leivänpalaa. Mutta enimmän sai Tuomenkukka, koska enimmän antoikin. Ämpärin täyden se lypsää pohotteli valkoista rieskamaitoa, josta saatiin keltaista voita, maukasta kirnupiimää ja viiliä. Joka aamu siinä oli perheelle valmis ruoka keittämättä. Kun sitä talkkunoilla höystettiin, niin muuta tuskin aamiaiseksi tarvittiinkaan. Sellainen antimuori oli Tuomenkukka. Koko perheen se kesäisellä tuoremaidollaan piristi. Kaikkein enimmän sen antimista nautti ja hyötyi pikku Antti. Hänen jäsenensä vahvistuivat, pyöristyviin kasvoihin ilmestyi voimakas elämän väri, jonka aiheuttamisessa myös auringolla oli oma suoranainenkin osuutensa.
Antti muisti, mitä Sirkka oli neuvonut niittylaitumen kohentamisesta. Lauhamättäiden kuokkiminen antoi hänelle työtä moneksi iltakaudeksi. Samanaikaisesti Anni taitteli lampaille kerppuja. Yhdessä he niittivät ja kokosivat kuivaa heinää seipään toisensa jälkeen.
Mutta heinänteko ilman niittyalueen aitaamista muodostui eräänlaiseksi kilpajuoksuksi lehmän ja lampaitten kanssa. Antti niitti, mitä lehmä jätti, talvella varmaankin ne kelpaisivat. Sovinnollista vuoroviljelystä harjoittaen tultiin joten kuten aikoihin. Mutta heinän kuivattaminen ei tapahtunutkaan enää täyden yksimielisyyden merkeissä. Tuomenkukka katsoi täysinäiset heinäseipäät vastustajikseen ja näitä johtopäätöksiä seuranneessa lähitaistelussa seipäille kävi huonosti, nurin joka ainoa. Heinämies harmitteli, mutta siitä ei paljoakaan apua. Pulmasta hän selviytyi aitaamalla ladon eteen rauhoitetun kuivatusalueen. Siitä kuivat heinät turvallisesti voitiin siirtää latoon.
Niittyladosta, heinien ja lehtikerppujenkin säilöpaikasta tuli perheelle myös mukava levähdyspaikka työn lomassa, suoja sateen yllättäessä. Hyvätuoksuisista niittyheinistä saatiin pikku miehelle, tarvittaessa koko perheellekin, mainio lepovuode. Se oli lämmin tai vilpoisa, miten milloinkin haluttiin, heinäpeittoa kun vain joko vähennettiin tai lisättiin. Sade soitteli somasti pärekattoon. Ladossa lepäillessä herkuteltiin mansikoilla ja mesimarjoillakin, joita Anni poimi niityn laidoilta.
Elokuun lopulla öiden pimentyessä tuotiin lehmä kotipeltoon. Apilaodelma, jota riitti sekä tuorerehukuopan täytteeksi että suoraan pellolta syötettäväksi, oli ravintoarvoltaan paljon voimakkaampaa kuin niittyheinä. Se herutti lehmän maidonannin keväisiin määriin.
Mutta eräänä syyspäivänä isä toi pikku Antille uuden leikkitoverin. Se rapisi naulalaatikossa hänen polkupyöränsä takatelineellä. Kaksi kirkasta silmää ja pieni musta nenännykerö kiilsivät lautojen raosta. Kansilauta avattiin ja lattialle kierähti pieni vikkelä villakerä. Hau-hau! räyskähti kerä. Hau-hau! kertasi pikku Antti. Tämän esittelyn jälkeen heistä tuli erottamattomat ystävykset. Jos isä olisi tarkemmin ajatellut, mikä vastus hallavasta hauvasta ja sen villitsemästä pikku Antista äidille ja mummolle koitui, mikä murhe sitten myöhemmin, hän tuskin olisi tuonutkaan Antille tätä toveria. Ehkä sittenkin olisi tuonut? Kuka tietää? Ja mitä vaivannäkijöihin tulee, niin tuskinpa hekään olisivat häntä edes tässäkään tapauksessa moittineet.
Pennun nimeksi pantiin Hau-Hau, koska se oli ollut ystävysten ensimmäinen molemminpuolinen tervehdys ja he kumpikin osasivat sen sanoa. Hau-Hau litkitteli mielellään ammun maitoa kuten Anttikin, juomatavassa vain oli jonkin verran eroa. Kumpi ensinnä loppuun pääsi, riensi toveriaan auttamaan ja ennen pitkää molemmat kupit olivat niin puhtaat, että peseminen näytti ihan tarpeettomalta.
Isä teki Hau-Haulle pikku vuoteen Antin sängyn viereen. Toisen nukkumisesta ei tullut mitään, ellei toinenkin maannut vuoteessaan. Kun äiti peitteli ja hiljensi, niin kummankin silmät alkoivat sulkeutua, kunnes molemmilta näkyi vain vähän valkoista viirua, sitten ei sitäkään. Toverukset nukkuivat hievahtamatta aamuun saakka. Mutta sitten alkoi vallaton leikki. Hau-Hau ei väsynyt hampaittensa harjoittamiseen. Sama into tarttui leikkitoveriin. Mitä tahansa he ulottuivat sieppaisemaan penkiltä, sängystä tai pöydältä, sukkaa, lapasta, kenkäharjaa... niin kohta alkoi kissanhännän veto, kontillaan molemmat, kiistankappale hampaissa. Hau-Hau ravisti ja ärisi, Antti maksoi samalla mitalla. Sitten taas kiskottiin takamukset pystyssä. Tasaväkisiä kun oltiin, niin mitään selvää ei milloinkaan saatu, paitsi kiistankappaleesta, sukasta tai kintaasta. Mutta siitä kyllä sitten tulikin sitä selvempää. Sen ennalleen kohentamiseksi ei enää tarvittu puikkoja eikä neulaa.
Päivät päästään riitti toveruksille hauskaa. Mutta sitten Hau-Haun silmät alkoivat vuotaa vettä, nenänpää, se pikkuinen pikinokka kävi kuivaksi, eikä lämpöinen maitokaan enää kelvannut. Se laihtui ja alkoi päivälläkin makailla. Sitä ei huvittanut enää kissanhännän veto, ei mitkään entiset leikit. Se urisi ja vavahteli unissaan, itki joskus kuin lapsi.
Isä kysyi neuvoa eläinlääkäriltä. Penikkatauti. Vain aikoinaan suoritettu rokotus olisi voinut pelastaa, enää ei mikään. Isä ei hennonnut sitä sanoa Antille, ei aikuisillekaan.
Kului pitkiä tuskallisia päiviä. Taudin ote koveni, pikku ruumis yhä laihtui ja heikkeni. Ruokahalu loppui kokonaan, meni näkö, hävisi kuulo, ramppikohtaukset kävivät ankariksi, kunnes kuolema vapautti. Värisevä pikku Hau-Hau jäykistyi ja kylmeni...
Antti katseli onnetonta ystäväänsä oudon murheen vallassa. Hau-Hau! hän herätteli, mutta leikkitoverin silmä ei auennut enää. Kyyneleet herahtivat mummolle, eivätkä kaukana olleet äidiltäkään. Hän kantoi jäykistyneen pikku hauvan ulos ja hautasi lumihankeen.
Oli pimeä, pyryinen päivä. Yksinäiseksi jäänyt ystävä kuljeskeli ikävissään. Kukaan ei tarttunut enää hampain sukkaan. Pikkuinen vuode hänen sänkynsä vieressä oli tyhjä. Hau! Missä Hau-Hau? Näin hän ikävissään tiedusteli monena päivänä, etsiskeli kaikista piilopaikoista sukkaa perässään vetäen ja huudellen.
Hän muisti hävinnyttä leikkitoveriaan vielä keskitalvella, keväthankien aikaan, kun isä pulkalla pitkin mäkiä häntä kiidätteli. — Hau-Hau! Missä Hau? hän kesken riemujaan saattoi kysäistä. Kerran harmaa vikkelä orava rävähti heidän edellään puuhun. — Hau-Hau! riemuitsi poika. He pysähtyivät katselemaan sitä, Antti pulkassaan, isä kannolla istuen. Orava katsoa napitteli ylhäältä kuusen latvasta. Sen häntä oli tuuhea ja kippurainen, etukäpälissä pyörähteli ruskea käpy. — Hau-Hau! uudisti Antti vanhan tervehdyksensä, mutta ylhäinen metsän pikku Hau ei vastannut siihen.
Poika katseli murheellisena. Mitä hän mahtoikaan mietiskellä? Miksi Hau-Hau oli juossut tänne ja kiivennyt noin korkealle? Miksi Hau-Hau ei tullut leikkimään, ei pikku sänkyynsä nukkumaan eikä maitoa litkimään? Miksi karkasi ja jätti Antin? Näitä varmaan yksin jäänyt leikkitoveri ajatteli omasta lapsen näkökulmastaan katsellen.
— Nyt lähdemme taas. Sano hyvästi metsän pikku hauvalle.
— Hau-hau! sanoi Antti. Orava pudotti alas puoliksi sorvatun kävyn. Isä kävi noutamassa sen pulkkaan. Poika piti sitä kauan aikaa kaikkein rakkaimpana leikkikalunaan.
Mutta keväällä hankien sulaessa isä kaivoi Hau-Haulle haudan puutarhaan ja istutti sen merkiksi pienen omenapuun.
14.
Pikku sisko ja viisi untuvikkoa tulivat samana päivänä. Sisko oli pieni, keltaiset untuvikot sitäkin pienempiä. Ne kiirivät pitkin tuvan lattiaa niinkuin Antin lankapallo, yhtä pehmoisiakin ne olivat. Niillä oli kaksi jalkaa, pienet silmät ja piikkinenä, jota mummo sanoi nokaksi. Ne nokostivat kananmunaa. Maitoa ne litkivät somasti päätään keikauttaen, kaikki samalta lautaselta.
Mutta pikku siskolla oli oma lautasensa, kaksikin, eikä hänen tarvinnut vikittää, eikä päätään keikuttaa. Eikä pientä nenää ollenkaan tarvinnut kastaa maitoon. Nenää pikku sisko käytti vain hengittämiseen. Siinä oli kaksi pientä reikää, jotka pihisivät. Joskus ne kokonaan tukkeutuivat. Silloin äiti puhdisteli niitä pumpulitukolla.
Näitä huomioita Antti teki milloin tuvassa untuvikkojen pesäkopan vieressä, milloin äidin sängyn vieressä makuukamarissa. Hän kapusi vikkelästi rappuset ylös, kerran hän laskeutui hyvin nopeasti myös alas, mutta tämän mäenlaskun seurauksena tuli hänen otsaansa musta sarvi, jolla ei ollut hauska puskea. Antti kävi varovaisemmaksi, koska ei halunnut toista otsasarvea.
Aamuin illoin Antti puuhaili isän apumiehenä ulkona pelloilla ja puutarhassa. Isä käänsi ja haravoitsi maata. Antilla oli oma kääntötalikkonsa ja haravansa. Pieni punainen kastelukannu ja ämpärikin hänellä oli. Kylväminen ja kasteleminen, taimien ja perunoiden istuttaminen, lehmän ja lampaiden syöttäminen... kaikki ne olivat hauskoja töitä. Mutta vielä hauskempaa oli sammalen kantaminen Nassun karsinaan. Nassu oli uusi ja pikkuinen, sammalvuoteella maatessaan tuskin Antinkaan mittainen. Syödä se kuitenkin jo osasi, kivivadillisen litkaisi yhteen hengenvetoon. Antti katseli, kun Nassu söi. Sitten hän kellistyi Nassun sammalille lepäilemään. Öh-öh! sanoi Nassu, samoin Antti, vaikka osasi hän jo paljon muitakin sanoja.
Kun isä kävi kauppapuodissa tai postia hakemassa, otti hän Antin mukaansa. Antilla oli oma istuin ohjaustangon edessä. Lippalakki painettiin lujasti päähän. Sitten mentiin, että vesi silmistä sirisi. Kylän koirat ja kissat, jopa lentävät variksetkin jäivät ihmetellen perään katsomaan. Kauppapuodissa Antti sanoi päivää myyjätädille, joka pisti makeaa hänen suuhunsa ja evääksikin paperipussiin. Kerran hän antoi kananpojan korkuisen tonttuäijän, jolla oli punainen lakki ja valkoinen parta. Heti kotiin päästyä Antti juoksi näyttämään sitä äidille ja pikku siskolle. Sitten hän asetti äijän pikku tipujen paimeneksi. Ne kumartelivat ja sirkuttivat sille ja nykivät sitä parrasta. Yöksi partaäijä pääsi Antin viereen nukkumaan, että huomenna taas jaksaisi tipuja paimentaa.
Eräänä iltana tällaiselta kauppamatkalta kotiin palatessa he pysähtyivät uittamaan tukkipuita maantien ojassa. Koulun opettaja tavoitti heidät siinä ja pysähtyi puhuttelemaan. Hänelläkin oli pyörä ja kirkkaat silmälasit, joita hän huolellisesti nenäliinaansa pyyhiskeli. Opettaja tunsi tukinuittajat. Hän oli Annin opettaja ja oli käynyt Rintelässä aikaisempina vuosina monta kertaa.
— Havainto-opetusta maantiedossa! Vai mistä siinä on miehillä kysymys?
— Leikimme vain tässä.
— Leikkiä minäkin tarkoitin. Harvoin tapaa isän poikineen tuollaisessa touhussa. Te näytätte olevan ilahduttava poikkeus.
— Huvia ja virkistystä tästä kai on itsellekin.
— Niin on, vaikka monikaan ei sitä huomaa.
— Eivät tule kokeilleeksi. Kokeileva isä vuoleskeli puun oksasta kalikkatukkeja, joita poika toimessaan pudotteli vesiojaan.
— Tepä sen sanoitte! He eivät tule sitä kokeilleeksi, kertasi opettaja. Sitten he jonkin aikaa vaiteliaina seurailivat lapsen iloista touhua. Tulvillaan juokseva ojapuro solisi rattoisasti.
Se tempaisi pikku Antin tukit sitä mukaa kun hän niitä kädestään pudotteli. Käki kukkui, metsä helähteli.
— Olen kyläläisten kuullut teistä puhuvan, jatkoi opettaja keskustelua hetken äänettömyyden jälkeen.
— Minusta! Millä tavalla minä olen heille puheenaihetta antanut? kummasteli Antti.
— Olettepa kuin olettekin, vaikka itse ette näy sitä edes tietävän. Katsokaas, ei ole niinkään tavallista, että joku muu alan ammattimies vakinaisen työnsä ohella harrastelee maanviljelystä, karjanhoitoa ja sen semmoisia asioita, kuten te näitä kuluneina vuosina Rintelän muorin vävypoikana olette tehnyt.
— Mutta ei siitä ole ollut minulle mitään vaivaa. Huvin vuoksi olen kapistellut, niinkuin näitä kalikoita tässä.
— Sepä se juuri sivusta tarkkailevia ihmisiä kummastuttaakin.
— Ettäkö joku on lapsekas?
— Se juuri.
He katsoivat nauraen toisiaan. Purokin nauroi ja kukkuva käki. Mutta pikku Antti huuteli:
— Litää puita! Anna itä litää tukkipuita!
Isä vuoleskeli toimekkaalle uittajalleen lisää puita.
— Te olette tarttunut elämästä kiinni, niinkuin pitää. Sitä vain tahdoin sanoa ja sitä se kyläkin kummastelee, johdatteli opettaja jälleen äskeisiin.
— Minun mielestäni se asia on päinvastoin. Elämähän se tarttuu meitä tukasta kiinni.
— Juuri niin.
— Työskentelen kahdeksan tuntia huonekalutehtaassa, toinen kahdeksas menee nukkumiseen. Miten saisin jäljelle jäävän kolmanneksen kulumaan, ellen jotakin harrastelisi?
— Kaikki eivät ajattele tuolla tavalla.
— Mikä tietää, vaikka ajattelisivatkin.
— Miksi sitten eivät tee näin?
— Ehkä sellainen ei huvita heitä. Tai heillä lienee joitakin muita harrastuksia.
— Onko sellaisia teidän työtovereillanne?
— Kyllä on. Joku urheilee, toinen kalastaa, kolmas ryyppää.
— Te ette harrasta sellaisia.
— Harrastanpa hyvinkin. Urheilen virkistyksekseni. Kalastan huvikseni.
— Ette ryyppää?
— En, koska se ei huvita minua.
— Eikä tyydytä toimintahaluanne.
— Siinäpä se. Ja niin jää aikaakin sitten näihin nykyisiin harrastuksiinne.
— Jää rahaakin vielä! Kun sen käyttää järkevästi, niin saa nautintoa koko perheelle paljonkin enemmän kuin viinalitrasta, joka on paitsi pahan makuista, niin sikamaisen kallistakin vielä.
— Olette järkevästi osannut valita ja jalostaa nautintonne. Se ilahduttaa mieltäni jo Anninkin tähden, joka on tämän ansainnut. Hän on hyvä tyttö.
— Erinomainen tyttö! Siinä olen samaa mieltä kanssanne.
— Olettehan te monessa muussakin asiassa. Anni oli oppilaanani neljä vuotta.
— Hän on puhunut siitä, kun olemme katselleet hänen päästötodistustaan.
— Hyvä todistuskin, vai mitä?
— Mainio paperi, kymppejä kuin kärpäsiä, minulla tuskin kahdeksikkojakaan niin taajassa.
— No, ne nyt lienevät ehkäpä saman arvoisiakin. Eri kouluissa arvostellaan eri tavalla. Minulla taitaa olla se vika, että riputtelen kymppikärpäsiäni liiankin taajaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, että Anni ansaitsi nämä kärpäsensä.
— Ainakin laulussa ja voimistelussa! Hän hyppää kuin kärppä, kukkuu kuin tuo käki. Ja käsitöissä hän on eri kätevä. Vaikka mistäpä te sen tietäisitte. Ette kai te sitä hänelle opettanut?
— En kylläkään! Opettaja nauroi. — Mutta naisopettaja usein sanoi, että käsitöissä Anni oli koulun paras.
— Kas vain! Sitä samaa asemakylän rouvat juttuavat, kun juoksuttavat kävelytakkejaan ja hetalepuseroitaan hänen tehtäväkseen, niin että ihan harmittaa.
— Harmittaako teitä, kun vaimo hyvin ansaitsee?
— Hävettää ja harmittaa. Kyllä miehen, huonommankin, sentään pitäisi kyetä vaimonsa ja lapsensa elättämään.
— Litää puita! Itä, itä, tukkipuita! herätteli pikku Antti miestä keväisiin harrastuksiinsa.
— Eikö tuo riittäne tämän päivän osalle. Pitää kai tästä jo kotiin äitiä ja siskoa katsomaan.
— Siskoa! Onko teillä jo sellainenkin talossa? En ole siitä kuullutkaan vielä. Onneksi olkoon, kummallekin ja äidillekin. Viekää terveiseni! kiiruhti opettaja onnittelemaan.
Mutta pikku Antti ei ollut vielä halukas lähtemään. Ellei tukkia voitukaan enää uittaa, niin mylly kai voitaisiin tehdä. Isä lupasi tehdä sen huomenna verstaalla, jossa oli parempia tarvepuita. Pajupilli sitten! Entinen oli mennyt rikki, eikä soinut enää.
— Tehdään Antille pajupilli. Vuoleskellaan siskollekin, vaikka hän ei vielä soittaakaan osaa. Opettaja kävi pikku miehen liittolaiseksi. Hän hyppäsi vesiojan ylitse ja leikkasi taskuveitsellään pari sopivaa pajunoksaa, isän vuoleskeltavaksi toisen, että tämä saisi esittää työnäytteensä, olivatko ne kahdeksikot kympin arvoisia, vai ei. He istuivat tien reunalle pillejä vuoleskelemaan. Pikku mies oli tyytyväinen ja katseli tarkkasilmäisenä, pää hieman kallellaan.
— Onkohan nähty siellä Annin koulutodistusten joukossa mitään muita papereita? tiedusteli opettaja pajunoksaa vuoleskellessaan.
— Onpa hyvinkin! Kymmenentuhannen markan henkivakuutuskirja! Olette kirjoittanut hänelle sellaisenkin kympin.
— Niinpä tuo tuli kirjoitetuksi. Ette suinkaan ole pahoillanne siitä?
— Mitäpä syytä minulla siihen olisi. On kai se hyvä olemassa semmoinenkin kymppi. Sitäpaitsi hän sen näihin saakka on maksanutkin.
— Ja maksaa ehkä vasta.
— Ehkä, vaikka niinkuin jo sanoin, ei se oikein ole. Hävettää aikuista miestä.
— Miehen on tehtävä vastavedoksi jotakin samantapaista. Mahdollisesti on tullutkin jo tehdyksi?
— Henkivakuutusko?
— Niin.
— Eipä ole tullut tehdyksi.
Sitten kumpikaan vähään aikaan ei puhunut mitään, eikä pikku Anttikaan. He tekivät pillejä, veistivät läppiä, koputtelivat kuorta irti. Pillit joutuivat valmiiksi samoihin aikoihin. Pikku Antti sai soittimen kumpaankin käteensä.
Hän koetteli isän tekemää ja sai äänen. Riemu välkähti pojan silmistä.
— Te toi!
Sitten hän koetteli opettajan tekemää, sai siitäkin äänen.
— Te toi!
Hän hyppeli tiellä ja soitteli vuoroon pillejä, joista toinen piti viedä tuliaisiksi pikku siskolle. Tekijämestarit ottivat sydämessään riemuiten osaa pillipiiparin iloon. Sitä samaa väsymätön ojapuro, käkikin metsässä. Mutta Antti oli itsekseen jäänyt miettimään Annin toista todistusta, josta äsken oli ollut puhe.
— Mitä tuollainen vakuutuskymppi minun kohdallani sitten merkitsisi ja mitä maksaisi? tiedusti hän vihdoin.
— Ensinnäkin sitä, että perheellänne, vaimollanne ja lapsillanne mahdollisen kuolemanne sattuessa olisi toimeentuloa turvaava pääoma käytettävissään. Sama säästö teillä itsellänne, jos elätte, sanokaamme 65 vuotiaaksi, jolloin työ tehtaassa ei enää oikein käy eikä huvita, jolloin keveämmät joutoaikojen harrastukset Annin toverina Rintelässä riittävät mainiosti ja ovat käyneet entistä hupaisemmiksi. Sitäpaitsi, jos tätä ennen niin onnettomasti kävisi, että työkykynne taudin tai tapaturman kautta kokonaan menettäisitte, saisitte nostaa vuosittain eläkettä mainittuun määräikään tai kuolemaanne saakka, jos se ennen sitä tapahtuisi Sitäpaitsi säästöpääomana olisi nostettavissa satatuhatta markkaa joko itsellenne tai perheellenne.
— Eikö äsken kymmenestä ollut kysymys?
— Oli kyllä, kun oli kysymys Annista ja menneistä vuosista. Muistatteko kouluaikaista raamatunhistoriaanne vielä?
— Mitä muistan, mitä ei, Antti naurahti.
— Saul ja David palasivat voitollisesta sodasta. Mitä Israelin vaimot ja tyttäret lauloivat, kun riensivät heitä vastaanottamaan?
— Saul löi tuhat, David kymmenentuhatta!
— Arvasin, että muistitte. Te olette David, se paimenpoika.
— Niin olenkin! Rantalan vaarin niityllä lehmää ja lampaita paimentelen illoin aamuin, ilakoitsi paimenpoika.
— Toinen kysymyksenne olisi, mitä se maksaisi teille. Sanokaapas te ensin minulle, mitä on tuntipalkkanne huonekalutehtaassa.
— Neljäkymmentä markkaa.
Opettaja otti taskukirjansa ja teki pieniä laskelmia.
— Noin puolitoista tuntia viikossa, eli viisitoista minuuttia päivässä. Voisitteko kahdeksasta työtunnistanne varata neljännestunnin tällaisen päämäärän tavoittamiseksi?
— Tuota täytyy vähän aikaa tuumiskella.
— Annin ja hänen lastensa tähden toivon, että ette unohda sitä.
Pikku Antti juoksi isänsä luokse tieltä, jossa oli pillejaän soitellut. Tämä hyvästeli opettajaa ja nosti pojan satulaan. Kotona oli miehillä vielä muutamia harrastelutehtäviä ennen iltaa. Pilli oli vietävä pikku siskolle ja opettajan terveiset äidille. Vai oli hän ollut sellainen tyttö jo kansakoulussa!
Äiti ja pikku sisko odottelivat heitä kotona. Mummo oli lähtenyt niitylle lehmää lypsämään. Sinne miehetkin kohta, mutta ennen sitä he selittivät viipymisensä syitä.
Mitä koulutyttö arveli opettajansa terveisistä? Muistiko mitään enää hänen opetuksistansa? Mitä Israelin naiset lauloivat sodasta palaavalle kuninkaalle ja paimenpojalle? Tämän tapaisia kysymyksiä vanhempi esitti entiselle tietoviisaalle. Jos niihin valmistumatta ryhtyi vastaamaan, niin varmaan kympit todistuksista rapisivat. Hän vältteli ja vastakysymyksin kierteli. Kautta aikojen tämä on ollut paras kympin hankkimiskeino epävarmoissa tapauksissa.
Mutta pikku mies vastoin tavallisuutta kyseli vähemmän. Hän näytteli sitä enemmän, miten tukkipuut uivat purossa, miten isä ja setä tekivät pajupilliä. Ja väliohjelmaksi hän soitteli kumpaakin pilliä. Toinen niistä piti antaa pikku siskolle. Antti antoikin, mutta ei pikku sisko pillistä mitään ääntä saanut, koska veti ilmaa sisään päin. Ulos päin hän puhalteli nenännykerönsä pienillä naskalirei'illä.
15.
Miten hitaasti ihmislapsi sentään kehittyykään! Kananpoikaset selviytyivät omavaraiseen elontoimintaan monta vertaa nopeammin. Kun pikku Anni, jota virallisesti ei kirjoihin oltu merkitty vielä tällä nimellä, vaihtoi vasta syntymäväriänsä ja katseli pieniä kauniita kätösiänsä, juoksivat kananpojat siipiräpäkkää, että poro pölisi. Ne liikkuivat jo laajoilla aloilla ruoan etsinnässä, sirkuttivat ihmisille, tappelivat keskenään. Ryynit ja leivänmurenet nypättiin milteipä jakajan käsistä, ja piimäkin hävisi nopeasti kupista, vaikka jokainen ryyppy oli keikautettava alas. Viisi keikauttajaa, kuin terälehdet kukkasen kehässä! Työn lomassa niiden touhua oli hupaisa katsella.
Pientä sivuhommaa tämä joka paikkaan kerkiäväinen siipinuoriso myös antoi, mikäli haluttiin luovuttaa sille toimintavapaus pihanurmella. Kukapa olisikaan hennonnut noita vielä häkkikarsinoihin sulkea. Enimmän puuhaa antoi mansikkamaan vartioiminen. Hyötymansikka maistui jo raakileena kananpoikasille mainiosti. Kelpasivat ne rastaille ja variksillekin, jotka kaikki katsoivat olevansa etuoikeutettuja tämän päivä päivältä yhä mehevämmäksi punertuvan saaliin jaossa.
Ulkoisia saalistajia varten rakennettiin vanhaan sadetakkiin pukeutunut välkkyvää miekkaa kummassakin kädessään heilutteleva herra vääpeli, josta oli pikku Antille yhtä paljon iloa kuin rastaille ja variksille harmia. Mutta kananpoikaset eivät pelänneet sitä, katsoivat nähtävästi omaan väkeen kuuluvaksi. Niitä varten oli keksittävä uusia keinoja. Pelastajaksi tuli taas Rantalan vaari kaksine risaverkkoineen. "Mitä mä noillakaan enää teen?" oli vaari keväällä tullut sanoneeksi. Veneen käyttäjä oli tämän kuullut, se oli jäänyt hänen mieleensä. Varvun oksilla paikaten vaarin risaverkoista saatiin pitävä aita mansikkamaan ympärille. Tästä lähtien raakileet jäivät rauhaan. Kesken syöntiään ei paimentajan enää tarvinnut juosta hätiin.
Mutta hätä ei aina ole samannäköinen. Eräänä sunnuntaiaamuna se oli kuin suuri punainen kukko, jolla nimellä sitä kunnioitetuinkin kansan keskuudessa.
— Herra siunatkoon, tuli tuvan katolla! kuului mummon hätäinen ääni. Isä ja poika olivat tällä kertaa maantiellä pikajuoksua harjoittelemassa. Onni onnettomuudessa, että isä Antilla sattui olemaan jaloissaan piikkikengät. Kuin sadan metrin kuopista hän otti pyrähdyksen kotipihaan, harkitsi nopeasti jo pelastuskeinon. Kasvitarhan käytävällä oli kastelua varten varattuna täysinäinen vesisaavi. Hän heitti ruiskukannun siihen, saavin syliinsä ja tuota pikaa katolle. Portaat notkuivat arveluttavasti, mutta hän pääsi palavalle katolle, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Myös piikkikengät olivat erinomaiseen tarpeeseen, koska kattoportaat olivat lahot ja hajosivat käsiin. Muutamalla askelella hän rävähti tulen keskelle uunipiipun juurelle. Sitten ei enää mitään hätää. Palo sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynyt. Mitenkähän olisi käynyt, ellei vaaran sattumaan olisi liittynyt näitä eräitä onnen sattumia, ellei, olisi ollut sunnuntaipäivä, ellei vesisaavia eikä piikkareita? Ellei kaikkia näitä, niin tuskinpa nukkumapaikkaa omassa kodissa tänä kesäiltana...
Mutta äkeästä tulikukosta voittajaksi selviytynyt mies katseli mietteliäänä savupiipun halkeamaa, joka viipymättä oli korjattava, samoin kuin rei'ille palanut pärekatto. Huopaa tai rautapeltiä tai punatiiltä pitäisi hankkia ja vetää tulipesällä varustetun rakennuksen katoksi. Miten mahtoi olla vakuutuksienkaan laita? Oliko tuhat vai kymmenentuhatta? Saul löi tuhat...
Mansikat olivat parhaimmillaan, koko maa loisti niitä punaisenaan. Mutta tyhjää nokkaa naksuttavat rastaat kihisivät kiukusta. Isä ja poika poimivat suuria meheviä marjoja valkoiseen maljaan, punaiseen suuhun jokunen mehevistä herkuista myös tuolloin tällöin livahti. Niitä oli siinä molempiin ja vielä jäämäänkin.
Nuori pappi oli luvannut poiketa ohi kulkiessaan tänä iltana. Tulkoon vain, tuttu mies! Taannoisina taistelun vuosina sama mies oli poikennut telttoihin ja korsuihin korvessa, tullut, vaikka ei pyydettykään, odotettiin uudelleen, kun kerran oli käynyt. Hän sytytti kynttilät silloinkin, kun kukaan toinen tuskin olisi niitä korsusta löytänyt.
Mies oli sama kuin ennen, mihinkäpä ihminen luonnostansa pääsee. Katseltiin pikku talon paikkoja sisällä ja ulkona. Hänessä oli säilynyt aitona reipas toverillinen asevelihenki, joka monesta aikoinaan paljonkin äänessä olleesta nähtävästi oli jo tyystin kadonnut. Hän nautti vilpittömästi aseveljen pikku saavutuksista, kasvitarhan kunnosta, vähäisten peltojen rehevästä kasvusta, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta, kaikesta siitä, mikä pikkuistakin maalaiskotia kesän kauneimpana aikana ympäröi Luultavasti hänen omat sukujuurensa juontuivat johonkin tämän tapaiseen lintukotiin maalla.
— Siinä minulla alikessu! Elää täällä maallisessa paratiisissa kuin hiiri rikkaan miehen jyväaitassa!
— Vieläpä näistä ääntä pitämään.
— Järkevästi tehty! Eivät ne siitä lisääntyisi.
— Vähentyisivät ennemminkin.
— Hiiren elkeet, sanoinhan sen jo. Mistä tuollaisen emännänkin olet löytänyt?
— Hän tuli kaupantekijäisinä talon kanssa.
— Eivätkö nämä kaupat tavallisesti käy toisin päin?
— Onkohan tuolla väliä miten päin?
— Eipä ei, kun on näin hyvä onni.
Näin hilpeästi leikkiä puhellen, vuosien takaisiakin muistellen he siirtyivät huoneeseen, joka tätä pientä perhejuhlaa varten oli kotoisilla liinoilla ja kesän kukkasilla somistettu. Lähinaapureitakin oli pyydettyjen sylikummien ohella todistajiksi kutsuttu. Toimitus aloitettiin laulamalla suvivirrestä pari säkeistöä.
Nuori pappi "sytytti kynttilät", hänellä oli yhä se taito. Hän puhui kesästä ja kukkasista, nuorten ihmisten elämäntaidosta, kodista ja rakkaudesta. Sitten vielä siitäkin, mitä naapureille ja kylänmiehille, koko kansakunnalle merkitsi uskollisen rakkauden, onnen ja elämän kasvu sekä isommissa että pienemmissä kodeissa. Mikäli hän ymmärsi, ja varmaan naapuritkin sen jo olivat todenneet, versoi tämän aseveljen ja hänen valittunsa kodissa rakkaus kauneimmassa, uskollisen omistuksen onnessa, nuoren elämän toimeliaisuudessa, juuri niissä avuissa, joihin ennen muuta niin yksilön kuin perheen, koko kansakunnan terveen elämän kasvu rakentuu.
Pikku tytön nimeksi annettiin Anni Liisa, äidin ja mummon kaima. Hän ei itkenyt toimituksen kestäessä. Mummo, joka oli sylikummina, teki sen hänen puolestaan. Pikku Anni katseli rävähtämättömin silmin. Jäisikö hänelle jotakin muistoa tästä tilaisuudesta? Isä muisteli omia lapsuustapahtumiaan pääsemättä kuitenkaan näin pitkälle.
Ylimääräisinä pitoherkkuina nautittiin äsken poimittuja mansikoita hienonsokerin ja kermamaidon kanssa. Punaiset mehevät marjat, keltainen kerma, valkoista makeaa niiden höysteeksi. Vesi tuli suuhun jo sitä ihanuutta katsellessakin. Ei huolta! Malja oli suuri ja täyteläinen, kerma-astia varmaankin lähes litran vetoinen.
— Herkuista puheen ollen, enpä osaa sanoa, mihin tuon lautaseni vaihtaisin, arveli pappi. Hän ei sanonut sitä kovinkaan arvokkaasti, ennemminkin ilakoivan poikamaisesti. Siitä huolimatta tai ehkä senvuoksi siihen tuskin oli kenelläkään lisättävää. Mutta mansikoita riitti kaikille. Jokaisen oli otettava toinen lautasellinen, malja tyhjäksi, muuten ei pöytään ilmestyisi jälkiruokaa! Vanha emäntä oli vapaa ja hupaisa, kun pääsi jälleen emännäksi, irti kummitädin juhlallisesti velvoittavista tärkeyksistä. Mitä hän mahtoi tarkoittaa jälkiruoalla? Jo yksin sentähden kannatti ottaa lisää mansikoita.
Ne olivat mesimansikoita, joita nuori äiti lypsymatkoillaan Rantalan vaarin niityltä oli tätä pientä perhejuhlaa varten poimiskellut.
— Joko pastori tietää, mikä on mansikkaakin makeampi? tiedusti vanha emäntä, kun jälkiruokatarjoilu oli päättynyt.
— Jo tiedän, se on mesimarja! myönsi pastori ja lisäsi: — Tämä pikku mies on mansikka. Tämä Anni Liisa tietenkin se mesimarja. Vai mitä isä aseveli arvelee?
— Mitäpä minä, papin asia kai se on aina aamen, viimeinen sana kirkossakin.
Hupaisa ilta jatkui, kunnes nuori pappi hyvästeli ja nousi pyörälleen, naapurit ja kylänmiehet häipyivät omille polkuteilleen. Ja hetkistä myöhemmin kesäisen marjan poimijat mansikoineen ja mesimarjoineen yläkerran pikku pesäseensä. Lapset nukkuivat, ennenkuin aurinko ehti mailleen. Anni istui vanhalle paikalleen ikkunalaudalle. Miten monta auringonlaskua hän olikaan jo siinä katsellut? Jokainen ilta oli kuin ennen eletty ja kuitenkin uusi. Tämä Anni Liisan, mesimarjan, ilta olisi unohtumattomia niistä. Antti etsi jotakin lipaston laatikosta. Hän tuli ikkunan luo ja pisti sen Annin käteen.
— Mikä tämä?
— Etkö tunne?
— Mitä kummaa? Onko tämä uusi... uusi henkivakuutuskirja?
— Haiseeko painomuste?
— Haisee... Satatuhatta markkaa! Mitä sinä poika oikein hassuttelet!
— Opettajasi sanoi, että olet ansainnut tämän, ja enemmänkin.
— Opettajako sanoi? Mitä hänen sanoistaan?
— Etkö välitä opettajasi sanoista?
— Enhän minä sitä tarkoita, mutta kun sinä turhan tähden asetat itsellesi tuollaisia vaivan urakoita.
— Turhan tähdenkö? Ja vaivan urakoita!
— Sinä hunajamehiläinen, kun taas tänä iltana tartut jokaiseen sanaani.
Nuori vaimo oli nuhtelevinaan, vaikka rakkaus ja onni säteilivät hänen silmistään.
— Niin tartunkin, sinä mesimarjan kukka! Poimin sen pois, ennenkuin aurinko ehtii sitä liian paljon kypsyttelemään.
Hän poimi, katsoi nauraen silmiin.
— Millä sinä tällaisista maksuista selviät?
— Tällaisistako? Entä itse?
— En kai minä näitä, vaan vakuutuksia. — Minunhan on kymmenen kertaa pienempi.
— Kymmenen kertaa vähäisempi sinä itsekin olet.
— Oho!
— Saul löi tuhat, David kymmenentuhatta, etkö raamatunhistoriaasi muista. Sitäpaitsi rahanarvo on sen jälkeen kymmenkertaisesti laskenut.
— Niinkö, Israelin lapsillakin?
— Heilläkin, tavallisista kuolevaisista puhumattakaan. Enkö ilomielin uhraisi viittätoista minuuttia, vaikka puolituntista mesikukkasteni menestymisen hyväksi? Niin että ole vaiti ja pidä hyvänäsi.
— Minkä minä sinulle mahdan.
— Pidä hyvänäsi!
— Pitikö se kahdesti sanoa?
— Piti.
Anni Liisa, mesimarjan en liikahti, ei sentään äännähtänyt. Hyttynen inisi ikkunaruudussa. Olisi tehnyt viisaammin, jos olisi tanssinut vain paikoillaan ja pysynyt äänettömänä. No, kohtaloaan ei kukaan voi välttää, eikä se inisemisestä parane, pahenee tavallisesti. Näin kävi tässäkin tapauksessa.
16.
Rintelästä asemakylään johtava maantie oli vilkkaasti liikennöity. Tankkiaura ajoi sen auki talven pahimpinakin pyrypäivinä. Sen ansiosta Antti saattoi käyttää polkupyörää kulkuneuvonaan kaikkina vuodenaikoina. Hyvien kelien ja säiden aikaan vajaa kahdeksan kilometrin matka, jota varten hän varasi puoli tuntisen aikaa, ei rasittanut häntä, virkisti ennemminkin. Hän tottui vaivattomasti nuolaisemaan vähäiset vastamaat ja käyttämään hyväkseen myötäiset. Tuulet eivät metsäisellä taipaleella paljoakaan merkinneet. Sateelta suojasi häntä vedenpitävä työpuku.
Pyörän liukuessa tuttua raidetta ajatukset juoksivat omia teitään. Hän mietiskeli työt valmiiksi näillä matkoilla. Sitten nekin juoksivat milteipä samaan tapaan kuin pyörä maantien raidetta. Milloin tämä ennakkovalmistelu jäi tekemättä, niin kangersi. Määrättyjen tehtävien urakoiminen ja niistä johtuva ennakkoarviointi oli myös hupaisaa. Työn laadusta ja suoritusvaikeuksista johtuen tuli sekä huokeita että vaikeita urakoita. Läpäiseminen tyydytti, keskenjäänti harmitti, mitä tarkemmin suunnitelmat löivät lukkoon, sitä hupaisammat jälkimuistelmat jäivät muistissa elämään.
Ihan ihme, miten paljon harrastelupuuhaa pikku paikastakin osasi löytää, kun sitä etsiskeli kotipihalta, rakennuksista ja pelloilta. Kirjat ja ammattilehdet sekä oma kokemus viittasivat parantamaan minkä mitäkin ja voimaperäistyttämään viljelystoimintaa. Avo-oja oli saavutus ojittamattomassa maassa. Mutta sitten alkoi kangastella silmissä salaoja. Viljelyspinta-ala lisääntyi, maa lämpeni, rikkaruohot hävisivät ja muokkaaminen kävi helpommaksi. Mitä kaikkea hyvää ojituskirjan tekijä ja mietiskelijä yhdessä keksivätkään sen puolesta, että pääsisi taas uudella tavalla urakoitsemaan.
Ja, mitä eteenpäin pyrkimisen mahdollisuuksia tarjosi maan muokkaaminen, lannoittaminen ja siemenviljan jalostus kaikkine niihin liittyvine erikoistehtävineen, tappioineen ja voittoineen? Miten syvään maa oli käännettävä, miten sen pinta hoidettava, miten ja milloin kullekin kasville muokattava? Vaikka neuvontakirjoissa kuvin ja piirroksin tarkoin opastettiin, erehdyksiä saattoi tulla, varomattomuuden tai taitamattomuuden tähden suoranaisia vahinkojakin sattui. Harrastelijaviljelijän pikku tiluksilla ne tosin eivät suuria merkinneet, osoittivathan kuitenkin, että näennäisesti yksinkertaisessakin tehtävässä saattoi epäonnistua, ellei osannut ottaa huomioon kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja ja vaikka näinkin menetteli, niin yllätysmahdollisuuksien vaara oli aina olemassa.
Hyödyttikö mietiskellä tällaisia asioita? Kerätä itselleen mokomia murheita? Eikö moni ihminen elänyt ilman niitä? Rantalan vaari lähinnä tässä. Mies peri niitystä vuokran kuten muutkin eläke-etunsa ja korkorahansa turhia hosumatta, söi, joi ja makasi. Hänen olemuksensa ei kaivannut toimintaa. Oliko hänen niittyvuokralaisensa onnellisempi sen tähden, että hikoili lauhamättäitä kuokkiessaan ja tuhkaämpäreitä kanniskellessaan? Oliko hänelle siitä vastaavaa hyötyä? Näin Antti mietiskeli joskus väsyneenä vastatuuleen poikiessaan. Myötätuulessa aurinkoisena aamuna toisella tavalla.
Jos mistä, niin juuri työstä oli iloa ja tyydytystä. Joka päivä kuin uusi elämä! Maa kasvoi. Lehmä lypsi. Riemulla ja tuskalla nainen synnytti lapsia, joiden elämänkasvua miehen oli nautinto seurata. Itse kullakin oli oma, joka päivä uudistuva elämänsä. Näin mentiin eteenpäin kuin virtaava vesi keväisessä purossa. Eikö sen voima ollut juuri siinä, että se liikkui ja virtasi eteenpäin? Jos se jostakin syystä pysähtyi, niin tulva kohosi pelloille ja niityille, kasvumulta huuhtoutui niistä pois, elämä tuhoutui. Näin myös vedessä, tuhoojassa itsessäänkin. Se ei kuljettanutkaan enää lasten eikä aikuisten tukkeja, ei pyörittänyt myllyjä eikä tehtaita. Se jäätyi tai happani, hävisi sumuna ilmaan.
Kun hän tähän päätyi, ei vastatuuli, eipä edes kasvoja piiskaava räntäsade mieltä masentanut. Nuoren ihmisen oli oman etunsa ja elämänsä kasvun tähden oltava eteenpäin rientävä vesi, joki, puro, pellonoja... miksi häntä nyt missäkin yksityistapauksessa kutsuttiin ja mihin hänen voimansa riittivät. Joku paremmilla eväillä varustettu onnenpoika ehti elämänjuoksussaan kaikkiin näistä, useimmat ehkä vain pieneen muilta huomaamattomaan ojajuoksuunsa, joka sekin piti heidät hengissä ja vireinä. Varmaankin oli onnellista ja ihmisen kehitykselle eduksi, jos hän jo lapsena kotioloissaan pääsi omaan luontaiseen ojajuoksuunsa. Näissä harrastuksissa sopi vanhemman lastansa avustella, omaksi huvikseen niinkuin lapsi itse omia tukkipuitaan ja kaarnaveneitään ojapurolla, ei vetämällä, vaan ohjaamalla, veden juoksua pidättäviä sulkupaikkoja availemalla.
Yksinäisen pyöräilijän hiljaisista mietteistä oli jo helppo päästä hupaisaan toimintaan, kun oli "kaarnavene" ojapurolla ohjattavaksi, oli kaksikin jo. Mahdollisuuksia ilmestyi joka päivä oman askartelun lomassa, oman mielen virkistykseksi samalla. Poika odotteli isää ja oli aina valmis seuralaiseksi, olipa kysymys mistä tehtävästä tahansa. Siitä oli itsellekin huvia vastuksen ja seurustelun palkkioksi, tuntui kuin olisi ollut kaksi miestä töissä. Mitä olisivat olleet kesäiltaiset lypsymatkat ilman pikku miestä niskassa, käsivannetta pään ympärillä? Entä kun syyskesällä tehtiin punahelttaisille, piakkoin munia lupaaville tipukanasille omaa asuinhuonetta navetan eteiseen? Kaksi sahaa sihisi, kaksi vasaraa paukkui. Yhdessä mietittiin, hikeä pyyhiskellen neuvoteltiin. Tuohon pikkuinen lämmityskamiina, tuonne nukkumaorsi, tänne pesä...
Ymmärsikö pikku mies? Hän käsitti asiat omalla tavallaan ja siinä olikin kylliksi. Sitten jälleen kapisteli kumpikin lautojaan, ja vasarat paukkuivat.
Eräänä päivänä paikkakunnan rahalaitoksessa asioidessaan Antti näki virkailijan jakavan pieniä säästölippaita niitä haluaville. Se herätti hänessä lapsuusajan muistoja. Tuollainen pikku "pankki" hänellä itselläänkin oli aikoinaan ollut. Sarja hupaisia muistikuvia siihen liittyvistä harrastuksista palautui hänen mieleensä. Näitä asioita hän mietiskeli kaiken päivää, vielä illalla kotiin päin ajellessaankin. Oli jo niin pimeää, että lyhtyä täytyi käyttää. Se oli itse lataava dynamolyhty, joka valaisi sitä kirkkaammin, mitä kovempi vauhti ajajalla oli. Tänä iltana se valaisi hyvin. Pikkuiset säästölippaat suojapuvun sivutaskuissa tuntuivat toimivan jonkinlaisina apuparistoina.
Ne olisivat aika hauskannäköisiä lipaston koristeita, mutta eivät saisi jäädä sellaisiksi, eivät liioin miksikään vieraille tädeille ja sedille asetettavan pakkoveron kolehtihaaveiksi. Lapset olisi niiden avulla saatava harjoittamaan oma-alotteista, rehellisen ansaitsemisen ja säästämisen harrastelua. Näissä pyrkimyksissä vanhempien tulisi harkitsevasti opastella heitä, ei liikoja auttamalla, eikä hyviä neuvojaankaan tyrkyttämällä vaan sivusta ohjailemalla. Harrastuksen herääminen ja jatkuva mielenkiinto asiaan olisi holhoojan pyrkimysten päämäärä, säästäjän kehittyminen suuriarvoisempaa kuin säästöjen kasvu.
Matka joutui, jo pian päättyi. Kodin tuli vilkahteli tienmutkan takana. Säästölippaista ei ollut mitään puhetta ennenkuin illalla, kun lapset olivat yöuneensa nukahtaneet. Tällöin Anni ne vasta peilin heijasteissa huomasi.
— Säästölippaat! Mitä taas olet keksinyt?
— Älä herätä lapsia!
— Etkö lapsia varten ole hankkinut näitä?
— Niinpä kyllä, mutta täytyy sopivaan hetkeen säästää pikku yllätyksiäkin.
— Sinulla niitä säästämättäkin riittää.
Anni riensi lipastolle, jonka Antti oli hänelle tehnyt morsiuslahjaksi. Sen kuvastin oli soikea, lasi parasta laatua, pinta hienosti hiottu. Monta kertaa hän siinä oli ihmetellyt, salaisesti ihastellutkin rakkaan lahjapeilinsä heijastekuvaa, joka ilmehtimisissään oli herkempi kuin ihminen itse. Auringon valo taittui sen reunassa sateenkaaren säteileväksi seitsenväriksi. Nyt peilailivat lasten säästölippaat kumpikin puoleltansa. Anni tarkasteli niitä kiinnostuneena. Nekin olivat soikeita ja kirkkaiksi hiottuja. Annillakin oli omakohtaisia elämyksiä tämän tapaisiin harrasteluihin peruskuvasta askartelusta.
Hänen koulussaan oli oppilailla ollut yhteinen, neljäänkymmeneenkahteen osastoon jaettu säästölipas, Herkules nimeltään. Tuodessaan lippaan ensi kerran luokkaan oli opettaja kertonut tarinan samannimisestä kreikkalaisesta sankarista, joka teki voimallisia urotekoja. Sellaisia sankareita ei enää elänyt, mutta tämän uuden Herkuleen avustamina voimansa yhdistäen he pienetkin voisivat suorittaa ihmetekoja. Kesäisissä marjametsissä ja kerhopalstoillaan ahkeroiden he voisivat ansaita rahaa ja säästää sitä tähän lippaaseen, niinkuin mehiläiset keräsivät ja säästivät hunajaa yhteiseen kennopesään. Neljä kertaa vuodessa lipas avattaisiin, jokaisen säästöt erikseen laskettuina merkittäisiin kirjoihin ja vietäisiin paikkakunnan rahalaitokseen, jossa säästöt alkaisivat kasvaa korkoa, mikä puolivuosittain merkittäisiin lisäyksenä talletuskirjoihin. Näin opettaja puhui näyttäen samalla rautaisen Herkuleen sisään sovitettua kennokehää, josta jokainen sitten sai oman pikku osastonsa.
Kerran viikossa, lauantain ensimmäisen tunnin alussa, opettaja sitten toi lippaan luokkaan ja asetti sen pöydälleen. Seurasi viikon hupaisin tunti. Oppilaat tyhjensivät kilvassa taskujaan ja pikku kukkaroitaan yhteisen säästölippaan lokeroihin, opettaja soitteli urkuharmoonilla hauskoja kappaleita. Kävi siinä jalkojen ja markkojenkin rapina!
— Eikö hän puhunut mitään? tiedusteli Antti.
— Ei montakaan sanaa, ei ollut huomaavinaankaan meitä, soitteli vain. Toisinaan hän sentään säästötunnin päättäjäisiksi innostui kertomaan jonkin uuden kaskun.
— Herkuleen aikaansaannoksista varmaankin.
— Niistä juuri, mutta sillä tavalla, että me aina mielellämme kuuntelimme häntä. Kerrankin muka meidän Herkuleemme oli ehtinyt juuri parahiksi auttamaan Ojarannan Mattia, jolta hevonen oli kytöojaan kuollut.
— Mitä Herkules mahtoi Matin kuolleelle hevoselle?
— Mahtoipa hyvinkin, herätteli henkiin, niin ainakin opettaja meille vakuutteli. Se rahalaitos, jonka tallettajia me yhteislippaan välityksellä olimme, lainasi talletusrahamme Matille uuden hevosen ostamista varten. Työt Ojarannassa saatiin jälleen käyntiin, puut ajetuksi, kylvöt tehdyksi, elämä pienessä talossa jatkui. Me mokomatkin Herkuleet olimme saaneet tällaista ihmettä aikoihin, tekemättä itsellemme pennin vahinkoa, hyötyä ennemminkin, kun olimme säästäneet rahaa, joka kasvoi korkoa.
— Kas vain, osasipa se mies jutella.
— Osasi hän, ja me innostuimme säästämisasiaan. Jo talvisin kouluaikoina ansaitsimme ja säästimme markkoja, kesäisin marjastimme ja hoitelimme hyvin kerhopalstojamme, joista saimme rahatuloja. Niillä sitten kilvassa kartutimme säästöjämme. Koulusta päästessä meillä monellakin oli jo satoja markkoja talletettuna korkoa kasvamaan. Opettaja oli kertonut tositaruja. Yhteisvoimin olimme saaneet ihmeitä aikaan, Ojarannan Matille hevosen ja paljon muuta. Eräänlainen Herkules oli kasvanut meissä itse kussakin.
— Se kasvaa yhä.
— Niinkö arvelet.
— Olen nähnyt sen. Saul kaasi tuhat...
— Se tapahtui paljon myöhemmin, Anni nauroi.
— Herkuleen voimilla kuitenkin, sanoi Antti.
— Niillä samoilla voimilla. Entä Davidin kymmenentuhatta?
— Samoilla latauksilla vielä nekin. Ellei opettaja olisi kertonut sinusta, mitä kertoi, ja ellen itsekin jo poikasena olisi kasvattanut tätä pikku jättiläistäni, niin tuskinpa olisin tullut lyöneeksi näitä tulevaisten aikojen tuhansia, joiden merkityksen vasta nyt alan tajuta.
Anni asetti pikku lippaat paikoilleen, oli jo myöhäinen ja aika käydä nukkumaan, mutta unta odottaessaan he kuitenkin hiljaa päivän pikku tapahtumista puhellen keskustelivat myös tästä asiasta, johon heillä kummallakin liittyi näin miellyttäviä muistoja.
— Tänään asetin pesämunan pehkulaatikkoon ja kanat kävivät sitä tunnustelemassa, aloitti Anni.
— Ei munia vielä tullut?
— Ei tullut. Mutta montakaan päivää niitä ei enää tarvitse odottaa.
— Niinkö luulet?
— Se näkyy heltoista.
— Sinäpä tuon tiedät.
Seurasi rattoisa äänettömyys. Oli niin hiljaista jo muutenkin, että pikku Annin tasaisesti kehräävä hengitys kuului vasusta. Antti keskeytti sen.
— Taidanpa hankkia huuliharpun lähiaikoina.
— Huuliharpun?
— Niin. Soittelisin hupaisia kappaleita minäkin, kun meidän perheessä on säästäväisyystunti.
— Tarkoitat, että ei saisi paljon puhella.
— Eikä helistellä. Pesämunat vain paikoilleen, sitten saavat itse ruveta munimaan.
— Siihen kuluu vielä aikoja.
— Ei kovinkaan kauan.
— Pikku Annia ajattelin.
— Minä Anttia. Annit kyllä aikanaan itsekin pitävät murhetta munimisistaan.
— Näinköhän vain.
— Näin, se on nähty.
— Ole hiljaa jo! Juuri itse äsken varoittelit, että lapsia ei saa kesken aikojaan herätellä.
— Herätteleminen ja pesämunan vilkuttaminen ovat kaksi eri asiaa.
— Mahtavatko olla?
— Varmasti.
— No, hyvää yötä sitten.
Hyvää yötä.
Antti heräsi aikaisemmin kuin he osasivat odottaa. Samana päivänä, jolloin kaksi ensimmäistä kananmunaa saatiin, huomasi hän soikulaiset pikku pankit äidin lipaston kannella. Toinen niistä täytyi antaa hänen katseltavakseen. Se herätti pikku miehessä milteipä yhtä suurta mielenkiintoa kuin kananpesä, johon niin salaperäisesti alkoi ilmestyä lämpimiä munia. Isä joutui haastateltavaksi, vaikka äiti sitä varten oli saanutkin enemmän koulutusta.
Tämä hauska pikku astia oli Antin munapesä, toinen oli pikku Annin, niinkuin kanoillakin oli omansa. Kanojen pesään oli pantu pesämuna, että kanat näkisivät ja osaisivat tehdä samanlaisia. Myös Antin ja Annin pesään laitettaisiin pesämuna, mutta toisen näköinen kuin kanojen pesään. Isä otti kukkarostaan markan rahan.
— Anna Antille jaha!
Poika sai markan, tarkasteli sitä, isän neuvon mukaisesti hän sitten pudotti sen säästölaatikkoon. Se oli pesämuna Antin omassa rahapesässä. Laatikkoa liikutellessa se rapisi somasti. Toisen markan Antti sai pudottaa pikku siskon rahapesään. Nyt oli pesämuna kummassakin laatikossa. Tämän jälkeen he itse saisivat hankkia niihin lisää, Antti jo pian ja pikku sisko sitten kun kasvaisi isommaksi.
Pää kallellaan katsellen Antti mietiskeli. Markka ja markan pesä, kana ja kananmuna? Niissä oli paljonkin vielä sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt. Mistä kana oli saanut munan? Miksi rahaa piti pudottaa laatikkoon? Minkätähden ei voinut saada takaisin sieltä? Tämä oli outoa eikä tullut selväksi hänelle. Mutta että muna oli hyvää syötävää ja että raha pesässä rapisi hauskasti, sitä isän ei tarvinnut hänelle selittää.
Toisena päivänä hän jo opastamatta oli valmis kumpaankin, sekä syömiseen että rahan pudottamiseen. Kanat innostuivat munimaan, niin että päivittäin saatiin kaksi tai kolme, eräinä päivinä neljä, jopa viisikin munaa. Säästölaatikkoihin talletettavia markkoja ja pikku rahoja tuli milteipä yhtä usein.
Eräänä keväisenä päivänä isä ja Antti tekivät matkan siihen rahalaitokseen, mistä pikku pankit oli saatu. Pankit myös oli otettu matkaan, ne avattiin ja tyhjennettiin siellä. Rahat kilisivät iloisesti pitkällä pöydällä. Virkailijaneidin apulaisena Antti sai järjestellä niitä pieniin kasoihin. Rahat laskettiin ja vietiin kirjoihin. Antin ja Annin nimeen merkittiin kaksi pikkuista talletuskirjaa.
Nyt rahat olivat korkoa kasvamassa ja lasten laatikot tyhjinä uutta säästöä keräämässä. Antin kohdalla alkoi siinäkin jo uusi vaihe. Säästöön pantava raha oli hankittava pieniä ansiotöitä suorittamalla. Sellaisia aina löytyi. Hän osasi juosta lähinaapurissa asialla. Pikku siskoakin hän jo vartioitsi ja viihdytteli, että äiti saattoi rauhassa ommella vieraille tädeille pukuja. Äiti ansaitsi rahaa ja antoi sitä Antillekin, hänen ansionsa mukaan. Säästöt kasvoivat ja säästäjät niiden mukana.
17.
Oli jouluaatto, lunta jo maat ja metsät valkoisenaan. Isällä ja pojalla oli paljon hupaisaa askaroitavaa tänä päivänä. Työtä oli mummolla ja pikku Annillakin, koska äiti jo edellisellä viikolla oli lähtenyt jonnekin kylään, mistä hän vasta tänä iltana palaisi kotiin. Näin äiti oli isälle ilmoittanut.. Hyvä oli, että äiti tuli katsomaan ja ihmettelemään, millaisen joulun he ilman hänen apuaan olivat aikoihin saaneet.
Tämä oli Antin seitsemäs joulu. Hän muisti kolme edellistä, Annikin muisti jo kaksi, vaikka oli Anttia lähes kahta vuotta nuorempi. Mutta se Annin ensimmäinen muistiin jäänyt jouluaatto olikin ollut niin merkillinen, että uusi Hau-Haukin sen varmaan muisti, vaikka ei ollut tällöin kuin puolen vuoden ikäinen. Joulupukki oli vetänyt lahjakoppansa kelkkoineen tupaan saakka. Hau-Hau oli ollut lasten yhteinen joululahja ja osoitelappu kaulassa se oli hypähtänyt esiin joulupukin lahjakopasta, Siitäkös riemu nousi! Uusi Hau-Hau hyppi ja haukkui, lapset hyppivät ja iloitsivat. Äiti ja mummo nauroivat ja joulupukki itsekin, niin että hänen partansa putosi. Isä vain ei päässyt näkemään tätä ilonpitoa, kun oli ollut ulkona käymässä. Mutta Antti oli kertonut siitä hänelle kahtena edellisenä jouluaattona kuusta haettaessa ja nyt jälleen.
Kelkka ja kirves matkassaan he astelivat kesälaitumelle johtavaa polkutietä, jota Antti kesäisin monta kertaa oli ratsastanut isän niskassa. Viime kesänä ei sentään enää useinkaan, koska Anni oli valloittanut tämän erinomaisen istuinpaikan. Yöllä oli satanut hiukan lunta ja metsä oli sen näköinen, kuin puhtaita valkoisia pöytäliinoja olisi levitetty kiville ja kannoille, mutta niittypolulle oli vedetty pitkä kaitainen lattiamatto. Hohtavan valkoisia pumpulituppoja oli ripoteltu puiden oksille sekä pikkuisten katajien ja kuusien latvoihin. Jos metsän puun sellaisenaan olisi voinut viedä tupaan joulukuuseksi, niin mitään muita koristeita ei niihin olisi tarvittu.
Hau-Haun räyskiminen alkoi kuulua mäen takaa. Se oli löytänyt oravan, sen saattoi päätellä Hau-Haun äänestä. Se oli kimakampi kuin lintua haukkuessa. Antti tahtoi juosta katsomaan, mutta isä pidätti häntä. Oli kai hän oravia nähnyt jo silloinkin pulkkasuksella hiihdettäessä, kun oli luullut oravaa Hau-Hauksi. Tätä hiihtoretkeä Antti ei enää muistanut. Siitä olikin kulunut aikaa jo monta vuotta.
He jatkoivat matkaansa edelleen. Hau-Haukin jo palasi metsästä lämpimissään läähättäen. Niitylle ei ollut enää pitkälti matkaa. Sen takaa löydettäisiin kaunis kuusi, arveli isä. Näin kaukaa eivät he ennen olleet joulukuusta hakeneet.
He joutuivat tutulle veräjälle, jossa kesäisen vihreyden asemasta levähti heidän silmiensä eteen hohtava valkeus. Hau-Hau hypähti niitylle, sieltä aidan yli metsään, jossa haukahteli ja nuuski hankea. Lumesta ryöpsähti ylös joukko mustia kanoja, jotka viuhuvin siivin lensivät suuriin koivuihin niityn taakse. Hau-Hau kiiri keränä perässä. Pian sen haukku räiskähteli koivujen alla. Linnut kotkottivat ja hopean kirkasta kuuraa tipahteli puiden oksilta.
Kuusen hakijat katselivat sitä niittyveräjällä. Metsän mustat kanat olivat teeriä. Mutta pitkää aikaa ne eivät viitsineet kuunnella koiran haukkumista, vaan pyrähtivät jälleen siivilleen lentäen nyt mäen ylitse etäisempään metsään. Hau-Hau ei jaksanut lähteä niitä sinne saakka saattelemaan, vaan palasi tohkeissaan niittyveräjälle. Sen kieli roikkui ulkona suusta punaisena kuin tulinen hiili. Poika iloitteli pienen koiransa kanssa, mutta isä katseli lumista niittyä, joka vuosien kuluessa oli käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi. Monta säkillistä tuhkaa hän oli keväisin kylvänyt sen sulaville hangille. Monena kesäisenä iltana sen lauhamättäitä kuokkinut, leppiä vesonut ja ojia puhdistellut. Mutta monta ämpärillistä oli maitoakin täältä jo kotiin kannettu ja heinäkuormia talviseksi rehuksi.
Kaunis pikku kuusi löytyi läheltä niityn aitaa. Se puhdistettiin lumesta ja sovitettiin veräjällä odottavaan kelkkaan. Antti pyysi ja pääsi pikkuiseksi hevoseksi. Hau-Hau hypähteli hänen rinnallaan, mutta mäen laidassa karkasi oravaansa katsomaan. Sitä ei löytynyt enää, ehkäpä sekin oli mennyt kotiinsa joulua valmistamaan.
Monta hupaisaa työtä oli vielä tekemättä. Sauna pantiin lämpiämään, perunoita haettiin kelkalla kuopasta. Tuorerehua nostettiin kaksi laatikollista, että riittäisi Tuomenkukalle koko jouluviikoksi. Kanat kaakattivat, kuten niillä oli tapana munimisensa edellä. Niitä oli kaksikymmentä, ja monet niistä olivat ruvenneet juuri joulun edellä munimaan. Mummo varmaankin oli tänään pesät tyhjentänyt, koska Antin vietäväksi jäi vain kolme munaa. Muutamina edellisinä päivinä hän oli saanut kuljetettavakseen jopa kymmenenkin munaa.
Mummo valmisteli pikku Annin avustamana jouluruokia. Isä ja Antti ryhtyivät heitä auttamaan kotiaskareissa. He kelkkoivat puita, koristelivat kuusta ja lämmittivät saunaa. Ennen pimeää päästäisiin kylpemään. Mutta missä äiti viipyi? Jos ei hän kerkiäisikään saunaan eikä joulupukkia vastaanottamaan. Antti ja Anni murehtivat sitä. Isä lohdutteli heitä. Oli tässä vielä aikaa. Saunaan äiti kuitenkaan ei ehtinyt. Mutta murheet unohtuivat lapsilta, koska oli niin hauskaa. Lavoilla oli suloisen lämmintä, milteipä saman tuntuista kuin Lintuhiekassa, jossa kesällä oli käyty kylpemässä. Kun isä ripsi kiuaskiville vettä, niin tuli vieläkin lämpimämpää. Löylyä puhalsi uunin täydeltä. Se kohosi kattoon ja juoksi lavoille, jossa tavoitti kylpijät kietoen heidät pian yhteiseen suureen ja lämpöiseen villahahtuvaan. Isä hautoi vihdan ja antoi lasten haistella. Siitä kihosi kesäinen haju. Muistui mieleen viheriäiset metsät ja punaiset marjamaat. Sitten isä kylvetti ja pesi heidät. Lapset yhdessä pesivät isän selän. Kun vielä tämänkin jälkeen oli löylyä otettu, huuhdeltu ja alhaalla kuivailtu, kantoi isä heidät tupaan. Antti roikkui selässä, Anni riippui sylissä. Isä oli vahva mies, joulusaunan virkistämänä kuin väkevä-Matti.
Sillä valin äiti lopultakin oli tullut kotiin. Aseman autoilija oli hänet kyydinnyt. Paljon riitti puheltavaa. Lapset kertoivat, mitä kaikkea he äidin poissa ollessa olivat puuhailleet, miten tänä päivänä joulua valmistaneet ja miten hauskaa heillä saunansa oli ollut. Mutta löylyä oli kiukaaseen jäänyt vielä äidillekin, jos hän vain haluaisi lähteä mummon kanssa kylpemään. Äiti sanoi säästävänsä kylpemisen uuteen vuoteen. Mummokaan ei häntä sen enempää pyydellyt, vaan meni yksin.
Antin mielestä äiti kylässä vieraillessaan oli muuttunut, käynyt kuin pienemmäksi ja laihemmaksi. Antti arvasi syyn. Siitä mummonkin kanssa oli ollut keskustelua. Kylässä ei mikään ollut samanlaista kuin kotona. Kotoinen leipä oli paljon ruokaisampaa, maito makeampaa, voi rasvaisempaa. Eikä edes kananmunia mahtanut olla tähän vuoden aikaan monessakaan paikassa. Äiti myönsi Antin perustelut osittain oikeiksi. Kyllä oli hauska palata kotiin, kun lapset olivat näin kilttejä ja tyytyväisiä, kun oli maitoa antava Tuomenkukka ja paljon munivia kanoja. Toivottavasti joulupukki oli ottanut huomioon lasten ahkeruuden ja tyytyväisyyden lahjoja valmistaessaan.
Sen saapumiseen ei enää kovin pitkiä aikoja ollut. Ilta hämärtyi, juhlan henki levisi huoneeseen. Mistä ja milloin se oli tullut? Kukaan ei sitä nähnyt. Ehkä se kulki seinien lävitse ilma-aaltoja pitkin kuten äänet radiossa. Mahdollisesti se tunkeutui uuninpiipun kautta, koska sieltä päin tuli tuoksu.
Isä puhui tällaista leikkiä ilta-ateriaa odoteltaessa. Kuka uskoi, kuka ei, Antti ei juuri sellaisenaan enää. Hän tiesi, että hyvät tuoksut lähtivät mummon uunipaistoksista, joita kohta saataisiin maistella. Vesi tuli kielelle, kun ajattelikin niitä, mutta sitä paremmalta kaikki herkut maistuisivat. Saataisiin niitä yhä vieläkin odottaa. Mutta odotusaika kului hupaisasti, kun isä kertoi sadun sisiliskojen kylvettämisestä. Hän naureskeli itsekseen, mahtoi ajatella äskeisiä sisiliskon kylvettämisiään.
Jo mummo sai juhlapöytänsä valmiiksi. Siinä oli paljon hyvää, kaikkea mitä Tuomenkukka, Nassu, kanat ja maa olivat antaneet. Taitava emäntä oli valmistellut niistä maukkaita paistoksia, keitoksia ja laatikoita. Pöytään käytäessä laulettiin jouluvirsi, jonka lapsetkin jo osasivat: Enkeli taivaan lausui näin...
Ateria päättyi. Joulupukki saattoi ilmestyä milloin tahansa. Mutta kävi jälleen kuten ennenkin, isä ulkona olevana ei päässyt näkemään pukkia, ellei sattumalta tiellä.
Pukki oli vanha tuttu, hupainen setä, punainen nenä hänellä oli. Hän tiesi paljon talon asioita. Tuskin hänen olisi tarvinnut mitään kysellä, ellei se olisi kuulunut asiaan. Hän kehoitteli lapsia ahkeroimaan edelleen omissa tehtävissään, auttamaan äitiä, mummoa ja isää. Sitten hän avasi koppansa alkaen jakaa lahjojaan. Isompia ja pienempiä kääröjä tuli jokaiselle, lapsille ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin aikuisille. Niitä laskettaessa eivät heidän sormensakaan oikein hyvin riittäneet. Molemmat lapset juoksuttivat lahjansa kuusen juurelle kumpikin omaan kasaansa sitä mukaa kuin pukki niitä jakeli. Mutta kääreiden avaamiseen heillä ei ollut aikaa. Se kerittäisiin tehdä pukin mentyä, vaikka huomennakin vielä. Koppa oli jo tyhjä, viimeisen tulitikkulaatikon kokoisen käärön sai Antti.
— Tuolla ulkona minulla on vielä yhteinen lahja koko perheelle, puheli pukki ja riensi noutamaan sitä. Mummo kummasteli, äiti hymyili, lapset odottivat jännityksen vallassa. Mikä olikaan sellainen lahja, joka ei mahtunut kaksikorvaiseen pärevasuun?
Ihmelahja kerrassaan! Se tarvitsi yksinään kaksikorvaisen pärevasun. Lapset huudahtelivat hämmästyksestä, kun pukki hetkistä myöhemmin sitä sylissään tupaan kantoi. Vasu oli tutunnäköinen kuin Annin pieni kori vuode, jota säilytettiin ylhäällä makuuhuoneen komerossa. Milteipä varmasti se olikin sama kori, vaikka Antti ei tarkasti joutanut sitä tutkimaan, koska siinä oli muuta kummasteltavaa. Jopa olikin kerrakseen.
Tämä perheen yhteinen joululahja oli pieni elävä nukke, joka inisi ja liikutteli käsiään. Se räpytteli silmiäänkin, vaikka sormellakaan ei siihen koskettu. Sillä oli yllään pieni punainen jakku. Sen kasvotkin olivat punaiset, mutta tukka hiilen musta. Mummo otti sen vasusta syliinsä. Nyt jälleen se vähän inisi, ihan niinkuin itkevä oikea lapsi.
Oikea pikkuinen lapsi se olikin. Mummo sanoi sen kohta. — Lapsi on syntynyt ja poika meille annettu...
Tuntui kuin mummo olisi sanonut siitä enemmänkin, mutta hänelle tuli este. Kyyneleet hersyivät kirkkaiksi karpaloiksi hänen silmissään ja hänen täytyi niitä pyyhiskellä. Lapsille tämä ilta oli riemujen täyttymys, aikuisillekin antoisampi kuin milloinkaan ennen tässä kodissa. Kuusen kynttilät paloivat lämpimästi liekehtien, lasten silmät loistivat onnea ja iloa. Mutta nuorin kolmesta, joulun suuri perhelahja, nukkui keveästi hengittäen. Se oli heille kuin lähetti kahden vuosituhannen takaisesta Betlehemin seimestä. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja... se omalla elävällä olemuksellaan todisti. Uudesti syntyneenä toivontähtenä se viittasi tietä tulevaisuuteen. Vain hänen ja häntä seuraavien joululähettien välityksellä elämän jatkuvaisuus kävi mahdolliseksi kuolemanvarjojen maassa. Vain he välittömästi voivat julistaa joulun ilosanoman Vapahtajan syntymästä.
Näin mummo ajatteli. Hän sanoikin sen katkonaisin lausein. Isä ja äiti nauttivat yhtä paljon lastensa onnesta kuin siitä lahjasta, jolla elämä oli heitä tänä jouluna muistanut. Se oli antanut heille paitsi iloa, myös lisää velvollisuuksia. Tosiaan ihmeellinen joululahja!
Vähää myöhemmin lapset vuoteissaan leikkivät lahjoillaan. Pikku mies oli herännyt ja nautti omaa juhla-ateriaansa. Siinä oli hänen ainoa joululahjansa, eikä hän muuta vielä osannut kaivata. Sitä katsellessa isäkin unohti omansa, äiti sekä kipunsa että vaivansa niin menneet kuin tulevaiset.
Lapset nukkuivat, pikkuinenkin jo jälleen. Silmät sulkeutuivat, huulet hervahtivat. Vain tuolloin tällöin suppuinen suu somasti liikahteli, hentoiset sormetkin kuin suloisilla soittimilla. Hiljeneviä loppusoittojaan puhalteli ja näppäili siinä pikkuinen mies, tämän joulun lapsi. Isä katseli ja hymyili. Äidin silmiin katsoen hän kuiskasi:
— Kiitos lahjastasi!
Lahjan antaja hymyili onnellisena vuoroin lastaan, vuoroin miestään katsellen.
Sen enempää he eivät sanoneetkaan enää. Käsi liittyi käteen peiton alla, niinkuin jo usein tätä ennen kotoisen majan hiljaisuudessa, kesäisen päivän kirkkaudessa, makuukammion vuoteessa, kesäisellä niityllä, lämpöisessä rantahiekassa. Ikkunasta vilkutteli taivaan tähti. Lapsi Betlehemin seimessä... Hän on syntynyt... Hän elää vuosisadasta vuosisataan.
18.
Se alkoi kaikkein pienimmästä, vuoden ikäisestä pikku Joukosta, joka kuusen ympärillä otti ensimmäisiä askeleitaan. Tauti oli sitkeälaatuista hinkuyskää, syksystä lähtien se oli vaivannut tämän seutukunnan lapsia. Pari pikkuista keskikylältä oli siihen jo kuollut.
Tällainen hivuttava talvitauti oli milteipä pahempi kuin jokin muu tarttuva kulkutauti, joihin oli nykyään jo tehoavia lääkkeitä. Ne tulivat ja menivät nopeammin ohitse. Hinkuyskä tuli kuin yövaras, tarttui kuin syystakiainen, tuli eikä mennyt. Anni sai sen Joukon jälkeen, sitten pian Anttikin, joka kävi ensimmäistä lukuvuottaan kansakoulussa. Hän nähtävästi sen sieltä oli tuonutkin, vaikka se nuoremmissa nopeammin pääsi alkuun.
Oli tehty, mitä tehtävissä oli. Lääkärin ei tarvinnut nähdä lapsia, enempää kuin apteekkarin hänen reseptejään. Hinkuyskän lääkettä voitiin huoletta tehdä varastoon, mikäli ei valmiina pakkauksina rohdostehtaista saatu. Sitä meni kymmeniä pulloja päivässä. Milteipä jokainen ostaja kysyi lapsen pahaan yskään lääkettä.
Antti selviytyi jalkeille parissa viikossa, mutta nuoremmista sitkeä tauti ei hellittänyt kahdessa kuukaudessakaan. Vaikeimpia heille olivat iltayön kohtaukset. Lapset yskivät nikahtuakseen. Ihme, miten paljon niiden pikkuisten raukkojen keuhkotkin kestivät. Nämä yön hetket olivat ahdistavia paitsi lapsille itselleen, myös heidän vanhemmilleen. Oli raskasta katsella, kun ei voinut auttaa. Saattoi vain pyytää ja toivoa, että tauti hellittäisi ja käännös tapahtuisi. Anni oli silminnähtävästi laihtunut, Jouko lakannut kävelemästä...
Mutta kevättalvella päivien pidentyessä ja auringon kirkastuessa taudin ote hellitti. Lapset toipuivat yksi toisensa jälkeen. Vanhemmat toivoivat heidän selviytyneen ilman jälkitauteja. Kanat ravitsevilla munillaan ja Tuomenkukka vitamiinipitoisella tuorerehumaidollaan antoivat tarvittavaa vahvistusta. Pikku Annin poskiin tuli jälleen elämän väriä, hän leikki ja laulaa sirkutteli, Jouko voimaravinnolla herkuteltuaan opetteli uudestaan jo unohtamansa ensiaskeleet. Onnellisia, aurinkoisia askartelupäiviä seurasi rauhallisten öiden virkistävä lepo. Rasittavaksi käyneen talvikauden jälkeen se oli hyvin tarpeellista vanhemmillekin. Aamuisin virkeinä herätessään he voitettuja vaikeuksia muistellen yhdessä suunnittelivat keinoja vastaisen varalle. Yllätyshyökkääjiä vastaan oli kesäisen luonnon avustamana mahdollisuuksien mukaan varauduttava. Aamu- ja iltahetket lasten vielä nukkuessa olivat sopivia näihin suunnitteleviin ennakkokatselmuksiin.
Heidän aamuinen heräämisensä sattui usein niin yhteen, etteivät he sitä enää edes kummastelleet, naurahtivat vain. Käsi tarttui käteen, vireät virrat sähköistivät toinen toistaan. Näin kului muutamia viihdykkäitä hetkiä, kunnes jompikumpi aloitti keskustelun, tällä kertaa Anni.
— Katso, miten hyvin lapset nukkuvat.
— Näen sen.
— Kuuletko, miten tasaisesti hengittävät?
— Ei hinkuyskän rahinasta enää merkkiäkään.
— En osaa olla niin iloinen ja kiitollinen kuin haluaisin.
— Voisipa kyllä tämä heräämisemme olla paljon tuskallisempaa.
— Eivätkä unetkaan ennen heräämistämme niin huolettoman makeita.
— Unista puhuen taas pitkästä aikaa minäkin viime yönä näin unta.
— Hyvää unta?
— Hyvääpä tietenkin.
— Kerro se, ennenkuin lapset heräävät. Annin silmät loistivat naisellisesta uteliaisuudesta.
— Kyllä se lasten kuulienkin voidaan jutella. Se oli aikatavalla lapsekasta. Antti nauroi kertoen sitten:
— Olimme olevinamme Lintuhiekassa. Meitä oli paljon enemmän, kuin tavallisesti, kokonainen poikue.
— Poikue! Mitä sillä tarkoitat? Miten paljon siihen kuuluu?
— Miten milloinkin, riippuu siitä, mistä poikueesta on kysymys. Kyyhkyn poikueeseen kuuluu kaksi pientä, västäräkin viisi tai kuusi, mutta Lintuhiekassa kylpevän kanalinnun poikueeseen kymmenen, jopa kaksitoista!
— Entä tähän unipoikueeseesi?
— Tarvitseeko Lintuhiekan kanalinnun sitä kysyä?
— Viisi tai kuusi.
— Kymmenen tai kaksitoista. Sitä ei tarkoin saa selville unen Lintuhiekassa, tuskinpa edes siellä oikeassa järven takanakaan, kun siellä ei ole avattavaa ovea, jonka raossa poikueen saattaisi laskea.
— Laske nyt jo totista unta, tokko lienet nähnytkään mitään.
— En nähnytkään sitä, joka minulle puhui, koska makasimme suullamme hiekassa ja hän kuiskutteli niskaan. "Ovatko nämä kaikki teidän poikianne ja tyttöjänne?" kysyi hän. "Sano, että ovat, että eivät vielä siinäkään kaikki", sähkötit sinä hiekkatunnelin lävitse.
— Taas lasket omiasi! keskeytti emo-osakas jälleen.
— Sähkötit sen unessa. Et kai sinä valveillasi etkä tosissasi koskaan tuollaisia sähköttele.
— Ole vaiti ja jatka!
— En ymmärrä, miten se kävisi laatuun.
— Minä sitten olen vaiti. Kuuntelen hiljaa kuin maitohuoneen hiiri.
— Niin juuri, me yhdessä kuuntelimme. Hiekka lämmitti alta, aurinko paahtoi päältä. Järven laine leppoisasti loiskutteli.
— Oliko hiekkavalli välillämme?
— Oli. Mutta sinun kätesi työntyi sen lävitse. Juuri näin, paitsi että aurinko siveli meitä lämpöisellä hunajavoiteella selästä päin. Ihan väristää, kun sitä muistelenkin.
— Odota hetki, että minäkin pääsen lämpimän värinöihisi kiinni.
— Vaikka kauemminkin, mihin meillä tässä kiire. Värinävirrat alkoivat voimakkaammin sykkiä lämpimän peiton alla. Pienen makuukammion katto ruskottui vähitellen, niinkuin jokin lämpöinen valoaalto olisi lähestynyt sitä. Niin se lähestyikin, nousevan auringon sädehtivä aalto. Se voimistui, milteipä läikehti. Odottajien muistot kirkastuivat, sydän lämpeni.
— Alkaa jo väristää, jatka! kuiskasi kuuntelija kuuluvasti. Myhäillen uneksija jatkoi:
— Hän, ylhäältä puhuttelijani, neuvoi minua, kun lämmittäen hiveli. "Tuo useammin poikueesi tänne kesävoiteillani siveltäväksi. Kun siinä välissä sitten itse sopivasti karkaiset heitä järvivedessä, eivät hinkuyskät enempää kuin muutkaan talven takiaiset pääse kopeloimaan heitä jäisillä sormillaan." Puhui hän vielä muutakin.
— Mitä muuta? Kerro!
— Enpä tiedä, muistanko oikein, tokko kaikkea uskallankaan. Se on läheistä, liian henkilökohtaista sinulle...
— Minulle! Mutta sittenhän sinun täytyy se kertoa!
— So, untahan tämä vain. Mitä semmoisista.
— Kun kerran jo aloitit. Älä kiusaa!
— Katsohan tuota aurinkoa, veitikkaa! Ihan kultamaaliin aikoo vetää kamarin katon! Kylmän laudan ja kartonkipaperinkin panee noin lämpimästi läikkymään! Unennäkijä johdatteli tosinäkyihin jo leikkiään.
— Katsotaan nyt vaikka sitäkin, mutta et siitä kiertämällä enää pääse.
Aurinko nousi, kultamaalit, värisiveltimet kädessä. Siitäkö johtuen tämä lintukoti oli kuin nuoren parin vasta valmistuva häähuone, oli illoin, jo aamuisinkin kevään aurinkoisina päivinä, sen jälkeen kun itäseinän akkuna oli huoneeseen avattu. He katselivat sitä kuin taiteilijan työtä, lämpenivät katsoessaan. Mutta Anni ei unohtanut saataviaan, Antin unikertomus oli kesken, Antin täytyi sitä jatkaa.
— Vaatetusasioista rupeaa minun kauttani sinulle puhumaan, sitä minä kummastelen, alkoi näkijä kiertää.
— Vaatetusasioista?
— Sanoppas! Niinkuin ei sinulle itsellesi, ammattitekijälle olisi voinut sitä esittää. "Sinun on pidettävä murhetta myös poikueesi emosta." "Enkö ole pitänyt?" keskeytin minä. "Olet miten olet. Heikonpuoleisesti olet huolehtinut hänen talvisia tauteja kestävistä ihopaidoistaan..." "Mutta hänhän on itse räätäli", yritin jälleen väliin. "Räätäli ja sinä itse konepuuseppä! Luuletko, että mokomat sisäammattilaiset pystyvät kutomaan basillin kestäviä ihopaitoja edes poikasille. Sitäkin vähemmin niiden emoille."
— Tuota sinä taas omastasi!
— Ei mieleenikään sellainen juolahtaisi. Hän neuvoi ja varoitti vakavasti, että muistaisin huolehtia terveydestäsi. Sinun vahvistamisestasi ja karkaisustasi. Että usein soutaisin sinut ja poikueen Lintuhiekkaan, hieroisin, kylvettäisin, hoitaisin taitavasti kuin viisas puutarhuri jalostettuja hedelmäpuitaan.
— Etkö niin juuri ole hoitanutkin?
— En kyllin huolekkaasti. Taivaan ylhäinen lämmittäjä ei muutoin olisi tullut siitä minulle unissa muistuttelemaan. Ja sitten vielä...
— Mitä nyt vielä?
— Hän lupasi hyvää palkkaa, ylitunneista kaksinkertaisesti.
— Rahaa vaiko tavaraa?
— Ei kumpaakaan, vaan lisäkasvua poikueessa. "Ennen pitkää saat hankkia toisen veneen, ennenkuin koko joukko pääsette yhtäaikaa Lintuhiekkaan." Sellaista hän puheli.
— Nyt jo lopeta, taikka...
— Jo aikapäiviä olisin sen tehnyt, ellet yhä lisää olisi vaatinut. Mutta sanoista tekoihin. Jo tänä aamuna lähdemme tunniksi hangelle. Poikue nukkuu. Siellä on mainio keli.
Niin oli. He hiihtelivät liukkaita jäähileisiä latuja. Taivas oli korkea, sinikuulakka, hanki häikäisevän kirkas. Aurinko kiloitteli sitä säteillään. Jäätynyt lumi kahisi hauskasti suksien alla. He hiihtivät niitylle, jonka lumipeitteisiin sarkoihin kätkeytyi kesäinen anti monine muistoineen. Tuomenkukan ja lampaiden heinämaat olivat siellä uutta kasvun viheriäänsä odottamassa. Siellä piileksi kirkasvetinen purokin valkoisen notkoselkäisen jääkattonsa alla.
Antti hakkasi rautakärkisellä suksisauvallaan siihen reiän. Sieltä höyrähti lämmin henki. Puro solisi iloisesti. Saattoi arvata, mitä se omalla kielellään puheli. "Kiitos, että akkunani aukaisit! Vaikka kyllähän tästä jo pian itsekin... Eteenpäin, kesää kohti, päivä kerrassaan. Kuuntele ensi viikolla. Eri solinat jo silloin. Kuukauden kuluttua hulasvedet niitylläsi, kaikki akkunat auki!"
He nousivat ylös havupuita kasvavaan mäkeen, jossa risteili pikku poikien latuja. Auringon säteet imeytyivät puiden runkoihin. Suurten mäntyjen karhea kaarna loisti kuparinhohtoisena. Pienet kuusityttöset, katajapoikasetkin kurkkailivat sirkein silmin äitimuorinsa selän takaa. Muutama päivä sitten, jotkut ehkä eilispäivänä vasta, ne olivat vetäisseet huppupeiton silmiltänsä. Vielä viikko pari tällaista, niin ne lähtisivät hippasille.
He katselivat kaikkea sitä, suurta ja pientä ja vielä sitäkin pienempää. Metsähiiri hipsuniekka oli hipsitellyt vitilunta, pujahtanut hankirajan pyöreästä pikku ikkunasta kuusityttösen jalkapeittojen lämpimiin. Kevyt savu kodin piipusta kohosi, hajosi kiehkuraisena sinitaivaan korkeuksiin.
— Mutta sinähän väriset, totesi Antti.
— En kylmästä kuitenkaan.
— Et kai lämpimästäkään juuri vielä?
— Kuka tietää, vaikka vielä siitäkin, ennenkuin tämä hiihtoretki on lopussa. Anni hengitti syvään aamun raitista ilmaa.
— Kuule, Antti!
— No?
— Miksi emme useammin näin aamuisin tee hiihtomatkoja tänne?
— Sitä sama itsekin tässä ajattelin. Kun tänään päivällistunnilla saan valmiiksi Joukon suksikelkan, oikein sievän ja kevyen pulkan, niin sitten joka päivä aamuin tai illoin koko perhe hiihdämme tänne.
— Äiti ei lähde.
— Lähteepä kuin lähteekin, tämä emopoikueen äiti, tarkoitan.
Hän katsoi hymyillen vaimoonsa, päivää kohti loistavin siristävin silmin.
— Sinä väriset, et kauan. Kesäisen ruskean ihopaitasi hopeiset loimilangat ovat jo tuolla hangella valkenemassa. Näetkö?
— Kultaiset kuteet tuolla, katso!
He katselivat käsi kädessä sekä loimia että kuteita, kuparikattilan kylkiä, savuhahtuvan hattaroita. Kukko lauloi kylässä. Teeri kukersi metsässä..
Anni potkaisi rinnettä alas, Antti poikien hyppyriladun kautta vauhdista huutaen:
— Älä päätäsi petäjään laske! Minun täytyy pitää sinusta murhetta.
19.
Tuli tavallista ankarampi pakkastalvi, mutta Rintelän perheelle ei siitä koitunut pahempaa haittaa. Perunakuoppa oli varattu kylmää kestämään, pikku navetta ja kanala samoin. Lisälämmön antajaksi asuinhuoneeseen oli hankittu pieni porsliinikamiina, jolla oli hyvä lämpöteho. Siitä oli muutakin hyötyä ja huvia. Sen etuluukkua saattoi pitää auki, jolloin se toimi vanhan lämpöä ja valoa säteilevän takkauunin tapaan. Siinä sopi polttaa myös käpyjä ja risuja, mitä puita tahansa. Sen arinapesän alla saattoi paistaa perunoita ja nauriita, vaikkapa omenoita.
Iltaisin perhe kokoontui tämän lämpimän lieden ääreen, jokaisella oli siinä omat askareensa. Mummo kehräsi ja tarinoi. Äiti ompeli tai teki talousaskareita. Isä Antti veisteli kesäisiä työkaluja, haravia, kuokan ja kirveen varsia, korjaili aikuisten ja lasten kenkiä. Antilla oli jo koulutyöt, Annillakin kuva-aapisensa, Jouko tutkiskeli tilapäisjulkaisuja ja "lentolehtisiä". Mitä tahansa pojan karsinaan työnnettiin, niin selvää hän niistä teki pitkiä aikoja tuhisematta.
Muita työskentelijöitä perheessä sitten toistaiseksi ei ollutkaan, ellei otettu huomioon Hau-Hauta, joka askarteli milloin mitäkin. Kaikkein halukkaimmin se hääräsi päivällissopassa makuna käytetyn luun kimpussa, tai kiskoi väkikapulaa Joukon kanssa tai härnäsi Mirriä, joka totisena kehräsi saamatta kokoon enempää kerää kuin vyyhtiä.
Omat hauskuutensa itse kullakin, usein kaikilla yhteisesti. Isä Anttia huvitti ja virkisti hänelle kuulumattomat tehtävät. Hän karttasi mummolle lepeitä ja hahtuvia. Ja kun äiti ryhtyi astioita pesemään, niin isä kohta kuivattelemaan niitä. Hän oli pannut merkille, että työ lämpimän veden ja käden jäljeltä onnistui parhaiten. Ei tarvinnut sitten muuta kuin kerran pari pyyhinliinalla pyöräyttää ja lautanen oli kuiva.
Joku kotitalousneuvoja oli esittänyt, ettei astioita pesun jälkeen ollenkaan tarvitsisi pyyhkiä, jos koteihin vain hankittaisiin sopiva kuivausteline. Ei kai tarvitsisi, mutta mitä iloa olisi sellaisesta elämästä, josta kaikki hauskimmat työt pois karsittaisiin? Tämä oli Antin yksityinen mielipide, vaikka hän ei tahtonut tyrkytellä sitä emännille, sitäkin vähemmän nuorille kaikkitietäväisille neuvojille. Heiltä hiljainen harrastelija saattoi saada pahan kerran nenälleen.
Perunajauhojen ja siirapin valmistaminen oli myös hupaisaa askartelua. Siihen osallistui koko perhe. Siinä riitti pesemistä, vääntämistä ja pusertamista moneksi syysillaksi. Mutta sittenpä saatiinkin astioiden pohjilta valkoista, somasti narskuvaa perunajauhoa kaikki kaapinpäällisetkin valkoluokona kuivumaan. Siirappia keitettiin puutarhassa kasvatetuista sokerijuurikkaista ja saatiin kokonainen ämpärillinen. Se oli emännälle vuotuinen aarre, sillä kelpasi imeltää pikkuleipiä ja marjakeittoja. Eivätkä kuitenkaan nämä arvokkaat kotoiset makeat maksaneet kuin tekemisen vaivan. Sitä niiden valmistuksessa kieltämättä oli vähän liiankin paljon. No, tästä jälleen joku viisas neuvoja saattoi olla aivan toista mieltä, mutta ei kai mielipide, enempää kuin mielihalukaan ollut kauppatavaraa. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä, kuten vanha sananlaskukin jo sanoo. Rintelän perheen pää- ja apumies piti heistä molemmista. Tytär oli perinyt äitinsä kätevyyden. Sitäpaitsi he olivat uutteria ja hyväsydämisiä, monien muidenkin hyvien ominaisuuksiensa tähden rakastettavia naisia. Aviomiehen ja vävypojan kokemus heistä oli vuosi vuodelta vain parantunut, mitä kaikki miehet eivät voineet sanoa, mikäli oli uskomista oman verstaankin miesten tupakkapuheisiin. Niin että huvi tosiaan oli auttaa heitä näissä pienissä kotiaskareissa, joista mieluisaa palkkaakin juoksi monessa sielua ja ruumista virkistävässä muodossa.
Vaihtelu virkistää! Yhdelle jos toisellekin oli tuttu tämä lause, mies se, joka osasi tehdä siitä oikeat johtopäätökset ja sovittaa ne käytäntöön. Miten kuolettavaksi olisi käynytkään konemiehen kahdeksantuntinen työpäivä, ellei elävä elämä, nämä hupaisat kotoiset askareet olisi antaneet siihen lisäeloa.
Miesten kesken verstaalla oli tästä usein puhetta. Muutamat olivat sitä mieltä, että raskas työ vaati raskaat huvitukset, ettei miehiselle miehelle muka ollenkaan sopinut joutavanpäiväinen kotoinen askarteleminen, mokoma "akkojen passaaminen". Jos tällaiselle pahalle muka antoi pikkusormen, niin se vei koko käden, koko miehen ennen pitkää pyörän alle. Viisas päätelmä, vaikka päättelijäin oma viisaus useinkin oli käytäntöön sovellutettuna vähän sitä ja tätä. Muutamat heistä olivat joutuneet "pyörän alle", kaikenlaisten vankkureiden rutisteltaviksi lokaisella ajotiellä. Niiden rinnalla kotoisen kottikärryn pyörä oli kuin lasten leikkivanne. Virkistyksen keidas kerrassaan!
Askarteluillan kohokohtia olivat ne hetket, jolloin perhe kokonaisuudessaan kerääntyi lämpöisen kamiinan ympärille kehrääjien rattoisaan kerhopiiriin. Hiiliarinan alla oli aina jotakin hyvää suuhun pantavaa kypsymässä. Nyt sitä alettiin kieritellä sieltä esiin. Tavallisina iltoina ne olivat joko nauriita tai perunoita. Mutta jos oli jokin merkkipäivä, paistettiin sen kunniaksi omenoita. Mummo oli mainio keksimään tällaisia päiviä. Löytyi kai niitä puolitusinaisessa perheessä syntymä-, nimi- ynnä muita merkkipäiviä, niiden lisäksi jos mitäkin "saavutusten" päiviä, joiden aiheuttajana ihmisten lisäksi usein saattoi olla Tuomenkukka, Nassu, tai punahelttainen kanatipunen.
Hyviä ne olivat paistinauriit ja -perunatkin, mikäpä siinä. Nauris mehevöityi ruskeaksi, peruna möyhevän jauhoiseksi. Sen saattoi avata päästä ja pistellä suuhunsa pienellä lusikalla kuin kovaksi keitetyn kananmunan. Se maistui mainiosti semmoisenaan. Mutta äidin vallassa oli nautinnon lisäys, kun hän toi särpimeksi pikku lautasellisen voita! Sitä kun sai pikku lusikallisen, vaikkapa puolikin lämpöisen perunan sisään! Se suli ja valui alemmaksi, lusikalla saattoi auttaa sitä. Kun peruna oli kylliksi mehustunut, alkoi äänetön herkutteleminen. Itse kukin hoiteli omaa "munakuppiaan". Äiti tai mummo autteli pikku Joukoa. Viimeisenä rapisteltiin ja syötiin kuoret. Ne, olivat yhtä hyvää kuin perunan sisus, ellei parempaakin vielä. Mitään syötäväksi sopimatonta niissä ei ollut. Tuli kaiken sellaisen oli polttanut ja puhdistanut.
Nauris ei tarvinnut kyytimiehekseen voita. Hiljaa paistuessaan se oli itse mehustanut itsensä omatekoisella siirapillaan, omena samoin, vielä sitäkin makeammaksi. Yksi paha puoli näillä siirappiomenilla sentään oli. Milteipä aina ne loppuivat kesken. Uuniarinan alle ei mahtunut niin paljon omenoita, että ne olisivat hyvin riittäneet, eikä arinapesää tämän tähden kannattanut ruveta suurentamaan. Sitäpaitsi omenia voitiin mainiosti syödä myös ilman paistamista. Eikä niitä riittänytkään miten paljon tahansa. Emännän täytyi muistaa joulua ja muita jaloimpia merkkipäiviä ja aattoiltoja, joita niitäkin vuoden mittaan karttui tusinakaupalla.
Oliko radiossa kotikerholle sopivaa ohjelmaa? Lastentunnit kuunneltiin tarkoin. Tuli sieltä usein muitakin esityksiä, joita koko perhe mielellään seuraili. Laulu ja soitto viihdytti parhaiten. Jouko kuunteli selällään lattialla Hau Haun vieressä loikoen, kunnes Nukku-Matti hiipi siihen kolmanneksi. Siinä riitti mainiosti tilaa heille kolmelle.
Antti ja Anni esittivät kappaleita kouluelämästä ja läksykirjoistansa. Niistäkin löytyi satuja ja kertomuksia, eikä tietokilpailun kysymyksistäkään mitään puutetta ollut. Myös isä ja äiti saivat ryhtyä etsimään vastauksia niihin. Joskus he saivat kolme pistettä, usein vain kaksi tai yhden. Väliin saattoi jäädä nollaankin ja silloin lapsilla oli hauskaa.
Mummolla oli omat numeronsa, sadut ja arvoitukset. Ei kukaan, ei edes opettaja koulussa osannut kertoa niin jännittäviä eläinsatuja kuin mummo. Karhu, susi ja kettu, vieläpä heinäsirkka ja pikku muurahainenkin puhuivat mummon saduissa omaa kieltään. Ja kun harakka nauroi, niin kuului ihan siltä kuin sen suu olisi ollut täynnä pieniä rautanauloja.
Mummo piti lasten laulusta. Hän hyräili itsekin mukana. Antti ja Anni esittivät joulun edellä lauluja, joita oli laulettu kuusijuhlissa jo isän ja äidin koulua käydessä. Hupaisin niistä oli: Porsaita äidin oomme kaikki... Sitä saattoi laulaa vaikka kymmenen, kaksitoista värsyä, niinkuin porsaitakin oli paremmissa sikaperheissä. Joskus laulajat innostuivat niin, että se ihan koski lattialla koiranunta nukkuvan Hau-Haun korviin. Se nousi ja esitti haukkuvan vastalauseen liian pitkäksi ja liian kovaääniseksi käynyttä porsaslaulua vastaan. Porsaan paikka sen mielestä ei ollut kamiinan kerhopiirissä, joulupöydässä ennemminkin.
Myöhemmin illalla äiti hävisi piiristä. Se ei ollut pahan, vaan hyvän merkki. Ennen pitkää hän palasi marjakuppi ja talkkunapussi kädessään. Isä pääsi hänelle apumieheksi puolukkahilloa survomaan. Antti ja Anni, Mirri ja Hau-Haukin kerääntyivät hillokupin ympärille pieneksi tarkkailijapiiriksi. Vain Joukon uni oli makeampaa kuin tämä siirapilla höystetty puolukkahillo. Vahinko siitä koitui pikku miehelle itselleen. Ei kuitenkaan korvaamaton, sillä äiti varasi hänen osansa lautaselle herättyä nautittavaksi.
"Mikä on hunajaakin makeampi", esitti mummo kerran arvoituksen. "Siirapilla höystetty puolukkahillo", vastasi siihen Antti. Arvoituksen antaja naurahti, mikä varmaankin merkitsi, että hän hyväksyi vastauksen, vaikka se entisten selitysten mukaan ei ihan oikein ollutkaan. Antin eittämätön mielipide kuitenkin oli tämä. Siirapilla höystetty puolukkahillo oli parhainta, mitä tähän aikaan vuodesta saattoi tarjota.
— Nyt lasten on lähdettävä nukkumaan!
Kun mummo näin sanoi, tiedettiin kysymättä, mitä se merkitsi. Mummolle oli laulettava hänen toivelaulunsa, joka sopi iltavirreksi myös kerhopiiriläisille, kenelle tahansa. Kiitos sulle, Jumalani...
Äiti aloitti, toiset yhtyivät, paitsi mummo. Hän pysäytti rukkinsa, risti kätensä ja vain kuunteli. Hänen kasvoilleen levähti onnellinen hymy, mutta sitten suuret avonaiset silmät kostuivat ja kyyneleet kaivautuivat esiin. Ne valuivat kasvojen uurteita alas rinnalle, siitä esiliinalle, jossa äsken vielä oli lämpöisiä villalepeitä. Laulun päätyttyä hän pyyhki kasvonsa.
— Kiitos, Taivaan Isä, tästä päivästä! Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet antanut meille. Hyvää yötä, lapset! Menkää nukkumaan!
Hänen kiitosrukouksensa ja hyvänyöntoivotuksensa seurasivat yläkertaan lähteviä lapsia ja lastenlapsia. Hän itse jäi vielä rukkinsa ääreen hiljaiseksi jääneessä pirtissä. Se oli hänen työteliään elämänsä keskus, tämä pieni, lämpöinen huone. Se oli ollut hänen kotinsa jo yli viisikymmentä vuotta. Yhdessä miehensä kanssa hän oli sen rakentanut. Toimella ja rakkaudella he tässä ja lähiympäristössä olivat ahertaneet, niinkuin nämä kaksi nuortakin nyt. Nämä jatkoivat edeltäjiensä kesken jäänyttä työtä.
Meidän ikämme ja vaelluksemme on vain muutamia häipyviä hetkiä. Meidän elämämme kuin palavan kynttilän liekki. Pumpulisydän jo irti juoksevassa aineessaan. Minä tunnen sen. Kiitos, Herra, että olet sytyttänyt uudet kynttilät, että et pimeäksi, et kylmäksi jättänyt tätäkään pikkuista kotia. Suojele ja siunaa sitä! Auta minua heikkoa, matkamiestä suuren armosi suojaan.
Huone on hiljainen. Ei sanoja, ei kyyneleitä enää. Vain lampun valo ja se kynttilän liekki. Lamppu sammuu. Kynttilä vielä palaa. Kuinka kauan? Vajavainen ihminen aavistaa. Hän yksin tietää sammumisen ajan ja raukeamisen hetken.
20.
Lääkärin tutkimus oli pian tehty. Kysymyksessä oli keuhkokuume. Että potilaan sydän oli rasittunut ja heikko, että sen olisi mahdoton kestää ja voittaa tätä ankaraa kuumetautia... ja että vanhan ihmisen pelastuminen olisi enemmän kuin ihme, tämä tosiasia selvisi kokeneelle ammattimiehelle, ennenkuin nopea tutkimuskaan oli päättynyt. Hän ehdotti potilaan sairaalaan siirtämistä. Matka ei kestäisi kauan. Hänen autonsa ajoi sairaalan ohitse.
Anni ja Antti käsittivät lääkärin ehdotuksen ainoaksi mahdollisuudeksi. Potilas itse oli heitä tarkkavaistoisempi.
— Tahdotteko lähettää minut sinne? Ettekö voisi jättää minua tänne kotiin täksi päiväksi, nimipäiväkseni, jos vaikka vieraita sattuisi tulemaan.
Tämä ei ollut kuumehoureisen epämääräistä puhetta. Riutuvassa lihassa valaisi kirkas, vieläpä huumorintajuinen, henki. Lapset tämän tiesivät, lääkärikin sen heti huomasi. Kukapa jättäisikään kotiaan ennen määräaikaa ja omana nimipäivänään.
— Ei äidin minnekään tarvitse lähteä.
— Pyydetään lääkäriä käymään täällä huomennakin.
— Tohtorin ei tarvitse vaivautua toistamiseen, kiitos tästä. Minun on täällä kotona oikein hyvä olla.
— Tulen jos tarvitaan. Määrään hyviä lääkkeitä.
Lääkäri hyvästeli ja lähti. Antti lähti hänen matkassaan apteekista lääkkeitä noutamaan. Keväinen päivä paistoi huoneeseen. Joka soppi oli valoisa, uuni, seinät ja katto. Keskellä lattiaa välkähteli akkunan kokoinen ja muotoinen auringon läikkä, se sama keväisillä hangilla kirkastettu matto, joka siihen aina ennenkin Marianpäivänä levähti, vuosissa laskien jo viidentenä kuudetta, niin kai se oli. Olipa siinä jo vuosia!
Matti, sinäkö sieltä? Ajattelin, että kuka se sieltä niin hiljaa rapsii, ettei ovenkäyntiä edes kuule. Olisi kai minun pitänyt tuo arvata. Oman kodin sinä meille rakennat Rinneharjun laitaan! Hirretkin jo ostettu, kattopäreet hankittu! Eikä mitään puhu, itsekseen vain myhkää... Minäkö vihainen? Niin olen iloinen, että ihan vihaiselta näytän. Ravistelen sinua, vaikka oletkin tuommoinen väkevä Matti. Osaan minäkin kattopäreitä naulata, lattialautojakin höylätä. Oma tupa Rinneharjun laitaan... Rinneharjun, niinkö sanoit? Kuule, Matti, se on meidän oma rinne... rinneharju. Rinteläksi voimme ruveta sanomaan. Mitä siitä sanot?
Sinun poikasi! Meidän poikamme, esikoinen Rintelän torppaan. Vaivaa ja kipua... Kaikkia vielä! Älä välitä, Matti! Minä olen Maija, Sinun vaimosi, poikasi äiti. Yhtä kestävä olen kuin kuka tahansa. Ensimmäinen tämä meillä vasta...
Minun lapseni, lapseni... Kolme rakasta lastani, hyvä Jumala! Miksi asetit meille tämän kuorman, raskaamman kuin jaksamme kantaa? Miksi kapinoin, kun meille käsittämättömässä viisaudessasi näin hyväksi katsoit? Sinä elämän heille annoit. Sinä elämän heiltä otit. Sinä pelastit heidät kuoleman alhosta elämäsi kirkkauteen... Hyvästi pikkuiseni, Matti, Maija ja Mikko! Herra antoi, Herra otti. Anna meille uusi elämä! Ilman sitä on kotimme iloton ja tyhjä.
Mikä soitto järvien ylitse? Nuorten miesten sielunkellot! Sanoitteko kymmenen valkoista arkkua? Älkää minua sinne niin etualalle... Tässä ristikäytävän kohdalla näen ja kuulen yhtä hyvin. Minäkö omaisia ja kunniavieraita? Omaisia kylläkin... Ainoa poikani, hyvä Jumala! Onko hän tuossa kolmannessa arkussa saarnatuolista päin lukien... He kuolivat, että kansa eläisi... Niinkö pappi sanoi? En ymmärrä. Ymmärränkös muitakaan Jumalan tarkoituksia. Olinhan kuitenkin kelvollinen tämän uhrin kantajaksi...
Minultako sinä tuollaisia tulet kyselemään, aikuinen ihminen? No, tiedän kai minäkin, mitä ystävä ja toveri ihmiselle merkitsee. Suoraan sanoen olen odottanutkin häntä. Kotimme kaipaa miestä, sinä häntä, lapsia. Minäkin lapsia, lapsenlapsia. Olen nähnyt hänen silmänsä... Hänellä on puhdas sydän. Jumala siunatkoon sinua, lapseni, sinua ja häntä, meidän kotiamme. Kiitos Herran...
— Me tässä vain, Antti ja minä. Oletko valveilla, äiti, vai näetkö unta? Puhelet niin kummallisia.
— Että minäkö unta valveillani keskellä kirkasta päivää, kaikkea sinä kuvittelet. Kun juuri pääsin teitä ajattelemasta. Olen koko menneen elämäni uudelleen elänyt. Se oli kuin jäniksen kierros ja nyt jälleen olen kotimäessä pesällä. Kylläpä aurinko heloittaa! Onko kevät jo taas?
— On, kevätaamu ja äidin nimipäivä. Antti palasi apteekista ja toi äidille hyviä lääkkeitä.
— Lääkkeitäkö minulle? Mitä sellaisiin rahoja, kun en yhtään kipeäkään ole. Nimipäivärinkiläni ennemminkin laittaisitte. Jos sattuu iltapuolella vaikka vieraita tulemaan.
— Rinkilä on jo leivottu ja vieraitakin tulee. Antille ovat luvanneet.
— Antille lupasin ja annoinkin sinut. Antti tuli ja toi elämän pieneen kotiimme.
— Niinpä kyllä, mutta äiti ottaa nyt tätä lääkettä!
— En tarvitse lääkettä. Muistit kai leipoa lapsille heidän pienet vesilintusensa?
— Leivoin kyllä. Kuinka äiti nekin nyt muisti?
— Miksi en muistaisi, kun kymmeniä kertoja olen niitä tässä leiponut ja aina on pitänyt aloittaa alusta.
— Minkätähden alusta?
— Kun aina ovat uunissa paisuneet niin suuriksi, että en ole saanut niitä ulos.
— Satuja äiti taas muistelee. Äiti ottaa nyt tohtorin hyvää lääkettä. Sitten lasten pullalintusetkin mahtuvat uunista ulos.
— Lapsia on houkuteltava, niinpä niin. Annahan nyt sitten sitä lintuseksi pienentävää lääkettäsi.
Lopultakin tytär sai hänet ottamaan rauhoittavaa lääkettä. Hän nukkui heti horrosuneen.
Iltapäivän aurinko paistoi huoneeseen. Koko perhe, pastori vieraanaan, istui sairasvuoteen ääressä. Sairas heräsi, kohosi istumaan ja katseli ympärilleen.
— Kotona jo taas olenkin, Jumalan kiitos! Te, pastori, siinä! Onko jokin juhla kodissamme?
— On, Marianpäivä!
— Joko taas Marianpäivä! Ettei nyt enää vuosikausiin muuta olekaan kuin aina vain Marianpäivä!
— Ennen tätä oli aamu ja keskipäivä. Nyt on iltapäivä, puhui pastori.
— Iltapäivä! Näen sen auringosta. Se paistaa neljän jälkeen tuosta muurinpuoleisesta ikkunasta. Se on Jumalan silmä, ajattelen minä usein, kun se valaisee ja lämmittää meitä. Ettekö tekin, pastori, ajattele niin?
— Ajattelen.
Tällä kertaa pastori ajatteli muutakin. Miten voimakas ruskotus keväisellä auringolla oli! Elävänä, väriväkevänä kultamaalina se tarttui seinään ja esineisiin kiinni. Kuoleva sairas katsoi loistavin silmin suoraan aurinkoon, pastoria silmiin, kaikkiin rakkaisiin kasvoihin ympärillään.
— Jumalan silmä valvoo ja vartioitsee meitä. Hän herättää meidät. Hän nukuttaa meidät. Hänen siipensä kannattavat meitä, minua heikkoa linnunpoikastakin tänä iltahetkenä.
— Minun voimani on heikoissa väkevä, sanoo Herra. Näin pastori itsekin uskoen sanoi ja ajatteli. Mitä sairaassa oli enää jäljellä? Pieni, kuumeen runtelema ruumis, kuin kuivat tarpeettomiksi käyvät helpeet leikkuupäiväänsä ehtineen jyvän ympärillä. Ja kuitenkin, miten kuulakas, miten itukelpoinen pikku siemen, kypsä irtautuessaan, valmis vastaanotettavaksi uuden aamun koitossa ikuisen elämän kasvitarhoihin.
Omissa mietteissään liikuskeli tytär. Rakas pois menevä äitini! Miten kiittäisin sinua kaikesta, mitä antanut olet? Sinulle olen elämäni velkaa. Sinä olet minut vaalinut, ruokkinut ja kasvattanut. Sinun kauttasi minun lapseni ja heidän lapsensa, kaikki meitä seuraavat sukupolvet elävät ja kulkevat aamusta iltaan, joulusta Marianpäivään. Miten osaan heitä kasvattaa, kun sinä menet pois? Kuka täyttää paikkasi kodissamme? Älä iäksi lähde! Nouse kuin aurinko! Lämmitä, valaise ja opasta! Mitä kaikkea tahtoisinkaan sinulle nyt sanoa. En mitään osaa enkä uskalla... Himmentäisinkö viimeisiä maisen elon hetkiäsi oman kaipaukseni tuskalla? Ymmärräthän sen ilmankin. Sinä näet ja lohdutat jälkeen päin, rakas äiti!
Sinä urhea pikku nainen! Mikä sinun rinnallasi on sotasankari, joka tuhansia tuhoaa? Missä piilee sinun voimasi salaisuus, sinä uskon sankari? Olet sen monta kertaa sanonut, mutta minä ikuinen epäilijä en ole sitä uskonut, olen vain äänettömänä kuunnellut, koska muiden ominaisuuksiesi tähden olen sinua kunnioittanut. En tiedä, olenko vieläkään kypsä uskomaan, niinkuin sinä uskot. Noin valmis tuskin lähtemään, vaikka uskoosi pääsisinkin. Jos elämä jatkuu, niin sinussa se jatkuu. Kiitän sinua, anoppi, että olet antanut tämän kirkkauden kipinän tyttäresi ja jälkeen tuleviesi sydämiin. Tuskinpa jalompaa perintöä olisit voinut heille antaa. Näin mietiskeli ulompana istuva vävypoika.
— Etkö tarjoa, Anni, vieraalleni jo nimipäiväkahvia? Sairas heräsi lyhyestä horrosunestaan.
— Pian tarjoan, äiti. Minulla on jo täällä kaikki valmiina.
— Kaikki on valmiina minullakin. Näen sen. Lähtevä katsahti jälleen aurinkoon, joka kultaisena väristen leikkasi metsän rintaa.
— Kaikki on valmistettu. Hänen palvelijanaan minun ei tarvitse teille siitä tämän enempää sanoa.
Pastori otti ehtoollisvälineet laukustaan.
— Meidän Herramme Kristuksen ruumis ja veri...
— Olen onnellinen, niin onnellinen. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa... Sinun sauvasi... Sinun siipesi... Sinun silmäsi, rakas taivaallinen Isä! Hyvästi, tyttäreni! Hyvästi, poikani... Hyvästi kaikki rakkaat lapset.
Rakastakaa toinen toisianne...
Anni aloitti äidin laulun, Antti, pastori ja lapsetkin yhtyivät siihen:
Kiitos sulle, Jumalani,
Armostasi kaikesta,
Jota elinaikanani
Olen saanut tuntea!
Kiitos sulle kirkkahista
Keväisistä päivistä,
Kiitos myöskin raskahista
Syksyn synkän hetkistä!Kuuntelijan pää hervahti tyttären tukemaa pielusta vasten. Onnellinen hymy eli hetken hänen kasvoillaan. Auringon liekki välähti vielä kerran. Tytär sulki äidin sammuneet silmät.
Mutta hiljaisessa huoneessa säteili vielä auringon lämpöinen kajo. Himmenevän seinän valoaalloilla väreili Ikuisen Elämän Henki.
21.
Antilla ja Annilla oli lupapäivä koulusta. He lajittelivat isän apulaisina siemenperunoita saunakamarissa, joka jo monta vuotta näin keväisin oli varattu tähän tarkoitukseen. Siinäkin tehtävässä oli kehitys kulkenut eteenpäin. Riittävä määrä sieviä, samalla istutukseen ja kaivuun käytettäviä siemenlaatikoita oli entisten hankalammin käsiteltävien tilalle tehty. Viljeltävät perunalaadut: varhainen, keskimyöhäinen ja myöhäinen, hoideltiin huolellisesti nummikuopan eri osastoissa. Ja sitten keväisin huhti—toukokuun vaihteessa oli tämä hupaisa valintatyö, jolloin sekä isä että lapset touhusivat idätyslaatikoiden parissa kuopassa, saunassa ja sen välisellä tiellä.
Heidän käsiteltävänään oli parhaillaan varhaislaatu, talon ja kellarin kauneimmat perunat. Ne olivat kuulakkaita kuin syysomenat, kaunismuotoisia, pitkän soikulaisia. Taudinarkojakin ne olivat, kuten parhaimmat valiolaadut valitettavasti yleensä. Mutta ne, mitkä kevääseen olivat rutolta ja mädältä säilyneet, niitä oli ilo käsitellä. Silmujaan siristellen ne uumoilivat kevättä ja kasvumultaa. Lapset valikoivat kilvassa. Pikku Joukokin jo touhukkaana joukossa piipersi, kanniskeli isälle kaikkein suurimpia mukuloita yhden kerrallaan. Laatikot täyttyivät nopeasti. Isä sai nostella päällekkäin laatikon toisensa jälkeen.
Äiti ei ollut kotona. Saarisen täti keitti ruokaa ja hoiteli päivisin puolitoistavuotiasta pikku Maijaa. Missä oli äiti? Jouko saattoi sitä vielä kysellä. Antti ja Anni tiesivät sen kysymättä. Mutta Anni, terhakka yhdeksänvuotias, halusi keskustellakin siitä asiasta isän kanssa. Koulumatkoilla ja kylässä käydessäänkin hän oli siitä kuiskeita kuullut. Miksipä ei siitä saisi isän kanssa keskustella?
— Sanovat, että äiti on hakemassa meille taas pikkuvauvaa synnytyslaitoksen vesilintualtaasta. Onko se totta?
Tyttö katsoi isää tarkkaavasti silmiin.
— Kuka niin on sanonut? tiedusteli isä puolestaan aikaa voittaakseen.
— Lehtosen mummo ja Saarisen täti. Ja kaikki koululaisetkin siitä touhuavat.
— Vai koululaisetkin! Eikö sielläkään nyt enää muuta touhuamista ole? kummasteli isä.
— On kyllä, mutta kaikki eivät välitä muusta. Ja koulumatkoilla näistä vasta puhutaankin.
— Tytöt varsinkin, heitti harvapuheisempi Antti.
— Kyllä pojatkin osaavat, oli siskolla vastaus valmiina.
— Kyllä maar nekin osaavat, täytyi myös isän myöntää.
— Niin, että mitenkä se asia nyt sitten oikein on? tiukkasi Anni edelleen.
Tapahtuneen välikeskustelun aikana isä kuitenkin oli saanut sekä hengähtämisen että miettimisen aikaa. Eikähän tämä kysymys yllättäen hänellekään tullut. Tuolloin tällöin sitä jo ennenkin perheneuvotteluissa oli sivuttu. Monta kertaa hänen oli pitänyt ottaa se itse keskusteltavaksi, mutta niinpä se vain aina oli jäänyt. Enää ei ollut siihen varaa, tuskinpa tämän sopivampaa tilaisuuttakaan siihen tulisi.
— Antti ja Anni, tulkaa tänne isän luo, niin keskustelemme vähän siitä asiasta.
Joukokin tuli vanhempien sisarustensa mukana. Istuttiin valmiiksi ladotun siemenlaatikon viereen.
— Katsokaahan tätä perunaa! Näette siinä tuommoisia pieniä kuoppia, joista viheliäinen itusilmu täällä saunakamarin lämpimässä pian esiin puhkeaa. Te tiedätte senkin, mitä tälle kauniisti itäneelle perunanmukulalle sitten tehdään.
— Tse pistetään peltoon, tiesi Joukokin jo, tehostaen kovasti ässäänsä, jonka vasta hiljakkoin oli oppinut lausumaan.
— Niin pistetään. Maan lämpöinen syli ottaa itävän siemenen vastaan ja parin viikon kuluttua nousee maanpintaan viheriäinen perunantaimi.
— Joka sitten harataan ja mullataan, jatkoi Antti.
— Ja rikkaruohot sen ympäriltä pois ruoputellaan, täydensi Anni kerhopalstansa viime kesäisiä harjoituksia muistellen.
— Niin tehdään, kun hyvää satoa halutaan. Ja sitten te tiedätte senkin, mikä riemunpäivä meillä on heinäkuussa, kun ensimmäiset uutisperunat kaivetaan ja keitetään.
— Ja voin kanssa syödään!
— Eri makeita!
Antti ja Anni muistivat sen ihanan päivän, joka varmaan tänäkin kesänä näiden siemenperunoiden ansiosta tulisi. Joukokin sitä kuvitteli pää kallellaan viime kesää muistellen.
— Näin maaäiti itävästä siemenestä meille kasvattaa uudet perunat, ei niitä mistään synnytyslaitoksen ankkalammikoista esiin kaiveta.
— Sanoinhan sen jo Saarisen tädille! kivesti Anni pikkuvanhasti.
Sen enempää siihen kajoamatta isä jatkoi:
— Muistatteko, kun viime kesänä löysimme pikkulinnun pesän Lintuhiekan metsästä katajapensaan alta?
Kuinka lapset sen olisivat unohtaneet! Pyöreä pesänen kuin äidin neulatyyny. Emolintu kuin isän peukalo, eikä isälintu sen suurempi. Ja pesän viisi munaa kuin ruskeaksi täplättyjä mansikoita! muistelivat ja touhusivat kumpikin omaansa, Antti ja Anni, tätä hupaisinta näkemäänsä viime kesältä.
Isä jatkoi:
— Pikku emolintu hautoo siinä neulatyynyn kokoisessa pesäsessä ne täplikkäät munaherneet, jotka isälintu on hänelle valmiiksi idättänyt. Isälintu kantaa hautovalle emolle ruokaa ja laulaa viihdytyslaulujansa sille lähipuun oksalla. Sitten eräänä päivänä pikku pesäsen lämpimästä kupurasta kuuluu vikinää. Täplikkäistä munasista kuoriutuu esiin viisi pientä linnunpoikasta, joita lintuvanhemmat koko kesän ahkerasti ruokkivat ja vaalivat, kunnes niistäkin tulee aikuisia pikku lintuja, jotka itse voivat ryhtyä hautomaan ja vaalimaan pieniä täplikkäitä munia ja niistä kuoriutuvia poikasia.
— Joista taas tulee pieniä isä- ja äitilintuja, täydensi Anni mielestään kesken jäänyttä selvitystä.
— Mutta sinähän osaat, aivan kuin itse olisi pikkuinen emolintu, sanoi isä.
— Niin hän onkin, touhuaa enemmän kuin saa aikoihin, arvosteli Antti.
— Se on pikkulintusten tapa; naurahteli isä ja sitten jatkoi: — Kun te nyt jo näin paljon tiedätte, niin mielestäni voitte tietää vieläkin enemmän. Nyt kerron teille siitä ihmeestä, josta olette kuulleet kuiskeita koulussa ja kylätiellä. Tulkaa vieläkin lähemmäksi, sipisen siitä hiljaa kuin pieni lintu.
Lapsia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Isä puheli:
— Meidän oma rakas äitimme on myös eräs emolintu. Hän on lämmin ja vastaanottavainen, kasvattavainen kuin kesäisen pellon multa. Hänen sydämensä alle teidän oma isänne kätkee siemenen, ja siitä äiti sitten vähitellen kasvattaa kotiinne jonkun teidänlaisenne pikkulintusen, Antin, Annin, Joukon, Maijan ja nyt taas uuden pikku veljen tai siskon.
Anni pompahti jaloilleen ja hyppeli kuin kylvöspellon västäräkki.
— Sanoinhan sen! Sanoin jo Saarisen tädillekin! Ei pikku vauvoja minkään laitoksen ankkalammikosta ongita.
— Ei liioin saunankarsinoistakaan kaiveta, lisäsi siihen Antti.
— Ei kahtsinoista, kartsinoista... harjoitteli Jouko ärräänsä ja ässäänsä, jotka hänelle olivat tärkeämpiä kuin peltovästäräkit ja rantahiekan lintuset.
— No niin. Nyt te sen tiedätte. Eihän siinä mitään ihmettä ollutkaan, paitsi että elämä näin pikku siemenestä itää ja kasvaa, niin peruna pellossa kuin lintu pesässä ja lapsi vanhempiensa vaalimana kodissa. Äidillä on paljon vaivaa teistä. Muistakaa se aina. Ottakaa iloisesti hänet vastaan, kun hän taas palaa kotiin pikku veikon tai siskon kanssa. Olette onnellisia, kun teillä on hyvä emoäiti, oma koti ja omat siskokset leikkitovereinanne.
— Ja sitten kun on vielä oma isäkin, joka valitsee meille siemenperunoita.
— Ja selittelee meille kaikenlaisia asioita, lapset täydensivät kotoisten onnentekijöiden luetteloa.
— Ja nyt te tiedätte, mitä vastaatte, jos joku tahallaan yrittää vääristellä teille luonnollisia tapahtumia ja elämän jatkumiselle välttämättömiä tosiasioita.
— Minä sanoinkin jo Pelttarin Kallelle, että älä puhu roskaa, kun hän yritti vääristellä, sanoi Antti.
Isä naurahti.
— Se oli reippaasti sanottu, oikein kylläkin semmoiselle Pelttarille. Täti-ihmisille ja mummoille, jotka lapsekkaita lapsille puhuvat, täytyy sanoa sama asia kohteliaammassa muodossa.
— Isä on kertonut sen jo meille, sanon minä, esitti Anni omat vastauksensa.
— Se sopii hyvin. Ja nyt taas käymme valitsemaan perunoita, että pääsette huomisia läksyjänne lukemaan.
Perunat valittiin yhteistoimin laatikkoihin itusilmut huolellisesti päälle päin kääntäen. Kun ne muutaman viikon saisivat valoa ja lämpöä, voitaisiin ne istuttaa muokattuun peltoon. Uusia perunoita kasvaisi jokaisen mukulan ympärille tusinamäärin. Elämä jatkuisi maan alla mullassakin satoisana ja ihmeellisenä.
Näin isä perunoita valitessaan lapsilleen puheli. Sitten hän hypähti pyörälleen. Kirkkaana kevätiltana hän ajeli siihen kirkonkylän taloon, jonka ankkalammikko turhan tähden oli saanut kuuluisaa mainetta. Hän joutui perille sopivaan aikaan.
— Onneksenne olkoon isä! Teille on syntynyt terve poika! Valkopukuinen hoitaja, joka tunsi tulevan, huuteli sitä jo hänelle vastaan. Jalkeilla olevat toipilas äidit hymyilivät ja nyökkäilivät sitä samaa. Ei kukaan vihjaillut talon ankkalammikosta, ehkä se olikin jo kuivunut tai vielä talvisessa jäässä. Häntä johdateltiin eteenpäin. Pienen yksityishuoneen ovi avautui. Sen vuoteen pääpuolessa loisti hymyilevä, kostean hereä silmäpari. Mies läheni kädessä kimppu kevään punaisia kukkia.
— Jälleen voittajana matkalta palannut. Kiitos, tyttöni!
— Onneksi pojalleni, kolmas miehen alku!
Mies suuteli kamppailustaan voittajana selviytyneen vaimonsa verettömiä huulia, otsaa ja käsiä. Kukkaset hän asetti pikkupöydän maljakkoon.
— Elämä on taas osansa ottanut sinusta.
— Antanut sen uutena kasvuna takaisin meille. Käsi kädessä he keskustelivat. Antti kertoi kodin kuulumisista. Lapset olivat toimeliaita ja terveitä. Tultiin kyllä aikoihin Saarisen Hilman hoidossa, vaikka äitiä usein kaipailtiin. Töitä oli uutterasti tehty, varhaisperunan siemenkin jo tänään nostettu. Mitä äiti arveli saunakamarin keskusteluaiheista? Antti kertoi, mitä lapset olivat häneltä tutkistelleet ja miten hän oli näitä kysymyksiä heille selvitellyt. Oliko hän ehkä väärin menetellyt siinä?
Äiti kuunteli tarkkaavaisena. Ei kukaan olisi voinut sitä lapsille sen paremmin ja kauniimmin selittää! Hän kiitti pitäen Anttia kädestä.
Ovelle koputettiin. Pikku miestä tuotiin isäänsä tervehtimään. Vahva poika, lähes viisikiloinen, vaikka isän käsivarsilla ei paljoakaan painanut.
Pikku mies ryhtyi aterioimishommiin ensi kertaa elämässään. Tärkeä toimitus se tuntui olevan. Milteipä hengitystä pidätellen isänkin täytyi sitä katsella. Tuleeko vai eikö tule, ottaako vai eikö ota. Yritys onnistui odotusten mukaisesti. Tyytyväisyys oli molemmin puolinen. Se säteili niin ottajan kuin antajan, vieläpä katselijankin kasvoilla.
Ilta oli jo pitkälle kulunut. Vieraileva isä nousi lähteäkseen. Lapsensa ruokkinut äiti otti maljakosta äsken saamistaan kukkasista viisi punaista neilikkaa. Hän sitoi ne pieneksi vihkoksi, minkä antoi miehensä käteen. Mitä minä tällä teen? aikoi tämä kysäistä, mutta kun ei tullut sitä heti tehneeksi, ei sitten myöhemminkään. Antajan tarkoitus selveni hänelle itsestään. Äitiä ja poikaa hyvästeltyään hän lähti.
Kevään lintuset laulelivat silmujaan aukovissa puissa, leikkiviä lapsia juoksenteli pihateillä. Mutta kirkkotarha oli hiljainen, neilikkakimpun tuoja oli ainoa, joka tänä keväisenä iltana liikuskeli siellä.
Hän puhdisti syrjäisen hautapenkin syksyn kellastuneista lehdistä. Hennot neilikat näyttivät siinä orvoilta ja yksinäisiltä, jotakin kevään vihreää tarvittiin niiden kehystämiseksi. Kirkonkylän ainoa kukkakauppa oli kiinni, kuusimetsään matkaa. Kauanko hän sinne pyörällänsä. Hän ajoi maantietä kylän takaiseen metsään, taitteli havunoksista ja virpivarvuista sydämen muotoisen pikku seppeleen. Oli jo hämärä kun hän palasi, mutta punaiset neilikat vihreän sydämen keskellä loistivat kuin viisi pientä kynttilää. Kottarainen, kevään tumma lintu, lennähti puun oksalle, katseli ja kuulosteli. Sitten se lennähti vielä pari oksan väliä ylemmäksi laulellen sieltä iltavirtensä hivelevin huilusävelin.
22.
Oli syksyinen iltapuoli poutaisen päivän jälkeen. Lehtimetsät loistivat heleän keltaisina Sänkipeltoja kynnettiin, puimakoneet jyskyttelivät kylän talojen latosilloilla. Hilpeätä hälinää kuului kyläteiltäkin. Lapset palasivat koulusta tuon tuostakin kapeammille ajo- ja polkuteille eroten, kädellään matkaa jatkaville tovereilleen huiskuttaen. Rintelän kolmikko omalla tiellään jatkoi matkaansa muita pitemmälle. Mutta lähellä kotiporttia he yllättyneinä pysähtyivät. Maantien ojassa makasi mies joko kuolleena tahi tiedottomana. Ei toki kuollut ainakaan vielä, koska hän hengitti raskaasti koristen. Oliko mies ehkä haavoittunut? Oliko auto ajanut hänet ojaan? Verta sentään ei missään näkynyt. Vanhemmat lapset tekivät näitä havaintojaan kiertäen ja kaartaen miestä. Jouko, nuorin, kauempana pysytellen virkkoi vihdoin:
— Minua niin pelottaa. Mennään kotiin isää hakemaan!
— Jättäisimmekö hänet niinkuin pappi ja leviitta? nuhteli Anni. Hänellä sattui juuri parhaillaan olemaan raamatunhistorian läksykappaleena kertomus Laupiaasta samarialaisesta. Siinä puhuttiin milteipä tämäntapaisesta sattumasta. Sitäpaitsi opettaja oli sanonut, että myös nykymaailman aikaan jo heidänkin elämässään saattaa tapahtua sellaista, jolloin Laupiasta samarialaista tarvitaan, jolloin heille ohitse kulkevina voi valmistua tilaisuus hyväntahdon ja armeliaisuuden osoittamiseen. Näin pianko sen piti heidän kohdallaan sattua? Mutta Antti, hiljainen jämerä velipoika, ei ajatellut pitkään eikä puhunut liikoja. Hän askarteli jo Laupiaana samarialaisena. Kohottaen miehen päätä ojasta hän pyyhiskeli maantien poroa hänen kasvoistaan. Vanha, surkean näköinen mies heräsi ja örisi ja nousi istumaan ojan reunalle. Siinä hän pitkän aikaa räpytteli tihruisena punoittavia silmiään ja katseli auttajiaan kummastuneen näköisenä.
— Keitä te olette? Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Olipa hänellä kysymyksiä, yksi jokaisen herättelijänsä vastattavaksi. Onneksi miehen asiat eivät olleet juuri niin hullusti, kuin tieltä katsoen näytti.
— Me olemme Rintelän lapsia, sanoi Antti.
— Te makaatte maantien ojassa! ilmoitti Anni kuuluvammalla äänellä jokseenkin suorasukaisesti.
Kolmas miehen tekemä kysymys oli liian visainen vastattavaksi. Kukaan lapsista ei ollut häntä ennen nähnyt. Ellei mies itse tiennyt kuka oli, niin jopa olikin aika pökerönä päästään.
— Mitä... mitä kummaa minä täältä maantien ojasta olen hakenut?
— No sitä samaa mekin tässä ihmettelemme! oli Annilla jälleen vastaus valmiina. Sitäpaitsi hän alkoi jo aavistella mokoman miehen ojaetsiskelyistä yhtä ja toista.
— Onko teillä nälkä? tiedusteli Jouko, joka myös jo rohkeni astua lähemmäksi.
— Nälkä ja jano! Niin vietävänmoinen vielä sittenkin. Kun vain olisi nyt jotakin lientä, mitä joisin.
On kai siellä ojan pohjalla lientä! Sitä nelijalkainen sikakin joskus janoonsa juo, oli Anni tuuskahtamaisillaan. Hän malttoi kuitenkin mielensä, koska Jouko varmaankin olisi rientänyt siitä kotiin kertomaan, eikä äiti pitänyt sellaisista puheista.
— Nouskaa tielle ja lähtekää meille. Kotimme on tässä lähellä. Äiti antaa teille syötävää ja juotavaa, esitti Antti auttaen miestä jaloilleen.
— No, mennään nyt sitten vaikka teillekin, myöntyi mies alkaen astuskella maantietä Rintelään päin. Hänen jaloissaan ei näyttänyt pahempia vikoja olevan. Aika tavalla horjahdellen pysyi hän kuitenkin leveällä tiellä. Lapset seurasivat häntä ulompana kulkien. Niin päästiin perille. Antti hypähti edelle ja aukaisi pihaportin. Isä Antti askarteli navettapihalla, kääntyi, katsoi hetken ja astui tulijoita vastaan.
— Harakan Jallu! No johan ihme!
— Jallupa Jallu! Ihme kuin ihme! Entä sinä itse? Mies kohotti katseensa ja tarkasteli. — Antti peijooni! Voi surkeuden paikka!
— Ei mitään valittamista! Hyvin minä täällä olen aikoihin tullut ja tulet sinäkin. Käy taloon vain, puheli isäntä puoliksi totta ja leikkiä.
— Enhän minä sitä, mutta kun minä...
Mies pysähtyi ja aikoi kääntyä. Antti tarttui häntä käsivarteen.
— Et sinä minnekään nyt yötä vasten lähde, tuommoisessa kunnossa.
— Kunnossapa hyvinkin, sitä juuri minä...
— Käydään tupaan lepäilemään. Huomenna on uusi päivä.
— On tämä surkea paikka. Ymmärrän toki tuon verran, vaikka ympäri päissäni olenkin. Nuo kohentajani varmaankin ovat sinun lapsukaisiasi. Että minun pitikin tällä tavalla lehmääntyä sinun portillesi.
— No, sattuu kai sitä kulkumiehelle. Missä muuten olet matkaillut viimeiset kymmenen vuotta? johdatteli Antti vähemmän valitettaviin asioihin.
— Voi, veli veikkonen! Jospa itsekään sen tietäisin. Maantien ojassa nyt viimeiseksi ja jo tätä ennenkin monta monituista kertaa.
— Hänellä on nälkä, joudutti Antti.
— Ja jano! täydensi Anni milteipä pisteliäästi.
— Ja roskia selässä! huomioitsi Jouko takaapäin havaittavia tosiasioita.
— Kaikki selviytyy vähitellen, kunhan päästään tästä sisään ja äitiäkin tervehtimään. Tämä Jallu setä on huonekalutehtaalta minun vanhoja työtovereitani, selvitteli isä lapsille.
— Vanhojapa hyvinkin! Aika tavalla rapakunnossa! selvitteli työtoveri itse puolestaan.
Käytiin sisään ja äiti tuli tervehtimään.
— Tämä Jalmari Harakka on minun entisiä työtovereitani, selvitteli Antti vaimolleenkin.
— Onpa tässä hyväkin toveri, mokoma rapaharakka! mutisi Anni puoliääneen, niskojaan nakaten.
— Anni, mene noutamaan sianämpäri karsinan aidan luota! käski äiti jonkin verran äänekkäämmin kuin tavallisesti. Vieras sai juotavaa, vasta kirnuttua piimää, ja sitten pian syötävääkin, hernesoppaa ja pannukakkua. Perhe nautti sitä samaa, lapset hyvällä ruokahalulla.
— Sedällä ei olekaan nälkä, arveli Jouko, joka oli huomannut, ettei vieras halunnut lisää hernesoppaa, niinkuin hän ja kaikki muut aterioitsijat.
— Kyllä on ollut jo montakin kertaa elämäni varrella. Mutta tällaista pöytää ja pöytäseuraa tuskin kertaakaan. Voi minua raukkaa!
— Sinun päässäsi on nyt "naulaseppiä". Huomaamme sen, sinä unohda ne. Kun käyt yöksi nukkumaan, niin häviävät sieltä ja maailma jälleen rupeaa näyttämään kirkkaammalta niinkuin jo usein ennen.
— Oikeinkos sinä minulle yösijankin? En kai minä kehtaa.
— Kehtaat, kun tarjoan ja pyydän. Anni, voidaan kai se hänelle järjestää? tiedusteli Antti vaimoltaan, joka askarteli kamarin puolella.
— Mikäpä siinä. Tulen katsomaan heti, kuului vastaus.
— Ei rouva mitään tule katsomaan.
— Tulen toki ja emäntä minä vain olen, Antin vaimo.
— Ei emännänkään tarvitse. Antin vaimon sitäkin vähemmän. Mutta jos teillä on joutilas sauna, niin...
— On kyllä ja sen vieressä pieni lämpöinen saunakamarikin, jos sinun terveytesi nyt sellaisia hiljaista pikkuista huonetta vaatii.
— Vaatii se, vaatiipa piankin, sellaista yksinäistä pikkukammaria.
Antti johdatteli hänet sinne ja sieltä suoraa päätä lämpöiseen saunakamariin, jonka leveää seinäpenkkiä käytettiin kylpemisen jälkeen lepäilyvuoteena. Jallun mielestä se oli erinomainen majapaikka! Hotellin yksityishuone kerta kaikkiaan, ja kun emäntä antoi hänelle vielä makuuvaatteet ja huovan, tunsi ja tunnusti "seppiensä" vaivaama kulkurimies päässeensä ihan paratiisin kamariin.
— Nyt et enää turhia ruikuttele, et ajattele entisiä etkä tulevaisia, vaan nukut niin kauan kuin unta riittää.
— Sinä vanha, hyvä kaveri! Minä vanha emakko!
— So, älä soimaa emakkosikaa, äläkä haukuskele minun vanhaa työtoveriani. Jätä hänet nyt täyteen rauhaan edes aamuun asti. Hyvää yötä!
— Sitä samaa sinulle. Vie kiitoksen terveiseni rouva... vaimoemännällesi, tarkoitan.
Vai vielä terveisiä hänelle, "miehenpolkijalle", juolahti hupaisa ajatus Antin mieleen vuosien takaa. Olisi kai hän siitä voinut muistuttaakin. Mutta hänellä oli nyt varaa painaa se villaisella. Kuka lyötyä lyömään. Jallu parka! Hyvä terä huonossa varressa! Minkä hän heikkoudelleen mahtoi.
Kävi niin, että Harakan Jallusta ei seuraavana aamuna tullutkaan maantielle lähtijää, eikä vielä sitäkään seuraavina. Asemaseudun huonekalutehtaalla ei ollut "penkkejä" vapaana vanhalle tekijälle. Antti toi sieltä sellaista tietoa. Sitäpaitsi Jallu oli vapautunut "pääsepistänsä" ja päässyt väleihin emännän ja mikä ihmeellisempää, myös tytär Annin kanssa. Hän oli kohtelias ja kätevä, ikämieheksi erittäin huomaavainen ja nopea. Antilla oli höyläpenkki kaiket päivät ja illatkin vapaana ja hyviä työkaluja. Saunakamari oli mainio, paitsi hotelli-, myös verstashuone, lämpöinen, kyllin valoisa ja tilava. Pimeän tullen valaisi sähkö. Paratiisin kamari, kerta kaikkiaan! kuten Jallu ensimmäisenä iltanaan huudahti.
Muutamassa päivässä Jallu korjasi kaikki mahdolliset huonekalut, teroitteli työvälineet, kunnosteli peltokalut. Väliaskareinaan hän ruokki ja puhdisteli eläimiä, kuori perunoita, lakaisi huoneiden lattioita, teki milteipä mitä tahansa, kaikkea itse keksien ja oma-alotteisesti. Aamu- ja iltapuhteet hän kapisteli saunakamarissa, omassa "hotellihuoneessaan."
Mutta eräänä iltana kokoonnuttiin perheen tupaan koko joukolla raasuiltaa viettämään. Uunin tuhkassa paistettiin perunoita ja happamia omenia, joita tänä syksynä oli saatu runsaasti, kuten kaikkea muutakin puutarhan ja pellon tuotetta. Siitä tuli hupaisa iltapuhde koko perheelle ja Jallulle erittäinkin.
Hän vuolaisi kirvesvarren, karttasi villoja ja parsi sukkaa. Mutta myöhemmin meheviä paistinomenia maistellessa hän alkoi kertoa satuja. Siitäpä vasta riemun aihe tarkkaavalle kuulijakunnalle. Jallu oli paljon maailmaa nähnyt ja mainio kertomaan. Seulottujakin juttuja hänellä "ylös lämmittämättä" riitti miten moneksi illaksi tahansa.
— Tuhannen- ja yhdenyön raasutarinoiksi! arveli perheenpää, joka tunsi työtoverinsa. Tämän tarinaillan jälkeen perheen pienokaisetkin oli täydelleen voitettu, rouva emäntä ja tytär Anni jo aikaisemmin. Kun satusetä hyvää yötä toivoteltuaan iltamyöhäisellä kotitontun tapaan kapitteli pihan ylitse omaan kamariinsa, kerääntyi lasten piiri täysilukuisena isän ja äidin ympärille. Heillä oli tärkeää asiaa esitettävänään, se näkyi kaikkien kasvoista. Lapset pyysivät, että Jallu setä eliniäkseen saisi jäädä taloon sadunkertojaksi, äidin ja isän auttajaksi, saunakamarin hyväksi kotitontuksi.
— Minun puolestani se kylläkin sopii. Onhan Jallu vanha työtoverini. Mutta mitähän tuosta arvelee tämä talon emäntä-rouva? Kysyjä oli hyvin tärkeän näköinen.
— Isän hyvä työtoveri on meille aina tervetullut, vaikkapa jäämäänkin.
— Entä Anni? Et kai sinä kärsi meidän nurkissa juoppoa harakkaa?
— En kärsi, oikein isä siinä sanoi. Mutta Jalmari setä ei olekaan enää mikään juoppo harakka, vaikka hänellä sellainen ruma nimi on. En ole nähnyt hänen meillä juovan kuin vettä ja kirnupiimää, ja niistä ei siipiharakkakaan tule juovuksiin.
Näin Anni järkevästi todisteli Jalmari sedän puolesta ja sitä samaa sitten kaikki toisetkin lapset, kukin kielellään ja tavallaan, paitsi Antti, joka vain itsekseen myhäili. Hänen vaitiolonsa oli aina varma myötäelämisen merkki, pyytämisenkin tällaisessa tapauksessa.
Lapset olisivat lähteneet täysilukuisena lähetystönä heti saunakamariin, mutta myöntyivät sentään isän ehdotukseen, että tämä esitys jätettäisiin huomisiltaan, jos joku kuitenkin sattuisi tulemaan katumapäälle.
Ei kukaan peräytynyt, ja seuraavana iltana hyvissä ajoin koko lähetystö sitten yksimielisenä marssi saunakamariin Jalmari sedälle asiaa esittämään. Anni käytteli puhe- ja äänivaltaa kaikkien puolesta, rykäisi ja aloitti:
— Isän ja äidin ja meidän kaikkien lasten puolesta minä pyydän, että Jalmari setä olisi niin hyvä ja jäisi olemaan meille.
— Minäkö teille? kummasteli setä silmiään räpistellen.
— Eliniäksi, näin olemme sen asian päättäneet.
— Vai että ihan elinkautiseksi! Mitä pahaa minä olenkaan tehnyt?
— Ei Jalmari setä täällä meillä kuitenkaan ole tehnyt kuin paljasta hyvää, epäsi Anni.
— Ja tästä pienestä, paljaasta hyvästäkö te nyt sitten minut elinkautiseksi?
Setä räpisteli yhä enemmän silmiään, katsoi kummeksuen sekä edustajistoon että esipuhujaan, sitten sanaa sanomatta riensi ulos. Lähetystö jäi ymmälleen.
— Hän meni.
— Eikö hän halunnutkaan jäädä meille elinkautiseksi?
— Jalmari setä itki ulos mennessään.
Näistä huomioistaan ja epäonnestaan lähetystö riensi joukolla isälle ja äidille kertomaan. Mitäpä muutakaan he siinä olisivat osanneet tehdä.
— Ei mies itke! En minä kuitenkaan milloinkaan ole sellaista nähnyt, puolusteli isä Jallun ja koko miehisen suvun kunniaa.
— Minäpä olen nähnyt hyvinkin miehisen miehen joskus itkevän, liittyi äiti lapsiin.
— Ihan varmasti Jalmari setäkin itki. Näin pisaroita tipahtelevan hänen silmistään, intti Jouko huomaamatta, että hän tällä lausunnollaan halvensi jämerän sukukuntansa mainetta ja kunniaa.
— Pisaroita tipahteli... Saattaa kai sitä nuhaakin vanhalla miehellä olla näin syksyiseen aikaan.
— Meidän isällä joskus keskikesälläkin muistelen nähneeni, todisti jälleen äiti.
— Tuo äitikin on erehtyväinen, ihmekö sitten, että hänen pikku poikansa.
Hyvin isä puolusteli, mutta viimeistä sanaa hän kuitenkaan ei saanut sanotuksi näissä pisaratutkimuksissa, jotka edelleen jatkuivat. Keskusteltiin ja odoteltiin, väliin kurkistettiin akkunasta, mutta Jalmari setää ei näkynyt eikä kuulunut.
— Mistä setä niin mielensä pahoitti?
— Ei jäänyt meille elinkautiseksi!
— Jos jätti meidät kokonaan!
Lähetystö oli ikäväinen ja pahoitteli. Joku aikoi lähteä maantielle asti perään huutelemaan.
— Älkää menkö! Ei hän ainakaan tänä iltana minnekään lähde. Menen takuuseen vanhan toverini puolesta.
Näin isä pidätteli. Mutta jonkin ajan kuluttua hän itse enempää selittämättä meni ulos ja samaa tietä saunakamariin, jonne kaivattu elinkautinen oli salavihkaa takaisin hiipinyt.
— Mikä ampiainen sinuun äsken pisti? tiedusteli Antti saunakamarin hämärissä penkkivuoteellaan loikovalta mieheltä.
— Mitäs kun... kun en viitsinyt näyttää sitä heille.
— No, eipä tuosta juuri näytettäväksi olekaan, mutta näkyivät nähneen sen kuitenkin, Nuhaa näet kun kukaan ei voi salata. Silmät ja nenä ovat sillä tavalla rakennetut.
— Äläkä venkoile siinä!
— En minä, vaan sinä. Etkö aio jäädä meille?
— Voi, hyvä kaveri! Kaikkea tuota kyseletkin.
— En kaikkea enkä puoltakaan. Mutta sanonpa sinulle ajoissa yhden asian.
— No?
— Tuo meidän emäntä on peloittava nainen.
— Oho!
— Oikea miestensyöjä.
— Älä hassuttele!
— Minä tunnen jo hänet, polkee jalkoihinsa jaloimmankin uroksen.
— Saakin polkea.
— Syytä itseäsi, jos huonosti käy. Entä tyttö sitten! Oletko hänestä mitään huomannut? Äitiinsä tullut. Tavallinen tärpästikkeli hänkin, vai kuinka?
— Enkä välitä.
— Tee miten tahdot. Et ainakaan voi sanoa, etten aikanaan varoittanut.
— Puhu sinä mokoma, mutta älä liian kauan. Mene ennemminkin verstaaseen ja höylää minulle visakoivuiset laudat.
— Mitkä laudat.
— Käpäläjalkapiirongin! Tyttärellesi se tehdään ja tehdäänkin semmoinen, ettei löydy kuin yhdellä mamsellilla Pietarin kaupungissa.
— Eikä hänelläkään sen suuren romuhuutokaupan jälkeen. Minä uskon sen. Sinä olet vanha tekijä.
Antti nauroi. Jallu uhosi:
— En ole ikäloppu, vaikka elinkautinen. Kyllä minä käpäläjalkapiirongin vielä vanhanakin osaan kokoon kyhätä. Se oli sällinäytteeni neljäkymmentä vuotta sitten Pietarissa.
— Ja läpäisi hyvin, uskon senkin. Tervetuloa meille, sinä vanha toveri. Koko loppuikäsi elä ja veistele kuin kotonasi.
— Olen kotonani. Tässä on majani. Mutta nyt mene ja pane se ovi kiinni. Täällä saa nuhaa kohta vaikka vanha pukki.
— Menen heti. Pane maata ja nuku pitkään.
Antti lähti, mutta Jallu huusi hänen jälkeensä:
— Kuule, äläpä vielä mene!
— No, mitä vielä?
— Äsken sirkka raksutti niin mukavasti tuolla muurin takana.
— Anna sen raksuttaa.
— Niin annankin. Minä kuuntelen vain.
— Etkä tuskin muuta kelloa täällä tarvitsekaan.
— Tuskin. Kiitos ja hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Antti meni. Jallu heittäytyi penkkisänkyynsä pitkälleen. Hiljaisuus vallitsi pikku huoneessa. Pian sirkka alkoi jälleen somasti raksuttaa.
23.
Jo kolmisen kuukautta oli Jallu elänyt ja askaroinut uudessa yllättäen tielle sattuneessa työpaikassaan! Pieni osa tämä vasta toivottavasti "elinkautisen" palvelusajasta ja elämästä. Hyvin sentään tähän saakka oli mennyt, jos alku olikin ollut vähän vastahakoista ja hoipertelevaa. Joulukin oli vietetty viihtyisästi ja hupaisasti. Tänään oli uudenvuoden aatto. Hän mietiskeli sitä, monia menneitä ja tulevaisiakin asioita.
Työtä ei ollut paljoakaan olevinaan, mutta joka etsii, hän löytää, ja kolkuttavalle avataan. Näitä totuuden sanoja hän omakohtaisesti tuskin montakaan kertaa oli kirjasta lukenut, useammin ehkä muilta kuullut ja omassa elämässään kokenut, ei kylläkään tässä viimeisessä vaiheessa. Kerta kaikkiaan hänet oli löydetty ja, talteen kolkattu, temmattu kuin kekäle tulesta. Rehellisenä miehenä, vaikkakin vanhana juopporenttuna Jallu ei tahtonut tätä itseltään eikä muiltakaan kieltää.
Vanhojen miesten tapaan hän taaskin oli, herännyt hyvissä ajoin, milteipä liiankin varhain. Hänen ainoa monivuotinen matkatoverinsa, pieni vekkarikello, joka reistaili jaloillaan seisoen, mutta käveli nuhteettomasti suullaan maaten, osoitti fosforiviisareillaan vasta puolta neljää. Olipa tullut ryypättyä eilen illalla... kaksi lasillista vettä, vaikka yksikin olisi riittänyt, olisi antanut unta tunnin verran lisää.
Hän nauraa hihitteli hassunkurisille mieleenjohtumilleen. Vireäksi ja täysin levänneeksi hän kuitenkin itsensä tunsi. Hän nousi, kiersi tulen lamppuun ja käpsehti vaatteet ylleen kaiken aikaa herneitä pureskellen. Niitä oli hänellä pöydällä kivikupissa. Oliko monellakaan kuusikymmenvuotiaalla enää tämänkään vertaa puruvälineitä leukapielissä? Niitä täytyi "treenata", kuten nuoret urheilumiehet sanoivat. Mutta varovaisesti! Aikaa nytkin kyllä oli, vaikka alkamassa olikin vuoden viimeinen aamu.
Hän otti vaateriepujensa alta esiin "käpälätyönsä" josta talon nuorimmat eivät mitään tietäneet, isä Anttikin jo varmaan oli sen unohtanut. Saisi unohtua muutamaksi kuukaudeksi häneltäkin. Käpäläjalkojen vaatelias veistotyö veisi oman aikansa, veistokalutkin kun olivat vähän sitä ja tätä. Tuskalliseksi tuhertamiseksi työnteko kovaa visapuuta kalutessa niillä kävi, mutta silläkin oli hyvät jos pahatkin puolensa, niinkuin kaikella, mitä lähemmin ajatteli. Tarvitsiko ottaa tätä työntekona, kun ei mikään pakko eikä työaika edes. Jonkinlaista herneiden pureskelemista se oli kai tämäkin. Sormien kautta puristamalla, näpertämällä, tuhertamalla piti syövyttää ulos sitä pahan painetta, jota sisään ja sisälmyksiin karttui ties mistä ja millä tavalla. Johan pitää olla turmelukselle altis tuo vanhan juopporetkun ruumis ja sielu! Jos sitä kipenettä nyt siellä paljoakaan enää polttamatta oli? Laajentuneessa rasvasydämessä... sanoivat lääkärit ja kirjanoppineet. Tiedä häntä! Lämmintä siellä rasvaisessa pesässä ainakin luulisi olevan, tällaisissa suojissa liiatenkin. Mutta sittenkin usein tuntui vilu. Jo montakin kertaa tämän kolmen kuukauden aikana niin armoton viinaryypyllä lämmittämisen halu...
Niin että jo joskus oli pitänyt nousta ja pukea, koota vähäiset kamppeet, jättää muka nämä elinkautisen mukavat elämät — hiipiä karkuun kuin luihu varas! Olipa sentään jäänyt tekemättä, viime hetkessä aina iski vähäinen järjen kipinä. Kunnes tulivat nämä visankappaleet, tämä nirhaamisen vaiva. Se helpotti sisäistä vaivaa. Tarvitsikin olla tällainen savukanava ja läpiveto mokomassakin ravistuneessa kaminarapelossa. Te siunatut visakäpälät käpälieni välissä! Puukkoa ja temmirautaa kuitenkin nyt taas täytyi hioa.
Puoliääneen itsekseen puhellen hän veisteli ja hioskeli vähäisiä työkalujaan, hyräili mieleensä johtuvia sävelmiä ja pureskeli herneitä. Niin kului aika kuten muinakin aamuina. Kuuden aikoihin Antti ja emäntä tavallisesti nousivat, ellei tänäänkin jo, niin täytyi mennä kopistelemaan. Vuoden viimeinen päivä oli liian lyhyt makaamalla lopetettavaksi. Aamuvarhainen mietiskelijä kätki puolivalmiin leijonankäpälänsä ja lähti pihan puolelle kopistelemaan.
Kanalan lamppu paloi. Olikohan unohtunut illalla? Ei ollut, isäntä siellä jo kopisteli, varhaisempi hänkin kuin saunatonttu luulikaan. Siellä pantiin toimeksi, kädellä haarakyntysellä, kaulakurkullakin. Isäntä kylvi ohranjyviä, kanat kilvassa kuoputtivat, kukko kekkavana lauloi.
— Onko nyt mikään ohran kylvämisen aika, kun entinen kasvuvuosi ei vielä ole lopussa?
— Nämä ohrat eivät idä, sivuutti naurava kylväjä kysymyksen.
— Elleivät munassa?
— Ei edes siellä. Nekin ohrat kylvetään vasta kevätpuolella.
— No johan ihme!
— Ihme kerrassaan. Olen aikonut hankkia puisen hautojakanan. Pääset valvomaan ja hoitelemaan sen lämpölamppua.
— Hautojakanan lamppua? Mitä sinä mies oikein höpiset?
— Totta asiaa joka sana. Jo viime keväänä minun piti hautoja hankkia, mutta kun ei ollut peräänkatsojaa, niin jätin. Nyt olet sinä, ei jätetä sitä enää.
— Jos vieläkään ymmärrän tuosta puolta sanaa, niin iske minua visanuijalla kalloon.
Jallu oli totinen kuin seinäkello. Antti nauroi.
— Kuka munat sitten poikasiksi hautoisi? Kuten sanoin, ensi keväänä sitä ei enää jätetä. Saat varautua parin kuukauden haudontakautena öisin valvoskelemaan. Tehtäväksesi tulee kahdensadanviidenkymmenen, ehkäpä viidensadankin tipupoikasen hautominen ja muniviksi kanoiksi kasvattaminen.
— Voi herran pojat! Parasta kai, että heti lähden pakkaamaan kapsäkkini.
— Etkä mene, jos ennen olet mennytkin. Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta.
— Vai että kukkopojistakin puupesässä minun pitäisi kanoja hautoa.
— Älä liioittele. Kukkopojat myydään, mitä ei itse syödä. Kunhan munasta irti haudot ja nuoret kanatkin sitten vain kasvattelet.
He istuivat alas lasketulle orrelle, katselivat ohraeinettään nokostavan kanaparven aamuvireätä touhua ja ihailivat kukkoa, joka kiekui ja keikaili kuin isommankin haaremin herra ja mahometti. Antti jutteli, mitä kirjoistaan oli lukenut. Mahtoiko poikasten haudonta niin ihmekonsti olla. Ihmiset kai sitä muuallakin tekivät.
— Tokkopahan vain tämmöiset vanhat äijänkäppänät, heitti Jallu vielä välihuomautuksena omia epäilyjään. Mutta kasvoista ja eleistä näkyi, että ehdotettu asia innostutti häntä, varsinkin sen jälkeen, kun hän kuuli, että saisi hautomakoneen omaan saunakamariinsa. Siinä tuota olisi seuraa ja askaretta. Ja vetoa kahteenkin savukanavaan!
— Mutta jos kuitenkin kärähtävät pohjaan? epäili hän mahdollisuuksiaan.
— No, sekään vahinko ei ole kovin suuri, lohdutteli Antti.
— Eikö ole?
— Omien kanojen muniahan ovat.
— Kelvannevat nuo kaiketi sitten edes syötäväksi.
— Kanoille kyllä mainiosti.
Näitä yhtä virkistäviä kuin hupaisia tulevan kevään ohjelmia päässään hautoen miehet astelivat tupaan, jossa emännän aamukahvi jo heitä odotteli. Pimeää puhdetta jatkui yhä vieläkin. Antti lähti käväisemään asemakylässä, Jallu jäi askartelemaan emännän apuna tuvassa, kunnes lapset heräsivät. Ulkona jo koillisen puoleinen taivas alkoi ruskottaa kaunista aattopäivää ennustaen.
Neljään mieheen pojat ja setä lähtivät heiniä niittyladosta noutamaan. Keveään kelkkarekeen oli Jallu veistänyt pohjaliisteet ja vähäisen häkin, ei niinkään pienen hevosetonta rekeä ajatellen. Kymmenen leiviskää arvioitiin heinää siihen mahtuvan. Se oli kyllä semmoinen kasa, ettei parivaljakkoa edestä näkynyt, tuskin perästä lykkäävääkään, ainoastaan ajomies, vaikka hän olikin pienin joukosta.
Semmoinen työnjako siitä muodostui. Antti ja Jouko vetivät, setä lykkäsi, Matti ajoi, tosin ilman ohjaksia, mutta pienen piiskan setä hänen käteensä vuolaisi. Poika räppäili hevosia, löi tahtia ja kellahti sitten katajikkoonkin kerran kuormansa päältä. Onneksi maassa ei ollut kiviä, vain kanervia ja lunta, että siitäkin jupakasta päästiin pienellä itkun pillahduksella. Terhakka ajomies pyysi ja pääsi uudestaan kuormalle, mutta osasi olla jo varovaisempi. Täytyi ollakin, kun oli hyvä keli ja alamaa. Mentiin että rapisi. Pieniä heinätukkoja heltisi polkutietä lähellä riippuviin puiden oksiin ja pensaisiin.
Puolitiessä he pysähtyivät lepäämään, vaikka ajaja hoputteli eteenpäin. Mutta hänkin unohti pian matkat, kun ryhdyttiin tarkkailemaan lumihankeen ilmestyneitä pieniä jälkiä. Niitylle mentäessä ei kukaan niitä ollut huomannut. Metsähiiri siitä oli tien ylitse mennyt, niinkuin keveällä kynällä olisi hankeen kirjoitusta ripsitellyt.
Antti ja Jouko juoksivat tarkkailemaan, minne saakka ne jatkuivat. Ei kovinkaan pitkälle, ja kun loppuivat, katosivat kuin maan alle. Niin ne katosivatkin, pienestä soikeasta aukosta koukeroisen kuusenjurrikkaan alle. Jallu sedän ja Matin täytyi myös kahlata sitä ihmettä katsomaan.
Siinä oli uteliaisuutta herättävä pikkuinen portti. Kysymyksiä sateli kolmesta suusta, vastauksia vain yhdestä. Mitä hiiri teki siellä? Oliko siellä sen talvipesä? Miten se tarkeni siellä, kun ei mitään lämmityslaitteita? Oliko sillä poikasia?
Kyllä vain pienikin tarkeni, kun liikkui ja askarteli; maakin lämmitti, mitä syvemmälle mentiin. Pesä varmaankin sillä siellä oli ja vaimo, poikasia tuskin näin talvella. Niitä haudottiin vasta keväällä ja kesällä.
— Hautoiko hiiri poikasiaan?
Hautoi tai hankki jollakin muulla tavalla, joka tapauksessa se piti huolta, että pikkuisia riitti, vaikka itsekään tuskin miehen peukalon kokoinen. Oli siinä kerrakseen ihmettä ja sen selvittämistä. Oikein setä helpotuksesta huokasi, kun lopultakin taas pääsi heinäkuormaa lykkäämään, vaikka ei sekään ylämaahan noustessa niin kovinkaan helppoa ollut.
Heinämatkaa seurasivat perimän noutamiset, saunan lämmittämiset, puiden sisään ajamiset, niin että viimeinen päivä livahti kuin varkain käsistä, vaikka jokseenkin varhaisesta oli toimessa oltu. Sitä seurasi iltapuhde, yksi vuoden hupaisimmista. Sen huippuvetona oli tinojen valaminen.
Tätä tärkeää toimitusta varten oli jo hyvissä ajoin varauduttu. Jallu setä oli varta vasten takonut kätevän valinkauhan, joka kestäisi sata vuotta, jos vain talteen tulisi korjattua eikä muuta valettaisi kuin uudenvuoden tinat. Isä Antti oli hankkinut tinanpalasia kahdeksan kappaletta. Aikamoisia moskuloita! Jallu setä arveli, että niistä kustakin olisi voitu valaa tusina housunnappeja, sääli oikeastaan kaataakaan vesikorvoon, josta pohauksen jälkeen saattoi nousta kaikkea muuta, vaan ei nappeja. Mutta kun hän jo vähää ennen oli tullut sanoneeksi, ettei kauhaa saanut käyttää muuta kuin ennustinojen valamiseen, niin mikäpä auttoi.
Sitten lopultakin se jännittävä toimitus alkoi. Valinkauha lämpeni kuumilla hiilillä ja ensimmäinen tinakappale, pikku Maijan moskula, heitettiin sulamaan. Asianharrastajat osoittivat milteipä suurempaa mielenkiintoa kuin asianomainen itse, jos kohta hänkin silmät pyöreinä tarkkaili. Tina tummeni, jo liikahti ja raukeni. Pikkuinen kiiltävä lammikko painui kauhan pohjalle. Isä nosti ja kaatoi valinkauhan sisällön vesikorvoon Maijan puolesta. Ankara pohaus kuului. Sitten yhä jännittävämpää odotusta, kun isä kauhallansa haravoi vesisaavin pohjaa.
Sieltä nousi ihmeellinen laitos. Se saattoi olla räsynukke tai koiranpentu, marjatuohinen, pikku kelkkanen, pulkkasuksi. Jokainen tulkitsi sitä omalla tavallaan, paitsi Maija itse. Pienissä käsissään hän vain käänteli ja ihmetteli sitä. Kunnes sanaa sanomatta pisti sen esiliinansa etutaskuun. Ihmetelkää vielä!
Tuskin kenelläkään oli siihen enää aikaakaan, Matin tina raukeni jo valinkauhassa.
— Hellerei, poika heinäkuorman päällä! huusi Jouko.
— Lumihankeen tuuskahtamaisillaan! täydensi Antti. Siltä se kyllä näytti heinäajurista itsestäänkin, ja kun hän oli saamaansa tyytyväinen, niin mitäpä tuohon enää muilla. Neuvottiin ottamaan opiksi, harjoittelemaan tasapainoa niin heinäkuorman kuin suksienkin päällä seisoessa. Poika ojensi tina-ajuriaan. Lakin lippa katkesi, mutta vähät sillä väliä.
Joukon valantaluomus oli selvä lentokone, siivet ja pyrstö, moottorit ja kaikki. Mutta huonosti se pysyi ilmassa, tuskin siivilleen pääsi, kun jo nokka edellä permantoon kupsahti.
— Älä heittele kovin korkealle, ettet tapa itseäsi ja muita! täytyi isän varoittaa. Jouko totteli ja lennätteli sängyssä. Tyyny muksahteli, kissa naukaisi pari kertaa. Saattoi helposti arvata sen valituksen syyt. Mutta kukapa sen enempää olisi joutanut lentäjää varoittamaan, ei Anni ainakaan.
— Käpäläjalkapiironki! julisti isä, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin selityksiin, koska valaja iski hänelle salavihkaa silmää.
— Mikä sellainen käpäläjalkapiironki on? tiedusteli Anni. Vain yksi tinanvalajista olisi voinut siihen perusteellisen vastauksen antaa, mutta hän ei kerinnyt, kun touhusi jo kovasti Antin tinanpalan kanssa. Muutamissa tinamoskuloissa oli tuollaisia kivettymiä, niitä täytyi puhaltaa, tikulla sorkkia, kauhaa heiluttaa.
— Ähä, jopa hajoat siinä hattusi alta!
Antin tinassa oli kaksi ympyriäistä pyörää. Ei ollut vaikea arvata, mikä sellainen kapine oli. Sehän oli polkupyörä! Esikoisen kasvot alkoivat loistaa, kun isä sen ilmoitti. Siihen saattoi luottaa.
Äidin tina oli pyöreä kuin paistinpannu, ilman sarvia ja renkaita. Se saattoi tosiaan olla vaikkapa uusi paistinpannu, pikkuleipä, lautanen, sähkölevy...
— Tai pyöreä punainen onnen kuu! arveli tytär Anni.
— Olisikohan vain akkunasta kurkistava kuu?
Isä Antti tiedusti korvin kuultavaa vastausta saamatta. Onnen tinan valajat itse olivat tänä iltana ihmeen vaiteliaita, ehkäpä myös vaateliaita. Eikä seuraava, viimeisen edellinen, tehnyt suurtakaan poikkeusta edeltäjistään.
— Vanhanaikainen sarvihöylä! julisti Jallu setä. Kukaan, asianomaista saajaa lukuunottamatta tuskin oli nähnyt sellaista. Jallu sedän täytyi sitä selvittää.
— Se oli sellainen käsihöylä, jota kaksi miestä sarvista veteli. Tuossa ovat ne sarvet, höylän kummassakin päässä. Ennen muinoin, kun ei nikkariverstaissa ollut vielä konevoimaa, annettiin se laiskojen oppipoikien käteen, saivat sillä ruputtaa sahalaudasta hiekkaa ja poroa. Rupuhöyläksi tätä toisella nimellä sanottiinkin. Niin että mitähän pahaa tämä mies on tehnyt...
— Se nähdään pian! keskeytti rupuhöylän saaja, kun heitti viimeisen moskulan valinkauhaan. Jallu tuuditteli, hyssytteli ja puhalteli kuin tärkeämpääkin keitospataa. Mutta ehkäpä liiallisesta tärkeydestä johtuen kaataminen ei oikein hyvin onnistunut. Tina roiskahti, vettä läiskähti lattialle. Sen näköinen sieltä nousi luomuskin. Kuin vesilammikkoon takamuksilleen räiskähtänyt äijänkääkkä. Ymmällä päästään sitä katseli niin yksi kuin toinen. Omistaja raaviskeli neuvottomana haivenista partaansa. Kunnes isäntä viimein virkahti:
— On siinä meillä miehinen mies! Mitä hyvää lienee tehnytkään, kun on saanut tuommoisen lauman karkuun pyrkiviä kananpoikasia haudottavakseen?
— Niitä ei uskotakaan kenelle tahansa rupuhöylän käyttelijälle, heitti satapäisen kanaperheen hautoja sanaisella kirveellään hänelle vastauksen.
Tinat oli valettu, mutta hupaisa ilta jatkui sadun kerronnan, laulun ja muun piristävän ja vatsaakin hyvittelevän nautiskelun merkeissä. Kunnes radion kello ilmoitti puoliyön hetken saapuneeksi, uuden vuoden alkaneeksi. Lähes puolet tinanvalajista oli kuitenkin jo ennen sitä kepertynyt tinaluomustensa viereen mikä minnekin. Joku heräsi vuoden vastaanottajaisiin. Mutta perheen nuorimmat valukulkuneuvoineen olivat purjehtineet jo höyhensaarille, josta tuskin kannatti palata tähän pimeään, kylmään maailmaan niin pikku asian kuin yhden vuodenvaihdoksen takia.
24.
Pienen saunarakennuksen "hotellikamari" oli tämän talven iltoina monta kertaa tiheästi kansoitettu, varsinkin sen jälkeen, kun huoneen vakinainen asukas talon haltijaväen esimerkkiä seuraten myös oli ryhtynyt järjestämään raasuiltoja. Luonnollisesti oman talon pikku väki ilman muuta sai näihin tilaisuuksiin "vuosikortin", visavaneerista vuolaistun soman rintamerkin. Mutta lähinaapureissa Mansikkamäessä, Rintalassa ja Pajuniemessä oli myös halukkaita, joille pyydettäessä jaettiin pahvista saksittuja "kertalippuja". Myöhemmin, kun nämä tilaisuudet tulivat laajemmin tunnetuiksi, ilmestyi myös "kuokkavieraita". Heillekin jaettiin kertalippuja, mikäli kokoushuoneessa tilaa riitti.
Mikä ohjelmanumero pientä väkeä veti näihin Jalmari sedän "kökkäjäisiin", kuten hän itse niitä nimitti? Sitä oli vaikea sanoa, koska mitään määrättyä ohjelmaa ei ollut näiden iltojen järjestäjällä itselläänkään. Väliin laulettiin, sitten keskusteltiin, tai istuttiin hiirenhiljaa "särkeä" ja tuhkaperunoita paistaen. Usein ilo nousi permannosta kattoon, mutta Jallu setä ei pyrkinyt sitä hillitsemään. Kesken ylimmän riemun hän kuitenkin saattoi julistaa:
— Ja nyt viisi minuuttia hiiren hiljaa! Niin että vekkarikelloni naksutus kuuluu! Alkaa heti, yksi, kaksi, kolme!
Melu hiljeni, sammui kuin tikku tuulessa. Silmiään kaihtava vekkari vain käydä naksutteli suullaan maaten. Kymmenen... kaksikymmentä korvaparia kuunteli sitä hengitystään pidätellen. Kuinka pitkä aika olikaan viisi minuuttia? Mistä setä itsekään sen tiesi, kun ei kellostaan voinut nähdä? Mutta kukaan ei uskaltanut napista, ei liikahtaa eikä supista. Jos joku vähänkään häiritsi kellon naksutusta, niin kaikki saivat siitä kärsiä. Päivän uusi kasku jäi kuulematta. Eipä liioin kommelluksen aiheuttajalla ollut asiaa seuraaviin kökkäjäisiin, vaikka olisi ollut vuosikorttilainenkin.
Kunnialla kestetyn hiljaisen hetken jälkeen seurasi sedän kasku. Sitä ei tarvinnut pyytää, jos pyytämällä mitään olisi hänestä irti saatukaan. Sitäkin oli kokeiltu ja tulokset nähty. Mutta kun sedän oma aika tuli, ummisti hän toisen silmänsä. Se oli hänen oma lähtömerkkinsä. Huone hiljeni jälleen, vain suullaan makaava vekkari leksotteli omia aikojaan.
Sedän kaskut olivat jännittäviä erikoisesti sen tähden, että hän milteipä aina itse oli ollut niissä mukana, näkijänä, kuulijana, haistajana tai maistajana. Miten hän oli onnistunut pääsemään kutsuvieraaksi pupujen ristiäisiin, suden hautajaisiin ja moniin muihin metsän väen kökkäjäisiin? Sitä setä koskaan ei ryhtynyt tarkemmin selittämään, jos sen tietoon saattaminen olikaan niin kovin tarpeellista, pääasia, että setä silminnäkijänä oli ollut mukana. Tätä taas kukaan ei rohjennut edes epäillä, niin tarkoin ja elävästi setä osasi kuvata pitojen vieraat ja pienimmätkin yksityiskohdat. Minkänäköiset rusettinauhat hiirineiti Hipsukaisen solkikengissä oli. Miten pitkät surureunukset Jänö Jäppisen kynsissä. Kuinka monta linnunluuta Mikko Repolainen keittopadasta salavihkaa kähvelsi.
Hupaisia ja jännittäviä olivat myös ne erilaiset kilpailut, joita setä kökkäjäisvierailleen järjesteli. Palkinnoille niissä saattoi päästä sellainen, joka kaikkein vähimmin etukäteen osasi sitä odottaa, ja päinvastoin varmana voittajana itseään pitävä jäädä kokonaan ilman. Tämä aiheutui sedän yllättävistä äkkitempauksista, joiden keksimiseen hän ei milloinkaan väsynyt. Kerrankin hän esitti:
— Maksan markan jokaiselle, joka antaa minun vähän tukistaa itseään.
Vähän tukistaa... Huokea ansio, saattoi käydä raskaaksikin. Kuka sedän "vähät tukistamiset" osasi arvata. Halukkaat markan ansaitsijat neuvottelivat hiljaisella äänellä. Setä ei ollut kuulevinaan, ehkäpä ei kuullutkaan, kun kekäleitään kopistellen itsekseen laulaa hyräili. Kuinka saataisiin selville, miten kovaa hän tukistaa? Kannattiko markan tähden antaa päätään pöllytettäväksi? Rintalan Ville, joka oli joukon isoimpia ja tilaisuuden sattuessa mielellään etuili, ehdotti, että pari kolme pienintä poikaa pantaisiin kokeilemaan. Jos nähtäisiin, että setä tosiaan tukistaisi vain vähäsen, niin sitten kaikki toisetkin voisivat ansaita helposti kukin markkansa. Tällainen oli Villen ehdotus, jota setä tuskin kuuli, koska vihelteli: — "Hiljaa juuri kuin lammen laine..."
Rintelän pikku Matti, talon miehenä ja "sukulaisena" työnnettiin ensimmäisenä kokeilijaksi. Tosiaan, setä vain vähän nipisti. Matti sai markkansa milteipä ilmaiseksi. Seuraavaksi koekaniiniksi valittiin Mansikkamäen Jussi. Sama juttu. Tuskin pojan pörröinen pää edes heilahti, markka tuli että livahti. Yhtä huokea oli ansio Rintalan pikku Mikolla, jonka Ville tämän jälkeen esiin työnsi.
— Koska ei se tuon kalliimmaksi tule, niin tempaisenpa markkaseni minäkin, suihkaisi Ville toisille työntyen pienempiensä ohitse seuraavaksi ansiomieheksi. Mutta hänelle tämä ansiomarkka kävi milteipä itkettävän tyyriiksi. Setä tukisteli Villeä ensin "vähän" päälaelta ja sitten "hiukan" oikean korvan vierestä ja vielä toiseltakin puolelta.
— Älkää niin kovasti! Tekee kipeää! ulisi Ville itkun sekaisella äänellä.
— Onpa siinä aikamies! Kun ei pientä tukistusta kärsi, vaikka kaikki pikku pojatkin. Näin setä puheli, kun edelleen ravisteli Villen pellavaista päätä.
— Minä... minä en välitä koko markasta! kiljui Ville.
— No, täytyy antaa sitten vain puoli, koska et kokonaisesta välitä, etkä ole sitä ansainnut.
Jallu setä kaivoi liivinsä taskusta viisikymmenpennisen. Ville oli itkua tuhertaen kahden vaiheilla, ottaakko puolimarkkasensa vai ei. Mutta pikku miesten piirissä helisi iloinen nauru. Seuraavia tarjokkaita ei ilmestynyt, eikä ollut väliäkään. Markkoja ei mahtanut olla enää kovinkaan monta Jallu sedän liivintaskussa. Sitäpaitsi tarkoitus oli saavutettu. Tästä lähtien Ville piti pienempää suuta ja kyynärpäiden kolmikulmakin muodostui entistä kapeammaksi niin kotona kuin vierailupaikkojen iltakökkäjäisissä.
Eräänä iltana Jallu setä kertoi kuulijakunnalleen tarinan kerjäläispojan katajanaulasta. Vekkari raksutti määräaikansa, kertojan muisteleva silmä umpeutui, kasku alkoi.
— Elipä kerran iloinen kerjäläispoika, jonka nimi oli Matti. Vaikka Matti olikin pennitön, kulki hän lauleskellen mierontietään, nukkui missä milloinkin, söi mitä kulloinkin. Joskus hän joutui päivän pari olemaan syömättäkin, mutta ei murehtinut sitä. Hän oli niitä poikia, jotka selviytyivät pahoistakin päivistä.
Eräänä päivänä Matti metsätietä kulkiessaan tavoitti vanhan ukko käppänän, joka astuskeli raskasta konttia kantaen. "Antakaapas, että nuoremmakseni kannan tuota konttianne", ehdotti Matti. Sen enempää kyselemättä hän otti ukolta kontin ja kantoi sitä ukon rinnalla kävellen.
"Onko sinulla taskussasi mitään?" tiedusteli ukko. "Oli tänä aamuna peukalon kokoinen leivänpalanen, mutta minä söin sen," vastasi Matti. "Onko sinulla puukkoa edes?" kysyi ukko jälleen. "No, milläs minä koivusta mäihää jälttäisin!" virkkoi Matti. "Hyvä on! Vuoleskele puukollasi katajanaula ja pistä se taskuusi. Miehellä pitää olla taskussaan aina jotakin omatekoista, ellei muuta, niin katajainen naula. Muista tämä neuvoni, niin sinulla ei tule olemaan elämässäsi hätää."
Tämän sanottuaan ukko otti konttinsa ja hävisi omille teilleen. Mutta Matti teki heti kuten ukko oli häntä neuvonut. Hän hyppäsi metsään ja vuoleskeli katajakenkurasta tukevan naulan. Naulan hän pisti taskuunsa ja jatkoi lauleskellen matkaansa.
Pian tämän jälkeen hän jyrkässä mäentöyrämässä tavoitti myllystä palaavan miehen. Hevonen seisoi keskellä tietä, mies hevosensa vieressä noitui ja raapi vasemmalla kädellä niskaansa. "Mikä miehellä hätänä?" tiedusteli Matti. "Tamppikalikka putosi, ja nyt minun täytyy pitää sormeani sen reiässä. Tässä ei päästä nyt puusta pitkään. Litistää sormeakin niin tuhottomasti. Ähs, tuota mokomaa!"
"Tuosta selvitään, ellei pahempaa hätää! Minulla on taskussani katajainen naula. Pannaan se sormen tilalle tampin reikään!" Samalla kun Matti näin puheli, hän asetti jo naulaa reikään. "Sepä vasta mainio temppu! Sinä olet nokkela poika!" kehui myllymies ja hyppeli toisjalkaa. Hän oli niin iloinen, ja ehkä litistynyttä sormeakin vielä nipisteli.
He kiipesivät myllykuorman päälle ja ajelivat miehen kotiin. Siellä tämä heti kertoi emännälleen, miten Matti, nokkela poika, oli hänet katajanaulansa avulla vaikeasta pulasta pelastanut. Emäntäkin ihastui suuresti, kiitteli ja syleili Mattia kyyneleet silmissä. Sitten hän keitti uutisjauhoista suuren padallisen puuroa, ammensi sitä pesuvadin kokoisen kivikupin täyteen ja pisti sen keskelle kauhalusikallisen voita. Kuuma puuro sulatti voin ruskeaksi silmäkkeeksi. Matti kastoi puuroaan siihen ja söi miehen tavalla.
— Söikö hän kaikki sen puuron? tiedusteli joku. Koko kökkäjoukko odotti vastausta rävähtämättömin silmin.
— Silmineen kaikkineen, vielä lisääkin pyysi, ja emäntä oli onnellinen, kun hänen puuronsa niin hyvin Matille kelpasi. Kylliksi syötyään ja kiitettyään Matti jatkoi matkaansa.
Mutta illan hämärtyessä Matti joutui yksinäiseen metsätaloon, jossa pyysi isännältä yösijaa. "Vai vieraalle tässä yösijaa! Kun ei ole paikkaa, mihin oman pääni kallistaisin!" pauhasi isäntä. "No, onhan tuossa tyhjä sänky. Kallistukaa pötköllenne!" neuvoi poika. "On kai siinä sänky ja kamarissa kaksi, mutta kun en keksi paikkaa, mihin laittaisin tämän uuden nuttuni, jonka juuri räätälistä sain."
Matti sovitti katajanaulansa seinään. "Ripustakaa nuttunne tuohon," sanoi hän. "Sinäpä vasta kekseliäs poika! Ja tuollainen erinomainen naulakin sinulla. Ei revi uutta nuttuani kuin rautanaula," ihasteli isäntä.
Nuttunsa riiputtamisesta vapautuneena hän laitteli Matille kaksikin yötilaa, kamarin molempiin sänkyihin. "Saat vaihtaa, jos toinen kuumenee," puheli hän. Matti vaihtoikin puoliyön maissa ja nukkui mainiosti. Aamulla isäntä antoi hänelle ruokaa ja uuden nuttunsa, koska ei voinut sitä käsissään kanniskella, kun Matti irroitti naulansa seinästä. Sitäpaitsi nuttu sopi Matille mainiosti, ja hän lupasi pyhästi, että aina iltaisin ripustaisi sen omaan katajanaulaansa. He molemmat olivat onnellisia, Matti siitä syystä, että oli päässyt uuden nutun omistajaksi, isäntä sen tähden, että oli saanut uudelle nutulleen mainion naulan.
Näin jatkui edelleen seuraavinakin päivinä ja vuosia eteenpäin. Omatekoinen katajanaula auttoi Mattia kaikissa vaikeuksissa. Hän kasvoi suureksi komeaksi mieheksi.
Mutta sitten eräänä kevätpäivänä Matti matkoillaan joutui portin eteen, jonka takana oli kaunis talo. Pihapuiston koivussa lauloi kottarainen: "Astu sisään! Rohkeasti sisään vain! Ota naulasi! Iske naulasi sängyntolppaan!" Matti noudatti kottaraisen neuvoa, avasi portin ja astui sisään.
Tuvan penkillä istui nuori soma tyttö pellavaista lankaa kehräten. Matti lausui kohteliaasti hyvää päivää. Tyttö vain päätään nyökäytti. Matti meni ja istahti tytön viereen penkille ja puheli hänelle hauskoja keväisiä asioita. Mutta puhuipa Matti mitä tahansa, niin tyttö vain nyökkäili. Matti kummasteli sitä. Oliko tyttö mykkä, vai oliko hänen omissa puheissaan jotakin vikaa?
Tyttö ei ollut mykkä, eikä Matin puheissa mitään vikaa. Tytön suussa oli kello, niin että hän ei voinut puhua, vaikka monta kertaa jo olisi halunnutkin. Kun Matti tämän huomasi, oli asia pian autettu. Hänellä oli yhä taskussaan se omatekoinen onnennaula. Hän sovitti naulan kirjovaatteella peitetyn sängyn tolppaan. Se oli tytön sänky. Kello oli hänen isävainajansa kultakello.
"Ota se! Ikiomaksesi ota! Se on liian suuri ja kallisarvoinen minulle", visersi onnellinen puhetaitonsa takaisin saanut tyttö ja hänen silmänsä loistivat.
"Otan! Ikiomakseni otan sinut. Olet pieni ja soma. Sitä kallisarvoisempi minulle," puheli Matti. Hän osasi kyllä puhua ja visertääkin tarvittaessa, maailmaa liikkunut mies kun oli.
Lopun sitten saattaa jo kuka tahansa arvata. Matti sai ja otti kumpaisenkin, mutta omatekoista onnennaulaansa hän ei milloinkaan irroittanut tytön sängyn tolpasta. He asuivat kauniissa talossa onnellisina elämänsä loppuun saakka, heidän lapsensa ja lastenlapsensa ehkä vieläkin. Mikäpä onkaan asuessa, kun on semmoiset perinnöt, vaarin kultakello ja isän onnennaula äidin sängyntolpassa.
Tähän Jallu setä lopetti kaskuilemisensa tänä iltana. Seurasi hiljaisuus jutun jälkeenkin. Sedän vekkari vain rattoisasti naksutteli.
— Nyt te nappulat jätätte sedän yksikseen. Mutta ensi tiistaina, kun taas kokoonnumme, pitää teillä itse kullakin olla matkassanne tuppipuukko tai taskuveitsi ja muutamia katajan kenkuroita. Se on sisäänpääsyn ehto, vuosikorttilaisillakin.
Tuli seuraava ilta. Kökkäjäistarjokkaita ilmestyi saunakamarin oven taakse entistäkin enemmän ja katajan kenkuroita niin paljon, ettei sisällekään kaikkia voitu ottaa, vaikka omistajat päästettiinkin.
Siitä vasta hupaisa ilta tuli. Jokainen vuoleskeli katajakenkuraansa, Jallu setä itsekin samalla kun opasteli. Tuli yksi-, kaksi-, kolmikoukkuisiakin onnennauloja, tuli muutamia "susiakin". Mutta kenkuroita kyllä riitti vaikka karhuiksi, keskilattialla röykkiö, saunan ulkoseinällä keko kuin kytörovio.
Vuoleskellessa laulettiin, kaskuiltiin, muisteltiin arvoituksia, harrasteltiin tietopeliä. Hiljainen käsiaskartelu ei häirinnyt niitä enempää kuin vekkarin käynti. Sitäpaitsi ei kenelläkään ollut kultakelloa suussa, ei taskussakaan toistaiseksi.
Mutta illan päättyessä oli monellakin omatekoinen katajanaula. Se voitiin ripustaa tuvan tai saunan seinään, vaikkapa äidin sängyntolppaan. Moni sen jo samana iltana teki satujen Matin mielellä, suurella ilolla ja pienellä ylpeydellä. He muistivat mitä könttiukko Jallu-sedän suulla viime sanoikseen oli heille muistuttanut: "Ei hätää sillä pojalla, jonka taskussa on omatekoinen onnennaula!"
Rintelän isäntäväki oli myös istunut iltaa näissä Jallun askartelukökkäjäisissä. Antti oli vuollut sellaisen kaksikoukkuisen, mikä ujostelematta voitiin ripustaa emännän sängyntolppaan. He jäivät hetkeksi jälkeen päin, kun pikku väki hajaantui.
— Suoraan sanoen minun täytyy tunnustaa, etten ikinä sinusta tuollaista koulumestaria osannut odottaa. Olit viisitoista vuotta sitten vähän rähjämäinen.
Antti puhui naurahdellen.
— Niin, veli veikkonen, olen vieläkin. Jospa sydämeni näkisit. Se on musta ja rasvainen, valitteli Jallu.
— Mutta kirkasta nestettä se vuotaa. Se on nähty taas tänäkin iltana.
— Heruu kai sitä kirkasta, vaikka sian ihrasta, kun paistinpannussa kuumennetaan.
— Tuolla Jalmarilla ne on omat vertauksensa. Emäntä nauroi heleästi.
— Niin on aina ollut, täydensi Antti.
— Ja aina tulee olemaan, pelkään minä. Suokaa anteeksi vanhalle juopporetkulle maailman kulkijalle.
Jallu sihtaili pyssymiehen silmällä omaa kolmikoukkuista katajanaulaansa, missä tavallisen puukkomiehen silmällä ottaen tuskin paljoakaan oli enää vuolemisen varaa. Jallun näkimistä katsoen oli. Vaiherikkaan elämänsä varrella hän oli veistänyt monia käpäläjalkoja, sellaisessa työssä käy puukkomiehen silmä vaateliaaksi. Hienoa lastua veistäen hän jatkoi:
— Kelpaa teidän, kun parempi puoli elämää on vielä jäljellä, tällainen koti ja tuollaisia kirkkaita, omatekoisia silmiäkin tusinakaupalla. Toista, peräti toista on minun äijäpahaisen. Rasvasydämeni on ravistunut ja laajentunut, selällään maaten enää käy ja onnahtelee käydessään. Kunnes jonakin aamuna kokonaan lakkaa. Silloin elinkautiseni loppuu. Silloin kepeästi lähden täältä pyhän Pietarin pilariportteja kolkuttelemaan. Se vanha vaatelias tullipäällikkö tiedustelee passipapereita ja työnantajien todistuksia. Onko niitä minulla? Tuskinpa muuta kuin ehkä tämmöinen omatekoinen katajakoukku repaleisen nuttuni taskussa.
— Jospa se pätee paremmin kuin nippu todistuksia, virkkoi Antti.
— Ehkäpä hyvinkin riittää, täydensi Anni.
— Tiedä hänen riittämisistään, mutta kun parempaakaan ei tarjottavaksi ole. No, kunhan kelpaisi edes porstuan ovenpieleen naulaksi. Toivon, että sieluparkani jäljelle jääneet rippeet siihen nostettaisiin.
Ilta oli pitkälle kulunut. Isäntäväki hyvästeli ja lähti. Jallu jäi ovenpielinaulaansa kaapimaan. Mutta kun menijöiden askeleet lakkasivat kuulumasta, vaihtoi hän sen vikkelästi käpäläjalkaan, joka sekin oli jo viimeistelevää kaapimista vailla. Tyttären piironkitilauksella saattoi olla kiire. Katajanaulan omaa käyttöään varten kerkiää valmistaa vaikka Pietarin pilariportin takana. Saattaapa hyvinkin joutua siinä pitkän jonon häntäpäässä jalkojaan muuttelemaan ja on hyvää aikaa kaaputella.
25.
Hautomakone tuotiin rautatieasemalta huhtikuun alkupäivinä. Se oli vain kahdellesadalle munalle. Lähtisi maar sitä niistäkin jo vitinää, niin kananrankatusta kuin kukonlaulua, jos puoliksi kumpiakin, vaikkapa joku rautamunakin joukossa.
Kökkäjäisillat lopetettiin haudonnan alkaessa. Joku asiantuntija oli arvellut, ettei siitä mitään tulisi, korkeintaan ehkä pannukakku. Tämä kulkeutui Jallun korviin, ja hänen vanha taistelukukkohenkensä heräsi. Jos joku muukin kuin kana itse oli onnistunut hautomaan munista poikasia, niin eiköpähän tuota hänkin, kun ei muutakaan tähdellistä tässä. Pannukakuksi ei munia missään tapauksessa sotkettaisi, ennemmin sitten vaikka liiskaksi pahanilman lintujen pääkuoreen.
Hän tutkiskeli kirjaa kahdet silmälasit nenällä, tarkasti huolellisesti koneen, joka alla palavine peltilamppuineen oli hänestä milteipä liiankin yksinkertainen. Mokoman pakkilaatikon he Antin kanssa olisivat voineet lyödä kokoon kahvia odottaessaan, ja niin nekin markat olisivat säästyneet jalompiin tarkoituksiin. Mutta kun oli tullut ostetuksi, niin kärsi nahoissasi. Vanha juttu ja monta kertaa koettu Jallun omassakin elämässä, siinäpä se vasta koettu olikin.
Joutui päivä, jolloin haudottavat munat asetettiin koneeseen. Sitä näkemään täytyi perheen pienimpienkin päästä, vaikka Jallu piti toimitusta niin tärkeänä, että munien asettelun ajaksi käänsi kellonsakin pöydällä kahdelle jalalle seisomaan.
Munien latomisen hautoja suoritti itse hengitystään pidätellen. Hiljaa oli myös emäntä, äänettöminä katselivat lapset. Tosin heidän teki mieli yhtä ja toista kysäistä, mutta Jalmari setä oli niin tärkeää miestä ja äitikin niin totinen, ettei kukaan rohjennut hiiskahtaakaan.
Siellä ne olivat nyt, pientäkään kolaria ei asettelussa sattunut. Jallu setä sulki luukun ja sytytti lampun. Sen kohoava lämpövirta heilutti herkkää säätäjää, muuta liikettä ei koko huoneessa. Alkutoimitus oli ohitse, toivottavasti hyvin onnistunut. Setä saatteli Mattia ja Maijaa ovelle, äiti jo hetkistä aikaisemmin oli askareilleen poistunut.
— Mitään kökkäjäisiä ei hautomisen aikana täällä pidetä! Ettäs sen tiedätte! Sanokaa se toisillekin.
Hän varmaankin oli julistanut tämän ukaasinsa tusinan kertaa tätä ennen, aina milloin joku epäilyttävä tarjokas pilkisteli nurkan takana. Kumpi nyt sitten mahtoi olla antoisampaa hänen leivisköittensä kasvulle? Lasten huvittaminen ja naulatöiden johteleminen vaiko kananpoikasten hautominen? Jos kärsivällisestä odottamisesta laskettiin ansiopisteitä, niin viimeksi mainittu, ilman epäilemistä.
Hän valvoi lamppunsa ääressä aamusta iltaan ja illasta aamuun vain kyynärpäittensä varassa keveästi torkahtaen. Tuon tuostakin oli lampun sydäntä nostettava tai laskettava tai lämpömittaria tarkkailtava. Ja tätä kestäisi milteipä yhtä kauan kuin vedenpaisumusta Nooan aikoina, mikäli kirjoihin oli uskomista, vanhoihin ja näihin uusiin. No, kestäisi kai tuota aikuinen mies yhtä paljon kuin hautomattomat kananpoikaset. Oliko ukko Noalla niitäkin arkissa, siinä kamareilla varustetussa pakkilaatikossa? Vesilintuja ei kuitenkaan!
Olipa siinä miehellä aikaa sekä syvemmältä että matalammalta luotaaviin mietteisiin. Iltaisin, konehöylän äärestä kotiuduttuaan Antti usein tuli hänelle hiljaiseksi keskustelutoveriksi. Munien tähden ei saanut kiihtyä eikä korottaa ääntään, siitä Jallu väittelyn tiimellyksessäkin piti visusti huolta.
Keskustelu sivusi päivän polttavia kysymyksiä siirtyäkseen niistä jälleen yhä uudelleen poikashaudonnan lämpöiseen piiriin, milteipä yhtä usein kuin Jallu tarkasteli lamppujaan ja mittareitaan.
— Ovat saavuttaneet taas uuden korkeuslentoennätyksen, radion iltauutisissa mainittiin, ja olihan se jo tämän päivän aamulehdissäkin, saattoi Antti aloittaa.
— Vai ovat saavuttaneet! Ei kuun laitaa kuitenkaan, vai Jupiteriinko yrittänevät.
Tähän uutisen kertoja ei osannut mitään vastata. Hautoja jatkoi:
— On se tuo ihminen kummallinen luontokappale, kun pitää juosta ja lentää tyhjän perässä. Eikös se ilmakin ohene, mitä korkeammalle kohotaan? Ei kai se siellä kuun kujasilla enää puuropyssykään pauku. Vai mitä sinä arvelet?
Vastausta odottamatta hän riensi hautojalampun kimppuun.
— Tuota sydämen pakanaa! Silläkin kimma kiivetä Jupiteriin, niinkuin taivaassakin tarvittaisiin öljynkituraa. Eiköhän tuolla mahtane olla jo käytännössä vähemmän käryävät valottimet. Et mitään vastannut kysymykseeni.
— Jaa siihen kuun kujasilla paukkumiseen?
— Siinä minulla aikuinen mies, kun ei pysy kärryillä! Minähän kysyin, että kasvaako tällaisella käryöljyllä haudotuille kananpoikasille siivet?
— Pitäisikö, kasvaa sitten?
— Totta maar! Täytyy kai niiden päästä siipiräpäkkää koiran edellä mäkeen, vaikka ei muutakaan. Näinköhän spriiliekillä haudotuille paremmin kasvaisi?
— Selvä se!
Haudottiin jälleen niin munia kuin ajatuksia, kunnes Jallun toinen silmä hitaasti räpyttäen aukeni.
— Kuule, älä katsele minua kuin olisit fariseus ja minä puplikaani. Luuletkos, että vanhan paatuneen ryyppymiehen on helppo olla puoli vuotta ryyppäämättä paratiisissakaan?
— Olenko sanonut sellaista?
— Ainakin olet ajatellut, näen sen naamastasi. Sanonpa sinulle nyt kuitenkin yhden kirkkaan totuuden. Ellei minulla täällä kämpässäni olisi ollut käpäläjalkoja vuoleskeltavana, ellei kökkäistujia ja naulanveistäjiä tukisteltavana, ellei nyt tätä munien hautomista ja poikasten toivoa, niin enpä tiedä, miten olisi käynyt, tai tiedänhän tuon hyvinkin. Olisin jo aika päiviä jättänyt elinkautiset rauhanpäiväni tässä paratiisin hotellissa.
— Oho!
— Niin olisin tehnyt ja olen jo aikonutkin tehdä, ryysyt nyytissä valmiina menoon. Mitä tuosta kieltämään. Hän räpytteli auki toisenkin silmänsä ja haisteli ilmaa.
— Tuo lampun vietävä! Joko se taas käryttää!
Hän kavahti kohentamaan, Antti mietiskeli omiaan.
— Haluatko, että yritän hankkia sinulle polttoaineeksi pari litraa spriitä?
— Herran pojat! Se puhdistaisi ilmaa täällä.
Jälleen haudottiin, kumpikin omiaan. Jallu sai ensinnä poikasiin.
— Kuule, vanha kunnon kaveri! Älä johdata minua kiusaukseen! Haudotaan paloöljyllä, vaikka se käryttääkin.
— Entä jos denaturoitua hankittaisiin?
— Sinäpä tuon sanoit! Se päästää meidät pahasta! Se kirkastaa näköalat! En toki sellainen rapa enää ole, että hautomattomilta kananpojilta tenttua varastaisin.
Pian kuitenkin Jallua alkoi kaduttaa tarpeeton pöyhistelemisensä. Oliko hän hituistakaan parempi kuin ennen pahimpina hummauspäivinään? Rehellisesti tunnustaen tuskin semmoinenkaan. Hän oli jo kokonaan unohtamaisillaan sekä syyllisyyden tunnon että katumisen taidon. Se varmaankin johtui asian haaroista, tästä elinkautisen huolettomasta ja teennäisen hurskaasta elämästä. Lankeemisessa ja jälleen nousemisessa oli ryyppymiehen elämän vaihtelu, rehellisyys ja voima. Siinä mahtoi pohjavaikuttimena olla samaa kuin maailman kaikkeudessa moninaisine vaihtelevaisuuksineen. Tie mäkisellä maalla nousi ja laski, vaakatasaisen järven aaltokin tuulen voimasta kuppelehti. Entä meren mainingit, luoteet ja vuokset! Kuinka kesä ja talvi, yö ja päivä?
Kyynärpäihinsä nojaten Jallu sulki molemmat silmänsä ja mietiskeli perusteellisesti näitä näköaloja. Antti vuoleskeli hammastikkua, ehti käyttää ja katkaistakin sen monta kertaa. Jallu pääsi ajatussarjansa loppuun, räpytteli toisen silmänsä auki ja latoi äskeisten näköalojensa vastakohdat perä perää kuin munia olisi pistellyt hautomalaatikkoon.
— Jos maantie olisi maailman laidasta toiseen, ei kukaan viitsisi sitä polkea. Tyyntä Päijännettä ei soutaisi Jyväskylästä Hollolanlahteen vanha susikaan.
— Vastatuuleen sitäkin vähemmän, pisti Antti väliin. Tätä välihuomautusta ei Jallu ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:
— Kaikkein ikävintä, mitä vanhat meripurakat tietävät kertoa, on Iso eli Tyynivaltameri. Kun laiva siellä istuu rasvaan, niin miehet käyvät rusakan kokoisiin täihin, vaikka tuulisella merellä ei neulannupin kokoista saivaren tuntumaa. Komeinta, mitä meren rantakallioilla silmäillessäni itse olen nähnyt, on luode ja vuoksi. Mitä kesä olisi ilman talvea? Viikon vanhaa rapakaljaa korkkaamattomassa pullossa! Ja ellei yötä olisi, niin ei ylöskään voisi nousta, kun ensin ei makaamaan pääsisi. Niinkuin tässä ei pääsekään tuon mokoman kärylampun takia!
Hän nousi lampun sydäntä kohentamaan. Miten monennen kerran jo tänäkin päivänä? Antti heitti tikun pätkän menemään ja virkkoi omina päätelminään.
— Ymmärrän yskäsi. Mahdat livahtaa täältä ennenkuin nuo kananpoikaset munistaan. Älä sentään varkain lähde. Kerkiät kai tuota, vaikka viikko muutama harkitaankin sitä asiaa.
— Voi, veli veikkonen! Pitäisi sinun jo tietää, minne minä livahdan, kun tästä jälleen lähden rapautuneeseen elämääni vaihtelua etsimään. Pyhän Pietarin pilariporteilla nuttunaulani kanssa rapistelen, ennenkuin itsekään luulen. Mitäpä tuosta. Turhan pikkuinen asia tähtikuntien avaruudessa, tämän maailmankaan kaikkeudessa. Vähän vaihtelua sinullekin, kun lyöt muutamia lautoja puupalttookseni ja vedät kimröökiä päällipintaan.
— Mene ja takaa, vaikka sinä kimröökäisit minun palttootani.
— Sen teen mielelläni, jos vain... Sinä pahuksen läkkipurnu!
Lamppu savutti tällä kertaa. Jallu puhdisti lamppua ja sen lasia pitkän aikaa, mutta Antti päätti hankkia loppuhaudonnan ajaksi tenua mistä ja millä hinnalla tahansa, ellei sitä saisi, niin sitten sitä "kirkasta itseään", vaikka se johdattaisikin vanhan kaverin kiusaukseen. Lampusta selviydyttyään Jallu palasi pikku pöytänsä ääreen jatkaen keskeytyneitä mietteitään.
— Luulenpa, että muutenkin ymmärsit minut väärin. En tarkoita sitä, että vuoksen nousuja, luoteen laskuja ja muita piristyksen pilkkeitä välttämättä pitäisi juoksuttaa viinapullon kautta. Se tulee tyyriiksikin vuosien mittaan.
— Niinkö arvelet? Antti naurahti.
— En arvele, vaan tiedän, jos kukaan niin minä.
— Ja sitten ehkä muutakin seuraa siitä.
— Paljonkin muuta, nämä rasvaiset sydänkalut, punaiset särjen silmät, munuaiset jos minkäkin näköiset.
— Et kai sinä ole niitä nähnyt?
— Olen tuntenut, harva se yö sen peevelin moinen kipristys. Siinä kyllä näkee omat munuaisensakin.
Näyttipä kuin Jallu nytkin näissä omissa syvätutkimuksissaan olisi luotaillut sinne päin.
— Muistanpa, mitä puhelit puolitoista vuosikymmentä sitten verstaalla häittesi rääppijäisissä. Olit jo silloin näillä linjoilla, vaikka et kokemuksen tietä. Minä esiinnyin vastaväittelijänäsi ja tulin lyödyksi, kuten krapulainen vanha mies aina nuorempansa kanssa painiskellessaan. Sitäpaitsi olit voittajavaltojen puolella, vaikka ei se tämän maailman aikaan vielä siltä näytä.
— Siinä olet oikein huomioinut. Virkistystä haetaan viinapullosta enemmän kuin milloinkaan tätä ennen.
— Niin haetaan, mutta ikuisesti ei tule näin jatkumaan, häviöpuolen miehenä tunnen sen selvästi. Nuoret sukupolvet tulevat tekemään parempia kauppoja, hakemaan jalompaa virkistystä halvempaan hintaan.
— Omissa mietteissäni olen päätynyt samaan tulokseen, vaikka en sitä asioiden nykyiseen suuntaan kehittyessä ole enää rohjennut itsekään uskoa.
— Usko pois. Ei suvea iät kestä, eikä talveakaan. Ihmiskunta kulkee pitkän tappelutalvensa jälkeen vielä jonkin aikaa hulluutensa humalassa, mistä heikkopäiset eivät selviä muuta kuin ryyppäämällä. Mutta kunhan kesäpäivä lämpenee ja vasikat pääsevät ruoholaitumille, ei niitä sieltä juuri hevin houkutella talvisten juomakuppien ääreen.
— Sinne kai nämä sinun katajanaulojesi veistelijätkin.
— Toivottavasti. Tuo... kuumemittari peijooni! Olenko tarkkaillut sitä pariin tuntiin? Jos munat kärähtivät pohjaan, niin se on sinun syytäsi. Pitipäs tässä ruvetakin huttua keittämään jonnin joutavista.
Jallu käpsähti laatikolleen. Ei mitään hätää, asteet ja asetukset niinkuin määrätty oli.
Mutta parin päivän kuluttua ei sitten enää. Jokin muna heilahteli, toisesta pisti esiin terävä keltainen nokka. Jallu lukaisi häthätää ohjekirjasta moneen kertaan tutkitun tekstin. Ei mitään saanut tehdä, ei muuta kuin ristissä käsin katsella. Olisi se kätilön tehtävää tämäkin! Ja poikasia siitä huolimatta piti pusertaa.
Jo kuului vitinää, näkyi toinen nokka, kolmas, neljäs... Jonkin munan kuoret alkoivat sortua. Kiiluvan kirkkaat silmät, kuin hengen hädässä kaulaansa venyttävä pää työntyi sieltä esiin. Jallu ei voinut enää kauempaa toimettomana katsella. Ellei muutakaan, niin saattoi hän noutaa emännän, jolla naisena oli enemmän kätilöntuntemusta ja omakohtaisiakin kokemuksia. Kun Matti ja Maija kuulivat, mistä oli kysymys, ei heitäkään voitu tuvassa pidättää. Kiireen vilkkaa riennettiin joukolla saunakamariin.
Sinä pienenä aikana, minkä Jallu tuvassa viipyi, oli kuitenkin ehtinyt tapahtua ihmeellisiä asioita. Useita keltaisia pikku tipusia oli vankiloistaan vapautunut. Joku parhaillaan särki ovia ja akkunoita, toinen nokosteli koppinsa katolla, kolmas koputteli kalkkikuoren sisällä räpistelevää heikompaa yrittäjää päähän, pari virkeintä jo tappelua hankkimassa. Ja yhä yltyi se ripinä. Koko hautomalaatikko rapisi, kaivoi ja nokosteli.
Mutta illalla Antin ja koululasten kotiutuessa oli kaikki selvänä, keltaisia sirkuttajia pieni armeijakunta. Ja kaikilla lentimen alut, vaikka haisevalla paloöljyllä olikin täytynyt hautoa loppuun saakka. Lapset tuskin osaisivat huomispäivänä läksyjään. Lähinaapureiden kökkämiehet myös riensivät "kuokkimaan". Jallun täytyi näyttää heille sipisevän laatikon ihme, tuskinpa heistä muuten olisi eroon päässyt, ilman rähinää ei sittenkään.
Jos hautomisessa oli tarvinnut viettää unettomia öitä, niin lähiöiden vaalinnassa sitäkin enemmän. Pienokaisilla oli isä, vaan ei äitiä. Oli vaikea nimittää "emoksi" rautapellistä käperrettyä kamiinanhattua. Keinoemoksi sitä kutsuttiinkin. Mutta Jallu milteipä vihasi mokomaakin pahalle käryävää emintimää. Täytyi sietää, pitihän tuo kuitenkin poikaset lämpiminä, mutta isän täytyi ruokkia, siivota ja vaalia.
Kunnes kevät saapui ja poikaset saatiin mäelle tehtyyn rautalankatarhaan auringon kasvateltaviksi. Siinä vasta keinoemo! Se lämmitti isääkin eikä vain poikasia. Mutta poikasten ruokkimisesta oli edelleen pidettävä murhetta. Olipas siinä einejyvän ottajaa. Siipiräpäkkää ruokkijansa luokse juoksivat, piirittivät joka puolelta valkoisen kerhonsa keskelle.
Vireä toimen ja kasvun kesä koko Rintelän väelle, niin emoille, isähuoltajille kuin poikasille. Peltotyöt, kalastusretket ja marjamatkat, vaikka niiltä usein väsyneinä palattiinkin, toivat piristävää vaihtelua elämään. Jallu, saunakamarin toimelias kapistelija, tuskin muisti enää elinkautinen olevansakaan. Aamuvarhaisella käpsehtien, itsekseen puhellen ja hyräillen hän vuoleskeli visaisia käpäläjalkojaan tai liikuskeli metsässä kenkurapuita etsiskellen.
26.
Kolme vuotta oli kulunut. Kevät töineen, touhuineen ja riemuineen oli jälleen edessä. Tästä vakuuttuakseen ei tarvinnut muuta kuin tielle seisahtui ja aistimiaan käytteli, järvi sinersi, metsä vihersi, pellon multa tuoksui ja kiuru liversi.
Rintelän kolme nuorta kansalaista kuulosteli ja katsasteli tätä, nämä kolme ja monet muut. Kevättutkinto oli päättänyt heidän koulunsa tänä keväisenä lauantaina. Antti oli saanut päästötodistuksen jatkoluokilta, Anni kansakoulusta, Jouko siirretty yläkoulun toisen luokan oppilaaksi.
Koulumatkansa puolitiessä Latoniityn ojapurolla he pysähtyivät lepäilemään kuten usein ennen. Se oli heidän koulumatkansa viihtyisin paikka. Keväisen ojapuron laulavaäänistä solinaa oli hupaisa kuunnella, vesi vierteen imelän kirpeillä ketunleivillä hauska herkutella. Jouko nakkeli sammaltuppoja puron vietäväksi, Antti ja Anni silmäilivät todistuksiaan.
Antin päästötodistuksessa vilahteli kymppejä ja yhdeksikköjä, alempia arvosanoja ei montakaan. Kymppi käsitöissä puusepän pojalla! Selvä ilman muuta. Kymppi historiassa... tuonkin ymmärsi, mies totinen kuin Juhana Vilhelm Snellmanin kipsikuva koulun urkuharmoonin päällä, mutta että kymppi vielä suomenkielessäkin! Vaikka miehellä suomensanat niin vähissä, että kymmentä tuskin heltisi päiväkauteen. Anni ei voinut tästä huomiostaan enää vaieta.
— Siinä on liikaa, tuossa sinun suomenkielessäsi!
— Ykkönen vaiko nolla? Antti vilkaisi olkansa ylitse kurkkijaan!
— Kumpainenkin! Kun ei minullakaan ole kuin yhdeksikkö.
— Seiska olisi hyvin riittänyt tuuliväkkärän pyörittämisestä.
Sanoissaan ja teoissaan äkkipikainen sisko karahti velimiehen haiveniin. No, leikkiä se vain, vaikka tottakin toinen puoli. Harmitti toisinaan mokoman harvasanaiset puheet, vaikka toisekseen yhdelläkään tytöllä koulussa ei ollut näin verratonta velimiestä. Jospa vain Antti ei olisi ollut tuollainen Juhana Vilhelmi.
Mutta Jouko oli toista maata, liikkui ja hypähteli, uitteli laivojansa maailman merille. Hänellä oli niitä aika liuta, laivastoksi sellaista jo sopi sanoa, oli höyry- ja purjelaivoja, sukellusveneitä ja lentotukialuksia. Ja vaikka Anni hänelle huuteli, että mokomien rumilusten aika oli ollut mennyt ja että ne nykyään joko romutetaan tai upotetaan, ei Jouko välittänyt, vaan lisää rakenteli ja vesille tiputteli.
Rintelän isä-Antillakin oli juhlan kunniaksi vapaapäivä. Oikeastaan hänenkin olisi pitänyt olla koulun päättäjäisissä, kuten äidin, joka vähän aikaisemmin oli askareilleen palannut. Mutta miehillä oli omat kiireensä ja harrastuksensa. Isä auttoi Jallu setää mehiläispesän rakentamisessa. Tai kumpi heistä rakensi, kumpi auttoi? Sitä oli vaikea sanoa, ja se oli samantekevää, pääasia, että pesä joutuisi valmiiksi iltaan. Jo aikoja sitten isä oli tilannut parven Hirvilahden puutarhurilta, joka sivutöinään harrasteli näitä hunajalintusia. Aamulla oli tarhuri lähettänyt sanan, että parvi oli irtautunut ja pyydystetty ja olisi noudettava tänään. Pesä siis vain heti kuntoon!
Vai kuntoon! Kun ei koko pesää olemassakaan, tuskinpa lautojakaan. Siinä tuli ammattimiehille tulinen kiire. "Kauanko me kaksi tekijää tuollaista röttelöä kasaan lyömme!" oli Jallu setä uhonnut. Siinäpä se oli, kun siitä ei saanut tulla röttelöä. Jos isä ja Jallu setä, taitava konepuuseppä ja Pietarin koulut käynyt mestaripuuseppä mitään "röttelöä" olisivat kehdanneet tai edes osanneetkaan tehdä.
Näitä aamuisia muistellen koulusta palaajat pysähtyivät tarkkaamaan pikku talon tekoa. Siitä tuli lilliputtien talo. Ei pikku Maijan Resu-Maijakaan olisi mahtunut sinne asumaan ja jos joten kuten mahtunutkin olisi, niin ei ainakaan ulos olisi päässyt muuten kuin valmiiksi leikattuina lattiamaton kuteina. Mutta mehiläis-Maijoja, rouvia ja muita kuningattaria sinne piti tiloittaa kymmeniätuhansia ja kuhnurit sen lisäksi. Tosin ne myöhemmin tarpeettomina tapettaisiin! oli isä kirjoistaan lukenut.
Viime talvena hän tämän "kärpäsen" oli keksinyt ja siivittänyt. Yhdessä Jallun kanssa he sitten olivat tutkineet ja tenttailleet ammattikirjoja ja paljon hyvää ja kaunista niistä löytäneet. Hunaja muka vahvisti sydäntä ja kirkasti silmiä. Sitäpaitsi se kuului olevan maan mainiota yskänlääkettä.
Kukaan perheen jäsenistä ei ruvennut heidän hunajakärpäsiään häätämään, eikä se tietysti mitään olisi auttanutkaan, milloin isä jotakin tällaista sai päähänsä. Mutta mehiläisten lilliputtitalosta tulisi kyllä eri soma talo. Se näkyi jo puolitiessä. Lentoaukko siinä vasta yliveto! Että ne tuosta lähtisivät ja siihen jälleen laskisivat kämmenen levyiselle sillalle, tuhannet hunajalaivat, tuhansia kertoja! Eikä yksikään putoaisi romuna alas! Siinä oli ihmettä sata kertaa enemmän kuin atoomipommissa, jota tuskin taivaan enkelikään voisi lennättää ilmasta alas niin, ettei se tuhansia ihmisiä tuhoaisi.
Äidin ääni herätti lapset lilliputtilansa katselmuksista ja liian syvämietteisistä ajatuksista. Hän huuteli koulunpäättäjäiskahville koululaisia, harjannostajaisille mehiläispesän rakentajia. Samalla pullakahvilla kuitattaisiin molemmat juhlat.
— Kah-ville! Kah-ville! huuteli myös pikku Maija äidin apulaisena aurinkoisella pihamaalla.
— Mai-jalle! Mai-jalle! kaiutteli Jouko saunatiellä.
— Kuk-kuu. Kuk-kuu! helkytteli käki omiaan kuoppamäen takana.
Varhainen oli kesä niin pelloilla kuin metsissä. Se paistoi, tuoksui, lauloi ja kaiutteli. Puutarhan omenapuutkin jo kukkaumpuissaan, pikku Hau-Hau vainajan hento-oksainen vaaleanpunaisissa.
Kahvileipänä pöydässä oli meheviä pyöröpullia kaksi jokaiselle. Isä katsahti myhäillen poikaansa, kun silmäili hänen todistustaan.
— Kas sillä tavalla! Hyvä on!
Jallu-setä tarkasteli Annin todistusta silmiään räpäyttäen.
— Mitä siinä on merkattu käsitöistä, kun minä ilman laseja en oikein sitä näe?
— Ilman kaksia laseja! juolahti hupaisa ajatus Annin mieleen. Hän malttoi kuitenkin mielensä, ettei se päässyt livahtamaan. — Ykkönen ja nolla! vastasi hän tehtyyn kysymykseen.
— Vai ykkönen ja nolla! Niinpä tosiaan näkyy. Se on sitten niin paljon kuin...
Hän ei sanonut, miten paljon se oli. Jotakin muuta oli hänellä mielessään.
Hän nousi ja nykäisi isää kädestä. Sitten molemmat miehet astelivat keskenään kuiskutellen saunakamaria kohti. Tuskin paria minuuttiakaan oli kulunut, kun he palasivat sieltä harmaaseen voimapaperiin käärittyä esinettä kantaen.
Lapset arvasivat mikä se oli. Se oli Jallu sedän salaisuus, jota hän kuitenkaan yrityksistään huolimatta ei ollut voinut heiltä salata. Mutta mitä he kesken kaiken sitä tupaan noutamaan?
Uteliaisuus valtasi odottajat, Anni ihan vapisi. Ehkä hän aavisteli jotakin. Miehet joutuivat kantamuksineen tupaan. Jallu setä alkoi rapistella naruja auki, itsekseen puhellen kuin äskeistä juttuaan jatkaen:
— Se on sitten sitä paljon kuin, kuin... No kylläpä se nyt on lujaa, mokomakin... Hän nähtävästi tarkoitti käärenarua. Hän sai sen kuitenkin ratkotuksi, tarttui paperipäällykseen, joka huppuhattuna peitti salaperäisen esineen.
— Sitä paljon kuin... tämä käpäläjalka palkinnoksi!
Yhdellä tempauksella hän vetäisi suojapaperin salaisen askartelutyönsä päältä. Se oli tumman mahongin väriin kiilloitettu upea lipasto. Aurinko taitteli kaarevia akkunapeilejään sen kiiltäviin kuperiin pintoihin, kolme laatikkovedintä välkähteli, visakansi kiloili kuin peili.
Perhe katseli mykän hämmästyksen vallassa, isäkin vanhan tekijän mestarityötä ihaillen. Oli se käpäläjalka, joita ei paljastettu joka päivä eikä jokamiehen höyläpenkin lastukoilta.
— Eikö kelpaa vai? Jallu-setä räpäytteli silmäänsä.
— Olemme kaikki ihan ymmällä. Mitä Jallu setä tällä tarkoittaa? Äiti tulkitsi äänettömänä katselevan perheen mielialoja.
— Käpäläjalka palkinnoksi Annille käsityökympistä. Enkö sanonut sitä selvästi?
Anni katsoi vuoroin käpäläjalkaa, vuoroin Jallu setää, sitten hän lintuna hypähti hänen syliinsä.
— Voi sitä Jallu setää! Olisinko unissanikaan osannut mitään tällaista kuvitella!
— Enkä minä, niiskautti Jallu setä.
Pieni hiljaisuus. Mutta sen katkaisi yllättäen avoimesta akkunasta kuuluva iloinen viserrys.
— Pääskyset ovat tulleet! totesi isä.
Kolme nuorinta ryntäsi ovesta ulos, toiset riensivät akkunaan. Ulkoa kuului lasten iloääniä ja viserrystä. Sitten vain ilosta rätisevää pääskysten viserrystä Lapset palasivat tupaan innosta loistavin kasvoin.
— Niitä on kaksi!
— Ne kävivät tutkimassa vanhaa räystäspesää.
— Nyt taas ne visertävät viirissä!
Kuunneltiin hiljaa. Pääskyspari visersi, käpäläjalka säteili. Sitä samaa Annin ja kaikkien kasvot.
— Mitä pääskynen visertää tuolla? tiedusteli Jouko vihdoin.
— Isä tietää, sanoi Maija.
— Tuo setä maailmaa liikkuneena miehenä sen taitaa paremmin selvittää. Setä ei kieltänyt eikä myöntänyt. Nähtävästi hän muisteli, keksikin vihdoin:
— Sirveit, serveit! Neitsyt Maarian silkit ja sametit! Ei Suomessa kesää. Ei Rintelässä räystäspesää... Sanoivat Egyptin maassa. On kesä! On pesä! Rakkaus sen rakentaa. Sirveit, serveit...
He siirtyivät kahvipöytään. Emäntä kaatoi kahvia kuppeihin. Jotakin hyvin ihmeellistä, hyvin juhlatuntuista oli sisällä ja ulkona. Kuin kesäinen henki olisi kulkenut akkunasta sisään, kuin näkymätön juhlapukuinen pääsky keveästi räpyttäen lennähdellyt ulos ja sisään.
Tytär punoitti kuin ruusunnuppu. Akinko taittoi heijastesäteitään käpäläjalan peilipinnasta. Ne sattuivat kahvia kaatavan äidin kasvoihin.
Neitsyt Maarian silkit ja sametit tuollaiselle tytölle! ajatteli silmiään räpyttelevä vanha mies. Nuori mies vaimoaan katsellen:
Tuollainen hehku hänellä silmissä vielä viidennen lapsensa jälkeen! Rakkaus sen rakentaa.
Mutta pääskypari viirissä yhä visersi. Kesäisen elämän riemu tirskui sen ilovirren sävelistä.