[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJoSmgNUGf8ybDGHBpQz2YfSA-Qmp-3ezsuR7VOBndCM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2756,"Rakkaus rakentaa","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2756-karhumaki-urho-rakkaus-rakentaa","2756__Karhumäki_Urho__Rakkaus_rakentaa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1946,null,36615,239889,true,[],[],[],"Antti ja Anni aloittavat yhteisen elämän maaseudulla ja rakentavat omaa kotiaan. Tarina kuvaa työntekoa, perhe-elämää ja onnea, jota löytyy omasta pihapiiristä ja pelloilta.","Urho Karhumäen 'Rakkaus rakentaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2756. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RAKKAUS RAKENTAA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPellervo-Seura,\n1946.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nOli helluntaiaamu ja varhaiskesä. Maa ja metsä vihersi, linnut\nvisersivät. Iloinen pääskypari rakenteli pesäänsä tuvan räystään alla.\nMutta pikku puutarhan pyöreän sireenimajan pensaslatvus kukoisti kuin\nmorsiuskruunu. Äskenpä juuri, eilen illalla sekin, helluntaimorsiamen\nkruunu!\n\nNuori mies tunsi itsensä onnelliseksi. Hän siemaisi rintansa täyteen\nilmaa. Siinä oli keväisen kasvun tuoksu. Sääli tunkea tuollaista mannaa\npyörän renkaisiin. No, sitä riittäisi sinnekin, kesän varasto oli\nsuuri, uutta hersyvä, ehtymätön.\n\nHän nosti naisten pyörän pikku eteisestä pihamaalle ja ryhtyi toimeen.\nRenkaissa ei entisestään ollut paljoakaan painetta. Mahtoiko pumppu\nolla käyttökelpoinen? Tällaiset kapineet naisilla tavallisesti olivat\nsitä ja tätä. Olihan tässä kuitenkin mäntä. Se liikkui, ja ilma\npuhisi. Mutta sisään se tuntui vetävän milteipä yhtä paljon kuin antoi\nulos. Kunhan edes vähänkin. Oli kai tässä aikaa, ja paljonkos hän,\nhelluntainen perho, kesäistä ilmaa siipiensä alle tarvitsee... Sata...\npuolisentoista painetaan.\n\nJa nythän on taasen helluntai...!\n\nHän hyräili ja pumppasi reippaasti. Kaksisataakaan ei riittänyt. Jo\netupyörään mahtui helluntailaulun molemmat säkeistöt, takarenkaaseen\n\"Minun kultani...\", \"Taas leivoset...\" ja vielä \"Tuonne taakse\nmetsämaan\" kaitaiseen polkuun saakka.\n\n— Antti ja Anni! Minne ne pyrähtivät siitä! Olen kaatanut jo kahvin\nkuppeihin. Se jäähtyy.\n\nÄidin ääni kuului tuvan avoimesta akkunasta, tyttären ääni\nullakolta, pääskyjen pesän vierestä. Korva tuskin eroitti viserrystä\nliverryksestä. Pyörän pumppaaja sitä kuulosteli ja naurahteli. Jo\nlopultakin molemmat renkaat olivat saaneet ilmaa kyllikseen. Hän\nnousi ja irroitti pihisevän pumpun. Hetkistä myöhemmin äiti ja nuori\npari istuivat kahvipöydässä, jota peitti tuoreilla marjan varvuilla\nsomistettu hääliina. Kukkia oli kahdessa lasimaljakossa. Pöydässä\noli yhä vielä myös suuhunottamista, kakun jäännöksiä, pullaa ja\npientäleipää.\n\n— Nyt nauttikaa, että jaksatte, loput käärin matkaevääksenne.\n\n— Itselleen ei mitään. Se on niin äidin tapaista — Hyvänen aika, mitä\ntuo tyttö puhuu! Minullehan jää tänne kaikki!\n\nÄiti ei ryhtynyt erittelemään, mitä tuohon \"kaikkeuteen\" kuului. Sitä\npaitsi hänellä oli tärkeämpääkin siinä tyhjentäessään hääpöytää nuoren\nparin lautasille ja eväskääröihin. Hän oli tänä suvisena helluntaina\nmilteipä yhtä onnellinen kuin nuorin tyttärensä, vaikka ikäeroa oli\nyli neljä vuosikymmentä. Tähän aikaan sisältyi hänellä paljon vaivaa\nja elämän murhetta, varsinkin isän kuoleman jälkeen. Vaikein oli nyt\nkuitenkin voitettu. Lapset olivat aikuisiksi varttuneet, löytäneet oman\npaikkansa elämässä. Ja nyt sitten viimeinenkin, Anni, nuorimmainen\noli tänä helluntaina vihitty. Antti oli kunnollinen nuori mies. He\nrakastivat toisiaan, oli Anni sanonut, eikä äidillä ollut syytä epäillä\nsitä. Onnea ja siunausta hän heidän häämatkalleen ja yhteiselämänsä\nretkelle vielä tänä aamunakin toivotteli. Jotakin näkyväistä, ehkä\npientä taikaakin siihen olisi tarvittu, mutta hän oli hävittänyt siihen\ntarvittavat välikappaleet.\n\n— Riisiryyneillä teidät olisi pitänyt matkalle lähitiessänne suolata,\nmutta keitin niistä puuron, kun ajattelin, että se varmaankin on teille\nterveellisempää.\n\nNäin äiti puheli, kun kattoi pöytää. Nuoret myönsivät nauraen hänen\nvalintansa oikeaan osuneeksi. Taikaryynipuuro oli ruokaisaa ja maistui\nhyvältä. Eväitä kääriskellen äiti kehoitteli lisää ottamaan. Sitten\nnuoret nousivat pyörilleen edessä kesäinen tie, matkan päämääränä tädin\nkoti, pieni maalaistalo seitsenpeninkulmaisen taipaleen takana.\n\nTaivas oli pilvetön, tuuli myötäinen. He liukuivat keveästi kumpikin\nraidettaan. Vihertävällä ojanpyöntärellä loisti helakan keltainen\nvoikukka, ja vaaleanpunainen kissankäpälä tarjosi pehmeätä pikku\ntassuaan.\n\nAurinkoisella mäen rinteellä he istuivat levähtämään. Läheisessä\nniittyviidakossa kyyhkynen äänteli. Mutta sen valitus hukkui\npikkulintujen iloiseen tilkutukseen, joka helisi lähellä ja kaukana,\nmetsässä ja niityllä, ylhäisellä taivaanlaellakin, mistä laulajaa\ntuskin näkyi, ääni vain soi ja helisi. Anni nyhtäisi ojanpyöntäreestä\nkissankäpälän, suuteli sitä ja sitten kiinnitti sen nuppineulalla\nAntin takin rintapieleen. Vastalahjaksi Antti hypähti noutamaan pikku\nvihkon niittynurmen sinisiä ja keltaisia kukkia. Peninkulman matkan\npyöräiltyään he jälleen pysähtyivät lepäilemään hupaisaan paikkaan\ntiepuolessa. Pieni ojalähde kumpusi siinä maan alta kirkkaita vesiään\npulputtaen. Lähde oli tuskin keittopataa suurempi, mutta kiehui monella\nsilmäkkeellä valkoista santaa kuohuttaen. He istuivat sen äyräällä kuin\nkaksi lasta mietiskellen, miten syvältä, miten kaukaa se pikkuinen\neläväinen kipene oli kohonnutkaan siihen aurinkoa tervehtimään? Miten\nmoneen kertaan siivilöityä oli sen kirkas vesi?\n\nAntti leikkasi taskuveitsellään silkokuorisen pajunoksan ja naputteli\nsiitä juomapillin. Anni etsiskeli vesijuoksun rajasta ketunleipiä.\nPikku lähteen vesi oli kylmää ja virkistävää, viheriäiset pikku\nketunleivät kirpeän imeliä. He maistelivat niitä, vuorottelivat\nvesipilliä lähdevettä juodessaan, nauroivat ja nauttivat kuin lapset.\nSitten kylliksi herkuteltuaan hypähtivät pyörille jatkaen matkaa.\nRuskea jänis, suuri villava kerä, hypähti läheisestä pensaasta tielle.\nKotvan aikaa se katseli heitä suurin pyörein silmin. Sitten se\nlystikkäästi pomppien alkoi hypähdellä raidetta Annin pyörän edellä.\nOliko sekin syönyt aamiaisekseen ketunleipiä ja litkinyt lähteen\nkirkasta vettä? Ainakin se valppain silmin oli seurannut, mitä lähteen\nreunalla puuhailtiin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKellot soivat kutsuen ihmisiä helluntaikirkkoon. Pyörämatkalle\nlähtiessään Anni ja Antti eivät tulleet tätä kutsua ajatelleeksi, kuten\nmonet muut näiden huomenkellojen kuulijat, jotka kiiruhtivat kirkkoa\nkohti kaikkia teitä.\n\nVoisivat kai hekin hetkeksi pysähtyä sinne levähtämään? Anni ehdotti,\neikä Antilla ollut mitään sitä vastaan.\n\nLukittuaan pyöränsä kirkonaitaan he liittyivät juhlapukuisiin ihmisiin,\njoista monet kiersivät kirkkomaan kautta. Milteipä jokaisella kävijällä\nnäytti siellä olevan läheisiä, joiden hautakummulle he halusivat kevään\nensimmäiset kukkaset laskea.\n\nKirkosta alkoi kuulua urkujen soitto. He astuivat pääovesta sisään.\nVienot sävelet vahvistuivat hiljentyen jälleen. Jokin kirkkaampi sävel\npillahti soimaan, sitten toinen ja kolmas. Äänet vahvistuivat taas,\nkunnes mahtava, kevättuntuinen sävelaaltoilu täytti kirkon. Kaiku\nkiersi kuorit, kohosi kattoholviin sinne häviten. Seurakunta aloitti\nurkujen säestämänä suvivirren. Antti ja Anni lähinnä vapaana olevan\npenkin päähän istuen yhtyivät siihen.\n\nKuoron avustaman alttaritoimituksen jälkeen nuori pappi nousi\nsaarnaamaan. Luettuaan päivän tekstin hän ryhtyi selittämään sitä:\nNiin kuin ankaran talven kahleista vapautunut luonto kaipasi kevään\nvirkistäviä voimia, lämmintä sadetta ja taivaan aurinkoa, niin myös\njokainen ihminen, pieni kansamme, koko ihmiskunta helluntaijuhlan\nvirvoitusta, rakkauden ja rauhan sanomaa...\n\nKun pappi lopetti saarnansa, jatkoivat he matkaa. Aurinko paistoi\nlämpimästi pilvettömältä taivaalta. Eteläinen tuulenleyhkä liehutteli\nlippuja, jotka juhlapäivän kunniaksi oli vedetty salkoihin\nmaantienvarren taloissa. Hyväkuntoinen tie sivusi punaisiksi\nmaalattuja asuinrakennuksia. Ruismaat ja heinäpellot vihersivät, mutta\nkevättoukojen oras tiirotti tumman punertavana. Maantieltä taloihin\npäin suuntautuvia sarkoja katsellessa näytti, kuin tuhansittain\nneuloja olisi pistelty pitkiin riveihin tummapohjaisiin tyynyihin.\nPerunaakin oli jo monin paikoin istutettu. Mustamultaiset muhevat vaot\nkohosivat talokumpuja kohti. Keväinen pelto oli aina värikäs, väkevästi\nelämäntuntuinen. Siementämättömänäkin se uhosi ulos pursuavaa kasvun\nvoimaansa.\n\nErään talon aidattu karjalaidun sivusi peltojen tapaan maantien vartta.\nLehmät lepäilivät märehtien, kuin kerhopiirissä rupatellen. Mistä\ntärkeästä asiasta siinä mahdettiinkaan neuvotella?\n\nMutta ylempänä katajikkomäessä oli ryhdytty sanoista tekoihin. Kaksi\npässiä monipäisen lammaskatraan katsellessa iski sarvinuijillaan\nvastakkain, että mäki kajahteli. Ohi ajavien pyöräilijöidenkin\ntäytyi pysähtyä tätä näytöstä tarkkailemaan. Kumpi voittaisi ja\nsaisi mestaruuspalkintonsa kauneimman karitsaisen käpälästä? Tämä\njäi heiltä näkemättä, koska ottelu saattoi kestää iltaan saakka.\nMolemmat nuijapäälliköt näyttivät olevan yhtä hyvissä voimissa ja\nlannistumattomassa tappeluvireessä. Pyöräilijät katselivat aikansa\nhuvitettuina, sitten jälleen jatkoivat keveästi matkaansa.\n\nMutta missä he eväspäivällistään haukkaisivat? Siitä he neuvottelivat\nseuraavassa levähdyspaikassa. Miksikäs ei se käynyt laatuun vaikka\njuuri siinä vihertävällä pyöntäreellä, palan painiketta vain puuttui.\nMitä jos poikkeaisivat johonkin taloon? Pieneen vaiko isoon? Harmaaseen\nvaiko punaiseen? Arpakivi sen saisi ratkaista. Anni arvuutteli. Sattui\npieneen, mutta niin pikkuinen se kivensirunenkin oli Annin pienessä\nkädessä. Antti vuorostaan arvuutteli väriä. Harmaa voitti.\n\nSe oli kolmas vähäinen talo, ja niin harmaa, ettei punertavaa väriä\nnäkynyt muualla kuin savupiipussa. Emäntämuori istui sankalasit\nnenällä tuvan pöydän takana suurta kirjaa tutkiskellen. Hyvänpäivän\ntoivotettuansa vieraat esittivät pyyntönsä. Muori tutkiskeli heitä\nsankalasiensa ylitse ennen kuin vastasi.\n\n— Vai lasillinen maitoa! Tuosta nyt ei kissakaan saisi kyllikseen.\nEhkäpä te saatte. Kokeillaan, sittenpä sekin ihme on nähty.\n\nHän meni, mutta palasi pian, ei maitolasia, vaan puista viilipurnukkaa\nja lusikoita kädessään kantaen.\n\n— Mistä minä keskellä päivää maitoja teille. Kas tässä vähän korviketta\nlusikoitavaksi. Toin kaksi, vaikka yksikin olisi mahtanut riittää.\n\nOikein huomioitu, kuten kaikki muukin, mitä näennäisesti yrmeä mutta\nkuitenkin hyväsydäminen harmaan talon muori kakkulalasiensa ylitse\nhuomioi. Vasta valetut kiiltäväiset vasemman käden nimettömissä,\nrakkautta kuin voisulaa, kun vain riittäisi.\n\n— Tänä aamuna vihkaistu? halusi muori varmentua päätelmissään.\n\n— Jo eilisiltana, naureskeli nuori mies.\n\n— Arvasinkin tuon! kehahti muori, vaikka ei arvannut. Vastavihityt\nihastelivat hänen viiliään, joka oli kesän keltaista, yhtä makeaa kuin\npitkää, kerrassaan mainiota! Oman erikoisen makunsa sille antoi myös\nhapatusastia, puukehlo, ehkäpä parin litran vetoinen. Mutta selvää he\nsiitä tekivät, mitään ei jäänyt. Annia ihan hävetti. Tosiaan arpa oli\nosoittanut heidät erinomaiseen taloon.\n\n— Mitä olemme velkaa? tiedusteli Antti, kun he olivat päättäneet\nruokaisan ateriansa.\n\n— Että rakastatte toisianne ei ainoastaan tällaisena kevään\nhelluntaina, vaan vielä syksyn arkisina päivinäkin.\n\nNäin vastatessaan muori katseli heitä taas lystikkääseen tapaansa.\nSilmäkulmassa vilkahteli veitikkaa, totta hyvinkin toinen puoli.\n\n— Entä jos emme jaksa?\n\n— Kyllä jaksatte, jos vain on hyvää tahtoa.\n\n— No, jos emäntä niin arvelee, niin voimme ainakin yrittää, myönteli\nnuori mies naureskellen sekä itsensä että punastelevan nuorikkonsa\npuolesta. Enempää viivyttelemättä he kiittivät, hyvästelivät ja\njatkoivat matkaansa. Helluntain keskipäivä paistoi, pellot ja metsätkin\nrakkautta tulvillaan. He kaksi olivat luvanneet sitä toisilleen\njatkuvasti, harmaan talon emäntämuorillekin syksyn arkisiin päiviin\nasti.\n\n\n\n\n3.\n\n\nNuorten odottamaton ilmestyminen oli hupaisa yllätys sukulaistalossa.\nKirjeissään serkuilleen ei Anni ollut mitään tällaisesta maininnut, ei\nmuka itsekään kauan ollut tietänyt. Vai ei tietänyt! Se kyllä näkyi\nhänen kasvoistaan. Tätiä ei petetty, eikä serkkujakaan. Mutta tämä\nviimeinen keksintö, helluntainen häämatka, oli mainio keksintö. Mikä\ntämä nyt oli seitsemän peninkulman pyörämatka nuorille rakastavaisille\nkesäisenä päivänä. Täti itsekin oli pyöräillyt sen jo morsiamena\nollessaan.\n\n— Pyörähtelit kai sinä minun pyöräni tangolla. Vaikka se täytyy\nmyöntää, että hän silloin oli toisen kokoinen ja näköinen, tuollainen\nAnnin tapainen keveä perhonen, muisteli setä Matti.\n\n— Eipä hän liioin tuollainen silppumyllyn tukki! Sujakka pojan\nsukkulainen tämä silloin oli, selvitteli Mari-täti puolestaan.\n\nKeveitä ja onnellisia he nähtävästi olivatkin olleet, onnellisia yhä.\nSukulaisvieraittensa helluntaista sydämellisesti nauttien he nauroivat\nomille muistoilleen ja sukkeluuksilleen.\n\nMutta sitten täti touhusi heitä lepäämään. Niin pitkällä pyörämatkalla\nsentään väsyy, vaikka nuori rakkauskin purjeissa kohotteli. Talossa\noli perintöhuonekalu, kuin vartavasten tuollaisia vieraita varten\ntehty. Anni tiesi, mitä täti tarkoitti. Antti arvasi sen, sillä joskus\naikaisemmin tästä oli ollut puhetta.\n\nTämä mainio kapistus oli asetettu tuvan edustavimmalle paikalle\nkahden akkunan valokiilaan. Se oli jykevä keinutuoli, johon mahtui\njoko yksi iso tai kaksi kapeaa. Täti ohjasi heidät tuoliin ja pani\nsen kiikkumaan. Sirkka-serkku juoksutti heille tuopillisen kuohuavaa\nkaljaa. Suuri harmaa kissa hyppäsi Annin syliin, hetkisen siinä\ntassuja nosteltuaan siirtyi Antin polvelle raapimaan, sitten puoliksi\nkummallekin makailemaan ja kehräilemään. Sirkan avustamana täti ryhtyi\npuuhaamaan vieraille ruokaa. Iloinen tuli räiskähteli uunissa, hellan\nrenkaat helisivät, paistinpannu kärisi. Mutta iltapäivän aurinko\npaistoi akkunasta, värittäen seinähirret, akkunalaudat ja radiohyllyn\nmehevällä pronssimaalillansa. Lämmin ja viihtyisä oli tämä kotipirtti.\nPerintötuolissa keinuvista nuorista tuntui kuin äänetön, näkymätön\nhelluntaikyyhkynenkin olisi piilotellut jossakin nurkassa seinähyllyn\ntai astiakaapin takana.\n\n— Mikä se onkaan miehiään, tämä sinun Anttisi? tiedusteli täti hellansa\näärestä.\n\n— Sanokoon hän itse, myhäili Anni.\n\n— Konepuuseppä, sanoi Antti.\n\n— Seppäkö? Noin puhdasmuotoinen, ei yhtään noessa eikä rasvassa!\nkummasteli täti.\n\n— Tottahan toki helluntaiksi silmänsä on pessyt, nuori sulhasmies!\narveli Matti-setä piippuaan viritellen.\n\n— No mitä kaikkia kapistuksia sinä taot sillä koneellasi? tiedusteli\ntäti, joka vieläkään ei päässyt irti seppäkäsityksistään. Antti ryhtyi\ntarvittaviin lisäselvityksiin.\n\nHän työskenteli konepuuseppänä huonekalutehtaassa. Joitakin vuosia\nsitten sellainen oli perustettu asemakylään. Hänen tehtävänään oli\nkoneellinen huonekalujen osien höylääminen ja porastaminen. Toiset\nmiehet, ns. penkkipuusepät kokoilivat ja valmistivat niistä erilaisia\nhuonekaluja. Konetyö tehtiin sarjoissa, parin kolmen tusinan kaluston\nkappaleet laskettiin lävitse yhteen menoon. Kone siinä kaiken raskaan\ntyön teki, mies vain syötteli lautaa sen kitaan, kuunteli rousketta,\nkatseli, miten purulastut ryöppysivät.\n\n— Kyllä maar siinä ryöppy käykin! myönteli setä.\n\n— Ettet vain työnnä kättäsi sen mokoman moolokin kitaan! kauhisteli\ntäti.\n\n— Siinä on suojalaitteet, mutta kyllä siinä siitä huolimatta täytyy\nolla aina varovainen, puheli Antti.\n\n— Niin aina, muistakin olla! Mitä Anni tekisi kädettömällä sepällä,\npuhdasmuotoisellakaan.\n\n— Kädetön, jalaton, seinää nousee, kiukaalle pääsee... Mikä se on?\nheitti talon nuorimmainen, kymmenvuotias pikku Matti tietokysymyksensä\njoukkoon.\n\n— Että heti kippaiset ajamaan lehmät lypsytarhaan, johdatteli äiti\nkuopustansa ajankohtaisiin ratkaisuihin.\n\n— Sehän on taikina! Hyys, Hymylään joka sorkka! ajoi Matti omalla\narvoitusvasikallaan.\n\n— Joka sorkka, niin juuri! Ja katsokin, ettet päästä mullikoita\nrekooliin.\n\n— Ei päästetä hymyläisiä hölmöläisten rekooliin, myötäili kuopus, kun\nei muutakaan siihen enää osannut.\n\n— Asumaan varmaankin, majoitutte siskon luokse Rintelään. Semmoinen\nkaunis tupa ja kammari, mainiosti sovitte siinä toistaiseksi kolmisin,\nkehitteli täti nuoren parin asuntokysymystä.\n\n— Ullakolle rakennamme itsellemme oman pesän. Hellakeittiökin saadaan\nsiihen mukavasti kamarin viereen, selvitteli Anni rakennussuunnitelmia.\n\n— Niin juuri! Siellä visertelette kuin pääskyset räystäspesässä. Kunnes\ntulee pikkuisia visertäjiä. Mahtuu kai niitäkin sinne.\n\n— Mahtuupa hyvinkin. Hyvä sopu tilaa antaa, rakkaus vällyjä leventää!\nSinä Antti sen kun ryöpytät lastumasiinallasi leivän murenaa, puheli\nsetä veikeästi myhäillen.\n\n— Ja Anni Singerin masiinallaan särpimen lisää toistaiseksi, kun ei\nvielä niitä pikku nuttujakaan tarvitse, täydenteli täti.\n\nNäin he kilpaa piirustelivat. Mutta pikku Matti jo karjapihassa\nmullikoille huuteli hyys-hymyläänsä. Sirkka riensi häntä auttamaan.\nHupaisaa ja kodikasta oli elämä tädin ja sedän pienessä talossa.\n\n— Nyt lopultakin vähän haukattavaa pöydässä. Käykäähän ottamaan\nennenkuin nälkään kuolette.\n\nVai vähän! Kun oli paljon ja hyvää, jälkiruoaksi keltaisen mehevää\nuunijuustoa. Eikä nälkään kuolemisesta ollut merkkiäkään, aterian\njälkeen sitäkin vähemmän.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKuului kevyttä rapinaa, niin kuin joku olisi kirjoittanut teräskynällä\nsileälle paperiarkille. Milteipä huomaamattaan Antti heräsi ja\nhavaitsi etsivänsä rapinan aiheuttajaa. Hän katseli pyöreitä orsia,\nkattoruoteita, pärekattoa. Siinä se paperiarkki, johon joku kevyellä\nkädellä kirjoitteli. Pikkulintu varpaillansa!\n\nAnni nukkui keveästi hengittäen permantovuoteella hänen vieressään.\nHänen tummatukkaisen päänsä kiharat peittivät milteipä kokonaan\nvalkoisen pieluksen. Pikkuinen siro käsi lepäsi povella, kohoten ja\nlaskien.\n\nMikä heräämys! Mikä omistus! Mikä onnen hetki ihmisen elämässä!\n\nMiten monta kertaa hän olikaan kuvitellut, uneksinut ja ikävöinyt\njotakin tällaista. Oliko hän aikaisemmissa unikuvissaan nähnyt tämän\nhelluntaiaamun? Oli ja ei ollut. Ei tällaista ympäristöä, vuodetta eikä\npeittoa, ei tuota kattoon riipustajaakaan.\n\nOliko nähnyt noita tummien kiharoiden reunustamia suloisia kasvoja?\nTuota sulavaa suuta? Tuota kuulakkaa korvalehteä? Viehkeää povea noin\nkohoilemassa. On ja ei ole. Oli montakin kertaa kuvitellut, vaan ei\ntuollaisena nähnyt, ei tuntenut eikä katsellut tällaisessa omistuksessa.\n\nMikä ihmeellinen tuoksukin täällä? Niin puhdas ja tuore! Siinä oli\nkesää ja talvea, riihtä ja tupaa. Jotakin niitystä, jotakin pellosta,\nmetsästä ja karjatarhasta. Jotakin myös siitä hallavan punaisesta\nvasikasta, mistä eilisiltana kauppaa tehtiin, vaikka ei kirjoihin\nmerkitty. Jos huvittaa, niin riipusta se tämän aittasen pärekattoon,\nsinä pikku eläväinen, sinä rapistelija siellä!\n\nPikku eläväinen, sulkaniekka kirjuri pärekatolla, tekee työtä\nkäskettyä, yhä rapsii ja riipustaa. Riihikuivat pillioljet leveässä,\nlämpimässä permantovuoteessa ritisevät somasti. Nuori mies, onnenmyyrä,\ntuskin jäsentään rohkenee liikauttaa, että ei vain kesken uniaan\nheräisi, hän armas, hän lehmänomistaja ja lypsäjä tuossa.\n\nEilinen, milteipä koko toinen helluntaipäivä on setä-Matin kanssa\nliikuskeltu talon paikkoja katsellen. On käyty navetat ja tallit,\nvainiot ja metsät. Toimen mies, pellon, karjan ja metsänkin kasvattaja\non tämän talon isäntä, tämä uusi setä-Matti. Päältäpäin katsoen hänestä\nsitä tuskin osaisi kuvitella. Mutta hänen viljavainiollaan ei nähdä\naukkopäitä, apilalohko versoo ja vihertää, kauranoras omilla saroillaan\ntumman vihertävänä ruuvia kiertäen.\n\n— Eikö siinä teidän muorin palstatiloillakin ole muutama sarka\nviljelysmaita? tiedustelee setä, kun kotiin päin kävellään.\n\n— On kai siinä maita, yli puoli hehtaaria perunamaita ja ketonurmikoita\nehkä saman verran!\n\n— Äläpäs poika! Sinä otat ja rupeat viljelemään.\n\n— Kuinkas minä sellaisiin, huonekaluverstaan puuseppä?\n\n— No, estääkö tämä erinomainen konekalu sinua väliaikoina\nharrastelemasta muuta? Tämä on hupaisaa! Aikaa toimesi lomassa hyvin\nriittää. Nuorella miehellä tuskin muuta onkaan niin paljon kuin aikaa,\npaitsi rakkautta näin ensimmäisen helluntain pyhinä. Näin puhelee setä\nleikkiään laskien.\n\n— Nuori emäntäkö lypsämässä? Sinun pitää saada oma lehmä! touhuaa\nMatti-setä.\n\n— Sitä samaa minä tässä! Tuota Lumikin vasikkaa ajattelin heille kahden\nvuoden perästä, auttelee täti.\n\nHän on tarkkaillut asiaa pitkällä tähtäimellä. Mutta Anni hymyilee\nonnellisena kuin morsian, milteipä sitä hän vielä onkin. Sovitaan\nvaihtokaupasta, ilman välirahoja. He saavat Lumikin vasikan\nensikantoisena, Sirkka huoneeseensa sievän kaluston, lipaston, pöydän\nja tuolit...\n\nAuringon helo kaivautuu ruskeaan hirsiseinään kattohirren aukosta.\nSe on kuin hunajaa, hirren rako on sitä kohta tulvillaan. Hunaja\nvuotaa alemmaksi sitä mukaa kuin aurinko kiipeää ylemmäksi. Se sivuaa\njo Annin hiuksia otsaa ja suuta. Ai sitä tyttöä! Auringon hunajaa\nsilmissä ja suussa! Nuori aviomies, milteipä sulhanen vielä, ei voi\nkauemmin itseään pidättää... Kun ei voi, niin ei voi. Sitä samaa kohta\nhänellä... auringon hunajaa suussa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHe keksivät hyvän levähdyspaikan; vihreä ruohomatto, minkä keskellä\nhiidenkivi, milteipä tätilän ullakkoaitan korkuinen. Tuntikirjuri vain\npuuttui katolta. Lohkare oli varmaankin jääkauden vierinkiviä, joista\nkoulun maantiedossakin puhuttiin.\n\nAntti irrotti pienen laatikon pyöränsä tavaratelineestä. No, noh!\näänteli matkamies, jonka Mari-täti oli häälahjaksi heille antanut.\nLähtöhetkellä nassu oli hieman kapinoinut, mutta matkaan päästyään\ntyytyväisenä ottanut kyytiä pehkuilla pehmustetussa makuuhytissään,\njonka seiniin Antti oli kairannut poralla hengitysreikiä. Kansilauta\navattiin ja matkamies pääsi nurmikolle. Silmiään aurinkoon päin\nsiristellen se nassutteli ruohoa. Se oli puhdas ja valkoinen kuin\nmaitopullo, joka aamulypsystä oli varattu heille matkaevääksi.\n\nNassun syömisestä vain ei aluksi tahtonut tulla mitään. Olisi pitänyt\nvarata matkaan myös kumitutti. Mutta kun Anni keksi korvikkeen, vihreän\nruohotupon, alkoi nassu imeskellä sitä. Maidon makuun päästyään se\nei enää korvikkeita tarvinnut. Lautanen tyhjeni kolme kertaa. Uuden\ntaidon opittuaan nassu näytti peräti tyytyväiseltä. Se heittäytyi\nmaitopullonsa viereen ruohikkoon täyteläisempänä kuin pullo. Siinä\nmolemmat sitten kellottelivat kuin mitkäkin kaksoset.\n\nNassun ruokinnan aikana oli Antti pannut merkille pikkulinnun, joka\nlenteli vierinkivelle ja sieltä alas. Hän kiipesi varovaisesti\ntarkastelemaan. Kiven päällä sammalturpeessa kasvoi vähäinen\nkatajapensas. Pikkulintu lähti pensaan juurelta, hetkistä myöhemmin\ntoinen samasta paikasta. Pensaan alla kuloheinillä verhottuna oli pikku\npesänen, jossa kuusi karpalon kokoista ruskeata munaa. Tarkastelija\nvetäytyi kiven reunalle. Muutamaan kertaan kiven ympäri lenneltyään\ntoinen lintu palasi pesään, emo nähtävästi.\n\n— Jätä nassu ja tule tänne, kuiskasi Antti alas.\n\n— Onko siellä jotakin nähtävää?\n\n— Kun tulet, niin näet.\n\nAnni kiipesi ylös kivelle. Antti auttoi häntä kädestä, vaiteliaisuuteen\nkehoittaen. Kuitenkin emolintu lennähti, eikä Anni sitten tarvinnut\nenempää selityksiä. He vetäytyivät kiven toiselle laidalle ja\nkatselivat kyyristellen, melkeinpä henkeään pidätellen. Jälleen\nemolintu palasi, kotvan kuluttua toinenkin, pieni hyönteinen suussa.\nNäppärästi se siirtyi munia hautovan puolison suuhun.\n\n— Lintukoto! kuiskasi Anni katsoen mieheensä säteilevin silmin. Sitten\nhe jälleen äänettömästi yhä lähemmäksi toisiaan kyyristyen katselivat\nlintukotolaisten perheonnea, kunnes Antti heräsi tarkkailemaan, mitä\nalhaalla kaksosten laitumilla tapahtui.\n\n— Minne toinen maitopullo ruohikolta on hävinnyt? En näe sitä.\n\n— Maitopulloko kadonnut? Luulenpa, että nassu...\n\nHe pääsivät kiveltä milteipä vikkelämmin kuin lintukotolaiset\npesästään. Pullo kylläkin lepäsi ruohikolla, mutta nassua ei missään\nnäkynyt. Näkyihän lopulta valkoinen vilahdus mättäikössä. Antti hypähti\nperään kuin sadan metrin lähtökuopista. Hän tavoitti karkulaisen ja\npalasi onnenpoikana takaisin. No-no, selvitteli nassu. Lähdin vain\nmaisemia katselemaan!\n\nHe itsekin haukkasivat välipalaa ja ryyppäsivät maitoa yhteisestä\npullosta. Jälkiherkuiksi täti oli paistanut ja marjahillolla höystänyt\nmehevän pannukakun. He taittoivat puolikkaan kahdeksi.\n\n— Muistatko, mitä täti meille hyvästejä jättäessään sanoi?\n\nMiksipä ei Antti tätä olisi muistanut, mutta vastasi kiertäen, kuten\nnuorilla miehillä usein on tapana.\n\n— Jos tällaista pannukakkua paistat, niin se tuskin on tarpeellista.\n\n— Entä, ellen paista?\n\n— Sitten muistutan sinulle siitä.\n\nPannukakun puolikas katosi. Levähdyshetki lintukodon viheriäisellä\npihamaalla päättyi, Nassu nostettiin hyttiinsä ja kotimatka jatkui\nsuvisen päivän paistaessa.\n\nKäki kukkui kaiken matkaa, kun yksi lakkasi, niin toinen alkoi.\nLounatuuli leyhytteli kesäisiä viestejänsä. Pyörät rapisivat keveän\nrattoisasti ruskeasantaisella tiellä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nAntti otti toisenkin vapaapäivän. Hän oli soittanut siitä\ntyönjohtajalle. Tänään oli tehtävä nassun karsina ja istutettava\nperunat. Äiti ilostui röhkivästä \"maitopullosta\" yhtä paljon kuin\nnuoret. Olipa Mari-sisko häälahjan keksinyt! Possu oli hänen\nlempieläimensä. Ennen tätä ahdasta aikaa hän oli joka ainoa kesä\nkasvattanut tuollaisen pikkunassun isoksi possuksi. Mutta mistä he\nsaisivat sille lähiviikkoina tarvittavan maidon? Siinä kysymys, johon\nliittyi muutakin murhetta. Vain kasvattaja tiesi, mitä sika kesän\nmittaan tarvitsi. Hupaisaa murhetta se joka tapauksessa olisi. Milteipä\nkaikki entiset possut olivat oppineet syönnin jälkeen pyyhityttämään\nsuunsakin. Eiköpähän vain tämäkin, koska vaikutti niin viisaan\nnäköiseltä.\n\nAntti aikoi ryhtyä karsinan rakentamiseen heti, vaikka ei niin kiirettä\nolisi ollut. Nassua oli pidettävä keittiössä pari vuorokautta, että\noppisi kunnollisesti syömään ja tutustuisi ihmisiin. Halkolaatikkoon\nsille saatiin lämmin makuutila. Semmoisen keikutuksen jälkeen possu\nvarmaan nukkuisi vuorokauden yhteen menoon. Entä keikuttajat itse?\nVarmaan itsekin väsyksissä olivat. Syömään ja nukkumaan! Vastaansanojaa\ntuli tuskin kenestäkään, eikä se olisi auttanut.\n\nMutta nyt oli toinen päivä, helluntain jälkeinen keskiviikko. Antti\notti työkalulaatikkonsa kiiruhtaen pieneen navettaan, jossa joskus\nlehmääkin oli pidetty. Nyt muutamaan vuoteen siinä tuskin oli asustanut\nmuita kuin hiiriä ja rottia. Hän tyhjensi rojun navetasta, tarkasteli\nsisällä ja ulkona. Ei se niinkään hullummalta näyttänyt. Aamurupeamassa\nhän rakentaisi nassulle siihen loistohuvilan. Kun Anni tuli häntä\naamiaiselle kutsumaan, niin unohti asiansa. Mitä hänen rivakka, taitava\nkoneseppänsä olikaan yhdessä rupeamassa aikoihin saanut?\n\nKylpylät, vilpolat! Kuka tahansa voisi tulla tänne nassun\nalivuokralaisena auringonkylpyjä ottamaan.\n\n— Jos vain haluat ja asianomainen kelpuuttaa. Mutta ennen sitä oli\nnoudettava pari sylyksellistä sammalia päämiehen vuoteen pehmikkeeksi.\n\nMetsä oli lähellä. He kiskoivat määkivien selästä \"lampaanvuotia\",\njoista tuli mainiota patjan täytettä. Ja sitten nousi kaksi\niloittelevaa karhua, kantajia tuskin näkyi ruskeiden sylyksien takaa.\n\nPäivällisrupeaman he työskentelivät perunaa istuttaen. Maa oli jo ennen\npyhiä muokattu. Hevosmiehen oli tänään puolilta päivin määrä tulla\nistuttajille vakoja avaamaan, mutta häntä ei kuulunutkaan.\n\n— Minä rupean kyntöhevoseksi, ratkaisi Antti pulman. Aamuisin työhön\nkulkiessaan hän oli muutamalla pikku palstalla nähnyt istutettavan\nperimaa ilman hevosta. Vanhat ukot ja eukot vetivät. Anni ja Antti\nolivat nuoria.\n\nEnnen toimeen ryhtymistään he riisuivat kengät jaloistaan. Pellon\nmulta oli lämmintä ja karheaa, kutkutteli somasti jalkapohjaa.\nHe pingoittivat narun perunamaan laidasta laitaan. Antti pisteli\nlapiolla reikiä, Anni kätki niihin siemenperunoita. Työ alkoi luistaa\nmainiosti. Tämän tästä he saivat siirtää nuoraa. Taitavinkaan kyntäjä\nei olisi osannut ajaa sen suorempia rivejä. Kun siemenet loppuivat,\njuoksivat he kilvassa tuvasta uusia noutamaan, Ennen iltaa oli työ\nloppuun suoritettu. Viimeiseksi he haravilla tasasivat koko istutetun\npeltoalan. Itusilmuiset mukulat oli kätketty maan muhevaan multaan,\nkuten istuttajan jalan jäljetkin. Ehkä nekin alkaisivat juurtua\nperunoiden kanssa kilpaa.\n\nSiitä oli kulunut aikaa jo kohta pari viikkoa, kun he viimeksi olivat\nkäyneet katiskaa kokemassa. Se oli antoisa pyydys varhaiskeväällä\nhauenkudun aikaan. Myöhemminkin siitä oli saatu jokin hauki ja pieniä\nahvenia. Anni otti käteensä tyhjän sangon.\n\n— Kala-astiaksiko sinä tuota?\n\n— Onko mielestäsi liian suuri?\n\n— Mistäpä minä tiedän, vaikka olisi pieni.\n\n— Kohta nähdään. Kauankos kaksi yhtä katiskaa kokee. Leikkiä puhellen\nhe astelivat rantaan.\n\nNopeammin oli Anni yksin tämän kalamatkan tehnyt monta kertaa ennen.\nMutta nyt oli aikaa. Minne heillä enää oli kiire. Lintujen sirkutus\nkävi siellä ja täällä. Joku pikku laulaja lennähti tien ylitse.\n\nSitten jo pian avartui niitty, sen takana sinipunaisena välkkyvä\njärvenlahti. Siltä se tosiaan näytti. Tämä ehkä johtui pilvistä ja\nauringosta, päivän hetkestä ja Annin silmistä. Monista tekijöistä\njohtuvaa varmaankin tällainen värien vivahtelu järven pinnassa.\n\nHetkisen tämän jälkeen Rantalan papan keveä vene lipui tyyntä järven\npintaa: Taas järvi oli väriltään jotakin uutta. Omat laulajatkin täällä\noli, hupaisasti narisevia heinäsorsia rantamättäikössä. Kuului siltä,\nkuin olisivat pyrkineet hankatapin narinaa jäljittelemään. Tapin narina\nlakkasi, kun Antti nosti järvestä hankaimeen kourakupillisen vettä.\nMatkijat rantamättäikössä olisivat tarvinneet kurkkuunsa jokainen\nkouran täyden, koska itse eivät huomanneet kaulaansa kastaa. Vene eteni\njärvenpintaa kuin aurinkoinen ajatus. Aironpyörylät sen molemmin puolin\njäivät kirkkaina suppiloina pyörimään.\n\nKatiska löytyi siitä, mihin Anni sen edellisellä kerralla oli laskenut.\nJo monena kesänä sillä oli ollut oma erikoinen paikkansa rantapajukon\nalla suuren ruohomättään vieressä. Siitä oli saatu paitsi haukia\nja ahvenia myös punapyrstöjä kutuaikana helluntain ja juhannuksen\nvälillä. Joskus oli tullut hyväkin saalis. Nyt saattoi olla vielä liian\naikaista. Jännittyneenä kokija kuitenkin odotteli. Vene lipui hiljaa\npolan ohitse. Hän tarttui nuoraan, sitten rautaiseen kädensijaan.\nPyydys nousi, painoi ja liikahteli, kuhisi ja molskahteli! Kokija\nhätääntyi.\n\n— Poika kulta, tule auttamaan! Ei sentään tarvitse. Pidä venettä vain!\n\nPoikakulta naurahteli ja huopaili. Kokija sai pyydyksen veneeseen, jos\nkohta siinä hänellä kiskomistakin oli. Kylläpä olikin Pietarin saalis!\nValkeasuomuista, punaeväistä kalaa sälisi pyydyksessä ämpärikaupalla.\nKaiken kukkurana kuin jonkinlaisena päällysmiehenä venkoili\nsuurimahainen hauki.\n\n— Sinullapa vasta kalaonni! huudahti Anni silmät loistaen.\n\n— Tarkoitit kai sanoa: minulla.\n\n— Sinun onnellesi asetin tämän kokemisen. Milloinkaan ennen tämän\nmättään juurelta ei ole saatu tuollaista määrää punapyrstöjä.\n\nNiitä oli muutama kappale yli puolen sadan. Sanko tuli niistä lähes\ntäyteen. Päällysmies ei mutkalle kierrettynäkään olisi mahtunut siihen\nenää. Kotimatkalla soutumies kantoi ämpäriä, kalastaja riiputteli\nvihtaraksissa päällysmiestä. Ei ketään tullut metsäpolulla vastaan,\nvaikka olisi saanut tulla, vain rastas lennähteli onnellisten\nkalamiesten edellä puusta puuhun, kuplettia laulaen kehua rellesteli:\nSotamiehen koira ja kalamiehen muija... Hauen sait... orjan nait... vie\nmuorille... vie muorille... koko roska!\n\nKalamiehet tekivät neuvon jälkeen. Muorille riitti punapyrstöissä\nrapsuttamista iltamyöhäiseen. Soutaja olisi mielellään tullut\nauttamaan, mutta ei saanut siihen lupaa, työnsä kullakin. Katsoa sai,\nvaan ei koskea.\n\nAurinko siivilöitsi viimeisiä säteitään Annin pieneen ullakkokamariin,\njoka nyt oli heidän yhteinen lintukotonsa. Lämpöinen ja kodikas se oli.\nLupaava myös heidän yhteiselämänsä alku. Muutamia onnellisia päiviä he\nolivat jo eläneet. Niin hupaisa ja tapahtumista rikas tämäkin heidän\nensimmäinen arkipäivänsä!\n\nAnni istui akkunalaudalle auringon laskua katsellen. Hänen nuorteat\nkasvonsa loistivat auringon valosta ja sydämen onnesta. Korvalehti\nheloitti, tukka säteili tulilankoina. Antti katseli niin kauan kuin\nsäteilyä riitti, sitten hän astui pienen huoneen lattian ylitse,\nsuuteli korvaa, silmiä, suuta. Korvaan hän kuiskasi:\n\n— Minun on sanottava sinulle yhden kerran yksi asia.\n\n— Sano se!\n\n— Minä pidän sinusta, pikku vaimo.\n\n— Vähän?\n\n— Paljon!\n\nAurinko katosi, kirkkaus jäi. Se säteili Annin silmistä, heijasteli\nlipaston kuvastimestakin pienessä herttaisessa huoneessa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTyötoverit huonekalutehtaassa olivat saaneet, tietoonsa tapahtuman.\nAntti, konemies, oli helluntain pyhinä mennyt naimisiin. No, ei mikään\nihmetempaus. Milteipä jokainen vanhemmista, moni nuoremmistakin,\nverstaan miehistä oli tämän tempun jo ehtinyt tehdä. Vaimo ja lapset\nkuuluivat miehellä jokapäiväiseen leipään. Hän tarvitsi apunsa ja\nkotiristinsä.\n\nRuokatunnilla Antti piti pienet jälkijuhlat, kustantaen toppakahvit\nkoko joukolle. Onnentoivotuksia lausuttiin vastalahjaksi. Pahaa\ntarkoittamattomia kompasanoja heiteltiin.\n\nYksi ja toinen oli nähnyt hänen morsiamensa. Tyttö oli sievä. Hänestä\nvarmaan tulisi näppärä pikkuinen eukko, joka keitti ruoan, pesi padan,\npiti murhetta perikunnan lisäämisestä ja miehen palkkarahoista. Sehän\noli kaikki kuin olla piti.\n\nEi kuitenkaan kaikkien mielestä. Harakan Jallu, monet verstaat\nkiertänyt penkkimies, esitti mielipiteenään sellaisen ajatuksen, että\nnuori helluntain ylkä olisi vikapää kustantamaan kavereilleen myös\nviinaryypyt, kuten sanassakin jo sanottiin: Mitä tahdotte, että ihmiset\ntekisivät teille, tehkäät se myös heille...\n\n— Minäpä en ole tahtonut sinulta sellaista, keskeytti helluntain ylkä\nJallun sananselitykset.\n\n— Tarkoitatko, että porukan olisi kustannettava viinakset sinulle\nomissa häissäsi?\n\n— En tarkoita.\n\n— Sallinet tuon kuitenkin?\n\n— En edes häitteni rääppiäisissä! Jos sinun välttämättä tarvitsee\nviinaa ryypätä ja sen päälle rähjätä, niin tee se itseksesi.\n\nAntin leikki hyytyi, Jallun silmät alkoivat verestää. Hän oli\njuopotellut molemmat helluntain pyhät ja oli sentähden kohmeloinen\nja ärtyisä. Heillä oli ollut sanaharkkaa ennenkin näistä samoista\nkysymyksistä, joskaan ei juuri näin kärjekkäästi. Nyt pojat ottelisivat\nMiehet tajusivat tämän, mutta kukaan ei pyrkinyt sovittelijaksi. Jos\nottelematta ei sovintoon päästy, niin miksikäs ei se voinut tapahtua\ntänä päivänä. Jallu nousi ja kopeloitsi nuttunsa povitaskusta pullon,\njonka pohjalla läiskähteli kirkas aine. Hän käveli Antin luokse, kiersi\ntulpan auki ja tarjosi.\n\n— Onneksi olkoon! Olkoon kaikki välillämme sovittu. Ryyppää!\n\n— Olkoon sovittu, ilman ryyppäämistä.\n\n-— Sinä tallukka mieheksi!\n\nJallu ryyppäsi itse, katseli myrkyllisesti Anttia, ryyppäsi uudestaan\nja kertasi:\n\n— Sinä tallukka mieheksi! Kananpoikasen polkema! Kuulitko, mitä sanoin?\nEtkö tiedä ihmistavoista. Milloin vanhempi toveri tarjoaa sovinnon\nkättä ja ryyppyä, niin silloin ryypätään. Ryypätään häissä! Naukataan\nhautajaisissa! Juodaan kastemaljat. Kilistetään veljenmaljat. Minä\ntiedän, olen maailmaa kulkenut. Näin herroissa.\n\n— Minun tietääkseni me olemme työmiehiä.\n\nMilteipä epäkohteliaasti Antti keskeytti vanhemman veljen ryyppysaarnat.\n\n— Häh!\n\n— Emmekö ole vapaita suomalaisia työmiehiä?\n\nJallulla tarttui kuivat jauhot suuhun, eikä Anttikaan puhaltanut niitä\ntämän enempää. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta. Hän sai liittolaisen,\njoka pöllytti hänen puolestaan. Aholan Heikki, jämerä aatteen mies,\niski sanaa kuin kirveen terää.\n\n— Sinäkö tässä tulet puhumaan ihmistavoista? Sinä rapajuoppo. Joka\ntilin jälkeen nyrkit savessa ja muulloinkin, milloin vain saat\nviinapullon irti. Vaikkapa vain pullon pulituuria!\n\n— Omaani juon, mitä se sinulle paistaa, senkin akitaattori!\n\nJallu yritti omaa kiilaansa väliin, mutta se oli lahopuusta ja\nkilpistyi Heikin jämerien iskujen alla.\n\n— Herroja käyt hännystelemään porsasteluissasikin! On siinä minulla\nkans yksi demokraatti! Siitä kerskut, vaahto suussa paasaat! Vaikka\nmies et ymmärrä suomalaisen miehen demokratiasta enempää kuin...\n\n— Sano se, jos uskallat! ärsytti Jallu kun ei muutakaan osannut.\n\n— Enempää kuin sika hopealusikasta! Kuulitko? Ymmärsitkö? Kuulitteko\nkaikki?\n\nKyllä kuultiin! Ymmärrettiinkin! Miehet huutelivat ja naureskelivat.\nJallu ei ollut kovinkaan monen suosiossa, Antti reiluna,\ntositoverillisena miehenä kaikkien. Äskeisillä edesottamuksillaan Jallu\noli menettämässä kannatuksen ryyppytovereittensakin keskuudessa. Antin\nkävi äijäpahaa jo milteipä sääli. Ei kai se ollut yksinomaan Jallun\nvika, että hän harrasteli asioita, joista hänelle itselleen koitui\nvain hengen ja ruumiin vaiva. Minkäpä hän väkevämmälleen mahtoi. Mutta\nettä mies jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa tahtoi\njohdattaa siihen tovereitaan, kokemattomia nuorukaisiakin, tämä oli\nhänen vikansa, josta hän ansaitsi läksytystä. Asian tähän puoleen\nAntti halusi nyt keskustelun johdattaa, koska siihen Jallun itsensä\naiheuttamana valmistui nyt mainio tilaisuus.\n\n— Minun käsitykseni mukaan vapaan miehen oikeuksiin kuuluu paitsi\najatuksen ja toiminnan, myös nautinnon, vapaus. Tällä minä ymmärtäisin\nsitä, että voi olla nauttimattakin mitä ei halua tai minkä katsoo\nitselleen vahingolliseksi. Eikö viina ole sitä?\n\n— Kyllä on, jos sanoo sen asian niinkuin se totta on, vastasi joku\nvanhemmista miehistä. Antti jatkoi:\n\n— Oma merkityksensä on silläkin, mistä Heikki mainitsi. Mikä\nvelvollisuus meillä on jäljitellä, herroja heidän huonoissa tavoissaan?\nVai onko viinaryyppyjen nauttiminen juhlatilaisuuksissa jokin\nsakramentti?\n\n— On se Jallulle! heitti Sivulan Mikko, ainainen koiranleuka, suolaa\nkeitokseen. Jallu luimisteli vihaisesti sinne ja tänne. Antti jatkoi:\n\n— Jokainenhan meistä yhteisestä ruokapöydästäkin ottaa, mitä itse\nhaluaa, näin paremmissakin paikoissa. Viisas emäntä tarjoaa, vain tyhmä\ntyrkyttää. Eikö näin ole oikein?\n\n— On! On! kuului joka puolelta.\n\n— Miksi ei näin sitten myös väkijuomia nauttiessa ja tarjoillessa?\nMistä väkivalta? Sen nimen tähdenkö? Kirnupiimä maistuu minusta\nparemmalta kuin viina, joka on luonnolleni vastenmielistä. Pitääkö\nminun nauttia sitä vain sen vuoksi, että se on herrojen tapa?\n\n— Se on hassutusta! huudahti joku nuoremmista\n\n— Niin juuri minustakin. Olen vapaa mies, vaikka eukonkin mieheksi olen\nsortunut. Kukaan ei voi pakottaa minua nauttimaan juomia, joista en\npidä.\n\n— Eikä liioin minua voi pakottaa nauttimaan vasikanjuomia! tuhahti\nJallu.\n\n— Kuka tässä on yrittänyt sitä?\n\n— Jallupaha itse tyrkytellessään myrkkylatkujansa Antille ja muille.\n\nMäkelän Aapeli, hengen mies, julisti lain sanaa:\n\n— Joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, niin parempi olisi, että\nmyllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa...\n\nTässä Aapelin aamenessa piili karmaiseva totuus. Ilman ripustelemisia\nJallu-paralla oli \"myllynkiveä\" kaulassaan jo enemmän kuin tarpeeksi.\nJo vuosikymmeniä juomahimon moolokki oli pitänyt häntä orjanaan\nriistäen miehen ansiot, puhtaan elämän nautinnot ja terveydenkin. Antin\ntuli vanhaa ressukkaa jo milteipä sääli. Nyt äijäpaha vielä oli tullut\nnolatuksi turhan tähden, vaikka siihen olikin hänellä omat ansionsa.\n\nKonehuoneeseen mennessään Antti pysähtyi hetkeksi Jallun penkin luona.\nHävinnyt kiistatoveri oli jo aikaisemmin vähin äänin työpaikalleen\nhiipinyt.\n\n— Jallu, vanha toveri! Älä ole vihainen! Olen tallukka mieheksi,\nkananpoikasen polkema, jos se ilahduttaa mieltäsi.\n\n— Piruilet siinä vielä.\n\n— En hituisen vertaa. Jospa tietäisit, millainen kananpoikanen\nkainalossani on! Hänen lyöntinsä käy hyvästäkin hieronnasta. Niin että\nollaan toverit, kun et tyrkyttele minulle viinojasi. Älä muillekaan!\nJätä ryyppäämiset itsekin. Elämäsi kirkastuu uuteen päivään, sen saat\nvielä nähdä.\n\nHän ravisti kyhäräistä, kohmeloista miestä jäämättä kuulemaan, mitä\ntämä vastasi tai vastasiko mitään.\n\nTyö alkoi, moottori surisi. Tasohöylän valaankita puri lautaa kuin\njäätä, lastunporo konepöydän alla ryöppysi tuiskuna. Työtoverit olivat\nrehtiä miehiä, vain Jallu varomattomuudessaan oli astunut polkumiinaan,\nmutta vahinkoa siitä ei kenellekään koitunut. Sattunut sanaharkka\noli puhdistanut ilmaa. Tämän jälkeen tuskin kukaan tulisi verstaassa\nryyppyjään tyrkyttelemään. Tilaisuuden sattuessa olisi asiaa vastakin\ntehostettava. Heikki ja Aapeli sekä monet nuoremmista työtovereista\ntukisivat liittolaisina. Nuoret miehet olisi innoitettava jalompiin\nasioihin, urheiluharrastuksiin, kodin perustamiseen ja sen semmoisiin.\n\nMoottori surisi, ajatus hyrisi näihin ja hupaisiin kotoisiin\naskareihin, monenmoisiin. Tänä iltana käännettäisiin muhevaa\nkasvimaata, istutettaisiin kaalintaimia.\n\nLautaa oli vaihdettava. Kone ulvahti. Jyrsin terät tarttuivat\nuuteen palaan kiinni, ajatuksen höylät vanhaan, siihen äskeiseen,\nniin hupaiseen. Yhdessä, paljain jaloin kaalimaalla, kuten eilen\nperunamaalla. Karhea multa kihelmöi jalkapohjia, sirkeäsilmäinen\nvästäräkki hyppelee edessä. Tyttö myös kuin västäräkki. Miten notkeaa\nhänen liikuntansa! Miten pohkeensa siro! Miten astuntansa keveä! Entä\nkun hän kumartuu, kaivaa, istuttaa taimia? Kun hän näppärin sormin\noikoo taimen juuret, kun pienestä kastelukannustaan lämpöistä vettä\njuurikuoppaan vuodattaa? Kuoleman itu taimessa, ellei sen jälkeen elä\nja kukoista!\n\nJa taas oli leveä lautakiivu molemmin puolin puhdas. Valaan kita avoin,\nterät kuin tiikerin hampaat uutta vaanimassa. Ne saakoon sitä! Ennen\niltaa koko kasa selväksi! Ja sitten kaalintaimet repussa karhealle\nmaalle oman kainaloisen kananpoikasen luokse!\n\nKonemies, sinä onnenmyyrä! Ole varovainen! Ole tarkka! Älä sormiasi\nsyötä! Älä myrkkyä nauti! Että onnestasi nauttia saisit, eläisit ja\nkukoistaisit.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVene lipui hiljalleen auringon nousua kohti. Taivaan punerrus oli\nväkevä. Näytti kuin tuhansia tulineuloja olisi pistelty viheriäisen\ntyynyn lävitse. Jo leikkasi auringon kultainen kiekko, metsä helähti\nloisteliaaksi, veneen edessä pälyi säteilevä silta. Antti souti, Anni\nheitti uistimen järveen ja laski siimaa. Näin keskikesällä sanoivat\nhauen auringonnousun aikaan tarttuvan uistimeen. He olivat nyt ensi\nkerran sitä kokeilemassa.\n\nAurinko oli jo kokonaan irti maasta, veneen riippusilta, koko järven\npinta kuin välkkyviä rahoja täynnä. Oli siinä hauella haukkomista! Ihan\nihme jos uistimen lusikan tuhansien joukosta löytäisi. Soutaja käänsi\nlähemmäksi rantaa, riippakoivujen varjoon. Toinen airo lusikoitsi\ntummaa vettä, toinen pisteli reikiä purppuravaatteeseen. Samaa koko\njärvi, maa ja taivas, valoleikkiä, värien välkettä. Soutaja katsoi ja\nihasteli.\n\n— Ansaitsi nousta ja lähteä, vaikka ei mitään saataisikaan.\n\n— Ja kun sitten vielä saadaan!\n\nHauki oli iskenyt uistimeen. Se ilmeni siiman pitäjän sävähtämisestä,\nvaikka hän ei olisi mitään sanonutkaan. Näkyi se kohta myös veden\npinnassa, juuri mustan ja purppuran rajassa. Peto loiskahti luokkia\nheittäen, painui syvälle, kohosi pintaan, kulki siinä jonkin aikaa\nkuin olisi halunnut haavita veden pinnasta kaikki välkkyväiset. Sitten\njälleen seurasi vaihteeksi muuta, nousemista, laskemista, uistimen\nravistamista, venkoilua sinne ja tänne.\n\nKalastaja pelaili näppärästi, soutaja aironsa kohottaen tarkkaili\nhäntä huvittuneena. Kumpi voittaa? Jännittävää nähdä, pyytäisikö tyttö\napua. Ei ihme, vaikka hätääntyisi. Vastustajana oli veden peto, joka\ntaisteli henkensä edestä. Jännittävää ottelua siinä käytiin, mutta apua\npyytämättä kalastaja voitti. Ja vaikka hän loppuselvittelyihin veneessä\nsitten tarvitsikin asetta ja miehistä apua, niin se ei vähentänyt\ntarkkailijan tuntemaa arvonantoa. Mikä urhea pikku tyttö! Tehtävissään\ntarkka, rakastettavan lempeä, peräänantamaton tarvittaessa.\n\nToista kalaa ei kuulunut, eikä sillä ollut väliäkään Yhdessäkin\ntuollaisessa riitti heille hyvin rantanuotion hiilikalaksi, jäännökset\nkotiin vietäväksi. Huoletta he saattoivat maastoutua sopivan lahden\npoukaman eteen sattuessa.\n\nSe löytyi järveen pistävän metsäniemen takaa, valkohiekkainen pikku\nsatama. Sen nimi oli Lintuhiekka. Hyvin uskottavaa oli, että linnut\nkesäiseen aikaan kävivät siinä kylpemässä, niin houkuttelevan valkoista\noli rantahiekka. Tuuhea kuusi antoi tarvittavan varjon. Anni oli usein\nennenkin täällä käynyt sekä marjastamassa että sienessä.\n\nKätkettyään hauen lähellä porisevaan pikku puroon he marja-astioineen\nnousivat ylemmäksi metsään. Sieltä varmaan löytyisivät Annin marjamaat,\nkoska hän salamyhkäisenä, määrätietoisesti eteni. Punaisia meheviä\nmansikoita, suurikokoisia sinisiä mustikoita vilahtelikin jo polun\nvarrella ruohikossa. Antti poimi suuhunsa, yritteli astiaankin mutta\nAnni riensi eteenpäin, niin kuin metsä olisi kätköihinsä vetänyt.\n\nAluksi Antti hieman oudoksui sitä. Hänen mielestään monta kertaa\nolisi voitu jo pysähtyä marjailemaan, mutta mikäpä auttoi, kun\n\"Mielikki\" veti. Hänellä oli siihen aihetta, se täytyi opastettavan\njonkin ajan kuluttua myöntää. Yläkallioiden välkeästä kuusimetsästä\nlöytyi erinomainen mustikkamarikko. Suuria marjoja! Suuria mättäitä!\nMätäspeltoja ja pensaikkoja! Mustikkavainio kerta kaikkiaan!\n\n— Mitä sanot? kysyi ja naurahteli opastaja.\n\n— Mielikki metsän muori oletpa kuin oletkin.\n\nMielikki istui mättään viereen kivelle ja alkoi molemmin käsin lypsää.\nSitä ihmettä oppipoika jälleen silmät pyöreinä katsomaan. Marjain\npoimimisesta hän oli kuullut puhuttavan, lypsämisestä ei milloinkaan.\nSe kävi laatuun. Että viiden, kuuden, kymmenenkin litran vetoinen astia\ntällaisessa pellossa tuolla tavalla lypsäen ennen pitkää täyttyisi,\nsitä ei tarvinnut enää edes epäillä.\n\nOppipoika itsekin yritteli sitä samaa, mutta huonommalla menestyksellä,\nvaikka marjoista ei suinkaan ollut puutetta. Ennemminkin niistä oli\nrunsauden pula. Jokaisessa uudessa mättäässä niitä näytti olevan\nenemmän kuin edellisessä. Mutta saattoipa olla vähemmän; ei siis\nkannattanut lähteä juoksemaan näköharhojen perässä, oppipoika tuli\npiankin sen huomaamaan. Mielikki nähtävästi tiesi tämän vanhasta\nkokemuksestaan. Joka tapauksessa aloittelijan peli oli jo menetetty,\nparas tunnustaa häviönsä, harjoitella oppia ottaen, kärsivällisesti.\n\nMutta marjojen poimiminen hyvässäkään marikossa ei ole yhtä satoisaa\nkuin perunoiden poiminta, ei lähes tulkoonkaan. Tuntikaupalla aikaa\nkului, ennenkuin ämpäriastiat olivat edes puolitiessä. Aurinko kohosi\nja lämmitti metsän. Tuuli soitteli puiden latvoissa, jokin salaperäinen\nmetsän laulaja äänteli, jokin toinen vastasi. Puoliin päiviin mennessä\nAnnin astia täyttyi, minkä jälkeen hän auttoi oppipoikaa, eikä\ntämänkään urakka sitten enää kovin kauan kestänyt.\n\nRantakiven kolossa oli ennenkin kahvia keitetty ja kalaa paistettu.\nMustat kivensyrjät kertoivat siitä, sitä samaa voittajaksi selviytynyt\nMielikki-muori. Kuivilla oksakalikoilla vesipannu lämpeni pian,\nmutta itsepäinen hauki tappeli vielä hiilinuotiollakin vastaan.\nMoninkertaisesti sanomalehteen käärittynä se sai jäädä tulikekäleiden\nalle hautumaan. Välipalaa haukattuaan marjastajat istuivat\nrantahietikolle mustikoitansa perkailemaan.\n\nAurinko paistoi lämpimästi heloittaen. Tuulen henkäystä tuskin tuntui.\nLintuhiekan rantakylpylän kantajoukko missä lienee käyskennellyt omilla\nmarjamaillaan. Vierailla oli valta ja vapaus ja kaikki mukavuudet\nkäytettävinään niin vedessä kuin valkoisella rantahiekalla. Eivätkä he\njättäneet tätä tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Turhat vaatekappaleet\nhävisivät, tuskin mitään jäi jäljelle Noita vähiäkään ette tarvitse\nmeillä! Muori Vellamo veti valtakuntaansa kuin metsän Mielikki äsken.\nVain marjaämpärit jäivät rannalle kuin kaksi kalamiehen koiraa.\n\nAhti kroolasi, Vellamo veteli sammakkoa. Vaihteeksi otettiin\nselkäsuoraa ja kuuden käpälän koiraa. Kaikki oli yhtä hupaisaa.\nItsepäiset kärpäset karkoitettiin sukeltamalla. Se oli mainio keino.\nKiusanhenget näkivät viisaimmaksi painua muille rannoille.\n\nJo poikavuosinaan Antti oli harrastellut urheilua ja harrasteli yhä\nvieläkin. Rannalla saattoi mainiosti työntää pyöreällä kivellä kuulaa,\nhypätä kolmiloikkaa ja pituutta. Pikajuoksun pyrähdyksiä varten oli\nvesirajassa mitä kimmoisin \"hiilimurskarata\".\n\nAnni yritteli mukana. Juoksijana hänestä koitui milteipä miehen vastus,\nhyppääjänä puolen, heittäjänä neljänneksen. Mutta mustikkaämpäri, se\n\"kalamiehen koira\" vastasi kaikkia näitä. Miten joku saattoikin olla\nsormistaan niin paljon toista näppärämpi?\n\nKesken kisailujensa he muistivat rantakiven nuotiossa hautuvan\nhaukensa. Mikä hätä hauella siellä. Heikommin oli tulen laita.\nLisää puita oli hankittava, kiireen vilkkaa vielä sittenkin, koska\nvesipeto oli yhä sen näköinen kuin olisi aikonut karistaa sanomalehdet\nympäriltään ja loiskahtaa valtakuntaansa.\n\nPuolen tunnin kuluttua ei toki enää! Paperikääreistä oli tällöin enää\nvain mustat karstat jäljellä. Hauen liha oli kypsää, valkoista ja\nmureaa. Anni nouti veneestä eväät ja \"kattoi pöydän\" rantakiville.\nHauki ulottui pöydän päästä päähän hallitsi muutoinkin tilannetta.\nKotoisia eväitä tuskin paljoakaan tarvittiin. Tärkeintä oli suola.\n\nHe nipistivät sormillansa valkoista lihaa ja kastoivat sitä pieneen\nsuola-astiaan. Miten ruokaisa pala! Kilvalla he nipistelivät, lohko\nlohkon jälkeen irtautui, kunnes vesikiitäjän runko alkoi loistaa.\nSilloin he vasta muistivat, että osa saaliista oli määrä viedä\nkotituliaisiksi. Eihän ollut varmaa, saataisiinko paluumatkalla\ntällaista haukea tai minkäänlaista kalaa. Huulet ja sormet hiilikarstan\nmustaamina, silmät sitä kirkkaampina he lopettivat, käärien hauen\njäännökset palamattomaan paperiin.\n\nJälkiruoaksi he hillosivat mustikkaa. Anni ripotteli siihen hienolla\nsokerilla maustettua talkkunaa. Lusikat olivat unohtuneet kotiin. Antti\nvuolaisi korvikelusikan lepästä, yhden vain. Se osoittautui käytännössä\nriittäväksi, kerrassaan mainioksi, vaikka kansanomainen sananparsi\nvaroitti leppäisestä lusikasta. Heidän aterioimisvälineissään ja\ntavoissaan, ehkäpä myös aineissa, koko touhussa oli sellaista, josta\nvakainen sivustakatselija olisi voinut varoittaa. Sellaista ei näkynyt,\nvain aurinko katseli, laine lipoi, tuuli tunnusteli. Jokainen niistä\ntunsi ja myönteli sitä samaa, mitä aterioitsijat itse silmillään,\nkielellään, turmeltumattomalla makutuntemuksellaan: Tässä on elämän\nleipää! On ravintoa, on nautintoa, vitamiinia kaikenlaista. Et löydä\nsitä rahalla, hopealusikoilla ravintolan lautasilta. Täältä vain\nlöydät, eikä maksa mitään. Ei muuta kuin omat hupaisat vaivannäkösi.\n\nHe hillosivat mehuisaa jälkiruokaa yhden kupillisen vielä kolmannen\njälkeen. Se varmaan maistuisi erinomaiselta jonkin ajan kuluttua kylpy\nhiekalla. Eikä heidän tarvinnut säästää alkuainetta, sitä riittäisi\nastioissa, sitäpaitsi loppumaton varasto metsäaitassa, ovi avoinna\nedessä...\n\n— Nyt emme puoleen tuntiin puhu puolta sanaa, kuiskasi Anni Antin\nkorvaan, kun he hetkistä myöhemmin rinnakkain nauttivat auringosta\nlämpöisellä rantahiekalla.\n\n— Vain hilloa suuhun, leppälusikalla, myönteli Antti naurahdellen.\nHän asetti hillokupin käden ulottuville. Yhtä ja toista muutakin\npientä asettelemista siinä vielä oli. Pian sitten ei enää mitään.\nLämpöinen \"tuntilasihiekka\" soljui muotojen mukaisesti, lämpöisempää\nvielä taivaan aurinko, nuoren veren sylkähtely pitkin pituuttaan\nkyljessä. Ylempänä ei ollut näin sähköistävää kosketusta, mutta se\noli välillisesti korjattavissa. Kädet kaivoivat tunnelia hiekkavallin\nlävitse. \"Poraus\" onnistui toiveiden mukaisesti, lämmin pieni käsi\nyhtyi suurempaan, virta alkoi kiertää.\n\nAurinkoäidin lämpöä säteilevä silmä tarkkaili heitä, Lintuhiekan\npikkuisia, vaikka hänen näköpiirissään oli miljoonia suurempia, niin\nmonia lämmitettäviä. Se siveli ja suuteli, suihkasi kullankeltaista\nelohunajaansa sitä janoaviin ihohuokosiin, lihaksiin ja jäseniin.\nVirrat lämpenivät ja liikkuivat ne pienimmätkin, hiuksen hienot. Mutta\nkaukaisemmassa kaaressa sylkähtivät sydämet kuin tervehdyssähkeen\ntoiseen maanosaan, niin kaukaiseen, niin läheiseen.\n\nSinä siellä! Et osaa arvata, en itsekään sitä sanoa, miten olen\nkaivannut sinua. Olin kukkajuuri hangen alla. Kevät tuli, lumi suli.\nKohotin korvani, avasin silmäni. Tunsin, että pian tulisit. Niin tulit.\nElämäsi on elämäni Kesä on sydämeeni astunut.\n\nLihaa lihastani, veri minun veressäni. Se vanha taru. Uskokoon kuka\nhalua. Kieltäköön ken uskaltaa. Tuntisinko itseni näin rikkaaksi,\njos omistaisin valtakunnan... ilman tätä? Katsoisinpa kauempaakin,\npoutahaukan silmällä pilven alta. Mieluummin näin. Se olet kuin olet.\nOma tyttöseni, onnen lintuseni lämpöisellä rantahiekalla.\n\nJo oli aika kääntyä. Mutta ennen sitä leppälusikallinen hilloa,\nyksi sinne, toinen tänne. Miten makeaa se olikaan taas! Vielä\nlusikalliset... viides, kuudes...\n\n— Nyt käännös. Varo tunnelia!\n\n— Älä puhu!\n\nTunneli säilyi. Toinen käsi kohtasi toisen käden. Tilat muovautuivat,\nhiekka soljui. Te siellä, käännyittekö jo? Emoaurinko huomasi. Sulkekaa\nsilmänne, avatkaa suunne! Onko sinulla jotakin hyvää? On, hyvää on,\npaljonkin!\n\nTotta se on. Jälleen emoauringon elohunaja vuotaa keltasuihkuna suoraan\nsuuhun, ihohuokosiin, lihaksiin Ja jäseniin.\n\nMutta puoliksi suljetun silmän irisheijastimissa se ei pysy, vaan\nkimmahtaa takaisin, hypähtelee hyönteisinä, lentelee lintusina, muovaa\nmuotoja jos minkäkin näköisiä, kuitenkin vähän eri muotoisia kummankin\nheijastimissa.\n\nPikkuinen lintu, tulineulana tuikahtelevainen. Kultakärpäsenä\nlentävä, hunajamehiläisenä kiitäväinen! Joko västäräkki keväisellä\nkylvöpellolla? Västäräkkikö rantahiekalla? Ei, vaan pyy pyrynä\nlentäväinen! Peltopyy lumihankeen kätkeytyväinen. Kylmään\nlumihankeenko? Ei niin, vaan hiekkaan, Lintuhiekkaan pieni metsäpyy.\nKukaan ei sieltä löydä! Eikö löydä? Sitä täytyy arpoa päivänkakkaran\nkukkasiivillä. Löytää... ei löydä... Löytää... ei löydä... Löytää...\nLöytää! Löytää!\n\nTuhannet tulineulat, kultakärpäset, västäräkit ja pyyt lentelevät tämän\nsilmän iriskalvossa.\n\nKultasääski! Ellei verta täynnä? Sudenkorento? Sinä lentokoneista\npienin, ihmeistä suurin, sirisevin siivin. Tuossa juuri surisi.\nMinne katosi? Sirvei! Sinäkö veit, pääsky? Katso, ettei poutahaukka\nitseäsi! Poutahaukka, sinä kiikarisilmä! Mitä tiiraat siellä? Mitäkö\nLintuhiekkaan kätketty? Mitä se sinulle kuuluu! Älä tuijota noin! On\njos on. Hän on minun! Ei pyyssä kahden jakoa.\n\nKultasääsket, sudenkorennot, pääskyset ja poutahaukat yhtyvät alaspäin\nampuvaksi nuolihaukaksi. Hiekkavalli vyöryy. Tunneli hajoaa...\n\n— Miksi olet alakuloinen?\n\n— Alakuloinenko? Enhän, vaan iloinen, niin äärettömän onnellinen.\n\n— Nyt vielä käväisemme järvessä ja sitten kotimatkalle.\n\n— Niin, mutta ensin sinun on kerrottava satu.\n\n— Lapsillehan satuja.\n\n— Lapsellesi satu, sitä tarkoitin.\n\n— Lapsillemme, harjoituksen vuoksi:\n\nOli kerran lintu ja lintu, kaksi yksinäistä lintua. Na hakivat ja\nhakivat itsekään tietämättä, mitä hakivat. Kunnes löysivät toisensa.\nSitten ne eivät enää hakeneet toisiaan, vaan jotakin muuta. Ne\nlöysivät paljon hauskaa ja eräänä kesäpäivänä järven takaa lahden\nkainalosta Lintuhiekan. Se oli ilon ja onnen päivä. Sitten ne keksivät\nkesäperhosen. Se lenteli rannalla ja järvenkin päällä, nousi ja laski.\nNe yrittivät perhosta kiinni.\n\n— Saivatko?\n\n— Ei kaikkia kerrota. Sitäpaitsi, jos perhosen ottaa kiinni, niin se\nrääpistyy käsiin, siipien väri katoaa.\n\n— Ei oteta kiinni, katsellaan vain.\n\n— Mekö? Linnuistahan tässä oli kysymys.\n\n— Mitäs kerrot, niinkuin...\n\n— Niinkuin sadussa kyyhkysistä kerrotaan, vai kanalinnuistako ennemmin?\n\nHe palaavat Lintuhiekkaan ensi kesänä, kesä kesän jälkeen. Tuskin\ntoista kertaa he pääsevät kahden, mutta puuttuisiko hiekasta hiekkaa,\nmetsästä mustikoita? Auringon syli on lämmin ja avara. Sen siipien alle\nmahtuu, sen hunaja riittää niin kyyhkyn kahdelle kuin kanan kymmenelle,\ntai päinvastoin, jos sattuisivat takaisin vaihtamaan. No, on kai siinä\nlukuja vähän välilläkin, neljä, viisi, kuusi, seitsemän... Kun on\ntällainen kylpyhiekka. Joko riittää tämä satu?\n\n— Jo! Toisen kerran jatkat.\n\n— Ensi kesänä uusi satu. Nyt järveen.\n\n— Ei juuri vielä. Katso minua silmiin! Sano muutama sana vielä! Kuiskaa\nse korvaani!\n\n— Sinä pikkuinen kyyhkyseni! Pidän sinusta paljon! Lintuhiekassa\nrakastan! Lintukodossa autan! Elämäni loppuun rakastan ja autan!\n\n— Jo riittää, jo!\n\nRiemuitseva kyyhky sylissään sadunkertoja juoksi järveen. Vesilintuja\nhe olivat, keskelle järveä keveästi uiden etenivät, sieltä rinta rinnan\ntakaisin Lintuhiekkaan laskevan auringon kasvoihin sädehtiessä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSaarisen Heikki oli tullut avaamaan perunan vakoja. Heikki oli puhelias\nja iloinen mies, \"kovaäänisen\" nimellä tunnettu pitäjän muillakin\nkulmakunnilla, kauppalakylässä saakka. Erikoistehtävänään Heikki\nkotikylässään hoiteli hevosettomien perunamaat. Keväisin hän muokkasi,\naukaisi ja peitti kylvövaot, kesäisin multasi taimet, syksyisin\navasi penkit. Hänellä oli näitä töitä varten oma kierroksensa, jonka\nalkupäätä hän vuosittain vuorotteli. Heikki muisti nämä vuorot ja piti\nmurhetta tehtävästään. Sen puolesta hevosettomat perunanviljelijät\nsaattoivat huoletta nukkua. Heikki tuli kyllä aikoinaan Pokuineen ja\nsahroineen, ei ennemmin eikä myöhemmin, saman tekevää, jos kielsi tai\nrukoili.\n\nRintelässä nyt kuitenkin keväällä oli tapahtunut pieni ylitsekäyminen.\nHäähelluntait olivat tulleet muokkauksen ja istutuksen välin ja\nsitten kävi niin kuin kävi, nuori pari istutti perunat narua pitkin\nlapiolla... ja Heikki oli vihainen, vaikka olikin niin iloluontoinen.\n\"Ei siitä mitään tule, kun käsin mennään rääpimään.\" Hän tuli\nsanoneeksi sen useammallakin pellolla, joilla kuuluvaisuus oli hyvä ja\nkaikuvaisuus sitäkin parempi.\n\n\"Ei siitä mitään tule, kun ei vakoja edes ajeta\", julisti Heikki\ntoistamiseen kesäisillä multauskierroksillaan. Hintelän tiluksille\npoikkeaminen olisi edellyttänyt joitakin tilanneselvittelyjä, joita\nasianomaiset naruistuttajat eivät hoksanneet, aikoinaan tehdä, mistä\noli seurauksena, että Heikki toistamiseen kolme eri kertaa kulki\nPokuineen ja sahroineen ohitse. Mutta nuori pari ei siitä pahastunut,\nsaati sitten valittanut. He multasivat perunansa käsiharoilla ja\nlapioilla ja pari kertaa vaihteeksi käsisahrallakin, jonka Antti\nlainasi ja pyörällään kuljetti asemakylästä. Perunamaalla Antti itse\noli \"Pokuna\", Anni sahran kurjessa ajurina, ihan päinvastoin kuin\ntöllitiloilla tavallisesti. Jos Jallu olisi nähnyt, niin varmasti olisi\nnaukaissut: Siinä on minulla kans yksi tallukka mieheksi... kananpojan\npolkema!\n\nMutta vakojen avaamiseen Heikkiä oli nyt pyydetty, ja hän oli\nluvannut, oli sanonut olevansa utelias näkemään, löytyisikö hevosella\nmultaamattomista penkeistä mitään. Oli sovittu tästä päivästä ja\nhuomisesta. Ne sopivat Heikin kierrokseen. Tämän kulmakunnan viidessä\npikku paikassa hän näinä päivinä aukaisi vakoja, joka toiset tänään,\nloput huomenna. Pouta oli tänään ja olisi huomennakin. Sumu laski\nmaahan ja varikset lentelivät korkealla. So, Poku, vaolle siitä!\n\nPoku nojasi länkiinsä. Multa ryöppysi, penkki aukeni. Heikki teki hyvää\ntyötä kuten tavallisesti, eikä joutanut vilkaisemaan taakseen ennen\nkuin vaon loppuessa rinnepellon alapäässä. Löytyiköhän sieltä mitään\nmukuloita, edes muuraimen kokoisia...\n\n— No vie sun pekuna! Sieltähän nousee perimaa kuin rauniokiveä!\n\nPoutainen aamupäivä oli kajea ja Heikin kaiutin railakas kuten\ntavallisesti näinä päivinä. Kehusanat kuuluivat varmaankin Alkulan\npellolle, viidenteen pikku paikkaan, jonka perunavakoja Heikin\noli jouduttava tänä aamuna availemaan. Mutta huudahdus oli kyllä\naiheellinen. Suurikokoista, keltamukulaista perunaa oli tosiaan\nvakoharjoilla harvinaisen runsaasti, viidentoista, kahdenkymmenen, jopa\nkolmenkymmenen mukulan perhekuntina. Sellaista harvoin nähtiin, ja kun\nSaarisen Heikki näin sanoi, niin sen saattoi uskoa.\n\nKoko Rintelän kolmihenkinen perhe ja pari vierasta lasta, Länkisen\nLiisa ja Mikko asemakylästä koppineen ja kaivuutalikkoineen ryhtyivät\nheti toimeen avatun vaon päistä ja keskeltäkin. Pian aukeni uusia,\ntusinan verta vakoja. Siinä sitä olisikin, koko maasta runsas\nneljännes, viisihenkiselle joukolle työtä pikku rupeamaksi. Toiset\nvaot olivat samanlaisia, ellei satoisampiakin. Voi yhden kerran tuota\nperunansiivoa! Heikin ämyrissä riitti hupaisaa ohjelmaa joka vaon\nkäänteeseen.\n\nAntin oli tehtävä hänelle selvää, millä taikakonstilla potaatti\noli saatu näin kasvamaan, vaikka vakojakaan ei oltu ajettu. Nuori\nviljelijä ei tietänyt mitään taikoja tehneensä. Ellei sellaiseksi\nkatsottu runsasta tuhkalannoitusta, jonka Anni ja äiti erään\nammattilehden neuvoja seuraten jo keväthankien aikaan olivat tehneet.\nTai kesäiltaisia käsiharailemisia, joita enemmän huvin kuin hyödyn\nvuoksi oli tehty jokaisen sadepirauksen jälkeen, heinäkuun alkupäivinä\nmilteipä joka ainoa ilta. Sitten oli mullattukin käsisahroilla, nuori\nhymyilevä nainen kyntömiehenä, pari kolme kertaa. Eikä mitään muuta\npaitsi rikkaruohoja kuritettu. Mutta eikö tämä kaikki kuulunut asiaan\njokaisessa perunamaassa?\n\n— Kuului, missä kuului! kaikui Heikin kovaäänisessä jälleen. Hän keräsi\njo työvälineitään ja kiiruhti toiseen pikku taloon.\n\nJo keskikesällä oli Antti kunnostanut vanhan perunakuopan. Tämä\nkorjaustyö oli suoritettava, koska katto oli keväällä pudonnut sisään.\nHän oli purkanut sen kokonaan ja puhdistanut kuopan. Anni puuhaili\napuna. He keksivät, mitä jompikumpi myös oli lukenut kirjoista:\nmuurasivat kuopan permannon ja seinät pienistä mukulakivistä. Tämän\njälkeen multa ei pääsisi vyörymään perunoihin, mutta maan henki,\nkylmältä ja lämpimältä suojaava, perimät pirteinä pitävä maakuopan\nhenki vaikutti mukulakivien lävitse.\n\nKuoppaan tuli pellolta tasaista polkutietä jonkin matkaa. Tätä ennen\nperunat oli kannettu säkillä. Kehitystä oli tapahtunut nyt siinäkin\nsuhteessa. Tätä ja muitakin pikku kuljetuksia ajatellen Antti oli\nvälitöinään huonekalutehtaalla veistänyt sievät keikkarattaat,\njoihin tarvittaessa voitiin nopeasti pyöriksi liittää polkupyörien\netupyörät. Kaarevassa kärryakselissa oli kaksi kiinnityskoukkua. Mainio\nkärry! Hehdon perunapussi tässä kiikussa painoi tuskin enempää kuin\nkäsikopallinen kantaen. Antti juoksutti sitä maratoonarin vauhdilla\nylämäkeen, Anni ja lapsetkin kuljettivat nautinnokseen.\n\nKuoppa täytettiin kattoluukusta, johon Antti faneerin palasista oli\ntehnyt soman suppilon. Ei tarvinnut muuta kuin siteen aukaisi ja säkin\nkaatoi. Perunat juoksivat iloisesti pomppien. Se oli kärrääjälle\nhupaisaa kuunneltavaa. Sen tähden Anni ja lapsetkin mielellään lähtivät\nkyytimiehiksi, äitikin saattomieheksi kerran. Hän ei ollut käynytkään\nsen jälkeen, kun suppilo oli valmistunut.\n\n— Kyllä sinä keksit! Kyllä jo! Vävypoika sai ihailevan kiitollisen\nkatseen. Siinä olikin palkkaa näin kauniina perunapäivänä. Sitäpaitsi\nhän oli saanut jo etuantia samasta pikku työstä nuoren naisensa\nsäteilevistä silmistä.\n\nHupaisaa työtä oli perunan kaivaminenkin tämmöisenä päivänä.\nKarkearakeinen hiekkamaan multa kuivahti. Milteipä itsestään\nperunat rapisivat niin puhtaiksi, että pataan pantaessakaan tuskin\nhuuhdella olisi tarvinnut. Aikuiset, Antti ja äiti, kaivoivat, Anni\nja lapset poimivat, ratkoivat perhekuntia sukusiteistään ja sitten\nkahmalokaupalla koppaan kuin kananpesiä tyhjentäen. Nassulle eroteltiin\nsahranterän ja talikon vioittamat sekä ruttovikaiset. Niitä ei\nmontakaan löytynyt, enempää kuin pieniä. Mutta osasi Nassu varmaan\ntehdä selvää myös terveistä, suuremmista.. Ei epäilemistäkään siinä,\nsen näköiseksi vitkaleeksi se oli kesän kuluessa kasvanut.\n\nEnnen puoltapäivää Heikki palasi toiselle kyntökierrokselleen avaten\ntaas tusinan verran vakoja. Suuriäänisesti hän ihmetteli yhä satoisaa\nkasvua. Oli kai tämä pelto ennenkin antanut perunaa, mikä sitten, ellei\ntällainen maa, mutta tämä nyt kuitenkin oli jotakin yli ymmärryksen\nkäypää kun vakojen ajaminenkin oli jäänyt tähän avauskertaan.\n\nVälillä haukattiin puolipäivällistä. Sillä välin uudet vasta avatut\nvaot kuivahtaisivat. Pellolta lähtiessä \"punnittiin perunoita\", koska\nkeikkakärryjen ansiosta sitä kuoppaan kyyditessä ei tarvinnut tehdä.\nKuin koulun voimistelutunnilla se kävi nuorelta parilta, Liisalta ja\nMikolta.\n\n— Pitäisiköhän meidänkin, vanhojen nuorten? naureskeli Heikki.\n\n— Ei, ei siitä mitään tule, että kaksi luokkia, selät vastakkain.\n\nEmäntä, joka ruokaa oli ollut keittämässä, kippasi edellä sitä pöytään\njouduttamaan. Vanhuuden kankeus ei näyttänyt vielä vaivaavan, olipa\nluokin oikaisemisen laita sitten miten tahansa.\n\nRuokaisan aterian pääaineksena oli peruna. Perunaa keitettynä\nlihakastikkeen kanssa, perunaa laatikkona, perunapiirakoita.\n\n— Miten elettäisiin, mitä tehtäisiinkään, ellei olisi tuota perunaa?\n\nNäin arveli Heikki, kun yhä uudelleen, varmaankin jo kolmannen\nkerran kuori eteensä kukkupäälautasellisen siipiperunoita kuin\nuntuvikkoja kananpoikasia. Hän lausui julki yleisen totuuden,\njota tuskin kenelläkään oli halu kieltää, ei ainakaan tällaisena\nperunannostopäivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen perunapäivä kääntyi iltaa kohti. Kuivina korjatut perunat\nolivat kuopassa niin Rintelässä kuin ehkä viidessä muussakin Saarisen\nHeikin hallitsemassa pikku paikassa. Auringon laskuun oli vielä aikaa\nparituntinen. Tuskin mikään sopi tällaisten päivien päätökseksi niin\nmainiosti kuin muutaman kilometrin kierros sienimailla. Nekin olivat\nnyt parhaimmillaan. Tyhjät korit odottivat pihamaalla.\n\nHaukattuaan kepeän päivällisen he nousivat kuoppapolkua pitkin mäkeen\nja siitä edelleen hiekkanummelle, jonka takametsissä Anni ennenkin\noli käynyt sienestämässä. Nummipolku oli milteipä niinkuin tätilän\nkeinutuoli leveä yhdelle, kapea kahdelle. Mutta mikäpä esti kulkemasta\nheitä köyhän talon porsaiden tapaan. Ellei kaunis iltapäivä, kukkiva\nkanervikko ja rakkaus. He hyppelivät kanervikkoa, kopat kulkivat polkua\npitkin. Näkyi vain harvakseltaan pieniä tummanpunaisia nummisieniä,\nheleämpiä puolukoita tuskin sen enempää, kuin että eteenpäin rientävä\nkulkija ne vaivatta suuhunsa koppasi. Mutta kukkiva siniviolettinen\nkanervikko loisti. Se tuoksui hunajalta. Mehiläiset olivat tunteneet\nsen rantakyliin nummen taakse. Niitä tuli ja meni sadottain viehkeästi\nkukkivan nummen yllä.\n\nAnni ei virkkanut mitään sienistä, ei juuri muustakaan. Hän jatkoi vain\nmatkaa nummen yli, jonka kapeneva polku kallistui auringon laskuun\npäin. Ne vähäisetkin punahatut olivat kadonneet, samoin puolukat.\nSametin vihreä sammal peitti polun varret, maakivet, puiden juuret.\nPolku jyrkkeni, metsä synkkeni kuusikkoiseksi, vain siellä täällä\nkilvoitteli enää mänty tai kellertävä koivu kuin nuori värikäs neito\ntummapukuisen vaimoväen keskellä.\n\nPolku oli hävinnyt, ties minne. Samettirinne jyrkkeni yhä enemmän\nvasempaan päin. Laakson pohjalla tuntui hyppelevän poriseva puro.\nKuusikko tiheni, sammalikko pehmeni, täysitoppaukseksi aivan! olisi\nammattimies sanonut. Sitä se oli, toki konepuuseppäkin tuon verran\nymmärsi.\n\n— Tuolla ne tulevat, katso!\n\nAnnin ääni värähti lapsekkaasta ilosta. Antti hypähti hänen rinnalleen\nviitattuun suuntaan katsomaan.\n\nEi sieltä ketään tullut. Ne vain seisoivat ja odottivat, satapäinen\nkellankultainen sienikarja puronrinteen viheriäisellä sammalikolla.\nHe katselivat käsi kädessä äänettöminä ihastellen. Kumartuen kuusien\nalitse he astuivat lähemmäksi. Siinä keveälle karheelle vapaasti\nsiroteltuna lepäsi metsän keltaista mannaa, hauskoina ryhminä,\nsuurempia ja pienempiä keltasieniä ruusuisin korvalehdin. Kaikki ne\nlepäsivät koskemattomina kehkeän viheriäisellä sammalalustallaan.\nEi askeltuntumaa, ei jäniksen jälkeä. Vain kaarnan kariketta ja\nhavupuun neulasia oli hiukan tipahdellut sirosti poimutettuihin\nsimpukkapikareihin. Annin silmät loistivat.\n\n— Katso ja ihmettele!\n\n— Katsoa kelpaa. Ihmetellä täytyy.\n\nJonkin aikaa katseltuaan he ryhtyivät poimimaan kumpikin omalta\npuoleltaan aloitteen. Se oli kuin perunan poimimista, kuin tuleentuneen\nviljan korjaamista. Korit täyttyivät nopeasti, komeimmat ryhmät\njäivät viimeisiksi. Niin kuin kumpikin olisi tahtonut säästää toinen\ntoiselleen niitä.\n\n— Emmeköhän mene tuonne ylemmäksi rinteeseen perkailemaan näitä?\n\n— Auringon lämpöiseen! Niin teemme.\n\nHe nousivat jyrkkää rinnettä, kunnes metsä väljeni, aurinko suuren\nkiven vieressä heloitti avonaiselle sammalmatolle. Paljonko niissä\nperkailemista, korvakarikkeita kun vähän alassuin kääntäen rapisteli.\nPuhtaus näytti kuuluvan eroittamattomana ominaisuutena niiden\nkeltaiseen olemukseen. Ne pakkautuivat kuitenkin niin paljon, että yksi\nkori tyhjeni.\n\nJättäen peratut sienensä kivelle he painuivat jälleen laaksoon yhteinen\nkori Antin kädessä. Niin komeaa keltasienien puhdasviljelystä ei\nenää löytynyt, mutta sen sijaan pienempiä. Ja oli muitakin sieniä,\npiristävän ruskeita pikku karvalaukkuja, meheviä haapasieniä,\nleppäsieniä ja lautasen kokoisia keltarouskuja. He perkasivat sitä\nmukaa, ja pian kori oli kukkupäinen.\n\nPurolaaksossa oli jo hämärää. Hupaiselta tuntui nousta täysinäisin\nkorein aarreaitasta päivän valkeuteen. Viimeiset säteilyt\nylärinteilläkin, ja aurinko hävisi metsien taa.\n\nPolun pää avautui kuin viuhka. Sattumalta he olivat osautuneet oikealta\npaikalta ylös. Omalla tavallaan hupaisa tämäkin löytö. Ei mitään\nhaparoimista enää, määrän pää selvänä edessä, taival tasaiseksi,\nalamaaksi kääntymässä. Tuntui, kuin puolet täysinäisten korien painosta\nolisi jäänyt mäen alle.\n\nKanervanummella ei lennellyt mehiläisiä enää, kulki vain kaksi\nperäkanaa maaperällä liikkuvaa, kummallakin kantamukset metsäaitan\nkeltaista viljaa. Nummikuoppa täynnä keltaista perunaa! Miten rikkaiksi\nhe kaksi näennäisesti köyhää tällä hetkellä itsensä tunsivatkaan.\nKuukin jo metsän takaa täysinäisenä kohosi valaen heidän polkutielleen\nkeltaista mannaansa.\n\nSitä samaa vielä äiti. Hän oli paistanut täysikuun kokoisen\npannukakun. Ansaitsipa hyvinkin, tuollaiset sienikorit! Kaksi täyttä\nsaavillista niistä tuli kylmään veteen likoamaan. Että valmiiksi\nperattuinakin! Oliko tuollaista kukaan ennen keksinyt. Se tarvitsi ihan\nerikoispalkinnon. Muori hyssytteli kellariin, palasi kohta kädessään\nlasiastiallinen sokeroitua vadelmahilloa.\n\nMehukas, keltainen pannukakku oli kadonnut, mutta taivaalle oli\nilmestynyt toinen. Se oli täysi ja pyöreä. Se kohosi ja hymyili.\nUllakkokamarin pienestä akkunasta se paistoi niin, että lamppua ei\ntarvinnut sytyttää. Ei liene ollut niin tärkeitä katseltaviakaan. Tai\nmikä tietää?\n\nAntti huomasi Annin kädessä pienen punaisen vaatekappaleen, tuskin\nnenäliinaa suuremman, mekkohousun tai housumekon.\n\n— Mitä sinä ompelet?\n\nHänen kasvonsa loistivat kuin kuu akkunan takana. Anni ei vastannut,\nompeli vain, sitten nosti silmänsä ja hymyili.\n\n— Joko hän elää?\n\nVieläkään Anni ei mitään vastannut vaan tarttui Antin käteen ja painoi\nsen rintansa alle. Kysyjä ei sen enempää tiedustellut. Kuu paistoi,\nhymyili ja selvitteli:\n\nAurinko laskee, minä nousen. Minä lasken, aurinko nousee. Aurinko näkee\nLintuhiekassa, minä Lintukodossa. Siellä kesän mustikat, elon siemen,\nvitamiinit, täällä syksyn perunat ja keltasienet. Elämä syntyy, kasvaa,\njatkuu.\n\n\n\n\n10.\n\n\nOli kirkas aamupäivä huhtikuussa. Antti oli aamulla tavalliseen\ntapaansa lähtenyt työhön, äiti jo eilen illalla pariksi päiväksi\nerääseen sukulaistaloon, jonka emäntä oli sairastunut. Anni yksin\nkotona koneellaan ommellen laulaa hyräili itsekseen.\n\nYhtäkkiä hän tunsi outoa huimausta ja ankaran riipaisun ruumiissaan. Se\nloppui yhtä äkisti kuin oli alkanut, kivun heijasteet vain vihloivat.\nHän käsitti asian. Se oli nyt sitä, mitä he olivat odottaneet. Kuinka\nhe tänään olivat sen unohtaneet? Ja äiti tavoittamattomissa, Antti\nkotona vasta illalla...\n\nLähimpiin naapureihin oli lähes kilometrin matka liukasta tietä. Ehkä\njoku sattumalta tulisi asialle? Yhtä hyvin saattaisi olla tulematta.\nJoskus päiväkausiin ei käynyt ketään, kun ei tehtävänä enää edes\nihmisten ompelutöitä. Mutta näin aikaisin ei uutta tulokasta kuitenkaan\nosattu odottaa. Talvella tutkiessaan kätilö oli arvellut sen vasta kuun\nlopussa tapahtuvaksi. Jälleen huimaus, nipistys ja riipaisu. Se tulisi\ntänä päivänä, ennen iltaa. Jotakin oli tehtävä ja nopeasti.\n\nHän nousi ja viritti tulen, valmisti vuoteen, kunnosteli huonetta. Eikö\nkaikki tällainen ollut toisarvoista tällä hetkellä? Eikö naapureista\napua hakemaan olisi pitänyt rientää, ennenkuin se olisi myöhäistä? Eikö\nedes tien varteen odottamaan, jos joku sattuisi ohitse kulkemaan?\n\nHän ei tullut sitä tehneeksi. Ja sitten yhä enemmän alkoi tuntua\nsiltä kuin olisi ollut jo vaarallista lähteä. Hän muisti tapauksen\nlapsuusvuosiltansa. Joukko kylän pikkutyttöjä ja poikia oli\nluistelemassa järven jäällä. Yhtäkkiä he huomasivat vettä ilmestyvän\njäälle. Se alkoi vajota. Takaisin, takaisin! kirkuivat muutamat.\nEteenpäin! huuteli joku. Eräät kääntyivät, toiset ryntäsivät\nvastarantaa kohti, hätääntyneimmät jäivät paikoilleen huutamaan.\nAinoastaan he upposivat ja hädin tuskin pelastettiin. Silloin hän\noli ollut eteenpäin uskaltautuvien joukossa. Nytkö näin paikoillaan\nvaikertava, uppoava?\n\nKolmas, kahta edellistä ankarampi polttovaihe alkoi. Enää ei\nlähdettäisi muualle kuin sänkyyn. Hän tajusi tämän jo selvästi, mutta\nei siitä sen enempää hätääntynyt, päinvastoin kävi rauhallisemmaksi.\nOlet kohtalosi edessä! Korkeampien voimien suojeluksessa! Näin hänelle\nvakuuttavasti todisti jokin sisäinen ääni. Oli syttynyt uusi pimeydessä\nvalaiseva lyhty. Sen nimi oli toivo.\n\nHän ei nähnyt liekkiä, tunsi vain sen valaisevan lämmön. Toivon\nsiivet! Mitä niillä tehtiin? Kenelle ne annettiin? Sellaiselle, joka\nuskoi, jolla oli hätä. Lennä, lennä leppälintu! laulettiin laulussa.\nLemminkäisen äidille lensi pikku mehiläinen Luojan kartanoilta hunajaa\nnoutamaan. Sillä äiti kuolleen poikansa eläväksi saattoi. Uskon ja\nrukouksen voimalla hänelle hengen palautti.\n\nArmias Luoja! Lähetä pikku mehiläisesi! Kuuntele minua vähäistä!\nPikkuiseni elämään auta!\n\nEikö hartaasti pyytävän ajatus ollut kuin radioaalto? Eikö se\nväristänyt jonkin vastaanottimen kieliä? Varmasti värisytti, jos oikein\nosasi lähettää, hengessään uskoa, sydämestään pyytää. Eikö joku jo\nsatoja, tuhansia vuosia sitten ollut näin sanonut ja tehnyt? Ja tullut\nautetuksi!\n\nKuului askeleita ulkorapulta. Ne olivat tuttuja ja nopeita. Anttiko\nkotiin? Olisiko se mahdollista? Ovi avautui. Tulija oli Antti.\n\n— Mieheni! Sinä Luojan mehiläinen!\n\n— Mehiläinenkö? Entä sinä itse? — Vuoteessa keskipäivällä! Oletko\nsairas?\n\n— Olen, enkä ole. Hän tulee.\n\n— Mitä puhut? Hän, se pikkuinenko? Ilmankos minä...\n\nAntin lause jäi kesken. Hän riipaisi yltään nutun ja kiskoi sen tilalle\ntuulipuseroa.\n\n— Vähemmässä kuin puolessa tunnissa minä potkurilla noudan kätilön\ntänne, jos vain hän on kotona. Missä hän olisi? Hänen täytyy olla!\nSitäpaitsi onhan lääkärikin. Lepää rauhassa, tuon jommankumman tai\nmolemmat. Sitten me koppaisemme hänet, kääräisemme pumpuliin.\n\nAnnin täytyi nauraa hänen innolleen ja puheilleen.\n\n— Mitä aioit äsken sanoa?\n\n— Minäkö sanoa?\n\n— Ilmankos minä... aloitit.\n\n— Ai, niin nyt jo muistan. Tiedätkös, työ ei tänään minulle maittanut.\nTuntui kuin syöttäisin sormeni, kuin olisit sähköttänyt. Katkaisin\nvirran ja lähdin.\n\nJälleen hän lähti, mutta kääntyi ovella, katsoi hetkisen, hymyili ja\npalasi.\n\n— Urhoollinen pikku tyttöni! Tämä on sinun elämäsi suurin päivä ja\non se minunkin. Pidän peukaloa puolestasi. Sinä selviät siitä. Me\nnappaamme hänet nätisti ja pistämme pumpuliin.\n\nHän puristi lämpimin käsin, suuteli otsaa, silmiä ja suuta. Annista\ntuntui kuin rakkain tuossa olisi ollut se Lemminkäisen äidin elontuoja\nmehiläinen, taivaan hunajaa suussa.\n\nKätilö oli kotona, muutamassa minuutissa valmis matkaan kuten\ntavallisesti. Antti tiedusti, pitäisikö kaiken varalta soittaa\nlääkärille.\n\n— Kaikkea tässä vielä! Pientä kai se oli miehinen apu lapsenteossa,\nvanhan poikamiestohtorin sitäkin vähemmän.\n\nKätilöneiti oli hieman karkea, pikkuinen ja pyöreä. Mutta\nvirkatehtävissään hän oli sekä tunnollinen että taitava, tuskinpa\nmilloinkaan epäonnistunut. Se oli menoa jo. Pitkiin aikoihin ei\nhäntä talollisten liinaharjoillakaan oltu tätä kyytiä lennätetty.\nEnsikertalaiset olivat tuollaisia, nuoret miehet vieläkin hätäisempiä\nkuin heidän naisensa. Mihin se pirpana sieltä karkaisi. No, antaa pojan\nkiidättää. Hupaisaa kai tämä oli keväisenä päivänä, miehen kelkassa\njoskus hänkin.\n\nKätilö arvasi oikein. Ei mitään ratkaisevaa ollut tapahtunut, paitsi\nettä poltot olivat taajentuneet ja koventuneet. Tämä oli vain hyväksi,\njuuri niinkuin pitikin olla. Virkanainen otti nyt talossa komennon.\nIsäntä sai luvan tehdä, mitä käskettiin, tulla sisään kun kutsuttiin.\n\nAntti meni navettaan, josta oli tehnyt itselleen keväisen\naskarteluhuoneen. Hänellä oli kitattavana siinä muutamia ikkunoita\nlavakehystä varten, joka jo oli asetettu paikoilleen etelärinteeseen\nkasvitarhassa. Hupaisaa työtä, mutta tänään se ei vain tahtonut\nluistaa. Lasinkappaleet sieltä ja täältä keräiltyinä olivat joko liian\nlyhyitä tai liian pitkiä, veitsen timantti tehoton, kitti kankeaa.\n\nKivulla sinun pitää synnyttämän lapsia. Kuka näin oli määrännyt?\nJos oli, niin minkä tähden? Oliko elämän antaminen kärsimyksillä\nrangaistava teko? Hengenvaara varmaankin siinä aina oli tarjolla,\nvaikka kätilöt ja lääkärit katselivat sitä kuin jokapäiväistä\nnäytelmää. Sitä kai se heille itselleen olikin.\n\n— Isäntä, tulkaa tänne! Virkanaisen käskevä ääni keskeytti hänen\nosittain kapinalliset mietteensä.\n\n— Joko teillä on siellä...?\n\n— Poikiako, tarkoitatte? Ei aikoihinkaan vielä! Sitähän minä vain\ntässä, että jos isäntä tulisi itse valvomaan, niin minä pääsisin\ntuntikaudeksi tuonne teidän linnunpesäänne nukkumaan. Kun en viime\nyönä edes silmän täyttä, uutta silmää kun kirkastettiin taas siellä\nPenttisen pesässä, vaikka entisestään jo kuin särkiverkossa. Sitä kun\nmuutamille annetaan yli olkain tätäkin Luojan hyvyyttä...\n\nJuttua siitä nähtävästi olisi riittänyt pitempäänkin, ellei isäntä\nolisi kiiruhtanut valvojan tehtäväänsä. Yläovella kätilö pyörähti ja\npyysi herättämään, milloin tarvittaisiin.\n\nAntti istui vuoteen ääressä, piti Annia kädestä kuin usein ennen,\nkuin Lintuhiekassa... puristi kovemmin, milloin tarvittiin. Sitä\ntarvittiinkin jo yhä useammin. Tuli lyhyitä kovia hetkiä, sitten taas\npitempiä ja hiljaisia, kivuttoman onnellisia hetkiä. Kunnes seurasi\nperättäin monta kovaa. Kätilöä ei kuulunut alas tulevaksi. Varmaankin\noli jo aika lähteä herättelemään häntä.\n\n— Älä mene! Älä jätä. Urhea pikku vaimo pidätteli hakijaa irroittamatta\nkättään kädestä. Näin oli hyvä, eikä mitään hätää.\n\n— Älä jätä! Kerro satu! hän pyyteli katsoen silmillä, joita ei voinut\nvastustaa.\n\n— Onko sinun mielestäsi nyt satujen kertomisen aika?\n\n— On, nyt juuri se on. Kerro!\n\nPyydetty siirtyi lähemmäksi, ja pitäen kummastakin pienestä värisevästä\nkädestä hän kertoi.\n\n— Tänä aamuna työhön mennessäni huomasin hangella pikkuisen linnun. Sen\nsiivet sirisivät auringon paisteessa. Oli vaikea nähdä, minkä värinen\nse oli, mutta pieni ja kovin eläväinen se oli. Ja ääni sillä vasta\nerinomainen oli! Se kukkui kuin käki. Se solisi kuin puro. Väliin se\nsirkkana sirisi. Se puhui, minä ymmärsin.\n\n— Mitä se puhui? Kerro! Kerro!\n\n— Olen kevään lintu, onnen keltainen västäräkki ja tulen asumaan\nteille. Sinäkö asumaan meille? Niin. Olen minä monta kertaa ennenkin\njo teillä käynyt. Se on hupainen paikka. Ensi kerran käväisin viime\nhelluntaina. Sitten olin matkassanne marjassa ja sienessä. Kurkistin\nkuusedän kainalosta, muistatko? Olin silloin vielä hyvin pieni, mutta\nolen kasvanut sen jälkeen. Ja nyt tulen teille asumaan, kuten jo\nsanoin. Tee pesäni valmiiksi, sillä voin tulla jo piankin. Olen iloinen\nvekkuli. Ja teen teille vielä monet hupaisat kepposet...\n\nPienet kädet pidättivät lujemmin. Kertoja vaikeni. Tuska pusersi\nkyynelen kuulijan kirkkaasta silmästä. Jotakin väistämätöntä, hirmuista\nja ihanaa oli tapahtunut tai juuri tapahtumassa. Joku ihmeellinen\nnäkymätön lintu toden totta liiteli, nousi ja laski, etsi ja löysi.\nSillä oli kuin tukehtumisen tuska. Sen täytyi pian löytää pesänen,\njota se etsi. Vielä kerran se kohosi, näki, löysi, henkäisi syvään...\nKirkaisi riemusta!\n\nKuin aurinko olisi pimennyksen pilvestä päässyt, niin onnellinen hymy\nlevähti linnun kätkijän kasvoille. Kaikki unohtui, pelko, kipu ja\ntuska. Ennen tuntematon ilo täytti hänen sydämensä.\n\n— Isä!\n\n— Äiti!\n\n— Nyt mene noutamaan kätilö!\n\n— Menen. Enpä juuri vielä. Sinä tyttöni, minun lapseni äiti!\n\n— Sinä lapseni isä! Elämäni suurin päivä...\n\n— Niin minunkin.\n\nHän siveli kasvoja, suuteli ja meni.\n\n— Sanoinhan jo, ettei siinä mitään hätää. Miksi kuitenkaan ette tullut\nhakemaan? Mitä miehet ymmärtävät tämmöisistä. Mitään tekemistäkään\nheillä... Kun maailma vielä vähän viisastuu, niin sitten tuskin senkään\nvertaa...\n\nKätilö puhui ja toimesi. Poika se oli, hän tunsi sen jo äänestä. Poikia\nne yleensä tähän maailman aikaan. Miehiä tarvittiin. Luontokin sen\nymmärsi.\n\nTämä sopi huonosti neidin äskeisiin uhoamisiin miesten\ntarpeettomuudesta. Mutta lieden ääressä lämmitetyt pikkupaidat, liinat\nja jakut sopivat ensikertalaiskylpijän ylle mainiosti. Saattoihan tuon\njo arvatakin. Ompelija omasta takaa, mokomalla miehellä. Mutta missä\noli puntari ja kalakassi. Painot täytyi heti saada selville.\n\nVähät vajaa viisikiloinen! Isä itse sai tulla toteamaan puntarin\nviirut. Entä vaatteet? Tuommoiset vaatteet eivät painaneet enempää\nkuin paperipussi kahvipapujen päällä, sen Herakleen varttikiloisen\njoulupaketin, joka pääsiäiseksi saatiin. Siinä se oli papupaketti\nihmislapsen nautiskeltavaksi!\n\nVaikea arvata, kumpaa nautiskelija tarkoitti, ehkä molempia. Joka\ntapauksessa hän työnsi paahdetun ja valmiiksi punnitun paketin nuoren\nisän syliin, joka näytti sen näköiseltä, kuin ei olisi ollut halukas\nluovuttamaan viisikiloistaan mustan pörssin korkeimmillakaan hinnoilla.\nHän kanniskeli poikaa akkunalta toiselle. Pikku mies haukotteli ja\nsipristeli silmiään. Kovin punainen hän oli. No, ihmekö tuo, pitkältä\nmatkalta tullut ja saunastakin.\n\nSitten poika pääsi nukkumatiloilleen valkoiseen pärevasuun äidin\nvuoteen viereen. He kumpainenkin tarvitsivat lepoa, iloinen isä sen\nsijaan ruumiin liikuntoa. Pikku talon pihamailta ei vain hevin tahtonut\nlöytyä sellaista työtä, joka olisi antanut sitä hänelle riittämiin.\nHalkojen pilkonta vajassa oli aika sopivaa, mutta puut loppuivat pian.\nMultaturpeet lavakehikolla, nekin hajosivat kesken aikojaan. Lasin\nkittaaminen oli epäterveellistä — lasiruuduille. Katiskan kokeminen,\ntulo- ja menomatka niihin liittyvine sivupolvekkeineen alas niitylle\nja ylös mäkeen, tämä oli sopivaa ja terveellistä. Samaa mieltä tuskin\nolivat ne kaksi pikku haukea, jotka paluumatkan saivat keikkua\nvihtaraksissa matkaseurana.\n\nÄiti palasi kotiin illan suussa, vuorokautta aikaisemmin kuin oli\naikonut.\n\n— Mikä mummon kesken aikojaan kylästä kotiin ajoi? tiedusti naurava\nmies pihamaalla.\n\nMummon! Tuota sanaa poika ei tätä ennen koskaan ollut käyttänyt.\nOlikohan jotakin tapahtunut? Pahaa se ei missään tapauksessa ollut.\n\"Mummo\" oli tarkka huomioissaan, ajatteli enemmän kuin puhui.\n\n— Ei kai teillä täällä mitään ihmeitä ole tapahtunut? uumoili hän.\n\n— Mitäpä meillä täällä, pidätteli poika. — Ellei sellaiseksi katsota,\nettä syntyi poika.\n\n— Mitä kuulenkaan! Sanoitko poika?\n\n— Poika ja iso!\n\n— Sinä onnenmyyrä! Jo ymmärrän sinun mummuttelusi ja iloittelusi. Vai\npiti sen nyt tällä tavalla minun poissa ollessani. Iloisesti yllätetty\nmummo kiiruhti omin silmin tutkimaan asiaa. Mutta iloinen onnenmyyrä\nmietti, minne päänsä puskisi.\n\nMummo ja kätilö kiipesivät yöksi yläkertaan, koska isä halusi jäädä\ntarkkailemaan, miten poika ja äiti nukkuivat. Poika näyttikin sitä\nhänelle, äiti vähemmän. Hän oli kuin kilvoittelija elämänsä suurimman\npäivän jälkeen, sekä onnellinen että väsynyt. Levon hetket olivat\nlyhyitä ja herkkiä. Unikuvat juoksivat, katkesivat ja vaihtuivat.\n\nAntti syötti hänelle kalakeittoa, joka lämpimän hellan uunissa oli\nmehuisaksi hautunut. Hänen kädessään oli pikkuinen kirkas lusikka,\njoku hänen palkintohopeoistaan. Miten monta lusikkaa meni yhteen\nlautaselliseen? Miten ruokaisaa keltainen peruna! Miten makea keväinen\nkala! Liemi sittenkin oli kaikkein parhainta. Viimeiseen tippaan\nsyöttäjän käsi kirkkaaseen lusikkaan sen lautaselta keräsi. Pikku mies\nliikahti ja heräsi. Käsi kohosi. Sormet kuin tulitikut ja kuitenkin\nsanoivat niitä suuriksi. Elämä sentään sylkähteli jo niissä, jokaisessa\ntulitikussa. Kunhan joitakin viikkoja kuluisi, niin raapaistaisiin\ntulta äidin tukasta isän poskesta. Pikku miehellä oli myös jo\nruoka-aika.\n\n— Nosta se tuohon!\n\nIsä nosti miehen pöytään. Pöytä, lusikka ja lautanen, kaikki siinä\nsamassa. Ihmeellinen pöytä! Ja niin ihana jo katselijallekin. Se\noli lämpöinen kuin liesi, kalan valkoinen, kerman keltainen, marjan\npunainen.\n\nPikkuiset huulet alkoivat hapuilla sitä marjan punaista. Valkoiset\ntulitikkusormet soittelivat sitä kerman valkoista. Elämän keväinen\nrieska alkoi vuotaa.\n\nPikku mies vaistosi, harrasti enemmän kuin osasi. Joka tapauksessa hän\nennen pitkää pääsi makuun. Siitä se alkoi. Myös tulitikut aikoinaan\nalkaisivat kipunoida. Äiti auttoi helläkätisesti pikkuista vaeltajaansa\ntielle. Elämää tämä elämänanti hänelle itselleen merkitsi. Isä katseli\nja eli onnessa mukana.\n\n\n\n\n11.\n\n\nEräänä päivänä Antti palasi tavallista aikaisemmin tehtaalta kotiin.\nRautatieasemalle oli tullut häkkilaatikossa hänelle osoitettuna\nelävä pakkaus, pieni lampaanvuona. Sirkka-serkku oli lähettänyt sen\nylimääräisenä palkkiona siitä valkoisesta huonekalustostaan, jonka\nAntti luvatun lehmän vastikkeeksi pari kuukautta aikaisemmin oli\nhänelle toimittanut. Kirje tuli samanaikaisesti. Sirkka oli ihastunut.\nHieno kalusto! Ei toisilla tytöillä koko pitäjässä sen vertaa! Hänen\nkamaristaan oli tullut paratiisin soppi. Mutta kylläpä tulisi mainio\nlehmä myös Tuomenkukasta ensi kevääseen mennessä. Sirkka takasi sen.\nMitä tästä kiitospakkauksesta Valko-Vuokko Hahtuvaisesta jo ennen sitä\ntulisi, sitä hänen ei tarvinnut ryhtyä arpomaan. Eivätkö he tarvinneet\nperheessä villaista jakkua, sukkaa, lapasta? Kaikkea sitä Valko-Vuokko\nheille toimittaisi siitä hyvästä, että keräisivät sille kesällä sata\nkerpua lehtiä ja kuorman piennarheiniä.\n\nTällaista Sirkka kiitoskirjeessään visersi ja paljon muuta. Lopuksi oli\nmerkitty sata suukkoa pikkuiselle. Toki vähempikin olisi riittänyt.\nOliko iloisella serkulla oma karitsainen tiedossa, vai kalustoko hänet\nnäin oli innoittanut? Jompikumpi tai kumpainenkin.\n\nMutta Antilla oli tänä päivänä touhua, että vain häthätää kerkisi\npäivällistä haukkaisemaan. Karitsalle oli rakennettava sekä\npäivätarha että yökarsina. Karsinan hän navetan nurkkaan pian\ntekaisi, päivätarhassa oli enemmän työtä ja miettimistä. Jonkinlaisia\nsiirrettäviä häkkikarsinoita pikku paikkojen lampaiden pitäjät\nkäyttivät. Niitä näkyi kesäisin pyöntäreillä ja teiden varsilla.\nMutta mistä otti laudat? Miten siirtelisi karsinaa pienillä\npuiden ja pensaiden täyttämillä tiluksilla? Etsiskellessään hän\nmuisti verkkokäärön halkovajan orsilla. Ajatus välähti ja oli\ntoteutettavissa nopeasti ja vaivattomasti. Se olisi siirrettävä, eri\nmuotoihin muunneltava verkkohäkki. Se soveltuisi jokaiseen soppeen,\nmarjapensaiden ja omenapuiden ympärillekin.\n\nMitä tuollainen karitsainen tarvitsi ravinnokseen? Piennarnurmi olisi\nsaksikelpoista vasta parin viikon kuluttua. Löytyisikö pikku talon\nvarastoista jotakin Hahtuvaiselle rehuksi ennen sitä? Kun etsittiin,\nniin löydettiin yhtä ja toista, kuivia kylpyvihtoja, lanttuja,\nporkkanoita ja perunankuoria. Vielä pari säkillistä niittyheinääkin,\nmikä oli kerätty ja kuivattu pieluksia varten. Karitsa tunnusteli\nniitä, nipisti vihdan lehteä ja hienoheinää, nakerteli porkkanaa.\nErinäisin vajauksin se hyväksyi ne kaikki.\n\nHuoltajilla riitti hupaisaa puuhailua sen parissa illoin aamuin.\nMonenmoista muutakin hommailtavaa oli jo puutarhassa ja peltomailla.\nTalven pitkinä puhteina Antti oli tutkiskellut ammattikirjoja ja\nlöytänyt niistä käytäntöön sovellutettavaksi monia kiintoisia ja\nvarmaankin hyödyllisiä neuvoja. Tällaisillakaan tiluksilla ei tarvinnut\njoutoaikojaan toimettomana haukotella, jos vain osasi ja halusi käyttää\nluonnon antimia hyväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuninpesien puutuhkaa oli neuvottu keräämään apulantojen korvikkeeksi\npuutarhaan ja perunamaalle. Jos pari kertaa viikossa tyhjenteli\nuuninpesät talven mittaan, kertyi siitä pikku paikoissakin aika\ntavalla. Äiti otti sen tehtäväkseen. Säilöastiaksi Antti keksi ja\nkuljetti kotiin tehtaan romupihasta ruostuneen rautatynnyrin, jonka\nhän sai ostaa muutamalla markalla. Sitä muori tuskin saisi täyteen\nkahdessakaan vuodessa, ellei jostakin tulisi ulkopuolista apua. Jo\nseuraavana päivänä jyrsinkoneen hyristessä tynnyrinostaja keksi senkin\nja iloitsi siitä kuin paremmastakin löydöstä. Se olikin sitä, patentin\narvoinen kerrassaan. Hän sai luvan kerätä myös tehtaassa tulipesien\ntuhkat eikä se maksanut mitään. Hyvä vain, että joku kolasi ja korjasi.\nSamoista tehtaan romupihoista hän löysi kymmenen litran vetoisen pikku\ntynnyrin. Vähäisellä laittamisella siitä tuli tuhkankuljetusastia, jota\nvaivattomasti saattoi kuljettaa pyörän tavaratelineessä. Astian täysi\npäivässä! Sitä kun muutaman kuukauden tekisi, salavihkaa tyhjentäisi,\nniin mitähän muori kevätpuolella arvelisi tästä \"Sarpatin lesken\"\ntynnyristä?\n\nArveli jo ennemminkin, tarkka muori. Kunnes hän sitten eräänä\nmaaliskuun iltana pääsi näkemäänkin sen tontun, mikä salaperäisellä\ntavalla häntä tuhkatynnyrin täyttelemisessä avusteli. Siitä tuli heille\niltahämäräisellä vajan kynnyksellä hupaisa yhteenotto. Mutta huhtikuun\nlopulla suuri tynnyri oli ääriään myöten täynnä. Hevoskuorma mainiota\nväkilannoitetta! Siinä oli \"Kidronin ojan ihmettä\" vaikka naapureille\ntarittavaksi. No, sellaista ihmettä sitä näki keväisin joka päivä,\nkuka avoimin silmin ympärilleen tarkkaili. Räystään tippavesistä\nkarttui päivän mittaan saavin täysi. Kellon viisaria et nähnyt, kun se\nkäveli, kuitenkin se joutui taulunsa ympäri tunnissa, se hitaampikin\npuolessa vuorokaudessa. Mutta kevään ensimmäisinä hankiaisaamuina Antti\njo ennen aurinkoa nousi täysinäistä tuhkatynnyriään kasvitarhaan ja\npeltomaille tyhjentämään. Sääli säteilevää hankea, joka sai tuhkasateen\nvalkoiseen vaippaansa. Runsaasti levitettäväksi riitti tummaa ainetta,\nkolmeksi aamukaudeksi hupaisaa työtä. Kyllä lumi saisi kyytiä! Mutta\nSarpatin leski kaarneenpoikasensa avustamana saisi ryhtyä uudestaan\naarretynnyriään täyttelemään.\n\nPerunankasvatus oli toinen asia, joka viime kesän suotuisien kokemusten\njohdosta tavallista enemmän kiinnosti harrastelijaviljelijän mieltä.\nKirjoissa mainittiin kokeilujen osoittaneen, että perunasato yksinomaan\nsiemenidätyksen ansiosta saattoi kohota viidennellä osalla koko\nsadosta. Neuvottiin, miten idätyslaatikot oli tehtävä ja idättäminen\ntoimitettava. Muutaman, kymmenen yksinkertaisen idätyslaatikon\nvalmistaminen oli pikku asia ammattimiehelle. Muutamilla ruokatunneilla\nhän sahasi ja höyläsi laatikkolaudat koneessa, kuljetti ne pyöränsä\ntakatelineellä vähitellen ja naulasi laatikot kotona. Kymmenen\nminuuttia ja laatikko. Siinä Annilla ihmettä, kun ei kerinnyt juuri\nmuuta kuin pinoon nostelemaan. Ohjeiden mukaan valittiin siemeneksi\nkeskikokoiset, kaunismuotoiset mukulat. Naiset valikoitsivat perunat\njo kuopassa laatikkoihin, Antti juoksutti käsirattailla rappujen eteen\nja kantoi tupaan. Yhtenä iltakautena pojan nukkuessa tämä työ tuli\ntehdyksi, hyvin tehdyksi sitäpaitsi. Kuka tahansa olisi saanut tulla\narvostelemaan. Mukulat itsekin olivat sen näköisiä, kurkistelivat\nvalkoisista laatikoistaan tyytyväisinä. Niin mainiosti niitä oli kasvun\nalkuun huollettu. Tämmöisiin tuntuihinko silmujaan aukomaan? Ja sitten\nvielä enemmänkin, muori ripsitteli vispilällä lämmintä vettä kasvoille.\nNe muistivat ja palkitsivat tämän kylvetyksen. Neljän viikon kuluttua\nniiden itusilmät vihersivät hiirenkorvalla kilpaa keväisten koivun\nvarpujen kanssa. Saattoi kuvitella, milteipä nähdä, millä riemulla\ntuollainen itusilmu riipaisi taimensa esiin pellon muhevasta mullasta.\n\nVuoroviljelyksen hyöty ja periaate, mistä setä viime helluntaina\noli puhellut, kirkastui sekin osittain Antille näissä talvi-iltojen\nkirjallisissa tutkimuksissa. Tänä keväänä sitäkin kokeiltiin. Peltomaa\njaettiin neljään kasvulohkoon, joista ensimmäinen tuli ohralle, toinen\nvehnälle, kolmas herneelle ja neljäs perunalle. Vehnälohkoon kylvettiin\njuurikasviksi apilaheinä. Ensi kesänä se antaisi lehmän ruokaa, ettei\nsitäkään enää kovin paljon tarvitsisi ostaa.\n\nNäissä askarteluissa Rintelän väen aamut ja illat hupaisasti\nkuluivat. Käki kukkui metsässä, pihakoivujen kottaraiset esittivät\nhuilusoolojansa muiden näkyvien ja näkymättömien pikkulintujen\nsäestäessä. Siihen vielä myöhemmin yhtyivät valkorintaiset pääskyt ja\noma pirttipääsky, joka helluntaina oli ristitty isän kaimaksi. Poika\nkasvoi silmissä! sanoi mummo. Tässä liioittelussa oli varmaankin\ntosiperusta, mitä ei voitu kieltää. \"Silmissä\", muutamassa viikossa,\nmyös viljan oras kasvoi miehen mittaiseksi. Jokainen tämän omin silmin\nsaattoi todeta, vaikka kukaan ei voinut sanoa, miten se tapahtui.\n\nSama kasvun ja elon ihme pienessä lapsessa. Väri kävi luonnolliseksi,\njäsenet vahvistuivat. Tällä viikolla katse tarkkaili vain omia\npikku käsiä, ensi viikolla äidin ja isän kasvoja. Viisiviikkoisena\nhyvänmielen hymy kirkasti kasvot, kaksikuukautisena naurun mare. Joka\npäivä jotakin uutta, mitä vieras tarkkailija tuskin olisi huomannut.\nÄiti ja isä näkivät ja iloitsivat, mummo kaikkein välittömämmin. Hän\npiti murhetta myös pikku miehen lisäannoksista. Tosin ensimmäisinä\nkuukausina siinä suhteessa ei paljoakaan voitu tehdä, paitsi\nvälillisesti äidin kautta, mutta kun ensimmäiset uudet perunat ja\npuutarhamansikat joutuivat, muuttui tilanne. Poika nautti mielellään\nkesävoilla maustettua perunavelliä, eikä siitä koitunut hänelle\nvatsan vaivoja, kuten oma äiti aluksi pelkäsi. Kun kerran hyvään\nalkuun oli päästy, niin sitten kyllä kesävoilla rasvaaminen tapahtui\naika reippaasti ja näkyi ennen pitkää myös pikku miehen kasvoissa.\nMansikkahillo osottautui yhtä vaarattomaksi. Mauste vaihtui voista\nsokeriksi, mikä oli yhtä hyvää ellei parempaakin.\n\nTuli syksypuoli ja sen mukana esiinpuhkeavien ensimmäisten hampaiden\npikku tuskat, jälkiriemut sitä suuremmat, kun puremaankin jo pääsi.\nSyödessä harjoitukset tuottivat pientä kipua äidille, mutta hän vain\nhymyili. Ellei pikku mies isona tuon enempää kipuja aiheuttaisi, niin\nei valittamisen syytä.\n\nIsälle, sivustakatselijalle, nämä olivat herttaisia lepohetkiä. Hänellä\noli kirja kädessä, mutta lukemisen laita mahtoi olla sitä ja tätä.\nAinakaan ammattiasioita ei tuolla tavalla opiskeltu, kun radiokin vielä\nsamanaikaisesti tarjosi omia ohjelmiaan.\n\nPäivä lyheni, puhteet pitenivät. Anni ompeli, Antti veisteli, askarteli\nminkä mitäkin. Pikku Antti puuhaili omassa pikku karsinaverstaassaan\nasuinhuoneen lattialla. Hänellä oli omat työkalut, kuten isällä ja\näidillä. Milteipä joka päivä niihin tuli jotakin uutta, palloa,\nkiekkoa, jäniksenpoikaa. Ne kaikki olivat isän käsialoja, vanhat\nrakkaita, uudet sitäkin mieluisampia. Joskus omistaja innostui pitämään\nsuursiivousta kuten mummo lauantaisin. Tuota pikaa hän seinien lävitse\ntyhjensi koko verstaan, nousi seisomaan ja oli sen näköinen, kuin että\ntästä jo joudettaisiin vaikka pienelle huvimatkalle. Isä Antti ymmärsi\nvihjemerkit ja silmännikkaukset. Lähdettiin kierrokselle.\n\nEnsimmäinen pysähdys tapahtui äidin luona. Mitä hän ompeli? Tekikö\nhyvää työtä? Ei mitään valituksen aihetta. Annettiin tunnustus ja\npalkka, hapsutettiin hiukset, vaihdettiin nenää. Samat palkinnot\nmummolle ja vielä enemmänkin. Hänelle esitettiin tanssilaulu, joka\npäättymättömänä jatkui kuin piha jäniksen kierrospolku.\n\n    Isän, äidin hantti,\n    Mummon pikku Antti.\n    Hantula tantun tintukka\n    tintula tantun hantukka.\n\nTämä oli ensimmäinen säkeistö, toinen ja kolmas... neljäskin milteipä\nsitä samaa. Mutta niin pitkälle ei usein päästy, koska oli lähdettävä\nlaajemmille tutkimusmatkoille, jopa Nassun ja Vuokko Hahtuvaisen\nkartanoille saakka. Raaputeltiin korvan takaa, tukisteltiin\nkähärävillaista päätä. Tiedusteltiin kuulumisia. Saatiin vastauksetkin,\naina samat ja yhtä hupaiset.\n\n— Mikä Hahtuvaisen kaunis?\n\n— Pää!\n\n— Mikä Nassun tunnussana?\n\n— Öh!\n\nNiitä muisteltiin pihatiellä, ylhäällä makuukamarin pikku\nvuoteessakin... pää, ää! öh, höh! Pökö päätä puskettiin. Nassun\ntunnussanaa harjoiteltiin. Se sopi tervehdykseksi myös oven takana\nhiiviskelevälle Nukku-Matille.\n\nJoutui joulu, keskitalvi ja keväiset hanget. Äiti oli ommellut\nvanhasta nukkatakistansa pikku \"lappalaiselle\" peskin ja neljän tuulen\nlakin. Jotakin saman tapaista isä puolestaan puuhaili, toi verstaalta\nvaneerinkappaleita, pikku lautoja ja rautoja. Niistä rakentui leveähkön\nsuksen päälle soma lappalaisen pulkka.\n\nSeuraavana sunnuntaina lappalaisen tamineisiin puettu poika pääsi\nkokeilemaan sitä. Isällä ja äidillä oli sukset, edellisellä tämän\nlisäksi poron valjaat ja elkeet. So, matkaan! Lähdettiin varovaisesti\nja hyvin luonnistui. Poro potkaisi, pulkka liukui ja pikku\nlappalainen riemuitsi. Sitä samaa perässä hiihtävä seuralainen, mutta\npihamaalla vanhempi nainen päivitteli ja puheli ääneen, vaikka ketään\nkuulijoitakaan ei lähitienoilla enää ollut.\n\n— Jo pitää olla hassutukset, jos minkäkin laatuiset! Kunhan vain eivät\ntipahuttaisi ja unohtaisi hankeen häntä!\n\nPäivät pitenivät, pulkkaretket sitä mukaa. Helmikuussa niitä tehtiin jo\narki-iltoinakin, maalis-huhtikuun hankiaisilla illoin aamuin. Ajettiin\njärvellä, laskettiin mäkiä. Poikki vuoret maat! kuten lappalaisen\nlaulussa sanottiin. Äiti sitä lauleskeli, milloin laahattua latua\nperässä hiihti ja matkassa pysyi. Pikku lappalainen kävi kerta kerralta\nyhä vaateliaammaksi. Se olisi ajanut pulkassaan jo vaikka päivän yhteen\nmenoon. Unikaan ei enää muualla maittanut.\n\nHuhtikuun alussa vietettiin kotoista juhlaa mummin ja pikku Antin\nsyntymäpäivän merkeissä. Ikäeroa päivän sankareilla oli vain päivä ja\nkuusikymmentäyhdeksän vuotta.\n\nNaapureita oli kokoontunut tuvan täydeltä. Onnentoivotuksia, kukkia\nja pikku lahjojakin sateli. Vanhempi päivänsankareista oli sekä\nyllättynyt että liikutettu, nuorempi ei turhia kainostellut. Hän oli\noppinut jo liikkumisen taidon. Kulkien sylistä syliin niin permanto-\nkuin ilmateitä hän luontevasti piti seuraa syntymäpäivävierailleen.\nVanhempi tuskin olisi tähän kerinnytkään, koska hänellä vieraiden\nkestitsemisessä oli paljon touhua.\n\nMutta kun hän kaikki kahviteltuaan hetkeksi istahti, teki nuorempi\npäivänsankari tempun, jota kukaan ei voi tehdä toista kertaa.\nSentähden varmaankin sitä usein mainitaan tämän ikäisten sankareitten\nelämänhistoriassa. Mies otti ensimmäiset askeleensa, suunnistautui\nsuoraan mummon syliin.\n\n\n\n\n12.\n\n\nAntti aukaisi portin. Tuomenkukka kääntyi siitä sisään ammuen kolme\nkertaa pitkään. Sitten se keksi polun vierestä viheliäisen pihanurmen,\nhaukkasi ja tunnusti hyväksi. Mummo, Anni ja pikku Antti kiiruhtivat\nodotettua tulijaa vastaanottamaan. Nähtävästi Tuomenkukka juuri heille\ntarkoitti nämä kolme tervehdystään. He lausuivat vastatervehdyksensä\nkukin omalla tavallaan. Anni raaputti, mummo taputteli, pikku Antti\näänteli pää-pää! vaikka uuden tulokkaan pää oli paljon isompi kuin\nVuokko Hahtuvaisen villainen pää.\n\n— Se on ammu! opetti isä.\n\n— Ammu — ammuu! harjoitteli pikku Antti.\n\nJo toukokuun puolivälissä kantaneena Tuomenkukka oli parhaassa\nmaidossa, hyvässä kunnossa. Puolen päivän junamatka ei sitä paljoakaan\nrasittanut, ikävästä tuskin tuntuakaan, koska sillä oli tuttua seuraa.\nSirkka oli lähtenyt saattelemaan kasvattiansa tämän uuteen kotiin.\n\nKesäinen huvimatka tämä samalla hänelle oli. Sirkka ei ollut tätilässä\nkäynyt sen jälkeen, kuin Antit, isä ja poika, olivat sinne ilmestyneet.\nHän oli vireä nuori nainen, eikä jäänyt vierashuoneessa haikailemaan.\nHän tutkiskeli paikkoja alhaalla ja ylhäällä, sisällä ja ulkona.\nMiesten matkassa oli tätilään tullut jotakin sellaista, mitä sieltä\nennen puuttui. Anni tiedusteli, mitä se oli. Sirkka sanoi sen kyllä\ntietävänsä, vaikka katsoi tarpeettomaksi ryhtyä sitä tässä nyt\nselvittelemään.\n\nNavetasta tulisi pienin korjauksin Tuomenkukalle ja Vuokko\nHahtuvaiselle Sirkku-Lepeineen — nämä oli annettu keväällä syntyneille\nkaritsoille nimiksi — sopiva talviasunto. Liikoja tiloja ei siinä\nkylläkään olisi, mutta lämmintä riittämiin, toivottavasti. Antti\nesitti taskukirjapiirustuksistaan, miten aikoi järjestää ilmanvaihdon\navattavan akkunan ja kattoventtiilin avulla.\n\n— Mistä konepuuseppä kaikkea tuollaista keksii? kummasteli Sirkka.\n\n— Lukee kirjoja iltakaudet, selvitteli Anni.\n\nMutta maatalousasioita, harrasteleva konepuuseppä vain naurahteli.\nJotakin kai tässä oli hänenkin harrasteltava aikansa kuluksi.\n\nAntti oli kevään kuluessa etukäteen järjestellyt jo myös\nTuomenkukan kesäisiä elintiloja, kotoiset pihanurmet kun tuskin\nmoneksikaan päiväksi riittäisivät. Jos nuorta lypsävää lehmää\nnyt ollenkaan raaskisi ruveta narun päässä kiusaamaan. Näissä\nennakkojärjestelyissään, joista naiset eivät vielä olleet edes\ntietoisia, Antti toivoi tehneensä hyvän tempauksen. Sen pitemmälle\nsalaamisiin tuskin oli enää aihetta. Mieluisat yllätykset olivat\nhupaisia tekijälle itselleenkin. Tämä varmaankin oli yksi sellainen,\njosta ei kipeästi tukistettaisi. Pian tuo nähtäisiin.\n\nEnempää selvittelemättä hän ohjaili nuoret naisensa metsäpolkua\npitkin vähäiselle niitylle, jonka lävitse pikku puronen rattoisasti\njohdatteli vesiään. Se oli Rantalan vaarin eläke-etuihin kuuluva\nheinämaa. Ukko oli siitä kesäisin niitellyt käpistellyt pari kolme\nkuormallista heinää. Mutta muorin kuoleman jälkeen hän ei enää\njaksanut pitää lehmää. Kahtena viimeisenä kesänä hän sentähden oli\nmyynyt niittyoikeutensa tuhannen markan hinnasta. Katiskoita kokemassa\nkäydessään Antti oli tästä kuullut, muistanut piakkoin tulevan\nlaitumen tarvitsijan ja tehnyt kaupan niityn käyttöoikeudesta ei\nainoastaan vuodeksi, vaan vaarin koko eliniäksi, kauppahinta se sama\ntuhatlappunen kuin tähänkin asti, vuosittain maksettavana. Vaari oli\nkovasti innostunut tästä elinkautisesta kaupasta, oli luvannut veneen\nkäyttöoikeuden kaupantekijäisiksi siitä ilosta, että näin mukavasti\nsai niittymurheensa pois päiväjärjestyksestä. Semmoinen oli kauppa.\nJa tässä oli se niitty. Antti vetäisi auki pari veräjäpuuta ja päästi\nserkukset edellään niitylle.\n\n— Olet sinä vasta kultainen poika! kiitteli Anni.\n\n— Eri etevä mies! ihasteli Sirkka.\n\nLeikkiä laskien Antti vastaili serkuksille, jotka viheriöitsevällä\nniittynurmella hyppelivät ja ilakoivat kuin lapset.\n\nMutta ammattialansa harrastelijana Sirkka omasi vanhempiensa perinteet.\nJo eräitä ammattikurssejakin hän oli käynyt. Näissä niitty- ja\nlaidunasioissa hänellä varmasti oli enemmän ja pätevämpää ammattitietoa\nkuin Antilla ja Annilla yhteensä, käytännön kokemuksista puhumattakaan.\nHän arvioitsi niityn suuruutta, tarkasteli puron rantoja, ruohon\nkasvua, lehteväoksaisia kuusipuitakin läheisessä rinnemaastossa, joka\nmyös kuului Rantalan vaarilta vuokrattuun niittyalueeseen.\n\n— Ymmärrätköhän sinä, onnen poika, vielä itsekään, miten hyvän kaupan\ntässä niittyvuokrauksessasi olet onnistunut tekemään, puheli hän.\n\n— Mistäpä minä sen ymmärtäisin, myönsi poika, kuten totta oli.\n\n— Kun kunnostelet vähän kasvumaita, niin saatte mainion laitumen tästä\nniitystä vaikkapa kahdellekin lehmälle.\n\n— Entä lampaat?\n\n— Niille sitäpaitsi.\n\n— Mitä tähän kunnostamiseen sitten kuuluisi? Jos agronomi olisi hyvä ja\nantaisi ohjeet.\n\n— Heti paikalla, eikä maksa muuta kuin että suukkosen annat... tuolle\nAnnillesi.\n\n— Heti kohta, ja mikäli Anni suvaitsee, niin vaikka...\n\n— Ei, ei hän suvaitse! En minäkään suvaitsisi, jos täysin kiinnityksin\nomistaisin tuollaisen onnen pojan.\n\n— Eipä tiedä, vaikka omistaisitkin. Olemme viime aikoina uumoilleet sen\ntapaista, puuttui Annikin jo puheeseen.\n\n— Ei mitään uumoiluja. Nyt puhutaan niistä tehtävistä, mitä\nvuokramiehen täällä tänä kesänä ja lähivuosina on suoritettava.\n\nSirkka oli hyvääkin ammattimiestä ollakseen, agronomiksi\nkarahteerattuna jo kannattikin olla.\n\n— Ensimmäisenä, sanoisinpa että jo huomispäivän tehtävänä on\njuomapaikan patoaminen tuohon puroon.\n\n— Se on pikku asia. Ehkä saan tehdä sen jo tänä päivänä.\n\n— Älä vähättele! Tullaan tästä suurempiinkin, varoitti neuvonantaja ja\njatkoi: — Leppävesakko tuosta rinteestä on ensi tilassa hävitettävä.\nPunkkeja se vain siittää, sen sijaan että voisi kasvattaa mitä\nparhaimmin lypsättävää ruohoa lehmille.\n\n— Eikö niistä voitaisi tehdä lampaille kerpuja? tiedusteli Anni.\n\n— Voitte mainiosti.\n\n— No tuon me kyllä olisimme itsekin hoksanneet. Entä sitten? joudutti\nAntti.\n\n-— Nuo lauhamättäät avoniityllä voit vähitellen kuokkia ja panna kasaan\nkuivumaan. Niistä saat pellolle hyvää kompostimultaa. Niitä isäkin\nmeillä kovasti vainoaa ja hän kyllä tietää, mitä tekee. Tilalle voi\nripotella heinänsiementä. Saat sitä meiltä, ellet täältä lähempää.\n\n— Sitten vielä?\n\n— Pitäisi vuosittain vähän lannoittaa ja rautaharavalla hajoittaa\nkaikki lehmän jätteet. Väkilannotteitakin voisi hiukkasen käyttää,\nkun jälleen alamme niitä saada. Tuhka vaikuttaisi milteipä samaa, jos\nonnistuisitte jostakin sitä saamaan.\n\n— Täytyy puhua Sarpatin leskelle.\n\n— Sarpatin leskelle? Mitä hän hourii? Ymmärrätkö sinä? kummasteli\nSirkka.\n\n— Luulenpa ymmärtäväni, naurahteli Anni. Serkku sai kuulla, miten viime\nkeväänä suuri rautatynnyri oli täyttynyt parin kuukauden kuluessa\nmuutamasta ämpärillisestä.\n\n— No sellaisen tynnyrillisen kun hankikelin aikaan puhallat tänne\nniitylle, niin jopa Tuomenkukan kelpaa herkutella. Pari vuotta kun näin\ntätä vuokraniittyäsi hoitelet, niin saatte talven kuivarehunkin täältä\nsekä lehmälle että lampaille.\n\n— Tarkoitatko kuivarehulla heinää? tiedusteli Anni.\n\n— Kuivaa heinää, niin.\n\n— Eivätkö talviheinät kaikki ole kuivia heiniä, milloin ne kuivina\nlatoon saadaan? kyseli Anni edelleen.\n\n— Eipä niinkään, serkkuseni. On olemassa myös tuoreheinää ja sepä se\nvasta lypsätysheinää onkin. Se vastaa juurikasveja, jopa väkirehujakin.\nJoka talossa, myös teillä sitä pitäisi valmistaa. Tuomenkukka on jo\ntottunut siihen. Se ammuu, että ette unta saa, ellette jo ensi talveksi\ntoimita tuorerehua sen pöytään.\n\nKotimatkalla serkukset näitä juttelivat. Antti kuunteli tarkkaavaisena.\nHän tiesi, mistä oli kysymys, AIV:stä, Nobel-Virtasen maailman maineen\nsaavuttaneesta rehusta. Jo viime keväänä Sirkan kotona siitä oli ollut\npuhetta. Tämän jälkeen Antti oli lukenut siitä ja kuunnellut esityksiä\nradiossa. Kotipihalle päästyä hän johdatteli serkukset apilamaahan,\njoka oli hänen pieni salainen, ylpeytensä. Sitä kehtasi näyttää vaikka\nparemmallekin agronomille. Sirkka katseli hämmästyneenä.\n\n— No, voi herran kukkaset! Onko tämä tuorerehuvainio teidän?\n\n— No kenenkäs vainioita täällä, naurahti Antti.\n\n— Meidän tiluksiemme keskellä, täydensi Anni.\n\n— Tämän voitte niittää jo parin viikon kuluttua ensi kerran,\nsyyskesällä toistamiseen. Tuosta saatte mitä parhainta tuorerehua niin\npaljon kuin Tuomenkukka talven mittaan vain syödä jaksaa.\n\nTumman viheriäinen heinämaa oli tosiaan lupaavan näköinen,\napilapensaiden lehdykät talven alla hyvin säilyneet ja rehevästi\nsakoutuneet. Lämmin sade auringon paisteisten päivien avustamana\noli saanut tämän ihmeen aikaan. Kun päivän oli sitä näkemättä, niin\nselvästi huomasi tänä aikana tapahtuneen lisäkasvun.\n\n— Yksi tärkeä kysymys vielä. Minne aiotte sulloa tämän erinomaisen\nrehunne?\n\nSirkka katseli ympärilleen kuoppaa löytämättä. Mistäpä olisikaan\nlöytänyt, koska koko talossa ei ollut muuta kuoppaa kuin perunakuoppa\nja sekin ylhäällä nummessa.\n\n— Kuule, mies! Nyt sinun on pantava toimeksi. Liuokset on hankittava\nheti ja tuohon pellon laitaan on kaivettava pyöreä säilökuoppa.\n\n— Häkkyräseipäitä olin aikonut hankkia.\n\n— Ne saat jättää. Hanki lautoja ja nopeasti. Kuopan reunat on\nvuorattava niillä, on tehtävä jonkinlainen tynnyri sinne maan sisään.\nEn osaa tarkemmin sinua tässä asiassa neuvoa. Saat kysyä viisaammiltasi\ntai lukea kirjoista. Pääasia, että tuo erinomainen apila tulee\nAIV-liuoksella kunnollisesti höystettynä kuopatuksi heti juhannuksen\njälkeisellä viikolla.\n\nTuomenkukan nimessä Sirkka pyhästi vannotti Anttia ja Anniakin, että\nrehu vain ei jäisi tekemättä. Antti lupasi pitää murhetta. Oli kai\ntässä pitkät valoisat illat, kylästä hän varmaankin saisi kuopan\nrakentamiseen tarvittavaa neuvoa ja apua.\n\nPäivän viimeinen työ oli Tuomenkukan iltalypsy. Anni sai koko perheen\nja lehmän entisen lypsäjän katsellessa näyttää, oliko hänestä tekijäksi\ntähän työhön. Jännittävää se oli ja aikaakin siinä meni. Mutta\nTuomenkukka hyväksyi uuden emäntänsä. Näkyväiseksi tunnusmerkiksi se\nkarhealla kielellänsä nuolaisi pari kertaa lypsäjäänsä selkään. Maitoa\ntuli lähes ämpärillinen. Pikku mies särppäsi sitä heti tuoreeltaan\nkahvikupillisen.\n\n— Ammuu! ihmetteli Tuomenkukka.\n\n— Ammu, ammuu! vastasi pikku Antti. Käki metsässä muistutteli kellosta,\njoka olisi hankittava ammun kaulaan. Niin varmasti olisikin, ennenkuin\nmentiin Rantalan vaarin niittylaitumille.\n\nSirkalle oli tehty nukkumatila alakerroksen pieneen vieraskamariin,\nmutta ennen sitä hän kävi noutamassa hyvänunen siemeniä yläkerran\nlintukotolaisten pesästä. Oli myöhäinen jo. Ulkona liikuskellessa\ntyttö nähtävästi oli puhunut itsensä tyhjiin, koska pitkiin aikoihin\nei yhtä sanaa saanut irti. Hän katseli vain pienessä sängyssä nukkuvaa\nlasta, käveli avoimeen akkunaan, jonka ulkopuolella kesäyö äänettömänä\nhenkäili. Myöhemmin jokin yökehrääjistä keväisiä kaihojansa kujerteli\napilapellon takana. Ystävän kaipaustako ehkä silläkin?\n\n— Kyllä teidän kelpaa, kun on Tuomenkukka ja tuollainen apilapelto! On\nminullakin kohta. En halua kuolla kukkimatta. Ystävän tahdon! Ja sitten\ntuollaisen pikku pojankin. Hyvää yötä!\n\nTyttö meni. Antti naurahti, lähestyi ja suuteli Annia. Hän oli\nunohtanut sen laidunmaalla.\n\n\n\n\n13.\n\n\n— Se oli viimeinen ämpärillinen. Tänä iltana lasketaan vielä renkaat.\n\n— Miten pääset ylös sieltä?\n\n— En tulekaan vielä. Tasoittelen kuopan pohjaa, niin kauan kun\nhaet apumiehiä Lahtiselta ja Saranojalta. Saarisen olen pyytänyt\nkahdeksaksi, tulkoot silloin.\n\nAnni tyhjensi multaämpärin ja lähti. Antti nauraa hihitteli itsekseen.\nSiinä oli pieni petos, totta toinen puoli. Miehiä kyllä renkaiden\nlaskemisessa tarvittaisiin, mutta ennen sitä oli kuoppaa syvennettävä\nainakin puoli metriä. Multaämpärien kiskominen oli kuitenkin liian\nraskasta Annille. Helpompaa mullan lapiolla heitteleminen olisi\nentiselle urheilijalle. Mitä tämä nyt oli, kolme metriä kolmentoista\nmetrin kuulantyöntäjälle. No, eroa oli vähän heittosuuntauksissa, mutta\noli kai sitä myös mitoissa ja heiton tarkoituksissa. Silloin saavutus\nja voitto, nyt Tuomenkukka ja tuorerehu.\n\nHän riisui paitansa, myttysi ja heitti sen pallona ylös. Samaa tietä\nalkoi nousta ruskeata multaa lapiollinen toisensa jälkeen. Osa mullasta\nrapisi takaisin hikiseen selkään. No, vaikka pieniä kiviäkin, kunhan ei\nkananmunan kokoisia. Jos Anni puoli tuntia viipyisi apumiehineen, niin\nkuopassa puoli metriä lisää syvyyttä. Se merkitsisi erinäisiä kiloja\ntuorerehua.\n\nHän laski heittojansa, kuten jo nuorena poikasena ja sitten myöhemmin\nnuorukaisena kilparadoilla oli laskenut juoksuaskeleitaan ja\nsauvantyöntöjään. Se piristi ja antoi uutta voimaa. Mikäpä tässäkään\nenää hätänä, kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu. Jos tuorerehu\nantoi, mitä käyttäjät kehuivat ja opastuskirja lupasi, niin tästä\ntulisi pieni aarrekuoppa! Että nuo puolentoista metrin renkaatkin\noli pitänyt jäädä valimon takapihalle kuin tätä tarkoitusta varten.\nMyötäistä tähän saakka oli ollut purjeissa. Huvia tällainen oma työ,\nmitä halusi ja jaksoi tehdä. Vielä muutama kymmenen lapiollista.\nYksi... kaksi... kolme... Multaa ja pieniä kiviä rapisi. Rakeita hirven\nselkään!\n\nAnni saapui apumiehineen ja Saarisen Heikki samanaikaisesti. Hänen\näänensä kuului pihamaalta saakka. Ääneen ihmettelivät muutkin miehet,\nkun tupakoivat ja katselivat siinä Antin kaivaman kuopan partaalla.\nOnpa siinä kaivuria kerrakseen! Että lapiollaan ryöpyttää mullat parin\nsylen syvyydestä! Jo oli myyrä mieheksi!\n\nNaurava myyrä, hikinen ja rapainen, heitti lapionsa kuopan äyräälle ja\nkiipesi Saarisen Heikin tarjoamaa riukua pitkin ylös.\n\n— Minkä näköinen sinä olet! kauhisteli hänen parempi puoliskonsa.\n\n— Mikä näössäni vikana? Enkö kelpaa emännälle mieheksi?\n\n— Kelpaat, kun peset itsesi purossa ja muutat paitaa.\n\n— Mitenkä muutat tällaista paitaa? Neuvo se ensin!\n\nSiinä se vasta pulma! Vaikea oli neuvoa, työläs muuttaa. Aatamin\nruskeata ihopaitaa! Hauskaa pidettiin nuorten kustannuksella ja sitten\nryhdyttiin laskemaan renkaita. Se ei tuottanut suurempia vaikeuksia,\nkun miehiä, voimaa ja järkeäkin oli. Kuusi rengasta laskettiin toinen\ntoisensa uurteisiin tuota pikaa.. Siinä se oli nyt rehukuoppa, ellei\nkaivoksi muuttuisi. Pintavedet pitäisi eristää. Pohjakorkeuden ja\ntarvittaessa liuoksen liikavedet voisi johdattaa pois salaojan\navulla. Mahtoipa olla tapaus laatuaan, kun näin pikku paikkoihin\ntuorerehukuoppia rakennettiin!\n\n— Tuollaista apilaa kyllä kelpasi kuopata, arveli Saranojan isäntä.\n\n— Sopisi tuota hevosen heinäksikin kuivatella, sanoi Saarisen Heikki.\n\nNiin monta mieltä kuin miestä uusissa asioissa aina, rehusäilömisiin\nnähden liiatenkin. Oli miten tahansa. Renkaat nyt joka tapauksessa\nolivat maassa ja siellä pysyivät. Rehun säilöminen oli asia erikseen.\nTyön päätyttyä juotiin nuoren emännän pullakahvit, kuten talkoissa\ntavallisesti. Pikku Antti kävi käppäisemässä kouraa joka miehelle\nhoitaen pientä keskustelua samalla. Hänen kirjoissaan oli jo muitakin\nkuin ammun ja possun sanoja, ja uusia tuli joka päivä.\n\nSaarinen ajoi niittokonetta. Rintelän koko perhe touhusi tuoreen\nheinän ajossa, Saranojan nuori isäntä sitä sulloi ja suolasi. Hänellä\noli tässä työssä tarvittavat välineet, kumisaappaat ja käsineet sekä\nliuoskannu. Kaavat hänellä oli kirjoihin katsomatta päässä. Tuorerehua\noli Saranojassa tehty monena vuotena.\n\nKone rapisi, apila tuoksui. Pikku Antti loikoili vatsallaan kuorman\npäällä ja pureskeli kukkanuppuja. Sitä samaa hevonen, sitä kuorman\ntäyttäjätkin, punertava tai valkoinen apilankukka milteipä jokaisen\nsuussa. Siinä oli kesän henkeä ja elämää, nuppuihin kätkettynä\nmesihunajaa. Tämän saattoi selvästi tuntea, haistaa ja maistaa.\n\nKuurosade rapsahti ajaen rehukuopan täyttäjät katon alle. Kahvin aika\njo olikin. Pilvi meni, aurinko helähti paistamaan. Sitten jälleen\nkiiruhdettiin pellolle. Tämä oli erinomaista heinäntekoa. Sade ei satoa\ntärvellyt, paransi ennemminkin. Hyvissä ajoin ennen iltaa pelto oli\ntyhjä, mutta kuoppa täysi. Rehu päällystettiin voimapaperilla, painoksi\nluotiin puolen metrin vahvuinen kerros multaa.\n\nMutta lehmä ja lampaat paistattelivat kesäistä päivää Rantalan\nvaarin niityssä. Perhe kolmi- jopa nelihenkisenäkin riensi sinne\naamuin illoin, poika isän niskassa ajaen, äiti lypsinastia kädessä.\nTuomenkukka odotteli heitä veräjällä. Sen kellossa oli auringon\ntiimalasin mukaan tarkistettu aika. Kuivalta makuurinteeltään\nlampaatkin siihen kipittelivät, koska jotakin hyvää aina tiesivät\nsaavansa. Ne saivatkin sitä, suolaa, perunankuoria, leivänpalaa. Mutta\nenimmän sai Tuomenkukka, koska enimmän antoikin. Ämpärin täyden se\nlypsää pohotteli valkoista rieskamaitoa, josta saatiin keltaista voita,\nmaukasta kirnupiimää ja viiliä. Joka aamu siinä oli perheelle valmis\nruoka keittämättä. Kun sitä talkkunoilla höystettiin, niin muuta tuskin\naamiaiseksi tarvittiinkaan. Sellainen antimuori oli Tuomenkukka. Koko\nperheen se kesäisellä tuoremaidollaan piristi. Kaikkein enimmän sen\nantimista nautti ja hyötyi pikku Antti. Hänen jäsenensä vahvistuivat,\npyöristyviin kasvoihin ilmestyi voimakas elämän väri, jonka\naiheuttamisessa myös auringolla oli oma suoranainenkin osuutensa.\n\nAntti muisti, mitä Sirkka oli neuvonut niittylaitumen kohentamisesta.\nLauhamättäiden kuokkiminen antoi hänelle työtä moneksi iltakaudeksi.\nSamanaikaisesti Anni taitteli lampaille kerppuja. Yhdessä he niittivät\nja kokosivat kuivaa heinää seipään toisensa jälkeen.\n\nMutta heinänteko ilman niittyalueen aitaamista muodostui eräänlaiseksi\nkilpajuoksuksi lehmän ja lampaitten kanssa. Antti niitti, mitä\nlehmä jätti, talvella varmaankin ne kelpaisivat. Sovinnollista\nvuoroviljelystä harjoittaen tultiin joten kuten aikoihin. Mutta heinän\nkuivattaminen ei tapahtunutkaan enää täyden yksimielisyyden merkeissä.\nTuomenkukka katsoi täysinäiset heinäseipäät vastustajikseen ja näitä\njohtopäätöksiä seuranneessa lähitaistelussa seipäille kävi huonosti,\nnurin joka ainoa. Heinämies harmitteli, mutta siitä ei paljoakaan\napua. Pulmasta hän selviytyi aitaamalla ladon eteen rauhoitetun\nkuivatusalueen. Siitä kuivat heinät turvallisesti voitiin siirtää\nlatoon.\n\nNiittyladosta, heinien ja lehtikerppujenkin säilöpaikasta tuli\nperheelle myös mukava levähdyspaikka työn lomassa, suoja sateen\nyllättäessä. Hyvätuoksuisista niittyheinistä saatiin pikku miehelle,\ntarvittaessa koko perheellekin, mainio lepovuode. Se oli lämmin tai\nvilpoisa, miten milloinkin haluttiin, heinäpeittoa kun vain joko\nvähennettiin tai lisättiin. Sade soitteli somasti pärekattoon. Ladossa\nlepäillessä herkuteltiin mansikoilla ja mesimarjoillakin, joita Anni\npoimi niityn laidoilta.\n\nElokuun lopulla öiden pimentyessä tuotiin lehmä kotipeltoon.\nApilaodelma, jota riitti sekä tuorerehukuopan täytteeksi että suoraan\npellolta syötettäväksi, oli ravintoarvoltaan paljon voimakkaampaa kuin\nniittyheinä. Se herutti lehmän maidonannin keväisiin määriin.\n\nMutta eräänä syyspäivänä isä toi pikku Antille uuden leikkitoverin.\nSe rapisi naulalaatikossa hänen polkupyöränsä takatelineellä. Kaksi\nkirkasta silmää ja pieni musta nenännykerö kiilsivät lautojen raosta.\nKansilauta avattiin ja lattialle kierähti pieni vikkelä villakerä.\nHau-hau! räyskähti kerä. Hau-hau! kertasi pikku Antti. Tämän esittelyn\njälkeen heistä tuli erottamattomat ystävykset. Jos isä olisi tarkemmin\najatellut, mikä vastus hallavasta hauvasta ja sen villitsemästä pikku\nAntista äidille ja mummolle koitui, mikä murhe sitten myöhemmin, hän\ntuskin olisi tuonutkaan Antille tätä toveria. Ehkä sittenkin olisi\ntuonut? Kuka tietää? Ja mitä vaivannäkijöihin tulee, niin tuskinpa\nhekään olisivat häntä edes tässäkään tapauksessa moittineet.\n\nPennun nimeksi pantiin Hau-Hau, koska se oli ollut ystävysten\nensimmäinen molemminpuolinen tervehdys ja he kumpikin osasivat sen\nsanoa. Hau-Hau litkitteli mielellään ammun maitoa kuten Anttikin,\njuomatavassa vain oli jonkin verran eroa. Kumpi ensinnä loppuun pääsi,\nriensi toveriaan auttamaan ja ennen pitkää molemmat kupit olivat niin\npuhtaat, että peseminen näytti ihan tarpeettomalta.\n\nIsä teki Hau-Haulle pikku vuoteen Antin sängyn viereen. Toisen\nnukkumisesta ei tullut mitään, ellei toinenkin maannut vuoteessaan.\nKun äiti peitteli ja hiljensi, niin kummankin silmät alkoivat\nsulkeutua, kunnes molemmilta näkyi vain vähän valkoista viirua,\nsitten ei sitäkään. Toverukset nukkuivat hievahtamatta aamuun saakka.\nMutta sitten alkoi vallaton leikki. Hau-Hau ei väsynyt hampaittensa\nharjoittamiseen. Sama into tarttui leikkitoveriin. Mitä tahansa he\nulottuivat sieppaisemaan penkiltä, sängystä tai pöydältä, sukkaa,\nlapasta, kenkäharjaa... niin kohta alkoi kissanhännän veto, kontillaan\nmolemmat, kiistankappale hampaissa. Hau-Hau ravisti ja ärisi, Antti\nmaksoi samalla mitalla. Sitten taas kiskottiin takamukset pystyssä.\nTasaväkisiä kun oltiin, niin mitään selvää ei milloinkaan saatu, paitsi\nkiistankappaleesta, sukasta tai kintaasta. Mutta siitä kyllä sitten\ntulikin sitä selvempää. Sen ennalleen kohentamiseksi ei enää tarvittu\npuikkoja eikä neulaa.\n\nPäivät päästään riitti toveruksille hauskaa. Mutta sitten Hau-Haun\nsilmät alkoivat vuotaa vettä, nenänpää, se pikkuinen pikinokka kävi\nkuivaksi, eikä lämpöinen maitokaan enää kelvannut. Se laihtui ja alkoi\npäivälläkin makailla. Sitä ei huvittanut enää kissanhännän veto, ei\nmitkään entiset leikit. Se urisi ja vavahteli unissaan, itki joskus\nkuin lapsi.\n\nIsä kysyi neuvoa eläinlääkäriltä. Penikkatauti. Vain aikoinaan\nsuoritettu rokotus olisi voinut pelastaa, enää ei mikään. Isä ei\nhennonnut sitä sanoa Antille, ei aikuisillekaan.\n\nKului pitkiä tuskallisia päiviä. Taudin ote koveni, pikku ruumis yhä\nlaihtui ja heikkeni. Ruokahalu loppui kokonaan, meni näkö, hävisi\nkuulo, ramppikohtaukset kävivät ankariksi, kunnes kuolema vapautti.\nVärisevä pikku Hau-Hau jäykistyi ja kylmeni...\n\nAntti katseli onnetonta ystäväänsä oudon murheen vallassa. Hau-Hau!\nhän herätteli, mutta leikkitoverin silmä ei auennut enää. Kyyneleet\nherahtivat mummolle, eivätkä kaukana olleet äidiltäkään. Hän kantoi\njäykistyneen pikku hauvan ulos ja hautasi lumihankeen.\n\nOli pimeä, pyryinen päivä. Yksinäiseksi jäänyt ystävä kuljeskeli\nikävissään. Kukaan ei tarttunut enää hampain sukkaan. Pikkuinen vuode\nhänen sänkynsä vieressä oli tyhjä. Hau! Missä Hau-Hau? Näin hän\nikävissään tiedusteli monena päivänä, etsiskeli kaikista piilopaikoista\nsukkaa perässään vetäen ja huudellen.\n\nHän muisti hävinnyttä leikkitoveriaan vielä keskitalvella, keväthankien\naikaan, kun isä pulkalla pitkin mäkiä häntä kiidätteli. — Hau-Hau!\nMissä Hau? hän kesken riemujaan saattoi kysäistä. Kerran harmaa vikkelä\norava rävähti heidän edellään puuhun. — Hau-Hau! riemuitsi poika. He\npysähtyivät katselemaan sitä, Antti pulkassaan, isä kannolla istuen.\nOrava katsoa napitteli ylhäältä kuusen latvasta. Sen häntä oli tuuhea\nja kippurainen, etukäpälissä pyörähteli ruskea käpy. — Hau-Hau! uudisti\nAntti vanhan tervehdyksensä, mutta ylhäinen metsän pikku Hau ei\nvastannut siihen.\n\nPoika katseli murheellisena. Mitä hän mahtoikaan mietiskellä? Miksi\nHau-Hau oli juossut tänne ja kiivennyt noin korkealle? Miksi Hau-Hau ei\ntullut leikkimään, ei pikku sänkyynsä nukkumaan eikä maitoa litkimään?\nMiksi karkasi ja jätti Antin? Näitä varmaan yksin jäänyt leikkitoveri\najatteli omasta lapsen näkökulmastaan katsellen.\n\n— Nyt lähdemme taas. Sano hyvästi metsän pikku hauvalle.\n\n— Hau-hau! sanoi Antti. Orava pudotti alas puoliksi sorvatun kävyn.\nIsä kävi noutamassa sen pulkkaan. Poika piti sitä kauan aikaa kaikkein\nrakkaimpana leikkikalunaan.\n\nMutta keväällä hankien sulaessa isä kaivoi Hau-Haulle haudan puutarhaan\nja istutti sen merkiksi pienen omenapuun.\n\n\n\n\n14.\n\n\nPikku sisko ja viisi untuvikkoa tulivat samana päivänä. Sisko oli\npieni, keltaiset untuvikot sitäkin pienempiä. Ne kiirivät pitkin\ntuvan lattiaa niinkuin Antin lankapallo, yhtä pehmoisiakin ne olivat.\nNiillä oli kaksi jalkaa, pienet silmät ja piikkinenä, jota mummo sanoi\nnokaksi. Ne nokostivat kananmunaa. Maitoa ne litkivät somasti päätään\nkeikauttaen, kaikki samalta lautaselta.\n\nMutta pikku siskolla oli oma lautasensa, kaksikin, eikä hänen tarvinnut\nvikittää, eikä päätään keikuttaa. Eikä pientä nenää ollenkaan tarvinnut\nkastaa maitoon. Nenää pikku sisko käytti vain hengittämiseen. Siinä oli\nkaksi pientä reikää, jotka pihisivät. Joskus ne kokonaan tukkeutuivat.\nSilloin äiti puhdisteli niitä pumpulitukolla.\n\nNäitä huomioita Antti teki milloin tuvassa untuvikkojen pesäkopan\nvieressä, milloin äidin sängyn vieressä makuukamarissa. Hän kapusi\nvikkelästi rappuset ylös, kerran hän laskeutui hyvin nopeasti myös\nalas, mutta tämän mäenlaskun seurauksena tuli hänen otsaansa musta\nsarvi, jolla ei ollut hauska puskea. Antti kävi varovaisemmaksi, koska\nei halunnut toista otsasarvea.\n\nAamuin illoin Antti puuhaili isän apumiehenä ulkona pelloilla\nja puutarhassa. Isä käänsi ja haravoitsi maata. Antilla oli oma\nkääntötalikkonsa ja haravansa. Pieni punainen kastelukannu ja ämpärikin\nhänellä oli. Kylväminen ja kasteleminen, taimien ja perunoiden\nistuttaminen, lehmän ja lampaiden syöttäminen... kaikki ne olivat\nhauskoja töitä. Mutta vielä hauskempaa oli sammalen kantaminen Nassun\nkarsinaan. Nassu oli uusi ja pikkuinen, sammalvuoteella maatessaan\ntuskin Antinkaan mittainen. Syödä se kuitenkin jo osasi, kivivadillisen\nlitkaisi yhteen hengenvetoon. Antti katseli, kun Nassu söi. Sitten hän\nkellistyi Nassun sammalille lepäilemään. Öh-öh! sanoi Nassu, samoin\nAntti, vaikka osasi hän jo paljon muitakin sanoja.\n\nKun isä kävi kauppapuodissa tai postia hakemassa, otti hän Antin\nmukaansa. Antilla oli oma istuin ohjaustangon edessä. Lippalakki\npainettiin lujasti päähän. Sitten mentiin, että vesi silmistä sirisi.\nKylän koirat ja kissat, jopa lentävät variksetkin jäivät ihmetellen\nperään katsomaan. Kauppapuodissa Antti sanoi päivää myyjätädille,\njoka pisti makeaa hänen suuhunsa ja evääksikin paperipussiin. Kerran\nhän antoi kananpojan korkuisen tonttuäijän, jolla oli punainen lakki\nja valkoinen parta. Heti kotiin päästyä Antti juoksi näyttämään sitä\näidille ja pikku siskolle. Sitten hän asetti äijän pikku tipujen\npaimeneksi. Ne kumartelivat ja sirkuttivat sille ja nykivät sitä\nparrasta. Yöksi partaäijä pääsi Antin viereen nukkumaan, että huomenna\ntaas jaksaisi tipuja paimentaa.\n\nEräänä iltana tällaiselta kauppamatkalta kotiin palatessa he\npysähtyivät uittamaan tukkipuita maantien ojassa. Koulun opettaja\ntavoitti heidät siinä ja pysähtyi puhuttelemaan. Hänelläkin oli\npyörä ja kirkkaat silmälasit, joita hän huolellisesti nenäliinaansa\npyyhiskeli. Opettaja tunsi tukinuittajat. Hän oli Annin opettaja ja oli\nkäynyt Rintelässä aikaisempina vuosina monta kertaa.\n\n— Havainto-opetusta maantiedossa! Vai mistä siinä on miehillä kysymys?\n\n— Leikimme vain tässä.\n\n— Leikkiä minäkin tarkoitin. Harvoin tapaa isän poikineen tuollaisessa\ntouhussa. Te näytätte olevan ilahduttava poikkeus.\n\n— Huvia ja virkistystä tästä kai on itsellekin.\n\n— Niin on, vaikka monikaan ei sitä huomaa.\n\n— Eivät tule kokeilleeksi. Kokeileva isä vuoleskeli puun oksasta\nkalikkatukkeja, joita poika toimessaan pudotteli vesiojaan.\n\n— Tepä sen sanoitte! He eivät tule sitä kokeilleeksi, kertasi opettaja.\nSitten he jonkin aikaa vaiteliaina seurailivat lapsen iloista touhua.\nTulvillaan juokseva ojapuro solisi rattoisasti.\n\nSe tempaisi pikku Antin tukit sitä mukaa kun hän niitä kädestään\npudotteli. Käki kukkui, metsä helähteli.\n\n— Olen kyläläisten kuullut teistä puhuvan, jatkoi opettaja keskustelua\nhetken äänettömyyden jälkeen.\n\n— Minusta! Millä tavalla minä olen heille puheenaihetta antanut?\nkummasteli Antti.\n\n— Olettepa kuin olettekin, vaikka itse ette näy sitä edes tietävän.\nKatsokaas, ei ole niinkään tavallista, että joku muu alan ammattimies\nvakinaisen työnsä ohella harrastelee maanviljelystä, karjanhoitoa ja\nsen semmoisia asioita, kuten te näitä kuluneina vuosina Rintelän muorin\nvävypoikana olette tehnyt.\n\n— Mutta ei siitä ole ollut minulle mitään vaivaa. Huvin vuoksi olen\nkapistellut, niinkuin näitä kalikoita tässä.\n\n— Sepä se juuri sivusta tarkkailevia ihmisiä kummastuttaakin.\n\n— Ettäkö joku on lapsekas?\n\n— Se juuri.\n\nHe katsoivat nauraen toisiaan. Purokin nauroi ja kukkuva käki. Mutta\npikku Antti huuteli:\n\n— Litää puita! Anna itä litää tukkipuita!\n\nIsä vuoleskeli toimekkaalle uittajalleen lisää puita.\n\n— Te olette tarttunut elämästä kiinni, niinkuin pitää. Sitä vain\ntahdoin sanoa ja sitä se kyläkin kummastelee, johdatteli opettaja\njälleen äskeisiin.\n\n— Minun mielestäni se asia on päinvastoin. Elämähän se tarttuu meitä\ntukasta kiinni.\n\n— Juuri niin.\n\n— Työskentelen kahdeksan tuntia huonekalutehtaassa, toinen kahdeksas\nmenee nukkumiseen. Miten saisin jäljelle jäävän kolmanneksen kulumaan,\nellen jotakin harrastelisi?\n\n— Kaikki eivät ajattele tuolla tavalla.\n\n— Mikä tietää, vaikka ajattelisivatkin.\n\n— Miksi sitten eivät tee näin?\n\n— Ehkä sellainen ei huvita heitä. Tai heillä lienee joitakin muita\nharrastuksia.\n\n— Onko sellaisia teidän työtovereillanne?\n\n— Kyllä on. Joku urheilee, toinen kalastaa, kolmas ryyppää.\n\n— Te ette harrasta sellaisia.\n\n— Harrastanpa hyvinkin. Urheilen virkistyksekseni. Kalastan huvikseni.\n\n— Ette ryyppää?\n\n— En, koska se ei huvita minua.\n\n— Eikä tyydytä toimintahaluanne.\n\n— Siinäpä se. Ja niin jää aikaakin sitten näihin nykyisiin\nharrastuksiinne.\n\n— Jää rahaakin vielä! Kun sen käyttää järkevästi, niin saa nautintoa\nkoko perheelle paljonkin enemmän kuin viinalitrasta, joka on paitsi\npahan makuista, niin sikamaisen kallistakin vielä.\n\n— Olette järkevästi osannut valita ja jalostaa nautintonne. Se\nilahduttaa mieltäni jo Anninkin tähden, joka on tämän ansainnut. Hän on\nhyvä tyttö.\n\n— Erinomainen tyttö! Siinä olen samaa mieltä kanssanne.\n\n— Olettehan te monessa muussakin asiassa. Anni oli oppilaanani neljä\nvuotta.\n\n— Hän on puhunut siitä, kun olemme katselleet hänen päästötodistustaan.\n\n— Hyvä todistuskin, vai mitä?\n\n— Mainio paperi, kymppejä kuin kärpäsiä, minulla tuskin\nkahdeksikkojakaan niin taajassa.\n\n— No, ne nyt lienevät ehkäpä saman arvoisiakin. Eri kouluissa\narvostellaan eri tavalla. Minulla taitaa olla se vika, että riputtelen\nkymppikärpäsiäni liiankin taajaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, että\nAnni ansaitsi nämä kärpäsensä.\n\n— Ainakin laulussa ja voimistelussa! Hän hyppää kuin kärppä, kukkuu\nkuin tuo käki. Ja käsitöissä hän on eri kätevä. Vaikka mistäpä te sen\ntietäisitte. Ette kai te sitä hänelle opettanut?\n\n— En kylläkään! Opettaja nauroi. — Mutta naisopettaja usein sanoi, että\nkäsitöissä Anni oli koulun paras.\n\n— Kas vain! Sitä samaa asemakylän rouvat juttuavat, kun juoksuttavat\nkävelytakkejaan ja hetalepuseroitaan hänen tehtäväkseen, niin että ihan\nharmittaa.\n\n— Harmittaako teitä, kun vaimo hyvin ansaitsee?\n\n— Hävettää ja harmittaa. Kyllä miehen, huonommankin, sentään pitäisi\nkyetä vaimonsa ja lapsensa elättämään.\n\n— Litää puita! Itä, itä, tukkipuita! herätteli pikku Antti miestä\nkeväisiin harrastuksiinsa.\n\n— Eikö tuo riittäne tämän päivän osalle. Pitää kai tästä jo kotiin\näitiä ja siskoa katsomaan.\n\n— Siskoa! Onko teillä jo sellainenkin talossa? En ole siitä kuullutkaan\nvielä. Onneksi olkoon, kummallekin ja äidillekin. Viekää terveiseni!\nkiiruhti opettaja onnittelemaan.\n\nMutta pikku Antti ei ollut vielä halukas lähtemään. Ellei tukkia\nvoitukaan enää uittaa, niin mylly kai voitaisiin tehdä. Isä lupasi\ntehdä sen huomenna verstaalla, jossa oli parempia tarvepuita. Pajupilli\nsitten! Entinen oli mennyt rikki, eikä soinut enää.\n\n— Tehdään Antille pajupilli. Vuoleskellaan siskollekin, vaikka hän ei\nvielä soittaakaan osaa. Opettaja kävi pikku miehen liittolaiseksi.\nHän hyppäsi vesiojan ylitse ja leikkasi taskuveitsellään pari sopivaa\npajunoksaa, isän vuoleskeltavaksi toisen, että tämä saisi esittää\ntyönäytteensä, olivatko ne kahdeksikot kympin arvoisia, vai ei.\nHe istuivat tien reunalle pillejä vuoleskelemaan. Pikku mies oli\ntyytyväinen ja katseli tarkkasilmäisenä, pää hieman kallellaan.\n\n— Onkohan nähty siellä Annin koulutodistusten joukossa mitään muita\npapereita? tiedusteli opettaja pajunoksaa vuoleskellessaan.\n\n— Onpa hyvinkin! Kymmenentuhannen markan henkivakuutuskirja! Olette\nkirjoittanut hänelle sellaisenkin kympin.\n\n— Niinpä tuo tuli kirjoitetuksi. Ette suinkaan ole pahoillanne siitä?\n\n— Mitäpä syytä minulla siihen olisi. On kai se hyvä olemassa\nsemmoinenkin kymppi. Sitäpaitsi hän sen näihin saakka on maksanutkin.\n\n— Ja maksaa ehkä vasta.\n\n— Ehkä, vaikka niinkuin jo sanoin, ei se oikein ole. Hävettää aikuista\nmiestä.\n\n— Miehen on tehtävä vastavedoksi jotakin samantapaista. Mahdollisesti\non tullutkin jo tehdyksi?\n\n— Henkivakuutusko?\n\n— Niin.\n\n— Eipä ole tullut tehdyksi.\n\nSitten kumpikaan vähään aikaan ei puhunut mitään, eikä pikku Anttikaan.\nHe tekivät pillejä, veistivät läppiä, koputtelivat kuorta irti. Pillit\njoutuivat valmiiksi samoihin aikoihin. Pikku Antti sai soittimen\nkumpaankin käteensä.\n\nHän koetteli isän tekemää ja sai äänen. Riemu välkähti pojan silmistä.\n\n— Te toi!\n\nSitten hän koetteli opettajan tekemää, sai siitäkin äänen.\n\n— Te toi!\n\nHän hyppeli tiellä ja soitteli vuoroon pillejä, joista toinen piti\nviedä tuliaisiksi pikku siskolle. Tekijämestarit ottivat sydämessään\nriemuiten osaa pillipiiparin iloon. Sitä samaa väsymätön ojapuro,\nkäkikin metsässä. Mutta Antti oli itsekseen jäänyt miettimään Annin\ntoista todistusta, josta äsken oli ollut puhe.\n\n— Mitä tuollainen vakuutuskymppi minun kohdallani sitten merkitsisi ja\nmitä maksaisi? tiedusti hän vihdoin.\n\n— Ensinnäkin sitä, että perheellänne, vaimollanne ja lapsillanne\nmahdollisen kuolemanne sattuessa olisi toimeentuloa turvaava pääoma\nkäytettävissään. Sama säästö teillä itsellänne, jos elätte, sanokaamme\n65 vuotiaaksi, jolloin työ tehtaassa ei enää oikein käy eikä huvita,\njolloin keveämmät joutoaikojen harrastukset Annin toverina Rintelässä\nriittävät mainiosti ja ovat käyneet entistä hupaisemmiksi. Sitäpaitsi,\njos tätä ennen niin onnettomasti kävisi, että työkykynne taudin tai\ntapaturman kautta kokonaan menettäisitte, saisitte nostaa vuosittain\neläkettä mainittuun määräikään tai kuolemaanne saakka, jos se ennen\nsitä tapahtuisi Sitäpaitsi säästöpääomana olisi nostettavissa\nsatatuhatta markkaa joko itsellenne tai perheellenne.\n\n— Eikö äsken kymmenestä ollut kysymys?\n\n— Oli kyllä, kun oli kysymys Annista ja menneistä vuosista. Muistatteko\nkouluaikaista raamatunhistoriaanne vielä?\n\n— Mitä muistan, mitä ei, Antti naurahti.\n\n— Saul ja David palasivat voitollisesta sodasta. Mitä Israelin vaimot\nja tyttäret lauloivat, kun riensivät heitä vastaanottamaan?\n\n— Saul löi tuhat, David kymmenentuhatta!\n\n— Arvasin, että muistitte. Te olette David, se paimenpoika.\n\n— Niin olenkin! Rantalan vaarin niityllä lehmää ja lampaita paimentelen\nilloin aamuin, ilakoitsi paimenpoika.\n\n— Toinen kysymyksenne olisi, mitä se maksaisi teille. Sanokaapas te\nensin minulle, mitä on tuntipalkkanne huonekalutehtaassa.\n\n— Neljäkymmentä markkaa.\n\nOpettaja otti taskukirjansa ja teki pieniä laskelmia.\n\n— Noin puolitoista tuntia viikossa, eli viisitoista minuuttia päivässä.\nVoisitteko kahdeksasta työtunnistanne varata neljännestunnin tällaisen\npäämäärän tavoittamiseksi?\n\n— Tuota täytyy vähän aikaa tuumiskella.\n\n— Annin ja hänen lastensa tähden toivon, että ette unohda sitä.\n\nPikku Antti juoksi isänsä luokse tieltä, jossa oli pillejaän soitellut.\nTämä hyvästeli opettajaa ja nosti pojan satulaan. Kotona oli miehillä\nvielä muutamia harrastelutehtäviä ennen iltaa. Pilli oli vietävä pikku\nsiskolle ja opettajan terveiset äidille. Vai oli hän ollut sellainen\ntyttö jo kansakoulussa!\n\nÄiti ja pikku sisko odottelivat heitä kotona. Mummo oli lähtenyt\nniitylle lehmää lypsämään. Sinne miehetkin kohta, mutta ennen sitä he\nselittivät viipymisensä syitä.\n\nMitä koulutyttö arveli opettajansa terveisistä? Muistiko mitään enää\nhänen opetuksistansa? Mitä Israelin naiset lauloivat sodasta palaavalle\nkuninkaalle ja paimenpojalle? Tämän tapaisia kysymyksiä vanhempi\nesitti entiselle tietoviisaalle. Jos niihin valmistumatta ryhtyi\nvastaamaan, niin varmaan kympit todistuksista rapisivat. Hän vältteli\nja vastakysymyksin kierteli. Kautta aikojen tämä on ollut paras kympin\nhankkimiskeino epävarmoissa tapauksissa.\n\nMutta pikku mies vastoin tavallisuutta kyseli vähemmän. Hän näytteli\nsitä enemmän, miten tukkipuut uivat purossa, miten isä ja setä tekivät\npajupilliä. Ja väliohjelmaksi hän soitteli kumpaakin pilliä. Toinen\nniistä piti antaa pikku siskolle. Antti antoikin, mutta ei pikku sisko\npillistä mitään ääntä saanut, koska veti ilmaa sisään päin. Ulos päin\nhän puhalteli nenännykerönsä pienillä naskalirei'illä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nMiten hitaasti ihmislapsi sentään kehittyykään! Kananpoikaset\nselviytyivät omavaraiseen elontoimintaan monta vertaa nopeammin. Kun\npikku Anni, jota virallisesti ei kirjoihin oltu merkitty vielä tällä\nnimellä, vaihtoi vasta syntymäväriänsä ja katseli pieniä kauniita\nkätösiänsä, juoksivat kananpojat siipiräpäkkää, että poro pölisi.\nNe liikkuivat jo laajoilla aloilla ruoan etsinnässä, sirkuttivat\nihmisille, tappelivat keskenään. Ryynit ja leivänmurenet nypättiin\nmilteipä jakajan käsistä, ja piimäkin hävisi nopeasti kupista, vaikka\njokainen ryyppy oli keikautettava alas. Viisi keikauttajaa, kuin\nterälehdet kukkasen kehässä! Työn lomassa niiden touhua oli hupaisa\nkatsella.\n\nPientä sivuhommaa tämä joka paikkaan kerkiäväinen siipinuoriso myös\nantoi, mikäli haluttiin luovuttaa sille toimintavapaus pihanurmella.\nKukapa olisikaan hennonnut noita vielä häkkikarsinoihin sulkea.\nEnimmän puuhaa antoi mansikkamaan vartioiminen. Hyötymansikka maistui\njo raakileena kananpoikasille mainiosti. Kelpasivat ne rastaille ja\nvariksillekin, jotka kaikki katsoivat olevansa etuoikeutettuja tämän\npäivä päivältä yhä mehevämmäksi punertuvan saaliin jaossa.\n\nUlkoisia saalistajia varten rakennettiin vanhaan sadetakkiin pukeutunut\nvälkkyvää miekkaa kummassakin kädessään heilutteleva herra vääpeli,\njosta oli pikku Antille yhtä paljon iloa kuin rastaille ja variksille\nharmia. Mutta kananpoikaset eivät pelänneet sitä, katsoivat nähtävästi\nomaan väkeen kuuluvaksi. Niitä varten oli keksittävä uusia keinoja.\nPelastajaksi tuli taas Rantalan vaari kaksine risaverkkoineen. \"Mitä\nmä noillakaan enää teen?\" oli vaari keväällä tullut sanoneeksi. Veneen\nkäyttäjä oli tämän kuullut, se oli jäänyt hänen mieleensä. Varvun\noksilla paikaten vaarin risaverkoista saatiin pitävä aita mansikkamaan\nympärille. Tästä lähtien raakileet jäivät rauhaan. Kesken syöntiään ei\npaimentajan enää tarvinnut juosta hätiin.\n\nMutta hätä ei aina ole samannäköinen. Eräänä sunnuntaiaamuna se oli\nkuin suuri punainen kukko, jolla nimellä sitä kunnioitetuinkin kansan\nkeskuudessa.\n\n— Herra siunatkoon, tuli tuvan katolla! kuului mummon hätäinen\nääni. Isä ja poika olivat tällä kertaa maantiellä pikajuoksua\nharjoittelemassa. Onni onnettomuudessa, että isä Antilla sattui\nolemaan jaloissaan piikkikengät. Kuin sadan metrin kuopista hän\notti pyrähdyksen kotipihaan, harkitsi nopeasti jo pelastuskeinon.\nKasvitarhan käytävällä oli kastelua varten varattuna täysinäinen\nvesisaavi. Hän heitti ruiskukannun siihen, saavin syliinsä ja tuota\npikaa katolle. Portaat notkuivat arveluttavasti, mutta hän pääsi\npalavalle katolle, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Myös piikkikengät\nolivat erinomaiseen tarpeeseen, koska kattoportaat olivat lahot ja\nhajosivat käsiin. Muutamalla askelella hän rävähti tulen keskelle\nuunipiipun juurelle. Sitten ei enää mitään hätää. Palo sammui yhtä\nnopeasti kuin oli syttynyt. Mitenkähän olisi käynyt, ellei vaaran\nsattumaan olisi liittynyt näitä eräitä onnen sattumia, ellei, olisi\nollut sunnuntaipäivä, ellei vesisaavia eikä piikkareita? Ellei kaikkia\nnäitä, niin tuskinpa nukkumapaikkaa omassa kodissa tänä kesäiltana...\n\nMutta äkeästä tulikukosta voittajaksi selviytynyt mies katseli\nmietteliäänä savupiipun halkeamaa, joka viipymättä oli korjattava,\nsamoin kuin rei'ille palanut pärekatto. Huopaa tai rautapeltiä tai\npunatiiltä pitäisi hankkia ja vetää tulipesällä varustetun rakennuksen\nkatoksi. Miten mahtoi olla vakuutuksienkaan laita? Oliko tuhat vai\nkymmenentuhatta? Saul löi tuhat...\n\nMansikat olivat parhaimmillaan, koko maa loisti niitä punaisenaan.\nMutta tyhjää nokkaa naksuttavat rastaat kihisivät kiukusta. Isä ja\npoika poimivat suuria meheviä marjoja valkoiseen maljaan, punaiseen\nsuuhun jokunen mehevistä herkuista myös tuolloin tällöin livahti. Niitä\noli siinä molempiin ja vielä jäämäänkin.\n\nNuori pappi oli luvannut poiketa ohi kulkiessaan tänä iltana. Tulkoon\nvain, tuttu mies! Taannoisina taistelun vuosina sama mies oli poikennut\ntelttoihin ja korsuihin korvessa, tullut, vaikka ei pyydettykään,\nodotettiin uudelleen, kun kerran oli käynyt. Hän sytytti kynttilät\nsilloinkin, kun kukaan toinen tuskin olisi niitä korsusta löytänyt.\n\nMies oli sama kuin ennen, mihinkäpä ihminen luonnostansa pääsee.\nKatseltiin pikku talon paikkoja sisällä ja ulkona. Hänessä oli säilynyt\naitona reipas toverillinen asevelihenki, joka monesta aikoinaan\npaljonkin äänessä olleesta nähtävästi oli jo tyystin kadonnut. Hän\nnautti vilpittömästi aseveljen pikku saavutuksista, kasvitarhan\nkunnosta, vähäisten peltojen rehevästä kasvusta, kukkien tuoksusta\nja lintujen laulusta, kaikesta siitä, mikä pikkuistakin maalaiskotia\nkesän kauneimpana aikana ympäröi Luultavasti hänen omat sukujuurensa\njuontuivat johonkin tämän tapaiseen lintukotiin maalla.\n\n— Siinä minulla alikessu! Elää täällä maallisessa paratiisissa kuin\nhiiri rikkaan miehen jyväaitassa!\n\n— Vieläpä näistä ääntä pitämään.\n\n— Järkevästi tehty! Eivät ne siitä lisääntyisi.\n\n— Vähentyisivät ennemminkin.\n\n— Hiiren elkeet, sanoinhan sen jo. Mistä tuollaisen emännänkin olet\nlöytänyt?\n\n— Hän tuli kaupantekijäisinä talon kanssa.\n\n— Eivätkö nämä kaupat tavallisesti käy toisin päin?\n\n— Onkohan tuolla väliä miten päin?\n\n— Eipä ei, kun on näin hyvä onni.\n\nNäin hilpeästi leikkiä puhellen, vuosien takaisiakin muistellen\nhe siirtyivät huoneeseen, joka tätä pientä perhejuhlaa varten oli\nkotoisilla liinoilla ja kesän kukkasilla somistettu. Lähinaapureitakin\noli pyydettyjen sylikummien ohella todistajiksi kutsuttu. Toimitus\naloitettiin laulamalla suvivirrestä pari säkeistöä.\n\nNuori pappi \"sytytti kynttilät\", hänellä oli yhä se taito. Hän puhui\nkesästä ja kukkasista, nuorten ihmisten elämäntaidosta, kodista ja\nrakkaudesta. Sitten vielä siitäkin, mitä naapureille ja kylänmiehille,\nkoko kansakunnalle merkitsi uskollisen rakkauden, onnen ja elämän\nkasvu sekä isommissa että pienemmissä kodeissa. Mikäli hän ymmärsi, ja\nvarmaan naapuritkin sen jo olivat todenneet, versoi tämän aseveljen ja\nhänen valittunsa kodissa rakkaus kauneimmassa, uskollisen omistuksen\nonnessa, nuoren elämän toimeliaisuudessa, juuri niissä avuissa, joihin\nennen muuta niin yksilön kuin perheen, koko kansakunnan terveen elämän\nkasvu rakentuu.\n\nPikku tytön nimeksi annettiin Anni Liisa, äidin ja mummon kaima. Hän\nei itkenyt toimituksen kestäessä. Mummo, joka oli sylikummina, teki\nsen hänen puolestaan. Pikku Anni katseli rävähtämättömin silmin.\nJäisikö hänelle jotakin muistoa tästä tilaisuudesta? Isä muisteli omia\nlapsuustapahtumiaan pääsemättä kuitenkaan näin pitkälle.\n\nYlimääräisinä pitoherkkuina nautittiin äsken poimittuja mansikoita\nhienonsokerin ja kermamaidon kanssa. Punaiset mehevät marjat, keltainen\nkerma, valkoista makeaa niiden höysteeksi. Vesi tuli suuhun jo sitä\nihanuutta katsellessakin. Ei huolta! Malja oli suuri ja täyteläinen,\nkerma-astia varmaankin lähes litran vetoinen.\n\n— Herkuista puheen ollen, enpä osaa sanoa, mihin tuon lautaseni\nvaihtaisin, arveli pappi. Hän ei sanonut sitä kovinkaan arvokkaasti,\nennemminkin ilakoivan poikamaisesti. Siitä huolimatta tai ehkä\nsenvuoksi siihen tuskin oli kenelläkään lisättävää. Mutta mansikoita\nriitti kaikille. Jokaisen oli otettava toinen lautasellinen, malja\ntyhjäksi, muuten ei pöytään ilmestyisi jälkiruokaa! Vanha emäntä\noli vapaa ja hupaisa, kun pääsi jälleen emännäksi, irti kummitädin\njuhlallisesti velvoittavista tärkeyksistä. Mitä hän mahtoi tarkoittaa\njälkiruoalla? Jo yksin sentähden kannatti ottaa lisää mansikoita.\n\nNe olivat mesimansikoita, joita nuori äiti lypsymatkoillaan Rantalan\nvaarin niityltä oli tätä pientä perhejuhlaa varten poimiskellut.\n\n— Joko pastori tietää, mikä on mansikkaakin makeampi? tiedusti vanha\nemäntä, kun jälkiruokatarjoilu oli päättynyt.\n\n— Jo tiedän, se on mesimarja! myönsi pastori ja lisäsi: — Tämä pikku\nmies on mansikka. Tämä Anni Liisa tietenkin se mesimarja. Vai mitä isä\naseveli arvelee?\n\n— Mitäpä minä, papin asia kai se on aina aamen, viimeinen sana\nkirkossakin.\n\nHupaisa ilta jatkui, kunnes nuori pappi hyvästeli ja nousi pyörälleen,\nnaapurit ja kylänmiehet häipyivät omille polkuteilleen. Ja hetkistä\nmyöhemmin kesäisen marjan poimijat mansikoineen ja mesimarjoineen\nyläkerran pikku pesäseensä. Lapset nukkuivat, ennenkuin aurinko ehti\nmailleen. Anni istui vanhalle paikalleen ikkunalaudalle. Miten monta\nauringonlaskua hän olikaan jo siinä katsellut? Jokainen ilta oli kuin\nennen eletty ja kuitenkin uusi. Tämä Anni Liisan, mesimarjan, ilta\nolisi unohtumattomia niistä. Antti etsi jotakin lipaston laatikosta.\nHän tuli ikkunan luo ja pisti sen Annin käteen.\n\n— Mikä tämä?\n\n— Etkö tunne?\n\n— Mitä kummaa? Onko tämä uusi... uusi henkivakuutuskirja?\n\n— Haiseeko painomuste?\n\n— Haisee... Satatuhatta markkaa! Mitä sinä poika oikein hassuttelet!\n\n— Opettajasi sanoi, että olet ansainnut tämän, ja enemmänkin.\n\n— Opettajako sanoi? Mitä hänen sanoistaan?\n\n— Etkö välitä opettajasi sanoista?\n\n— Enhän minä sitä tarkoita, mutta kun sinä turhan tähden asetat\nitsellesi tuollaisia vaivan urakoita.\n\n— Turhan tähdenkö? Ja vaivan urakoita!\n\n— Sinä hunajamehiläinen, kun taas tänä iltana tartut jokaiseen sanaani.\n\nNuori vaimo oli nuhtelevinaan, vaikka rakkaus ja onni säteilivät hänen\nsilmistään.\n\n— Niin tartunkin, sinä mesimarjan kukka! Poimin sen pois, ennenkuin\naurinko ehtii sitä liian paljon kypsyttelemään.\n\nHän poimi, katsoi nauraen silmiin.\n\n— Millä sinä tällaisista maksuista selviät?\n\n— Tällaisistako? Entä itse?\n\n— En kai minä näitä, vaan vakuutuksia. — Minunhan on kymmenen kertaa\npienempi.\n\n— Kymmenen kertaa vähäisempi sinä itsekin olet.\n\n— Oho!\n\n— Saul löi tuhat, David kymmenentuhatta, etkö raamatunhistoriaasi\nmuista. Sitäpaitsi rahanarvo on sen jälkeen kymmenkertaisesti laskenut.\n\n— Niinkö, Israelin lapsillakin?\n\n— Heilläkin, tavallisista kuolevaisista puhumattakaan. Enkö ilomielin\nuhraisi viittätoista minuuttia, vaikka puolituntista mesikukkasteni\nmenestymisen hyväksi? Niin että ole vaiti ja pidä hyvänäsi.\n\n— Minkä minä sinulle mahdan.\n\n— Pidä hyvänäsi!\n\n— Pitikö se kahdesti sanoa?\n\n— Piti.\n\nAnni Liisa, mesimarjan en liikahti, ei sentään äännähtänyt. Hyttynen\ninisi ikkunaruudussa. Olisi tehnyt viisaammin, jos olisi tanssinut\nvain paikoillaan ja pysynyt äänettömänä. No, kohtaloaan ei kukaan voi\nvälttää, eikä se inisemisestä parane, pahenee tavallisesti. Näin kävi\ntässäkin tapauksessa.\n\n\n\n\n16.\n\n\nRintelästä asemakylään johtava maantie oli vilkkaasti liikennöity.\nTankkiaura ajoi sen auki talven pahimpinakin pyrypäivinä. Sen\nansiosta Antti saattoi käyttää polkupyörää kulkuneuvonaan kaikkina\nvuodenaikoina. Hyvien kelien ja säiden aikaan vajaa kahdeksan\nkilometrin matka, jota varten hän varasi puoli tuntisen aikaa, ei\nrasittanut häntä, virkisti ennemminkin. Hän tottui vaivattomasti\nnuolaisemaan vähäiset vastamaat ja käyttämään hyväkseen myötäiset.\nTuulet eivät metsäisellä taipaleella paljoakaan merkinneet. Sateelta\nsuojasi häntä vedenpitävä työpuku.\n\nPyörän liukuessa tuttua raidetta ajatukset juoksivat omia teitään. Hän\nmietiskeli työt valmiiksi näillä matkoilla. Sitten nekin juoksivat\nmilteipä samaan tapaan kuin pyörä maantien raidetta. Milloin tämä\nennakkovalmistelu jäi tekemättä, niin kangersi. Määrättyjen tehtävien\nurakoiminen ja niistä johtuva ennakkoarviointi oli myös hupaisaa. Työn\nlaadusta ja suoritusvaikeuksista johtuen tuli sekä huokeita että\nvaikeita urakoita. Läpäiseminen tyydytti, keskenjäänti harmitti, mitä\ntarkemmin suunnitelmat löivät lukkoon, sitä hupaisammat jälkimuistelmat\njäivät muistissa elämään.\n\nIhan ihme, miten paljon harrastelupuuhaa pikku paikastakin osasi\nlöytää, kun sitä etsiskeli kotipihalta, rakennuksista ja pelloilta.\nKirjat ja ammattilehdet sekä oma kokemus viittasivat parantamaan\nminkä mitäkin ja voimaperäistyttämään viljelystoimintaa. Avo-oja oli\nsaavutus ojittamattomassa maassa. Mutta sitten alkoi kangastella\nsilmissä salaoja. Viljelyspinta-ala lisääntyi, maa lämpeni, rikkaruohot\nhävisivät ja muokkaaminen kävi helpommaksi. Mitä kaikkea hyvää\nojituskirjan tekijä ja mietiskelijä yhdessä keksivätkään sen puolesta,\nettä pääsisi taas uudella tavalla urakoitsemaan.\n\nJa, mitä eteenpäin pyrkimisen mahdollisuuksia tarjosi maan\nmuokkaaminen, lannoittaminen ja siemenviljan jalostus kaikkine\nniihin liittyvine erikoistehtävineen, tappioineen ja voittoineen?\nMiten syvään maa oli käännettävä, miten sen pinta hoidettava, miten\nja milloin kullekin kasville muokattava? Vaikka neuvontakirjoissa\nkuvin ja piirroksin tarkoin opastettiin, erehdyksiä saattoi tulla,\nvaromattomuuden tai taitamattomuuden tähden suoranaisia vahinkojakin\nsattui. Harrastelijaviljelijän pikku tiluksilla ne tosin eivät\nsuuria merkinneet, osoittivathan kuitenkin, että näennäisesti\nyksinkertaisessakin tehtävässä saattoi epäonnistua, ellei osannut\nottaa huomioon kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja ja vaikka näinkin\nmenetteli, niin yllätysmahdollisuuksien vaara oli aina olemassa.\n\nHyödyttikö mietiskellä tällaisia asioita? Kerätä itselleen mokomia\nmurheita? Eikö moni ihminen elänyt ilman niitä? Rantalan vaari lähinnä\ntässä. Mies peri niitystä vuokran kuten muutkin eläke-etunsa ja\nkorkorahansa turhia hosumatta, söi, joi ja makasi. Hänen olemuksensa\nei kaivannut toimintaa. Oliko hänen niittyvuokralaisensa onnellisempi\nsen tähden, että hikoili lauhamättäitä kuokkiessaan ja tuhkaämpäreitä\nkanniskellessaan? Oliko hänelle siitä vastaavaa hyötyä? Näin Antti\nmietiskeli joskus väsyneenä vastatuuleen poikiessaan. Myötätuulessa\naurinkoisena aamuna toisella tavalla.\n\nJos mistä, niin juuri työstä oli iloa ja tyydytystä. Joka päivä kuin\nuusi elämä! Maa kasvoi. Lehmä lypsi. Riemulla ja tuskalla nainen\nsynnytti lapsia, joiden elämänkasvua miehen oli nautinto seurata.\nItse kullakin oli oma, joka päivä uudistuva elämänsä. Näin mentiin\neteenpäin kuin virtaava vesi keväisessä purossa. Eikö sen voima ollut\njuuri siinä, että se liikkui ja virtasi eteenpäin? Jos se jostakin\nsyystä pysähtyi, niin tulva kohosi pelloille ja niityille, kasvumulta\nhuuhtoutui niistä pois, elämä tuhoutui. Näin myös vedessä, tuhoojassa\nitsessäänkin. Se ei kuljettanutkaan enää lasten eikä aikuisten tukkeja,\nei pyörittänyt myllyjä eikä tehtaita. Se jäätyi tai happani, hävisi\nsumuna ilmaan.\n\nKun hän tähän päätyi, ei vastatuuli, eipä edes kasvoja piiskaava\nräntäsade mieltä masentanut. Nuoren ihmisen oli oman etunsa ja elämänsä\nkasvun tähden oltava eteenpäin rientävä vesi, joki, puro, pellonoja...\nmiksi häntä nyt missäkin yksityistapauksessa kutsuttiin ja mihin hänen\nvoimansa riittivät. Joku paremmilla eväillä varustettu onnenpoika ehti\nelämänjuoksussaan kaikkiin näistä, useimmat ehkä vain pieneen muilta\nhuomaamattomaan ojajuoksuunsa, joka sekin piti heidät hengissä ja\nvireinä. Varmaankin oli onnellista ja ihmisen kehitykselle eduksi, jos\nhän jo lapsena kotioloissaan pääsi omaan luontaiseen ojajuoksuunsa.\nNäissä harrastuksissa sopi vanhemman lastansa avustella, omaksi\nhuvikseen niinkuin lapsi itse omia tukkipuitaan ja kaarnaveneitään\nojapurolla, ei vetämällä, vaan ohjaamalla, veden juoksua pidättäviä\nsulkupaikkoja availemalla.\n\nYksinäisen pyöräilijän hiljaisista mietteistä oli jo helppo päästä\nhupaisaan toimintaan, kun oli \"kaarnavene\" ojapurolla ohjattavaksi,\noli kaksikin jo. Mahdollisuuksia ilmestyi joka päivä oman askartelun\nlomassa, oman mielen virkistykseksi samalla. Poika odotteli isää ja\noli aina valmis seuralaiseksi, olipa kysymys mistä tehtävästä tahansa.\nSiitä oli itsellekin huvia vastuksen ja seurustelun palkkioksi,\ntuntui kuin olisi ollut kaksi miestä töissä. Mitä olisivat olleet\nkesäiltaiset lypsymatkat ilman pikku miestä niskassa, käsivannetta pään\nympärillä? Entä kun syyskesällä tehtiin punahelttaisille, piakkoin\nmunia lupaaville tipukanasille omaa asuinhuonetta navetan eteiseen?\nKaksi sahaa sihisi, kaksi vasaraa paukkui. Yhdessä mietittiin, hikeä\npyyhiskellen neuvoteltiin. Tuohon pikkuinen lämmityskamiina, tuonne\nnukkumaorsi, tänne pesä...\n\nYmmärsikö pikku mies? Hän käsitti asiat omalla tavallaan ja siinä\nolikin kylliksi. Sitten jälleen kapisteli kumpikin lautojaan, ja\nvasarat paukkuivat.\n\nEräänä päivänä paikkakunnan rahalaitoksessa asioidessaan Antti näki\nvirkailijan jakavan pieniä säästölippaita niitä haluaville. Se herätti\nhänessä lapsuusajan muistoja. Tuollainen pikku \"pankki\" hänellä\nitselläänkin oli aikoinaan ollut. Sarja hupaisia muistikuvia siihen\nliittyvistä harrastuksista palautui hänen mieleensä. Näitä asioita hän\nmietiskeli kaiken päivää, vielä illalla kotiin päin ajellessaankin.\nOli jo niin pimeää, että lyhtyä täytyi käyttää. Se oli itse lataava\ndynamolyhty, joka valaisi sitä kirkkaammin, mitä kovempi vauhti\najajalla oli. Tänä iltana se valaisi hyvin. Pikkuiset säästölippaat\nsuojapuvun sivutaskuissa tuntuivat toimivan jonkinlaisina apuparistoina.\n\nNe olisivat aika hauskannäköisiä lipaston koristeita, mutta eivät\nsaisi jäädä sellaisiksi, eivät liioin miksikään vieraille tädeille ja\nsedille asetettavan pakkoveron kolehtihaaveiksi. Lapset olisi niiden\navulla saatava harjoittamaan oma-alotteista, rehellisen ansaitsemisen\nja säästämisen harrastelua. Näissä pyrkimyksissä vanhempien tulisi\nharkitsevasti opastella heitä, ei liikoja auttamalla, eikä hyviä\nneuvojaankaan tyrkyttämällä vaan sivusta ohjailemalla. Harrastuksen\nherääminen ja jatkuva mielenkiinto asiaan olisi holhoojan pyrkimysten\npäämäärä, säästäjän kehittyminen suuriarvoisempaa kuin säästöjen kasvu.\n\nMatka joutui, jo pian päättyi. Kodin tuli vilkahteli tienmutkan takana.\nSäästölippaista ei ollut mitään puhetta ennenkuin illalla, kun lapset\nolivat yöuneensa nukahtaneet. Tällöin Anni ne vasta peilin heijasteissa\nhuomasi.\n\n— Säästölippaat! Mitä taas olet keksinyt?\n\n— Älä herätä lapsia!\n\n— Etkö lapsia varten ole hankkinut näitä?\n\n— Niinpä kyllä, mutta täytyy sopivaan hetkeen säästää pikku\nyllätyksiäkin.\n\n— Sinulla niitä säästämättäkin riittää.\n\nAnni riensi lipastolle, jonka Antti oli hänelle tehnyt morsiuslahjaksi.\nSen kuvastin oli soikea, lasi parasta laatua, pinta hienosti hiottu.\nMonta kertaa hän siinä oli ihmetellyt, salaisesti ihastellutkin rakkaan\nlahjapeilinsä heijastekuvaa, joka ilmehtimisissään oli herkempi\nkuin ihminen itse. Auringon valo taittui sen reunassa sateenkaaren\nsäteileväksi seitsenväriksi. Nyt peilailivat lasten säästölippaat\nkumpikin puoleltansa. Anni tarkasteli niitä kiinnostuneena. Nekin\nolivat soikeita ja kirkkaiksi hiottuja. Annillakin oli omakohtaisia\nelämyksiä tämän tapaisiin harrasteluihin peruskuvasta askartelusta.\n\nHänen koulussaan oli oppilailla ollut yhteinen, neljäänkymmeneenkahteen\nosastoon jaettu säästölipas, Herkules nimeltään. Tuodessaan lippaan\nensi kerran luokkaan oli opettaja kertonut tarinan samannimisestä\nkreikkalaisesta sankarista, joka teki voimallisia urotekoja. Sellaisia\nsankareita ei enää elänyt, mutta tämän uuden Herkuleen avustamina\nvoimansa yhdistäen he pienetkin voisivat suorittaa ihmetekoja.\nKesäisissä marjametsissä ja kerhopalstoillaan ahkeroiden he voisivat\nansaita rahaa ja säästää sitä tähän lippaaseen, niinkuin mehiläiset\nkeräsivät ja säästivät hunajaa yhteiseen kennopesään. Neljä kertaa\nvuodessa lipas avattaisiin, jokaisen säästöt erikseen laskettuina\nmerkittäisiin kirjoihin ja vietäisiin paikkakunnan rahalaitokseen,\njossa säästöt alkaisivat kasvaa korkoa, mikä puolivuosittain\nmerkittäisiin lisäyksenä talletuskirjoihin. Näin opettaja puhui\nnäyttäen samalla rautaisen Herkuleen sisään sovitettua kennokehää,\njosta jokainen sitten sai oman pikku osastonsa.\n\nKerran viikossa, lauantain ensimmäisen tunnin alussa, opettaja sitten\ntoi lippaan luokkaan ja asetti sen pöydälleen. Seurasi viikon hupaisin\ntunti. Oppilaat tyhjensivät kilvassa taskujaan ja pikku kukkaroitaan\nyhteisen säästölippaan lokeroihin, opettaja soitteli urkuharmoonilla\nhauskoja kappaleita. Kävi siinä jalkojen ja markkojenkin rapina!\n\n— Eikö hän puhunut mitään? tiedusteli Antti.\n\n— Ei montakaan sanaa, ei ollut huomaavinaankaan meitä, soitteli vain.\nToisinaan hän sentään säästötunnin päättäjäisiksi innostui kertomaan\njonkin uuden kaskun.\n\n— Herkuleen aikaansaannoksista varmaankin.\n\n— Niistä juuri, mutta sillä tavalla, että me aina mielellämme\nkuuntelimme häntä. Kerrankin muka meidän Herkuleemme oli ehtinyt juuri\nparahiksi auttamaan Ojarannan Mattia, jolta hevonen oli kytöojaan\nkuollut.\n\n— Mitä Herkules mahtoi Matin kuolleelle hevoselle?\n\n— Mahtoipa hyvinkin, herätteli henkiin, niin ainakin opettaja meille\nvakuutteli. Se rahalaitos, jonka tallettajia me yhteislippaan\nvälityksellä olimme, lainasi talletusrahamme Matille uuden hevosen\nostamista varten. Työt Ojarannassa saatiin jälleen käyntiin, puut\najetuksi, kylvöt tehdyksi, elämä pienessä talossa jatkui. Me mokomatkin\nHerkuleet olimme saaneet tällaista ihmettä aikoihin, tekemättä\nitsellemme pennin vahinkoa, hyötyä ennemminkin, kun olimme säästäneet\nrahaa, joka kasvoi korkoa.\n\n— Kas vain, osasipa se mies jutella.\n\n— Osasi hän, ja me innostuimme säästämisasiaan. Jo talvisin\nkouluaikoina ansaitsimme ja säästimme markkoja, kesäisin marjastimme\nja hoitelimme hyvin kerhopalstojamme, joista saimme rahatuloja. Niillä\nsitten kilvassa kartutimme säästöjämme. Koulusta päästessä meillä\nmonellakin oli jo satoja markkoja talletettuna korkoa kasvamaan.\nOpettaja oli kertonut tositaruja. Yhteisvoimin olimme saaneet ihmeitä\naikaan, Ojarannan Matille hevosen ja paljon muuta. Eräänlainen Herkules\noli kasvanut meissä itse kussakin.\n\n— Se kasvaa yhä.\n\n— Niinkö arvelet.\n\n— Olen nähnyt sen. Saul kaasi tuhat...\n\n— Se tapahtui paljon myöhemmin, Anni nauroi.\n\n— Herkuleen voimilla kuitenkin, sanoi Antti.\n\n— Niillä samoilla voimilla. Entä Davidin kymmenentuhatta?\n\n— Samoilla latauksilla vielä nekin. Ellei opettaja olisi kertonut\nsinusta, mitä kertoi, ja ellen itsekin jo poikasena olisi kasvattanut\ntätä pikku jättiläistäni, niin tuskinpa olisin tullut lyöneeksi näitä\ntulevaisten aikojen tuhansia, joiden merkityksen vasta nyt alan tajuta.\n\nAnni asetti pikku lippaat paikoilleen, oli jo myöhäinen ja aika käydä\nnukkumaan, mutta unta odottaessaan he kuitenkin hiljaa päivän pikku\ntapahtumista puhellen keskustelivat myös tästä asiasta, johon heillä\nkummallakin liittyi näin miellyttäviä muistoja.\n\n— Tänään asetin pesämunan pehkulaatikkoon ja kanat kävivät sitä\ntunnustelemassa, aloitti Anni.\n\n— Ei munia vielä tullut?\n\n— Ei tullut. Mutta montakaan päivää niitä ei enää tarvitse odottaa.\n\n— Niinkö luulet?\n\n— Se näkyy heltoista.\n\n— Sinäpä tuon tiedät.\n\nSeurasi rattoisa äänettömyys. Oli niin hiljaista jo muutenkin, että\npikku Annin tasaisesti kehräävä hengitys kuului vasusta. Antti\nkeskeytti sen.\n\n— Taidanpa hankkia huuliharpun lähiaikoina.\n\n— Huuliharpun?\n\n— Niin. Soittelisin hupaisia kappaleita minäkin, kun meidän perheessä\non säästäväisyystunti.\n\n— Tarkoitat, että ei saisi paljon puhella.\n\n— Eikä helistellä. Pesämunat vain paikoilleen, sitten saavat itse\nruveta munimaan.\n\n— Siihen kuluu vielä aikoja.\n\n— Ei kovinkaan kauan.\n\n— Pikku Annia ajattelin.\n\n— Minä Anttia. Annit kyllä aikanaan itsekin pitävät murhetta\nmunimisistaan.\n\n— Näinköhän vain.\n\n— Näin, se on nähty.\n\n— Ole hiljaa jo! Juuri itse äsken varoittelit, että lapsia ei saa\nkesken aikojaan herätellä.\n\n— Herätteleminen ja pesämunan vilkuttaminen ovat kaksi eri asiaa.\n\n— Mahtavatko olla?\n\n— Varmasti.\n\n— No, hyvää yötä sitten.\n\nHyvää yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti heräsi aikaisemmin kuin he osasivat odottaa. Samana päivänä,\njolloin kaksi ensimmäistä kananmunaa saatiin, huomasi hän soikulaiset\npikku pankit äidin lipaston kannella. Toinen niistä täytyi antaa\nhänen katseltavakseen. Se herätti pikku miehessä milteipä yhtä suurta\nmielenkiintoa kuin kananpesä, johon niin salaperäisesti alkoi ilmestyä\nlämpimiä munia. Isä joutui haastateltavaksi, vaikka äiti sitä varten\noli saanutkin enemmän koulutusta.\n\nTämä hauska pikku astia oli Antin munapesä, toinen oli pikku Annin,\nniinkuin kanoillakin oli omansa. Kanojen pesään oli pantu pesämuna,\nettä kanat näkisivät ja osaisivat tehdä samanlaisia. Myös Antin ja\nAnnin pesään laitettaisiin pesämuna, mutta toisen näköinen kuin kanojen\npesään. Isä otti kukkarostaan markan rahan.\n\n— Anna Antille jaha!\n\nPoika sai markan, tarkasteli sitä, isän neuvon mukaisesti hän sitten\npudotti sen säästölaatikkoon. Se oli pesämuna Antin omassa rahapesässä.\nLaatikkoa liikutellessa se rapisi somasti. Toisen markan Antti sai\npudottaa pikku siskon rahapesään. Nyt oli pesämuna kummassakin\nlaatikossa. Tämän jälkeen he itse saisivat hankkia niihin lisää, Antti\njo pian ja pikku sisko sitten kun kasvaisi isommaksi.\n\nPää kallellaan katsellen Antti mietiskeli. Markka ja markan pesä,\nkana ja kananmuna? Niissä oli paljonkin vielä sellaista, mitä hän ei\nymmärtänyt. Mistä kana oli saanut munan? Miksi rahaa piti pudottaa\nlaatikkoon? Minkätähden ei voinut saada takaisin sieltä? Tämä oli outoa\neikä tullut selväksi hänelle. Mutta että muna oli hyvää syötävää ja\nettä raha pesässä rapisi hauskasti, sitä isän ei tarvinnut hänelle\nselittää.\n\nToisena päivänä hän jo opastamatta oli valmis kumpaankin, sekä\nsyömiseen että rahan pudottamiseen. Kanat innostuivat munimaan, niin\nettä päivittäin saatiin kaksi tai kolme, eräinä päivinä neljä, jopa\nviisikin munaa. Säästölaatikkoihin talletettavia markkoja ja pikku\nrahoja tuli milteipä yhtä usein.\n\nEräänä keväisenä päivänä isä ja Antti tekivät matkan siihen\nrahalaitokseen, mistä pikku pankit oli saatu. Pankit myös oli otettu\nmatkaan, ne avattiin ja tyhjennettiin siellä. Rahat kilisivät iloisesti\npitkällä pöydällä. Virkailijaneidin apulaisena Antti sai järjestellä\nniitä pieniin kasoihin. Rahat laskettiin ja vietiin kirjoihin. Antin ja\nAnnin nimeen merkittiin kaksi pikkuista talletuskirjaa.\n\nNyt rahat olivat korkoa kasvamassa ja lasten laatikot tyhjinä uutta\nsäästöä keräämässä. Antin kohdalla alkoi siinäkin jo uusi vaihe.\nSäästöön pantava raha oli hankittava pieniä ansiotöitä suorittamalla.\nSellaisia aina löytyi. Hän osasi juosta lähinaapurissa asialla. Pikku\nsiskoakin hän jo vartioitsi ja viihdytteli, että äiti saattoi rauhassa\nommella vieraille tädeille pukuja. Äiti ansaitsi rahaa ja antoi sitä\nAntillekin, hänen ansionsa mukaan. Säästöt kasvoivat ja säästäjät\nniiden mukana.\n\n\n\n\n17.\n\n\nOli jouluaatto, lunta jo maat ja metsät valkoisenaan. Isällä ja pojalla\noli paljon hupaisaa askaroitavaa tänä päivänä. Työtä oli mummolla ja\npikku Annillakin, koska äiti jo edellisellä viikolla oli lähtenyt\njonnekin kylään, mistä hän vasta tänä iltana palaisi kotiin. Näin\näiti oli isälle ilmoittanut.. Hyvä oli, että äiti tuli katsomaan ja\nihmettelemään, millaisen joulun he ilman hänen apuaan olivat aikoihin\nsaaneet.\n\nTämä oli Antin seitsemäs joulu. Hän muisti kolme edellistä, Annikin\nmuisti jo kaksi, vaikka oli Anttia lähes kahta vuotta nuorempi.\nMutta se Annin ensimmäinen muistiin jäänyt jouluaatto olikin ollut\nniin merkillinen, että uusi Hau-Haukin sen varmaan muisti, vaikka\nei ollut tällöin kuin puolen vuoden ikäinen. Joulupukki oli vetänyt\nlahjakoppansa kelkkoineen tupaan saakka. Hau-Hau oli ollut lasten\nyhteinen joululahja ja osoitelappu kaulassa se oli hypähtänyt esiin\njoulupukin lahjakopasta, Siitäkös riemu nousi! Uusi Hau-Hau hyppi\nja haukkui, lapset hyppivät ja iloitsivat. Äiti ja mummo nauroivat\nja joulupukki itsekin, niin että hänen partansa putosi. Isä vain ei\npäässyt näkemään tätä ilonpitoa, kun oli ollut ulkona käymässä. Mutta\nAntti oli kertonut siitä hänelle kahtena edellisenä jouluaattona kuusta\nhaettaessa ja nyt jälleen.\n\nKelkka ja kirves matkassaan he astelivat kesälaitumelle johtavaa\npolkutietä, jota Antti kesäisin monta kertaa oli ratsastanut isän\nniskassa. Viime kesänä ei sentään enää useinkaan, koska Anni oli\nvalloittanut tämän erinomaisen istuinpaikan. Yöllä oli satanut hiukan\nlunta ja metsä oli sen näköinen, kuin puhtaita valkoisia pöytäliinoja\nolisi levitetty kiville ja kannoille, mutta niittypolulle oli vedetty\npitkä kaitainen lattiamatto. Hohtavan valkoisia pumpulituppoja oli\nripoteltu puiden oksille sekä pikkuisten katajien ja kuusien latvoihin.\nJos metsän puun sellaisenaan olisi voinut viedä tupaan joulukuuseksi,\nniin mitään muita koristeita ei niihin olisi tarvittu.\n\nHau-Haun räyskiminen alkoi kuulua mäen takaa. Se oli löytänyt oravan,\nsen saattoi päätellä Hau-Haun äänestä. Se oli kimakampi kuin lintua\nhaukkuessa. Antti tahtoi juosta katsomaan, mutta isä pidätti häntä.\nOli kai hän oravia nähnyt jo silloinkin pulkkasuksella hiihdettäessä,\nkun oli luullut oravaa Hau-Hauksi. Tätä hiihtoretkeä Antti ei enää\nmuistanut. Siitä olikin kulunut aikaa jo monta vuotta.\n\nHe jatkoivat matkaansa edelleen. Hau-Haukin jo palasi metsästä\nlämpimissään läähättäen. Niitylle ei ollut enää pitkälti matkaa. Sen\ntakaa löydettäisiin kaunis kuusi, arveli isä. Näin kaukaa eivät he\nennen olleet joulukuusta hakeneet.\n\nHe joutuivat tutulle veräjälle, jossa kesäisen vihreyden asemasta\nlevähti heidän silmiensä eteen hohtava valkeus. Hau-Hau hypähti\nniitylle, sieltä aidan yli metsään, jossa haukahteli ja nuuski hankea.\nLumesta ryöpsähti ylös joukko mustia kanoja, jotka viuhuvin siivin\nlensivät suuriin koivuihin niityn taakse. Hau-Hau kiiri keränä perässä.\nPian sen haukku räiskähteli koivujen alla. Linnut kotkottivat ja hopean\nkirkasta kuuraa tipahteli puiden oksilta.\n\nKuusen hakijat katselivat sitä niittyveräjällä. Metsän mustat kanat\nolivat teeriä. Mutta pitkää aikaa ne eivät viitsineet kuunnella koiran\nhaukkumista, vaan pyrähtivät jälleen siivilleen lentäen nyt mäen ylitse\netäisempään metsään. Hau-Hau ei jaksanut lähteä niitä sinne saakka\nsaattelemaan, vaan palasi tohkeissaan niittyveräjälle. Sen kieli\nroikkui ulkona suusta punaisena kuin tulinen hiili. Poika iloitteli\npienen koiransa kanssa, mutta isä katseli lumista niittyä, joka vuosien\nkuluessa oli käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi. Monta säkillistä\ntuhkaa hän oli keväisin kylvänyt sen sulaville hangille. Monena\nkesäisenä iltana sen lauhamättäitä kuokkinut, leppiä vesonut ja ojia\npuhdistellut. Mutta monta ämpärillistä oli maitoakin täältä jo kotiin\nkannettu ja heinäkuormia talviseksi rehuksi.\n\nKaunis pikku kuusi löytyi läheltä niityn aitaa. Se puhdistettiin\nlumesta ja sovitettiin veräjällä odottavaan kelkkaan. Antti pyysi ja\npääsi pikkuiseksi hevoseksi. Hau-Hau hypähteli hänen rinnallaan, mutta\nmäen laidassa karkasi oravaansa katsomaan. Sitä ei löytynyt enää,\nehkäpä sekin oli mennyt kotiinsa joulua valmistamaan.\n\nMonta hupaisaa työtä oli vielä tekemättä. Sauna pantiin lämpiämään,\nperunoita haettiin kelkalla kuopasta. Tuorerehua nostettiin kaksi\nlaatikollista, että riittäisi Tuomenkukalle koko jouluviikoksi. Kanat\nkaakattivat, kuten niillä oli tapana munimisensa edellä. Niitä oli\nkaksikymmentä, ja monet niistä olivat ruvenneet juuri joulun edellä\nmunimaan. Mummo varmaankin oli tänään pesät tyhjentänyt, koska Antin\nvietäväksi jäi vain kolme munaa. Muutamina edellisinä päivinä hän oli\nsaanut kuljetettavakseen jopa kymmenenkin munaa.\n\nMummo valmisteli pikku Annin avustamana jouluruokia. Isä ja Antti\nryhtyivät heitä auttamaan kotiaskareissa. He kelkkoivat puita,\nkoristelivat kuusta ja lämmittivät saunaa. Ennen pimeää päästäisiin\nkylpemään. Mutta missä äiti viipyi? Jos ei hän kerkiäisikään saunaan\neikä joulupukkia vastaanottamaan. Antti ja Anni murehtivat sitä. Isä\nlohdutteli heitä. Oli tässä vielä aikaa. Saunaan äiti kuitenkaan\nei ehtinyt. Mutta murheet unohtuivat lapsilta, koska oli niin\nhauskaa. Lavoilla oli suloisen lämmintä, milteipä saman tuntuista\nkuin Lintuhiekassa, jossa kesällä oli käyty kylpemässä. Kun isä\nripsi kiuaskiville vettä, niin tuli vieläkin lämpimämpää. Löylyä\npuhalsi uunin täydeltä. Se kohosi kattoon ja juoksi lavoille, jossa\ntavoitti kylpijät kietoen heidät pian yhteiseen suureen ja lämpöiseen\nvillahahtuvaan. Isä hautoi vihdan ja antoi lasten haistella. Siitä\nkihosi kesäinen haju. Muistui mieleen viheriäiset metsät ja punaiset\nmarjamaat. Sitten isä kylvetti ja pesi heidät. Lapset yhdessä pesivät\nisän selän. Kun vielä tämänkin jälkeen oli löylyä otettu, huuhdeltu ja\nalhaalla kuivailtu, kantoi isä heidät tupaan. Antti roikkui selässä,\nAnni riippui sylissä. Isä oli vahva mies, joulusaunan virkistämänä kuin\nväkevä-Matti.\n\nSillä valin äiti lopultakin oli tullut kotiin. Aseman autoilija oli\nhänet kyydinnyt. Paljon riitti puheltavaa. Lapset kertoivat, mitä\nkaikkea he äidin poissa ollessa olivat puuhailleet, miten tänä päivänä\njoulua valmistaneet ja miten hauskaa heillä saunansa oli ollut. Mutta\nlöylyä oli kiukaaseen jäänyt vielä äidillekin, jos hän vain haluaisi\nlähteä mummon kanssa kylpemään. Äiti sanoi säästävänsä kylpemisen\nuuteen vuoteen. Mummokaan ei häntä sen enempää pyydellyt, vaan meni\nyksin.\n\nAntin mielestä äiti kylässä vieraillessaan oli muuttunut, käynyt\nkuin pienemmäksi ja laihemmaksi. Antti arvasi syyn. Siitä mummonkin\nkanssa oli ollut keskustelua. Kylässä ei mikään ollut samanlaista kuin\nkotona. Kotoinen leipä oli paljon ruokaisampaa, maito makeampaa, voi\nrasvaisempaa. Eikä edes kananmunia mahtanut olla tähän vuoden aikaan\nmonessakaan paikassa. Äiti myönsi Antin perustelut osittain oikeiksi.\nKyllä oli hauska palata kotiin, kun lapset olivat näin kilttejä ja\ntyytyväisiä, kun oli maitoa antava Tuomenkukka ja paljon munivia\nkanoja. Toivottavasti joulupukki oli ottanut huomioon lasten ahkeruuden\nja tyytyväisyyden lahjoja valmistaessaan.\n\nSen saapumiseen ei enää kovin pitkiä aikoja ollut. Ilta hämärtyi,\njuhlan henki levisi huoneeseen. Mistä ja milloin se oli tullut? Kukaan\nei sitä nähnyt. Ehkä se kulki seinien lävitse ilma-aaltoja pitkin kuten\näänet radiossa. Mahdollisesti se tunkeutui uuninpiipun kautta, koska\nsieltä päin tuli tuoksu.\n\nIsä puhui tällaista leikkiä ilta-ateriaa odoteltaessa. Kuka uskoi, kuka\nei, Antti ei juuri sellaisenaan enää. Hän tiesi, että hyvät tuoksut\nlähtivät mummon uunipaistoksista, joita kohta saataisiin maistella.\nVesi tuli kielelle, kun ajattelikin niitä, mutta sitä paremmalta\nkaikki herkut maistuisivat. Saataisiin niitä yhä vieläkin odottaa.\nMutta odotusaika kului hupaisasti, kun isä kertoi sadun sisiliskojen\nkylvettämisestä. Hän naureskeli itsekseen, mahtoi ajatella äskeisiä\nsisiliskon kylvettämisiään.\n\nJo mummo sai juhlapöytänsä valmiiksi. Siinä oli paljon hyvää, kaikkea\nmitä Tuomenkukka, Nassu, kanat ja maa olivat antaneet. Taitava emäntä\noli valmistellut niistä maukkaita paistoksia, keitoksia ja laatikoita.\nPöytään käytäessä laulettiin jouluvirsi, jonka lapsetkin jo osasivat:\nEnkeli taivaan lausui näin...\n\nAteria päättyi. Joulupukki saattoi ilmestyä milloin tahansa. Mutta kävi\njälleen kuten ennenkin, isä ulkona olevana ei päässyt näkemään pukkia,\nellei sattumalta tiellä.\n\nPukki oli vanha tuttu, hupainen setä, punainen nenä hänellä oli.\nHän tiesi paljon talon asioita. Tuskin hänen olisi tarvinnut mitään\nkysellä, ellei se olisi kuulunut asiaan. Hän kehoitteli lapsia\nahkeroimaan edelleen omissa tehtävissään, auttamaan äitiä, mummoa ja\nisää. Sitten hän avasi koppansa alkaen jakaa lahjojaan. Isompia ja\npienempiä kääröjä tuli jokaiselle, lapsille ainakin kaksi kertaa niin\npaljon kuin aikuisille. Niitä laskettaessa eivät heidän sormensakaan\noikein hyvin riittäneet. Molemmat lapset juoksuttivat lahjansa kuusen\njuurelle kumpikin omaan kasaansa sitä mukaa kuin pukki niitä jakeli.\nMutta kääreiden avaamiseen heillä ei ollut aikaa. Se kerittäisiin tehdä\npukin mentyä, vaikka huomennakin vielä. Koppa oli jo tyhjä, viimeisen\ntulitikkulaatikon kokoisen käärön sai Antti.\n\n— Tuolla ulkona minulla on vielä yhteinen lahja koko perheelle, puheli\npukki ja riensi noutamaan sitä. Mummo kummasteli, äiti hymyili, lapset\nodottivat jännityksen vallassa. Mikä olikaan sellainen lahja, joka ei\nmahtunut kaksikorvaiseen pärevasuun?\n\nIhmelahja kerrassaan! Se tarvitsi yksinään kaksikorvaisen pärevasun.\nLapset huudahtelivat hämmästyksestä, kun pukki hetkistä myöhemmin sitä\nsylissään tupaan kantoi. Vasu oli tutunnäköinen kuin Annin pieni kori\nvuode, jota säilytettiin ylhäällä makuuhuoneen komerossa. Milteipä\nvarmasti se olikin sama kori, vaikka Antti ei tarkasti joutanut sitä\ntutkimaan, koska siinä oli muuta kummasteltavaa. Jopa olikin kerrakseen.\n\nTämä perheen yhteinen joululahja oli pieni elävä nukke, joka inisi ja\nliikutteli käsiään. Se räpytteli silmiäänkin, vaikka sormellakaan ei\nsiihen koskettu. Sillä oli yllään pieni punainen jakku. Sen kasvotkin\nolivat punaiset, mutta tukka hiilen musta. Mummo otti sen vasusta\nsyliinsä. Nyt jälleen se vähän inisi, ihan niinkuin itkevä oikea lapsi.\n\nOikea pikkuinen lapsi se olikin. Mummo sanoi sen kohta. — Lapsi on\nsyntynyt ja poika meille annettu...\n\nTuntui kuin mummo olisi sanonut siitä enemmänkin, mutta hänelle tuli\neste. Kyyneleet hersyivät kirkkaiksi karpaloiksi hänen silmissään\nja hänen täytyi niitä pyyhiskellä. Lapsille tämä ilta oli riemujen\ntäyttymys, aikuisillekin antoisampi kuin milloinkaan ennen tässä\nkodissa. Kuusen kynttilät paloivat lämpimästi liekehtien, lasten\nsilmät loistivat onnea ja iloa. Mutta nuorin kolmesta, joulun suuri\nperhelahja, nukkui keveästi hengittäen. Se oli heille kuin lähetti\nkahden vuosituhannen takaisesta Betlehemin seimestä. Teille on tänä\npäivänä syntynyt Vapahtaja... se omalla elävällä olemuksellaan todisti.\nUudesti syntyneenä toivontähtenä se viittasi tietä tulevaisuuteen.\nVain hänen ja häntä seuraavien joululähettien välityksellä elämän\njatkuvaisuus kävi mahdolliseksi kuolemanvarjojen maassa. Vain he\nvälittömästi voivat julistaa joulun ilosanoman Vapahtajan syntymästä.\n\nNäin mummo ajatteli. Hän sanoikin sen katkonaisin lausein. Isä ja äiti\nnauttivat yhtä paljon lastensa onnesta kuin siitä lahjasta, jolla elämä\noli heitä tänä jouluna muistanut. Se oli antanut heille paitsi iloa,\nmyös lisää velvollisuuksia. Tosiaan ihmeellinen joululahja!\n\nVähää myöhemmin lapset vuoteissaan leikkivät lahjoillaan. Pikku mies\noli herännyt ja nautti omaa juhla-ateriaansa. Siinä oli hänen ainoa\njoululahjansa, eikä hän muuta vielä osannut kaivata. Sitä katsellessa\nisäkin unohti omansa, äiti sekä kipunsa että vaivansa niin menneet kuin\ntulevaiset.\n\nLapset nukkuivat, pikkuinenkin jo jälleen. Silmät sulkeutuivat,\nhuulet hervahtivat. Vain tuolloin tällöin suppuinen suu somasti\nliikahteli, hentoiset sormetkin kuin suloisilla soittimilla. Hiljeneviä\nloppusoittojaan puhalteli ja näppäili siinä pikkuinen mies, tämän\njoulun lapsi. Isä katseli ja hymyili. Äidin silmiin katsoen hän\nkuiskasi:\n\n— Kiitos lahjastasi!\n\nLahjan antaja hymyili onnellisena vuoroin lastaan, vuoroin miestään\nkatsellen.\n\nSen enempää he eivät sanoneetkaan enää. Käsi liittyi käteen peiton\nalla, niinkuin jo usein tätä ennen kotoisen majan hiljaisuudessa,\nkesäisen päivän kirkkaudessa, makuukammion vuoteessa, kesäisellä\nniityllä, lämpöisessä rantahiekassa. Ikkunasta vilkutteli taivaan\ntähti. Lapsi Betlehemin seimessä... Hän on syntynyt... Hän elää\nvuosisadasta vuosisataan.\n\n\n\n\n18.\n\n\nSe alkoi kaikkein pienimmästä, vuoden ikäisestä pikku Joukosta,\njoka kuusen ympärillä otti ensimmäisiä askeleitaan. Tauti oli\nsitkeälaatuista hinkuyskää, syksystä lähtien se oli vaivannut tämän\nseutukunnan lapsia. Pari pikkuista keskikylältä oli siihen jo kuollut.\n\nTällainen hivuttava talvitauti oli milteipä pahempi kuin jokin muu\ntarttuva kulkutauti, joihin oli nykyään jo tehoavia lääkkeitä. Ne\ntulivat ja menivät nopeammin ohitse. Hinkuyskä tuli kuin yövaras,\ntarttui kuin syystakiainen, tuli eikä mennyt. Anni sai sen Joukon\njälkeen, sitten pian Anttikin, joka kävi ensimmäistä lukuvuottaan\nkansakoulussa. Hän nähtävästi sen sieltä oli tuonutkin, vaikka se\nnuoremmissa nopeammin pääsi alkuun.\n\nOli tehty, mitä tehtävissä oli. Lääkärin ei tarvinnut nähdä lapsia,\nenempää kuin apteekkarin hänen reseptejään. Hinkuyskän lääkettä\nvoitiin huoletta tehdä varastoon, mikäli ei valmiina pakkauksina\nrohdostehtaista saatu. Sitä meni kymmeniä pulloja päivässä. Milteipä\njokainen ostaja kysyi lapsen pahaan yskään lääkettä.\n\nAntti selviytyi jalkeille parissa viikossa, mutta nuoremmista sitkeä\ntauti ei hellittänyt kahdessa kuukaudessakaan. Vaikeimpia heille olivat\niltayön kohtaukset. Lapset yskivät nikahtuakseen. Ihme, miten paljon\nniiden pikkuisten raukkojen keuhkotkin kestivät. Nämä yön hetket olivat\nahdistavia paitsi lapsille itselleen, myös heidän vanhemmilleen. Oli\nraskasta katsella, kun ei voinut auttaa. Saattoi vain pyytää ja toivoa,\nettä tauti hellittäisi ja käännös tapahtuisi. Anni oli silminnähtävästi\nlaihtunut, Jouko lakannut kävelemästä...\n\nMutta kevättalvella päivien pidentyessä ja auringon kirkastuessa\ntaudin ote hellitti. Lapset toipuivat yksi toisensa jälkeen. Vanhemmat\ntoivoivat heidän selviytyneen ilman jälkitauteja. Kanat ravitsevilla\nmunillaan ja Tuomenkukka vitamiinipitoisella tuorerehumaidollaan\nantoivat tarvittavaa vahvistusta. Pikku Annin poskiin tuli jälleen\nelämän väriä, hän leikki ja laulaa sirkutteli, Jouko voimaravinnolla\nherkuteltuaan opetteli uudestaan jo unohtamansa ensiaskeleet.\nOnnellisia, aurinkoisia askartelupäiviä seurasi rauhallisten öiden\nvirkistävä lepo. Rasittavaksi käyneen talvikauden jälkeen se oli\nhyvin tarpeellista vanhemmillekin. Aamuisin virkeinä herätessään\nhe voitettuja vaikeuksia muistellen yhdessä suunnittelivat keinoja\nvastaisen varalle. Yllätyshyökkääjiä vastaan oli kesäisen luonnon\navustamana mahdollisuuksien mukaan varauduttava. Aamu- ja iltahetket\nlasten vielä nukkuessa olivat sopivia näihin suunnitteleviin\nennakkokatselmuksiin.\n\nHeidän aamuinen heräämisensä sattui usein niin yhteen, etteivät he sitä\nenää edes kummastelleet, naurahtivat vain. Käsi tarttui käteen, vireät\nvirrat sähköistivät toinen toistaan. Näin kului muutamia viihdykkäitä\nhetkiä, kunnes jompikumpi aloitti keskustelun, tällä kertaa Anni.\n\n— Katso, miten hyvin lapset nukkuvat.\n\n— Näen sen.\n\n— Kuuletko, miten tasaisesti hengittävät?\n\n— Ei hinkuyskän rahinasta enää merkkiäkään.\n\n— En osaa olla niin iloinen ja kiitollinen kuin haluaisin.\n\n— Voisipa kyllä tämä heräämisemme olla paljon tuskallisempaa.\n\n— Eivätkä unetkaan ennen heräämistämme niin huolettoman makeita.\n\n— Unista puhuen taas pitkästä aikaa minäkin viime yönä näin unta.\n\n— Hyvää unta?\n\n— Hyvääpä tietenkin.\n\n— Kerro se, ennenkuin lapset heräävät. Annin silmät loistivat\nnaisellisesta uteliaisuudesta.\n\n— Kyllä se lasten kuulienkin voidaan jutella. Se oli aikatavalla\nlapsekasta. Antti nauroi kertoen sitten:\n\n— Olimme olevinamme Lintuhiekassa. Meitä oli paljon enemmän, kuin\ntavallisesti, kokonainen poikue.\n\n— Poikue! Mitä sillä tarkoitat? Miten paljon siihen kuuluu?\n\n— Miten milloinkin, riippuu siitä, mistä poikueesta on kysymys.\nKyyhkyn poikueeseen kuuluu kaksi pientä, västäräkin viisi tai kuusi,\nmutta Lintuhiekassa kylpevän kanalinnun poikueeseen kymmenen, jopa\nkaksitoista!\n\n— Entä tähän unipoikueeseesi?\n\n— Tarvitseeko Lintuhiekan kanalinnun sitä kysyä?\n\n— Viisi tai kuusi.\n\n— Kymmenen tai kaksitoista. Sitä ei tarkoin saa selville unen\nLintuhiekassa, tuskinpa edes siellä oikeassa järven takanakaan, kun\nsiellä ei ole avattavaa ovea, jonka raossa poikueen saattaisi laskea.\n\n— Laske nyt jo totista unta, tokko lienet nähnytkään mitään.\n\n— En nähnytkään sitä, joka minulle puhui, koska makasimme suullamme\nhiekassa ja hän kuiskutteli niskaan. \"Ovatko nämä kaikki teidän\npoikianne ja tyttöjänne?\" kysyi hän. \"Sano, että ovat, että eivät vielä\nsiinäkään kaikki\", sähkötit sinä hiekkatunnelin lävitse.\n\n— Taas lasket omiasi! keskeytti emo-osakas jälleen.\n\n— Sähkötit sen unessa. Et kai sinä valveillasi etkä tosissasi koskaan\ntuollaisia sähköttele.\n\n— Ole vaiti ja jatka!\n\n— En ymmärrä, miten se kävisi laatuun.\n\n— Minä sitten olen vaiti. Kuuntelen hiljaa kuin maitohuoneen hiiri.\n\n— Niin juuri, me yhdessä kuuntelimme. Hiekka lämmitti alta, aurinko\npaahtoi päältä. Järven laine leppoisasti loiskutteli.\n\n— Oliko hiekkavalli välillämme?\n\n— Oli. Mutta sinun kätesi työntyi sen lävitse. Juuri näin, paitsi että\naurinko siveli meitä lämpöisellä hunajavoiteella selästä päin. Ihan\nväristää, kun sitä muistelenkin.\n\n— Odota hetki, että minäkin pääsen lämpimän värinöihisi kiinni.\n\n— Vaikka kauemminkin, mihin meillä tässä kiire. Värinävirrat alkoivat\nvoimakkaammin sykkiä lämpimän peiton alla. Pienen makuukammion\nkatto ruskottui vähitellen, niinkuin jokin lämpöinen valoaalto\nolisi lähestynyt sitä. Niin se lähestyikin, nousevan auringon\nsädehtivä aalto. Se voimistui, milteipä läikehti. Odottajien muistot\nkirkastuivat, sydän lämpeni.\n\n— Alkaa jo väristää, jatka! kuiskasi kuuntelija kuuluvasti. Myhäillen\nuneksija jatkoi:\n\n— Hän, ylhäältä puhuttelijani, neuvoi minua, kun lämmittäen hiveli.\n\"Tuo useammin poikueesi tänne kesävoiteillani siveltäväksi. Kun siinä\nvälissä sitten itse sopivasti karkaiset heitä järvivedessä, eivät\nhinkuyskät enempää kuin muutkaan talven takiaiset pääse kopeloimaan\nheitä jäisillä sormillaan.\" Puhui hän vielä muutakin.\n\n— Mitä muuta? Kerro!\n\n— Enpä tiedä, muistanko oikein, tokko kaikkea uskallankaan. Se on\nläheistä, liian henkilökohtaista sinulle...\n\n— Minulle! Mutta sittenhän sinun täytyy se kertoa!\n\n— So, untahan tämä vain. Mitä semmoisista.\n\n— Kun kerran jo aloitit. Älä kiusaa!\n\n— Katsohan tuota aurinkoa, veitikkaa! Ihan kultamaaliin aikoo vetää\nkamarin katon! Kylmän laudan ja kartonkipaperinkin panee noin\nlämpimästi läikkymään! Unennäkijä johdatteli tosinäkyihin jo leikkiään.\n\n— Katsotaan nyt vaikka sitäkin, mutta et siitä kiertämällä enää pääse.\n\nAurinko nousi, kultamaalit, värisiveltimet kädessä. Siitäkö johtuen\ntämä lintukoti oli kuin nuoren parin vasta valmistuva häähuone, oli\nilloin, jo aamuisinkin kevään aurinkoisina päivinä, sen jälkeen kun\nitäseinän akkuna oli huoneeseen avattu. He katselivat sitä kuin\ntaiteilijan työtä, lämpenivät katsoessaan. Mutta Anni ei unohtanut\nsaataviaan, Antin unikertomus oli kesken, Antin täytyi sitä jatkaa.\n\n— Vaatetusasioista rupeaa minun kauttani sinulle puhumaan, sitä minä\nkummastelen, alkoi näkijä kiertää.\n\n— Vaatetusasioista?\n\n— Sanoppas! Niinkuin ei sinulle itsellesi, ammattitekijälle olisi\nvoinut sitä esittää. \"Sinun on pidettävä murhetta myös poikueesi\nemosta.\" \"Enkö ole pitänyt?\" keskeytin minä. \"Olet miten olet.\nHeikonpuoleisesti olet huolehtinut hänen talvisia tauteja kestävistä\nihopaidoistaan...\" \"Mutta hänhän on itse räätäli\", yritin jälleen\nväliin. \"Räätäli ja sinä itse konepuuseppä! Luuletko, että mokomat\nsisäammattilaiset pystyvät kutomaan basillin kestäviä ihopaitoja edes\npoikasille. Sitäkin vähemmin niiden emoille.\"\n\n— Tuota sinä taas omastasi!\n\n— Ei mieleenikään sellainen juolahtaisi. Hän neuvoi ja varoitti\nvakavasti, että muistaisin huolehtia terveydestäsi. Sinun\nvahvistamisestasi ja karkaisustasi. Että usein soutaisin sinut ja\npoikueen Lintuhiekkaan, hieroisin, kylvettäisin, hoitaisin taitavasti\nkuin viisas puutarhuri jalostettuja hedelmäpuitaan.\n\n— Etkö niin juuri ole hoitanutkin?\n\n— En kyllin huolekkaasti. Taivaan ylhäinen lämmittäjä ei muutoin olisi\ntullut siitä minulle unissa muistuttelemaan. Ja sitten vielä...\n\n— Mitä nyt vielä?\n\n— Hän lupasi hyvää palkkaa, ylitunneista kaksinkertaisesti.\n\n— Rahaa vaiko tavaraa?\n\n— Ei kumpaakaan, vaan lisäkasvua poikueessa. \"Ennen pitkää saat hankkia\ntoisen veneen, ennenkuin koko joukko pääsette yhtäaikaa Lintuhiekkaan.\"\nSellaista hän puheli.\n\n— Nyt jo lopeta, taikka...\n\n— Jo aikapäiviä olisin sen tehnyt, ellet yhä lisää olisi vaatinut.\nMutta sanoista tekoihin. Jo tänä aamuna lähdemme tunniksi hangelle.\nPoikue nukkuu. Siellä on mainio keli.\n\nNiin oli. He hiihtelivät liukkaita jäähileisiä latuja. Taivas oli\nkorkea, sinikuulakka, hanki häikäisevän kirkas. Aurinko kiloitteli sitä\nsäteillään. Jäätynyt lumi kahisi hauskasti suksien alla. He hiihtivät\nniitylle, jonka lumipeitteisiin sarkoihin kätkeytyi kesäinen anti\nmonine muistoineen. Tuomenkukan ja lampaiden heinämaat olivat siellä\nuutta kasvun viheriäänsä odottamassa. Siellä piileksi kirkasvetinen\npurokin valkoisen notkoselkäisen jääkattonsa alla.\n\nAntti hakkasi rautakärkisellä suksisauvallaan siihen reiän. Sieltä\nhöyrähti lämmin henki. Puro solisi iloisesti. Saattoi arvata, mitä\nse omalla kielellään puheli. \"Kiitos, että akkunani aukaisit! Vaikka\nkyllähän tästä jo pian itsekin... Eteenpäin, kesää kohti, päivä\nkerrassaan. Kuuntele ensi viikolla. Eri solinat jo silloin. Kuukauden\nkuluttua hulasvedet niitylläsi, kaikki akkunat auki!\"\n\nHe nousivat ylös havupuita kasvavaan mäkeen, jossa risteili pikku\npoikien latuja. Auringon säteet imeytyivät puiden runkoihin. Suurten\nmäntyjen karhea kaarna loisti kuparinhohtoisena. Pienet kuusityttöset,\nkatajapoikasetkin kurkkailivat sirkein silmin äitimuorinsa selän\ntakaa. Muutama päivä sitten, jotkut ehkä eilispäivänä vasta, ne olivat\nvetäisseet huppupeiton silmiltänsä. Vielä viikko pari tällaista, niin\nne lähtisivät hippasille.\n\nHe katselivat kaikkea sitä, suurta ja pientä ja vielä sitäkin\npienempää. Metsähiiri hipsuniekka oli hipsitellyt vitilunta, pujahtanut\nhankirajan pyöreästä pikku ikkunasta kuusityttösen jalkapeittojen\nlämpimiin. Kevyt savu kodin piipusta kohosi, hajosi kiehkuraisena\nsinitaivaan korkeuksiin.\n\n— Mutta sinähän väriset, totesi Antti.\n\n— En kylmästä kuitenkaan.\n\n— Et kai lämpimästäkään juuri vielä?\n\n— Kuka tietää, vaikka vielä siitäkin, ennenkuin tämä hiihtoretki on\nlopussa. Anni hengitti syvään aamun raitista ilmaa.\n\n— Kuule, Antti!\n\n— No?\n\n— Miksi emme useammin näin aamuisin tee hiihtomatkoja tänne?\n\n— Sitä sama itsekin tässä ajattelin. Kun tänään päivällistunnilla saan\nvalmiiksi Joukon suksikelkan, oikein sievän ja kevyen pulkan, niin\nsitten joka päivä aamuin tai illoin koko perhe hiihdämme tänne.\n\n— Äiti ei lähde.\n\n— Lähteepä kuin lähteekin, tämä emopoikueen äiti, tarkoitan.\n\nHän katsoi hymyillen vaimoonsa, päivää kohti loistavin siristävin\nsilmin.\n\n— Sinä väriset, et kauan. Kesäisen ruskean ihopaitasi hopeiset\nloimilangat ovat jo tuolla hangella valkenemassa. Näetkö?\n\n— Kultaiset kuteet tuolla, katso!\n\nHe katselivat käsi kädessä sekä loimia että kuteita, kuparikattilan\nkylkiä, savuhahtuvan hattaroita. Kukko lauloi kylässä. Teeri kukersi\nmetsässä..\n\nAnni potkaisi rinnettä alas, Antti poikien hyppyriladun kautta\nvauhdista huutaen:\n\n— Älä päätäsi petäjään laske! Minun täytyy pitää sinusta murhetta.\n\n\n\n\n19.\n\n\nTuli tavallista ankarampi pakkastalvi, mutta Rintelän perheelle ei\nsiitä koitunut pahempaa haittaa. Perunakuoppa oli varattu kylmää\nkestämään, pikku navetta ja kanala samoin. Lisälämmön antajaksi\nasuinhuoneeseen oli hankittu pieni porsliinikamiina, jolla oli hyvä\nlämpöteho. Siitä oli muutakin hyötyä ja huvia. Sen etuluukkua saattoi\npitää auki, jolloin se toimi vanhan lämpöä ja valoa säteilevän\ntakkauunin tapaan. Siinä sopi polttaa myös käpyjä ja risuja, mitä puita\ntahansa. Sen arinapesän alla saattoi paistaa perunoita ja nauriita,\nvaikkapa omenoita.\n\nIltaisin perhe kokoontui tämän lämpimän lieden ääreen, jokaisella\noli siinä omat askareensa. Mummo kehräsi ja tarinoi. Äiti ompeli tai\nteki talousaskareita. Isä Antti veisteli kesäisiä työkaluja, haravia,\nkuokan ja kirveen varsia, korjaili aikuisten ja lasten kenkiä.\nAntilla oli jo koulutyöt, Annillakin kuva-aapisensa, Jouko tutkiskeli\ntilapäisjulkaisuja ja \"lentolehtisiä\". Mitä tahansa pojan karsinaan\ntyönnettiin, niin selvää hän niistä teki pitkiä aikoja tuhisematta.\n\nMuita työskentelijöitä perheessä sitten toistaiseksi ei ollutkaan,\nellei otettu huomioon Hau-Hauta, joka askarteli milloin mitäkin.\nKaikkein halukkaimmin se hääräsi päivällissopassa makuna käytetyn luun\nkimpussa, tai kiskoi väkikapulaa Joukon kanssa tai härnäsi Mirriä, joka\ntotisena kehräsi saamatta kokoon enempää kerää kuin vyyhtiä.\n\nOmat hauskuutensa itse kullakin, usein kaikilla yhteisesti. Isä Anttia\nhuvitti ja virkisti hänelle kuulumattomat tehtävät. Hän karttasi\nmummolle lepeitä ja hahtuvia. Ja kun äiti ryhtyi astioita pesemään,\nniin isä kohta kuivattelemaan niitä. Hän oli pannut merkille, että\ntyö lämpimän veden ja käden jäljeltä onnistui parhaiten. Ei tarvinnut\nsitten muuta kuin kerran pari pyyhinliinalla pyöräyttää ja lautanen oli\nkuiva.\n\nJoku kotitalousneuvoja oli esittänyt, ettei astioita pesun jälkeen\nollenkaan tarvitsisi pyyhkiä, jos koteihin vain hankittaisiin sopiva\nkuivausteline. Ei kai tarvitsisi, mutta mitä iloa olisi sellaisesta\nelämästä, josta kaikki hauskimmat työt pois karsittaisiin? Tämä oli\nAntin yksityinen mielipide, vaikka hän ei tahtonut tyrkytellä sitä\nemännille, sitäkin vähemmän nuorille kaikkitietäväisille neuvojille.\nHeiltä hiljainen harrastelija saattoi saada pahan kerran nenälleen.\n\nPerunajauhojen ja siirapin valmistaminen oli myös hupaisaa askartelua.\nSiihen osallistui koko perhe. Siinä riitti pesemistä, vääntämistä\nja pusertamista moneksi syysillaksi. Mutta sittenpä saatiinkin\nastioiden pohjilta valkoista, somasti narskuvaa perunajauhoa kaikki\nkaapinpäällisetkin valkoluokona kuivumaan. Siirappia keitettiin\npuutarhassa kasvatetuista sokerijuurikkaista ja saatiin kokonainen\nämpärillinen. Se oli emännälle vuotuinen aarre, sillä kelpasi imeltää\npikkuleipiä ja marjakeittoja. Eivätkä kuitenkaan nämä arvokkaat\nkotoiset makeat maksaneet kuin tekemisen vaivan. Sitä niiden\nvalmistuksessa kieltämättä oli vähän liiankin paljon. No, tästä\njälleen joku viisas neuvoja saattoi olla aivan toista mieltä, mutta\nei kai mielipide, enempää kuin mielihalukaan ollut kauppatavaraa.\nYksi pitää äidistä, toinen tyttärestä, kuten vanha sananlaskukin\njo sanoo. Rintelän perheen pää- ja apumies piti heistä molemmista.\nTytär oli perinyt äitinsä kätevyyden. Sitäpaitsi he olivat uutteria\nja hyväsydämisiä, monien muidenkin hyvien ominaisuuksiensa tähden\nrakastettavia naisia. Aviomiehen ja vävypojan kokemus heistä oli vuosi\nvuodelta vain parantunut, mitä kaikki miehet eivät voineet sanoa,\nmikäli oli uskomista oman verstaankin miesten tupakkapuheisiin. Niin\nettä huvi tosiaan oli auttaa heitä näissä pienissä kotiaskareissa,\njoista mieluisaa palkkaakin juoksi monessa sielua ja ruumista\nvirkistävässä muodossa.\n\nVaihtelu virkistää! Yhdelle jos toisellekin oli tuttu tämä lause,\nmies se, joka osasi tehdä siitä oikeat johtopäätökset ja sovittaa\nne käytäntöön. Miten kuolettavaksi olisi käynytkään konemiehen\nkahdeksantuntinen työpäivä, ellei elävä elämä, nämä hupaisat kotoiset\naskareet olisi antaneet siihen lisäeloa.\n\nMiesten kesken verstaalla oli tästä usein puhetta. Muutamat olivat\nsitä mieltä, että raskas työ vaati raskaat huvitukset, ettei\nmiehiselle miehelle muka ollenkaan sopinut joutavanpäiväinen kotoinen\naskarteleminen, mokoma \"akkojen passaaminen\". Jos tällaiselle pahalle\nmuka antoi pikkusormen, niin se vei koko käden, koko miehen ennen\npitkää pyörän alle. Viisas päätelmä, vaikka päättelijäin oma viisaus\nuseinkin oli käytäntöön sovellutettuna vähän sitä ja tätä. Muutamat\nheistä olivat joutuneet \"pyörän alle\", kaikenlaisten vankkureiden\nrutisteltaviksi lokaisella ajotiellä. Niiden rinnalla kotoisen\nkottikärryn pyörä oli kuin lasten leikkivanne. Virkistyksen keidas\nkerrassaan!\n\nAskarteluillan kohokohtia olivat ne hetket, jolloin perhe\nkokonaisuudessaan kerääntyi lämpöisen kamiinan ympärille kehrääjien\nrattoisaan kerhopiiriin. Hiiliarinan alla oli aina jotakin hyvää\nsuuhun pantavaa kypsymässä. Nyt sitä alettiin kieritellä sieltä esiin.\nTavallisina iltoina ne olivat joko nauriita tai perunoita. Mutta jos\noli jokin merkkipäivä, paistettiin sen kunniaksi omenoita. Mummo oli\nmainio keksimään tällaisia päiviä. Löytyi kai niitä puolitusinaisessa\nperheessä syntymä-, nimi- ynnä muita merkkipäiviä, niiden lisäksi jos\nmitäkin \"saavutusten\" päiviä, joiden aiheuttajana ihmisten lisäksi\nusein saattoi olla Tuomenkukka, Nassu, tai punahelttainen kanatipunen.\n\nHyviä ne olivat paistinauriit ja -perunatkin, mikäpä siinä. Nauris\nmehevöityi ruskeaksi, peruna möyhevän jauhoiseksi. Sen saattoi avata\npäästä ja pistellä suuhunsa pienellä lusikalla kuin kovaksi keitetyn\nkananmunan. Se maistui mainiosti semmoisenaan. Mutta äidin vallassa oli\nnautinnon lisäys, kun hän toi särpimeksi pikku lautasellisen voita!\nSitä kun sai pikku lusikallisen, vaikkapa puolikin lämpöisen perunan\nsisään! Se suli ja valui alemmaksi, lusikalla saattoi auttaa sitä. Kun\nperuna oli kylliksi mehustunut, alkoi äänetön herkutteleminen. Itse\nkukin hoiteli omaa \"munakuppiaan\". Äiti tai mummo autteli pikku Joukoa.\nViimeisenä rapisteltiin ja syötiin kuoret. Ne, olivat yhtä hyvää kuin\nperunan sisus, ellei parempaakin vielä. Mitään syötäväksi sopimatonta\nniissä ei ollut. Tuli kaiken sellaisen oli polttanut ja puhdistanut.\n\nNauris ei tarvinnut kyytimiehekseen voita. Hiljaa paistuessaan se oli\nitse mehustanut itsensä omatekoisella siirapillaan, omena samoin,\nvielä sitäkin makeammaksi. Yksi paha puoli näillä siirappiomenilla\nsentään oli. Milteipä aina ne loppuivat kesken. Uuniarinan alle ei\nmahtunut niin paljon omenoita, että ne olisivat hyvin riittäneet, eikä\narinapesää tämän tähden kannattanut ruveta suurentamaan. Sitäpaitsi\nomenia voitiin mainiosti syödä myös ilman paistamista. Eikä niitä\nriittänytkään miten paljon tahansa. Emännän täytyi muistaa joulua ja\nmuita jaloimpia merkkipäiviä ja aattoiltoja, joita niitäkin vuoden\nmittaan karttui tusinakaupalla.\n\nOliko radiossa kotikerholle sopivaa ohjelmaa? Lastentunnit kuunneltiin\ntarkoin. Tuli sieltä usein muitakin esityksiä, joita koko perhe\nmielellään seuraili. Laulu ja soitto viihdytti parhaiten. Jouko\nkuunteli selällään lattialla Hau Haun vieressä loikoen, kunnes\nNukku-Matti hiipi siihen kolmanneksi. Siinä riitti mainiosti tilaa\nheille kolmelle.\n\nAntti ja Anni esittivät kappaleita kouluelämästä ja läksykirjoistansa.\nNiistäkin löytyi satuja ja kertomuksia, eikä tietokilpailun\nkysymyksistäkään mitään puutetta ollut. Myös isä ja äiti saivat ryhtyä\netsimään vastauksia niihin. Joskus he saivat kolme pistettä, usein vain\nkaksi tai yhden. Väliin saattoi jäädä nollaankin ja silloin lapsilla\noli hauskaa.\n\nMummolla oli omat numeronsa, sadut ja arvoitukset. Ei kukaan, ei\nedes opettaja koulussa osannut kertoa niin jännittäviä eläinsatuja\nkuin mummo. Karhu, susi ja kettu, vieläpä heinäsirkka ja pikku\nmuurahainenkin puhuivat mummon saduissa omaa kieltään. Ja kun harakka\nnauroi, niin kuului ihan siltä kuin sen suu olisi ollut täynnä pieniä\nrautanauloja.\n\nMummo piti lasten laulusta. Hän hyräili itsekin mukana. Antti ja Anni\nesittivät joulun edellä lauluja, joita oli laulettu kuusijuhlissa jo\nisän ja äidin koulua käydessä. Hupaisin niistä oli: Porsaita äidin\noomme kaikki... Sitä saattoi laulaa vaikka kymmenen, kaksitoista\nvärsyä, niinkuin porsaitakin oli paremmissa sikaperheissä. Joskus\nlaulajat innostuivat niin, että se ihan koski lattialla koiranunta\nnukkuvan Hau-Haun korviin. Se nousi ja esitti haukkuvan vastalauseen\nliian pitkäksi ja liian kovaääniseksi käynyttä porsaslaulua vastaan.\nPorsaan paikka sen mielestä ei ollut kamiinan kerhopiirissä,\njoulupöydässä ennemminkin.\n\nMyöhemmin illalla äiti hävisi piiristä. Se ei ollut pahan, vaan hyvän\nmerkki. Ennen pitkää hän palasi marjakuppi ja talkkunapussi kädessään.\nIsä pääsi hänelle apumieheksi puolukkahilloa survomaan. Antti ja\nAnni, Mirri ja Hau-Haukin kerääntyivät hillokupin ympärille pieneksi\ntarkkailijapiiriksi. Vain Joukon uni oli makeampaa kuin tämä siirapilla\nhöystetty puolukkahillo. Vahinko siitä koitui pikku miehelle itselleen.\nEi kuitenkaan korvaamaton, sillä äiti varasi hänen osansa lautaselle\nherättyä nautittavaksi.\n\n\"Mikä on hunajaakin makeampi\", esitti mummo kerran arvoituksen.\n\"Siirapilla höystetty puolukkahillo\", vastasi siihen Antti. Arvoituksen\nantaja naurahti, mikä varmaankin merkitsi, että hän hyväksyi\nvastauksen, vaikka se entisten selitysten mukaan ei ihan oikein\nollutkaan. Antin eittämätön mielipide kuitenkin oli tämä. Siirapilla\nhöystetty puolukkahillo oli parhainta, mitä tähän aikaan vuodesta\nsaattoi tarjota.\n\n— Nyt lasten on lähdettävä nukkumaan!\n\nKun mummo näin sanoi, tiedettiin kysymättä, mitä se merkitsi. Mummolle\noli laulettava hänen toivelaulunsa, joka sopi iltavirreksi myös\nkerhopiiriläisille, kenelle tahansa. Kiitos sulle, Jumalani...\n\nÄiti aloitti, toiset yhtyivät, paitsi mummo. Hän pysäytti rukkinsa,\nristi kätensä ja vain kuunteli. Hänen kasvoilleen levähti onnellinen\nhymy, mutta sitten suuret avonaiset silmät kostuivat ja kyyneleet\nkaivautuivat esiin. Ne valuivat kasvojen uurteita alas rinnalle, siitä\nesiliinalle, jossa äsken vielä oli lämpöisiä villalepeitä. Laulun\npäätyttyä hän pyyhki kasvonsa.\n\n— Kiitos, Taivaan Isä, tästä päivästä! Kiitos kaikesta hyvästä, mitä\nolet antanut meille. Hyvää yötä, lapset! Menkää nukkumaan!\n\nHänen kiitosrukouksensa ja hyvänyöntoivotuksensa seurasivat yläkertaan\nlähteviä lapsia ja lastenlapsia. Hän itse jäi vielä rukkinsa ääreen\nhiljaiseksi jääneessä pirtissä. Se oli hänen työteliään elämänsä\nkeskus, tämä pieni, lämpöinen huone. Se oli ollut hänen kotinsa jo yli\nviisikymmentä vuotta. Yhdessä miehensä kanssa hän oli sen rakentanut.\nToimella ja rakkaudella he tässä ja lähiympäristössä olivat ahertaneet,\nniinkuin nämä kaksi nuortakin nyt. Nämä jatkoivat edeltäjiensä kesken\njäänyttä työtä.\n\nMeidän ikämme ja vaelluksemme on vain muutamia häipyviä hetkiä.\nMeidän elämämme kuin palavan kynttilän liekki. Pumpulisydän jo irti\njuoksevassa aineessaan. Minä tunnen sen. Kiitos, Herra, että olet\nsytyttänyt uudet kynttilät, että et pimeäksi, et kylmäksi jättänyt\ntätäkään pikkuista kotia. Suojele ja siunaa sitä! Auta minua heikkoa,\nmatkamiestä suuren armosi suojaan.\n\nHuone on hiljainen. Ei sanoja, ei kyyneleitä enää. Vain lampun valo\nja se kynttilän liekki. Lamppu sammuu. Kynttilä vielä palaa. Kuinka\nkauan? Vajavainen ihminen aavistaa. Hän yksin tietää sammumisen ajan ja\nraukeamisen hetken.\n\n\n\n\n20.\n\n\nLääkärin tutkimus oli pian tehty. Kysymyksessä oli keuhkokuume. Että\npotilaan sydän oli rasittunut ja heikko, että sen olisi mahdoton\nkestää ja voittaa tätä ankaraa kuumetautia... ja että vanhan ihmisen\npelastuminen olisi enemmän kuin ihme, tämä tosiasia selvisi kokeneelle\nammattimiehelle, ennenkuin nopea tutkimuskaan oli päättynyt. Hän\nehdotti potilaan sairaalaan siirtämistä. Matka ei kestäisi kauan. Hänen\nautonsa ajoi sairaalan ohitse.\n\nAnni ja Antti käsittivät lääkärin ehdotuksen ainoaksi mahdollisuudeksi.\nPotilas itse oli heitä tarkkavaistoisempi.\n\n— Tahdotteko lähettää minut sinne? Ettekö voisi jättää minua tänne\nkotiin täksi päiväksi, nimipäiväkseni, jos vaikka vieraita sattuisi\ntulemaan.\n\nTämä ei ollut kuumehoureisen epämääräistä puhetta. Riutuvassa lihassa\nvalaisi kirkas, vieläpä huumorintajuinen, henki. Lapset tämän tiesivät,\nlääkärikin sen heti huomasi. Kukapa jättäisikään kotiaan ennen\nmääräaikaa ja omana nimipäivänään.\n\n— Ei äidin minnekään tarvitse lähteä.\n\n— Pyydetään lääkäriä käymään täällä huomennakin.\n\n— Tohtorin ei tarvitse vaivautua toistamiseen, kiitos tästä. Minun on\ntäällä kotona oikein hyvä olla.\n\n— Tulen jos tarvitaan. Määrään hyviä lääkkeitä.\n\nLääkäri hyvästeli ja lähti. Antti lähti hänen matkassaan apteekista\nlääkkeitä noutamaan. Keväinen päivä paistoi huoneeseen. Joka soppi oli\nvaloisa, uuni, seinät ja katto. Keskellä lattiaa välkähteli akkunan\nkokoinen ja muotoinen auringon läikkä, se sama keväisillä hangilla\nkirkastettu matto, joka siihen aina ennenkin Marianpäivänä levähti,\nvuosissa laskien jo viidentenä kuudetta, niin kai se oli. Olipa siinä\njo vuosia!\n\nMatti, sinäkö sieltä? Ajattelin, että kuka se sieltä niin hiljaa\nrapsii, ettei ovenkäyntiä edes kuule. Olisi kai minun pitänyt tuo\narvata. Oman kodin sinä meille rakennat Rinneharjun laitaan! Hirretkin\njo ostettu, kattopäreet hankittu! Eikä mitään puhu, itsekseen vain\nmyhkää... Minäkö vihainen? Niin olen iloinen, että ihan vihaiselta\nnäytän. Ravistelen sinua, vaikka oletkin tuommoinen väkevä Matti.\nOsaan minäkin kattopäreitä naulata, lattialautojakin höylätä. Oma tupa\nRinneharjun laitaan... Rinneharjun, niinkö sanoit? Kuule, Matti, se on\nmeidän oma rinne... rinneharju. Rinteläksi voimme ruveta sanomaan. Mitä\nsiitä sanot?\n\nSinun poikasi! Meidän poikamme, esikoinen Rintelän torppaan. Vaivaa\nja kipua... Kaikkia vielä! Älä välitä, Matti! Minä olen Maija, Sinun\nvaimosi, poikasi äiti. Yhtä kestävä olen kuin kuka tahansa. Ensimmäinen\ntämä meillä vasta...\n\nMinun lapseni, lapseni... Kolme rakasta lastani, hyvä Jumala! Miksi\nasetit meille tämän kuorman, raskaamman kuin jaksamme kantaa? Miksi\nkapinoin, kun meille käsittämättömässä viisaudessasi näin hyväksi\nkatsoit? Sinä elämän heille annoit. Sinä elämän heiltä otit. Sinä\npelastit heidät kuoleman alhosta elämäsi kirkkauteen... Hyvästi\npikkuiseni, Matti, Maija ja Mikko! Herra antoi, Herra otti. Anna meille\nuusi elämä! Ilman sitä on kotimme iloton ja tyhjä.\n\nMikä soitto järvien ylitse? Nuorten miesten sielunkellot! Sanoitteko\nkymmenen valkoista arkkua? Älkää minua sinne niin etualalle... Tässä\nristikäytävän kohdalla näen ja kuulen yhtä hyvin. Minäkö omaisia\nja kunniavieraita? Omaisia kylläkin... Ainoa poikani, hyvä Jumala!\nOnko hän tuossa kolmannessa arkussa saarnatuolista päin lukien...\nHe kuolivat, että kansa eläisi... Niinkö pappi sanoi? En ymmärrä.\nYmmärränkös muitakaan Jumalan tarkoituksia. Olinhan kuitenkin\nkelvollinen tämän uhrin kantajaksi...\n\nMinultako sinä tuollaisia tulet kyselemään, aikuinen ihminen? No,\ntiedän kai minäkin, mitä ystävä ja toveri ihmiselle merkitsee. Suoraan\nsanoen olen odottanutkin häntä. Kotimme kaipaa miestä, sinä häntä,\nlapsia. Minäkin lapsia, lapsenlapsia. Olen nähnyt hänen silmänsä...\nHänellä on puhdas sydän. Jumala siunatkoon sinua, lapseni, sinua ja\nhäntä, meidän kotiamme. Kiitos Herran...\n\n— Me tässä vain, Antti ja minä. Oletko valveilla, äiti, vai näetkö\nunta? Puhelet niin kummallisia.\n\n— Että minäkö unta valveillani keskellä kirkasta päivää, kaikkea sinä\nkuvittelet. Kun juuri pääsin teitä ajattelemasta. Olen koko menneen\nelämäni uudelleen elänyt. Se oli kuin jäniksen kierros ja nyt jälleen\nolen kotimäessä pesällä. Kylläpä aurinko heloittaa! Onko kevät jo taas?\n\n— On, kevätaamu ja äidin nimipäivä. Antti palasi apteekista ja toi\näidille hyviä lääkkeitä.\n\n— Lääkkeitäkö minulle? Mitä sellaisiin rahoja, kun en yhtään kipeäkään\nole. Nimipäivärinkiläni ennemminkin laittaisitte. Jos sattuu\niltapuolella vaikka vieraita tulemaan.\n\n— Rinkilä on jo leivottu ja vieraitakin tulee. Antille ovat luvanneet.\n\n— Antille lupasin ja annoinkin sinut. Antti tuli ja toi elämän pieneen\nkotiimme.\n\n— Niinpä kyllä, mutta äiti ottaa nyt tätä lääkettä!\n\n— En tarvitse lääkettä. Muistit kai leipoa lapsille heidän pienet\nvesilintusensa?\n\n— Leivoin kyllä. Kuinka äiti nekin nyt muisti?\n\n— Miksi en muistaisi, kun kymmeniä kertoja olen niitä tässä leiponut ja\naina on pitänyt aloittaa alusta.\n\n— Minkätähden alusta?\n\n— Kun aina ovat uunissa paisuneet niin suuriksi, että en ole saanut\nniitä ulos.\n\n— Satuja äiti taas muistelee. Äiti ottaa nyt tohtorin hyvää lääkettä.\nSitten lasten pullalintusetkin mahtuvat uunista ulos.\n\n— Lapsia on houkuteltava, niinpä niin. Annahan nyt sitten sitä\nlintuseksi pienentävää lääkettäsi.\n\nLopultakin tytär sai hänet ottamaan rauhoittavaa lääkettä. Hän nukkui\nheti horrosuneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivän aurinko paistoi huoneeseen. Koko perhe, pastori vieraanaan,\nistui sairasvuoteen ääressä. Sairas heräsi, kohosi istumaan ja katseli\nympärilleen.\n\n— Kotona jo taas olenkin, Jumalan kiitos! Te, pastori, siinä! Onko\njokin juhla kodissamme?\n\n— On, Marianpäivä!\n\n— Joko taas Marianpäivä! Ettei nyt enää vuosikausiin muuta olekaan kuin\naina vain Marianpäivä!\n\n— Ennen tätä oli aamu ja keskipäivä. Nyt on iltapäivä, puhui pastori.\n\n— Iltapäivä! Näen sen auringosta. Se paistaa neljän jälkeen tuosta\nmuurinpuoleisesta ikkunasta. Se on Jumalan silmä, ajattelen minä usein,\nkun se valaisee ja lämmittää meitä. Ettekö tekin, pastori, ajattele\nniin?\n\n— Ajattelen.\n\nTällä kertaa pastori ajatteli muutakin. Miten voimakas ruskotus\nkeväisellä auringolla oli! Elävänä, väriväkevänä kultamaalina se\ntarttui seinään ja esineisiin kiinni. Kuoleva sairas katsoi loistavin\nsilmin suoraan aurinkoon, pastoria silmiin, kaikkiin rakkaisiin\nkasvoihin ympärillään.\n\n— Jumalan silmä valvoo ja vartioitsee meitä. Hän herättää meidät.\nHän nukuttaa meidät. Hänen siipensä kannattavat meitä, minua heikkoa\nlinnunpoikastakin tänä iltahetkenä.\n\n— Minun voimani on heikoissa väkevä, sanoo Herra. Näin pastori itsekin\nuskoen sanoi ja ajatteli. Mitä sairaassa oli enää jäljellä? Pieni,\nkuumeen runtelema ruumis, kuin kuivat tarpeettomiksi käyvät helpeet\nleikkuupäiväänsä ehtineen jyvän ympärillä. Ja kuitenkin, miten\nkuulakas, miten itukelpoinen pikku siemen, kypsä irtautuessaan, valmis\nvastaanotettavaksi uuden aamun koitossa ikuisen elämän kasvitarhoihin.\n\nOmissa mietteissään liikuskeli tytär. Rakas pois menevä äitini! Miten\nkiittäisin sinua kaikesta, mitä antanut olet? Sinulle olen elämäni\nvelkaa. Sinä olet minut vaalinut, ruokkinut ja kasvattanut. Sinun\nkauttasi minun lapseni ja heidän lapsensa, kaikki meitä seuraavat\nsukupolvet elävät ja kulkevat aamusta iltaan, joulusta Marianpäivään.\nMiten osaan heitä kasvattaa, kun sinä menet pois? Kuka täyttää paikkasi\nkodissamme? Älä iäksi lähde! Nouse kuin aurinko! Lämmitä, valaise ja\nopasta! Mitä kaikkea tahtoisinkaan sinulle nyt sanoa. En mitään osaa\nenkä uskalla... Himmentäisinkö viimeisiä maisen elon hetkiäsi oman\nkaipaukseni tuskalla? Ymmärräthän sen ilmankin. Sinä näet ja lohdutat\njälkeen päin, rakas äiti!\n\nSinä urhea pikku nainen! Mikä sinun rinnallasi on sotasankari, joka\ntuhansia tuhoaa? Missä piilee sinun voimasi salaisuus, sinä uskon\nsankari? Olet sen monta kertaa sanonut, mutta minä ikuinen epäilijä\nen ole sitä uskonut, olen vain äänettömänä kuunnellut, koska muiden\nominaisuuksiesi tähden olen sinua kunnioittanut. En tiedä, olenko\nvieläkään kypsä uskomaan, niinkuin sinä uskot. Noin valmis tuskin\nlähtemään, vaikka uskoosi pääsisinkin. Jos elämä jatkuu, niin sinussa\nse jatkuu. Kiitän sinua, anoppi, että olet antanut tämän kirkkauden\nkipinän tyttäresi ja jälkeen tuleviesi sydämiin. Tuskinpa jalompaa\nperintöä olisit voinut heille antaa. Näin mietiskeli ulompana istuva\nvävypoika.\n\n— Etkö tarjoa, Anni, vieraalleni jo nimipäiväkahvia? Sairas heräsi\nlyhyestä horrosunestaan.\n\n— Pian tarjoan, äiti. Minulla on jo täällä kaikki valmiina.\n\n— Kaikki on valmiina minullakin. Näen sen. Lähtevä katsahti jälleen\naurinkoon, joka kultaisena väristen leikkasi metsän rintaa.\n\n— Kaikki on valmistettu. Hänen palvelijanaan minun ei tarvitse teille\nsiitä tämän enempää sanoa.\n\nPastori otti ehtoollisvälineet laukustaan.\n\n— Meidän Herramme Kristuksen ruumis ja veri...\n\n— Olen onnellinen, niin onnellinen. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä\nlaaksossa... Sinun sauvasi... Sinun siipesi... Sinun silmäsi, rakas\ntaivaallinen Isä! Hyvästi, tyttäreni! Hyvästi, poikani... Hyvästi\nkaikki rakkaat lapset.\n\nRakastakaa toinen toisianne...\n\nAnni aloitti äidin laulun, Antti, pastori ja lapsetkin yhtyivät siihen:\n\n    Kiitos sulle, Jumalani,\n    Armostasi kaikesta,\n    Jota elinaikanani\n    Olen saanut tuntea!\n    Kiitos sulle kirkkahista\n    Keväisistä päivistä,\n    Kiitos myöskin raskahista\n    Syksyn synkän hetkistä!\n\nKuuntelijan pää hervahti tyttären tukemaa pielusta vasten. Onnellinen\nhymy eli hetken hänen kasvoillaan. Auringon liekki välähti vielä\nkerran. Tytär sulki äidin sammuneet silmät.\n\nMutta hiljaisessa huoneessa säteili vielä auringon lämpöinen kajo.\nHimmenevän seinän valoaalloilla väreili Ikuisen Elämän Henki.\n\n\n\n\n21.\n\n\nAntilla ja Annilla oli lupapäivä koulusta. He lajittelivat isän\napulaisina siemenperunoita saunakamarissa, joka jo monta vuotta näin\nkeväisin oli varattu tähän tarkoitukseen. Siinäkin tehtävässä oli\nkehitys kulkenut eteenpäin. Riittävä määrä sieviä, samalla istutukseen\nja kaivuun käytettäviä siemenlaatikoita oli entisten hankalammin\nkäsiteltävien tilalle tehty. Viljeltävät perunalaadut: varhainen,\nkeskimyöhäinen ja myöhäinen, hoideltiin huolellisesti nummikuopan\neri osastoissa. Ja sitten keväisin huhti—toukokuun vaihteessa oli\ntämä hupaisa valintatyö, jolloin sekä isä että lapset touhusivat\nidätyslaatikoiden parissa kuopassa, saunassa ja sen välisellä tiellä.\n\nHeidän käsiteltävänään oli parhaillaan varhaislaatu, talon ja\nkellarin kauneimmat perunat. Ne olivat kuulakkaita kuin syysomenat,\nkaunismuotoisia, pitkän soikulaisia. Taudinarkojakin ne olivat,\nkuten parhaimmat valiolaadut valitettavasti yleensä. Mutta ne, mitkä\nkevääseen olivat rutolta ja mädältä säilyneet, niitä oli ilo käsitellä.\nSilmujaan siristellen ne uumoilivat kevättä ja kasvumultaa. Lapset\nvalikoivat kilvassa. Pikku Joukokin jo touhukkaana joukossa piipersi,\nkanniskeli isälle kaikkein suurimpia mukuloita yhden kerrallaan.\nLaatikot täyttyivät nopeasti. Isä sai nostella päällekkäin laatikon\ntoisensa jälkeen.\n\nÄiti ei ollut kotona. Saarisen täti keitti ruokaa ja hoiteli päivisin\npuolitoistavuotiasta pikku Maijaa. Missä oli äiti? Jouko saattoi sitä\nvielä kysellä. Antti ja Anni tiesivät sen kysymättä. Mutta Anni,\nterhakka yhdeksänvuotias, halusi keskustellakin siitä asiasta isän\nkanssa. Koulumatkoilla ja kylässä käydessäänkin hän oli siitä kuiskeita\nkuullut. Miksipä ei siitä saisi isän kanssa keskustella?\n\n— Sanovat, että äiti on hakemassa meille taas pikkuvauvaa\nsynnytyslaitoksen vesilintualtaasta. Onko se totta?\n\nTyttö katsoi isää tarkkaavasti silmiin.\n\n— Kuka niin on sanonut? tiedusteli isä puolestaan aikaa voittaakseen.\n\n— Lehtosen mummo ja Saarisen täti. Ja kaikki koululaisetkin siitä\ntouhuavat.\n\n— Vai koululaisetkin! Eikö sielläkään nyt enää muuta touhuamista ole?\nkummasteli isä.\n\n— On kyllä, mutta kaikki eivät välitä muusta. Ja koulumatkoilla näistä\nvasta puhutaankin.\n\n— Tytöt varsinkin, heitti harvapuheisempi Antti.\n\n— Kyllä pojatkin osaavat, oli siskolla vastaus valmiina.\n\n— Kyllä maar nekin osaavat, täytyi myös isän myöntää.\n\n— Niin, että mitenkä se asia nyt sitten oikein on? tiukkasi Anni\nedelleen.\n\nTapahtuneen välikeskustelun aikana isä kuitenkin oli saanut\nsekä hengähtämisen että miettimisen aikaa. Eikähän tämä kysymys\nyllättäen hänellekään tullut. Tuolloin tällöin sitä jo ennenkin\nperheneuvotteluissa oli sivuttu. Monta kertaa hänen oli pitänyt ottaa\nse itse keskusteltavaksi, mutta niinpä se vain aina oli jäänyt. Enää ei\nollut siihen varaa, tuskinpa tämän sopivampaa tilaisuuttakaan siihen\ntulisi.\n\n— Antti ja Anni, tulkaa tänne isän luo, niin keskustelemme vähän siitä\nasiasta.\n\nJoukokin tuli vanhempien sisarustensa mukana. Istuttiin valmiiksi\nladotun siemenlaatikon viereen.\n\n— Katsokaahan tätä perunaa! Näette siinä tuommoisia pieniä kuoppia,\njoista viheliäinen itusilmu täällä saunakamarin lämpimässä pian\nesiin puhkeaa. Te tiedätte senkin, mitä tälle kauniisti itäneelle\nperunanmukulalle sitten tehdään.\n\n— Tse pistetään peltoon, tiesi Joukokin jo, tehostaen kovasti ässäänsä,\njonka vasta hiljakkoin oli oppinut lausumaan.\n\n— Niin pistetään. Maan lämpöinen syli ottaa itävän siemenen vastaan ja\nparin viikon kuluttua nousee maanpintaan viheriäinen perunantaimi.\n\n— Joka sitten harataan ja mullataan, jatkoi Antti.\n\n— Ja rikkaruohot sen ympäriltä pois ruoputellaan, täydensi Anni\nkerhopalstansa viime kesäisiä harjoituksia muistellen.\n\n— Niin tehdään, kun hyvää satoa halutaan. Ja sitten te tiedätte senkin,\nmikä riemunpäivä meillä on heinäkuussa, kun ensimmäiset uutisperunat\nkaivetaan ja keitetään.\n\n— Ja voin kanssa syödään!\n\n— Eri makeita!\n\nAntti ja Anni muistivat sen ihanan päivän, joka varmaan tänäkin kesänä\nnäiden siemenperunoiden ansiosta tulisi. Joukokin sitä kuvitteli pää\nkallellaan viime kesää muistellen.\n\n— Näin maaäiti itävästä siemenestä meille kasvattaa uudet perunat, ei\nniitä mistään synnytyslaitoksen ankkalammikoista esiin kaiveta.\n\n— Sanoinhan sen jo Saarisen tädille! kivesti Anni pikkuvanhasti.\n\nSen enempää siihen kajoamatta isä jatkoi:\n\n— Muistatteko, kun viime kesänä löysimme pikkulinnun pesän Lintuhiekan\nmetsästä katajapensaan alta?\n\nKuinka lapset sen olisivat unohtaneet! Pyöreä pesänen kuin äidin\nneulatyyny. Emolintu kuin isän peukalo, eikä isälintu sen suurempi. Ja\npesän viisi munaa kuin ruskeaksi täplättyjä mansikoita! muistelivat ja\ntouhusivat kumpikin omaansa, Antti ja Anni, tätä hupaisinta näkemäänsä\nviime kesältä.\n\nIsä jatkoi:\n\n— Pikku emolintu hautoo siinä neulatyynyn kokoisessa pesäsessä ne\ntäplikkäät munaherneet, jotka isälintu on hänelle valmiiksi idättänyt.\nIsälintu kantaa hautovalle emolle ruokaa ja laulaa viihdytyslaulujansa\nsille lähipuun oksalla. Sitten eräänä päivänä pikku pesäsen lämpimästä\nkupurasta kuuluu vikinää. Täplikkäistä munasista kuoriutuu esiin viisi\npientä linnunpoikasta, joita lintuvanhemmat koko kesän ahkerasti\nruokkivat ja vaalivat, kunnes niistäkin tulee aikuisia pikku lintuja,\njotka itse voivat ryhtyä hautomaan ja vaalimaan pieniä täplikkäitä\nmunia ja niistä kuoriutuvia poikasia.\n\n— Joista taas tulee pieniä isä- ja äitilintuja, täydensi Anni\nmielestään kesken jäänyttä selvitystä.\n\n— Mutta sinähän osaat, aivan kuin itse olisi pikkuinen emolintu, sanoi\nisä.\n\n— Niin hän onkin, touhuaa enemmän kuin saa aikoihin, arvosteli Antti.\n\n— Se on pikkulintusten tapa; naurahteli isä ja sitten jatkoi: — Kun te\nnyt jo näin paljon tiedätte, niin mielestäni voitte tietää vieläkin\nenemmän. Nyt kerron teille siitä ihmeestä, josta olette kuulleet\nkuiskeita koulussa ja kylätiellä. Tulkaa vieläkin lähemmäksi, sipisen\nsiitä hiljaa kuin pieni lintu.\n\nLapsia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Isä puheli:\n\n— Meidän oma rakas äitimme on myös eräs emolintu. Hän on lämmin ja\nvastaanottavainen, kasvattavainen kuin kesäisen pellon multa. Hänen\nsydämensä alle teidän oma isänne kätkee siemenen, ja siitä äiti sitten\nvähitellen kasvattaa kotiinne jonkun teidänlaisenne pikkulintusen,\nAntin, Annin, Joukon, Maijan ja nyt taas uuden pikku veljen tai siskon.\n\nAnni pompahti jaloilleen ja hyppeli kuin kylvöspellon västäräkki.\n\n— Sanoinhan sen! Sanoin jo Saarisen tädillekin! Ei pikku vauvoja\nminkään laitoksen ankkalammikosta ongita.\n\n— Ei liioin saunankarsinoistakaan kaiveta, lisäsi siihen Antti.\n\n— Ei kahtsinoista, kartsinoista... harjoitteli Jouko ärräänsä ja\nässäänsä, jotka hänelle olivat tärkeämpiä kuin peltovästäräkit ja\nrantahiekan lintuset.\n\n— No niin. Nyt te sen tiedätte. Eihän siinä mitään ihmettä ollutkaan,\npaitsi että elämä näin pikku siemenestä itää ja kasvaa, niin peruna\npellossa kuin lintu pesässä ja lapsi vanhempiensa vaalimana kodissa.\nÄidillä on paljon vaivaa teistä. Muistakaa se aina. Ottakaa iloisesti\nhänet vastaan, kun hän taas palaa kotiin pikku veikon tai siskon\nkanssa. Olette onnellisia, kun teillä on hyvä emoäiti, oma koti ja omat\nsiskokset leikkitovereinanne.\n\n— Ja sitten kun on vielä oma isäkin, joka valitsee meille\nsiemenperunoita.\n\n— Ja selittelee meille kaikenlaisia asioita, lapset täydensivät\nkotoisten onnentekijöiden luetteloa.\n\n— Ja nyt te tiedätte, mitä vastaatte, jos joku tahallaan yrittää\nvääristellä teille luonnollisia tapahtumia ja elämän jatkumiselle\nvälttämättömiä tosiasioita.\n\n— Minä sanoinkin jo Pelttarin Kallelle, että älä puhu roskaa, kun hän\nyritti vääristellä, sanoi Antti.\n\nIsä naurahti.\n\n— Se oli reippaasti sanottu, oikein kylläkin semmoiselle Pelttarille.\nTäti-ihmisille ja mummoille, jotka lapsekkaita lapsille puhuvat, täytyy\nsanoa sama asia kohteliaammassa muodossa.\n\n— Isä on kertonut sen jo meille, sanon minä, esitti Anni omat\nvastauksensa.\n\n— Se sopii hyvin. Ja nyt taas käymme valitsemaan perunoita, että\npääsette huomisia läksyjänne lukemaan.\n\nPerunat valittiin yhteistoimin laatikkoihin itusilmut huolellisesti\npäälle päin kääntäen. Kun ne muutaman viikon saisivat valoa ja lämpöä,\nvoitaisiin ne istuttaa muokattuun peltoon. Uusia perunoita kasvaisi\njokaisen mukulan ympärille tusinamäärin. Elämä jatkuisi maan alla\nmullassakin satoisana ja ihmeellisenä.\n\nNäin isä perunoita valitessaan lapsilleen puheli. Sitten hän hypähti\npyörälleen. Kirkkaana kevätiltana hän ajeli siihen kirkonkylän taloon,\njonka ankkalammikko turhan tähden oli saanut kuuluisaa mainetta. Hän\njoutui perille sopivaan aikaan.\n\n— Onneksenne olkoon isä! Teille on syntynyt terve poika! Valkopukuinen\nhoitaja, joka tunsi tulevan, huuteli sitä jo hänelle vastaan. Jalkeilla\nolevat toipilas äidit hymyilivät ja nyökkäilivät sitä samaa. Ei kukaan\nvihjaillut talon ankkalammikosta, ehkä se olikin jo kuivunut tai vielä\ntalvisessa jäässä. Häntä johdateltiin eteenpäin. Pienen yksityishuoneen\novi avautui. Sen vuoteen pääpuolessa loisti hymyilevä, kostean hereä\nsilmäpari. Mies läheni kädessä kimppu kevään punaisia kukkia.\n\n— Jälleen voittajana matkalta palannut. Kiitos, tyttöni!\n\n— Onneksi pojalleni, kolmas miehen alku!\n\nMies suuteli kamppailustaan voittajana selviytyneen vaimonsa verettömiä\nhuulia, otsaa ja käsiä. Kukkaset hän asetti pikkupöydän maljakkoon.\n\n— Elämä on taas osansa ottanut sinusta.\n\n— Antanut sen uutena kasvuna takaisin meille. Käsi kädessä he\nkeskustelivat. Antti kertoi kodin kuulumisista. Lapset olivat\ntoimeliaita ja terveitä. Tultiin kyllä aikoihin Saarisen Hilman\nhoidossa, vaikka äitiä usein kaipailtiin. Töitä oli uutterasti\ntehty, varhaisperunan siemenkin jo tänään nostettu. Mitä äiti arveli\nsaunakamarin keskusteluaiheista? Antti kertoi, mitä lapset olivat\nhäneltä tutkistelleet ja miten hän oli näitä kysymyksiä heille\nselvitellyt. Oliko hän ehkä väärin menetellyt siinä?\n\nÄiti kuunteli tarkkaavaisena. Ei kukaan olisi voinut sitä lapsille sen\nparemmin ja kauniimmin selittää! Hän kiitti pitäen Anttia kädestä.\n\nOvelle koputettiin. Pikku miestä tuotiin isäänsä tervehtimään. Vahva\npoika, lähes viisikiloinen, vaikka isän käsivarsilla ei paljoakaan\npainanut.\n\nPikku mies ryhtyi aterioimishommiin ensi kertaa elämässään. Tärkeä\ntoimitus se tuntui olevan. Milteipä hengitystä pidätellen isänkin\ntäytyi sitä katsella. Tuleeko vai eikö tule, ottaako vai eikö ota.\nYritys onnistui odotusten mukaisesti. Tyytyväisyys oli molemmin\npuolinen. Se säteili niin ottajan kuin antajan, vieläpä katselijankin\nkasvoilla.\n\nIlta oli jo pitkälle kulunut. Vieraileva isä nousi lähteäkseen.\nLapsensa ruokkinut äiti otti maljakosta äsken saamistaan kukkasista\nviisi punaista neilikkaa. Hän sitoi ne pieneksi vihkoksi, minkä antoi\nmiehensä käteen. Mitä minä tällä teen? aikoi tämä kysäistä, mutta\nkun ei tullut sitä heti tehneeksi, ei sitten myöhemminkään. Antajan\ntarkoitus selveni hänelle itsestään. Äitiä ja poikaa hyvästeltyään hän\nlähti.\n\nKevään lintuset laulelivat silmujaan aukovissa puissa, leikkiviä lapsia\njuoksenteli pihateillä. Mutta kirkkotarha oli hiljainen, neilikkakimpun\ntuoja oli ainoa, joka tänä keväisenä iltana liikuskeli siellä.\n\nHän puhdisti syrjäisen hautapenkin syksyn kellastuneista lehdistä.\nHennot neilikat näyttivät siinä orvoilta ja yksinäisiltä, jotakin\nkevään vihreää tarvittiin niiden kehystämiseksi. Kirkonkylän ainoa\nkukkakauppa oli kiinni, kuusimetsään matkaa. Kauanko hän sinne\npyörällänsä. Hän ajoi maantietä kylän takaiseen metsään, taitteli\nhavunoksista ja virpivarvuista sydämen muotoisen pikku seppeleen. Oli\njo hämärä kun hän palasi, mutta punaiset neilikat vihreän sydämen\nkeskellä loistivat kuin viisi pientä kynttilää. Kottarainen, kevään\ntumma lintu, lennähti puun oksalle, katseli ja kuulosteli. Sitten se\nlennähti vielä pari oksan väliä ylemmäksi laulellen sieltä iltavirtensä\nhivelevin huilusävelin.\n\n\n\n\n22.\n\n\nOli syksyinen iltapuoli poutaisen päivän jälkeen. Lehtimetsät\nloistivat heleän keltaisina Sänkipeltoja kynnettiin, puimakoneet\njyskyttelivät kylän talojen latosilloilla. Hilpeätä hälinää kuului\nkyläteiltäkin. Lapset palasivat koulusta tuon tuostakin kapeammille\najo- ja polkuteille eroten, kädellään matkaa jatkaville tovereilleen\nhuiskuttaen. Rintelän kolmikko omalla tiellään jatkoi matkaansa muita\npitemmälle. Mutta lähellä kotiporttia he yllättyneinä pysähtyivät.\nMaantien ojassa makasi mies joko kuolleena tahi tiedottomana. Ei toki\nkuollut ainakaan vielä, koska hän hengitti raskaasti koristen. Oliko\nmies ehkä haavoittunut? Oliko auto ajanut hänet ojaan? Verta sentään ei\nmissään näkynyt. Vanhemmat lapset tekivät näitä havaintojaan kiertäen\nja kaartaen miestä. Jouko, nuorin, kauempana pysytellen virkkoi vihdoin:\n\n— Minua niin pelottaa. Mennään kotiin isää hakemaan!\n\n— Jättäisimmekö hänet niinkuin pappi ja leviitta? nuhteli Anni. Hänellä\nsattui juuri parhaillaan olemaan raamatunhistorian läksykappaleena\nkertomus Laupiaasta samarialaisesta. Siinä puhuttiin milteipä\ntämäntapaisesta sattumasta. Sitäpaitsi opettaja oli sanonut, että\nmyös nykymaailman aikaan jo heidänkin elämässään saattaa tapahtua\nsellaista, jolloin Laupiasta samarialaista tarvitaan, jolloin heille\nohitse kulkevina voi valmistua tilaisuus hyväntahdon ja armeliaisuuden\nosoittamiseen. Näin pianko sen piti heidän kohdallaan sattua? Mutta\nAntti, hiljainen jämerä velipoika, ei ajatellut pitkään eikä puhunut\nliikoja. Hän askarteli jo Laupiaana samarialaisena. Kohottaen miehen\npäätä ojasta hän pyyhiskeli maantien poroa hänen kasvoistaan. Vanha,\nsurkean näköinen mies heräsi ja örisi ja nousi istumaan ojan reunalle.\nSiinä hän pitkän aikaa räpytteli tihruisena punoittavia silmiään ja\nkatseli auttajiaan kummastuneen näköisenä.\n\n— Keitä te olette? Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Olipa hänellä\nkysymyksiä, yksi jokaisen herättelijänsä vastattavaksi. Onneksi miehen\nasiat eivät olleet juuri niin hullusti, kuin tieltä katsoen näytti.\n\n— Me olemme Rintelän lapsia, sanoi Antti.\n\n— Te makaatte maantien ojassa! ilmoitti Anni kuuluvammalla äänellä\njokseenkin suorasukaisesti.\n\nKolmas miehen tekemä kysymys oli liian visainen vastattavaksi. Kukaan\nlapsista ei ollut häntä ennen nähnyt. Ellei mies itse tiennyt kuka oli,\nniin jopa olikin aika pökerönä päästään.\n\n— Mitä... mitä kummaa minä täältä maantien ojasta olen hakenut?\n\n— No sitä samaa mekin tässä ihmettelemme! oli Annilla jälleen\nvastaus valmiina. Sitäpaitsi hän alkoi jo aavistella mokoman miehen\nojaetsiskelyistä yhtä ja toista.\n\n— Onko teillä nälkä? tiedusteli Jouko, joka myös jo rohkeni astua\nlähemmäksi.\n\n— Nälkä ja jano! Niin vietävänmoinen vielä sittenkin. Kun vain olisi\nnyt jotakin lientä, mitä joisin.\n\nOn kai siellä ojan pohjalla lientä! Sitä nelijalkainen sikakin joskus\njanoonsa juo, oli Anni tuuskahtamaisillaan. Hän malttoi kuitenkin\nmielensä, koska Jouko varmaankin olisi rientänyt siitä kotiin\nkertomaan, eikä äiti pitänyt sellaisista puheista.\n\n— Nouskaa tielle ja lähtekää meille. Kotimme on tässä lähellä. Äiti\nantaa teille syötävää ja juotavaa, esitti Antti auttaen miestä\njaloilleen.\n\n— No, mennään nyt sitten vaikka teillekin, myöntyi mies alkaen\nastuskella maantietä Rintelään päin. Hänen jaloissaan ei näyttänyt\npahempia vikoja olevan. Aika tavalla horjahdellen pysyi hän kuitenkin\nleveällä tiellä. Lapset seurasivat häntä ulompana kulkien. Niin\npäästiin perille. Antti hypähti edelle ja aukaisi pihaportin. Isä Antti\naskarteli navettapihalla, kääntyi, katsoi hetken ja astui tulijoita\nvastaan.\n\n— Harakan Jallu! No johan ihme!\n\n— Jallupa Jallu! Ihme kuin ihme! Entä sinä itse? Mies kohotti katseensa\nja tarkasteli. — Antti peijooni! Voi surkeuden paikka!\n\n— Ei mitään valittamista! Hyvin minä täällä olen aikoihin tullut ja\ntulet sinäkin. Käy taloon vain, puheli isäntä puoliksi totta ja leikkiä.\n\n— Enhän minä sitä, mutta kun minä...\n\nMies pysähtyi ja aikoi kääntyä. Antti tarttui häntä käsivarteen.\n\n— Et sinä minnekään nyt yötä vasten lähde, tuommoisessa kunnossa.\n\n— Kunnossapa hyvinkin, sitä juuri minä...\n\n— Käydään tupaan lepäilemään. Huomenna on uusi päivä.\n\n— On tämä surkea paikka. Ymmärrän toki tuon verran, vaikka ympäri\npäissäni olenkin. Nuo kohentajani varmaankin ovat sinun lapsukaisiasi.\nEttä minun pitikin tällä tavalla lehmääntyä sinun portillesi.\n\n— No, sattuu kai sitä kulkumiehelle. Missä muuten olet matkaillut\nviimeiset kymmenen vuotta? johdatteli Antti vähemmän valitettaviin\nasioihin.\n\n— Voi, veli veikkonen! Jospa itsekään sen tietäisin. Maantien ojassa\nnyt viimeiseksi ja jo tätä ennenkin monta monituista kertaa.\n\n— Hänellä on nälkä, joudutti Antti.\n\n— Ja jano! täydensi Anni milteipä pisteliäästi.\n\n— Ja roskia selässä! huomioitsi Jouko takaapäin havaittavia tosiasioita.\n\n— Kaikki selviytyy vähitellen, kunhan päästään tästä sisään ja äitiäkin\ntervehtimään. Tämä Jallu setä on huonekalutehtaalta minun vanhoja\ntyötovereitani, selvitteli isä lapsille.\n\n— Vanhojapa hyvinkin! Aika tavalla rapakunnossa! selvitteli työtoveri\nitse puolestaan.\n\nKäytiin sisään ja äiti tuli tervehtimään.\n\n— Tämä Jalmari Harakka on minun entisiä työtovereitani, selvitteli\nAntti vaimolleenkin.\n\n— Onpa tässä hyväkin toveri, mokoma rapaharakka! mutisi Anni\npuoliääneen, niskojaan nakaten.\n\n— Anni, mene noutamaan sianämpäri karsinan aidan luota! käski äiti\njonkin verran äänekkäämmin kuin tavallisesti. Vieras sai juotavaa,\nvasta kirnuttua piimää, ja sitten pian syötävääkin, hernesoppaa ja\npannukakkua. Perhe nautti sitä samaa, lapset hyvällä ruokahalulla.\n\n— Sedällä ei olekaan nälkä, arveli Jouko, joka oli huomannut, ettei\nvieras halunnut lisää hernesoppaa, niinkuin hän ja kaikki muut\naterioitsijat.\n\n— Kyllä on ollut jo montakin kertaa elämäni varrella. Mutta tällaista\npöytää ja pöytäseuraa tuskin kertaakaan. Voi minua raukkaa!\n\n— Sinun päässäsi on nyt \"naulaseppiä\". Huomaamme sen, sinä unohda ne.\nKun käyt yöksi nukkumaan, niin häviävät sieltä ja maailma jälleen\nrupeaa näyttämään kirkkaammalta niinkuin jo usein ennen.\n\n— Oikeinkos sinä minulle yösijankin? En kai minä kehtaa.\n\n— Kehtaat, kun tarjoan ja pyydän. Anni, voidaan kai se hänelle\njärjestää? tiedusteli Antti vaimoltaan, joka askarteli kamarin puolella.\n\n— Mikäpä siinä. Tulen katsomaan heti, kuului vastaus.\n\n— Ei rouva mitään tule katsomaan.\n\n— Tulen toki ja emäntä minä vain olen, Antin vaimo.\n\n— Ei emännänkään tarvitse. Antin vaimon sitäkin vähemmän. Mutta jos\nteillä on joutilas sauna, niin...\n\n— On kyllä ja sen vieressä pieni lämpöinen saunakamarikin, jos sinun\nterveytesi nyt sellaisia hiljaista pikkuista huonetta vaatii.\n\n— Vaatii se, vaatiipa piankin, sellaista yksinäistä pikkukammaria.\n\nAntti johdatteli hänet sinne ja sieltä suoraa päätä lämpöiseen\nsaunakamariin, jonka leveää seinäpenkkiä käytettiin kylpemisen jälkeen\nlepäilyvuoteena. Jallun mielestä se oli erinomainen majapaikka!\nHotellin yksityishuone kerta kaikkiaan, ja kun emäntä antoi hänelle\nvielä makuuvaatteet ja huovan, tunsi ja tunnusti \"seppiensä\" vaivaama\nkulkurimies päässeensä ihan paratiisin kamariin.\n\n— Nyt et enää turhia ruikuttele, et ajattele entisiä etkä tulevaisia,\nvaan nukut niin kauan kuin unta riittää.\n\n— Sinä vanha, hyvä kaveri! Minä vanha emakko!\n\n— So, älä soimaa emakkosikaa, äläkä haukuskele minun vanhaa\ntyötoveriani. Jätä hänet nyt täyteen rauhaan edes aamuun asti. Hyvää\nyötä!\n\n— Sitä samaa sinulle. Vie kiitoksen terveiseni rouva...\nvaimoemännällesi, tarkoitan.\n\nVai vielä terveisiä hänelle, \"miehenpolkijalle\", juolahti hupaisa\najatus Antin mieleen vuosien takaa. Olisi kai hän siitä voinut\nmuistuttaakin. Mutta hänellä oli nyt varaa painaa se villaisella. Kuka\nlyötyä lyömään. Jallu parka! Hyvä terä huonossa varressa! Minkä hän\nheikkoudelleen mahtoi.\n\nKävi niin, että Harakan Jallusta ei seuraavana aamuna tullutkaan\nmaantielle lähtijää, eikä vielä sitäkään seuraavina. Asemaseudun\nhuonekalutehtaalla ei ollut \"penkkejä\" vapaana vanhalle tekijälle.\nAntti toi sieltä sellaista tietoa. Sitäpaitsi Jallu oli vapautunut\n\"pääsepistänsä\" ja päässyt väleihin emännän ja mikä ihmeellisempää,\nmyös tytär Annin kanssa. Hän oli kohtelias ja kätevä, ikämieheksi\nerittäin huomaavainen ja nopea. Antilla oli höyläpenkki kaiket päivät\nja illatkin vapaana ja hyviä työkaluja. Saunakamari oli mainio, paitsi\nhotelli-, myös verstashuone, lämpöinen, kyllin valoisa ja tilava.\nPimeän tullen valaisi sähkö. Paratiisin kamari, kerta kaikkiaan! kuten\nJallu ensimmäisenä iltanaan huudahti.\n\nMuutamassa päivässä Jallu korjasi kaikki mahdolliset huonekalut,\nteroitteli työvälineet, kunnosteli peltokalut. Väliaskareinaan hän\nruokki ja puhdisteli eläimiä, kuori perunoita, lakaisi huoneiden\nlattioita, teki milteipä mitä tahansa, kaikkea itse keksien ja\noma-alotteisesti. Aamu- ja iltapuhteet hän kapisteli saunakamarissa,\nomassa \"hotellihuoneessaan.\"\n\nMutta eräänä iltana kokoonnuttiin perheen tupaan koko joukolla\nraasuiltaa viettämään. Uunin tuhkassa paistettiin perunoita ja happamia\nomenia, joita tänä syksynä oli saatu runsaasti, kuten kaikkea muutakin\npuutarhan ja pellon tuotetta. Siitä tuli hupaisa iltapuhde koko\nperheelle ja Jallulle erittäinkin.\n\nHän vuolaisi kirvesvarren, karttasi villoja ja parsi sukkaa. Mutta\nmyöhemmin meheviä paistinomenia maistellessa hän alkoi kertoa satuja.\nSiitäpä vasta riemun aihe tarkkaavalle kuulijakunnalle. Jallu oli\npaljon maailmaa nähnyt ja mainio kertomaan. Seulottujakin juttuja\nhänellä \"ylös lämmittämättä\" riitti miten moneksi illaksi tahansa.\n\n— Tuhannen- ja yhdenyön raasutarinoiksi! arveli perheenpää, joka tunsi\ntyötoverinsa. Tämän tarinaillan jälkeen perheen pienokaisetkin oli\ntäydelleen voitettu, rouva emäntä ja tytär Anni jo aikaisemmin. Kun\nsatusetä hyvää yötä toivoteltuaan iltamyöhäisellä kotitontun tapaan\nkapitteli pihan ylitse omaan kamariinsa, kerääntyi lasten piiri\ntäysilukuisena isän ja äidin ympärille. Heillä oli tärkeää asiaa\nesitettävänään, se näkyi kaikkien kasvoista. Lapset pyysivät, että\nJallu setä eliniäkseen saisi jäädä taloon sadunkertojaksi, äidin ja\nisän auttajaksi, saunakamarin hyväksi kotitontuksi.\n\n— Minun puolestani se kylläkin sopii. Onhan Jallu vanha työtoverini.\nMutta mitähän tuosta arvelee tämä talon emäntä-rouva? Kysyjä oli hyvin\ntärkeän näköinen.\n\n— Isän hyvä työtoveri on meille aina tervetullut, vaikkapa jäämäänkin.\n\n— Entä Anni? Et kai sinä kärsi meidän nurkissa juoppoa harakkaa?\n\n— En kärsi, oikein isä siinä sanoi. Mutta Jalmari setä ei olekaan enää\nmikään juoppo harakka, vaikka hänellä sellainen ruma nimi on. En ole\nnähnyt hänen meillä juovan kuin vettä ja kirnupiimää, ja niistä ei\nsiipiharakkakaan tule juovuksiin.\n\nNäin Anni järkevästi todisteli Jalmari sedän puolesta ja sitä samaa\nsitten kaikki toisetkin lapset, kukin kielellään ja tavallaan, paitsi\nAntti, joka vain itsekseen myhäili. Hänen vaitiolonsa oli aina varma\nmyötäelämisen merkki, pyytämisenkin tällaisessa tapauksessa.\n\nLapset olisivat lähteneet täysilukuisena lähetystönä heti\nsaunakamariin, mutta myöntyivät sentään isän ehdotukseen, että tämä\nesitys jätettäisiin huomisiltaan, jos joku kuitenkin sattuisi tulemaan\nkatumapäälle.\n\nEi kukaan peräytynyt, ja seuraavana iltana hyvissä ajoin koko lähetystö\nsitten yksimielisenä marssi saunakamariin Jalmari sedälle asiaa\nesittämään. Anni käytteli puhe- ja äänivaltaa kaikkien puolesta,\nrykäisi ja aloitti:\n\n— Isän ja äidin ja meidän kaikkien lasten puolesta minä pyydän, että\nJalmari setä olisi niin hyvä ja jäisi olemaan meille.\n\n— Minäkö teille? kummasteli setä silmiään räpistellen.\n\n— Eliniäksi, näin olemme sen asian päättäneet.\n\n— Vai että ihan elinkautiseksi! Mitä pahaa minä olenkaan tehnyt?\n\n— Ei Jalmari setä täällä meillä kuitenkaan ole tehnyt kuin paljasta\nhyvää, epäsi Anni.\n\n— Ja tästä pienestä, paljaasta hyvästäkö te nyt sitten minut\nelinkautiseksi?\n\nSetä räpisteli yhä enemmän silmiään, katsoi kummeksuen sekä\nedustajistoon että esipuhujaan, sitten sanaa sanomatta riensi ulos.\nLähetystö jäi ymmälleen.\n\n— Hän meni.\n\n— Eikö hän halunnutkaan jäädä meille elinkautiseksi?\n\n— Jalmari setä itki ulos mennessään.\n\nNäistä huomioistaan ja epäonnestaan lähetystö riensi joukolla isälle ja\näidille kertomaan. Mitäpä muutakaan he siinä olisivat osanneet tehdä.\n\n— Ei mies itke! En minä kuitenkaan milloinkaan ole sellaista nähnyt,\npuolusteli isä Jallun ja koko miehisen suvun kunniaa.\n\n— Minäpä olen nähnyt hyvinkin miehisen miehen joskus itkevän, liittyi\näiti lapsiin.\n\n— Ihan varmasti Jalmari setäkin itki. Näin pisaroita tipahtelevan hänen\nsilmistään, intti Jouko huomaamatta, että hän tällä lausunnollaan\nhalvensi jämerän sukukuntansa mainetta ja kunniaa.\n\n— Pisaroita tipahteli... Saattaa kai sitä nuhaakin vanhalla miehellä\nolla näin syksyiseen aikaan.\n\n— Meidän isällä joskus keskikesälläkin muistelen nähneeni, todisti\njälleen äiti.\n\n— Tuo äitikin on erehtyväinen, ihmekö sitten, että hänen pikku poikansa.\n\nHyvin isä puolusteli, mutta viimeistä sanaa hän kuitenkaan ei saanut\nsanotuksi näissä pisaratutkimuksissa, jotka edelleen jatkuivat.\nKeskusteltiin ja odoteltiin, väliin kurkistettiin akkunasta, mutta\nJalmari setää ei näkynyt eikä kuulunut.\n\n— Mistä setä niin mielensä pahoitti?\n\n— Ei jäänyt meille elinkautiseksi!\n\n— Jos jätti meidät kokonaan!\n\nLähetystö oli ikäväinen ja pahoitteli. Joku aikoi lähteä maantielle\nasti perään huutelemaan.\n\n— Älkää menkö! Ei hän ainakaan tänä iltana minnekään lähde. Menen\ntakuuseen vanhan toverini puolesta.\n\nNäin isä pidätteli. Mutta jonkin ajan kuluttua hän itse enempää\nselittämättä meni ulos ja samaa tietä saunakamariin, jonne kaivattu\nelinkautinen oli salavihkaa takaisin hiipinyt.\n\n— Mikä ampiainen sinuun äsken pisti? tiedusteli Antti saunakamarin\nhämärissä penkkivuoteellaan loikovalta mieheltä.\n\n— Mitäs kun... kun en viitsinyt näyttää sitä heille.\n\n— No, eipä tuosta juuri näytettäväksi olekaan, mutta näkyivät nähneen\nsen kuitenkin, Nuhaa näet kun kukaan ei voi salata. Silmät ja nenä ovat\nsillä tavalla rakennetut.\n\n— Äläkä venkoile siinä!\n\n— En minä, vaan sinä. Etkö aio jäädä meille?\n\n— Voi, hyvä kaveri! Kaikkea tuota kyseletkin.\n\n— En kaikkea enkä puoltakaan. Mutta sanonpa sinulle ajoissa yhden asian.\n\n— No?\n\n— Tuo meidän emäntä on peloittava nainen.\n\n— Oho!\n\n— Oikea miestensyöjä.\n\n— Älä hassuttele!\n\n— Minä tunnen jo hänet, polkee jalkoihinsa jaloimmankin uroksen.\n\n— Saakin polkea.\n\n— Syytä itseäsi, jos huonosti käy. Entä tyttö sitten! Oletko hänestä\nmitään huomannut? Äitiinsä tullut. Tavallinen tärpästikkeli hänkin, vai\nkuinka?\n\n— Enkä välitä.\n\n— Tee miten tahdot. Et ainakaan voi sanoa, etten aikanaan varoittanut.\n\n— Puhu sinä mokoma, mutta älä liian kauan. Mene ennemminkin verstaaseen\nja höylää minulle visakoivuiset laudat.\n\n— Mitkä laudat.\n\n— Käpäläjalkapiirongin! Tyttärellesi se tehdään ja tehdäänkin\nsemmoinen, ettei löydy kuin yhdellä mamsellilla Pietarin kaupungissa.\n\n— Eikä hänelläkään sen suuren romuhuutokaupan jälkeen. Minä uskon sen.\nSinä olet vanha tekijä.\n\nAntti nauroi. Jallu uhosi:\n\n— En ole ikäloppu, vaikka elinkautinen. Kyllä minä käpäläjalkapiirongin\nvielä vanhanakin osaan kokoon kyhätä. Se oli sällinäytteeni\nneljäkymmentä vuotta sitten Pietarissa.\n\n— Ja läpäisi hyvin, uskon senkin. Tervetuloa meille, sinä vanha toveri.\nKoko loppuikäsi elä ja veistele kuin kotonasi.\n\n— Olen kotonani. Tässä on majani. Mutta nyt mene ja pane se ovi kiinni.\nTäällä saa nuhaa kohta vaikka vanha pukki.\n\n— Menen heti. Pane maata ja nuku pitkään.\n\nAntti lähti, mutta Jallu huusi hänen jälkeensä:\n\n— Kuule, äläpä vielä mene!\n\n— No, mitä vielä?\n\n— Äsken sirkka raksutti niin mukavasti tuolla muurin takana.\n\n— Anna sen raksuttaa.\n\n— Niin annankin. Minä kuuntelen vain.\n\n— Etkä tuskin muuta kelloa täällä tarvitsekaan.\n\n— Tuskin. Kiitos ja hyvää yötä!\n\n— Hyvää yötä!\n\nAntti meni. Jallu heittäytyi penkkisänkyynsä pitkälleen. Hiljaisuus\nvallitsi pikku huoneessa. Pian sirkka alkoi jälleen somasti raksuttaa.\n\n\n\n\n23.\n\n\nJo kolmisen kuukautta oli Jallu elänyt ja askaroinut uudessa yllättäen\ntielle sattuneessa työpaikassaan! Pieni osa tämä vasta toivottavasti\n\"elinkautisen\" palvelusajasta ja elämästä. Hyvin sentään tähän saakka\noli mennyt, jos alku olikin ollut vähän vastahakoista ja hoipertelevaa.\nJoulukin oli vietetty viihtyisästi ja hupaisasti. Tänään oli\nuudenvuoden aatto. Hän mietiskeli sitä, monia menneitä ja tulevaisiakin\nasioita.\n\nTyötä ei ollut paljoakaan olevinaan, mutta joka etsii, hän löytää, ja\nkolkuttavalle avataan. Näitä totuuden sanoja hän omakohtaisesti tuskin\nmontakaan kertaa oli kirjasta lukenut, useammin ehkä muilta kuullut ja\nomassa elämässään kokenut, ei kylläkään tässä viimeisessä vaiheessa.\nKerta kaikkiaan hänet oli löydetty ja, talteen kolkattu, temmattu kuin\nkekäle tulesta. Rehellisenä miehenä, vaikkakin vanhana juopporenttuna\nJallu ei tahtonut tätä itseltään eikä muiltakaan kieltää.\n\nVanhojen miesten tapaan hän taaskin oli, herännyt hyvissä ajoin,\nmilteipä liiankin varhain. Hänen ainoa monivuotinen matkatoverinsa,\npieni vekkarikello, joka reistaili jaloillaan seisoen, mutta käveli\nnuhteettomasti suullaan maaten, osoitti fosforiviisareillaan vasta\npuolta neljää. Olipa tullut ryypättyä eilen illalla... kaksi lasillista\nvettä, vaikka yksikin olisi riittänyt, olisi antanut unta tunnin verran\nlisää.\n\nHän nauraa hihitteli hassunkurisille mieleenjohtumilleen. Vireäksi\nja täysin levänneeksi hän kuitenkin itsensä tunsi. Hän nousi,\nkiersi tulen lamppuun ja käpsehti vaatteet ylleen kaiken aikaa\nherneitä pureskellen. Niitä oli hänellä pöydällä kivikupissa. Oliko\nmonellakaan kuusikymmenvuotiaalla enää tämänkään vertaa puruvälineitä\nleukapielissä? Niitä täytyi \"treenata\", kuten nuoret urheilumiehet\nsanoivat. Mutta varovaisesti! Aikaa nytkin kyllä oli, vaikka alkamassa\nolikin vuoden viimeinen aamu.\n\nHän otti vaateriepujensa alta esiin \"käpälätyönsä\" josta talon\nnuorimmat eivät mitään tietäneet, isä Anttikin jo varmaan oli\nsen unohtanut. Saisi unohtua muutamaksi kuukaudeksi häneltäkin.\nKäpäläjalkojen vaatelias veistotyö veisi oman aikansa, veistokalutkin\nkun olivat vähän sitä ja tätä. Tuskalliseksi tuhertamiseksi työnteko\nkovaa visapuuta kalutessa niillä kävi, mutta silläkin oli hyvät\njos pahatkin puolensa, niinkuin kaikella, mitä lähemmin ajatteli.\nTarvitsiko ottaa tätä työntekona, kun ei mikään pakko eikä työaika\nedes. Jonkinlaista herneiden pureskelemista se oli kai tämäkin. Sormien\nkautta puristamalla, näpertämällä, tuhertamalla piti syövyttää ulos\nsitä pahan painetta, jota sisään ja sisälmyksiin karttui ties mistä\nja millä tavalla. Johan pitää olla turmelukselle altis tuo vanhan\njuopporetkun ruumis ja sielu! Jos sitä kipenettä nyt siellä paljoakaan\nenää polttamatta oli? Laajentuneessa rasvasydämessä... sanoivat\nlääkärit ja kirjanoppineet. Tiedä häntä! Lämmintä siellä rasvaisessa\npesässä ainakin luulisi olevan, tällaisissa suojissa liiatenkin. Mutta\nsittenkin usein tuntui vilu. Jo montakin kertaa tämän kolmen kuukauden\naikana niin armoton viinaryypyllä lämmittämisen halu...\n\nNiin että jo joskus oli pitänyt nousta ja pukea, koota vähäiset\nkamppeet, jättää muka nämä elinkautisen mukavat elämät — hiipiä karkuun\nkuin luihu varas! Olipa sentään jäänyt tekemättä, viime hetkessä aina\niski vähäinen järjen kipinä. Kunnes tulivat nämä visankappaleet,\ntämä nirhaamisen vaiva. Se helpotti sisäistä vaivaa. Tarvitsikin\nolla tällainen savukanava ja läpiveto mokomassakin ravistuneessa\nkaminarapelossa. Te siunatut visakäpälät käpälieni välissä! Puukkoa ja\ntemmirautaa kuitenkin nyt taas täytyi hioa.\n\nPuoliääneen itsekseen puhellen hän veisteli ja hioskeli vähäisiä\ntyökalujaan, hyräili mieleensä johtuvia sävelmiä ja pureskeli herneitä.\nNiin kului aika kuten muinakin aamuina. Kuuden aikoihin Antti ja\nemäntä tavallisesti nousivat, ellei tänäänkin jo, niin täytyi mennä\nkopistelemaan. Vuoden viimeinen päivä oli liian lyhyt makaamalla\nlopetettavaksi. Aamuvarhainen mietiskelijä kätki puolivalmiin\nleijonankäpälänsä ja lähti pihan puolelle kopistelemaan.\n\nKanalan lamppu paloi. Olikohan unohtunut illalla? Ei ollut, isäntä\nsiellä jo kopisteli, varhaisempi hänkin kuin saunatonttu luulikaan.\nSiellä pantiin toimeksi, kädellä haarakyntysellä, kaulakurkullakin.\nIsäntä kylvi ohranjyviä, kanat kilvassa kuoputtivat, kukko kekkavana\nlauloi.\n\n— Onko nyt mikään ohran kylvämisen aika, kun entinen kasvuvuosi ei\nvielä ole lopussa?\n\n— Nämä ohrat eivät idä, sivuutti naurava kylväjä kysymyksen.\n\n— Elleivät munassa?\n\n— Ei edes siellä. Nekin ohrat kylvetään vasta kevätpuolella.\n\n— No johan ihme!\n\n— Ihme kerrassaan. Olen aikonut hankkia puisen hautojakanan. Pääset\nvalvomaan ja hoitelemaan sen lämpölamppua.\n\n— Hautojakanan lamppua? Mitä sinä mies oikein höpiset?\n\n— Totta asiaa joka sana. Jo viime keväänä minun piti hautoja hankkia,\nmutta kun ei ollut peräänkatsojaa, niin jätin. Nyt olet sinä, ei jätetä\nsitä enää.\n\n— Jos vieläkään ymmärrän tuosta puolta sanaa, niin iske minua\nvisanuijalla kalloon.\n\nJallu oli totinen kuin seinäkello. Antti nauroi.\n\n— Kuka munat sitten poikasiksi hautoisi? Kuten sanoin, ensi keväänä\nsitä ei enää jätetä. Saat varautua parin kuukauden haudontakautena\nöisin valvoskelemaan. Tehtäväksesi tulee kahdensadanviidenkymmenen,\nehkäpä viidensadankin tipupoikasen hautominen ja muniviksi kanoiksi\nkasvattaminen.\n\n— Voi herran pojat! Parasta kai, että heti lähden pakkaamaan kapsäkkini.\n\n— Etkä mene, jos ennen olet mennytkin. Ei talosta niin lähdetä kuin\ntorpasta.\n\n— Vai että kukkopojistakin puupesässä minun pitäisi kanoja hautoa.\n\n— Älä liioittele. Kukkopojat myydään, mitä ei itse syödä. Kunhan\nmunasta irti haudot ja nuoret kanatkin sitten vain kasvattelet.\n\nHe istuivat alas lasketulle orrelle, katselivat ohraeinettään\nnokostavan kanaparven aamuvireätä touhua ja ihailivat kukkoa, joka\nkiekui ja keikaili kuin isommankin haaremin herra ja mahometti. Antti\njutteli, mitä kirjoistaan oli lukenut. Mahtoiko poikasten haudonta niin\nihmekonsti olla. Ihmiset kai sitä muuallakin tekivät.\n\n— Tokkopahan vain tämmöiset vanhat äijänkäppänät, heitti Jallu vielä\nvälihuomautuksena omia epäilyjään. Mutta kasvoista ja eleistä näkyi,\nettä ehdotettu asia innostutti häntä, varsinkin sen jälkeen, kun hän\nkuuli, että saisi hautomakoneen omaan saunakamariinsa. Siinä tuota\nolisi seuraa ja askaretta. Ja vetoa kahteenkin savukanavaan!\n\n— Mutta jos kuitenkin kärähtävät pohjaan? epäili hän mahdollisuuksiaan.\n\n— No, sekään vahinko ei ole kovin suuri, lohdutteli Antti.\n\n— Eikö ole?\n\n— Omien kanojen muniahan ovat.\n\n— Kelvannevat nuo kaiketi sitten edes syötäväksi.\n\n— Kanoille kyllä mainiosti.\n\nNäitä yhtä virkistäviä kuin hupaisia tulevan kevään ohjelmia päässään\nhautoen miehet astelivat tupaan, jossa emännän aamukahvi jo heitä\nodotteli. Pimeää puhdetta jatkui yhä vieläkin. Antti lähti käväisemään\nasemakylässä, Jallu jäi askartelemaan emännän apuna tuvassa, kunnes\nlapset heräsivät. Ulkona jo koillisen puoleinen taivas alkoi ruskottaa\nkaunista aattopäivää ennustaen.\n\nNeljään mieheen pojat ja setä lähtivät heiniä niittyladosta noutamaan.\nKeveään kelkkarekeen oli Jallu veistänyt pohjaliisteet ja vähäisen\nhäkin, ei niinkään pienen hevosetonta rekeä ajatellen. Kymmenen\nleiviskää arvioitiin heinää siihen mahtuvan. Se oli kyllä semmoinen\nkasa, ettei parivaljakkoa edestä näkynyt, tuskin perästä lykkäävääkään,\nainoastaan ajomies, vaikka hän olikin pienin joukosta.\n\nSemmoinen työnjako siitä muodostui. Antti ja Jouko vetivät, setä\nlykkäsi, Matti ajoi, tosin ilman ohjaksia, mutta pienen piiskan\nsetä hänen käteensä vuolaisi. Poika räppäili hevosia, löi tahtia\nja kellahti sitten katajikkoonkin kerran kuormansa päältä. Onneksi\nmaassa ei ollut kiviä, vain kanervia ja lunta, että siitäkin jupakasta\npäästiin pienellä itkun pillahduksella. Terhakka ajomies pyysi ja pääsi\nuudestaan kuormalle, mutta osasi olla jo varovaisempi. Täytyi ollakin,\nkun oli hyvä keli ja alamaa. Mentiin että rapisi. Pieniä heinätukkoja\nheltisi polkutietä lähellä riippuviin puiden oksiin ja pensaisiin.\n\nPuolitiessä he pysähtyivät lepäämään, vaikka ajaja hoputteli eteenpäin.\nMutta hänkin unohti pian matkat, kun ryhdyttiin tarkkailemaan\nlumihankeen ilmestyneitä pieniä jälkiä. Niitylle mentäessä ei kukaan\nniitä ollut huomannut. Metsähiiri siitä oli tien ylitse mennyt,\nniinkuin keveällä kynällä olisi hankeen kirjoitusta ripsitellyt.\n\nAntti ja Jouko juoksivat tarkkailemaan, minne saakka ne jatkuivat. Ei\nkovinkaan pitkälle, ja kun loppuivat, katosivat kuin maan alle. Niin ne\nkatosivatkin, pienestä soikeasta aukosta koukeroisen kuusenjurrikkaan\nalle. Jallu sedän ja Matin täytyi myös kahlata sitä ihmettä katsomaan.\n\nSiinä oli uteliaisuutta herättävä pikkuinen portti. Kysymyksiä sateli\nkolmesta suusta, vastauksia vain yhdestä. Mitä hiiri teki siellä?\nOliko siellä sen talvipesä? Miten se tarkeni siellä, kun ei mitään\nlämmityslaitteita? Oliko sillä poikasia?\n\nKyllä vain pienikin tarkeni, kun liikkui ja askarteli; maakin lämmitti,\nmitä syvemmälle mentiin. Pesä varmaankin sillä siellä oli ja vaimo,\npoikasia tuskin näin talvella. Niitä haudottiin vasta keväällä ja\nkesällä.\n\n— Hautoiko hiiri poikasiaan?\n\nHautoi tai hankki jollakin muulla tavalla, joka tapauksessa se piti\nhuolta, että pikkuisia riitti, vaikka itsekään tuskin miehen peukalon\nkokoinen. Oli siinä kerrakseen ihmettä ja sen selvittämistä. Oikein\nsetä helpotuksesta huokasi, kun lopultakin taas pääsi heinäkuormaa\nlykkäämään, vaikka ei sekään ylämaahan noustessa niin kovinkaan helppoa\nollut.\n\nHeinämatkaa seurasivat perimän noutamiset, saunan lämmittämiset,\npuiden sisään ajamiset, niin että viimeinen päivä livahti kuin varkain\nkäsistä, vaikka jokseenkin varhaisesta oli toimessa oltu. Sitä seurasi\niltapuhde, yksi vuoden hupaisimmista. Sen huippuvetona oli tinojen\nvalaminen.\n\nTätä tärkeää toimitusta varten oli jo hyvissä ajoin varauduttu. Jallu\nsetä oli varta vasten takonut kätevän valinkauhan, joka kestäisi sata\nvuotta, jos vain talteen tulisi korjattua eikä muuta valettaisi kuin\nuudenvuoden tinat. Isä Antti oli hankkinut tinanpalasia kahdeksan\nkappaletta. Aikamoisia moskuloita! Jallu setä arveli, että niistä\nkustakin olisi voitu valaa tusina housunnappeja, sääli oikeastaan\nkaataakaan vesikorvoon, josta pohauksen jälkeen saattoi nousta kaikkea\nmuuta, vaan ei nappeja. Mutta kun hän jo vähää ennen oli tullut\nsanoneeksi, ettei kauhaa saanut käyttää muuta kuin ennustinojen\nvalamiseen, niin mikäpä auttoi.\n\nSitten lopultakin se jännittävä toimitus alkoi. Valinkauha lämpeni\nkuumilla hiilillä ja ensimmäinen tinakappale, pikku Maijan moskula,\nheitettiin sulamaan. Asianharrastajat osoittivat milteipä suurempaa\nmielenkiintoa kuin asianomainen itse, jos kohta hänkin silmät pyöreinä\ntarkkaili. Tina tummeni, jo liikahti ja raukeni. Pikkuinen kiiltävä\nlammikko painui kauhan pohjalle. Isä nosti ja kaatoi valinkauhan\nsisällön vesikorvoon Maijan puolesta. Ankara pohaus kuului. Sitten yhä\njännittävämpää odotusta, kun isä kauhallansa haravoi vesisaavin pohjaa.\n\nSieltä nousi ihmeellinen laitos. Se saattoi olla räsynukke tai\nkoiranpentu, marjatuohinen, pikku kelkkanen, pulkkasuksi. Jokainen\ntulkitsi sitä omalla tavallaan, paitsi Maija itse. Pienissä käsissään\nhän vain käänteli ja ihmetteli sitä. Kunnes sanaa sanomatta pisti sen\nesiliinansa etutaskuun. Ihmetelkää vielä!\n\nTuskin kenelläkään oli siihen enää aikaakaan, Matin tina raukeni jo\nvalinkauhassa.\n\n— Hellerei, poika heinäkuorman päällä! huusi Jouko.\n\n— Lumihankeen tuuskahtamaisillaan! täydensi Antti. Siltä se kyllä\nnäytti heinäajurista itsestäänkin, ja kun hän oli saamaansa\ntyytyväinen, niin mitäpä tuohon enää muilla. Neuvottiin ottamaan\nopiksi, harjoittelemaan tasapainoa niin heinäkuorman kuin suksienkin\npäällä seisoessa. Poika ojensi tina-ajuriaan. Lakin lippa katkesi,\nmutta vähät sillä väliä.\n\nJoukon valantaluomus oli selvä lentokone, siivet ja pyrstö, moottorit\nja kaikki. Mutta huonosti se pysyi ilmassa, tuskin siivilleen pääsi,\nkun jo nokka edellä permantoon kupsahti.\n\n— Älä heittele kovin korkealle, ettet tapa itseäsi ja muita! täytyi\nisän varoittaa. Jouko totteli ja lennätteli sängyssä. Tyyny muksahteli,\nkissa naukaisi pari kertaa. Saattoi helposti arvata sen valituksen\nsyyt. Mutta kukapa sen enempää olisi joutanut lentäjää varoittamaan, ei\nAnni ainakaan.\n\n— Käpäläjalkapiironki! julisti isä, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin\nselityksiin, koska valaja iski hänelle salavihkaa silmää.\n\n— Mikä sellainen käpäläjalkapiironki on? tiedusteli Anni. Vain yksi\ntinanvalajista olisi voinut siihen perusteellisen vastauksen antaa,\nmutta hän ei kerinnyt, kun touhusi jo kovasti Antin tinanpalan kanssa.\nMuutamissa tinamoskuloissa oli tuollaisia kivettymiä, niitä täytyi\npuhaltaa, tikulla sorkkia, kauhaa heiluttaa.\n\n— Ähä, jopa hajoat siinä hattusi alta!\n\nAntin tinassa oli kaksi ympyriäistä pyörää. Ei ollut vaikea arvata,\nmikä sellainen kapine oli. Sehän oli polkupyörä! Esikoisen kasvot\nalkoivat loistaa, kun isä sen ilmoitti. Siihen saattoi luottaa.\n\nÄidin tina oli pyöreä kuin paistinpannu, ilman sarvia ja renkaita. Se\nsaattoi tosiaan olla vaikkapa uusi paistinpannu, pikkuleipä, lautanen,\nsähkölevy...\n\n— Tai pyöreä punainen onnen kuu! arveli tytär Anni.\n\n— Olisikohan vain akkunasta kurkistava kuu?\n\nIsä Antti tiedusti korvin kuultavaa vastausta saamatta. Onnen tinan\nvalajat itse olivat tänä iltana ihmeen vaiteliaita, ehkäpä myös\nvaateliaita. Eikä seuraava, viimeisen edellinen, tehnyt suurtakaan\npoikkeusta edeltäjistään.\n\n— Vanhanaikainen sarvihöylä! julisti Jallu setä. Kukaan, asianomaista\nsaajaa lukuunottamatta tuskin oli nähnyt sellaista. Jallu sedän täytyi\nsitä selvittää.\n\n— Se oli sellainen käsihöylä, jota kaksi miestä sarvista veteli.\nTuossa ovat ne sarvet, höylän kummassakin päässä. Ennen muinoin, kun\nei nikkariverstaissa ollut vielä konevoimaa, annettiin se laiskojen\noppipoikien käteen, saivat sillä ruputtaa sahalaudasta hiekkaa ja\nporoa. Rupuhöyläksi tätä toisella nimellä sanottiinkin. Niin että\nmitähän pahaa tämä mies on tehnyt...\n\n— Se nähdään pian! keskeytti rupuhöylän saaja, kun heitti viimeisen\nmoskulan valinkauhaan. Jallu tuuditteli, hyssytteli ja puhalteli kuin\ntärkeämpääkin keitospataa. Mutta ehkäpä liiallisesta tärkeydestä\njohtuen kaataminen ei oikein hyvin onnistunut. Tina roiskahti, vettä\nläiskähti lattialle. Sen näköinen sieltä nousi luomuskin. Kuin\nvesilammikkoon takamuksilleen räiskähtänyt äijänkääkkä. Ymmällä\npäästään sitä katseli niin yksi kuin toinen. Omistaja raaviskeli\nneuvottomana haivenista partaansa. Kunnes isäntä viimein virkahti:\n\n— On siinä meillä miehinen mies! Mitä hyvää lienee tehnytkään, kun on\nsaanut tuommoisen lauman karkuun pyrkiviä kananpoikasia haudottavakseen?\n\n— Niitä ei uskotakaan kenelle tahansa rupuhöylän käyttelijälle,\nheitti satapäisen kanaperheen hautoja sanaisella kirveellään hänelle\nvastauksen.\n\nTinat oli valettu, mutta hupaisa ilta jatkui sadun kerronnan, laulun\nja muun piristävän ja vatsaakin hyvittelevän nautiskelun merkeissä.\nKunnes radion kello ilmoitti puoliyön hetken saapuneeksi, uuden vuoden\nalkaneeksi. Lähes puolet tinanvalajista oli kuitenkin jo ennen sitä\nkepertynyt tinaluomustensa viereen mikä minnekin. Joku heräsi vuoden\nvastaanottajaisiin. Mutta perheen nuorimmat valukulkuneuvoineen olivat\npurjehtineet jo höyhensaarille, josta tuskin kannatti palata tähän\npimeään, kylmään maailmaan niin pikku asian kuin yhden vuodenvaihdoksen\ntakia.\n\n\n\n\n24.\n\n\nPienen saunarakennuksen \"hotellikamari\" oli tämän talven iltoina\nmonta kertaa tiheästi kansoitettu, varsinkin sen jälkeen, kun\nhuoneen vakinainen asukas talon haltijaväen esimerkkiä seuraten\nmyös oli ryhtynyt järjestämään raasuiltoja. Luonnollisesti oman\ntalon pikku väki ilman muuta sai näihin tilaisuuksiin \"vuosikortin\",\nvisavaneerista vuolaistun soman rintamerkin. Mutta lähinaapureissa\nMansikkamäessä, Rintalassa ja Pajuniemessä oli myös halukkaita,\njoille pyydettäessä jaettiin pahvista saksittuja \"kertalippuja\".\nMyöhemmin, kun nämä tilaisuudet tulivat laajemmin tunnetuiksi, ilmestyi\nmyös \"kuokkavieraita\". Heillekin jaettiin kertalippuja, mikäli\nkokoushuoneessa tilaa riitti.\n\nMikä ohjelmanumero pientä väkeä veti näihin Jalmari sedän\n\"kökkäjäisiin\", kuten hän itse niitä nimitti? Sitä oli vaikea sanoa,\nkoska mitään määrättyä ohjelmaa ei ollut näiden iltojen järjestäjällä\nitselläänkään. Väliin laulettiin, sitten keskusteltiin, tai istuttiin\nhiirenhiljaa \"särkeä\" ja tuhkaperunoita paistaen. Usein ilo nousi\npermannosta kattoon, mutta Jallu setä ei pyrkinyt sitä hillitsemään.\nKesken ylimmän riemun hän kuitenkin saattoi julistaa:\n\n— Ja nyt viisi minuuttia hiiren hiljaa! Niin että vekkarikelloni\nnaksutus kuuluu! Alkaa heti, yksi, kaksi, kolme!\n\nMelu hiljeni, sammui kuin tikku tuulessa. Silmiään kaihtava vekkari\nvain käydä naksutteli suullaan maaten. Kymmenen... kaksikymmentä\nkorvaparia kuunteli sitä hengitystään pidätellen. Kuinka pitkä\naika olikaan viisi minuuttia? Mistä setä itsekään sen tiesi, kun\nei kellostaan voinut nähdä? Mutta kukaan ei uskaltanut napista, ei\nliikahtaa eikä supista. Jos joku vähänkään häiritsi kellon naksutusta,\nniin kaikki saivat siitä kärsiä. Päivän uusi kasku jäi kuulematta. Eipä\nliioin kommelluksen aiheuttajalla ollut asiaa seuraaviin kökkäjäisiin,\nvaikka olisi ollut vuosikorttilainenkin.\n\nKunnialla kestetyn hiljaisen hetken jälkeen seurasi sedän kasku.\nSitä ei tarvinnut pyytää, jos pyytämällä mitään olisi hänestä\nirti saatukaan. Sitäkin oli kokeiltu ja tulokset nähty. Mutta kun\nsedän oma aika tuli, ummisti hän toisen silmänsä. Se oli hänen oma\nlähtömerkkinsä. Huone hiljeni jälleen, vain suullaan makaava vekkari\nleksotteli omia aikojaan.\n\nSedän kaskut olivat jännittäviä erikoisesti sen tähden, että hän\nmilteipä aina itse oli ollut niissä mukana, näkijänä, kuulijana,\nhaistajana tai maistajana. Miten hän oli onnistunut pääsemään\nkutsuvieraaksi pupujen ristiäisiin, suden hautajaisiin ja moniin\nmuihin metsän väen kökkäjäisiin? Sitä setä koskaan ei ryhtynyt\ntarkemmin selittämään, jos sen tietoon saattaminen olikaan niin kovin\ntarpeellista, pääasia, että setä silminnäkijänä oli ollut mukana.\nTätä taas kukaan ei rohjennut edes epäillä, niin tarkoin ja elävästi\nsetä osasi kuvata pitojen vieraat ja pienimmätkin yksityiskohdat.\nMinkänäköiset rusettinauhat hiirineiti Hipsukaisen solkikengissä\noli. Miten pitkät surureunukset Jänö Jäppisen kynsissä. Kuinka monta\nlinnunluuta Mikko Repolainen keittopadasta salavihkaa kähvelsi.\n\nHupaisia ja jännittäviä olivat myös ne erilaiset kilpailut, joita setä\nkökkäjäisvierailleen järjesteli. Palkinnoille niissä saattoi päästä\nsellainen, joka kaikkein vähimmin etukäteen osasi sitä odottaa, ja\npäinvastoin varmana voittajana itseään pitävä jäädä kokonaan ilman.\nTämä aiheutui sedän yllättävistä äkkitempauksista, joiden keksimiseen\nhän ei milloinkaan väsynyt. Kerrankin hän esitti:\n\n— Maksan markan jokaiselle, joka antaa minun vähän tukistaa itseään.\n\nVähän tukistaa... Huokea ansio, saattoi käydä raskaaksikin. Kuka\nsedän \"vähät tukistamiset\" osasi arvata. Halukkaat markan ansaitsijat\nneuvottelivat hiljaisella äänellä. Setä ei ollut kuulevinaan, ehkäpä\nei kuullutkaan, kun kekäleitään kopistellen itsekseen laulaa hyräili.\nKuinka saataisiin selville, miten kovaa hän tukistaa? Kannattiko markan\ntähden antaa päätään pöllytettäväksi? Rintalan Ville, joka oli joukon\nisoimpia ja tilaisuuden sattuessa mielellään etuili, ehdotti, että pari\nkolme pienintä poikaa pantaisiin kokeilemaan. Jos nähtäisiin, että setä\ntosiaan tukistaisi vain vähäsen, niin sitten kaikki toisetkin voisivat\nansaita helposti kukin markkansa. Tällainen oli Villen ehdotus, jota\nsetä tuskin kuuli, koska vihelteli: — \"Hiljaa juuri kuin lammen\nlaine...\"\n\nRintelän pikku Matti, talon miehenä ja \"sukulaisena\" työnnettiin\nensimmäisenä kokeilijaksi. Tosiaan, setä vain vähän nipisti. Matti sai\nmarkkansa milteipä ilmaiseksi. Seuraavaksi koekaniiniksi valittiin\nMansikkamäen Jussi. Sama juttu. Tuskin pojan pörröinen pää edes\nheilahti, markka tuli että livahti. Yhtä huokea oli ansio Rintalan\npikku Mikolla, jonka Ville tämän jälkeen esiin työnsi.\n\n— Koska ei se tuon kalliimmaksi tule, niin tempaisenpa markkaseni\nminäkin, suihkaisi Ville toisille työntyen pienempiensä ohitse\nseuraavaksi ansiomieheksi. Mutta hänelle tämä ansiomarkka kävi milteipä\nitkettävän tyyriiksi. Setä tukisteli Villeä ensin \"vähän\" päälaelta ja\nsitten \"hiukan\" oikean korvan vierestä ja vielä toiseltakin puolelta.\n\n— Älkää niin kovasti! Tekee kipeää! ulisi Ville itkun sekaisella\näänellä.\n\n— Onpa siinä aikamies! Kun ei pientä tukistusta kärsi, vaikka kaikki\npikku pojatkin. Näin setä puheli, kun edelleen ravisteli Villen\npellavaista päätä.\n\n— Minä... minä en välitä koko markasta! kiljui Ville.\n\n— No, täytyy antaa sitten vain puoli, koska et kokonaisesta välitä,\netkä ole sitä ansainnut.\n\nJallu setä kaivoi liivinsä taskusta viisikymmenpennisen. Ville oli\nitkua tuhertaen kahden vaiheilla, ottaakko puolimarkkasensa vai\nei. Mutta pikku miesten piirissä helisi iloinen nauru. Seuraavia\ntarjokkaita ei ilmestynyt, eikä ollut väliäkään. Markkoja ei mahtanut\nolla enää kovinkaan monta Jallu sedän liivintaskussa. Sitäpaitsi\ntarkoitus oli saavutettu. Tästä lähtien Ville piti pienempää suuta ja\nkyynärpäiden kolmikulmakin muodostui entistä kapeammaksi niin kotona\nkuin vierailupaikkojen iltakökkäjäisissä.\n\nEräänä iltana Jallu setä kertoi kuulijakunnalleen tarinan\nkerjäläispojan katajanaulasta. Vekkari raksutti määräaikansa, kertojan\nmuisteleva silmä umpeutui, kasku alkoi.\n\n— Elipä kerran iloinen kerjäläispoika, jonka nimi oli Matti. Vaikka\nMatti olikin pennitön, kulki hän lauleskellen mierontietään, nukkui\nmissä milloinkin, söi mitä kulloinkin. Joskus hän joutui päivän pari\nolemaan syömättäkin, mutta ei murehtinut sitä. Hän oli niitä poikia,\njotka selviytyivät pahoistakin päivistä.\n\nEräänä päivänä Matti metsätietä kulkiessaan tavoitti vanhan ukko\nkäppänän, joka astuskeli raskasta konttia kantaen. \"Antakaapas, että\nnuoremmakseni kannan tuota konttianne\", ehdotti Matti. Sen enempää\nkyselemättä hän otti ukolta kontin ja kantoi sitä ukon rinnalla\nkävellen.\n\n\"Onko sinulla taskussasi mitään?\" tiedusteli ukko. \"Oli tänä aamuna\npeukalon kokoinen leivänpalanen, mutta minä söin sen,\" vastasi Matti.\n\"Onko sinulla puukkoa edes?\" kysyi ukko jälleen. \"No, milläs minä\nkoivusta mäihää jälttäisin!\" virkkoi Matti. \"Hyvä on! Vuoleskele\npuukollasi katajanaula ja pistä se taskuusi. Miehellä pitää olla\ntaskussaan aina jotakin omatekoista, ellei muuta, niin katajainen\nnaula. Muista tämä neuvoni, niin sinulla ei tule olemaan elämässäsi\nhätää.\"\n\nTämän sanottuaan ukko otti konttinsa ja hävisi omille teilleen. Mutta\nMatti teki heti kuten ukko oli häntä neuvonut. Hän hyppäsi metsään ja\nvuoleskeli katajakenkurasta tukevan naulan. Naulan hän pisti taskuunsa\nja jatkoi lauleskellen matkaansa.\n\nPian tämän jälkeen hän jyrkässä mäentöyrämässä tavoitti myllystä\npalaavan miehen. Hevonen seisoi keskellä tietä, mies hevosensa vieressä\nnoitui ja raapi vasemmalla kädellä niskaansa. \"Mikä miehellä hätänä?\"\ntiedusteli Matti. \"Tamppikalikka putosi, ja nyt minun täytyy pitää\nsormeani sen reiässä. Tässä ei päästä nyt puusta pitkään. Litistää\nsormeakin niin tuhottomasti. Ähs, tuota mokomaa!\"\n\n\"Tuosta selvitään, ellei pahempaa hätää! Minulla on taskussani\nkatajainen naula. Pannaan se sormen tilalle tampin reikään!\" Samalla\nkun Matti näin puheli, hän asetti jo naulaa reikään. \"Sepä vasta\nmainio temppu! Sinä olet nokkela poika!\" kehui myllymies ja hyppeli\ntoisjalkaa. Hän oli niin iloinen, ja ehkä litistynyttä sormeakin vielä\nnipisteli.\n\nHe kiipesivät myllykuorman päälle ja ajelivat miehen kotiin. Siellä\ntämä heti kertoi emännälleen, miten Matti, nokkela poika, oli hänet\nkatajanaulansa avulla vaikeasta pulasta pelastanut. Emäntäkin ihastui\nsuuresti, kiitteli ja syleili Mattia kyyneleet silmissä. Sitten hän\nkeitti uutisjauhoista suuren padallisen puuroa, ammensi sitä pesuvadin\nkokoisen kivikupin täyteen ja pisti sen keskelle kauhalusikallisen\nvoita. Kuuma puuro sulatti voin ruskeaksi silmäkkeeksi. Matti kastoi\npuuroaan siihen ja söi miehen tavalla.\n\n— Söikö hän kaikki sen puuron? tiedusteli joku. Koko kökkäjoukko odotti\nvastausta rävähtämättömin silmin.\n\n— Silmineen kaikkineen, vielä lisääkin pyysi, ja emäntä oli onnellinen,\nkun hänen puuronsa niin hyvin Matille kelpasi. Kylliksi syötyään ja\nkiitettyään Matti jatkoi matkaansa.\n\nMutta illan hämärtyessä Matti joutui yksinäiseen metsätaloon, jossa\npyysi isännältä yösijaa. \"Vai vieraalle tässä yösijaa! Kun ei ole\npaikkaa, mihin oman pääni kallistaisin!\" pauhasi isäntä. \"No, onhan\ntuossa tyhjä sänky. Kallistukaa pötköllenne!\" neuvoi poika. \"On kai\nsiinä sänky ja kamarissa kaksi, mutta kun en keksi paikkaa, mihin\nlaittaisin tämän uuden nuttuni, jonka juuri räätälistä sain.\"\n\nMatti sovitti katajanaulansa seinään. \"Ripustakaa nuttunne tuohon,\"\nsanoi hän. \"Sinäpä vasta kekseliäs poika! Ja tuollainen erinomainen\nnaulakin sinulla. Ei revi uutta nuttuani kuin rautanaula,\" ihasteli\nisäntä.\n\nNuttunsa riiputtamisesta vapautuneena hän laitteli Matille kaksikin\nyötilaa, kamarin molempiin sänkyihin. \"Saat vaihtaa, jos toinen\nkuumenee,\" puheli hän. Matti vaihtoikin puoliyön maissa ja nukkui\nmainiosti. Aamulla isäntä antoi hänelle ruokaa ja uuden nuttunsa, koska\nei voinut sitä käsissään kanniskella, kun Matti irroitti naulansa\nseinästä. Sitäpaitsi nuttu sopi Matille mainiosti, ja hän lupasi\npyhästi, että aina iltaisin ripustaisi sen omaan katajanaulaansa. He\nmolemmat olivat onnellisia, Matti siitä syystä, että oli päässyt uuden\nnutun omistajaksi, isäntä sen tähden, että oli saanut uudelle nutulleen\nmainion naulan.\n\nNäin jatkui edelleen seuraavinakin päivinä ja vuosia eteenpäin.\nOmatekoinen katajanaula auttoi Mattia kaikissa vaikeuksissa. Hän kasvoi\nsuureksi komeaksi mieheksi.\n\nMutta sitten eräänä kevätpäivänä Matti matkoillaan joutui portin eteen,\njonka takana oli kaunis talo. Pihapuiston koivussa lauloi kottarainen:\n\"Astu sisään! Rohkeasti sisään vain! Ota naulasi! Iske naulasi\nsängyntolppaan!\" Matti noudatti kottaraisen neuvoa, avasi portin ja\nastui sisään.\n\nTuvan penkillä istui nuori soma tyttö pellavaista lankaa kehräten.\nMatti lausui kohteliaasti hyvää päivää. Tyttö vain päätään nyökäytti.\nMatti meni ja istahti tytön viereen penkille ja puheli hänelle hauskoja\nkeväisiä asioita. Mutta puhuipa Matti mitä tahansa, niin tyttö vain\nnyökkäili. Matti kummasteli sitä. Oliko tyttö mykkä, vai oliko hänen\nomissa puheissaan jotakin vikaa?\n\nTyttö ei ollut mykkä, eikä Matin puheissa mitään vikaa. Tytön suussa\noli kello, niin että hän ei voinut puhua, vaikka monta kertaa jo olisi\nhalunnutkin. Kun Matti tämän huomasi, oli asia pian autettu. Hänellä\noli yhä taskussaan se omatekoinen onnennaula. Hän sovitti naulan\nkirjovaatteella peitetyn sängyn tolppaan. Se oli tytön sänky. Kello oli\nhänen isävainajansa kultakello.\n\n\"Ota se! Ikiomaksesi ota! Se on liian suuri ja kallisarvoinen minulle\",\nvisersi onnellinen puhetaitonsa takaisin saanut tyttö ja hänen silmänsä\nloistivat.\n\n\"Otan! Ikiomakseni otan sinut. Olet pieni ja soma. Sitä\nkallisarvoisempi minulle,\" puheli Matti. Hän osasi kyllä puhua ja\nvisertääkin tarvittaessa, maailmaa liikkunut mies kun oli.\n\nLopun sitten saattaa jo kuka tahansa arvata. Matti sai ja otti\nkumpaisenkin, mutta omatekoista onnennaulaansa hän ei milloinkaan\nirroittanut tytön sängyn tolpasta. He asuivat kauniissa talossa\nonnellisina elämänsä loppuun saakka, heidän lapsensa ja lastenlapsensa\nehkä vieläkin. Mikäpä onkaan asuessa, kun on semmoiset perinnöt, vaarin\nkultakello ja isän onnennaula äidin sängyntolpassa.\n\nTähän Jallu setä lopetti kaskuilemisensa tänä iltana. Seurasi\nhiljaisuus jutun jälkeenkin. Sedän vekkari vain rattoisasti naksutteli.\n\n— Nyt te nappulat jätätte sedän yksikseen. Mutta ensi tiistaina,\nkun taas kokoonnumme, pitää teillä itse kullakin olla matkassanne\ntuppipuukko tai taskuveitsi ja muutamia katajan kenkuroita. Se on\nsisäänpääsyn ehto, vuosikorttilaisillakin.\n\nTuli seuraava ilta. Kökkäjäistarjokkaita ilmestyi saunakamarin oven\ntaakse entistäkin enemmän ja katajan kenkuroita niin paljon, ettei\nsisällekään kaikkia voitu ottaa, vaikka omistajat päästettiinkin.\n\nSiitä vasta hupaisa ilta tuli. Jokainen vuoleskeli katajakenkuraansa,\nJallu setä itsekin samalla kun opasteli. Tuli yksi-, kaksi-,\nkolmikoukkuisiakin onnennauloja, tuli muutamia \"susiakin\". Mutta\nkenkuroita kyllä riitti vaikka karhuiksi, keskilattialla röykkiö,\nsaunan ulkoseinällä keko kuin kytörovio.\n\nVuoleskellessa laulettiin, kaskuiltiin, muisteltiin arvoituksia,\nharrasteltiin tietopeliä. Hiljainen käsiaskartelu ei häirinnyt\nniitä enempää kuin vekkarin käynti. Sitäpaitsi ei kenelläkään ollut\nkultakelloa suussa, ei taskussakaan toistaiseksi.\n\nMutta illan päättyessä oli monellakin omatekoinen katajanaula.\nSe voitiin ripustaa tuvan tai saunan seinään, vaikkapa äidin\nsängyntolppaan. Moni sen jo samana iltana teki satujen Matin mielellä,\nsuurella ilolla ja pienellä ylpeydellä. He muistivat mitä könttiukko\nJallu-sedän suulla viime sanoikseen oli heille muistuttanut: \"Ei hätää\nsillä pojalla, jonka taskussa on omatekoinen onnennaula!\"\n\nRintelän isäntäväki oli myös istunut iltaa näissä Jallun\naskartelukökkäjäisissä. Antti oli vuollut sellaisen kaksikoukkuisen,\nmikä ujostelematta voitiin ripustaa emännän sängyntolppaan. He jäivät\nhetkeksi jälkeen päin, kun pikku väki hajaantui.\n\n— Suoraan sanoen minun täytyy tunnustaa, etten ikinä sinusta tuollaista\nkoulumestaria osannut odottaa. Olit viisitoista vuotta sitten vähän\nrähjämäinen.\n\nAntti puhui naurahdellen.\n\n— Niin, veli veikkonen, olen vieläkin. Jospa sydämeni näkisit. Se on\nmusta ja rasvainen, valitteli Jallu.\n\n— Mutta kirkasta nestettä se vuotaa. Se on nähty taas tänäkin iltana.\n\n— Heruu kai sitä kirkasta, vaikka sian ihrasta, kun paistinpannussa\nkuumennetaan.\n\n— Tuolla Jalmarilla ne on omat vertauksensa. Emäntä nauroi heleästi.\n\n— Niin on aina ollut, täydensi Antti.\n\n— Ja aina tulee olemaan, pelkään minä. Suokaa anteeksi vanhalle\njuopporetkulle maailman kulkijalle.\n\nJallu sihtaili pyssymiehen silmällä omaa kolmikoukkuista\nkatajanaulaansa, missä tavallisen puukkomiehen silmällä ottaen tuskin\npaljoakaan oli enää vuolemisen varaa. Jallun näkimistä katsoen oli.\nVaiherikkaan elämänsä varrella hän oli veistänyt monia käpäläjalkoja,\nsellaisessa työssä käy puukkomiehen silmä vaateliaaksi. Hienoa lastua\nveistäen hän jatkoi:\n\n— Kelpaa teidän, kun parempi puoli elämää on vielä jäljellä, tällainen\nkoti ja tuollaisia kirkkaita, omatekoisia silmiäkin tusinakaupalla.\nToista, peräti toista on minun äijäpahaisen. Rasvasydämeni on\nravistunut ja laajentunut, selällään maaten enää käy ja onnahtelee\nkäydessään. Kunnes jonakin aamuna kokonaan lakkaa. Silloin\nelinkautiseni loppuu. Silloin kepeästi lähden täältä pyhän Pietarin\npilariportteja kolkuttelemaan. Se vanha vaatelias tullipäällikkö\ntiedustelee passipapereita ja työnantajien todistuksia. Onko niitä\nminulla? Tuskinpa muuta kuin ehkä tämmöinen omatekoinen katajakoukku\nrepaleisen nuttuni taskussa.\n\n— Jospa se pätee paremmin kuin nippu todistuksia, virkkoi Antti.\n\n— Ehkäpä hyvinkin riittää, täydensi Anni.\n\n— Tiedä hänen riittämisistään, mutta kun parempaakaan ei tarjottavaksi\nole. No, kunhan kelpaisi edes porstuan ovenpieleen naulaksi. Toivon,\nettä sieluparkani jäljelle jääneet rippeet siihen nostettaisiin.\n\nIlta oli pitkälle kulunut. Isäntäväki hyvästeli ja lähti. Jallu jäi\novenpielinaulaansa kaapimaan. Mutta kun menijöiden askeleet lakkasivat\nkuulumasta, vaihtoi hän sen vikkelästi käpäläjalkaan, joka sekin oli jo\nviimeistelevää kaapimista vailla. Tyttären piironkitilauksella saattoi\nolla kiire. Katajanaulan omaa käyttöään varten kerkiää valmistaa vaikka\nPietarin pilariportin takana. Saattaapa hyvinkin joutua siinä pitkän\njonon häntäpäässä jalkojaan muuttelemaan ja on hyvää aikaa kaaputella.\n\n\n\n\n25.\n\n\nHautomakone tuotiin rautatieasemalta huhtikuun alkupäivinä. Se oli vain\nkahdellesadalle munalle. Lähtisi maar sitä niistäkin jo vitinää, niin\nkananrankatusta kuin kukonlaulua, jos puoliksi kumpiakin, vaikkapa joku\nrautamunakin joukossa.\n\nKökkäjäisillat lopetettiin haudonnan alkaessa. Joku asiantuntija oli\narvellut, ettei siitä mitään tulisi, korkeintaan ehkä pannukakku.\nTämä kulkeutui Jallun korviin, ja hänen vanha taistelukukkohenkensä\nheräsi. Jos joku muukin kuin kana itse oli onnistunut hautomaan munista\npoikasia, niin eiköpähän tuota hänkin, kun ei muutakaan tähdellistä\ntässä. Pannukakuksi ei munia missään tapauksessa sotkettaisi, ennemmin\nsitten vaikka liiskaksi pahanilman lintujen pääkuoreen.\n\nHän tutkiskeli kirjaa kahdet silmälasit nenällä, tarkasti huolellisesti\nkoneen, joka alla palavine peltilamppuineen oli hänestä milteipä\nliiankin yksinkertainen. Mokoman pakkilaatikon he Antin kanssa olisivat\nvoineet lyödä kokoon kahvia odottaessaan, ja niin nekin markat olisivat\nsäästyneet jalompiin tarkoituksiin. Mutta kun oli tullut ostetuksi,\nniin kärsi nahoissasi. Vanha juttu ja monta kertaa koettu Jallun\nomassakin elämässä, siinäpä se vasta koettu olikin.\n\nJoutui päivä, jolloin haudottavat munat asetettiin koneeseen. Sitä\nnäkemään täytyi perheen pienimpienkin päästä, vaikka Jallu piti\ntoimitusta niin tärkeänä, että munien asettelun ajaksi käänsi\nkellonsakin pöydällä kahdelle jalalle seisomaan.\n\nMunien latomisen hautoja suoritti itse hengitystään pidätellen. Hiljaa\noli myös emäntä, äänettöminä katselivat lapset. Tosin heidän teki mieli\nyhtä ja toista kysäistä, mutta Jalmari setä oli niin tärkeää miestä ja\näitikin niin totinen, ettei kukaan rohjennut hiiskahtaakaan.\n\nSiellä ne olivat nyt, pientäkään kolaria ei asettelussa sattunut. Jallu\nsetä sulki luukun ja sytytti lampun. Sen kohoava lämpövirta heilutti\nherkkää säätäjää, muuta liikettä ei koko huoneessa. Alkutoimitus oli\nohitse, toivottavasti hyvin onnistunut. Setä saatteli Mattia ja Maijaa\novelle, äiti jo hetkistä aikaisemmin oli askareilleen poistunut.\n\n— Mitään kökkäjäisiä ei hautomisen aikana täällä pidetä! Ettäs sen\ntiedätte! Sanokaa se toisillekin.\n\nHän varmaankin oli julistanut tämän ukaasinsa tusinan kertaa tätä\nennen, aina milloin joku epäilyttävä tarjokas pilkisteli nurkan\ntakana. Kumpi nyt sitten mahtoi olla antoisampaa hänen leivisköittensä\nkasvulle? Lasten huvittaminen ja naulatöiden johteleminen vaiko\nkananpoikasten hautominen? Jos kärsivällisestä odottamisesta laskettiin\nansiopisteitä, niin viimeksi mainittu, ilman epäilemistä.\n\nHän valvoi lamppunsa ääressä aamusta iltaan ja illasta aamuun vain\nkyynärpäittensä varassa keveästi torkahtaen. Tuon tuostakin oli lampun\nsydäntä nostettava tai laskettava tai lämpömittaria tarkkailtava.\nJa tätä kestäisi milteipä yhtä kauan kuin vedenpaisumusta Nooan\naikoina, mikäli kirjoihin oli uskomista, vanhoihin ja näihin uusiin.\nNo, kestäisi kai tuota aikuinen mies yhtä paljon kuin hautomattomat\nkananpoikaset. Oliko ukko Noalla niitäkin arkissa, siinä kamareilla\nvarustetussa pakkilaatikossa? Vesilintuja ei kuitenkaan!\n\nOlipa siinä miehellä aikaa sekä syvemmältä että matalammalta luotaaviin\nmietteisiin. Iltaisin, konehöylän äärestä kotiuduttuaan Antti usein\ntuli hänelle hiljaiseksi keskustelutoveriksi. Munien tähden ei saanut\nkiihtyä eikä korottaa ääntään, siitä Jallu väittelyn tiimellyksessäkin\npiti visusti huolta.\n\nKeskustelu sivusi päivän polttavia kysymyksiä siirtyäkseen niistä\njälleen yhä uudelleen poikashaudonnan lämpöiseen piiriin, milteipä yhtä\nusein kuin Jallu tarkasteli lamppujaan ja mittareitaan.\n\n— Ovat saavuttaneet taas uuden korkeuslentoennätyksen, radion\niltauutisissa mainittiin, ja olihan se jo tämän päivän aamulehdissäkin,\nsaattoi Antti aloittaa.\n\n— Vai ovat saavuttaneet! Ei kuun laitaa kuitenkaan, vai Jupiteriinko\nyrittänevät.\n\nTähän uutisen kertoja ei osannut mitään vastata. Hautoja jatkoi:\n\n— On se tuo ihminen kummallinen luontokappale, kun pitää juosta ja\nlentää tyhjän perässä. Eikös se ilmakin ohene, mitä korkeammalle\nkohotaan? Ei kai se siellä kuun kujasilla enää puuropyssykään pauku.\nVai mitä sinä arvelet?\n\nVastausta odottamatta hän riensi hautojalampun kimppuun.\n\n— Tuota sydämen pakanaa! Silläkin kimma kiivetä Jupiteriin, niinkuin\ntaivaassakin tarvittaisiin öljynkituraa. Eiköhän tuolla mahtane olla\njo käytännössä vähemmän käryävät valottimet. Et mitään vastannut\nkysymykseeni.\n\n— Jaa siihen kuun kujasilla paukkumiseen?\n\n— Siinä minulla aikuinen mies, kun ei pysy kärryillä! Minähän kysyin,\nettä kasvaako tällaisella käryöljyllä haudotuille kananpoikasille\nsiivet?\n\n— Pitäisikö, kasvaa sitten?\n\n— Totta maar! Täytyy kai niiden päästä siipiräpäkkää koiran edellä\nmäkeen, vaikka ei muutakaan. Näinköhän spriiliekillä haudotuille\nparemmin kasvaisi?\n\n— Selvä se!\n\nHaudottiin jälleen niin munia kuin ajatuksia, kunnes Jallun toinen\nsilmä hitaasti räpyttäen aukeni.\n\n— Kuule, älä katsele minua kuin olisit fariseus ja minä puplikaani.\nLuuletkos, että vanhan paatuneen ryyppymiehen on helppo olla puoli\nvuotta ryyppäämättä paratiisissakaan?\n\n— Olenko sanonut sellaista?\n\n— Ainakin olet ajatellut, näen sen naamastasi. Sanonpa sinulle nyt\nkuitenkin yhden kirkkaan totuuden. Ellei minulla täällä kämpässäni\nolisi ollut käpäläjalkoja vuoleskeltavana, ellei kökkäistujia ja\nnaulanveistäjiä tukisteltavana, ellei nyt tätä munien hautomista\nja poikasten toivoa, niin enpä tiedä, miten olisi käynyt, tai\ntiedänhän tuon hyvinkin. Olisin jo aika päiviä jättänyt elinkautiset\nrauhanpäiväni tässä paratiisin hotellissa.\n\n— Oho!\n\n— Niin olisin tehnyt ja olen jo aikonutkin tehdä, ryysyt nyytissä\nvalmiina menoon. Mitä tuosta kieltämään. Hän räpytteli auki toisenkin\nsilmänsä ja haisteli ilmaa.\n\n— Tuo lampun vietävä! Joko se taas käryttää!\n\nHän kavahti kohentamaan, Antti mietiskeli omiaan.\n\n— Haluatko, että yritän hankkia sinulle polttoaineeksi pari litraa\nspriitä?\n\n— Herran pojat! Se puhdistaisi ilmaa täällä.\n\nJälleen haudottiin, kumpikin omiaan. Jallu sai ensinnä poikasiin.\n\n— Kuule, vanha kunnon kaveri! Älä johdata minua kiusaukseen! Haudotaan\npaloöljyllä, vaikka se käryttääkin.\n\n— Entä jos denaturoitua hankittaisiin?\n\n— Sinäpä tuon sanoit! Se päästää meidät pahasta! Se kirkastaa näköalat!\nEn toki sellainen rapa enää ole, että hautomattomilta kananpojilta\ntenttua varastaisin.\n\nPian kuitenkin Jallua alkoi kaduttaa tarpeeton pöyhistelemisensä.\nOliko hän hituistakaan parempi kuin ennen pahimpina hummauspäivinään?\nRehellisesti tunnustaen tuskin semmoinenkaan. Hän oli jo kokonaan\nunohtamaisillaan sekä syyllisyyden tunnon että katumisen taidon. Se\nvarmaankin johtui asian haaroista, tästä elinkautisen huolettomasta ja\nteennäisen hurskaasta elämästä. Lankeemisessa ja jälleen nousemisessa\noli ryyppymiehen elämän vaihtelu, rehellisyys ja voima. Siinä mahtoi\npohjavaikuttimena olla samaa kuin maailman kaikkeudessa moninaisine\nvaihtelevaisuuksineen. Tie mäkisellä maalla nousi ja laski,\nvaakatasaisen järven aaltokin tuulen voimasta kuppelehti. Entä meren\nmainingit, luoteet ja vuokset! Kuinka kesä ja talvi, yö ja päivä?\n\nKyynärpäihinsä nojaten Jallu sulki molemmat silmänsä ja mietiskeli\nperusteellisesti näitä näköaloja. Antti vuoleskeli hammastikkua, ehti\nkäyttää ja katkaistakin sen monta kertaa. Jallu pääsi ajatussarjansa\nloppuun, räpytteli toisen silmänsä auki ja latoi äskeisten näköalojensa\nvastakohdat perä perää kuin munia olisi pistellyt hautomalaatikkoon.\n\n— Jos maantie olisi maailman laidasta toiseen, ei kukaan viitsisi sitä\npolkea. Tyyntä Päijännettä ei soutaisi Jyväskylästä Hollolanlahteen\nvanha susikaan.\n\n— Vastatuuleen sitäkin vähemmän, pisti Antti väliin. Tätä\nvälihuomautusta ei Jallu ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n— Kaikkein ikävintä, mitä vanhat meripurakat tietävät kertoa, on Iso\neli Tyynivaltameri. Kun laiva siellä istuu rasvaan, niin miehet käyvät\nrusakan kokoisiin täihin, vaikka tuulisella merellä ei neulannupin\nkokoista saivaren tuntumaa. Komeinta, mitä meren rantakallioilla\nsilmäillessäni itse olen nähnyt, on luode ja vuoksi. Mitä kesä olisi\nilman talvea? Viikon vanhaa rapakaljaa korkkaamattomassa pullossa! Ja\nellei yötä olisi, niin ei ylöskään voisi nousta, kun ensin ei makaamaan\npääsisi. Niinkuin tässä ei pääsekään tuon mokoman kärylampun takia!\n\nHän nousi lampun sydäntä kohentamaan. Miten monennen kerran jo\ntänäkin päivänä? Antti heitti tikun pätkän menemään ja virkkoi omina\npäätelminään.\n\n— Ymmärrän yskäsi. Mahdat livahtaa täältä ennenkuin nuo kananpoikaset\nmunistaan. Älä sentään varkain lähde. Kerkiät kai tuota, vaikka viikko\nmuutama harkitaankin sitä asiaa.\n\n— Voi, veli veikkonen! Pitäisi sinun jo tietää, minne minä livahdan,\nkun tästä jälleen lähden rapautuneeseen elämääni vaihtelua etsimään.\nPyhän Pietarin pilariporteilla nuttunaulani kanssa rapistelen,\nennenkuin itsekään luulen. Mitäpä tuosta. Turhan pikkuinen asia\ntähtikuntien avaruudessa, tämän maailmankaan kaikkeudessa. Vähän\nvaihtelua sinullekin, kun lyöt muutamia lautoja puupalttookseni ja\nvedät kimröökiä päällipintaan.\n\n— Mene ja takaa, vaikka sinä kimröökäisit minun palttootani.\n\n— Sen teen mielelläni, jos vain... Sinä pahuksen läkkipurnu!\n\nLamppu savutti tällä kertaa. Jallu puhdisti lamppua ja sen lasia pitkän\naikaa, mutta Antti päätti hankkia loppuhaudonnan ajaksi tenua mistä ja\nmillä hinnalla tahansa, ellei sitä saisi, niin sitten sitä \"kirkasta\nitseään\", vaikka se johdattaisikin vanhan kaverin kiusaukseen. Lampusta\nselviydyttyään Jallu palasi pikku pöytänsä ääreen jatkaen keskeytyneitä\nmietteitään.\n\n— Luulenpa, että muutenkin ymmärsit minut väärin. En tarkoita\nsitä, että vuoksen nousuja, luoteen laskuja ja muita piristyksen\npilkkeitä välttämättä pitäisi juoksuttaa viinapullon kautta. Se tulee\ntyyriiksikin vuosien mittaan.\n\n— Niinkö arvelet? Antti naurahti.\n\n— En arvele, vaan tiedän, jos kukaan niin minä.\n\n— Ja sitten ehkä muutakin seuraa siitä.\n\n— Paljonkin muuta, nämä rasvaiset sydänkalut, punaiset särjen silmät,\nmunuaiset jos minkäkin näköiset.\n\n— Et kai sinä ole niitä nähnyt?\n\n— Olen tuntenut, harva se yö sen peevelin moinen kipristys. Siinä kyllä\nnäkee omat munuaisensakin.\n\nNäyttipä kuin Jallu nytkin näissä omissa syvätutkimuksissaan olisi\nluotaillut sinne päin.\n\n— Muistanpa, mitä puhelit puolitoista vuosikymmentä sitten verstaalla\nhäittesi rääppijäisissä. Olit jo silloin näillä linjoilla, vaikka et\nkokemuksen tietä. Minä esiinnyin vastaväittelijänäsi ja tulin lyödyksi,\nkuten krapulainen vanha mies aina nuorempansa kanssa painiskellessaan.\nSitäpaitsi olit voittajavaltojen puolella, vaikka ei se tämän maailman\naikaan vielä siltä näytä.\n\n— Siinä olet oikein huomioinut. Virkistystä haetaan viinapullosta\nenemmän kuin milloinkaan tätä ennen.\n\n— Niin haetaan, mutta ikuisesti ei tule näin jatkumaan, häviöpuolen\nmiehenä tunnen sen selvästi. Nuoret sukupolvet tulevat tekemään\nparempia kauppoja, hakemaan jalompaa virkistystä halvempaan hintaan.\n\n— Omissa mietteissäni olen päätynyt samaan tulokseen, vaikka en sitä\nasioiden nykyiseen suuntaan kehittyessä ole enää rohjennut itsekään\nuskoa.\n\n— Usko pois. Ei suvea iät kestä, eikä talveakaan. Ihmiskunta kulkee\npitkän tappelutalvensa jälkeen vielä jonkin aikaa hulluutensa\nhumalassa, mistä heikkopäiset eivät selviä muuta kuin ryyppäämällä.\nMutta kunhan kesäpäivä lämpenee ja vasikat pääsevät ruoholaitumille, ei\nniitä sieltä juuri hevin houkutella talvisten juomakuppien ääreen.\n\n— Sinne kai nämä sinun katajanaulojesi veistelijätkin.\n\n— Toivottavasti. Tuo... kuumemittari peijooni! Olenko tarkkaillut sitä\npariin tuntiin? Jos munat kärähtivät pohjaan, niin se on sinun syytäsi.\nPitipäs tässä ruvetakin huttua keittämään jonnin joutavista.\n\nJallu käpsähti laatikolleen. Ei mitään hätää, asteet ja asetukset\nniinkuin määrätty oli.\n\nMutta parin päivän kuluttua ei sitten enää. Jokin muna heilahteli,\ntoisesta pisti esiin terävä keltainen nokka. Jallu lukaisi häthätää\nohjekirjasta moneen kertaan tutkitun tekstin. Ei mitään saanut tehdä,\nei muuta kuin ristissä käsin katsella. Olisi se kätilön tehtävää\ntämäkin! Ja poikasia siitä huolimatta piti pusertaa.\n\nJo kuului vitinää, näkyi toinen nokka, kolmas, neljäs... Jonkin\nmunan kuoret alkoivat sortua. Kiiluvan kirkkaat silmät, kuin hengen\nhädässä kaulaansa venyttävä pää työntyi sieltä esiin. Jallu ei voinut\nenää kauempaa toimettomana katsella. Ellei muutakaan, niin saattoi\nhän noutaa emännän, jolla naisena oli enemmän kätilöntuntemusta\nja omakohtaisiakin kokemuksia. Kun Matti ja Maija kuulivat, mistä\noli kysymys, ei heitäkään voitu tuvassa pidättää. Kiireen vilkkaa\nriennettiin joukolla saunakamariin.\n\nSinä pienenä aikana, minkä Jallu tuvassa viipyi, oli kuitenkin ehtinyt\ntapahtua ihmeellisiä asioita. Useita keltaisia pikku tipusia oli\nvankiloistaan vapautunut. Joku parhaillaan särki ovia ja akkunoita,\ntoinen nokosteli koppinsa katolla, kolmas koputteli kalkkikuoren\nsisällä räpistelevää heikompaa yrittäjää päähän, pari virkeintä jo\ntappelua hankkimassa. Ja yhä yltyi se ripinä. Koko hautomalaatikko\nrapisi, kaivoi ja nokosteli.\n\nMutta illalla Antin ja koululasten kotiutuessa oli kaikki selvänä,\nkeltaisia sirkuttajia pieni armeijakunta. Ja kaikilla lentimen alut,\nvaikka haisevalla paloöljyllä olikin täytynyt hautoa loppuun saakka.\nLapset tuskin osaisivat huomispäivänä läksyjään. Lähinaapureiden\nkökkämiehet myös riensivät \"kuokkimaan\". Jallun täytyi näyttää heille\nsipisevän laatikon ihme, tuskinpa heistä muuten olisi eroon päässyt,\nilman rähinää ei sittenkään.\n\nJos hautomisessa oli tarvinnut viettää unettomia öitä, niin lähiöiden\nvaalinnassa sitäkin enemmän. Pienokaisilla oli isä, vaan ei äitiä. Oli\nvaikea nimittää \"emoksi\" rautapellistä käperrettyä kamiinanhattua.\nKeinoemoksi sitä kutsuttiinkin. Mutta Jallu milteipä vihasi mokomaakin\npahalle käryävää emintimää. Täytyi sietää, pitihän tuo kuitenkin\npoikaset lämpiminä, mutta isän täytyi ruokkia, siivota ja vaalia.\n\nKunnes kevät saapui ja poikaset saatiin mäelle tehtyyn\nrautalankatarhaan auringon kasvateltaviksi. Siinä vasta keinoemo! Se\nlämmitti isääkin eikä vain poikasia. Mutta poikasten ruokkimisesta\noli edelleen pidettävä murhetta. Olipas siinä einejyvän ottajaa.\nSiipiräpäkkää ruokkijansa luokse juoksivat, piirittivät joka puolelta\nvalkoisen kerhonsa keskelle.\n\nVireä toimen ja kasvun kesä koko Rintelän väelle, niin emoille,\nisähuoltajille kuin poikasille. Peltotyöt, kalastusretket ja\nmarjamatkat, vaikka niiltä usein väsyneinä palattiinkin, toivat\npiristävää vaihtelua elämään. Jallu, saunakamarin toimelias\nkapistelija, tuskin muisti enää elinkautinen olevansakaan.\nAamuvarhaisella käpsehtien, itsekseen puhellen ja hyräillen hän\nvuoleskeli visaisia käpäläjalkojaan tai liikuskeli metsässä\nkenkurapuita etsiskellen.\n\n\n\n\n26.\n\n\nKolme vuotta oli kulunut. Kevät töineen, touhuineen ja riemuineen oli\njälleen edessä. Tästä vakuuttuakseen ei tarvinnut muuta kuin tielle\nseisahtui ja aistimiaan käytteli, järvi sinersi, metsä vihersi, pellon\nmulta tuoksui ja kiuru liversi.\n\nRintelän kolme nuorta kansalaista kuulosteli ja katsasteli tätä, nämä\nkolme ja monet muut. Kevättutkinto oli päättänyt heidän koulunsa tänä\nkeväisenä lauantaina. Antti oli saanut päästötodistuksen jatkoluokilta,\nAnni kansakoulusta, Jouko siirretty yläkoulun toisen luokan oppilaaksi.\n\nKoulumatkansa puolitiessä Latoniityn ojapurolla he pysähtyivät\nlepäilemään kuten usein ennen. Se oli heidän koulumatkansa viihtyisin\npaikka. Keväisen ojapuron laulavaäänistä solinaa oli hupaisa kuunnella,\nvesi vierteen imelän kirpeillä ketunleivillä hauska herkutella. Jouko\nnakkeli sammaltuppoja puron vietäväksi, Antti ja Anni silmäilivät\ntodistuksiaan.\n\nAntin päästötodistuksessa vilahteli kymppejä ja yhdeksikköjä, alempia\narvosanoja ei montakaan. Kymppi käsitöissä puusepän pojalla! Selvä\nilman muuta. Kymppi historiassa... tuonkin ymmärsi, mies totinen kuin\nJuhana Vilhelm Snellmanin kipsikuva koulun urkuharmoonin päällä, mutta\nettä kymppi vielä suomenkielessäkin! Vaikka miehellä suomensanat niin\nvähissä, että kymmentä tuskin heltisi päiväkauteen. Anni ei voinut\ntästä huomiostaan enää vaieta.\n\n— Siinä on liikaa, tuossa sinun suomenkielessäsi!\n\n— Ykkönen vaiko nolla? Antti vilkaisi olkansa ylitse kurkkijaan!\n\n— Kumpainenkin! Kun ei minullakaan ole kuin yhdeksikkö.\n\n— Seiska olisi hyvin riittänyt tuuliväkkärän pyörittämisestä.\n\nSanoissaan ja teoissaan äkkipikainen sisko karahti velimiehen\nhaiveniin. No, leikkiä se vain, vaikka tottakin toinen puoli. Harmitti\ntoisinaan mokoman harvasanaiset puheet, vaikka toisekseen yhdelläkään\ntytöllä koulussa ei ollut näin verratonta velimiestä. Jospa vain Antti\nei olisi ollut tuollainen Juhana Vilhelmi.\n\nMutta Jouko oli toista maata, liikkui ja hypähteli, uitteli laivojansa\nmaailman merille. Hänellä oli niitä aika liuta, laivastoksi sellaista\njo sopi sanoa, oli höyry- ja purjelaivoja, sukellusveneitä ja\nlentotukialuksia. Ja vaikka Anni hänelle huuteli, että mokomien\nrumilusten aika oli ollut mennyt ja että ne nykyään joko romutetaan\ntai upotetaan, ei Jouko välittänyt, vaan lisää rakenteli ja vesille\ntiputteli.\n\nRintelän isä-Antillakin oli juhlan kunniaksi vapaapäivä. Oikeastaan\nhänenkin olisi pitänyt olla koulun päättäjäisissä, kuten äidin, joka\nvähän aikaisemmin oli askareilleen palannut. Mutta miehillä oli omat\nkiireensä ja harrastuksensa. Isä auttoi Jallu setää mehiläispesän\nrakentamisessa. Tai kumpi heistä rakensi, kumpi auttoi? Sitä oli\nvaikea sanoa, ja se oli samantekevää, pääasia, että pesä joutuisi\nvalmiiksi iltaan. Jo aikoja sitten isä oli tilannut parven Hirvilahden\npuutarhurilta, joka sivutöinään harrasteli näitä hunajalintusia.\nAamulla oli tarhuri lähettänyt sanan, että parvi oli irtautunut ja\npyydystetty ja olisi noudettava tänään. Pesä siis vain heti kuntoon!\n\nVai kuntoon! Kun ei koko pesää olemassakaan, tuskinpa lautojakaan.\nSiinä tuli ammattimiehille tulinen kiire. \"Kauanko me kaksi tekijää\ntuollaista röttelöä kasaan lyömme!\" oli Jallu setä uhonnut. Siinäpä\nse oli, kun siitä ei saanut tulla röttelöä. Jos isä ja Jallu setä,\ntaitava konepuuseppä ja Pietarin koulut käynyt mestaripuuseppä mitään\n\"röttelöä\" olisivat kehdanneet tai edes osanneetkaan tehdä.\n\nNäitä aamuisia muistellen koulusta palaajat pysähtyivät tarkkaamaan\npikku talon tekoa. Siitä tuli lilliputtien talo. Ei pikku Maijan\nResu-Maijakaan olisi mahtunut sinne asumaan ja jos joten kuten\nmahtunutkin olisi, niin ei ainakaan ulos olisi päässyt muuten kuin\nvalmiiksi leikattuina lattiamaton kuteina. Mutta mehiläis-Maijoja,\nrouvia ja muita kuningattaria sinne piti tiloittaa kymmeniätuhansia ja\nkuhnurit sen lisäksi. Tosin ne myöhemmin tarpeettomina tapettaisiin!\noli isä kirjoistaan lukenut.\n\nViime talvena hän tämän \"kärpäsen\" oli keksinyt ja siivittänyt. Yhdessä\nJallun kanssa he sitten olivat tutkineet ja tenttailleet ammattikirjoja\nja paljon hyvää ja kaunista niistä löytäneet. Hunaja muka vahvisti\nsydäntä ja kirkasti silmiä. Sitäpaitsi se kuului olevan maan mainiota\nyskänlääkettä.\n\nKukaan perheen jäsenistä ei ruvennut heidän hunajakärpäsiään häätämään,\neikä se tietysti mitään olisi auttanutkaan, milloin isä jotakin\ntällaista sai päähänsä. Mutta mehiläisten lilliputtitalosta tulisi\nkyllä eri soma talo. Se näkyi jo puolitiessä. Lentoaukko siinä vasta\nyliveto! Että ne tuosta lähtisivät ja siihen jälleen laskisivat\nkämmenen levyiselle sillalle, tuhannet hunajalaivat, tuhansia kertoja!\nEikä yksikään putoaisi romuna alas! Siinä oli ihmettä sata kertaa\nenemmän kuin atoomipommissa, jota tuskin taivaan enkelikään voisi\nlennättää ilmasta alas niin, ettei se tuhansia ihmisiä tuhoaisi.\n\nÄidin ääni herätti lapset lilliputtilansa katselmuksista ja liian\nsyvämietteisistä ajatuksista. Hän huuteli koulunpäättäjäiskahville\nkoululaisia, harjannostajaisille mehiläispesän rakentajia. Samalla\npullakahvilla kuitattaisiin molemmat juhlat.\n\n— Kah-ville! Kah-ville! huuteli myös pikku Maija äidin apulaisena\naurinkoisella pihamaalla.\n\n— Mai-jalle! Mai-jalle! kaiutteli Jouko saunatiellä.\n\n— Kuk-kuu. Kuk-kuu! helkytteli käki omiaan kuoppamäen takana.\n\nVarhainen oli kesä niin pelloilla kuin metsissä. Se paistoi, tuoksui,\nlauloi ja kaiutteli. Puutarhan omenapuutkin jo kukkaumpuissaan, pikku\nHau-Hau vainajan hento-oksainen vaaleanpunaisissa.\n\nKahvileipänä pöydässä oli meheviä pyöröpullia kaksi jokaiselle. Isä\nkatsahti myhäillen poikaansa, kun silmäili hänen todistustaan.\n\n— Kas sillä tavalla! Hyvä on!\n\nJallu-setä tarkasteli Annin todistusta silmiään räpäyttäen.\n\n— Mitä siinä on merkattu käsitöistä, kun minä ilman laseja en oikein\nsitä näe?\n\n— Ilman kaksia laseja! juolahti hupaisa ajatus Annin mieleen. Hän\nmalttoi kuitenkin mielensä, ettei se päässyt livahtamaan. — Ykkönen ja\nnolla! vastasi hän tehtyyn kysymykseen.\n\n— Vai ykkönen ja nolla! Niinpä tosiaan näkyy. Se on sitten niin paljon\nkuin...\n\nHän ei sanonut, miten paljon se oli. Jotakin muuta oli hänellä\nmielessään.\n\nHän nousi ja nykäisi isää kädestä. Sitten molemmat miehet astelivat\nkeskenään kuiskutellen saunakamaria kohti. Tuskin paria minuuttiakaan\noli kulunut, kun he palasivat sieltä harmaaseen voimapaperiin käärittyä\nesinettä kantaen.\n\nLapset arvasivat mikä se oli. Se oli Jallu sedän salaisuus, jota hän\nkuitenkaan yrityksistään huolimatta ei ollut voinut heiltä salata.\nMutta mitä he kesken kaiken sitä tupaan noutamaan?\n\nUteliaisuus valtasi odottajat, Anni ihan vapisi. Ehkä hän aavisteli\njotakin. Miehet joutuivat kantamuksineen tupaan. Jallu setä alkoi\nrapistella naruja auki, itsekseen puhellen kuin äskeistä juttuaan\njatkaen:\n\n— Se on sitten sitä paljon kuin, kuin... No kylläpä se nyt on lujaa,\nmokomakin... Hän nähtävästi tarkoitti käärenarua. Hän sai sen kuitenkin\nratkotuksi, tarttui paperipäällykseen, joka huppuhattuna peitti\nsalaperäisen esineen.\n\n— Sitä paljon kuin... tämä käpäläjalka palkinnoksi!\n\nYhdellä tempauksella hän vetäisi suojapaperin salaisen askartelutyönsä\npäältä. Se oli tumman mahongin väriin kiilloitettu upea lipasto.\nAurinko taitteli kaarevia akkunapeilejään sen kiiltäviin kuperiin\npintoihin, kolme laatikkovedintä välkähteli, visakansi kiloili kuin\npeili.\n\nPerhe katseli mykän hämmästyksen vallassa, isäkin vanhan tekijän\nmestarityötä ihaillen. Oli se käpäläjalka, joita ei paljastettu joka\npäivä eikä jokamiehen höyläpenkin lastukoilta.\n\n— Eikö kelpaa vai? Jallu-setä räpäytteli silmäänsä.\n\n— Olemme kaikki ihan ymmällä. Mitä Jallu setä tällä tarkoittaa? Äiti\ntulkitsi äänettömänä katselevan perheen mielialoja.\n\n— Käpäläjalka palkinnoksi Annille käsityökympistä. Enkö sanonut sitä\nselvästi?\n\nAnni katsoi vuoroin käpäläjalkaa, vuoroin Jallu setää, sitten hän\nlintuna hypähti hänen syliinsä.\n\n— Voi sitä Jallu setää! Olisinko unissanikaan osannut mitään tällaista\nkuvitella!\n\n— Enkä minä, niiskautti Jallu setä.\n\nPieni hiljaisuus. Mutta sen katkaisi yllättäen avoimesta akkunasta\nkuuluva iloinen viserrys.\n\n— Pääskyset ovat tulleet! totesi isä.\n\nKolme nuorinta ryntäsi ovesta ulos, toiset riensivät akkunaan. Ulkoa\nkuului lasten iloääniä ja viserrystä. Sitten vain ilosta rätisevää\npääskysten viserrystä Lapset palasivat tupaan innosta loistavin kasvoin.\n\n— Niitä on kaksi!\n\n— Ne kävivät tutkimassa vanhaa räystäspesää.\n\n— Nyt taas ne visertävät viirissä!\n\nKuunneltiin hiljaa. Pääskyspari visersi, käpäläjalka säteili. Sitä\nsamaa Annin ja kaikkien kasvot.\n\n— Mitä pääskynen visertää tuolla? tiedusteli Jouko vihdoin.\n\n— Isä tietää, sanoi Maija.\n\n— Tuo setä maailmaa liikkuneena miehenä sen taitaa paremmin selvittää.\nSetä ei kieltänyt eikä myöntänyt. Nähtävästi hän muisteli, keksikin\nvihdoin:\n\n— Sirveit, serveit! Neitsyt Maarian silkit ja sametit! Ei Suomessa\nkesää. Ei Rintelässä räystäspesää... Sanoivat Egyptin maassa. On kesä!\nOn pesä! Rakkaus sen rakentaa. Sirveit, serveit...\n\nHe siirtyivät kahvipöytään. Emäntä kaatoi kahvia kuppeihin. Jotakin\nhyvin ihmeellistä, hyvin juhlatuntuista oli sisällä ja ulkona. Kuin\nkesäinen henki olisi kulkenut akkunasta sisään, kuin näkymätön\njuhlapukuinen pääsky keveästi räpyttäen lennähdellyt ulos ja sisään.\n\nTytär punoitti kuin ruusunnuppu. Akinko taittoi heijastesäteitään\nkäpäläjalan peilipinnasta. Ne sattuivat kahvia kaatavan äidin kasvoihin.\n\nNeitsyt Maarian silkit ja sametit tuollaiselle tytölle! ajatteli\nsilmiään räpyttelevä vanha mies. Nuori mies vaimoaan katsellen:\n\nTuollainen hehku hänellä silmissä vielä viidennen lapsensa jälkeen!\nRakkaus sen rakentaa.\n\nMutta pääskypari viirissä yhä visersi. Kesäisen elämän riemu tirskui\nsen ilovirren sävelistä.\n\n\n\n"]