[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvBE-IdJVNwxASgANO7bMUhDLqy3teSDYz5uzKP9mZ1w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2757,"Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela","Anzengruber, Ludwig",1839,1889,"2757-anzengruber-ludwig-raskaan-syytoksen-alla-kun-on-olevinaan-liian-ovela","2757__Anzengruber_Ludwig__Raskaan_syytöksen_alla;_Kun_on_olevinaan_liian_ovela","Kaksi kertomusta","romaani",[14],"rikos",[16],"saksalainen","fi",1879,1909,11596,73298,false,42107,[25],"Austrian fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","German Literature","Novels","\"Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta\" by Ludwig Anzengruber is a collection of narrative tales written in the early 20th century. This work likely delves into themes of love, betrayal, and societal troubles, set against a backdrop of personal and moral dilemmas faced by the characters. The central figures include Peter Kirninger and his wife Rosalian, whose life struggles reveal the harsh realities of their economic situation and the psychological strains of their relationships.  The opening of the first story introduces Peter and Rosalian, a young couple grappling with the weight of poverty and the strains of their marriage. Despite their love, they find themselves at odds, particularly due to their shared obsession with gambling and the destructive influence it has on their lives. The narrative foreshadows trouble as they come to the attention of a wandering relative, Vinzenz Kallinger, who becomes embroiled in a murder mystery that shakes their community. As suspicions arise and the tension escalates, the characters must confront not only external threats but also the internal conflicts that threaten to tear them apart. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Soini, Lauri",265,"Kaksi itävaltalaisen kirjailijan kertomusta, joissa kuvataan maaseudun köyhälistön elämää ja moraalisia valintoja. Ensimmäisessä tarinassa köyhä pariskunta joutuu murhaepäilyjen ja taloudellisten vaikeuksien keskelle, kun taas toinen käsittelee oveluuden ja rehellisyyden suhdetta.","Ludwig Anzengruberin 'Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian\novela' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2757. E-kirja on4 public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA; KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA\n\nKaksi kertomusta\n\n\nKirj.\n\nLUDWIG ANZENGRUBER\n\n\nSuomentanut\n\nL. Soininen [Lauri Soini]\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä X.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\n_Ludvig Anzengruber_ (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v.\nelänyt, kun hän kansannäytelmällään \"Kirchfeldin pastori\" saavutti\nensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin\nvanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli\nsitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi\nkirjalliselle alalle ja — näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää\nnäyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta\nkirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin \"Kirchfeldin pastori\"\nvapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin\ntuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia \"Häpeäpilkku\") kertomuksia,\nrunoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan\npohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa\nlevinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa\nmestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan\npoliisilaitoksen kirjurina.\n\n\n\n\nRASKAAN SYYTÖKSEN ALLA\n\n\nNiin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät\nyhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin\nihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka\nrakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei\nkaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on\nkauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.\n\nSe täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen\nvaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte.\nPeterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään,\nRosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä\nhänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan.\nMolempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä\nelatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että\nolisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.\n\nKun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja\neripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden\nluo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka\non olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen,\n— hän lupaa kultaisia vuoria, — arpajaisista toisensa jälkeen,\nhoukuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta\nmiesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa:\n\"Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on\nhänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona\nvoi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä\nharmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!\" Se on\njuoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa\nkimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle,\ntoinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa\najautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt\neliniäkseen.\n\nVielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä\narpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti\nomastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana\nkasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan\nlopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi\ntullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin,\nPragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan\ntoisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.\n\nKirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger\noli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin;\nsisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta\nvanhana, niin että hän yhdeksännellä vuodellaan jo oli eno, ja kun\nhänen poikansa tuli maailmaan, oli tällä jo kaksikymmenvuotias serkku.\nTästä, Vinzenz Kallinger oli hän nimeltään, oli tullut kuleksija, hän\noli hävittänyt kotinsa ja kontunsa ja haihaili nyt iäkkäänä ja\nrappiolle joutuneena miehenä ympärinsä, autteli ihmisiä ja kulki heidän\nasioillaan, joissa heillä ei ollut mitään kuntoa, mutta hän ymmärsi\nniitä aivan hyvin; hän osasi asettaa kelloja, osasi sirosti koverrella\naita- ja päätylautoja, jotta ne antoivat puutarhalle ja talolle\nkunnioitettavan ulkonäön, puoskaroi ihmisiä ja eläimiä, lyhyesti,\nelätti itseään milloin askarrellen, milloin kerjäten, oikein ja väärin,\nenimmäkseen kyllä viimeksi mainitulla tavalla, sillä hän oli nyt kerran\nmaankiertäjä. Hän oli myöskin arpajaisveikko ja sellaisena suuri\ntietäjä ja arvossa pidetty unien selittäjä, ja sentähden Kirningerin\nmajassa vaimo tervehti hänen tuloaan paljo mieluisemmin kuin mies; kun\nhän tätä harmitti käynneillään, teki hän sen pilan vuoksi, ja nuori\nisäntä ajatteli jo ensi kerralla käännyttää hänet kynnykseltä, sillä he\nolivat jo useamman kerran joutuneet kovaan riitaan keskenään.\n\nMutta asia ei päässyt silleen. Äkkiä katosi Vinzenz tienoilta. Aluksi\nei se voinut lainkaan pistää silmiin, sillä mies näyttäytyi milloin\nsiellä, milloin täällä, kulki muutaman seudun lävitse, yöpyi toiseen,\nmutta jonkun ajan jälkeen pantiin merkille, ettei häntä enää näkynyt\nmissään; ihmiset alkoivat enemmän uteliaisuudesta kuin osanotosta\nkysellä, mihin hän oli joutunut.\n\nSeuraava kevät toi selityksen, mutta se oli sellainen, että sai koko\nseudun ihmiset kuohuksiin ja kauhistuksiin.\n\nVielä oli rinteillä ja metsäniityillä ohut lumikohva, joka vitkaan suli\npois; yksinäisten talojen ja erillään sijaitsevain taloryhmien lasten\ntäytyi kulkea metsän lävitse kyläkouluun, tämä yhä hälisevä joukko\nsuureni suurenemistaan kouluun mennessään ja pieneni palatessaan,\njolloin lapsi toisensa jälkeen erosi vanhempainsa kotiin.\n\nLopuksi jäi aina kolme, kaksi poikaa ja tyttö, jotka asuivat\nviimeisessä suuressa talossa. Oli päiväpaisteinen aamupäivä, ilma\nhenkäili leudosti, sulava lumi virtaili lukemattomina vesipuroina\nrinteitä ja notkelmia myöten seuraten maanpinnan uurteita, linnut\nilmottivat liverrellen läsnäoloaan, ja tämä sai kolme pientä\ntaivaltajaa iloiselle tuulelle, he lauloivat ja kirkuivat kilvan.\nErääseen tienmutkaan näkyi metsäaukon lävitse pieni piiloutunut\nmetsäniitty, ja sen keskeltä pisti sulavan lumen alta esiin jokin tumma\nesine. Tarkoin katsoen saattoi erottaa parin saappaita, ja lapset\nnauroivat keksinnölleen, että tänne oli jonkun täytynyt jättää\njalkineensa lumeen, tai mahtoivatko ne olla perin rikkinäiset\ntallukkaat? Rohkein näistä kolmesta uskalsi lähteä niitä hilaamaan\ntielle, hänen toveriensa varotellessa; saattoihan siinä piillä joku\ntaika ja tallukkaat muuttua käärmeeksi, jos niihin tarttui. Mutta\nuskalikko tunkeutui tiheikön lävitse ja meni esineen luo, joka oli\nherättänyt heidän uteliaisuutensa, todistajat näkivät hänen tarttuvan\ntoiseen saappaaseen, sitte kuulivat he leikkitoverinsa äkkiä päästävän\nhuudon ja juoksevan takaisin tielle kuin koirien ajamana.\n\nSiellä makasi joku!\n\nNyt oli aikailu lopussa; lapset pakenivat päätäpahkaa kotiin.\n\nEi kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi\nmetsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että\ntämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.\n\nHän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen,\njona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä\nkiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli\npaikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja\nvilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli\nnostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin\npuristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon\nmurhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä\nhirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin\njotakin pahaa — tietämättä mitä — ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä\nkuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin\nkapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten\nurhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa — kentiesi istuessaan\ntuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.\n\nKuka sen oli tehnyt?\n\nJa miksi se oli tapahtunut?\n\nMutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti\nkuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät\nkekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että\nmailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei \"puolikerjäläinenkään\" ollut\nturvassa.\n\nJos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin\nkuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun\nkerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi\nolet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?\n\nMutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi\nsaanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen\nalainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö,\njoka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen\nasemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen\ntiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin,\nei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo\ntodistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja\nkeltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: \"Minä sen olen\ntehnyt!\" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita\ntärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?\n\nNiin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon\nsyyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan\nsangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut\nmonta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli\nannettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä\nmolemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa — se oli nyt kerran\nheidän virkansa — melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen\ntapauksen paljastamiseksi.\n\nTärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha\noli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen\nhakkuussa.\n\nVanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista\nohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu\negyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa\nmuut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua,\njohon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka\npäivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt\nelämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.\n\nEttei tällä \"puolikerjäläisellä\" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti\naivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään\nkera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään\ntarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään,\njotka hänet tunsivat, \"erikoisesti suosineet\", tavallisesti ei hänestä\nvälitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja\ntäällä ollut, mutta se oli vain \"sellaista pientä kinaa\", jota ei\nhuomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen\nsukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska\ntämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei\nKirningeriä oikein \"miellyttänyt\".\n\nSitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz\nKallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä\nkuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain\nselailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli\nensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin\nvanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän,\nmille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty\nlähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.\n\nErittäin tärkeän ilmotuksen teki \"Kotkan\" emäntä: Kallinger oli juuri\nsamana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut\nkapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa\noli \"kimppu\" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä\narvanvedossa voittaneensa.\n\nOikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta\ntieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut\narpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin\noli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn\npanoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa\npeliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen\najan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä\nkerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi\nhän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa\nvoittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin\noli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli \"Kotkan\" ravintolassa\nnäytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.\n\nNyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty?\nTohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai\nsantarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo\naamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan,\njonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo,\njoka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita\nkeräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin\nja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja\nja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen\nja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä\ntakaisin.\n\n\"Kallinger\", tuumi hän, \"oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta\nherra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi\nlainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu.\"\n\nTohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti\ntiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty.\nKun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti\nsantarmipäällikölle. \"Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä\nkuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin\nkauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn\nmakuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan.\"\n\n\"Kuten käskette, herra tohtori\", sanoi Korb. \"Emme välitä siitä.\"\n\n\"Ajattelen\", jatkoi nuori tutkintotuomari, \"asiain näin ollen teemme\njutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi.\nSanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin\nviemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja\nkuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt.\"\n\nKorb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen\naskeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava\nhiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella\nedestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea.\nSiitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin\nsattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä\nvarovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.\n\nMutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen,\noli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi\ntuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!\n\nHän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa\nkoputettiin.\n\nTohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen\nkynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä\nhänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen\nkasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät\nmelkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa\npaikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen\ntavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen\nmolemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat\nvienosti pensasmaiset kulmakarvat.\n\nTätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta\ntohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten\nvaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.\n\nKyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään\najorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä\npaikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa\nonnettomuuteen — ei, Jumalan nimessä — mutta totuutta täytyi jokaisen\npitää kunniassa, ja kun hän oli tiellä kuullut Birkhoferin muorilta,\nkehen epäluulo lankesi Vinzenzin jutussa, niin tuli hänkin kertomaan\ntietämänsä.\n\nBirkhoferin muori oli äsken kuulustelusta lähtenyt puunkerääjätär, joka\nilmeisesti oli vaikenemiskäskyä noudattanut siten kuin vanhalta akalta\nsaattoi odottaakin. Tohtori kirosi ensin häntä sydämessään, mutta\nsitte, kun hänen loruamisensa ei enää kuitenkaan voinut asiaa pahentaa,\ntäytyi tohtorin hymyillä omalle kiellolleen, joka oli niin naisen\nluontoa vastaan, sillä jo nuorin ja samalla vanhin nainen mitä\nmaailmassa on ollut, nimittäin Eva, ei voinut olla käärmeelle\nlörpottelemättä, mitä isä Jumala oli sanonut, jonka lörpöttelyn\nseurauksena kaikki kurjuus ja hätä on, kuten tietty, tullut maailmaan.\n\nZacharias Zachilla näytti raajarikkoisessa rintakehässään asustavan\nhyvä sydän, sillä hän toi sangen epäröiden esiin sen, mitä hänellä oli\nsanottavaa.\n\nHän oli samaisena keskiviikkona aamupäivällä — \"Kotkan\" emäntä saattoi\nsen todistaa — istunut ravintolassa ja nähnyt hänkin, kuinka Kallinger\nVinzenz oli näytellyt rahojaan. Silloin oli hän — Zacharias — vielä\npalvellut myllärillä ajorenkinä ja juuri tuona päivänä vedättänyt\njauhoja piirikaupunkiin; se oli muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän\noli ravintolassa nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu\njälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz\nvielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli\najanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. — Birkhoferin muori\noli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa...\n\nTohtori sanoi vaimon siitä jo kertoneen.\n\nKyttyräselkä jatkoi kertomustaan: kaksi ihmistä oli pitemmän aikaa\nkulkenut keskellä tietä kaukana hänen edellään; muutamassa käänteessä\nolivat puut peittäneet heidät näkyvistä ja juuri kun hän oli ajanut sen\npaikan ohitse, jossa he olivat kadonneet, oli hän kuullut huudon\nsyrjästä päin — vain yhden — sitte kuului kuin joku vetäisi jotakin\nraskasta vesakon lävitse, ja kotvan kuluttua, kun jälleen oli kaikki\nhiljaista, kuului takaa päin risahdus pensaikosta, ja tuli vain yksi,\ntoinen heistä, etukumarassa ja juoksi kuin vimmattu alaspäin kylää\nkohden. Silloin, kun kellään ei voinut olla aavistustakaan siitä, mitä\nsiellä oli tapahtunut, ei Zachariaksellekaan johtunut mieleen mitään\nepäillä, vaan arveli hän sitä tavalliseksi tappelujutuksi ja ajoi\nhuoletonna tietänsä eteenpäin.\n\nTohtori kysyi ajorengiltä, oliko hän valmis vahvistamaan sanansa\nvalalla ja toistamaan ne syytetyn kasvojen edessä.\n\nKysytty selitti heti olevansa valmis valalle ja — ensin hieman\nkynsittyään korvallistaan lupasi hän tehdä toisenkin, vaikkakin se\nmurhaajan edessä saattoi olla arveluttavaa.\n\nTohtori käski hänen mennä viereiseen kamariin, pysymään levollisena ja\nastumaan esiin heti kun hän kutsuisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikkutilallisen Kirningerin majassa oli jälleen jokseenkin äänekästä,\nmutta naapurit eivät enää panneet sitä merkille, se tapahtui kovin\nuseaan.\n\nMolemmat aviopuolisot olivat juuri paraimmassa epäsovussa nousseet\nruokapöydästään.\n\nMies oli varhaisesta aamusta puolipäivään saakka kierrellyt ympäri\nkylää, sillä murhatun sukulaisena piti hän hyvänä oikeutenaan kuulla\nihmisten lausuvan osanottonsa. Ja kuinka kaikki nyt yhtäkkiä\nkerääntyivät hänen ympärilleen eikä kysymyksistä tullut loppua kuunaan!\nNiin, hän oli yhden yön kuluessa tullut paikkakunnan merkkihenkilöksi!\nIhmiset, jotka muuten olivat häntä katsoneet yli olkansa eivätkä\nsuoneet ainoaakaan ystävällistä katsetta, pakottivat hänet nyt istumaan\npöytäänsä ja kertomaan, mitä hän tiesi kertoa sukulaisvainajastaan, ja\nhe pitivät kyllä huolen, ettei hänen kielensä päässyt kuivamaan.\n\nJa kun hän niin istui viinimaljan, savustetun suolalihan, makkaran ja\ntupakkakukkaron ääressä, liivinnapit auki, käyttäen kaikkea hyväkseen,\nvaltasi hänet eräänlainen kiitollisuuden tunne tämän kaiken\nherkullisuuden aiheuttajaa kohtaan, ja hän alkoi liioitella kuvatessaan\nhyviä ominaisuuksia, joita hän ei uskonut vanhuksella olevan lainkaan,\nja hän puhui vesissä silmin, aivan kuin hänellä olisi ollut nuha,\nsydämellisistä väleistään vainajan kera.\n\nJa nyt istui hän vihdoin kotona höyryävän kupin ääressä, mutta pani\nlusikan pois ja heittäysi raskaasti hengittäen tuolilleen takakenoon.\n\nHänen vaimonsa, reipas Rosl, joka istui häntä vastapäätä ja pisteli\nhyvällä ruokahalulla, silmäili häntä ivallisesti. \"Olitko taas\nsellaisten seurassa, jotka mieluummin näkevät tyhjän lasin kuin täyden\nkupin?\"\n\nSilloin nousi Peter pöydästä ja sanoi: \"Tämänpäiväistä ravintolassa\nistumistani et tarvitse torua, kun se ei minulle ole maksanut puolta\npenniäkään ja olen siellä viipynytkin vain sukulaistani Vinzenziä —\nJumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen — kaikin tavoin\nylistääkseni hänen kuoltuaan.\"\n\n\"Kauniisti tehty, eläessään et hänelle sanonutkaan ainoatakaan hyvää\nsanaa.\"\n\n\"Miksikäs hän houkutteli sinun ainoat kolikkosikin menettämään\narpajaisiin.\"\n\nSilloin hypähti myös Rosl pystyyn. \"Älä vaadi minun säästämään omiani,\nkun sinäkin kannat omasi ravintolaan.\"\n\n\"Minä saankin sieltä jotakin.\"\n\n\"Jaa, humalan ja seuraavana päivänä pökeröpään!\"\n\n\"Sinulla on pökeröpää niin monta kertaa kuin viikkoja vuodessa,\narvanvedosta toiseen, mutta muuta ei mitään.\"\n\n\"Näytäpäs se toteen! Kiesus, jos autuaalle sukulaisellemme ei olisi\nniin käynyt, varmaankin hän olisi antanut egyptiläisen unikirjansa\nminulle perinnöksi, josta olisin voinut löytää oikean numeron; mutta\ntoivon sentään, että hänen avullaan vielä osuu oikeaan, hän oli minulle\naina niin hyvä.\"\n\n\"Niin, kaunista! En sano että soisin hänelle, mitä hänelle on\ntapahtunut, mutta se minun pitää sanoa, että kun ajattelen, kuinka tuo\nvanha lurjus — Jumala antakoon hänelle iankaikkisen rauhan — on\nsinusta tehnyt arpajaishupsun, jolla pyhäinkuvien ja rukouskirjain\nsijasta on kuitteja kaikki paikat täynnä, kevytmielisen rahojen\nkylväjän ja unien selittäjän, niin silloin en voi olla ajattelematta,\nettä se on ollut hänelle Jumalan rangaistus. Hän oli eläessään sinun\nturmiosi, jottas sen tiedät!\"\n\n\"Voi sinuas, vainajain haukkuja! Sinun pitäisi hävetä sydämesi\nsoppia myöten, kun pidät hänelle sellaisia muistopuheita! Eikö sinua\nnyt hänen tähtensä ravintolassa kestitetä? Elä huuhdokaan hänen\nnimessään kurkkuasi, kun kerran käytät ruokotonta turpaa häntä\nkohtaan. Mutta näenhän jo, että meidän herramme on sen niin säätänyt,\nettä sinun täytyy kärsiä rangaistuksesi siitä, mitä olet rikkonut\nsukulaisparkaamme vastaan! Opit nyt vain yhä enemmän juopottelemaan, ja\nkun sanot, että serkkusi olisi ollut turmiosi elämässään, niin katso,\nettei hän tule turmioksesi kuoltuaan!\"\n\nHyvällä emännällä ei ollut aavistustakaan, minkä mustan pirun hän oli\nseinälle maalannut.\n\nMitä Kirningeriin tulee, oli häntä uhkaus serkkuvainajaan nähden niin\nsuututtanut, että hän selitti huutaen täyttä kurkkua, ettei hän\nsallinut elävän eikä kuolleen serkun estää itseään hakkaamasta\narpapaholaista pois vaimonsa luista, ja eukko sitä vastoin parkui, että\nhän pöllyyttäisi juoppouspaholaisen ukkonsa tukasta, ja molemmat\naviopuolisot alkoivat tosiaankin käydä tositoimiin molemminpuoliseksi\nsiveelliseksi parannuksekseen; vaimo oli jo parilla kimakalla\nkirkaisulla kuitannut saamansa kolhut, mies taasen päästi monta\nkirousta sen johdosta, että hänen tukkansa pahasti pörhöttyi ilman\nhänen omaa myötävaikutustaan. Silloin tuli tämä omituinen paholaisten\nkarkottaminen keskeytetyksi siten, että santarmipäällikkö Korb astui\nsisään.\n\n\"Asuuko täällä palstatilallinen Peter Kirninger?\" kysyi päällikkö.\n\nRosl suori mekkoaan kuntoon, sipasi esiliinan sileäksi ja sanoi:\n\"Kyllä\".\n\nPeter siveli pörröistä tukkaansa kasvoiltaan, muristen muijalleen:\n\"Oletpa laittanut minut kauniiksi, mitä ihmiset siitä ajattelevatkaan!\"\nSitte kysyi hän santarmilta, mitä hän täältä haki.\n\nVastaus oli lyhyt; Häntä, jos hän oli Kirninger! Häntä oli käsketty\ntuomaan hänet kuulusteluun tutkintotuomarin luo.\n\nSilloin ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä.\n\nRosl antoi lähtijälle mukaan sen erojaistervehdyksen, ettei hän olisi\npahoillaan, jos herrat pistäisivät ukon pariksi kolmeksi päiväksi\ntelkien taa.\n\nPeter kiitti, luvaten maksaa nämä sanat heti kotiin palattuaan.\n\nNäiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla\npitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain\njälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin\nhänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää.\nMatka sinne oli pian tehty.\n\nKirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin\nkuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden\ntähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli\nhänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta\nsilloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi\nlörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.\n\nÄänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen\nnousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli\nedestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä\nnähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui\noikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla\npeitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja\nhänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti\nkatseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan,\nkastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten\nkuunnellen.\n\nTohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että\nkuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka\npiti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.\n\n\"Astukaa lähemmäksi\", sanoi tohtori Haidenreich. \"Nimenne on\nPeter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne\njärjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt — kuinka vanha?\"\n\n\"Kahdeksanviidettä vuotta\", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä\noikeastaan miksi.\n\n\"Olette katolinen, nainut — onko teillä lapsia?\"\n\n\"Ei\", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä,\nsillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi\npantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.\n\n\"Olette pienuudestanne pitäen seurustellut serkkunne Vinzenz\nKallingerin kera?\"\n\nKirninger nyökkäsi.\n\n\"Millaisessa suhteessa olitte häneen? Tarkotan, kuinka sovitte hänen\nkanssansa yhteen?\"\n\n\"No, sillä asialla on omat oikkunsa; ennen naimistani näin häntä vain\naniharvoin, mutta sen jälkeen — suoraan sanoen — useammin kuin olisin\nsuonut, sillä hän pani vaimoni pään aivan pyörälle arpajaishommillaan;\noli onnettomuutemme, että vaimoni pani arpajaisiin kaiken mikä hengestä\nirti oli, ja minä — eihän yksinään säästäminen olisi taloamme\npaljokaan nostanut pönkilleen — minä vein omat ansioni kapakkaan.\nNiin!\"\n\nTohtori kumartui hieman eteenpäin ja sanoi kehottavalla äänellä:\n\n\"Serkkunne ei siis juuri ollut kasvanut sydämeenne kiinni?\"\n\n\"Valetta olisi niin sanoa\", hymyili Kirninger. \"Suoraan sanoen, en\nhäntä voinut sietää hetkeäkään.\" Samalla hän ajatteli: oikein mainio\nherra, tuo herra tuomari, hän ymmärtää heti asian.\n\n\"Milloin olette nähnyt viimeksi serkkunne?\"\n\n\"Eräänä keskiviikkona viime marraskuussa.\"\n\nTohtori mainitsi päivän.\n\nKirninger vakuutti, että se oli oikein.\n\n\"Mihin aikaan siis mainittuna päivänä kohtasitte hänet ja missä?\"\n\n\"Jaa, no, antakaas, jahka hieman muistelen! — Niin, jo johtuu\nmieleeni, olin tuona samaisena päivänä aika tavalla harmissani ja\nläksin kohta syötyäni, tuossa yhdentoista tienoissa, metsään kuivia\npuita keräilemään. Noin puolisen tuntia mahtoi kulua ennenkuin jouduin\ntyöpaikoilleni, siellä olin kentiesi tunnin verran, palausmatkan kera\nsaattoi kulua parisen tuntia; sanokaamme, että kello oli yhden\nkorvilla, kun saavuin kotiin ja näin Kallinger Vinzenzin juuri tulevan\novesta ulos, hän oli taasen syöttänyt vaimolleni arpajaissyöttejään ja\nunenselityksiään. Minua suututti se, ja minä käännyin hänen mukaansa ja\nkuljin hänen kanssaan kappaleen matkaa metsään takaisin, sanoakseni\nhänelle mielipiteeni.\"\n\n\"Tiesittekö, että hän vähää ennen oli voittanut arpajaisissa ja oli\nrahoissaan?\"\n\n\"Hän sanoi sen minulle, kun olimme vasta muutaman askeleen päässä\nkotoani, kun hänelle torailin, ettei arpajaisista hyödy mitään. Silloin\npöyhisteli hän samaisella voitollaan.\"\n\n\"Metsän lävitse kulkiessanne tiesitte siis, että hänellä oli rahaa?\"\n\n\"Niin, tiesin kyllä. Riitelimmekin sen johdosta, kun pyysin häneltä\nhieman lainata.\"\n\n\"Tarvitsitte siis silloin rahaa.\"\n\n\"Välttämättä, herra, kuten leipää. Vietävän rihkamasaksa aikoi minut\nviiden guldenin tähden pistää velkavankeuteen.\"\n\n\"Kuinka kauvan tämä velka oli teillä ollut?\"\n\n\"No, mahtoi olla yli vuoden.\"\n\n\"Ja te pelkäsitte joutuvanne vankeuteen?\"\n\n\"Niin, ja sentähden pyysin Kallingerilta rahaa; sanoin hänelle, ettei\nhän ole tuonut talooni muuta kuin onnettomuutta, joten voisi kerran\nsaada jotain hyvääkin aikaan. Siinä oli minulle vaivaa yllinkyllin...\"\n\n\"Olette kauppiaalle maksanut?\"\n\n\"Niin, seuraavana päivänä.\"\n\n\"Ja myönnätte, että rahat, joilla suorititte vuoden vanhan veikanne,\nolivat peräisin Vinzenz Kallingerilta?\"\n\n\"Niin, hän ne minulle lainasi. En voi muuten sanoa.\"\n\n\"Olette kertonut, että mahtoi olla yhden aikaan, kun tapasitte\nKallingerin kotinne luona ja palasitte hänen kanssaan metsään.\nKuinkahan kauvan olitte hänen kanssaan yksissä?\"\n\n\"No, luulenpa, että noin kolme neljännestä, koska olin jälleen kotona\nennen puoli kolmea.\"\n\n\"Siis yhden ja kahden välillä. Nyt sanoitte olleenne metsässä kuivia\npuita keräilemässä. Oliko teillä mitään työkalua mukananne?\"\n\n\"Oli kirveeni.\"\n\n\"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte\nserkkuanne saattamaan?\"\n\n\"Oh, ei puhettakaan; puukuorman heitin aitani ylitse.\"\n\n\"Ja kirves?\"\n\n\"Se oli housuvyöni alla, enkä muistanut sitä jättää kotiin,\"\n\n\"Ja mihin se on joutunut?\"\n\n\"Jaa, herra, sitä en tiedä.\"\n\n\"Muistelkaas, Kirninger!\"\n\n\"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt\nmahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli\nsangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja\nterottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän\noli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin.\"\n\nTohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte\nnyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään\nharvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista\nhyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä\nteoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä\nkohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja\ntodistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään\nsuotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa\nsyyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee\nvoittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä\nmenettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.\n\nOli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin\nnaksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään\nKirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta,\nkumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta\nKirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että\n\"kun hän näkee...\" Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa\npantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.\n\n\"Tulkaahan tänne, Kirninger\", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten\nmuutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi\nKirningerille. \"Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?\"\n\nKirninger selitti niin olevan.\n\n\"Ettehän vain erehdy?\"\n\n\"En\", sanoi Peter. \"Se on sama, jonka annoin serkkuni mukaan\nterotettavaksi; tunnen sen polttomerkistä varressa.\"\n\n\"Aivan oikein. Siinä on: P. K. 1878. Tällä kirveellä murhattiin Vinzenz\nKallinger juuri tuona samana keskiviikkona.\"\n\nRaskaan syytöksen alla.\n\n\"Jesus, Maria, Josef!\" huudahti Kirninger. Hän oli tullut\nkalmankalpeaksi ja tuijotti murhakaluun silminnähtävällä kauhulla.\n\n\"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?\"\n\n\"Minulla? Herra? Sanon vain — Jumalani, että sitä on sääli kuulla —\".\n\n\"Mitä on sääli kuulla?\"\n\n\"Sitä mitä kirveellä on tehty — niin — eihän sitä rohkea enää ottaa\nkäteensäkään — ja se on vahinko.\"\n\n\"Älkää tekeytykö niin typeräksi, Kirninger! sillä ette selviä. Kuulkaa\nnyt rauhallisesti ja tarkkaavaisesti mitä sanon, ja sitte voitte tehdä\nkuten hyväksi katsotte, teillä on vapaa tahtonne; eikä teitä voida\npakottaa mihinkään minkä asemassanne pidätte vältettävänä. Mutta jos\nolette sitä, minä teitä pidin — mies, niin lopettakaa asia lyhyeen ja\nmukautukaa välttämättömyyteen. Tapahtunutta ei voi tehdä\ntapahtumattomaksi.\"\n\n\"Herra oikeusneuvos, pyydän —\".\n\n\"Tahdotteko kentiesi heti tunnustaa?\"\n\n\"Tunnustaa? Enhän kuitenkaan tietäisi niin mitään tunnustaa! Herra,\ntehän puhutte aivan kuin juuri minä olisin ottanut serkkuni\npäiviltä!\" Hänen näin sanoessaan Kirningerin hampaat pureutuivat yhteen\nja kun hän koetti hymyillä kummissaan ja uskomattomasti, tuli siitä\nirvistys.\n\n\"Sen epäluulon alaisena olette!\" sanoi varatuomari.\n\nSilloin horjahti Kirninger takaperin kuten näkymätön nyrkki olisi\nlyönyt vasten hänen kasvojaan.\n\n\"Korb, antakaa hänelle tuoli\", käski tohtori Haidenreich. \"Vettä myös,\njos hän sitä haluaa.\"\n\nSantarmipäällikkö riensi heikontuneen luo. Tämä istui kotvan tuijottaen\neteensä, pyyhkien moneen kertaan takkinsa hihalla kasvojaan, joita\nmyöten virtaili kyyneleet ja hiki.\n\n\"No, Kirninger, siinä ei auta itkut, asia on nyt kerran, kuten on\",\nsanoi nuori lakimies, ja vaiettuaan viitisen minuuttia, kysyi hän\nleppeällä äänellä: \"Oletteko siinä määrin tyyntynyt, Kirninger, että\nvoitte kuulla, mitä teitä vastaan on ilmennyt?\"\n\nKysytty kohotti päänsä, katsoi ilmeettömin silmin ja laski ikäänkuin\nmyöntäen jälleen päänsä alas.\n\n\"Tahdomme siis, kuten itsekin olette suostunut, koota yhteen\ntodistajain lausunnot ja mitä on huomattu ruumiin löytöpaikalla.\nSerkkunne, Vinzenz Kallinger, oli kateissa viime marraskuusta lähtien,\nja tiedetään päivälleen ja tunnilleen, milloin hänet nähtiin viimeksi\nkylässä. Eilen löydettiin metsäniityltä hänen ruumiinsa, pääkallo\nruhjottuna, hänet oli siis väkivaltaisesti saatettu pois päiviltä, ja\nkun hän vielä vähää ennen oli kylän ravintolassa näytellyt rahoja,\nvaikkei ruumista tutkittaessa häneltä löytynyt mitään, niin on\notaksuttavaa, että murhaaja on ottanut rahat ja siis tehnyt\nryöstömurhan.\n\n\"Edelleen on varmasti otaksuttavaa, että hänen viimeinen taivalluksensa\noli kylästä mainitulle metsäniitylle, ja hänet nähtiinkin viimeisen\nkerran tällä taipaleella yhden ja kahden välillä, hänet näkivät siellä\najorenki Zacharias Zach, joka rattaillaan ajoi metsän lävitse, ja vanha\nBirkhoferin muori, joka siellä keräili puita, eikä ainoastaan heidän\nyhtäpitäväin todistustensa, vaan myös teidänkin, Kirninger,\ntunnustuksenne kautta on varmistettu, ettei hän ollut yksin, vaan\nteidän seurassanne.\n\n\"Te myönnätte, Kirninger, ettette ollut serkkunne kera ystävällisissä\nsuhteissa, ette voi kieltää, että olitte kovassa ahdingossa ja että\npienen summan takia oli ulosotto ovenne edessä, te tunnustatte jo\nmetsään mennessänne tietäneenne, että Kallingerilla oli rahaa mukanaan,\nsanotte itse, että rahojen tähden jouduitte hänen kanssansa riitaan, ja\nBirkhoferin muori on valmis valalle siitä, että te olitte sanonut:\n'Sinulle olisi oikein, visukinttu, jos joku löisi kallosi murskaksi ja\ntyhjentäisi taskusi!' Mahdoitte ottaa kirveen huomaamattanne mukaan,\nmutta nyt se oli käsillä, ainoastaan teidän nähtiin metsästä palaavan,\nvanha mies, kuten nyt on selvinnyt, oli jäänyt sinne kuoliaana, hänen\nrahansa oli ryövätty, eikä ainoastaan täkäläisen kauppiaan kirjoista\nkäy selville, että murhan jälkeisenä päivänä olette maksanut veikanne\nhänelle, te itse myönnätte sen, vieläpä kaikkia kaunistelevia\nverukkeita epäillen myönnätte rahojen olevan Kallingerilta peräisin.\nMurhapaikalta löydettiin kirves, jolla teko oli tehty, ja teidän täytyy\nse tunnustaa omaksenne. Se on tämä sama kirves\", — näin sanoen nosti\nhän sen pystyyn — \"se on tosin ruosteesta hieman kärsinyt, mutta siinä\nei ole mitään pykälöitä, ja tarvitsee vain pyyhkästä peukalollaan terää\nhuomatakseen, että se oli terävä, kun sitä käytettiin tekoon!\"\n\nOli tullut jälleen hiljaisuus ja siinä kuului syytetyn raskas, ähkyvä\nhengitys.\n\n\"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?\"\n\nKoristen, ikäänkuin hän olisi omaan kuoloonsa tukehtumaisillaan,\ntulivat sanat hänen suustaan: \"Olen syytön\".\n\nIhmisystävällisellä laupeudellakin on rajansa ja kun tuomari on\nsyytetyn kera päässyt niin pitkälle, että vaivojen kauneimpana palkkana\non enää odotettavissa katuvainen tunnustus, niin muuttuu kieltäminen\nloukkaavaksi mielettömyydeksi. Tohtori Haidenreich ojentautui pystyyn\nja sanoi tuimemmalla äänellä kuin ennen: \"Korb, kutsukaa Zach sisään\".\n\nSantarmipäällikkö meni sivuovelle ja päästi ajorengin kamarista.\n\n\"Zach, katsokaa tarkoin tätä miestä, tunnettehan hänet?\"\n\nKyttyräselkä piti ilmeisesti tarpeettomana täyttää tätä oikeudellista\nvaatimusta, sillä hän ei katsonut ensinkään syytettyä, vaan sanoi:\n\"Kyllä tunnen hänet, hän on Kirninger!\"\n\n\"Toistakaa lausuntonne hänen läsnäollessaan!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, älä ole vihainen, Kirninger, en tahdo sinun\nonnettomuuttasi —\".\n\n\"Jättäkää moiset, sanokaa vain mitä ennen olette ilmottanut ja\nselittänyt olevanne valmis vahvistamaan valallanne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tuntuu vain vaikealta, kuinka alottaisin.\" Ajorenki\nraapasi korvansa taustaa, mutta astui sitte jokseenkin lähelle\nKirningeriä ja sanoi lyhyeen katkonaiseen tapaan, josta kuului\nikäänkuin luottavaa rohkeutta: \"Niin, eihän siinä auta mikään. Olen\nnähnyt sinut, Kirninger, tiedäthän, silloin metsässä. Kulit serkkusi,\nKallingerin kera. Ajoin perästänne. Kerran peityitte näkyvistäni,\nmolemmat. Kohta sen jälkeen kuulin huudon. Yhden vain. Sitte oli aivan\nkuin joku vetäisi jotakin vesakon lävitse. Sitte oli hiljaista, ja\nkotvan jälkeen juoksit kylää kohden kuten mieletön. Joo, siinä kaikki.\"\n\n\"Ja minusta siinä on kylliksi\", sanoi tohtori Haidenreich. \"Mitä teillä\non siihen sanottavaa, Kirninger?\"\n\nPuhuteltu tuijotteli lasittunein silmin ympärilleen. Hän pudisti\npäätään. \"Ei mitään\", änkytti hän käheällä äänellä. \"Kaikki on\nmennyttä! Tehkää minulle mitä tahdotte.\"\n\nKun Korb tuomarin viittauksesta vei hänet ulos huoneesta, seurasi hän\ntahdotonna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdettyään tutkintotuomarin luota, tallusteli ajorenki kylän lävitse;\nmuuten häntä puhuttelivat aniharvat, sillä hänen oli havaittu ihmisille\npuhuvan vasten kasvoja aivan toista kuin selän takana ja että hän yhden\nkera päästäkseen hyviin väleihin puhui pahaa puolesta tusinasta, mutta\nkun kyläläisten keskuuteen oli levinnyt sanoma, että Zach oli niin\nkauvan viipynyt herra oikeustohtorin luona, että hänellä oli ollut niin\npaljo tärkeää sanottavaa, tiesipä melkein tarkoin ilmottaa miten\nmurhatyö oli tapahtunut, niin juoksivat ihmiset aivan hänen perästään,\neikä hän väsynyt, kun vain jokin utelias vilkasi häneen, merkitsevästi\nojentelemaan oikeaa käsivarttaan ja pitkäveteisellä äänellä alottamaan:\n\"Joo — hyvät ihmiset, jopa teki tekosen — jopa teki tekosen se, joka\nvanhan Kallingerin pani pois päiviltä! Joo, ja kenen luulette hänen\nolevan? Hyvä isä, ei kukaan muu kuin hänen lihallinen serkkunsa,\nKirninger! Joo! Mitäs siitä sanotte?\"\n\nEnimmäkseen olivat ihmiset niin rehellisiä, että aluksi tunnustivat,\netteivät mitään sellaista olleet osanneet ajatellakaan, mutta\nkeskustelun jatkuessa vakuutti melkein jokainen, että hän oli sitä jo\nheti ajatellut. No niin, mies menettää kaikkensa juopotteluun, vaimo\narpajaisiin! Mihin se vie? Eihän muuta ole odotettavissakaan.\n\nZachin saapuessa Kirningerin majan lähelle, seisoi siellä jo rypäs\nihmisiä, jotka keskustelivat puoliääneen tehden vilkkaita eleitä.\nHänelle viitattiin, mutta hän pudisti päätänsä ja jatkoi kulkuaan\novelle saakka, jossa hän asetti toisen jalkansa kynnykselle ja katsoi\nkyökkiin. Rosl askaroi lieden ääressä.\n\n\"Hyvää iltaa, Kirningerin emäntä\", sanoi ajorenki. Hän sanoi sen sangen\npehmeällä äänellä, josta helähti ystävällistä osanottoa.\n\nMutta emäntä puolestaan mahtoi tuntea vähemmän ystävyyttä häntä\nkohtaan, sillä hän vastasi mitä ynseimmin: \"Hyvää iltaa!\"\n\n\"Vaimoparka\", jatkoi kyttyräselkä, osanottavasti. \"Aivan käy sinua\nsääliksi.\"\n\n\"Rikas en ole\", vastasi vaimo, \"mutta en toki niin köyhäkään, että\ntarvitsisin sinun säälittelyjäsi.\"\n\n\"Et tosin vielä tiedä siitä mitään, mutta kokoa voimasi, Kirningerin\nvaimo, kokoa voimasi, että jaksat sen kuulla! Miehesi ovat oikeusherrat\npidättäneet ja antavat tuskin häntä takaisin; vievät vielä tänään hänet\npois.\"\n\n\"Niin sitä pitää, enemmänpähän saat, kunhan mieheni tulee.\"\n\n\"Älä laske leikkiä, Kirningerin vaimo; olethan vielä nuori sievä vaimo,\njoka yhden miehen menetettyään voi lohduttautua sillä, että löytää\nkyllä helposti uuden, ja jollet ketään löytäisi, tiedän kyllä neuvoa\noikean, sillä minun mieltäni painaa, että olen täytynyt todistaa\nPeteriäsi vastaan, ja nyt joutuu hän hirsipuuhun —.\"\n\n\"Mitä sinä horiset, mokomakin hullu rähjä, sinä?\" huusi Rosl juosten\nhäntä kohden kapusta pystyssä.\n\n\"Enkä horise, Rosl\", sanoi Zach, pannen kätensä ristiin rinnalleen.\n\"Jospa Jumala sen soisi! Mutta se ei ole lorua. Peter on tappanut\nKallingerin.\"\n\nRosl purskahti nauruun, ja ajorengin pään ylitse puhui hän ihmisille,\njotka sillä välin olivat tulleet lähemmäksi: \"Oletteko kuullut mitä tuo\nmiekkonen puhuu? Mitä sanotte siihen?\"\n\nSilloin kohosi joukosta häntä kohden opettajan hopeahapsinen pää,\nja hän sanoi pehmeällä ja nyt omituisesti väräjävällä äänellään:\n\"Kirningerin vaimo, hän sanoo vain kuten asia on, oikeuden herrat ovat\nvakuutetut...\"\n\nSilloin heitti vaimo puukapustan taakseen ja sellaisena kuin oli,\npörröisin päin, avojaloin, ainoastaan paita ja hame yllään, syöksähti\nhän tielle ja riensi juoksujalkaa kunnantaloa kohden.\n\nTohtori Haidenreichille, joka juuri oli aterialla, ilmotettiin, että\nKirningerin vaimo pyysi lupaa saada puhutella miestään. Tohtori lausui,\nettei hänellä ole mitään sitä vastaan.\n\nRosl tapasi Peterinsä eräässä huoneessa, jossa oli ainoastaan neljä\nkylmää seinää. Kalmankalpeana hän pikemmin riippui kuin istui tuolilla\nja häntä vartioi kaksi santarmia. Huolimatta heidän läsnäolostaan\nheittäytyi hän miehensä kaulaan, ja vaikka huoneessa olisi kahden\nvieraan miehen sijasta ollut niin monta kuin sinne mahtui, ei hän olisi\nniitä ujostellut.\n\n\"Peterini!\" huusi hän. \"Tässä olen! Mitään eivät he saa sinulle tehdä,\nPeterini! Tahdoin tulla ensin sinun luoksesi, ennenkuin puhuttelen\ntohtoria. Eikös niin, Peterini, ettet ole sitä tehnyt? Et ole voinut\nsitä tehdä!\"\n\nKirninger pudisti päätään. \"Mutta mitä se auttaa?\" alkoi hän hiljaa.\n\"Hyvä, rakas Roslini, saat nähdä, että he hirttävät minut kuitenkin tai\nsulkevat eliniäksi linnaan. Oikeuden herrat ovat niin ankarat, jos vain\npuhuu toisin kuin he ajattelevat — ja koko juttu on ihan hurja, jos\nsinulle sanon. Kaikki on niin vellottu ja hämmennetty, että se vähä\nminkä tiedän sanoa, näyttää valheelta ja todelta se, minkä joku toinen\nvalehtelee; siinä ei auta mikään! Ajattelen enemmän, mistä kaikesta\ntämä kurjuus johtuu; Kallinger tahtoo jonkun viedä mukanaan hautaan ja\nsiihen valitsee hän minut. On niin sen miehen tapaista — Jumala\nantakoon hänelle rauhan, että hän todellisen roiston päästää juoksemaan\nmatkoihinsa ja siihen sijaan ottaa minut. Emmehän elinpäivänämme\nvoineetkaan sietää toisiamme.\"\n\n\"Ah, ei, Peterini, heidän täytyy etsiä edelleen ja tutkia sitä, joka\nhänet on tappanut! Oikeuden täytyy vielä elää!\"\n\nJa nyt pakotti Rosl miehensä hiuskarvalleen kertomaan, mitä häneltä oli\nkysytty, mitä hän siihen oli vastannut, mitä hänen sanojaan ei uskottu,\nmitä pidettiin valheena, ja kun mies oli päässyt loppuun, sanoi Rosl\npunakkana tuohtumuksesta ja tyytymättömyydestä: \"Mikä jänishousu\noletkaan, kun et, vaikka sinun kaulukseesi käydään kiinni, osaa muuta\nsanoa kuin: 'Tehkää minulle mitä tahdotte'!? Aivan täytyy minun sinun\ntähtesi hävetä, kun menen herra tohtorin luo.\"\n\n\"Jätä mieluummin menemättä, Rosl\", huokasi Kirninger. \"Akkaväen\nsekaantuminen ei siinä auta mitään.\"\n\nMutta Rosl oli jo ulkona.\n\nTohtori Haidenreich oli, kuten hänen aikaisemmastakin esiintymisestään\non ilmennyt, ihmisystävällinen nuori mies, ja vaikkakin hänestä tuntui\nsangen epämieluiselta nousta pöydästään ja kuulla talonpoikaisvaimon\nulvontaa, niin päätti Kirningerin vaimon päästää puheilleen. Täytyihän\nhänen sääliä naisparkaa, jonka elämä oli kytketty toiseen olentoon,\njoka niin kammottavalla tavalla oli joutunut perikatoon! Hän ei\ntahtonut vaimolta evätä lohdutustaan, sillä saattoi tällaisella\nneuvottelulla koettaa kaiken, mitä vielä oli koetettavissa.\n\nRosl seisoi sangen kunnioittavasti virkahuoneessa, hän ei näyttänyt\nvieläkään lainkaan käsittävän asian vakavuutta, muuten olisi hän\nkummastuneena tuijottanut varatuomariin, joka nyt astui sisään ja\noikeuspöydän edessä päästeli ja pani pois serviettinsä, jonka hän oli\nunhottanut eteensä. Että joku saattoikin syödä hyvällä ruokahalulla\njuuri tuomittuaan toisen hirsipuuhun — ja vieläpä hänen Peterinsä?! —\nMutta kuten sanottu, hän ei ajatellut sitä. Valkoinen liina teki hänet\nvain luottavammaksi, hän niijasi ja sanoi: \"Toivon, että olette hyvin\nsyönyt, herra tohtori! Älkääkä olko vihainen, että olen teitä kutsunut,\nälkääkä panko miehellenikään pahaksi, että olette hänen kanssaan suotta\nnähnyt vaivaa. Hän oli äsken, kun niin ankarasti kävitte hänen\nkimppuunsa, aivan kuin puulla päähän lyöty, mutta se ei ole ihmekään,\nherra, sillä meillä ei ole milloinkaan ollut oikeuden kanssa mitään\ntekemistä, ja hän on aivan poissa nahoistaan moisen unikuvan johdosta;\nnyt on hän uudestaan käskenyt sanomaan ja oikein kauniisti pyytämään,\nettä sen ennen kirjotetun lisäksi kirjotettaisiin, että hän pysyy\nlausunnossaan, joka on totta, että hän on serkultaan lainannut\nviisi guldenia ja että tämä on ottanut hänen kirveensä mukaansa\nterotettavaksi. Hän voi tehdä valan ristinkuvan ja palavain kynttiläin\nedessä, että hänen serkkunsa on elävänä ja terveenä hänestä eronnut!\nHän ei tosin voi käsittää, miten kirves nyt yhtäkkiä on terotettu,\noikeuden herrat ottakoot sen asian selville; mutta sen hän voi sanoa,\nettä Zach on valehdellut, kun sanoo kuulleensa huudon ja että muka\njotakin on vedetty pensaikon lävitse, sillä mieheni ei ole kuullut\nsiitä mitään, vaikka oli lähempänä paikalla.\"\n\nTohtori oli valmistautunut epätoivoista vaimoa lohduttamaan,\nmutta ei vastaamaan puheliaalle lörpöttelijälle, joka näytti asian\nottavan keveästi yli olkansa; niinpä sanoi hän enemmän painolla kuin\nlempeydellä: \"On ymmärrettävää, että te syytetyn vaimona uskotte kaiken\nmitä hän olettaa ja uskottelee, mutta siten eivät muiden mielestä tule\nmiehenne lausunnot sen uskottavammiksi; ei tuomari eikä lautakunta tule\ntuohon rahanlainaamiseen eikä kirveen antamiseen uskomaan, ja silloin\non asia niin, että voimme luopuakin hyvin Zachin todistuksesta, vaikka\nhän muuten on valmis valalle. Jos häntä kuulustellaan, tulee siitä vain\nkukkura ennestään täyteen mittaan.\"\n\nRosl katsoi virkamieheen pelästyneenä. Nyt alkoi hänelle selvitä, ettei\ntäällä merkinnyt mitään pyhinkään viattomuuden vakuutus ja että täällä\nvoi saada luottamusta oman käsityksensä totuuteen ainoastaan silloin,\njos muiden käsityksen voi todistaa vääräksi; nyt näytti asia aivan\ntoisennäköiseltä, ja Roslilta oli kaikki rohkeus pettämäisillään. Hän\npyyhki tukkaansa pois otsaltaan ja kostutti kätensä hiestä, joka\notsalle oli kihonnut, ennenkuin pani ne ristiin rukoillen: \"Herra,\nälkää tehkö väärin.\"\n\nTohtori heitti häneen ankaran katseen.\n\n\"Älkää iskekö harhaan, tahdoin sanoa\", sammalsi Rosl.\n\n\"Voin tässä, kuten yleensä, menetellä vain siten kuin velvollisuuteni\nvaatii. Asian päätöksestä ei minun ole huolehdittava, se riippuu\noikeuden käsittelystä, ja jos Kirninger luulee kieltämällä jotakin\nhyötyvänsä, niin tehköön niin, hän voi hankkia taitavan puolustajan, ja\ntämän tehtävä on kanteen kumoaminen, ja hänen — ei oikeuden, joka on\ntoisella kannalla — on huolehdittava myös siitä, kuinka hän tekee\ntylsästä kirveestä terävän.\" Viime sanoja lausuessaan viittasi hän\nmurha-aseeseen, joka vielä lepäsi pöydällä.\n\nRosl seurasi aralla katseella virkamiehen valkosen sormen osottamaan\nsuuntaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa jäykkänä esineeseen, joka\nhäntä juuri oli pelästyttänyt. Kirveen varrella lepäsi kuitti ja\nnumerolippu, johon viimeksi mainittuun vaimo tarttui ja kysyi\nänkyttäen: \"Pyydän — onko tämä lippu vainajan?\"\n\n\"Se löydettiin häneltä\", sanoi tohtori Haidenreich, ja kun hän, tuntien\nvaimon intohimon, saattoi tämän mielenkiinnolle löytää vain yhden syyn,\nlisäsi hän halveksivasti: \"Tahdotteko kentiesi tällä numerolla koettaa\nonneanne? Voittehan sitä katsoa.\" Hän sieppasi paperin ja nakkasi sen\nvaimolle.\n\nTämä tarttui siihen ja seuraavana silmänräpäyksenä kajahti huoneessa\nhurja huuto, jossa kuitenkin helähti rajaton riemu. Sitte heittäytyi\nRosl pöydän viereen polvilleen, ja tarttuen molemmin käsin pöydän\njalkaan, alkoi hän vuoronperään nauraa ja itkeä, samalla silmäili hän\nkyyneleisin, riemusta säkenöivin silmin virkamieheen ja huusi kerta\ntoisensa perään: \"En ole hullu, herra! — Vaikkei se olisi mikään ihme!\n— Vain hetkinen antakaa aikaa, herra. Puhun pian enemmän!\"\n\nTutkintatuomarin sai tämä kohtaus levottomaksi. Hän nosti vaimon\nlattialta ja sanoi hartaasti: \"Taivaan tähden, malttakaa mieltänne!\nTeidän täytyy puhua, muuten en voi ymmärtää, mikä teidän on.\"\n\n\"Jaa\", sanoi vaimo hiljaa, ja sitte seisoi hän kotvan painaen molempia\nkäsiään rintaansa vasten, ja nyt ojensi hän äkkiä kätensä ja piteli\nlippua kaikilla kymmenellä sormellaan. \"Tuollaisia lippuja on hän\ntuonut minulle satoja kotiin, ja tämä on _se_, jonka hän lupasi minulle\ntuoda viimeksi, ja se todistaa mieheni syyttömyyden! Sillä — herra —\njos mieheni olisi serkkunsa tappanut, silloin ei häneltä olisi voinut\nlöytyä lippua numeroineen, jotka samaan aikaan, kun heidät molemmat\nnähtiin metsässä, olivat vielä kirjottamatta ja kirjotettiin vasta\nmonien tuntien jälkeen piirikaupungissa, monen peninkulman päässä\nmurhapaikalta.\"\n\nNuoren tohtorin kasvoilla olivat nopeasti värit vaihdelleet; ensin oli\nhän kalvennut, sitte punastunut aina tukanjuureen asti, mutta pian\nsaavutti hän entisen malttinsa, nyökkäsi äänetönnä nuorelle vaimolle,\nasteli sitte nopeasti huoneessa edestakaisin, sivellen otsaansa oikean\nkätensä sormilla.\n\nKuinka nyt oli asian laita? Kallinger oli siis ollut piirikaupungissa,\nsen todisti epäämättömästi lippu — joka, harmillista kyllä, oli jäänyt\naivan huomioon ottamatta —, sen todisti myös kirves, jonka vanhus oli\nsiellä terotuttanut ja jolla hänet joko seuraavana aamuna tai samana\niltana oli lyöty kuoliaaksi; jos otaksui, että hänet oli murhattu\nsamana iltana, ei hän mitenkään voinut tätä verrattain pitkää matkaa\ntehdä jalkaisin niin lyhyessä ajassa, hänen täytyi siis — ajaa\nhevosella! Ketään ei ilmottautunut sanomaan, että olisi ottanut hänet\nrattailleen, ja tällaisesta vaikenemisesta saattoi olla hyötyä\nainoastaan murhantekijälle, ja ainoastaan hänelle oli etua myös\nviranomaisten saattamisesta väärille jälille; mutta ajomies Zach oli\nvalehdellut Kirningeriin nähden; huudon ja ainoastaan yhden, oli hän\nmahtanut kuulla silloin, kun itse löi vainajaa, ja samaten oli hän itse\nmahtanut vetää ruumista pensaston lävitse.\n\nTohtori Haidenreich tempasi kellonnuoraa. \"Korb\", sanoi hän\nsisäänastuvalle santarmipäällikölle, \"Kirninger saa mennä vapaana.\"\n\nKorbin silmät suurenivat, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa,\nmuuten se ei tässä asiassa ollut lainkaan tarpeellistakaan, sillä\ntohtori jatkoi kuiskaavalla äänellä: \"Mutta ilman vankia emme\nkuitenkaan lähde täältä. Vangitkaa siis heti ajomies Zach.\" Sitte\nkääntyi hän palstatilallisen vaimoon: \"Menkää vain päällikön mukana,\nhän antaa teille miehenne takaisin.\"\n\nRosl syöksähti virkamiehen luo: \"Jumala palkitkoon sen teille, herra!\"\nHän painoi hänen kätensä huuliinsa, ja herra tunsi kätensä kyynelistä\nkostuvan. Hän katsoi avutonna ja hämillään Korbiin.\n\n\"Tulkaa, Kirningerin vaimo, iloitkaa ulkona\", kehotti päällikkö.\n\nSotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä\nhänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut\nheidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin.\nHän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat\nvuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä\nolevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka\nrajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos\nheille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.\n\nTohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen\nminkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä\netsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin\njoukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä\ntarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista\npihaan, portaista ylös saliin.\n\nSuotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä\ntuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen\neteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä\nhäneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty,\nmillaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä\nahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään\nymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään\npudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin\nkaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin\nkera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin\ntuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja\nolihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot\noli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä,\ntullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen — silloin\njätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan,\nahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja\naukomaan.\n\nKun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa,\nhänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin\nmetsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän\nvielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen\npäähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger\nedellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla\nlepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla\nyhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän\notti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui\nohjaksiin ja pysähdytti hevosen. \"Uskotellen, että joku nuora oli\nepäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen\nkyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle\nmetsäniitylle.\" Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki\njäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät\nhuomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista\nmenemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän\nympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.\n\nOli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului\nrattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli\nauki, ja näki \"Kotkan\" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä\nistui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle\notsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä\ntulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat\nkuutamossa. — Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui\narasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi\nulkona yön hiljaisuus.\n\nRosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun\njälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt\ntekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää\njuopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä\nei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen\navioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön\nrukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.\n\n\n\n\nKUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA\n\nLeikillinen kertomus\n\n\nOberndorfilaisen \"Sinitähden\" leskiemännän suruvuosi oli lopussa,\nhänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö,\nkasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana;\nsiinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset\nolivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että\nhänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin\nnaimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista\nhätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin\nluotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen\nkanssaan.\n\nOli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään\ntai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta\nleskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi,\njos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen,\njoka emännästä tekin \"Sinitähden\" isännän, menettivät molemmat\ntoiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta\nkantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat\ntavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin\naikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet\nsurevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut\nymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan\nelinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään \"moisille liehtareille\".\nHän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa;\nsentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä\nheillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan\nja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi\nluonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille\netusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa\npuulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen\nkaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein \"käyttökunnossa\",\nkentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan\nainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli\nystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli \"Ryöväri-Ferdl\", mutta häntä\nkohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin\nvapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän\nhyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, \"oli kuu hänen aurinkonaan\";\noikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli\nviininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän,\nsentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski\nvalitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän\nkaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa\nherättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin\ntosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät\nainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen\nvaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja\nviipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän\nhänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin\nvaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen\ntarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään\nihmisten nähden ei \"Ryöväri-Ferdl\" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.\n\nToinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten\nhänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan\nkaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä\ntuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän\ntässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai\nliikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras\nneuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa,\nsillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin\nkotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin\nihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa\nlöytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että \"Liha-Vostl\" ei\nmatkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan\nryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli\nmonet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen\nja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl\n\"Sinitähdessä\" tai muualla kotosalla \"pistikin kortiksi\", teki hän sen\nseuran vuoksi ja muutamista lanteista.\n\nEi voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa\najatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin,\nettä niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä\nsilmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä\nmolempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko\nottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa\ntarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt \"allekynsin\", ja\nliikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin\nei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin\nja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.\n\nNiin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain\nnoiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin,\n\"Pyökkipellon Dieter\", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli\nvasta vähän \"Sinitähden\" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin\nja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän\ntilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron\nvahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti \"jossakin ylämaassa\" olla\nsuurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta\nhieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset\nnauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina\nvaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa,\noli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä\noli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla\ntoisilla, mutta taloutta — sen sanoi hänestä isäntänsä — ymmärsi hän\nkyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten\neleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään\nihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka\naluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja\nmiellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli\npäästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja\nkepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän\nsiistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!\n\nSiitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin\nvaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina\nseisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain\nliikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään\ntullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat\nviinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja\nlykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi\nsattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän\nkuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi\nhän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.\n\nMutta tämä emännän käytös teki kolmelle kantavieraalle täysin selväksi,\nkuinka asianlaita oli heille kaikille. Kukaan ei voinut ajatellakaan,\nettä hän voisi saattaa emännän kilpailijoille vastenmieliseksi, sillä\njokaisen täytyi puhua hänestä yksinomaan hyvää ja olla valmis vakavasti\nsuuttumaan, jos hänestä mainittiin vain kaksimielinen sana; niinpä ei\nollut muuta keinoa jälellä kuin tehdä kilpakosijat emännälle\nvastenmieliseksi, ja kun viisas nainen ei aikonut ennen aikojaan\nturmella välejään heistä kenenkään kanssa, niin oli se kova tehtävä.\n\nKaikki kolme vakoilivat toisiaan; he olivat alituiseen jälillä, kuten\npuheenparren mukaan poliisit rikollisten jälillä, ja aina tarrasivat\ntoistensa hattuun, kuten valitettavasti veijarit tekevät poliisille.\nJos yksi heistä astui vierastupaan, niin kääntyi toinen jo lähimmän\nkulman ympäri, ja kolmas — istui jo pöydässä. He istuivat joka ilta\nyhdessä. Jos kaksi heistä sattumalta, joka tosin tapahtui tavattoman\nharvoin, olivat aikaisemmin yhdessä, olisi joku hurskas kristitty,\njolla olisi ollut onni kuunnella heidän keskusteluaan emännän kanssa,\nvoinut tehdä sen ylentävän ja lohdullisen havainnon, että Jumala\nviisaudessaan osasi niin asettaa, että ihmissydämen täytyi paheissaan\nja heikkoudessaankin pyrkiä siihen, mitä siveys käski; sillä niin usein\nkuin kolmesta kilpakosijasta kaksi tapasivat toisensa, niin yksistään\nvihamielisyys kolmatta kohtaan sai heidät voittamaan ynseytensä\ntoisiaan kohtaan ja solmimaan ystävyyden, ja vaikkapa he silloin\npoissaolevaa parjasivatkin oikein olan takaa, pyrkivät he lopultakin\ntäyttämään käskyä: \"rakasta lähimmäistäsi\", sillä tämä lähimmäinen oli\nemäntä, joka seisoi pöydän vieressä.\n\nVahinko vain, että tämä liittyi aina poissaolevaan sellaisilla\npuheenparsilla kuin: \"Selän takana puhutaan usein niin paljo\" ja\n\"kaikkea ei voi uskoa, mitä ihmiset puhuvat\". Näin vitkastellen kului\naika, ja lopulta oli sangen ymmärrettävää, että kolmea toverusta alkoi\naika tavalla ahdistaa takeissaan, kun emäntä eräänä iltana sulki\nkellarinsa aikaisemmin kuin tavallisesti ja lähti vierastuvasta\nsanottuaan: \"Tänään on mieheni kuoleman ensimäinen muistopäivä. Sen\ntähden on paikallaan, että muistan rukouksissani hänen sieluparkaansa\nja neuvon siihen lapsiakin. Kuinka aika kuluukaan! En olisi uskonut,\nettä vuosi surussa menee niin nopeasti kuin muutkin vuodet. Olen vain\nutelias, mitä minulle tämä vuosi tuo mukanaan. No, kuten Jumala tahtoo.\nHyvää yötä, pojat!\"\n\n\"Helkkarissa, nyt voi jo puhua selvemminkin!\" ajattelivat Ferdl ja\nVostl ja Dieter. Aikaisemmin ei se olisi ollut sopivaa ja olisi se\nvoitu käsittää pahoin päin, mutta huomenna on se jo luvallista, ja\nkiirehtiminen on parempi kuin myöhästyminen!\n\nJa jokainen ajatteli: \"Huomenna minä puhun, on vain noustava varemmin\nkuin toiset kaksi.\"\n\nFerdl ja Vostl vetivät kiireesti rahakukkaronsa ja kutsuivat\ntarjoilijattaren suorittaakseen laskunsa, mutta Dieter tilasi pullon\n\"parasta\" ja ojentautuen mukavasti istuimelleen, sanoi hän: \"Pojat,\nniin tuhmia emme kai ole kukaan, ettemme tietäisi, kuinka meidän\njokaisen on laitamme, tarkotan suhteessamme perin siveään ja\nkaikinpuolin kunnolliseen emäntäämme. Niin nuorina kuin tänään emme\nenää koskaan tule yhteen emmekä myös niin ystävällisinä ja\nkateettomina, sillä nythän kuitenkin täytyy pian näyttäytyä, kuka se on\nkukkona tunkiolla. Juokaamme siis enemmän viiniä yhdessä — minä kyllä\nmaksan — emännän onneksi ja samoin 'Sinitähden' tulevan isännän; vielä\nemme tiedä, kuka isännäksi tulee, ja jokainen voi siksi ajatella\npääsevänsä ja siis huutaa eläköötä itselleen!\"\n\nKun pullo oli tyhjä eikä Dieter ollut niinä miehinäänkään, että hän\naikoisi lähteä kotiin, vaan kutsui toisen täyden viinipullon,\nsilloinkos vasta Ferdl ja Vostl ällistyivät, ja kun entinen\nvahtimestari kuiskasi neitoselle, joka toi viiniä, niin kovaan, että\nvierustoveritkin sen kyllä kuulivat: \"Eikös niin, Nandl, että ken ei\nlaisinkaan pane maata, hänen ei tarvitse nousta ylös, ja ken jää nyt jo\npaikalle, häneltä säästyvät kävelemisen vaivat?\" Silloin oli hän\nmolemmat toisetkin naulannut kiinni istuimiinsa eikä kukaan ajatellut\nenää nousta ja lähteä.\n\nSitä juuri Dieter tahtoikin! Hän oli tehnyt heille lähdön\nvastenmieliseksi, ja jäämisen aikoi hän niin sotkea, että he kyllä\nmuistomaljan jälkeen häpeäisivät.\n\nKuka \"Sinitähden\" ravintolan isännäksi olisi tullut, jollei Dieter tänä\niltana olisi keksinyt mitään kepposta kilpailijoilleen, sitä ei\ntietenkään kukaan voi sanoa, mutta jälkeenpäin saattoi jokainen kuulla\nemännän vakuuttavan, että \"Pyökkipellon Dieter\" oli tällä kertaa tehnyt\nhänelle suuren palveluksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana aamuna emäntä laskeutui alas portaita ja tapansa mukaan\nensiksi piti katsastuksen pihalla, silloin oli hänen kirkkaissa,\nruskeissa silmissään ja täyteläillä punahuulillaan veitikkamainen hymy,\nsillä tämä jumalaton nainen ajatteli juuri sitä, että hän eilisillä\nsanoillaan oli kolme mieshenkilöä syössyt kaikkeen siihen\nlevottomuuteen, mustasukkaisuuteen ja häikäilemiseen, jonka moinen\nkilpakosinta tuo mukanaan.\n\nVanha karjapiika, joka parhaallaan pesi maitokiuluaan, huusi kaivolta\naamutervehdyksensä.\n\nRouva emäntä kiitti ystävällisesti nyökäten päätänsä ja huusi sitte\nheleällä, kaikuvalla äänellä tarjoilijatarta, Nandlia.\n\n\"Hän ei kuule sitä tänään, emäntä\", sanoi vanhus. \"Saanet hänet itse\npöyhiä pystyyn.\"\n\n\"No, eipä hullumpaa\", tuumi nuori rouva.\n\n\"Luulenpa\", sanoi vanha palvelijatar, \"että tarvitset vain tietää,\netteivät he eilisillasta aina tähän aamuun hievahtaneet paikaltaan,\nvaan istuivat istumistaan, ja söivät kaikkea, mitä ennen eivät ole\nsyöneet, ja joivat, mitä eivät ole juoneet.\"\n\n\"No, ketkä sitte?\"\n\n\"Ka, Ryöväri-Ferdl, Liha-Vostl ja Pyökkipellon Dieter.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi emäntä rypistäen kulmiaan. \"Niinkö?\" kertasi hän.\n\"Täytyyhän minun sitte toki Nandlilta edes kysyä.\"\n\nHän meni nopsasti vierastupaan ja suoraa päätä sen poikki tytön\nmakuukamariin ja sai suurella vaivalla tämän hereille ja järkevästi\npuhumaan. Silloin kuuli hän, että samainen korea kolmiapilas oli vasta\npuolentoista tuntia sitte lähtenyt tiehensä, mutta Dieter ei vieläkään\nollut kotonaan, vaan oli lähtenyt hetkiseksi ulkosalle, palatakseen\nemännälle, jahka tämä heräisi, tekemään selvää yön tapahtumista.\n\nEmäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen\nkasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse\ntorille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan\nkulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja\nälysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse,\nhelisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui\nhän sisään ja sanoi: \"Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet,\nemäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit\nminulle tölkin marjamehua.\"\n\nSilloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti\nunisella Nandlilla pyydetyn mehun.\n\n\"Olisi ollut minulle mieluisempaa\", sanoi Dieter, \"jos olisit itse\nkaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle\nnyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi,\nemäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan\ntarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne.\"\n\n\"No, kukapa tietää, mitä tapahtuu\", sanoi emäntä.\n\nDieterin kasvot kävivät tämän kuullessaan niin pyöreiksi ja loistaviksi\nkuin kuun vuoren takaa noustessaan. \"Näin yksin kuin nyt olen\", jatkoi\nemäntä, \"en voi suoriutua ravintolan hoidosta, ja jos sen jätän, niin\nvoittehan te sen ostaa.\"\n\nDieter painoi epätoivoissaan päänsä alas ja vilkuili sivulleen.\n\"Tarvitseeko sinun myydä? Tarvitseeko sinun jäädä yksin?\" jupisi hän.\nSiitä keinosta päättäen, mihin hän ryhtyi murhettaan lieventääkseen, ei\ntämä kuitenkaan näyttänyt olevan kovin vakavaa laatua, sillä hän valeli\nsitä marjamehulla. \"Onneksesi, emäntä!\"\n\n\"Kiitos paljo! Tarkotatko siis, että minun pitäisi koettaa uusiin\nnaimisiin?\"\n\n\"Tietysti! Sellaisen naisen kuin sinun, emäntä, tarvitsee vain ojentaa\nkätensä, kun hänellä jo riippuu pari kosijaa jokaisessa sormessaan!\nSellaiselle naiselle kuin sinä olisi yksin jääminen oikea synti!\"\n\n\"Ole nyt! Mutta jos niin luulet ja koska olet ystäväni, niin sanopas\nmyös, kummanko puoleen tahtoisit minua neuvoa, Ryöväri-Ferdlin vai\nLiha-Vostlin?\" ilvehti emäntä.\n\nDieter nojasi päänsä oikeaan käteensä ja veti otsansa sangen vakaviin\nryppyihin, joiden ainoastaan hullunkurisesti vilkkuvat silmät\nilmaisivat valehtelevan.\n\n\"Koska tarkotan parastasi, tarkotat?\" sanoi Dieter. \"Jaa, tosiaan, niin\nhelppo sitä ei ole sanoa, sitä täytyy harkita — tuota Ryöväri-Ferdliä,\nsitä tuskin tahdotkaan.\"\n\n\"No, miksei sitte?\" kysäsi emäntä.\n\nMutta Dieter jatkoi juttuaan kysymyksestä välittämättä. \"Mutta jos\nsinua Liha-Vostl miellyttää, niin tuskinpa voin toivoa parempaa.\"\n\nEmännän silmät suurenivat, sitte sanoi hän ivallisesti: \"Onko hän sinut\ntilannut puhemiehekseen ja saatko pulskankin paidan palkaksesi?\"\n\n\"Emäntä, oi, emäntäkultaseni!\" huudahti Dieter hilpeästi. \"Kuinka voit\nmoista kysyäkään? Ennen annan kiskaista hampaan suustani, vieläpä\nleikata kielenikin, ennenkuin rupean kenenkään toisen puolesta sinua\nkosimaan, vaikkapa saisin niin suuren puhemiespaidan, että peittäisi\nkapanalan maata ja vaikkapa paita olisi kultakolikoita täytenään!\"\n\n\"Sinä veijari!\" nauroi emäntä. \"Sen voit helposti luvata, sillä eihän\nole ketään hölmöä, joka sinulle sellaisen paidan tarjoaisi. Mutta sanos\nvakavasti — sillä olet minut tehnyt kyllin uteliaaksi — kuinka et\ntoivoisi minulle parempaa kuin että ottaisin Liha-Vostlin? Ja miksi en\ntahtoisi Ryöväri-Ferdliä! Siihen olet vielä velkapää vastaamaan.\"\n\nSilloin alkoi \"Pyökkipellon Dieter\" sangen miellyttävästi puhua\nladella, sillä hänellä oli lahja pukea puheensa loppusointuihin:\n\"Siksi, emäntä, tee minulle mieliksi, — paina puuta ja kallista\nminulle korvasi, — selitän sinulle jullilleen, — mitä eilen sattui\nsuunnilleen, — ja sitte suo mun puhua — ihan sydämeni pohjasta! —\nOlen itseni narriksi luullunna, — kun sult' olen vuodesta kuullunna,\n— joka on surussa kulunna, — nyt pari siis ota rinnalles, — joka\nluotu on sinulle turvakses; — lemmestä aivan sairaana, en penkiltä\nsaata mä kohota, ei tahtonut yö multa kulua, — niin kova on ahdistus\nrinnassa, että joku ehtisi ennemmin, — ja kysyisi sinulta hellimmin,\n— ja sanoisi sanan syvän, — se ei olis minusta hyvä!\"\n\n\"Mikä lempo sinua riivaa?\" nauroi emäntä ääneen. \"Voinethan toki puhua,\nkuten järkevä ihminen!\"\n\n\"Oi, emäntä, et tiedä, kuin järkevä puhe vaikea on, — kun ihminen\nsulasta rakkaudesta hulluna on, — mutta koska vaara väärään valoon\njoutua tarjona on, — no, säästän muun ja puhun vain mikä totta on.\"\n\n\"Ja minä juoksen heti luotasi, jos se vielä kauvan piilossa on\",\nsepitti leikkisästi emäntä \"loppusoinnun\" puolestaan.\n\n\"Mutta jos puheen ymmärrät, mitä silloin teet mieluimmin?\"\n\n\"No, en mitään silloin. Annas kuulla säällisesti, mitä oikeastaan on\nkysymyksessä.\"\n\n\"No, kuule sitte, emäntä, — oi, emäntäkultaseni, kun sinua näin\nkatselen, tuntuu minusta, etten voi puhua sinun kanssasi, kuten muiden\nihmisten, vaan että siihen tarvitaan toinen kieli ja aivan soittoa\näänessä — mutta ällös minulle vihastu, minä alotan jo! Minua eilen\ntosiaankin pelotti, että Ferdl ja Vostl ehtisivät minua ennen, ja\nsilloin ajattelin, että jos jään istumaan, niin eivät toisetkaan mene\npois, ja kun he niin kyyröttävät ravintolassa, onnistun kentiesi\nsaamaan aikaan tilan, jossa yökkyrit eivät ennen auringon pilkistämistä\nikkunasta sisään löydä takistaan hihoja.\n\n\"Siitä tulikin paljo parempaa kuin odotin, ja Nandl voi sanoa, että\npuhun silkkoja tosia, sillä hän oli saapuvilla, vaan ettet sinä ollut,\noli sangen hyvä, sillä sinun ollessasi mailla eivät he olisikaan\nuskaltaneet niin juoda, kuten ovat juoneet, — kaikkea sekaisin, —\nensin valkosta, sitte punaista, sitte kellertävää, jotta nyrkit\nsavessa, — ja Ryöväri-Ferdl ei jäänyt ryyppyäkään jälelle, minulle\ntuli aivan kuuma! Sivumennen huomasin myös, miten ovelaksi Vostl\nheittäytyi ja silmän välttäessä läikytti viinilasin pohjan toisensa\njälkeen lattialle. Yksi kerrallaan, ajattelin minä, sinut jätän\nviimeiseksi, tiedän kyllä miten sinut pyydystän!\n\n\"Keskellä kulauttelua ja pullon pulputusta vilkasee Ferdl minua\näkkisestään syrjästä päin ja sitte naurahtaa vasten kasvoja. 'Veijari',\nsanoo hän minulle, 'luuletko, etten huomaa, mihin tähtäät, tahdot juoda\nminut pöydän alle. Mutta siihen et pysty eikä kukaan teistä kestä niin\npaljoa kuin minä juon joka ilta maata mennessäni!' Sen jälkeen joi hän\nedelleen kuin kaivoon kaataen, ja minä tein samoin, vaikka minulla jo\nolikin sydän kintaan peukalossa, että lopultakin voisi kaikki mennä\nvinoon. Hetkistä myöhemmin sanoo hän meille kahdelle, Vostlille ja\nminulle: 'Olette narreja, kun ette suo minulle emäntää! Jos minä olisin\ntäällä herrana, voisimme joka päivä istua täällä yhdessä yhtä hauskasti\nkuin tänään, saisimme vain parempia tilkkoja. Eikös pätisi? Vai ha?'\nVostl pudisteli päätään ja minä sanoin, — noin vain sanoakseni —\nsanoin siis: 'Siitä kaupasta ei tule mitään, Ferdl, sillä emäntä ei\nvarmaankaan suvaitse, että yökaudet istutaan juopotellen.' — 'Mitä\najattelet?' sanoi hän siihen. Älkää olko vihainen, vaikka otankin hänen\njumalattomat sanansa suuhuni, mutta Nandl voi todistaa, että hän sanoi:\n'Loruja', sanoi hän, 'minua ei vaimo saa estetyksi juomasta, ei saanut\nensimäinen eikä saa toinenkaan! Niin kauvan kuin naista kositaan, on\nhänen edessään vielä salaisuuksia, mutta kun kerran on hänen miehensä,\nlakkaavat ne. Jahkahan pääsen isännäksi, rykäsee emäntä viimeisen\nrykäyksensä!' Silloin Vostl nauroi ja viittasi Nandliin, joka seisoi\nvieressä. Silloin karahti Ferdl vielä punaisemmaksi, hänen kasvonsa\nhelottivat kuin niiden sikarien leimapaperit, joita lapset myyvät\nkirkkomäellä. Parisen kertaa naurahti hän kuten hölmö ja koetti lyödä\nasian leikiksi, ja sitte tarttui hän äkkiä lasiin ja alkoi kulautella\nviiniä alas. Hän ajoi sisäänsä kulauksen toisensa jälkeen, ja vihdoin\nsai pullonsa pohjaan. Silloin hän yhtäkkiä kömpii istuimeltaan pystyyn\nja pitelee pöydän nurkasta. Vakaannuttuaan vähän tasapainoon,\nsyöksähtää hän vaivoin pönkilleen ja seista törröttää pää eteenpäin\nriipuksissa, hartiat koholla ja kädet lerpallaan. Vähitellen alkoi hän\nsiitä sitte kuivautua, eikä ole hänen syynsä, että talon nurkat\npysyivät pystyssä eikä hän niistä yhtään tunkenut sisään. No, ja kun\nhän katosi yöhön, ajattelin minä, että hänen on paras jäädä kotiin,\nsillä emäntää hän ei saa.\"\n\nEmäntä katsoi jokseenkin vakavasti hilpeään kertojaan ja kysyi: \"No, ja\nkuinka sitte oli Vostlin laita?\"\n\n\"Kuinkako Vostlin laita? Sitäkö kysyt?\" kysäsi Dieter loruten kuin\npapukaija; sillä tapa, jolla emäntä otti hänen kertomuksensa, ei häntä\nmiellyttänyt ja hän tuumi juuri: Miksei tämä helkkarin vaimo naura?\n\"Niin, oikein\", sanoi hän sivellen molemmin käsin pörröistä tukkaansa,\n\"sehän minun piti vielä kertoa. No niin, kun olimme Ferdlistä päässeet,\nsilloin tuotan pakan pelikortteja; ajatellen, että juoneet olemme jo\nenemmän kuin liian paljo ja Vostlille täytyy olla ajanvietettä,\najatellen, sillä en voinut aavistaakaan, että Vostl on sellainen\npelipukari kuin sittemmin näyttäytyi, emäntä! No, hyvä, hän oli heti\nvalmis, ja me pelasimme, ensin juomia, mutta minä huomasin\nvastapelurini heti sellaiseksi, jota voitto kiihdyttää ja jonka häviö\ntekee aivan mielettömäksi; niinpä annan ystävälleni tilaisuuden nylkeä\nitseäni mielin määrin, kun minulle huonot kortit nousevat, mutta kun\nsaan ensimäiset hyvät kortit käteeni, silloin kohotan panoksen\nkaksinkertaiseksi, voitan kerran, toisen ja kolmannenkin. Nyt olisi\nsinun pitänyt Vostl nähdä! Kiihkoissaan ja raivoissaan on hän aivan\npoissa suunniltaan, korteille, joissa ei ole yhtään pistolehteä, panee\nhän kaksinkertaisen panoksen, ja vihdoin istuu hän typityhjänä,\npelattuaan vanhuksiltaan katon pään päältä ja lattian jalkojen\nalta ja lehmät navetasta ja itseltään lakin päästä, takin yltä ja\nkengät jalastaan, jotta olisin voinut ajaa hänet ulos avopäin,\npaitahihasillaan ja sukkasillaan. Valkonen hän oli kuin kalkkiseinä,\nhiki virtaili hänen otsastaan, hampaat narskuivat hänen niitä\npurressaan vastakkain, ja hän näytti aivan hirmuiselta, mutta vieläkään\nhän ei saanut rauhaa. 'Kaikki tai ei mitään!' huusi hän. — 'Jaa',\nsanoin minä, 'mutta mikä on panoksesi?' — Hän sanoo: 'Dieter, kun piru\nvie housut, tarvitsen enää vain vyön, jolla käärin ruumiini kasaan.\nMinä panen emännän peliin.' — No, no, emäntä, älä suotta katso niin\nsynkin silmin. Nyt kai ymmärrät, miksi sanoin, että jos Vostlin otat,\nei voi toivoa parempaa, sillä minä olen voittanut häneltä sinutkin,\nmutta olen sydämestäni tyytyväinen, jollet tahdo tietää mitään heistä\nkummastakaan...\"\n\nEmäntä oli tämän proosallisen selonteon jälkeen noussut nopeasti\ntuoliltaan, johon hän oli Dieterin runollista kehotusta noudattaen\nistuutunut. \"Hyvä on jo\", sanoi hän ynseästi ja ankarasti, \"en tahdo\nkuulla enää mitään enempää. Olen tosin sinulle kiitollinen siitä, että\nolet minulle osottanut, mihin kurjuuteen joutuisin niin yhden kuin\ntoisenkin kera noista kahdesta —.\"\n\n\"No, näetkös, näetkös\", sanoi Dieter mulkoillen aivan suunniltaan,\n\"kiitoksella juuri saat muistaakin!\"\n\n\"Mutta totta puhuen täytyy minun sanoa\", jatkoi emäntä, \"että sinäkin\nolet viime yön juopottelullasi ja peluullasi menettänyt kaikki toiveet\nminuun nähden.\"\n\n\"No, ole järkevä, emäntä! Miksi niin?\" Entinen ratsusotilas huitoi\nneuvotonna käsivarsillaan ympärilleen. \"Hehän ne olivat — en minä —\nhe vain!\"\n\nEmäntä astui aivan hänen luoksensa. \"Jaa, kysytkö oikein tosissasi,\nmiksi? Etkö sitte ole osottautunut heitä molempia etevämmäksi? Etkö ole\nosottanut, että osaat juoda ja pelata vielä paremmin kuin nuo kaksi?\"\nNäin sanottuaan käänsi hän miekkoselle selkänsä ja lähti huoneesta\nodottamatta vastausta tähän sangen kireään kysymykseen, ja koskei hän\ntahtonut tuhlata aikaa, teki hän siinä sangen oikein, sillä\nPyökkipellon Dieteriin oli isku sattunut.\n\nHän seisoi kauvan kuin ukkosen lyömänä, vasta Nandlin helakka nauru sai\nhänet jälleen tolalleen. \"Kirkas tuli ja leimaus!\" puuskahti hän. \"Mitä\nnaurat? Antaisin sinulle halusta pari korvapuustia, ilkeä ihminen! —\nSellaisia tuhmuukisia! Nyt tiedän, ken tahtoo olla ovelaa ovelampi, hän\nei enää olekaan ovela!\"\n\nMutta ennen kuin hän — ja muuten ainaiseksi — lähti \"Sinitähden\"\nravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden\nvelvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein\ntunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden — tyhmyyden.\n\n\"Nandl\", sanoi hän, \"salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta\noikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt.\"\n\n\"Vaikka kosisit nyt jo minua\", vastasi tyttö pisteliäästi, \"niin en\nusko sittekään.\"\n\n\"Salli minun sanoa\", jatkoi Dieter painolla, \"sinäkin olet minulle\nrakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät\nsuusi viime yöhön nähden, — siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin,\nsillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta — niin otan sinut\nkultasekseni.\"\n\n\"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. — Kultasista olen\nsaanut kyllikseni!\"\n\n\"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja\nvie häneltä halun asiasta jutella.\"\n\n\"Todellako?!\"\n\n\"Niin, jos olet vaiti!\"\n\n\"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta\nhalaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo\naikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter,\nniin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille\nkaduilla ja toreilla!\"\n\nHiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen\nvakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin\nraskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän\nmenetellyt \"ovelasti\", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä,\noli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä\nasemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä oikeastaan olisi tämä pilajuttu lopussa, mutta kun suosiollisissa\nlukijoissa varmaankin on monia, jotka tuntevat sääliä kovinkoeteltua\nleskiemäntää kohtaan, joka yhdellä iskulla menetti kaikki kolme\nkosijaansa, niin täytyy minun vielä kaikessa lyhykäisyydessä kertoa,\nmillä reippaalla päätöksellä tämä ymmärtäväinen nainen turvautui\nkaikkia enempiä ikäviä kokemuksia vastaan.\n\nVielä samana päivänä päivällisen jälkeen istui hän pitkän kirjelmän\nääressä muutamalle kaukaiselle sukulaiselleen, joka eleli kaukana\npienellä maatilalla kaksivuotisen tytön kanssa, jonka äiti oli kuollut\nhänet synnyttäessään.\n\nEmäntä kutsui tämän leskimiehen luokseen lohduttajaksi ja neuvojaksi,\n\"Sinitähden\" liikkeenhoitajaksi.\n\nJa hänen niin verkkaan kirjottaessaan paperille rivin toisensa jälkeen,\nilmestyi hänen silmiensä eteen yhä elävämpänä kuva siitä henkilöstä,\njolle hänen kirjeensä oli osotettu. — — He olivat kasvaneet samassa\nkylässä, tyttöriehakkona oli hän maleksinut kaikkialla hieman\nujostelevan, avuttoman poikasen kanssa, mutta naimaikäisenä tyttönä\ntunsi hän pojan etevämmyyden, pojan, joka häneen vaikutti kunnollaan\nja vakavilla ajatuksillaan, mutta tämän tunnon alkuperäinen\nvastenmielisyys katosi, kun hän huomasi, miten hyvä poika hänelle oli,\nja lopulta tämä hiljainen taipumus tyydytti hänen ylpeyttään, kun hän\nnäki, miten poika piti häntä arvossa ja suojeli hänen kunniataan.\n\nVielä muisti hän hyvin, kuinka tämä seisoi hänen edessään, kun hän\n\"Sinitähden\" isännän kanssa meni alttarilta odottaviin vaunuihin,\njättääkseen kotiseutunsa ikipäiviksi. Kuinka uskollisesti ja\nvilpittömästi ja kelpo pojan tavoin tämä hänelle toivotti kaikkea\nhyvää, ja kuinka tämä ei kenellekään näyttänyt niitä kyyneliä, jotka,\nkun hän kääntyi poispäin, juoksivat hänen poskilleen, ei kenellekään,\npaitsi äidilleen, joka vasta vuosien jälkeen, kun poika itse piti\nhäitään, niistä kertoi.\n\nMutta tämä ei ollut nuoren leskiemännän viimeinen muisto lapsuutensa\ntoverista. — Emäntä hymyili, kun hän ajatteli sinnepäin, että hän\nvielä voisi nähdä tämän kiharatukkana, punaposkisena nuorukaisena. Ei,\npari vuotta sitte oli tämä parisen päivää vieraillut hänen kotonaan,\njäntevä, kentiesi hieman liian vakava mies, jolleivät hänen tuiki\nrehelliset silmänsä olisi niin kirkkaan ystävällisesti tähystelleet.\nSiitä pitäen oli hän kai sangen vähän muuttunut.\n\nOi, hän oli kyllä jo ennenkin ajatellut kutsua hänet. Mutta oliko juuri\nhänen kutsuttava! Jos miestä pidätti ylpeys ottamasta ensimäistä\naskelta, koska häntä silloin olisi saattanut epäillä oman hyödyn\netsinnästä, niin eikö häntä naisena täytynyt pidättää pelon, että hän\nnäyttäisi \"jälestäjuoksijalta\". Hänen täytyi jälleen hymyillä\najatellessaan, että nyt, kun hän oli voittanut arkuutensa, mies\nkentiesi ylpeydessään jäisi tulematta.\n\nJa silloin emäntä pyyhkäisee otsaansa, sillä hälinä, jota kaksi tuvassa\nleikkivää lasta pitävät, muistuttaa häntä pienokaisista. \"No, Hansl ja\nMirzl\", sanoi hän, \"tahtoisitteko saada taasen hyvän isän?\"\n\nHansl seisoo miettivänä ja pienempi Mirzl pistää kypsemmän harkinnan\nvuoksi sormen suuhunsa. Mutta luultavasti oli kysymys tehty niin\nhoukuttelevalla äänellä, että \"hyvä isä\" näytti sangen toivottavalta\nolennolta, ja niin lopettivat lapset pian mietintänsä ja sanoivat\nmolemmat: \"Jaa!\"\n\n\"No, kentiesi saatte sitte Loisi-serkun.\"\n\nSilloin näkivät lapset mielikuvituksessaan kuvan suuresta miehestä,\njolla olivat niin ystävälliset silmät, joka osasi kertoa niin kauniita\njuttuja ja oli heille jopa rakkaampi kuin äitikin, joka heidän\nmelutessaan tahtoi heidät heti lähettää ulos, mutta Loisi-serkku piti\nsilloin aina heidän puoltaan eikä päästänyt heitä pois.\n\nKun kirje oli suljettu, meni emäntä taluttaen molempia lapsiaan kädestä\ntorin ylitse; pieni Mirzl kantoi kirjettä ja kurotti sen postilaatikon\nraosta sisään.\n\n\"Jumala siunatkoon!\" sanoi emäntä,\n\nMissä ihminen puhtaalla mielellä ja täydestä sydämestä ryhtyy johonkin,\nsiellä on jo siunaus suotu edeltä päin. Vuoden kuluttua oli\n\"Sinitähden\" emännän lapsilla Loisi-serkku hyvänä isänä.\n\n\n\n"]