[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEUtUZfGdFekONnDqXpYBB39i4K7hHjMbp-ZFFR-fH_4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},276,"Synnöve Päiväkumpu","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"276-bjornson-bjornstjerne-synnove-paivakumpu","276__Björnson_Björnstjerne__Synnöve_Päiväkumpu",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1857,1879,24257,145376,false,19260,[24],"Peasants -- Norway -- Fiction",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Synnöve Päiväkumpu\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the late 19th century. The story is centered around the lives of young characters Synnöve and Thorbjörn, growing up in a rural Norwegian setting, exploring themes of innocence, community, and the early stages of romantic interest. The novel invites readers into a world of pastoral beauty, familial relationships, and local customs.  The opening of the novel introduces the idyllic valley where Synnöve lives, touching on her family's connections and the significance of her upbringing. We meet the characters Guttorm and Karina, Synnöve’s parents, who have faced loss and are devoted to their faith. The narrative then moves to Thorbjörn, who lives across the valley in the home known as Kuusela. He is particularly taken by Synnöve’s beauty and innocence, and their interactions are filled with youthful curiosity and tender moments. The introduction sets the stage for their developing friendship, while hinting at the challenges posed by familial pressure and societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],332,"Norjalainen maalaiskertomus seuraa aurinkoisella kummulla kasvavan Synnöven ja naapuritalon äkkipikaisen Thorbjörnin varttumista ja kiintymystä. Uskonnollisen kasvatuksen ja kyläyhteisön paineiden keskellä nuoret joutuvat koettelemuksiin ennen mahdollista yhteistä tulevaisuuttaan. Teos on yksi tekijänsä varhaisista talonpoikaiskuvauksista.","Björnstjerne Björnsonin 'Synnöve Päiväkumpu' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 276. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SYNNÖVE PÄIVÄKUMPU\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuomennos [\"Synnöve Solbakken\"].\n\n\nWeilin & Göös, Jyväskylä, 1879.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSuuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon\nauringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne,\njotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta,\nsanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa\nkerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin.\nSiellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin\nkeväällä ensiksi suli.\n\nTalon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koska\nraamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntä\noli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli,\neivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttua\nsyntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollut\nSyvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneet\nSyvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivat\nkaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunista\nimpeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmat\nottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksi\nparempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papin\nSlave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähellä\nsaarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisi\nhänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, miten\nlasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona,\nkili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiin\nSynnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläin\nkävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, mutta\nkaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska se\nvaan otti hyötyäksensä.\n\nToisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltä\nKuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoa\nkoko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotka\nHolsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonut\nmonta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvi\nkartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa perään\nkuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä,\nolivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi\nkartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörn\niso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskin\niso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisista\najoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että\nKuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se\nThorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille,\nsyntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa\nsuvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä\nluotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi\nvältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen\ntiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän _luuli_\nkumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. \"Se pitää pois\njuuritettaman,\" sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen\nkolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaen\npoikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia,\nminkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hän\noli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi huoneesta, kuin isä sille\npäälle tuli.\n\nSæmund ihmeeksensä huomasi, että jota suuremmaksi poika kasvoi, sitä\nenemmän hänessä oli oikaistavaa, ehkä häntä yhä ankarammin kohdeltiin.\nPienestä pitäin hän taivutti poikaa lukuun ja vei hänet mukaansa\nvainiolle, jotta voisi pitää häntä silmällä. Pienet lapset ja suuri\ntalous olivat äidin hoidettavina. Hän ei muuta joutunut kuin aamuisin\nhyväillä ja neuvoa poikaa sekä, kun he pyhäpäivin kokoontuivat, puhella\nhiljaa isän kanssa. Mutta Thorbjörn mietti, saadessaan selkäänsä siitä,\nettä a-h kuului ah eikä ha, ja siitä, ettei hänellä ollut lupa kurittaa\npientä Ingridiä miten isällä _häntä_: -- kummallista tuo kumminkin on,\nettä minun tilani on niin vaikea, ja kaikilla pienillä siskoillani on\nniin hyvä oltava.\n\nKoska hän enemmiten oli isän kanssa eikä juuri paljon rohjennut puhua\nhänelle, tuli hän harvapuheiseksi, ehkei häneltä mietteitä puuttunut.\nKerran kumminkin, heidän kosteita heiniä kantaessa, virkkoi hän:\n\"Mintähden Päiväkummulla kaikki heinät ovat kuivat ja korjussa,\nmutta meidän vielä kosteita.\" -- \"Koska _heillä_ useammin on\nauringonpaistetta kuin meillä.\" -- Ensi kerran huomasi Thorbjörn nyt,\nettä hän itse oli ulkopuolella tuota kummun päivänloistetta, jota hän\nniin monasti oli ihaellut. Siitä päivästä hänen silmänsä entistään\nuseammin kääntyivät Päiväkumpuun päin. \"Älä siinä istu ja töllistele,\"\nsanoi isä häntä kylkeen survaten, \"täällä alhaalla saamme pienimmästä\nsuurimpaan raataa voimaimme mukaan, voidaksemme pitää taloa kunnossa.\"\n\nSæmund vaihtoi palveluspoikaa, Thorbjörn'in ollessa seitsemän tahi\nkahdeksan vuoden ikäinen. Aslak oli uuden nimi. Hän oli jo paljon\nmaailmaa nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin\nhän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän\nkirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä,\nettei hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen\nsuurta puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle,\nettä pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan,\npuistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: \"Kylmä on,\nsanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!\" Isä ei ollut tuvassa,\n-- mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos... \"Mitä _sinä_\ntöllistelet?\" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. -- \"Enkä mitään\", vastasi\ntämä, sillä hän pelkäsi. -- \"Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi,\ntuolla?\" --\"Olen.\" -- \"Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni\nollessa; oletko sitä huomannut?\" -- \"Enkä.\" -- \"Tarkastappa sitten!\" --\nPoika teki niin. -- \"Pöllö!\" sanoi Aslak hänelle. -- Mutta siitä\nhetkestä ei kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin\nAslakilla.\n\n\"Sinä et mitään taida,\" sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, --\ntämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. -- \"Osaanpa minä\nneljänteen pääkappaleesen.\" -- \"Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut\nvelhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi\nmiten vasikka, joka on piimää syönyt!\"\n\nEi Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut.\n-- \"Missä tuo tapahtui?\" kysäsi hän. -- \"Missä... Se ... se tapahtui\nPäiväkummulla, tuolla!\" Thorbjörn tuijotteli. -- \"Oletko kuullut\nhänestä, joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?\"\nThorbjörn ei saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. \"Sinä\nvarmaankin mietit, missä tuokin sai tapahtuneeksi -- hä?... Sekin\ntapahtui Päiväkummulla, aivan tuon puron varrella, näethän!... Jumala\nmeitä varjelkoon! Uskon-oppisi on huonolla kannalla,\" lausui hän\nedellisen lisäksi. \"Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina\nPuuhameesta?\" Ei hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia\ntyöskennellen kertoi vieläkin suuremmalla vauhdilla -- kertoi Karina\nPuuhameesta, myllystä mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta\npuukengissä, loitsijasta, joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni,\nseitsemästä viheliäisestä neitseestä, jotka nykäisivät karvat\nSkytte-Pietarin sääristä, tämän maatessa, eikä hän sittenkään herännyt,\nja kaikki tapahtui Päiväkummulla. -- \"Mikä Herran nimessä poikaa\nvaivaa?\" kysyi äiti seuraavana päivänä. \"Hän on päivän koitteesta asti\nollut polvillansa penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin.\" -- \"Niin,\ntänään hänellä on kiire,\" sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. --\n\"Hm, ihmiset sanovat, että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä,\" lausui\nAslak, \"mutta ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon,\" lisäsi hän.\nThorbjörn ei tuota oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin\ntulipunaisiksi. Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta,\notti katekismonsa ja rupesi lukemaan. \"Niin, lohduttele sinä itseäsi\nvaan Jumalan sanalla,\" sanoi Aslak, \"et sinä häntä kumminkaan saa.\"\n\nKun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian\nunohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä\nhämillään): \"Äiti, kuule, -- kuka on Synnöve Päiväkumpu?\" -- \"Hän on\npieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi.\" -- \"Onkohan\nhänellä puuhametta, semmoista?\" Äiti silmäili poikaa kummastellen:\n\"mitä kyselet?\" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa sanoneensa\nja vaikeni. \"Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt,\" lisäsi äiti,\n\"Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti ja hyvä\nsekä lukemiseen harras.\" Nyt tiesi hän senkin.\n\nEräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi\nedellinen illalla Thorbjörn'ille: \"Et sinä tästälähin saa seurustella\nrengin kanssa.\" Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden\nkuului jonkun ajan kuluttua: \"Tästälähin, jos sinun tapaan hänen\nparissaan, ei sinulle hyvin käy!\" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin\njäljessä, kun ei isä sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät\nkeskenänsä haastellen. Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin\ntupaan. Mutta siitä päivästä seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa\npoissa ollessa.\n\nEräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn\nvallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. \"Älähän, pallosi\nkoskevat kipeästi,\" rukoili Thorbjörn, \"lumitelkaamme yhdessä jotakin\nmuuta.\" Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta\npienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja\nvihdoin aitan akkunalle, -- eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan\npuitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni.\n\"Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!\" Hän teki työtä\nkäskettyä, mutta särki vielä toisen. \"Nyt en enää heitä.\" Samassa tuli\nhänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. \"Viskele _häntä_, kuuletko!\"\nThorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos.\nHän käski poikaa taukoamaan. \"Heitä, heitä!\" kuiskasi Aslak. Thorbjörn\noli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. \"Jopa arvelen, että olet\njärjeltäsi,\" sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä,\näiti perässä -- pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta\nvihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko\nlailla mätkiä häntä. \"Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana,\"\n-- äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. \"Tuon on toinen sinulle\nopettanut,\" lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet\nsisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili\nhänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua\npalajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi\npäästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta\nThorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen\nvatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä,\nettä niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti\nvaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää\nhäntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen\nsilmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: \"rapp, rapp -- rapp,\nrapp!\"\n\nHänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen\npeittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin.\nTuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään\nsärkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta\nseikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä\nvarmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut\nhäneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi\nyht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän\nniinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli\nhänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin\nIngridin kaulaan: \"Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?\"\n-- \"En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta\npäälleni, miten paljon vaan tahdot\". Mutta tuolla portailla joku puisti\nlunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja\nhyvältä, sepä vielä vaikeampaa. \"Noh\", kysäsi hän ja katsahti\nympärilleen -- ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut.\nÄiti asetti ruoan pöydälle. \"Mitä tänne kotiin kuuluu?\" kysyi isä\npöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin\nja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. \"Eipä juuri mitään\", vastasi\näiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen\nThorbjörn kyllä huomasi. \"Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä\",\nlausui hän. -- Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn -- ja rupesi\nIngridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään\nmuuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut\nsyönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi\nneljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja\nviidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja\nlähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti,\nolivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa\ntullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin\nsyliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti\nhäneen: \"Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?\" Siihen\nIngrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:\n\n    Niityn kukka\n    Pienokainen,\n    Kuule mua vähäisen!\n    Ja jospa oisit armaani mun,\n    Sametti-kaapuun pukisin sun,\n    Kullan ja helmin sirotettuun.\n    Hitteli, hutteli, hoittaa, --\n    Nummella aurinko loistaa!\n\nJa Ingrid vastasi:\n\n    Kuningatar,\n    Helmetär,\n    Kuules mua vähäisen!\n    En tahdo olla armaasi sun,\n    En huoli pukeida kaapuhun,\n    Kullan ja helmin sirotettuun.\n    Hitteli, hutteli, hoittaa, --\n    Nummella aurinko loistaa!\n\nMutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja\nkiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä\neikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä\nvirkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut,\n-- ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei\ntietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän\nalkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei\nhän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi\nThorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten\njää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja\nkoska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän\nkätensä ääneti ristiin ja rukoili \"Isä meidän\" kuusi kertaa alusta\nloppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, -- ja nukkuessaan arveli\nhän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin\nisäänsä.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut\nparkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä\naukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan,\nmutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen\noli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi\ntuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden\nkulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi,\nmitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän\njoko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän\npiti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta\nrippui muutama musta suortuva alas.\n\nHänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä.\nPäätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä\npuoleksi suljettuin silmin. \"Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään\",\nsanoi hän, \"mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu\". Sæmund\npysähtyi. \"Ilkiö!\", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin\nsilmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak\nistui hetkisen ääneti: \"Noiduttu se on sittenkin, se on varma!\" -- ja\nvilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä _tuo_ vaikuttaisi. \"Eipä\nole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on,\" sanoi Sæmund yhä\nkävellen; \"sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja\nsiitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan.\"\nAslak kuulteli hetken aikaa. \"Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään\nturmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan,\" lisäsi hän ja\nsiirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella\nkädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan,\nmutta tuimasti: \"Sinä olet ilkeä ...\" -- \"Sæmund!\" kuului uunin äärestä;\nse oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan,\nsamalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt\nSæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle\npienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen,\nkumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen.\nSitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin\npikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen\nhymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei\nSæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. \"Jumala suokoon\nmeille kärsiväisyyttä!\" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti\nsamassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi\näkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä:\n\"Älä häntä mainitse, -- sinä!\" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja\ntarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään\nkääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas;\nIngeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään\nmitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak\nuudestaan: \"Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa\n-- hänellä!\" -- \"Sæmund! Sæmund!\" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se\nSæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti\njalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä\nnutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti\nkohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin\npäin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja\nrukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen\nhälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt\noveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui\ntoistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet\nkorkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän\nhuomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin\noikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi\nkiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi\nhänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa\nrevittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan,\nruhjoi vielä polvellaan -- eikä kenkään voinut arvata, miten tämä\nleikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi\nheittäytynyt väliin; \"älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!\" vaikeroi\nhän.\n\nHetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä\nastui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi\nniin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja\nIngeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. \"Jää tupaan!\" sanoi\nmies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi\npaikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse\nlähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki,\nkertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.\n\nMyöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä\njokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn\nrohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana\ntapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta\nkelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli\nilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli\nympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli\nhetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: \"Poika, en voi\nsilmiäsi kärsiä!\" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti\nmatkoihinsa. \"Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!\" sanoi hän nauraen,\nkääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää.\nSiten läksi Aslak matkoihinsa.\n\nMutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan\npoissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. \"Äiti, mitä tämä\nmerkitsee?\" -- \"Aslak on tämän kaiken saanut aikaan.\"\n\nSitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:\n\n    Oi te ihmiskurjat,\n    Oikut teill' on hurjat;\n    Tyttö kaulaans' kaarruttaa,\n    Poika mielens' menettää,\n    Emäntä keittoon vettä,\n    Isäntä unta vetää.\n    Talossa viisain katti,\n    Päältä kerman lakkii.\n\nKuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli\nsen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen\nAslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi\nselkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia\nremputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan.\nThorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi\nvähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta\nniin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi\nisä hänelle: \"Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee\nseurata minua kirkkoon.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nTalonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle\npaikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu\nulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää\nulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa\nlähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin\nkiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei\nkukaan tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen\ntuolla tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös\nkirkkomatkalle, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti\nsilloin monet mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä\nkuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet,\njuhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.\n\nVähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta kun\nhän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät\nympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän\nsurumieliseksi. Sillä jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta\nalhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla,\nHerran temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot,\nleikit nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa\nryhtyy kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden\npitkän katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää\npaikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että\nvuoret rämähtävät.\n\nNäissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu\neri ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja\njuhlallisena rippilapselle, -- kohotetun sormin puoleksi uhaten ja\npuoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, --\nhartevana ja voimakkaana miehen murheelle, -- avarana ja leppeänä\nväsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset\ntuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen\nkestäessä on hartaus suurin.\n\nSentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä\nturmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin\nyksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen\nsanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.\n\nThorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen äänettömyyden\npainon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi kaikkia ja kaikkea,\nja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska Isä-meidän luettiin, oli\nhänen päänsä kumminkin ikäänkuin alaspainettuna, nähdessään sadottaisin\nkumartuneita päitä. Nyt alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä\naikaa hänen ympärillänsä. Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin\najatuksiinsa vaipuneena istui hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta,\nkoska heidän penkkinsä avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren\nloputtua kätteli isä miestä ja kysyi: \"Miten Päiväkummulla jaksetaan?\"\n\nThorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin\ntöllisteli, oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään\nheimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea,\nvalkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska\nhäntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli\nhän harvapuheinen. -- \"Tuolla saat nähdä Synnöven,\" sanoi isä,\nkumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella\npuolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan\npenkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä\nolevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista\nikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset\nnauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili\nThorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin\nkatsella tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata\nvirsikirjaa ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista\nsilkkihuivia, ja huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota\nenemmän Thorbjörn tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja\nedellinen tahtoi samoin kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin\ntämä nyökäytti päätään; poika katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten\nnyökäytti hänkin. Tyttö hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika\nnyökäytti taas, ja uudestaan, ja sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili,\nmutta ei nyökäyttänytkään enää, -- ennenkun hetkisen perästä, jolloin\npoika jo oli tuon unohtanut; silloin hän taas nyökäytti päätään.\n\n\"Minä tahdon myöskin nähdä!\" kuuli hän takanansa, -- ja samassa tunsi\nhän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli\nvähällä pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti\nyritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset\nhiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten\npahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa,\nolisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta\ntämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen\nsijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in\nmolempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa;\nei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen;\nThorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa\nvastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja\nnostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, -- tämän teki isä, joka nyt\nasetti hänen polvellensa. \"Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi,\"\nkuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin,\nettä kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti\nsinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin\nkummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän\noli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi,\nettä Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään\nitseänsä näyttänyt.\n\nEsiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli;\nja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, -- mutta yhä istui\nThorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta\nmahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas\npenkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti\nnousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta\njoka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa\nkohottautua paikaltaan. \"Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa\nylös?\" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki,\nmuistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko\ntytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä\nesiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen\nnäköisenä alas jälleen. -- Lukkari astui esiin ja pappikin vielä\nkerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa\nvaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo,\njossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui\nulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä\nkumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä\npiti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan:\nmutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen.\n\"Anna minun olla!\" sanoi hän. \"Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole\nkirkossa ollut,\" sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään\npäälle. \"Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä\non,\" sanoi Sæmund. -- Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten\nSynnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen.\nHe lähtivät yhdessä ulos, -- vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn\nSynnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun\nThorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt.\nKirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta.\nThorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän\npelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään.\n\"Ei sinun sovi tätä kuulla,\" sanoi äiti Synnöve'lle; \"mene syrjään,\nsanon minä!\" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi\nhäntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin\nhe seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi\ntyttö: \"Hyi!\" -- \"Mintähden sanot hyi?\" -- \"Sinä olet tapellut\nkirkossa, juuri kun pappi oli messussa, -- hyi!\" -- \"Niin, mutta siitä\non jo niin pitkä aika!\" -- Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen\nkuluttua: \"Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?\" -- \"Niin\nolen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?\" -- \"Niin... Minä olen aina\nkuullut, että sinä olisit niin kiltti poika.\" -- \"Enpä, tuo ei ole\ntotta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä,\" vastasi Thorbjörn. --\n\"En milloinkaan ole kuullut...\" sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen\nlyöden, \"äiti, äiti! hän sanoo...\" -- \"Vaiti ja mene syrjään,\" joutui\nhänelle sieltä vastaan, -- hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan\nja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. \"Minä\nolen aina kuullut, että _sinä_ olet niin kiltti,\" sanoi Thorbjörn. --\n\"Niin toisinaan, koska olen lukenut,\" vastasi tyttö... -- \"Onko siinä\nperää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja,\nkummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein\nvilisee?\" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen\ntoisen jalkansa eteen -- aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin\ntekevän. -- \"Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo...\" --\n\"Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua\nkutsun!\" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien\nhuivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä.\n\"Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?\" --\n\"On.\" -- \"Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?\" -- \"En.\" --\n\"Mutta Herran nimessä...\" -- \"Hyi, niin et saa sanoa!\" -- \"Entäs tätä,\neipä se vaarallista,\" väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä,\nnäyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. -- \"On,\non toki!\" sanoi tämä, \"sillä silloin tulet helvettiin?\" -- \"Niinkö\nluulet?\" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli\narvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt\nseisoi isä niin etäällä heistä. -- \"Kuka noin arviolta on väkevin\nsiellä teillä?\" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle\nkorvalle. -- \"Sitä en tiedä.\" -- \"Mutta väkevin meillä on isä; hän on\nniin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet,\non väkevä.\" -- \"Vai niin.\" -- \"Hän on kerran nostanut hevosen.\" --\n\"Hevosen!\" -- \"Ja se on totta, niin totta, niin, -- sillä hän on itse\nsiitä puhunut.\" Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. -- \"Kuka on\nAslak?\" kysäsi tyttö. -- \"Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi\nhäntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty.\" --\n\"Tappeletteko siellä teillä?\" -- \"Kyllä toisinaan, niin... Eikö teillä\nsitten tapella?\" -- \"Ei milloinkaan.\" -- \"Mitä te sitten siellä\nteette?\" -- \"Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja\nompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti,\nsillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit\novat ulkotöissä.\" Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. \"Mutta\naina iltasilla luemme ja laulamme.\" -- \"Kaikkiko?\" -- \"Niin.\" -- \"Tuo\nmahtaa olla ikävää...\" -- \"Ikävää? -- Äiti, hän san...\" mutta samassa\nhän muisti, ettei sinne ollut meneminen. -- \"Tiedätkö minulla on niin\nmonta lammasta,\" virkkoi hän. -- \"Onko sinulla?\" -- \"On niinkin, kolme\npoikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa.\" --\n\"Vai on sinulla lampaita?\" -- \"On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin.\nEikö sinulla ole yhtäkään?\" -- \"Eikä.\" -- \"Tule minun luokseni, niin\nminä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat\nuseamman.\" -- \"Sepä olisi verrattoman hupaista.\" -- He olivat hetken\nääneti. \"Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?\" kysäsi Thorbjörn. --\n\"Kuka on Ingrid?\" -- \"Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?\" -- Ei toinen\nIngridiä tuntenut. \"Onko hän sinua pienempi?\" -- \"Onhan toki minua\npienempi, -- joinkuin sinun kokoisesi.\" -- \"Todellakin, hänen täytyy\ntulla sinun kanssasi, muistatko sen!\" Jaa, sen oli hän varmaan\nmuistava. \"Mutta,\" lisäsi tyttö, \"koska sinä saat vuonan, saakoon\nIngrid porsaan.\" -- Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt\nkeskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei\nmonta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi\nlähteä kotiin.\n\nYöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä\nvalkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen\nkäyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä\nmennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta\nhoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa.\nSillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet\nPäiväkummulle lähteä. \"Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä\nkäskenyt?\" kysyi äiti, \"onko mokomatakaan ennen kuultu?\" -- \"Niin,\nniin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin,\" väitti Thorbjörn, \"niin\nsaammepa nähdä.\"\n\nTuo tuli. \"Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja\nkiroilemaan,\" sanoi Synnöve hänelle silloin, \"ettet saa meille tulla,\nennenkun sen olet jättänyt.\" -- \"Kuka sen on sanonut?\" kysyi Thorbjörn\nkummastuneena. -- \"Äiti.\"\n\nIngrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn\nkertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. \"Siinä sen nyt näet!\"\nsanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä\nhän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran\nIngrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko \"Koira vieköön!\" on\npidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti\nThorbjörn \"Koira vieköön\" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä.\n\"Niin, se sinun vieköön,\" sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä\nkellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen\nkuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.\n\nKun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä\nPäiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä,\nja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve\nkilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein\nahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä\nerikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat\nmolemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että\nihmiset sanoivat heitä \"Riekoiksi,\" koska he aina oleskelivat yhdessä\nja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.\n\nTapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui\nThorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia\ntoisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina\nvälittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin.\nMutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei\nThorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan\nseuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän\nkäy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti\nkaikkia vait'oloon.\n\nKukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli\npitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä\nsilmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat\njo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli.\nIngrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä\nvalkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi\nkeskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat\nhänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja\njäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi\nlukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt\nyhtäkään miestä laaksossa -- paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen,\nmutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.\n\nThorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta\nsiitä ei mitään tullut. \"Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet\npoikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!\" sanoi isä.\nNiinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät\nrippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista\nvuotinen, ja kuudennellatoistakin. \"Ei milloinkaan kylliksi taida, kun\ntulee kasteen-liittonsa uudistaa,\" oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm\nPäiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa\nilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas\nnaapuri. \"Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!\" --\n\"Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle,\" sanoi\nisä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.\n\nPappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon,\nettä käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan.\nIngrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika\nsanoi hänelle: \"Niinpä et päässytkään sinä mukaan, -- he varmaan vievät\nSynnöven sinulta!\" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä.\nSiitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta\nhuomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä\npappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan\ntappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn\nkohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin\nlähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin,\nja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn\ntahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt\npuolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä\njaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli\ntapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu\npaikkakunnassa.\n\nSeuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon;\nensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi.\nIngrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa,\nmitä Synnöve oli sanonut. \"Ei mitään.\"\n\nKun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset\nkatselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli\nmuita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän\npelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat,\njotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja\npastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen\nalkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi\nkerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi.\nLuetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn\nodotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta\nviimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka\nlähtivät.\n\nSeuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti\npuutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti\nkaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn\nseisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät\nkylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat\nistutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi\ntehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. \"Et sinä voi sitä yksinäsi\ntehdä,\" sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. --\nSynnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen\nsuurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti\nhäntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he\nistuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään\nhaastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita\nulkomaalaisia kukkia.\n\nSinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. \"Ehkä minä kannan nuo\nkukat sinulle,\" virkkoi Thorbjörn. \"Senpä mielelläsi saat tehdä,\"\nvastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti\nIngrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui\nIngrid'ille jäähyväiset. \"Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä\nolevan matkasen,\" sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli\nlaskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua\nistuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä\ntyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen\ntuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain\npanemisessa. \"Mitä te keskenänne haastelitte?\" kysyi hän Ingrid'iltä.\n-- \"Ei mitään.\"\n\nKun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa\npäällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni,\ntaivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat,\nsieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta\nlaelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä\netäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät,\nruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta, josta yhä\nedelleen syntyi senlainen laulu nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin\nsuuressa seurassa, ehk'ei hän ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi\nsinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten korkeata tunturia ja\nnäytti viimein suurelta usvaiselta mereltä.\n\nMutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön\nhuutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan mahtavammin\nkuin milloinkaan ennen, -- nyt, koska kaikki äänettömänä sitä kuunteli.\nThorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja lähti matkalle. Hän poikkesi\ntavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne ja oli kohta Synnöven\npienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän ullakkosuojan akkunan\nalla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli hiljaista. Hän\nkatsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen ja löysikin\nsekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli alotettu;\nainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo kaksi\nkukkaa asetettu. \"Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on täytynyt\njättää työnsä\", arveli poika. \"Tämä vaatiikin miehen voimia\", mietti\nhän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja\nvieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä\ntoimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin\npappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki,\nmutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko\npenkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin\nasetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän väliä\nvilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio häneen.\nMutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut edes\nkoiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän linnut,\njotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: \"hyvää\nhuomenta\". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin\nkertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten\nkasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili ajatellessaan,\nmitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt aivan valoisaksi,\nlinnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi yli aitauksen\nja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että Thorbjörn oli\nkäynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun kukkatarhaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKohta puhuttiin niitä näitä paikkakunnassa, mutta ei kukaan varmuudella\nmitään tietänyt. Ei Thorbjörn'iä heidän ripille päästyänsä milloinkaan\nenää nähty Päiväkummulla, ja tätä ihmiset kaikkein vähemmän käsittivät.\nIngrid siellä usein oli. Synnöve ja hän toisinaan käyskentelivät\nmetsässä: -- \"älkää kovin kauan viipykö\", kuului äidin ääni heidän\njälkeensä. \"Emme\", vastasi Synnöve, -- eikä tullut ennenkun illan\nsuussa. Nuo molemmat kosijat ilmoittavat uudelleen. \"Hän lausukoon itse\npäätöksensä\", sanoi äiti, isä arveli samoin. Mutta kun Synnöve'ltä\nkysyttiin, saivat molemmat rukkaset. Monta muuta kävi siellä kosimassa,\nmutta ei kenenkään kuultu vievän onnea mukanaan Päiväkummulta. Kerran,\nkun äiti ja Synnöve olivat maitohulikkoja pesemässä, tutkisteli äiti,\nkeneen hän oikeastaan oli mieltynyt. Tämä tuli niin äkkiarvaamatta,\nettä Synnöve punehtui. \"Oletko kenellekään jonkinmoista lupausta\nantanut?\" tiedusteli äiti uudestaan ja katsoi häneen vakaasti. \"En\",\nvastasi Synnöve. Eikä siitä asiasta sitten enää puhuttu.\n\nKoska häntä pidettiin tienoon paraampana naimaliittona, niin pitkät\nolivat silmäykset, jotka häntä seurasivat kirkolla, ainoa paikka, jossa\nhäntä nähtiin kodin ulkopuolella. Hän näet ei milloinkaan ollut\ntansseissa tahi muissa huvipaikoissa saapuvilla, koska vanhemmat olivat\nHaugiania. Thorbjörn istui kirkossa vastapäätä Synnöven penkkiä; mutta\neivät he milloinkaan keskenänsä haastelleet, ei ainakaan ihmisten\ntieten. Jotain heidän kesken kumminkin oli, sen jokainen yhtäkaikki\nluuli tietävänsä, ja koska he eivät pitäneet kanssakäymistä laakson\nmuiden lempivien tavoin, niin saatiin alkuun puhetta, yhtä ja toista.\nThorbjörn'iä ei oikein suvaittu. Tämän hän kyllä itsekin tiesi, sillä\nhän oli kovin huimapäinen tanssissa ja häissä, missä kansaa oli koolla;\ntällaisissa tilapäissä hän moniaasti kävi kovin tuimasti kiinni\ntappeluissa. Nämä kumminkin vähitellen asettuivat sen mukaan kuin yhä\nuseammat saivat tiedoksensa, miten väkevä hän oli. Siten Thorbjörn jo\naikaiseen ei voinut suvaita, että kenkään asettui hänen tiellensä. --\n\"Nyt olet päässyt omaan valtaasi\", sanoi Sæmund, hänen isänsä; \"muista\nkumminkin, että minun nyrkkini ehkä vielä on sinun kouraasi vahvempi!\"\n\nSyksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään\nmitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä\nSynnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan\nitsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna\nyhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet\nosan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan;\nsillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.\n\nEräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä\njoutui valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan\nhänen ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän\nlaskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla\ntähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden\npuiden latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään\nvirtaan, ja nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat\nsiihen outoja eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska\njoku lehti väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se\nleveänä, oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä\nsuunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä\nhavaantoja... Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä\näänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin\npuolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat\nvirkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. \"Missä talvea oleskelitte?\"\nkysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa\nkuumuudessa... \"Tuopa hullua! -- näin etäällä pohjolassa -- huh, hm!\"\n\nMutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli\nkaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa\nhaaravia oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin\nhius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista\nhonkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein,\nsiihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden\nsellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä\ntiedusteli, oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. \"Josko ne olen\nunohtanut?\" vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin\nkorvia niin, että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka\niski runtevat juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän\nmatkalla pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita\neräänä iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli\npitkin edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja\ntyöntäen oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle,\nettei kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: \"oksi minua, jospa\nvoit!\"\n\n\"Eihän sinua karsia taida\", sanoi kotka, laskeusi armollisesti\nhongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan\nverestä. -- \"Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, --\nhän on pesäpaikan puutteessa,\" lisäsi hän hiljemmällä äänellä,\nkatsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi\nkevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen\npäätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä\nvuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena\nja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan\nliitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain\ntunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä\nasioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän\nlevottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli\ntuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He\nlaskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä\nhaastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka\nsuurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, -- eikä kukaan voinut\nhäntä siitä estää.\n\nMutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä\nkunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs\nsievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän\nmielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta\nriekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli\ntuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat\nhelpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan\noksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, -- jotta lintu\ntodellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka\noli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi\nmatkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli\njäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.\n\nOnnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla\npensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei\nrastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan\naikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka,\ntuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa\nalas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset\nsekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin\nmatkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan\nenää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.\n\nNäin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa\npäivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta\nvähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun\npohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja\nkotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut\nainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta\nhalpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut,\nettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. \"Pois tieltä!\"\närjäsivät he, \"me kuulumme sukuun!\"\n\n\"Mitä sinä mietiskelet?\" kysyi Ingrid, -- hän astui hymyten esiin,\ntaivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; \"paljopa voi\nmiehen mielessä liikkua,\" sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden\nyli. \"Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa,\" lisäsi hän\npudistellen rikkoja päältään. -- \"Mintähden aina huolitkin siitä, mitä\nihmiset puhuvat?\" -- \"Sitä en oikein tiedä: -- mutta -- eivät ihmiset\nvielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni\nliikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut.\" -- \"Tuo oli\nhäijysti sanottu.\" -- \"Ehkä oli,\" myönsi hän; ja lisäsi heti: \"mutta se\noli todenmukaista.\" Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä\nkatsellen. \"Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua\ntahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen.\" --\n\"Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein.\" -- \"Olkoonpa niin:\nmutta niillä muilla on osaa yhd... Sen sanon, että rauhaa tahdon!\"\nmiltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. -- \"Mutta Thorbjörn!\"...\nkuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. \"Niin, niin!\" lausui\nhän; \"monet seikat voivat liikkua miehen mielessä... Oletko tänään\npuhutellut Synnöveä?\" -- \"Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle.\" --\n\"Tänään?\" -- \"Niin.\" -- \"Päiväkummun karjalla?\" -- \"Niin.\" --\n\"Tralalaa!\"\n\n\"Huomenna _me_ päästämme karjan,\" sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa\najatukset toisaalle. -- \"Minä tulen mukaan ajamaan!\" sanoi Thorbjörn.\n-- \"Mutta isä tahtoo itse olla mukana,\" lausui tyttö. -- \"Vai niin,\"\nsanoi edellinen ja vaikeni. -- \"Hän kyseli sinua tänään.\" -- \"Niinkö\nteki,\" sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä\nkuorimaan. -- \"Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet,\" jatkoi\ntyttö ystävällisesti, -- \"hän pitää sinusta paljon,\" lisäsi hän. --\n\"Tuopa mahdollista,\" lausui toinen. -- \"Hän puhuu usein sinusta, ulkona\nollessasi.\" -- \"Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani.\" -- \"Se on\n_sinun_ syysi.\" -- \"Sitä en kiellä.\" -- \"Älä niin puhu Thorbjörn, sinä\nkyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on.\" -- \"Mikähän se sitten\nlienee?\" -- \"_Minunko_ se tulee sanoa?\" -- \"Se ehkä yhdentekevä,\nIngrid, sinä tiedät, minkä minäkin.\" -- \"Niinpä niinkin; sinä olet\nkovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät.\" -- \"Niin, kyllä\nhän käsivartta pidättelisi.\" -- \"Varsinkin koska sinä lyödä\nlämähyttäisit\"... -- \"Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä\ntahtovat?\" -- \"Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin\nsiirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt\narvokkaaksi mieheksi.\" -- \"Häntä on ehkä vähemmin kiusattu.\" -- Ingrid\nvaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: \"Etpä juuri\ntaida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin ... missä tiedät\nvihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana.\" -- \"Siellä\njuuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela.\" Hän oli saanut\nkuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui\nhäntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: \"Lähdetkö Nordhoug'ille ensi\nsunnuntaina?\" -- \"Lähden.\" Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi\ntyttö jälleen: \"Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa\nhäihin?\" -- \"Tiedän.\" -- Silloin katsahti tyttö häneen: \"Thorbjörn,\nThorbjörn!\" -- \"Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja\nmuiden väliin?\" -- \"Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut\nsuvaitsevat.\" -- \"Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?\" -- \"Sen sinä\nhyvin tiedät.\" -- \"Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano.\" -- \"Älä\nsemmoisia jaarittele!\" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi\ntaaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa\ntuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: \"Kuuleppas, -- tähän olen\nkyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä,\nsentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, -- enhän edes\npääse Päiväkummulle, -- sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo\nhän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä\nluona, -- koska hän on noita pyhiä, -- muka.\" -- \"Thorbjörn!\" muistutti\nIngrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: \"Isä ei pane\nsanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo\nhän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, -- eikä toiselta\npuolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; -- enhän edes tiedä,\njosko hän todella...\" Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in\nsuulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään\nja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin\nsanoakseen: \"katsopa nyt!\" -- Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa\nlausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen\nkatsahtanut. \"Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon\nkulkenut.\" Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin\nkatsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in\nsilmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: \"No\nkatsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa.\nTuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin\non aika lähteä laitumelle!\" -- ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas\njäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. \"Lähdetkö?\" kysyi\nThorbjörn. -- \"Lähden\", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.\n\n\"Odotapahan vähän;\" arveli edellinen tyttöön katsomatta. -- \"Toisen\nkerran,\" kuului hiljainen vastaus. \"Siihen ollee pitkältä.\" Tyttö\nkatsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen\nkului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. \"Istuhan taas,\" sanoi poika\nhämillänsä. -- \"En istu,\" vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn\ntunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve\ntoiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi,\nkumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. \"Oletko\nvihoissasi minulle?\" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. \"En,\" vastasi\nThorbjörn punehtuen korvia myöten.\n\nHän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei\ntyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän:\n\"Sinä sen siis kuulit?\" -- \"Kuulin,\" vastasi Synnöve ja katsahti\nhymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel;\nnuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui:\n\"Ehkä olen ollut kovin häijy.\" Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö\nloi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: \"Älä tuomitse seikkoja,\njoita et tunne.\" Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi\nkovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja\nsanoikin sentähden paremman puutteessa: \"Pyydän sinua, suo se minulle\nanteeksi.\" Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei\nThorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja\nkumartui häneen. \"Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?\" -- \"Pidän,\"\nnyyhkytti tämä. -- \"Mutta ei se sinulle onnea tuota?\" Tyttö ei\nvastannut. \"Mutta ei se sinulle onnea tuota?\" toisti hän. Toinen itki\nkatkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. \"Synnöve!\" sanoi\nThorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui\nThorbjörn'iin ja itki.\n\n\"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme,\" sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä\nistumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli\nsilmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn\npiti Synnöven kättä häntä silmäellen. \"Armas, mintähden en saa tulla\nPäiväkummulle?\" -- Toinen oli ääneti. -- \"Etkö milloinkaan ole sitä\npyytänyt?\" -- Tyttö yhä oli vaiti. -- \"Mintähden et ole sitä tehnyt?\"\n-- \"En rohjennut,\" vastasi tämä tuskin kuultavasti.\n\nThorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen\nkyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen... \"Sillä tavoin en\nsinne milloinkaan pääse,\" sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta\nnykieli tyttö kanervia. \"Kyllähän ... ehkä olen harjoittanut ...\nsopimattomia... Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä... Häijy en ole\"\n(hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), \"olenhan vielä nuorikin\n... vähän yhtäkolmatta... Minä,\" ... (ei hän heti voinut pitkittää) --\n\"mutta sen, joka _oikein_ pitäisi minusta,\" toisti hän, ... \"tulisi\nkumminkin,\" ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään\nhiljaisen äänen. \"Niin et saa ... et tiedä miten paljon eräs... En sitä\nedes Ingrid'ille rohkene sanoa\" ... (ja sitten taas katkerasti itkien:)\n\"Minä ... kärsin ... kovin.\" Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen\nvarrellensa ja sulki hänen syliinsä. \"Puhu vanhemmillesi,\" kuiskasi\nhän, \"ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin.\" -- \"Käyköön _sinun_\ntahtosi mukaan,\" kuiskasi tyttö. -- \"Minun tahtoni mukaan?\" -- Silloin\nkääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle.\n\"Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!\" sanoi hän\nhartaasti hymyilyn yrityksellä. -- \"Sitäkö en tekisi?\" kysyi Thorbjörn\nhellästi hiljaisella äänellä. -- \"Et, et: sinä et huoli neuvoistani,\nsinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee.\nMinkätähden et?\" -- Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä\nmittaa: \"Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää,\njolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta _aina_ täytyy minun\nkuulla jotain sopimatonta, -- ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat\nminun kuultakseni.\" -- Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi\nnyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä,\njolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa\neteen; -- mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.\n\n\"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!\" -- \"Enkö sitä ole tehnyt?\" -- \"Et\nnäin.\" -- Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen\nvyöliinaansa pienille laskoksille: \"Ehkä se jäi sanomatta, koska --\npuuttui rohkeutta.\" Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen\nmielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli\ntyttöä.\n\nTuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja\nkatseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä\nmaahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin\nhymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, -- vaan tarttuivat\ntoistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi\npyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita\nhiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät\ntyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja\ntahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.\n\nThorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän\nolisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen\nääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän\nsuuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. --\nSentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: \"Pitkään aikaan ei sinun\npidä minusta pahaa kuulla.\"\n\nKotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä\nseudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi\nheidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan\nkuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen\nsuuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi\nläheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja\ntarttui erääsen säkkiin. \"Ehkä autan teitä?\" -- \"Kyllähän ne itsekin\nkannan,\" vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti\nmyllylle. \"Onhan niitä täällä piisaamaan asti,\" sanoi Thorbjörn. Kaksi\nsuurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi\nmyllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä\ntakaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei\nvirkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli\nSæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa\notti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund\nhänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat\nmolemmat yhtä haavaa aitalle. -- \"Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista,\"\nsanoi Sæmund, \"he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin.\" Ingrid\nloi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. -- \"Vai niin,\"\nvastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi\npainavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. \"Menetkö?\" kysyi Sæmund\nsynkeänä. -- \"En.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon,\nPäiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä\nmuut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan\npaimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja\nnämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin\npysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli\nsavutorvista. \"Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen,\" sanoi Ingrid:\n\"... tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita.\" -- \"Kuule,\nnyt huutelevat he miehiä,\" lausui Synnöve; \"missähän tänään\ntyöskentelevät?\" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja\niloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken\npäästä seisahtui tuumailemaan, -- valui sitten laajaksi vaipaksi yli\nmetsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken\nperästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän\nmieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä\ntapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä,\nmutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat\nhuudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia.\n\"Hupainen siellä kuuluu olevan,\" sanoi Ingrid. -- \"En minä suinkaan\nheitä siellä kadehdi,\" lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. \"Olisipa\ntoki hupaista olla mukana,\" mietti Ingrid, joka kumartuneena loi\nsilmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin\nruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä\ntoisia paritusten keskenänsä puhellen. -- \"Käsittää en voi, mintähden\nmuutamain mieli sinne niin hehkuu,\" sanoi Synnöve. -- \"Sitä tuskin\nminäkään käsitän,\" vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; --\n\"ehkä tanssi heitä mielyttää,\" lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään\nvastannut. -- \"Etkö milloinkaan ole tanssinut?\" -- kysyi Ingrid. --\n\"En.\" -- \"Pidätkö sen vääränä?\" -- \"Sitä en varmaan tiedä.\" -- Ei\nIngrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti\nHaugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut\ntiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten\najatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: \"Thorbjörn'iä\ntaitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt.\" -- Synnöve\nvastasi vähän ääneti oltuaan: \"Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava.\"\n-- \"Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!\" lausui Ingrid kääntyen päin\nSynnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: \"Sitä en tahtoisi.\"\n\nIngrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita\nlueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja\nsanoi: \"Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan.\" -- \"Mistä\nsyystä nyt olet niin iloinen?\" tiedusteli Ingrid. -- \"Sentähden ettei\nhän tanssi Nordhoug'illa!\" Ingrid istui mietteissään. \"Kyllä maar monet\ntytöt häntä ikävöivät,\" virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin\njotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta\nkerrosta kudelmassaan. \"Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä\nolen varma,\" pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja\nkatsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko\nkeskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä\nyhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten\ntähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin\nIngrid hymysuulla lausui: \"Nyt taas olet minulta monta päivää jotain\nsalannut.\" -- \"Mitä arvelet?\" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen\nsilmäyksen. \"Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii,\"\njatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä\nhymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle\nkorvaan: \"Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden\nkuin sinun kanssasi!\"\n\n\"Mitä lörpötteletkin!\" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi\nseisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. \"Synnöve,\nmiten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!\" sanoi hän nauraen, -- \"se\ntodellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon.\" Hän otti\nSynuöveä vyötäyksestä. \"Mitä aiot?\" tiedusteli tämä. \"Opetan sinua\ntanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin\nsinua tanssiin.\" Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli\nnaurua. \"Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään,\" arveli hän. \"Jumala\nsinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä\nkuuluikin,\" ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä\ntahdin mukaan. -- \"Ei, ei, tuo ei käy päinsä.\" -- \"Äsken juuri sanoit,\nettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt.\"\n-- \"Kunpa vaan tuo kävisi päinsä.\" -- \"Koetapa, niin nähdä saat, että\nse onnistuu!\" -- \"Olet ylen huima, Ingrid!\" -- \"Niin sanoi kissakin\nvarpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä\nkynsiinsä saanut; tule nyt!\" -- \"Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista,\nmutta...\" -- \"Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa,\njoka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan.\" -- \"Mutta...\" --\nIngrid rallatteli. -- \"Mutta...\" änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi\nkumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin\naskelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen,\nsilmät maata kohden, -- ja Ingrid lauloi:\n\n    Ja kettu makasi koivun alla\n    Kanervikossa.\n    Ja jänes hyppäsi kevein koivin\n    Kanervikossa.\n    Hoi, päiväpaiste mi tänään on!\n    Tuoll' kaste kimaltaa verraton\n    Kanervikossa.\n\n    Ja kettu hymyili koivun alla\n    Kanervikossa.\n    Ja jänes kiiteli pallon lailla\n    Kanervikossa.\n    Tääll' onpi iloista elellä!\n    Hu-hei! kas noinko voit hypellä\n    Kanervikossa?\n\n    Ja kettu tirkisti koivun alla\n    Kanervikossa.\n    Riens' jänes vastaansa laukkaamalla\n    Kanervikossa.\n    No Jumal' armahda! Siek's oot vain?\n    Kuink' tanssia sä uskallat ain'\n    Kanervikossa?\n\n\"Noh, onnistuihan tuo!\" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä\nseisahtuessa.\n\nSynnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin.\n\"Eihän tuota mikään estäne,\" tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä\njalkojansa liikuttamaan; \"sillä valssi on vaikia,\" -- \"Kylläpä se\nsujuu, kun vaan alkuun päästään,\" päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi\nlaulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen;\nmutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi\nSynnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. \"Osaathan valssia!\"\nhuudahti hän.\n\n\"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!\" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan\nIngrid'iin tanssia pitkittääkseen. \"Mutta kuka on sinua neuvonut?\" --\n\"Tralala -- lalaa!\" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin\nryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:\n\n    Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää,\n    Sä tanssios armaani; ilta koht' entää.\n    Kas, virta kun rientää mereen siintävään,\n    Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään.\n    Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan,\n    Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan?\n    Kas...\n\n\"Kummallisia lauluja rallattelet,\" lausui Synnöve, hereten tanssimasta.\n-- \"En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut.\" -- \"Ne\novat Pentti-vangin virsiä,\" sanoi Synnöve, \"kyllä ne tunnen.\" --\n\"Ovatko ne niitä?\" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa\npäätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi\nhuomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. \"Katsopa,\n-- tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!\" -- Synnövekin sen näki, --\nja kysäsi: \"Hänkö se on?\" -- \"Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla\nkaupunkiin...\"\n\n... Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli\npitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen\npitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä\nkuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja\nhuhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle\ntoitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän\njälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi\niloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä\nmilloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta\nhuomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne\ntahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti\nojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in\nnummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen\nrattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken:\neläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä\ntepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin\nThorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä\nkulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, -- ja nyt täytyi hevosen\nseisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen\nvärisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä\nrauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi\npelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut\nhevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä\nkappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat\nsekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän\nasti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin\ntepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi\nselvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota\nenemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä\nvaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua\nThorbjörn'in kourista, -- ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut\nhillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla\npiiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä\nrajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta\nhän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja\nvoimainsa takaa. \"Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!\" -- ja\nhän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. \"Heisaa, saatpa kerran\nkokea oikein miehen kouria!\" -- ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta\nvaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: \"Olkoonpa ensimmäinen ja\nviimeinen kerta, -- kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa,\nkoni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!\" -- ja hän löi.\nTällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt\nvastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi\nhirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli\nvähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen\nkäsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni\nThorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän,\nkohotetulla ruoskalla, kohden miestä. \"Kyllä minä annan sinulle naurun\naihetta.\" Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan\npuoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi\npäätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen.\nThorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.\n\nThorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi\nhänen selkänsä. \"Sinä kaiketi hevoseni säikäytit,\" lausui hän. -- \"Minä\nvaan makasin,\" vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen -- \"mutta sinä\nminun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit.\" -- \"Sinä sen\nhulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät,\" ja hän hyväili\nvaahtoista hevosta. -- \"Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin\nminua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt,\" sanoi Aslak, ollen\npolvillaan ojassa. \"Pidä kitasi hyvällä!\" huusi Thorbjörn ja uhkasi\npiiskalla. Aslak ryömi ojasta. -- \"Voi minua vaivaista! Minuako\ntahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!... Minne sellaisella\nvauhdilla aiot?\" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta\nhoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. -- \"Tänään kyllä en\npääse edemmäksi,\" sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. --\n\"Tuopa kovin ikävätä,\" ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten.\n-- \"Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;\" -- ja\npitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä\npysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei\ntahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä\ntuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan\nnäköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina\nesiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi\nentiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä\nnäkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan\npäätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä.\nKasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä\nAslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut,\nmutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana\nkuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista\nseuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan\nhaastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in\nhäissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt\nparhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut\ntoisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan\nvaarassa. -- \"Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin\npäästää se valjaista,\" sanoi hän, \"sinun kaikessa tapauksessa täytyy\nkäydä Nordhoug'ista apua.\" Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta\nei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. -- \"Siellä vietetään suuria\nhäitä,\" lausui hän. -- \"Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin,\" vastasi\nAslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän\npäässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä\ntalolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn\nkatsahti taaksensa häneen. \"Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin\nhäätaloon,\" sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut,\nvaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen\nvanhaa hyvin tunnettua häälaulua. \"Sinä astut kovin joutuisasti,\"\nlausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton\nja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen\nrakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä\nkokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan,\nmistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin\näkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet.\nTanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa\nkuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. \"Tänne saapuu häävieraita\nvasten tahtoansa,\" huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä.\nKokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.\n\n\"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä\npermannolle ja hyviä pelimannia penkille,\" virkkoi Aslak ja tunki\nkeskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään;\njoku lausui: \"Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin.\" Thorbjörn\ntapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he\neivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään.\nSulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia\nmaistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä\npitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä\nryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli\njälleen taloon palannut. \"Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi\nkuin äsken,\" lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli.\n\"Tässä oli hieman temmellystä,\" vastattiin; \"nyt ovat muutamat menneet\nlevolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat\nsiellä, missä Knuuti Nordhoug.\" Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug\noli.\n\nMorsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi\nolutta sekaan, virkkoi nyt: \"Sinä Aslak, annapas tarinan tulla,\nsaattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella.\" -- \"Onko monta\npyytämässä?\" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin\nkappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. \"Totta,\"\nvastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; \"minä myöskin sinua\npyydän.\" -- \"Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?\" pitkitti\nAslak. -- \"Kyllä piankin,\" lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi\nhänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias\nvaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. -- \"Tarinasi\novat minun mieleisiäni,\" lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä\ntaas edellisen. -- \"Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina\nhuvittaneet,\" sanoi Aslak. \"Onnea heille!\" örisi hän, tyhjentäen erään\nnuodemiehen ojentamaa maljaa. -- \"Päästäpä nyt suustasi!\" anoivat\nmoniaat. -- \"Juttele mustalais-Sannasta!\" esitteli muudan. -- \"Siitä\npaholaisesta, hyi!\" jupittivat toiset, varsinkin naiset. --\n\"Haukilahden tappelusta,\" ehdoitteli Simo-rumpali. -- \"Pikemmin jotain\nhupaisaa!\" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa,\nnojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien\npenkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat,\nmutta eivät muualle siirtyneet.\n\n\"Nyt kerron, mitä itse tahdon.\" -- \"Et maar, peijakas vie!\" jupisi\nvanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen\nkoipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn\npäähän heitettyä hienoa röijyä. -- \"Älä nuttuani potki!\" ärjäsi\nseinää vasten nojauva nuorukainen. -- \"Älä tyttöjäni silittele!\"\nvastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. -- \"Miten\nsanottu, nyt kerron, mitä _itse_ tahdon!\" intti Aslak, \"viinasta mies\n'kuraasia' saa!\" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että\npaukahti. -- \"Päästäpä suustasi mitä _me_ vaadimme!\" toisti sängyssä\nolija; \"sillä meidän on ilojuoma.\" -- \"Mitä sillä tarkoitat?\" kysäsi\nAslak, silmät seljällään. -- \"Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin\nteurastamme,\" ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä,\nmutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa,\neikä hän mitään virkkanut.\n\nMuutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. \"Hän päihtyy,\"\narveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen\nvirnussa ja sanoi: \"Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. --\nJumala varjele niin lystikkään!\" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi,\njotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. \"Tänään hän\non oikein kirkkosuulla,\" sanoi morsiamen isä. -- \"No, miten muuten!\"\nvirkkoi Aslak, -- \"naukku rintaan vielä!\" Se tuotiin; kallistaen\npäätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä:\n\"nyt olen juotto-porsaanne.\" -- Sitten alotti hän:\n\n\"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa\nsanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta\nmielestä oli talon isäntäkin ja -- tst! -- häntä tyttö palveli. Hyvän\npalkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän\nsai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä\nmyöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt,\nsillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin,\nja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt.\nÄiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut,\ntiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli\npoika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa\näpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.\n\n\"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti\nvastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän\njuomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin\nelämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään\nnääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.\n\n\"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti;\nmutta yhä asuskeli tyttö töllissään -- nyt hänen auttamattomasti piti\nlähteä ... ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja\nisäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, -- ämmä pelastui\nvesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt.\nEhkäpä niin oli... Mutta ehkäpä toisinkin... Kummallinen oli tuo\npoika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä\nvilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin\nmissä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan\ntiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä\npäivänä hän jälleen itki, ja sentähden _poika_ yösydännä lähti pois...\nMutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti\ntuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa... Poika\nkäyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä\noli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen,\nsiellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään\nhänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä\nkertoi... Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko\ntotta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani\ntiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette;\nei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja\nvielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi\nmuiden olevan hänen kaltaisensa, -- mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan\nhumalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy,\n-- ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole\nkeneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta\nharjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja\nkumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus\nnäkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä\nsitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä\nhuolia...\" Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti\nitkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. -- \"Nyt on hän\nvarsin sikana,\" kuului sängystä; \"silloin hän aina itkee, siksi kun\nnukkuu.\" -- \"Tuo oli rivoa,\" sanoi naisväki ja nousi sieltä\nlähteäkseen. -- \"En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan\ntoisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa,\" sanoi vanhus\noven suusta nousten. \"Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä\nkuuntelevat,\" pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nToiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin\njälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut\neivät tahtoneet hänen untansa häiritä. \"Sittekun Lauri, toverinsa,\nhakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista\nvuorokautta.\" -- Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu\nkartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti\nlähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin\nsulhanen koki häntä pidättää; \"eipä vaan tässä minulla ole niin paljon\niloa kuin luulisi päältä katsoen,\" sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä\nliikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat\nhänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli\nväkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty.\nThorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta:\nmutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja\nääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan\nulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja\nistuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään\npuukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä\nvoivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja\nThorbjörn kuunteli. \"Sinäkö ... todella ... olet?\" kuuli hän miehen\näänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen\nitkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. -- \"Mintähden tulitkin\ntänne?\" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun\ntukahduttama. -- \"Hm ... kenen häissä soittaisinkaan ellei ... sinun?\"\nsanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli\nThorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon\ntorpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! \"Mintähden et ole\nkoskaan puhunut?\" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta\nvärisevällä äänellä. -- \"Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken,\"\nkuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui:\n\"sinä kuitenkin tiesit _hänen_ täällä käyvän.\" -- \"Pidin sinua\nvakaampana.\" -- Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä.\n\"Mintähden et suutasi avannut?\"\n\n\"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in\ntytärtä pyytänyt;\" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli\nsyvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi... \"Me\nkumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta,\" virkettiin.\n\n... \"Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani\nsinulle...\" -- \"Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin\nmieluista ollut... Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme\nkohtasimme; ... toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin.\nSiten luulin sinun minua hylkivän...\" -- Taas äänettömyyttä. Ei\nThorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan\nhengenvetoakaan.\n\nThorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja\nhänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi:\n\"Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka...\" -- \"Hän on\nkunnon mies,\" virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa,\nluultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä\nhän lausui: \"Tilasi kyllä on surkea ... mutta ... paitsi tätä sattumaa\nme tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia\nlyödessäsi, sinun käsitin...\" -- \"En sitä pitempään kärsiä jaksanut,\"\nvirkkoi toinen, -- ja lisäsi vielä: \"Knuuti on häijy veitikka,\" -- \"Ei\nhän hyväkään ole,\" vastasi sisar.\n\nMolempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: \"Tokkohan minusta vaan\nenää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla.\" -- \"Minun oloni\nkumminkin on sinun tilaasi tukalampi,\" ja jälleen kuului katkeraa\nitkua. \"Joko lähdet?\" tiedusteli miehen ääni. -- \"Lähden,\" kuului\nvastaus ja sitten lausuttiin: \"Voi minua kurjaa, voi poloinen\nelämätäni!\" -- \"Älä noin voivottele!\" virkkoi edellinen; \"Jumala\nkyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi\nhelpommaksi.\" -- \"Herran tähden! älä noin puhu!\" äännähti hän tuskin\nkuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen\nlähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän\nei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.\n\nEnsimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: \"Mikä oli syynä\nLauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?\" -- \"Mikä syynä?\" sanoi\nPekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain\npoimuihin kätkeä; \"kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan\nkysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä.\"\nSamassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä,\nmutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi\nheihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta\nmuuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn\nvoinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän\npahempiakin aavistelemaan.\n\nEtäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan\npaikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki\nmalttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään,\nettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja\nrähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä\nsieltä samosi ulos. \"Missä hän on?... Onko hän pistäytynyt piiloon?...\nMissä oleskelee hän?\" -- \"Tuolla, tuolla!\" vastasivat toiset, -- \"Älkää\nhäntä sinne päästäkö,\" huusivat toiset, -- \"siitä varmaan taas syntyy\nonnettomuutta.\" -- \"Knuutistako puhe?\" kysyi Thorbjörn pieneltä\npojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. -- \"Niin kai, hän on taasen\npäissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan.\" Thorbjörn istui\njo kuormallansa ja joudutti hevosta. -- \"Älähän, pysähdy mies!\" kuuli\nhän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä\nhuolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. \"Vai olet sinä\npelkuri, Thorbjörn Kuusela?\" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt\nkävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.\n\n\"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!\" huusi muudan. Thorbjörn\nkatsahti taaksensa. \"Kiitos, minun täytyy kotiin,\" sanoi hän.\nTuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt\nkärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten\nruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä,\nhiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri,\nhuulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon\nsisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista\nyhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi;\nsamoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. \"Mitä\nkonistasi tahdot?\" kysyi Knuuti. -- \"Ei se olekaan myötävänä,\" vastasi\nThorbjörn. -- \"Luuletko, etten sitä maksaa voi?\" intti toinen. -- \"En\ntiedä, mitä jaksat.\" -- \"Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä\nvaroa,\" melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään\nja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: \"Tällä kertaa Knuutilta\ntaitaa puuttua 'kuraasia'.\"\n\nTuon kuuli Knuuti. \"Rohkeuttako olen vailla? Ken sitä väittää? Enkö\ntohdi?\" kirkui hän. Yhä useampia kokoontui. \"Pois tieltä! syrjään\nhevosen edestä!\" huusi Thorbjörn ja sivalsi hevosta; hän aikoi lähteä.\n\"Minuako tieltäsi käsket?\" ärjäsi Knuuti. -- \"Minä ääntelin hevoselle:\npäästä minun pitää,\" sanoi Thorbjörn, mutta ei itsekään väistänyt. --\n\"Mitä, ajatko suoraan päälleni?\" tiuskasi Knuuti. -- \"Anna tietä\nsitten!\" ja hevonen nosti päätään, muuten se olisi töydännyt vasten\nKnuutin rintaa. Silloin tarttui Knuuti päitsiin, ja hevonen muistaen\nlöylytystä tiellä alkoi väristä. Tuo kävi Thorbjörn'in sydämelle; hän\nkatui hurjuuttansa; mutta sen saisi Knuuti maksaa: samassa hän nousikin\nja sivalsi Knuutia piiskalla päähän. \"Lyötkö senkin vietävä?\" kiljui\nKnuuti ryntäen likemmäksi; Thorbjörn hyppäsi kuormalta. \"Häijy olet,\nryökäle!\" huusi hän kalpeana kuin kuolema ja jätti ohjakset\näskenmainitulle nuorukaiselle. Mutta, vanhus, joka oli noussut oven\nsuusta Aslak'in päättäessä tarinatansa, lähti Thorbjörn'in luo ja\nnykäsi häntä käsivarteen. -- \"Sæmund Kuusela on niin kunnon mies, ettei\nhänen poikansa pitäisi lähteä koetukselle tuollaisen junkkarin kanssa.\"\nThorbjörn tointui, mutta Knuuti ärjäsi: \"Minäkö junkkari? Kylläpä\nhän taitaa olla yhtä suuri, ja minun isäni on kyllä hänen isänsä\nvertainen... Käy käsiksi!... Surkeatahan tuo on, ettei ihmiset tiedä,\nkumpi meistä oikeastaan on toistaan väkevämpi,\" lisäsi hän päästäen\nhuivia kaulastaan. \"Kyllä siihen vielä joudutaan,\" vastasi Thorbjörn.\nVirkkoi mies, joka äsken sängyssä venyi: \"Molemmat ovat he kissain\ntapaisia, jotka toisiansa härnäten kokevat itsiänsä rohkaista.\" Sen\nkuuli Thorbjörn, mutta ei häneltä vastausta tullut. Jotkut joukossa\nnauroivat: toisten mielestä nuo monet tappelut näissä häissä jo\nrupesivat inhoittamaan, häijyä oli myöskin hätyyttää rauhallista\nmatkamiestä. Thorbjörn katseli hevostansa; hän aikoi lähteä. Mutta\nnuorukainen, jolle ohjakset annettiin, oli kääntänyt toisaalle ja\najanut hevosen hyvän matkan päähän; itse seisoi hän Thorbjörn'in\ntakana. \"Ketä etsiskelet?\" kysäsi Knuuti: \"Synnöve on täältä koko\nmatkan päässä.\" -- \"Mitä se sinuun kuuluu?\" -- \"Ei kuulukaan semmoiset\ntekopyhät naiset minuun,\" -- ilkkui Knuuti, \"mutta ehkä hän vie sinulta\nrohkeuden.\" Tuota ei Thorbjörn voinut sietää; väki näki hänen tannerta\ntarkastavan. Muutamat vanhukset rupesivat valittelemaan, arvellen\nKnuutin jo tehneen kyllin pahaa näissä pidoissa. -- \"Ei hän minulle\nmitään saa,\" sanoi Thorbjörn, ja koska toiset sen kuulivat, vaikenivat\nhe. Muutamat taas sanoivat: \"Antaapa heidän voimiansa koetella, niin\nheistä tulee hyvät ystävät: he ovatkin jo pitkät ajat karsaasti\ntoisiinsa katsoneet.\" -- \"Niin,\" jatkoi muudan, \"kumpainenkin\nmielellänsä olisi seudun paraimpana miehenä -- saapa nyt nähdä!\" --\n\"Onko kenkään nähnyt Thorbjörn Kuuselaa?\" kysyi Knuuti: \"muistaakseni\nhän äsken oli täällä kartanolla...\" -- \"Oli kyllä ja on tässä\nvieläkin,\" vastasi Thorbjörn ja samassa sai Knuuti niin korvallensa,\nettä hän oli vähällä kaatua vieressä olevaan miesjoukkoon. Nyt olivat\nkaikki ääneti. Knuuti syöksi esiin sanaa lausumatta. Thorbjörn astui\nvähän häntä vastaan. Hyvän aikaa oltiin nyrkkisillä: kumpikin koki\npäästä toisen kaulukseen käsiksi, mutta molemmat tiesivät tehtävänsä,\neivätkä laskeneet vastustajaansa likelle. Thorbjörn lämähytteli\ntiukkaan, sanottiin samalla tuntuvastikin. \"Jopa sattui Knuutillekin\nvertainen,\" sanoi se, joka hevosen oli syrjään ajanut, \"tehkää tilaa!\"\nNaiset pakenivat; ainoastaan muudan heistä jäi portaille seisomaan,\nsieltä paremmin nähdäksensä, -- tuo oli morsian. Thorbjörn näki hänen\nvilahdukselta ja pidätti kättänsä. Samassa näki hän veitsen\nvälähtelevän Knuutin kädessä ja muistaen sisaren äskeisiä sanoja, ettei\nKnuutiin ollut luottamista, iski hän miestä käsiranteesen, jotta veitsi\nputosi ja käsivarsi kävi hervakkaaksi. \"Ai, kovin löit!\" valitti\nKnuuti. -- \"Vai tuntui se?\" kysyi toinen ja syöksi hänen päällensä.\nKnuuti töin tuskin enää taisi toista kättään käyttää; mutta kovalle\notti saada häntä nurin. Häntä paiskattiin monta kertaa maahan niin,\nettä toinen jo olisi horjunut, mutta siinä oli jäykkää selkää. He\nvähitellen siirtyivät paikaltaan, kansa väistyi tieltä, ja niin sitä\nmentiin pitkin pihaa, siksi kun he joutuivat portaiden eteen: siinä\ntarttui Thorbjörn Knuutiin ja paiskasi hänen vasten paateroa niin, että\nluut natisivat. Siihen hän jäi pitkäkseen, voihkasi pitkään ja ummisti\nsilmänsä. Thorbjörn suoritti vartaloansa ja katsahti ylös; silmänsä\nsattuivat morsiameen, joka liikahtamatta katseli päältä. \"Asettakaa\njotain hänen päänsä alle,\" sanoi hän, kääntyi toisaalle ja lähti\nsisään.\n\nKaksi vanhaa akkaa sattui ohi käymään; toinen sanoi toverilleen: \"Herra\nJumala, tuossa taas on yksi hengetönnä! Kukahan se onneton lie?\" Eräs\njoukosta vastasi: \"Se on Knuuti Nordhoug.\" Toinen nainen arveli:\n\"Silloin ehkä tappelut näissä seuduin vähenevät.\" -- \"Voisivathau toki\ntoisin tavoin voimiansa koetella.\" -- \"Oikeassa olet,\" lausui toinen:\n\"Herra suokoon, että jättäisivät toisensa rauhaan ja kääntäisivät\nsilmänsä _katoamattomiin_.\"\n\nTuo Thorbjörn'issä teki kummallisen vaikutuksen; ei hän mitään\nlausunut, mutta seisoi vielä paikallaan ja katseli niitä, jotka Kuuutia\nhoitelivat, -- moni häntä puhutteli, ei hän sitä kuullut. Hän kääntyi\nheistä ja vaipui ajatuksiinsa. Synnöve niissä väikkyi, ja häpy täytti\nhänen mielensä.\n\nHän mietiskeli, miten hän voisi asiaa selittää, ja täytyi itselleen\nmyöntää, ettei ollutkaan niin helppo herjetä, kuin hän kerran oli\nluullut. Samassa hän kuuli takanansa: \"Varo itseäsi, Thorbjörn!\" mutta\nennenkun hän joutui kääntymään, häntä hartioista kouraistiin,\npainettiin vasten maata, eikä hän sitten enää tuntenut muuta kuin\npolttavan vaivan, jonka paikkaa ei hän selvään eroittanut. Hän kuuli\nääniä ympärillään, kuuli ajettavan, luuli toisinaan itsekin ajavansa,\nmutta ei sitä varmaan tietänyt. Sitä kesti pitkän aikaa, sitten rupesi\nkylmämään, ja tuli jälleen lämmin, viimein kävi hänen mielensä niin\nkeveäksi, niin keveäksi, että hän mielestänsä liehui yli maan, ja nyt\nhän sen käsitti: puiden latvat häntä kannattivat, kuljettaen häntä\ntoisesta toiseen: siten joutui hän tunturille, sitäkin korkeammalle,\n-- paimenmajalle, vielä ylemmäksi, -- korkeimman vuoren huipulle.\nSiellä kumartui Synnöve hänen puoleensa, itki ja nuhteli häntä siitä,\nettei hän ollut asiatansa ilmoittanut. Tyttö itki katkerasti ja arveli,\nettä hänen toki olisi pitänyt huomata, miten Knuuti Nordhoug asettui\nhänen tiellensä, alituisesti hauen tiellensä, jotta tytön viimein\ntäytyi ruveta Knuutille. Sitten Synnöve silitteli Thorbjörn'in toista\nkylkeä, jotta se siitä lämpeni, ja itki niin, että hänen paitansa siitä\nkohdasta kävi läpimäräksi. Mutta Aslak istui kyyristyneenä korkealla\nkivellä ja poltteli läheisten puiden latvoja niin, jotta sähisi ja\nratisi ja poukat lentelivät ympäriinsä; itse nauroi hän suu seljällään\nja sanoi: \"en minä, vaan äitini tuon tekee!\" Ja Sæmund, isä, seisoi\ntoisella puolella nakellen jyväsäkkiä niin korkealle ilmaan, että ne\nkatosivat pilviin, sieltä laajeten koko seutua peittävään sumuun, -- ja\nhän suuresti kummasteli, miten jyvät niin voivat laajeta yli koko\ntienoon. Katsellessaan alaspäin, kävi Sæmund niin pieneksi, jotta hänen\ntuskin maanpinnasta eroitti, mutta kuitenkin heitteli hän säkkiä yhä\nkorkeammalle sanoen: \"Teepäs temppu perässä!...\" Korkealla hattarain\nkeskellä oli kirkko ja Päiväkummun vaaleanverevä emäntä seisoi toruissa\nliehuttaen punaisenkeltaista niistinliinaa, toisessa kädessään pitäen\nsuurta virsikirjaa, ja sanoi: \"Tänne et pääse, ennenkun olet herjennyt\nmanaamasta ja tappelemasta...\", mutta tarkemmin katsottuansa huomasi\nhän paikan ei kirkoksi vaan Päiväkummuksi, ja auringon säteet\nvälähtelivät noissa satalukuisissa akkunuissa niin, että ne hänen\nsilmiänsä häikäsivät ja hänen täytyi ne ummistaa...\n\n\"Varovasti, Sæmund, varovasti!\" eroitti hän kavahtaen unentapaisesta\ntilasta. Häntä kannettiin, ja koska hän katseli ympärilleen, huomasi\nhän olevansa Kuuselan tuvassa; valkea leimusi takassa, ja äiti seisoi\nitkien hänen vieressänsä; isä oli juuri aikeessa kantaa hänet\nperäkamariin, mutta laski hänen varovasti jälleen paikalleen: \"vielä\nhänessä henki on!\" sanoi hän värisevin huulin kääntyen äitiin. Tämä\nhuudahti: \"Jumalan kiitos, hän aukaisee silmänsä! Thorbjörn, Thorbjörn!\noi lapsi-poloinen, mitä ovat he sinulle tehneet?\" -- ja hän kumartui\nhänen puoleensa, silitteli hänen poskiaan, vuodattaen kuumia kyyneliä\nhänen kasvoillensa. Sæmund pyyhkäsi silmäänsä nutunhihalla, väisti\nsävyisästi äitiä syrjään: \"anna, kun nyt heti hänen vien.\" Ja hän\nkannatti varovasti toisella kädellään sairaan hartioita, toisen asetti\nhän seljän taakse. -- \"Pitele sinä päätä, ehk'ei hän itse jaksa sitä\nkannattaa.\" Äiti kulki edellä kannattaen päätä, Sæmund koki pysyä hänen\njäljessään, ja hetken kuluttua oli Thorbjörn toisessa suojassa ja\nsängyssä. Kun olivat hänen peittäneet ja sovittaneet parhaimman mukaan,\nkysyi Sæmund, oliko renki jo joutunut matkaan. \"Tuossa hän on,\" vastasi\näiti osoittaen kartanolle: \"Oletko perillä tunnissa, saat palkkasi\nkahdenkertaisesti; -- vähät siitä, vaikka hevosenkin tappaisit.\"\n\nHän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä\nhäneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma\nnäkönsä himmentymään. \"Tiesinhän sen näin päättyvän,\" huokasi hän ja\nlähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta\nei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui\nvaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä\nhänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja\ntuo oli pahan edellä. \"Herra Jumala sinua armahtakoon!\" äännähti hän\nlopulta; \"jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta\npäivää jäljellä.\" Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja\njäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi\nrukoilemaan \"Isä meidän\" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan\npääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki\nolivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista\nsattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle\nIngrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas\npaikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse\nvaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä\nhartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui\nRaamattuun, ja sanoi: \"Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit.\"\nKoskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän\nmuisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei\nhän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä\nliikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin\nainakin itselleen lohdutukseksi.\n\nIngrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen;\nmutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli\npaimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko\nasiasta tiennyt mitään.\n\nLääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli\npuukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori\nmitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä\nsairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen\nperässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän\nlupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin\nvaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: \"Tuo mies kun ei mitään\nvirka, on vaara käsissä,\" sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät,\nhän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.\n\nEi kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä\nliioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja\noli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut\nmitään tiedustella. Itse kysyi hän: \"Mitä kuuluu?\" -- \"Hän on\nnukkunut,\" vastasi Ingrid, \"mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa\nkättään nostaa.\" Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi\ntakaisin ovelta.\n\nTohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni\npuhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui\nhänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän\nheiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan\nkäynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina\nkiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta\nkysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä?\n\"Ehk'eivät he huoli minusta,\" vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille,\njoka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin\ntullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän\nSæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän\ntehtyään kysyi Sæmund poikaansa. \"Kovin pahoin häntä on piesty;\" kuului\nlyhyt vastaus. \"Tointuuko hän?\" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. --\n\"Kiitos, ei se korjaamista tarvitse,\" sanoi tohtori. -- \"Täytyy sitä\nvähän kiinnittää,\" vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori\nkääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. --\n\"Kysyt hänen tointumistansa, -- sitä toivon,\" virkkoi tohtori vitkaan.\nSæmund katsahti pikaisesti ylös. -- \"Hän siis jää elämään?\" -- \"Sitä\nvaron sitten moniaan päivän,\" vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama\nkyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia\ntunki sijaan. \"Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista\nhävetä,\" nyyhkytti hän, \"mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies.\"\n\"Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?\" -- \"En ollut mies\nsitä kuulemaan,\" vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa\ntukahuttaa. -- \"Ja sitten nuo naiset,\" pitkitti hän: \"ne joka kerran\npitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä\ntehneeksi.\" Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund\nhäneen terävästi. \"Saako hän terveytensä jälleen?\" kysyi hän äkkiä. --\n\"Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa.\" Sæmund vaipui\nmietteisinsä. \"Tavallansa kyllä,\" jupisi hän ja loi silmänsä maata\nkohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen\nkielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. \"Kiitos sanomasta,\" virkkoi hän,\nojensi kätensä ja lähti kotiinsa.\n\nSillä välin istui Ingrid sairaan luona. \"Jaksatko kuunnella, niin\nkerron sinulle isästä?\" kysyi tyttö. \"Kerro,\" vastasi toinen. \"Koska\ntohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei\nkenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen\nnähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon\njuomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän\nliiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja\ntapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi _häntä_\nkertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti\nkertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen\nkätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää,\nnousi isä kysyen, näinkö siinä _sitten_ kävi, -- ja samassa tarttui hän\nKnuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle\npaadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli\nKuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti\nvaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän\nkyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti\npaikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta\nlämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja\ntuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.\n\n\"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi,\nSæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja\nhetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois\nhäistä, eikä sinne enää palannut.\"\n\nIngrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni,\njoku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja\nSæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut\ntietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän\nhaastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan\nkuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä\nollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä\nitkusta punaiset. \"Tosin saamme hänen pitää,\" sanoi hän ohimennen\nIngeborg'ille, \"mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä\njälleen.\" Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä\nulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän\naikaa keskenänsä.\n\nMutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala\nkädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: \"Koska Synnöven tapaat, anna\ntämä hänelle.\" Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien\ntoisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:\n\n    \"Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.\n\n    Nämä rivit luettuasi, älköön meidän välillämme sen enempää olko.\n    Sillä ei minua ole sinulle ai'ottu. Herra olkoon meidän molempain\n    kanssa!\n\n    Thorbjörn Sæmundinpoika Kuusela.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSynnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä.\nThorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta\nlähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa\nneuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan\nkerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä\nkävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut.\nThorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana,\nmutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin\nhuoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä\nalakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn\nsiis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen\nsyytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.\n\nPaimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai\nmuita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä\nepätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta\nerinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella\nhuhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin\nnukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa,\nse taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi\nhulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä\nilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan\nkanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken\nsittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun\naihetta.\n\nSiitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut.\nIltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta\npäivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja\nistuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista,\nsillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä\nuuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa;\nmutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli\nPäiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset\ntuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut\nentinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. \"Mistähän tuo tulee?\"\narveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli\nselväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. \"Mutta\nmintähden, ystäväni, tuota teet?\" kysyi hän. \"Näethän, etteivät kukat\nota hyötyäksensä,\" vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin\ntuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle\ntakaisin. \"Kyllä sen pian teen,\" vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki\nkokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa\nistunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli\nnäkyviin. \"Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun\nluonasi?\" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä\nkumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. \"Äiti,\näiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni,\" rukoili Synnöve itkien. \"Jaa,\nei se auta,\" väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin\nhämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan,\nmutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. \"Varokaa kukkiani!\"\nhuudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat\nhajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja\nSynnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään,\nmuuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa\nlevisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski\npitkät kyntensä äitiin. \"Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on\nsijaan tullut, varo itseäsi!\" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä\navuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas\nuudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä\nkerran huudettiin. \"Täällä olen!\" sanoi Synnöve heräten unestaan.\n\"Synnöve!\" huudettiin. \"Täällä olen,\" vastasi hän katsahtaen ylös.\nÄidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti\nseisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään\npäivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.\n\n\"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!\" virkkoi äiti. \"Minua\nrupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt\nkoko asiasta, ennenkun jo nukuinkin.\" -- \"Semmoista tulee sinun varoa,\nlapsukaiseni... Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen\ntäytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle.\" Mutta Synnöve huomasi heti,\nett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan\nuneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli,\nmiten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat\nvaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän\ntoisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten\nkylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä\naina piisasi kiirettä. -- Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan\nkannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. -- \"Jätähän _tuo_ toistamiseksi,\"\nsanoi äiti; \"tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt:\nse sinun tulee tehdä, _ennenkun_ rupeet huiluulle.\" -- \"Tänään tuo\nvasta ensi kerran tapahtuikin.\" -- \"Tule nyt, niin sinua autan, koska\nkerran tänne satuin tulemaan,\" sanoi äiti helmojansa ylös käärien.\n\"Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi.\" Hän lähti\nheti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat\npesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä,\nneuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen\ntyössä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti\nkertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli\npaljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen\nlähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle\nmennessään lukea Jumalan sanaa: \"sitä et saa jättää,\" lausui hän,\n\"muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä.\"\n\nKaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan.\nIstuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi\npaimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään.\n\"Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä,\" sanoi äiti, ja Synnöve kyllä\nkäsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään\nkatkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. \"Sitä, joka\nei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä\nvaroo,\" pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. \"Ainahan olen\nsen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla\ntepastella, -- hyi!\" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata\nkohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. \"Oletko kuullut, miten hän\nnyt jaksaa?\" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. --\n\"En,\" vastasi tämä. -- \"Huono hän kuuluu olevan,\" sanoi äiti. Synnöven\nsydäntä kivisteli. \"Lieneekö hän kovinkin huonona?\" kysyi hän. --\n\"Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: -- sitä paitsi\nnyrkiteltiinkin häntä aika lailla.\" Synnöve tunsi punehtuvansa; heti\nkääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. \"Eihän toki siitä\nhengen vaaraa synny?\" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti\nhuomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi\nhän: \"Eihän kumminkaan siitä pelkoa.\" Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta\naavistamaan. \"Hän on vuoteen omana?\" kysyi hän. -- \"No se on selvä,\neihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon\nihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa,\njotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle.\"\nSynnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti\npitkitti: \"Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen\nsitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa.\" Synnöveä rupesi\npäästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.\n\n\"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut,\nmeillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän\ntosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän\nmuuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja\nlohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet.\" Mutta\nkun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun\ntukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan\nponnistus, hän hyrähti itkuun. -- \"Itketkö?\" tutkasi äiti ja katsoi\nhäneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. -- \"Isää kun ajattelen niin...\"\nja nyt hän vasta äityikin itkemään. -- \"Mutta, oma rakas lapseni, mikä\nsinua vaivaa?\" -- \"Sitä en selittää voi ... lennähti mieleeni ...\nvoisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla,\" nyyhkytti\nSynnöve. -- \"Mitä hulluttelet!\" sanoi äiti, \"miten voisi hänelle tulla\ntapaturma? -- kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?\" -- \"Minä vaan\nmuistelin ... miten tuolle ... toiselle kävi,\" sammalti Synnöve. --\n\"Niin hänelle ... mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. _Hän_ kyllä\npalajaa kotiin vahingotta, -- jos Herra muuten häntä varjelee.\"\n\nÄiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan,\nniin hän taasen äänteli: \"Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat\nkyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat\nvoineet sattua vaikeimmiksikin.\" -- \"Vähän minä sellaisesta\nlohdutuksesta,\" vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti\nhennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän\nvaan: \"Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on\nHän tässäkin tehnyt;\" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä\nlehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat\nhuhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät\nolivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta\nastunta kävi vitkaan.\n\nKarina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään.\nLehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja\nammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli\njälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen\nkarvaan. \"Niin vaan,\" lausui hän, \"Herra ei sitä jätä, joka Häneen\nturvaa.\" Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö\nhidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä\nlypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska\nmaito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi\nhäntä saattamaan. \"Älä siitä huoli,\" sanoi äiti, \"olet ehkä väsyksissä\nja haluat levolle.\" Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi\ntoisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: \"Pian\njälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön\nmielesi muissa hehkuko.\"\n\nTuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten\nhän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in\nveljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika\nlähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: \"ei\nminulla olekaan mitään sanomista.\" Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän\ntahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei\nhänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä,\nett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä.\nSitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi\nuudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja\nlähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan\näkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja\nviimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet\nirtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen\nsyntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi\npiileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei\nsiellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän\nsiten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti\nalas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti,\nmutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä\nelävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli\nhän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin\npysähtyi. \"Ohoi!\" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli\njuosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet\näiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten\nodotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen\nlähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.\n\nKartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta\nsykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää\nvastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän\nlähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän\nmissään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän\nnousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui\nmieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle\nkukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita\nylös.\n\nUnesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän,\nsäikähti Ingrid kovin. -- \"Miten hän jaksaa?\" kuiskasi Synnöve. Nyt\nmuisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti\nvastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista\njäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. \"Paranemaan päin hän jo\non,\" vastasi Ingrid, \"kohta palajan luoksesi.\" -- \"Ingrid rakas, älä\nmitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en\nolisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut.\" Ingrid koki\nvielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin\nahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten\nkysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai\nkysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi\nnoita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen\nhe kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä\nkertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan\nkatkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat\nvapaasti, mutta äänettömästi, -- ja Synnöven runsaammasti kuin\nIngrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki\nhäntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin\nolivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy\nonnen päiviä muistellessa, -- muistelmat sulautuvat kyyneleisin.\n\n\"Onko hän minua kysynyt?\" kuiskasi Synnöve. -- \"Hän tuskin on sanaakaan\npuhunut.\" -- Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä\npolttaa. -- \"Eikö hän jaksa puhua?\" -- \"Tuota en varmaan tiedä -- hän\nehkä miettii sitä enemmän.\" -- \"Lukeeko hän?\" -- \"Äiti on hänelle\nlukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella.\" -- \"Mitä hän\nsilloin sanoo?\" -- \"Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee.\"\n-- \"Hänen vuoteensa on peräkamarissa?\" -- \"Niin on.\" -- \"Ja hän kääntää\npäätänsä akkunata kohden?\" -- \"Niin tekee.\" Molemmat olivat hetken\nääneti. Ingrid lausui: \"Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo\nakkunalla.\"\n\n\"Niin, yhdentekevä,\" sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; \"ei kenkään\nsinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten\nmiten tahansa.\" -- Ingrid'in sydäntä ahdisteli... \"Ei tohtori vielä\nvarmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä,\" kuiskasi hän.\n\nSilloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän\nIngrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa;\nviimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten\nliikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen\naivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja\nsuuteli häntä innokkaasti: \"Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä\nhäntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!\"\n\nTuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan\nsanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. \"Jää hyvästi Ingrid! Nyt\nlähden takaisin.\" -- Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.\n\n\"Olin unohtaa kirjeen,\" kuiskasi Ingrid.\n\n\"Kirjeen?\" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi\npaperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän\ntukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle\nja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina\nkastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja\nsulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua\najatellessaan.\n\nSynnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset\nvaltasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi\nläpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden\npoikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja\nastui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän\nkulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua.\nSilloin juohtui kirje hänen mieleensä...\n\nKoska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät\nja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli\nSynnöve vielä poissa.\n\nPoikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön\naikanakaan ollut majalla, -- tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta\naivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille,\nlaittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.\n\nSumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli\npunaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli\nkylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se\nammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin\npehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne\nleviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli\nharjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan\nhuhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in\nkanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja\ntuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni.\nTämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein\nselvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta,\njonka taisi lapsuutensa ajoista.\n\n    Kiitoksen Sulle nyt lausunen\n    Lapsuuden ajast' kun päiviämme\n    Leikissä vietimme, -- luullut en\n    Sen loppuvan ikänämme.\n\n    Mä luulin leikin jatkuvan\n    Ain' alta koivujen tuoksuvaisten,\n    Kummulta kirkon, kotituvan,\n    Miss' näet akkunain loisteen.\n\n    Monetpa illat mä odottain\n    Siell' istuin luullen Sun tulevaksi,\n    Mutt' vuori tietä pimenti ain'\n    Ja Sulle muuttui se vierahaksi.\n\n    Suruisin mielin mä aattelin:\n    Ehk' illan joutuin hän tulee sentään,\n    Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin,\n    Ja kohta yöhyt jo entää.\n\n    Tuo silmä-parka ei kääntyä\n    Voi katsomaan enää suunnall' muulle,\n    Jos kuinkin kirvelee, vääntyä\n    Se tahtoo tielle tutulle.\n\n    He paikan sanovat olevan,\n    Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman.\n    Se kirkoss' on, -- äll'ös sinne vaan\n    Mua pyydä! _Hän_ siell' on varmaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nHyvän aikaa siitä istuivat Guttorm Päiväkumpu ja Karina yhdessä\nPäiväkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisillensa\nmoniaita uusia kirjoja. He olivat aamupuolella olleet kirkossa, sillä\nnyt oli sunnuntai: -- sitten olivat he vähäksi aikaa lähteneet\nvainioille katselemaan, miltä kylvöt näyttivät sekä tuumailemaan, mikä\ntulevana vuonna kylvettäisiin, mikä jätettäisiin kesannoksi. Näin he\nkulkivat tiluksiansa sarasta sarkaan ja heidän mielestään talo oli\npaljon hyötynyt heidän aikanansa. \"Jumala tiesi, miten sitä asutaan,\nkoska me olemme poissa,\" oli Karina lausunut. Silloin oli Guttorm\npyytänyt häntä kanssaan tupaan lukemaan noita uusia kirjoja: \"sillä\nparas lienee poistaa tuollaiset ajatukset.\"\n\nMutta nyt oli kirjat katseltu, ja Karina päätti vanhoja paremmiksi:\n\"Kirjaniekat niitä vaan mukailevat.\" -- \"Ehkäpä tuo niin on; Sæmund\nsanoi minulle tänään kirkolla, että vanhemmatkin uudestaan ilmautuvat\nlapsissaan.\" -- \"Niin sinulla ja Sæmund'illa tänään oli paljo sanomista\ntoisillenne.\" -- \"Sæmund on ymmärtäväinen mies.\" -- \"Mutta minä\npelkään, että hän vähän kyllä turvautuu Herraansa ja Vapahtajaansa.\" --\nEi Guttorm siihen mitään vastannut... \"Minne Synnöve joutui?\" tutkasi\näiti. -- \"Hän on ylhäällä luhdissaan,\" vastasi toinen. -- \"Itsehän\näsken siellä istuit hänen kanssaan, -- millä mielellä hän oli?\" -- \"No\nolihan tuo...\" -- \"Ei sinun olisi pitänyt jättää häntä sinne\nyksinänsä.\" -- \"Sinne tuli vieras.\" -- Karina oli vähän ääneti. --\n\"Kukahan se oli?\" -- \"Ingrid Kuusela.\"\n\n\"Minä luulin hänen vielä olevan paimenmajalla.\" -- \"Hän oli tänään\nkotona, jotta äitinsä pääsisi kirkkoon.\" -- \"Niin, kerran hänenkin\nsiellä sai nähdä.\" -- \"Hänellä on paljo tointa.\" -- \"Onpa sitä\nmuillakin, mutta pääsee sitä kumminkin sinne, jonne mieli tekee.\" -- Ei\nGuttorm siihen vastannut. Hetken perästä virkkoi Karina: \"Kaikki\nKuuselasta, Ingrid'iä paitse, olivat siellä tänään.\" -- \"Niin, he\nolivat varmaan nyt ensi kertaa Thorbjörn'iä sinne saattamassa.\" -- \"Hän\nnäytti kovin huonolta.\" -- \"Ei voinut parempaa odottaakaan: minua\nkummastutti, että hän oli niinkin voimissaan.\" -- \"Sen hän\nhullutuksistaan sai.\" -- Guttorm loi silmänsä hetkeksi laattiaa kohden.\n\"Hän onkin vielä varsin nuori.\" -- \"Siinä ei ole hyvää juurta: ei\nmilloinkaan voi häneen täysin luottaa.\"\n\nGuttorm, joka istui kyynäspäät pöydällä ja käänteli kirjaa käsissään,\naukasi sen, ja alkaen hiljaa itsekseen lukea, lausui hän ikäänkuin\nohimennen: \"Aivan varma kuuluu olevan, että hän jälleen pääsee täysiin\nvoimiinsa.\" -- Äiti tarttui myöskin erääsen kirjaan. \"Tuopa on hyvä\nniin reippaalle pojalle,\" virkkoi hän. \"Herra suokoon hänelle myöskin\ntaitoa paremmin terveyttänsä käyttämään.\" Molemmat lueskelivat; Guttorm\nvirkkoi lehteä kääntäen: \"Ei hän kertaakaan koko aikana tyttöön\nkatsonut.\" -- \"Ei katsonutkaan, sen minäkin panin merkille, että hän\nistui paikallaan penkissä, kunnes Synnöve oli lähtenyt.\" Hetken päästä\nlausui Guttorm: \"Arveletko, että hän kokee poistaa Synnöven\nmielestään?\" -- \"Se ainakin olisi parahinta.\"\n\nGuttorm luki, vaimo käänteli lehtiä. \"Ei tuo oikein ole minulle\nmieleen, että Ingrid täällä istuskelee,\" lausui hän. -- \"Synnöve'llä\ntuskin onkaan toista puhekumppania.\" -- \"Puhukoon meidän kanssa.\" --\nNyt katsahti isä häneen. \"Älkäämme liioiksi ankaria olko.\" Vaimonsa oli\nääneti. Vähän päästä sanoi hän: \"En milloinkaan ole sitä häneltä\nkieltänyt.\" Isä sulki kirjan, nousi paikaltaan ja katsahti ulos\nakkunasta. \"Tuolla Ingrid tekee lähtöä,\" lausui hän. Äiti, sen\nkuultuaan, lähti pikaisesti ulos. Isä vielä kauan seisoi akkunan luona,\nkääntyi sitten toisaalle ja rupesi astuskelemaan edestakaisin pitkin\nlaattiaa, äiti tuli jälleen sisään, isä seisahtui. \"Niin oli, miten\narvelin,\" sanoi hän; \"Synnöve istuu siellä ja itkee, mutta askartelee\nkirstussaan, kun minä lähestyn,\" ja hän pitkitti vielä päätänsä\npudistaen: \"Ei se hyväksi ole, että Ingrid täällä käy;\" -- hän rupesi\niltasen toimeen, kulki ulos ja sisään. Kerran kun hän oli ulkona, tuli\nSynnöve, silmät punaisena, mutta muuten tyyneenä: hän astui isän\nsivutse, katsoi häntä silmiin ja meni pöydän luo, johon hän istuutui ja\ntarttui erääsen kirjaan. Hetken kuluttua sulki hän sen, meni äitinsä\nluo ja kysyi, saisiko olla hänelle apuna. \"Teepä niin, lapseni,\"\nvastasi äiti; \"työ on kaikissa hyväksi.\"\n\nHän sai toimekseeu pöydän kattamisen: se oli akkunan luona. Isä, joka\noli edestakaisin käyskennellyt, lähestyi nyt akkunaa ja katsahti ulos.\n\"Luulenpa, että ohravainio, jonka sade löi lakoon, kumminkin jälleen\nnousee,\" virkkoi hän. Synnöve asettui isänsä viereen ja katsoi\nsinnepäin. Isä kääntyi häneen, äiti oli tuvassa, sentähden hän\nainoastaan toisella kädellään silitti Synnöven päätä; sitten hän\njälleen pitkitti astuntaansa.\n\nHe atrioivat, mutta miltei äänettöminä; äiti luki rukouksen sekä\nruoalle mennessä että siitä päästessä, ja koska olivat pöydästä\nnousseet, tahtoi hän heitä lukemaan. Sen he tekivätkin. \"Jumalan sana\ntuottaa rauhaa; se on kodin suurin siunaus.\" Äiti samassa katsahti\nSynnöveen, joka loi silmänsä maahan. \"Nyt kerron tarinan,\" pitkitti\nhän; \"siinä on totta ihan joka sana, ja hyödyksi se on sille, joka sitä\nottaa miettiäksensä.\"\n\nJa sitten hän alkoi: \"Nuoruudessani oli Houg'illa tyttö, joka oli\nvanhan, oppineen nimismiehen tyttären tytär. Tämä otti hänen aikaiseen\nluokseen, jotta hänellä vanhuutensa päivinä olisi iloa, ja\nluonnollisesti hänelle neuvottiin Jumalan sanaa ja säädyllistä\nkäytöstapaa. Tyttö oli teräväpäinen ja hyvä oppimaan, jotta hän ennen\npitkään oli meitä muita etevämpi; hän oli varsin taitava\nkirjoittamisessa ja luvunlaskussa, hän osasi koulukirjansa ja\nviisikolmatta lukua raamatusta viidentoista vuotiaana; sen muistan\nmiten eiliset tapahtumat. Hän oli hartaampi lukemiseen kuin tanssiin;\nsiten hän ani harvoin olikin siellä, missä iloa pidettiin, mutta sitä\nuseammin oli hän iso-isänsä ullakkosuojassa, jossa tämä säilytti monet\nkirjansa. Aina kun me olimme hänen parissaan, hän meille avasi\nikäänkuin uudet maailmat, ja me sanoimme toinen toisillemme: 'Oi kun\nolisimme niin ymmärtäväiset kuin Karina Hougen.' Hän oli määrätty ukon\nperilliseksi, ja moni kunnon mies tarjoutui ruveta hänen kanssaan\nosasille; rukkaset saivat kaikki. Samaan aikaan palasi papin poika\nkotiin papinkoulustaan: ei hän siellä edistynyt, sillä hän rakasti\nenemmän hurjaa ja siivotonta elämää kuin sitä, mikä hyvä on; nyt oli\nhän juomari. 'Karta häntä!' varoitti vanha nimismies; 'minä olen paljon\nollut ylhäisten parissa ja tiedän kokemuksesta, että he paljoa vähemmän\nansaitsevat luottamustamme kuin talonpojat.' Karinalle olivat hänen\nsanansa muiden neuvoja arvokkaammat, ja kun hän sittemmin sattui yhteen\npapin pojan kanssa, koki hän tätä väistää, sillä hän seurasi tyttöä.\nSitten hän alituiseen sattui Karinaa vastaan. 'Jätä minut rauhaan,'\nsanoi tyttö, -- 'ei tuo kumminkaan sinua auta.' Mutta toinen seurasi\njäljessä, ja siten viimein täytyi tytön häntä kuunnella. Hän käyttiihe\nsiivosti kyllä, mutta kun hän vakuutti ei voivansa Karinatta elää,\nkiiruhti tämä tiehensä. Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut\nnäkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän\nsiinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä\nhän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. -- 'Varo itseäsi; tuo\nkaikki on suoraan pahan hengen juonia,' sanoi vanha nimismies. Mutta\neräänä päivänä mies oli tytön suojassa, eikä kenkään tiennyt, miten hän\nsinne oli päässyt. 'Nyt aion sinut ottaa hengiltä,' kiljahti hän. --\n'Tee se: jos vaan rohkenet,' vastasi tyttö. Mutta silloin hän itki ja\nsanoi tytön vallassa olevan saada hänestä jälleen kunnon ihminen.\n'Josko vaan voisit olla puolen vuotta juomatta,' sanoi tämä. Ja hän\njätti ryypiskelemisen puoleksi vuodeksi. 'Luotatko minuun nyt?'\ntiedusteli hän. -- 'En luota, ellet puoleen vuoteen pidätä itseäsi\nkaikellaisista juomingeista ja pidoista.' Hän teki senkin. 'Uskotko\nminua nyt?' -- 'En, ellet jälleen lähde kouluun ja lue itsesi papiksi.'\nHän lähti sinnekin, ja vuoden päästä palasi hän valmiina pappina. 'Nyt\nvarmaan et enää epäile?' kysyi hän, ja oli kun olikin täydessä\npappispuvussa. 'Vielä tahdon sinua muutaman kerran Jumalan sanaa\nsaarnaamaan,' sanoi Karina. Ja sen hän tekikin selvään ja puhtaasti,\nmiten papin tulee ja sopii: hän puhui omasta puutteellisuudestaan,\nmutta miten helposti kumminkin pääsee voitolle, kun vaan alkuun ryhtyy\nja miten ihanaa Jumalan sana on sille, joka sitä tutkii. Sitten hän\njälleen meni Karinan luo. 'Nyt olen vakuutettu siitä, että elät\nparemman tietosi mukaan,' sanoi Karina: 'ja sentähden nyt kerronkin\nsinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa serkkuni Antti Hougenin\nkanssa; ensi sunnuntaina saat meitä kuuluuttaa...'\"\n\nSiihen äiti lopetti. Synnöve'n huomio ei alusta ollut kertomukseen,\nmutta kiintyi siihen yhä enemmin, ja lopuksi hän kiihkeästi seurasi\njok'-ainoaa sanaa. \"Eikö sitä ole sen enempää?\" kysyi hän\ntuskallisesti. -- \"Eikä,\" vastasi äiti. Isä katsoi häneen, silloin\näidin silmät epävakaisina väistyivät syrjään, ja hän lisäsi hetken\nmietittyään sekä vetäen etusormeansa pitkin pöydän pintaa: \"Olisihan\ntuota vielä vähän ... mutta se ei kuulu tähän.\" -- \"Onko sitä\npitemmältä?\" kysyi Synnöve kääntyen isään, joka näytti asian tuntevan.\n-- \"Onpa vaan ... mutta niinkuin äiti jo sanoi, ei se tähän kuulu.\" --\n\"Miten nuorukaiselle kävi?\" tiedusteli Synnöve. -- \"Niin, siitäpä se\nolikin,\" sanoi isä ja silmäili äitiä. -- \"Tuliko hän onnettomaksi?\"\nkysyi Synnöve hiljaa. -- \"Meidän on lopettaminen siinä, missä loppu on\noleva,\" sanoi äiti ja nousi paikaltaan. Isä teki samoin ja Synnöve\nmyöskin hetken päästä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nJoku viikko siitä, varhain aamulla, hankki Päiväkummun väki kirkkoon;\nrippilapset päästettiin Herran ehtoolliselle; tämä sattui sinä vuonna\ntavallisuutta varemmin, ja sellaisissa tilapäissä lukittiin huoneet,\nsillä kaikkein piti sinne päästä. Eivät he huolineet sinne ajaa, koska\ntaivas oli selkeä, joskin ilma aamusta oli kylmänlainen ja tuulinen; se\nennusti vaan hyvää säätä päiväksi. Tie mutkieli pitkin seutua, Kuuselan\nsivuitse, kääntyi siitä oikealle, ja hyvän neljänneksen päässä oli\nkirkko. Elot olivat useimmin paikoin leikatut ja kuhilailla, karja oli\nsuurimmaksi osaksi tuntureilta tuotu ja pidettiin köydessä; vainiot\nolivat joko uudestaan viheriät tahi keltaisenharmaat. Ympäriinsä näkyi\nmonivärinen metsä, koivu näytti kovin ryysyiseltä, haapa\nvaaleankellervältä, ja pihlajan kuristuneiden ja kuivettuneiden lehtien\nvälistä punottivat hedelmät. Muutaman päivän sisään oli vahvasti\nsatanut, jotta tien varrella olevat kasvit, mitkä muuten tomusta\npäristelivät, nyt olivat puhtaat ja virkeät. Mutta vuorten rinteet\nkävivät yhä synkemmiksi säälimättömän syys-sään käsissä; tunturi-purot\nsitä vastaan, mitkä ainoastaan toisinaan kesän ajalla olivat elävyyttä\nosoittaneet, kiitivät nyt paisuneina ja vilkkaasti hyrskien alas\nrinteitä. Kuuselan kosken kulku oli raskaampaa ja vakavampaa, varsinkin\nsitten, kun se ennätti Kuuselan tasangolle, jossa vaara jyrkästi kielsi\npitemmälle seuraamasta ja vetäytyi toisaalle. Mutta saipa se vettä\npetoksestaan; sillä koski alituiseen kiusallisesti ruiskutteli vuorta\nvasten naamaa. Muutamat uteliaat lepäntyngät, mitkä rinnettä\nlähestyivät, olivat vähällä pudota pyörteesen ja tukehtua vedentulvaan;\nsillä sinä päivänä ei koski saita ollut.\n\nThorbjörn, vanhempansa, molemmat siskonsa ja muukin talonväki kävivät\nohi ja katselivat tuota. Hän oli jälleen terve ja miten entisinä\naikoina voimakkaasti ottanut osaa isänsä työhön. Nämä kaksi nyt\nalituiseen olivat toistensa parissa, niin tälläkin kertaa. \"Melkeinpä\nluulen, että nuo takanamme ovat Päiväkumpulaisia,\" virkkoi isä. Ei\nThorbjörn taaksensa katsonut; mutta äiti sanoi: \"Niinpä ovatkin ...\nmutta en näe ... ovatpa toki tuolla pitkän matkan päässä.\" Joko nyt\nKuuselan väki astui joutuisammin tahi Päiväkumpulaiset jättäytyivät,\nmatka heidän välillänsä piteni pitenemistään, viimein he tuskin\ntoisensa eroittivat. Näytti siltä kuin kirkko tänään kävisi kovin\nahtaaksi; kansaa liikkui mustanaan maantiellä, toiset jalan astuen,\ntoiset ajaen tai ratsastaen; näin leikkuu-ajalla hevoset olivat virmat\nja tottumattomat olemaan monta yhdessä, jotta heidän hirnumisensa ja\nlevottomuutensa tekivät matkan joinkuin vaaralliseksi, ehkä kylläkin\nvilkkaaksi. Jota lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä levottomimmiksi\nhevoset kävivät; sillä se, joka viimeiseksi lähestyi, hirnakoi niille,\njotka olivat kiinni pantuna, ja nämä taas kokivat päästä irti, nousivat\ntakajaloilleen ja hirnuivat tulijoille. Koko seudun koirat, mitkä\nkaiken viikkoa olivat toisiansa haukkuneet ja härnänneet, kohtasivat\ntoisensa täällä kirkolla ja rupesivat heti mitä kiivaampaan tappeluun\njoko parittain tahi useammat toisiansa vastaan. Kansa seisoi hiljaisena\npitkin kirkon aitausta ja lähellä olevia huoneita, keskenänsä hiljaa\npuhuen ja toisiansa syrjästä silmäellen. Kirkon aitauksen viereinen tie\noli kapea, ja sen toisella puolella olivat huoneet lähetysten toisiaan;\nvaimoväki mielellään asettui aitaa vastaan, miehet taas heitä\nvastapäätä pitkin huoneuksia. Vasta myöhemmällä he rohkenivat mennä\ntoistensa luo, ja jos keskenänsä tutut etäämmällä toisensa huomasivat,\neivät he olleet heitä tuntevinansa, ennenkun tuo hetki oli käsissä; --\nainoastaan siinä tapauksessa, että he tulivat vastatusten tiellä, eivät\nvoineet olla toisiansa tervehtimättä; mutta tuo tapahtui puoleksi\ntoisaalle käännetyin kasvoin ja niukin sanoin, minkä tehtyä kumpikin\nkiiruhti suuntaansa. Kun Kuuselan väki joutui perille, kävi joukko\nmiltei entistään äänettömämmäksi; ei Sæmund'illa ollut monta\ntervehdittävää, jotta hän kylläkin joutuisaan eteni rivijen ohi; mutta\nvaimoväki sitä vastaan tapasi heti tuttuja ja jäi niiden pariin. Siitä\nsyystä miesten aikoessa kirkkoon, täytyi jälleen toiselle puolen tietä\nnaisväkeä noutamaan; samassa kolmet rattaat saapuivat paikalle\nhuimemmalla vauhdilla kuin mitkään edelliset, eivätkä ajajat kokeneet\npidättää hevosiaan väkijoukkoonkaan kääntyessään. Sæmund ja Thorbjörn,\njotka olivat vähällä joutua hevosten jalkoihin, katsahtivat molemmat\nyhtähaavaa ylös; ensimmäisissä kärryissä istui Knuuti Nordhoug ja eräs\nvanha mies, toisissa Knuutin sisar miehineen ja viimeisissä\npalvelusväki. Isä ja poika silmäilivät toisiaan; ei Sæmund silmää\nräpähyttänyt, Thorbjörn oli kovin kalpea; molemmat käänsivät silmänsä\ntoisaalle ja katsoivat sitten suoraan eteensä; silloin he huomasivat\nPäiväkummun väen, joka oli seisahtunut vastapäätä heitä Ingeborg'ia ja\nIngrid'iä tervehtimään. Nordhoug'ilaiset olivat heidät eroittaneet,\npakina oli keskeytynyt, silmät vielä seurasivat ajavia, ja vasta hetken\nperästä voivat naiset kääntää huomionsa heistä. Koska he sitten\nvähitellen rupesivat tointumaan ihmeistään ja käänsivät silmänsä\ntoisaalle, huomasivat he Sæmund'in ja Thorbjörn'in, jotka seisoivat\neteensä tuijottaen. Guttorm Päiväkumpu vilkasi syrjään, mutta Karina\nheti seurasi Thorbjörn'in silmäin suuntaa; Synnöve, joka niinikään oli\nsitä pitänyt varalta, kääntyi Ingrid Kuuselan puoleen ja puristi hänen\nkättään ikäänkuin tervehdykseksi, ehkä hän jo kerran oli häntä\ntervehtänyt. Mutta nyt he kaikki tunsivat, että palvelusväkensä ja\ntuttavansa kaikki ilman eroituksetta käänsivät silmänsä heihin; silloin\nastui Sæmund suoraan toisten luokse ja tarttui, kasvot toisaalle\nkäännettyinä, Guttorm'in käteen. \"Kiitos viimeisestä!\" -- \"Kiitos\nitsellesi!\" -- samaten vaimonsa: \"Kiitos viimeisestä!\" -- \"Kiitos\nitsellesi!\" mutta ei hänkään toiseen katsonut. Thorbjörn astui jäljessä\nja teki, miten isä. Tämä tervehti nyt Synnöveä, ja nosti silmänsä\nhäneen. Tyttö niinikään katsoi tervehtijätä ja: \"Kiitos viimeisestä!\"\njäi lausumatta. Thorbjörn lähestyi samassa; ei hän mitään virkkanut,\nenempää kuin tyttökään, he ottivat toisiansa kädestä, mutta löyhästi,\nei kumpainenkaan toista silmännyt, ei kumpainenkaan paikaltaan\nliikahtanut. \"Varmaankin tänään vielä saamme kauniin ilman,\" sanoi\nKarina Päiväkumpu, antaen silmänsä kiitää yhdestä toiseen. Sæmund otti\nvastataksensa: \"Kylläpä vaan tämä tuuli hajottaa pilvet.\" -- \"Hyväpä se\neloille, mitkä ovat poudan tarpeessa,\" sanoi Ingeborg Kuusela ja rupesi\nkädellänsä pudistelemaan Sæmund'in nuttua, varmaankin siinä pölyn\nhiukkoja huomaten. -- \"Herra on meille suonut hyvän vuoden tulon; mutta\narveluttavalta näyttää, saadaanko kaikki korjuusen,\" pitkitti Karina\nPäiväkumpu ja katsahti noita kahta, mitkä vielä seisoivat äskeisessä\nasemassaan. \"Tuo rippunee työvoimista,\" vastasi Sæmund, kääntyen\npuhujaan päin, jotta hän ei oikein voinut katsoa sinne, jonne tahtoi.\n\"Usein olen arvellut, jos pari taloa yhdistäisi voimansa, niin\nvarmaankin kävisi paremmin.\" -- \"Mutta voisihan sattua niin, että\nmolemmat tahtoisivat käyttää poutia hyväksensä,\" sanoi Karina\nPäiväkumpu, ottaen askeleen syrjään. -- \"Varmaankin,\" vastasi Ingeborg\nja asettui miehensä viereen, jott'ei Karina nytkään voinut nähdä, mitä\ntoivoi, \"mutta toisin paikoin viljat joutuvat aikaisemmin kuin\ntoisilla. Päiväkumpu on usein neljätoista päivää meitä edellä.\" --\n\"Silloin hyvästi voisimme toisiamme auttaa,\" sanoi Guttorm vitkaan ja\nastui lähemmäksi. \"Muuten monet seikat voivat tehdä sen hankalaksi,\"\npitkitti hän. -- \"Niinpä voivatkin,\" sanoi Karina, väistyi askeleen\nyhdelle ja jälleen parikin toiselle puolen, mutta sitten taas\npaikalleen. -- \"Usein kyllä monet seikat saattavat meille hankaluutta,\"\nlausui Sæmund hieman vetäen suutansa nauruun. -- \"Taitaapa niin olla,\"\narveli Guttorm; mutta vaimonsa väitti: \"Ihmisten voima ei pitkälle\nriitä; Jumalalla uskoakseni on suurin valta ja Hänestä kaikki rippuu.\"\n-- \"Mutta lieneeköhän se Hänen tahtoansa vastaan, että me toisiamme\nKuuselassa ja Päiväkummulla elonkorjuussa autamme.\" -- \"Eihän tuota\nluulisi,\" arveli Guttorm ja katsoi vakaasti vaimoonsa. Tämä käänsi\npuheen toisaalle. \"Tänään on paljo kansaa kirkolla,\" sanoi hän; \"tuntuu\nhyvältä nähdä heidän Jumalan huonetta etsivän.\" Ei kenelläkään ollut\nhalua vastaamaan; silloin yritti Guttorm: \"Luullakseni jumalanpelko on\nedistymään päin; useampia nyt näkee kirkolla kuin minun nuoruudessani.\"\n-- \"Totta; -- kansa lisääntyy,\" arveli Sæmund. -- \"Onpa niitäkin, ehkä\nsuurinkin osa, jotka tänne tulevat ainoastaan tottumuksesta,\" virkkoi\nKarina Päiväkumpu. -- \"Nuoremmat ehkä,\" päätti Ingeborg. -- \"Nuoret\nmielellään tahtovat toisiaan tavata,\" sanoi Sæmund...\n\n\"Oletteko kuulleet, että pappimme aikoo etsiä täältä pois?\" kysyi\nKarina, uudestaan suunnittaen keskustelun toisaalle. \"Tuopa hyvin\nikävää,\" sanoi Ingeborg; \"hän on sekä ristinyt että ripille päästänyt\nkaikki lapseni.\" -- \"Ja sentähden tahtoisit, että hän heidät\nvihkisikin?\" lausui Sæmund pureskellen kortta, jonka hän oli maasta\nottanut. -- \"Eiköhän jumalanpalvelus kohta alkane?\" arveli Karina,\nkatsahtaen kirkon porttiin päin. -- \"Täällä ulkona tänään tuleekin\nkovin kuuma,\" pitkitti Sæmund entiseen tapaansa. -- \"Tulehan nyt,\nSynnöve, niin lähdetään sisään.\" -- Synnöve säpsähti ja kääntyi päin\näitiä; sillä hän oli kuin olikin Thorbjörn'in kanssa puhellut. --\n\"Etköhän odota siksi kun soitetaan?\" kysyi Ingrid Kuusela, luoden\npikaisen silmäilyn Synnöveen; -- \"niin mennään kaikki yhdessä,\" lisäsi\nIngeborg. Synnöve ei tiennyt mitä vastata. Sæmund katsahti taaksensa ja\nhäneen. \"Jos odotat, niin kohta soitetaan, -- sinulle,\" sanoi hän.\nSynnöven kasvoille lensi hohtava puna, äiti loi puhujaan terävän\nkatseen. Mutta tämä vaan hänelle hymyili. \"Niin käy kuin Herra tahtoo;\neikö niin äsken sanottu?\" Ja hän astui edeltä kohden kirkonporttia,\nmuut hänen jäljessään.\n\nKirkonportilla oli tunkoa, ja kun tarkemmin katsoivat, se vielä oli\nsuljettu. Samassa kun he aikoivat likemmäksi syytä tiedustelemaan, se\navattiin, ja kansa tunki sisään; mutta toisia pyrki takaisinkin,\njolloin tulijat toisistaan eroitettiin. Nojautuneina seinää vastaan\nseisoi kaksi miestä keskenänsä puhellen. Toinen heistä oli kookas ja\nharteva, hiuksensa olivat vaaleat ja suorukkeiset, nenänsä lyhyt ja\ntylppä, ja se oli Knuuti Nordhoug, joka, nähdessään Kuuselan väen\ntulevan, hämmentyi puheissaan, kävi vähän oudolle mielelle, mutta jäi\nkumminkin paikalleen. Sæmund'in oli siitä ohimentävä. Hän kiinnitti\nhäneen silmänsä, mutta eipä Knuutikaan omiaan maahan luonut, ehkä hänen\nkatseensa oli epävakainen. Nyt Synnöve lähestyi, ja niin äkkiarvaamatta\nKnuutin nähdessään, kävi hän kuolemankarvaiseksi. Silloin Knuutin\nsilmät etsivät maata, ja hän suoriutui lähtemään. Mutta tuskin oli hän\npari askelta ottanut, ennenkun hän huomasi, että neljät silmät häneen\nkääntyivät, Guttorm'in, hänen vaimonsa, Ingrid'in ja Thorbjörn'in.\nPäänsä pyörällä kun oli, meni hän suoraan heitä vastaan ja seisoi kohta\nThorbjörn'in edessä silmä vasten silmää; näytti siltä kun hän heti\nolisi tahtonut peräytyä; mutta ihmisiä tunki yhä paikalle, jott'ei tuo\nollutkaan helppoa. Tämä tapahtui paadella, kirkonportin ulkopuolella,\nasehuoneen kynnykselle oli Synnöve seisahtunut, Sæmund seisoi vähän\nsisempänä. Koska he seisoivat muita korkeammalla, voivat kaikki selvään\nnähdä heitä, miten hekin alempana olevia. Synnöve oli unohtanut kaikki\nympärillään ja seisoi tuijottaen Thorhjörn'iin; samoin tekivät Sæmund\nja Ingeborg, Päiväkummun pariskunta ja Ingrid. Sen tunsi Thorbjörn ja\nseisoi, miten naulattuna: Knuuti huomasi siinä jotain täytyvänsä tehdä,\nja sentähden ojensi hän vähän toista kättänsä, mutta ei hän mitään\nvirkkanut. Thorbjörn niinikään ojensi kättänsä, mutta ei kuitenkaan\nniin pitkälle, että ne olisivat toisensa tavanneet. \"Kiitos vii...\"\nalotti Knuuti, mutta muisti samassa, ett'ei se tervehdys ollut\npaikallaan, ja vetäytyi takaisin. Thorbjörn katsahti ylös, hänen\nsilmänsä tapasivat Synnöven, joka yhä oli kalmankalpea. Ottaen pitkän\naskeleen eteenpäin ja tuntuvasti tarttuen Knuutin käteen, sanoi hän\nniin korkealla äänellä, että likellä olevat voivat sen selvään kuulla;\n\"Kiitos viimeisestä, Knuuti; ehkä meillä kumpaisellakin siitä oli\nhyötyä.\"\n\nKnuutista lähti nikotuksen tapaista ääntä, pari, kolme kertaa hän\nyritti puhumaan, mutta siitä ei mitään syntynyt. Ei Thorbjörn'illäkään\nollut sen enempää sanottavaa, hän odotti, -- ei toiseen katsonut,\nodotti ainoastaan. Ei kumminkaan sanaakaan lausuttu, mutta viimein\nThorbjörn pudotti virsikirjansa. Heti kumartui Knuuti, otti sen ylös ja\nojensi toiselle. \"Kiitos!\" sanoi Thorbjörn, joka itsekin oli kumartunut\nkirjaa ottaakseen; hän katsahti ylös, mutta kun Knuuti samassa loi\nsilmänsä maahan, arveli Thorbjörn: paras lienee että lähden. Ja samassa\nhän lähtikin.\n\nMuut myöskin lähtivät. Koska Thorbjörn oli istuutunut ja hetken\nkuluttua katsahti naisten puoleen, niin Ingeborg äidillisesti hänelle\nhymyili, ja Karina Päiväkumpu, joka oli hänen sinne katsomista\nodottanutkin, nyykäytti hänelle kolmasti päätään: Thorbjörn siitä kun\nsäpsähti, nyykäytti hän vielä kolmasti äskeistään ystävällisemmin.\nSæmund, isä, kuiskasi hänelle korvaan: \"Sen tiesin.\" Kukin oli jo \"Isä\nmeitänsä\" lukenut, yksi virsi oli veisattu ja rippilapset asettuivat\nkuoriin, kun hän jälleen kuiskasi: \"Mutta Knuuti ei käsitä mielen\njaloutta; olkoon Kuuselan ja Nordhoug'in väliä aina pitkältä.\"\n\nRipitystä alotettiin, pappi astui esiin ja lapset alottivat Kingo'n\nrippi-virren. Koska ainoastaan he veisaavat, mutta kaikki yht'aikaa,\npuhtaasti ja lapsellisella luottamuksella, niin se tavallisesti\nliikuttaa kansaa, varsinkin sitä, joka vielä selvään muistaa oman\nrippipäivänsä. Koska tätä sitten seuraa syvä äänettömyys, ja pappi,\naina sama sitten kahdenkymmenen vuoden, sama, joka ainakin jonkun\nkerran saarnoillaan on koskettanut jokaisen sydäntä, -- koska hän nyt\nlaskee kätensä ristiin ja alkaa toimituksen, on liikutus yleinen ja\nsyvä. Mutta lapset hyrähtävät itkuun, kun pappi heille puhuu\nvanhemmista ja kehoittaa heitä rukoilemaan Jumalaa niiden puolesta.\nThorbjörn, joka vast'ikään oli ollut kuoleman partaalla, ja sittemmin\nluullut jäävänsä raajarikoksi koko elinajaksensa, oli syvästi\nliikutettu, varsinkin silloin, kun lapset tekivät pyhät lupauksensa, ja\nkaikki niin varmaan luulivat voivansa ne pitää. Ei hän kertaakaan\nkatsonut naisten puolelle; mutta jumalanpalveluksen päätettyä, lähestyi\nhän Ingrid'iä, sisarta, ja kuiskasi hänelle jotain: sen jälkeen hän\nkiireesti tunki ulos, ja muutamat luulivat tietävänsä, että hän oli\nlähtenyt metsäpolkua eikä maantietä kotiin; mutta eivät he siitä\nkumminkaan varsin varmat olleet. Sæmund häntä etsiskeli, -- taukosi\nsiitä kumminkin, huomatessaan Ingrid'inkin poissa olevan. Sitten hän\ntiedusteli Päiväkumpulaisia, nämä joka talossa kyselivät Synnöveä, jota\nei kenkään niin vilahdukseltakaan ollut nähnyt. Silloin kumpaisetkin\nitsekseen ja lapsittansa lähtivät kotiinsa.\n\nMutta Synnöve ja Ingrid olivat hyvän matkan päässä siitä. \"Melkeinpä\nkadun, että sinua seurasin,\" sanoi edellinen. -- \"Eihän sinun nyt enää\ntarvitse sitä välttää, kun isä asiasta tietää,\" vastasi toinen. --\n\"Mutta hän ei kuitenkaan ole _minun_ isäni,\" väitti Synnöve. \"Kukapa\ntiesi?\" sanoi Ingrid, -- ja sitten eivät he siitä asiasta enää mitään\npuhuneet. \"Tässähän meidän piti odottaa,\" lausui Ingrid tien tehdessä\nsuuren mutkan, ja heidän nyt ollessaan synkässä metsässä. \"Hänen täytyi\nkiertää pitkältä,\" sanoi Synnöve. -- \"Hän on jo paikalla,\" keskeytti\nThorbjörn, ja astui esiin suuren kiven takaa.\n\nHänellä oli päässään valmiina kaikki, mitä hänen piti sanoa, eikä tuo\nollutkaan vähää. Ja tänään tuo kävisikin sujuvasti, sillä isä siitä\ntiesi ja sitä toivoikin, siitä hän luuli olevansa varma sitten äskeisen\ntapahtuman kirkolla. Ja miten olikaan hän itse kaiken kesää ikävöinnyt,\njotta hän siitäkin syystä nyt varmaan puhuisi rohkeammin kuin ennen\nmuinoin. \"Paras lienee lähteä metsätietä,\" sanoi hän, \"sitä pääsemme\npikemmin perille.\" Tytöt eivät siihen mitään vastanneet, vaan\nseurasivat. Thorbjörn aikoi puhutella Synnöveä, mutta jätti sen siksi,\nkunnes mäen päälle pääsisivät, sitten taas kunnes olisivat rämeikön\ntoisella puolen; mutta kun olivat siitä yli, piti hän alkamisen\nsoveliaampana etäämmällä metsässä. Ingrid, jonka mielestä toiset kovin\nhidastelivat, jättäytyi jättäytymistään, kunnes hän viimein oli miltei\nnäkymättömissä; Synnöve ei ollut tuota huomaavinansa, mutta kumartui\nsilloin tällöin poimimaan tien vieressä olevia marjoja.\n\nTuopa nyt kumma, etten sanaa suustani saa, arveli Thorbjörn ja sanoi\nkun sanoikin: \"Saimmepa kumminkin tänään kauniin ilman.\" -- \"Saimme\nniinkin,\" vastasi Synnöve. Ja niin sitä taas kuljettiin kappaleen\nmatkaa; tyttö poimi marjoja, ja Thorbjörn astui vieressä.\n\n\"Hyvä olit, kun tätä tietä tulit,\" virkkoi hän; mutta Synnöve ei siihen\nmitään vastannut. -- \"Pitkältä on kesä tuntunut,\" alotti hän jälleen;\nmutta ei hän siihenkään vastausta saanut. -- Käydessä ei näy puhe\nsujuvan, mietti Thorbjörn; \"eiköhän lie paras odottaa Ingrid'iä,\"\nehdotteli hän. -- \"Tehkäämme niin,\" vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä\npaikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua,\nsen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut\npitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja.\n\n\"Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme\nrippikoulua,\" alkoi Thorbjörn. -- \"En minäkään voinut olla niitä\nmuistelematta,\" vastasi Synnöve. -- \"Sitten niiden aikain on paljo\ntapahtunut,\" -- ja kun ei tyttö mitään sanonut, pitkitti hän: \"mutta\nsuurimmaksi osaksi toisin, kuin minkä toivoimme.\" Synnöve ahkeraan\npujotteli marjojaan korrelle ja piti sen ohessa päätään alaspäin\nkumartuneena; toinen muutti vähän syrjään voidaksensa nähdä tyttöä\nkasvoihin; mutta heti kun hän tämän huomasi asettui hän niin, että\nThorbjörn'in jälleen täytyi muuttaa paikkaa. Arveluttavalta näytti,\nsaisiko hän tytön lausumaan ainoatakaan sanaa. \"Synnöve, onhan toki\nsinullakin jotain sanottavaa?\" Silloin katsahti tämä ylös ja hymyili.\n\"Mistäpä sitten tietoa tahtoisit?\" kysyi hän. Siitä sai Thorbjörn uutta\nrohkeutta ja oli vähällä tyttöä syleillä, mutta ei hän kumminkaan\noikein rohjennut, kysyi vaan aivan sävyisästi: \"Onhan Ingrid kanssasi\npuhunut?\" -- \"On,\" vastasi toinen. -- \"Silloinhan myöskin jotain\ntiedät,\" uudisti Thorbjörn. \"Ehkäpä kyllä,\" vastasi Synnöve... Kasvoja\nei Thorbjörn voinut nähdä. \"Onhan,\" sanoi hän ja aikoi tarttua tytön\nkäteen; mutta tämä oli entistään uutterampi; \"tuo on niin ikävää, kun\nsinä noin viet rohkeuden minulta.\" -- Ei hän voinut nähdä, hymyilikö\nSynnöve tuon kuullessaan, ja sentähden hän ei tiennyt, miten jatkaa.\n\"Lyhyesti siis,\" sanoi hän jyrkästi, korkealla ehkä epävakaisella\näänellä: \"mitä teit tuolla kirjeellä?\" Tyttö ei vastannut, mutta\nkääntyi toisaalle. Thorbjörn astui jäljessä, laski toisen kätensä\nSynnöven olkapäälle ja nojautui hänen puoleensa. \"Vastaahan!\" kuiskasi\nhän... -- \"Minä sen poltin.\"\n\nThorbjörn rivakkaasti käänsi Synnöven puoleensa, mutta kun hän huomasi,\nettä tämä oli vähällä ruveta itkemään, ei muuta neuvoa ollut, kuin\njälleen hänet päästää; kovin on tuo ikävää, että hän on niin herkkä\nitkuun, arveli Thorbjörn. Siinä kun nyt seisoivat, kysyi tyttö hiljaa:\n\"Mintähden sen kirjoitit?\" -- \"Sen Ingrid on sinulle sanonut.\" -- \"On\nkyllä, mutta ... kovin olit silloin säälimätön.\" -- \"Se oli isän\ntahdosta ... kohta...\" -- \"Hän oli siitä luulosta, että minusta tulisi\nraajarikko koko elinajakseni: 'tästä lähin _minä_ sinusta huolen\npidän',\" sanoi hän.\n\nIngrid näkyi mäellä, ja he jälleen suoriutuivat kulkuun. -- \"Kallein\nolit minulle silloin, kun en enää ensinkään sinua voinut toivoa,\" sanoi\nThorbjörn. -- \"Yksin ollessaan, itseänsä tarkemmin tutkii,\" vastasi\nSynnöve. -- \"Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin\nvalta,\" virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen\nvieressä.\n\nEi Synnöve enää marjoja poiminut. \"Tahdotkos nämä?\" kysyi hän ja ojensi\nThorbjörn'ille korren. \"Kiitos!\" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren\ntarjoi. \"Onhan siis paras, että asia jää entiselleen,\" tiedusteli\nThorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi. \"On kai,\" kuiskasi\ntyttö tuskin kuultavasti ja kääntyi toisaalle; he astuivat eteenpäin,\nmutta niin kauan kun Synnöve oli ääneti, ei Thorbjörn rohjennut häneen\nkoskea, ei edes puhuakaan; mutta tuntui siltä, kuin hänen ruumiinsa\nolisi tasapainonsa kadottanut, ja hän oli vähällä kellahtaa kumoon.\nHänen silmänsä säihkyivät, ja koska he samalla tulivat mäelle, josta\nPäiväkumpu näkyi, oli hänestä ikäänkuin hän kaiken ikänsä olisi siellä\nasunut ja nyt ikävöi kotiinsa sinne. \"Nyt paikalla lähden sinne hänen\nkanssaan,\" päätti hän, ja Päiväkummun läheisyys rohkaisi hänen\nmieltänsä, jotta päätöksensä kävi joka askeleelta lujemmaksi. \"Isä\nminua auttaa;\" jatkoi hän mielessään; \"tätä en pitempään kestä: sinne\nminun täytyy, -- minun täytyy!\" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen\nainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, --\n\"niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään,\" ja hän tunsi itsessään\nsellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.\n\n\"Varsinhan minun jätät,\" kuului lempeä ääni hänen takanansa; Synnöve\ntuo oli, jolle oli mahdoton häntä seurata. Hän tuli hämillensä ja\nkääntyi päin Synnöveä, tuli takaisin, ojensi kätensä tyttöä vastaan ja\najatteli: Minä nostan hänet olalleni; mutta kun hän pääsi lähemmäksi,\nei hän rohjennut tyttöön koskeakaan. \"Minä astun kovin joutuisaan,\"\nsanoi hän. \"Niin teet,\" vastasi Synnöve.\n\nNyt he olivat lähellä kylän raittia; Ingrid, joka koko ajan oli ollut\nnäkymättömissä, lähestyi samassa. \"Nyt ette enää saa käydä yhdessä,\"\nsanoi hän. Thorbjörn säpsähti, tuo oli niin ihan odottamatonta:\nSynnöven mieli kävi myöskin vähän oudoksi. -- \"Minulla olisi niin paljo\nsinulle sanomista,\" kuiskasi Thorbjörn. Synnöve veti suunsa hymyyn.\n\"Niin, niin,\" lisäsi edellinen, \"toisten sitte.\" -- hän tarttui tytön\nkäteen.\n\nTämä loi häneen hellän ja kirkkaan silmäilyn: hänen sydämensä siitä\nlämpeni, ja jälleen päätti hän: Nyt heti häntä seuraan! Silloin veti\nSynnöve kätensä takaisin, kääntyi rauhallisesti Ingrid'iin ja lausui\njäähyväiset. Sitten astui hän vitkaan tietä pitkin. Thorbjörn jäi\npaikalleen.\n\nSisarukset lähtivät kotiin metsätietä. \"Saitteko nyt keskenänne\npuhella?\" kysyi Ingrid. \"Eipä juuri, tie oli liiaksi lyhyt,\" vastasi\nThorbjörn, mutta joudutti askeleitansa ikäänkuin hän ei olisi tahtonut\nsiitä enempää kuulla. -- \"Noh?\" tiedusteli Sæmund ja katsahti ylös\nruokapöydästä sisarusten sisään astuessa. Ei Thorbjörn mitään\nvastannut, mutta meni toisella puolella olevan rahin luo, siihen\nvaatteensa laskeaksensa; Ingrid astui hymyellen jäljessä. Sæmund\npitkitti ateriaansa, katsahti toisinaan Thorbjörn'iin, jolla oli paljo\naskartelemista, hymyili ja söi jälleen. \"Tule ruoalle,\" sanoi hän,\n\"ruoka jähtyy.\" -- \"Kiitos, en huoli ruoasta,\" vastasi Thorbjörn ja\nistuutui. -- \"Vai niin?\" -- ja Sæmund söi. Vähän päästä virkkoi hän\njälleen. -- \"Tänään teillä oli kiire kirkosta.\" -- \"Oli eräs, jota\nmeidän piti saada puhutella,\" sanoi Thorbjörn ja kumartui alas. \"Noh,\n-- saitko hänen kanssaan haastella?\" -- \"Tuskin sen tiedän,\" vastasi\nThorbjörn. -- \"Noh, hiisi vieköön!\" sanoi Sæmund ja söi. Hetken päästä\noli hän lopettanut ja nousi paikaltaan, meni akkunan lue, seisoi siinä\ntuokion ja katsoi ulos, sitten hän kääntyi toisten puoleen. \"Kuulehan\nThorbjörn, -- lähdetäänpä laihoja katselemaan.\" Thorbjörn nousi.\n\"Panehan nuttu päällesi.\" Thorbjörn, joka istui paitahioillaan, pani\nyllensä vanhan nutun, mikä sattui rippumaan seinällä aivan hänen\nläheisyydessään. \"Etkö huomaa, että minä olen pukeutunut uuteen,\" sanoi\nSæmund. Thorbjörn teki nyt myöskin niin, ja he lähtivät, Sæmund edellä,\nThorbjörn jäljessä.\n\nHe astuivat maantielle päin. \"Eikö lähdetä ohrapellolle?\" kysyi\nThorbjörn. \"Ei, mennään nisua katsomaan,\" vastasi Sæmund. Heidän tielle\npäästessä, tulivat eräät kärryt hiljakseen heitä vastaan. \"Nuo ovat\nNordhoug'ilaisia,\" sanoi Sæmund. -- \"Nordhoug'in nuori pariskunta näkyy\nolevan,\" lisäsi Thorbjörn.\n\nHe pysähtyivät, kun tulivat miesten kohdalle. \"Hän on pulska nainen,\ntuo Maria Nordhoug,\" kuiskasi Sæmund, eikä voinut kääntää silmiänsä\nhänestä: hän istui hieman taaksepäin nojautuneena, huivi löyhään päähän\nsidottuna, toinen kaulaan. Hän loi tyrmeän katseen molempiin miehiin;\nei liikutuksen vivahdustakaan ilmau'tunut noissa voimakkaissa,\npuhtaissa kasvoinsa piirteissä. Hänen miehensä oli kovin laiha ja\nkalpea sekä entistään suopeampi, näytti siltä kuin hän olisi povessaan\nkantanut surua, jota hän ei voinut muille ilmoittaa. -- \"Laihojako\nollaan katselemassa?\" tutkasi hän. -- \"Niin ollaan,\" vastasi Sæmund. --\n\"Hyvästi ovat ne tänä vuonna ottaneet hyötyäksensä.\" -- \"Ovatpa kyllä,\nhuonommat voisivat olla.\" -- \"Myöhään tulette,\" sanoi Thorbjörn. --\n\"Monta tuttavaa oli jäähyväisteltävänä,\" vastasi mies. -- \"Lähdetkö\nmatkalle?\" kysäsi Sæmund. -- \"Niinpä on ollut tuuma.\" -- \"Lähdettekö\nkauaksikin?\" -- \"Kylläpä vaan.\" -- \"Kuinka kauas?\" -- \"Amerikaan.\" --\n\"Amerikaan!\" lausuivat molemmat miehet yhtä haavaa; -- \"äsken nainut\nmies!\" -- lisäsi Sæmund. Mies hymyili: \"Luulen, ma jään tänne jalkani\ntähden, sanoi repo, kun oli kiinni ketun raudoissa.\" -- Maria katsoi\nhäneen ja sitten toisiin, hieno puna lensi hänen poskillensa, mutta\nmuuta liikutusta eivät kasvonsa osoittaneet. -- \"Vaimosi varmaan lähtee\nmukaan?\" tutkasi Sæmund. -- \"Eikä lähdekään.\" -- \"Sanotaan Amerikassa\nhelposti pääsevän varakkaaksi,\" virkkoi Thorbjörn, -- nyt tuli\nkeskustelua pitää virkeellä. -- \"Ehkä,\" myönsi mies. -- \"Mutta Nordhoug\non hyvä talo,\" arveli Sæmund. -- \"Meitä on siinä kovin monta,\" vastasi\nmies; vaimonsa jälleen katsoi häneen. \"Olemme toinen toisemme tiellä,\"\nlisäsi hän.\n\n\"Onnea matkallesi!\" toivotti Sæmund, puristaen toisen kättä. \"Herra\nsinulle suokoon mitä etsit!\"\n\nThorbjörn vakaasti silmäili koulutoveriaan; \"tahdon puhella kanssasi\nsitten,\" lausui hän. \"Hyvältä tuntuu saada keskustella jonkun kanssa,\"\nvastasi mies piiskan varrella raapien rattaiden pohjaa.\n\n\"Terve tuloa meille,\" sanoi Maria, -- ja Thorbjörn samoin kuin\nisänsäkin säpsähti ja katsoi häneen; he aina unohtivat, että hänellä\noli niin lempeä ääni.\n\nHe ajoivat edelleen; matka joutui vitkaan, pölyä pyörieli heidän\nympärillään, ilta-aurinko heitä valaisi; sen valossa kiilsi vaimon\nsilkkihuivi, -- tuli mäki, ja he katosivat.\n\nKauan kulkivat isä ja poika äänettöminä. \"Minua aavistaa, että pitkältä\naikaa on siihen, kun hän takaisin tulee,\" sanoi Thorbjörn vihdoin. \"Tuo\nolleekin parasta,\" arveli Sæmund, \"kun ei omassa maassa ole sijaa,\" --\nja jälleen astuivat he sanaa lausumatta edelleen. \"Nythän kuljemme\nnisupellon ohi,\" muistutti Thorbjörn. -- \"Voimme sitä katsella\npaluumatkalla,\" ja he kulkivat edelleen. Thorbjörn ei saanut kysyneeksi\nminne heidän matkansa, sillä he olivat Kuuselan alueen ulkopuolella.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nGuttorm ja Karina Päiväkumpu olivat jo atrioineet, kun Synnöve\npunaisena ja hengästyneenä astui sisään. \"Mutta rakas lapsukaiseni,\nmissä olet ollut?\" tutkasi äiti. \"Minä jäin jälkeen Ingrid'in kanssa,\"\nvastasi Synnöve ja päästeli pari huivia päältään; isä kaapista\netsiskeli erästä kirjaa. \"Mikä teillä oli puheena, joka niin pitkältä\naikaa vei?\" -- \"Eikä juuri mikään.\" -- \"Siinä tapauksessa, lapseni,\nolisi ollut paljoa parempi, että olisit kirkkoväkeä seurannut.\" Hän\nnousi ja asetti ruokaa toiselle. Koska Synnöve istuutui ruoalle,\nasettui äiti vastapäätä häntä ja sanoi: \"Ehkä puhuit muidenkin kanssa?\"\n-- \"Puhuin kyllä useammankin,\" vastasi Synnöve. -- \"Saahan toki lapsi\nihmisten kanssa puhua,\" virkkoi Guttorm. -- \"Saa kyllä,\" lausui äiti\nvähän leppeämmin; \"mutta hänen kumminkin tulisi seurata vanhempiansa.\"\nTähän ei mitään vastattu.\n\n\"Tänään kirkonmeno oli oikein juhlallinen,\" alkoi äiti: \"lapset\nkuorissa lämmittivät sydäntä.\" -- \"Ajatukset kääntyivät omiin lapsiin,\"\nlausui Guttorm. -- \"Sinä olet oikeassa,\" sanoi äiti ja huokasi; \"ei\nkenkään voi tietää, miten heille käy.\" Guttorm istui hyvän aikaa\nääneti. \"Paljosta meidän tulee Jumalaa kiittää,\" virkkoi hän vihdoin.\n\"Hän antoi meidän pitää yhden elossa.\" Äiti istui ja piirteli pöytää\nsormellaan, eikä ylös katsahtanut; \"hän on kuitenkin meidän suurin\nilomme,\" virkkoi hän hiljaa, \"hänestä on tullut siivo ja kunnon\nihminen,\" lisäsi hän vieläkin matalammalla äänellä. Sitä seurasi\npitkältä äänettömyyttä. \"Niin, hän on saattanut meille paljon iloa,\"\nsanoi Guttorm, -- ja hetken päästä suurella liikutuksella: \"Herra\ntehköön hänet onnelliseksi!\" -- Äiti veteli sormeansa pitkin pöytää;\nsiihen vierähti kyynel, hän poisti sen sormellaan. -- \"Mintähden et\nsyö?\" tiedusteli isä, koska hän hetken kuluttua loi silmänsä ylös. --\n\"Kiitos, olen ravittu,\" vastasi Synnöve. \"Mutta ethän ole mitään\nsyönyt,\" sanoi äitikin; \"olet käynyt pitkän matkan.\" -- \"En jaksa,\"\neitti Synnöve korjaillen huivinsa kulmia. -- \"Syöpä nyt, lapsukaiseni,\"\nuudisti isä. -- \"Ei minua maita,\" vastasi Synnöve, ja kyyneleet\nrupesivat herumaan. -- \"Mutta, rakas lapseni, mintähden itket?\" -- \"En\ntiedä,\" -- ja hän nyyhkytti. -- \"Hän on niin herkkä itkulle,\" sanoi\näiti; isä nousi ja meni akkunan luo.\n\n\"Tännepäin tulee kaksi miestä,\" virkkoi hän. -- \"Vai niin, ja tähän\naikaan päivästä?\" sanoi äiti, ja hänkin läheni akkunata. Molemmat\nkatsoivat ulos hyvän aikaa. -- \"Isä, -- keitähän ne lie?\" lausui Karina\nviimein. -- \"En tiedä,\" vastasi Guttorm, ja he seisoivat katsellen. --\n\"Minun on mahdoton käsittää,\" sanoi vaimo. -- \"Niin minunkin,\" lisäsi\nGuttorm. Miehet lähenivät. \"Ja kumminkin ovat he niitä,\" sanoi\nedellinen lopuksi. -- \"Niinpä ovatkin,\" päätti Guttormkin. Miehet\nlähenivät lähenemistään, vanhempi seisahtui ja katsoi taaksensa,\nnuorempi teki samoin, sitten taas he jatkoivat kulkuansa.\n\n\"Aavistatko mitä heillä on asiaa?\" tutkasi Karina milt'ei samalla\näänellä kuin äskenkin. -- \"En, sitä todella en voi,\" vastasi Guttorm.\nÄiti kääntyi toisaalle, meni pöydän luo, vei pois ruoat ja siivoeli\nvähäisen. \"Panehan jälleen päällesi, lapseni,\" sanoi hän Synnöve'lle,\n\"vieraita on tulossa.\"\n\nTuskin oli hän sen saanut sanoneeksi, ennenkun Sæmund aukasi oven ja\nastui sisään, Thorbjörn jäljessä. \"Jumalan rauha!\" tervehti Sæmund,\npysähtyi vähän oven suuhun, astui sitten vitkaan perille isäntäväkeä\ntervehtimään; Thorbjörn seurasi. Viimeiseksi tulivat he Synnöven luo,\njoka vielä seisoi syrjässä, pidellen huivia kädessään epätietoisena,\npanisiko sen kaulaansa tahi ei, tuskinpa hän vaan tiesi, että se hänen\nkädessäänkään oli. \"Istukaa,\" sanoi äiti. -- \"Kiitos, -- eipä tänne\njuuri pitkältä ole,\" sanoi Sæmund, mutta istui kumminkin; Thorbjörn\nasettui viereen, -- \"Te kirkolla varsin meistä eksyitte,\" virkkoi\nKarina. -- \"Niin, minäkin teitä etsin,\" vastasi Sæmund. -- \"Väkeä oli\nkovin paljo,\" lausui Guttorm. -- \"Oikein kosolta,\" lisäsi Sæmund;\n\"pidettiinkin kaunista kirkonmenoa.\" -- \"Niin, siitäpä mekin juuri\npuhelimme,\" lausui Karina. -- \"Kummallisen vaikutuksen rippilapset\ntekevät niissä, joilla itsellään on lapsia,\" lisäsi Guttorm; vaimonsa\nvähän syrjäytyi. -- \"Se on totta,\" vastasi Sæmund; \"silloin niitä\nvakaasti ajattelee, -- ja siitä syystä minäkin tänä iltana tänne\ntulin,\" lisäsi hän, katsahti rauhallisesti ympärilleen, otti uuden\nmällin ja asetti entisen varovasti messinki-tuosaan. Guttorm, Karina ja\nThorbjörn loivat silmänsä kukin eri suuntaansa. -- \"Päätin seurata\nThorbjörn'iä tänne,\" alotti Sæmund vitkaan; \"kuluisipa aikoja, ennenkun\nhän itsestään tänne tulisi, -- ja muutenkin, pelkään mä, hän huonosti\ntoimittaa asiansa,\" -- hän loi salaisen katseen Synnöveen, joka sen\nkumminkin tunsi. -- \"Seikka on sellainen: pojan mieli on ollut häneen,\nSynnöveen, siitä asti kun hän oli mies sellaisia käsittämään, -- ja\nkunhan ei vaan tytönkin mieli olisi häneen. Sentähden arvelen\nparhaaksi, että he pääsevät yhteen. Ei tuo minun mieleeni ollut siihen\naikaan, kun hän tuskin kykeni itseänsä hallitsemaan, vielä vähemmin\nmuita; mutta nyt luulen voivani hänen ta'ata, ja ehk'en minäkään, niin\ntyttö ainakin sen voi; sillä hänen valtansa kumminkin on suurin. --\nMitäs siis arvelette, emmeköhän sovittele heitä yhteen? Eihän siihen\nniin kiirettä ole, mutta en tiedä mintähden asiata toistaiseksikaan\njättäisimme. Sinä Guttorm olet varakas mies, minulla tosin on vähemmän,\non sitä paitse useampi perillinen, mutta kumminkin luulisin sen käyvän\npäinsä. Sanokaapa nyt, miltä se teistä tuntuu; tytöltä viimeiseksi\nkysyn; sillä melkeinpä luulen tietäväni hänen tuumansa tässä asiassa.\"\n\nNiin puhui Sæmund. Guttorm istui kumartuneena, muutteli käsiänsä\nvuorotellen toisen alle, toisen päälle, yritti monta kertaa suoriutua,\nja joka kerralla veti hän syvempään henkeänsä, mutta vasta neljäs tahi\nviides yritys onnistui; silloin vihdoinkin sai hän selkänsä suoraksi,\nlaahaeli polviansa, katsahti pari kertaa vaimoonsa niin, että ohimennen\nsopi Synnöveäkin vilaista. Tämä ei liikahtanut, ei kenkään voinut hänen\nkasvojaan nähdä. Karina istui pöydän ääressä ja piirteli sitä\nsormellaan.\n\n\"Kyllähän tuo -- hyvältä ja kauniilta kuuluu,\" virkkoi hän. \"Niin,\nminun mielestäni ei pitäisi sellaista tarjomusta hylätä, vaan ottaa se\nkiitollisuudella vastaan,\" lausui Guttorm korkealla äänellä, tuntuvasti\nkeveämmin mielin, ja katsahti vaimostaan Sæmund'iin, joka oli asettanut\nkäsivartensa ristiin ja nojautunut seinää vastaan. -- \"Meillä on vaan\ntämä ainoa tytär,\" sanoi Karina, \"asiaa tulee harkita.\" -- \"Kyllähän\nsekin käy laatuun,\" arveli Sæmund; \"mutta en muuten voi käsittää, mikä\nestäisi heti vastausta antamasta, sanoi karhu, kun kysyi talonpojalta,\nsaisiko hän toisen lehmän.\" -- \"Voimme kyllä hetikin siihen vastata,\"\ntuumaili Guttorm, ja katsahti vaimoonsa. -- \"Onhan tuo nyt niin, että\nThorbjörn toisinaan on vähän rajunlainen,\" lausui tämä, mutta ei ylös\nkatsahtanut. -- \"Luullakseni hän siitä on asettunut,\" välitteli\nGuttorm; \"muistathan, mitä tänään itse sanoit...\" Aviokumppanit nyt\nvuorotellen loivat silmänsä toisiinsa; sitä kesti kotvan aikaa. --\n\"Josko vaan voisimme häneen luottaa,\" sanoi Karina. -- \"Niin,\" pystyi\nSæmund jälleen puheesen, \"mitä siihen tulee, niin lausun äskeiset\nsanani: kyllä kuorma kunnollisesti perille tulee, kun Synnöve on\nohjaksissa. Hänellä on varsin eriskummallinen valta pojan yli; sen\nhuomasin, koska hän kotona sairasti eikä tiennyt, -- pääsisikö jälleen\nterveeksi vai jäisikö raajarikoksi.\" -- \"Annahan toki jälkeen,\" sanoi\nGuttorm, \"hyvinhän tiedät, mikä tytön oma tahto on, ja hänen tähtensä\nme elämmekin!\" Nyt Synnöve ensi kerran katsahti ylös ja loi rakkaan ja\nkiitollisen silmäilyn isäänsä. -- \"Niin kyllä,\" lausui Karina, hetken\nääneti oltuaan, ja paineli sormellaan pöydän pintaa yhä tuntuvammin:\n\"vastaan olen pitänyt niin kauan kuin mahdollista, mutta sen tein\nhyvässä aivoituksessa... Ehk'en aina ollut niin ankara, kuin sanani...\"\nhän nosti silmänsä ylös ja hymyili; mutta kyyneleet yrittivät esiin.\nSilloin nousi Guttorm. \"Jumalan nimessä siis on se tapahtunut, jota\nmieluisammin tässä maailmassa toivoin,\" lausui hän ja astui poikki\nlaattian Synnöven luo. -- \"En sitä milloinkaan ole epäillyt,\" sanoi\nSæmund ja nousi hänkin; \"se, mikä yhteen kuuluu, se yhteen tulee.\" Hän\nmeni toisten luo. \"Mitä sinä lapsukaiseni tästä sanot?\" kysyi äiti,\nhänkin lähestyi Synnöveä.\n\nHän vielä istui paikallaan; kaikki seisoivat hänen ympärillään, paitse\nThorbjörn, joka istui siinä, mihin hän ensin oli asettaunut. \"Nousehan\nylös, lapseni,\" kuiskasi äiti hänelle; tyttö nousi, hymyili, käänsi\nkasvonsa pois ja itki. -- \"Herra olkoon kanssasi nyt ja aina!\" sanoi\näiti, syleili häntä ja itki hänen kanssaan. Molemmat miehet astuivat\nlaattian poikki, kumpainenkin omaan suuntaansa.\n\n\"Mene hänen luo,\" sanoi äiti yhä itkien, päästi tytön ja työnsi hänet\nlempeästi luotaan. Synnöve otti askeleen, mutta seisahtui, -- ei hän\npitemmälle päässyt; Thorbjörn nousi, kiirehti hänen luo, tarttui hänen\nkäteensä, piteli sitä, ei tiennyt mitä enempää tehdä, jäi siten\nseisomaan, kunnes tyttö jälleen hiljaa veti kätensä pois. Siinä\nseisoivat he ääneti toistensa vieressä.\n\nOvi aukeni äänettä, joku pisti päänsä sisään, ja \"Onko Synnöve täällä?\"\nkysyttiin varovasti; kysyjä oli Ingrid Kuusela. \"On kyllä, tule\nlähemmäksi!\" lausui isä, Ingrid seisoi aprikoiden. \"Tulehan vaan!\ntäällä asiat kaikki ovat selvällä,\" lisäsi hän. Kaikki katsoivat\ntyttöön. Ingrid joutui hämilleen. \"On täällä ulkona muitakin,\" sanoi\nhän. \"Kuka sitten?\" tiedusteli Guttorm... -- \"Äiti,\" lausui edellinen\nmatalalla äänellä. -- \"Käske häntä sisään,\" sanoi neljä ääntä\nyht'aikaa. Päiväkummun eukko meni ovea kohden, ja muut iloisesti\nsilmäilivät toisiaan.\n\n\"Tervetullut olet, äiti,\" kuulivat he Ingrid'in sanovan. Ja samassa\nastui Ingeborg Kuusela tupaan valkoisessa päähineessään. -- \"Asian\nkyllä oivalsin,\" sanoi hän, \"vaikk'ei Sæmund'ia saa mitään kertomaan.\nEmmekä sitten, Ingrid ja minä, voineet olla tänne tulematta.\" -- \"Niin,\ntäällä asiat nyt ovat toivosi mukaiset,\" sanoi Sæmund ja väistyi, jotta\nIngeborg pääsisi heidän luo. \"Jumala sinua siunatkoon siitä, että hänen\nvedit puoleesi,\" lausui hän Synnöve'lle, otti häntä kaulasta ja\ntaputteli häntä poskelle; \"Sinä, lapseni, olit vastuksienkin aikana\nvakaa; ja nyt on tahtosi mukaan käynyt.\" Ja hän silitti tytön hiuksia;\nhänen kyyneleensä valuivat pitkin poskia; ei hän siitä huolinut, mutta\npyyhkieli huolellisesti pois Synnöven. -- \"Kunnon pojan saat,\" lisäsi\nhän, \"ja nyt voin hänestä olla huoletta,\" -- ja hän vielä kerran sulki\ntytön rintaansa vastaan.\n\nItku ja mielenliikutus vähän asettuivat. Emäntä rupesi iltasen toimeen\nja pyysi Ingrid'iä avukseen, \"sillä ei Synnöve semmoiseen tänä iltana\nkelpaa.\" Ja sitten he yksissä keittivät kermapuuroa. Miehet haastelivat\nvuoden tulosta ja muista taloudellisista seikoista. Thorbjörn oli\nistuutunut akkunan ääreen. Synnöve hiipi hänen luokseen ja laski\nkätensä hänen olallensa. \"Mitä katselet?\" kuiskasi hän. Thorbjörn\nkäänsi päätään, silmäili häntä pitkään ja hellästi, sitten jälleen\nulos. \"Minä katselen Kuuselaa,\" sanoi hän; \"kummalliselta tuntuu sitä\ntäältä silmäillä.\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]