Portoksen poika eli Aramiksen kuolema
Alexandre Dumas vanh. (1802–1870)
Historiallinen seikkailuromaani Ludvig XIV:n ajoilta
Historiallinen seikkailuromaani seuraa Portoksen pojan vaiheita ja muskettisoturien perintöä Ludvig XIV:n hovissa. Teos huipentaa muskettisoturien tarinan kuvaten Aramiksen viimeisiä poliittisia juonitteluja ja seikkailuja 1600-luvun Ranskassa.
Alexandre Dumas'n 'Portoksen poika eli Aramiksen kuolema' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2762. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
PORTOKSEN POIKA ELI ARAMIKSEN KUOLEMA
Historiallinen seikkailuromaani Ludvig XIV:n ajoilta
Kirj.
ALEXANDRE DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Alexandre Dumas'n historialliset romaanit XXIX.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1935.
SISÄLLYS:
I. Isältä pojalle
II. Kaksi vanhaa ystävää
III. Outo lääkäri
IV. Miten kuninkaan suosikit eroavat tästä elämästä
V. Mistä kuningatar — epävirallinen?
VI. Muistoesine jättiläisen haudasta
VII. Kynnyksellä
VIII. Ylimyksellinen ennustaja
IX. Bretagnelaiset pelastamaan
X. Friquetin pikku pulmia
XI. Yksi tietolähde tukossa
XII. Tukalassa pinteessä
XIII. Kuningattaren kaltainen
XIV. Seitsemännentoista vuosisadan tapaan
XV. Vastasiirto
XVI. Syvässä vedessä on virta voimakas
XVII. Kuninkaan suosionosoitus
XVIII. Helmakumppanukset
XIX. Salaperäinen toimenpide
XX. Teloituksen aatto
XXI. Kuninkaan järjestämä avioero
XXII. Musta puku
XXIII. Paha ne periköön, jotka pahaa mielivät
XXIV. Majatalon tyttö
XXV. Tahtomattaan urkkijana
XXVI. Sotaonnen vaihtelua
XXVII. Oman vaimon ansaitseminen
XXVIII. Joelin ehdotus
XXIX. Vaitiolon hinta
XXX. Aramiksen kuolema
XXXI. Näkemiin
ENSIMMÄINEN LUKU
Isältä pojalle
Sydänkesän auringosta tulvi valoa Loire-joen partailla Saumurin läheisyydessä leviävään, rauhalliseen ja säteilevään maisemaan heinäkuussa vuonna 1678.
Nantesista Pariisiin matkalla olevia postivaunuja veti kuusi hyvää hevosta, mutta helteen ja pölyn sekä laadultaan aaltomaisesti mäkisen tien vuoksi ne eivät suinkaan olleet liian vankkoja voittamaan näitä vaikeuksia, vaikka niiden kuormasta olivatkin poistuneet miehiset matkustajat, jotka ponnistelivat eteenpäin jalkaisin, samalla kun vaunuissa oleva nainen uinaili. Nämä viisi miestä olivat: nantesilainen notaari, laivanvarustaja, kaksi croisicilaista sardinikauppiasta ja herrasmies-maanviljelijä, jonkunarvoinen puoliaatelinen, joka ilmoitti kotipaikakseen Locmarian seurakunnan Belle-Isle-en-Merissä, »Bragelonnen varakreivin» sivuilla kuvailemamme piirityksen johdosta pysyväisen muiston saavuttaneessa paikassa. [Tämä nyt suomennoksena esiintyvä romaani on viimeinen täydennys sarjalle, jonka aikaisempia nideryhmiä ovat »Kolme muskettisoturia», »Myladyn poika eli Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin» ja »Bragelonnen varakreivi». Suom.]
Tilanomistajaa hänessä oli luontevan vapaa ryhti, hieman rehentelevä kenties, päivän paahtama iho, pitkä, hartioille valuva tukka ja Bretagnen sen osan maalaisten luonteenomainen sävy, nimittäin sekaisin yksinkertaisuutta ja oveluutta, ujoutta ja itsepintaisuutta kuvastava. Hänen yllänsä oli talonpoikien silmääkiehtova asu, valkeat, villaiset, avaratekoiset housut, nahkaiset, silkkikirjailuiset saappaat, kukkakuvioiset liivit, punoksilla koristettu nuttu sekä leveälierinen huopahattu, jota ympäröi samettinauha ja jonka töyhtönä oli riikinkukon sulka. Maalaisaatelistosta hän usein omaksui pään ylvään ja korskean asennon, jyrkän ja käskevän äänen, eräänlaisen luontaisen ylevyyden eleissään, kohteliaan puhetavan ja aistikkaan hienon esiintymisen. Tähän lisättäköön aatelisen merkkeihin kuuluvana hänen kupeellaan riippuva miekka, joka olisi näyttänyt tavattoman vankalta ja pitkältä niin nuorelle miehelle, jollei hänelle olisi suotu tavallista kookkaampaa vartaloa ja jollei hänen raajoistaan olisi kuvastunut hänen lihastensa voima ja liikkeittensä nopeus.
Kunnaan laelta oli loistava näköala läheisistä, viehättävistä pikku kylistä Saumurin punaisiin kattoihin ja valkeaan linnoitukseen saakka; mutta matkalaisilla oli muuta tekemistä kuin maisemain ihaileminen. Lakimiehen nimen käyttäjä hikoili jokaisesta huokosesta, kuten hän oli kiristänyt velalliset tekemään; paimboeufilainen laivanvarustaja huohotti, ja sardinikauppiaat nurisivat. Kuitenkin he mutisivat muutamia sanoja tuotteiden markkinahinnoista, veroista, hyvien ja huonojen säiden vaikutuksesta vuodentuloon sekä raha-asiain ylivalvojan Fouquetin kunnottomuudesta. Jos tiedetäänkin, että tämän valtiovarainhoitajan kukistuminen oli sattunut joku aika takaperin, ei sovi ankarasti moittia maalaisia siitä, etteivät he tunteneet viimeisiä hoviuutisia. Belle-Islestä kotoisin oleva nuori mies pilkisti salavihkaa vaunuissa nukkuvaan naispuoliseen matkustajaan.
Äkkiä vaunujen nytkähtely säpsähdytti nukkujaa, ja peläten naisen yllättävän hänet tuijottamasta tähyilijä käänsi vikkelästi katseensa syrjään ja alkoi koneellisesti tarkastaa tietä. Heti senjälkeen hän seisahtui ja huusi postivaunujen kuljettajalle, joka oli samalla kuski ja joka asteli hevostensa vierellä:
»Hei, mies! Mitä arvelette tuosta joukkiosta, ystäväiseni?»
Hän osoitti puolitusinaista ratsumiesparvea, joka juuri silloin kohosi näkyviin tien ylävälle kohdalle ja jonka hahmot piirtyivät kirkasta taivaanrantaa vasten yhtä selvästi kuin varjopantomimin kuvat. Neljällä näistä ratsastajista lepäsi musketti polvilla valmiina heti käytettäväksi. Viidennellä, joka ratsasti muiden edellä ja nähtävästi oli johtaja, ei ollut pyssyä; mutta auringonpaiste kimalteli hänen koteloistaan pilkottavista pistoolinnupeista ja hänen reittänsä vasten läimähtelevästä, pitkästä miekasta. Kaiken kaikkiaan tämä vähäinen joukkue ei suinkaan ollut ilahduttava näky sellaisena aikana, jona valtamaantiet olivat mitä julkeimpien rosvojen temmellyskenttänä.
Vincent Paquedrulla, postivaunujen kuljettajalla, oli kovapiirteiset kasvot, välinpitämätön ilme ja huulilla raukea hymy; hänen oveluutensa oli teennäisen viattomuuden paksun vaipan naamioima. Nämä veijarit voittavat kaikki muilla seuduilla toimivat ammattiveljensä viekkaudessa.
»Siinä on komppania Kuninkaallisia rosvoja», vastasi hän rauhallisesti hänelle esitettyyn kysymykseen.
»Kuninkaallisia rosvoja?» kertasi kysyjä, rypistäen otsaansa. »Omituinen nimitys, mutta epäilemättä sopiva; en nimittäin mielelläni usko, mestari Paquedru, teidän mielivän ilveillä minulle.»
Puhuessaan nuorukainen laski kätensä normandialaisen olalle, mutta se oli niin raskas, että piiskanviuhuttajasta tuntui siltä kuin hän olisi saanut ylettömän taakan hartioilleen.
»Taivas varjelkoon, rakas herra», ehätti hän vastaamaan nöyrän kohteliaana ja varovaisen näköisenä; »se on nimittäin totta — en milloinkaan puhu valheita, kunniasanallani! Sitä nimitystä tuosta rykmentistä käytetään näillä main.»
»Kuninkaan palveluksessa olevalla rykmentillä niin herjaava nimityskö?»
»Sitä en tiedä, hyvä herra», vastasi kuski, ottaen kasvoilleen typerimmän ilmeensä. »Mutta varmaa on, vannon sen käsi sydämellä, että se on ollut sotaretkeltä jo pitkät ajat.»
»Sotaretkeltä? Ketä vastaan, saanko tiedustaa? Minun tietääkseni ei Anjoun maakunta ole kapinassa kuninkaan arvovaltaa vastaan — Mutta», pitkitti nuori teikari, vilkaisten matkakumppaneihinsa, jotka olivat tämän keskustelun aikana tulleet likelle ja kuunnelleet sitä epämääräisen rauhattomina, »meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä heitä on täsmälleen yhtä monta kuin meitä — viisi — ja olemme siis tasaväkisiä».
Yleisesti tuotiin julki vastalauseita, ja notaari huudahti: »Mutta eihän meillä ole aseita!»
»Sitäpaitsi», huomautti toinen, sardinikauppias, »ei ankarien iskujen antaminen ja ottaminen ole meidän tehtävämme!» Ja tähän hänen kauppiaskumppaninsa lisäsi: »Me olemme kunniallisia kauppamiehiä ja kammoamme sivalluksia ja iskuja kuin ruttoa.»
»Minä puolestani», jatkoi laivanvarustaja, »en empisi lähettää kaikkia merimiehiäni ja konttoristejani taisteluun kaatumaan viimeistä miestä myöten — mutta kovaksi onneksi he ovat joko laivoissani merellä tai konttorissani Paimboeufissa».
»Mutta sanokaahan, mestari Paquedru», virkkoi notaari, »tunnetteko tuon sotaisen joukon?»
»Tunnen heidät haluamatta sitä tuttavuutta —»
»Onko tarkoituksenne ilmoittaa kohdanneenne heidät ennenkin?»
»Kyllä, hyvin usein», kuului normandialaisen vastaus, ja hänen hymynsä tuntui pahalta enteeltä, »itse asiassa yhtä usein kuin olen ajanut tämän paikkakunnan kautta».
»Siinä tapauksessa, miten he käyttäytyvät meitä kohtaan?»
»Älkää siitä huolehtiko!» keskeytti nuori herrasmies. »Sangen pian saamme sen tietää, sillä tuossa he tulevat täyttä neliä.»
Ja pieni ratsujoukko oli painanut kannukset hevostensa kylkiin, joten se saapui ripeästi paikalle. Ehdittyään pyssynkantaman päähän tulijat seisauttivat ratsunsa komentajan antaman merkin pysäyttäminä, ja viimeksimainittu lähestyi käymäjalkaa. Hänen seuralaisensa sijoittuivat riviin tien poikki sulkeakseen sen. Jokaisella näistä neljästä oli kasvoissaan selvästi leima: »Ryöväri.» Kaikkien päivettyneitä poskia koristivat pörröiset viikset, ja julkea katse tähyili kampaamattomien hiusten alta; kaikilla oli koristuksinaan arpia. Entä millaiset varukset, asut ja ratsut! Jälkimmäiset yhtä surkeat kuin raamatun laihat lehmät; hatut pykäläiset, kolhiutuneet ja kuluneet; nahkaiset rintahaarniskat ravistuneet ja säröiset, housut kömpelösti paikatut, ja saappaista pilkistivät ratsastajain varpaat näkyviin. Toisaalta oli jokaisella runsaasti aseita.
Kapteeni ei ollut aivan yhtä ränstyneen ja nukkavierun näköinen. Joitakuita silmukoita oli purkautunut hänen pitsiröyhelöissään; vain hiukan haalistuneet olivat hänen jakkunsa purppurainen sametti ja hänen tulenvärinen nauhansa, ja hänen espanjalaiset saappaansa olivat melkein moitteettomat. Mutta hänen töyhtöhattunsa oli somistettu uudella nauhalla, ja se oli hieman kallellaan toisella korvallisella; hänen miekkansa kahva oli kylliksi puhdistettu välkkyäkseen kirkkaasti, ja hänen hienosteleva, närkkään röyhkeä esiintymisensä pystyi tehoamaan kokemattomiin ja arkoihin. Terävänäköisessä hän olisi herättänyt tuiki vähän luottamusta. Hänen petolinnunnokkansa kaareutui kerskurinviiksien yläpuolella, joiden päät oli kierretty koukulle ja jotka alkoivat käydä harmaiksi; niiden alapuolella hänen huuliaan elävöitti törkeän kyynillisyyden ilme. Hänen ruskeiden kehien reunustamista silmistään, joita pöhöttyneet, raukeat luomet puolittain verhosivat, kimaltelivat »seitsemän kuolemansynnin» kaikki heijastukset.
Puhutellen postivaunujen matkustajia hän lausui, tekeytyen liioitellun kohteliaaksi: »Hyvät herrat, pyydän teitä pitämään minua halvimpana, nöyrimpänä ja altteimpana palvelijananne.»
»Ja, hyvä herra, me olemme teidän palvelijoitanne», vastasi notaari, toimien puhemiehenä kumppaniensa puolesta, jotka kaikki vapisivat kuin haavanlehti.
»No niin, koska ei kukaan näy haluavan esitellä minua, sallikaa minun itseni se tehdä» — tällöin hän kumarsi. »Näette edessänne chevalier Condor Gordbuffin, hänen majesteettinsa palveluksessa olevan everstin — kun sanon everstin, on se vain sanontatapa, sillä arvonimellä ei ole mitään merkitystä tällä hetkellä, ja meidän kesken puhuen, armeijan upseeriston laita on niin kehnosti, että tuskin tiedän, olenko kapteeni vaiko eversti, ja rykmenttini — hm! komppaniani kuulostaisi paremmalta — muodostavat nykyisin nuo neljä ritaria, jotka näette tuolla takanani, nimittäin: Lukonmurtaja, luutnanttini, Kynijä, kornettini, Ryöstäjä, lähettini, ja Taskuvaras, torvensoittajani —»
Nämä oudot nimet panivat lakimiehen tutisemaan entistä pahemmin, laivanvarustajan kasvot valahtamaan hyvin kalpeiksi ja sardinikauppiaat silmäilemään epätoivoisina toisiaan, samalla kun ratsastaja jatkoi:
»Nyt aion täydentää sotilasluetteloani, ja minulla on tarjokkaita. Ei puutu muuta kuin varuksia, ja juuri sentähden olen pyytänyt ja saanut Saumurin pormestarilta luvan vartiona saattaa tämän seudun kautta matkustavia hyvämaineisia säätyläisiä —»
»Mitä!» huudahti laivanvarustaja. »Onko tarkoituksenne selittää tulleenne ainoastaan —»
»Saattamaan teidät turvallisesti kaupunkiin ja tarpeen tullen puolustamaan teitä kaikelta häiritsemiseltä, rikolliselta kiristykseltä ynnä muilta henkeänne tai rahapussianne vastaan tähdätyiltä laittomilta yrityksiltä —»
Jokaisesta rinnasta pääsi helpotuksen huokaus.
»Ja kaikki se surkean vähäisestä palkkiosta», jatkoi puhuja.
»Mitä, häh? Mitä nyt?»
»Määrä jätetään hyväntahtoisen arvionne varaan — sillä ehdolla nimittäin, koska minun täytyy pitää asiakkaitteni aulius järjen rajoissa, että jokainen tarjoaa arvonsa ja varojensa mukaisesti —»
»Oh!»
Hämmästys, vastenmielisyys ja kauhu olivat vuorotellen nopeasti seuranneet toisiaan kuulijain mielessä. Toinen sardinikauppias yritti kuitenkin antaa sankaruuden näytteen.
»Vain tuokio», virkkoi hän, tehden äänensä karkeaksi; »entäpä jollemme halua turvasaattuetta —»
»Juuri niin», yhtyi hänen kumppaninsa, »entäpä jollemme ikävöi teidän seuranne suomaa kunniaa?»
»Siinä tapauksessa», vastasi Gordbuff, »en enää ole vastuussa kalliista persoonistanne, ja se on huono tulevaisuudentoive, koska näillä tienoin on vaikka kuinka paljon lurjuksia», puhui hän hyvin vakavasti ja ponnekkaasti, »joiden aseet yltävät pitemmälle kuin heidän omantunnonarkailunsa ja jotka näin autiossa paikassa olisivat valmiit ampumaan minut suoraa päätä ihan empimättä».
Hän lausui komennuksen joukkiolleen, ja kuului, kuinka muskettien hanat vedettiin täyteen vireeseen.
Tämä sai notaarin miltei pyörtymään; laivanvarustaja pyyhki hihalla hikeä otsaltaan, ja molemmat sardinikauppiaat lupasivat uhreja suojeluspyhimyksilleen, jos he selviytyisivät pois tästä ampiaispesästä.
Kuninkaallisten rosvojen eversti kääntyi vaunujen kuljettajan puoleen, sanoen: »Vikkelästi! Kirjasi esille, Vincent, ja lue minulle matkustajiesi nimet sekä heitä koskevat selostukset!»
Kuskilla oli kirja jo kädessä, ja hän alkoi heti lukea:
»Herra Libiniou, julkinen notaari, Nantesista —»
»Se on hyvä!» virkkoi Condor, myhäillen hyvillä mielin. »Virkamiehet ja miekkamiehet erikoisesti ovat kuninkaan väkeä. Olen valmis lyömään vetoa siitä, että olette vain liiankin iloissanne saadessanne tilaisuuden osaltanne suorittaa sata pistolia sankareitteni varuksien kustannuksiin. Ja tämän onnellisen kohtauksen muistoksi otan arvelematta vastaan tuon kellon, jonka näen pistävän esille taskustanne. Minun kelloni varastettiin tuonnottain oikeusasiain ylivalvojan vierashuoneissa Pariisissa — Colbert ottaa vastaan murheellisen sekalaista seurakuntaa, kuten minulla on ollut onni huomauttaa hänelle suoraan.»
Hän viskasi hattunsa kupu alaspäin tielle ja lopetti:
»Tuossa näette kassanhoitajan rahalippaan! Astukaa esille, hyvät herrat, ja suorittakaa maksunne! Rakas notaari, te saatte kunnian valvoa toimitusta!»
Kovasti valitellen notaari noudatti kehoitusta.
»Simon Prieur, laivanvarustaja, Paimboeufista», jatkoi vaununajaja.
»Sata pistolia. En halua loukata kunnioitettavaa kauppamiestä arvioimalla hänet kynäritaria halvemmaksi. Ja tähän rahaerään arvoisa Prieur suvaitsee lisätä kengissään niin kirkkaasti välkkyvät, hopeiset soljet. Jalo isäni Hilarion Gordbuff on aina hartaasti toivonut näkevänsä poikansa kengissä soljet, ja isän toivomus on pojalle laki —»
»Yves Guerinec ja Pierre Trogoff, sardinikauppiaita, Croisicista —»
»Viisikymmentä pistolia kumpikin, sillä kalansaalis on oikein hyvä tähän vuodenaikaan — unohtamatta teillä olevia korvarenkaita, jotka lahjoitan sisarilleni. Luotan, etteivät herrat pakota minua ottamaan niitä omin käsin, koska olen jotensakin kovakourainen ja pahasti pelkään sipaisevani irti osan korvaa helyjen mukana.» Puhuessaan hän leikitteli vyöhönsä pistetyllä tikarilla.
Molemmat kauppiaat ja laivanvarustaja ehättivät noudattamaan notaarin esimerkkiä, jupisten kuitenkin kaikenlaisia sadatuksia, kun taas Jehu luki edelleen:
»Kartanonomistaja Joel Locmariasta —»
»Kartanonomistaja? Kuka näistä?» tiedusti rosvo satulastaan.
»Minä», vastasi bretagnelaisasuinen nuorukainen.
On jo mainittu, että Joel oli lupaava nuori mies ja että hänen raajansa joustavassa lihasvoimassaan olivat ihanteellisen suhteelliset hänen vartaloonsa. Kuvitelkaa Herkulesta tai Simsonia poika-iässä! Hänen kasvoistaan ei kuitenkaan vielä paljastunut kehkeytyvä atleetti, joka pystyisi kuristamaan hydroja tai kantamaan kaupunginportteja. Runsaat kiharat valaisivat hänen hienoja ja säännöllisiä piirteitään; hänen isoissa, harmahtavissa silmissään oli lempeä katse, josta vilpittömyys ja oikeamielisyys oli luettavissa kuten kirjasta, ja hänen huultensa ympärillä, joita varjostivat orastavat viikset, yhtä vaaleat kuin hänen runsaat hiuksensa, väikkyi nyt poikamaisen hilpeyden hymy, joka sitten muuttui mietteliääksi ilmeeksi.
Edellä selostetun kohtauksen aikana hän oli nojannut pyörään liikkumattomana, mutta tarkkaavaisena ja hämmästyneenä — vaunut nimittäin olivat luonnollisesti seisahtuneet rosvon sekautumisen johdosta.
»Kautta Lusiferin ylpeyden», huudahti jälkimmäinen tarkastettuaan häntä, »siinäpä meillä kukko ylpeästi kannustensa varassa! Ja jos mielijohde saa hänet paisuttamaan komppaniani rivejä, niin pahus minut vieköön, jollen tee hänestä kornetti-adjutanttia. Mitä siitä arvelet, kumppani? Etkö ymmärrä, häh?» lisäsi hän, kun kuulija pysyi ääneti.
»Kyllä, kyllä ymmärrän.»
»Entä suostutko?»
»En, koska minua ei ensinkään haluta kuolla pyövelin nuoran jatkeena.»
»Tuolla nuorella miehellä on taipumuksia leikinlaskuun», murahti Gordbuff, purren viiksiään, »ja minä olen ihastunut hupaisiin miekkosiin. Niin ollen suon sinulle viisi minuuttia miettimisaikaa —»
»Mitä varten?» kysyi toinen rauhallisesti.
»Ryhtyäksesi sotilaaksi joukkooni tai maksaaksesi lahjuksia korvaukseksi siitä, että menetän rakenteeltaan noin vankan ja mieleltään noin rattoisan alokkaan. No niin, onko sinulla vielä muita luettelossasi?» jatkoi hän kuskille.
»Kyllä, on hänen armonsa Aurore du Tremblay.»
»Hyväinen aika, otaksuttavasti joku vanha leski. Hänen täytyy olla aika vanha, jos hän kuuluu siihen perheeseen, josta aikoinaan oli Bastiljin vankilan kuvernööri. Entä missä tämä kunnioitettu nainen on?»
»Tarvitsetteko minua?» vastasi suloinen ja ystävällinen ääni.
Nainen aukaisi vaunujen oven ja hypähti ketterästi hiekkaiselle tienlaidalle.
Hän ei näyttänyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta. Hänen voimakas, vaikka notkea vartalonsa näytti pystyvän kunniakkaasti kantamaan mitä upeimpiakin hovipukuja, vaikka hänen yllänsä oli nyt matkaa varten sovitettu surupuku.
Tuuhea ja runsas, tumman kastanjanruskea tukka muodosti eräänlaisen kruunun, jossa väikkyi kultaisen säihkyn himmeätä välkettä. Hänen silmänsä muistuttivat tummaa kristallia, mutta silloin tällöin niitä valaisi läpitunkeva loiste. Hänen huultensa kaunis hymy kiihdytti sydäntä. Hänestä ei kuvastunut lainkaan pelkoa eikä heikkoutta, kun hän tasaisin askelin käveli Gordbuffin hatun luokse, joka oli melkein täynnä hänen matkakumppaniensa luovuttamia osuuksia.
»Tässä, monsieur, ovat odottamanne rahat», huomautti hän kylmästi.
»Suokaa anteeksi, jalo neiti», lausui Condor, oikaisten vartaloaan satulassa. »Mutta en ollut nähnyt, millainen olette, sillä muutoin teidän olisi pitänyt joutua näiden herrasmiesten edelle. Mihin, pahus vieköön, joutuisimmekaan, jollemme myöntäisi sukupuolelle, yhteiskunnalliselle arvolle ja kauneudelle joitakuita etuoikeuksia?»
Nuori tyttö ojensi kätensä, tehden neitseellisen eleen, ja pudotti hattuun rahapussin, sanoen:
»Luovutan teille puolet siitä, mitä aioin viedä Pariisiin, eikä loppuosa kuulu minulle, vaan kahdelle orvolle, joiden puolesta menen sinne kamppailemaan sukulaisia vastaan ja rukoilemaan tuomareilta suopeutta. Rohkenen toivoa, ettette te osoittaudu edellisiä ahnaammaksi ja jälkimmäisiä vihamielisemmäksi.» Kaikki tämä puhuttiin rauhallisen arvokkaasti ja samalla selvän ylpeästi.
»Kautta sieluni, kaunis vetoaja», vastasi eversti, kiertäen viiksiensä kärkiä sormen ja peukalon välissä ja puhuen ivallisen kohteliaasti, »nyreät sukulaiset on masennettu ja tuomarit voitettu puolellenne etukäteen viehättävien ominaisuuksienne voimalla —»
»Monsieur!»
»Mistä vedän sen johtopäätöksen, etteivät orponne enää tarvitse sitä rahamäärää, jota teiltä, kuten lausuitte toivovanne, ei pitäisi riistää, ja lisäksi — te itse ette enää tarvitse tuota timanttia, joka säihkyy sirossa sormessanne miellyttämässä ja kiehtomassa —»
»Minua hämmästyttää —»
»Se on kuitenkin selvää: valkeassa kädessänne säihkyvä sormus sopii ihmeellisen hyvin rakastamani tytön käteen. Ette voi ajatellakaan estää minua saamasta sitä sen enempää kuin toistakin puolta siitä rahamäärästä, josta puolet olette niin hyväntahtoisesti luovuttanut, ja -»
Neiti du Tremblay suuntasi katseensa rosvopäällikköön, ja hänen silmissään oli hyvin tuskainen ilme.
»Mitä, mielittekö anastaa minulta tämän jalokiven ja muutamat minulle jääneet kultakolikot —»
»Jumala teitä rakastakoon! Kiittäkää minua siitä, että olen niin kohtuullinen. Kuninkaan valtateiden herrasmiesratsastajat vaatisivat paljon enemmän.»
Aurore pani kätensä ristiin.
»Monsieur, toistan teille: olen luovuttanut kaiken oman omaisuuteni — eivätkä nämä rahat, joita vaaditte, ole minun. Edustan —»
Niin kauan kuin nainen oli osoittautunut lujaksi ja jonkun verran ylpeäksi, oli roisto tekeytynyt kohteliaaksi; mutta tytön muuttuessa rukoilevaksi ja kiihtyneeksi hän kävi röyhkeämmäksi.
»Kuulkaas nyt», pilkkasi hän, »ne orpolapset eivät joudu asianajajan puutteeseen, kun heidän puolellaan on tuollainen viehätysvoima ja järjen kirkkaus. Erittäinkään, koska varmasti löydätte Pariisista useita auliita ystäviä —»
Nuori nainen ei käsittänyt, mihin tämä puhe tähtäsi, ja rukoili nähdessään lurjuksen katseen ahnaasti juuttuneen hänen sormessaan olevaan jalokiveen:
»Mutta tällä sormuksella ei ole kuvittelemaanne arvoa — sillä ei todellakaan ole lainkaan arvoa paitsi minulle lahjana —»
»Joltakulta keikarilta, niinkö? Tietenkin se on lemmenmuistoesine. Mutta, tulimmainen, teidän ei käy vaikeaksi löytää toista antamaan teille hienompaa lahjaa!»
Tämän huomautuksen johdosta tyttö oikaisihe täyteen mittaansa, ja silmiensä säihkyessä harmista hän virkkoi: »Raukka! Senkö tähden, ettei täällä ole saapuvilla ainoatakaan miestä puolustajakseni, rohkenette tällä tavoin loukata naista?»
Ja hän peitti kasvonsa käsillään ikäänkuin torjuakseen sen lisäsolvauksen, että raakalainen tuijotti häneen. Tämän verhon lävitse hän oli sitäkin kiehtovampi, joten Gordbuffin katse alkoi äkkiä kiilua karkeasta himosta. Yhtäkkiä hän hoputti ratsuaan Aurorea kohti, ja hänen kurkustaan kirposi käheästi huudahdus:
»Mitä, esiinnymmekö suuttuneina? Alkakoon siis taistelu! Minä en ota ainoastaan sormusta, vaan myöskin suukon voittosaaliiksi.»
»Takaisin! Saat ainoastaan sellaisesta julkeudesta tulevan kurituksen, sinä roisto!» sekautui puheeseen jymisevä ääni, samalla kun rautainen ote puristui seikkailijan vyötäisille ja hänet kiskaistiin satulasta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi.
»Auttakaa!» kirkaisi roisto tukehtumaisillaan odottamattomasta otteesta.
Hänen neljä kumppaniaan ojensivat muskettinsa tähtäysasentoon; mutta tällöin jo monsieur Joel — sillä naisen ja kuninkaallisten rosvojen everstin väliin oli juuri hän ehättänyt — piti jälkimmäistä käsivarren välin päässä edessään, hyvin samalla tavoin kuin metsästäjä näyttää jänistä haukkuvalle ajokoiraparvelle, ja käytti häntä kilpenä niitä ammuksia vastaan, joita häneen suunnatut pyssynpiiput uhkasivat syytää.
»Antakaa tulla!» kehoitti hän rauhallisesti. »Ampukaa, jos mielenne tekee! Mutta täytätte vain päällikkönne ruhon lyijyllä —»
»Ei, ei, älkää taivaan nimessä ampuko! Älkää paholaisen tähden ampuko!» uikutti Gordbuff epätoivoissaan.
Musketit käännettiin pystyyn, mutta bretagnelainen ei laskenut alas kilpeään.
»Ja nyt, ystäväiseni», pitkitti hän yhtä levollisesti kuin ennenkin, »mitähän jos puhelisimme asioista? Otaksuttavasti on pyssyissänne yksi luoti kussakin. No niin, olen vastaanhangoittelematta valmis maksamaan ne — kaikki neljä.»
Kajahti huuto, ja luutnantti Lukonmurtaja tiedusti innokkaasti:
»Kuinka paljon kustakin?»
»Yhteensä niin paljon kuin kumppanini ovat panneet tuohon hattuun.»
Rosvot silmäilivät toisiinsa ällistyneinä, kun taas nuori mies jatkoi:
»No niin, teidän ei tarvitse muuta kuin tyhjentää muskettinne tuota tuolla lentävää lintuparvea kohti, ja minä luovutan teille koko saaliin. Muutoin kavahtakaa! Jos hiukankin vastustatte, väännän kapteeninne niskan nurin — tai sanokaamme everstinne, sillä arvonimi on minusta ihan samantekevä kiertäessäni poikki korppikotkan kaulan —ja käytän hänen ruhoaan peitotakseni teidät jokikisen vintiön, jolloin toisen nujerruttua aina toinen joutuu vuorolle, arvoisan opettajani, Locmarian papin, noudattaman menettelytavan mukaisesti.»
Tämän puheen aikana kovaonninen Gordbuff tarjosi mitä surkeimman näyn; hän ei enää ollut kyynillinen eikä jörön pilkallinen. Rehentelijän naamio oli kiskaistu syrjään, ja näkyviin oli jäänyt turmeltuneen pelkurin huimaava kauhu. Turhaan hän oli rimpuillut vastustajansa otteessa. Se nyrkki oli vankka kuin rautapihdit ja piteli häntä yhäti luodeilta suojaavan levyn tapaan bretagnelaisen rinnan ja rosvojen pyssyjen välissä. Jälkimmäiset neuvottelivat keskenään hiljaa.
»Asia on sovittu», ilmoitti Lukonmurtaja, viitaten vihdoin kumppaneilleen, jotka laukaisivat muskettinsa ilmaan samalla kertaa kuin hänkin.
»Ottakaa rahat!» käski Joel, potkaisten hattua saappaansa kärjellä.
Valeluutnantti ratsasti hatun luokse, laskeutui satulasta ja sieppasi sen. Noustuaan yhtä nopeasti jälleen ratsaille hän ei palannut ystäviensä luokse, jotka vartosivat häntä ahnas ilme silmissään, vaan kannusti hevostaan, kääntyi vasemmalle, hyppäytti ratsunsa tien ja niittyjen välissä olevan ojan poikki ja lähti laskettamaan täyttä laukkaa kedolle.
Hänen kumppaninsa päästivät äänekkään huudon: »Ryöstäjät Petollinen veli! Voi, ottakaa varas kiinni!» Siten Kynijä, Ryöstäjä ja Taskuvaras panivat vastalauseensa moista naapurin omaisuuden anastamista vastaan, ennenkuin he yhtenä miehenä syöksyivät ajamaan takaa karannutta rosvoa.
»Voi, rahamme! Varas, rahamme!» valittivat yhteen ääneen nämä ihmisenmetsästäjät rientäessään vimmaisesti, hengästyksissään ja epäjärjestyksessä pakenijan jälkeen.
»Meidän rahamme!» toistivat myöskin notaari, laivanvarustaja ja sardinikauppiaat nähdessään hatun ja sen sisällön sieppaajan kiiruhtavine takaa-ajajineen katoavan näköpiiristä.
Tällä välin nuori Joel oli laskenut jälleen jalkojensa varaan Gordbuffin, peloittavan maantieritarin, joka vielä vääntelehti hänen otteestaan.
Ja vetäisten esille pitkän ja jykevän miekkansa hän huudahti:
»Nyt, hirtehisten kapteeni, näyttäkää meille säilänne. En halua surmata teitä sallimatta teidän vähän puolustautua.»
»Herra Joel, pyydän teitä suomaan minun pyytää —»
Nuorukainen kääntyi kerkeästi, sillä puhuja oli kaunis matkustajatar. Kun keskeytykseen liittyi kiitollisuutta uhkuva katse, tunsi sankarimme sydämensä hyppivän rinnassaan. Posket mielenliikutuksen värittäminä hän otti kunnioittavasti hatun päästänsä ja vastasi ääni, eleet ja kasvonilmeet tulisen innokkaina:
»Olen vain liiankin onnellinen saadessani noudattaa teidän pyyntöänne.»
Oli naisen vuoro punehtua ja joutua hämilleen, ja hän loi katseensa maahan. Mutta osoittaen kuninkaallista rosvoa hän sanoi:
»Sallikaa hänen mennä! Pyydän sitä suosionosoitukseksi.»
»Tämän roistonko?» virkkoi sankarimme, pudistaen päätänsä. »Totisesti, hyvä neiti, tämä lurjus loukkasi teitä — ja minun täytyy surmata hänet jalkojenne juureen.»
»Ohoo!» keskeytti Gordbuff, koettaen esiytyä hävyttömästi. »Teistä lienee ollut helppoa kiskoa minut pois satulasta yllättämällä, kuten teidän onnistui tehdä, mutta —» Tällöin hän vei kätensä miekkansa kahvaan, mutta hitaasti ja innostuksettomasti, sillä hänen vastustajansa oli jo miekkailuasennossa.
Aurore sekautui taaskin puheluun, lausuen: »Oi, älkää taistelko!»
»Entä minkä tähden?» vastusteli nuori mies.
»Ettekö antanut minulle sanaanne?»
Mutta sankarimme oli itsepäinen kuin bretagnelainen.
»Jos asia koskisi yksin minua», virkkoi hän, »voisin kyllä uhrata suuttumukseni ja mielenkarvauteni; mutta loukkaus oli kohdistettu naiseen. Ja se vanha soturi, joka minut kasvatti, hoki minulle usein: milloin joku esiytyy puutteellisen kunnioittavasti naista kohtaan herrasmiehen läsnä ollessa, tulee tämän miekan lennähtää tupesta omasta aloitteestaan, eikä se saa painua jälleen tuppeen, ennenkuin loukkaus on pyydetty anteeksi.»
»Te siis epäätte pyyntöni?»
»Voi, suvaitkaa pyytää mitä muuta tahansa!»
»Tämä on kuitenkin ainoa pyyntö, jonka haluan tällä hetkellä esittää. Kas niin, olettehan aatelinen?»
Nuorukainen empi, ennenkuin vastasi ylpeästi:
»Olen aatelinen isän puolelta.»
»Ja minä olen Yolande Henriette Aurore du Tremblay; isäni oli parooni Louis Maximilian du Tremblay, eläissään kunniatuomioistuimen jäsen ja pöytäkirjanpitäjä sekä Ranskan marskien edustaja Anjoun maakunnassa, jossa nyt olemme; ja — isäni ja omassa nimessäni sekä hänen edustamansa kunniatuomioistuimen ja kaikkien sen päätösvaltaan alistuneiden ylimysten nimessä — kiellän teitä panemasta säiläänne ristikkäin tämän resuisen kapteenin miekan kanssa.»
»Oh!» äänsi Gordbuff.
»Ja huomatkaa, tarkoin: nyt ei enää ole kysymys minun mieleni noudattamisesta, sillä se, mitä teille sanon, velvoittaa teitä yhtä tiukasti kuin poliisivirkamies koskettaisi kruunusauvallaan hartioitanne — puhun teille kuninkaan nimessä ja kunnian tähden. Asettuminen samalle tasolle tuollaisen olennon kanssa merkitsisi, että alentaisitte säätyarvoanne, menettäisitte kunnioituksen itseänne sekä esi-isäinne teille perinnöksi jättämiä arvokkaita traditsioneja kohtaan; lopuksi tuotatte sille säädylle, johon me molemmat kuulumme, loukkauksen, sata kertaa huutavamman kuin se on, jota niin itsepintaisesti pyritte kostamaan — loukkauksen», lopetti neito, »jota en eläissäni antaisi teille anteeksi».
Kun puhuja muistutti Joelille hänen säätyarvostaan, aateluudestaan ja esi-isistään, saattoi nähdä punan lehahtavan hänen kasvoilleen, ja tällainen kielenkäyttö vaikutti häneen hyvin hämmentävästi ja yllättävästi. Toisaalta on tosiasia, että hänellä oli vain hämärä käsitys kuuluisasta kunniatuomioistuimesta, joka edellisen hallituksen aikana oli perustettu estämään oikeudenmukaisten miekankantajain välisiä kaksintaisteluja ja joka usein sekautui lopettamaan riitoja, kuultuaan valitukset.
»Minä suostun», lupasi hän korvissaan neidon viimeiset sanat ja niille ominainen päättäväinen sävy, ja hän työnsi aseensa takaisin tuppeen. »Jääköön asia silleen!» virkkoi hän Gordbuffille. »Tiehenne! Ja kiittäkää tätä naista siitä, että päästän teidät menemään!»
Maalaisjunkkarin ja nuoren naisen välisen keskustelun aikana maantierosvo oli noussut ratsunsa selkään. Muut matkustajat eivät itse asiassa kiinnittäneet lainkaan huomiota häneen eivätkä kaksinpuheluun. He tähyilivät edelleenkin siihen suuntaan, johon heidän »raha-parkansa» olivat lentäneet ovelan Lukonmurtajan huostassa, kolmikon turhaan ajaessa häntä takaa niin vinhasti kuin väsyneet ratsut suinkin jaksoivat.
Kuski Paquedru taas etsi tomuiselta tieltä nähdäkseen, olisiko joku kolikko luiskahtanut varastetusta aarteesta.
Villi riemuhuuto vastasi Joelin suostumukseen. Sen päästi Gordbuff, joka ponnahti satulaansa, ottaen suitset hampaisiinsa ja vetäisten pistoolin kummastakin kotelosta.
»Kas vain! Te annatte minulle armoa, niinkö, te kyyhkyspari? Mutta minä en aio säästää teitä!»
Hän tähtäsi ja laukaisi molemmat aseet samalla kertaa. Mutta nopeasti kuin ajatus oli nuori mies heittäytynyt toisen maalin eteen. Verijuova ilmestyi hänen otsaansa, ja hän horjahti, painaen kädellään rintaansa. Aurore päästi kovan kirkaisun.
»Hyvästi, uljas Hektor!» kiljaisi rosvo päihtyneenä raivosta ja voitonriemusta. »Mitä tulee teihin, sievä kaunokainen, on kohtauksemme onnekkaampi ensi kerralla.»
Hän kannusti ratsuaan ja poistui vilahduksessa. Hänen tiellänsä oli notaarin, sardinikauppiaiden ja laivanvarustajan muodostama ryhmä, jotka kaikki kellahtivat tomuun. Ennenkuin ketterin heistä oli ennättänyt jälleen pystyyn, oli Condor jo matkan päässä. Olkaamme heille oikeudenmukaisia ja mainitkaamme, etteivät he rientäneet rosvon jälkeen, vaan syöksyivät kaikki auttamaan nuorukaista, jota tukemaan Paquedru oli kiiruhtanut. Mutta tällöin tapahtui odottamatonta: maahan ei kaatunut haavoittunut mies, sillä hän pysyi pystyssä ja torjui avuntarjoukset, vaan tyttö. Kun hän näki verta vuotavan haavasta, jonka hänen puolustajansa oli hänen tähtensä saanut otsaansa, vihlaisi se hänen sydäntään. Hän sulki silmänsä; hänen kasvoilleen levisi kalmankalpeus, ja hän lysähti kokoon niin, että nuori maalaisjunkkari ehti parhaiksi avata sylinsä tukeakseen häntä. Hän kumartui tytön puoleen kasvot veren kostuttamina, unohti oman tilansa tämän äkillisen pyörtymisen aiheuttaman levottomuuden johdosta ja huusi:
»Mademoiselle, tulkaa jälleen tajuihinne! Mitä on tapahtunut? Osuiko teihin? Taivaan tähden puhukaa, rukoilen teitä!»
Mutta vastausta ei kuulunut, sillä Auroren pyörtymys muuttui hysteriaksi. Suonenvedontapaiset liikkeet vavahduttivat hänen jäseniään, ja hänen rinnastaan kohosi kumeita valituksia. Paquedru ja matkalaiset touhusivat hänen ympärillään, tarjoutuen palvelemaan häntä parhaansa mukaan.
»Jyskyttäkää hänen selkäänsä!» ehdotti kuski.
»Kenellä on hajusuolaa?» tiedusti notaari.
»Kelpo lasi omenaviiniä saisi hänet tointumaan», neuvoi Guerinec.
»Maustettuna ja hiukan pippuroituna», lisäsi hänen kumppaninsa.
Laivanvarustaja kannatti mahdollisimman yksinkertaista parannuskeinoa, sillä hän ehdotti:
»Valelu kylmällä vedellä on verraton keino.»
Tällöin kuului maantieltä vaunujen jyrinää.
»Jos noissa vaunuissa on lääkäri, on kaikki hyvin», huomautti notaari.
Ja kaikki kääntyivät katsomaan, mitä taivas — tai se toinen paikka — oli heille lähettänyt.
TOINEN LUKU
Kaksi vanhaa ystävää
Vaunut, jotka tulivat pulaan joutuneita postirattaita kohti, olivat kahakan aikana ainoastaan neljänneslieuen päässä. Niiden edessä oli neljä ensiluokkaista postihevosta, jotka panivat kipunoita lähtemään kuuroittain maantien kivistä. Ajoneuvojen ympärillä ratsasti kuusi muhkeata palvelijaa, tummaveristä ja sotaisennäköistä, joilla oli miekka vyöllään ja musketti satulannuppiin kiinnitettynä.
Vaunujen takaistuimella istui iäkäs herra, jolla vielä oli Ludvig Kolmannentoista ajan tavan mukaan pitkä, olkapäille ulottuva tukka, komeat viikset ja royale eli pujoparta.
Tämän kunnianarvoisan miehen ulkonäkö oli huomionarvoinen. Komeista kasvoista hänellä oli säilynyt kotkamainen profiili, leveä, majesteettiselta vaikuttava otsa, mallikelpoinen suu, jossa hampaat olivat kuin ihmeen kautta säilyneet kadehdittavina, hahmopiirteiltään moitteeton, jos kohta ulkoneva ja kulmikas leuka; lisäksi tummat, läpitunkevan loistavat silmät sekä jalat ja kädet, joista moni prinsessa ylpeilisi. Hän oli puettu mustaan samettiasuun, ja hänen päässänsä oli pieni patalakki nähtävästi peittämässä hänen hiustensa papillista ajelua.
Mutta hänen tukkansa oli valkea, ja myöskin leukatupsu ja viikset olivat samalla tavoin haalistuneet. Hänen laiha vartalonsa näytti olevan katkeamaisillaan kahtia. Hänen kellanvaalea ihonsa olisi riemastuttanut antiikkisten esineiden rakastajia. Hänen piirteensä olivat pikemminkin kyömyt kuin puhtaasti kotkamaiset; otsa oli juovainen ja ryppyinen, ja huulet olivat niin ohuet, että suu muistutti veitsellä viillettyä rakoa. Laajentuneet silmäluomet olivat riipuksissa, piilottaen tulista katsetta, ja käsissä iho oli vahamainen ja luurankomaisten rystysien kohdalta säröinen niitä puolittain verhoavien, upeiden pitsipilvien keskellä.
Etuistuimella, tätä iän kuihduttamaa ja kellastuttamaa miestä vastapäätä, torkkui toinen vanha mies, mutta lihavaruumiinen.
Hän pyrki käyttäytymään iäkästä herraa kohtaan vanhan palvelijan tapaan — sekä tuttavallisesti että kunnioittavasti. Hän näytti olevan suunnilleen samanikäinen isäntänsä kanssa, ja samoin kuin tällä oli hänelläkin musta, papilliselta näyttävä puku. Sitä kannettiin arvokkaasti sellaisen vartalon yllä, jolle hyvä ruoka ja mukava elämä olivat antaneet herkutteluaikojen tavanmukaisten apottien pyöreyden. Hänen kasvonsa olivat vartalon mukaiset. Pöhöposkien välillä vetäytyi nykerönenä pois näkyvistä, sitten kun edelliset olivat tuhonneet muut piirteet; hänen leukansa peräytyi taaksepäin pikemminkin kohotaikinakerrostumasta kuin terveestä lihasta, ja tämä oli uhannut sokaista hänet. Hänen tukkansa, aivan yhtä valkea kuin hänen vastassaan istuvan naapurinkin oli, oli leikattu suoraan ja hurskaasti poikki kahden millimetrin päässä kulmakarvoista. Ehätämme nyt palauttamaan lukijan mieleen, ettei hänen otsansa paljaimmillaankaan ollessaan ollut kerskunut enemmän kuin puolentoista tuuman korkeudella.
Meidän pilkistäessämme heihin isäntä istui aatoksissaan, ja palvelija torkkui edelleen.
Vaunujen nytkähtäessä edellinen huudahti:
»Monsieur Bazin!»
Toinen avasi silmänsä ja sopersi:
»Puhutteliko teidän kunnianarvoisuutenne minua?»
Isäntä vastasi hymyillen:
»Ette muista, rakas Bazin, etten ole mikään 'kunnianarvoisuus'; on kulunut täyteen kaksi vuosikymmentä siitä, kun olin Vannesin piispa. Sitten lakkasin kuulumasta taistelevaan kirkkoon — luovuttuani huolehtimasta muiden pelastuksesta, pitääkseni huolta omastani.»
»Niin, pelkäänpä», huoahti lihava mies, »pelkäänpä meidän juuri sitä varten, että katumustietä saavuttaisimme sen sitäkin nopeammin, lähteneen Madridista, jossa elämämme solui niin vienon hiljaisesti — rientääksemme mäkiä ylös ja alas sen sijaan, että olisimme viettäneet rukouksessa ja levossa ne loppupäivät, jotka meille ehkä täällä maan päällä suodaan —»
»Aivan niin; ja huomautuksenne johdosta tahtoisin mainita, että etenemme kovin verkkaisesti. Minulla on kiire päästä perille niin pian kuin mahdollista. Käskekää kyytimiesten kiirehtiä!»
»Mutta mehän ajamme syrjätietä! Tie on epätasainen, ja joku hevonen saattaa kaatua. Teidän ylhäisyytenne sopii pitää mielessään, että kaatuminen saattaisi olla tuhoisan vaarallinen teidän iällänne.»
Hänen ylhäisyytensä kohautti olkapäitään huolettomasti.
»Puhukaa omasta puolestanne, mestari Bazin! Olette kuin olettekin viidenkahdeksatta ikäinen; ja minun ikäni on vain kahdeksanneljättä — kahdella kerrottuna!»
»Mutta, herra herttua!»
»Seis!» keskeytti Almadan herttua kärsimättömästi. »Tehkää, kuten teitä on käsketty, älkääkä sälyttäkö niskoilleni arvonimiä, jotka vetävät uteliaiden huomion minuun. Muistakaa, että tahdon mitä tiukimmin pysyä tuntemattomana, kunnes saavumme Pariisiin.»
»Millä nimityksellä siis teitä puhuttelen?»
»Nimittäkää minua chevalier d'Herblayksi!»
»Chevalier d'Herblayksi!» kertasi palvelija, pannen kätensä ristiin. »Armias taivas! Kuten siihen aikaan, jolloin ratsastimme täyttä laukkaa kahakoihin ja lävistimme ihmisiä miekalla ja tikarilla; totisesti, minkätähden ei isäntäni heti omaksu entisiä elintapojaan, kuninkaan muskettisoturien miekkaa ja saappaita ja takkia, samalla kun tämän nimenkin?»
Iäkäs ylimys ravisti päätänsä ja jupisi:
»Ei niin, Aramista ei enää ole. Hän on kuollut kuten hänen kolme asekumppaniaan, kolme ystäväänsä — kolme veljeään! Aramis on muuttunut tomuksi yhdessä Atoksen, Portoksen ja d'Artagnanin kanssa. Mistähän johtuu, ettei ainoakaan heistä jättänyt jälkeensä poikaa eikä edes tytärtä säilyttämään kunniakasta nimeä edelleen? Minusta tuntuu, että sellaisesta maineesta pitäisi vielä olla kipuna olemassa! Oi, jos niin olisi, kuinka riemullisesti sitä hellisinkään, lietsoen sen liekiksi, jotta ihmiset sen valossa havaitsisivat, millaista loistetta me neljä valoimme kuninkaan henkivartiostoon ja ranskalaisten nimeen!» Muuttaen äänensä jälleen kuivaksi hän lausui kuuluvasti: »Toistan, että nykyisin olen ja haluan olla yksinomaan chevalier d'Herblay.»
»Teidän toivomuksianne noudatetaan», murahti pyylevä mies, jolle lihavuudesta huolimatta ei ollut suotu hyväntuulisuutta, — se oli vain lisäytynyt hänen palvelijakumppanissaan, arvoisassa Mousquetonissa. »On puhuttu kylliksi. Me noudatamme chevalierin toivomusta — se on, tahtoa. Mutta jos aiomme uudelleen syöksyä seikkailuelämään, jätän erohakemukseni taloudenhoitajan toimesta; iästäni huolimatta ei minulla ole vähäisintäkään kaipausta päästä niin pian iäisyyteen, jonne kestetyt rasitukset ja kärsityt, ankarat kolhaisut liian nopeasti jouduttivat kumppani-parkani Planchetin, Grimaudin ja Mousquetonin.»
KOLMAS LUKU
Outo lääkäri
Kuten olemme maininneet, säpsähdytti ajoneuvojen jyminä pysähtyneiden postivaunujen vierellä seisovia mademoiselle du Tremblayn lohduttajia. Muutamien minuuttien kuluttua saapuivat chevalier d'Herblayn vaunut paikalle pölypilvessä, vierien vinhaa vauhtia ja jyristen kuin ukkonen. Ne olivat melkein ennättäneet neidon ympärille kertyneen ryhmän ja hänen keskellä tietä olevien matkakumppaneittensa kohdalle. Kyytimiesten ja ratsastajien oli pakko kääntää syrjään hevosensa, joiden kuolaimet olivat valkeina vaahdosta.
»Väistykää!» luikkasivat saattueen lakeijat, samalla kun kyytipojat kiljuivat: »Antakaa tietä, varokaa!»
Samassa iäkäs ylimys painoi vaunujen ikkunan alas ja tiedusti: »Mikä on hätänä?»
»Pysähtykää, kuka lienettekin», huusi tilanomistaja Joel, »ja tulkaa auttamaan meitä! Tämä nuori nainen, jonka tässä näette, on vahingoittunut!»
»Nainen vahingoittunut? Seis, pojat! Pysäyttäkää ratsunne, lakeijat! Odottakaa hiukan, monsieur; olen käskettävissänne.»
Määräystä toteltiin. Vaunujen ovi avattiin, ja ylimys laskeutui maahan niin joustavasti, ettei sellaista olisi odottanut hänen ikäiseltään mieheltä. Ripeästi hän astui sankarimme luokse ja huudahti hämmästyneesti: »Ja te olette haavoittunut!»
»Minä! Ei se ole mitään — pelkkä naarmu. Pyydän, älkää minusta välittäkö!»
Vanha herrasmies oli luonut nuorukaisen kauniisiin, vilpittömiin kasvoihin katseen ikäänkuin ne olisivat muistuttaneet jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä, mutta tytön kasvoilla oli suurempi vetovoima, ja Auroren kauneus hänen levätessään bretagnelaisen käsivarsien varassa houkutteli hänen huuliltaan vaistomaisen ihailun huudahduksen.
»Olkaa rauhallinen!» kehoitti hän lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Ei tarvitse pelätä minkäänlaista vaaraa. Tämä henkilö on yksinkertaisesti sellaisen rajun hermokohtauksen vallassa, jollaisia naisille usein sattuu ankarien mielenliikutusten jälkeen. Olematta etevä lääkäri saatan vakuuttaa pystyväni saattamaan hänet ennalleen.» Hän korotti ääntänsä ja huusi: »Hei, te siellä, Esteban, Pedrillo! Tuokaa vaippa! Ja te, Bazin, noutakaa tänne matkoja varten laitettu lääkelippaani!»
Nämä esineet tuotiin vitkastelematta, ja väliaikainen lääkäri jatkoi: »Levittäkää vaippa maahan ja laskekaa nuori nainen sille! Juuri niin. Nyt polvistukoon joku hänen vierelleen tukemaan hänen päätänsä!»
Joel ei tahtonut luovuttaa kenellekään näiden määräyksien suorittamista. Lippaastaan vanha herra otti pronssiteräisen veitsen ja pienen kristallipullon. Hän kumartui mademoiselle du Tremblayn puoleen ja käytti veistä vääntääkseen hänen hampaansa hyvin varovasti raolleen. Sittenkun tämä leukapielien vähäinen suonenveto oli vavahduksen jälkeen voitettu, kallisti hän pullon pyörtyneen huulille ja kaasi hänen suuhunsa tipan tai kaksi sen nestemäistä sisältöä. Pian alkoi väri palata kalpeihin poskiin neidon poven kohoaminen ja laskeutuminen tasaantui, ja myöskin valittelu ja puistatukset taukosivat.
»Enkö niin vakuuttanut?» virkkoi tämä hätään osunut ystävä, nousten pystyyn. »Tämä rauhoittava lääke on hyvää tämänlaatuisissa vaivoissa. Potilaamme on nyt sivuuttanut vaaran.»
»Mutta hän ei ole vielä avannut silmiään», huomautti bretagnelainen.
»Koska kiihtymysaikaa seuraa lamaannusaika, joka on luonnollinen seuraus; mutta tämä nuori nainen tulee pian jälleen tajuihinsa, eikä hänen tarvitse pelätä mitään tällaisen kohtauksen vuoksi, jollaiset, kun kaikki otetaan huomioon, ovat varsin tavallisia hänen sukupuolessaan. Mutta», lisäsi hän, tuntien taaskin voimakasta ja selittämätöntä mielenkiintoa nuorukaista kohtaan, »ettekö ajattele haavanne hoitamista?»
»Haavani!» toisti Joel, tehden huolettoman eleen. »Suolavedessä kasteltu kääre, eikä siitä jää edes merkkiäkään. Se on vain raapaisu — luoti vain hipaisi ohimoani.»
»Mutta teihin ammuttiin kaksi laukausta», huomautti notaari, osoittaen ammattinsa mukaista täsmällisyyttä.
»Miten sille toiselle kävi?» halusi Simon Prieur tietää.
»Minusta se näytti osuvan rintaanne», pitkitti kuski.
»Näimme sen panevan teidät horjumaan», lisäsivät molemmat sardinikauppiaat.
Siitä alkaen, kun neidon ilmoitettiin sivuuttaneen vaaran, tuntui nuorukainen saaneen takaisin kaiken hyvän tuulensa.
»Niin!» virkkoi hän hilpeästi. »Se roisto tähtäsi hyvin. Luoti osui rintalastani alapuolelle, mutta se nähkääs litistyi nahkaiseen vyöhön, jossa vähäinen omaisuuteni on säilössä, ja viisisataa livreäni kovaa rahaa ovat yhtä varmassa tallessa kuin pankissa. Jos ne olisivat olleet paperirahaa, olisi niihin tullut reikä, ja vatsani olisi saanut vuodon, joka todennäköisesti olisi häirinnyt aterioitteni kunnollista sulamista. Mutta asiain näin ollen sain ainoastaan mustelman. Se oli kuitenkin varsin ankara kolaus.»
»Onnittelen teitä pelastumisenne johdosta», lausui iäkäs ylimys ystävällisesti. »Olette sijoittanut rahanne sellaiseen paikkaan, jossa ne tekivät teille hyvän palveluksen! En ole ikänäni tuntenut muuta kuin yhden miehen, joka olisi jaksanut kestää sellaisen tärähdyksen. Haluaisin mielelläni kuulla selostuksen koko tapahtumasta», jatkoi hän, katsahtaen isoon, vanhanaikaiseen, briljanteilla koristettuun kelloonsa, »mutta aika on täpärällä, ja sitäpaitsi potilaamme kaipaa vielä hoivailuamme. Onko hän sattumalta sisarenne? Morsiamenne onneksenne?»
»Tunnen hänet vain sen nojalla, että olemme matkustaneet yhdessä viimeiset neljäkolmatta tuntia.»
»Tiedättekö hänen matkansa päämäärän?»
»Luullakseni hän aikoo Pariisiin kuten me muutkin.»
»Eikö seurueessanne ole ainoatakaan hänen sukulaistaan?»
Ympärilläseisojat vastasivat epäävästi.
»Siinä tapauksessa tarjoudun saattamaan hänet sinne hyvässä turvassa», lausui chevalier.
»Otatteko hänet mukaanne?» huudahti Joel.
»Oh», vastasi Bazinin isäntä hymyillen, »ainoastaan hänen matkansa pysähdyspaikkaan saakka. Missä vaihdatte hevosia Saumurissa?» jatkoi hän, tiedustaen Paquedrulta.
— »'Kultaisen haikaran' majatalossa St. Jean-kadun varrella, jossa matkustajille on myönnetty aikaa virvokkeiden nauttimista varten.»
»Kuinka kauan tarvitsette ehtiäksenne sinne?»
»Tunnin vähintään.»
»No niin, tapaatte sieltä naispuolisen matkustajanne; hän pääsee sinne minun vaunuissani lähes tuntia aikaisemmin kuin te, ja tällä voitetulla ajalla hän lepää ja saa palvelijattarilta sellaista hoitoa, jollaista hän nykyisessä tilassaan voi saada ainoastaan oman sukupuolensa jäseniltä.»
Kuski kumarsi ikäänkuin olisi mielinyt vastata: »Kuten teidän ylhäisyytenne suvaitsee.»
Kädenviittauksella käski d'Herblay seuralaisiaan kantamaan tytön hänen vaunuihinsa.
»Asettakaa hänet minun paikalleni!» virkkoi hän. »Minä istun Bazinin vieressä etuistuimella.»
Juuri kun kaksi lakeijaa lähestyi mademoiselle du Tremblayta suorittaakseen määräyksen, astui Joel itse heidän ja naisen väliin, joka yhäti lepäsi tajuttomana vaipalla.
»Mutta —» alkoi hän empivästi.
Aatelismies silmäili häntä niin ylhäisesti, että hän vaikeni kykenemättä täydentämään vastalausettaan.
»Nuori ystäväni», lausui iäkäs herrasmies levollisesti, »varmastikaan minun ei ole pakko kysyä teiltä, millä oikeudella sekaannutte vastustamaan tätä ihmisystävällistä toimenpidettä?»
Häpeissään nuorukainen laski päänsä riipuksiin herrasmiehen jatkaessa, samalla kun palvelijat kantoivat Auroren ajoneuvoihin: »Vähät siitä! Älkää hiiskuko enää mitään Katson julki lausutuksi sen pahoittelun, jonka saattaa lukea kasvoistanne, ja annan vilpittömästä sydämestä teille anteeksi sen, että unohditte naisen olevan aina turvassa minun kunniani varassa.»
Noin puoli tuntia myöhemmin hänen vaununsa seisahtuivat Saumurissa »Kultaisen haikaran» edustalle.
Hevoset huohottivat kiivaasti vaahtotäpläisten kylkiensä kohotessa ja laskeutuessa, kellot kilisivät niiden kaulassa, kyytipoikien piiskat paukahtelivat niin kovasti kuin pojat suinkin saivat ne paukkumaan, lakeijat luikkailivat: »Talon väki, hoi!» laskeutuessaan satulasta, ja tämä melu kiidätti isännän, mestari Hermelinin, vaimoineen, kaksine tyttärineen ja koko talonväkineen vastaanottamaan matkustajaa, joka saapui mukanaan näin uhkea ja hälisevä saattue.
»Haluan puhutella isäntää?» lausui viimeksimainittu vaunuista.
»Minä olen isäntä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Hermelin, kumartaen kuin ilveilijä sirkuksessa.
»Laittakaa kuntoon paras vuoteenne parhaaseen huoneeseenne!»
»Kyllä varmasti, teidän ylhäisyytenne.» Hyvin perustellusti ylpeillen hän lisäsi: »Paras vuode on parhaassa huoneessa, ja se on omani.»
Piittaamatta mitään tästä huomautuksesta tulija oli laskeutunut maahan ja kääntyi kohteliaasti ojentamaan kättänsä neiti du Tremblaylle, sanoen:
»Tulkaa, tyttökulta!»
Aurore vuorostaan astui pois vaunuista. Hän oli tullut jälleen täysin tajuihinsa, mutta tarvitsi tukea, koska oli heikko ja kalpea äkillisestä järkytyksestä. »Toden totta, monsieur, en saata korvata —»
»Älkää siitä puhuko!» keskeytti iäkäs ylimys, painaen sormen huulilleen. »Ei enää sanaakaan! Lääkärinne oikein erikoisesti kieltää teitä uuvuttamasta itseänne puhumalla.» Hän viittasi luoksensa isännän tyttäret ja kamaripalvelijattaren sekä käski heidän pitää hyvää huolta vieraasta naisesta. »Opastakaa hänet tilaamiini huoneisiin, jotka ovat hänen käytettävissään. Taloudenhoitajani tulee mukaanne ilmoittaakseen minulle, jos jokin seikka vaatii minun läsnäoloani. Menkää, menkää, viehättävä potilaani», lopetti hän Aurorelle, »ja nauttikaa sitä lepoa, jota tarvitsette! Ilmoitan teille, kun teidät mielestäni sopii herättää matkanne jatkamista varten. Sallikaa minun sitten saada kiitokset palveluksesta, jonka kuitenkin jokainen herrasmies olisi teille tehnyt minun sijassani.»
Mademoiselle du Tremblay hymyili hänelle kiitollisesti ja astui majataloon, nojaten emäntä Hermelinin käsivarteen, saattajinaan jälkimmäisen tyttäret ja Bazin, joka hiljaa nurkui tämän tapauksen ja hänen niskoilleen lasketun taakan johdosta.
Chevalier oli tekemäisillään saman tempun, kun oven vierellä kivisellä penkillä istunut mies nousi pystyyn ja kumarsi hänelle niin varmasti, että iäkäs ylimys huudahti:
»Ahaa! Jollen pahasti erehdy, on monsieur de Boislaurier Saumurissa. Mutta aika ja paikka ovat aina hyviä, kun teidät kohtaa.»
»Mielihyvä on minun puolellani», vastasi toinen, kumartaen taaskin; »mikä ilo tavata näin odottamatta —»
»Chevalier d'Herblay», täydensi matkamies, erikoisesti korostaen arvonimeä, jota halusi itsestään käytettävän.
Boislaurierin nyökkäys osoitti hänen käsittäneen vihjauksen. Hän oli ikämies, ja hänen kasvonsa olivat vakavat ja älykkäät. Hänellä oli samanlaiset saappaat ja kannukset kuin kuninkaan läheteillä, hänen yllänsä oli samettinen metsästyspuku, ja hänellä oli hatussa töyhtö ja samanväriset nauhat. Pudistettuaan tulijan kättä hän puhui äänekkäästi, jotta muutkin kuulisivat:
»Minun piti kohdata tässä kaupungissa eräs ystäväni mennäksemme metsästämään hirviä; mutta jonkun seikan on täytynyt pidättää häntä maatilallaan, sillä olen turhaan odotellut pari päivää.»
»Ja teillä kai on vimmastuttavan ikävä?»
»Aivan niin! Olen alkanut menettää malttini enkä tarvitsisi paljoa lähteäkseni takaisin Pariisiin.»
»Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, sopisi teidän osoittaa minulle se kunnia, että olette seuranani tämän illan.»
Täten tarinoiden nämä kaksi miestä astuivat ruokasaliin.
»Suvaitsevatko herrat kunnioittaa minua nauttimalla aterian kattoni alla?» tiedusti isäntä, kumartaen ikäänkuin hänen selkänsä alaosassa olisi ollut sarana, sillä nämä olivat arvokkaita vieraita.
»Tämä puhuttelu on, pahus vieköön, sievän hiottu», huomautti chevalier, »ja kumarruksissa on hovitapojen tuntu. Ei kukaan uskoisi näkevänsä Versaillesia Saumurissa.»
»No niin», virkkoi isäntä ylväästi, »se johtuu siitä, etten ole aina asunut maaseudulla. Saatan mainita teille olleeni markiisi de Villeroyn keittiömestarina.»
»Kuninkaan kamarijunkkarinko? Miehen, joka on Ranskan vaateliaimpia herkkusuita! Hitto soikoon, täällähän pitäisi ruuan olla ruokahalua kutittelevaa. Haluaisitteko maistaa sitä yhdessä kanssani, hyvä herra de Boislaurier?»
»Miten voitte sitä kysyä? Peräti mielelläni! Teidän pöydässänne istuminen on sekä kunnia että nautinto.»
»Siinä tapauksessa on asia päätetty», lausui monsieur d'Herblay, kääntyen isännän puoleen. »Syömme päivällisen, ystäväiseni. Tarjotkaa se puolessa tunnissa; ja kunnostautukaa ollenkaan pelkäämättä meidän tarkastavan laskua liian tarkoin! Mars keittiöön! Odottaessamme tämä herra ja minä uudistamme vanhan tuttavuuden.»
»Minä menen, hyvät herrat, ja vakuutan, että olette tyytyväisiä.» Ja riemastunut isäntä ja kokki poistui kumarrellen.
NELJÄS LUKU
Miten kuninkaan suosikit eroavat tästä elämästä
Heti kun ovi oli sulkeutunut isännän jälkeen, kääntyi vanhempi aatelismies vikkelästi vieraansa puoleen ja tiedusti hiljaa, luopuen omaksumastaan rattoisasta sävystä:
»Otaksuttavasti tulitte tänne nimenomaan minua tapaamaan, vai mitä, Boislaurier?»
»Niin asia on, herra herttua», kuului kunnioittava vastaus.
»Ja tulitte kai isä Lachaisen, kuninkaan rippi-isän, puolesta?»
»Juuri hän ilmoitti minulle, mitä tietä te katsotte parhaaksi saapua Pariisiin —»
»Meritse, Bayonnen ja Saint Nazairen kautta —»
»Edelleen juuri hän lähetti minut teidän armonne luokse, ja minä vartosin tässä kaupungissa, jossa kohtauksemme ei varmastikaan herättäisi huomiota.»
»Olette menetellyt hyvin. Ainakaan vähään aikaan ei paluutani Ranskaan saa päästää kuninkaan ja hovin tietoon. Onko teillä minulle uutisia?»
»Kyllä, teidän armonne.»
»Oi, kuinka vakavasti puhutte!»
»Perin vakavasti todellakin. Arvostelkaa itse — kuninkaan suosikki on kuollut.»
»Mademoiselle de Fontangesko kuollut?»
»Voi, juuri niin!»
»Ja tuskin kaksikymmenvuotiaana! Se on tyrmistävää! Ei, ei; se ei voi olla totta!»
»Se on vain liiankin totta, ja kunnianarvoisa isä antoi tehtäväkseni tutustuttaa teidän armonne kaikkiin tämän salaperäisen jutun yhteydessä ilmenneihin yksityiskohtiin.»
»Salaperäisen, niinkö sanoitte?»
»Niin suuressa määrin, että jopa historiakin saattaa jäädä ymmälle sitä selvittäessään.»
Matkamies rypisti otsaansa istuessaan kuuntelemassa. Kädenliikkeellä hän kehoitti sanansaattajaa istuutumaan, kumartui hänen puoleensa ikäänkuin olisi pelännyt, että seinillä oli korvat, ja virkkoi:
»No, kas niin, se riittää! Haluan kuulla tosiasioita. Puhukaa avoimesti älkääkä jättäkö mainitsematta mitään, mikä saattaa selvittää minulle juttua!»
»Uusi La Vallière», kertoi Boislaurier hitaasti, »teki kolme erehdystä: hän loukkasi madame de Montespania pöyhkeilevästi näyttelemällä voitonriemuaan sen johdosta, että oli voittanut kuninkaan häneltä, ja ylpeä Athenaïs —»
»Tunsin hänet mademoiselle de Tonnay-Charentena», pisti kuulija väliin.
»Ei ole kerkeä antamaan anteeksi. Toinen hairahdus oli se, että hän otti palvelukseensa kamaripalvelijan, joka tuli syrjäytetyn kilpailijattaren taloudesta; ja kolmas se, että hän otti tämän miekkosen kädestä kupin maitoa ja joi sen yhdellä siemauksella eräänä iltana ollessaan lämmennyt ja janoinen.»
Aramiiksi nimitetty henkilö ei ollut herkkätunteinen mies. Hänen sydämensä oli parkittu kuten kaikkien sellaisten vanhuksien, jotka ovat olleet kauniin sukupuolen ihailijoita tai joita naiset ovat pitäneet suuressa arvossa. Senvuoksi hän oli värähtämättä kuunnellut tätä traagillista kertomusta poloisesta, päivän hallinneesta varjokuningattaresta, jonka elämä oli katkaistu nuoruuden ja kauneuden parhaassa kukkeudessa ja hänen ollessaan kuninkaan suosima.
»Vai niin, vai niin!» rajoittui hän sanomaan. »Sallikaa minun huomauttaa, että levitätte hirveätä syytöstä!»
»Se ei ole minun keksimäni, vaan yleinen mielipide, joka hiljaisuudessa kiertää miehestä mieheen hovissa ja kaupungissa — juuri siihen olosuhteet viittaavat — sen on kuulustelu tuonut julki, sillä hänen majesteettinsa on jättänyt presidentti Lareynien ja hänen kidutuskammionsa tehtäväksi koko pääkaupunkia pelästyttäneen joukkomyrkytyksen tutkimisen.»
»Millaiset ovat tämän tutkimuksen tulokset?»
»On sitovasti todettu madame de Montespanin yrittäneen poistaa kilpailijattarensa tieltään myrkytetyillä vaatekappaleilla ja käsineillä, joita hänelle tarjosi kaksi roistoa, nimittäin muuan Romani-niminen palvelija ja Bertrand-niminen lyonilaisen silkkikauppiaan konttoristi; ja käännyttyään varsinaisen, La Filastre-nimellä tunnetun ammattimyrkyttäjän puoleen, markiisitar päätti luottaa siihen, että La Voisin toimittaisi mademoiselle de Fontangesin pois tieltä menettelytavan jäädessä selittämättä. Hän käytti apurinaan omaa kamarineitoaan, Desoeilletsin tyttöä.»
»Eikö ole totta, että tämä Voisin-naikkonen tutkittiin, tuomittiin ja teloitettiin?»
»Kyllä, teidän armonne, ja hyvin hätäisesti, jotta hän ei puhuisi —»
»Olisin luullut, että häntä kidutettiin, jotta hänet saataisiin haastelemaan —»
»Niin tehtiinkin, monsieur, mutta St. Germainissa oleskelevan kuninkaan määräyksestä hänen lausuntonsa merkittiin eri paperiin eikä viralliseen pöytäkirjaan, jotta hänen majesteettinsa saattaisi hävittää sen kuninkaallisessa arsenaalissa toimivan tuomioistuimen tietämättä siitä mitään. Samoin käsiteltiin La Filastren lausuntoja. Romanin ja Bertrandin kuulustelu lykättiin tuonnemmaksi. Lopuksi ministeri Louvois järjesti kuninkaan ja hänen hylätyn rakastajattarensa välisen kohtauksen, jossa jälkimmäinen ensin itki, sitten syytti ja nuhteli ja senjälkeen esiytyi hyvin ylimielisesti —»
Kuulija teki maltittomuutta kuvastavan eleen.
»En voi väittää, että sitä keskustelua on vaikea kuvitella», huomautti hän flegmaattisesti. »Tässä hallitsija kyselee, mutta kiihtyneenä ja syyttää tuota naista; hän vaatii tunnustuksia, jotka harmistuneesti evätään, eikä hän pysty edes pusertamaan toiselta katumuksen ilmauksia. Syyllinen alkaa itkeä. Pian hän naisten ainaisen taktiikan mukaan muuttaa asioiden oikean järjestyksen päinvastaiseksi — hän omaksuu hyökkäävän asenteen ja moittii tuomariaan tämän uskottomuudesta häntä kohtaan — hänen harha-askeltensa ja rikoksensa alkusyystä. Mustasukkaisuus se pakotti hänet sen tekemään, intohimon ylettömän kiihkeä puuska — häntä kalvava lemmenliekki! Miehet ovat kernaasti valmiit antamaan anteeksi rikoksen, joka on saanut alkunsa heistä. Ludvig, joka itseään imarrellen luulee olevansa jumala, kerran hymyiltyään niille, jotka hänelle sitä vakuuttivat, vaikka hänen olisi pitänyt heille nauraa — Ludvig on yhtä miesmäinen kuin muutkin. Saatan kuvitella hänen uskovan näihin vastalauseisiin, imevän itseensä tätä imartelua kuin suitsutusta ja huumautuvan tästä palvonnasta kuin nektarista. Koko juttuhan on sittenkin pelkkä haaremihälinä. Sulttaanin vaimo murhaa toisen, ja ainoastaan saadakseen yksin pitää hallussaan yhteisen epäjumalan. Kuinka imartelevaa hänen ylpeydelleen! Olympolainen Jupiterinne, jonka otsanrypistys vapisuttaa koko Eurooppaa, on nimittäin heikompi kuin koululainen, yksinkertaisempi kuin juoksupoika ja luottavaisempi kuin Pariisin rihkamakauppiaat, kun hänen tunteitansa hivellään ja hänen itserakkauttaan kutitetaan. Tämä on niin totta, että hän antoi anteeksi kaikki, selitti sen oikeutetuksi ja palautti ylpeän Athenaïsin hoviin entistä vankempaan asemaan ja entistä mahtavammaksi.»
»Niin mahtavaksi», yhtyi monsieur Boislaurier, »että keisarikunta ja Yhtyneet maakunnat katsovat asianmukaiseksi neuvotella hänen kanssaan lähettiläittensä välityksellä».
Vehkeilijäveteraani tuijotti puhujaan hämmästyneenä.
»Mitä nyt — mitä oikein puhutte?» kysyi hän.
»Sanon, että Oranian prinssin lähettiläs ja Wienin hovin lähettiläs ovat neuvotelleet kuninkaan suosikin kanssa pian solmittavan rauhan ehdoista.»
»Rauhan!» kertasi monsieur d'Herblay, hätkähtäen. »Allekirjoitetaanko rauhansopimus? Oletteko täydessä järjessänne, Boislaurier-parka?»
»Rauha solmitaan, monsieur, ja sen vahvistukseksi on päätetty, että ehdoista neuvottelevat täysivaltaiset edustajat kohtaavat toisensa Nimwegenin kaupungissa.»
»Seis! Entä Espanja, jota minä edustan? Se liittyi Ludvig Neljättätoista vastaan tähdättyyn yhtymään ainoastaan keisarin ja valtionhoitajan kiihkeistä rukouksista — eikö Espanjalle mielitä ilmoittaa mitään näin tärkeästä tapahtumasta?»
»Se on yhtä tietämätöntä St. Germainissa kuin Haagissa ja Wienissäkin. Mutta mikään ei ole sen varmempaa. Juuri Hollanti valmistautuu ensimmäisenä eroamaan liitosta. Nassaun Wilhelm on lähettänyt Pariisiin asiamiehen, jonka tehtävänä on lahjoittaa La Montespanille kymmenentuhatta tukaattia, jos viimeksimainittu suostuttaa kuninkaan siihen, ettei tämä ole kova Hollannin tasavallalle, joka on sodasta eniten kärsinyt ja on pahimmin uupunut.»
»Miten markiisitar otti tarjouksen vastaan?»
»Hän vastasi panevansa parastaan taivuttaakseen hänen majesteettinsa evakuoimaan vihollisalueen, luovuttamaan Maestrichtin ja suorittamaan puolet sotakustannuksista.»
»Entä keisari? Mitä hän on pyytänyt, ja mitä hän suostuu antamaan?»
»Hän on laskenut kymmenentuhannen florinin suuruiset tulot suosikin jalkojen juureen, minkä vastapainoksi tämä on luvannut palauttaa Philipsburgin —»
»Entä Kaarle Toinen, korkea herrani, millä paikalla hän on tässä osittelussa ja jakelussa?» Hänen sanoissaan oli irooninen häive.
»Eristettynä Espanjan kuninkaan on pakko hyväksyä nämä ehdot, ja todennäköisesti hänen täytyy luovuttaa Ranskalle Burgundi ja muut paikkakunnat, jotka —»
»Teidän ei tarvitse luetella niitä erikseen — kuta enemmän syömistä on, sitä enemmän sitä kaipaa. Kuningas Ludvigin ei totisesti olisi pitänyt valita tunnusmerkikseen aurinkoa — rapu, joka jalat levällään ei lainkaan huonosti edusta tätä säihkyvää kehrää, sopisi hänelle paremmin.» Ja ojennettuaan sormensa vertauksensa valaisemiseksi vanha herttua naksutti niiden niveliä. »Mistä saitte kaiken tämän tietää?» kysyi hän vihdoin.
»Hän on täysin altis ja uskollinen meille, tämä markiisittaren kamarineito Desoeillets, ja hän hankki emäntänsä ja molempien lähettiläiden välisten kirjeiden jäljennökset isä Lachaiselle.»
»Eläköön kirjeiden kirjoittaminen! Alkuperäiset kiitävät kauaksi postissa, mutta jäljennökset jäävät jäljelle.»
Seurasi tuokion kestävä äänettömyys, minkä jälkeen mestarivehkeilijä puhkesi jälleen puhumaan otsa rypyssä ja ääni hiljaisena:
»Herra de Boislaurier, se, mitä näin on suunniteltu, se ei saa tapahtua. Myönnän, että Ranska on synnyinmaani, mutta Espanja on ottanut minut pojakseen. Sinne olin tervetullut, kun minut lainsuojattomana pakolaisena vainoten karkoitettiin Belle-Islestä tulella ja miekalla Ludvig Neljännentoista määräyksestä. Espanja teki minusta Almadan herttuan, antoi minulle grandin arvonimen ja uskoi tehtäväkseni etujensa valvomisen St. Germainin hovissa. En saa sallia toista äitiäni nöyryytettävän, mikä hiukan koskee minua itseäni ja suuressa määrin sitä. Espanja on ennen kaikkea roomalaiskatolinen valtakunta;, sen vaikutusvallan heikentäminen Euroopan konsertissa loukkaisi oikeudenmukaisia mielipiteitämme. Ajatelkaa lisäksi, että Ranskan liittoutuminen Hollannin kalvinilaisten ja Saksan luterilaisten kanssa sivaltaa hirvittävän iskun Jeesuksen veljeskuntaan, johon me molemmat kuulumme, samalla kun minä olen sen ylin johtaja. Vihollisemme on protestanttisuus. Se tuo mukanaan sen vapaan tutkimisen hengen, joka on kirkon vallan tuho, koska tämä perustuu joukkojen uskoon ja luottamukseen. Kauan aikaa Ranska on ollut Euroopan johdossa. Jos protestanttisuus saa täällä jalansijan — ja se on jo ammoin juurtunut Sevenneille — jos se leviää yli maan ja vihdoin saavuttaa voittopuolen, silloin se pitää hallussaan maailmanvaltaa. Meihin kohdistetaan vainoa; Loyolan pojat häädetään pois, pakotetaan häpeällisesti katoamaan, heitä ajetaan takaa ja ahdistetaan — ja he ovat iloissaan saadessaan turvapaikan Kalvinin maanpaossa, Lutherin vankikomerossa, jopa Hussin ja Doletin polttoroviolla —»
»Jumala tietää, että olen samaa mieltä kanssanne», huomautti sanansaattaja, »ja että minulla on samanlaiset pahat aavistukset. Mutta mitä voimme tehdä sen torjumiseksi?»
Entisen muskettisoturin huulille levisi sellainen hymy, jollaiset olivat puoli vuosisataa aikaisemmin hurmanneet »Marie Michonia», samalla pannen hänet ymmälle.
»Enkö minä ole taistelun etunenässä?» vastasi hän. »Kaikki on hyvin, koska olette toimittanut minulle tiedot. Kun saa etukäteen varoituksen, saa etukäteen aseet. Aseettomana joutuisin julmaan sotaan; aseistettuna olen tuhat kertaa voimakkaampi yksin hyökätessäni. Onko unohdettu, kuinka pidin puoleni kardinaali Richelieulle, joka oli suuri mies, ja voitin Mazarinin, joka oli etevä politikko? Myönnän, että minulla siihen aikaan oli sellaisia apulaisia, joita minulta nyt puuttuu.» Ja varjo pimitti tämän miehen otsaa, joka oli saavuttanut niin ylväitä päämääriä, suunniteltuaan ja pantuaan ne toimeen kolmen muskettisoturin ja kuningattaren henkivartijan d'Artagnanin seurassa. »Mutta yksin minä pelastin vankikomerosta, johon hänet oli valtiollisista syistä teljetty — hallitsevan kuninkaan kaksoisveljen, Itävallan Annan toisen pojan, jonka nostin Ranskan valtaistuimelle La Vallièren, Fontangesin ja Montespanin kuninkaallisen rakastajan sijaan. Se yritys oli uskomaton, ennenkuulumaton ja mieletön, jos niin halutaan, mutta se olisi onnistunut täydellisesti, jollei se olisi pirstoutunut tuon ylevämielisen tomppelin Fouquetin kunniaan. No niin, hän sovittaa nykyisin Pignerolin linnassa narrimaista jalomielisyyttään ja järjetöntä uskollisuuttaan, ja oikea prinssi, joka petti minut ratkaisevalla hetkellä, myöskin sovittaa heikkouttaan rautanaamarissa, jollei häntä ole surmattu jossakin tuntemattomassa linnoituksessa. Menehtykööt ja mädäntykööt he, jotka pettivät ollessaan arvokkaita välikappaleitani. Niin, uskokaa minua, Boislaurier, kun mies on suorittanut niin suurenmoisia tehtäviä ja mitellyt voimiaan sellaisten vastustajien kanssa, ei hän pelkää hovinukkea eikä ole huolissaan sellaisen tähden.»
Hengästyneenä tämä entinen vallankumouksellinen, entinen Vannesin piispa ja alituinen vehkeilijä keskeytti nuorekkaan innostuksensa puuskan. Oltuaan jonkun aikaa vaiti hän jatkoi rauhallisemmin ja kevyemmin:
»Kelpo Fontanges olisi ollut meille arvokas väline, ja hänen älyttömyytensä olisi hyödyttänyt meitä enemmän kuin kaikkien Mortemartien koko älykkyys. Mutta meidän täytyy korvata korjaamattomaksi turmeltunut työase toisella. Meidän täytyy häätää keisarin ja Nassaun Wilhelmin liittolainen pois. Meidän täytyy alentua turvautumaan siihen rikolliseen käteen, joka sekoittaa myrkkyjä, ja siihen vielä rikollisempaan, joka kaataa niitä juoma-astioihin.» Hän lausui tämän omantunnon häntä soimaamatta, sillä hän ei ehkä selvästi muistanut, miten fransiskanimunkki kuoli Fontainebleaussa saamansa juoman vaikutuksesta; ja kuitenkin Aramis sai jesuiittakenraalin arvon nopeammin sen juoman avulla. »Nujerramme markiisittaren hänen omilla aseillaan, panemalla hänen vastustajakseen kuninkaan sydämessä naisen, jonka viehätysvoima on huumaavampi, valtaavampi ja kiehtovampi. Tämän olennon, suuremman lumoojattaren, tulee olla yhtä taipuvainen kuin Fontanges on ja yhtä alttiisti kannattaa suunnitelmiamme.»
»Kunnianarvoisa isä Lachaise ja minä olemme pohtineet tätä mielessämme; mutta se ei ole niin helppo asia kuin saattaa kuvitella. Ajatelkaahan tosiaan, että kaikki hovikaunottaret ovat jo koettaneet kietoa pauloihinsa epävakaisen hallitsijan, kykenemättä vallitsemaan häntä huomattavasti; sellaisten kuin Soubisen ja Ludren valtakautta kesti ainoastaan vähän aikaa —»
»Juuri senvuoksi en menekään hoviin etsimään tätä Kirkeä.»
»Missä muualla on joku nainen, joka lumoaisi kuninkaan?»
»En oikein tiedä; mutta kun minun täytyy löytää jotakin, luottakaa siihen, että se ilmestyy!»
»Taivas kuulkoon teidän armoanne!»
»Kuninkaiden kuningas kallistaa korvansa halvimmalle. Ei johdu sydämestä lähteneiden rukousten puutteesta, jos minua ei kuulla.» Niin virkkoi Aramis, hymyillen sfinksimäisesti. »Tällä hetkellä syökäämme päivällisemme pelotta ja epäilyksittä», lisäsi hän kevyeksi muuttuneeseen sävyyn, »ja onneksi tulee isäntämme tuossa ilmoittamaan sen olevan pöydässä».
Tulija olikin Hermelin, joka liehittelevästi kumarrellen ilmaisi haluavansa tietää, tahtoivatko vieraat hänen kattavan pöydän varsinaiseen ruokasaliin.
»Minkätähden ei?»
»Koska Nantesin postivaunujen matkustajat otaksuttavasti istuvat toisessa ikkunan ääressä sijaitsevassa pöydässä.»
»Entä mitäpä siitä? Hyvä seura ei meitä kiusaa», vastasi iäkäs ylimys ystävällisesti.
Muutamia minuutteja myöhemmin ilmaisivat kellojen kilinä, kavioiden kapse ja pyörien jyrinä rosvojen viivyttämien postivaunujen vihdoinkin saapuneen.
VIIDES LUKU
Mistä kuningatar — epävirallinen?
Näytti siltä, että pihalle tulla rymyyttäneet ajoneuvot olivat olleet vaikeissa oloissa, sillä melkein heti matkustajat syöksyivät ruokasaliin. Viimeisenä astui sisälle nuori maalaisjunkkari, koska hän oli poikennut keittiöön hoitaakseen haavaansa yksinkertaisella suolavesihauteella, joka sittenkin kenties oli yhtä tehokas parantamaan kuin rouva d'Artagnin mustalaisakalta saama mainio voide. Kynnyksellä hän alkoi katseillaan etsiä jotakuta. Havaittuaan herra d'Herblayn, joka parhaillaan kävi käsiksi keittoon, astui hän ripeästi tämän luokse ja tiedusti:
»Monsieur, suvaitsetteko hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle, milloin saan tavata mademoiselle du Tremblayn?»
»Neiti», vastasi chevalier, »lepää tällä hetkellä, mutta minulla on täysi syy uskoa, että hän pian kykenee jatkamaan matkaansa».
»Kiitän teitä sydämeni pohjasta», pitkitti nuori mies. »Sallikaa minun lausua mitä nöyrin ja vilpittömin anteeksipyyntöni» — hän empi — »mieleeni johtuneen ilkeän ajatuksen johdosta!»
Herttua hymyili lempeästi ja ystävällisesti.
»Ymmärrän», vastasi hän hiukan ilkamoivasti; »arvelitte minun karanneen matkakumppaninne kanssa —»
Joel loi katseensa lattiaan, kun taas vanha herra jatkoi, pudistaen päätänsä:
»Oi, nuoruus, hassutuksien äiti! Mutta eihän teidän olisi tarvinnut muuta kuin nähdä valkeat hiukseni varmistuaksenne siitä, kuinka järjetön olettamuksenne oli.»
»Sanokaa pikemminkin typerä, inhoittava!» huudahti sankarimme, punastuen häpeästä. »Näette minut sen johdosta niin hämmentyneenä, etten osaa tuoda ajatuksiani julki; mutta olen juuri tullut maaseudulta, olen sivistymätön maalainen, ja suvaitkaa pitää sitä puolustuksenani!»
Vanhus taputti häntä olalle hellästi, jossakin määrin piispamaisesti.
»Annan sen teille anteeksi. Nauttikaa päivällisenne rauhassa älkääkä enää tehkö syntiä ajattelemalla pahaa lähimmäisestänne!»
»Päivälliseni? Enhän sellaista ajatellutkaan — sydämelläni oli niin raskas taakka.»
Mutta se taakka oli nähtävästi äkkiä vierähtänyt pois, sillä kun nuorukainen liittyi matkakumppaneittensa seuraan, jotka olivat aloittaneet aterian neljännestuntia aikaisemmin, korvasi hän menettämänsä ajan nopeasti.
Boislaurier kiinnitti ystävänsä huomiota siihen.
»Niin, hänellä on hyvä ruokahalu. Se muistuttaa mieleeni kunnon Portokseni!» Korottaen sitten ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen mieleensä tunkeutuneen muiston hän puhutteli nuorta bretagnelaista tämän parhaillaan tuhotessa kaninipiirasta:
»Nuori ystäväni, suvaitsetteko kertoa meille sen tapauksen, jonka aikana haavoituitte, ja selittää nuoren naisen pyörtymiskohtauksen syyn?»
»Perin mielelläni.»
Ja sitten Joel selosti seikkailun, jolloin kuninkaallisten rosvojen eversti joukkueineen oli pysähdyttänyt postivaunut, ja sen lopputuloksen, mutta ei hiiskunut mitään omasta esiytymisestään, minkä vuoksi hän sai kehumista molemmilta häntä kuuntelevilta herrasmiehiltä.
Hänen lopetettuaan monsieur de Boislaurier kumartui kumppaninsa puoleen ja kysyi:
»Ettekö ole yhtä mieltä kanssani siitä, että tämä nuorukainen lausuu julki ajatuksensa sangen osuvasti ja joka suhteessa paremmin kuin talonpojat, joiden asun hän on omaksunut?»
»Kyllä», yhtyi vanhempi herra. »Hän on joku bretagnelainen nuorempi poika, hyvin todennäköisesti maata viljelevä herrasmies, joka lähtee etsimään onneaan pääkaupungista ja jolla mielestäni onkin hyvät mahdollisuudet löytää se. Miellyttävä ulkonäkö, hyvä kielenkäyttö, kylmäverisyys ja itsehillintä —»
»Kaunisrakenteinen ja —»
»Selvästi; luotu seisauttamaan myllynkiviä pikkusormellaan tai ottamaan titaanien tavoin kallionjärkäleen hartioilleen —»
Aramiin kasvoille lehahti pilvi; hän laski kyynäspäänsä pöydälle, nojasi leukaansa käteensä ja mietti. Tuon vankan nuoren miehen näkeminen, muisto, jonka hän itse oli vertauksellaan herättänyt — ne toivat hänen mieleensä Portoksen kuvan, kuten tämän nimi yksin oli jo tehnyt. Ei ainoastaan sen Portoksen, jonka hän oli nähnyt tuhoutuvan koettaessaan kannattaa Locmarian luolan suunnatonta kivirykelmää räjähdyksen jälkeen, jonka voimamies oli aiheuttanut sinkauttamalla ruutinassakan heidän takaa-ajajiensa sekaan, ei musertuneen jättiläisen — vaan heidän asekisojensa onnellisten päivien Portoksen. Jättiläiskokoisen muskettisoturi-Portoksen, joka oli vilkas, vaikuttava, uhkea henkivartijanasussaan ja kullalla kirjaillussa olkavyössään, joka välkkyi kuin kulta auringonpaisteessa; naistenhurmaaja-Portoksen, joka oli liehitellyt myladya kiihoittaakseen prokuraattorin lesken menemään naimisiin kanssansa ja lahjoittamaan hänelle murehditun puoliso-vainajansa varat; Portoksen, joka taisteli niin uljaasti ja jonka voimat pystyivät vääntämään rautatangon vanteeksi ja nostamaan raskaita painoja ikäänkuin ne olisivat olleet höyheniä. Ja vanhemman, mutta vielä vankan Portoksen, joka saavutti kuninkaan pöydässä kuninkaan samoin kuin hovilaisten ihailun syömällä lampaankyljyksiä, fasaaneja ja riistapiirakoita.
Mutta aina yksinkertaisen, sydämeltään pelottoman Portoksen, vilpittömän, hymyilevän, voittamattoman, epäitsekkään, valmiin panemaan henkensä alttiiksi muiden puolesta, ikäänkuin taivas olisi juuri sitä varten antanut hänelle voimia ja rikkautta; uskollisena noiden neljän muskettisoturin tunnuslauseelle hän oli sortunut suunnattoman kivijärkäleen musertamana Bretagnen rannalla, jossa suolaiselta mereltä puhaltava tuuli huojutti hänen luitansa peittäviä kanervia.
Herrasmiehet lopettivat ateriansa äänettöminä, sillä Aramis oli aatoksissaan, ja toinen kunnioitti sitä. Vain vähän enemmän haasteltiin toisessa pöydässä, jossa kaikki söivät ahmimalla. Eikö Paquedru, joka nautti ateriansa keittiössä, saattanut millä hetkellä tahansa ilmestyä huutamaan tavanmukaiset sanat: »Kaikki vaunuihin, hyvät herrat!», jotka riemastuttivat majatalonisäntiä, mutta olivat surkean murheelliset nälkiintyneistä matkustajista ja joita rautateiden junailijat vieläkin käyttävät asemilla.
»Valjastuttakaa hevoset!» virkkoi iäkäs herttua isännälle. »Eikö meidän teistäkin ole paras lähteä — sillä olettehan ottanut vastaan paikan vaunuissani?»
Hänen ystävänsä oli samaa mieltä. Samassa ilmestyi Bazin kynnykselle ilmoittamaan:
»Mademoiselle du Tremblay haluaa lausua jäähyväiset chevalierille.»
Hänen jäljessään astui Aurore sisälle vieläkin kalpeana ja jonkun verran kiihtyneenä. Ylevästi ja viehättävästi kävellen hän meni herra d'Herblayn luokse.
»Monsieur, minulle on kerrottu, että olette lähdössä, enkä soisi teidän arvelleen minun päästävän teitä menemään kiittämättä teitä sydämeni pohjasta kaikesta huomaavaisuudesta, josta olen teille kiitollisuudenvelassa, ja hoivasta, jonka olette minulle suonut tietämättä, kuka olen.»
Herttua nousi kohteliaasti häntä tervehtimään.
»Rakas neiti», vastasi hän, »olen saanut liiankin runsaan palkkion palveluksistani, joiden arvon te totisesti arvioitte liian suureksi, tyydytyksekseni nähdessäni, että niistä on ollut jonkun verran hyötyä. Otaksuttavasti ei pahoinvointinne enää teitä vaivaa?»
»Kiitos taivaalle! Ja teille!»
»Oh, älkää siitä puhuko! Se kiusaisi minua, ja minun sopii vaatia rauhaa tehdyn palveluksen nojalla —»
»Pysyn siis vaiti, koska te sitä toivotte; mutta kiitollisuus, jonka tukahdutatte huulilleni, palaa sydämeeni, säilyäkseen siellä tuoreena ja vilpittömänä —»
Kääntyen bretagnelaisen maalaisjunkkarin puoleen, joka tarkkaili ja kuunteli häntä kuin pyhimystä, hän jatkoi:
»Samanlaisena kuin se on, jota tunnen tätä nuorta herrasmiestä, puolustajaani ja suojelijaani, kohtaan.»
Tämä lause hiveli nuorukaisen korvia kuin taivaallinen musiikki. Hän olisi halunnut keksiä kaunopuheisen vastauksen, mutta hänen vavahtelevilta huuliltaan ja riemun ääriä myöten täyttämästä rinnastaan lähti vain yksinkertainen huudahdus:
»Minähän teitä kiitän, mademoiselle!»
Auroren puhuessa Aramis silmäili häntä hyvin tarkasti, ja sen havaittuaan tyttö kävi vaivautuneeksi, niiasi jälleen ja astui askelen taaksepäin poistuakseen; mutta vanha herra pidätti häntä eleellä.
»Sallikaa minun tiedustaa teiltä erästä seikkaa! Nimenne, jonka vasta äsken kuulin, ei suinkaan ole minulle tuntematon. Oletteko sen markiisi du Tremblayn sukulainen, joka oli Bastiljin kuvernööri ennen herra de Baisemeauxia ja —»
»Olen hänen veljentyttärensä, monsieur.»
»Oivallinen herrasmies, jonka kanssa olin miellyttävissä tuttavuussuhteissa — nimittäin hänen viimeksimainitussa ominaisuudessaan — sillä käydessäni Bastiljissa en ollut hänen vieraanaan», pitkitti Aramis huulillaan omituinen hymy; sen olisivat saattaneet käsittää ainoastaan ne, jotka kuten 'Bragelonnen varakreivin' lukeneet henkilöt tunsivat hänen ja tämän surullisen muiston saavuttaneen valtionvankilan kuvernöörin väliset keskustelut. »Muuten markiisi kai meni naimisiin ulkomaalaisen naisen kanssa?»
»Unkarilaisen, erään pestiläisen tuomarin lesken kanssa.»
»Joka toi hänelle suuren omaisuuden naimaosuutenaan?»
»Minkä seuraus», vastasi Aurore, alakuloisesti hymyillen, »on Pariisin-matkani syy».
»Millä tavoin?»
»Isosetäni kuoli noin kahdeksantoista kuukautta sitten —»
»Rakas ystävä-parkani!»
»Hän kuoli ilman rintaperillisiä eikä jättänyt jälkeensä jälkisäädöstä; hänen vaimonsa oli mennyt hautaan ennen häntä, ja hänen perintönsä olisi joutunut kiistattomasti veljelleni, sisarelleni ja minulle, suoranaisille perillisille, jollei kaksi ensimmäisestä avioliitosta syntynyttä poikaa olisi nostanut siitä riitajuttua. He väittivät äitinsä luovuttaneen omaisuutensa toiselle puolisolleen ainoastaan elinaikana käytettäväksi, minkä jälkeen sen piti jälleen joutua hänen unkarilaisille jälkeläisilleen. Tämä johti oikeudenkäyntiin, ja olen matkalla kaupunkiin ajaakseni asiaamme, neuvotellakseni lakimiesten kanssa ja vedotakseni tuomareihin.»
»Vaivaloinen tehtävä.»
»Sille ei mahda mitään. Mutta älkää luulko, monsieur, että minua kannustaa ahneus — kannustimenani on ankara välttämättömyys. Vanhempani, jotka taivas otti pois toisen toisensa jälkeen lyhyen väliajan kuluttua, eivät jättäneet minulle mitään muuta kuin kunniallisen nimen. Jos olisin yksin maailmassa, niin taivas tietää, että olisin siihen tyytyväinen, rahattomille, jalosukuisille tytöille on luostari aina avoinna —»
»Älkää väittäkö, että olisitte valmis verhoamaan viehkeytenne sellaiseen pukuun!»
Tyttö ei tuntunut kuulleenkaan tätä imartelevaa huudahdusta, sillä hän jatkoi vakavasti ja tyynesti:
»Mutta minun täytyy huolehtia muiden tulevaisuudesta: nuoren veljeni ja sisareni. Heidät pitää kasvattaa asemansa mukaisesti. Empimättä kokosin varamme, jotka jaoin kahteen osaan; toisella, onneksi pienemmällä, minun tuli suorittaa matkakuluni; se minulta ryöstettiin äskettäin; toisella, joka säästyi minulle tämän herrasmiehen avulla» — hän osoitti Joelia — »on tarkoitus suorittaa lasten täysihoito koulussa heidän odottaessaan jutun päättymistä. Taivas suokoon, ettei siihen kulu pitkää aikaa ja että tulos on meille suotuisa!»
»Mademoiselle», virkkoi chevalier, »minä olen rikas, ja olisi suosionosoitus minulle, jos —»
Tytön isoissa silmissä välähti, hänen päänsä painui kumaraan, ja hänen viehättäville kasvoilleen levisi katkeruuden ja kiivastumisen ilme.
»Monsieur», vastasi hän loukatun ylpeytensä kiihdyttämään sävyyn, »luotan siihen, ettette aio tarjota minulle kukkaroanne?» Mutta saavuttaen heti takaisin malttinsa hän pakotti ilmeensä vienommaksi ja lausui liikutettuna: »Suokaa anteeksi! Unohdin, kuinka paljosta saan teitä kiittää, ja köyhyys on niin arkatuntoinen. En ole kerjäläinen», vakuutti hän. »Pariisissa minulla on sukulainen, muuan vanha nainen, joka lausuu minut tervetulleeksi luoksensa kuin oman lapsensa, eikä hän tarpeen tullen kieltäydy jakamasta kanssani kaikkeaan.»
Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana Bazinin isäntä omaksui isällisen ilmeen.
»Rakas nuori neiti», puhkesi hän puhumaan, »anteeksi tulee minun pyytää, jos olen tietämättäni loukannut teitä tarjouksella, jonka tekemiseen minulla seitsemänkymmenen ikävuoteni nojalla pitäisi olla oikeus. En enää puhu siitä. Mutta jos minulla on oikeus tarjota teille mitään, mikä teillä perheenne päänä on oikeus ottaa vastaan, niin se on kaikkien kunniallisten ihmisten tuki. Kas niin, puhuaksemme oikeudenkäyntinne onnistumisesta, tunnetteko Pariisissa ketään, onko teillä siellä sukulaisia, suojelijoita tai vaikutusvaltaisia ystäviä?»
Murheellisesti nuori käräjöitsijä ravisti päätänsä.
»Voi, monsieur, menen ensi kertaa pääkaupunkiin enkä tunne siellä ainoatakaan elävää sielua paitsi mainitsemaani iäkästä sukulaista. Kovaonnisilla ei ole ystäviä. Saavuttaakseni voiton vastustajistani luotan ainoastaan asiani oikeuteen ja taivaan avulla —»
»Myöskin minä luotan sellaiseen apuun; mutta jos teillä olisi enemmän elämänkokemusta, tietäisitte siitä huolimatta, etteivät kaikki oikeuden päätökset ole aina tasapuolisuuden ja oikeuden sanelemat, vaan että ne usein ratkaistaan palkkaamalla vaikutusvaltaisia lakimiehiä, joita riitapuolet osaavat käyttää.»
»Isättömien Jumala olkoon siis meille armollinen!»
»No niin, minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa.» Herra de Boislaurier salasi vähäisen hymyilyn. »Käyttäkää minua hyväksenne arkailematta ja pidättelemättä! Chevalier d'Herblay on onnellinen saadessaan palvella teitä kaikella innollaan ja kaikilla voimillaan.»
»Mutta miten totisesti voin korvata —»
»Teidän näkemisenne riittää herättämään mielenkiintoa teitä kohtaan. Tässä muuten on herra de Boislaurier, joka minulla on kunnia esitellä teille —» Herrasmies ja nuori neito tervehtivät toisiaan. »Epäilemättä hän on yhtä mieltä kanssani.»
»Kyllä», vakuutti toinen. »Neiti on täydelleen voittanut minut puolelleen.»
»Herra de Boislaurier on kiinnitetty hänen kuninkaallisen korkeutensa dauphinin, hurskaan, ankaria elintapoja noudattavan prinssin, hovikuntaan», jatkoi chevalier. »Kun puhutte herra de Boislaurierille, puhutte minulle. Sitäpaitsi», lisäsi hän hyväntuulisesti, »emme yritäkään väkisin tyrkyttää palveluksiamme; teillä on täysi valta torjua tarjouksemme. Mutta pitäkää lapset mielessänne, kuten juuri äsken sanoitte —»
»Monsieurin vaunut pitävät tietä tukossa», ilmoitti isäntä.
Samassa kuului postinkuljettajan ääni luikkaavan ulkona: »Postivaunujen matkustajat, sijoittukaa paikoillenne!»
Entinen muskettisoturi kumarsi nuorelle neidolle, kuten hänen keikarina ollessaan oli ollut tapana kumartaa kuningattarille, ja sanoi:
»Luotan siihen, että kohtaamme toisemme uudelleen, hyvä lapsi. Ikäni suo minulle oikeuden antaa teille tämän nimityksen. Muistakaa, ettette ole ilman ystäviä! Käyttäkää heitä hyväksenne — mieluummin liian usein kuin ei ollenkaan, sillä vain siten voitte osoittaa heille käsittävänne, että he tuntevat mielenkiintoa teitä kohtaan.»
Kaikki olivat liikkeellä poistuakseen huoneesta, ja Joel käytti sitä hyväkseen lähestyäkseen Aurorea. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä kiitollisuuden puuskassa, lausuen: »Haavoittunut — te haavoituitte! Ja heittäytyessänne eteeni pelastaaksenne minut minuun tähdätyltä laukaukselta. Ette saa nyt olla nyreä minulle, koska en heti tullut tiedustamaan vointianne», pitkitti tyttö väkinäisen tuttavallisesti, »sillä mehän emme eroa toisistamme vielä, kuten tiedätte, joten saan matkan varrella runsaasti aikaa ja tilaisuutta peittää teidät kiitoksillani.»
Tällä välin chevalier suuntasi askeleensa vaunuihinsa, nojaten ystävänsä käsivarteen.
»Mitä arvelette tuosta tytöstä?» tiedusti edellinen. »Minulla on hänestä oikein hyvät ajatukset», vastasi herrasmies, kääntyen vielä kerran katsomaan nuorta neitoa, joka valmistautui nousemaan postivaunuihin säteilevän Joelin auttamana.
Hänen kumppaninsa hymy oli heijastusta siitä hymyilystä, joka oli kiehtonut herttuatar de Chevreusea.
»Tervehtikää häntä nöyrästi», virkkoi hän, »kuten nousevaa tähteä tervehditään — kuten koko hovi tervehtii häntä ennen pitkää, sillä tämä maalaistyttö, jonka olemassaolosta Pariisissa ja St. Germainissa ei ole aavistustakaan, on juuri se nainen, jonka olen valinnut saattamaan suunnitelmamme toivottuun päämäärään. Hänestä tulee valtaistuimelta syöstyn Montespanin seuraaja; hän on tuleva Ranskan kuningatar — epävirallinen — sydämen puolella oleva, muistakaa — ja sen johdosta Ranskan todellinen hallitsija!»
KUUDES LUKU
Muistoesine jättiläisen haudasta
Palatkaamme nyt siihen aikaan, jolloin Belle-Isle-en-Mer oli Fouquetin, Ranskan mahtavan valtionvarainhoitajan, omaisuutta. Tila oli kuuden lieuen pituinen ja kuuden levyinen, ja se oli Retz-suvun läänitysalue, saman suvun, jota saamme kiittää lastentarujen »Siniparran» esikuvana olevasta ihmishirviöstä. Vihdoin se joutui raha-asiain ylivalvojan käsiin. Siihen kuului kolme pikku kylää: Bangos, Saugen ja Locmaria, joista viimeksimainittu oli jossakin määrin kuuluisa Bretagnen pikku satamissa tyttöjensä sievyyden, hilpeyden ja keimailemisen vuoksi.
Tytöistä sievin ja kaikkein lupaavin, mutta vähimmin keimaileva oli silloin Corentine Lebren, jonka kummi, laivuri Plouer, sotalaivaston aliupseeri, oli joutunut kalastajain ammattikunnan yhteyteen.
Corentine oli kahdeksantoistavuotias, ja hänen syvänkeltaiset kiharansa loistivat auringonpaisteessa kuin kulta. Hän ei tiennyt, mitä tehdä niille, niitä oli niin runsaasti hänen siromuotoisen päänsä ympärillä. Hänen isoissa, kirkkaissa silmissään väikkyi hymy samoin kuin hänen punaisilla huulillaankin. Luontaisen viehättävyytensä lisäksi hän oli saaren kaunein tyttö. Hänen vanhempansa olivat työteliäitä, säästäväisiä ja älykkäästi toimivia ihmisiä ja olivat uurastaneet koko elämänsä, jotta heidän ainoa lemmikkinsä olisi turvattu huolilta. He kuolivat siinä tehtävässä, mutta jättivät jälkeensä sievän maatilan, joka menisi hyvin kaupaksi.
Saattaa kuvitella, kuinka tiukasti nuoret miehet tavoittelivat tätä valiota, eivät ainoastaan saarelaiset, vaan myöskin rannikolla asuvat. Kokonainen parvi heitä seurasi hänen kintereillään hänen mennessään myymään maatilansa tuotteita markkinapaikoille; hän oli niin kiehtova hilkalla varustetussa vaipassaan ja lyhyessä plyyssihameessaan, pyöristyneiden nilkkojensa kadotessa sieviin, pieniin kenkiin. Nuoret miehet muodostivat myöskin kujan hänen tullessaan kirkosta sunnuntaisin, sillä silloin hänellä oli upea hiuskoriste, kultainen risti, samettiset, kultaompeluksilla koristetut liivit, ristiraitaiset sukat ja hopeiset kengänsoljet. Mutta hän välitti vähät armastelijoista.
Hänen aikansa kului suurimmaksi osaksi maatilan ja talousasiain, sadon, siipikarjan ja navetan hoitoon, almujen jakeluun ja laulamiseen. Hänen elämänsä solui eteenpäin miellyttävänä ja rauhallisena. Hänen selkeätä katsettaan eivät kyyneleet milloinkaan sumentaneet. Hänen ympärillään loisti iloisuuden sädekehä. Kaikki, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, tunsivat olevansa onnellisempia hänen säihkyvän hilpeytensä vuoksi.
Näihin aikoihin Fouquet päätti linnoittaa saarensa. Minkätähden? Sitä ei kukaan oikein tietänyt. Häntä halutti niin tehdä, eivätkä hänen orjansa kyselleet sen enempää. Enää eivät paikkakuntaa hallinneet Burgundin herttuat, vaan heidän sijastaan olivat määräämässä kartanonherrat. Ylivalvoja Fouquet oli heistä kaikista mahtavin ja varakkain, ja senjohdosta eniten suosittu.
Hän pestasi palvelukseensa insinöörin ja työntekijöitä. Edellinen oli kookasvartaloinen, vankannäköinen herrasmies, jolla oli kultakirjailuinen ihokas ja töyhtöhattu. Locmarian naiset panivat merkille hänen komean ulkonäkönsä ja puoleensavetävän esiintymisensä.
Joka ilta kävi maanviljelijä-tyttömme kirkkotarhassa, jossa hänen vanhempansa lepäsivät, hoitamassa heidän haudoilleen istutettuja kukkia ja rukoilemassa polvillaan.
Corentinen kerran tullessa tällaiselta hurskaalta toivioretkeltä oli häntä illansuussa väijymässä joukko juopuneita sotilaita ja kivenhakkaajia. Tuokiossa nämä ympäröivät hänet, vaatien häntä juomaan heidän pullostaan ja yhtymään heidän remuiluunsa. Epätoivoissaan hän huusi apua, vaikka tiesi ahdistajiensa, joiden joukossa oli sekä työmiehiä että sotilaita, herättäneen kovaa pelkoa saarelaisissa. Paikalle juoksi mies niin pitkin askelin kuin puujaloilla liikkuva; hän kolhi remuajia kumoon kuin keiloja ja pakotti heidät pakosalle yhtä paljon miehuudellaan kuin ylemmän asemansa antamalla arvovallalla. Hän oli ylin sotilasinsinööri. Hän saattoi tytön kotiin, vaikka olikin niin tehokkaasti karkoittanut häiritsijät loitolle. Ritarillinen pelastaja ei ollut niin suuressa määrin pariisilainen hovimies kuin Corentine otaksui, ja samanlaiseen maalaismaisen avomieliseen tapaan kuin tyttö ilmaisi nimensä ja asemansa kertoi mies, ettei hän ollut sellainen, jollaisena häntä pidettiin. Hän oli, puhui hän, vain parooni sillä hetkellä, mutta hänen saatuaan kunnian syödä kuninkaan pöydässä oli hänelle aterian lopulla vihjattu, että hän saattoi toivoa pääsevänsä herttuaksi ja valtakunnan pääriksi. Itse asiassa, kehui naivi Portos, sillä lukijamme lienevät arvanneet, kuka oli tämä insinööri, joka kaateli miehiä kuin nukkia, olivat hänen tehtävänsä Belle-Islellä ja seuraava askel hänen kohotakseen mainittuun arvoon yhteydessä keskenään, sillä linnoittaminen suoritettiin hallitsijan laskuun, jolla ei ollut ketään likeisempää ystävää kuin Fouquet oli.
Vapaaherra du Vallon oli, kuten tiedämme, leski ja aina altis vaikutelmille; maatilan neito ei ollut koskaan nähnyt sellaista miestä, ja he rakastuivat toisiinsa yhtäaikaisesti.
He kohtasivat toisensa yhä uudelleen, ja Corentinen rakkaus oli niin puhdasta, palvonnaksi jalostunutta ja liikuttavaa, ettei valloittaja, jossa ehkä ei ollut mitään muuta vikaa kuin liiallinen vapaapuheisuus, koskaan kerskunut valloituksestaan Aramikselle, saatikka sitten d'Artagnanille, joka sen jälkeen, kun hänen myladyyn kohdistunut vilpillinen armastelunsa oli johtanut kauaskantavaan ja tuhoisaan tulokseen, oli ollut mallikelpoisen hienotuntoinen rakkausasioissa.
Viimeisen kerran poistuessaan Portos oli luvannut tulla takaisin. Häntä ei senjälkeen kuulunut, ei näkynyt. Mutta piiritys päättyi siihen, että saarelaiskapinoitsijat antautuivat kuninkaan joukoille johtajansa, Vannesin piispan, käskystä. Corentine ei tiennyt, ettei Portos (sillä hän ei muistanut niitä arvonimiä, jotka hänen rakastajallaan oli ja jotka tämän väitteiden mukaan olivat hänelle tulevat) ollut paennut ystävänsä Aramiksen mukana, vaan että kuolema oli pysähdyttänyt hänet Locmarian rannalle.
Muuan henkilö olisi saattanut ilmaista hänelle, miten hänen armaansa oli tuhoutunut. Tämä henkilö oli hänen kumminsa Plouer, jonka olemme nähneet uljaasti auttaneen pakolaisia näiden poistuessa saarelta. Kovaksi onneksi nuori tyttö ei kaihtanut ketään niin itsepintaisesti kuin tätä miestä, sillä pitihän hänen salata häpeänsä ja syntinsä kaikilta — hän oli tulossa äidiksi.
Hän pakeni mantereelle, missä hänellä oli vanha, Quimperissä asuva sukulainen. Siellä hän synnytti pojan. Juuri siihen aikaan, kun hän näin oli jonkun tekosyyn varjolla poissa kotoa, Fouquet vangittiin ja siirrettiin Pignerolin linnaan ja kuninkaan sotajoukot miehittivät saaren. Vain sekava selostus näistä tärkeistä tapahtumista saapui Corentinen korviin hänen turvapaikkaansa. Palatessaan maatilalleen hän oli menettänyt nuorekkaan hymynsä, hänen poskensa olivat kalpeat, ja hänen silmänsä olivat oppineet itkemään. Siitä huolimatta hän oli tavallaan onnellinen onnettomuudessaan ja hyljeksityssä asemassaan. Olihan hänellä nimittäin lapsi — herttainen, pieni Joel.
Corentine rakasti lastansa ihan huumeiseen epäjumaloimiseen saakka. Jos hän olisi elänyt pakanallisena aikana ja verrannut rakastajaansa tavallisiin — jopa merkkimiehiin, olisi hän uskonut jonkun puolijumalan alentuneen rakastamaan häntä. Portos-pienokaisessa hän palvoi sitä sankaria, johon hän oli niin äkkiä tutustunut ja jonka hän oli niin salaperäisesti menettänyt. Hän tiesi komean aatelismiehen, jonka miehekäs, uhkea asu ja töyhtöhattu olivat tehonneet häneen yllättävästi ja lumonneet hänet, rakastaneen häntä ja uskoi hänen vieläkin rakastavan. Tämä valloitus oli yhäti hänestä salaperäinen ongelma. Hän tunsi Portoksen vain kyllin hyvin välittääkseen menetystään. Hän tajusi hyvin, mitä kaikkea oli heitä erottamassa — sääty, syntyperä, varallisuus. Näkisikö hän Portosta enää milloinkaan? Totisesti hän toivoi näkevänsä, ja se toive oli hänen luonteensa mukaisesti palavan harras, mutta nyt kenties hänen itsensä tähden — kehdossaan tyynenä ja ruusuisena uinailevan viattoman olennon vuoksi.
Tuodessaan tämän lapsen kotiinsa Locmariaan hän oli uhmaillut paikkakuntalaisten paheksumista. Niin pian kuin sodan kiihtymys oli laimennut — sikäläiset nimittivät kapinaa sodaksi —, kävivät juoruilijat käsiksi rikkaan maanviljelijätytön häpeään. Kuinka he rupattelivatkaan kostaakseen hänelle, jota oli niin suuresti kadehdittu. Kuinka hei syytivätkään naimattoman äidin kestettäväksi raakoja nöyryytyksiä, karkeata halveksumista ja teennäistä sääliä, joka oli vieläkin julmempaa ja nöyryyttävämpää! Kuinka ne, jotka hän oli hylännyt, ja ne neidot, jotka hän oli jättänyt varjoon, olivatkaan inhon vallassa vetäytyvinään loitolle hänestä, pilkallisesti naureskellen ja lausuillen purevia huomautuksia! Onneton tyttö kesti kaikki valittamatta. Eikö hänellä ollut aarteensa yksinäisyydessä lohduttamassa hänen törkeän rahvaan ylenkatseen katkeroittamaa mieltänsä? Sen raikkaat huulet vaativat suudelmaa, samalla kun lapsen suloinen hengitys huokui niiden lomitse.
Kaiken tämän yleisestä halveksumisesta aiheutuvan eristymisen aikana varttui pieni Joel isoksi. Aikanaan hänestä sukeutui muita ikäisiään paljon kookkaampi ja voimakkaampi nuorukainen. Locmarian seurakunnan pappi, kelpo isä Keravel, oli antanut anteeksi syntiä tehneelle äidille nähtyään tämän jakavan almuja kahta vertaa enemmän kuin ennen ja hellästi suojelevan poikaansa, ja pappi suostui opettamaan poikaa. Hän opetti Joelin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Myöskin hämärät tiedot runoudesta ja hiukan latinaa; mutta enää eivät ylhäisimmätkään aateliset jäljitelleet Fouquetia, pyrkimällä kohoamaan hänen suosimiensa runoilijain ja kirjailijain hoviin. Mutta epäilemätöntä oli, että nuori Portos nousi saaren raisuimmankin ponyhevosen selkään ilman satulaa, joten hän oli saavuttanut kentaurin maineen, — että hän pystyi juoksemalla ottamaan kiinni jäniksen ja noutamaan munat korkeimmallakin paikalla sijaitsevasta pesästä. Ja lopuksi hän pystyi laukaisemaan musketin yhtä menestyksellisesti kuin vanha Plouer, joka oli päässyt sellaiseen maineeseen, että hän surmasi yhdeksäntoista lehtokurppaa kahdestakymmenestä.
Ehätämme mainitsemaan, ettei tämä iäkäs merikarhu ollut matkinut hyveellisiä locmarialaisia kääntämällä selkäänsä hairahtuneelle kummityttärelleen. Vanhat sotilaat ovat tavallisesti vapaamielisiä rakkausasioissa. Hänen kuultensa ei kukaan uskaltanut hiiskua ainoatakaan pahaa sanaa sievästä maanviljelijätytöstä.
Plouer ei ollut ainoastaan rohkea merimies ja menestyksellinen kalastaja saarellaan, vaan oli myöskin ollut rykmenttinsä parhaita miekkailijoita. Hän kykeni nyt heiluttelemaan säilää niin, ettei kukaan rohjennut ase kädessä sijoittua hänen eteensä.
Hän piti niin paljon tästä taidosta, jota ilman herrasmiestä ei siihen aikaan pidetty täydellisenä, että pani Joelin lapsenkätöseen pienen miekan, kun poika oli vasta kuusivuotias.
Siitä alkaen poika ei päästänyt päivääkään kulumaan saamatta opettajansa johdolla tunnin tai pari kestävää miekkailuharjoitusta. Tämän huvittelun aikana oli iso sukkapuikko muuttunut paistinvartaaksi ja vihdoin pitkäksi miekaksi, samalla kun epävarma käsi oli ajan mittaan käynyt vankaksi, silmä varmaksi ja läpitunkevaksi, ja nuori vesa jaksoi seisoa koko päivän sen ajan miekkailukouluissa opetetussa asennossa.
Näiden etupuolien lisäksi sankarimme oli kuudennellatoista ikävuodellaan tuskin alle kuuden jalan mittainen sukkasillaan, ja hänen vartensa lupasi vielä venyä; hänen nyrkkinsä pystyi murskaamaan katukiviä, hänen ruuansulatuksensa nauttimaan niiden syömisestä, ja hänellä oli ehtymätön lähde hyvää tuulta.
Äiti palvoi nuorta Herkulestaan, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa hartaasti.
Hän ei ollut minkään puutteessa. Hänellä oli mitä hienoimmasta kankaasta valmistetut vaatteet, mitä parhaat metsästyskoirat, Nantesin etevimmän pyssysepän valmistama lintupyssy ja niin paljon taskurahaa, että hän sai syytää almuja köyhille. Hänen palatessaan metsästämästä oli häntä aina odottamassa runsas ateria ja mitä paksuin höyhenvuode, jossa hän saattoi nukkua runsaat kaksitoista tuntia.
Mutta sellainen onni ei aina johda hyviin tuloksiin. Suuri tapaus lopetti sen.
Erästä kerjäläistä, jota hän oli usein avustanut ja joka toisinaan oli hänen muassaan metsästysretkillä, hätyytti eräänä päivänä joukko miehiä, jotka tulivat kapakasta eivätkä huomanneet Portoksen pojan olevan äänenkuuluvilla, vaan viskelivät miestä kivillä ja moittivat häntä siitä, ettei hän löytänyt itselleen parempaa tehtävää, vaan oli sellaisen julkean veitikan häntyrinä, joka ei osannut mainita isänsä nimeä.
Näiden ilkimysten johtajana oli nuorukainen, joka väitti olevansa jalosukuinen, koska hänen isänsä oli Fouquetin vallan aikana ollut huomattu virkamies. Kun loukattu nuorukainen oli näyttäytynyt ja hajoittanut rehentelijät pelkällä saapumisellaan, jäi tämä nuorukainen lujana paikalle, mutta kieltäytyi antamasta hyvitystä.
»Minun ei sovi taistella itseäni halvempiarvoisen miehen kanssa», tokaisi hän. »Olen herrasmies! — Jos te olette syntynyt kantamaan miekkaa, niin menkää noutamaan se ja tuokaa samalla todistus siitä, että teillä on oikeus sitä kantaa! Silloin kohtaan teidät rannalla Jättiläisen haudan luona.»
Muu joukko kannatti tätä vaatijan älykästä välttelyä, sillä kukaan ei uskonut Corentinen hämärään rakkaustarinaan, joka oli tihkunut julkisuuteen Plouerin huulilta hänen ollessaan maistellut.
Kiihtymyksen ja epätoivon puuskassa Joel oli lähtenyt umpimähkään juoksemaan, ja voi sitä, joka olisi osunut hänen vastaansa tämän vimmaisen riennon kestäessä!
Hänen huomaamattaan olivat jalat vieneet hänet sille autiolle paikalle, jonka nuori herrasmies oli valinnut kaksintaistelua varten otaksuen, ettei hänen tarvitsisi taistella.
Jättiläisen hauta oli sammalen ja rikkaruohojen peittämä kumpu, jonka ympärille taikauskoiset bretagnelaiset olivat kutoneet tavanmukaisen tarukiehkuran. Yksinkertainen totuus oli se, että juuri tänne oli Portos rusentunut puolustaessaan ystäväänsä Aramista, hankkiakseen hänelle aikaa pelastua veneessä, joka Plouerin miehistöineen piti laskea vesille ja ohjata Belle-Isleä saartavan kuninkaallisen laivaston ohitse. Mutta salaisuuden olivat hyvin säilyttäneet heidän tuhoamansa kuolleet sotilaat ja kalastajat, joiden saattamana Vannesin piispa pääsi odottavaan fregattiin, purjehtien sitten Espanjaan. Plouerin oli huomattu nauravan bretagnelaisten hiljaista hihitystä kuullessaan erään kyläläisen lausuvan, että hänestä oli vastenmielistä liikkua sillä rannalla, jolla Locmarian luola oli ollut.
Samoin oli Corentine, joka myöskin oli löytänyt luolan ja puhunut siitä kummilleen, pitänyt asian salassa. Niinpä kävikin, että maalaiset etsivät muinaisista ajoista syytä, selittääkseen mullistuksen, joka oli haudannut luolaan Vannesin piispan takaa-ajajat ja hänen kumppaninsa. He keksivät jättiläisen, joka oli ollut sodassa tätä paikkaa temppelin vartijoina vallitsevien pappien kanssa ja jonka pyhät miehet olivat voittaneet. Kun hyvän piispan viholliset kauan aikaa myöhemmin tunkeutuivat tähän pyhään paikkaan, oli jättiläisen haamu raivostuneena leposijansa häpäisemisestä sysännyt kallionjärkäleet pois paikoiltaan ja romahduttanut ne kuninkaan sotilaiden niskaan.
Kiihtyneen nuorukaisen saapuessa tälle kummulle paistoi päivä kirkkaasti, ja lokkeja lehahti läheltä lentoon, kirkuen hänelle, hänen murheellisena istuutuessaan alakuloisten lehtikuusien sekaan, jotka kuolleita käärmeitä muistuttavina suikertelivat kivien seassa; joissakuissa näistä oli mustan ja sinisen kirjavia merkkejä räjähdyksestä. Toisin paikoin kasvoi rehevää heinää, toisissa taas vain köynnöstelevää rikkaruohoa, ja sen seassa oli veripunaisia kukkia kuin hurmetäpliä.
Sillä kohdalla, jossa Joel istui, näytti mullistus muovanneen sellaisen hautakummun, jollaisia muinaisajan ihmiset kasasivat taistelun jälkeen muutamien päättäväisten miesten tuhottua vihollisjoukon. Tosiasia onkin, että Aramis ja Portos olivat kahden kesken, saaden vähän apua Plouerilta ja hänen kaksihenkiseltä miehistöltään, surmanneet toista sataa vihollistaan.
Yltympäri vallitsi rauha; mutta täällä oli vielä voimakkaimpana taistelun henki, joka yllytti nuorukaisen vihaa. Hän ajatteli ainoastaan kaikkien niiden katkerien pilkkaajien tappamista, jotka olivat loukanneet hänen äitiään ja herjanneet hänen isänsä muistoa. Hän karkaisi pärjääjien kimppuun satakertaisin voimin ja iskisi ja surmaisi, surmaisi väsymättömällä kädellä. Tämä hänen isänsä, jota hän ei, ollut koskaan nähnyt ja jota hän alituiseen ajatteli, mutta josta hän harvoin puhui — kuka hän oli? Lapsellisen kunnioittavasti hän rukoili avukseen tätä isää, joka oli ainoastaan haave hänen unelmissaan. Ja hän oli äkkiä mäntyjen ja mustuneiden kivien muodostamaa tummaa taustaa vastaan näkevinään ihmisenkaltaisen hahmon, jollaisia valta-, meren usvat liikkuessaan muovaavat. Tällä hahmolla oli miestenvoittajan sotainen ryhti, ja isoissa, häneen suunnatuissa silmissä näytti olevan murheellisen ylpeilyn ilme. Tehden ylevän eleen se veti pitkän miekan upeasta kannikkeesta, heilautti sitä ikäänkuin ilmaistakseen sen tarkoituksen ja laski sen vajaan kahdenkymmenen jalan päässä olevalle kivelle. Eräänlaisen jäähyväisnyökkäyksen jälkeen se sitten katosi muiden usvakiehkuroiden sekaan, jotka alkoivat kietoa kumpua.
Särkien lumouksen, jonka vallassa hän oli tämän näyn aikana ollut, Joel ponnahti pystyyn, huudahtaen hurjistuneesti: »Oi, älä mene, isä!» Mutta hänen ehdittyään kiven luokse oli kaikki poissa, eikä graniitin pinnalla ollutkaan minkäänlaista asetta — vaan ainoastaan kuiva oksa, jonka mielikuvitus oli muuttanut miekaksi.
Mutta sittenkään Joel ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, jossa ilmestys oli häipynyt hänen näkyvistään; niin eloisa ei unikuva ollut koskaan ollut — hän ei uskonut milloinkaan unohtavansa hahmoa eikä sen yksityispiirteitä, töyhtöhattua, jonka joitakuita sulkia luodit olivat katkoneet, välkkyvää miekkahihnaa, väljiä housuja, joiden saumoja koristivat kultakirjailut ja joiden lahkeet oli pistetty avariin ratsastussaappaisiin. Mutta hänen huutoonsa oli ainoastaan vesilintujen kimeä kirkuna vastannut. Hän kääntyi vastahakoisesti, mutta samassa hänen kantapäässään tuntuva pistävä kipu pusersi hänen huuliltaan huudahduksen. Jokin kirkas, mutta »punertava esine kimalteli auringonpaisteessa. Hän kumartui tarkastamaan sitä huolellisesti, ja se osoittautui metallikärjeksi. Hän sieppasi oksan ja kaivoi esineen maasta — se oli miekka, mutta sen pituudesta, painosta ja kahvan koosta päättäen sen omistajan oli täytynyt olla sellainen jättiläinen, jollaisen luiden taru kertoi täällä viruvan.
»Se on isäni oma lahja», äänsi Joel, suudellen sitä lapsellisen kunnioittavasti, vaikka ruoste tekikin hänen kalpeat huulensa punaisiksi. »Otan vastaan tämän merkin ja toivon paljastavani sen ainoastaan sellaisista syistä, jotka hän hyväksyisi, panematta sitä tuppeen, ennenkuin olen kostanut minulle tehdyn vääryyden.»
Hän laitattaisi aseen jälleen kuntoon, ja nyt häneltä puuttui enää vain elämisoikeuden todistus. Hän palasi kotiinsa ja astui sisälle vielä kalpeana, mutta silmät säihkyvinä ja piirteet tuimasti pingoittuneina. Hänen äitinsä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä tavallisesti säyseää nuorukaista niin kiihtyneenä.
»Armias taivas, mitä on tapahtunut?»
»Minua on loukattu», vastasi Joel syvällä ja värähtelevällä äänellä, »ja kohtaan pääahdistajani kaksintaistelussa, kun minulla on isäni nimi ja todistus siitä, että hänellä oli valtuus jättää pojalleen oikeus kantaa ja käyttää miekkaa. Tämän miekan — hänen miekkansa — näethän, olen saanut.»
Ja hän selosti näkynsä ja ojensi Portoksen miekkaa, jonka aika, merituulen vaikutus ja kivien rapautuminen olivat sattumalta tarjonneet hänen käteensä.
Corentine valahti kalpeaksi nähtyään tuon mittasuhteiltaan sankarimaisen miekan, jonka hän tunsi tavattoman kookkaan rakastajansa käyttämäksi. Hän horjui, painaen kädellä rintaansa ikäänkuin se olisi lävistänyt hänen sydämensä. Joel rakasti äitiään ja tunsi häntä kohtaan kunnioitusta, joka olisi ollut pyhimyksen arvoinen. Nähdessään, millaisen tuskan valtaan kovaonninen nainen joutui, karkoitti äkillinen vastavaikutus hänen mielestään suuttumuksen äidin tähden. Hän notkisti polvensa, kuten tehdään anottaessa anteeksi suurta rikosta, ja huudahti omantunnon vihlaistessa häntä tuskaisesti:
»Mikä sinua vaivaa, äiti? Olenko loukannut sinua? Et varmastikaan tunne tätä miekkaa?»
»Kyllä», vastasi äiti juhlallisesti, pidättäen kyyneliään. »No niin, saat nyt tietää sen, minkä varmasti saisit tietää myöhemmin. Tutustuin -»
Joel kohotti kättänsä saadakseen hänet vaikenemaan, esiintyen niin käskevästi, ettei hän ollut koskaan ennen mielessään eikä julkisesti esiintynyt siten äitiään kohtaan.
»Ei, ole vaiti! En tahdo tietää mitään. En tahdo otella kaksintaistelussa tämän hävyttömän pojan kanssa, vaan piestä hänet ja hänen pilkkaajajoukkueensa henkihieveriin. Älä hiisku mitään, jollet ilmaistaksesi antavasi minulle anteeksi, että olen tuottanut sinulle tuskaa!»
Corentine irtautui hänen syleilystään ja toisti:
»Sinun pitää saada tietää, mikä sinun olisi oikeudenmukaisesti pitänyt tietää; mutta pysyköön se vähän aikaa salaisuutena!»
»Oi, äiti, minulla ei ole muita toivomuksia kuin sinun toivomuksesi. Säilytä salaisuus omanasi! Samoin kuin näkyni ja isäni oma lahja se tulee julki, kun Jumala niin hyväksi näkee.»
»Lupaan sinulle kunniasanallani, että kaikki selvenee», jatkoi äiti juhlallisesti. »Jos sinä olet nähnyt hänet — vainajana —, johtuu se siitä, että minun pitää kohdata hänet pian. Saat tietää kaikki, kaikki — kun —» hän jupisi lauseen lopun niin, ettei Joel sitä kuullut — »kun kuolema estää minua punastumasta sinun näkyvissäsi.»
Siitä hetkestä alkaen oli äidin ja pojan elämässä havaittavissa muutos. Edellinen kävi synkäksi, ja hänen vilkkautensa häipyi. Hän jätti maatilan hoidon poikansa huoleksi ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen kuultiin usein hokevan, rypistäen otsaansa aina saman ajatuksen vaivaaman henkilön tiukkaan tapaan: »Olen saanut rangaistuksen poikani kädestä.»
Hän oli ammoin lakannut käymästä kirkkotarhassa koristamassa vanhempiensa hautaa, sillä parjaajat olisivat jopa nytkin loukanneet häntä; maaseudulla siveelliset riidat harvoin tyyten vaimenevat. Mutta hän suuntasi ainoat kävelyretkensä autiolle rannalle, jolla Jättiläisen hauta kohosi. Ei kukaan muu kuin Joel, joka uteliaisuutensa kannustamana oli eräänä päivänä seurannut häntä, arvannut näiden omituisten toivioretkien päämäärää.
»Olen varma siitä, että näin juuri isäni, yhtä varma kuin siitä, että tämä miekka oli hänen.» Ja hän hymyili rajun ja ylevän ylpeästi sen vuoksi, että hän oli niin suurenmoisen ja vaikuttavan miehen jälkeläinen.
Mutta nais-paran kasvot laihtuivat; hänen silmiensä ympärille muodostui ruskeat kehät; hänen ihonsa sai vanhan norsunluun keltaisen värin, ja hänen runsaassa tukassaan oli valkeita hopeajuovia. Melkein ainoa henkilö, joka ei huomannut tätä muutosta, oli hänen poikansa, sillä äiti oli hänestä aina sama.
Joel oli kuitenkin vakava ajoittain. Hän ei ollut kostanut kärsimäänsä loukkausta, ei sallimuksen hänelle luovuttamalla miekalla eikä kartulla, mutta se johtui siitä, ettei kukaan uskaltanut uudistaa hänen syntyperäänsä koskevaa herjaavaa vihjausta hänen kuultensa, koska hänen ilmeensä oli hirvittävän uhkaava, milloin hän epäili sen pyörivän jonkun kielellä. Pila menettää arvonsa, jos sen sutkauttajaa uhkaa sen johdosta jopa hengenvaara. Ei kukaan uskonut hänen unohtaneen loukkausta, ei ainakaan se nuori junkkari, joka sen oli lausunut. Joelin luontaista vilkkautta verhosi usein huolestumisen pilvi. Hänen katseensa harhaili ja jäi tuijottamaan avaruuteen, niin että vanhat ämmät väittivät Corentinen maatilan nuoren isännän nähneen »nummen kävelijöitä», tarkoittaen niillä toisen maailman lähettejä, jotka ilmaisevat meille sellaista, mitä kuolevainen ei voi kuulla tulematta onnettomaksi koko elinajakseen. Hän saattoi astella rannalla tuntikausia yhteen menoon ikäänkuin näkymätön vetovoima olisi ohjannut hänen katseensa johonkin häntä mannermaasta erottavan ulapan takana olevaan täplään.
Tilan omistajatar käsitti, mitä hänen mielessään liikkui, sillä hänen tullessaan kotiin äiti oli usein häntä vastassa, painoi hänet rintaansa vasten ja virkkoi ääni särkyneenä:
»Mutta ethän lähde pois, rakkaani, ennenkuin minua ei enää ole olemassa?»
Se sairaus, jonka kourissa Corentine kärsi, oli kaikista taudeista jäytävin: se oli murhe. Hän oli varma siitä, että hänen uljas rakastajansa oli haudassa, ja miekka, joka maanalaisesta holvista oli suunnattu taivasta kohti, oli merkki siitä. Joelin ollessa poissa kotoa hän tiedusteli salaapäin Plouerilta, ja tämä kuvaili Vannesin piispan kumppania, jonka erikoispiirteinä olivat kookkuus ja vaikuttava esiytyminen. Siten ihan epäilemättä pojan isä oli sama mies, josta he molemmat pitivät, insinööri, joka oli uhmaillut kuningasta ja tämän sotavoimia; vaikka soturi ei ollut kertaakaan kuullut hänestä käytettävän muuta kuin »Portoksen» nimeä, ei hän sen enempää kuin hänen kummityttärensäkään lainkaan epäillyt upseerin aateluutta. Onnettomuudeksi Vannesin piispa oli paennut lainsuojattomana. Tällä syrjäisellä paikkakunnalla ei kukaan tiennyt kuninkaan antaneen hänelle anteeksi suosimansa muskettisoturien kapteenin hartaasta pyynnöstä. Se, että Aramis päästyään pakoon sen nojalla, että; hän oli Jeesuksen veljeskunnan jäsen, oli saavuttanut korkean arvoaseman Espanjassa, ei pälkähtänytkään näiden maaseutulaisten päähän. He molemmat uskoivat, että salaisuus oli kätketty Jättiläisen hautaan. Kalastajien luottamusmies meni sinne ja koetti kaivaa esille urhon luita; mutta suunnattomat kivenjärkäleet uhmailivat hänen voimiaan, eikä hän yksin jaksanut edes liikuttaa niitä; ja kun hän ei halunnut vieraiden kaivavan jätteitä haudasta, ei hän pyytänyt apua.
Hän palasi kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta kummityttärelleen, jota hän ei ollut nähnyt muutamiin päiviin, ja häntä vastaan juoksi pappilaan kiiruhtava sananviejä. Corentine oli vuoteenomana ja hyvin sairaana; hänen vaivansa oli sielullinen, ja ainoastaan sielunlääkäri saattoi häntä vähääkään auttaa.
Kun sananviejä oli raihnainen vanhus, lähti Plouer hänen sijastaan toimittamaan asiaa.
Tällä välin Joel oli mennyt sairaan huoneeseen äitinsä heikosta kutsusta. Sairas nousi parhaillaan istumaan, ponnistaen niin, että hänen huuliltaan puristui surkea valitus. Joel ehätti pyyhkimään pois kyyneleet, jotka kipu pusersi hänen riutuvista silmistään. Poika oli leijonamaisesti kiitänyt hänen vierelleen lattian poikki parilla harppauksella. Mutta hän ei ollut kolissut sen enempää kuin leijona kolisee metsästäessään saalistaan. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen »ääreen ja painoi kuumat huulensa naisen verettömille ja kuihtuneille käsille. Sairas veti häntä kiihkeästi puoleensa.
»Kun sinä olet luonani, ei minua koske», jupisi äiti. »Et saa kiihtyä», jatkoi hän hellän vakavasti tuntiessaan pojan kyyneleet kasvoillaan — sillä Joel oli aina poika hänestä. »Emme eroa iäksi, vaan kohtaamme jälleen toisemme tuolla ylhäällä, mistä luotan ja uskon rukousteni ja katumukseni hankkineen minulle paikan. Siellä rauhan ja autuuden majassa pidän silmällä sinun elämääsi. Saat nähdä minut kumartuneena puoleesi kuten levätessäsi kehdossa, ja usko minun valvontaani tukee sinua tehtävässä, jonka suorittamiseen rukoilen Herraamme suomaan sinulle voimia.
»Isäsi vakuutti minulle — eikä aatelismies koskaan valehtele palvomalleen naiselle — ettei hän ollut milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin minua —, ettei hänellä ollut omaisuutensa, arvonimensä ja maineensa perijää. Sinun tulee näyttää, että hänen henkensä elää hänen pojassaan. Ota selkoa siitä, kuka hän oli — sillä tunnen, ettei hän ole elävien maassa, voi! Juuri siitä syystä ilmaisen sinulle elämäni salaisuuden, asemani menetyksen naapureitteni keskuudessa ja tämän tappavan murheen. Velvollisuuteni on tunnustaa hairahdukseni —»
»Äiti», lausui nuori mies, »vielä kerran, älä ilmaise minulle mitään! Älä puhu mitään, tai vakuuta minulle, etteivät nämä ole viimeiset jäähyväisemme!»
Potilas kiitti häntä rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvalla katseella.
»Et ole kertaakaan tiedustanut minulta edes katseellasi sen ainoan kerran jälkeen. Jumala siunaa poikaa, joka on siten kunnioittanut äitiään. Siitä huolimatta olet koettanut saada selville syntyperääsi. Älä intä perättömäksi sitä, minkä minä ja Plouer olemme huomanneet! Sitäpaitsi et osaa valehdella.»
Joel nosti päänsä pystyyn ylpeästi.
»Arvoisa isä on tulossa», pitkitti sairas. »Epäilemättä hän hyväksyy menettelyni, ja sitten saat tietää kaikki, mitä minä tiedän.»
Hän vaikeni kuuntelemaan ääntä, jota pojan korvat eivät erottaneet, ja vaipui lopen uupuneena takaisin pieluksen varaan. Joel kumartui hänen puoleensa ja sai jäljittelemättömän hyväilyn — kuolevan äidin viimeisen tervehdyksen haudan tällä puolen. Ulkoa hän nyt kuuli pienen kellon kilinää; siellä oli pappi tulossa Plouerin opastamana.
Isä Keravel hyväksyikin naisen toivomukset, sillä seuraavana päivänä, Corentinen kuolinpäivänä, hän lähetti Joelille kirjoitetun tunnustuksen, johon vainaja toivoi poikansa tarkoin tutustuvan koettaessaan ottaa selkoa isästään, häntä auttavia vihjauksia, pettämättömän muistin nojalla piirretyn muotokuvan, joitakuita nimiä ja päivämäärän. Corentine oli luovuttanut nämä, kun oli käsillä hetki, jona hän vapautui murheesta ja tuskasta. Joitakuita päiviä kauan ja vilpittömästi murehtimansa vainajan hautajaisten jälkeen maatilan nuori isäntä ilmoitti aikovansa myydä sen kaikkine kalustoineen. Mutta se asia ei järjestynyt viipymättä, sillä ovelat talonpojat teeskentelivät, etteivät he suinkaan kiirehtineet ostamaan tilaa, jota he todella himoitsivat. Muodollisuuksia kesti suunnilleen vuoden päivät, joiden kuluessa nuori perillinen asteittain omaksui entiset elintapansa ja mielialansa.
Eräänä päivänä hän meni isä Keravelin puheille ja pyydettyään tältä anteeksi ne vaivat ja kiusat, jotka hän koulun »isona poikana» oli tälle aiheuttanut, ja kiitettyään niistä tiedoista ja siitä kasvatuksesta, jotka opettajan oli onnistunut häneen istuttaa, hän pakotti papin ottamaan vastaan rahaerän kouluaan ja pientä kappeliaan varten.
»Pyhä isä», lausui hän, »pyydän teitä muistamaan minua rukouksissanne, koska aion lähteä Pariisiin».
»Kyllä, poikani», lupasi pappi. »Tiedän, mihin päämäärään pyrit, enkä minä suinkaan tahdo estää sinua, niin vaikealta kuin tehtäväsi näyttääkin. Se on kiitettävä yritys, ja sinä olet kunnollinen nuori herrasmies. Jumala suojelee sinua, ja minä siunaan sinua.»
Senjälkeen sankarimme sanoi jäähyväiset Plouerille. Ensimmäiset läheistä lähtöä koskevat sanat kuultuaan vanha soturi mutisi:
»Hm! Minun mielipiteeni on, että lähdet etsimään neulaa heinäkeosta. Mutta en kuitenkaan rupea riitelemään kanssasi. Minustahan sinun pitäisi lähteä täältä jälkien toisesta päästä. Mutta pane parhaasi selvittääksesi tämä ongelma!» Annettuaan tämän jossakin määrin nurinkurisen neuvon iäkäs aliupseeri lisäsi:
»Näen sinun ottaneen vyöllesi löytämäsi miekan, ja sinä yhäti uskot kuten minäkin sen kuuluneen insinöörille, joka taisteli kuninkaan sotilaita vastaan yksin tai melkein yksin — sillä vaikka myönnän piispan katselleen verenvuodatusta entisen soturin tavoin — jollainen hänen väitetään aikoinaan olleen, —, jäi taisteleminen miltei tyyten Portoksen osalle.» Ja ensimmäisen kerran hän nyt selosti kokonaisuudessaan luolassa sattuneen kohtauksen, jolloin kuninkaan sotaväen hyökkäyksen torjui mitätön joukko, molemmat ystävykset ja kolme kalastajaa. Joel kuunteli kiihkeän hartaasti, ja hänen silmänsä säihkyivät. Sellaista miestä kannatti sanoa isäkseen. Mutta hän saattoi toivoa löytävänsä ainoastaan sen isyyden todistukset — hän oli varma siitä, että hän etsimään lähtiessään kääntäisi selkänsä isänsä haudalle. Ainakin hän jätti ihailevan Plouerin sen vahdiksi.
»Näytä minulle sitä miekkaa vielä kerran!» pyysi vanha korpraali, ja hän käsitteli pitkää asetta kunnioittavasti. »Se on se, siitä olen varma. Näen säilään uurretun tunnuslauseen: 'Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta' — oikein hyvä tunnuslause rykmentin jäsenelle. Oivallisissa toledolaisissa säilässä on usein espanjalainen lause: 'Älä koskaan paljasta minua syyttä äläkä pane minua tuppeen kunniatta!'»
Syleiltyään miekkailutaitonsa perijää ikäänkuin mielien rusentaa hänet hän lopetti:
»Hitto vieköön nämä hellittelyt, jotka sopivat vain naisille! Hyvästi, ja onnistukoon matkasi hyvin, poikani! Muistele joskus vanhaa miekkailunopettajaasi, ja harjoittele jatkuvasti väistämistä ja syöksyä, harrasta prime paradea ja pistäessäsi pistä koko kädelläsi, ruumiillasi ja sielullasi! Viimeistelty pisto saattaa osua mihin paikkaan vain.»
SEITSEMÄS LUKU
Kynnyksellä
Sankarimme kertoi tästä romanttisesta tarinasta neiti du Tremblaylle niin paljon kuin itse tiesi ja lopetti suppeasti:
»Hovi on Pariisissa tai sen läheisyydessä, ja kaikkien ylimysten paikka on hovissa. Nyt on selvää, että isäni oli ylimys, ja jos hän on elossa tai jos hänellä on huomatussa asemassa olevia ystäviä, saan tietää hänestä jotakin. Sentähden matkustan suoraan Pariisiin.»
Nuori nainen ei jaksanut pidättyä säpsähtämästä niin yksinkertaisen luottamuksen herättämän hämmästyksen ja säälin johdosta.
»Entä mainitsemanne johtolangat — päivämäärä — ja nimet — jotka auttavat teitä etsinnässänne?»
»Lähtökohtana on se päivä, jona kuninkaan sotavoimat valtasivat Belle-Islen. Nimistä ensimmäinen on isäni nimi 'Portos', sitten hänen kolmen asekumppaninsa, joita kohtaan hän tunsi kaikki koetukset kestävää altista kiintymystä — ne olivat Atos, Aramis ja d'Artagnan.»
Aurore pudisti päätänsä ja huomautti:
»Totisesti omituisia nimiä, joiden tarkoitus epäilemättä on verhota heidän oikeita nimiään. Kuinka salaperäinen ongelma selvitettäväksi!» Ja hän lisäsi vakavasti: »Toivon teitä onnistavan.»
Toinen katsahti häneen pelästyneenä.
»Voi, neiti, ette rohkaise minua kovinkaan paljoa. Tahdotte lamauttaa mieltäni.»
»Hyvä ystävä, teillä on auttaja, ja se saattaa tehdä mitä tahansa niiden hyväksi, jotka siihen luottavat —»
»Siihen?» äänsi Joel surullisesti. »Ymmärrän, tarkoitatte kai sattumaa?»
»No, minä nimitän sitä mieluummin sallimukseksi», vastasi tyttö innostuneesti.
Tämä keskustelu tapahtui Beaunen viljavilla tasangoilla, sillä aika oli kulkenut eteenpäin kuten vaunutkin, ja nuoren parin tuttavuus, Saumurin maantiellä alkanut, oli kehittynyt likeiseksi seuraavana päivänä heidän lähdettyään »Kultaisesta haikarasta».
Lähdön jälkeisen yön nuori maalaisjunkkari oli viettänyt vahtina neidon nukkuessa; tyttö istui vastapäätä häntä, kun taas hän painautui näiden kömpelöiden ajoneuvojen nurkkaan, joiden kaikki matkustajat olivat yhtenä rykelmänä.
Aamunkoiton valon pilkistäessä vaunuihin hän oli nähnyt tytön lumoavien piirteiden vähitellen piirtyvän selvästi näkyviin, oltuaan epämääräiset ja hämärät kuin näyssä, joten ne olivat sitäkin kiehtovammat, kun ne saattoi tarkemmin erottaa. Nousevan auringon säteet karkeloivat hänen kiharoissaan. Heti hänen avattuaan silmänsä osui niiden katse nuorukaisen silmiin, ja äkkiä lehahti ruusuinen vivahdus hänen persikkamaisille poskilleen. Hänen kirkkaista silmäteristään kuvastui lievää nuhtelua, kun hän virkkoi ihailijalleen:
»Katselitteko siis minua nukkuessani, Joel?»
Myöskin nuorukainen oli punastunut poikamaisesti ja oli hämmingin vallassa, osaamatta vastata mitään. Hän vei käden otsalleen kootakseen ajatuksiaan ja sysäsi pois paikaltaan siteen, jolla hänen kasvohaavansa oli yöksi peitetty. Hänen koettaessaan keksiä jotakin tekosyytä puolustuksekseen Aurore tiedusti, eikö hän saisi auttaa. Ja odottamatta suostumusta hän ryhtyi kiinnittämään käärettä varmalla kädellä.
Bretagnelainen seikkailijamme olisi halunnut puhua tuodakseen julki hurmaannuksensa, mutta hänen ihastusta uhkuva katseensa oli hirveän kaunopuheinen.
»Teen ainoastaan velvollisuuteni», jatkoi kaunis samarialainen. »Tämä aiheutui minun tähteni. Kiitän taivasta siitä, että vamma on näin lievä, vaikka se olisi tuollaisessa paikassa saattanut olla kuolettava.»
»Olisi ollut riemu vuodattaa kaikki vereni teidän tähtenne», mutisi nuorukainen.
»Tuotanko teille kipua?» kysyi Aurore hymyillen. »Oi, älkää sellaista ajatelko!» huudahti maalaisjunkkari, jonka hurmaannus oli rajaton.
Kun kääre oli kohennettu kuntoon, puheli tyttö edelleen: »Olen puhunut velvollisuudesta, jonka täyttäminen on suloista; mutta minulla on myöskin oikeus, ja se on tämä toivomukseni: haluan tietää, kenelle minun tulee olla iäti kiitollinen niin erinomaisesta palveluksesta.»
Silloin nuori mies oli kertonut elämäntarinansa, kunnes hänen kuuntelijansa oli varoittavasti kohottanut sormeaan, osoittaen heidän matkakumppaneittensa myöskin kuuntelevan korvat hörössä ja suu auki.
»Kertokaa loppu vähitellen — kävellessämme vastamäissä!»
Se oli ainoa keino heidän päästä eroon vaunutovereistaan. Kun niin ollen ylämäki pakotti seurueen laskeutumaan maahan ja vapauttamaan vaunut heidän painostaan, kiiruhti neiti du Tremblay — jonka otaksutun keveytensä ja sukupuolensa vuoksi ei ollut tarvinnut alistua tähän laivanvarustajan piloillaan »aluksen lastin purkamiseksi» nimittämään muutokseen — astumaan pois vaunuista. Vähäisinkin vastamaa houkutteli häntä. Hymyn rohkaisemana Joel tarjosi hänelle käsivartensa, ja he kävelivät yhdessä toisiinsa nojautuneina. Näinä eristäytymishetkinä orpo nuorukainen oli kertonut tarinansa loppuun. Neito puolestaan toisti sen, mitä oli puhunut chevalier d'Herblaylle. Uskottuaan täten asiansa toisilleen he pakisivat keskenään. Mistä? Se ei merkitse paljoakaan. Epäilemättä säästä, jatkuvasti vaihtelevista maisemista, kylistä, joiden lävitse he ajoivat niitä huomaamatta, ja niistä pikku seikoista, »ilmaisen kevyistä», jotka rakastuneesta ovat hyvin merkitseviä, kun palvottu olento niistä puhuu. Heidän katseensa olivat hyväilyjä, heidän sanansa suitsutusta, ja heidän sydämensä sykintä määräsi poljennon.
St. Cloudin ylänteillä Paquedru osoitti ruoskallaan Notre-Damen tuomiokirkon kaksoistorneja, jotka kohosivat näkyviin taivaanrannalla kauniin kesäillan leijailevassa kultatomussa.
»Pariisi!» huudahti hän.
»Pääkaupunki!» hokivat muut, hykerrellen käsiään mielissään siitä, etteivät olleet joutuneet kokemaan sen enempiä seikkailuja maantierosvojen kynsissä.
»Pariisi!» toistivat molemminpuolisesti surullisina Portoksen poika ja Tremblayn suvun tytär.
Muista oli kuskin huudahdus ollut se maltittomasti odotettu julistus, että heidän vankeutensa tässä pyörillä varustetussa, hitaasti liikkuvassa kopissa päättyisi. Turturikyyhkysparillemme se yksinkertaisesti merkitsi eroa. Heidän rintansa vavahti, heidän otsansa synkistyi, ja heidän huulensa mykistyivät.
Tällä välin postivaunut vierivät, seisahtuen St. Honorén portin ulkopuolella olevalle piha-aukiolle, jota nimeä tästä paikasta vielä käytettiin, vaikka siihen olikin rakennettu esikaupungin taloja.
Matkustajat kiiruhtivat aukaisemaan oven ja kapusivat maahan, huokaisten helpotuksesta.
»Onko neiti du Tremblay täällä?» tiedusti värähtelevä ääni, samalla kun iäkäs palvelijatar ilmestyi vaunujen ovelle.
»Tässä olen», vastasi tyttö, hypäten ketterästi maahan.
Vanha palvelijatar niiasi ja jatkoi: »Sukulaisenne, emäntäni, leskirouva de la Bassetière, lähetti minut ottamaan teidät vastaan ja saattamaan teidät taloomme.»
»Se on oikein hyvä; olen ihan valmis.» Mutta hän kääntyi bretagnelaisen puoleen, joka oli peräsopestaan laskeutunut maahan hänen jälkeensä, ja sanoi: »Nyt on aika erota.»
Nuorukaisen sydän paisui tuskasta, eikä hän saanut sanaakaan suustansa.
»Olkoon onni mukananne!» toivotti tyttö, ojentaen kätensä. »Ja toivottavasti tapaamme vielä toisemme.»
»Toivotteko sitä?» kysyi Joel, tuntien hengen palaavan olemukseensa, kuultuaan sen lauseen.
»Varmasti», vakuutti toinen täysin vilpittömästi. »Vain vuoret eivät koskaan kohtaa toisiaan», lisäsi hän, pakottautuen hilpeän näköiseksi rohkaistakseen nuorukaista. »Uskon varmasti meidän vielä kohtaavan toisemme.»
»Mutta miten, milloin ja missä?» tiedusti bretagnelainen, joka oli miekkailunopettajaltaan oppinut vastaamaan heti ja osuvasti.
Aurore vastasi empimättä: »Se sukulaiseni, joka tarjoaa minulle vieraanvaraisuuttaan, asuu Rue des Tournellesin varrella, Palais-Royalin läheisyydessä. Joka ilta käyn St. Paulin kirkossa iltamessussa.»
Nuoren parin sopiessa seuraavasta kohtauksestaan piileksi kaksi miestä hattu silmille vedettynä erään myymälän julkisivun puolisen katoksen alla. Kun nuori neito ja vanha palvelijatar lähtivät St. Honorén portille päin, kallistui toinen miehistä toisen puoleen ja supatti espanjankielellä hänen korvaansa:
»Panitteko merkille nuo kaksi naista?»
»Kyllä, herra herttua.»
»Seuratkaa siis heitä ja varokaa, etteivät he huomaa teidän vainuavan juuri heitä!»
»Ymmärrän.»
»Ottakaa selkoa, minkä kadun varrelle ja mihin taloon he menevät!»
»Se tapahtuu, herra herttua.» Ja Almadan herttuan luottamusta nauttiva käskyläinen lähti epäluulottoman parin jälkeen, astellen hiipivästi ja liikkuen varovasti, mikä osoitti, ettei hän ollut oudolla asialla.
KAHDEKSAS LUKU
Ylimyksellinen ennustaja
Samana päivänä, jona Nantesin postivaunut saapuivat Pariisiin, seisahtui kolme naista erään Rue du Bouloin keskikohdalla sijaitsevan talon edustalle. Heidän päässänsä oli muslininen suippolakki ja yllänsä keskiluokan käyttämä hilkalla varustettu vaippa. Talo oli niin salaperäisen näköinen kuin sopikin olla sellaisen talon, joka oli La Voisinin, surmaa levittävää ammattiaan ennustamisella verhonneen myrkyttäjän, perijättären — jotkut väittivät, tyttären — turvapaikka. Kuka hän lieneekään ollut, hän nimitti itseään Manicardeksi, joka merkitsi, jos mitään, ennustajaa. Oli vielä muodinmukaista uskoa taikureihin, joiden naisille myymät voiteet tekivät laihat henkilöt pyyleviksi ja lihavat hoikiksi ja joiden taika-aineet panivat tunteettomimmatkin rakastumaan toisiinsa. Väitettiinpä myöskin kuningattaren ja kuninkaan veljen käyneen kysymässä neuvoa tältä oraakkelilta. Teloitetun La Voisinin tyttärenä tämä naisprofeetta oli oppinut jotakin äitinsä kuolemasta, sillä hän selitti vain ennustavansa lainkaan käsittelemättä kaunistusaineita tai lemmenjuomia, saatikka sitten kuolettavia myrkkyjä. Tämän ohjesäännön johdosta poliisiluutnantti Lareynie salli hänen häiritsemättä harjoittaa ammattiaan saman kadun varrella, missä hän itsekin asui, saattaen asunnostaan laskeakin ennustajattaren asiakkaiden lukumäärän.
Yhden naisista kolkutettua ovelle aukaisi sen itämaiseen asuun puettu neekeripoika äänettömästi, opastaen vieraskolmikon pohjakerroksessa olevaan, avaraan vierashuoneeseen, jossa hän osoitti tuoleja.
Huone muistutti alkemistin laboratoriota, ja riippuvan lampun valossa näkyi täytettyjä krokotiileja, pöllöjä, tislausvehkeitä ja taikurin tavanmukaisia työvälineitä, kaikki tomun peittämiä. Toisaalta olivat tuolit, joihin vieraat istuutuivat, puhtaat ikäänkuin niitä olisi tiheään käytetty. He silmäilivät ympärilleen uteliaasti ja muuan heistä supatti, hiukan väristen:
»Eikö teistä tunnu siltä, että nämä seinäverhot piilottavat kokonaista laumaa mutisevia haamuja? Ettekö usko, että noidat viettävät täällä vuotuisia, yöllisiä kemujaan? Toden totta, hyvät naiset, minua peloittaa.»
»Noitien kokous parin askelen päässä kuninkaan palatsista ja julkisista puutarhoista — poliisipäällikön asunnon naapuritalossa! Sinun täytyy olla sekaisin, rakas ystävä!» Kerskailevasti puhuja lisäsi: »Minä nauran koko roskalle.» Kääntyen seurueen kolmannen jäsenen puoleen hän lisäsi: »Mitä te teette, rakas Françoise?»
»Mietin», vastasi tämä rauhallisesti.
Ensimmäisen naisen väristessä pelosta, toisen nauraessa ja kolmannen tehdessä havaintoja esitelkäämme heidät kaikki kolme lukijalle, koska kaksi heistä joutuu näyttelemään tärkeätä osaa tässä teoksessa.
Pelon valtaama nainen oli pieni ja raikashipiäinen, hänen vartalonsa oli taipuvainen täyteläisyyteen, hiukset kastanjanruskeat, silmät vilkkaat ja suu ivallinen. Hän ei ole suurimerkityksinen meille.
Toisin oli nauravan kaunottaren laita; hänen ylpeä esiytymisensä, käskevä ryhtinsä ja korskea ilmeensä olivat hänen vaatimattoman pukunsa silmäänpistävä vastakohta. Hän näytti keski-ikäiseltä, mutta hänen viehättävyytensä oli vielä »kiinnostava», kuten hänen aikalaisensa sanoivat. Runsas tukka, väriltään punertavan vaalea, pullisti hänen lakkiaan. Vain hyvin kapea tyhjä väli erotti sysimustia kulmakarvoja, jotka näyttivät siveltimellä vedetyiltä, ja hänen käskevät, korallinpunaiset huulensa olivat kaareutuneet kopeaan hymyyn hienopiirteisen nenän alla, jonka sieraimet olivat intohimon laajentamat. Näillä miesmäisillä ja säännöllisillä piirteillä oli kuitenkin levottomuuden ilme. Silmät olivat kylmät ja kovat; hymy usein vilpillinen ja pilkallinen; ja ulkonevat poskipäät kuvastivat rajua itsepäisyyttä.
Kolmas vieras olisi ollut miellyttävä ilman ankaraa ja mietteliästä ilmettään. Vaikka hänen piirteensä eivät olleet sievät, olivat ne vastustamattoman kiehtovat ajattelevan. rauhallisen ja päättäväisen sävynsä vuoksi. Hänen ihonsa, jonka lämmin, kermamainen vivahdus muistutti siirtomaiden kaunottaria, oli korostavana vastakohtana hänen mustille silmilleen, ja kun hän suuntasi ne muihin ihmisiin, tarkastettiin näitä syvän ja käsittävän tiukasti. Ruskeita hiuskiehkuroita oli valahtanut kirkkaalle ja sileälle otsalle, josta ajattelu selvästi kuvastui. Lopuksi hänelle oli suotu harvinaiseksi ja arvokkaaksi lahjaksi sellaiset piirteet, joita ei voi unohtaa ne kerran nähtyään, vaikka niistä ei mikään herättänyt huomiota.
Äkkiä avautui ovi, ja Manicarde näyttäytyi. Hänen asiakkaittensa ei sallittu arvata hänen ikäänsä, koska hän esiytyi vastaanotoissaan — séance-nimitystä niistä käytettäisiin hänen ammattikuntansa nykyisessä kielessä — tummavärisessä, väljässä yönutussa, jonka kasvoille vedettyyn hilkkaan oli tehty reiät silmiä varten; silmät säihkyivät kirkkaasti, mikä saattoi johtua nuoruudesta. Tuokion hän silmäili kolmea vierastaan, jotka olivat nousseet pystyyn hänen saapuessaan.
»Hyvää päivää, hyvät naiset!» lausui hän ääni vakavana.
»Teissä tervehdin syntyperää, kauneutta ja ylhäistä asemaa!» jatkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. »Tervehdin onnea, joka tarjoaa hämmästyttävimmän lahjansa tekemällä yhden teistä kuningattareksi.»
»Kuningattareksi? Tuleeko minusta kuningatar?» huudahti kookas kaunotar, astuen eteenpäin ikäänkuin sellainen ennustus olisi saattanut sopia ainoastaan häneen, mutta ennustajatar ei vastannut tähän suoraan haasteeseen.
»Tekö haluatte ensiksi tiedustaa kohtaloanne?» kysyi hän.
»Niin», vastasi toinen, »jollei ole mitään esteitä».
La Voisinin tytär nyökkäsi myöntävästi.
»Olette aivan oikeassa, koska nykyinen asemanne antaa teille oikeuden sijoittua koko naissukupuolen etunenään. Seuratkaa minua senvuoksi työhuoneeseeni, jossa minulla on tapana ottaa vastaan teidänarvoisianne henkilöitä!»
Verhon takana hänellä oli salakammio, jossa ei ollut inhoittavia ja kammottavia, rahvaan jäseniin vaikuttamaan tarkoitettuja esineitä, sammakoita, käärmeitä, taikurinkirjoja j.m.s. Pöydällä virui ainoastaan korttipinkka ja pähkinäpuinen sauva. Pöydän vieressä oli tilava nojatuoli.
»Armollinen markiisitar», virkkoi ennustajatar, seisoen ja puhuen hyvin nöyrän kunnioittavasti, »suokaa minulle se kunnia, että istuudutte!»
»Mistä tiedätte arvonimeni?» huudahti toinen hämmästyneenä.
»Yhtä yksinkertaisesti kuin tiedän ylhäisen ja mahtava Athenaïs de —»
»Oh!» keskeytti vieras nopeasti. »Älkää lausuko sitä nimeä olkaa hyvä! Seinillä on toisinaan korvat, ja kuten epäilemättä tiedätte, aiheutin itse ihan liian paljon ikävyyksiä menemällä pyytämään La Voisinilta neuvoja, käyttämättä naamaria ja valepukua.»
»La Voisin oli kyllin typerä myydäkseen myrkkyä, joka raivasi tien perintöön — seuraajaksi pääsemisen mahdollisuuteen», vastasi taikuri kuivasti, »kun taas minä myyn ainoastaan horoskooppeja. Nimitän teitä kuitenkin Ihmeeksi jos niin haluatte, kuten teitä nimitetään siinä piirissä, jossa loistatte verrattoman kirkkaasti. Suvaitsetteko nyt näyttää minulle kätenne?»
Markiisitar oli tyytyväinen tähän järjestelyyn, sillä hän veti vaippansa hihan kokoon ja ojensi puhujalle käden, joka olisi saattanut olla peräisin muinaisesta Kybelen patsaasta; onnellisimmankaan innoituksensa vallassa ei Feidias veistänyt puhdaspiirteisempää ja niin viimeistellyn kaunista kuin se oli.
»Niin», jupisi ennustajatar, silmäillen käden juovia tarkkaavasti, »se on ylhäinen ja ankara, vaikka muodoltaan viehättävä ja sievä. Vaikka se onkin hienon hento, on se tavallista isompi, mikä on päättäväisen ja rohkeisiin tekoihin pystyvän mielen merkki. Tämä käsi on sopiva kannattamaan valtikkaa!»
Kuuntelevaa naista värähdytti mielihyvä, samalla kun toinen jatkoi: »Näistä juovista erotan, että olette syntynyt vuonna 1641 ja että olette niin ollen seitsemänneljättä vuoden ikäinen —
»Sivuuttakaa se!»
»Kuulutte sukuun, jossa henkiset lahjat ovat hyvin kehittyneet. Olitte kuningattaren seuranainen. Luullakseni vuonna 1663 menitte naimisiin; mutta puolisonne hylkäsi teidät, eikä lapsillanne ole oikeutta käyttää hänen nimeään.»
»Hyvä nainen», keskeytti markiisitar de Montespan kärsimättömästi, »en tiedustele teiltä sellaista, minkä tiedän paremmin kuin te. Tahdon tietää erään seikan — nimittäin sen, tuleeko minusta Ranskan kuningatar.»
Ennustajatar käänsi silmänsä taivasta kohti ikäänkuin pyytääkseen korkeamman voiman neuvoa, ennenkuin vastasi:
»Olettehan jo nytkin se, mikä toivotte olevanne.»
Rypistäen otsaansa toinen virkkoi hiljaisemmin: »Mutta vielä on yksi este.»
»Se poistetaan.»
»Mitä? Kuningatar Maria Theresa —»
»Hänen päivänsä ovat luetut, ja häntä odottaa kuolema.» Hän sekoitti kortteja ja puhuessaan viskasi niistä yhden oikea puoli ylöspäin pöydälle; se oli ristiseitonen. »Niin monta vuotta kuin tässä on silmiä.»
»Oletteko siitä varma?»
»Kortit eivät koskaan valehtele», vakuutti Manicarde, osoittaen pinkkaa ohuella sormellaan, joka olisi saattanut olla vanhan naisen iän kuihduttama tai nuoren tytön vielä kehittymätön sormi.
»Oi!» äännähti toinen, vetäisten kätensä pois ja lisäten: »Riittää! Teidän ei tarvitse ottaa selkoa enemmästä. Jos ennustuksenne toteutuu, on onnenne taattu. Tällä kertaa ottakaa tämä rahapussi!»
Hän heitti raskaan pussin pöydälle.
»Jos vain valtaistuin on tyhjä, niin luottakaa siihen, että minä sen valtaan ja pidän sitä hallussani!»
Mutta ennustajatar ravisti päätänsä ja virkkoi:
»Madame, madame, ette ole vielä saavuttanut päämääräänne. Ettekö huomannut tuon sauvan liikkuvan?»
»Minkä sauvan?»
»Tuon sauvani, joka taipui hipaisemaan kortteja?»
»En, en sitä huomannut. Mitä se merkitsee?»
»Sitä, että tiellänne on este.»
»Olkaa huoleti, minä pääsen sen ylitse.»
»Havaitseeko tulinen vaununajaja raidetta, johon hänen oriinsa paiskaa kaikki murskaksi? Katsokaa — sauva vavahtelee edelleenkin! — Madame, madame, olkaa varovainen!»
Ilman näkyvää syytä puinen keppi tutisi ikäänkuin olisi ollut muuttumaisillaan eläväksi käärmeeksi.
»Minkä tähden minun pitäisi olla varovainen?»
»Epäilkää kaikkia — ensi sijassa läheisimpiänne!»
»Taikuri-poloiseni, olette liian hyvä», säälitteli La Montespa hymyillen. »Noudatan aina sellaista varovaisuutta läheisimpiäni kohtaan. Kysykää pojaltani, vaikka hän on vasta kahdeksanvuotias, ja sisareltani, madame de Thiangesilta. Mutta ettekö kuitenkin suvaitse puhua hieman täsmällisemmin?»
»Ikävyyksiä koituu erään naisen taholta, jonka olette itse auttanut kohoamaan. Kavahtakaa epäsuosiota ystävättärenne toiminnan vuoksi!»
Kuulija mietti tuokion; sitten hän vastasi synkän ja uhkaavan tarmokkaasti:
»Kiitoksia varoituksesta! Kyllä sen muistan. Mutta kukapa Ranskan hovissa uskaltaa kilpailla minun kanssani sen kunnottoman Fontangesin perinnöstä? Ne, jotka mielivät riistää minulta kuninkaallisen rakastajani, tietävät liian hyvin, etten minä ole mikään La Vallière ja että on olemassa ainoastaan yksi Athenaïs de Morte. Kaikille muille on kuninkaallinen vuode kuolinsija!»
Ensimmäisen asiakkaan jälkeen tuli ennustajattaren työhuoneeseen kalpeaihoinen ja vaaleakiharainen nainen muutamia minuutteja myöhemmin. Naisprofeetta kumarsi hänelle mitä syvimmän kunnioittavasti. Hän ei tarttunut hänelle ojennettuun käteen.
»En tarvitse sitä kohottaakseni tulevaisuutta piilottavan verhon lievettä. Riittää se, että katselen kasvojanne, joista näen niillä vielä äsken väikkyneen pelon ja huolien jäljet. Olette nimittäin kärsinyt — sairautta, köyhyyttä, nöyryytystä.»
»Kyllä», myönsi toinen katkerasti.
»Ollessanne vasta lapsi vanhempanne karkoitettiin syntymämaastaan merentakaiseen maahan. Matkalla te vaivuitte niin kuoleman kaltaiseen horrostilaan, että laivan lääkäri käski heittää teidät mereen, mutta syleillessään teitä viimeistä kertaa äitinne tunsi sydämenne hiljaa sykkivän, ja teidät vietiin takaisin hyttiinne, jossa avasitte silmänne.»
»Aivan niin — äiti pelasti minut.»
»Kun kaksi vuotta myöhemmin joitte maitoa ruohikossa, lähestyi teitä tappavan myrkyllinen käärme, ja äitinne ehti parhaiksi siepata teitä kädestä ja kiskaista teidät loitommalle; mutta käärme ei teitä hätyyttänyt — se jäi juomaan maitoa.»
»Se on totta; mutta minkätähden elvyttää näitä muistoja?»
»Vain osoittaaksemme, ettei sallimus ole hetkeksikään lakannut huolehtimasta teistä.»
»Minkätähden se hylkäisi sellaisen henkilön, joka ei ole hetkeksikään lakannut luottamasta sen laupeuteen?»
»Kohtalo ohjasi niin, että te nuorena ja viehättävänä menitte naimisiin iäkkään ja raihnaan miehen kanssa, ja tämä määräsi jälkisäädöksessään teille eläkkeen, jonka varassa hän oli tullut toimeen, mutta jonka saadaksenne kauan kävitte oikeutta, kunnes äskettäin —»
»Jolloin hänen majesteettinsa anteliaisuus palautti sen meille.»
»Saatatte mennä uudelleen naimisiin», huomautti ennustajatar.
»Mitä! Kukapa minut tahtoisi?» tokaisi nuori leski lohduttomasti. »En ole tyttö ja olen köyhä.»
»Sittenkin», väitti ennustajatar, »menette naimisiin toistamiseen, eikä sen miehen yläpuolella, joka valitsee teidät kumppanikseen kunniakkaaseen kohtaloon, ole ketään muuta kuin taivaan kuningas».
»Mitä sanotte?»
»Sanon teille, että kuta alhaisempi lähtökohtanne on, sitä korkeammalle kohoatte. Sitä päämäärää ei saavuta se kopea nainen, joka juuri äsken sijoittui edellenne — hän ei ikinä kohoa siihen arvoon, johon hänen häikäilemätön kunnianhimonsa häntä houkuttelee. Teidän onnenne hämmästyttää maailmaa ja historiaa.»
»Taivaan tähden», kuiskasi neuvonpyytäjä, »puhukaa hiljempaa! Jos sananne kuultaisiin —»
Hänen silmiensä iloinen ilme häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja näennäisen tyynesti hän jatkoi: »Mutta ei, tämä on ammatillisia temppujanne; tai laskette pilaa! Miten voi olla mitään vakavaa sellaisessa puheessa?»
»Mutta eihän sellainen lupaus nyt ensimmäistä kertaa hivele korvianne. Eikö muurari Barbré nähtyään teidät eräänä päivänä Albert-kartanossa puhjennut ennustamaan: 'Katsokaa henkilöä, joka saavuttaa mahtavuuden kulkemalla okaista polkua!' Taivaallinen totuus saattaa pursuta kuuluville! mitä alhaisimmilta huulilta. Mitä arvottomimmalle saattaa taivaan tutkimattoman tahdon salaisuus paljastua. Vakuutan teille, että vaivanne ovat miltei loppumaisillaan. Ranskan kruunusta lähtevä säde ohjaa teidät pois pimeydestä, samoin kuin äitinne hymy kutsui teidät pois kuoleman pilvestä. Vastoinkäymiset kaikkoavat luotanne kuten henkeänne uhannut käärmekin. Mahtava hallitsija rakastuu teihin ja tekee teistä puolisonsa — teistä tulee kuningatar.»
Hän taukosi puhumasta ikäänkuin lopen väsyneenä ja loi katseensa laipioon, kuten näyttelijätär vilkaisee kuiskaajaan saadakseen ohjausta.
Jännittäen ankarasti itsehillintäänsä kuulija rauhoittui ja sulki silmänsä ikäänkuin huikaiseva näky olisi ollut liian kirkas hänelle; tämän ohimenevän tarkkaamattomuuden vuoksi hän ei huomannut sinisilmäisiä ja punatukkaisia kasvoja, jotka vilahdukselta ilmestyivät laipiossa olevaan luukkuun ja vastasivat hymyllä ennustajattaren järkähtämättömään katseeseen. Samassa kohotettiin oviverhoa, ja kolmas vieras pisti päänsä näkyviin. Hänelläkin oli kädessään rahapussi, ja hän lausui vetoavasti:
»Hyvä ystävä, enkö minä saakaan vuoroa enkä pääse osalliseksi kohtalon pöydän hyvistä antimista?»
Mutta ennustajatar kumarsi syvään Ranskan tulevalla kuningattarelle ja kehoitti kunnioittavasti:
»Mutta kun teillä on varat ja valta, olkaa hyvä rehellisellä köyhälle, kuten maailma on yleensä ollut teille, joka kannatte köyhyytenne niin uljaasti!»
»Oi», äänsi tunkeutuja, astuen hiukan eteenpäin, »minulla oli kunnia tiedustaa, oliko —»
»Madame», vastasi taikuri, »minulla on teille ilmoitettavana vain tämä seikka. Vaikka olettekin madame de Heudicourt ja Ranskan marskin veljentytär, karkoitetaan teidät siitä huolimatta hovista ilkeän kielenne tähden.»
Ällistynyt nainen puristi rahapussiaan kädellään ja ehätti poistumaan molempien kumppaneittensa seurassa.
Ulko-ovi oli tuskin sulkeutunut heidän jälkeensä, ennenkuin isolle tuolille vaipuneen ennustajattaren seuraan liittyi niiden kauniiden, punatukkaisten kasvojen omistaja, jotka olivat pilkistäneet laipion luukusta. Tämä uskottu henkilö, joka epäilemättä oli kuiskannut äänelleen ennustamisohjeet, oli hauskannäköinen mies paitsi silmiä, jotka olivat vetiset ja joiden luomet riippuivat. Kun hänen silmänsä olivat sellaiset, täytyi hänen olla taitava, paatunut, petollinen veijari. Hän oli se henkilö, jota suuren myrkytysjutun syyllisten kuulustelussa nimitettiin »englantilaiseksi» ja »villakauppiaaksi», vaikka hän todellisesti ei ollut kumpikaan. Hän oli joukkueen johtava sielu ja oli useimpien johtajien tavoin pelastunut, kun taas hänen välikappaleensa olivat joutuneet kärsimään.
»No, käyttäydyinkö hyvin?» kysyi nainen, sysäten hilkkaansa taaksepäin, joten paljastuivat sievät tytönkasvot, ja silmäillen miestä kasvoillaan eräänlainen pelokas ilme.
»Oikein hyvin todellakin, Theresa, paitsi yhtä hairahdusta — sinun olisi pitänyt ottaa madame de Heudicourtin rahapussi, ennenkuin lausuit hänelle ennustuksesi. Onneksi», lisäsi hän, kylmäverisesti pannen päähänsä seinäverholla riippuneen hatun ja ottaen miekan sekä vyön toisesta piilopaikasta, »he eivät ole ennättäneet etäälle».
»Voi, mitä aiot tehdä?» huudahti tyttö, yrittäen vain aralla eleellä pidättää häntä.
»Noudattaa arvoisan äitisi La Voisinin ja nykyisin Bastiljiin majoitetun isäsi tunnuslausetta — voittaa takaisin kukkaron, jonka sinä sallit solahtaa pois hyppysistäsi. Hankkikoon peukalo takaisin, mitä pikkusormi menettää!»
Ja hän riensi pois salaperäisestä talosta tavoittamaan kolmea hovinaistamme.
YHDEKSÄS LUKU
Bretagnelaiset pelastamaan
Seisoessaan yksin majatalon kynnyksellä tunsi Joel yksinäisyytensä tässä suuressa kaupungissa syvästi masentavan mieltänsä.
Oudot näyt ja tuntemattomat ihmiset tekivät hänet alakuloiseksi. Hän olisi mielellään syöksynyt ensimmäisen näkemänsä tutun syliin, vaikkapa tämä olisi ollut se nuori herrasmies, joka oli loukannut häntä Locmariassa. Mutta hän ei voinut kauan pysyä turtana ja lamautuneena. Jokin kannusti häntä äkillisen vihlovasti: se oli hänen ruokahalunsa. Bretagnelaisellamme oli hyvä ruokahalu sekä ikänsä vuoksi että kuuluisalta isältä perittynä.
Hän muisti, ettei hän ollut syönyt aamiaisen jälkeen.
»Minun täytyy etsiä talo, jossa on hyvin katettu pöytä», mietti hän itsekseen.
Muistellessaan, mitä mademoiselle du Tremblay oli sanonut hänestä erotessaan, nimittäin että hän asuisi Palais-Royalin läheisyydessä, päätteli hän, että hänen pitäisi etsiä majapaikka juuri sieltä, mutta ensin hänen täytyi löytää se kaupunginosa.
Tiedustettuaan ohikulkijalta hän sai tietää suunnan, joka vei hänet sisälle St. Honorén portista ja sitten pitkin samannimistä katua.
Pitkä kävelymatka ei häntä säikyttänyt, sillä hänellä oli hyvät jalat. Portoksen pitkä miekka oli kuitenkin hänen vastuksenaan, läimähdellen hänen pohkeisiinsa, sillä Locmariassa hänellä ei ollut ollut tapana pitää miekkaa muassaan. Tämä alituinen kalahtelu teki hänet ärtyiseksi ja hidastutti hänen käyntiään. Otettakoon lisäksi huomioon lukuisat oudot nähtävyydet, jotka vitkastuttivat hänen asteluaan, samalla kun pariisilaiset pysähtyivät katsoa töllistelemään häntä, kummastellen hänen bretagnelaista asuaan ja hänen kasvoistaan kuvastuvaa hämminkiä. Mutta nauru hyytyi huulille heidän nähdessään, kuinka korkealle heidän päänsä yläpuolelle hän kohosi ja kuinka leveät hartiat hänellä oli antamassa pontta kuritukselle, jonka jokainen irvihammas olisi varmastikin häneltä saanut. Mutta sittenkin; pyrki kaikki häntä viivyttämään, joten oli jo hämärä hänen ehtiessään Palais-Royalin luokse ja pimeä hänen saavuttuaan Rue Croix des Petits-Champsille, jossa hän taaskin pysähtyi kysymään tietä, koska se oli katujen risteyskohta.
Pahinta oli, että kulkijoita oli vähän. Hämärän tullen oli ovet ja ikkunaluukut suljettu.
Pariisi meni niihin aikoihin varhain levolle.
Tyhjällä kadulla asteli kolme naista, ja jonkun matkan päässä heistä edempänä poikkesi samalle kadulle mies pimeältä kujalta, jolla vain harvat olisivat mielellään liikkuneet. Hän oli Waltoniksi nimitetty mies, joka oli seurannut naisia varkaiden ja poliisiurkkijoiden tuntemalla tavalla — toisin sanoen, hän oli arvannut, mitä tietä he menisivät, ja juossut oikoteitä myöten saavuttaakseen heidät. Mutta hän pysytteli talojen suojassa, eivätkä he aluksi häntä huomanneet. Sitäpaitsi oli heidän koko tarkkaavaisuutensa keskitetty Joeliin, joka varmastikin pyrki heitä puhuttelemaan. Heti heidät nähtyään hän olikin alkanut haluta tiedustaa heiltä tietä, pitäen heitä kolmena kotiinsa kiiruhtavana porvarillisena emäntänä.
Hän juoksi saavuttaakseen heidät. He pelästyivät ja lähtivät myöskin juoksemaan, mikä vei heidät Waltonin syliin, jonka tarvitsi ainoastaan millä hetkellä tahansa kääntyä saadakseen heidät kiinni. Mutta bretagnelaiset ovat itsepintaisia, ja tässä suhteessa Joel oli kaksin verroin bretagnelainen. Niin nopeasti kuin naiset pakenivatkin, lisäsi hän vauhtiaan.
Se keskeytti luonnollisesti ne vakavat ajatukset, jotka olivat liikkuneet näiden kolmen naisen mielessä heidän poistuessaan ennustajattaren luota. Madame de Heudicourt oli yhäti hämmennyksissään oudon taikurin julkean ilkeästä vastauksesta; kauniin markiisittaren otsassa oli ryppy, joka ilmaisi hänen olevan syvissä aatoksissa. Ja tummaihoinen tuleva kuningatar uneksi kruunauksestaan.
He olivat kiiruhtamassa kulkuaan ensi kerran erottaessaan Joelin sotilaalliset askeleet.
Pariisissa ei öisin ollut kuutamoa lukuunottamatta muuta valaistusta kuin lyhdyt, joita poliisilaitoksen antamien määräysten mukaan piti ripustaa kaduille. Niitä oli kuusikymmentä, ja niiden otaksuttiin levittävän riittävästi valoa kaupungin puolelle miljoonalle asukkaalle. Tulos oli, että auringon viimeisen säteen sammuessa surkeat kadut muuttuivat kerjäläisten, kaikenlaisten varkaiden, juopuneiden ja kaikkien muiden turvattomien pidättäjien ja ryöstäjien, yleensä hylkyväen, saalistusalueeksi.
Havaittuaan, että heitä ajettiin takaa, kolme naistamme loivat toisiinsa lisääntyvän pelokkaita silmäyksiä. Mitään puhumatta he riensivät eteenpäin. Mutta he eivät jätättäneet ahdistajaansa eivätkä myöskään saavuttaneet ovelaa Waltonia, joka pysytteli edellä saadakseen tempuillaan erotetuksi toisista madame de Heudicourtin, joka ei ollut luopunut rahapussistaan.
»Epäilemättä», virkkoi tummaverinen, »meitä seurataan».
»Hän on aseistettu», huomautti madame de Heudicourt. »Erotin valon kimaltelevan hänen miekkansa kahvasta.»
Kookas nainen ei hiiskunut mitään, mutta mietti: »Minut: on varmasti tunnettu, kuten ennustajatar sanoi. Minulla on paljon vihamiehiä hovissa, ja he ovat saattaneet pestata salamurhaajan surmaamaan minut kadulla.»
Kolmikko kääntyi poikkikadulle, joka vei heidät joen rannalle Louvren luokse. Yltyvän pelon vallassa he painautuivat toisiaan vasten ja tunsivat sydämensä sykkivän haljetakseen.
»Armias taivas, en jaksa enää pitemmälle», mutisi marskin veljentytär.
Myöskin tumma nainen oli pyörtymäisillään ja huohotti: »Emme mitenkään pääse määräpaikkaamme.»
»Rohkeutta!» lausui kolmas. »Tässä on Pont Neuf. Saatamme kohdata jonkun yövartiolla olevan vahtiosaston.»
He eivät tienneet vahtien pitävän tarkkaa vaaria siitä, miten he suorittivat kierroksensa, peläten osuvansa jonkun rosvojoukkueen kohdalle.
Toivoen pääsevänsä ainoiden mahdollisten suojelijain turvaan he ehättivät eteenpäin entistä vinhemmin, mutta äkkiä ilmestyi heidän eteensä uusi vaara. Tämä oli Walton, jonka mielestä oli tullut aika hänen sekautua, koska hän oli havainnut Joelin ja nähdessään tämän itsepintaisesti seuraavan pakenevia luonnollisesti päätellyt, että hän oli saalista tavoitteleva rosvo. Välttyäkseen joutumasta näiden kahden väliin naiset poikkesivat ensimmäiseen aukkoon. Se vei pimeälle pihalle, eikä sieltä heidän onnettomuudekseen ollut muuta pääsytietä.
»He ovat käsissäni», ihasteli Walton, hihittäen, sillä hän tunsi nämä syrjäkujat tyystin. »He ovat satimessa, nuo somat kyyhkyläiset.»
Hän ja Joel saapuivat aukon suulle samalla hetkellä. He katsahtivat toisiinsa, mutta pimeässä ei kumpikaan hyvin erottanut toisen piirteitä eikä puvun yksityiskohtia. Taikurin kumppani jäi senvuoksi edelleen sen harhaluulonsa valtaan, että hän oli kohdannut omaan lajiinsa kuuluvan kuljeksijan, ja puhutteli häntä tuttavallisesti:
»He varmasti palaavat syliimme, toveri. Otaksuttavasti jaamme tavalliseen tapaan: yhtä suuret osuudet kummallekin? Yhdellä heistä on rahapussi, sen tiedän.»
»Mitä!» kivahti bretagnelainen ällistyneenä ja harmistuneena. »Pidättekö minua varkaana?»
Toinen kuvitteli vastalausetta irooniseksi ja vastasi empimättä:
»Hah, hah! Se kelpaa! Onko asia siis sovittu? Rahapussi jaetaan, ja naiset meille, miten sattuma ohjaa. He eivät ole hirvittäviä ollakseen ulkosalla pimeän tultua. Tuossa he tulevat, poika!»
»Ja tuossa sinä menet, roisto!» kiljaisi vimmastunut sankarimme, joka ei tahtonut alentua käyttämään edes miekkansa lapetta niin halveksittavaan roikaleeseen, vaan sivalsi Waltoniin niin hirveän iskun kädellään, että kovaonninen veijari kellahti tielle.
Samassa naiset palasivat; he eivät olleet löytäneet läpikäytävää ja olivat päättäneet antautua rosvojen armoille, luovuttaa heille rahansa ja viimeisenä keinonaan uhata heitä ankaralla rangaistuksella, ilmaisten kuuluvansa hoviväkeen.
Kuinka he hämmästyivätkään nähdessään, että toinen miehistä ei ainoastaan lopettanut lyhyttä riitaa kolhaisemalla toisen tantereeseen, vaan että lisäksi voittaja otti komeasti heilauttaen hatun päästänsä ja kysyi vilpittömällä, sointuvalla äänellä: »Suokaa anteeksi, hyvät naiset, mutta saanko tiedustaa suoraa tietä Palais-Royalille?»
Naisten teki mieli purskahtaa nauramaan; mutta hilliten heitä huojentavaa tunteiden käännettä yksi heistä vastasi:
»Mitä! Tietä kysyäksennekö —»
»Minun on ollut pakko nelistää perässänne tunnin aika? Aivan niin, hyvät naiset; eikä tarkoitukseni ole moittia teitä sanoessani teidän aiheuttaneen minulle paljon vaivaa.»
»Ette siis olekaan rosvo?» jatkoi kyselijä.
»Juuri siksi minua luuli tuo miekkonen, jonka iskin maahan hänen epäkohteliaan arvelunsa tähden. Sanokaahan, onko kaupungissanne ryöväreitä niin paljon, että joka toista miestä pidetään sellaisena! Olen vain kovaonninen muukalainen Pariisissa.»
»Muukalainenko?»
»Niin, astuin ihan äsken Nantesin postivaunuista, tultuani Belle-Isle-en-Meristä, jossa olen syntynyt ja ikäni asunut.»
Tumma nainen kuiskasi vaaleaveriselle:
»Se tuntuu olevan paikallaan. Tunnen hänen asunsa. Se on maaseutulaisbretagnelaisten yläluokan puku.»
Madame de Heudicourt osoitti viemäriojassa viruvaa Waltonia ja kysyi:
»Onko hän kuollut?»
»Oh, hyväinen aika, luultavasti ei. Löin ainoastaan kämmenelläni. Ja jos suvaitsette antaa minulle tarvitsemani neuvot, lähden liikkeelle.»
Asianlaita oli niin, että nälkä kalvoi taaskin hänen vatsaansa.
»Hetkinen, monsieur!» Puhuja oli se naisista, jota taikuri oli puhutellut markiisitar de Montespaniksi, ja hän laski kätensä Joelin käsivarrelle estääkseen häntä poistumasta.
»Mitä voin vielä tehdä hyväksenne?» tiedusti nuorukainen jotensakin maltittomasti, kosketuksen häntä ensinkään kiihdyttämättä — sillä hän saattoi vain hämärästi erottaa verrattoman käden ja käsivarren hurmaavat muodot.
»Monsieur, otaksun teidän olevan ritarillisen kohteliaan herrasmiehen —»
»Kiitoksia! Vaikka enpä tiedä siitä kovinkaan paljoa, jos sen näytteenä pidetään tuollaisen lurjuksen kurittamista. Ritarillisen kohteliasko? Koetan olla, vaikka en tiedä mitään hienoista kaupunkilaistavoista.»
Hänen sävynsä oli niin vilpitön ja eloisa, että markiisitar tähysti häntä niin tarkkaan kuin valo salli ja pani merkille, että hän tarmokkaasta, mutta vapaasta, jopa luontevan hienosta ryhdistään päättäen oli hyväsukuinen mies, jonka muotoa raataminen vainioilla ei ollut rumentanut. Niinpä markiisitar lievensi äänensä ja esiintymisensä korskeutta, jatkaessaan.
»Hyvä herra, minulla on pyyntö teille. Ystäväni ja minä olemme joutuneet harhaan, joten olemme jonkun matkan päässä asunnostamme. Tiellemme saattaisi osua samanlainen ikävä seikkailu toistamiseen — ilkeät kohtaukset ovat niin yleisiä näillä tienoin. Emme tule toimeen ilman käsivartenne ja alttiin rohkeutenne suomaa suojaa. Älkää jättäkö meitä heikkoina ja yksinäisinä yön selkään! Suvaitkaa saattaa meitä, kunnes pääsemme turvaan sisälle!»
»Oi, älkää todellakaan jättäkö meitä oman onnemme nojaan!» rukoili madame de Heudicourt.
Kolmas nainen ei virkkanut mitään, mutta hänen isot silmänsä puhuivat hänen puolestaan.
Tämän vaatimuksen kuultuaan sankarimme kiristi vyötänsä tukahduttaakseen susimaista nälkäänsä, voitti samaten väsymyksensä ja osoitti olevansa ritariainesta sanomalla ja tarkoittamalla, mitä sanoi:
»Hyvät naiset, olen valmis palvelemaan teitä.»
He astelivat St. Jacquesin esikaupunkiin päin. Saatettavien rohkeus näytti täydelleen elpyneen. Hyvin vähäinenkin seikka olisi saanut heidät nauramaan äskeiselle pelolleen.
»Hyvät naiset», alkoi Joel, jota äänettömyys vaivasi, »sanan laskun mukaan kaikki tiet vievät Roomaan. Haluaisin mielelläni tietää, onko täällä ehkä samanlainen sananlasku Palais-Royalista ja vievätkö kaikki tiet sinne.»
»Pitääkö teidän mennä siihen paikkaan?» kysyi madame de Heudicourt.
»Kyllä, sillä minulla on siellä tuttavia», vastasi nuorukainen punastuen, »henkilöitä, joiden läheisyydessä minun tulee pysytellä voidakseni tarpeen tullen auttaa heitä».
»Entä olisitteko valmis kävelemään kaupungin lävitse yöllä tarjotaksenne heille apua?»
»Minkätähden en olisi?»
»Yksin?»
»Mies ei ole milloinkaan yksin, kun hänellä on miekka muassaan.»
»Oi, sepä oli aika sievä vastaus!» jupisi tummaverikkö vaaleaveriselle. »Mitä hänestä arvelet?»
Jälkimäinen ei vastannut mitään, sillä häntä askarrutti nuorukaisen mahdollisuuksien punnitseminen. Pystyäkseen kamppailemaan vihamiehiään vastaan hän saattoi myrkkypullon lisäksi tarvita murhaajan säilää, ja hänen kannattaisi yrittää hankkia sellainen kätyri kiinnittämällä tämä itseensä tunteilla, jotka hän epäilemättä uskoi voivansa mielensä mukaan virittää. Joel ei edes aavistanut, millainen tarkastus häneen oli kohdistettu.
»Mutta vaikka miekka onkin hyvä ystävä», huomautti hän, »on se monesti tiellä puhumattakaan siitä, ettei se sovi pukuuni». Heidän sitten sivuuttaessaan lyhdyn hän lisäsi samaan anteeksipyytelevään sävyyn: »Se asu on yhtäkaikki saanut monen pään täällä kääntymään, vaikka siitä huolimatta sen verhossa saattaa sykkiä rehellinen sydän kuten minkä hyvänsä muodikkaammankin puvun suojassa.»
»Mikähän nimenne saattaa olla?» tiedusti vaaleaverinen nainen.
»En oikein tiedä, mikä se saattaisi olla, mutta se on Joel paremman puutteessa; saanko kysyä teidän nimeänne?»
»Athenaïs.»
»Sievä! Se sopii niinkuin sormikas!»
»Tarkoitatteko sitä?»
»No, mutta tietysti tarkoitan, sillä se on majesteetillinen ja tekee valtavan vaikutuksen.»
»Entä olenko minä mielestänne hiukan sellainen?»
»Ihan sellainen — näytätte kuninkaan hoviin kuuluvalta ylhäiseltä naiselta!»
»Katsos vain! Imartelua! Selvästikin Bretagne kuuluu Ranskaan!»
Hän suuntasi silmänsä nuorukaiseen entistä tarkemmin. Viimeksimainittu oli nähnyt hänen valeasunsa lävitse.
Toisaalta Joel oli hienoimmankin hovinaisen ihailun arvoinen. Hänen kookas vartalonsa ja pitkät, jäntevät raajansa tekivät hänen liikkeensä luontevan miellyttäviksi, villiä kaurista muistuttaviksi. Hänen ujostelussaan ei ollut kömpelyyttä ja hänen piirteistään kiivastumisen hetkellä kuvastuva tulinen tarmo olisi saanut ruhtinaat kateellisiksi. Valheellisesti porvarinemäntänä esiintyvä nainen, ihmistuntija, luki selvästi hänen silmistään kokonaisen runoelman uskaliasta vilpittömyyttä.
»Ai!» Tällöin hän oli liukastuvinaan. »Oi, chevalier Joel, katukiveys on niin niljakas — ja on pimeätä kuin säkissä - sallikaa minun pyytää teitä hyväntahtoisesti tarjoamaan minulle tukeanne!»
»Mielihyvin, madame Athenaïs.»
Hän ojensi käsivartensa, ja »madame Athenaïsin» käsi nojautui siihen, mutta vain jälkimäinen vapisi hiukan. Aurore du Tremblayn kaltaisen tytön jälkeen jäi jopa Montespankin — ainakin yli kolmikymmenvuotias — toiselle sijalle. He olivat nyt Place St. Michelillä.
»Chevalier», lausui markiisitar, »lyönpä vetoa, että olette tullut Pariisiin etsimään onneanne».
»Jos arvaatte uudelleen, niin arvaatte väärin. Onneni luominen on päämääräni.»
»Ainoastaan Onnetarko siis huikentelevan sukupuolen jäsenistä on teitä tänne houkutellut?»
»Nainenko? Oi, hyväinen aika, en ole tavoittelemassa naista, vaan miestä.»
»Ahaa, teitä suosiva ylimys kenties?»
»Ylimys luullakseni; mutta enemmän kuin suosija — tulevaisuuteni, kohtaloni, kaikkeni määrääjä.»
Mutta tuntien avomielisyytensä johtavan hänet liian pitkälle tuntemattomien parissa hän keskeytti puhelunsa, huudahtaen:
»Kääntykää oikealle! Tuota taloa puretaan, ja joudumme sellaiseen vaaraan, että jotakin tipahtaa päähämme — puhumattakaan tuosta törkykasasta.»
»Tiedustin teiltä, ketä etsitte.»
»Hieman vasemmalle — varokaa lätäkköä! Olitte ihan astumaisillanne siihen.»
Markiisitar katsoi hänen silmiinsä, heristi hänelle sormeaan ja virkkoi leikillisesti:
»Oh, te normannilaissekainen bretagnelainen! Tällä tavoinko te eksytätte koirat pois jäljiltä? Koko kohteliaisuutenne tarkoitus oli vain säilyttää salaisuutenne minulta.»
»Se ei ole minun salaisuuteni», huomautti Joel vakavasti, »vaan kuolleen naisen».
»Hyvä! Säilyttäkää se! Sellaista ei Pariisissa varasteta, eikä minun tapani ole mairitella saavuttaakseni tarkoitukseni. Mutta kuulkaahan kuitenkin! Jos sattuma laittaa niin, ettette hyödy mitään kysymyksessä olevasta henkilöstä tai jollette! yksinkertaisesti häntä löydä, niin mitä teette?»
»Rupean kuninkaan sotilaaksi ja lähden etsimään onneani sieltä, missä on iskuja ja vaaroja uhmailtavina.»
»Varmasti uskon teidän raivaavan itsellenne tien armeijassa — jos teissä on vähääkään jaloa verta, jotta saatte jonkun sotilasarvon — tai jos teillä on joku ystävä auttajana.»
»Millainen ystävä?»
»Sellainen, joka rakastaa teitä tai johon voitte luottaa ja jolla on vaikutusvaltaa, niin että teidät voidaan esitellä hovissa —»?
Joel purskahti nauramaan sydämellisesti.
»Hoh, hoh! Sellaisella ystävällä täytyisi olla niin pitkä käsi, että hän saattaisi kumartumatta päästää kenkänsä paulat. Ei edes Pariisissakaan sada sellaisia ystäviä taivaasta.»
»Siitä huolimatta ette kuole niiden puutteeseen — annan siitä sanani takeeksi. Kun olette noin komea ja uljas —»
Epäilevä nuorukainen alkoi hyräillä joululaulua.
Toinen keskeytti sen kysymällä äkkiä:
»Hyvä kumppani, eikö teillä ole mielitiettyä?»
He olivat nyt St. Jacquesin alueella. Markiisittaren seuralaiset kävelivät hienotuntoisesti muutamien askelien päässä parin jäljessä muka kuuntelematta puhelua, mutta jännittäen kuuloaan erottaakseen kaikki.
Mutta sankarimme pysyi kuurona pääkysymykselle. Se oli tuonut hänen mieleensä Auroren kuvan, ja hän näki tytön kävelemässä Saumurin maantiellä viehättävän vartalonsa pannessa puvun aaltomaisesti liikkumaan, hänen matkaa varten varatun olkihattunsa riippuessa nauhoistaan hänen käsivarressaan ja tuulen heiluttaessa sitä ja liehuttaessa hänen hiuksiaan.
Ääni mielenliikutuksesta värähtelevänä hän vihdoin vastasi: »Minulla ei ole, kuten sanotaan, mielitiettyä, vaan sellainen nainen, jota rakastan.»
»Armias taivas! Entä kuinka kauan on laitanne ollut sellainen?»
»Totta puhuakseni, madame — vasta tästä illasta alkaen.»
»Entä miten se teille selvisi?»
»Varsin yksinkertaisesti: tunteitteni nojalla. Valtimoni sykki ikäänkuin olisin ollut kuumeessa; veri kohisi suonissani kuin patonsa murtanut vesi ja tuntui tuliselta nesteeltä. Sydämeni paisui niin, ettei se tahtonut mahtua rintaani, ja ohimoitani ympäröi tulikruunu!»
»Mutta tämähän on la grande passion, tai sitten en minä pysty arvostelemaan», huudahti markiisitar, kuhertaen kuin kyyhkynen. »Sellainen liekki, jollaista ei usein tapaa — todellinen, hyvä ja palava.»
»Ei koskaan ennen ole nainen tehnyt minuun sellaista vaikutusta! Pahus minut periköön, jos se tuntui luonnolliselta!»
Naisen laajentuneista silmistä välähti tulinen säihky. Viaton maalainen sai hänet kuvittelemaan tunnustavansa äkkiä virinnyttä rakkauttaan häntä kohtaan.
»Oi, mitä voisi mies antaa sellaisen rakkauden vastalahjaksi?»
»Kaikki, mitä hänellä on — puhumattakaan — hengestään!»
Joel oikaisihe täyteen mittaansa, ja hänestä hehkui hänen esi-isäinsä, Antoinen, Gaspardin ja Portoksen sankaruutta.
Markiisitar mykistyi ihailusta.
»Olisitteko siis valmis puolustamaan tätä epäjumalaanne ketä vastaan tahansa?»
»Kyllä!»
»Entä jos joku tekisi hänelle vääryyttä tai loukkaisi häntä —» Bretagnelaisen kasvot valahtivat äärimmäisen kalpeiksi. Hetkisen hän seisoi hievahtamattomana paikallaan; sitten hänen vartalonsa näytti kasvavan; hänen pitkät hiuksensa näyttivät muuttuvan päätä kehystäviksi säteiksi, kuten arkkienkeli Mikaelin kuvissa on laita; hänen huuliltaan olisi luullut pursuavan tulisia sanoja tulvanaan. Mutta hän vain jupisi ontosti:
»Tappaisin loukkaajan — vaikka hän olisitte te!»
»Mitä?» kirkaisi markiisitar. »Tappaisitte minutkin? En ymmärrä, ettekö siis tarkoittanut minua?»
»Olisin valmis iskemään kuoliaaksi vieläpä kuninkaankin, jos kuningas mielisi pahaa Aurorelle —»
»Aurorelle?» kertasi nainen, silmäillen häntä tyrmistyneenä. »Sanoitteko Aurore? Kenellä se nimi on?»
»Sillä naisella, jota rakastan.»
»Oi, rakastamallanne naisella?»
»En ole milloinkaan rakastanut ketään muuta — en milloinkaan rakasta ketään muuta kuin häntä, ja hänestä tulee vaimoni, niin pian kuin saavutan sen, mikä tekee minut hänen kätensä ja hänen kiintymyksensä arvoiseksi — nimen, aseman ja omaisuuden!»
Markiisitar kiskaisi käsivartensa irti puhujan käsivarresta, ja toisen nyt katsoessa häneen hämmästyneenä hän virkkoi lyhyesti:
»Olemme perillä emmekä enää tarvitse ystävällistä apuanne.»
Heidän edessään oli matala, synkeä ja epäsäännöllisesti rakennettu talo, joka sijaitsi puutarhassa pihamaan takana korkeiden muurien ympäröimänä. Kaksikerroksista rakennusta peitti taitekatto, ja sen molemmissa siivissä sijaitsi säilytyshuoneita ja talleja. Kivien ja liuskakaton värin mukaan naapurit nimittivät sitä »Harmaaksi taloksi».
Vaunupihan ovi oli kadun puolella. Kolkuttimen kolahdettua siihen tuli vanha palvelija avaamaan, opastaen heidät kaikki pihalle.
»Honorin, valjastuttakaa hevoset vaunujen eteen!» käski nainen, jota Joel oli erikoisesti seurannut hänen astuessaan kynnyksen ylitse.
»Aiotteko te, madame, palata St. Germainiin?» tiedusti mies kunnioittavasti.
»En; jään tänne. Vaunuilla kyyditään tämä herrasmies Palais-Royaliin.»
Hän nyökkäsi kylmästi bretagnelaiseemme päin, joka joutui yllätyksestä toiseen.
»Luullakseni hellyytenne viehättävä kohde, niin kaunopuheisesti kuvailtu, suvaitsee majailla juuri siellä tässä maailmassa?» ivasi hän.
Samassa ilmestyi portaille noin kahdeksan vuoden ikäinen poika. Hänen yllänsä oli kuninkaallisen punainen samettipuku, runsailla kulta- ja hopealankaisilla kudoksilla koristettu. Hänen hienopiirteiset, mutta alakuloiset kasvonsa olivat älykkäät, mutta onnettomuudeksi hänellä oli kompurajalka, ja toinen jalka oli lyhempi kuin toinen. Hän nilkutti heittäytymään tumman naisen syliin, peittäen hänet suudelmillaan ja huudahtaen riemuissaan:
»Olette siis tullut kotiin vihdoinkin, rakas äiti! En voinut käydä vuoteeseen, ennenkuin näkisin teidät, koska pelkäsin teille jotakin tapahtuneen.»
»Monsieur», lausui näiden hellyydenosoitusten vastaanottaja, »ettekö näe markiisitarta, äitiänne?»
Näin nuhdeltuna poika kääntyi markiisitar de Montespanin puoleen ja toivotti hänelle: »Hyvää iltaa!» menemättä kuitenkaan hänen luoksensa.
»St, st!» äänsi markiisitar, purren huultansa. »Onpa sinulla hätä, kun kasvattajasi on otettu pois luotasi vähäksi aikaa! Hyi! Sinun pitäisi olla vuoteessa tähän aikaan, Louis. Madame de Heudicourt, viekää hänet huoneeseensa ja huolehtikaa siitä, että hänet pannaan vuoteeseen heti!»
Kasvattajatar astahti eteenpäin noudattaakseen määräystä, mutta pieni rampa purskahti itkemään ja takertui hänen hameeseensa.
»Madame», pyysi tämä, »sallikaa minun järjestää tämä asia! Herttua ei koskaan vaivu uneen, jollen minä laula häntä nukuksiin tai kerro hänelle satua.»
La Montespan näpsäytti sormiaan välinpitämättömästi.
»Tehkää, kuten haluatte, te henkilöitynyt viisaus! Minä olen vaipumaisillani kasaan väsymyksestä ja aion levätä. Käskekää palvelijattareni tulla riisumaan minut!»
Joel oli seisonut ihmeissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan.
»Nuori herra», jatkoi markiisitar, »on aina hupakkomaista ottaa niskoilleen todellisen rakkauden taakkaa, mutta vielä pahempi seikka se on silloin, kun mies pyrkii saavuttamaan onnensa — silloin se on silkkaa typeryyttä».
Hän ojensi kätensä nuorukaiselle, osoittaen eleillään, että tämän piti sitä suudella, ja Joel suuteli sen sormenpäitä. Ja markiisitar poistui portaita ylöspäin ryhti kuninkaallisena. Kasvattajatar oli seuraamaisillaan häntä otettuaan kasvattinsa syliinsä säästääkseen häneltä portaiden kapuamisen vaivan, mutta ennen lähtöään hän huomautti nuorukaiselle, jonka kookas hahmo teki huutomerkin näköiseksi:
»Chevalier Joel, tässä tulevat markiisitar de Montespanin vaunut, jotka kiidättävät teidät, mihin haluatte määrätä. Jalo ystäväni jätti luultavasti kiittämättä teitä meille tekemästänne palveluksesta. Muistan sen hänen puolestaan. Jos milloinkaan tarvitsette apuanne, tulkaa empimättä kolkuttamaan tälle ovelle ja kysykää Françoise d'Aubignéta!»
KYMMENES LUKU
Friquetin pikku pulmia
»Maurilaisen torvensoittajan» ravintola sai nimensä onnellisten tai onnettomien olosuhteiden yhtymästä, joka epäilemättä johtui sen oven yläpuolella heiluvaan ja kitisevään kilpeen puhaltavan tuulen omituisesta vaikutuksesta. Tähän tammisten puitteiden kehystämään, säiden ruostuttamaan rautalevyyn oli aikoinaan joku Rafaelin taimi maalannut suunnatonta torvea toitottavan maurilaisen kuvan. Talo oli Pas-de-la-Muleksi nimitetyn kadun varrella, joka päättyi Place Royalen kaarikäytäviin. Se oli kunnioitettavan näköinen rakennus, sillä sen katolla oli pippurirasiaa muistuttava torni ja sen julkisivu oli kivistä muurattu ja hirsiristikolla koristettu. Toinen kerros ulkoni kadun yläpuolelle, ja siinä oli ristikkoikkunainen huone, jossa isäntä majaili yönsä, milloin ei ketään ratsastavaa vierasta saapunut. Muuten hän nukkui ylisillä hovimestarinsa — ainoan tarjoilijansa kanssa. Alakerta oli jaettu ruokasalin ja keittiön kesken, eikä niiden välissä ollut edes väliseinää.
Katuun rajoittuva osa oli luovutettu vieraille. Toisessa oli liesi, jossa olisi saattanut vartaassa paistaa kokonaisen härän. Mutta pyhäpäivisin tämän jättiläispaistin sijalle pantiin lintu tai reisipaisti; nyt oli lampaanjalka pyörimässä vartaassa kahden tai kolmen takassa palavan halon edessä. Ei mitenkään olisi voinut järjestää alkeellisemmin tai käytännöllisemmin kuin oli tehty tässä ruokalassa, jossa keittiö oli ruokasalin yhteydessä. Täällä pöydät ja penkit kiilsivät vieraiden kyynärpäiden ja housujen taajasta hankauksesta. Tuolla taasen keittiön padat ja pannut huolellisesti puhdistettuina hohtivat kuin kultaiset ja hopeiset astiat, vaikka olivatkin vain kuparia tai tinaa,
Niiden keskelle oli ripustettu pitkä miekka ja sen kanssa ristikkäin pitkä paistinvarras, jota käytettiin ainoastaan suurina juhlapäivinä.
Mestari Bonaventure Bonlarron, isäntä, oli ollut sotilaana, ennenkuin ryhtyi paistamaan ja paloittelemaan kananpoikia. Hän oli palvellut kersanttina Lafertén rykmentissä, saanut musketinluodista haavan Enghienin herttuan kuuluisassa hyökkäyksessä Rocroin luona ja perin vastahakoisesti luopunut aseista sekä vaihtanut lippunsa ravintoloitsijan esiliinaksi. Eipä silti, että ammatinmuutos olisi tuottanut hänelle rahallista tappiota, sillä ravintola sijaitsi hyvin edullisella paikalla, ja siinä kävi paljon vieraita, koska se oli Place Royalen läheisyydessä. Mutta vain aluksi, niin kauan kuin oli muotina poiketa »Maurilaiseen» nauttimaan viimeinen ateria, ennenkuin lähdettäisiin kaksintaisteluun, tai juomaan voittajan malja seurueen palattua kunniankentältä. Mutta Ludvig XIV ei ollut unohtanut Fronde-kapinaa, jonka aikana hän oli saanut kestää paljon nöyryytyksiä, ja hän vastusti kaksintaisteluja ankarasti.
»Maurilaisen» vanhat, hyvät ajat olivat menneet, ja harvoin isäntä näki rauhallisten vieraittensa joukossa yhden tai kaksi niitä sotaisia henkiä, jotka aikoinaan kiroillen kalistelivat hänen ruoka-astioitaan hänen korvissaan, ja jalkojen tömistystä, jolla kerskurit haastoivat vastustajiaan mittelemään miekkoja.
Tänä sunnuntai-iltana mestari Bonlarron oli majatalossaan kahden kesken tarjoilijansa Bistoquetin kanssa. Edellinen oli kookas, luiseva mies, ja hänellä oli valkea keittäjän asu, mutta siinäkin hän osoitti olevansa sotainen, sillä hän oli kallistanut lakkinsa toiselle korvalliselle ja hän asteli keittiön ja ruokasalin väliä mahtailevasti.
Hänen palvelijansa oli yksinkertainen, noin kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla oli pitkät, kömpelöt raajat ja jonka laihat kädet rikkoivat astioita enemmän kuin lemmenkaihoiset silmäykset särkivät sydämiä siinä kaupunginosassa.
»Hitto vieköön!» huudahti majatalonpitäjä, keskeyttäen rauhattoman kävelynsä ja seisahtuen sotilaalliseen asentoon, »iäksi näkyvät menneen ne kultaiset päivät, joina rahaa kourallisittain kieri valtakunnan ylhäisimpien pusseista näille pöydille ja kellarini parhaita viinejä valui kuin vettä. Kunpa vain porvarit kahakoisivat sotilaiden kanssa! Mutta ei, he kaikki tyytyvät sinkauttelemaan ilkeitä sanoja toisilleen, eikä kukaan paljasta edes veistä. Se on vimmastuttavaa! Kelpo mellakan jälkeen saattaisin tarjota lammaspaistiani eloonjääneille, mutta tuossa se nyt on kärventyneeksi paistuneena! Meidän täytyy syödä se, Bistoquet.»
Tarjoilija veti kasvonsa pitkiksi.
»Kiitoksia oikein paljon, isäntä, mutta minä en pidä tummasta lihasta — tuo on musta kuin oven yläpuolella riippuva maurilaisen pää tai nokimöhkäle.»
»No niin, pane se vadille ja vie se pöytään, sillä aikaa kun minä suljen ikkunaluukut ja telkeän oven! Päivä on päättynyt.»
Ja keittäjä-majatalonisäntä lähti ovelle, mutta hänen parhaiksi ehdittyään kynnykselle liversi hänelle riemuinen ääni velton pariisilaisen mielistelevään sävyyn:
»Terve kaikille, isäntä ja seurue! Kaikki kai hyvin? Sepä hauskaa! Niin minunkin laitani. Kuka jalo herra on tämän casan omistaja, kuten italialaiset sanovat?»
»Minä, hyvä herra», vastasi Bonlarron, kumartaen vieraalle, joka saapui niin myöhään ja puhutteli häntä niin hilpeästi.
Tulija oli noin viidenviidettä vuoden ikäinen, mutta sellaisille miehille ei ikä merkitse mitään. Eloisuudeltaan, iloisuudeltaan, sukkeluudeltaan ja pirteydeltään hän oli yhäti poika; mutta hän oli gamin de Paris, joka olisi ollut valmis menettämään päänsä saadakseen laskea pilaa Grand Seigneurille tai syödä paavin lempiruokaa. Hänellä oli pienet, pyöreät kasvot, tuskin ryppyiset, vaikka hän oli kokenut kaikenlaisia pahoja säitä, sammumattoman kirkkaat silmät, jotka eivät hetkeäkään pysyneet paikallaan, pystynenä, ulkonevat poskipäät, sitkeyden ja oveluuden merkki, ja terävä leuka. Hänen yllänsä oli omituinen puku, jonka hän olisi voinut koota taistelukentällä riistäessään asuja kaatuneilta: säärien ympärille oli kiedottu nahkahihnat kuten Italian vuoristolaisilla; uumilla oli espanjalaismallinen leveä, villainen vyö; hänen vartaloaan verhosi säämiskänahkainen takki, jollaisia käytettiin sotisovan alla; hänellä oli tikari ja miekka sekä myöskin mustepullo ja kynä, jollaisia lakimiehet ja konttoristit kuljettivat napinlävessä takkinsa rintamuksella. Ja hänen päässänsä oli pieni lakki, jonka hirvittävän suurta töyhtöä kiinni pitävä, kauhean iso lasipalanen oli leikattu vanhasta kirkonikkunasta, mutta sai nyt menestyksettömästi koettaa käydä smaragdista.
Hänen ulkonäkönsä turmeli hänen jalkojensa muoto. Istuessaan hän olisi käynyt täysikasvuisesta miehestä, mutta seisoessaan hän oli pelkkä kääpiö.
Hän sujahti ketterästi keskelle huonetta, jonka Bistoquet oli tehnyt valoisaksi sytyttämällä takasta ottamallaan päreellä kaksi kattolamppua. Senjälkeen hän jatkoi suulaasti odottamatta, että hänelle puhuttaisiin:
»Hyvät herrat, näette edessänne tuhlaajapojan. Olen Pariisin poikia, olen nyt palannut syntymäkaupunkiini, verrattomaan, jäljittelemättömään, ja myönnän olevani taaskin onnellinen. Olin nuoruudessani hyvin tunnettu tuomiokirkon seuduilla; jopa linnutkin, jotka nokkivat murusia katukiveykseltä sen edustalta, tunsivat Renaud Friquetin.» Hän kohotti hattuaan mainitessaan oman nimensä. »Olin kuoripoika ja joutoaikoinani tarjoilija mitä hienoimmassa ryyppytuvassa Rue de Calandren varrella. Terve teille, jotka myöskin olette jalon ammattimme, Pyhän Bonifaciuksen ammatin, edustajia! Mutta älkää vain missään nimessä luulko minun mielivän saada ilmaista ateriaa! Oh, en; olen hyvällä tiellä saavuttamaan omaisuuden — arvonimen, aseman ja kaikkea muuta sellaista. En ole matkustellut ja taistellut puolessa maailmassa oppimatta jonkun verran. Vaikka olenkin pariisilainen, käsitän kuitenkin asioita laajemmaltakin kannalta. Niin, olen Pikku Friquet, vaikka vanha kehno minut korventakoon, jos osaan kuvitella, minkä tähden!» Hän näpsäytti sormiaan ylenkatseellisesti. »Ikäänkuin tarvittaisiin jättiläistä, milloin on suoritettava tiukka tehtävä. Eihän kuninkaamme ole minua pitempi, ei edes kuuluisien korkeiden korkojen varassa, joilla hän kävelee.» Kädenheilautuksella hän kehoitti majatalonomistajaa pitämään suunsa kiinni. »Mutta älkäämme keskustelko kuninkaallisista ja poliittisista asioista! Sallikaa minun mieluummin puhua itsestäni, vaikka se onkin vastenmielistä hienotunteisuudestani, sillä minusta on inhoittavaa toitottaa omia asioitani koko maailman ja sen vaimon tietoon. Lyhyesti sanoen, olen palannut syntymäkaupunkiini, jossa olin poikana eloisan muiston jättäneen Fronden päivinä, ja taskussani on suosituskirje meriministerille ynnä viisikymmentä pistolia, joista saan kiittää hänen serkkunsa herra Golbert de Terronin, laivastonintendentin, anteliaisuutta, koska pelastin hänet hukkumasta La Rochellen satamassa. Kuten näette, ei tarvitse olla kolossi laittaakseen mahtimiehen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Niinpä purjehdin La Rochellesta Havreen ja tulin Pariisiin aluksessa, joka toi minut laiturille. Nyt tarvitsen kunnon ateriaa ja kelpo vuodetta. Oletteko valmis antamaan palvelijallenne ne?»
»Monsieur, minulla on huone, joka sopii teille ihailtavasti», vastasi majatalonisäntä kunnioittavasti, kuten tulikin kaunopuhujalle, jolla lisäksi oli taskuissaan ministerille osoitettu suosituskirje ynnä viisikymmentä pistolia.
»Se on hyvä! Otan sen huoneen.»
»Jos teidän arvoisuutenne sitäpaitsi suvaitsee tyytyä oivalliseen lampaanjalkaan, jonka olin varannut omaa pöytääni varten —»
Tarjoilija piilotti hymyilevän suunsa kädellään.
»Lampaanlihaako? Olen aina siitä kiihkeästi nauttinut. Yhä parempaa! Suvaitsen kyllä. Saatte nähdä, hyvä ystävä, että vaikka pariisilaisia pidetään nirson herkuttelevina, osaan käyttää veistä ja haarukkaa kunnollisesti. Pahus minut periköön, jos jätän teille tähteeksi muuta kuin luun.»
»Malttakaahan toki!» sekautui puheeseen toinen ääni kynnykseltä. »Toivottavasti säästätte minulle vähän.»
Kaikki pyörähtivät sinnepäin, eikä heidän ollut vaikeata nähdä puhujaa, sillä Joelin kookas hahmo täytti oviaukon. Hän oli tullut tänne erottuaan ylhäisistä naisista. Pimeässä harhaillessaan hän oli huomannut valoa tuikkivan läheisellä kadulla sijaitsevasta majatalosta. Hän suuntasi kulkunsa tätä majakkaa kohti ja tunsi onnekseen ravintolankilven. Ovikin oli raollaan paremmiksi tervetuliaisiksi nälkäiselle matkalaiselle.
Niinpä Joel astui rauhallisesti sisälle ja vartosi suotuisaa tilaisuutta esittääkseen vaatimattoman pyyntönsä, ollen pakotettu kuuntelemaan Pikku Friquetin helisevää puhetta, jonka loppu merkitsi hänen ateriatoiveittensa raukeamisen mahdollisuutta.
Ihmisen typeryyteen perustuva tosiasia on, että kääpiöt ovat aina vihanneet jättiläisiä. Friquet ei ollut poikkeus tästä perinnäisestä tavasta, sillä hän silmäili kookkaampaa vierasta julkean nenäkkäästi ja tiedusti hänen asiaansa riitaiseen sävyyn.
»Ei asia, vaan nautinto toivottavasti», vastasi bretagnelainen. »Haluaisin, monsieur, muistuttaa teille sananlaskusta, joka teidän kaltaisenne matkailijan ja soturin on täytynyt kuulla vaeltaessaan toivioretkeään tässä maailmassa. Siinä puhutaan lähimmäistemme auttamisen tarpeellisuudesta.»
»Mitä tuolla kaikella tarkoitatte?»
Sankarimme heilautti hattuaan ja jatkoi mitä ystävällisimmin:
»Tarkoitan, että minäkin olen saapunut kaukaa ja etsin majapaikkaa sekä syötävää. En ole suinkaan pahoillani päästessäni jakamaan kanssanne tämän mainion talon herkkuja.»
Nyt oli isännän vuoro paljastaa päänsä ja kumartaa tälle toiselle miekkamiehelle. »Sitäpaitsi kumpikin maksaa osansa», virkkoi maaseutulainen. »Maksu tasan. Suostutteko?»
Jos pieni pariisilainen oli suostuvainen, ei hän ollut sennäköinen. Hänen kasvoillaan oli hyvin hapan ilme, kun hän vastata säväytti pitkälle nuorukaiselle:
»Hitto teidät vieköön! Olen sen lammaspaistin tilannut ja pidän sen.»
»Ette ole kohtelias», huomautti Joel rauhallisesti. »Mutta olen liian janoinen ollakseni nirso — kuiva kuin viiniseipään vanha vaarna.»
Ja ojentaen kätensä Friquetin pään ylitse ja isännän korvan ohitse hän otti tarjoilupöydältä tinaisen kannun ja malttamatta tuskin hajusta päätellä, mitä siinä oli, tyhjensi lähes neljänneksen sen sisällöstä yhdellä siemauksella.
Tällä välin pienen pariisilaisen silmät alkoivat kiilua kuin kissan, jonka hännälle on polkaistu.
»Enkö kohtelias?» toisti hän äänekkäästi. »Vietävä! Oletteko saanut päähänne opettaa minulle käyttäytymissääntöjä — te, joka näytte tulleen Bretagnen rämeisiltä luhdilta, minulle, syntyperäiselle pariisilaiselle? Vakuutan teille antavani iskuja ja sivalluksia sellaisille miehenroikaleille, jotka ovat uhanneet pistää minut taskuunsa!»
»Seis!» vastasi bretagnelainen kärsimättömästi. »Teidän ja minun ei kokoomme nähden maksa riidellä; pulmana on tyydyttää hampaamme, jotka näyttävät olevan samanpituiset. Jollei eteemme panna jotakin syötävää, ei kohta ole jäljellä muuta kuin miekkamme ja tikarimme, sillä syömme toisemme elävältä — malttamatta edes nylkeä nahkaa. Sitäpaitsi», lisäsi hän verratessaan Bistoquetin huoneeseen tuomaa lampaanreittä Friquetin ruhoon, »en voi mitenkään uskoa, että arvelette yksin syövänne tuonkokoisen paistin».
»Minkä tähden niin?»
»Koska sitä vastaan puhuu sääntö —»
»Mikä sääntö, suvainnette?»
»Päätöslaskusääntö: täytyy todistaa, että se teko voidaan suorittaa.»
Isäntä hykersi kämmeniään, sillä sutkaus huvitti häntä suuresti, ja karkeampi Bistoquet purskahti ääneen nauramaan.
Friquet ponnahti ilmaan ikäänkuin rätisyttääkseen kantapäitänsä kuin tappelukukko, ja laskeuduttuaan lattialle hän oli vetäissyt miekkansa.
»Mies, te olette loukannut minua, sillä tiedän kyllä itse, olenko pieni vai enkö. Mutta en salli siitä huomautettavan. Hitto soikoon! Saatte maksaa näistä loukkauksista.»
»Isännän sopii merkitä se laskuuni. Mutta ajatelkaahan, kun olemme sivaltaneet viilloksen tai pari ihoomme —»
»Tunnutte olevan arka omastanne?»
»Niinpä niin, kyllä; en tuonut vara-ihoa Bretagnesta.»
»Totuus on se, että pelkäätte.»
»Pelkään? En tunne kaikkia pariisilaismurteen sanoja enkä tiedä, mitä tarkoitatte.»
Joelin lausuessa nämä sanat hymy huulilla lämpeni Bonlarron ilmeisestä mielihyvästä. Hänen tarjoilijansa nyki häntä hihasta.
»Hyväinen aika!» ähkyi hän. »Aikovatko he tosiaankin katkaista toisiltaan kaulan?»
»Siltä näyttää», vastasi majatalonomistaja riemusta säteilevänä, »ja jos vain onni suo toisen heistä kaatuvan lattiallemme, niin elpyy ehkä se tapa, että täällä syödään päivällistä kaksintaistelujen jälkeen sekä aamiaista niiden edellä — mitä menettelytapaa sain kiittää varjoon joutuneen ravintolani entisestä suosiosta!»
»Mutta kuningas on asetuksilla kieltänyt kaksintaistelut, isäntä.»
»Kieltänyt!» murahti entinen sotilas, silmäillen palvelijaansa syvän säälivästi. »Asetuksia on runsaasti kaikkia rikkaiden ja rahvaan huvituksia vastaan. Jollei asetuksia olisi, miten voisi saada niiden rikkomisen tuottaman hauskuuden? Kas niin, tahdotko lyödä vetoa ottelun tuloksesta?» Hän tarkasti riitatoveruksia, jotka mittailivat toisiaan katseillaan — bretagnelainen levollisena, hyväntuulisena, pilkallisena, pariisilainen taas hermostuneena, kiihtyneenä, raivoisaksi yltyvänä.
»Molemmat rohkeita, mutta toinen hermostunut kuin kissa, kun taas toinen on kylmä kuin jääkarhu. Kumman puolesta lyöt vetoa pistolin?»
»Isäntä, isäntä, teidän ei sovi päästää heitä iskuihin saakka. Teidän tulee sekautua asiaan. Teidän tulee käyttää arvovaltaanne.»
»Käyttää miekkaani, niinpä kyllä.» Hän kiiruhti juoksujalkaa sulkemaan oven, jotta ei kulkuvahti pääsisi häiritsemään, ja siitä huolehdittuaan hän käski tuoda miekkansa. Sitä noudettaessa hän kiskaisi valkean esiliinan yltänsä.
»Luuletko, poika, minun mielivän seistä käsivarret ristissä herrasmiesten otellessa?»
»Tarkoituksenne ei toki liene väittää, että tekin aiotte taistella?»
»Mordieu! Tietenkin tahdon taistella!»
»Kenen kanssa? Voittajanko?»
»Kehnoimman saapuvilla olevan miekkailijan — sinun kanssasi, tolvana!»
»Minun kanssani?» kertasi tarjoilija pelästyneenä.
»Me toimimme näiden herrasmiesten sekundantteina kunniasääntöjen mukaisesti. Sinä olet toisen puolella, ja minä toisen: niinpä — siis taistelu vanhaan hyvään tapaan!»
»Mutta eihän minulla ole miekkaa, isäntä!»
»Saat käyttää pitkää, hopeoitua paistinvarrasta!»
»Hyväinen aika!»
»Niin, se on ehkä pitempi kuin minun puikkoni; mutta; se etu sinun sopii saada.»
Tällä välin Joel oli paljastanut säilänsä; mutta yrittääkseen vielä kerran rakentaa sovintoa hän lausui:
»Kuulkaahan, syödään ensin; meillä on yllin kyllin aikaa mitellä miekkoja senjälkeen.»
»Ei, ei!» vastusti Friquet. »Nyt heti — morbleu! Asiaan!» Ja miekka ojossa hän uhkasi bretagnelaista, joka parhaiksi ennätti sijoittua hyökkäystä odottavan miekkailijan asentoon.
Vimmastunut pariisilainen syöksyi eteenpäin niin rajusti, että miekkojen kahvat kalahtivat vastakkain. Onneksi Portoksen poika oli yhtä kylmäverinen oteltaessa terävillä säilillä kuin nuppipäisillä floreteillakin; hän irroitti miekankahvat toisistaan ja astahti askelen taaksepäin.
»Ohoo!» ivasi tulinen pikku mies. »Goljat peräytyy.»
»En peräydy; irroitin vain säiläni, ja kaikissa maissa, joissa; miekkaillaan tieteellisesti, on säilän irroittaminen ottelutemppu eikä merkitse peräytymistä.»
Näin luennoidessaan maaseutulainen torjui pariisilaisen pistot tämän syöksähdellessä vikkelästi, tulisesti ja monin tavoin, mutta ei sivaltanut ainoatakaan vastaiskua.
»Tuhat tulimmaista, taidatte pitää minua narrinanne!» ärähti Friquet.
»Ihan epäilemättä, monsieur», vastasi Joel rauhallisesti, ja survaisten syöksypiston hän samalla virkkoi: »Jos olisin pistänyt oikein todenteolla, olisitte nyt vartaassa kuin tuo lampaanreisi.»
Raivostunut pikku sankari tunsikin pitkän säilän koskettavan kylkeään, mutta niin kevyesti, että asetta olisi saattanut luulla tylppäkärkiseksi.
»Tämän täytyy loppua!» kivahti hän.
»Olen aivan samaa mieltä», yhtyi sankarimme. »En halua mitään muuta, sillä olen nälkäinen ihan varpaankärkiäni myöten.»
Tehden valepiston, jonka hänen vastustajansa torjui pyöräyttämällä miekkaansa, hän takerrutti pariisilaisen aseen omaan säiläänsä ja ripeällä liikkeellä sinkautti sen huoneen toiseen päähän.
»Lopettakaa koko juttu ja surmatkaa minut muitta mutkitta, mutta älkää riistäkö asettani!» kiljaisi vimmastunut pikku mies suu vaahdossa häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä. Mutta Portoksen poika pisti aseensa takaisin tuppeen, huomauttaen: »Katsokaas, jos tappaisin teidät, emme aterioisi yhdessä.» Hän kävi nostamassa miekan lattialta ja ojensi sen kumartaen Friquetille. »Toivottavasti», jatkoi hän vilpittömällä, sointuvalla äänellään, »ette nyt kieltäydy nauttimasta ateriaa, jonka tähden niin uljaasti taistelitte».
Ei tullut kysymykseenkään olla suuttunut niin hyväntuuliseen mieheen.
»Hei, isäntä, kattakaa pöytä kahdelle — kolmelle — kaikille haluaville! Pyydän teitä kaikkia yhtymään minun ja sankarimme seuraan.»
Friquet seisoi tuokion tappionsa masentamana; hän oli punehtunut ja hämillään, samalla kun hän vapisi. Mutta vastustajan ylevyyden voittamana hän astui Joelin luokse ja sanoi ääni hiljaisena, eloisaa tunnetta uhkuvana:
»Hyvä herra, minä olin väärässä. Käyttäydyin moukkamaisesti rakentaessani äsken riitaa kanssanne sen sijaan, että olisimme vain syöneet tuon käpälän. Aivoni panee kiihdyksiin kirottu kääpiömäinen vartaloni, ja hartaasti toivoisin pääseväni eroon ärtyisestä mielialastani. Se sopii huonosti pariisilaiselle, siis maailman hienostuneimmalle olennolle, ja lisäksi teitä kohtaan, joka selvästi olette aito herrasmies. Kuulkaahan nyt, suostutteko pitämään tätä olleena ja menneenä ja rupeamaan ystäväkseni?»
»Erittäin mielelläni», vakuutti Joel, jäljitellen hänen menettelyään. »Tässä käteni; olkaamme ystävyksiä koko elinaikamme, kunnes kuolema meidät erottaa. Ja nyt omistakaamme huomiomme syömiselle!» lisäsi hän hilpeästi. »Tämä miekkaileminen neljän seinän sisällä kiihoittaa ruokahalua ihmeellisesti. Juodaan tuttavuutemme jatkumisen malja.» isäntä Bonlarron tähysti ympärilleen.
»Pahus vieköön!» kivahti hän. »Mihin ihmeessä palvelijani on joutunut? Se pelkurien kuningas on tainnut pyörtyä.»
»Olen täällä», hengähti hiljainen ääni pöydän alta, mihin mainio Bistoquet oli piiloutunut.
Veteraani silmäili häntä halveksivasti ja käski hänen rientää palvelemaan, »vaikka mielestäni oletkin vain huonosti sovelias palvelemaan pöydässä, jossa noin uljaat herrasmiehet! suvaitsevat istua».
Vieraat olivat pian lampaanreiden kimpussa; se oli ilmeisesti sitkeä ja kova, mutta vaikka se olisi ollut nahkaa, ei se olisi pystynyt vastustamaan nälkäisten miesten hampaita! Sitäpaitsi viini oli »Torvensoittajassa» herkullista, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, istuivat kaikki neljä — sillä rypäleen mehu teki toiset suvaitsevaisiksi tarjoilijaakin kohtaan — rattoisasti yhdessä. Entinen kersantti kertoi tarinoita leirielämästä, marsseilta ja taistelukentiltä, tarjoilija laulaa piipitti itse sepittämänsä laulun, ja uudet ystävykset pakisivat toiveistaan ja unelmistaan.
Friquet, joka hänestä erotessamme oli kuoripoika ja viinikellarin tarjoilija, jumalallisen hengen ja viinin hengen satunnainen palvelija, oli todellakin harhaillut laajalti. Vihdoin hän herra Golbert du Terronin, La Rochellen yli-intendentin, kasvattamana oli saanut jonkun verran tietoja laivastosta ja sodasta. Hän oli keksinyt uuden laivanmuodon nopeuden lisäämiseksi, ja eräät muut »nerokkaat laitteet», kuten silloin sanottiin, taivuttivat intendentin lähettämään pariisilaisen takaisin syntymäkaupunkiinsa, jotta nähtäisiin, eikö hän voisi osoittaa valheelliseksi vanhaa sananpartta profeetoista.
Maalaisherrasmies puolestaan, jonka hyvä viini teki yhtä avomielisen puheliaaksi, kertoi hänen syntymänsä edellä, hänen nuoruutensa aikana sekä matkalla ja kaupungissa sattuneista tapauksista. Älykkään kuulijan huomiota herättivät Portoksen kolmen aseveljen nimet, joiden tuli olla nuorukaisen välikappaleina hänen tutkimuksissaan.
»Seis!» huudahti hän. »Tunnen ainakin yhden niistä, joita te ette tunne.»
»Onko se mahdollista?»
»Hän on kapteeni d'Artagnan, ei kukaan sen vähäisempi!»
»Kapteeniko?»
»Punaisten ja mustien muskettisoturien molempia komppanioita komentava kapteeni. Olin pelkkä poika hänet nähdessäni, mutta poika ei unohda niitä, jotka ravistavat häntä korvasta ja antavat hänelle rahaa. Tosin hän kerran lupasi leikata pois korvani — ja hän olisi saattanut sen tehdäkin, sillä ratsastin erään hänen ystävänsä varastetulla hevosella — ja hän palkitsi minua potkulla, jonka muistoa hellin. Millainen taistelija — teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä, jona parlamenttineuvos Broussel vangittiin — silloin oli sellainen mellakka, jollaisia ei enää koskaan nähdä näinä rappeutuneina aikoina», loruili Friquet, osoittaen sotilaan rattoisuutta, jota kuvastui myöskin myhäilevästä isännästä. »Tiilikiviä ja kukkaruukkuja lenteli kuin lumihiutaleita, porvarit kiiruhtivat aseisiin, ja monsieur d'Artagnan seisoi vastassaan kaksituhatta karjuvaa ja hyppivää miestä ikäänkuin olisi ollut tuomiokirkosta tuotu kivikuva. Niin, hän oli niitä miehiä, niitä sankareita, joista olemme lukeneet! Nähdä sitten raukkamaisen väkijoukon häipyvän, muistuttaen mainitsemiani lumihiutaleita, kun hän näki eskadronansa saapuvan. 'Tähdätkää — valmiit!' Mutta, mordioux, joka oli hänen lempikirouksensa — ennenkuin hän ehti komentaa: 'Tulta!', oli väkijoukko kiitänyt joka taholle, ja Broussel raahattiin Bastiljiin kahta nopeammin. Niinpä kyllä, uskokaa vain, että tunnen herra d'Artagnanin, urheista urheimman, mutta samalla viekkaista viekkaimman — mutta hänhän olikin tyypillinen gascognelainen — koko maailman käskijä, jos hän olisi itse tahtonut.»
»Tosiaanko!»
»Esimieheni, Notre-Damen pedelli, oli myöskin aikoinaan erään kapteeni d'Artagnanin ystävän yksityisenä palvelijana — malttakaas tuokio! — sekin mies lienee ollut yksi mainitsemistanne kolmesta — no niin, maisteltuaan viiniä, jota meidän viinikellaristamme hankittiin ehtoollisastioita varten, päästi esimieheni Bazin useinkin kielensä valloilleen. Niin, tämä herra d'Artagnanin erikoinen joukko ja hän suorittivat mitä suurenmoisimpia asetekoja ennen minun aikaani. He pitivät puoliaan kuuluisaa kardinaali Richelieuta vastaan, ja kardinaali Mazarin, se italialainen liehittelijä, oli heille peräti mitätön vastustaja! Jos etsimänne herrasmies oli kapteeni d'Artagnanin ystävä, niin häntä kannattaa etsiä, sen takaan.»
»Miten kapteenin on käynyt?» tiedusti Joel, tuntien sellaista huojennusta, jota tunnetaan, kun alkaa häämöittää jotakin kouraantuntuvaa, vaikka on pelokkaasti odotettu pettymystä.
Friquet ravisti päätänsä jo pahoillaan siitä, että hänen täytyi tuottaa pettymys uudelle ystävälleen.
»Juuri tässä kohdassa olen väärässä; olen nimittäin ollut vierinkivenä, kun taas, jos olisin pysynyt kirkollisessa ammatissani — tai ravintolaihmisenä, olisin ollut pedelli, mitätöntä ulkonäköäni huomioonottamatta, tai ravintolanisäntä kuten vierelläni istuva arvoisa Bonifaciuksemme. En tiedä sen paremmin kuin tekään, kuka on kaupunkimme kirkon tai kuninkaan henkivartioston päämies.»
»Älkää luottako saavanne apua minulta!» huomautti viinikellarin omistaja. »Siitä alkaen, kun hänen majesteettinsa loukkasi kelpo kaupunkiaan sijoittumalla asumaan sen ulkopuolella olevaan palatsiin, en ole enää saanut hovia ja varusväkeä koskevia tietoja. Kapteeni d'Artagnan saattaa olla kuollut tai eronnut palveluksesta, vaikka meidän vanhojen soturien ruumiiseen henki onkin ihan kuin niitattu.»
»On helppo tiedustella», esitti Friquet.
»Miltä taholta?» kysyi bretagnelainen innokkaasti.
»Muskettisoturien majapaikasta tietysti. Joitakuita vanhoja on vielä elossa, ja he kelpaavat ainoastaan 'vanhan kehnon uunin täytteeksi, jolleivät he helli entisten komentajainsa muistoa.»
»Olette oikeassa, hyvä ystävä. Lähin tehtävä on saada selko muskettisoturien majoituspaikasta.»
»Se on helppo juttu», vakuutti isäntä. »Koska he ovat kuninkaan hovikuntaan kuuluvia, ovat he seuranneet kuningasta Flandriaan.»
»Totta sekin», myönsi Friquet, »mutta sota on loppunut. Kuulin kuninkaan palanneen Lilleen, ja sieltä siis on tietoja etsittävä.»
»Vielä hetkinen!» pyysi Bonifacius-isäntä. »Teidän ei tarvitse mennä niin pitkälle, sillä kaikki muskettisoturit eivät liene lähteneet sinne. Osasto heitä lienee jätetty St. Germainiin kuningattaren henkivartiostoksi. Tästä olen varma, koska tuonnoittain tapasin varakreivi de Bregyn, asiakkaani, joka myöskin on muskettisoturi — jäljelle jätetyn ratsueen korpraali onkin.»
»Luuletteko hänen tietävän mitään kapteeni d'Artagnanista?»
»Olisi naurettavaa, jollei hän tietäisi, sillä hänen on täytynyt palvella kapteeni d'Artagnanin komennuksessa, koska hän on kuulunut muskettisotureihin kolmisenkymmentä vuotta —»
»Kolmekymmentä vuotta», huudahti pariisilainen, »eikä vielä sysätty syrjään. Luulisin häntä sopivammaksi käyttämään kainalosauvaa kuin muskettia.»
»Herra Friquet», vastasi isäntä, hymyillen isällisesti, »näin äsken, että olette uljas herrasmies. Teistä tulee pelottava miekkailumestari, kun taltutatte maltittomuuttanne ja lujitatte teoreettista puoltanne. Mutta vaikka teillä onkin nuoruus puolellanne, en neuvoisi teitä ryhtymään otteluun herra de Bregyn kanssa, koska en tunne ketään paitsi ehkä tätä naapuriamme, joka vetäisi hänelle vertoja ranteen voimassa. Niin, muskettisoturit ovat aina säilyttäneet sen maineen, että parhaat miekkamiehet ovat heidän riveissään.»
»Mitä, taaskin koljo?» ivasi parantumaton pariisilainen. »Mielelläni tunnustelisin tämän sotilaallisen Metusalemin kuntoa. Joka tapauksessa hänen loistava miekkailunsa ei ole auttanut häntä nopeasti edistymään urallaan.»
»Nyt iskitte naulankantaan. Hänen pitäisi olla eversti tai kenraalimajuri, mutta hän on liian perso viinimaljalle ja liian kärkäs vetäisemään säilänsä tupesta sekä juoksemaan naisten jäljessä. Hän juo ja pelaa ja liikkuu leveällä tiellä, joka vie kadotukseen, kuten te, herra, joka olette ollut kuoripoikana, tietänette paremmin kuin minä. Mutta hän on kuitenkin moitteeton herrasmies, lainaa rahaa niin ylhäisen näköisenä kuin soisi suosionosoituksen, juo kestävimmätkin päät pöydän alle ja on valmis taistelemaan, niin kauan kuin miekankahvassa on tynkäkin terästä. Tiedän hänen olleen kaksintaistelussa kymmenen kertaa, ja aina hän on oikaissut vastustajansa kentälle.»
»Eläköön-huuto muskettisotureille», virkkoi Friquet nureksivasti. »Mutta parittomat numerot ovat onnekkaita, ja yhdestoista tai kolmastoista saattaa kaataa hänet.»
»Lähden St. Germainiin huomenna», huomautti Joel.
»Tietenkin», yhtyi Friquet, »ja siihen mennessä nukutaan yhdessä siinä yläkerran huoneessa, johon otaksuttavasti voi aittaa kaksi vuodetta, samoin kuin olemme yhdessä syöneet lampaanreiden». Hän koputti maljallaan pöytää, huutaen: »Vielä malja, isäntä! Sitten levolle, joka mies! Minun pitää olla ministerin puheilla varhain huomenaamulla, ja yrittäköönpä vain joku sihteereistä laskea pilaa minusta!» Hän pöyhistihe voitonriemuisesti ja lisäsi: »Kun hartioillani ori kuninkaan asetakki, tekee se minut tuumia pitemmäksi, eikä kukaan epää minulta ansaitsemaani kunnioitusta.»
»Kuinka kauan tarvitsen päästäkseni St. Germainiin?» tiedusti maaseutulainen.
»Enintään noin kaksi tuntia kunnollisen postihevosen selässä, jollaisen saanette vuokratuksi», vastasi majatalonomistaja.
»Se sopii», äänsi sankarimme, joka ei ollut unohtanut neiti du Tremblayta. »Ehdin takaisin iltamessun ajaksi.»
YHDESTOISTA LUKU
Yksi tietolähde tukossa
Heinäkuun alussa kello kaksi iltapäivällä kuumensi paahtava auringonpaiste katukiviä, jotka ovat aina olleet jalankulkijain kauhuna ja hevosenkengittäjäin riemuna hyvässä St. Germainin kaupungissa. Vanhan linnan pääportin edustalla asteli edestakaisin kaksi muskettisoturia olallaan ase, josta heidän rykmenttinsä oli saanut nimensä, kun taas kaksi muuta, vapaavuorolla olevaa, istui vallihaudan reunalla jalat riippumassa ilmassa ja miekka heilumassa niiden välissä. Toiset ajat, toiset nimet — nyt ei joukko-osastossa ole sellaisia nimiä kuin Du Verger, De Bellière ja niin edelleen, vaan Gace ja Hericourt, palvelusvuorolla olevat, ja Champagnac ja Escrivaux, joutilaina istuvat.
Aito espanjalaiseen tapaan kuningatar Maria Theresa vietti siestaansa, ja hovi noudatti hänen esimerkkiään. Niinpä vahtisotilaat haukottelivat niin, että heidän leukansa oli mennä pois sijoiltaan, heidän vallihaudan partaalla istuvat kumppaninsa torkkuivat, ja toisella heistä oli jäljellä parhaiksi voimia nykäistä toista ja virkkaa:
»Escrivaux, katsohan tuonne, tenniskentälle päin — mitä arvelet tuosta oudosta hahmosta?»
»Siinähän on oikein elävä bretagnelainen, juuri maaseudulta tullut», vastasi toinen vilkaistuaan osoitettuun suuntaan. »Kookas miekkonen, totta vieköön! Mutta hänen täytyy olla hornamaisen sitkeä, kun hän ei paahdu ihan käppyräksi uskaltauduttuaan kuninkaan valtatielle sellaisessa kuumuudessa, jossa raavaanreisi paistuisi.»
Tulija oli ystävämme Joel; hän oli kaupunkiin saavuttuaan jättänyt hevosen, jolla hän oli ratsastanut Pariisista »Sullyn jalavan» majataloon, ja asteli nyt pitkin linnan muurin vierustaa.
»Hän on tulossa tänne», jatkoi herra de Champagnac. »Hänellä täytyy olla jotakin asiaa meille», arveli herra d'Escrivaux, »ikäänkuin tällaisella säällä tekisi mieli keskustella asioista!»
Tulija seisahtui ja kumarsi muskettisotureille tavalliseen ystävälliseen tapaansa.
»Hyvät herrat», alkoi hän, »saanko tiedustaa, ettekö kuulu johonkin kuninkaan muskettisoturien komppaniaan?»
»Kuulumme, kuten asumme pitäisi teille ilmaista.»
»Olemme valmiit palvelemaan teitä», lisäsi Ghampagnac kohteliaasti, samalla kun molemmat nousivat pystyyn ja vastasivat tervehdykseen.
»Ystävällinen tervehdyksenne rohkaisee minua esittämään teille kysymyksen —»
»Jatkakaa, monsieur!»
»Olemme perin iloisia voidessamme tehdä teille palveluksen.»
Taaskin kumartelua, kunnes Joel pitkitti:
»Haluaisin vain kysyä, tiedättekö mitään kapteeni d'Artagnanista —»
Tällä välin vahdit olivat siirtyneet keskustelijain luokse ja kuuntelivat musketti lepoasennossa. Kun tämä taikamainen nimi mainittiin, kirposi kaikkien neljän huulilta ihaileva huudahdus.
»Kapteeni d'Artagnan! Tämän rykmentin ylpeys, jonka värejä meillä on kunnia puolustaa! Ei kukaan ole koskaan johtanut muskettisotureita suurempaan kunniaan eikä esiintynyt tarmokkaammin eikä isällisemmin! Hän on sellainen sankari, jonka urotöitä historian runotar väsyi laulamaan. Ja hän on säilynyt muistissa uljaimpiin ja loistavimpiin kuuluvana upseerinamme!»
Tämä puhe tehosi Portoksen pojan sydämeen.
»Kiitoksia, hyvät herrat!» virkkoi hän. »Teette minut ylpeäksi ja iloiseksi, sillä upseeri, josta puhutte, oli isäni ystävä.»
»Siinä tapauksessa onnittelemme teitä», yhtyi herra de Gace puheeseen, »sillä kapteeni ei siroitellut ystävyyttään tuhlailevasti, eikä sitä saavuttanut ainoakaan mies, joka ei myöskin ollut hankkinut itselleen ritarinkannuksia taistelukentällä».
»Vielä joku sana», pitkitti tiedustaja. »Puhuitte kapteenin muistosta ikäänkuin hän olisi kuollut.»
»Hänhän onkin ollut poissa armeijan luetteloista viimeiset kaksikymmentä vuotta», vastasi Hericourt. »Ei kukaan meistä ole häntä tuntenut, ja vain kerhossamme kerrottujen tärinäin nojalla tiedämme, kuinka arvokkaan palvelijan kuningas hänessä menetti.»
Ja ikäänkuin he kaikki olisivat sitten halunneet näyttää, ettei tämän soturin muistotietojen ainoakaan luku ollut heille tuntematon, he puhuivat toinen toisensa jälkeen:
»Kapteeni d'Artagnan kaatui Frieslandin sotaretkellä — Tykinkuula osui hänen rintaansa — Juuri samana päivänä hän valloitti väkirynnäköllä viimeisen linnoituksen, joka hänen saamiensa ohjeiden mukaan piti anastaa hollantilaisilta — Ja lisäksi ihan samalla hetkellä, jolloin hänen majesteettinsa sanansaattaja ojensi hänelle Ranskan marskin valtakirjan ja sauvan.»
Sankarimme pää painui nuokuksiin.
»Kuollut!» huudahti hän. »Minun olisi pitänyt niin otaksuakin, mutta sittenkin tämä totisesti kirvelee sydäntäni. Hyvät herrat», lausui hän ääneen, saavutettuaan jälleen itsehillintänsä, »koska olette sallinut minun käyttää hyväkseni ystävällisyyttänne, suokaa minun esittää vielä yksi kysymys».
»Antakaa tulla!»
»Tuntuuko joku niistä kolmesta nimestä, jotka nyt lausun, korvissanne ennestään tutulta? Atos, Portos, Aramis?»
Kaikki neljä soturia näyttivät miettivän, mutta vihdoin he vastasivat nyt ensi kerran kuulleensa nämä omituiset nimet. Joel kumarsi sanoakseen jäähyväiset.
»Siispä minulla ei ole muuta tekemistä kuin lausua teille julki kiitollisuuteni.»
Mutta Escrivaux, joka tunsi myötätuntoa häntä kohtaan hänen ilmeisen pettymyksensä johdosta, pidätti häntä.
»Malttakaahan, malttakaahan! Eivätköhän ne saata olla niiden kolmen pelottoman muskettisoturin nimet, joita nimitettiin eroamattomiksi? Herra d'Artagnanin kanssa, joka siihen aikaan oli kuningattaren henkivartiosotilaana palveleva aatelismies, he puolustivat La Rochellen piirityksen aikana St. Gervaisin vallinsarvea suurta kalvinilaisjoukkoa vastaan. Hyvät herrat, muistattehan kertomuksen ruokaliinasta, jonka kumppanimme kiinnittivät lipuksi puolustamilleen muureille ja johon kuningas Ludvig Kolmastoista käski ommella kultaiset kuninkaalliset liljat?»
»Tietystihän sen muistamme», vastasi Champagnac. »Olette arvannut oikein. Mutta kaikki se tapahtui niin kauan sitten. Edellisen kuninkaan hallitessa —»
»Eikä», huomautti Gace hymyillen, »vanhinkaan meistä ole yli kolmenkymmenen ikäinen».
»Komppaniassamme on ainoastaan yksi mies, joka saattaisi antaa teille tietoja tässä suhteessa», jatkoi Hericourt, »ja hän on korpraalimme herra de Bregy, joka ei aina ole puhetuulella —»
»Ei, milloin hän on jättänyt rahansa korttipöydälle —»
»Tai järkensä viinipulloon —»
»Missä tämän teidän herra de Bregynne voi tavata?» kysyi bretagnelainen oman ajatuksensa vallassa.
»Hänen lempiravintolassaan Rue Vachesin varrella —»
»Tai Rue Poteau-Jurén peliluolassa —»
»Jollei hän ole viivästynyt matkalla jäätyään kurittamaan jotakuta roikaletta tai riitelemään jonkun porvarin kanssa, koska tällä on liian sievä tytär —»
»Seis! Siinä paha, missä mainitaan», keskeytti Escrivaux. »Tuolta hän tulee kuninkaan koiratarhan muurin takaa.»
»Olet oikeassa», yhtyi Champagnac. »Olkaa varuillanne, kumppanit! Tuo vanha karhu on sysännyt hattunsa vinosti kallelleen, mikä on sen merkki, että hän on tavallista äkäisempi. Noudattakaa neuvoani älkääkä puhutelko häntä juuri nyt!» lisäsi hän maalaisherrasmiehelle.
»Kiitoksia!» kuului jälkimäisen vastaus, samalla kun hän naurahti. »Olen ennenkin joutunut vastakkain äkäpussien kanssa ja suoriutunut hyvin.»
Tällä välin korpraali de Bregy asteli rehentelevästi hänen luoksensa, kalistellen säämiskänahkaisten saappaittensa kannuksia ja pudistaen hattunsa punaisen töyhdön korvalliselleen, niin että se näytti olevan putoamaisillaan.
Tämä »helläpää», kuten sotilaskielessä nimitettiin sotapalveluksen teräskypärin ärryttämiä veteraaneja, oli rakenteeltaan atleettimainen. Hänen tulipunaisen uumatakkinsa alta, jossa heloitti kultakudoksinen, säteitään eri tahoille lähettävä aurinko, pistivät silmään hänen leveät ja vankat hartiansa samoin kuin rinta, joka oli täydelleen koko hänen muun olemuksensa mukainen. Ainoastaan sellainen ruumiinrakenne saattoi uhmailla irstailun ja mässäilyn täyttämää elämää. Kaikki hänessä kuvasti sitä häikäilemätöntä ja riidanhaluista itseluottamusta, joka johtuu herkulesmaisten voimien ja kaikki koetukset kestävän rohkeuden tietoisuudesta. Siitä johtui myöskin hävytön julkeus, joka houkutteli mitä rauhallisintakin ihmistä hänen pilkallisen katseensa nähtyään tarttumaan hänen kurkkuunsa ja pieksämään hänet säädylliseksi.
»Mitä nyt, somat junkkarit! Tällä tavoinko käyttäydytte vahdissa ollessanne? Mistä saakka, paholaisen nimessä, ovat määräykset sallineet sotilaan ollessaan tehtävissään pakista siviilimiesten kanssa? Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, tietääkseni vain vento sydämeni estää minua lähettämästä teitä kaikkia arestiin sellaisen käyttäytymisen vuoksi.» Niin hän jymisi.
»Herra korpraali», lausui Ghampagnac, »tämä herrasmies haluaa puhutella teitä».
»Mikä herrasmies?»
Ja keikautettuaan päänsä takakenoon hän tähysti bretagnelaista niin ylenkatseellisesti, että tämä tunsi kasvojensa lehahtavan suuttumuksesta punaisiksi. Mutta hilliten nopeasti itsensä, muistaessaan päämääräänsä, hän alkoi:
»Herra korpraali, tulen mestari Bonlarronin luota —»
»Rue Pas-de-Mulen varrella asuvan ravintoloitsijanko? Mainio ravintolanisäntä se mies, tai manalan liekit minua korventakoot! Parhaat juomat, mitä ikinä olen nieleksinyt! Jos olette tullut minua karhuamaan, saatan sanoa teille, että olisitte tehnyt viisaammin, jos olisitte jäänyt hänen kellariinsa tyhjentämään hänen tilavinta tynnyriään, sillä tuo Vilarceaux-lurjus, kuninkaan koiranhoitajain päällikkö, nylki viimeisen pistolini piquetissä.»
»En tiedä mitään veloistanne —»
»Mitä te sitten tiedätte, kautta paholaisen sarvien? Minusta ette näyttänyt kankeakieliseltä tullessani tänne, sillä lörpöttelitte kuin harakkaparvi näiden sotilaitteni kanssa.»
Maaseutulaisherrasmies ponnisti tahtoaan tukahduttaakseen yltyvän ärtymyksen, jonka tämä outo tervehdys varovaisuudesta ja viisaudesta huolimatta hänessä nostatti. Hän esitti tälle karkealle soturille lyhyesti, mitä hän halusi.
»Atos, Portos ja Aramis?» ärähti korpraali, nykien viiksiään pahantuulisesti. »Niin, kyllä muistan heidät kaikki. Atos oli mahtava ylimys, kreivi, jonka tilan nimen olen unohtanut — joka saattoi meidät varjoon ylhäisellä käytöksellään ja uhkealla esiintymisellään — mikä ei pelastanut häntä kuolemasta vanhan koiran tavoin kartanossaan Blaisoisissa.»
»Entä toiset kaksi?»
»Aramis ja Portosko? Aramis oli pappi, joka toisinaan käytti muskettisoturien asua; ja Portos oli pöyhkeilijä, jättiläinen —»
»Saakeli!» pamautti nuori mies, ja hänen äänensä vapisi, sillä hän puri huuliaan niin, että niistä tihkui verta. »Tepä ette puhu lievin sanoin entisistä asekumppaneistanne.»
»Ah», murahti veteraani vihamielisen katkerasti. »Juuri he nauttivat kaikki hedelmät, kun taas minun tuomittuna ruostumaan alhaisessa asemassa on ollut pakko kiristää vyötäni pari reikäväliä vain säästääkseni jokapäiväistä juomaani ja kannikkaani varten.»
»Mutta nämä Aramis ja Portos?»
»Niin, Aramiksesta tuli piispa ja Portoksesta parooni — mitkä kuninkaan suosionosoitukset he ehättivät palkitsemaan kapinoitsemisella ja epäkiitollisuudella.»
»Mitä tarkoitatte?»
»Sitä, että Vannesin piispa ja vapaaherra du Vallon olivat sekautuneet Fouquetin kanssa suureen salaliittoon, joka johti tämän ministerin vangitsemiseen. He olivat johtajina puolustamassa Belle-Isleä kuninkaan sotavoimia vastaan ja pujahtivat tiehensä ankarien iskujen aikana. Olen nähnyt oikeudenpäätöksen, jossa heidät tuomittiin kuolemaan maankavalluksesta.»
Nuorukainen oli valahtanut valkeammaksi kuin hänen paitansa kaulus oli; hänen silmistään singahti säihky, joka teki katselijat levottomiksi, ja hänen vavahtelevilta huuliltaan kirposi tämä harmia uhkuva vastalause:
»Portos kavaltaja — mahdotonta! Te valehtelette!»
Tämän kuultuaan de Bregy suorastaan mylvi. Hänen otsasuonensa paisuivat pullolleen; hänen leveät kasvonsa, muuttuivat punaisista sinipunerviksi, ja hänen kätensä kouristui miekankahvaan. Haasteen sinkauttanut nuorukainen menetteli samoin, mutta Champagnac ja Escrivaux heittäytyivät heidän väliinsä.
»Hyvät herrat, ajatelkaa, mitä mielitte — paljastaa miekkanne kuninkaan asunnon edustalla!»
Korpraali painoi puolittain esille vedetyn säilänsä takaisin tuppeen, astui ärsyttäjänsä eteen, tuijotti hänen silmiinsä ja sanoi, huonosti hilliten vihaansa: »Nuori mies, olette lausunut sanan, joka tekee teidät samanikäiseksi kanssani.»
»Käsitän, mitä siitä johtuu», vastasi Joel, »ja olen valmis pitämään puoliani».
Samassa kajahti kellotornista kolme lyöntiä. Neljä sveitsiläistä henkivartijaa saapui korpraalin johtamina vapauttamaan muskettisoturit vahtipalveluksesta. Kun vaihdos oli tapahtunut ja tunnussanat ilmoitettu, virkkoi muskettisoturien korpraali molemmille vahtisotilailleen: »Herrat d'Hericourt ja de Gace, käykää viemässä muskettinne vahtihuoneeseen! Tulkaa sitten seuraamme tuonne metsään! Tämä muukalainen ja minä lähdemme kävelemään terveydeksemme.» Korostaessaan viimeistä sanaa hän näytti joltisenkin hyvät ja vankat hampaansa virnistäessään tiikerimäisesti. »Myöskin herrat d'Escrivaux ja de Champagnac tulevat mukaamme. Jokainen tulee yksin, jotta emme herätä huomiota. Kohtaamme toisemme Saint Fiacren tammen tienristeyksessä.»
Yhdessä riitaveljet astelivat metsässä, mielissään puiden varjosta niin helteisenä päivänä. Muskettisoturi otti hatun päästänsä ja puhkui hyräillessään vanhaa marssilaulua. Hiki valui virtoinaan hänen otsallaan. Väitetään, että kuoleman lähestyessä näkee menneen elämänsä tapahtumat kuvasarjamaisesti. Joel näki mielessään rakkaan Bretagnensa, Jättiläisen haudan, vyöllänsä riippuvan miekan sammaltuneesta maasta esille pistävänä ja kuolevan äitinsä kasvot. Mutta tällä kertaa niillä oli kova, tuima ilme, ja Joel oli kuulevinaan äitinsä kuiskaavan:
»Puolusta isäsi kunniaa!»
»Olemme perillä», lausui de Bregy, merkityksellisesti korostaen sanojaan. »Tässä on matkanne loppupää.»
Tällä ruohon peittämällä aukeamalla yhtyi useita teitä, muodostaen tähtimäisen kuvion. Sen keskellä kohosi vanha tammi muratin ja sammalen verhoamana, ja sen ontoksi lahonneessa solmukohdassa oli kipsinen Saint Fiacren, puutarhurien suojeluspyhimyksen, patsas.
»Meidän sopii alkaa, milloin vain haluatte», vastasi bretagnelainen maltittomasti.
»Älkää hätäilkö, poikaseni!» varoitti toinen pilaillen. »Meidän täytyy varrota sekundanttejamme, koska en halua väitettävän, että teurastan pieniä lapsia kuten arkkiviisujen peikko.»
Muskettisoturit saapuivat kukin eri polkua myöten.
»Hyvät herrat», esitti iäkäs miekkamies, »kaksi teistä ruvennee hyväntahtoisesti tämän nuoren tappelukukkomme sekundanteiksi, kun taas toiset kaksi ovat minun avustajinani. Te ette tietenkään saa sekaantua, vaikka mitä tapahtuisi, paitsi mikäli sekundantin velvollisuus niin määrää, ja tarvittaessa todistatte, että taistelu oli asianmukaisesti järjestetty ja että surmasin tämän herrasmiehen sääntöjen mukaisesti.»
Sotilaat tottelivat äänettöminä. Escrivaux ja Champagnac sijoittuivat bretagnelaisen vierelle, ja molemmat muut jäivät esimiehensä läheisyyteen. Kaikkien neljän kasvoilla oli murheellinen ilme, ja he silmäilivät sankariamme epäilemättömän säälivästi hänen paljastaessaan miekkansa. Mainittava kuitenkin on, että tämän sankariaikoja muistuttavan, taitavasti käsitellyn aseen näkemisellä oli väkevä vaikutus. Hänen vastustajansa vuoroin oikaisi oikean kätensä sormet ja vuoroin puristi ne nyrkkiin tunnustellakseen lihasten joustavuutta sekä polki jalkaansa.
»Olen valmis, monsieur», äänsi Joel.
Soturi viskasi majavannahkaisen hattunsa nurmikolle ja vetäisi miekkansa esille. Hän taivutti polviaan pari kertaa harjoitellessaan hyökkäystä ja huomautti pilkallisesti:
»Ettekö halua sanoa mitään näille herrasmiehille, ennenkuin alamme?»
»En.»
»Pitäkää sitten varanne!»
»Se on aikomukseni.»
Syvän hiljaisuuden vallitessa kalahtivat säilät vastakkain, ja heti luiskahti korpraalin huulilta kirous, sillä hän oli oivaltanut, ettei hänen tehtävänsä ollut niinkään helppo, jos hän aikoi nujertaa bretagnelaisen nopeasti. Viimeksimainittu ei ollut säpsähtänytkään hänen hyökätessään, vaan seisoi paikallaan kuin kuvapatsas käden koneentapaisesti liikutellessa miekkaa.
»Kas, kas, pojassa on rahtunen paholaista», mutisi vanha soturi. »Aioin vain panna hänet makaamaan muutamiksi viikoiksi. Mutta nyt minun täytyykin järjestää hänelle lopullinen lähtö.»
Viiksiään pureksien hän yritti peräkkäin hyökkäillä vartti- ja terssiasennoissa, syrjäyttäen yleiset miekkailutavat ja sysäten pistonsa niin päättävästi ja taitavasti, että se huolestutti katselijoita, samalla kun häntä hämmästytti, että hyökkäykset aina torjui järkkymätön teräs, sillä hän luuli yksin tuntevansa nämä temput — rykmentissä perintönä kulkeneet. Se oli hirvittävän ja lumoavan kiinnostava näky, ja siinä oli jännittäviä kohtauksia, joita katselijat tarkkailivat levottoman uteliaina. Vastustus, johon vanha rehentelijä ei ollut tottunut, ällistytti ja ärsytti häntä. Se sai hänet asteittain menettämään harkintakykynsä ja kylmäverisyytensä; hänen aivojaan huimasi, ja se hämäsi hänen katsettaan ja kangisti hänen käsivarttaan. Hän tunsi tämän haitan ja kävi kahta kiihkeämmäksi, muuttuen kammottavaksi suunsa vaahdotessa ja verestävien silmiensä pullistuessa ulos kuopistaan. Kerran hän astahti taaksepäin, ponnahti sitten eteenpäin ja survaisi yläpiston, jonka olisi pitänyt tunkeutua vastustajan kauluksen lävitse ja puhkaista hänen kaulansa. Mutta Joel näytti ennakolta odottaneen tätä italialaisten miekkailumestarien vanhaa temppua, sillä hän kyykistyi niin vikkelästi, että säilä sujahti hänen päänsä ylitse. Hänen oikaistessaan polvensa hän ja pettynyt miekkamies joutuivat melkein kiinni toisiinsa. Hän olisi saattanut nyt läheltä iskeä hänen armoilleen jäänyttä miestä, mutta hän tyytyi luomaan korpraaliin sellaisen silmäyksen, jollaiset ilmaisevat vastustajalle, ettei hän saa odottaa sääliä, kun toimeenpanon hetki tulee.
Ottelun eri vaiheiden vaikutuksesta de Bregy nyt epäili itseään, ja toinen sai itseluottamusta, minkä saattoi lukea hänen kasvoistaan. Välttääkseen alaspäin suunnattua sivallusta hän hypähti ketterästi taaksepäin, mutta hänen vasen jalkansa lipesi, ja tehden luonnollisen liikkeen Joel pisti viivasuorasti ja miekan kärki katosi hänen vastustajansa rintaan. Jälkimäinen pysyi pystyssä tuokion ja koetti puhua, mutta veritulva tukehdutti hänen äänensä. Horjuen hän pudotti miekkansa ja vei molemmat kädet haavan kohdalle; sitten hän romahti ruohikolle kuin juuriltaan kiskaistu puu.
Joel nojautui puuta vasten, ja hänen jokaisen hiuksensa nenässä helmeili hikipisara. Hänen voittonsa tuntui unelta. Hän tuijotti säikähtyneenä miekkaansa, jonka kärki oli punainen ja jonka hänkin oli pudottanut maahan, ja korpraaliin, joka virui selällään vanhan tammen juurella. Voitetun laajentuneet silmät näyttivät tarkkailevan häntä, ja hänen huulillaan näytti pyörivän kirous tai uhkaus. Tietämättään, tahtomattaan Joel kumartui hänen puoleensa, hänen huuliltaan lähti huokauksentapainen, ja vain nuoren miehen korviin kantautuivat nämä mitä hiljaisimmin kuiskatut sanat:
»Se on Portoksen pisto!»
Joel oli kostanut isänsä herjaajalle salaisella, vain muutamien rykmentin jäsenien tuntemalla pistolla.
Sekundantit lausuivat toisilleen muutamia sanoja sellaisiin tekoihin tottuneiden miesten tapaan.
»Emme voi tehdä mitään.»
»Emme mitään, jollemme ilmoita metsänhoitajille, jotka kantavat ruumiin St. Germainiin.»
Champagnac ja Escrivaux lähestyivät epämiellyttävän upseerinsa voittajaa.
»Monsieur», huomautti toinen heistä, »teidän on viisainta laittautua pois tästä paikasta niin pian kuin mahdollista, koska kuninkaan asetukset kaksintaisteluja vastaan ovat ankarat eikä poliisien kanssa ole leikittelemistä».
»Emme tietenkään ole koskaan nähneet teitä.» Niin virkkoi toinen. »Herra de Bregyn on täytynyt saada surmansa jonkun tuntemattoman kädestä, kuten sanomme, kun meiltä kysytään. Mutta katsokaas! Joku on tulossa tänne. Poistukaa hetkeäkään hukkaamatta!»
Joel sopersi muutamia sanoja kiitokseksi. Nostettuaan maasta isänsä kostavan miekan hän koneellisesti pyyhki sen puhtaaksi kourallisella lehtiä ja pisti sen takaisin tuppeen. Senjälkeen hän poistui, kävellen kuin juopunut.
Friquet ja Bonlarron odottivat häntä illalliselle hänen saapuessaan heidän luoksensa — tuskin tietäen, miten oli tullut.
»Kautta kunniani», huudahti pariisilainen kertomuksen päätyttyä, »minä olisin menetellyt samoin. Olisin pannut sen öykkärin hyppäämään niin korkealle, että St. Jacquesin kirkon torni olisi näkynyt hänen kiitävän ruhonsa alitse.»
Kun vastustajansa surmanneen kaksintaistelijan ruokahalu oli huono, esitti soturi-isäntä tämän lohduttavan säännön:
»Kun ensimmäisen kerran surmaa ihmisen, hermostuttaa se aina hiukan; mutta merkityksellinen on vain ensimmäinen ruumis. Se ei ole mitään, kun siihen tottuu.»
KAHDESTOISTA LUKU
Tukalassa pinteessä
Quay d'Anjoun laiturikadun varrella sijaitsi herra Nicholas Gruhinille rakennettu ja myöhemmin Lauzunin omaisuudeksi siirtynyt upea palatsi. Mutta tähän aikaan sen oli pariisilaiseksi asunnokseen vuokrannut hänen ylhäisyytensä Almadan herttua, hänen katolilaisen majesteettinsa Espanjan ja Intian kuninkaan Kaarle Toisen lähettiläs.
Aramis istui silkkivaippaan puettuna työhuoneessaan paperien peittämän kirjoituspöydän ääressä. Hän oli juuri lukenut seuraavan kirjeen:
»Teidän Ylhäisyytenne: Saan ilmoittaa Teille, että kuningas piakkoin
palaa Lillestä St. Germainiin, joten on tarpeellista ryhtyä
senmukaisiin valmistuksiin. Markiisitar näyttää tosiaankin olevan
entistä varmempi viehätysvoimansa mahdista ja kunnianhimoisten
pyrkimystensä onnistumisesta. Olen kuullut hänen salaa kerskuneen
hänelle äskettäin lausutusta ennustuksesta, joka toteutuneena tuhoaisi
kaikki toiveemme ja suunnitelmamme täydellisesti. Eräs Palais-Royalin
esikaupungissa asuva ennustajatar oli ilmoittanut hänelle, että
Ludvig XIV olisi piakkoin vapaa solmiamaan uuden avioliiton ja
ottamalla hänet puolisokseen korottaisi hänet valtakunnan korkeimpaan
arvoon. On sentähden välttämätöntä toimittaa hoviin vastapaino
tälle vahingolliselle vaikutukselle — se henkilö, joka saattaa
hänet varjoon. Suvaitseeko Teidän Ylhäisyytenne ryhtyä senmukaisiin
toimenpiteisiin ja pitää minua kaikissa tilaisuuksissa mitä
uskollisimpana, altteimpana ja kunnioittavimpana palvelijanaan.
Boislaurier.»Vaikka ilta olikin lämmin, roihusi hilpeä valkea avarassa, kohokuvin koristetussa marmoritakassa, jonka eteen kirjoituspöytä oli asetettu. Almada puristi kirjeen palloksi ja viskasi sen tuleen, jossa se paloi tuossa tuokiossa. Nojautuen sitten taaksepäin tuolissaan hän näytti antautuvan syviin mietteisiin. Lyhyen ajan kuluttua hän reipastautui ja jupisi:
»Totta totisesti, Boislaurier on oikeassa; asiain kulkua täytyy jouduttaa. Koska vuori ei tule luoksemme, täytyy meidän mennä sen luokse.»
Senjälkeen hän soitti kelloa, ja palvelija näyttäytyi.
»Ottakaa selkoa, onko Esteban palannut, ja lähettäkää hänet heti luokseni!»
Muutamien minuuttien kuluttua oli tiedustettu mies isäntänsä edessä; hän oli komea, teräväpiirteinen espanjalainen. Hän kumarsi vanhalle ylimykselle.
»No, mitä uutta?» kysyi tämä.
»Minulla on kunnia tuoda teidän ylhäisyydellenne ne tiedot, joiden hankkiminen annettiin tehtäväkseni.»
»Oikein hyvä. Puhukaa — kuuntelen tarkkaavasti.»
»Seuraamani nuori nainen asuu erään iäkkään sukulaisensa luona, jota raihnaisuus sitoo sisälle, Rue Tournellesin piirissä.»
»Jatkakaa!»
»Hän käy aamuisin tapaamassa useita lakimiehiä — prokuraattoreja, tuomareita, asianajajia —»
»Edelleen!»
»Iltaisin hän käy harjoittamassa hartautta St. Paulin seurakunnan kirkossa.»
»Mistä olette saanut sen tietää?»
»Kuulin hänen sanovan kirkon pääovella vanhalle kerjäläisvaimolle tipauttaessaan kolikon hänen käteensä: 'Saatte odottaa tätä samaa säännöllisesti tähän aikaan, koska tulen tänne joka päivä.'»
Oltuaan tuokion vaiti lähettiläs tiedusti:
»Eikö tiedossanne ole jotakuta rohkeata, periaatteetonta miestä, joka on valmis millaisiin tehtäviin tahansa, jos hänelle maksetaan hyvin?» Lakeijan aikoessa tarjota itseään hän lisäsi hymy huulillaan: »En epäile teidän arkatuntoisuuttanne; mutta yksityiset syyt estävät minua uskomasta tätä tehtävää oman huonekuntani jäsenille.»
»Teidän ylhäisyytenne tulee tyytyväiseksi», vakuutti espanjalainen innokkaasti. »Tunnen juuri sellaisen miehen, jollaista haluatte.»
»Oi, kuinka hyvin kaikki luonnistuukaan! Millaiset ansiot tällä lurjuksella on tehtävääni?»
»Hän nimittää itseään kapteeni Gordbuffiksi ja on vanha ystäväni, sillä palvelimme yhdessä kuningasta.»
»Laivastossa?»
Estebania puistatti, sillä hän ja maantierosvo olivat kiskoneet samaa airoa Espanjan kuninkaan kaleerivankeina.
»Missä määrin voimme häneen luottaa?»
»Siinä määrin kuin hänen työnantajansa kukkaro kestää.»
»Siispä saatan pyytää häntä tekemään minulle jonkun vähäisen palveluksen?»
»Teidän ylhäisyytenne saanee hänet palvelukseenne käypää hintaa halvemmalla. Se poloinen vintiö on saapunut maaseudulta, jossa häntä on kohdeltu pahasti, hänen repaleisesta vaatetuksestaan päätellen. Hän tuo lisäksi kolme toveriaan, joita hän raahaa kintereillään — he pitävät häntä kapteeninaan. He kaikki neljä joutuivat epärehellisen kumppanin uhreiksi.»
»Mitä, epärehellisyyttä varkaiden keskuudessa! Mihin maailma onkaan joutumassa! Mutta silleen kaikki se! Tuokaa tämä uljas kapteeni heti puheilleni!»
»Huomenna varhain hän vartoaa teidän ylhäisyytenne käskyjä.»
»Olette kelpo miekkonen, Esteban. Osoittakaa edelleen samaa intoa! Rahastonhoitajani haluaa usein tavata teitä.»
Lähetettyään palvelijan luotansa lähettiläs kirjoitti muutamia rivejä eräänlaiseen päiväkirjaan, jota hän kuljetti muassaan, ja vaipui aatoksiinsa.
Hänen ohuille huulilleen levisi hymy, joka asteittain muuttui yhä katkerammaksi.
»Ohhoh!» huokaisi hän väsyneesti. »Kuinka halveksivasti d'Artagnan, Atos ja Portos katselisivatkaan niitä hämähäkinverkkoja, joita nyt kudon! Ne vääryyttä kärsineiden ja sorrettujen kuningattarien ja rakastajien uljaat puolustajat antautuivat miehekkäisiin kamppailuihin ja mittelivät voimiaan sellaisten vastustajien kuin Richelieun, Cromwellin ja ovelan Mazarinin kanssa; he taistelivat kauniiden naisten ja kuninkaaksipyrkijöiden puolesta miekkojen välkkyessä; he ratsastivat vimmatusti; he purjehtivat merien poikki kuten tarujen Perseus ja Jason.»
Hän oli osittain kohonnut istuimeltaan, ja tulinen säihky väikkyi hänen verhotuissa silmissään. Menneinä päivinä suoritettujen huimien urotöiden muisto sähköisti riutunutta ruumista ja herätti muskettisoturin diplomaatissa. Mutta tämä nuoruuden palaaminen oli lyhytikäinen. Ivallisen viisauden, hänen toisen luontonsa, ilme työnsi pian syrjään innostuksen salavihkaisen hohteen hänen iäkkäiltä kasvoiltaan. Katkonaisesti naurahdettuaan Aramis pitkitti: »Mutta ajat ovat muuttuneet. Ne suuret salaliitot, joissa juonija pani päänsä alttiiksi katkeamaan Chalaisin, Ginq-Marsin ja Montmorencyn mestauspölkyllä, ovat väistyneet syrjään kotoisten juonittelujen tieltä, joissa suosikin epäsuosio tai hovimiehen nujertuminen järjestetään ylhäisen naisen viuhkan tai ministerin tuliverhon takana. Ja tämä käsi, joka on ollut kyllin väkevä järkyttämään valtaistuinta, on alistettu nykimään edestakaisin hovinukkia, ikäänkuin he olisivat talonpoikia shakkilaudalla.»
Pantuaan kapeat, valkeat kätensä ristiin silkkiselle vaipalleen hän jatkoi piirteittensä kuvastaessa normaalia omaatuntoa:
»Kun kaikki otetaan huomioon, onko minun syyni, ettei enää ole Olymposta, jolle kiivetä? Pystyn paremmin kapuamaan myyränmättäälle. Mutta edustamani ja puoltamani pyyteet ovat tärkeät. Mordioux! kuten d'Artagnan-rukalla oli tapana sanoa, tarkoituksen tärkeys tekee menettelytavan oikeutetuksi.»
Ja lausuttuaan tämän jesuiittamaisen verukkeen, joka hänen, Loyolan poikien päämiehen, suussa oli tuiki kohdallaan, hän pian vetäytyi rauhallisesti lepäämään.
Kohta sen jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli nauttinut aamiaisen espanjalaisten tapaan, keskusteli hän vanhan tuttavamme Gordbuffin kanssa.
Sen tuloksena tämä uljas korppikotka oli parin vanhan joukkueensa jäsenen kanssa, mutta ei enää ratsain, hämärässä väijyskelemässä St. Paulin kirkon läheisyydessä.
Kirkossa oli joitakuita vanhoja naisia kuuntelemassa iltarukouksia; neiti du Tremblay oli polvillaan Pyhän Neitsyen kappelissa.
Hänen lähestyessään siunattua vettä sisältävää maljaa olisivat hartaudenharjoittajat, jos heidän katseensa olisi ollut kyllin terävä tunkeutuakseen hänen huntunsa lävitse, saattaneet huomata hänen punehtuvan. Likellä samaa maljaa seisoi nuori mies, ystävämme Joel, joka kastoi sormiaan siunatussa vedessä ja tarjosi sitä neidolle. Siten heidän kätensä koskettivat toisiaan. Yhdessä he laskeutuivat kirkon pääportaat.
Kun Condor ja hänen kumppaninsa huomasivat naisella olevan miespuolisen saattajan, ei se ollut heistä mieluista; mutta heidän saamansa määräykset olivat jyrkät, ja he tarvitsivat huutavan kipeästi rahaa. Kooten koko rohkeutensa he lähtivät hiipimään parin jäljessä. Kaksi heistä meni kadun poikki ja yhtyi vielä yhteen oviaukossa tähyilevään mieheen, jonka yllä oli tummanvärinen vaippa ja päässä musta huopahattu. Kolmas seurasi edelleen onnellista paria, joka ei olisi huomannut, vaikka kokonainen rykmentti olisi ollut sen kintereillä.
»Mitenkäs on?» tiedusti tarkkailija molemmilta tulijoilta.
»Niin, olette aivan oikeassa, kapteeni», vastasi toinen urkkija. »Mies on sama bretagnelainen talonpoika, jonka kanssa meillä oli se pikku kohtaus Saumurin tiellä.»
»Ja myöskin tyttö on samojen postivaunujen matkustajia.»
»Siitä tulee kaksinkertainen saalis», huomautti Condor virnistäen. »Vihdoinkin on minulla valta kuitata tuon röyhkeän olennon ylenkatse ja tuon maalaisen häikäilemättömyys.»
»Älkää olko niin varma siitä!» varoitti toinen miehistä. »Olette menetellyt viisaasti hankkiessanne lisäväkeä; tuolla somalla linnulla on nokka ja kynnet, joilla se puolustautuu.»
»Niin on», yhtyi toinen, »ja se varmasti käyttää niitä hyvin».
»Mitäpä siitä?» pilkkasi kuninkaallisten rosvojen eversti. »Eikö meillä ole suukapula, jolla estämme häntä nostamasta liian pahaa melua? Mitä taas tulee tuohon ilveilijään, on meillä kymmenen kelpo säilää, jotka pian hänet vaimentavat.»
Samanlaiseen sävyyn kuin olisi ollut armeijaansa taistelurintamaan järjestävä kenraali hän jatkoi: »Missä on kumppaninne Taskuvaras?»
»Seuraamassa paria.»
»Missä vaunut ovat?»
»Kirkon luona.»
»Entä muut miehemme?»
»Vaunujen lähettyvillä.»
»Ja nyt työhön! Muistakaa: ei mielettömyyksiä! Meidät pestannut korkea ylimys antoi siitä nimenomaisen määräyksen. Toimikaa maltillisesti ja suorittakaa tehtävänne hyvin!»
Useina päivinä Aurore oli käynyt iltamessussa St. Paulin kirkossa, ja Joel oli kahdesti saanut ilon saattaa hänet kotiin. Mutta nuorukainen oli niin tehdessään pysytellyt vähän matkan päässä. Tällä kertaa hän oli kyllin rohkea kävelläkseen neidon rinnalla. Jälkimäisen katsoessa häneen ja hymyillessä ystävällisesti hän jupisi rukoilevasti:
»Pitääkö meidän erota toisistamme niin pian? Haluaisin niin mielelläni puhella kanssanne.»
»Olen samaa mieltä, hyvä ystävä», vastasi toinen empimättä, ojentaen hänelle kätensä, minkä jälkeen hänen kasvonsa loistivat riemusta.
He kääntyivät Rue Petit-Muscille.
»Sallikaa minun nojata käsivarteenne!» pyysi Aurore. »Minua pelottaa niin kovasti.»
»Toivoakseni ei pelota minun ollessani seurassanne», virkkoi Joel.
»Oi», vastasi tyttö, »tiedän kokemuksesta saavani luottaa voimaanne ja rohkeuteenne; mutta tämä seutu on niin yksinäistä, ja yö tekee nopeasti tuloaan».
Liikkeellä oli tosiaankin vain harvoja ihmisiä. Yö lupasi sukeutua myrskyiseksi, ja taivas oli pilvessä. Tyttö nojasi suojelijansa käsivarteen. Hurmaantuneena Joel ajatteli hänen suloista viehkeyttään, jota sakeneva hämy vienonsi, saaden sen näyttämään taivaallisemmalta. He kävelivät hitaasti, pysytellen hyvin likellä toisiaan. Sanoja pyrki tunkeutumaan bretagnelaisen huulille, mutta hän nieli ne takaisin voidakseen vain kuunnella ääntä, joka värähdytti häntä ytimiä myöten.
»No, oletteko aloittanut tiedustelunne?» kysyi Aurore. »Varmastikin olette, koska olette pikaisen toiminnan mies. Vieläkö luotatte menestykseen, jonka puolesta rukoilen joka päivä?»
Nuorukainen joutui pahasti hämilleen. Pitäisikö hänen ilmaista neidolle, mitä oli tapahtunut hänen käydessään St. Germainissa? Hän ei rohjennut.
Mutta koska valheellisuus oli vastenmielistä hänen vilpittömälle ja suoralle luonteelleen, vastasi hän kysymykseen esittämällä toisen.
»Entä teidän toimenpiteenne, mademoiselle, lupaavatko ne johtaa onnelliseen tulokseen?»
»Voi!» huoahti tyttö, pudistaen päätänsä. »Minä en ole taitava kerjäämään ja rukoilemaan suosionosoituksia. En ollenkaan käsitä taitoa hankkia yleistä kannatusta uudistetuilla anomuksilla, ja minussa on se suuri puute, että olen ylpeä. Oi, toivoisin asian koskevan yksinomaan minua ja lasten menestyksen —»
»Luopuisitteko koko tehtävästä!»
»Varmasti luopuisin ja poistuisin Pariisista seuraavana päivänä.»
»Poistuisitte Pariisista?» kertasi toinen.
»Mitäpä muuta voisi odottaa? Täkäläinen melu huimaa päätäni. Kaikenlaiset seikat herättävät minussa pelkoa. Kaduilla, joilta korkeat talot piilottavat taivaan, hälisevät intohimot ja halut valavat minuun kauhua ja sääliä. Toisaalta sitten tunnen olevani täällä niin yksinäinen, vailla kaikkea tukea ja turvaa. Oi, kuinka paljon mieluummin lahtisinkaan kotiin maaseudulle asuakseni kaukana, hyvin kaukana pääkaupungista! Minun kotipuoleni on teidänkin kotipuolenne, ja siellä kasvaa villiruusuja sekä väriherneitä sekaisin kallioilla ja rajattomalla rannalla, sekoittaen tuoksuaan valtameren lauhkeaan tuuleen.»
»Olisitteko tyytyväinen saadessanne asua siellä itseksenne?» tiedusti rakastunut äänensä värähdellessä.
»Pitäisin itseäni kaikkia muita naisia onnellisempana, jos vierelläni olisi mies, jonka sydämeni on valinnut.»
»Oi, niin», mutisi Joel, »tarkoitatte jotakuta mahtavaa ylimystä, joka tekisi teistä ylhäisen naisen».
»Oh, ei», torjui Aurore vienosti, ravistaen päätänsä. »Olen köyhä ja olen tunnustanut olevani ylpeä, mutta tämä ylpeys estää minua ottamasta siltä mieheltä, joka menee kanssani naimisiin, mitään muuta kuin vihkimäsormuksen.» Hänen äänensä muuttui ylpeämmäksi, ja hän lisäsi: »Mutta aatelisen tyttärenä en saa mennä naimisiin alempisäätyisen kanssa.»
»Voi minua!»
Aurore puristi hänen käsivarttaan omallaan ja ääni vakavan läpitunkevana tiedusti:
»Minkä tähden huokaatte? Minä olen kärsivällinen, ja me olemme nuoria. Emmekö jaksa odottaa luottavaisina, kunnes taivas on antanut siunauksen ponnistuksillemme tai kunnes te, jollette saa selville isänne nimeä, olette itse hankkinut nimen itsellenne?»
»Laupias taivas!» äännähti Joel. »Onko mahdollista, että olette arvannut salaisuuteni?»
He olivat saapuneet Célestin-rannalle, jossa oli penkki puun juurella. Tyttö istuutui sille, kehoittaen:
»Tulkaa istumaan viereeni!»
Joel totteli, ja toinen jatkoi: »Uskon teidän rakastavan minua.»
Nuorukainen käänsi katseensa Auroreen, jonka silmät olivat tiukasti suunnatut häneen, mutta joka sitten loi katseensa maahan, välttäen hänen tulista ilmettään.
»Niin, ja haluan hartaasti», jatkoi neito, »teidän tietävän sen, minkä tietämiseksi en kaivannut sanoja huuliltanne; minun tarvitsi vain kuunnella oman sydämeni sykintää».
Kuumeiseksi kiihtyneenä sankarimme vakuutti: »En kunnioita koko maailmassa ketään muuta niinkuin teitä, ja kuolisin, jos menisitte naimisiin jonkun toisen kanssa.»
Senjälkeen syntyneen lyhyen äänettömyyden aikana kuului hiljaista kahinaa, joka saattoi olla nousevan tuulen aiheuttamaa; myrsky lähestyi, ja pimeys sakeni. Mutta rakastuneet eivät havainneet kumpaakaan; he eivät olleet tietoisia myöhäisestä ajasta eivätkä etäisyydessä jymisevästä ukkosesta. Joel oli ottanut pienet, vavahtelevat kätöset hellästi otteeseensa.
»Aurore», hoki hän, »Aurore, minä rakastan sinua! Sinä olet koko tulevaisuudentoivoni ja kaipaukseni! Sinä olet koko elämäni!»
Hänen puhelunsa keskeytti sydäntävihlova kirkaisu, sillä tyttö oli nähnyt tumman hahmon tulevan esille puun varjosta. Käsivarsi kohosi, ja raskaan pistoolin nuppi tärähti nuoren miehen päähän. Hän kaatui pyörtyneenä.
Ikäänkuin tämä olisi ollut merkki, syöksyi samasta piilopaikasta esiin kolme miestä, jotka karkasivat neiti du Tremblayn kimppuun. Samassa ilmestyivät joenrannan puolelle päättyvästä kujasta kahden hevosen vetämät vaunut. Roikalekolmikko lähti kiidättämään tyttöä niitä kohti.
Hän pani vastaan ja kirkui:
»Apua, apua!»
Tämä hätähuuto sai aikaan ihmeen. Joel ponnahti pystyyn, kuten härkä toisinaan tekee, kun kirveenhamara on huumannut sen aistit niitä tyyten herpaisematta. Hänen villaisen bretagnelaishattunsa paksu huopa oli lieventänyt iskun voimaa. Yksinäisen lyhdyn kalpeassa hohteessa hän eroitti naisenryöstäjät ja riensi heidän kimppuunsa miekka kädessä. Nähdessään hänen hyökkäävän, muistuttaen vihollista vastaan karauttavaa ratsumiestä, yksi roistoista erosi kumppaneistaan ja myöskin paljasti miekkansa.
»Tästä on tie tukossa!» kiljaisi hän.
»Kuninkaallisten rosvojen eversti!» huudahti Joel.
»Sama mies», vastasi Gordbuff, survaisten säilänsä kärjen hänen kasvojaan kohti. »Aion tällä kertaa taaskin panna merkin samaan kohtaan, johon pistoolinluotini jätti jäljen.»
Tämä oli vain miekkailutemppu, sillä sen sijaan, että säilä olisi lähestynyt Joelin silmiä, hänen täytyikin torjua isku, joka olisi saattanut katkaista hänet kahdeksi kappaleeksi.
»Äh, senkin kaleerinkarkulainen!» ärähti bretagnelainen. »Teitä ei kannata surmata jalolla säilälläni.» Ja käännettyään aseen toisinpäin hän käytti sitä nuijana ja iski valtavalla sivalluksella rosvon pään melkein halki, ja mies kierähti mutaan. Yhdellä harppauksella voittaja sujahti hänen ylitseen, ja harpattuaan vielä pari askelta hän oli miehen rikostoverien kimpussa. Sivallus pani Näpistelijän ulvomaan ja pisto sysäsi Ryöstäjän oviaukkoon. Nyt ei Aurorea enää pidellyt ainoakaan katala käsi. Hän takertui Joelin kaulaan.
»Olet pelastanut minut», riemuitsi hän. »Voi, Jumala meitä auttakoon!» parkaisi hän melkein heti senjälkeen. »Olemme hukassa.»
Samalla hetkellä näytti kymmenkunta aseellista roistoa, joita nimitettiin »julmureiksi», armeijasta karanneita sotilaita, jotka viettivät kuljeskeluelämää, kohoavan maan uumenista, rientäen suoraan sankariamme kohti.
»Koirat», sanoi hän, »on hyväksi teille, etten ole yksin».
Sen sijaan, että olisi päätäpahkaa syöksynyt heidän keskelleen, hän otti tytön syliinsä ikäänkuin tämä olisi ollut höyhen, pyörähti ripeästi ympäri ja lähti peräytymään. Koko joukkue ehätti ajamaan häntä takaa. Onneksi nousevan hyrskyn ensimmäinen vihurinpuuska tuprutti tomua pilveksi ja kietoi heidät sen sokaiseviin pyörteisiin. Se hidasti hetkiseksi heidän vauhtiaan, ja se tuokio riitti antamaan pakenijalle joltisenkin etumatkan.
Isoja sadepisaroita alkoi tipahdella.
Joel juoksi kuin kamelikurki. Ajatellen, että pelastaakseen rakkaansa hänen ei pitäisi kaihtaa sellaista menettelyä, jota hätätilan vuoksi pidettäisiin anteeksiannettavana, hän nosti tytön vasemmalle olalleen ja piteli häntä kiinni samanpuolisella kädellä; Aurore ei hievahtanutkaan. Joelin oikea käsi oli vapaana miekkaa varten. Kallis taakka ei hidastanut hänen vimmaista juoksuaan; jos se vaikutti mitään, niin se kannusti häntä eteenpäin huimaa vauhtia. Hänen takaa-ajajansa olivat itsepintaisia. Hän kuuli heidän kiiruhtavan huohottavina jäljessään aseiden kalistessa ja hirvittävien kirousten kajahdellessa. Mutta sankarillamme oli onneksi sellainen ruumiinrakenne, että hän pystyi tämänlaatuisiin tekoihin. Hän oli ketterä jonkun verran vantterasta vartalostaan huolimatta. Hän ei ollut turhan vuoksi harjoitellut lihaksiaan metsästellessään Belle-Islen tasangoilla ja juoksennellessaan hietikolla jopa myrskyisinä öinäkin ukkosen jyristessä.
Myrsky oli pahimmillaan. Maahan tuli rakeita, niin että ratisi. Joka taholta vastasi kaiku ukkosen jymyyn. Mutta bretagnelainen oli ollut pahemmissakin säissä kotipaikallaan.
Päiväntasausmyrskyjen aikana hyökyaallot vyöryvät kallioita vasten, ärjyen kuin titaanit, jotka yrittävät niille kavuta. Hän harppaili edelleen sydämensä sykkiessä säännöllisesti ja hengityksensä käydessä tasaisesti.
Mutta niin ei ollut rosvojen laita; väkijuomien ja kemuilun heikontamina he rehkivät ja kompastelivat; heidän henkensä salpautui; tuontuostakin joku heistä pysähtyi. Joel oli avopäin paetessaan, ja hänen pitkä tukkansa liehui tuulessa märkänä sateesta ja hiestä. Hän juoksi sillan ylitse — sitten toisen. Hän kiiti kadulle, toiselle, kolmannelle ja ponnistettuaan vielä kerran saapui vanhan Gitén rajojen ulkopuolella olevaan piiriin. Täällä hän seisahtui lepäämään nurkkakivellä ja kuunteli.
Hänen ahdistajiaan ei näkynyt, ei kuulunut. Hän päästi voitonriemuisen huudahduksen.
»Taivaan kiitos, olemme turvassa! Mademoiselle, uskon, että taivaan avulla meidän ei tarvitse pelätä mitään.»
Aurore ei vastannut mitään; hän pysyi hievahtamattomana.
»Voi armias, onko hän kuollut?» ähkyi bretagnelainen.
Tuskaisesti hän tunnusteli tytön valtimoa ja havaitsi sen vielä sykkivän.
»Hän on vain pyörtynyt», huokaisi hän huojentuneena. »Samanlainen kohtaus kuin se, joka hänelle sattui Saumurin tiellä. Mutta», pitkitti hän tukiessaan Aurorea polvellaan, »hänen pitää saada hoitoa. Muutoin tämä liottava sade koituu hänen kuolemakseen. Millainen paikka — ei ainoatakaan sielua liikkeellä! Kaikki ovet ja ikkunat teljetyt! Enkä edes tiedä, missä olen», lisäsi hän epätoivoisena, tähyillen ympärillään pimeneviin varjoihin.
Äkkiä välähti salama; pimeästä kuvastui näkyviin se talo, jonka edustalle hän oli pysähtynyt, ja urhea nuorukainen päästi riemuisen huudahduksen.
Hän tunsi rakennuksen Harmaaksi taloksi. Vain muutamia päiviä aikaisemmin hän oli saattanut sinne ne kolme naista, jotka olivat pyytäneet hänen suojelustaan Pont Neufilla. Iloa ja lohtua tuovana johtui hänen mieleensä lause, jonka yksi naisista kiitollisimpana hänen avustaan oli lausunut:
»Jos milloinkaan tarvitsette apuani, älkää epäröikö kolkuttaa tälle ovelle ja kysyä Françoise d'Aubignya!»
KOLMASTOISTA LUKU
Kuningattaren kaltainen
Françoise oli huolissaan kuninkaallisista lapsista, joiden alkukasvatus oli uskottu hänen tehtäväkseen. Hän pelkäsi myrskyn häiritsevän heitä. Joka kerta, kun ukkosen jyrähdys tärisytti ikkunoita, hän vilkaisi heidän kehtoihinsa päin levottoman hellästi. Mutta nuo kolme lasta eivät liikahtaneetkaan; viattomuus suojeli heitä luonnonvoimien kamppailussa. Niinpä nainen alkoi jälleen lukea. Aika-ajoin hän keskeytti lukemisensa ja laski pois käsistään kirjan sekä kynän, jolla hän oli kirjoittanut muistiinpanoja, miettiäkseen nojautuneena taaksepäin lepotuolissaan katse tyhjyyteen suunnattuna, vakavien huulien supattaessa: »Kuningatar — se nainen väitti, että minusta tulee kuningatar.» Mutta epäilyksen hymy kaarrutti hänen suutansa, vaikka hänen silmiään kirkastikin toivonsäde. Hän ravisti päätänsä ikäänkuin karkoittaakseen tämän itsepintaisen ajatuksen mielestään. Ollessaan parhaillaan tällaisten kiusallisten aatosten vallassa kuninkaan lastenhoitajatar äkkiä hätkähti, sillä ovenkolkuttimella alkoi raskas käsi kolistaa.
»Kolkutus tähän aikaan — mitä se saattaa merkitä?»
Muutamien minuuttien kuluttua astui huoneeseen palvelija.
»Mikä hätänä, Honorin?» tiedusti emäntä.
»Madame, tulija on nuori herrasmies, joka haluaa puhutella teitä.»
»Nuori herrasmies?»
»Tunsin hänet siksi mieheksi, joka saattoi teidät ja markiisittaren tänne ja jonka markiisitar käski kyyditä kotiin vaunuillaan.»
Pian haihtuva puna lehahti naisen kasvoille.
»Oi, se uljas mies —»
»Hänellä on muassaan nuori nainen — oikein sievä, totisesti, ja nähtävästi pyörryksissä, sillä mies kantoi häntä sylissään.»
»Tämä on omituista», virkkoi lastenhoitajatar, nousten seisoalleen. »Mutta opastakaa heidät kuitenkin rukouskammiooni, johon tulen heidän luoksensa kohta!»
Hänen mennessään huoneeseen astui Joel, joka oli tuskaisen huolestuneena odottanut, askelen häntä kohti, tehden rukoilueleen, ja sanoi, osoittaen mademoiselle du Tremblayta, jonka hän oli laskenut sohvalle:
»Oi, olkaa sääliväinen, madame, ja auttakaa häntä! Korvaan sen teille.»
Katsahtaessaan tyttöön, jonka kaunis tukka oli likomärkänä valahtanut hartioille, lastenhoitajatar ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta.
»Kutsukaa nopeasti Nicole ja Suzette!» käski hän, kääntyen häntä seuranneen palvelijan puoleen. »Lämmityttäkää Sinisessä huoneessa oleva vuode! Ja tuokaa tänne matkoja varten järjestetty lääkelippaani!»
»Minun täytyy selittää teille, madame», alkoi bretagnelainen, astuen taaskin eteenpäin.
»Ei juuri nyt!» keskeytti toinen. »Meillä ei ole aikaa, meidän täytyy virvoittaa pyörtynyt viipymättä.»
Molempien kamarineitojensa saavuttua hän jatkoi:
»Kantakaa tämä nainen Siniseen huoneeseen, jossa riisutte märät vaatteet hänen yltänsä ja panette hänet vuoteeseen! Etsin lääkkeistäni sopivimman palauttamaan hänet tajuihinsa. Te jäätte tänne, monsieur», lisäsi hän pyörtyneen tuojalle. »Tulen takaisin heti, kun potilas ei enää tarvitse läsnäoloani. Sitten teidän sopii selostaa minulle koko tapaus.»
Kului lähes tunti, joka vartoajasta tuntui puolelta vuosisadalta. Mutta vihdoin Harmaan talon emäntä näyttäytyi.
»Olkaa rauhallinen!» kehoitti hän vastaukseksi miehen äänettömään tiedustukseen. »Neiti du Tremblay — hänen nimensä tuli nimittäin julki kuumeisessa hourailussa — nukkuu. Annoin hänelle rauhoittavaa juomaa. Mutta hänen on täytynyt joutua kauhean pelon valtaan ja —»
»Niin totisesti.»
Sankarimme kertoi kuvailemamme kohtaukset nopeasti lastenhoitajattarelle. Hänen ehdittyään selostamaan huimaa juoksuaan myrskyssä ja pimeillä kaduilla lausui kuulija:
»Tämä on tosiaankin omituinen seikkailu. Nyt käsitän tyttö-rukan levottomuuden, josta koetin häntä päästää rauhoittavalla lääkkeelläni. Älkää olko huolissanne! Hän on rauhallinen herätessään turvallisessa paikassa, puolustajansa ollessa läheisyydessä. Jollei niin käy, turvaudun vitkastelematta lääketieteen apuun ja kutsun tänne Fagonin.»
»Fagonin? Oi, tohtorinko?»
»Lääkärin — kuninkaan uuden henkilääkärin.»
»Oi, silloin hän pelastaa potilaan! Jos hän nimittäin ei sitä tekisi, madame, en totisesti enää haluaisi elää ja tahtoisin pyytää teiltä enää ainoastaan yhtä seikkaa: neuvoa, miten suorinta tietä päästään joelle —»
Kuninkaan lastenhoitajatar heristi hänelle sormeaan hellän nuhtelevasti.
»Toistan, ettei sillä nuorella naisella ole hengenvaaraa — ainakin minä uskon niin; hän kärsii vain tiukkavireisen, kuten minusta näyttää, tavattoman herkkävaikutteisen mielenlaatunsa seurauksista.»
»Olette oikeassa», virkkoi bretagnelainen, »sillä olen ennenkin nähnyt hänet samalla tavoin pahoinvoipana».
»Ja otaksuttavasti silloin mielen kiihtymys väistyi ruumiin levon tieltä. Niin käy nytkin. Uni on verraton lääke sellaisissa tapaturmissa.»
»Taivas kuulkoon teitä, joka valatte minuun toivoa ja potilaaseen terveyttä!»
Hän yritti tarttua naisen käteen, mutta tämä peräytyi, kaihtaen tätä kiitollisuudenosoitusta. Chevalierin tuijottaessa häneen hämmästyneenä hän jatkoi vaihtaakseen puheenaihetta ja suoriutuakseen hämmingistään:
»Tällä hetkellä, monsieur Joel, tuntuu minusta olevan aika ajatella teitä itseänne.»
»Nimitätte minua Joeliksi!» huudahti bretagnelainen mielissään. »Tunnetteko siis minut?»
»Ettekö maininnut sitä nimeä ainoallekaan kumppaneistani?!
»Ettekä te ole sitä unohtanut!»
»En, kuten en myöskään ystävällistä apuanne.»
»Oh, pikku seikka! Minunhan pitäisi kiittää teitä. Mutta koska hyväntahtoisesti osoitatte kiinnostusta minua kohtaan —»
»Haluan huomauttaa, että koska vaatteuksenne on likomärkä ja lokainen —»
»Hyvin todennäköisesti. Se kaikki johtuu sateesta — enkä ole pannut sitä merkille.»
»Teidän ei sovi jäädä tuollaiseen tilaan —»
»Jotta en turmelisi mattojanne? Se on totta. Olen yhtä sopimaton tänne kuin olisin joki —»
»Ei, ei», pani toinen vastaan. »En puhu matoista, vaan teistä, joka tarvitsette kuivia vaatteita.»
»Pyh, pyörähdys takkavalkean hohteessa ja lasi viiniä lämmittämään minut läpikotaisin, ja olen jälleen ennallani.»
»Kuinka ajattelematon olenkaan», pahoitteli lastenhoitajatar hymyillen. »Olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Voimme yhtä hyvin keskustella viinin ääressä, jonka tarjoamisesta muistutitte minua.»
Joel istui pian ruokasalissa toisella puolellaan takka, jossa roihusi aimo valkea, ja toisella pöytä, jonka Honorin oli runsaskätisesti kattanut. Mutta nälän tyydyttäminen ei haihduttanut synkistävää pilveä hänen otsaltaan, joka tavallisesti oli niin tyytyväisen ja leppeän näköinen. Hänen aterioidessaan oli emäntä puhunut kylmän, terveen ja säälimättömän järkevään tapaansa.
»Oletteko siis rakastunut neiti du Tremblayhin? Rakastatteko häntä oikein todella, täysin vilpittömästi, sydämestänne? Eikö se johdu yllättävästä aistihuumauksesta tai nuoruuden oikusta? Rakastatteko häntä niin hellästi, että olisitte valmis uhraamaan onnenne hänen tähtensä, jos se joutuisi ratkaistavaksenne?»
»En olisi valmis uhraamaan ainoastaan onneani, vaan myöskin osani paratiisissa.»
»Bretagnelainen puhumassa autuutensa myymisestä», huomautti nainen hilpeästi. »Hyväinen aika, tämähän alkaa käydä vakavaksi. Onko neiti du Tremblaylla samanlaiset tunteet teitä kohtaan?»
»Hän on suonut minulle sen suuren ilon, että on valtuuttanut minut niin uskomaan.»
Vähäinen harmistumisen pilvi varjosti kyselijän otsaa.
»Tämä alkaa totisesti romaanien tapaan», virkkoi hän. »Mutta ennenkuin lopputulos saavutetaan, millaisia pettymyksiä, kärsimyksiä ja koettelemuksia! Ensinnäkin teillä on kilpakosija.»
»Kilpakosijako?»
»Miten selitätte ryöstöyrityksen, josta kaunis Aurore pelastui ainoastaan teidän sekautumisenne avulla? Olen valmis vannomaan, että takalistolla piilee hylätty kosija — epäilemättä vaarallinen henkilö, joka ei kaihda ripeimpiäkään toimenpiteitä —» Hän puhui ponnekkaammin ja silmäili nuorukaista tiukasti. »Ensimmäisellä kerralla se menetelmä raukesi hukkaan, mutta silti ei ole sanottu, ettei heidän seuraava yrityksensä onnistu.»
Sankarimme pudotti lautaselleen kylmän lintupaistin rintalastan — mehevän linnun muut osat olivat jo menneet kaikkien liharuokien tietä.
»Mitä? Arveletteko niiden lurjusten olevan jonkun ylhäisimmän miehen palkkaamia?»
»Kuulkaahan», huomautti toinen katkerahkosti, »luuletteko te itse jonkun helposti luopuvan haluamasta saada omakseen tyttöä, joka on niin täydellinen kuin teidän epäjumalanne on?»
»Sen miehen kimppuun!» ärähti nuorukainen, painaen päänsä etukumaraan kuin puskemaan mielivä härkä, »Minun täytyy surmata se mies.»
»Tunnetteko hänet?»
»Etsin, kunnes hänet löydän.»
»Hyvin epäilyttävä tulos. Eikö hänellä ole yhtä paljon syytä pysytellä taampana kuin teillä on löytää hänet? Eikö hänellä ehkä ole käytettävissään ihan yllin kyllin keinoja välttääkseen teitä? Mitä sitäpaitsi saavuttaisitte? Hän on epäilemättä rikas ja mahtava mies, jolla on tukenaan kokonainen armeija salamurhaajia, ja te olette yksin, lukuunottamatta miekkaanne.»
Tämä johdonmukainen esitys tukahdutti Joelia, joka joi maljan viiniä, selvittääkseen kurkkuaan.
»Tällä välin», pitkitti nainen, puhuen verkkaisesti, ikäänkuin haluten saada kuulijansa varmasti tajuamaan, kuinka epätoivoinen asema oli, »neiti du Tremblay ei enää ole turvassa asunnossaan Rue Tournellesin varrella, vai mitä arvelette? Minä puolestani en niin luule. Sen asunnon täytyy olla tuntemattoman ryöstäjän tiedossa, ja hän keskittää juonensa sen paikan ympärille, kunnes saalis ennemmin tai myöhemmin joutuu niiden uhriksi. Te ette nimittäin ole aina saapuvilla kunniavartiona, eikä vuoteenoma sukulainen, joka on ottanut hänet suojaansa, tunnu minusta kykenevän häntä auttamaan.»
»Mutta», huomautti chevalier, »rikkaiden ja mahtavien yläpuolella on laki, joka suojelee heikkoja ja sorrettuja».
»Hyvä nuori herra», tokaisi emäntä ivallisen säälivästi, »on ilmeisen selvää, että olette äskettäin saapunut maaseudulta, sillä laki on täällä sellainen, jollaiseksi poliisiluutnantti Lareynie sen tekee. Häntä sanotaan rehelliseksi; mutta onko todennäköistä, että hän asettuisi teidän ja Auroren puolelle, kahden maaseutulaisnuoren, joilla ei ole kunniaa eikä vaikutusvaltaa — vastustajanne asemassa olevaa kilpailijaa vastaan? Viimemainitun ylimielisestä menettelystä päättäen luulisin häntä mahtavaksi ylimykseksi, varmaksi siitä, että hän saa uhmata oikeutta, tai niin rikkaaksi, että hän pystyy sen lahjomaan.»
Joel nousi pystyyn hämmingin vallassa.
»Voi minua!» huoahti hän. »Oivallattehan, että minun täytyy hänen kanssansa hypätä lähimmältä sillalta jokeen —»
Tämä hänen rakkautensa sydäntärepivä purkaus oli niin syvällinen, että se värähdytti hänen kuulijansa sisintä olemusta.
»Kuinka hän palvookaan sitä neitoa!» mietti hän. »Hän on valmis tappamaan rakastettunsa mieluummin kuin menettämään hänet ja surmaamaan roiston, olipa hän kuinka ylhäinen tahansa. Joka tapauksessa uhkaa häntä kuolema. Mutta hän ei saa joutua hukkaan — noin nuori mies, joka samoin kuin minäkin kuuluu tulevaisuudelle. Chevalier Joel», huusi hän nuorukaisen hoippuessa ovea kohti, »tulkaa takaisin ja istukaa!»
Kun Joelin ainoa vastaus oli raivokas nyrkinpudistus, juoksi nainen hänen luoksensa ovelle, talutti hänet takaisin ja pakotti hänet istuutumaan paikalleen.
»Olette pelkkä poika viskataksenne henkenne menemään tällä tavoin. Jos olisin ystävänne, saattaisimme yhdessä keksiä jonkun keinon päästääksemme teidät tästä pulmasta. Kun on tahtoa, täytyy olla keinokin. Niin onkin! Muistatteko sitä naista, jonka ritarina olitte — toista kumppaniani?»
»Markiisitarta?» kysyi bretagnelainen koneellisesti.
»Niin, markiisitar de Montespania.» Ja nainen tarkasti tämän paljastuksen aiheuttamaa ilmettä nuoren miehen kasvoilla tai oikeammin etsi sitä, sillä sitä ei ollut.
Joelin kasvoista ei kuvastunut mitään muuta kuin hänen omakohtainen tuskansa.
»Eikö se arvonimi ilmaise teille mitään?»
»Totisesti — onko siinä jotakin erikoista?»
»Varmastikin tiedätte, kuka markiisitar on —»
»Näin, että hän on hyvin lumoava ja ystävällinen.»
»Siinäkö kaikki?»
»Niin.»
»Onko tarkoituksenne tosiaan väittää, ettette tiedä, mikä asema hänellä on hovissa?»
»Oh, hän on hovinaisia, niinkö? Kuningattaren seurueeseen kuuluva otaksuttavasti.»
»Kuinka kovasti ylpeä Athenaïs vimmastuisikaan, jos kuulisi tuon! Kootkaa ajatuksianne! Mistä te kaksi keskustelitte tullessanne hänen nojatessaan käsivarteenne tänne Pont Neufiltä?»
Nuorukainen selosti keskustelun hyvin täsmällisesti.
»Niin asia lienee», mutisi kuulijatar. »Heudicourt on oikeassa — se nainen tahtoo lumota teidät. Joka tapauksessa», jatkoi hän, »ette kai ilmaissut hänelle rakastettunne nimeä?»
Joel pudisti päätänsä, ja toinen toi julki hyväksymisensä.
»Hyvä — meillä on menestymisen mahdollisuuksia.»
»Minkä menestymisen?»
»Ensinnäkin voimme ehkä suojella armastanne kilpakosijanne ahdistelulta.»
»Onko se mahdollista?»
»Kuunnelkaa minua! Markiisitar de Montespan on — miten sen selittäisin? — kuninkaan läheinen ystävä — läheisin, paras ystävä — on ollut aina tähän saakka», virkkoi hän itsekseen. »Kuningas ei voi evätä häneltä mitään», pitkitti hän Joelin kuullen, »kun kysymys on antamisesta ja ottamisesta. Jos nyt markiisitar suostuu ottamaan neiti du Tremblayn siipiensä suojaan —»
»Oivallan», keskeytti Joel rohkaistuneena. »Ei tarvita muuta kuin tätä suojelusta, jota aion pyytää markiisittarelta.»
»Tekö?»
»Niin tietysti! Tämä mahtava nainen ei ole niin ylpeä kuin väitätte. Pakisimme keskenämme avoimesti kuin tasavertaiset konsanaan. Selitän hänelle, ettei koko maailmassa ole ketään muuta kuin Auroreni —»
»Muistakaa, ettette tee mitään sellaista, hupakkomainen nuorukainen!»
»Minkätähden ei? Hän osoitti kiinnostusta minua kohtaan.»
»Juuri siitä syystä.»
»En ymmärrä.»
»Teidän ei tarvitsekaan ymmärtää.»
»Taaskin laskette minusta pilaa», jupisi nuorukainen.
»Älkää suuttuko minuun! Minulla ei ole ollut näin hupaista sen jälkeen, kun menetin mies-raukkani. Mutta teidän viattomuutenne on naurettava.»
»Mitä!»
»Kuulkaa siis! Minä itse puhun puolestanne markiisittarelle. Pyydän, ettette häiritse minua. Olen ollut siinä määrin toisen holhottina, että olen onnellinen voidessani esiintyä jonkun toisen haltiatarkummina. Ensinnäkin neiti du Tremblayn sopii jäädä tänne, kunnes hän tointuu säikähdyksestään ja saatan viedä hänet St. Germainiin, jossa majoitan hänet madame de Montespanin luokse. Kuninkaan palatsin katon alla ei hänen tuntematon ahdistajansa uskalla uudistaa hyökkäystään. Senjälkeen mietimme, mitä on tehtävä. Ajattelen teidän onneanne, ja milloin vain jotakin päätän, tapahtuu se. Niin menetellessäni en anna palvotulle armaallenne ainoastaan hänen sydämensä valittua, vaan myöskin harvinaisen olennon, jota huimuudessa voisi verrata tanskalaiseen Oger-ritariin ja siveydessä Scipio Africanukseen.»
»Oi, madame, kuinka ystävällinen olettekaan, ja kuinka sydämellisesti teitä kiitänkään!»
Mutta vaikka nainen sallikin Joelin suudella kättänsä, esiintyen kuin kuningatar, joksi hän haaveili tulevansa, peräytyi hän, lausuen ääni tyynenä:
»Monsieur Joel, nyt eroamme toisistamme. Minun täytyy palata kiintoisan potilaamme ja lasten luokse. Sitäpaitsi on myöhäinen ilta, ja teidän täytyy olla väsynyt ponnistelustanne. Nauttikaa tarpeellista lepoa! Hyvää yötä!»
Joel nukkui nojatuolissa takansopessa pitkälle aamuun saakka. Jonkun ajan kuluttua saapui palvelijatar opastamaan hänet siihen huoneeseen, jossa neiti du Tremblay lepäsi.
Aurore oli saanut ankaran kohtauksen, kuten kävi ilmi hänen silmiensä loisteesta, hänen poskipäittensä purppuraisesta hohteesta ja hänen lihastensa herpautumisesta. Kun hän tuskaisen yön jälkeen heräsi ja tiedusti, missä hän oli, kumartui leskirouva Scarron hänen puoleensa ja vastasi hyvin äidillisesti:
»Älkää puhuko, rakas lapsi! Tällä hetkellä saattaa kuuntelemisen ja puhumisen aiheuttama ponnistus koitua teille tuhoisaksi. Tietäkää, että ympärillänne on ystäviä!» Osoittaen Auroren puolustajaa, joka astui varpaisillaan sisälle huolestuneena ja kiihtyneenä, hän lisäsi: »Näette, etten petä teitä. Ritarinne on täällä. Ystävänne ovat ryhtyneet suojelemaan päätänne kaikilta, miltä taholta tahansa uhkaavilta vaaroilta, sekä sairaudelta, joka sitoo teidät vuoteeseen, että rikollisilta salajuonilta, jotka uhkasivat kunniaanne.»
Joel polvistui vuoteen viereen, tarttui polttavaan käteen ja painoi sille suudelman kunnioittavan hellästi. Aurore vastasi hiljaa ja rakastavasti puristamalla hänen kättänsä ja olisi tahtonut puhua, mutta taaskin leskirouva Scarron sekautui:
»Sallikaa minun vielä kerran kehoittaa teitä pysymään täydellisesti hiljaa, kunnes lääkäri saapuu. Lähetin sananviejän St. Germainiin noutamaan tohtori Fagonia», jatkot hän Joelille. »Otaksun hänen saapuvan pian, mutta te ette saa kohdata häntä täällä.»
»Haluatteko minun poistuvan?»
»Kyllä; tahtoisin teidän vievän sanan neiti du Tremblayn iäkkäälle sukulaiselle, jonka luona hän asuu.»
»Vanhalle madame de la Bassetièrelle.»
»Juuri hänelle; hän on varmaankin hirveästi säikähdyksissään tämän tapauksen tähden, ja on välttämätöntä rauhoittaa häntä hänen sukulaisensa kohtalon suhteen ja pyytää hänen hyväksymistään niille toimenpiteille, joihin aiomme ryhtyä hänen onnensa vuoksi.»
Tilastaan huolimatta Aurore kuuli jokaisen sanan tästä keskustelusta. Hänen katseensa näytti sanovan kuninkaan lastenhoitajalle: »Kiitän teitä siitä, että ajattelette kaikkea!» Ja Joelia hän käytti kehoittavan: »Riennä, rakas ystävä, laupeuden tähden!»
»Mutta saanhan nähdä teidät jälleen?» kysyi bretagnelainen.
Leskirouva Scarron työnsi häntä lempeästi ovea kohti, vakuuttaen:
»Kyllä, saatte tulla takaisin. Minä iltana tahansa. Eikö teidän läsnäolonne ole lääke, ehkä parempi kuin tohtori Fagon saattaa määrätä? Nyt lähtekää! Ettekö näe, että niin kauan kuin olette täällä, potilaamme ei sulje silmiään?»
NELJÄSTOISTA LUKU
Seitsemännentoista vuosisadan tapaan
Saapuessaan Rue St. Antoinelle Joel huomasi, että sen keskiosassa, Place Royalen kohdalla, vallitsi tavattoman vilkas elämä. Lapsia juoksenteli kirkuen sinne tänne; jalankulkijat seisahtuivat, muodostaen ryhmiä; kauppiaat tulivat myymälöistään kadulle, ikkunoita avattiin meluisasti, ja niihin tunkeutui uteliaita kasvoja. Ällistynyt ystävämme tiedusti, mitä oli tapahtunut, kunnialliselta rajasuutarilta, jonka työkoju oli Rue Val St. Catherinen kulmassa.
»Nuori herra», vastasi mies, »on suoritettu vangitseminen tuolla Rue Pas-de-Mulen varrella sijaitsevassa ravintolassa — tärkeä pidätys». »Niinkö?»
»Näimme upseerin ja kuuden vahtisotilaan marssivan tästä ohitse vähän aikaa takaperin. Katsokaas, nähtävästi he tulevat nyt takaisin!»
Ei mikään saa kaupungissa väkeä koolle niin pian kuin poliisien suorittama vangitseminen. Meluava joukko sakeni tien molemmin puolin. Katselijoiden suusta kohosi sorina, josta eroitti sekavasti seuraavat lauseet:
»Mies on murhaaja — varas — väärentäjä.»
»Ei, kysymyksessä on pyhänherjaus — murhapoltto.»
»Sanokaa pikemminkin salaliittolainen — kapinoitsija!»
»Olette kaikki väärässä, hölmöt! Hän on myrkyttäjä.»
Tämän hälinän keskellä aseistettu ryhmä marssi edelleen hitaasti, mikä johtui sen etenemistä ehkäisevästä rahvaasta. Etunenässä asteleva poliisiupseeri koetti pitää loitolla tiellä olevia, uteliaita katselijoita. Hänen kuusi jousimiestään olivat vanhoja sotilaita, rotevia ja vantteria, ja piilottivat ruhoillaan saattamansa vangin. Siitä huolimatta tämä koetti oikaisemalla vartalonsa täyteen mittaansa nähdä jonkun verran kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Samalla hän ei ollut ensinkään masentunut, ei häpeissään eikä vaivautunut. Hänen ryhtinsä oli ylväs, hänen päänsä oli kopeasti takakenossa, hänen hattunsa oli kallellaan korvallisella, hänen kätensä oli lanteilla, ja hän nyökkäili miespuolisille katselijoille sekä hymyili naisille.
Hänen astellessaan Joelin ohitse huudahti tämä:
»Friquet!»
Pikku mies ei hälinässä kuullut sitä sanaa eikä huomannut sen lausujaa, hän oli kiintynyt omaan itseensä. Häntä tähyilevä tyttö oli huutanut julki säälintunteensa: »Voi, pientä mies-poloista!» Ja pieni pariisilainen tokaisi äreästi:
»Pieni tosiaankin, sinä julkea letukka! Olettepa oivia vartijoita, kun sallitte homssujen loukata minun arvoistani ja laatuistani, teidän suojeluksessanne olevaa herrasmiestä!»
Friquet, Colbertin sukulaisen suojatti, vangittuna! Vastustamattoman uteliaisuuden vallassa bretagnelainen juoksi Rue Pas-du-Mulelle. Nähdessään hänen saapuvan mestari Bonlarron, joka parhaillaan puhui kiihtyneesti naapuriparven keskellä, kiiruhti nuoren miehen luokse, elehtien huolestuneesti.
»Te harkitsematon miekkonen», virkkoi hän, työntäen tulijan sisälle taloon. »Minkätähden olette tullut takaisin? Piiloutukaa! Älkää ilmaisko kenellekään olevanne täällä!»
»Mitä? Minkätähden minun pitäisi piiloutua?»
»Koska teitä etsitään?»
»Minua etsitään?»
»Niin, varmasti. Sallimuksen ansiota on, että poliisit eksyivät jäljiltä, sillä heitä on narrattu — he noudattavat aina tavallisia menettelytapojaan. Ja he vangitsivat pienen pariisilaisemme teidän sijastanne. Onhan se totisesti eri asia. Mutta ne miehet eivät koskaan näe selvästi.»
»Vangittu minun sijastani?» kertasi Joel. »Mitä sillä tarkoitatte? Miten on johduttu luulemaan Friquetia minuksi?»
»Näin se kävi lyhyesti kerrottuna. Syödessäni tänään aamiaista tuli taloomme upseeri muassaan kuusi jousimiestä, joista hän sijoitti kaksi ovelle. Muut tulivat sisälle hänen kanssansa. Luonnollisesti tiedustin heidän asiaansa. Tietojen hankkiminen, vastasivat he, eikä minun pitäisi kitsastella niitä antaessani, koska he olivat tulleet kuninkaan nimessä. Minuun se kunnia teki valtavan vaikutuksen, ja kehoitin heitä istuutumaan ja selittämään, miten voisin menetellä hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa mieliksi.
— 'Teidän pitää vastata vilpittömästi kysymyksiimme.'
— 'Olen valmis vastaamaan vaikka kuinka moneen kysymykseen, kunhan vain en itse joudu selkkauksiin.'
— 'Teillä on äskettäin maaseudulta saapunut vieras?'
— 'Enemmänkin — minulla on kaksi.'
— 'Tarkoitamme sitä, joka juuri äsken kävi St. Germaanissa.'
— 'Väitättekö toisen heistä käyneen St. Germainissa? Hyvä! Matkustaminen muovaa nuoria miehiä — milloin se ei kolhi heitä muodottomiksi.'
— 'Postinhoitaja vannoi vuokranneensa hänelle hevosen, ja Pecqin majatalon isäntä vannoi hänen jättäneen sen sinne.'
— 'Jättäneen hevosen, niinkö? Se joka tapauksessa todistaa, että hän on rehellinen nuori mies.'
— Tällöin upseeri huomasi minun pitävän häntä pilana ja väänsi kasvojaan kamalasti; ja hän tähtäsi minuun katseen, joka muistutti pyssynluotia.
— 'Ystäväiseni, te olette hilpeä', ärähti hän.
— 'Aina, milloin minulla ei ole huonoja asiakkaita eikä minulla ole syytä olla synkkä.'
— 'Emme puhu teidän luonteestanne, vaan vieraastanne. Missä hän nyt on?'
— 'Mistä minä tiedän? Hän ei ole täällä, se on varma, sillä hän ei muistanut tulla kotiin eilen illalla.'
— 'Oletteko siitä varma?'
— 'Yhtä varma kuin siitä, että tämä on lasi viiniä, jonka juon terveydeksenne.'
— 'Veijari, te koetatte pettää minua. Lintu on pesässään. Se etsivä poliisi, joka oli määrätty pitämään häntä silmällä, näki valoa hänen huoneestaan eilen illalla, ja kaiken nojalla leiliä on syytä uskoa, ettei hän ole poistunut.'
— 'Jollei hän ole lähtenyt ulos, on teidän parasta mennä noutamaan hänet.'
— Ja senjälkeen he menivät yläkertaan, liikkuen sangen varovaisesti. Jonkun ajan kuluttua he tulivat alakertaan, tuoden Friquetin muassaan. Se urhea nuori mies ei yrittänytkään tekeytyä joksikin toiseksi tai oikeammin keneksikään muuksi kuin teiksi. Hän asteli hilparien välissä kuin kuningas henkivartijoittensa keskellä. Sen kääpiön pitäisi olla seitsemän jalan pituisen, kun hän käyttäytyi niin kauniisti, että salli teljetä itsensä vankilaan ystävän tähden. Saamme vain nähdä, pitävätkö poliisit ja oikeusviranomaiset siitä pilasta.»
»Mutta mihin hänet viedään?»
»Kysyin sitä eräältä sotilaalta, ja hän vastasi, että tavallinen tapa on viedä syytetty poliisipäällikön kuulusteltavaksi Châtelet-vankilaan.»
»Oh!»
»Sellaisen viranomaisen eteen, jonka sydän on samaa kiveä kuin hänen virastorakennuksensakin.»
»No niin», virkkoi Joel, painaen hatun tiukasti päähänsä, »haluaisin tietää, mitä tietä Châteletiin mennään».
»Mitä!» huudahti majatalonisäntä, hätkähtäen. »Ettehän toki mieli —»
»Lähden oikeussaliin ilmoittautumaan.»
»Mutta, te hupakkomainen miekkonen», huomautti sotavanhus, »te ette voi olla täydessä järjessänne. Asia koskee sitä pahuksen kaksintaistelua — ja kuningas lienee raivoissaan — surmata hänen muskettisoturinsa, ja kuninkaan metsässä!»
»En moiti itseäni missään suhteessa ja odotan oikeudenkäynnin tulosta pelottomasti.»
»Mutta unohdatte rikkoneenne lakia.»
»Jos laki», vastasi chevalier rauhallisesti, »jos laki rankaisee herrasmiehiä kunnian vaatimusten noudattamisesta, niin silloin pitäisi rangaista lainsäätäjiä. Kieltäydyttekö neuvomasta minulle tietä vankilaan?» lisäsi hän.
»Se olisi samaa kuin tuhon tuottaminen teille.»
»Siispä minun täytyy tiedustaa sitä joltakulta muulta. En tahdo herra Friquetin luulevan minun haluavan käyttää hyväkseni hänen ystävyyttään kauemmin kuin minun on pakko.»
»Hölynpölyä! Älkää olko huolissanne hänen tähtensä! Hän kyllä luiskahtaa vapaaksi helposti. Pariisilainen selviytyy aina pinteestä kunniakkaasti — vaikkapa se kunnia olisikin pelkkää pöyhkeilyä.»
Toinen rypisti otsaansa.
»Suositteletteko te, vanha sankari, niin kurjaa tekoa minulle?»
»Ehdotukseni on se, että minuuttiakaan hukkaamatta riennätte St. Honorén portille, poistutte Pariisista ja lähdette Bretagneen, josta teitä ei etsitä.»
»Ette voi puhua vakavissanne. Jos puhuisitte, loukkaisitte minua niin, että vain ikänne suojelisi teitä.»
»Te itsepäinen poika», kivahti majatalonisäntä, polkien jalkaansa, »ettekö ole kiintynyt mihinkään — ettekö rakasta ketään koko maailmassa?»
»Voi!» keskeytti Joel tunteitten tulvahtaessa voimakkaasti hänen rintaansa. »Menettelette julmasti asettaessanne miehen rakkauden ja velvollisuuden väliin. Ei enää sanaakaan — pois tieltä!» käski hän, heilauttaen kättänsä komentavasti.
»Hyvästi!»
»Ei», esteli vanha kersantti, heittäytyen hänen eteensä. »Ette saa esiintyä niin hupakkomaisesti — ette saa mennä! En tahdo päästää teitä. Kuulkaahan nyt, asia on niin, että pidän teistä», jatkoi sotavanhus hellän mielenliikutuksen vienontaessa hänen karkeata ääntänsä ja pehmittäessä hänen kovettuneita kasvojaan, »saattaisitte olla oma poikani. Tutustumisestamme on kulunut ainoastaan kolme päivää, mutta asianlaita on ihan sama kuin jos olisimme taistelleet kokonaisen sodan yhdessä. Te olettekin kuin vanha, kokenut soturi, sillä olette tyytyväinen kaikkeen — viiniin, lihaan, leipään, tarjoilijaan ja isäntään. Teillä on ensiluokkainen terveys ja hyvä ruokahalu. Ja osaatte miekkailla kuin ammattilainen! Kaikki se lahoamaan vankilassa! Kaikki se loppumaan mestauslavalla — saattanen sanoa, sellaisen kelvottoman juoppolallin surmaamisesta, joka on isännälleenkin juomavelkaa — sellaisen vanhan vintiön, jolle piti maksaa palkka, ikäänkuin hän olisi ollut nuori! Vastustan lähtöänne. Ja varokaa leikkimästä kärsivällisyydelläni liiaksi! Mordieu! Mieleni tekee ottaa miekkani naulasta ja varrastaa teidät kiinni seinään, estääkseni teitä tekemästä hullutusta, jota pidän itsemurhana!»
Joel saattoi vain hymyillä tälle omalaatuiselle, itsemurhan estämistä tarkoittavalle keinolle.
»Hyvä isäntä», lausui hän, »olette rehellinen mies, ja teidän täytyy antaa minulle anteeksi, että käyn teihin käsiksi — mutta itsepintaisuutenne pakottaa minut siihen».
Samassa hän tarttui vanhuksen kaulukseen, mutta vain leikillä ikäänkuin vetääkseen hänet pois ovelta, jonka eteen hän oli sijoittunut; ja kun arvoisa Bonlarron ojensi molemmat kätensä torjuakseen hyökkäyksen, sujautti bretagnelainen jalkansa hänen jalkojensa väliin, kampaten hänet kumoon niin tieteellisesti ja menestyksellisesti, että tuloksen nojalla saattoi varmasti päätellä jaloa painitaitoa harjoitellun Belle-Islessä hyvin. Rocroin veteraani tärähti istumaan lattialle niin rajusti, että hänen ruhonsa jokaista luuta kivisteli erikseen.
»Suokaa anteeksi, vanhus», pyysi Joel, »mutta en keksinyt mitään muuta keinoa». Ja hypättyään tyrmistyneen isännän ylitse hän poistui ovesta.
Tällä välin herra de Lareynie kulutti Châteletissa aikaansa lukemalla ja kuuntelemalla poliisien raportteja. Hänellä oli vakava ja rehellinen ilme, lakimiehen peruukki sopi oikein hyvin hänen leveälle otsalleen, ja hänen katseestaan kuvastui yhtä paljon nuhteettomuutta kuin tarmoakin.
Hänen ollessaan syventyneenä puuhaansa astui sisälle vahtimestari, joka kuiskasi hänelle muutamia sanoja.
»Ahaa!» äänsi virkamies tyytyväisenä. »Hänet on siis vihdoin saatu kiinni. Se on oikein. Tuokaa hänet sisälle!»
Muutamia minuutteja myöhemmin tuotiin Friquet huoneeseen edellään upseeri ja jäljessään kuusi sotilasta. Hän astui esiin nenä ilmassa ja suu suipistettuna eräänlaiseen itserakkaaseen hymyyn, kumarsi sääntöjen mukaisesti ja avasi suunsa lausuakseen onnittelun, jonka hän oli matkalla valmistanut, ja ylistääkseen virkamiehen hyvää onnea, koska tämä saisi päästää vapaaksi niin loistavan tulevaisuudentähden. Mutta virkamies ei suonut hänelle aikaa siihen.
»Kuulkaas, Saint-Jean», kysyi hän upseerilta hämmästyneenä, »mitä taivaan nimessä olette tänne tuonut?»
»Monseigneur, hän on se henkilö, jota pidättämään meidät määräsitte», kuului vastaus.
»Oletteko hullu?» tokaisi poliisipäällikkö, kohauttaen hartioitaan. »Tämäkö kysymyksessä oleva mies? Te ette ole voinut lukea kaikkien kuulustelemiemme todistajain esittämää kuvausta!» Otettuaan kirjoituspöydältään paperin hän jatkoi: »Tässä se paperi on! Lukekaa ja verratkaa! Pituus — yli kuuden jalan; ulkonäkö — herkulesmainen; puku — bretagnelaisen talonpojan —»
»Mutta, monseigneur», pani upseeri vastaan, »pidätimme tämän linnun juuri siitä majatalosta ja juuri siitä huoneesta, jossa tuntemattoman vakuutettiin asuvan. Kuulustelin häntä huolellisesti, ja hän väitti olevansa tavoittelemamme mies.»
»Mutta eihän sellaisia lausuntoja hyväksytä pelkän väittämisen nojalla, vai hyväksytäänkö?»
»Kun kerran, monseigneur, vanki tunnustaa olevansa oikea mies —»
»Niin, eksyttääkseen teidät pois jäljiltä! Mestari Saint-Jean, teidän päänne on mennyt sekaisin samoin kuin kaimanne Pyhän Johanneksen meni! Olette pölkkypää, olette sallinut peijata itseänne — teidät sietäisi —»
Vimmastunut poliisipäällikkö pyörähti Friquetiin päin, joka sijoittui kylmäverisesti istumaan, ja karjaisi hänelle karkeasti: »Mitäs te siellä touhuatte?»
»Odotan kaikessa rauhassa, kunnes teidän ylhäisyytenne lakkaa keskustelemasta tämän upseerin kanssa moninaisista asioista, joita en ymmärrä. Minusta ainakin tuntuu, että syytätte tuota mies-parkaa virheestä — samalla kun asia ei suinkaan niin ole, vakuutan teidän ylhäisyydellenne, sillä minä olen se henkilö, josta kuningas epäilemättä on teille puhunut.»
»Totta kyllä toimin hänen majesteettinsa nimenomaisesta määräyksestä — mutta kuvaus ei sovi —»
»Vähät kuvauksista!» huudahti pieni pariisilainen maltittomasti. »En ole kuuden jalan mittainen, mutta mitäpä tuuma tai kaksi merkitseekään? Mitä tulee kotipuoleni asuun, muutin tämän puvun ylleni — vain lisätäkseni olemukseni etupuolia —»
»Mitä? Väitättekö olevanne —»
»Väitän olevani — oma itseni. Enemmänkin kuin väitän, olen ylpeä selittäessäni, kuka olen!»
»Onko tämä mahdollista?» jupisi Lareynie, liikahdellen rauhattomasti tuolillaan. »Kuinka paatunut lurjus! Kerskutteko siis sillä, mitä olette tehnyt?»
»Tietysti kerskun. En ole aloittamassa sotilasinsinöörinuraani. Mutta malttakaahan, monseigneur, kun edistyn vielä lisää — huikaistuvat silmät oppineessa päässänne.»
Kuninkaallisen poliisikunnan luutnantti kääntyi vahtimestarinsa puoleen. »Ovatko pöytäkirja- ja konstaapelikersantit täällä?»
»Kyllä, monseigneur.»
»Käskekää heidät sisälle!»
Heidän astuttuaan huoneeseen korkea virkamies jatkoi: »Sihteeri, valmistautukaa merkitsemään muistiin tämän miehen lausunnot! Kersantit, sijoittukaa hänen vierelleen, koska hän nyt on teidän vartioitavananne!»
Friquet silmäili ällistyneenä vastatulleita ja puhujaa.
»Mitä nyt? Mitä uutta peliä tämä on? Lausunnot, sihteeri, konstaapelit — Tuhannen vietävä! En käsitä ensinkään.»
»Syytetty», alkoi virkamies, ääni tuimana, »tunnustatteko ilkimielisesti ja harkitusti rikkoneenne hänen majesteettinsa kuninkaan julkaisemia asetuksia —»
Nyt oli pariisilaisen vuoro liikahdella hermostuneesti.
»Asetuksia — mitä asetuksia? Näenkö unta? Vai onko teidän ylhäisyytenne saanut auringonpiston?»
»Kaksintaisteluja koskevia asetuksia», jatkoi Lareynie, »jotka murehdittu kuninkaamme Ludvig Kolmastoista hyväksyi ja allekirjoitti kardinaali Richelieu-vainajan toimesta ja jotka nykyinen hallitsijamme on uudistanut».
»En tiedä mitään asetuksista», mutisi pieni pariisilainen käsiensä riippuessa hervottomina masennuksesta.
»Mittelemällä miekkoja St. Germainin metsän kuninkaalle kuuluvalla alueella kuninkaan muskettisoturien korpraalin de Bregyn kanssa, jota ei voida oikeudellisesti ahdistaa tämän kapinallisen teon avustamisesta, koska hän kovaksi onneksi sai surmansa ottelussa.»
Friquet kiljaisi ääneen; hänen aivoihinsa tulvahti valo. Hänelle oli varattu sotilasosasto kuljettamaan häntä tuomarien eteen eikä saattamaan häntä ministerin puheille. Häntä syytettiin kapinoitsemisesta ja miehen tappamisesta, ja hänet teljettäisiin vankilaan — mihin kaikkeen hän joutuisi ystävänsä Locmarian Joelin sijasta.
Kiinnittämättä huomiota vihdoinkin herättämäänsä pelkoon virkamies pitkitti:
»Sen johdosta joudutte poliisioikeuden ja Ranskan marskien tutkittavaksi ja tuomittavaksi, jotka viranomaiset on erikoisesti nimitetty panemaan toimeen valtakunnan lakeja ja kuninkaan tahtoa niitä vastaan, jotka ovat niitä loukanneet.» Hän vaikeni tuokioksi suodakseen kuulijalleen aikaa tajuta hänen puheensa oikean merkityksen, ennenkuin hän jälleen alkoi juhlallisesti: »Tämänlaatuisista rikoksista on seurauksena niin ankara rangaistus kuin kuolemantuomio —»
Uljastelustaan huolimatta pariisilainen vaipui tuoliinsa, sillä hänen jalkansa pettivät. Hänen silmiään verhosi usva, jonka taustalta hän erotti pyövelin kirveineen ja pölkkyineen.
»Jollei», täydensi Lareynie, »kuningas anna teille armoa — mitä epäilen hyvin suuresti, katsoen ilkitekonne katalaan luonteeseen».
Friquet pyyhkäisi kädellään kaulaansa, jota vihlaisivat kylmät väreet ikäänkuin teräaseen viillos.
»Teidän täytyy valmistautua allekirjoittamaan tunnustuksenne — jos nimittäin olette oikea rikollinen. Olette näet saattanut sopia hänen kanssansa hidastuttavanne oikeudenkäyntiä, jotta hän voisi käyttää hyväkseen voittamaanne aikaa pujahtaakseen rajan taakse —»
Tämä vihjaus oli valonsäde pariisilaiselle, joka oli vikkelä-älyinen. Hänen istuessaan vankilassa saattaisi Joel tosiaankin paeta kotipuoleensa. Hänen menettelytapansa oli tuotapikaa valittu: hän tukisi vangitsemistoimenpidettä, sallisi tuomita itsensä, jopa teloituksenkin tapahtua — sillä olisihan hän pelastanut ystävänsä — äsken saadun, mutta rakkaan. Hänen kasvonsa muuttuivat tyyniksi, ja hänen jäsenensä lakkasivat vapisemasta, kun hän nousi pystyyn ja lausui varmasti:
»Teidän ylhäisyytenne, haluaisin saada kynän.»
Mutta samassa alkoi ulkoa kuulua kovaa meteliä; muuta hälinää kovemmin huusi voimakas ääni:
»Sanon teille vielä kerran, että minun täytyy tavata herra de Lareynie — ja minä tapaan hänet kaikkien paholaisten uhallakin! Vaikka teitä olisi viisisataa, ette pystyisi estämään minua.»
Kuului aseiden kalinaa ja käsikähmän ääniä, ennenkuin ovi sysättiin auki. Kynnykselle ilmestyi Portoksen poika. Huoneessa olevat kuusi vahtisotilasta sijoittuivat rohkeasti riviin ja laskivat hilparinsa ristikkäin torjuakseen häntä. Molemmat konstaapelit riensivät heidän avukseen, kun taas upseeri ja sihteeri olivat jälkijoukkona. Joel ei ollut paljastanut miekkaansa, vaan tunkeutui kättänsäkään kohottamatta puolustajain keskitse kuin pyörremyrsky. Hän asettui poliisipäällikön eteen.
»Monseigneur», alkoi hän, »tiedän, mitä on tekeillä. Tämä altis ystäväni mielii uhrautua puolestani. Mutta minä en hyväksy sitä uhrausta. Asetuksia loukkasin minä, sillä juuri minä paljastin miekkani St. Germainin alueella ja surmasin korpraali de Bregyn. Kuningas vaatii päätäni — tuon sen hartioillani; mutta sallikaa minun anoa armonosoitusta oikeamielisyydeltänne ja inhimillisyydeltänne. Päästäkää vapaaksi ystävä-rukkani, joka enintään on syypää sankarillisuuteen ja minua kohtaan tuntemaansa rakkauteen.»
»Monsieur, toivomuksenne täytetään», lupasi poliisiluutnantti, jonka sydäntä nuoren miehen ilmeet, käyttäytyminen ja sanat liikuttivat. »Te saatte poistua», lisäsi hän Friquetille.
Viimemainittu syöksähti vastatulleen syleilyyn, sopertaen:
»Joel, Joel, mikä sinut pani tulemaan? Minkätähden et antanut asiain mennä omaa menoaan? Olisin ollut niin onnellinen saadessani osaltani edistää menestystäsi.»
Hän oli tukehtumaisillaan surunsekaisesta ilosta bretagnelaisen puristaessa hänet sydäntään vasten veljelliseen syleilyyn, johon hän melkein katosi.
Virkamies kumartui poliisiupseerin puoleen ja virkkoi harvoin erehtyvän henkilön itserakkaaseen tapaan:
»Nyt meillä on tavoittelemamme mies, Saint-Jean! Juuri tämä mies teidän olisi tullut pidättää — vaikka se olisi saattanut maksaa henkenne.»
Molemmat konstaapelit astuivat nuorukaisen luokse, ja toinen heistä lausui:
»Kuninkaan nimessä vaadin teitä luovuttamaan miekkanne.»
Toinen veti taskustaan lyhyen, mustapuisen, valkealla nupilla varustetun sauvan, napautti sillä nuorukaista olalle ja sanoi:
»Kuninkaan nimessä pidätän teidät.»
Vajaan tunnin kuluttua sankarimme marssitettiin pois Châteletista molempien kersanttien välissä joen rannalla odottaviin vaunuihin. Sotilaat käskivät hänen astua niihin ja sijoittuivat itse häntä vastapäätä olevalle istuimelle; ohjesäännön mukaan olisi toisen konstaapelin pitänyt istua vangin vieressä, mutta tässä tapauksessa ei siinä ollut tilaa. Ratsastava vahtisotilas asettui vaunujen kummallekin ovelle, ja äkkiä ajoneuvot lähtivät kiitämään hevosten nelistäessä.
Neljännestuntia myöhemmin ne pysähtyivät linnoituksen edustalle, jota puolustamassa oli runsaasti vallihautoja, muureja sekä ulkovarustuksia ja jonka korkeat tornit piirtyivät taivasta vasten.
»Laskeutukaa maahan!» kehoitti toinen kersantti.
Joel totteli. Kaksi sotilasta, jotka näyttivät odottaneen häntä, tarttuivat hänen kumpaankin käsivarteensa. Etumaiseksi sijoittui avainnippua pitelevä mies. Pieni seurue meni holvikatoksen alitse, nostosillan ylitse, vahtihuoneen lävitse ja sekavia portaita ja käytäviä myöten avaralle pihalle. Sitten he saapuivat kolmanteen kerrokseen, jossa avattiin kolme ovea toinen toisensa jälkeen. Täällä vanki sysättiin koppiin, jossa oli kalustona vuode, pöytä ja tuoli.
»Täällä olette nyt kotonanne», ilmoitti vanginvartija.
Hän ja molemmat sotilaat poistuivat kopista, avaimet ratisivat lukoissa, ja teljet työntyivät paikoilleen. Tämä ääni herätti vangin, joka oli kävellyt koneellisesti koko pitkän matkan, sopeutuen kaikkeen, mitä hänelle tapahtui, samoin kuin unessa mitä luonnottomimmatkin mielikuvat hyväksytään empimättä ja hämmästelemättä. Hän astui ovelle ja huusi:
»Kuulkaahan, miehet!»
»Mitä teiltä näin pian puuttuu?» kysyi vanginvartija paksun oven suljetun ristikon lävitse.
»Yksi sana, jos suvaitsette.»
»Nopeasti!»
»Olisin kiitollinen, jos ilmaisisitte minulle, missä paikassa olen.»
»Alatte jo nyt laskea pilojanne, vai mitä?» murahti mies, kääntyen poistumaan. »Ikäänkuin ette yhtä hyvin kuin minäkin tietäisi olevanne Bastiljissa.»
VIIDESTOISTA LUKU
Vastasiirto
Kuukausi sitten oli Ludvig Neljästoista palannut St. Germainiin, ja tämä pikku kaupunki oli jälleen saanut sen juhlallisen ulkonäön, jonka hallitsija ja hänen seurueensa sille antoivat. Hän oli nyt valtansa huipulla, ja »kuningasta turvaava jumaluus» pyhitti hänen heikkoutensakin. Hän et niitä salaillutkaan. Madame de Montespan oli vallassa oleva suosikki ja hänen jälkeläistensä äiti; lapsia hoiti leskirouva Scarron, jota kuningas oli äsken palkinnut suomalla hänelle markiisitar de Suggèren arvonimen. Madame de Sevigné, jonka ystävätär uusi markiisitar oli, mutta joka ei säästänyt ketään sutkauksiltaan, pani liikkeelle sarjan kokkapuheita arvonimestä tämän ja »suggestion» samanlaisuuden nojalla.
»Onnellinen suggestio hänen majesteettinsa mielessä», supatti hän hovilaisille. »Madame olikin saanut joltakulta suggestion mennä naimisiin ramman Scarronin kanssa; muurarissa oli herätetty suggestio, että hänen piti ennustaa madamelle suurta onnea, enkä ihmettelisi, jos kateus virittäisi hänessä sen suggestion, että hänen pitäisi kaivaa maaperä hyväntekijättärensä alta, joka nosti hänet köyhyydestä uskoakseen hänelle kuninkaan ja omien lastensa hoidon.»
Sen ohessa, että naiset ja hovimiehet pohtivat tätä ylennystä ja kuningattaren terveyttä koskevaa huonoa uutista, keskustelivat henkivartioväen upseerit kurinpidollisista asioista. Puhelijat olivat muskettisoturien luutnantti Maupertuis ja henkivartioston nykyinen kapteeni sekä hänen edeltäjänsä Gesvres ja Brissac.
»Miten on käynyt sille pahukselle?» tiedusti jälkimäinen muskettisoturi. »Tarkoitan sitä nuorta maaseutulaisvintiötä, joka surmasi erään korpraalinne.»
»Niin, loistavalla, rintaan tähdätyllä pistolla. No niin, hän on vielä lukkojen ja telkien takana.»
»Eikö häntä aiota tuomita?»
»On epäilyksiä siihen nähden, mitä tehdä. Hän ei nimittäin lienekään aatelinen, kuten väittää olevansa. Hän on pelkkä Joel.»
»Mahdotonta! Mistä olisi rahvaanmies oppinut miekkailutaitoa kylliksi surmatakseen kuninkaan muskettisoturin?»
»Niin, ja pistolla, joka tunnetaan ainoastaan meidän rykmentissämme, mutta joka oli joutunut melkein unohduksiin raskaiden miekkojen kanssa, sillä se oli keksitty niitä varten. Sitä nimitettiin 'Portoksen pistoksi', erään edellisen kuninkaan aikana palvelleen ja sitä edullisesti käyttäneen, kuuluisan muskettisoturin mukaan.»
»Jos minä saisin määrätä», jatkoi Maupertuis, »lähettäisin hänet kotiinsa istuttamaan kaalejaan ja katkomaan niitä pitkällä miekallaan, sillä varmasti hän taisteli urhean miehen tapaan. Me miekkamiehet emme ole vielä koskaan katsoneet kaksintaistelijan joutuneen häpeään lain rikkomisen tähden. Häpeäksi hänelle olisi ollut, jollei hän olisi ottanut vastaan haastetta.»
»Ette ole hyväntahtoinen sotilaitanne kohtaan», huomautti Gesvres.
»No, totta puhuakseni, hyvät herrat, tämä Bregy ei ollut miellyttävä: juoppolalli, joka ryypiskeli, milloin ei pelannut, ja kinasteli aiheettomasti. Mutta hänen majesteettinsa on suuttunut, kun hänen isänsä julkaisemia ja hänen uudistamiaan asetuksia on loukattu, ja minulla oli tiukka työ kiskoessani pois kuninkaan rankaisevan käden alta neljä sotilastani, jotka olivat tässä kaksintaistelussa sekundantteina.»
»Entä antoiko hän heille armahduksen?»
»No niin, sikäli kuin henki on kysymyksessä; mutta heidän täytyi erota henkivartiostosta ja liittyä toimivaan armeijaan.»
»Minkätähden ei lähettää bretagnelaista heidän mukaansa? Hän tuntuu vieläkin paremmin sopivan tykinruuaksi.»
»Ei; hänet riudutetaan vankilassa tai kaleereilla — jollei häntä ammuta tai hirtetä.»
»Kuinka vanha hän on?» tiedusti Brissac, haukotellen käsineensä suojassa.
»Sitä en tosiaankaan tiedä. En ole häntä nähnyt. Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä luullakseni.»
Henkivartioston upseeri siveli viiksiään ja huomautti miettivästi: »Siinä tapauksessa hänet olisi paras tuhota heti, ennenkuin alamme pitää hänestä.»
Samalla pengermällä, mutta syrjäisemmässä kohdassa käveli Almadan herttua nojautuneena Boislaurierin käsivarteen.
»On oikein ikävää», virkkoi hän, »että kaikki ponnistuksenne pyrkiessänne sen nuoren kaunottaren jäljille ovat olleet hyödyttömiä».
»Voi, monseigneur, kaikki vainukoiramme on lähetetty liikkeelle, mutta parhaatkin ovat joutuneet ymmälle.»
»Niin nekin, jotka olen yksityisesti palkannut», jatkoi lähettiläs äreästi. »Palvelijani Esteban on ovelin lurjus, mitä on milloinkaan ollut olemassa; itseään kapteeni Gordbuffiksi nimittävällä roistolla on kostettavanaan ilkeä sivallus; Desgrais, terävä poliisiurkkija, joka seurasi markiisitar de Brinvilliersiä Liègeen ja vangitsi hänet siellä — hän kuten kaikki muutkin on pettynyt, joutunut ymmälle ja eksynyt jäljiltä niin pahasti kuin suinkin on osannut.»
»Onko teidän ylhäisyytenne ajatellut tätä seikkaa?» pitkitti Boislaurier hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen. »Jos urkkijaini selostukset ovat luotettavia, ei madame de la Bassetière, joka on tytön sukulainen, ole rahtuakaan levoton nuoren sukulaisensa katoamisen johdosta. Siitä päättelen hänen tietävän, missä kadonnut on piilossa.»
»Saatatte olla oikeassa.»
»Entä eikö teidän ylhäisyytenne ole koettanut saada tietoja häneltä?»
»Kyllä, mutta menestyksettä. Hänen vanha palvelijattarensa on yhtä tutkimaton. Siten asiat menevät», lisäsi hän pakotetun hilpeästi. »Koko maailmassa on yksi ainoa lahjomaton kamarineito, ja onni on satuttanut hänet meidän tiellemme.»
Seurasi taaskin äänettömyys, jonka alempi mies katkaisi.
»Mahdollisesti mademoiselle du Tremblay on palannut kotiinsa.»
»Anjouhunko? Kirjoitin sinne ja sain tänä aamuna vastauksen, ettei häntä ole nähty.»
»Siispä meidän täytyy viskata korttimme pöytään — voittokortti ei ole niiden joukossa.»
»Minkätähden?» vastasi herttua kerkeästi. »Se on poissa, mutta voimme hankkia sen sijaan toisen tai saada sen käsiimme. En kuitenkaan salaa, että tämä katoaminen tuskastuttaa minua kamalasti. Pahus vieköön sen nuoren viiriäisen!»
»Minkä viiriäisen, teidän ylhäisyytenne?» kysyi Boislaurier.
»No, sen maalais-Amadiksen, joka osui paikalle parhaiksi riistämään saaliin käskyläistemme otteesta. Meidän täytyy pikapuoliin kuitata välimme hänen kanssansa.» Puristaen kumppaninsa käsivartta hän jatkoi katse uneksivana: »Ilmaisen teille, hyvä Boislaurier, että joku selittämätön, salaperäinen myötätunto vetää minua tämän nuoren miehen puoleen. Kun ensi kerran hänet näin, tunsin sellaista kylmää väristystä, jonka taikauskoiset väittävät merkitsevän, että ihminen kävelee haudalla. Hän miellytti minua suuresti Saumurin majatalossa. Hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä muistuttavat vanhaa, rakasta ystävääni, jonka menetys puristi silmistäni paljon kyyneliä. Olisin mielelläni tahtonut auttaa häntä pääsemään eteenpäin, mutta se nousukas asettuu tahallaan tielleni ja sotkee suunnitelmiani. Sitä pahempi hänelle! Ei koskaan ole ainoakaan ihminen tehnyt aikeitani tyhjiksi saamatta sitä katua. Minä tasoitan esteet, nujerran vastustajani ja surmaan vihamieheni.»
»Mutta eikö myöskin tämä nuorukainen ole kadonnut?»
»Kyllä, mikä todistaa parin piiloutuneen yhdessä. Mutta kyllä minä heidät löydän, ja —»
Uhkaava ele täydensi keskeytetyn lauseen.
»Mutta mitäs tuolla on tekeillä?» sanoi hän, sävy muuttuneena. »Minkätähden ihmiset noin keräytyvät samaan paikkaan? Onko kuningas näyttäytynyt?»
Väkeä liikkui paljon pengermällä ja pihalla.
»Teidän ylhäisyytenne, siellä on markiisitar de Montespan.»
»Ahaa, hyvä, hyvä — ymmärrän. Kuningatar Maria Theresa istuu yksin huoneessaan; mutta tämä kullalle hohtava joukko tungeksii suosikin ympärillä. Onko hänen majesteettinsa markiisittaren seurassa?»
»Ei, teidän armonne, hänen vierellään on ainoastaan kaksi naista — toinen on leskirouva Scarron, ja — ja —»
»Joku hänen sisaristaan tietenkin?»
»Ei — niin ei voi olla — olen jonkunlaisen harhakuvitelman lumoissa!»
»Mikä on vikana?» tiedusti Almada.
Toinen herrasmies ei vastannut heti; hän tähysti markiisittaren seuralaista ja sopersi vihdoin:
»Mutta nuo askeleet, nuo piirteet — niin, hän on sama henkilö — monseigneur, hän on se tyttö, jonka luulimme haudatuksi maan uumeniin — joka on välttänyt kaikki etsiskelymme — neiti du Tremblay.»
»Neiti du Tremblay!» huudahti espanjalainen herttua.
»Juuri hän — teidän tarvitsee vain katsoa. Tuolla, suihkukaivon altaan vierellä.»
Almada varjosti silmiään kädellään ja pitkän tarkastuksen jälkeen vastasi:
»Ette erehtynyt. Hän siinä on. Totisesti pitää paikkansa sananlasku: 'Todellisuus on satua kummallisempi.'» Hykertäen käsiään poistaakseen niistä kankeuden hän puheli, nauraa hihittäen: »Kuka haasteli korttien viskaamisesta? Me voitamme omallamme, koska se on vastapelurin käsissä. Boislaurier, tällä kertaa on voitto meidän.»
He näkivät kuin näkivätkin neiti du Tremblayn.
Hän asteli markiisitar de Montespanin toisella puolella, leskirouva Scarronin ollessa toisella. Suosikin yllä oli taivaansininen silkkipuku, lastenhoitajattarella kuivuneiden lehtien värinen asu, jonka tekemä vaikutelma oli jotensakin mitätön, kun taas uusi tulokas oli juonittelijan ehdotuksesta puettu läikehtivään silkkiin, jotta hän loistaisi sitäkin kirkkaammin toisen värittömän vaatteuksen rinnalla. Se oli koristettu hienoilla venetsialaisilla pitseillä, ja helmimäisesti ja ruusuisesti vivahtelevalle silkille oli siroiteltu vaaleanvihreitä nauharuusukkeita. Tässä ei ollut nähtävänä hovityyppi, joka oli suurimmalta osaltaan muovattu pukeutumiskeinojen avulla, vaan viehättävyyttä, joka pitentää katseen nautintoa ja paljastaa lukemattomia kiehtovia puolia jokaisessa käänteessä. Näistä kiehtovista puolista tulee mainita alakuloisuus ja välinpitämättömyys, jotka tytön nuorekkailta kasvoilta saattoi lukea kuin avoimelta sivulta. Aurore katseli loistavia hovilaisia osoittamatta hämmästystä tai hämminkiä, uteliaisuutta tai kiinnostusta. Kuolettava kaiho pilkisti näkyviin hänen liikkumattoman ja raukean naamarinsa takaa. Kaikki aprikoivat, kuka oli tämä tulokas, joka leijaili häntä ympäröivän kimalluksen — kristikunnan ensimmäisen hovin loiston — yläpuolella.
Noiden kolmen naisen pysähtyessä erään toisen seurapiirisikermän kohdalle syntyi hienossa seurueessa jälleen liikettä. Kaikki suut avautuivat yhtäkkiä, ja metsäportilta pengermän rintasuojukselle levisi kuiske:
»Hyvät naiset ja herrat, kuningas!»
Ludvig laskeutui palatsin portaita. Tänä päivänä hänellä oli se ilme, jonka hän, kuten muistelmienkirjoittaja St. Simon sanoo, otti kasvoilleen, milloin »hän aikoi suorittaa asioita». Hän oli lisäksi puettu mustaan samettiasuun, jossa oli taotut kultanapit; Pyhän Hengen ritarikunnan nauha ulottui tulipunaisten, kukkakirjailuisten silkkiliivien ylitse. Valkea töyhtö kaartui hänen majavannahkaisen hattunsa ympärillä. Jalokiviä oli ainoastaan hänen kengissään ja sukkanauhoissaan. Pikemminkin vaikutuksen saavuttamiseksi kuin tuen tarpeessa hän nojasi keppiin, jonka kädensija oli koristettu jalokivillä.
Hovimiesten kertyessä hänen ympärilleen hän näytti vielä huolestuneemmalta ja ilmaisi merkillä haluavansa olla yksin markiisitar de Montespanin kanssa. Nähdessään kuninkaan lähestyvän olivat tämän molemmat seuralaiset liikahtaneet peräytyäkseen, mutta hän oli viitannut heidät takaisin ja virkkoi tuttavallisesti, kuten hän esiintyi valtakunnan mahtavimpiakin kohtaan ja kuten hänen rakastajansa salli hänen käyttäytyä itseäänkin kohtaan, vaikka olikin perin tarkka etiketin noudattamisesta:
»Sire, tässä on markiisitar de Suggère, joka ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada kiittää teidän majesteettianne häntä kohdanneesta uudesta suosionosoituksesta.»
Leskirouva Scarron niiasi syvään ja lausui:
»Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia mitä hartaimmin kiintyneen palvelijanne tuoda julki rajattoman kiitollisuutensa niistä lahjoista, joita hallitsijoista aulein ja suurenmoisin on lakkaamatta hänelle myöntänyt?»
Hänen äänensä vapisi, vaikka hänen esittäessään tätä harkittua lausetta itserakas Ludvig riemumielin nieli sen kiittävät lisänimitykset, eikä mikään ollut mieluisampaa tälle hallitsijalle, jonka tuntemaa, ylistyksen ja palvonnan herättämää iloa seitsentoistavuotinen hallituskausi oli ainoastaan osittain tylsyttänyt.
»Markiisitar», vastasi hän, »tunsin velvollisuudekseni palkita teidän lapsistani näkemäänne huolenpitoa, sillä tiedän teidän olleen heitä kohtaan todella äidillisen».
Tämä oli peittelemätön, madame de Montespaniin tähdätty isku, mutta hän vain hymyili, leikitellen viuhkallaan. Hallitsija kääntyi hänen puoleensa kiinnittämättä lainkaan huomiota neiti du Tremblayhin ja sanoi äkkiä suosikilleen:
»Nyt meidän omiin asioihimme, madame!»
Äärimmäisen rauhallisesti markiisitar asteli äänettömänä hänen vierellään, odottaen hyökkäystä, vaikka säilyttikin tyyneytensä. Kuningas päinvastoin oli kiihtynyt.
»Madame», alkoi hän saatuaan vihdoin rohkeutensa terästetyksi, »valitettavasti minun täytyy ilmoittaa teille päätöksestä, johon olen johtunut ja joka varmasti koskee teihin yhtä paljon kuin minuunkin. Meidän on välttämätöntä olla mitä varovaisimpia suhteissamme; kuningatar on niin sairas, että minun pitää säästää häntä kaikelta sellaiselta, mikä tuskastuttaa häntä ja uhkaa hänen toipumistaan.»
»Niin tosiaankin!» huokaisi markiisitar tuiki välinpitämättömästi. Kuninkaan oli ilmeisesti vaikea olla, sillä hän ei vilkaissutkaan naiseen ja oli kepillään sivaltavinaan tiellä olevaa, valkeata pikku kiveä. Toinen piti katseensa suunnattuna häneen, mutta rauhallisesti, mikä vimmastutti häntä.
»Oivallan», virkkoi markiisitar, viuhkaansa hypistellen, »teidän majesteettinne kuunnelleen kuningattaren lääkäreitä, joiden luonnollisesti täytyy sanoa jotakin ansaitakseen palkkansa».
»Ei, madame, minua on ohjannut yksinomaan oma vaistoni, jota vain tottelen.»
Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan suosikki jatkoi:
»Koska olette päättänyt, on minun asiani ainoastaan kumartaa teidän viisaudellenne. Bossuet- ja Bourdalone-saarnaajien kaunopuheisuus pystyy käännyttämään ihmisiä kiviseinänkin lävitse — minäkin olen kääntynyt, ja uskonto ja velvollisuus antavat minulle oikeuden katkaista siteet, jotka painavat omaatuntoani ja törkeästi loukkaavat siveellisyyttä.»
»Mitä!» huudahti hallitsija säpsähtäen. »Ehdotatteko —»
»Että meidän pitäisi erota. Niin, sire. Minä teen aloitteen. Olen vain liian onnellinen voidessani säästää teiltä nöyryytyksen käskeä minut poistumaan.»
Mutta hän ei lakannut hymyilemästä, eikä kuningas ymmärtänyt häntä. Ludvigia olivat pahat aavistukset vaivanneet kovasti hänen päättäessään ilmoittaa suhteiden rikkomisesta epäviralliselle kuningattarelleen. Hän oli odottanut sanoinkuvaamattoman pahantuulen purkausta, jollaisista markiisitar oli kuuluisa. Useammin kuin kerran hän oli tuntenut niiden kirpeyttä. Mutta ärtyinen Athenaïs puhui suuttumatta ja tyynesti. Tämä alistuminen kirveli kuningasta, sillä eikö se ollut hänen sisäistä itseään kohdannut loukkaus?
»Se on siis päätetty», jatkoi markiisitar. »Poistun hovista huomenna. Kuta pikemmin, sitä parempi mielestäni, sillä hyvät aikomukset pitäisi toteuttaa viipymättä.»
»Lähdettekö siis pois hovistani pahoittelematta?»
»Kyllä, kyllä lähden.»
Ludvig puri huultansa vastahakoisena myöntämään, että ilman häntä voisi tulla toimeen.
»Minulla ei ole lainkaan syytä olla rauhaton lasteni vuoksi, koska niin äsken kuulin teidän majesteettinne vakuuttavan heidän toisen äitinsä kyllä huolehtivan heistä. Sitäpaitsi minun sallittaneen tavata heitä turvapaikassani Clagnyssä, jossa aion odottaa, mitä kuningas vastaisuudessa suvaitsee määrätä.»
»Niin syrjäisessä paikassako?»
»Erämaa on sopiva pakopaikka sellaiselle henkilölle, jonka täytyy pitää huolta pelastuksestaan. Niinpä rukoilen teidän majesteettianne, ettette estäisi pyhää puuhaani. Samoin kuin Magdalan Maria, suuri syntinen, haluan katua hairahduksiani, jotka jossakin määrin ovat myöskin teidän hairahduksianne, joten rukousteni tulee koskea myös Ludvigiani, ja häväistysjuttua, jonka me molemmat olemme laittaneet minulle liian hyvän maailman silmien eteen. Anon taivaalta apua, jotta saisin anteeksi niiltä, joille itse pyrin antamaan anteeksi rukoillessani, koettaessani olla katuvainen ja suorittaessani laupeudentöitä.»
»Yrittäisittekö unohtaa jokikisen?»
»Poikkeuksetta,»
Ludvig sivalsi kepillään kauniin lumpeen latvan poikki. Siis hänet voitiin unohtaa — voitiin olla hänestä välittämättä? Hänen mittaamaton ylpeytensä sai kirvelevän kolauksen; mutta salaten haavansa jäykän ja loukkaantumista kuvastavan ilmeen taakse hän virkkoi:
»Riittää! Lähtekää, milloin haluatte!»
»Niin pian kuin olen suorittanut erään tehtävän — toimittanut teidän majesteettinne oikeudenmukaisuuden valtikan suojaan henkilön, jota itse kuningattaren ystävät pitävät mielenkiintonne arvoisena.»
Hän viittasi Aurorelle, joka oli seisonut jonkun matkan päässä ja lisäsi:
»Tulkaa tänne, mademoiselle!»
Tyttö totteli, punastuen mielenliikutuksesta.
»Sire, tätä nuorta naista, erään vanhan ja uskollisen palvelijanne tytärtä, ovat roistot ahdistaneet — kenties pyrkien kostamaan kuninkaallisen vankilanne Bastiljin entisen kuvernöörin tyttärelle kaunaa, jota he ovat tunteneet hänen isäänsä ja teidän majesteettianne kohtaan. Hän pyytää päästä teidän oikeudenmukaisuutenne ja arvovaltanne turvaan.»
Ludvig katsoi Auroreen, joka niiasi hänelle, ja häneen tekivät tytön enkelimäinen ulkonäkö ja puhdas ilme syvän vaikutuksen. La Montespan pani sen visusti merkille, ja tyydytyksen välke säihkyi hänen silmistään.
»Sire, tämä nainen on joutunut julkean yrityksen uhriksi; hänet yritettiin ryöstää Pariisin kaduilla melkein päivänvalossa, ja hän pelastui vain ihmeen avulla. Puhukaa, nuori ystäväni, jotta hänen majesteettinsa ei luulisi sellaista tapausta mahdottomaksi!»
Tyttö selosti tapahtuman muutamin sanoin.
»Kautta sieluni!» huudahti kuulija. »Sellainen ilkityö ei saa jäädä rankaisematta. Sen alkuunpanijasta pitää saada selko, ja annan siitä määräyksen poliisiluutnantilleni.»
»Epäilemättä», huomautti markiisitar, »sen toimeenpanija on korkea-arvoinen henkilö, joka on lakien yläpuolella».
»Madame», vastasi Ludvig, rypistäen otsaansa vakavasti, »tietäkää, etten salli kenenkään kuningaskunnassani uhmailla lakeja!»
»Kuitenkin», jatkoi markiisitar, »anoisin, että ryhdyttäisiin meitä turvaaviin toimenpiteisiin, sillä otaksun tämän vainotun tyttö-poloisen seuraavan minua Clagnyyn».
Kuningas ojensi kätensä Auroren pään yläpuolelle, tehden arvokkaan eleen, ja lausui:
»Olkaa rauhallisia! Tämä nuori nainen on nyt minun suojeluksessani. Huolehdin siitä, että kaikki saavat sen tietää, ja voi jokaista, joka on syypää mainitunlaatuisiin, häneen tähdättyihin yrityksiin!»
»Oi, sire, kuinka hyväntahtoinen olettekaan!» sopersi tyttö.
»Teidän ei tarvitse kiittää minua», vastasi hallitsija. »Ruhtinaan velvollisuus on pitää huolta alamaistensa turvallisuudesta. Mieluinen velvollisuus», lisäsi hän kohteliaasti, kääntämättä katsettaan pois Auroresta, »kun kysymyksessä on erään hänen aatelismiehensä tytär, joka lisäksi on eniten täydellisyyttä lähenteleviä henkilöitä, mitä minulla on koskaan ollut onni ihailla hovissani».
»Teidän majesteettinne on ystävällinen», änkytti tyttö yhtä paljon hämillään katseesta kuin kohteliaisuudestakin.
»Ahaa!» mutisi markiisitar. »Kala näykkii — hän tarttuu tähän syöttiin.»
»Jos teidän täytyy mennä», jatkoi kuningas vanhemmalle naiselle verkkaisesti, tarkkaillen häntä nyt, »saanen ainakin tulla aika-ajoin häiritsemään yksinäisyyttänne? Sitäpaitsi teidän pitää tulla takaisin, kun olen vaimentanut naurettavat juorut ja kiusalliset neuvonantajat -» Athenaïs pudisti päätänsä toivottomasti, mutta kuningas pitkitti: »Vaikkapa vain näyttääkseni viehättävälle suojatillenne, että vetoomustanne ei ole unohdettu.»
»Jos teidän majesteettinne käskee ja neiti du Tremblay tahtoo tulla esitellyksi hovissa, niin kiirehtikäämme. Muutoin —» Hän huoahti syvään ja piilotti kasvonsa viuhkansa taakse. Kuningas saattoi arvella hänen halunneen salata kyyneltä — jos niin oli, johtui kyynel ilosta ja voitonriemusta.
Kuningas kääntyi poispäin sekä näistä kahdesta ja kaikista muista naisista että hovimiehistä, nojautui patsaan jalustaan ja vaipui aatoksiinsa, mutta — ikäänkuin marmori olisi äkkiä saanut puhelahjan — hän kuuli omituisen äänen kuiskaavan seuraavat sanat:
»Eikö hän ole jumalallisen kaunis?»
Kuningas pyörähti äkkiä ympäri, ja hänen huuliltaan luiskahti Almadan herttuan nimi. Puhuja oli todellakin Aramis, joka oli hiljaa lähestynyt ja puhutellut Ranskan kuningasta. Viimemainittua harmitti tämä keskeytys; hän ei pitänyt tuosta miehestä kovinkaan paljoa. Hän ei ollut unohtanut nuoruudessaan sattunutta traagillista kohtausta, jonka olemme selostaneet seikkaperäisesti »Bragelonnen varakreivissä», mutta jolle olisi saatettu antaa nimitys »Aramiksen salajuoni». Sen tarkoitus, kuten muistettaneen, oli nostaa valtaistuimelle Ludvigin vanhempi kaksoisveli, joka oli teljetty Bastiljiin ja joka päätti surkean elämänsä eräässä toisessa vankilassa, sittenkun Atos ja tämän poika Bragelonne olivat nähneet hänet siellä rautaisella naamiolla varustettuna ja kapteeni d'Artagnanin vartioimana. Kuningas muisti kauhuisesti Aramiksen uskaltaneen käydä häneen väkivaltaisesti käsiksi ryöstäessään jättiläiskokoisen Portoksen avustamana hänet Vauxin linnasta yöllä ja teljetessään hänet koppiin, jossa hän oli ollut vähällä kuolla pelosta, raivosta ja epätoivosta. Tämä hänen vierellään seisova vanhus oli kerran syössyt hänet valtaistuimelta pannakseen hänen sijalleen hänen toisen itsensä, eivätkä kuninkaat ikinä unohda sellaisia tekoja. Niinpä Ludvig Neljästoista ei koskaan antanut anteeksi chevalier d'Herblaylle, Vannesin piispalle, Portoksen kumppanille, Fouquetin ystävälle, Aramikselle, joka oli pakottanut Itävallan Annan, hänen äitinsä, suostumaan ehtoihinsa. Mutta Aramis tiesi, mitä puhui, kun hän kuninkaan rangaistusta paetessaan vakuutti Atokselle, että hänen tarvitsi vain päästä Espanjaan voidakseen sopia kuninkaan kanssa, jota hän osoitti halveksivansa. Hän olikin jesuiittain kenraalina kohonnut Espanjan Ranskan lähettilääksi. Diplomaattiset syyt pakottivat Ludvigin lausumaan tervetulleeksi Almadan herttuan, hänen lankonsa Kaarle Toisen uskotun. Mutta oli kuitenkin melkein ennenkuulumatonta, että kuninkaalta kysyttiin jotakin, ja Ludvig tekeytyi jäykän ja hyytävän ylpeäksi.
»Monseigneur», virkkoi hän sellaiseen sävyyn, joka oli sopusoinnussa hänen ryhtinsä ja ilmeensä kanssa, »minusta tuntui, että kysyitte minulta».
»Taivas varjelkoon minua unohtamasta kunnioitustani siinä määrin», vastasi iäkäs herttua kumartaen. »Uskalsin vain kaikuna toistaa teidän majesteettinne ajatuksen. Pyydän teitä antamaan anteeksi hairahdukseni tai väärän tekoni.»
»Kenestä puhutte?» tiedusti kuningas, johon tämä terävänäköisyys hieman vaikutti.
»Siitä naisesta, jolla juuri äsken oli kunnia keskustella teidän majesteettinne kanssa.»
»Niin, todellakin — madame de Montespan ilmoitti vetäytyvänsä luostariin, ja —»
»Murheellinen matka!» huudahti Aramis, lisäten sitten nopeasti itsekseen: »Luostariin. Nyt hän joutuu oleksimaan minun alueellani — ja minä saan tietää hänen kaikki ajatuksensa.» Ääneen hän huomautti merkitsevästi: »Puhuin toisesta naisesta, nuoremmasta. Markiisitar on inttämättä kaunis, mutta vain kaunein maallisista olennoista, kun hänen seuralaisensa taas on taivaasta laskeutuneen enkelin kaltainen. Neiti du Tremblay —»
»Tunnetteko siis hänet?»
»Minulla on ollut onni tutustua häneen, ja otan vapauden lisätä, ettei milloinkaan ole ylevämpi ja uljaampi sielu asunut täydellisemmässä hahmossa.»
Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana kamppaili voimakas uteliaisuus hallitsijan vihamielisyyttä vastaan.
»Aloitte sanomalla, että neiti du Tremblay —»
»Hän on hyvää anjoulaista sukua, joka on osoittanut olevansa tärkeä valtakunnalle, ja nimensä, luonteensa ja hyvien ominaisuuksiensa nojalla hän ansaitsee kaikki ne suosionosoitukset, jotka kuningas ehkä hänelle suo.»
»Tällä hetkellä, hyvä herra, hän ei pyydä mitään — ainoastaan suojelusta —»
»Suojelustako? Ikäänkuin sellaisella enkelillä saattaisi olla vihamiehiä!»
»On yritetty ryöstää hänet.»
»Onko se mahdollista?»
»Sen on tehnyt joku vielä tuntematon lurjus, mutta käsken oikeusviranomaisten! ottaa hänestä selon ja käsitellä häntä.»
Almadan herttua ei säpsähtänyt.
»Saatte olla varma siitä», huudahti hän lämpimästi, »ettei kukaan minua palavammin vanno tahtovansa rangaista rikollista. Oi, jospa olisin taaskin puolta nuorempi, jospa elämäni olisi onnellisimmassa kaudessaan, jolloin ihminen ei enää ole poika eikä kuitenkaan vielä kuihtunut — oi! rakastaakseni, palkitakseni ja rangaistakseni — omin käsin!»
Hänen kuulijansa huokaisi toistamiseen.
»Nyt on teidän majesteettinne parhaassa iässään», virkkoi hän, »vaikka ruhtinaille ei pitäisi puhua iästä ja kuolemasta, ja kuitenkin nämä huokaukset ovat huolestuttavan mielentilan merkki jokaisesta sellaisesta, jonka mielestä iloisuus on puoli terveyttä».
»Herttua, te ette katsele onnellista miestä.»
»Kun sananlasku kuuluu: 'Onnellinen kuin kuningas', kun mahtava käskijäni on siltä kannalta valmis millaisiin uhrauksiin tahansa säilyttääkseen teidän majesteettinne suosion — ette varmastikaan ole johtunut huokailemaan hallitsijana — vaan ehkä ihmisenä —»
»Lausumanne sananlasku on pettäväinen kuten kaikki muutkin. Jopa jokainen alamaisenikin on onnellisempi kuin minä. Hän tekee, mitä haluaa.»
»No niin, minkätähden teidän majesteettinne ei menettelisi samoin? Milloin alamaisenne kyllästyvät kylmään kotoiseen paistiin, rientävät he syömään ravintolassa. Tosin teidän majesteettinne saattaa huomauttaa jo kyllästyneensä syömään ulkosalla, ja —»
»Herttua!» Sana oli terävä, mutta hymy pyrki huulille.
»Jos tämän vertauksen alhaisuus loukkaa teidän majesteettianne, niin sanon teille suoraan pelkääväni, että teidän majesteettianne vaivaa hirvittävä alakuloisuuden puuska. Olkaa varuillanne, kuninkaani!» lausui Aramis, ovelasti tekeytyen jälleen Ranskan alamaiseksi näin palvellessaan hallitsijaa. »Alakuloisuus kiusaa ihmisen kuoliaaksi, jollei sitä ajoissa karkoiteta, ja ainoa keino on Don Juanin ohje — hän paransi jonkun naisen aiheuttaman sydämentuskan pyrkimällä hankkimaan sydänkipuja jonkun toisen tähden.»
Kuulija esiintyi varoen.
»No niin, herttua, tämä neuvo ei tunnu sopivan kirkonmiehelle, jollainen aikoinanne olitte.»
»Niin, sire, syy on se, että ennenkuin päässäni oli hiippa, varjosti otsaani murehditun isänne muskettisoturin punatöyhtöinen hattu. Ja jos teidän majesteettinne siis sallii minun lörpötellä, mikä on minun ikäisteni miesten tapa — siitä huolimatta ovat joidenkuiden vanhusten puheet sangen järkeviä — niin minua hämmästyttää, että on nurinkurista jäljitellä kansalaista, joka harmistuttuaan palvelijattareensa, menetettyään hellyytensä, tai miten haluatte, menee ja hankkii toisen, hempeämmän ja soveltuvamman. Vaikkapa kuningas rankaisee minua tästä ylettömästä suorapuheisuudestani epäämällä tavallisen hyväntahtoisuutensa, jota tähän saakka on lakkaamatta minulle osoitettu, tahdon kuitenkin lausua uskovani, että markiisitar de Montespan on teidän hallitsijaotsaanne synkistävien huolien syy — että juuri hän on julkeudessaan — se sana on voimakas, mutta tosi — paljastanut sellaisen asianhaaran, joka hänen oman etunsa ja kiitollisuutensa vuoksi olisi pitänyt mahdollisimman tarkoin salata. Hän, sanon, on saattanut kuningattaren — joka tähän saakka on hiljaa kärsinyt parantumatonta sairautta, rakkautta sellaista henkilöä kohtaan, jota koko valtakunta palvoo, mutta joka ei häntä rakasta —»
»Herttua!»
»Juuri sellaisen häväistysjutun julkaiseminen on kohdistanut teidän voideltuun päähänne saarnamiesten jyrinän —»
»Mitä, tiedättekö —» alkoi kuningas, hypistellen keppinsä nuppia hermostuneesti.
»Lähettilään tulee virkansa vuoksi tietää kaikki, mitä tapahtuu siinä hovissa, jossa hän palvelee. Tiesin myöskin, että teidän majesteettinne aikoo erota siitä naisesta ja ettei se herätä hänessä pahoittelua — sillä taivas on suonut teidän majesteetillenne niin hienon arvostelukyvyn, että olette varmasti havainnut hänen rakastaneen teitä vähemmin teidän kuin oman itsensä tähden —»
»Sillä tavoin», huoahti Ludvig alakuloisesti, »sillä tavoin eivät minua rakastaneet poloinen La Vallière ja Fontanges».
»En tiedä, miten neiti de la Vallière kuoli», sanoi Espanjan lähettiläs, »koska en silloin ollut miellyttävässä Ranskassa, mutta mitä tulee vilpittömään Fontangesiin, jonka myrkky nujersi, koska hän tunsi teitä kohtaan rajatonta ja laskelmatonta rakkautta —»
»Herttua, tämä olettamus», tokaisi kuningas, katsoen puhujaan pelästyneesti.
»Sire, lainopillinen selviö, 'kuka tästä rikoksesta hyötyy', soveltuu täydellisesti tähän tapaukseen. Mutta en aio esiintyä niin epäkunnioittavasti, että jatkaisin tätä, koska hallitsija korkeassa viisaudessaan haluaa yön verhoavan niin kammottavan ilkityön. Rajoitun itkemään viattoman, kostamattoman uhrinkuolemaa.»
»Voi!» huokaisi hallitsija, ravistaen päätänsä, »mistä löydän toisen hänenkaltaisensa?»
»Älkää halventako koko sukupuilta, sire!» ehätti iäkäs herttua keskeyttämään. »Taivaan kiitos, kaikki eivät ole samanlaisia kuin Mortemartin kunnianhimoinen perijätär. Kaikki eivät hallitse tunnottoman mielen voimalla ja vihanpurkauksiensa ja rajuutensa herättämällä pelolla. Joistakuista poikkeuksista rakkaus on täydellistä, ehdotonta ja lakkaamatonta uhrautumista — täydellistä itsensäkieltämistä rakastetun hyväksi. Näiden koko ilona ja ylpeytenä on nähdä maailman ensimmäisen kuninkaan laskevan heidän viereensä hiljaisessa pimennossa suuruutensa ja huoliensa taakan. Tietoisina vallasta he eivät palvo kruunun loistoa eivätkä kunnian- ja suosionosoitusten satoa, joka versoo hallitsijan jalanjäljissä, vaan komeata herrasmiestä, joka kiihkeän tulisena polvistuu huumaamaan heitä hyväilyillään. He ovat riemuissaan siitä, että hallitsija heidän salaisen piilopaikkansa kynnyksellä luopuu ylhäisestä majesteettisuudestaan, joka on huikaissut ihmisiä. He pitävät hänestä enemmän sellaisena kuin hän on — pyytäen ainoastaan hänen kiintymystään ja pyrkien yksinomaan tekemään hänet onnelliseksi. Vain liiankin onnellisina sen tähden, että hän on valinnut heidät kukkatarhasta, he varaavat häntä varten mitä säteilevimmät kasvot, mitä hellimmän hymyn ja puhtaan sydämen — muistuttaen hindulaisten temppelien neitsyitä näiden salaperäisessä hämyssä palvellessa epäjumalaa, jota palvomaan heidät on iäksi määrätty.»
Kuninkaan ilme lausui yhtä selvästi kuin sana olisi lausunut: »Jatkakaa!» Mutta viekas Aramis vastasi tähän äänettömään kehoitukseen seuraavalla lauseella: »Oi, sire, olen lopettanut saarnani, jonka suuresti pelkään anastaneen liian paljon aikaa. Teidän majesteettinne ministerit syyttävät minua siitä, että kulutan sitä valtion asioiden vahingoksi.»
»Kaikella on aikansa, ja minulla on vielä kysymys esitettävänä teille.»
»Olen aina kuninkaan käskettävissä.»
»Eikö tällä kauniilla nuorella naisella ole sukulaisia?»
»Voi! Hän on orpo, ja juuri tähän valitettavaan asianhaaraan haluaisin kiinnittää hyväntahtoista huomiotanne.»
»Olen perin tarkkaavainen.»
»Tämä markiisitar de Montespanin suojatti — jossakin määrin minunkin suojattini, vaikka hän ei ole valtuuttanut minua sekautumaan asioihin hänen hyväkseen — on saapunut kotiseudultaan Pariisiin ajamaan epävarmaa oikeusjuttua, jonka voittamisen varassa hänen omaisuutensa on, sievä omaisuus, samoin kuin myös hänen nuoren veljensä ja sisarensa toimeentulo — kahden niin nuoren lapsen, että hän on heihin nähden äidin asemassa. Auroremme on köyhä, mutta verrattoman ylpeä eikä rukoile mitään. Juuri senvuoksi minä anon hänen puolestaan, arvellen, että jos hänelle voitaisiin suoda jonkunlainen toimi, vaikkapa kuinkakin vaatimaton, teidän korkean persoonanne läheisyydessä, sen tulot lisäisivät hänen niukkoja käyttövarojaan.»
»Olette puhunut hyvin», virkkoi hallitsija vakavasti, samalla kun hänen piirteensä silminnähtävästi kirkastuivat. »Tällä hetkellä on lukijan toimi vapaana kuningattaren seurueessa, ja lupaan sen neiti du Tremblaylle.»
»Sire», vastasi vanha herttua, kumartaen, »teidän majesteettinne läheisyydessä ei voi olla koskaan kiitollisuuden joka hetki kasvamatta».
»Suojattinne sopii astua tehtäviinsä heti. Puhun kuningattarelle aivan heti asiasta, josta kuulette hänen ilmoittavan hyvän tiedon kiintoisalle orvollenne, jos tulette tänä iltana, kuten luotan teidän tekevän.»
»Tulen varmasti», vakuutti iäkäs ylimys, kumartaen taaskin.
»Siinä tapauksessa voikaa hyvin siihen asti, kunnes tänä iltana jälleen kohtaamme toisemme, rakas herttua!»
Näiden jäähyväissanojen jälkeen levisi irooninen hymy suurvehkeilijän kasvoille. Tätä kohtausta loitolta tarkkailleiden hovimiesten nostaessa hattuaan ja naisten hymyillessä Aramis meni Boislaurierin luo, jonka käsivarteen hän taaskin tarttui.
»No, monseigneur, onko ratkaisu käsissämme?» tiedusti viimeksimainittu.
Vanha ylimys naurahti. »En totisesti valita», virkkoi hän. »Peli on melkein voitettu.»
KUUDESTOISTA LUKU
Syvässä vedessä on virta voimakas
Palatsin eteläisessä siivessä sijaitsevassa kauniissa huoneessa oli kuningattaren korttiseurue koolla. Tämä sali, kirkkaasti valaistu, oli kirjaimellisesti sullottu täyteen hovimiehiä ja -naisia. Keskellä huonetta, roihuavan takkatulen edessä, istui kuningatar Maria Theresa korttipöydässä hovinaistensa keskellä syventyneenä suosimaansa ajanvietteeseen. Kuningatar oli lyhyt ja pyylevä, ja hänen kävellessään tai tanssiessaan hänen polvensa notkuivat, mikä vielä lyhensi hänen pituuttaan; hänen hampaansa olivat ylettömän makeistensyönnin turmelemat. Hän jumaloi puolisoaan, piti hänet näkyvissään heidän ollessaan samassa huoneessa ja oli aina onnellinen koko päivän, jos kuningas vain kerran hymyili hänelle. Jos Ludvig oli vieläkin ystävällisempi, juoksenteli kuningatar kertomassa, kuinka iloinen hän oli, jokaiselle, joka suostui häntä kuuntelemaan.
Keskustelunaiheena oli juuri suosikin eroaminen hovista — hiljaa kuiskittiin »epäsuosiosta» ja »karkoituksesta», jotka eivät olleet kauniita sanoja, samalla kun kaikkien silmät olivat suunnatut kopeaan markiisittareen. Säpsähtämättä hän kesti nämä katseet; hilpeänä, mutta kuitenkin ylpeänä hän pakisi uskollisten ystäviensä ryhmässä, mutta leskirouva Scarron oli palannut Pariisiin huolehtimaan kuninkaallisista hoidokeistaan. Aurore du Tremblay oli erillään ikkunakomerossa, katsellen näkemättä mitään ja kuunnellen keskustelua, tajuamatta sen sisältöä.
»Kuningas!» julisti palvelija.
Kuningas astui sisälle ministerinsä Louvoisin seurassa. Koollaolijat alkoivat liikkua keskittyäkseen siihen kohtaan, johon tulija pysähtyisi; kaikki päät kumartuivat hallitsijan edessä. Ludvig ei tässä tilaisuudessa ollut ankaran näköinen; hän esiintyi pikemminkin tyytyväisen hyväntahtoisesti.
»Älkää salliko minun sotkea järjestelyänne!» lausui hän kuningattarelle, joka yritti nousta pystyyn. »Ei kenenkään pidä häiriintyä. Mitä sanoittekaan, monseigneur?» jatkoi hän, puhutellen sotaministeriä.
»Sire, minulla on kunnia ilmoittaa, että Lotringin herttua on marssittanut sotajoukkonsa Freiburgiin, mistä käsin hän uhkaa elsassilaisia linnoituksiamme, joissa, kuten minun täytyy ikäväkseni myöntää, on riittämätön varusväki, koska sotavoimamme eivät ole ehtineet mennä Reinin poikki palatessaan Flandriasta —»
Kuningas ei ollut tarkkaavainen, sillä hänen huomionsa harhaili katseen mukana muualla. Havaittuaan vihdoin neiti du Tremblayn hän ehätti antamaan merkin.
»Hyvä on», virkkoi hän, keskeyttäen ministerin sanat. »Huomenna neuvostossa koetamme parantaa tätä pahaa.»
Tällä välin kuningatar ei ollut tarttunut kortteihinsa, vaan odotti kuten kaikki muutkin, jotka pidättivät hengitystään — jotakin tärkeätä oli tulossa.
Tämän äänettömyyden aikana La Montespan erosi ystäviensä muodostamasta ryhmästä. Hän meni salin poikki lujin askelin, jotka sopivat hänen olemukseensa; hän silmäili katselijoita ylpeän rauhallisesti, mikä osoitti hänen halveksivan vihamiehiään, joita oli kolme neljäsosaa seurueesta. Saavuttuaan korttipöydän ääreen ja kumarrettuaan Maria Theresalle niin nöyrästi, että siitä uhkui ivaa, hän puhkesi puhumaan tasaisen verkkaisesti ja ylenkatseellisen levollisesti:
»Salliiko teidän majesteettinne minun ilmoittaa teille päätökseni erota hovista ja vetäytyä maatilalleni Clagnyyn?»
»Rakas markiisitar», vastasi kuningas Filip Toisen tytär kasvojensa ja sävynsä kuvastaessa kohtalaisesti salattua ivaa, »minulla ei ole oikeutta estää teitä tekemästä, mitä haluatte. Eronpyyntönne epääminen tai myöntäminen on kuninkaan asia. Epäilemättä hänen majesteettinsa, jolta teidän olisi pitänyt kysyä neuvoa, ennenkuin tulitte puhumaan asiasta minulle, lienee ilmaissut teille tahtonsa; mitä hän lieneekään päättänyt, on hyvin päätetty.»
Markiisitar niiasi uudelleen yhtä tunteettoman tyynesti; hänen hymynsä ei tuokioksikaan häipynyt, ja hän astui askelen mennäkseen takaisin paikalleen, mutta kuningatar kehoitti häntä viipymään hetkisen. Pysähtyvää suosikkia puistatti sisäisesti; vaistomaisesti hän tunsi jotakin epämieluisaa olevan tulossa.
»Minulle on mainittu», pitkitti Maria Theresa, »eräästä jalosukuisesta, orvosta nuoresta naisesta, jota te olette lämpimästi suositellut hänen majesteetilleen. Haluan tehdä jotakin hänen hyväkseen. Onko tämä neiti du Tremblay täällä?»
»Kyllä hän on», vastasi Ludvig innokkaasti, osoittaen Aurorea, johon kaikkien katseet heti kohdistuivat.
»Tulkaa likemmäksi, mademoiselle!» kehoitti kuningatar, ja tyttö lähestyi hermostuneesti.
Markiisitar oli valahtanut kalpeaksi. Hän näytti vetäytyvän kokoon ponnahtaakseen Auroren ja hallitsijattaren väliin.
»Madame», sopersi hän suuttumuksen ja hämmästyksen sekaisella äänellä. »Neiti du Tremblay ei tarvitse apua, taivaan kiitos —»
»Tästä hetkestä alkaen olkaa huoleti!» vastasi Maria Theresa kylmästi. »Olette oikeassa, sillä tästä eteenpäin hän kuuluu minun seurueeseeni. Hän astuu madame d'Aiguepersen tyhjäksi jättämälle paikalle, ja talonvalvojatar asettaa hänet siihen toimeen huomenna.»
Suosikki ei vastannut mitään, sillä kuningattaren kanssa ei saa väitellä. Mutta hänen silmäluomensa heloittivat punaisina hänen kalpeissa kasvoissaan, ja niiden lomitse saattoi parhaiksi erottaa kolhaistun käärmeen myrkyllisen katseen.
Vaikka Aurore olikin hyvin ällistynyt tästä odottamattomasta suosionosoituksesta ja oli kaatumaisillaan yleisen tarkastuksen painosta, taivutti hän kuitenkin polvensa Maria Theresalle ja jupisi:
»Oi, mitä olen tehnyt ansaitakseni sellaisen kunnian?»
»Nouskaa pystyyn, lapsi», lausui toinen, ojentaen kätensä auttaakseen häntä nousemaan, »ja tointukaa! Minulle on kerrottu, ettei isänne jättänyt jälkeensä omaisuutta, vaikka hän oli kauan ja uskollisesti palvellut valtakuntaa. Se, minkä nyt kuninkaan suostumuksella ja hänen aloitteestaan suon, ei ole suosionosoitus, kuten tunnutte arvelevan — vaan korvaamisen alku; siinä kaikki. Herttuatar», jatkoi hän ensimmäiselle hovinaiselleen madame de Montansierille, »sijoittakaa neiti du Tremblay läheisyyteenne! On päätetty, ettei hänen pidä poistua luotanne, ennenkuin olemme majoittaneet hänet niihin huoneisiin, jotka te laitatte valmiiksi häntä varten.»
Markiisitar de Montespan astui Ludvigia kohti silmäteriensä syytäessä sinertäviä liekkejä, jollaisia saattaa nähdä villipetojen silmissä. Hänen äänensä sähähti miltei yhteen purtujen hampaiden lomitse lausumaan seuraavat sanat:
»Hyvin tehty, sire — onnittelen teitä. Mutta tämä ei ollut viimeinen kortti, ja minun vuoroni on vielä pelata!»
Kuninkaan kasvoista kuvastui niin suurta kummastusta, että sen täytyi olla tarkoituksellisen teennäistä.
»En tosiaankaan ymmärrä teitä», virkkoi hän. »Ettekö pyytänyt minua huolehtimaan tämän tyttö-rukan menestyksestä? Enkö tyydytä teitä toimittaessani hänet turvaan, kuningattaren suojelukseen?»
Ja kortinpeluuta jatkettiin. Maria Theresa hymyili, vaikka hän menetti, sillä hän ei osannut tehdä pelissä vääryyttä, kuten ylimysnaiset hänen aikanaan tekivät. Kaikesta edellä selostetusta hänen korkea puolisonsa oli antanut hänelle hyväksymisensä ovelalla katseella. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että syrjäytetty kuningatar oli tällä kertaa käyttäytynyt ymmärtäväisesti, arvokkaasti ja miellyttävästi. Kaikki myöskin kehuivat tulokkaan kauneutta, vaatimattomuutta ja luontevuutta. Yleinen mielipide oli hänelle ystävällinen.
Madame de Montespan oli voitettu, mutta hänenlaistaan vastustajaa ei yksi vastoinkäyminen nujertanut perinpohjaisesti. Hän hillitsi raivonsa ja salasi kiukkunsa ylpeytensä panssarin suojaan.
Tällä välin kuningas oli saapunut sille paikalle, jossa Aurore seisoi — niin tuntemattomana, ettei kenenkään sopinut häntä onnitella minkään tekosyyn varjolla.
»No niin», tiedusti kuningas tervehdittyään häntä kunnioittavasti, »oletteko tyytyväinen, mademoiselle?»
Tyttö lausui joitakuita kiitossanoja, jotka toinen keskeytti.
»Teidän ei tule kiittää minua, vaan ystäväänne, jonka vakava vetoomus tarjosi minulle keinon sellaisen muistamattomuuden korjaamiseksi, joka alkoi muuttua virheeksi.»
Samassa hän astui syrjään ja jätti Vannesin piispan näkyviin.
»Chevalier d'Herblay!» huudahti neiti du Tremblay.
»Espanjan lähettiläs, Almadan herttua», oikaisi iäkäs ylimys hymyillen. »Enkö 'Kultaisessa haikarassa' luvannut, että tapaisitte minut jälleen?»
Aurore katsoi häneen hämmästyneenä ja mutisi:
»Olenko siis tästä kunniasta kiitollisuudenvelassa teille?»
Vanhus keskeytti hänet tarttumalla hänen käteensä prelaattimaisen mahtipontisesti ja suutelemalla sitä muskettisoturin kohteliaaseen tapaan.
»Olen nöyrä palvelijanne — ystävänne, jos pidätte minua sen nimityksen arvoisena — ja lääkärinne, koska muistanette Saumurin tiellä osoittamani taidon.»
»Ikäänkuin saattaisin sen unohtaa!»
»No niin, juuri siltä kannalta kiellän kaikki kiitollisuudenosoitukset tällä kertaa. Teidän sopii korvata vahinko tuonnempana, kun olen tehnyt hyväksenne kaikki, mitä aion.» Hän tehosti tätä lupausta omituisesti korostamalla sanojaan. Hiljentäen ääntänsä vieläkin hän lopetti: »Toistaiseksi sallikaa minun pyytää, että suvaitsette kuunnella minua muutamia minuutteja — ei täällä eikä tänä iltana — kahdenkeskinen kohtaus — se ei voi olla vaarallinen, kun pyytäjä on minun iässäni!»
Neiti du Tremblay mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi päättävästi:
»Herra herttua, olen sitäkin onnellisempi saadessani keskustella kanssanne, kun minulla on pyyntö esitettäväksi teille.»
»Onko asia niin?»
»Teidän minulle tietämättäni suomanne jalomielinen tuki ja jatkuvan avun tarjous rohkaisevat minua uskomaan teille minua kiduttavan salaisuuden ja mieltäni masentavan murheen.»
Nyt oli herttuan vuoro katsoa häneen ymmälle joutuneena. Tyttö painoi epätoivoisena päänsä nuokuksiin.
»Voi!» huokaisi hän. »Kaikkien näiden sallimuksen minulle lähettämien odottamattomien lahjojen keskellä on sieluni murheellinen.»
»Onko se mahdollista?»
»Te voitte vapauttaa minut epäilyksestä ja tietämättömyydestä, joka pyrkii tappamaan minut.»
»Komentakaa minua mielenne mukaan, rakas lapsi!» Vieden sormen huulilleen hän jatkoi: »Mutta hiljaa! Tämä ei ole sopiva paikka, eikä nyt ole sopiva aika puhua salaisista asioista, kun meitä tarkkaillaan ja kuunnellaan. Kuulin», lisäsi hän, »että asutte kuningattaren ensimmäisen hovinaisen luona, kunnes saatte oman asuntonne. Kuningatar nousee makuulta vasta myöhään, ja tulen käymään luonanne huomenna.»
Hänen noustuaan ja kumarrettuaan kosketti käsi hänen olkapäätänsä. Koskettaja oli kuningas, hän oli kiertänyt huoneessa lausumassa kohteliaisuuksia, joita nimitetään »hovin vihkivedeksi».
»Herra herttua», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa poistuttuani huomenna valtioneuvostosta».
Neiti du Tremblay majoitettiin Montansierin asuntoon, jonka ulkopuoli oli vaatimaton, mutta jonka huoneet olivat tilavat, kauniit ja sievästi järjestetyt. Eräs ensi kerroksen vierashuoneista luovutettiin hänelle Espanjan lähettilään vastaanottamista varten. Hän istui sohvalla, ja hänen kyynärpäänsä lepäsi pehmeillä pieluksilla käden tukiessa nuokkuvaa päätä. Hänen silmiään poltti. Eikä hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan sellaisten tunteiden aihetta. Yhdessä päivässä hän oli ponnistuksitta saavuttanut elämänsä päämäärän — jokaisen ranskalaisen naisen pyrkimysten kohteen — kuninkaan suosion!
Maaseutulaistyttönä, jolla ei ollut rahaa eikä vaikutusvaltaa ja joka taisteli nurjaa onnea vastaan oman ja rakkaiden läheistensä olemassaolon puolesta, hänet oli eilen otettu hoviin. Hänen paikkansa oli kuningattaren vierellä; kuningas oli lausunut hänet tervetulleeksi; miehet kumarsivat hänelle ja naiset alkoivat olla hänelle kateellisia. Se kaikki tuntui unelta.
Mutta hänen sydäntään kalvava kärsimys oli kylläkin todellinen.
Kuukauteen hän ei ollut saanut ensinkään tietoja Joelista. Leskirouva Scarron ei ilmaissut hänelle totuutta. Käytyään rauhattomaksi nuorukaisen kummallisen katoamisen vuoksi viimeksimainittu lähetti Honorinin »Maurilaisen» ravintolaan, jossa palvelijatar kyseli isännältä ja tämä kertoi, kuinka hänen vieraansa oli vangittu, salaamatta myöskään syytä. Kuninkaan lastenhoitajatar tiesi liiankin hyvin, kuinka hirveästi kunniatuomioistuin rankaisi asetusten rikkojia. Ludvig XIV oli aina osoittautunut ankaraksi kaksintaistelijoille. Leskirouva Scarronia kammotti ajatus saattaa epätoivoon — kenties kuolemaan tyttö, jonka hän oli palauttanut elämään, kertomalla hänelle bretagnelaista uhkaavasta kohtalosta.
Myöhemmin neiti du Tremblay esiteltiin markiisitar de Montespanille. Tämä alkoi itselleen tunnustaa viehättävien puoliensa olevan muuttumassa liian kypsyneiksi, voidakseen enää kahlehtia hänen kuninkaallista rakastajaansa. Hän suunnitteli päästä vaikuttamaan seuraajansa valintaan ja toivoi saavansa tästä taipuvaisen välikappaleen, joten hän voisi edelleen hallita. Aurore, jolla ei ollut sukulaisia, ei omaisuutta eikä omaa tahtoa, tuntui hänestä juuri sellaiselta tottelevaiselta nukelta, jollaista hän etsi esittämään tätä osaa. Senvuoksi hän oli ehättänyt tarjoamaan apuaan.
Aurore ei aavistanutkaan hänen tarkoitustaan. Hän oli kiitollisena ottanut vastaan suosikin avun. Mutta viimemainitun herättämiin tunteisiin ei kuulunut luottamus; sentähden hän oli säilyttänyt sydämensä salaisuuden omina tietoinaan. Hän itki kadonneen sankarinsa vuoksi, mutta salassa.
Hänen aatoksensa katkaisi palvelija, joka tuli ilmoittamaan Almadan herttuan saapuneen. Tämä astui pirteästi sisälle, kasvoillaan miellyttävä ilme, istuutuen likelle nuorta naista, joka oli noussut ottamaan häntä vastaan. Hän viittasi tyttöä sijoittumaan jälleen paikalleen.
»No, no, hyvä lapsi», lausui hän isällisesti, »minkätähden tällainen murhe suloisilla kasvoillanne? Minkätähden ovat poskenne noin kalpeat ja silmänne noin punaiset? Eilen teille suotiin sellainen kunnia, jota useimmat naiset tavoittelisivat innokkaasti.»
»Herra herttua, olen tuskainen, koska eräs onnellisuuteni todistaja on poissa —» alkoi Aurore epäröivästi.
»Miksi tällainen mielenliikutus?» virkkoi ylimys, hymyillen rohkaisevasti. »Olen ollut papillisissa toimissa ja kuullut paljon tuskallisempia tunnustuksia kuin teillä nyt lienee kerrottavana. Onko lainkaan tarpeellista vapista joutuessaan yleisen kohtalon, rakastumisen, alaiseksi?»
Neiti du Tremblay peitti kasvonsa käsillään ja mutisi:
»Oletteko tosiaankin arvannut?»
»Eihän sitä varten tarvitse olla kovinkaan etevä taikuri. Minun tarvitsi vain katsella kasvojanne lukeakseni niistä vilpittömän mielenne heijastukset. Saattoiko sitäpaitsi mitenkään muutoin käydä hovissa, joka on täynnä loistavia, palavasilmäisiä ja miellyttäväpuheisia herrasmiehiä?»
Aurore pudisti päätänsä.
»Minun rakastamani mies ei ole hovin ylimyksiä.»
»No, siis hän on joku lapsuudenystävänne tai nuoruudenkumppaninne, kenties sukulainen, jonka jätitte kotiseudullenne, Anjoun maakuntaan?»
Aurore toisti vastauksensa, samalla kun lähettilään terävä katse tarkasti häntä hyväntuulisuuden varjolla.
»No niin», jatkoi vanhus, »hän ei voi olla halpasukuinen miekkonen. Tyttö, jolla on teidän syntyperänne ja ominaisuutenne, ei silmäile alapuolelleen suorittaakseen sellaisen valinnan, joka nostaa punehduksen poskiin.»
»Monseigneur», pani Aurore kerkeästi vastaan, »monsieur Joel on aatelismies».
»Joel», kertasi herttua, näyttäen miettivän, »minusta tuntuu, että olen kuullut sen nimen aikaisemmin. Niin», huudahti hän, »tosiaankin! Nyt muistan. Nantesin postivaunujen nuori herrasmies! Nyt olen aivan rauhallinen, vaikka äsken säikäytitte minua niin kovasti. Tämä ei ole vakava asia.»
»Minä rakastan häntä», huomautti Aurore varmasti.
»Lorua! Tytön ihastusta! Tien varrella sattunut romantillinen tarina, joka oli valmiiksi hahmoiteltu, mutta keskeytyi ensimmäiseen lukuun. Tiedän kyllä hänen puolustaneen teitä jotakuta rosvoa vastaan, ja taivas varjelkoon minua väittämästä, ettei teidän pitäisi tuntea jonkunlaista kiitollisuutta häntä kohtaan; mutta kestävä kiitollisuus rappeutuisi hupakkomaisuudeksi.»
»Minä rakastan häntä», vakuutti tyttö, sävy yhä varmana.
Myöskin kirkonmies omaksui ankaran ilmeen.
»Sitten», sanoi hän kylmästi, »teidän täytyy rohkaistua kiskomaan tämä hupakkomainen intohimo pois sydämestänne. Kaikki yhtä aikaa käskee teitä tekemään niin — olosuhteet, teidän etunne ja tulevaisuutenne sekä muiden tulevaisuudentoiveet — jopa sekin sallimuksen järjestämä osa, jota teidät on määrätty esittämään.»
»Mitä tarkoitatte?» huudahti tyttö, paljastaen koko hämmästyksensä.
»Sanon, että teidän osaksenne eilen tullut onni ei ole mitään sen rinnalla, mikä teitä vielä odottaa. Lyhyesti, kaikki, mitä taikamaisinta ja ihmeellisintä lienette keksinyt tyttömäisissä unelmissanne — teidät siirretään paratiisin kynnykselle tai —»
»Armias taivas!» änkytti Aurore. »En ymmärtä —»
»Kuunnelkaa minua, lapsi, jotta kaikki tulisi teille selväksi!»
Hän kumartui tytön puoleen ja alkoi puhua harkitun hitaasti ja hiljaa, jotta toinen paremmin kuulisi hänen sanansa sekä tajuaisi niiden merkityksen ja kantavuuden kenenkään muun niitä kuulematta.
»Vaikka olettekin asunut eristettynä maaseudulla, on korviinne täytynyt kantautua joitakuita huhuja, joten ette voi olla tietämättä, mitä osaa siinä hovipiirissä, johon olette astumaisillanne, näytteli Louise de la Vallière — huikentelevan hallitsijamme ensimmäinen rakastettu. Ette myöskään voi olla tietämättä, mikä asema täällä nykyisin on markiisitar de Montespanilla, jonka suojelukseen olette antautunut. Teidän on täytynyt muodostaa itsellenne mielipide hallitsijastamme.»
»Aivan totta on, että minulle on kerrottu edellisen tarina ja kuvattu, kuinka katkerasti hän sovittaa sitä, ettei vastustanut sydämensä halua; mitä tulee jälkimäiseen, otin vastaan hänen apunsa — mutta tuntien vastenmielisyyttä ja vastarinnan halua, minkä taivas puolestani todistaa! — koska kipeästi kaipasin mahtavaa suojelusta minua vainoavaa tuntematonta vastaan. Heidän käyttäytymisensä arvostelemisen jätän heidän omantuntonsa huoleksi, joka herää ennemmin tai myöhemmin, ylhäiselle maailmalle, heidän rikoskumppanilleen, ja historialle, joka lausuu heistä tuomionsa. Kristittynä säälin heitä.»
»Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että heidän kohtalonsa on kadehtimisen arvoinen. Hallita kuningasta; molemmin käsin jaella hänen armon- ja suosionosoituksiaan; turvata Euroopan rauha tai niin halutessaan päästää sotakoirat kahleistaan kansojen kimppuun; virittää suuria ajatuksia; saattaa suurtekoja täytäntöön —»
»Se, monseigneur, on kuningattaren tehtävä.»
»Jotta kuningatar pystyisi sen suorittamaan, täytyy ensinnäkin hänen puolisonsa rakastaa häntä — mutta meidän kuninkaamme ei ole koskaan tuntenut enempää kuin arvonantoa omaa kuningatartaan kohtaan; heidät yhdisti politiikka, ja luonnonlaadut heidät erottavat.»
»Siispä tunnen ihan yhtä paljon sääliä tätä syrjäytettyä naista kuin hänen menestyksellisiä kilpailijattariaan kohtaan. Mutta jos minä joutuisin valitsemaan, valitsisin mieluummin yksinäisyyden kuin heidän voittonsa — mutta tunnustan, etten oivalla —»
»Mihin aion päästä? Tähän — kuninkaan sydämessä on muutamia tunteja sitten virinnyt uusi tunne —»
»Eikö hän enää rakasta madame de Montespania?»
»Hän on mielettömästi rakastunut erääseen toiseen!»
»Johonkuhun toiseen?»
»Kauniiseen olentoon, jonka ei tarvitse koskaan pelätä Mortemartin ylpeän tyttären kohtaloa, jos hän suostuu kuuntelemaan todellisen ystävän neuvoa, saaden vastapainoksi osakseen kaikki koettelemukset kestävän kiintymyksen; silloin hän käsittää tehtävän, miten harhaileva tähti kiinnitetään paikalleen — miten oikullisesta rakastajasta tehdään mitä uskollisin —»
Viekoittelija vaikeni tutkiakseen kuulijansa kasvoja. Tyttö näytti aprikoivan jotakin mielessään.
»Monseigneur, pyydän teitä olemaan suvaitsevainen», mutisi hän. »Olen vain maalaistyttö-parka ja todellakin kummastelen —»
»Mitä!» huudahti vehkeilijä, etukäteen nauttien yllätyksestä joka hänellä oli valmiina. »Ettekö ole käsittänyt, että puhumme juuri teistä?»
Hän odotti varmasti yllätystä, todellista tai teeskenneltyä, mutta erehtyi pahasti, sillä tyttö pysyi vaiti. Ilmeisesti hänen älynsä ei suostunut myöntämään sitä seikkaa todeksi.
»Niin», jatkoi lähettiläs, lausuen sanansa hitaasti, »hänen majesteettinsa rakastaa juuri teitä. Tarjoan teille kruunua vaakunaanne, jollen päähänne, yhdestä sanasta, joka huuliltanne lähteneenä sallii hänen toivoa, että te suuttumatta otatte vastaan tämän rakkauden todistukset ja ilmaisun.»
Neiti du Tremblay ponnahti äkkiä pystyyn.
»Taivas minua auttakoon!» parkaisi hän. »Kuningas rakastaa minua? Rakastaa minua?»
Hänen silmistään ja äänestään kuvastui suunnatonta pelkoa, ja hän nosti kätensä eteensä ikäänkuin torjuakseen kuulemiaan sanoja. Myöskin Almada nousi seisomaan ja laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen.
»Olkaa rauhallinen, lapsi!» tyynnytteli hän. »Teillä on hyvä äly, kuten minulla on käytännöllinen. Älkäämme tuhlatko aikaa, jonka saatamme käyttää parempaan tarkoitukseen. Tahdon mainita teille, että Jeesuksen veljeskunta, jonka kenraali olen, mielii päästä johtamaan kuninkaan neuvostossa ja ohjaamaan sen politiikkaa. Auttakaa meitä, minkä voitte, ja me tuemme teitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Haluaisitteko hallita Ranskaa kanssamme? Luovutan teille hallituksen varman puolen ja paremman tehtävän — tehdä hyvää siinä, missä muita ei ole onnistanut. Jos olisitte tavallinen nainen, kuvailisin teille jalkojenne juureen heittäytynyttä hovia, häikäiseviä juhlia, jatkuvia nöyryyden- ja kunnioituksenosoituksia ja suitsutusta, joka kohoaa teille ja Euroopan kohtaloittensa määrääjänä pitämälle puolijumalalle. Mutta te olette yhtä hyvä kuin kauniskin ja sanon teille koruttomasti: Tähän saakka kansa on kironnut edellänne käyneitä suosikkeja; opettakaa se siunaamaan teitä!»
Herttua vaikeni jälleen, ei omasta tahdostaan, vaan sanojensa vaikutuksen tähden. Auroren silmistä loimusi tulinen hehku. Hänen poskilleen kohosi puna, samalla kun hän aukaisi suunsa puhuakseen. Mutta vaikka sanat pyörivätkin hänen huulillaan, ei niitä lausuttu. Hänen silmäluomensa painuivat säihkyvän katseen eteen verhon tavoin, ja hän muuttui jälleen tyyneksi. Lempeästi hän irroittautui vanhan ylimyksen otteesta ja lähti ovelle päin.
»Mihin aiotte mennä?» tiedusti toinen.
»Pois tästä talosta», kuului lyhyt, särkyneellä äänellä lausuttu vastaus. »Lähden pois kaupungista ja palaan syntymäkylääni Anjouhun, jossa talonpojat eivät vielä ole oppineet olemaan kunnioittamatta entisen isäntänsä tytärtä.»
»Aiotte poistua? Ette varmastikaan ole järjillänne! Ja sen jälkeen, mitä olette kuullut?»
»Juuri se, mitä olen kuullut, velvoittaa minua siihen, etten enää jää siihen paikkaan, jossa minua on loukattu. Oi, en halua loukata tunteitanne — minun kaltaiseni eivät maksa loukkausta samalla rahalla. Sitäpaitsi uskon lujasti, että te ette luullut loukkaavanne minua. Se on hyvin uskottavaa, sillä se maailma, jossa te oleskelette ja johon minä eilen astuin, pitää kunniana sitä, mitä minä nimitän häpeäksi. Olin yksinäinen ja rahaton, ja te tarjositte minulle keinon tulla rikkaaksi ja mahtavaksi. Se on suuri ystävällisyyden osoitus teidän puoleltanne, ja minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, etten ole sen tehtävän tasalla, jota suorittamaan piditte minua kyllin arvokkaana. Miten voisikaan olla toisin, kun olen puritani, ja minulla on omituiset käsitykset kunniasta. Tahtoisin mieluummin kuolla ojan reunalle kuin saada kyllikseni kuninkaan suosionosoituksia ja hyväilyjä jalokivien arvoaseman ja varallisuuden säihkyessä. Häiritsisin hovianne hupakkomaisilla ennakkoluuloillani, nöyryyttäisin sitä typerällä ylpeydelläni, osoittaisin sitä kohtaan välinpitämättömyyttä naurettavassa viattomuudessani. Juuri senvuoksi tuomitsen itseni tuntemattomuuteen ja köyhyyteen, vartoamatta edes sen oikeusjutun päättymistä, jonka olen aloittanut ja jota en enää tunne pystyväni jatkamaan, alistan rakkaat omaiseni köyhyyteen, joka tahraa isäni nimeä, mutta joka ei pahimmassakaan tapauksessa häpäise sukumme nimeä. Hyvästi, monseigneur! Emme kohdanne toisiamme enää milloinkaan. Turvapaikassani, jossa elän työssä ja rukouksessa, lupaan muistaa teitä ainoastaan ensimmäisen kohtaamisemme ajalta, ja pakotan itseni unohtamaan, kuinka murheellisesti ylimys erehtyi minusta ja loukkasi minua niinkuin kuninkaalla ei ole oikeutta loukata. Jos nimittäin otaksumme hänen rakastavan minua, ei hän ainakaan loukannut minua ehdottamalla, että rupeaisin hänen rakastajattarekseen.»
Auroren puhuessa näin lennokkaasti ja ylevästi Aramis kuunteli. Mietittyään loppuun saakka hän oli valmis iskemään uuden kortin pöytään. Hän oli nyt vaarallisempi vehkeilijä kuin silloin, kun hänessä heräsi ajatus vaihtaa Vauxissa toisen kuninkaallisen veljeksen sijalle toinen. Astellessaan varmoin askelin ovelle neiti du Tremblay huomasi hänen ehättäneen väliin, ja hänen kasvoissaan oli tapahtunut perinpohjainen muutos. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä; hänen piirteensä kuvastivat verrattoman riemullista mielenliikutusta; hänen äänensä värähti, kun hän kääntyi tytön puoleen, tehden rukoilueleen ja lausuen:
»Oi, lapsi, rakas lapsi, kuinka onnelliseksi olettekaan minut tehnyt! Kuinka suuresti teitä ihailenkaan! Kuinka suuri onkaan rakkauteni ja kunnioitukseni!»
Sellaisen äkillisen purkauksen johdosta Aurore peräytyi lausumatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat selvästi hänen syvän hämmästyksensä.
»Ajatella, että olin epäilemäisilläni teitä! Niin, epäilin teitä — tunnustan sen — mutta ainoastaan vähän aikaa. Pelkäsin teidän lankeavan koetukseen.»
»Koetukseenko? Oliko se koetus?» huudahti tyttö.
»Ettekö sitä kaikkea oivaltanut? Totta kyllä, totta, koettelin teitä liiallisesti — ihan liiallisesti! Mutta halusin tietää kaikki.» Hän tarttui Auroren käteen ja talutti hänet sohvaan. »Vannoin hankkivani varman tiedon salaisuudestanne. Ja mitä muuta olenkaan nähnyt kuin mitä puhtainta kunniaa ja kaikkea sitä, mikä kaunistaa naisen sydäntä ja tekee sen pyhäksi!»
Aurore hoki edelleen: »Koetus?» Hän nimittäin epäili vielä. »Siis kaikki se», virkkoi hän hitaasti, »mitä juuri äsken puhuitte —»
»Oli pelkkää satua, jota pyydän teitä olemaan enää ajattelematta —»
»Kuningas —»
»Kuninkaalla ei ole teitä kohtaan mitään muita tunteita kuin sellaisia, joita jokainen ritarillinen herrasmies saattaa tunnustaa tuntevansa ketä kunniallista tyttöä kohtaan tahansa — ja nyt hän aikoo sysätä luotansa markiisitar de Montespanin yksinomaan päästäkseen selkkauksista kuningattareen nähden. Voi!» pitkitti hän, ravistaen surullisesti päätänsä. »Tämän hovin, jonka kuumaan hengitykseen te vasta ihan äsken jouduitte, täytyy kovertaa mitä puhtaintakin mieltä nopeasti ja tuhoisasti, kun te voitte uskoa, että minun kaltaiseni valkotukkainen vanhus saattoi alentua toimimaan parittajana vaikkapa kuninkaallekin. Niin», jatkoi hän, »olette ymmärtänyt minua väärin. Kuinka vihlovasti olettekaan minua rangaissut uskomalla valhejuttua, jonka vaikutuksia en ollut aavistanut!» Taaskin hänen sävynsä ja ilmeensä muuttuivat hänen lisätessään, ihailtavan hyvin tekeytyen hieman turhamaiseksi: »Myönnän esittäneeni osani hyvin. Olkoonpa ajatuksenne mikä hyvänsä, mutta tunnustakaa olleenne narrattavanani!»
Tyttö painoi kädellä sydäntään.
»Tuotitte minulle paljon tuskaa», huokaisi hän.
»Mutta vielä kerran», lausui herttua, vetäen häntä puoleensa isällisesti, »älkää sitä muistako! Se johtui vietävänmoisesta ammatillisesta ylpeydestämme. Me diplomaatit saamme niin piintyneen tavan pettää ja teeskennellä —»
Sitten syntyneen äänettömyyden aikana herttua piti tyttöä vaivihkaa silmällä. Minuutin kuluttua Aurore käänsi häneen viehättävät, kirkkaat ja ujostelemattomat silmänsä, tiedustaen:
»Minkätähden tämä koe suoritettiin?»
Entisen muskettisoturin hampaat painuivat hänen huuliaan vasten.
»Minkätähden näitte niin paljon vaivaa?» tiukkasi Aurore, »Minkätähden tuotitte minulle niin paljon tuskaa?»
Sinä aikana, jonka hän tarvitsi muovatakseen kysymyksensä, oli toinen sommitellut vastauksensa.
»Onko tarkoituksenne väittää, ettette osaa sitä arvata?» Aurore pudisti päätänsä. »Mitä, ettekö ole ajatellut, että oikeudenmukainen päämääräni teki suunnitelmani oikeutetuksi? Kuningattaren vastaiselle rauhalle oli välttämätöntä, ettei hän enää uudelleen hellisi käärmettä vierellään. Kuinka moni viattomalta näyttävä olento onkaan pyrkinyt kohoamaan kuninkaan suosioon ensin hankkimalla paikan kuningattaren palveluksessa! He olisivat olleet valmiit sysäämään syrjään alttiin rakastajan, jonka sukuperä oli alhainen Ranskan hallitsijaan verrattuna. Mutta te päinvastoin poljette kaikkea, mikä on teidän ja sydäntänne paisuttavan, suuren ja pyhän rakkauden välillä. Minulla oli oikeus kysyä teiltä, enkö yhdistämällä teidät siihen kohteeseen antautuisi alttiiksi sille vaaralle, että jonakin päivänä kuulisin teidän moittivan minua, koska olin ollut teidän onnellisuutenne, jollen kultaisen tulevaisuutenne esteenä. Ja valitsemallanne miehellä on samat arvelut kuin teilläkin. Hän saattaa peräytyä, jotta ette moittisi häntä siitä, että hänen sukuperänsä alhaisuus estää teitä hänen rinnallaan kohoamasta sinne, mihin teillä on laillinen oikeus pyrkiä — te olette oikeutettu kaipaamaan ylellisyyttä, mainetta ja loistoa. Niin ajatellen yritin koetella teitä, ja se koe on ainakin täydellisesti onnistunut. Hylkäsitte kruunun pysyäksenne uskollisena sydämenne valitulle. Vieläkö voin haluta sitovampia todistuksia pyyteettömästä kiintymyksestänne, jota ei mikään tulevaisuudessa jaksa horjuttaa?»
Tytön piirteet olivat vihdoin kirkastuneet. Hänen nuorekas kauneutensa näytti lähettävän säteitä ympärilleen.
»Monsieur», sopersi hän, »puhuttehan Joelista».
»No, mutta kenestä ihmeestä muusta minun piti puhua kuin siitä onnellisesta veitikasta, jolla on se arvaamattoman suuri onni, että hänellä on niin oivallinen aarre?» vastasi iäkäs herttua vilkkaasti.
»Tiedättekö siis, miten hänelle on käynyt ja missä hän on ollut nyt kokonaisen kuukauden?»
»Tiedänkö?»
Totuudenmukaisuus velvoittaa meidät myöntämään, ettei Aramiksella ollut siitä hatarinta aavistustakaan. Mutta hänen kaltaisensa diplomaatti ei saanut koskaan joutua yllätetyksi.
»Oletteko nähnyt hänet?» tiedusti neiti du Tremblay.
»Kuten tekin näette hänet ennen kovinkaan pitkää aikaa. Mutta», lisäsi hän varovasti, »teidän pitää pyytää häneltä hänen salaperäisen poissaolonsa selitystä».
»Tuleeko hän tänne?»
»Tietysti», vakuutti herttua, hymyillen hyvänsävyisesti, »hänen on pakko tulla, jollette halua häitä vietettävän jossakin muualla».
»Häitä?»
»Luonnollisesti, koska mainitsin teille päättäneeni tehdä teidät molemmat onnellisiksi.»
Aurore suuntasi häneen värähtämättömän katseen.
»Onko monsieur Joel siis löytänyt etsimänsä?» kysyi hän.
Tähän kysymykseen Almada ei ollut valmistautunut vastaamaan, ja hän oli ymmällä. Hän mietti: »Mitä ihmettä tyttö saattaa tarkoittaa?» Mutta hänen oli pakko vastata ja tehdä se heti, koska tytön silmät kysyivät häneltä käskevästi. »Hän on sen löytänyt», sanoi hän varmasti ja vakuuttavasti. »Mutta se ei käynyt helposti, ja se tehtävä vaati aikaa.»
»Mutta te autoitte häntä, siitä olen varma», huomautti toinen vilpittömän kiitollisuuden vallassa.
»Kuinka utelias olettekaan, lapsi!» tokaisi toinen, heristäen hänelle sormeaan. »Ei mikään saa olla teiltä salassa. No niin, kyllä, autoin häntä kaikin voimin.»
Aurore ojensi kätensä.
»Kuinka kiitänkään teitä, jos Joel on taivaan avulla löytänyt itselleen nimen!»
»Vai niin!» ajatteli entinen kirkkoruhtinas. »Hän siis tavoittelee nimeä! Rakastunut talonpoikamme on saapunut Pariisiin etsimään tai luomaan itselleen nimen. No niin, antakaamme hänelle nimi lahjaksi, joka ei vahingoita ketään. Nimen?» huudahti hän. »Pikemminkin arvonimen — chevalier de Locmaria! Se kuulostaa sopivalta, koska hän on kotoisin Belle-Isleltä, mistä minulla oli syytä muistaa Locmariaa, yhtä seurakunnistani. Ja» — pilvi lehahti hänen otsalleen, »eikö Portos-parkani kuollut juuri erääseen sikäläiseen luolaan?»
Hän oli niin vakavan näköinen, että tyttö pidättyi puhumasta, mutta toinnuttuaan ennalleen hän virkkoi:
»Mutta haluan jättää kihlatullenne nautinnon kertoa teille, mitä hänelle on tapahtunut senjälkeen, kun erositte toisistanne. Chevalier on luonanne muutamien päivien kuluttua, sillä on päätetty asia, että jäätte hoviin.» Mutta Auroren kasvoista kuvastui levottomuutta ja vastahakoisuutta, ja herttua tehosti: »Teidän täytyy, rakas lapsi. Kuningatar kaipaa kipeästi teidän kaltaistanne henkilöä. Sillä nais-raukalla ei ole läheisyydessään ainoatakaan sielua, jolle hän voisi uskoa murheensa. Ystävyys jonka hän välttämättömästi teille suo, ja se suuri arvo, jossa kuningas teitä pitää, auttaa teitä palauttamaan tämän parin sopusoinnun, mitä kaikki toivovat ja mikä koituu siunaukseksi valtiolle.»
»Monseigneur, jään tänne.»
»Ennen pitkää saatte sitäpaitsi levätä puolisonne sylissä. Teen kaiken voitavani saadakseni heidän majesteettinsa suostumaan avioliittoonne. Mielihyvin he todistajina allekirjoittavat sopimuksen, ja takaan chevalier de Locmarian häälahjaksi saavan jonkun aseman, jonka nojalla hän saa olla läheisyydessänne. Mutta», jatkoi hän, katsahtaen kelloonsa, »teidän on aika lähteä tehtäviinne, ja minulla itselläni on kohtaus kuninkaan kanssa hänen poistuttuaan neuvostosta. Sanokaamme jäähyväiset, rakas Aurore!»
Tyttö kohotti otsaansa, jota vanhus kevyesti suuteli, jupisten: »Saattaisin varsin hyvin olla isoisänne!» Kynnykseltä hän huusi: »Piakkoin näette minut taaskin Hänen seurassaan! Siihen mennessä muistakaa ystävällisyydessänne minua rukouksissanne!»
»Olkaa siitä varma, hyvä herttua!» vastasi tyttö. »Sydämessäni on teillä sija kuten Jumalalla ja Joelilla.»
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kuninkaan suosionosoitus
Kuuluisan Mansardin korjatessa St. Germainin palatsia laitettiin rakennusta kiertävän katetun käytävän sijalle kuisti, jota nimitettiin galleriaksi. Täällä oli Ludvig Neljännellätoista tapana neuvostosta palatessaan ottaa vastaan suosionosoitusten anojia sekä niitä, joille hänellä oli jotakin ilmoitettavaa. Tänne Almada lähti poistuttuaan sankarittaremme luota.
Matkalla Montansierin talosta palatsiin iäkäs herttua jakeli ohikulkijoille nyökkäyksiä ja hymyilyjä, jotka ilmaisivat hänet entiseksi kirkkoruhtinaaksi. Ei kukaan olisi aavistanut hänen aivojensa myllerrystä ja henkistä ponnisteluaan, nähdessään hänen hymyilevän ilmeensä, hänen sieviin naisiin luomansa kohteliaat, mutta kuitenkin varovaiset katseet ja hänen kohtaamiensa henkilöiden arvon mukaan erinomaisen taitavasti sovittamansa kohteliaisuusasteet.
»Tämä Joel täytyy jälleen löytää», mietti hän astellessaan lämpimikseen auringonpaisteessa. »Lupasin sen tytölle. Se on ainoa keino pelastaa tilanne, jonka on sotkenut tämän nuoren tytön suunnaton viattomuus ehdittyäni ajoissa tuomaan hänet kilpailemaan suosikin tyhjäksi jääneestä paikasta. Jotta voitaisiin pysyttää tämä neito hovissa, on tuiki välttämätöntä, ettei hän poistu Saint-Germainista. Varmastikin kuningas tuntee hellyyttä häntä kohtaan sydämessään ja pyysi minua täksi aamuksi tänne puhuakseen hänestä, siitä olen valmis panemaan henkeni pantiksi. Niin, mutta mistä tämän nuoren maalaisen löydän? Hän ehkäisee suunnitelmiani ja saattaa poissaolevana tuhota ne. Ajatella vain, että luulin tuntevani heikomman sukupuolen perinpohjaisesti, saatuani siitä kokemuksia puolen vuosisadan aikana, ja tämä neito panee minut ymmälle! Kautta sieluni, kuten tapani oli kirota kantaessani miekkaa kupeellani, nähdä joutuvansa tappiolle hupakkomaisen tytön omantunnonarkailujen tähden — minä, joka olin Chevreusen herttuattareksi nimitetyn olennon rakastaja, Itävallan Annan uskottu ystävä hänen ollessaan rakkaussuhteissa Buckinghamin herttuan kanssa, huima, sydämiäsärkevä muskettisoturi, pappi, jonka rippilapsina oli joukko ylhäisiä katuvaisia, kaikkien edellisen hallituskauden loppua ja nykyisen alkua vilkastuttaneiden, hilpeiden juonien katselija, jollen toimihenkilö! Totta on, etten kertaakaan ole tavannut sellaista arkatuntoisuutta, en herttuattaressa enkä kuningattaressa, en Mazarinissa enkä katuvaisissani, en Fouquetin armaissa enkä kuninkaan aikaisemmissa valloituksissa. Yhtä kaikki filosofi — hän saatoin olla minä — oli varsin oikeassa sanoessaan, että nainen pystyy kaikkeen — jopa tekemään hyvää ja toimimaan hyvin.»
Galleriaan astuttuaan Espanjan lähettiläs näki ensimmäiseksi poliisilaitoksen päällikön Nicholas de Lareynien. Tämän kainalossa oli iso salkku, täynnä kaikenlaisia papereita. Tulija meni hänen luoksensa ja virkkoi, sittenkun tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu;
»Monseigneur, koska juuri te parhaiten tiedätte kaikki, mitä pääkaupungissa tapahtuu, suvaitkaa selittää minulle, millaisen kohtalon alaiseksi on joutunut muuan komea nuori miekkonen, joka kiinnostaa minua suuresti ja joka on ollut kadoksissa kuukauden päivät!»
»Herra herttua, olen altis palvelijanne.»
»Tämä nuorukainen on äskettäin saapunut kotiseudultaan Bretagnesta, Belle-Isleltä, jos olen saanut oikeat tiedot; kasvot rehelliset, puku kotiseudun kuosinen, vartalo ja ryhti nuoren voimamiehen. Hänen kupeellaan on poikkeuksellisen iso miekka; se onkin toiseksi pisin, mitä olen eläissäni nähnyt.»
»Oh!» huudahti virkamies hämmästyneenä. »Tämä omituinen juttu johtaa mieleeni erään henkilön. Olisipa totisesti kummallista, jos etsisitte juuri sitä miestä, josta olen tullut puhumaan hänen majesteetilleen. Hänen käsivartensa pystyisivät kaatamaan muureja, vai mitä?»
»Se pitää paikkansa.»
»Käyttääkö hän myöskin Joel-nimeä?»
Nyt oli herttuan vuoro ällistyä.
»Joel — juuri niin. Tiedättekö, missä hän on?»
»Hän on Bastiljissa.»
»Mitä!»
»Ja sen todistukseksi voin mainita, että luonani kävi kuvernöörin lähetti tiedustamassa, millä tavoin häntä pitää kohdella. Tietänette, herttua, että Bastiljissa jokainen vanki saa asemansa mukaisen ruuan ja mukavuudet.»
Entisen kuvernöörin vanha ystävä tiesi sen hyvin ja keskeytti poliisipäällikön puheen, kysyen:
»Entä minkätähden se poika-poloinen on pantu vankilaan?»
»Syy on hyvin vakava», vastasi Lareynie, raapien peruukkiaan, »asetusten rikkominen, kaksintaistelu, joka päättyi miehen kuolemaan — tämä poika-poloinen, kuten häntä nimitätte, lävisti yksinkertaisesti erään muskettisoturien upseerin rinnan.»
»Taivas varjelkoon!»
»Hänet luonnollisesti vangittiin, ja poliisilaitos aloitti tutkimuksen asiassa. Mutta koska hän ei voinut esittää todistuksia aatelisesta syntyperästään, eivät kunnia-asioiden tuomarit alentuneet käsittelemään hänen asiaansa, ja olemme peräti ymmällä. Missä oikeudessa hänet on tuomittava? Olen tullut tiedustamaan hänen majesteettinsa mielipidettä siitä.»
Puhuessaan virkamies veti taskustaan pergamenttiliuskan. Hän ojensi tämän asiakirjan herttualle, kysyen: »Suvaitsetteko silmäillä tuon lävitse?»
Aramiksella ei ollut mitään sitä vastaan. Siten hän sai tietää kaikki, mitä sankarillemme oli tapahtunut. Hän oli lukenut sen loppuun saakka, kun kuningas tuli huoneestaan hyväntuulisen näköisenä. Hänen astuessaan galleriaan Lareynie aikoi ojentaa hänelle Joelin jutun selostuksen, jonka lähettiläs oli antanut hänelle takaisin, mutta hallitsija, joka oli huomannut hänen kumppaninsa, lausui: »Ihan kohta», ja tarttuen Espanjan lähettilään käsivarteen hän huomautti: »Olen teille kiitollinen, että tulitte tänne sovittuun aikaan.»
»Kiitoksia, sire», vastasi iäkäs hovimies, kumartaen syvään. »Hallitsijan toivomukset ovat minusta laki. Sitäpaitsi», lisäsi hän oltuaan tuokion vaiti, »jollei teidän majesteettinne olisi suvainnut ilmaista aikomustaan kohdata minut tänä aamuna, olisin siitä huolimatta odottanut teidän tuloanne — saatuani teiltä tehtäväkseni käydä kunnianosoituksella, jonka vastaanottaja, kuten rohkenen toivoa, ei osoittaudu siihen nähden tyyten tunteettomaksi.»
»Kunnianosoituksella?»
»Tarkoitan sillä: esittää hänelle niiden tunteiden ilmaisun, joita mitä vilpittömin ja kiitollisin sydän on teitä kohtaan tulvillaan.»
Hallitsijan posket olivat tulipunaiset, ja hänen silmänsä säihkyivät syvästä tyydytyksestä.
»Ahaa, oletteko tavannut neiti du Tremblayn?» tiedusti hän kiihkoisesti.
»Tulin juuri nyt hänen luotansa», vastasi diplomaatti, hymyillen mielissään siitä, että oli niin nopeasti arvannut, miten asiat olivat.
»Hän ei siis tunnu olevan kovin tyytymätön uuteen asemaansa?»
»Oi, sire, hän tuntee teidän majesteettianne kohtaan enemmän kuin kiitollisuutta — palvontaa, sen kunnioituksen heikosti pidättämää, jota alamainen on velvollinen osoittamaan hallitsijaansa kohtaan. Eilen hän oli huumautunut ja hämillään. Ajatelkaa, kuinka vähän hän odotti sitä kunniaa, joka tuli hänen osakseen! Ja sitten hänen sydämensä hurmaannuksen lamauttivat yhteisvoimin ilo, ymmälläolo, hämmästys ja hämminki hänen jouduttuaan kuninkaan ja kuningattaren sekä koko hovin eteen, jonka rohkea uteliaisuus niin sanoakseni teki hänet hajamieliseksi. Mutta vietettyään yön kuumeisen kiihtymyksen vallassa kuinka kaunopuheisesti hän tänä aamuna puhuikaan kuninkaallisesta hyväntekijästään! Kuinka hartaan palavasti hän minulle ilmaisikaan kiintymyksensä kuninkaallista emäntäänsä ja palvontansa isäntäänsä kohtaan! Kuinka tunteikkaasti ja kiihkeästi hän erotessamme toistikaan: 'Oi, herra herttua, kuningas on aulein kuten ylevinkin valtakuntansa herrasmiehistä!'»
»Puhuiko hän siihen tapaan?» kysyi Ludvig äänensä väristessä mielihyvästä.
»Ja kun vain tiedustin häneltä, mikä häneen oli eniten tehonnut siinä loistavassa seurueessa, jonka hän eilen näki ensimmäisen kerran, olisi teidän sietänyt kuulla, kuinka vapaasti ja koruttomasti hän vastasi: 'Älkää kysykö, sitä minulta, sillä en osaa siihen vastata! Näin ainoastaan kuninkaan ja olen huikaistunut kuin ajattelemattomuudessaan aurinkoon katsonut olento.'»
Nämä sanat olivat siinä määrin niiden kaltaiset, jotka poloinen Louise de la Vallière lausui kuninkaan kuullen kaksikymmentä vuotta sitten Fontainebleaun Kuningastammen juurella, että kuulija pakostakin muisti sen kohtauksen. Koko nuoruuden suloinen tuntu palasi raikkaana ja selvänä, vaikka surullisena kuten kirjan välistä löytyneen, kuivuneen lehden tuoksu. Mutta muisto riitti.
»Tämä tyttö on nimittäin itse puhtaus», pitkitti Almada. »Hänen sielunsa ei tunne vilpillisyyttä sen paremmin kuin hänen huulensakaan. Se on vapaa kaikista maallisista pyyteistä, kaikkien jalojen pyrkimysten ja ylevän antaumuksen pyhättö. Hän tuntee yhtä vähän keimailua kuin suudelmia.»
Lähettilästä kuunnellessaan kuningas huumautui tulevan valloituksen toivosta. Tämä kiintymys, johon sekautuva kunnioitus ja pelko saivat naisen heittäytymään maahan sen kohteen eteen, oli makupala sellaisesta, joka piti hienoista herkuista. Mikä imartelu saattoi hänestä vetää vertoja sille, että häntä pidettiin puolijumalana? Mutta koska hän pyrki ennen kaikkea osoittamaan olevansa inhimillisten heikkouksien yläpuolella, hän pakottautui salaamaan tavallisen mielihyvän naamarin taakse tämän riemuisan ylpeyden, joka nosti hänet seitsemänteen taivaaseen.
»Hyvä herttua», alkoi hän uudelleen lyhyen äänettömyyden jälkeen, »juuri mademoiselle du Tremblaysta halusin puhella kanssanne. Hän kuuluu sukuun, jonka jäsenet ovat olleet uskollisia palvelijoitamme ja jota kohtaan olemme väärin olleet välinpitämättömiä jonkun aikaa. Jos nämä suvun jäsenet olisivat vielä elossa, etsisivät heidän palvelustensa mukaiset palkkiot varmasti sen yksinäisen paikan, johon vaatimattomuus pani heidät vetäytymään kuolemaansa saakka. Tälle tytölle korvaamme sen tahtomattamme aiheutuneen vääryyden, jonka kiittämätön muistamattomuutemme on tuottanut hänen vanhemmilleen. Neiti du Tremblayn tulee olla hovinaisena uudessa palatsissamme.»
»Mutta, sire, sääntönä on, että tämän arvonimen mukaisten kunniamerkkien tulee kuulua aviomiehelle», huomautti herttua.
»Me hankimme kuninkaallisen huolenpidon alaisen suojattimme arvoisen puolison ja luotamme teidän apuunne tässä suhteessa.»
»Oi, sire, kuinka teidän majesteettinne arvaakaan ihmisen toivomukset! Aioin ohjata kuninkaan huolenpidon kohdistumaan tämän tyttö-raukan eristettyyn asemaan! Tarkoitukseni oli rukoilla hallitsijaani antamaan hänelle suojelijan ja sijoittamaan hänet perheeseen.»
»Juuri niin teen, ja annamme teidän tehtäväksenne etsiä aatelistomme joukosta jonkun ylimyksen, joka ansaitsee saada sellaisen aarteen, ja häälahjojen joukossa on valitulle valtuutus johonkin asemaan hovissamme.»
Lähettiläs hymyili vastatessaan: »Se on tarpeetonta, sillä minulla on käsillä eräs nuori ystävä, vain liiankin onnellinen saadessaan liittää kohtalonsa sen rakastettavan naisen kohtaloon, jota teidän majesteettinne kunnioittaa hyvyydellään. Hän on muuan bretagnelainen herrasmies, jolla ei ole kunnianhimoisia pyrkimyksiä eikä kiinteitä suhteita.»
»Mikä hänen nimensä on?»
»Hän on chevalier de Locmaria, jos teidän majesteettinne suo hänelle sen arvonimen.»
»Hänestä tulee chevalier de Locmaria.»
»Mutta en aio salata teidän majesteetiltanne, että hänellä on huima ja raju luonne, tyyten sopimaton hovielämään, ja että hän varmastikin mieluummin raivaisi itselleen tien armeijassa.»
»Olkoon siis niin — hän saa tilaisuuden.»
»Ja jos parhaillaan taistellaan, lähtisi hän ilomielin rintamalle.»
»No niin, lähetämme hänet marski Créquin luokse, joka johtaa sotatoimia Lotringin herttuaa Kaarlea vastaan.»
»Hyvä! Hän on mielissään; tiedän hänen rakastavan taistelua sekä kaipaavan vaaroja ja kunniaa. Hän ei halua muuta kuin kunnostautua vihollista vastaan, eikä hän väistä velvollisuutensa suorittamista.» Hän vaikeni, mutta olikin sanonut kaikki, mitä oli tarpeen.
He olivat palanneet gallerian siihen osaan, josta olivat lähteneet, ja Lareynie odotti kärsivällisesti ohjeita,
»Sire», huomautti Almada, »poliisiluutnanttinne vartoaa sopivaa hetkeä päästäkseen puheillenne, ja minua hävettäisi, jos enää pidättäisin kuningasta».
»Ahaa», äänsi Ludvig katsahdettuaan hänelle ojennettuun pergamenttikääröön, »tämä koskee sitä miestä, josta olemme puhelleet. Rohkea vintiö totisesti! Mistä johtuu, ettei häntä ole vielä tuomittu?»
Espanjan lähettiläs keskeytti Lareynien, joka oli vastaamaisillaan. »Sire, on jo ammoin sanottu, että lempeys on hallitsijain kirkkain jalokivi.»
»Kautta sieluni, herttua», virkkoi kuningas, silmäillen häntä kummastuneesti, »aiotteko ryhtyä välittämään tämän öykkärin hyväksi —»
»Rohkenen tehdä sen.»
»Aiotteko pyytää minua armahtamaan tämän kapinoitsijan?»
»Pyydän enempää — hänen pikaista vapauttamistaan.»
»Mutta hänhän on murhamies!»
»Senvuoksi vetoankin kuninkaalliseen jalomielisyyteenne.»
»Ajatelkaa, mitä teette!» kehoitti kuningas, jäykistäen sekä ryhtiään että sävyään. »Päästää vapauteen miekkonen, joka on tallannut jalkoihinsa asetusten alle merkitsemämme nimikirjoituksen — joka on tappanut sotilaallisen palvelijamme — ja jolla ei ole edes sitä puolustusta, että hän olisi aatelinen!»
»Äsken kotiseudultaan saapuneelle bretagnelaiselle on myönnettävä oikeus olla tuntematta kaikkia asetuksia —»
»Vai on se lurjus bretagnelainen?» sanoi kuningas, ääni lauhkeampana.
»Mitä hänen aateluuteensa tulee, on se jotakuinkin hämärä — mutta teidän majesteettinne voi aateloida hänet milloin tahansa. Mitä taas tulee kaatuneeseen muskettisoturiin, ei sellaisista ole puutetta, koska teidän majesteetillanne on heitä kaksi komppaniaa, kummassakin viisisataa miestä. Kertomuksista päättäen ei tämä monsieur de Bregy sitäpaitsi ollut Ranskan aateliston parhaita edustajia —»
»Mutta sittenkin hänen murhaajansa —»
»Vastustajansa, jos sallitte —»
»No niin, olkoon siten — hänen vastustajansa näyttää olevan teille hyvin rakas.»
»Ei vähäisimmässäkään määrin; tuskin tunnen hänet ja olen kohdannut hänet ainoastaan kerran, mutta hänestä on minulle hyötyä, ja se on paljon sanottu.»
»Hyötyä? Millä tavoin?»
Almada katsoi kysyjään ja vastasi, hiljentäen ääntänsä:
»Jos teidän majesteettinne suvaitsee, tekisin hänestä chevalier de Locmarian ja neiti du Tremblayn puolison.»
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Helmakumppanukset
Mutta nyt on aika palata kelpo ystäväämme Joeliin. Lukijoittemme sopii pitää varmana, että löydämme hänet sieltä, mihin hänet jätimme, koska Bastiljin vankeja vahtimassa oli runsaasti vallihautoja, muureja, telkiä, salpoja, lukkoja, vartijoita, sotilaita ja urkkijoita, joten sieltä ei päässyt kukaan ilman siipiä huomaamatta poistumaan.
Joel oli teljetty yhteen Basiniere-nimellä tunnetuista kahdeksasta tornista. Hänen koppinsa oli kolmannessa kerroksessa.
Aluksi kovaonninen nuorukainen oli ikäänkuin turtunut häntä kohdanneen iskun rajuudesta: liikkumattomana, huumaantuneena hän ei nähnyt mitään muuta kuin kammottavan valtiollisen vankilan, jonka nimen vartija oli huutanut poistuessaan hänen luotansa. Ravistettuaan vihdoin itseään ikäänkuin olisi karkoittanut mielestään painajaisen vaikutuksia hän katsoi ympärilleen ja kiersi huoneensa ympäri — mihin ei kulunut paljoa aikaa. Voimakkaan vaiston kannustamana hän meni ikkunan ääreen saadakseen ilmaa ja valoa — se oli pieni tähystysaukko, paksujen, kaksinkertaisten rautaristikkojen sulkema.
Joel-parka!
Tämän rotevan maalaisen, joka oli tottunut hengittämään puhdasta ilmaa samoillessaan nummilla tai rannikolla, metsissä tai kallioilla, oli nyt pakko imeä ilmaa pelkästä raosta. Se ei ollut edes niin laaja, että hän olisi voinut pistää siihen päänsä. Hän erotti vain läikän taivasta, jota vasten ei piirtynyt mitään — ei edes puunlatvaa, tuuliviiriä tai savupatsasta. Hän tarkasti madonsyömää, kuluneen liinan peittämää pöytää, joka vuoteen ja tuolin lisäksi oli täydentämässä huonekalustoa. Hän tunnusteli vuodetta, joka tuntui hänestä kovalta, ja palasi vihdoin istumaan tuolille, antautuen alakuloiseen mietiskelyyn.
Hän oli vankilassa, ja oli sangen mahdollista, että hänet tuomittaisiin kuolemaan! Siinä suhteessa eivät mitkään harhakuvitelmat olleet mahdollisia: rikos oli ilmeinen, laki selvä; oikeusistuin tuomitsisi syyllisen varmasti, ja perin todennäköisesti kuningas vahvistaisi kuolemantuomion. Mutta sankarimme ei pelännyt kuolemaa; hän halusi elää ja valitti elämänsä ennenaikaista katkeamista erikoisesti sen tähden, miten hän oli aikonut sen käyttää, suorittamalla äitinsä hänelle antaman tehtävän ja senjälkeen pyhittäytymällä tekemään rakastettunsa onnelliseksi.
Mutta kesken hänen yleviä, pyhiä ajatuksiaan luonto vaati osansa — Joel alkoi tuntea nälkää, janoa ja levontarvetta. Kun hänelle tuotiin ateria, joka oli, kuten täytyy myöntää, runsas ja hyvin tarjottu, mikä osoitti, että edellisen kuvernöörin (Baisemeauxin) henki vielä eli tässä vankilassa, söi hän kuin nälkiintynyt susi. Huonekalusto oli kehno, mutta ravinto oli hyvä. Ja senjälkeen hän heittäytyi vuoteelle sekä nukkui yhtä sikeästi kuin olisi levännyt »Maurilaisen» vierashuoneessa Friquetin taukoamattoman rupattelun uuvuttamana.
Hänen herätessään oli valoisa päivä, ja hänen oli hiukan vaikea muistaa, missä hän oli. Mutta katsahdus häntä ympäröiviin seiniin oli riittävä. Tämän varmuuden puristaessa huokauksen hänen rinnastaan astui vartija sisälle, ilmoittaen:
»Kävelyaika, nuori herra. Jos lähdette tornin katolle, saatte ilmaa, jonka vertaista ei täällä alhaalla ole. Saatte pakista vankikumppaneittenne kanssa, mikä hieman reipastuttaa mieltänne.» Opastaessaan vastatullutta sokkeloisilla portailla ja ylisillä hän lisäsi: »Sitäpaitsi ette saakaan pitkäaikaisia tuttavia, koska teidät nähtävästi tuomitaan varsin pian. Majuri käski minun mainita teille, että sihteeri tulee tänne huomenna ilmoittamaan päätöksestä.»
Kävely suoritettiin katolla. Koska kerroksia oli viisi, ja kussakin niistä oli vanki, kohtasi Joel neljä vankia katolle noustessaan. Heidän kasvoistaan ja vaatteistaan saattoi melkein lukea, milloin heidät oli vangittu. Kaksi heistä oli keski-ikäisiä miehiä, merkityksettömän näköisiä. Kolmas oli keskikokoinen, leveähartiainen ja vankkatekoinen; hänellä oli pyöreät, hyvänsävyiset kasvot, raukeat silmät ja typerä hymy huulilla; lyhyesti sanoen, hän näytti jotensakin yksinkertaiselta kaupunkilaiselta. Viimeinen oli vanhus, jolla oli pitkä, valkea tukka, takkuinen parta ja risaiset vaatteet.
Sankarimme ilmestyessä tähän taivaankattamaan seurustelusaliin, tiedustivat ensimmäiset kolme kiihkeästi:
»Millaiset ovat Pariisin viimeiset uutiset?»
»No niin, hyvät herrat», vastasi Joel, »ikäväkseni en voi tyydyttää teitä, koska minut vangittiin ehdittyäni tuskin muuta kuin parhaiksi saapua maaseudulta».
»Teidät vangittiin!»
»Niin. Ette kai kuvittele minun tulleen tänne tämän kävelyn suoman nautinnon vuoksi, vai kuinka?»
»Entä minkätähden teidät vangittiin?» kysyi vankikumppani.
Joel selosti seikkailunsa, minkä jälkeen toinen huojutti päätänsä murheellisesti ja huomautti: »Pyhä äiti auttakoon, asianne ovat totisesti huonosti. Kuningas ei laske leikkiä kaksintaistelijoista. Teillä on kuitenkin se etu, että tiedätte, mistä syystä olette täällä.»
»Entä toiset vangit?» kysäisi Joel kerkeästi.
»No niin, minä en tiedä, minkätähden olen täällä.»
»Enkä minä.»
»Enkä minäkään.»
Vastatullut ei mielellään tiedustanut samaa asiaa vanhukselta, mutta hänen katsahtaessaan jälkimäiseen kysyvästi, puhkesi tämä puhumaan.
»Olen pahoillani teidän tähtenne, hyvä herra», lausui hän vakavasti. »Saatte varmasti kärsiä saman kohtalon kuin ne, jotka on teloitettu samasta rikkomuksesta. Kardinaali on säälimätön.»
»Mikä kardinaali?» tiedusti bretagnelainen.
Toinen tuijotti häneen hämmästyneenä.
»Saattaako olla olemassa muita kardinaaleja kuin hänen punainen ylhäisyytensä kardinaali Richelieu?»
»Siunatkoon! Hänhän on ollut vainajana lähes kolmekymmentä vuotta.»
»Oletteko siitä aivan varma?»
»Ja hänen seuraajansa kardinaali Mazarin on samassa tilassa.»
»Mutta onhan vielä kuningas Ludvig Kolmastoista?»
»Ei, hän kuoli ennen jälkimäistä, seurasi edellistä hautaan.»
»Suokaa anteeksi, monsieur», virkkoi vanhus kohteliaasti, »en tuntenut näitä tapahtumia, koska tulin tänne sinä vuonna, jona mainitun kuninkaan esikoinen syntyi».
Sankariamme puistatti, sillä hän ei ollut viettänyt vankilassa yhtä monta tuntia kuin tämä poloinen oli viettänyt vuosia! Kaikista vangeista näytti kuitenkin juuri tämä tyynimmältä ja parhaiten kohtaloonsa sopeutuneelta. Kun vartija toi illalla Joelille ruokaa, kysyi hän, kuka tämä iäkäs mies oli.
»Hänen numeronsa on 68», vastasi mies välinpitämättömästi.
»Entä niiden muiden?»
»Niin, ne ovat 141, 136 ja 123.»
Vartija alentui selittämään, että Bastiljin vangit menettivät nimensä tullessaan taloon, ja heidät erotettiin toisistaan ainoastaan numeroilla; palveluskunta ei tietänyt heidän pidätyksensä syytä, eikä kuvernöörikään sitä useimmissa tapauksissa tiennyt, jollei ollut kysynyt sitä heiltä itseltään. Useissa tapauksissa he kuitenkin tiesivät yhtä vähän kuin hänkin. »Siis minullakin on kai numero?» tiedusti Joel. »Ei vielä», vastasi vartija, »sillä te olette poikkeus. Ei ole katsottu tarpeelliseksi antaa teille numeroa, koska nähtävästi ette ole täällä kovinkaan pitkää aikaa; on kerrottu», lisäsi hän virnistäen, »että menetätte päänne ensi viikolla». Kuten oli etukäteen mainittu, näki vanki seuraavana päivänä huoneeseensa astuvan mestari Chamoninin, poliisilaitoksen pääsihteerin, viran mukaisesti vakavana. Tämä suvaitsi ilmoittaa vangillemme, että hän oli lukkojen ja telkien takana asunsa, ulkonäkönsä ja miekkansa tavattoman pituuden tähden. Saint Germainin metsänhoitajien huomio oli kiintynyt hänen pituuteensa ja leveään rintaansa, bretagnelaisiin housuihinsa, hatun riikinkukonsulkaan, säilän harvinaiseen pituuteen samoin kuin hänen hurjistuneeseen esiintymiseensä ja epävarmoihin askeliinsa — ja arvattuaan, että juuri hän oli surmannut korpraali de Bregyn, jonka ruumis heidän oli käsketty viedä kaupunkiin, he olivat kiiruhtaneet esittämään kuvauksen hänestä Lareynien urkkijoille. Siten nämä saattoivat seurata hänen jälkiään »Maurilaisen» majataloon Pariisiin.
Muskettisoturit olivat kieltäytyneet ilmaisemasta mitään tapahtumasta samoin kuin henkiin jääneestä taistelijasta, vakuuttaen vain kaiken käyneen kunnian vaatimusten mukaan.
Chamonin kehoitti syytettyä esittämään todistukset aateluudestaan, jotta hän pääsisi vertaistensa tuomittavaksi, sillä kunniatuomioistuimen jäsenet olivat aatelisia. Kun Portoksen Poika täysin vilpittömästi vastasi, että vaikka hän uskoikin olevansa aatelissukua, ei hänellä ollut sen toteamiseksi esitettävänä muuta kuin sanansa ja uskonsa, poistui arvoisa sihteeri lausuttuaan:
»Teitä ei mestata, vaan teidät hirtetään.»
Tämän kohtauksen päätyttyä Joel meni katolle. Aluksi hän oli yksin, koska satoi ja Bastiljin vieraat pitivät koppejaan huonoa säätä parempina. Chamoninin ilmoitus oli synkistänyt sankariltamme sekä ilmeen että sydämen. Hän oli kerran nähnyt, kun kuolemaantuomittu hirtettiin, ja se kohtaus oli syöpynyt nuoren miehen muistiin, puistattaen häntä nyt vuosien kuluttua. Ja hänelle oli varattu juuri tällainen kurja, häpeällinen, kammottava kuolema!
Kääntääkseen ajatuksensa toiselle taholle hän koetti sateen lävitse löytää kaupungin rakennusten joukosta St. Paulin kirkon, jossa neiti du Tremblay kävi iltaisin jumalanpalveluksessa, ja St. Jacquesin esikaupungissa sijaitsevan Harmaan talon, jossa Aurore nyt asui. Hänen ollessaan kiintyneenä tähän puuhaan laskeutui käsi hänen olalleen. Hän pyörähti nopeasti ympäri.
Häiritsijä oli yksi tornin neljästä muusta vangista. Hän oli lähestynyt Joelin kuulematta. Joel ei tuntenut häntä heti.
»Mitä haluatte?» kysyi hän karskisti.
»Olen numero 141 ja valmis palvelemaan teitä, jos pystyn», vastasi vanhus lempeästi. »Vanki kuten tekin, asumakumppaninne tässä vankassa paikassa, jossa kuningas säilyttää alamaisiaan, halutessaan pitää heidät ahtaalla. Hallussani on teidän yläpuolellanne oleva koppi.»
»No?»
»Tarkoitukseni on sanoa, että minut on majoitettu neljänteen kerrokseen, joka on aika miellyttävä paikka, mutta aion poistua sieltä.»
»Vaihdatteko koppia?»
»En, aion lähteä sieltä pois», vastasi mies leikillisesti.
»Pääsettekö vapaaksi?»
»En oikeastaan. Yritän karata ensi yönä», jatkoi luottavainen tuttu, hiljaa kuiskaten.
»Karata?» kertasi Joel.
»Puhukaa hiljemmin!» varoitti vanki, tarttuen hänen käsivarteensa. »Te pilaatte kaikki. Täällä, jos missään, on seinillä korvat. Niin», pitkitti hän, »minä lähden ensi yönä. Taivas on todistajani, että tahtoisin ottaa teidät mukaani, mutta toiveisiini on sekautunut pahoja aavistuksia.»
»Selittäkäähän, miten aiotte sen järjestää!» pyysi bretagnelainen, jonka uteliaisuus oli äärimmilleen kiihoittunut.
»Kärsivällisyydellä, taidolla ja työaseilla ajan mittaan. Ulkoapäin saaduilla välineillä ja avustuksella sangen nopeasti. Minulla on tytär, joka on elämäni, iloni, kaikki, minkä tähden haluan elää. Hänellä on rakastaja, joka on avustanut minua kaikella, mitä tarvitsen. Minulla on viila ja nuoraa. Olen viilannut kaksi tankoa ikkunani ristikosta niin, että ne katkeavat helposti; siten muodostuu aukko, josta mahdun kapuamaan. Keskiyön vaiheilla sidon nuorani jäljellä olevaan tankoon ja laskeudun sen varassa maahan. Niin pahassa säässä kuin nyt uhkaa nousta, saattaa minulla olla se onni, että alhaalle sijoitettu vartija pysyttelee vahtikopissaan. Jos hän on ulkosalla, on onni huonompi: hän ampuu minua. Jollei luoti osu, hyppään muurilta vallihautaan, uin sen poikki, kiipeän toiselle laidalle ja yritän pujahtaa johonkin taloon ylisten kautta, jollen pysty laskeutumaan alas räystästorvea myöten.»
»Mutta varmasti teitä uhkaa se vaara, että katkaisette niskanne», huomautti bretagnelainen.
Toinen napsautti sormiaan; hän oli luopunut typerän tyytyväisyyden naamarista, ja hänen siihen saakka himmeät silmänsä säihkyivät niin tulisesti, että niiden katse olisi pannut rohkeimmankin säpsähtämään. Hänen kumppaninsa tunsi omituista rauhattomuutta keskustellessaan tämän kaksoiskasvoisen kanssa; se ei varmastikaan ollut pelkoa samassa määrin kuin vastenmielisyyttä.
»Mikä on tarkoituksenne esiintyessänne näin luottavaisesti minua kohtaan?» tiedusti hän.
»No niin, syy on se, ettette te kavalla minua; näen sen kasvoistanne. Meidän sukumme on taikureita, ennustajia ja niin edelleen. Ja toinen syy on se, että minun täytyy pyytää teiltä palvelusta. Kuten huomautitte, on yritykseni hyvin vaarallinen; saatan joutua uudelleen vangiksi, mutta mieluummin kuolen. Juuri tyttäreni tähden panen kaikki alttiiksi. Nähdäkseni hänet — syleilläkseni häntä antaudun tänä yönä yritykseen, joka teistä tuntuu niin uhkarohkealta, ja minusta sitäkin suuremmalla syyllä, kun en ole koskaan tyttäreni lailla luottanut hänen rakastettuunsa. Tämä karkaamisvälineiden hankkiminen saattaa olla vain ansa, joka koituu kuolemakseni — mutta teen tyhjäksi vehkeilijän suunnitelman, jos se mies on petollinen, panemalla teidät viimeisen tahtoni toteuttajaksi, viemään perintöni lapselleni.»
»Mitä!» huudahti Joel, kaihtaen tätä kummallista pyyntöä.
Vanki veti pukunsa povelta pronssisen rasian, joka oli suunnilleen ison rahakolikon kokoinen ja muotoinen.
»Tämä», jatkoi hän, »sisältää paperin, josta vihamieheni olisivat valmiit maksamaan kokonaisen omaisuuden. Thérèselleni se on häntä suojeleva voima. Tähän saakka minun on onnistunut pitää sitä piilotettuna. Jos se minulta löydetään, tuhotaan se, ja niinpä tämä rasia ei saa lähteä käsistänne paitsi luovuttaessanne sen tyttäreni käsiin —»
»Se on mahdotonta», vastasi bretagnelainen. »Miten minä voisin suorittaa sellaisen tehtävän?»
»Minulla on sellainen tunne, että te poistutte tästä paikasta helpommalla tavalla kuin minä, ettekä kuolemaan. Vaikka teidät tuomittaisiinkin kuolemaan, ette ole niitä vaarallisia rikollisia, jotka pakotetaan katoamaan kenenkään tietämättä, jotta he eivät mestauslavalla huutaisi julki jotakin turmiollista salaisuutta. Teidät tuomitaan säännöllisessä järjestyksessä; oikeus saattaa määrätä teille jonkun hirvittävän rangaistuksen, mutta poikkeuksellisen asemanne tähden teille tulee myöntää lievennystä. Kaksintaistelija ei ole niitä pahantekijöitä, joita kammotaan tai halveksitaan. Teillä on sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa pääsette yhteyteen; lainopillinen puolustajanne saa neuvotella kanssanne; saatatte pyytää palvelusta vartijoiltanne tai lahjoa jonkun heistä. Tuomittuna teidän sallitaan sanoa jäähyväiset rakkaillenne. Niinpä te jossakin tällaisessa tilaisuudessa voitte toimittaa tämän aarteen tyttärelleni, jollette mieluummin anna sitä suoraan hänelle, kutsuttuanne hänet luoksenne.»
»Jotakin sellaista saattaisi tehdä», myönsi nuorukainen, »mutta —»
»Muttako?» toisti vanki lämpimästi. »Mielisittekö kieltäytyä auttamasta onnetonta, joka ei voi toivoa apua muilta kuin teiltä, pelastaakseen viattoman tytön loputtomilta kärsimyksiltä?»
»Koska niin tiukasti vaaditte», virkkoi Joel, vasten tahtoaankin heltyen, »suostun pyyntöönne».
»Niin, kyllä — tosiaankin suostukaa — kaiken sen nimessä, niitä rakastatte!»
»Riittää», sanoi Joel, ajatellen Aurorea. »Antakaa rasia tänne!» »Lupaatteko palauttaa sen minulle tai toimittaa sen tytön käsiin?»
»Lupaan tehdä kaiken voitavani.»
»Uskon teitä. Taivas kehoittaa minua siihen. Luovutattehan rasian katsomatta sen sisältöä?»
»Se on lujasti suljettu.»
»Lukko voidaan avata, rasia rikkoa —»
»Minä minua pidätte?» tokaisi Portoksen poika, torjuen moisen vihjauksen.
»Niin, en ole oikeudenmukainen. Suokaa minulle anteeksi! Kova onni on tehnyt minut epäluuloiseksi. Ottakaa se, mutta pitäkää sitä piilossa kaikkien silmiltä!»
»Olkaa huoleti! Kannan sitä kaulassani vaatteitteni alla. Mutta mikä on tyttärenne nimi? Minne minun pitää mennä luovuttaakseni tämän esineen hänelle tai mihin minun pitää se lähettää?
»Tyttäreni nimi on Thérèse Lesage; hän asuu Rue Bouloin keskikohdalla ja harjoittaa, kuten on kerrottu, Manicarden nimellä ennustajan ammattia — se on perinnöllinen ammattimme.»
Hän siis oli se ennustajatar, jonka luona markiisitar de Montespan ja hänen kaksi seuralaistaan olivat käyneet sinä iltana, jona Joel oli tutustunut näihin naisiin; mutta nuorukainen ei tietänyt kadun nimeä eikä sitä, millä asioilla naiset olivat olleet ulkosalla niin myöhään. Toisen sanat eivät vihjanneet hänelle mitään.
»Tahdon sen muistaa, eikä minua todennäköisesti tarkasteta, koska minun ei epäillä piilottelevan valtiollisia salaisuuksia.»
»Oi, monsieur», lausui toinen äänensä särähdellessä, »jos milloinkaan voin — tai jos Thérèseni voi palkita teille puolestani —»
»Annan teille täydellisen kuittauksen, hyvä kumppani, ja samoin tyttärellenne. Mutta vielä pari sanaa: jos suunnitelmanne tänä yönä onnistuu, kuten sydämestäni toivon —»
»Olkaa huoletta! Jos olen vapaana, onnistuu minun tavata teidät ja saada se esine takaisin.»
Samassa kajahti vartijan ääni: »Aika lopussa! Tulkaa alas, kaikki kävelijät!»
Koneellisesti sankarimme ojensi kätensä kumppanilleen, sanoen: »Meidän täytyy erota. Olkoon onni mukananne! Ennenkuin nukun tänä iltana, rukoilen menestyksenne puolesta.»
Vanhuksen kasvot nytkähtivät, ja hän vastasi katkerasti:
»Olette onnellisempi kuin minä, kun voitte rukoilla ja nukkua. Kiitän teitä tästä kunnianosoituksesta», lisäsi hän tarttumatta toisen käteen, »mutta vasta sitten, kun kohtaamme toisemme uudelleen».
»Tulevassa maailmassa siis», huomautti Joel vakavasti, »sillä mielipiteeni on se, että me molemmat liikumme kuoleman varjossa».
Numero 141 kohautti ironisesti olkapäitänsä.
»Kuten haluatte», vastasi hän, naurahtaen pilkallisesti. »Mutta koska te olette kunnon mies ja minä suuri syntinen, en usko sen tapahtuvan paratiisissa.»
Siitä huolimatta, että Joel oli vakuuttanut voivansa nukkua, tuli sydänyö, eikä hän ollut sulkenut silmiään; hänen ja Thérèse Lesagen isän välinen keskustelu piti häntä valveilla.
Ei silti, että numero 141 olisi häntä suuresti kiinnostanut; miehen kasvojen vaihtelevat ja epävarmat ilmeet herättivät vaistomaista vastenmielisyyttä vilpittömässä sankarissamme, ja hän aavisti tämän taitavan teeskentelijän olevan vaarallisen roiston. Mutta ajatellessaan, mitä vaaroja onneton mies aikoi uhmailla päästäkseen tyttärensä luokse ja jälleen vapauteen, ei nuori mies voinut tukahduttaa sääliään eikä olla tekemättä lupauksia tämän arvoituksellisen henkilön yrityksen menestymisen puolesta, sillä ainakin hän osoitti uljuutta.
Ulkosalla myrsky puhalsi yhä purevammin ja rajummin. Tuuli karkeloi vanhan tornin ympärillä, ulvoen kuin lauma villipetoja. Vesiryöpyt pieksivät muureja, muistuttaen jatkuvaa, kumeata rummutusta. Vankilan iso kello kaiutti keskiyön lyönnit, lakkaamatta muistuttaen vankeja rangaistushetkien kulumisesta.
Joel piti silmänsä suunnattuina vuoteensa jalkopään yläpuolella ammottavaan tähystysaukkoon. Se näytti valoisalta täplältä vallitsevassa pimeydessä. Äkkiä sitä osittain pimitti tumma hahmo: siinä vanki laskeutui yläpuolella olevasta kopistaan.
Tällä hetkellä myrsky puski raivoisasti muureja vasten. Tuntui siltä kuin se olisi päättänyt kiskoa vanhan linnoituksen irti maasta ja kiidättää sen siivillään toisaalle ikäänkuin katosta temmatun päreen.
Bretagnelaisten merimiesten myrskyssä lukema rukous kohosi tarkkailijan huulille, hänen tahtomattaan. Kului joitakuita minuutteja, vuosisadan pituisia, kunnes pamahti pyssynlaukaus valloilleen päässeiden luonnonvoimien pauhussa. Syntyi ankara hälinä, ikäänkuin kaikki vankilan asukkaat olisivat heränneet; juoksenneltiin sinne tänne ja huudeltiin, komennuksia kajahteli joka taholta, ja kuului huutoja: »Aseisiin!»
Vartijan seuraavana aamuna astuttua Joelin huoneeseen tiedusti tämä, mitä yöllä oli tapahtunut.
»Sattui karkaamisyritys», vastasi Huguenin.
»Kuka vangeista?»
»Yläpuolellanne ollut naapurinne, numero 141, joka oli sahannut poikki ikkunansa ristikkotangot ja laskenut alas niihin sidotun köyden. Mutta hänen ehdittyään maahan puhutteli vahti häntä, ja kun karkulainen vain yritti hypätä vallihautaan, noudatti mies saamiaan määräyksiä ja ampui häntä.»
»Entä sitten?»
Vartija puhalsi ikäänkuin olisi sammuttanut kynttilän.
»Numero 141:tä ei enää ole — kuollut — sai surmansa päähän osuneesta luodista.»
Joel, joka oli aloittanut aamiaisensa, laski pöydälle huulilleen viemänsä lasin.
»Taivas suokoon rauhan hänen sielulleen!» huudahti hän.
»Varmempaa on, että se vaaditaan toiseen paikkaan», tokaisi vartija, kohauttaen hartioitaan, »sillä hän oli perinjuurinen roisto. Hänen olisi pitänyt satoja kertoja päättää päivänsä teilausrattaassa murskattuna tai kuoliaaksi suomittuna tai hirsipuussa roikkuvana —»
»Minkälaatuinen hänen rikoksensa oli?»
Vartija oli tänä aamuna puheliaalla tuulella.
»Sattumalta hän on juuri se ainoa asukeistani, jonka tarinan tunnen», pakisi hän edelleen. »Desgrais, se poliisivirkailija, joka toi hänet tänne, kertoi sen minulle täydelleen. Hänen nimensä oli Pierre Lesage, ja hänen väitettiin olleen pappina Montmorencyn palveluksessa, mutta se oli ainoastaan silmänlumetta — hän oli puolittain mustalainen, varas, kerjäläinen, hevospuoskari ja hevosvaras, kaikenlaisten kamalien myrkkyjen kaupittelija. Varmaa on, että hän toimi villakauppiaana Rouenissa, ennenkuin hänestä tuli pääosallinen kuuluisain rikollisten La Voisinin, Filastren ja Vigoureuxin ilkitöissä; nämä kolme noitaa lopetettiin pian kidutuskammiossa. Heidän uhrejaan sanottiin olleen satoja, ja ylhäiset ja mahtavat henkilöt käyttivät heidän palveluksiaan.»
»Mutta mistä johtui, ettei hän joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka tuli hänen rikoskumppaneittensa osaksi?»
»Se on pieni salaisuus — pelättiin hänen puhuvan julkisessa tuomioistuimessa niin äänekkäästi, että yleisö kuulisi outoja asioita, rikollisten palkkaajain nimet — he olivat hyvin mahtavia henkilöitä, oivallatteko?»
Hän iski silmää merkitsevästi.
»Niinpä poliisiluutnantti vaimensi tämän ruman jutun, ja katsottiin riittäväksi teljetä hänet torniimme.»
»Joka ei ollut kyllin vankka säilyttämään häntä», huomautti bretagnelainen.
»Ei; tornissa ei ole mitään vikaa», vakuutti Huguenin, tekeytyen ovelan ja salaperäisen näköiseksi. »Hänellä oli vehkeet murtautuakseen pois, mutta älkää saako päähänne sellaista ajatusta, että ne oli kuljetettu tänne salaa ja meidän tietämättämme. Minunhan oli käsketty joka päivä tarkastaa, miten hänen työnsä edistyi — hänen kävellessään teidän muiden kanssa katolla. Se vaati pitkän ajan, sillä ristikot ovat hyvää ainetta, mutta hän sai sen valmiiksi, minkä jälkeen ilmoitin siitä majuri du Juncalle. Lintu oli lähdössä lentämään! Niinpä vahtisotilasta varoitettiin; hän on varusväkemme paras ampuja, ja hän ansaitsi kymmenen pistoliaan katkaisemalla sen okasen, joka pisti monen ylhäisen hoviväkeen kuuluvan henkilön jalkaa, markiisitar de Montespanista alkaen.»
»Mordieu!» äännähti Joel, arvellen nyt tietävänsä, minkätähden hän tunsi vastenmielisyyttä murhattua vankia kohtaan heidän käsiensä koskettaessa toisiaan. Hänen rinnallaan lepäävä rasia poltti häntä, ikäänkuin se olisi ollut kuumennettu ahjossa valkohehkuiseksi, ja parikymmentä kertaa päivässä hänen teki mielensä kiskaista se esille ja murskata se kenkänsä korolla. Mutta se ajatus, että hän oli antanut lupauksensa, pidätti häntä, sillä hänen äitinsä oli yhtenään hokenut:
»Älä anna kevytmielisesti sanaasi, mutta ole sen orja, kun se on annettu, vaikkapa lurjuksellekin!»
Koko pitkän päivän väikkyivät hänen mielessään Pierre Lesagen muisto ja puheet.
»Naapuri, jättikö se roisto jälkeensä perhettä?» kysyi hän vartijalta samana päivänä illallisaikaan.
»Kuka niin?» tiedusti mies, joka oli jo unohtanut aamullisen keskustelun.
»Numero 141, joka sai viime yönä surmansa.»
»Sitä tuskin tiedän — malttakaas vähän! Niin, poliisivirkailija mainitsi jotakin hänen tyttärestään, jonka äiti oli La Voisin — joka elää yhdessä erään oikeuden käsistä livahtaneen, samaan joukkueeseen kuuluneen miehen kanssa.»
»Kaiketi kauhea velho kuten äitinsäkin?»
»En osaa sanoa teille sen enempää, kun en ole kertaakaan nähnyt tyttöä. Jollei hän ole Pariisissa, ei minun tarvitse vaeltaa ympäri maailman häntä etsimässä. Ja kuitenkin», lisäsi hän, muuttaen mieltänsä, »mielelläni tietäisin, miten hänelle on käynyt».
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Salaperäinen toimenpide
Kului joitakuita päiviä vankimme saamatta mitään tietoja asiastaan. Kolmannella viikolla hän alkoi käydä ärtyiseksi. Kotiseudullaan hänellä oli ollut tapana käyttää aikansa aamuvarhaisesta saakka metsästykseen, ampumiseen, samoiluun, ratsastukseen, kaikkiin noihin urheiluharrastuksiin, jotka olivat muuttuneet hänelle yhtä välttämättömiksi kuin ilma ja valo. Hänen saavuttuaan kaupunkiin hänen päivänsä olivat olleet täynnä kaikenlaisia seikkailuja. Ja tästä vapaasta ja onnellisesta olotilasta hänet paiskattiin vankielämän yksitoikkoisuuteen. Hänen suonissaan kuohuva elinneste ei päässyt enää mistään kautta purkautumaan; se kohahti hänen päähänsä ja pani hänen valtimonsa jyskyttämään kuin kuumeessa. Hän istui tuntikausia tuolillaan jalat ristissä, leuka käden varassa, tuijottaen tylsänä eteensä.
Illan tullen hän aina heittäytyi vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta vain torkkui, nähden eriskummaisia näkyjä; ja vasta aamulla hän vaipui sikeään uneen, jonka aikana kehkeytyi katkonaisia unikuvia. Hänelle kasvoi linnun- tai lepakontapaiset siivet, ja hän lensi ulos ikkunastaan; mutta ulkomuuria sivuuttaessaan hän putosi pohjattomiin kuiluihin tai hänet ammuttiin, ja hän heräsi sydämensä jyskyttäessä, rintansa huohottaessa ja hien valuessa otsallaan.
Heti herättyään hän aina asteli huoneessaan kuin karhu häkissään, kunnes hän uupuneena kävi entiseen tapaansa istumaan tuolilleen kädet heiluvina, aprikoiden mielessään, mitä hän oli tehnyt sellaista, että Jumala oli hänet hylännyt ja ihmiset kohtelivat häntä huonosti.
Hänen eräänä päivänä täten kuluttaessaan aikaansa jörötelien, alkoi kuulua harvinaista hälinää hänen eteisestään. Sotilaat tekivät kunniaa aseillaan; hänen oveltaan kuului askelia; avain kirahti lukossa, ja salvat siirrettiin syrjään. Sisälle astui majuri du Junca.
Hän oli virkaa toimittava kuvernööri, odottaen, että kuningas täyttäisi kuoleman johdosta avoimeksi jääneen viran. Hän oli jokakuukautisella tarkastuksellaan ja tiedusti, oliko vangilla mitään valittamista.
»En halua mitään paitsi varmuutta siitä, mitä minulle tehdään», vastasi Portoksen poika. »Tämä tietämättömyys kohtalostani, jossa minua pidetään, on suorastaan julmaa.»
»Se on minunkin mielipiteeni», virkkoi kuvernöörinsijainen, »ja aion kirjoittaa monsieur Lareynielle pyytääkseni häneltä teitä koskevia määräyksiä. Poliisiluutnantti vetoaa otaksuttavasti kuninkaaseen, ja heti vastauksen saavuttua kiiruhdan ilmoittamaan sen teille.»
»Toivottavasti se vastaus saapuu pian! Ja kunpa pääsisin nopeasti pois tästä vankilasta, jossa oloni on jokapäiväistä kidutusta! Tahtoisin kiihkeästi täältä pois, vaikkapa papin ja pyövelin välissä.»
»Oh, monsieur; en usko teidän joutuvan niin äärimmäiseen asemaan», pani majuri vastaan. »Kuningas ei pystytä uudelleen mestauslavaa, jolla jalo Bouteville sai surmansa. Hän pikemminkin vain unohtaa teidän olevan täällä.»
»Unohtaa minut kuten Lesage-myrkyttäjän», mietti Joel, hätkähtäen. »Mutta juuri sitä en halua.»
»Monsieur, asia ei riipu siitä, mitä te toivotte, vaan mikä kuningasta miellyttää», huomautti majuri.
»No niin», jatkoi sankarimme, »kuningas erehtyy, jos luulee tekevänsä minulle hyvän työn jättäessään minut tähän onkaloon sen sijaan, että hakkauttaisi pääni poikki».
»Onkaloon?» kertasi kuvernöörinsijainen nyreästi. »Kuningas ei milloinkaan erehdy. Minulla on kunnia ilmoittaa teille hänen ratkaisunsa, kun se saapuu.» Hän kumarsi ja poistui muassaan neljä muskettisotilasta, jotka olivat hänen henkivartijoinaan, sekä vanginvartija.
Tällä kertaa vangista tuntui ovi rämähtävän murheellisesti, ja hän tunsi epäilemättä olevansa vanki. Hän vaipui voimattomana tuolille ja tähtäsi elottomat silmänsä oveen, joka salpasi kaiken toivon ulkopuolelle. Hän sykertyi henkisesti kokoon ja alkoi ajatella kuollutta äitiään ja elävää rakastettuaan. Hänen mieleensä muistui kiusallisia kertomuksia tässä historiallisessa vankilassa viruneista kuuluisista vangeista. Melkein kaikki tunsivat heidän rikoksensa. Mutta tämä kävelyllä kohdattu vanhus, joka oli käynyt täällä valkotukkaiseksi ja jolla ei ollut ystäviä anomassa hänen vapauttamistaan eikä vaivaamassa kuninkaan ministereitä! Jos hän oli niin yksinäinen, minkä, tähden häntä täällä pidettiin; minkätähden hän ei ollut neljänkymmenen vuoden aikana kertaakaan yrittänyt karata?
»Minusta tuntuu», mietti Joel, »että neljässäkymmenessä vuodessa olisin tehnyt neljäkymmentä karkausyritystä. Ja minkätähden minun ei pitäisi yrittää nyt?»
Hänellä ei ollut ystäviä, ei vilpittömiä eikä vilpillisiä, toimittamassa hänelle välineitä, kuten petetyllä Lasagella oli ollut, mutta katkaistuaan ristikkotangot hän saattaisi tehdä niistä jonkunlaisia työaseita.
Hän ryhtyi heti tarkastamaan huonettaan. Ovi oli kolmijalkaisista tammilankuista; ikkunassa oli kahdenkertaiset ristikot; muurit olivat neljän jalan paksuiset, kuten hän oli pannut merkille. Kaikki tämä ei jättänyt paljoa sijaa toivolle. Hän koetti ravistaa ovea; joukko telkiä ja salpoja takasi sen vankkuuden, puhumattakaan siitä, että ne kaikki olivat ulkopuolella; sisäpuolella ei ollut ainoatakaan naulankantaa eikä nuppia, joten nauloja ja telkiä ei voinut liikuttaa. Hän pudisti ikkunanristikkoa; tangot oli upotettu syvälle kivikuoppiinsa. Hän tunnusteli seiniä koputtelemalla, mutta niistä lähti joka kohdasta sama ääni, mikä osoitti ne vankoiksi.
Sorkkarauta olisi saattanut pystyä oveen, viila ristikon tankoihin ja kärkikuokka muureihin; mutta Joelilla ei ollut edes Lesagen viilaa.
Niin urhea kuin sankarimme olikin, valtasi hänet epätoivo, ja peläten tulevansa hulluksi hän päästi kuuluviin hurjan, käheän naurun. Mutta tällaisen puuskan jälkeen hän asteittain tyyntyi. Kuukauden kuluttua hän näytti alistuneen ja sopeutuneen vankeuteen. Mutta se johtui siitä, että hän oli keksinyt suunnitelman, niin yksinkertaisen ja helposti toimeenpantavan, että se oli hänen isänsä Portoksen arvoinen, joka myöskin olisi saattanut sellaista kuvitella, vaikka hän mielellään tunnustikin d'Artagnanille, ettei hänen voimansa piillyt päässä.
»Kun kuvernööri tulee tänne jokakuukautisella kierroksellaan», ajatteli nuorukainen, »lopetan heidän juonensa murhata minut vähitellen alkamalla murhata heitä joukoittain. Isken majurin pään sohjoksi tällä tuolilla, sieppaan hänen miekkansa, surmaan hänen saattajansa ja vanginvartijan, jonka avainnipun otan vasempaan käteeni nuijaksi. Niin aseistettuna juoksentelen vimmaisesti sinne tänne vankilassa, ja vaikka en otaksukaan voivani raivata itselleni tietä vapauteen, kuolen kuitenkin soturin tavalla miekaniskusta tai luodista. Ja sen lisäksi tulee se tyydytys, että nolaan poliisit, jotka tahtovat katkaista pääni, ja kuninkaan, joka tuntuu uhkaavan pakottaa minut syömään hänen vankilamuonaansa kuolemaani asti.»
Juuri tämän päätöksen pohtiminen se palautti hänen tyyneytensä ja ruokahalunsa. Hän nukkui ja söi tavalliseen tapaansa. Eikö hän tarvinnut kaikkia voimiaan pystyäkseen oikein ponnekkaasti karkaamaan Bastiljin varusväen kimppuun?
Eräänä iltana nauttiessaan tämän tulevan verilöylyn suloisesta toiveesta hän kuuli aseiden kalinaa ja askelten töminää, jotka ilmaisivat sijaiskuvernöörin olevan tulossa. Hänestä olikin epäilemätöntä, että käynti koski häntä, vaikka aika olikin tavallisuudesta poikkeava; hän oli kuusiviikkoisen täälläolonsa aikana perehtynyt talon tapoihin. Sisälle marssi kaksi sotilasta, jotka sijoittuivat ovelle; heidän jäljessään tuli majuri, jota kohti Joel astui kasvoillaan rattoisin ilmeensä, mutta pidellen tuolia, jolta hän oli noussut, mukavasti, vaikka huolettoman näköisesti.
»Mitäs nyt, majuri?» alkoi hän. »Tuletteko toistamaan minulle hänen majesteettinsa tahdon — että minut pitää mestata kuten Pyhä Johannes, hirttää kuten Marigny tai sulkea tähän vankiluolaan kuten yläpuolella oleva naapurini?»
Kova onni oli opettanut hänet teeskentelemään, sillä puhuessaan hän hymyili, eikä hänen hilpeästä äänestään olisi voinut eroittaa vähäisintäkään ivallisuuden eikä surmapäätöksen häivettä. Mutta hän oli valmis täräyttämään tuolin vieraansa päähän!
»Olkaa hyvä ja tulkaa mukaani!» vastasi majuri. »Olen saanut määräyksen luovuttaa teidät alakerrassa vartoavan henkilön huostaan.»
Äänettömäksi tyrmistyneenä vanki pudotti raskaan huonekalun lattialle.
»Minä tulen mukaanne», sanoi hän.
He lähtivät huoneesta ja kävelivät kahden sotilasrivin välissä sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin, pihan poikki, vahtihuoneiden lävitse, nostosillan ylitse ja holvikaton alitse, jotka ystävämme oli nähnyt tullessaan. Kävelyn aikana vallitsi äänettömyys, sillä Joel aprikoi itsekseen: »Kuka on saattanut tulla minua noutamaan?»
Käytävän päässä odottivat vaunut, joita vahtimassa oli neljä ratsastajaa ja joiden ovella seisoi mustapukuinen poliisivirkailija.
»Käykää sisälle!» kehoitti hän vankia, astuen sivulle antaakseen tilaa.
Joel totteli, ja vartija hyppäsi hänen vierelleen; ovi läimäytettiin kiinni ja lukittiin, ja ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Aluksi parihevoset juoksivat hyvää vauhtia kaupungin kolmen korttelin halki vangin käsittämättä, mihin häntä vietiin. Oli pimeä ilta, jollaisia valittiin vankien kuljettamista varten. Hänestä näytti, että häntä kyydittiin pois kaupungista eräästä hänelle tutusta portista. Pian hän puhtaammasta ja raittiimmasta ilmasta päätteli olevansa esikaupungissa. Tirkistäessään oven ikkunasta hän eroitti puita ja vainioita.
»Haluatteko, että ikkuna lasketaan alas, jotta hengityksenne käy helposti?» kysyi vartija. »Mutta pyydän chevalieria lupaamaan, ettette yritä poistua nykyisestä seurastanne. Samalla huomauttaisin chevalierille, että neljä kumppaniani, jotka ratsastavat ajoneuvojen jäljessä ja ovat hampaisiin saakka aseistettuja kuten minäkin, ampuisivat teitä ja että minun pitäisi tehdä samoin vähäisimmänkin karkaamisyrityksen johdosta.»
»Minkätähden hän nimittää minua chevalieriksi?» kummasteli bretagnelainen. »Onko tapahtunut erehdys henkilön suhteen, kuten lakimiehet sanovat? Tämän kamalannäköisen virkailijan tai majuri Juncan erehdys. Joka tapauksessa», järkeili hän, näpsäyttäen sormiaan, »voin yhtä hyvin kuolla toisen kuin toisenkin nimisenä. Hyvä ystävä», virkkoi hän tämän neuvon antajalle, »mielelläni annan vaatimanne lupauksen, mutta en niiden pistoolien tähden, jotka teillä ja tovereillanne lienevät; jos härät tietäisivät, että niitä viedään teurastamoon, olisi maailmassa varmasti vähemmän teurastajia».
Ikkuna aukaistiin. Tarvitseeko meidän mainita, kuinka riemuisesti maaseutulaisnuorukaisemme, jota sakea, raskas vankilailma oli toista kuukautta painostanut, huumasi itseään tämän kesäisen illan viileällä ilmalla, joka uhkui kukkien tuoksua! Kuinka sanomattoman iloinen hän myöskin oli nähdessään neljän seinän rajoittaman, yksitoikkoisen näköpiirin sijasta metsiä, kyliä ja maisemia maantien kummallakin puolella — tien hyvin nopeasti suoltuessa vaununpyörien taakse ja hevosten kavioiden liikkuessa pyörremyrskyn tavoin.
Matkan jatkuessa vanki yhä enemmän kummastuneena kyseli itseltään, eikö hän ollut painajaisen lumoissa. Eikö hän ollut kerran aikaisemmin samonnut tätä tietä, mennyt noiden kahden kylän lävitse, astellut tämän joen noiden mutkien ohitse ja ajanut tämän metsän halki? Äkkiä kuu pilkisti näkyviin sekavan pilviverhon takaa ja valaisi Seine-jokea.
Vaunut vierivät sillan ylitse. Vasemmalla kuvastuivat jättiläiskokoisen jalavan lehvät viileästä, hopeanhohteisesta vedestä. Oikealla oli iso talo kivipylväiden varassa. Sen katto ulkoni niin, että se suojasi myöskin toista kerrosta kiertävää kuistia. Tältä riippui puinen kilpi, johon oli maalattu mainitun muhkean puun kuva.
»Armias!» äännähti sankarimme. »Pecqin silta, ja tuolla takana on Saint Germainin uusi palatsi!» Pohdittuaan sitä pari minuuttia hän pitkitti lausumattomia ajatuksiaan. »Nyt käsitän, mihin minua viedään — sille paikalle, jossa rikkomukseni tapahtui — sovittaakseni sen siellä. Minut teloitetaan siellä, missä surmasin muskettisoturin.»
Hän nojautui taaksepäin vaunuissa, ja häntä värisytti hieman. Hän ikäänkuin pelkäsi näkevänsä kaatuneen kaksintaistelijan haamun hiipimässä kuutamossa veren tahraamaan asuun verhottuna.
Hevoset huohottivat kavutessaan joelta kaupunkiin vievää rinnettä.
»Chevalier», lausui mustapukuinen mies, »tässä ohjeeni määräävät minut sulkemaan ikkunan».
Hän ei ainoastaan sulkenut ikkunaa, vaan lisäksi veti sen eteen tummat verhot, jotka piilottivat ulkomaailman täydelleen näkyvistä. Tämä mies, jonka silmät säihkyivät tummaverisistä kasvoista, puhui espanjalaisvoittoisesti.
»Miten tämän laita oikein on?» mutisi Joel. »Missä olen ennen kuullut tämän sydänöisen kellonlyönnin? Missä olen nähnyt noiden kahden kiiltokiven kiiluvan yössä? Missä olen kohdannut tämän hirtehisen?»
Hänen koettaessaan koota ajatuksiaan vaunut seisahtuivat. »Hirtehinen» avasi oven ja kehoitti bretagnelaista laskeutumaan maahan. Toteltuaan nuorukainen havaitsi edessään omituisen rakennuksen. Se oli laajan pihan perällä; pihalle päästiin koristeellisesta portista, ja sitä ympäröivät muurit olivat katetut kivillä ja koristetut nauloilla.
»Kaupungin vankila varmastikin», ajatteli vastatullut.
»Chevalier, suvaitsetteko antaa minulle kätenne?» kysyi tummaverinen mies.
»Pahus vieköön tuon miekkosen kaikissa tilaisuuksissa tyrkytettyine 'chevaliereineen'! Mutta minulla ei ole aikaa riidellä hänen kanssansa», lisäsi ystävämme. »Minulla ei ole aikaa naljailla täällä maan päällä.»
Hän oli niin sopeutunut ja valmistautunut kaikkeen, mikä hänen mielestään todennäköisesti saattaisi häntä kohdata, paitsi vankilaelämään, että hän olisi empimättä alistunut, jos hänelle olisi näytetty pölkkyä, kirvestä sekä pyöveliä ja häntä olisi merkillä käsketty polvistumaan. Niinpä hän ojensikin säyseästi kätensä ja seurasi opastaan kyselemättä mitään tai lausumatta sen enempiä huomautuksia. Siten hän mistään välittämättä asteli portaita myöten eteishalliin, galleriaan ja sitten leveille ja korkeille portaille, jotka nykyaikaisten, sopivia rakennuspaikkoja täyttävien arkkitehtien silmissä olisivat tilan tuhlausta. Yhdellä askelmista seisoi vanha, lihava mies, nojaten kauniiseen takorautaiseen kaiteeseen ja pidellen soihtua. Hänen valkeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut ja päälaelta ajellut papilliseen tapaan; ja hieno, hyvästä kankaasta valmistettu, pulleata vatsaa verhoava takki muistutti ankarassa yksinkertaisuudessaan kuosiltaan, koristeiltaan ja väriltään prokuraattorin, hovimestarin, pedellin tai opettajan asua.
»Ylivartija», tuumi Joel. »Hän näyttää täällä olevan hyvin ruokittu. Kautta sieluni, jos vankeja ravitaan samalla tavalla, uhkaa heitä se vaara, että heidät viedään täältä pois rampoja varten valmistetuissa, pyörillä liikkuvissa tuoleissa.»
»Señor Esteban», lausui lihava mies mahtipontisesti, »tehtävänne loppuu tähän».
Saattaja hellitti bretagnelaisen käden, ja mies jatkoi: »Suvaitseeko chevalier sallia minun mennä edellä?»
»Tämä tynnyrimäinen mies on aika kohtelias», mutisi Portoksen poika. »Mutta minkätähden hänkin koristaa minua chevalierin arvonimellä kuten kaikki muutkin?»
He nousivat toiseen kerrokseen.
»Chevalier on perillä», huomautti isoruhoinen liehittelevästi, mutta kuitenkin juhlallisesti.
»Tämä sammio on liian kohtelias», mietti Joel, pudistaen päätänsä. »Tällaista huomaavaisuutta osoitetaan kuolemaan tuomitulle miehelle, ja varmasti minun kohtaloni on ratkaistu.»
Toinen avasi oven ja pyysi chevalieria astumaan sisälle.
»Ihan liian kohtelias», huokaisi bretagnelainen. »Voi minua! Varmasti minut viedään vankiluolaan tänä hirvittävänä hetkenä.»
Vanhus kehoitti kädenheilautuksella häntä menemään edellä, ja Joel totteli. Astuessaan kynnyksen ylitse hän huudahti:
»Hitto soikoon! Missä olen?»
KAHDESKYMMENES LUKU
Teloituksen aatto
Totisesti ei mikään voinut muistuttaa hänelle Bastiljissa varattua koppia vähemmin kuin tämä huone. Koko vaikutelma oli muuttunut. Ei enää ristikoilla varustettuja ilmareikiä ei kylmiä, alastomia seiniä, ei niukkaa, viallista kalustoa eikä kulunutta vuodetta. Kaikki oli uutta, loistavaa ja ylellistä — koristukset enimmäkseen paimen- ja rakkausaiheisia, sillä kupidot ja Watteaun paimenet ja paimenettaret olivat muodissa. Huonetta olisi saattanut luulla jonkun hienon herttuattaren pukeutumiskammioksi; ja tulijan teki mieli uskoa, että hänet oli vain yhdeksi yöksi majoitettu vankilan kuvernöörin vaimon huoneisiin, koska vankila oli ylettömän täysi. Hän ei ollut edes kuninkaan lasten asunnossa nähnyt sellaista hienoutta; siksipä hän toisti kysymyksensä yhä kummastuneempana.
»Chevalier on kotonaan», vastasi muhkea opastaja.
Nuoren miehen otsa synkistyi kuin taivas myrskyn noustessa.
»Kotona? Lasketteko minusta pilaa?»
Lihava vanhus näytti pelkäävän Joelin ärtyistä katsetta. Hän peräytyi hiukan, kasvot edelleen nuorukaiseen päin, ikäänkuin hänen vatsansa olisi rintasuojana hänen puolustautuessaan, ja ääni käheänä pelosta vastasi:
»Ehätän vakuuttamaan chevalierille, ettei kukaan mieli teitä pilkata. Noudatan yksinkertaisesti saamiani määräyksiä, joiden mukaan minun täytyy jättää teidät lukon taakse poistuessani.»
»Kuten odotinkin», virkkoi vanki mahdollisimman luonnollisesti.
»Niin, jättää teidät lukon taakse huomiseen saakka, jolloin — no niin, te tiedätte paremmin kuin minä sen asian.»
Sankarimme teki liikkeen ikäänkuin olisi katkaissut risun ja sanoi: »Se on siis määrätty huomiseksi?»
»Huomisaamuksi, chevalier.»
»Varhaiseksiko?»
»Niin varhaiseksi, että kaikki on ohitse keskipäiväksi — se on tavallinen järjestys.»
»No niin!» äänsi Joel. »Kiitän teitä, ystävä. Olen silloin valmis ja pirteä.»
»Kun puheeksi tuli pirteys», virkkoi toinen mielissään tämän omituisen keskustelun suotuisasta sävystä, »jos chevalier tuntee tarvitsevansa virvokkeita —»
»Käsitän; minun asemaani joutuneelta onnettomalta ei evätä mitään.»
»On minulla kunnia tarjota kylmää haukattavaa, erikoisesti valmistettua, koska eräiden vanhojen, hyvien sääntöjen mukaan miehen ei sovi nukkua vatsa tyhjänä.»
»Nukkua?» kertasi Joel ilme happamena. Hän muisteli portaissa tunteneensa ruokahalua kutkuttavaa hajua keittiöstä. »Kun johdun sitä ajattelemaan, sallitaanhan tuomitun aina saada viimeinen hyvä vaikutelma siitä maailmasta, josta hän poistuu.»
Lihava mies kiiruhti työntämään esille rullapyörillä liikkuvan tarjoilupöydän, jolle oli järjestetty täydellinen ateriakalusto yhtä henkilöä varten. Hän lisäsi siihen kullalle vivahtavaa, sakeata keittoa hollantilaisessa posliinimaljassa, suunnattoman, kuorrutetun lihapiirakan, paistetun, hyytelön peittämän linnun, ja niin viehättävän, rusottavan kinkun, että se näytti Jordaensin maalauksien »aineellistumalta», puhumattakaan jälkiruuasta, hedelmistä, juustosta, leivoksista ynnä muista herkuista.
»Mitä tämä kaikki merkitsee?» kummeksi Joel katsellessaan tätä taidokkaasti laitettua ateriaa. »Hänen majesteettinsa kohtelee vieraitaan täällä kauniisti. Hän tahtoo heidän viimeisten hetkiensä kuluvan hyvin. Nämä mehevät liharuuat, tuo komeroon sijoitettu höyhenvuode, nämä monenlaiset makupalat —»
»Eivät mitään», pani toinen vastaan. »Tämähän on ainoastaan myöhäinen illallinen. Chevalier osaa arvostella keittäjäämme paremmin syötyään aamiaisen huomenna —»
»Oh, saanko aamiaisen?»
»Varmasti, ennen toimitusta —»
»Tietysti, miten saatoinkaan sen unohtaa?» kummeksi Joel alakuloisen näköisenä.
»Se on yleinen tapa —»
»Luonnollisesti, tiedän, ettei mitään evätä niiltä, joita odottaa —» Ja hän pyyhkäisi kädellään kaulaansa, samalla kun istuutui, jupisten: »Asia on siis päätetty; syön aamiaisen maan päällä, vaikka illallisen nautinkin paratiisissa!»
Vanhus oli sijoittanut ruuat pöydälle juhlallisesti kuin diakoni laskee pyhät astiat alttarille; hän olisi saattanut pikemminkin olla toimittamassa messua kuin tarjoilemassa ateriaa. Vakavana, arvokkaana ja autuaallisena, leveät kasvot jähmettyneinä katumuksen ja itsetutkistelun ilmeeseen, hän seisoi vieraan takana, kädessään pullo chambertin-viiniä, samanlaisessa asennossa kuin ehtoolliskalkkia pitelevä kuoripoika, ja kuunteli kohteliaasti herrasmiestä, joka syötyään keiton viimeistä pisaraa myöten ryhtyi käsiksi piirakkaan.
»Siitä tulee loistava näky — ihmiset tappelevat parhaista paikoista — kappeli on niin pieni.»
Ahaa, syyllinen aiottiin viedä kappeliin — otaksuttavasti julkista anteeksipyyntöä, sellaista uskonnollista toimitusta varten, jossa tuomittu rukoilee anteeksi pahoja tekojaan.
»Saarnan pitää isä Lachaise —»
»Kuninkaan rippi-isä! Kuningas on suurenmoinen minua kohtaan.»
»Luonnollisesti, koska hän on saapuvilla.»
»Tuleeko kuningas katsomaan lähtöäni?»
»Epäilemättä.»
»Niin, ymmärrän. Hänen majesteettinsa menettelee kovin hyväntahtoisesti ja tuottaa minulle suuren kunnian.»
»Ja hän tuo mukanaan kuningattaren ja tämä kaikki hovinaiset. Koko hovi saapuu sinne.»
»Myöskin kuningatar mukana lähtöhetkellä! Omituinen näky hänen ja naisten katseltavaksi. Hovillanne on totisesti hieno maku! Sen jäsenet riemastuvat, kun menetän pääni.»
Hän nousi pystyyn ja viskasi ruokaliinan pöydälle. Mutta kuningatarhan olikin espanjalainen, ja hänen isänsä hovissa naiset olivat katselemassa kerettiläisten polttamista. Hänen, Joelin, tuli välttämättä esiintyä rohkeana tämän valikoidun seurakunnan näkyvissä, ja kyetäkseen tekemään sen hänen piti saada levätä. Hän oli hävittänyt pöydälle kasatut ruuat, kuten ilveilijä panee herneet katoamaan sormustimien alle, ja nyt hän aikoi tarkastaa, oliko vuode yhtä hyvä kuin ravinto.
»Haluaako chevalier vielä palveluksiani?»
»En. Saatte poistua. Hyvää yötä!»
»Chevalier on hyvä ja muistaa, että minun on pakko viedä pois huoneen avain. Pyydän teitä uskomaan, ettei se johdu mieskohtaisesta oikusta, vaan isäntäni määräyksestä.»
»Viekää se, hyvä ystävä! Onnellisuudelle on vankila verraton paikka.»
»Yöpöydällä on kello, ja jos chevalier haluaa jotakin, tarvitsee hänen vain soittaa, sillä käytävässä on joku valvomassa.»
»Otaksuinkin, että sinne olisi sijoitettu vahti.»
»Toivotan chevalierille hyvää yötä», lausui vanhus, kumartaen syvään. »Huomenna tulee isäntäni Almadan herttua käymään luonanne.»
»Ahaa, herttua on kuvernööri, niinkö? En ole koskaan ennen kuullut hänen nimeään mainittavan», ajatteli vanki riisuutuessaan yksin jäätyään. »Enkä koskaan ole nähnyt niin tavatonta olentoa kuin hänen vanginvartijansa on. Missä olen hänet aikaisemmin kohdannut — tämän läskitynnyrin, nämä täysikuun näköiset, purppuraiset kasvot, ja tämän pyhää norsua muistuttavan ryhdin?»
Yhäti hämmingin vallassa hän kävi levolle ja vaipui suloiseen uneen, lieneekö se sitten johtunut oivallisesta ateriasta, voimakkaasta viinistä, hienon vuoteen pehmeydestä vaiko sen romantillisen näytelmän aiheuttamasta väsymyksestä, jota hän oli viime aikoina esittänyt. Seinäverhojen paimenmaisemien miellyttävät hahmot sekautuivat hänen unikuviinsa karkeloimaan runollisen, tarumaisen, mahdottoman viehättävästi.
Kun sankarillamme oli rautainen tahto, saattoi hän komentaa ruumistaan yhtä helposti kuin ajatuksiaan ja sydäntään. Päätettyään levätä hän nukkui yhtämittaisesti siihen saakka, kunnes palvelija lipui meluttomasti huoneeseen ja vetämällä verhot syrjään päästi auringonpaisteen tulvahtamaan vuoteelle kultaiseksi raidiksi.
Meidän täytyy tunnustaa, että herättyään ja muistettuaan, missä hän oli ja mitä oli tulossa, Joel päästi puolikymmentä huokausta, joiden tuulahdus olisi jaksanut kaataa sonnivasikan. Varmana siitä, että hänet oli tuomittu kuolemaan ja että tuomio pantaisiin vitkastelematta toimeen, hän oli päättänyt käyttäytyä kauniisti. Ollakseen järkyttämättä rohkeuttaan hän hylkäsi ajatuksen pyytää tavata Aurorea. Keskustelu tytön kanssa olisi riistänyt häneltä rohkeuden. Hän toivottaisi kirjeellisesti jäähyväiset neiti du Tremblaylle, samalla uskoen hänelle vangin tyttärelle menevän talletuksen.
Valoisuudesta Joel päätteli päivän kuluneen jo pitkälle. Koska häntä tultaisiin pian noutamaan, nousi hän ripeästi vuoteesta. Mutta ojentaessaan kätensä tarttuakseen vuoteen vierelle jätettyihin vaatteihinsa hän hämmästyksekseen huomasi niiden olevan poissa.
Samassa astui sisälle lihava vanginvartija, jona Joel edelleenkin miestä piti, ja tiedusti: »Saiko chevalier mielensä mukaisen levon?»
»Kyllä. Mutta missä vaatteeni ovat?»
»Senjohdosta pyydän chevalieria ottamaan bretagnelaisasunsa sijasta yllensä tämän Pariisin parhaan vaatturin valmistaman puvun.»
Hän heilautti kättänsä, ja neljä palvelijaa toi huoneeseen hienon, ihonvärisen, samettisen, pitsikoristeisen hovipuvun, jota täydensivät komeat, timanttien tähdittämät kengät ja helmenharmaa huopahattu, jonka lieri painui nuokuksiin uhkean, liekinvärisen töyhdön painosta.
»Tässä», jatkoi vanha mies, osoittaen mahtavan näköistä palvelijaa, joka seurasi edellisiä neljää, »on mestari Hardouin, isäntäni ensimmäinen kamaripalvelija, jonka tehtävänä on kylvyn jälkeen laittaa chevalier kuntoon ja auttaa häntä pukeutumaan».
»Hupakot!» mietti Joel. »Kuinka paljon nauhoja teurastettavaksi vietävälle karitsalle! Olisin marssinut yhtä hyvin omissa vaatteissani ilman touhua ja ilman höyheniä, koristuksia ja pitsejä. Siitä huolimatta — ilmoittakaa isännällenne, että kiitän häntä ja että mukaudun hänen tahtoonsa!»
Pohjaltaan bretagnelaisemme ei ollutkaan pahoillaan saadessaan kerran elämässään pukeutua noiden ylimysten hepeniin, joita hän oli ihaillut heidän kantaessaan niitä hartioillaan. Hän tunsi salaista riemua voidessaan näyttäytyä tuomareilleen ja astella teloitettavaksi niin loistavan prameasti koristettuna, ettei hänellä ollut siihen saakka ollut sellaisesta aavistustakaan. Nyt hän oli varma siitä, että hän olisi komea teloittajan silmissä. Asun upeus tekisi hänen uljuutensa kaksinkertaiseksi. Niinpä hän antautui Hardouinin käsiteltäväksi.
Vankeus ei ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hänen päivettynyt ihonsa oli saattanut hieman kalveta ja hänen herkulesmainen vartalonsa vähän laihtua, mutta se loi hänen ulkomuotoonsa hienoutta, jota hänestä olisi aikaisemmin saanut turhaan etsiä. Hän oli joutunut Bastiljiin väkevänä ja komeana ja tuli sieltä pois voimakkaana ja miehekkään kauniina sekä hienostuneena, mikä on hyvän syntyperän merkki. Lyhyesti sanoen, hän näkikin edessään moitteettoman herrasmiehen silmäillessään itseään kuvastimesta ja tunnusti, että hänellä oli syytä olla ylpeä.
Oi, kunpa vain Aurore voisi nähdä hänet nyt!
Hän tarttui hattuun.
»Hyvä on. Olen valmis. Johtakaa minua edelleen!»
Hän lähti lihavan vanhuksen seurassa.
»Mitäs tämä on?» tiedusti Joel käytävässä. »Ei ketään minua saattamassa — ei vartijoita?»
»Meidän tarvitsee mennä vain sillakkeen poikki ja laskeutua portaat», vastasi hovimestari.
»Ahaa, oikeus istuu täällä?»
Hän väänsi kasvojaan happamesti, sillä hänen mielensä olisi tehnyt kävellä kaupungilla näyttelemässä töllistelevälle rahvaalle hienoja vaatteitaan, upeita pitsejään ja töyhtönsä uljasta kaarta. Hyvä, turhamainen Portos tuli yhtenään näkyviin pojassaan.
»Pahus heidät periköön!» mutisi hän. »Toivottavasti minua ei tuomion jälkeen teloiteta in caméra!»
Hovimestari aukaisi oven, ilmoittaen:
»Chevalier de Locmaria!»
»Tuokaa se poika-kulta sisälle!» vastasi isällinen ääni.
Joelilta pääsi hämmästyksen huudahdus; hän oli odottanut näkevänsä siinä huoneessa, johon hänet vietiin, mahtavatuntuisen oikeusistuimen kaikkine laitteineen, mutta sensijaan siellä riippui tummalla verhotaustalla ristiinnaulitun Vapahtajan kuva, ja pitkän pöydän asemasta, jonka ympärillä olisi istunut tuomareita rivissä kylminä ja juhlallisina mustan ja tulipunaisen kirjavissa asuissaan, vahtimestareita sysimustissa puvuissa ja kultaketjuilla varustettuina, pitkäkynäisiä sihteereitä ja mustasauvaisia vartijoita, tässä olikin avara ruokasali, — auringonpaiste kimalteli böömiläisestä lasista ja valaisi upeata hopeakalustoa, joka oli järjestetty tammiselle pöydälle; pöytä oli katettu kahdelle hengelle, sillä heloitti kauniita kukkia, ja sen valkeat liinat sekä kristalli- ja posliiniastiat huikaisivat silmää.
Lähellä tätä pöytää istui vanha herra haudattuna kordovalaisella nahalla päällystettyyn, kultaisilla nauloilla ja arabeskeilla koristettuun nojatuoliin. Tämä vanha herra nousi seisomaan Joelin astuessa huoneeseen, ja jälkimäinen tunsi hänet heti.
»Chevalier d'Herblay», äänsi hän ällistyneenä.
»Niin», vastasi toinen, juosten hänen luoksensa syli avoinna. »Ja lisäksi vielä parempikin, jos suostutte. Vaikka nimittäin säilytinkin naamioni matkustaessani Nantesista Pariisiin, ei minulla ole täällä Saint Germainissa syytä salata, että olen Almadan herttua, hänen majesteettinsa Espanjan kuninkaan lähettiläs.»
»Almadan herttua — Espanjan lähettiläs?» kertasi nuorukainen, puristaen otsaansa käsillään typertyneen näköisenä. »Ajatukset surisevat päässäni kuin mehiläiset pesässään. Mutta», jatkoi hän, ojentaen kätensä tarttuakseen toisen napinläpeen ikäänkuin olisi pelännyt hänen karkaavan luotansa, »koska olen taaskin tavannut teidän ylhäisyytenne, suvaitsetteko vakuuttaa minulle, että olen täydessä järjessäni enkä näe unta valveilla ollessani, etten ole unen pettämä enkä esiintyjänä taikasadussa enkä inhoittavassa juonessa?»
»Nuori ystäväni», vastasi herttua sydämellisesti, »selitän teille kaikki, ja selitykseni ilahduttaa teitä. Olen samaa mieltä kuin tekin siinä suhteessa, että meidän välillämme on selitys välttämätön; mutta haluaisin esittää sen nauttiessamme aamiaista, sillä meillä on aika paljon suoritettavaa tänä aamuna emmekä saa hukata aikaa.»
Kehoitettuaan vierastaan istumaan hän käski hovimestarinsa tarjota ruokaa.
»Voimme puhella vapaasti», huomautti hän levittäessään ruokaliinaansa, »koska palvelijani ymmärtää ainoastaan espanjankieltä».
Koneellisesti Joel istuutui vastapäätä isäntää, joka täytti hänen lasinsa ja lautasensa omin käsin.
»Jollei teillä, hyvä kumppani, ole mitään sitä vastaan, että puhelemme syödessämme, olen käskettävissänne.»
»Missä olen, teidän ylhäisyytenne?» kysyi bretagnelainen odottamatta toista pyyntöä.
»Olette minun talossani, tai minun pitäisi sanoa erään ystäväni, koska muuan Saint Germainin asukas sallii minun majailla hänen asunnossaan, milloin asiat vaativat täälläoloani; hän on sama herrasmies, jonka näitte seurassani Saumurin majatalossa.»
»Enkö siis olekaan vankilassa?»
211
»Olette Boislaurierin talossa lähellä kirkkoa ja vastapäätä palatsia.»
»Mutta olin vankilassa, Bastiljissa, viimeiset kuusi viikkoa.»
»Niin kyllä, koska olitte sivaltanut miekanpiston. Oi, olette matador, tuhoisa ottelija, kuten espanjalaiset sanovat, Belle-Islen sankari.»
»Mutta eilen olin Bastiljin tornikammiossa.»
»Aivan totta; vasta eilen hänen majesteettinsa allekirjoitti vapauttamismääräyksenne.»
»Allekirjoittiko hänen majesteettinsa määräyksen?» toisti Portoksen poika, kohoten tuoliltaan.
»Hän palauttaa teidät maailmaan ja antaa teille täydellisen vapauden.»
»Olenko siis vapaa?»
»Kyllä.»
»Entä eikö minua viedä oikeuteen?»
»Ei.»
»Eikä luonnollisesti siis tuomita —»
Hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi katkaissut kaulansa kämmenensä syrjällä.
»Teillä ei ole mitään hätää», vakuutti iäkäs ylimys nauraen. »Päänne pysyy rauhassa hartioillanne, ja sen poistaminen olisikin vahinko, koska se on sangen uhkean näköinen paikallaan. Saanko nyt tarjota teille tätä lämmitettyä peltokanaa ja lasin viiniä? Se auttaa teitä nielemään hyvän uutisen.»
»Juokaamme kuninkaan malja — hyvästä sydämestä! Ja myöskin teidän, monsieur, koska olette tullut luokseni niinkuin kyyhkynen tuli arkkiin. Mutta», lisäsi Joel tyhjennettyään ääriään myöten täytetyn pikarin, »kenelle olen kiitollisuudenvelassa tästä odottamattomasta lahjasta? Kuka on pyytänyt sitä kuninkaalta?»
»Teillä on ystäviä hovissa, nuori herra.»
»Väitättekö niin? Itse en tiedä mitään muista ystävistä kuin kahdesta henkilöstä, joihin tutustuin 'Maurilaisen torvensoittajan' majatalossa Pariisissa ja joista toinen on mainitun paikan isäntä Bonlarron ja toinen oli talon vieras kuten minäkin, nimeltään Friquet, enkä kuvittele heitä kumpaakaan kyllin mahtavaksi hankkimaan suosionosoitusta kuninkaalta.»
Almada heristi hänelle sormeaan leikillisen uhkaavasti.
»Bretagnelaispoikani, olette kiittämätön ettekä näe, koska tähyilette kaukaa sellaista, mikä on likellänne.»
»Olette oikeassa», vastasi nuorukainen, lyöden otsaansa nyrkillään. »Olen hupakko, pölkkypää, sydämetön vintiö, kun en ole jo aikaisemmin arvannut; tämän kaiken olette te tehnyt — juuri te olette vapauttajani.»
»Sanokaa pikemminkin, että sen on tehnyt kaitselmus», keskeytti toinen suu täynnä, »vaikka minusta onkin nautinto selvittää rehellisiä ihmisiä pulasta, milloin he kiinnostavat mieltäni. Suvaitsetteko muuten vielä tätä silavoitua jäniksenpoikaa?»
Bretagnelainen ojensi lautastaan.
»Olen valmis mihin tahansa», virkkoi hän. »Enkä varmasti harmistu teihin, jos aiheutatte minulle huonon ruuansulatuksen puuskan, kun olette pelastanut minut oikeusistuimista. Mutta», lisäsi hän uuden ajatuksen välähtäessä hänen päähänsä ja saadessa hänet laskemaan haarukkansa kädestään sekä nojaamaan molemmat kyynärpäänsä pöytään, voidakseen hyvin tähystää isäntäänsä, »mistä saitte tietää, että olin kaksintaistelussa sen muskettisoturin kanssa ja että minut pidätettiin sekä pistettiin Bastiljiin?»
»Kerromme sen teille joskus toiste», sanoi Aramis, sivellen kädellä leukaansa. »Tällä kertaa meillä on muuta puhuttavaa. Mitä muuten piditte niistä eilisiltaisista savustetuista ankeriaista? Ne on tuotu aina Barcelonan lähellä sijaitsevasta kalastuskylästäni saakka, ja herkuttelijat pitävät niitä arvossa. Teidän sopii kiittää minua toisella kertaa, kun meillä molemmilla on aikaa, teillä tuhlataksenne kiitollisuuttanne ja minulla ottaakseni vastaan sen ilmaisut.»
Joel nousi seisoalleen rintansa kohotessa ja laskeutuessa mielenliikutuksesta.
»Saatte aina pitää henkeäni, vertani ja oikeaa käsivarttani omananne.»
»Malttakaahan tuokio, poika!» pisti herttua väliin hyväntuulisesti. »Oletteko varma siitä, että ne kaikki ovat omianne. Ettekö ole lahjoittanut niitä rakastamallenne naiselle?»
Joel hätkähti, sillä nämä sanat toivat Auroren hänen mieleensä. Hän oli vapaa ja saattoi kiiruhtaa Harmaaseen taloon tiedustamaan, miten tytölle oli käynyt, sekä selittämään pitkällisen poissaolonsa syytä. Kaikki hänen päähänsä keräytyneet ajatukset haihtuivat tämän yhden tieltä. Hän ei ajatellut muuta kuin kiireistä poistumista pöydästä. Ei mikään pystynyt hillitsemään hänen kiihkoaan — eivät edes mehevät artisokat eikä lihava kalkkuna, joka nyt tuotiin pöytään.
»Monsieur», virkkoi hän, »olette kohdellut minua ystävällisesti kuin isä — mutta minun täytyy pyytää vielä yhtä suosionosoitusta —»
»Teidän tarvitsee vain mainita se, nuori ystäväni.»
»Tahtoisin vain lupaa poistua asialle, joka ei siedä viivytystä.»
»Poistuako, ennen kuin olemme syöneet aamiaisen loppuun?»
»Minun ei enää ole nälkä eikä jano.»
»Kuinka hurjapäinen olettekaan, kun unohdatte keskipäiväksi määrätyn juhlallisen toimituksen!»
»Minkä toimituksen?»
»Sen, jota varten lähetin palvelijani Estebanin noutamaan teitä Bastiljista, jota varten teidät on tänne tuotu, jota varten kuninkaallinen kappeli on koristettu, kuninkaan notaari kutsuttu ja kutsukirjeet lähetetty koko hoville, jota varten teidät lyhyesti sanottuna on puettu hääasuun, niin että näytätte Galaorilta tai don Sancholta — jota kuningas ja kuningatar suvaitsevat kunnioittaa läsnäolollaan.»
»Jatkuuko unennäköni — olenko kuumeessa?» valitti sankarimme äärimmilleen hämmästyneenä. »Laupeuden tähden, monsieur, vastatkaa, mikä toimitus on kysymyksessä!»
Katsoen häneen tiukasti herttua vastasi: »Mitä toimitusta varten olisitte pukeutunut hääpukuun, jollette omia vihkiäisiänne varten?»
Kun salama iskee ihmisen päähän, ei hän puhkea kiljumaan eikä ulvomaan; hän menettää tajuntansa ja liikunta- sekä ajatuskykynsä. Mutta näennäisestä turtuudesta huolimatta luonto yhä toimii; hetkiseksi häiriytyneet aistit ja elimet pääsevät jälleen oikeuksiinsa, ja kun onnettomuuden tajunta palaa, valittaa ja ähkyy poloinen, koettaen taaskin olla oma itsensä. Niin oli laita myöskin Joelin, joka huumautui vähäksi aikaa, mutta jonka huulilta vihdoin kirposi huudahdus:
»Mutta enhän minä halua naimisiin.»
»Olette vasta lapsi — kuninkaan tahtoa ei saa milloinkaan vastustaa.»
»Kuningasko minua tahtoo naimisiin?»
»Se on hänen toivomuksensa, ja kunnioittavana alamaisena te —.»
»Minkä tähden kuningas sekautuu yksityisiin asioihin?» kivahti Portoksen poika. »Hän ei tunne minua — hän ei ole kertaakaan nähnyt minua.»
»Chevalier, kuningas tuntee kaikki aateliset.»
»Ja jos myönnämme asianlaidan sellaiseksi, minkätähden pitäisi solmita avioliitto?» tokaisi Joel, kohauttaen olkapäitänsä, mikä hyvin kuvasti sitä, mitä hän arveli oikeudestaan kuulua kuninkaan tuttavien joukkoon.
»Yksinkertaisesti sen tähden, että kaikkien palatsin henkilökuntaan kuuluvien naisten pitää mennä naimisiin.»
»Oh, minun pitää siis mennä naimisiin jonkun kuninkaan hovikuntaan kuuluvan naisen kanssa — ikäänkuin ostaa sika säkissä. Olen pahoillani hänen tähtensä, mutta vaikka kaikki maailman vihkimäsormukset juotettaisiin ketjuksi, jolla minut hirtettäisiin, saa hän kaihoilla iät kaiket, jos hän odottaa minun menevän naimisiin hänen kanssansa! Kuningas on mahtava, sanotaan. Olkoon hän hovilaistensa ja palvelijainsa käskijä», jatkoi nuorukainen, astellen edestakaisin ruokasalissa, joka oli käynyt hänelle liian ahtaaksi, »laatikoon hän lakeja koko Euroopalle, muuttakoon hän maapallon kuplaksi, joka tottelee hänen henkäystään; kaikki se on hänen ja inhimillisen heikkouden, orjamaisuuden ja typeryyden välinen asia. Mutta hän ei saa määräillä minun tahtoani ja tunteitani eikä vapaata valintaoikeuttani — sen antoi Jumala minulle eikä hänelle syntyperän nojalla tai kruunun mukana. Minä olen bretagnelainen, ja kaikki kotiseutuni miehet ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin samanlaisia kuin heidän esi-isänsä, herttua Conan Itsepäinen.»
»Varokaa, nuori mies!» kehoitti herttua, salaten hilpeyttään. »Tehän tunnustatte, että Bastilji on vastenmielinen asunto —»
»Toisin sanoen, minut raahataan takaisin sinne, jollen alistu kuninkaan tahtoon? Morsiuskammio tai vankila. Pidän jälkimäistä parempana, sillä joskin ruumiini kärsii, on omatuntoni rauhallinen.»
»Hänen majesteettinsa voi tehdä enemmän —»
»Niin, tiedän, että hän voi katkaisuttaa pääni poikki. Saatetaan kuvitella minun hätkähtävän sitä, mutta älkää erehtykö! Olin valmis eilen enkä lannistu tänään enkä vastedeskään. Tahtooko kuningas näytettä rohkeudestani? Tulkoon katsomaan, kuinka kuolen!»
Näin puhuessaan Joel oli katsomisen arvoinen näky. Hänen asunsa upeuden, pitsien ja nauhojen samoin kuin hänen atleettimaisen kauneutensa tekemä vaikutelma supistui mitättömäksi; hänen kauneutensa piili hänen otsansa ylevyydessä ja hänen ilmeessään sekä hymyssään.
»Hän on puhunut miehen tavalla», mietti Aramis. »Hänen kaltaisensa hartioille sopii muskettisoturin asu ikäänkuin hän olisi perinyt sen rykmentin poikana. On sääli viskata häntä vihollisille, mutta hän ei saa jäädä tänne — hän katkaisisi kuninkaan kahtia kuin kuivan oksan.»
Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jonka entinen kirkkoruhtinas lopetti sanoilla:
»No, no, tuittupäinen nuorukainen, tämä kaikki on oikein kaunista, mutta me emme tällä kertaa ole Syrakusassa, eikä hallitsijamme ole hirmuvaltias. Kuningas ei loukkaa henkilökohtaisia oikeuksianne millään tavoin.»
»Suokaa minulle anteeksi!» pyysi Joel, muuttuen rauhalliseksi. »Tein väärin menettäessäni malttini ja unohtaessani, mistä saan kiittää teitä ja kuninkaan hyvyyttä. Mutta en ole tottunut salaamaan tunteitani. Ja jos sitäpaitsi tietäisitte, että —»
»Jospa te vain tietäisitte», keskeytti lähettiläs, »millainen autuus teille oli aiottu!»
»En halua tietää mitään koko asiasta, sillä minun pitäisi hylätä se nainen, jos kohta pahoitellen, vaikkapa hänelle olisi suotu kaikki parhaat, inhimilliset ominaisuudet. Te aatelismiehenä ymmärrätte minua, koska kaikki vannotut lupaukset ovat pyhiä; olen kihloissa toisen kanssa. Mies ei lahjoita sydäntään kahdesti. Minä en ole oma käskijäni, sillä sydämeni ja elämäni kuuluvat naiselle — sellaiselle joka myöskin on palvottava olento ja, loukkaamatta teidän tarkoittamaanne naista, sukupuolensa paras ja viehättävin edustaja.»
»Mutta jos se, josta minä puhun, tuo teille naimaosuuden, suuremman kuin ihanteellisen kuoren verhoama, tahraton sielu on? Jos hän tuo teille, köyhälle ja tuntemattomalle nuorukaiselle, jonka tulevaisuus on epävarma, mutta jonka mieli kuitenkin on avoin lailliselle ja ylevälle kunnianhimolle, kunniaa ja omaisuutta — hallitsijan ystävyyden, aseman hovissa ja korkean arvoasteen armeijassa —»
»Taivas on todistajani siitä», lausui Joel silmiensä säihkyessä, »että olen usein uneksinut ja toivonut saavani riemun marssia Ranskan sotilaiden joukossa, jos kohta en kunniaa komentaa heitä, mennessämme taistelun savuun etsimään vihollisten riveistä kapteeninvaltakirjaani tai ritarinkannuksiani, mutta vaikka tenhottarenne hankkisi minulle välineet toteuttaakseni sen unelman, kieltäytyisin sittenkin.»
Aramis laski kyynärpäänsä pöytäliinalle ja leukansa kämmenensä varaan, puhjeten puhumaan ja korostaen joka tavua sekä silmäillen nuorta miestä läpitunkevasti:
»Myöskin siinä tapauksessa, että kaunottaren nimi on Aurore du Tremblay?»
Kuulija meni sekaisin hänen aivoihinsa tulvahtaneesta riemusta. Hänen suonensa paisuivat ja sykähtelivät. Lattia huojui hänen allansa, ja jollei hän olisi tarttunut pöytään, olisi hän kaatunut.
»Mitä, onko aiottu morsian —»
»Hän on neiti du Tremblay, jota tarjotaan elämänkumppaniksenne — mielittekö hylätä hänet?»
»Hän — oi, taivas minua auttakoon!»
»Rakastatteko häntä niinkuin häntä kannattaa rakastaa?»
»Rakastanko häntä?» Joel lausui tämän hartaasti, ja hänen sanoistaan lehahti lämpimintä tunnetta, mikä milloinkaan on sielua tulistanut. »Oi, monsieur», sopersi hän, »jollei kaiken tämän tarkoituksena ole laskea pilaa minusta, kuolen autuaallisesta onnesta. Mutta olisi liian julmaa pitää minua leikkikaluna — mieluummin surmatkaa minut heti ampumalla luoti päähäni tai sysäämällä miekka lävitseni!»
Almada nousi seisomaan, meni ikkunan ääreen ja kohotti verhoa. »Katsokaa!» kehoitti hän.
Boislaurierin talo oli palatsin julkisivua vastapäätä. Niiden välisellä avoimella paikalla oli aina väkijoukko, muun muassa ihmisiä, jotka olivat tulleet kaupungista katsomaan kuningasta ja hovia. Kansa pitää mahtavien näkemisestä enemmän kuin jotkut uskovat. Tänä aamuna tungeksi uteliaita tavallista lukuisammin kirkon ja palatsin välisellä, mukulakivillä lasketulla aukeamalla. Jälkimäisen, muskettisoturien ja sveitsiläisten henkivartijain vartioiman rakennuksen edustalla laskeutui mitä hienoimmista vaunuista loistava-asuisia herrasmiehiä ja muodin viimeisten oikkujen mukaan puettuja naisia. Huhu kertoi heidän saapuneen keskipäivällä kuninkaallisessa kappelissa suoritettaviin vihkiäisiin, joissa myöskin kuningas ja kuningatar olisivat mukana.
Yhtäkkiä alkoi väkijoukosta kuulua sorinaa:
»Morsian, morsian! Antakaa tietä — tässä tulee morsian!»
Eräältä kadulta ilmestyivät näkyviin kuninkaallisten värien koristamat vaunut, joissa istui neiti du Tremblay, seurassaan kuningattaren ensimmäinen hovinainen, eräs toinen makuukamarin henkilökuntaan kuuluva nainen ja eräs herrasmies, juhlamenojen ohjaaja markiisi de Montglat. Kun ihmisjoukko näki Auroren, jolla oli yllänsä valkea silkkipuku, pitkä, valkea, hartioille valuva huntu ja vertauskuvallisia appelsininkukkia hiuksissa, kajahti kättentaputuksia ja äänekkäitä huutoja:
»Kuinka viehättävä hän onkaan!»
Hän oli tosiaankin kaunis, jollei muun niin sen rajatonta onnea kuvastavan ilmeen nojalla, joka väikkyi hänen kiehtovilla piirteillään.
Joel horjui juopuneen tavoin ja vaipui tuolille.
»Näenkö vielä unta?» kysyi hän itseltään. »Enkö herää ensinkään? Vai olenko tulossa hulluksi?»
Almadan herttua löi kädellään häntä olalle, virkkaen:
»No niin, itsepäisen Gonanin jälkeläinen, vieläkö tahdotte kuolla poikamiehenä?»
»Kuka sanoo meidän rakastavan toisiamme?» kysyi Portoksen poika vastaamisen sijasta.
»Kukapa muu kuin nainen itse olisi niin sanonut?»
»Entä suostuuko hän tulemaan vaimokseni?» tiedusti taaskin nuorukainen, jonka ääni hiukan vapisi.
»Luuletteko, että hänet pakotetaan alttarille?»
»Mutta miten hän on johtunut suostumaan vaimokseni, vaikka minulla ei ole nimeä?» jatkoi toinen epäilevänä.
»Suokaa anteeksi», vastasi vanha ylimys, »teillä on nimi ja arvonimi; olette tästä eteenpäin chevalier de Locmaria kuninkaan suopean tahdon mukaisesti».
»Mutta enhän ole tehnyt mitään ansaitakseni tätä!»
»Ajatelkaa sitä tuonnempana! Minä takasin kuninkaalle intonne palvella häntä. Sota ei ole lopussa — ratkaisevaa taistelua valmistellaan Reinillä, ja siellä saatatte hankkia itsellenne kannukset.»
»Vannon taivaan nimessä», huudahti Joel, »ettei hänen majesteetillaan ole alttiimpaa soturia riveissään, ei ainoatakaan alttiimman uskollista hänen lippunsa kunnialle. Kunhan vain saan tilaisuuden näyttää, mihin pystyn, osoitan, kuten vanhassa armoricalaisessa laulussa sanotaan, että vaara ja minä olemme kaksi samalla tunnilla syntynyttä leijonaa, mutta että minä olen vanhempi ja etevämpi.»
Hänen harvinaisen kookas vartalonsa paisui täyteen mittaansa; sotaisen innostuksen henkäys näytti puhaltavan hänen tuuhean tukkansa pystyyn; hänen säteilevistä kasvoistaan uhkui tulta kuin tykinsuusta, ja hänen äänensä kajahteli kuin hyökkäysmerkkiä toitottava torvi.
»Varmasti muistan sananne», lausui iäkäs herttua vakavasti, »vaikka olenkin varma siitä, ettei minun tarvitse muistuttaa herrasmiehelle valan pyhyydestä. Hänen majesteetillaan», pitkitti hän vähemmin juhlallisesti, »on korvattavana vääryyksiä neiti du Tremblayn suvulle, joten ei minkään pitäisi yllättää teitä hänen suodessaan sille herttaiselle lapselle hänen haaveksimansa puolison. Eikä mitenkään ole erikoisen hämmästyttävää, että tälle puolisolle kuninkaan ehdotuksesta tarjotaan keinot esiintyä hovissa hänelle kuuluvan aseman mukaisesti.»
Ikäänkuin haihduttaakseen kuulijansa mielestä epäilyksen rippeetkin hän lopetti hellästi: »Sitäpaitsi en salli teidän mielikuvituksessanne luoda arveluja ja epäilyksiä, kun kerran Aurore, esikuvallisen hyveellinen ja kunniallinen tyttö, ei ole katsonut sopivaksi esittää esteitä.»
Samassa astui huoneeseen monsieur de Boislaurier, ja diplomaatti esitteli hänet vieraalleen »erinomaiseksi ystäväkseen, joka innokkaasti haluaa tulla myöskin teidän ystäväksenne».
He pudistivat toistensa kättä lämpimästi.
»Herra herttua», lausui vastatullut, »sallikaa minun muistuttaa teille, että kuningas odottaa!»
»Se on totta. Ja unohdin hänet tyyten pakistessamme. Lähdetään, chevalier! Vikkelästi, Bazin, hattumme, käsineemme ja miekkamme! Panna kuningas vartoamaan!» lisäsi hän koomillisen pelokkaasti. »Luoja varjelkoon! Miehiä on pistetty Bastiljiin lievemmistäkin rikkomuksista. Emmekä odotuta itseämme ainoastaan kuninkaalla, vaan myöskin kauneuden kuningattarella. Se on rikos naissukupuolta kohtaan, tuhat kertaa katalampi kuin valtiopetos.»
YHDESKOLMATTA LUKU
Kuninkaan järjestämä avioero
Vihkiäiset olivat loistavan komeat, ja onnellinen pari saatettiin kuninkaan vaunuissa Boislaurierin taloon, jonka ensimmäisen kerroksen Aramiksen ystävä oli luovuttanut vastanaineiden käytettäväksi.
Aurore ja Joel saapuivat sinne hämmentyneinä tästä päivästä, johon sullotuissa seikkailuissa heitä oli, kuten saattaisi sanoa, sokkoina kuljetettu. Arvaahan siis, että heillä oli kiire selostamaan toisilleen, mitä he olivat tehneet ja kokeneet viime kohtauksensa jälkeen, koettaakseen käsittää niitä tapauksia, joiden seurauksista he olivat kärsineet syytä tietämättä.
Kovaksi onneksi oli rouva de Montansier uuden hovinaisen seurassa, tutustuttaakseen häntä hänen uusiin tehtäviinsä.
»Huomenna toimenne alkaa», ilmoitti hän. »Teidän on tärkeätä olla varhain palatsissa, josta ette voi poistua ilman kirjallista lupaa.»
»Mitä puhutte?» sekaantui vastanainut aviomies keskusteluun. »Ei saa poistua kuninkaallisesta palatsista?»
»Ei tietystikään; kuningatar saattaa saada vakavan kohtauksen ja tarvita apua millä hetkellä tahansa.»
»Minusta tuntuisi paremmalta pitää saapuvilla säännöllistä palkkaa nauttiva lääkäri ja sairaanhoitajatar», murahti sankarimme. »Kuinka kauan tällaisen palveluksen on tarkoitus kestää?»
»Kolme kuukautta tästä alkaen; teidän ei sittenkään pitäisi poistua etäälle hovista, koska joku hovinainen saattaa sairastua, ja teidän tulisi olla valmis astumaan hänen sijalleen, jos pysytte suosiossa.»
»Tunnutte pelkäävän sairautta hyvin kovasti», tokaisi Joel, kuuluvasti kuiskaten. »Kuulkaahan, madame! Jos hänen täytyy aloittaa tehtävänsä varhain huomenna, niin ymmärtänette, että hänellä ja minulla on koko joukko yksityisiä asioita pohdittavinamme. Ette siis pahastune näennäisestä karkeudestani, kun huomautan, että teitä todennäköisesti kaivataan kipeämmin tien toisella puolella kuin tässä talossa.»
Madame de Montansier pahastui kiukkuiseksi, kuten vanhan, kuusikymmenvuotiaan naisen sopikin, ja jätti parin vihdoinkin yksin. Mutta vaikka sankarimme olikin esiintynyt rohkeasti lähettäessään kuningattaren ensimmäisen hovinaisen tiehensä, oli hän Auroren viereen päästyään arka ja vaivautunut, uskaltaen tuskin hiiskua mitään.
»Kuinka ihanalta tuntuukaan olla sinun suojeluksessasi!» virkkoi Aurore.
»Sen jälkeen, kun olin lapsena äitini polvella», vastasi Joel, »jolloin olin onnellinen tietämättäni, en muista tällaista hetkeä koko elämästäni!»
Jonkun aikaa he olivat äänettömiä, vaipuneina katselemaan toisiaan.
»Sinä olet kaunis kuin enkeli, Aurore», ihasteli mies vihdoin.
»Ja sinä muistutat minusta tulista miekkaa pitelevää arkkienkeliä, kun olen nähnyt sinun kahdesti suojelevan minua käsivarrellasi», vastasi toinen.
Ikkunat olivat auki; ilta oli tyyni, ilma puhdas ja taivas säteilevä. Ainoastaan epämääräistä sorinaa kantautui aika-ajoin kuuluviin unettavan yön hiljaisuudessa. Tuuli leyhytteli sisälle tuoksuja, joko kirpeitä tai huumaavia sen mukaan, tulivatko ne metsästä vaiko puutarhasta. He istuivat vierekkäin, kuten olivat istuneet Celestin-laiturin läheisellä penkillä silloin, kun eversti Gordbuffin roistot karkasivat heidän kimppuunsa. Sen hyökkäyksen muisto välähti Auroren mieleen, ja häntä puistatti.
»Mikä sinun on, armas?» tiedusti Joel. »Täällä meidän ei tarvitse pelätä myrskyä eikä salakavalia juonia. Olkaamme toiveikkaita!»
»Niin», yhtyi Aurore, »unohtakaamme mennyt! Meidän pitäisi nauttia tästä iloisesta hetkestä pelottomasti.»
Tehden hellän liikkeen hän painoi päänsä miehensä olkaa vasten, samalla kun hänen silmäluomensa painuivat umpeen, mutta bretagnelainen säpsähti huuliensa ehdittyä melkein koskettaa Auroren huulia.
»Mitä nyt?» kysyi vaimo, avaten silmänsä hämmästyneenä.
Samassa kuului taaskin aukion kiveykseltä kannusten kalinaa, ja oven lankkuihin tärähti ponteva kolkutus. Voimakas ääni huusi: »Kuninkaan palveluksessa!» Eikä kenelläkään ollut oikeutta pitää sen kuultuaan oveansa teljettynä, lukittuna tai salvattuna.
Aurore sykertyi kokoon.
»Mitähän se saattaa olla?» änkytti hän.
»Epäilemättä tuodaan joku sanoma kuninkaalta monsieur de Boislaurierille tai Almadan herttualle», vastasi Joel, vaikka hänkään ei ollut rauhallinen.
He istuivat kaksi tai kolme minuuttia erillään toisistaan, tuijottaen toisiinsa. Vihdoin he kuulivat hovimestarin verkkaisten askelten lähestyvän. Ovelle koputettiin hiljaa.
»Kuka siellä?» tiedusti chevalier de Locmaria.
»Kuninkaan lähetti», vastasi Bazin, jolle herrasmies aukaisi oven.
»Kuninkaan muskettisoturien luutnantti Maupertuis», ilmoitti hän.
Käytävän pimennosta häämöitti henkivartijan miehekäs hahmo osittain vaipan verhoamana; hänen takaansa näkyivät Aramiksen järkähtämättömät ja Boislaurierin enemmän uteliaisuutta kuvastavat kasvot. Kynnyksellä soturi kumarsi naiselle syvään; senjälkeen hän astui sankariamme kohti ja ojensi tälle laajan, kuninkaan sinetillä varustetun kuoren ja lausui: »Kuninkaan käskystä!»
Joel mursi sinetin, avasi kuoren ja veti esille pergamentin, jonka hän nopeasti silmäili lävitse; sitten hän päästi huudahduksen: »Nimitys vänrikiksi Douaissa parhaillaan muodostettavaan tykistökomppaniaan». Hän kääntyi Auroren puoleen kasvojensa säteillessä ylpeydestä ja riemusta, virkkaen: »Ajattelehan! Upseerin valtakirja — olen upseeri! Oi, kuinka hyväntahtoinen — kuinka erinomainen kuninkaamme on!»
Maupertuis veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi senkin puhujalle, ilmoittaen: »Kuninkaan määräyksestä!»
Joel käsitteli sitä samoin kuin edellistä, mutta sen hänen huuliltaan puristama huudahdus ei johtunut ilosta kuten edellisellä kerralla. Hän luki kuninkaan määräyksen toistamiseen hämmästyksen vallassa. Hän tarkasti jokaista riviä ja punnitsi erikseen jokaista sanaa. Hän oli valahtanut hänen vapisevassa kädessään olevaa paperia valkeammaksi.
»Mitä siinä on?» tiedusti hänen vaimonsa.
Vastaukseksi chevalier de Locmaria luki ääneen:
»Saatuaan tämän määräyksen chevalier de Locmaria nouskoon hevosen
selkään ja ratsastakoon täyttä vauhtia Pariisiin ilmoittautumaan
sotaministerille, joka antaa hänelle sanomia vietäviksi marski
Créquylle tämän nykyiseen leiriin Freiburgin edustalle Breisgauhun.
Tämän määräyksen toimeenpanoa älköön viivytettäkö millään tekosyyllä.
Muskettisoturiemme luutnantti monsieur de Maupertuisin tehtäväksi
on annettu huolehtia siitä, että chevalier de Locmaria lähetetään
matkalle.
Ludvig.»Äsken vihityt nuoret tuijottivat toisiinsa hölmistyneinä.
»Mutta Luoja varjelkoon tätä olemasta mahdollista!» äänsi Joel.
»Minkä ei pitäisi olla mahdollista?» kysyi ylpeästi muskettisoturi, muistaen seisovansa sen miehen edessä, joka oli kaksintaistelussa tehnyt upseerinpaikan tyhjäksi hänen joukko-osastossaan.
»Sen, mitä hänen majesteettinsa pyytää.»
»Hänen majesteettinsa ei pyydä — hän käskee», vastasi d'Artagnanin seuraaja yhtä jäykästi.
»Mutta hänen majesteettinsa ei voi ajatella — hänen on täytynyt unohtaa — pahus minut vieköön! Enhän voi erota siitä naisesta, jonka kanssa menin naimisiin vasta tänä aamuna!»
Mies-rukan surkea sävy ja epätoivoinen ilme hellyttivät jopa upseeriakin, joka huomautti:
»Käsitän täydelleen, kuinka tuskallinen saamanne komennus on; mutta olette sotilas, monsieur, ja teidän täytyy totella määräyksiä.»
»Viekää minut kuitenkin kuninkaan puheille!» rukoili nuori herrasmies. »Minun täytyy saada puhua hänelle, selittää hänelle — hän kuulee rukouksiani ja myöntää lykkäystä.»
»Kuningas on vetäytynyt yölevolle, eikä kenenkään ole sallittu tavata häntä ennenkuin hänen nousuaikanaan. Sillä hetkellä teidän tulee olla matkalla Freiburgiin.»
»Mutta haluaisitteko pakottaa minut lähtemään tässä puvussa?» vastusteli Joel, katsahtaen vihkiäisasuunsa.
Almada astui esiin, ilmoittaen: »Rakas chevalier, pukuhuoneessanne on täydelliset chevalierinvarustukset; siellä on sitäpaitsi myöskin miekka, jonka luovutitte konstaapeleille ja jonka he antoivat takaisin, mikä huomaavaisuudenosoitus on harvinainen niissä herrasmiehissä ja minkä yllätyksen teille valmistin.»
»Ja saatte valita ratsun minun tallistani», lupasi Boislaurier.
»Voi!» lausui lähettiläs, tarttuen aviomiehen käteen. »Näette minut kovin surullisena. Antakaa anteeksi vanhukselle, jonka syytä kaikki tämä on! Aavistamatta, että intonne niin pian pantaisiin koetukselle, juuri minä sain onnettoman ajatuksen kerskua kuninkaalle, kuinka hartaan ja palavan altis te olette häntä palvelemaan. Minun on täytynyt liian kaunopuheisesti kuvailla, kuinka maltittomana toivotte pääsevänne osoittamaan uljuuttanne. Tein väärin toistaessani ne sanat, jotka lausuitte vihkiäisaamunanne.»
»Onko chevalier siis antanut lupauksen?» kysyi nuori vaimo.
»Uhrata kaikkensa kuninkaansa ja isänmaansa hyväksi», vastasi diplomaatti. Chevalier seisoi pää riipuksissa vanhan vehkeilijän pitkittäessä: »Niinpä kuningas tarvitessaan sanansaattajaa, johon hän saattoi luottaa, valitsi puheitteni nojalla ystävämme, suodakseen hänelle merkin arvonannostaan.»
Bretagnelainen katsoi häneen rukoilevasti. Mutta oltuaan tuokion vaiti hän jatkoi: »Hänen majesteettinsa ei ole voinut harkita, mitä sellainen ero teille maksaisi tällaisena hetkenä, vaikka se onkin vain lyhytaikainen; ja jos minun olisi sallittu saada ääneni kuuluviin, niin varmasti uskoisin hänen peruuttavan ratkaisunsa. Kovaksi onneksi meillä ei ole aikaa menetettävänä.»
»Antakaa minulle joku neuvo!» pyysi Joel.
»Rakas poika», vastasi iäkäs ylimys, ravistaen valkeata päätänsä, »teidän kaltaisenne miehen, jolla on sydäntä ja älyä, pitäisi tällaisissa tilaisuuksissa kysyä neuvoa itseltään».
»Ilman pitkiä puheita pääasiaan!» sekautui luutnantti keskusteluun. »Mitä minun pitää ilmoittaa hänen majesteetilleen?»
»Ilmoitatte hänelle» — Aurore otti vastaamisen vastuulleen — »että hänen määräystään totellaan. Luuletko, Joel», jatkoi hän puolisonsa katsahtaessa häneen hämmästyneenä, »minun rakastavan sinua niin vähän ja ylpeilevän sinusta niin vähän, että yrittäisin sinua pidättää? Kunnia käskee, ja meidän täytyy totella. Tämä uusi ero maksaa minulle monta haikeata hetkeä, ja ainoastaan taivas tietää, kuinka murheellinen ja yksinäinen tunnen poissa ollessasi olevani tässä hovissa, johon minut jätetään. Mutta olet tarjonnut palveluksiasi kuninkaalle, eikä olisi oikein, jos peräytyisit hänen tarvitessaan sinua. Mene senvuoksi laittautumaan valmiiksi ilman heikkoutta ja empimistä! Meitä lohduttaa se ajatus, että me molemmat teemme velvollisuutemme, sinä retkelläsi ja minä yksinäisyydessäni.»
Vajaan tunnin kuluttua tämän perhedraaman näyttelijät laskeutuivat Boislaurierin talon pihalle, jossa tallirenki piteli kahta hevosta suitsista. Nuori pari oli käsikkäin; vaimon silmät olivat kuivat ja kasvot tyynet, sillä hän itki sisällisesti, ollakseen järkyttämättä puolisonsa rohkeutta. Tämä näytti yhtä alistuneelta. Joel oli komea nähtävä, kun hänen yllänsä oli soturinasu: rintahaarniska ja säämiskäkäsineet, teräksinen kaulansuojus, sininen nuttu, jonka kaikki saumat oli koristettu hopeapitsillä, punaiset housut, pitkävartiset saappaat ja punatöyhtöinen hattu. Portoksen miekka riippui taaskin paikallaan hänen vyöllänsä.
»Chevalier, olen valinnut parhaan sotaratsuni», ilmoitti herra de Boislaurier.
»Ja koska tarvitsette palvelijaa», lisäsi Almada, »luovutan teille Estebanin, joka on uskollisia espanjalaisiani, mutta kuitenkin puhuu ranskaa yhtä hyvin kuin kuka pariisilainen tahansa. Hän on urhea, neuvokas mies, joka voi auttaa teitä hätätilassa.»
Joel kumarsi, kiittäen.
»Jos suvaitsette», huomautti de Maupertuis, »saatan teitä kaupungin alueelle, antaakseni teille ohjeita».
Joel ponnahti satulaan; aviopuolisot silmäilivät toisiaan syvän alakuloisina, mutta sydämeltään perin rauhallisina.
»Et lähde yksin», kuiskasi nuori nainen, »sillä viet sieluni mukaasi».
»Aurore, sinä olet suurenmoinen ja hyvä», supatti toinen vaimon ojentaessa kättänsä ikäänkuin osoittaakseen hänelle tietä.
»Jumala tuo sinut kommelluksitta kotiin luokseni! Me kohtaamme toisemme jälleen! Muista tapaavasi minut samana, mikä olen lähtiessäsi — vaimonasi, ylpeänä siitä, että minulla on sinun nimesi, ja onnellisena siitä, että rakastamme toisiamme.»
Portoksen poika kumartui, tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet satulansa nupille vaivattomasti.
»Niin, me kohtaamme toisemme jälleen», kertasi hän. »Jumala suojelkoon sinua, palvottuni, siihen saakka!» Ja tämän toivomuksen viimeinen tavu häipyi heidän huultensa yhtyessä suudelmaan.
Saamiensa ohjeiden mukaisesti Joel ratsasti suoraapäätä sotaministerin virastolle, mutta Louvois, jota oli edellisenä iltana viivytetty myöhään Saint Germainissa, ei tahtonut ottaa ketään vastaan ennenkuin keskipäivällä. Muistaen leskirouva Scarronin nousi chevalier de Locmaria Estebanin ystävällisestä vastustelusta välittämättä jälleen ratsaille ja lähti suoraan Harmaalle talolle.
Rouva lausui hänet tervetulleeksi, vaikka suuresti kummastuneena nähdessään hänet uudessa asussa.
»Olen kuninkaan soturi», ilmoitti hän, selittäen, mitä hänelle oli tapahtunut. »Tulin sanomaan jäähyväiset teille, hyvä enkelimme, kaitselmuksemme, ja kiittämään kaikesta, mitä olette tehnyt puolestamme. Teidän on täytynyt osaltanne vaikuttaa osaksemme tulleeseen hyvään onneen, sillä otaksuttavasti juuri teidän toimestanne vaimoni sai aseman hovissa.»
»Antakaahan olla! Te olette chevalier de Locmaria ja olette mennyt naimisiin neiti du Tremblayn kanssa?»
»Tiedätte kaiken sen — mutta kuinka omituisen näköisenä tuijotattekaan minuun! Kuka tahansa arvelisi, ettette paljoakaan piittaisi onnestani. Tosin siinä on ikävyyksiäkin», pitkitti hän, pudistaen päätänsä. »Olimme parhaiksi ehtineet lausua toisillemme puolikymmentä sanaa, kun meidät yllätti kuninkaan määräys, ja tässä nyt olen, ja minun on pakko ratsastaa matkoihini kuherrusajan ensi koitossa.»
»Istuutukaa tuohon, monsieur Joel», kehoitti leskirouva Scarron, osoittaen tuolia, »ja kertokaa minulle kaikki yksityiskohdat! Teidän minussa herättämänne myötätunto tekee minut uteliaaksi, ja haluaisin tietää kaikki tämän niin vähän odottamani tapahtuman yhteydessä olevat seikat.»
Joelin toistamiseen, mutta täydellisemmin esitettyä tarinansa, mutisi tarkkaavaisesti kuunnellut nainen itsekseen: »Hän puhuu vilpittömästi. Rakastaako vaimonne teitä?» tiedusti hän äkkiä.
Bretagnelainen purskahti nauramaan sydämensä pohjasta.
»Sepä hyvä pila!» vastasi hän. »Varmasti ei enempää kuin minä rakastan häntä. Hänen rakkautensa epäileminen merkitsisi maailman hyveellisimmän sydämen loukkaamista. Mutta en jaksa käsittää —» lisäsi hän kummastuneena, samalla kun hänessä alkoi näkyä huolestumisen oireita.
»Onko teillä mitään syytä epäillä Almadan herttuaa, tämän avioliiton pääjärjestäjää?» keskeytti toinen.
»Minkätähden epäilisin hänen kaltaistaan kunnon vanhusta? Hän on miehistä parhain ja hyväntahtoisin.»
»Ettekö siis epäile hänen mitenkään haluavan pettää teitä?»
»Mitä varten — millä tavoin — millaisten etupyyteiden vaikutuksesta?»
»Onko neiti du Tremblay milloinkaan puhunut teille kuninkaasta?» jatkoi leskirouva Scarron oltuaan tuokion ääneti. »Nimittäin jollakin tavoin erikoisesti.»
»Ei milloinkaan! Kuinka omituinen kysymys! Minkätähden esitätte sen minulle näin?» Hänen äänensä tukehtui ikäänkuin äkillisestä tuskasta — ei silti, että hän olisi sellaista tuntenut, vaan hän pelkäsi kovan onnen ohjaamana sellaiseen joutuvansa. Nainen tähysti häntä tarkasti, tuumien itsekseen:
»Niin kirkkaat silmät, rehelliset kasvot, vilpitön puhetapa ja tämä todellinen, teeskentelemätön suru eivät ole sellaisen aviomiehen piirteitä, joka käy kauppaa vaimonsa kunnialla. Hän saattaa olla uhri, mutta ei syyllinen rikostoveri. Hyvä ystävä», virkkoi hän chevalierille, »teidän on väärin olla levoton. En oikein tiedä, mitä päässäni saattoi liikkua kiusatessani teitä tällä tavoin mielettömillä kysymyksilläni. Unohtakaa ne ja antakaa minulle anteeksi! Ajoittain synkkämielisyys karkeloi ihmisen aivoissa ja puhuu hänen suullansa.»
Bretagnelainen oli vielä nuori, yhtä kerkeä jäähtymään kuin tulistumaankin. Hän huokaisi raskaasti kuultuaan nämä loppusanat.
»Hyvä taaskin!» huudahti hän iloisesti. »Mutta te pelästytitte minua, sillä luullakseni olin tulemaisillani hulluksi. Ajatella, että olin alkamaisillani epäillä täydellisintä ihmisolentoa!»
»No niin, rangaistaksenne itseänne sen ilkeän ajatuksen tähden», vastasi kuninkaan lastenhoitajatar sydämellisesti, »teidän tulee yhä hellemmin rakastaa häntä, joka on siinä määrin intohimonne arvoinen, pyhittää koko elämänne hänelle ja vahtia hänen onneaan, kuten saituri vahtii aarrettaan. Lähtekää luottavaisesti!» lisäsi hän, ojentaen kätensä. »Ja lähtekääkin vikkelästi, jotta voisitte sitä nopeammin palata!»
»Se olikin vakaa aikomukseni», sanoi sankarimme, nousten seisomaan. »Minun pitää rientää suoriutumaan eräästä vastenmielisestä asiasta, ennenkuin poistun Pariisista mahdollisimman vinhaan. Mutta luvatkaa minulle yksi seikka, ennenkuin eroan teistä: poissa ollessani pitäkää huolta armaastani!»
»Teen paremmin — pysyttelen hänen seurassaan ja keskustelen hänen kanssansa teistä.»
»Teidän täytyy itsennekin oivaltaa olevanne enkeli!»
»Jos minkäänlainen vaara uhkaa häntä, jota nimitän aarteeksenne, varoitan teitä salajuonesta, jotta te, jonka velvollisuus se on, puolustatte häntä.»
KAHDESKOLMATTA LUKU
Musta puku
Poistuttuaan lesken luota Joel lähti Rue Bouloille, aikoen käyttää tunnin, joka hänellä oli kulutettavana, ennenkuin Louvois ottaisi hänet vastaan, suorittaakseen Pierre Lesagen hänelle uskoman tehtävän.
Ensimmäinen hänen kohtaamansa henkilö oli neuvonut hänet oikealle kadulle, ja pian hän löysi sen talon, johon hovinaiset olivat menneet kysymään neuvoa ennustajattarelta. Päivällä koko paikka oli niin toisennäköinen, ettei Joel oikein muistanut juuri täällä puolustaneensa madame de Montespania ja paiskanneensa Manicarden liittolaisen katuojaan.
Jopa kirkkaassa päivänvalossakin talo oli yhtä salaperäisen näköinen. Mutta huoneen laitteet oli poistettu, eikä siellä, missä ennustajatar oli suorittanut taikatemppujaan, ollut muuta kuin vanha pöytä, joka ei ollut polttamisen arvoinen ja jonka ääressä istui vanha akka erään miehen seisoessa. Tämä oli tuonut huoneeseen kannun viiniä, ja pöydällä oli kaksi tinapikaria valmiina ottamaan vastaan sen sisällön; he olivat pelanneet korttia, ja voittaja oli noutanut heidän edessään olevan väkijuoman.
Mies oli myrkytysjutussa mainittu Walton. Hän oli punakka, hänen tukkansa oli punainen kuin ketun karva, ja hänellä oli leveät hampaat pörhöisten viiksien alla; hänen vaaleansiniset silmänsä näyttivät olevan lasia — niin kylmät ja tunteettomat ne olivat. Maailma oli menetellyt kuten Joel äskettäin — nimittäin potkaissut hänet ojaan ja pitänyt häntä siellä, sillä hän oli ruokkoamaton, likainen ja risainen.
He olivat juuri alkamaisillaan ryypätä kuullessaan Joelin askeleet, joka oli tavannut oven raollaan miehen jäljiltä ja tunkeutui rohkeasti sisälle.
»Kuka on kyllin julkea tullakseen tänne sisälle tällä tavoin?» tiedusti mies, hapuillen miekkaansa, joka epäilemättä oli myyty romuraudaksi.
»Tulija on joku sotilas», vastasi nainen, »sillä kuulen miekantupen raapivan seinää».
»Tämä tuntuu kummalliselta», mutisi toinen, »vaikka toivoin koko jutun jo unohtuneen, erittäinkin kun Thérèse karkasi tiehensä. Ehkä hänet on vangittu, ja hän on kertonut meistä, vai mitä? Meitä vastaan ei kuitenkaan saada todistuksia. Olen tuhonnut kaikki, mitä oli olemassa joutuessani vankilaan, eikä minua voitu silloinkaan pitää siellä.»
Askelten ääni lähestyi, ja hilpeä ääni alkoi luikkailla tyhjässä käytävässä: »Talonväki, hoi! Eikö ketään ole kotona? Näyttäkäähän minulle joku kristitty sielu, joka opastaa sumuun joutunutta veljeä!»
»Tämä on omituista», jupisi Walton. »Mutta hän saattaa olla poliisiurkkija, joka on saapunut nuuskimaan vihiä Thérèsestä. Vain Luoja tietää, mitä hän on saattanut puuhailla tietämättäni, sittenkun se raukkamainen jättiläinen kolhaisi päätäni.» Hän kumartui akan puoleen varoittamaan: »Kavahda sanojasi! Minä olen julkinen kirjanpitäjä Latour tuolta kadunkulmasta; sinä olet sairaanhoitajatar Bosse, ja olemme juuri äsken muuttaneet tänne emmekä tiedä kerrassaan mitään entisistä asukkaista.»
Käsitempuillaan hän suoritti joitakuita muutoksia hiuksiensa ja viiksiensä järjestelyssä ja jäi odottamaan tulijaa.
Vanha nainen nousi, meni ovelle ja kirkaisi:
»Älkää melutko sillä tavoin! Täällä olen.»
Hän avasi oven hätäilemättä, suodakseen kumppanilleen aikaa muuttaa ulkonäköään.
Joel astui sisälle pysähtymättä.
»Hyvät ihmiset, antakaa anteeksi tämä meteli, mutta minulla ei ole hetkistäkään hukattavaksi. Ja pimeässä käytävässänne on vaikea liikkua.»
Walton tähysti häntä kiukkuisen raivoisasti, sillä hän tunsi tulijan siksi kookkaaksi mieheksi, joka ei ainoastaan ollut kieltäytynyt auttamasta häntä ryöstämään kolmen hovinaisen rahat, vaan lisäksi oli kellistänyt hänet lokaan. Toisaalta taas kuninkaan uusi soturi ainoastaan vilkaisi vintiöön, joka ei näyttänyt hänestä ollenkaan kiinnostavalta.
»Kapteeni», vastasivat molemmat yhtaikaa, »olemme valmiit palvelemaan teitä».
»Haluan vain hiukan tietoja, pari sanaa tytöstä tai naisesta, jonka nimi on Lesage — Thérèse Lesage.»
Miehen kasvot kuvastivat ällistystä, jota hän ei pystynyt salaamaan, vaikka olikin mestarillinen itsensähillitsijä. Mutta hän kääntyi naisen puoleen, kysyen: »Thérèse Lesage? Tunnetteko ketään sennimistä, muori Bosse?»
»Olemme vasta tänne muuttaneet», kuului ämmän vastaus, »enkä tunne ainoatakaan naapuria enkä tiedä, keitä täällä asui ennen tuloamme».
»Ettekö tiedä, keitä täällä asui?»
»Emme halua heitä tuntea; he olivat huonoa väkeä, ennustelivat ja möivät huumausaineita, ja poliisit paljastivat heidät. En ole koskaan ennen kuullut sitä nimeä; entä te, Latour?»
»Eikö täällä ole ketään muuta, joka on asunut täällä kauan? Talo näyttää isolta», tiukkasi tiedustaja.
»Koko talo on minun hallussani», vastasi nainen, »mutta aion vuokrata siitä osan».
Joel näytti tyrmistyneeltä.
»Tiesin ennestään, että tällä henkilöllä, jota en ole kertaakaan nähnyt, saattaa olla pätevät syyt pysytellä piilossa; mutta minä en halua hänelle mitään pahaa. En tule ainoankaan hänen vihamiehensä, vaan hänen isänsä luota, joka vähän aikaa sitten kuoli Bastiljissa melkein silmieni edessä.»
Kuullessaan uutisen Lesagen kuolemasta välähtivät englantilaiseksi tekeytyneen silmät kiilumaan käärmemäisesti, mutta Joel ei sitä huomannut, vaan jatkoi:
»Onneton mies antoi tehtäväkseni luovuttaa hänelle esineen, jolla on jonkun verran arvoa, kuten minulle mainittiin — pronssisen tai kultaseoksisen medaljongin —»
Nämä sanat sytyttivät ahneuden liekin vanhan naisen silmiin, ja hän oli sanomaisillaan jotakin, mutta mies esti sen hirvittävällä katseella.
»Tämä medaljonki», pitkitti Joel, »sisältää paperin, joka kuuluu olevan hyvin tärkeä sille Lesagen tytölle — jonkunlainen puolustusase, kuten selvästi käsitin. Minun olisi senvuoksi tärkeätä löytää hänet antaakseni sen hänelle.»
»Kapteeni», vastasi mies ääni vavahtelevana, »toivoisin voivani auttaa teitä tässä asiassa, mutta minun on hyödytöntä rääkätä aivojani; en osaa antaa teille hatarintakaan vihjausta. Mutta jos hän kuului siihen hornamaiseen joukkioon, joka piti noidansapatteja tässä talossa, kehoitan teitä kääntymään poliisien puoleen. Heidän päällikkönsä herra de Lareynien talo on tässä ihan lähellä.»
»Tämä rehellinen miekkonen on aivan oikeassa», mietti kyselijä. »Ja vanginvartija Huguenin tarkkasi naulankantaan. Se nainen lienee poistunut Pariisista ja kenties koko maasta. Tämä pari tuntuu puhuvan totta, vaikka he eivät olekaan miellyttäviä ja miehen kasvot ovat ihan roistomaisuuden kuva. Pitäisikö minun tiedustaa naapureilta? Ei, sillä minulla ei ole aikaa, koska päivällisaika on kohta käsissä, ja ministeri Louvois odottaa minua. Käytyäni hänen luonansa minun täytyy lähteä taipaleelle. Palattuani Freiburgista käyn toimekkaammin käsiksi tähän asiaan, joka painaa mieltäni. Ja jollen löydä sitä henkilöä, jolle tämä medaljonki on tarkoitettu annettavaksi, niin totisesti tuhoan sen papereineen kaikkineen.»
Parin riemuksi hän lähti kadulle. Kynnyksen ylitse astuessaan hän oli vähällä törmätä naiseen, joka oli tulossa sisälle. Naisella oli musta samettipuku, jota peitti avara, samanvärinen silkkivaippa. Herrasmies astui sivulle päästääkseen hänet ohitse. Joel oli kuulevinaan naisen päästävän hiljaisen kirkaisun nähdessään hänet, mutta se saattoi johtua ainoastaan mahdollisen yhteentörmäyksen aiheuttamasta säikähdyksestä. Tulija kuitenkin katosi kevein askelin pimeään käytävään, jättäen jälkeensä pilven tuoksua, joka oli jo aikaisemmin herättänyt maaseutulaisnuorukaisen huomiota.
»Missä olen ennen tuntenut tuon hajun? Missä olen nähnyt tuon kookkaan ja hienon hahmon? Missä on silmiini osunut noiden rohkeiden ja kiehtovien silmien katse?»
Vaistomaisesti hän kääntyi ympäri, mutta nainen oli kadonnut hänen äskeisille jarjilleen.. Tie ei ollut hänelle tyyten outo, mutta kun hän ei tavannut neekeripoikaa, joka oli opastanut hänet ennustajattaren luokse, seisahtui hän huoneen ovelle.
»Hän tässä pesässä — mitä asiaa hänellä oli täällä?» aprikoi nainen kummastuneena itsekseen.
Hänen epäröidessään kinastelivat mies ja nainen, jotka olivat olleet niin äreitä chevalierille.
»Kuinka typerästi menettelitkään!» moitti ämmä. »Meidän olisi sopinut siepata se medaljonki ja myydä se salainen paperi sille, josta sen hävittäminen on tärkeintä, ja siitä olisimme saaneet varoja pakoamme varten. Jollei se olisi käynyt päinsä, olisimme saattaneet luovuttaa helyn Thérèselle, joka on niin aulis kuin varkaan tytär tavallisesti on, ja tavalla tai toisella olisimme hyötyneet jotakin tästä jutusta.»
»Olet oikeassa», myönsi toinen, kohauttaen olkapäitänsä, »jollei koko puuha ole meitä satimeen johtamaan keksitty juoni. Tiedän tämän miehen kuljeksijaksi ja erehdyin luulemaan häntä meikäläiseksi silloin, kun yöllä seurasin niitä kolmea ylhäistä, kotiin palaavaa naista, jotka olisivat olleet turvanamme pahoina päivinä. Sen sijaan, että olisi liittynyt minuun ryöstämään niitä hovihomssuja, hän paiskasi minut ojaan — paha hänet periköön! Hän on todennäköisemmin poliisien kätyri kuin joutilas herrasmies, jollaiseksi hän tekeytyy. Kuka sitäpaitsi olisi ollut Bastiljissa näkemässä Lesage-ukon hengenlähtöä paitsi vanginvartijoita ja muita sellaisia? Lareynien vainukoirat ovat niin monennäköisiä, että meidän pitää olla aina varuillamme.» Hän täytti pikarinsa kannusta ja jatkoi: »Me olemme entisen joukkueemme viimeiset kaupunkiin jääneet jäsenet. La Voisin poltettiin elävänä; Pierre Lesage joutui tuhon omaksi, kuten kuulit tuon miekkosen mainitsevan.» Puhuja virnisti ilkeästi. »Heidän tyttärensä livisti rajan taakse vartoamaan luoksensa meitä, erittäinkin minua, armastaan; muut ovat hajallaan — tosiasiallisesti olemme täydelleen yksin. Otaksuimme saavamme olla rauhassa, koska meitä pidetään mitättöminä hotteina, joita ei kannata nuotalla kiskoa; mutta meitä saatetaan etsiä, koska tämä mies on yhtä todennäköisesti urkkija kuin joku muukin —»
»Urkkija tai ei, olemme sallineet tilaisuuden lipua käsistämme. Jos hän vain tulee uudelleen —» mutisi vanha akka.
Ovelta kuului kolme kevyttä napautusta, jotka saivat keskustelijat katsomaan toisiinsa yhtä levottomasti kuin äskenkin. Koputus uudistui kovemmin kuin ensi kerralla, ja naisenääni lausui huomiotaherättävän käskevästi:
»Keitä sisällä lieneekin, avatkaa ovi! Teitä etsitään.»
Nämä sanat olivat poliisien tavanmukaisesti käyttämät, mutta naisenääni oli rohkaissut »Waltonia, joka virkkoi hymyillen:
»Siellä on joku asiakkaamme tulossa ennustuttamaan. Hän tulee kuin kutsusta kaiken sen nimessä, mikä viinissä on hyvää, sillä olen taaskin huonossa tilassa ja kieleni tuntuu yhtä kuivalta kuin viimevuotisen pähkinän sydän.»
Nainen juoksi avaamaan oven ja päästi naamioidun tulijan sisälle.
Vieraan silmät, jotka kimaltelivat naamarin rei'istä, tähyilivät nopeasti huonetta, jota hän ei tuntenut, koska sen koristukset ja kalusto oli poistettu. Hän tarkasti sen asukkaiden kasvoja näiden kumartaessa nöyrän kohteliaasti.
»Olemmeko kolmisin?» tiedusti hän.
»Kyllä, madame», vastasi mies moittivasti.
»Ahaa! Tekö siinä, Walton?» virkkoi nainen, lähestyen pöytää. »Antakaa minulle tuoli!»
»Tunnetteko minut?» kysyi mies hätkähtäen.
»Tietysti tunnen, loruilija. Minun ei tarvitse tuntea teitä nimeltä arvatakseni, millainen siloinen lurjus olette, kun asutte La Voisinin tyttären entisessä pesäpaikassa.»
Hän istuutui häntä varten siirretylle tuolille. Hänen huoleton esiintymisensä ja roiston pelokkuus olivat yhtä jyrkän vastakohtaiset kuin hänen silkkiasunsa ja huoneen törkyisyys.
»Olette vale-englantilainen, jonka ylhäinen nainen pelasti hirsipuusta. Joukkueenne nimittää teitä 'Kirjailijaksi', koska osaatte kirjoittaa taitavasti useaan tyyliin ja olette väittänyt julkaisseenne filosofisia teoksia. Olette viime aikoina ollut La Voisinin ja Pierre Lesagen edusmies ja olette vietellyt heidän tyttärensä. Teidän välistenne suhteiden läheisyys ei parane, jos hän saa tietää, mikä osa teillä oli isän luulotellussa karkausyrityksessä, joka johti hänen kuolemaansa.»
Hänen molemmat kuulijansa säpsähtivät tämän syytöksen johdosta.
»Te taas, Bosse, olitte Lesagen palveluksessa, ennenkuin joukkue hajoitettiin. Eikö minulla ole hyvät tiedot?»
»Tiedätte enemmän kuin minä», vastasi Walton, vaikka hänen sävystään huokui yhtä paljon pelkoa kuin uteliaisuutta. »Hälinän vaimennuttua aioitte ryhtyä harjoittamaan vanhaa ammattianne, mutta poliisi toimi taaskin valppaasti, ja Lesagen tyttö on nähtävästi katsonut parhaaksi paeta, sillä niin sanotun Manicarden tavarat ovat kadonneet. Teidät on julistettu lainsuojattomiksi, teitä pidetään tarkoin silmällä, ja pelkäätte, ettette voi edes yrittää poistua täältä joutumatta vangituiksi. Lyhyesti sanoen, teitä uhkaa se vaara, että kuolette nälkään tässä talossa, jossa isäntänne ja liittolaisenne ansaitsivat omaisuuden.»
»Voi!» ähkäisi akka. »Se on totta. Pulverimme ja voiteemme eivät mene enää kaupaksi, ja pillerimme ovat hyljeksittyjä. Jos lääkkeemme vain olisivat vaarattomia, olisi meidän pakko elää syömällä niitä.»
»Joutavia!» ärähti hänen kumppaninsa. »Ilman ruokaa kyllä saattaa tottua tulemaan toimeen, mutta ei ilman juomaa. Ryypyttömät päivät ne ovat pitkiä.» Walton esitti tämän lauseen juhlallisesti, ja hänen kasvonsa olivat vilpittömän kauhun vääristämät.
»Ylhäiset naiset ovat ihan yhtä peloissaan kuin alhaisetkin», jatkoi vanha akka. »Ne liekit, jotka polttivat La Voisinin, säikäyttivät heitä, ja alempiarvoiset menettelevät heidän tavallaan jäljittelyn hengessä.»
»Minuun se pelko ei ole tarttunut», huomautti toinen kylmästi. »Ja jos suostutte palvelemaan minua, niin maksan teille — älkää välittäkö omastatunnostanne — minkä arvoinen se on?»
»Puhukaa, madame!» kehoitti mies tottuneempana tällaisiin liikepuuhiin kuin nainen. »Olemme valmiit tottelemaan.»
»Useammin kuin kerran», alkoi vieras, hiljentäen ääntänsä, »turvauduin Lesagen ja La Voisinin kykyyn. Oletteko yhtä taitavia kuin he olivat valmistamaan sitä juomaa, joka tarjottuna huolellisesti laskettuina annoksina vahvistaa, enemmän nautittuna vaivuttaa uneen ja vielä suurempana annoksena tai jatkuvasti vähäisissä määrin annettuna aiheuttaa sen unen, josta ei herätä?»
»Madame, minut on perehdytetty kaikkiin näihin salaisuuksiin ja olen tutkinut niitä aikani kaikkien mestareiden johdolla. Hallussani on sen verrattoman aineen valmistusohje, joka jättää kokeilun alaiseen henkilöön kaikki elämän merkit, samalla kun ohjaa jokaiseen valtimoon väistämättömän kuoleman virran.»
»Hyvä!» huudahti nainen. »Oivallan, että te olette tarvitsemani mies.»
Hän laski pöydälle raskaan rahapussin. »Antakaa eräälle seuralaiselleni sitä, mistä puhuitte, ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte runsaan palkkion. Teitä pidetään silmällä; älkää sentähden herättäkö poliisien huomiota!»
»Niin arvelinkin», huomautti Walton, kääntyen kumppaninsa puoleen. »Se mies oli Lareynien urkkijoita.»
»Se upseeriko, joka tuli vastaani ovessa?»
»Oh, onko hän siis upseeri? Joka tapauksessa hän ei saanut paljoakaan vihiä täältä.»
»Mitä asiaa hänellä oli?» kysyi naamioitu nainen käskevästi. »Tahdon tietää. Puhukaa!»
Walton ei epäröinyt, vaan selosti lyhyesti hänen ja chevalier de Locmarian välisen keskustelun. Alusta alkaen kuulija vapisi kovasti. Hänen otsansa rypistyi mustan sametin takana; hänen silmiensä ympärille tuli ruskeat kehät, ja hänen katseensa kävi ilmeettömäksi.
»Medaljonki? Mikä medaljonki? Kenties rakkauden merkki tyttärelle hänen aavistamansa kuoleman aattona. Sen taikurin taito on suurempi kuin kaikki tunnustavat. Mutta häneltä ei löydetty mitään minua vastaan raskauttavaa. Hän ei olisi ikinä hävittänyt sitä kirjettäni — voi, sitä kirjettä», jupisi hän, puristaen päätänsä käsillään, »miten sille on saattanut käydä?»
Walton oli kuunnellut korvat hörössä. Eroitettuaan viimeiset sanat hän rohkaistui puhumaan.
»Madame, se vanha kettu pani paperin medaljonkiin ja luovutti sen jollekulle, johon hän luuli voivansa luottaa. Mutta sallikaa minun lopettaa kertomukseni!»
Hän teki niin, naamioidun naisen istuessa äänettömänä tuolillaan. Jälkimäisen piirteet olivat muuttuneet niin liikkumattomiksi kuin olisivat olleet marmorista veistetyt; mutta hänen silmänsä säihkyivät, ja hänen aivonsa työskentelivät vimmaisesti.
»Siis», mietti hän, »juuri tämä bretagnelainen tungettelija on tiellä; hän torjui lähentelyni; hän on tietämättään tai tietoisesti tämän naisen liittolainen, joka yrittää syrjäyttää minut kuninkaan suosiosta; hänen hallussaan ovat nyt salaisuuteni ja kohtaloni! Hän on totisesti mennyt liian pitkälle uhitellessaan minua ja ollessaan minua ehkäisevänä kahleena. Minä ryhdyn tavoittamaan teitä, chevalier Joel, ja alan uskoa, ettette pääse Freiburgiin takertumatta johonkin pensasaitojen okaaseen. Ystävä», lausui hän Waltonille, »voitteko hankkia minulle kaksi vankkaa miekkamiestä, jotka ovat valmiit tekemään, mitä vain käsketään, jos heille maksetaan hyvin?»
»Milloin heitä tarvitsette?»
»Heti.»
Vale-englantilainen harkitsi tuokion, läimäytti sitten olalle akkaa, joka torkkui tai oli torkkuvinaan, ja sanoi:
»Mene 'Kuivan kaivon' kapakkaan Croix Rougelle! Veljesi, Lukonmurtajan, pitäisi olla siellä hummaamassa. Tuo tänne hänet ja joku toinen hänen kaltaisensa, sillä heidän säilillään on kultaa voitettavissa!»
Nainen poistui, kävellen ketterämmin kuin olisi saattanut häneltä odottaa, mutta olihan useita kemuja toivottavasti tulossa.
Meidän on ollut suruksemme pakko tutustua Lukonmurtajaan, eversti Gordbuffin petolliseen luutnanttiin. Hänen tuomansa lurjuskumppani oli kuninkaan henkivartioston entinen sotilas, jolla oli rehentelijän kasvot, luisevat, julkeat ja paatuneet, ja jonka vahatut viikset oli kierretty ylöspäin vankkojen leukapielien kohdalla. Nämä miehet tervehtivät naamioitua naista toinen käsi miekan kahvalla, toinen viiksien kiemuroissa.
»Käsittäkää nyt sanani selvästi!» käski nainen. »Tällä hetkellä se mies on matkalta Lotrinkiin. Teidän pitäisi tuntea hänet kuvauksestani. Teidän pitää hankkia hevoset ja saavuttaa hänet. Hänellä on medaljonki, jota tarvitsen. Vapauttakaa minut siitä öykkäristä ja tuokaa minulle merkki, ja minä annan teille kokonaisen omaisuuden!»
»Omaisuuden», kertasi Lukonmurtaja. »Kuinka paljon saamme etukäteen?»
»Viisikymmentä pistolia, ja myöhemmin saatte kolme kertaa niin paljon.»
»Madame, asia on sovittu.»
KOLMASKOLMATTA LUKU
Paha ne periköön, jotka pahaa mielivät
Saatuaan ministeri Louvoisin omasta kädestä marski Créquylle menevät tiedonannot lähti chevalier de Locmaria Pariisista Saint Martinin esikaupungin kautta. Hänellä oli sotaiset varukset: pistoolit koteloissa, teroitettu miekka kupeella ja ratsumiehen vaippa hartioilla. Häntä saattoi Esteban.
Matka alkoi surullisesti, koska äsken vihitty aviomies poistui pahoilla mielin siitä osasta maailmaa, jossa hän oli ollut tulemaisillaan niin onnelliseksi. Hänen ratsastaessaan Saint Germainista Pariisiin oli häntä tästä paratiisin sopukasta poispäin kiidättävän hevosen kavioiden kapse kuulostanut hänestä hautajaissoitolta. Kun näköpiiri laajeni ja tulevaisuus täynnä salaperäisiä ongelmia avautui hänen eteensä, tunsi hän tarvetta harkita asioita kylmästi ja saavuttaa täydellinen itsehillintä, pystyäkseen torjumaan sellaisen matkan kaikki odottamattomat käänteet ja vaarat.
Nyt hän ratsasti mieli vapaana, jos kohta ei iloisena, sillä raikas tuuli oli virkistävä. Hänen leveä rintansa imi sitä keuhkojen täydeltä. Maailma näytti avaralta, ja hän tunsi elävänsä ja voivansa toivoa.
Hänen muistissaan Aurore oli hymyilevänä, ja se muisto oli sentähden sitäkin viehättävämpi.
Häntä harmitti kaksi seikkaa. Toinen oli se, että hänen seuralaisenaan oli Esteban, jonka tumma iho, terävät silmät ja liukas kieli eivät herättäneet hänessä luottamusta. Toiseksi hän ei ollut ennättänyt käydä jäähyväisillä »Maurilaisessa». Miten oli käynyt Bonlarronille, jonka miekka oli Friquetin pituinen, ja tälle uljaalle veikkoselle, — hupaiselle kumppanille, joka oli niin arka koostaan? Mitäpä siitä! Hän kävisi heitä katsomassa palattuaan.
Hänen mielessään pyöri nimittäin yksi ainoa ajatus: kunnostautua Freiburgin edustalla ja palata mahdollisimman pian. Senvuoksi hän oli päättänyt taivaltaa kaksin verroin tavallisen pituiset päivämatkat. Hän suunnitteli sivuuttaa Chellesin ja nukkua Lagnyssa. Mutta vähäistä ennen kuin he olisivat saapuneet Bondy-metsän laitaan, juuri kun he sivuuttivat pienoisen pajan, huusi alasimensa ääressä takova mies kovaksi onneksi:
»Anteeksi, monsieur, mutta tammanne pudottaa kengän, ennenkuin se on ennättänyt kovinkaan pitkälle, sillä oikean takajalan kenkä roikkuu vain parin naulan varassa.»
Se oli totta, ja heidän oli pakko pysähtyä. Harmissaan viivytyksestä Joel puhutteli häntä varoittanutta seppää: »Ei riitä, että olette huomauttanut tästä ikävästä vahingosta, vaan teidän pitää auttaa meitä kohentamaan se.»
»Mielelläni, herra; mutta minulta ovat naulat loppuneet, ja minun täytyy lähettää noutamaan niitä ammattiveljeltäni Noisysta. Mutta sinne on vain pujahdus, ja laitan kengän kiinni neljällä vasaraniskulla.»
»Noisysta?» Ja nuoren matkamiehen otsa muuttui synkemmäksi. »Sinne on aika matka, ja puuha vie paljon aikaa.»
»Eihän toki, sillä tällä lietsojapojallani on jalat kuin hirvellä, ja hän tarvitsee vain vajaan puolituntisen ehtiäkseen sinne sekä toisen saman verran takaisin, ja minulta kuluu ainoastaan kymmenen minuuttia koko hommaan. Vajaassa tunnissa pääsette jälleen matkalle.»
»Niin, mutta sitten en ehdi illalliselle Lagnyyn.»
»Mutta teidän sopii nauttia illallinen Chellesissä 'Ranskan kilven' majatalossa, jossa tarjoillaan herkullisempia paistettuja sorsia kuin missään muualla koko maassa.»
»Lähettäkää poika heti!» käski Joel, laskeutuen ratsailta ja astellen pajaan. »Mutta miten tapan tämän ajan?» jupisi hän Estebanin taluttaessa hevosia pajan takana olevalle pihalle. »Ahaa, nyt tiedän. Lähetän tietoja Aurorelle — hän, rakas, on epäilemättä rauhaton. Osoittakaamme, ettemme päästä hetkistäkään kulumaan ajattelematta häntä! Mestari», huusi hän, »voitteko hankkia minulle kirjoitustarpeita? Ja löydättekö talostanne jonkun sopukan, jossa voin istua pöydän ääressä kenenkään minua häiritsemättä? Suoritan korvauksen kaikesta aiheuttamastani häiriöstä.»
Mies osoitti tikkaantapaisia portaita, jotka veivät yläkertaan savuttuneesta nurkasta.
»Nouskaa tuonne huoneeseeni! Siellä on paperia, mustetta ja kynä laskujeni kirjoittamista varten. Älkääkä hätäilkö, sillä ilmoitamme teille, kun kaikki on kunnossa!»
Bretagnelaisen kadottua näkyvistä Esteban meni sepän luokse ja teki hänelle merkin.
»Etsimänne mies on tuolla», vastasi seppä, osoittaen väliseinällä erotettua komeroa, jossa hän säilytti sysiään.
Ovi narahti hiljaa saranoillaan, ja he näkivät eversti Condor Gordbuffin hirtehiskasvot, pitkän vartalon ja kaarevat viikset. Tullessaan esille komerosta hän ojenteli raajojaan, kuten villikissa tekee poistuessaan pesästään.
»Vilpittömästi puhuen», murahti hän, »minua peloitti, etteivät uudet määräykset ehtisi perille ajoissa».
»Selvää on», huomautti lakeija, »että jollei meidän olisi ollut pakko varrota sotaministerin vastaanottoa keskipäivään saakka, ei hänen ylhäisyytensä lähetti olisi tavannut minua Pariisissa». Tuttavallisesti hän pitkitti: »Hänen ylhäisyytensä herttua haluaa siis välttämättä lopettaa tämän jutun heti, vai mitä? Eikö meidän pidä samota Freiburgiin saakka? Tännekö matka päättyy?»
Entinen Kuninkaallisten rosvojen eversti viittasi tummaan metsänreunaan päin vastatessaan: »Kaksikymmentä muskettia viruu äärimmäisten pensaiden takana, kymmenen kummallakin puolella. Tien molemmilta puolin leimahtaa salama.»
Espanjalaisen kasvoilla väikkyi julma hymy hänen lausuessaan julki hyväksymisensä.
»Minusta on mieluista kuulla pyssyjen puhetta, jollei niillä vain ole purevaa sanottavaa minulle.»
»Mutta meidän täytyy varrota iltaa», jatkoi Gordbuff, »sillä muutoin tämä kirottu bretagnelainen saattaa havaita pyssynpiippujen kimalluksen lehvien takaa.»
Espanjalainen katsahti taivaalle.
»Varrota iltaa, kun on myrsky tulossa! Minulla on merimiehen silmä huomaamaan myrskyn oireet. Ennenkuin tunti on kulunut, on rajusää niskassamme.»
Condor hykersi käsiään.
»Sepä ihmeen hyvä! Vaikka miehemme laukaisevat aseensa umpimähkään, ei se voi olla onnistumatta. Sen tehtyämme täytyy kunkin pitää huolta itsestään, ja ruumiit jätetään keskelle tietä, jotta se, joka ne löytäneekin, pitää syypäänä ryöväri Videgoussetia, joka on näiden seutujen vitsauksena.»
»Suo anteeksi», keskeytti lakeija, höristäen korviaan, »sanoit 'ruumiit' — otaksuttavasti se oli kielen kompastus. Tarkoituksesi oli kai sanoa 'ruumis'.»
»Juuri niin», oikaisi Gordbuff erehdyksensä, mutta purren huultansa. »Ratsastajan ruumis ja hevosen ruho — sitä tarkoitin, sillä eläin tuskin säilyy osumitta sellaisessa kuulasateessa. Mutta minun pitää kiiruhtaa väijytyspaikalle. Tuo kirottu miekkonen tuntee minut meidän keskemme Saumurin maantiellä sattuneesta kahakasta ja Pariisissa suorittamastani hyökkäyksestä, eikä hän mitenkään saa tulla nyt tänne alas, sillä hän tuntisi minut heti.»
»Maltahan, vielä sana! Laita niin, ettei ainoakaan luoti lähde minun suunnalleni, koska olen kerkeä vastaamaan luonnossa. Muista, että ratsastan ihan hänen kintereillään, enkä halua tuhoisaa hairahdusta pilalla tai edeltäpäin harkitusta muistamattomuudesta.»
»Miten saatat sellaista ajatella, rakas kumppani?»
Taivas alkoi todella mennä pilveen. Vinhasti kiitävät myrskyjuovaiset höyryrykelmät saivat aikaan sekasortoisen valon ja varjon vaihtelun. Valon täten kerran pimetessä ei Esteban voinut eroittaa petollisen kavalaa aikomusta, joka kiilui seikkailijan huulilla ja silmissä kuin käärmeen suomus hänen sanoessaan:
»Määräykset miehilleni antoi herttua. Siis ei mikään erehdys ole mahdollinen, ja me panemme ne toimeen.»
Tällä välin Joel yläkerrassa kirjoitti. Hänen kynänsä juoksi nopeasti, ja hän oli tuskin tietoinen siitä, kuinka myöskin aika riensi. Hän puheli rakkaalle Aurorelleen, jonka hän näki edessään ja jonka hän odotti kuulevansa puhuvan. Mustuneilla paperiarkeilla oli lause: »Minä rakastan sinua» usein toistettuna. Mutta oli aika lopettaa; hän taivutti kirjeensä laskoksiin ja kirjoitti osoitteen.
»Kuinka kauan heiltä kuluukaan!» mutisi hän. »Kuinka pimeäksi onkaan käynyt», lisäsi hän, hiukan kummastellen. »Saattaako olla jo iltahämärä, vai onko tulossa paha sää?»
»Ohoo!» huudahti hän itsekseen. »Tämä on kummallista!»
Tiessä oli taive, ennenkuin jouduttiin pajan kohdalle. Toiselta puolen, sieltä, mistä matkalaisemme olivat saapuneet, se toi kaupungista; toisella puolen se vei Bondy-metsään, joka oli muutamien satojen askelien päässä ja jonka lävitse heidän täytyi kohta mennä. Huoneen ikkunasta näkyivät metsän liepeet, ja koneellisesti chevalier tarkasti pensaikkoa. Kimppu auringonsäteitä paistoi vinosti savenharmaiden pilvien lomitse, jättäen talon varjoon, mutta toisaalta valaisten tiheikköä ja tunkeutuen jonkun matkaa lehvistön sekaan. Siitä johtui, että katselija oli näkevinään pensaikossa miehiä ja kirkkaita pisteitä, ikäänkuin valon heijastusta kiilloitetusta metallista. Edelleen tähystäessään, mutta pysytellen piilossa, Joel saattoi laskea parikymmentä hahmoa, kymmenen kummallakin puolen tietä.
»Vietävä! Tämähän näyttää väijytykseltä», mietti hän.
Samassa ilmestyi kimaltelevien täplien sekaan mies, joka heilautti kättänsä, pannen ne häipymään näkyvistä. Ilmeisesti hän oli huomannut hairahduksen ja halusi korjata sen, ennenkuin hänkin katosi lehtoon.
»Mordieu!» jupisi bretagnelainen. »Jollen olisi murskannut sitä Gordbuff-roistoa Célestin-laiturin luona, niin vannoisin hänen olevan täällä järjestämässä tätä pikku yritystä.»
»Mutta kenelle tämä on tarkoitettu?» Lausuessaan tämän kysymyksen itsekseen nuorukainen kuuli Pariisiin vievältä tieltä hevoskavioiden kapsetta. Taipeen tähden tulijat eivät voineet nähdä tiheikköä ennenkuin sivuutettuaan pajan. Sitäpaitsi aurinko ei nyt paistanut, ja koko taivas oli yhtenä ainoana tummanharmaana pilvirykelmänä. Tuuli nostatti tomupyörteitä, ja isoja sadepisaroita alkoi tipahdella maahan.
Ääni lähestyi nopeasti, ja pian sujahti kaksi ratsastajaa pajan ohitse täyttä laukkaa; heidän ratsunsa olivat vaahtoiset ikäänkuin huimasta ratsastuksesta. Toisella heistä oli epäilemättä parempi hevonen, sillä hän oli kolme tai neljä ratsunpituutta toisen edellä. Molemmat riensivät edelleen välittämättä sateesta ja tomusta, joka pyrki sokaisemaan heitä.
Tuskin he olivat kääntyneet tien mutkasta, kun jo lehvistössä piileksivät miehet alkoivat liikkua, ja Joel näki heidän siirtyvän eteenpäin päästäkseen pyssynkantomatkalle.
»Mitä nyt?» mutisi hän. »Saattavatko nuo sotaiset valmistukset olla minua tai noita miekkosia varten? Kummassakaan tapauksessa en voi sallia mitään pahaa aavistamattomien miesten joutua surmaavaan ansaan.» Hän huusi heille kovasti, mutta hänen äänensä häipyi myrskyn kohinaan, ja tuokiossa ratsastajat olivat ehtineet pois äänenkantamalta.
Urhea chevalier syöksyi alas portaita, kiljuen:
»Ratsumme — tuokaa ratsumme — vikkelästi!»
Ne seisoivat valmiina pajan edustalla. Niiden lähellä oli Esteban kasvot vääntyneinä raivosta, mitä hänen isäntänsä ei kiireessään huomannut.
»Hitto nuo syrjäiset vieköön!» mutisi espanjalainen. »Lurjuksemme erehtyvät luulemaan heitä meiksi ja ampuvat heidät tämän vastaleivotun ritarin sijasta.»
Joel oli ponnahtanut satulaan ja karjui: »Täyttä vauhtia ja miekka paljaana! Meidän täytyy pelastaa nuo matkamiehet tai ainakin auttaa heitä.»
Mutta hänen painaessaan kannukset ratsunsa kupeisiin pamahti useita laukauksia. Siitä huolimatta chevalier lähti kiitämään suitset hampaissa, miekka ja pistooli käsissään. Lakeija seurasi häntä samaa vauhtia.
»Nähtävästi minun on pakko ampua luoti hänen takaraivoonsa», mietti Esteban, ojentaen kätensä pistoolinkoteloitaan kohti.
Mutta muutamia harhaluoteja surisi heidän ympärillään, muistuttaen kiukkuisia ampiaisia, ja Aramiksen palvelija päästi tuskaisen parahduksen; luoti oli murskannut hänen oikean käsivartensa likeltä rannetta, ja toinen luoti oli uponnut hänen kurkkuunsa. Ohjaamattomana hänen säikähtynyt hevosensa kiidätti häntä isännän jäljessä, joka syöksyi metsään kuin tuulispää.
Jonkun matkan päässä metsänlaidasta virui luonnollisten pensasaitojen välissä pitkänään kaksi veristä ruumista, joiden vierelle Joel vaivoin pysähdytti ratsunsa. Heistä vuotaneeseen verilammikkoon putosi Esteban suinpäin ratsunsa seisahduttua äkkiä, sillä hevosta kammotti veri ja ruudinhaju.
Nuo kaksi tuhoon joutunutta olivat saaneet osakseen Portoksen pojalle aiotun yhteislaukauksen. Toinen heistä virui haavoittuneen ratsunsa alla. Toinen hevonen kiiti eteenpäin metsässä, joka alkoi käydä hiljaiseksi ikään kuin siellä ei olisi taaskaan ollut ketään. Mutta jonkun matkan päästä kuului järjestymättömän ratsastajajoukon loittonevaa kaviontöminää. Siellä Gordbuffin joukkue noudatti määräystä, että jokaisen piti poistua oman mielensä mukaan.
Joel sitoi ratsunsa kiinni puuhun ja tarkasti vainajia, ennenkuin ryhtyi hoitamaan kuolevaa, tuntien omaa palvelijaansa kohtaan niin vähän harrastusta, ettei hän itsekään osannut sitä selittää. Tuntemattomat olivat toivottomassa tilassa; toinen oli saanut surmansa heti kuin salaman iskemänä, ja toinen oli täynnä reikiä kuin seula. Lopetettuaan tämän tehtävän nuorukainen näki Estebanin tulleen jälleen tajuihinsa ja omituisesti silmäilevän ruumiita vahingoittumattoman käsivartensa kyynärpään varassa.
»Oivallan», mutisi hän välittämättä siitä, kuultiinko hänen sanansa vai eikö niitä kuultu; »jos olisin ratsastanut tänne isännän jäljessä, kuten minun olisi pitänyt tehdä, olisin saanut ruumiiseeni koko tuon lyijykuuron kahden luodin sijasta — jotka kovaksi onneksi, pelkään, tekevät saman tehtävän. Oli annettu määräys surmata palvelija, samalla kun isäntäkin; tai sitten Gordbuff koetti päästä eroon kilpailijasta, joka oli esteenä hänen pyrkiessään nauttimaan hänen ylhäisyytensä suosiosta. Olkoonpa sen laita miten tahansa, opetus tuli niin myöhään, että minä en siitä hyödy. Mutta voin hankkia puolestani koston», lisäsi hän, rypistäen otsaansa pahaenteisesti.
Joel nosti hänet istumaan ja asetti hänet puun varaan. Hänen haavastaan oli lakannut vuotamasta verta ulospäin, mutta hän piti vahingoittumatonta kättänsä sen kohdalla ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Kalmanhikeä valui hänen sinertävän harmaalla otsallaan, hänen silmäluomensa painuivat kiinni vastoin hänen tahtoaan, ja punaista kuohua vaahtosi hänen suunsa ympärillä.
»Juotavaa!» uikutti hän.
Joel otti satularepustaan viinipullon ja vei sen haavoittuneen luokse, jonka pää huojui ja hampaat kalisivat pikarina käytettyä tulppakoteloa vasten; mutta hänen onnistui nielaista suullinen.
»Pyhimykset teitä palkitkoot!» ähkyi hän.
»Olkaa rohkea!» kehoitti hänen isäntänsä. »Ratsastan pajalle tai kannan teidät sinne.»
Ironinen hymy häivähti lakeijan huulille.
»Älkää tehkö mitään — kaikki on ohitse — minun tilini on tehty.»
Hänen silmänsä avautuivat verkalleen, ja hänen epävarma katseensa harhaili surmannäyttämöllä; hänen tuhonsa muiston kiihoittamana se äkkiä sai pian häipyvän kiillon. »Luotan siihen, että kostatte puolestani. Oi, kunpa saisin luokseni papin, ennenkuin kuolen — mutta se on mahdotonta täällä. Koska täällä ei ole ketään muita, saatte te kuulla tunnustukseni, josta voitte hyötyä pelastaaksenne itsenne —»
»Te houritte! Miten pelastaisin itseni?»
»Tämä väijytys oli tähdätty teitä ja minua vastaan — se Gordbuff-konna ei olisi säästänyt omaa rikostoveriaan.»
»Sanoitteko Gordbuff? Hänet siis näinkin. Onko se maantierosvo muuttunut salamurhaajaksi?»
»Hän on verivihollisenne — eikä olekaan ainoa — ja toiset ovat mahtavampia ja taitavampia. He lähettivät teidät Freiburgiin päästäkseen teistä eroon — he tahtoivat tappaa teidät, jotta ette tulisi takaisin.»
»Mutta minkä tähden? Kuka toivoo kuolemaani?»
»Kaikki pyörii ympärilläni», jupisi heikkoneva haavoittunut. »Sydämeni raukeaa voimattomaksi. Laupeuden tähden antakaa minulle juotavaa!»
Joel ojensi jälleen hänelle viiniä, ja hänen nieltyään muutamia tippoja levisi hänen poskiinsa hieman punaa.
»Oi», äänsi hän, ehättäen jatkamaan ikäänkuin peläten ratkaisukohdan keskeyttävän hänen paljastuksensa, »kuunnelkaa nyt ja painakaa mieleenne nämä sanat ja tiedot, jotka teille ilmoitan. Nuo miehet kaatuivat meidän sijastamme, mutta kuten näette, minä olen merkitty. Isäntäni, Almadan herttua, on ostanut Marlyn metsän laidasta kesähuvilan, joka ei ole kaukana kuninkaan palatsista. Sen talon parhaassa huoneessa, takasta vasemmalle, on salaovi, joka avautuu, kun painetaan laudoitukseen piilotettua pronssinappulaa. Siitä päästään maanalaiseen käytävään, joka on palatsin yhteydessä, päättyen kuninkaan huoneistoon.»
»Mutta minkätähden kerrotte minulle tästä?» kysyi Joel. »Mitä se minuun kuuluu?»
»Näen, ettette käsitä», huohotti haavoittunut vaivaloisesti. »Luulette minun olevan sekaisin, hourivan ja puhuvan tolkuttomia — mutta olette väärässä — ajatukseni ovat selvät, ja myöhemmin ymmärrätte minua. Tätä salaista tietä teidän pitää käyttää ehtiäksenne ajoissa, joutuaksenne ennen kuningasta ja estääksenne —»
»Jatkakaa, jatkakaa! Estääkseni?»
»Estääksenne sen juonen toteutumisen, josta kuulin sovittavan.»
Hänen hengityksensä oli käynyt raskaaksi, katseensa hämäräksi, ja hän ojensi kättänsä päänsä retkahtaessa taaksepäin.
»Vielä juotavaa!» ähkyi hän. »Minä kuolen.»
Joel ojensi tällä kertaa pullon, mutta sen tuskin ehdittyä koskettaa espanjalaisen huulia sysäsi tämä sen niin rajusti taaksepäin, että se putosi sammalikolle, ja kuoleva äänsi käheästi:
»Ei, mielisittekö lähettää minut humalaisena Luojani eteen?»
Hänen piirteensä herpautuivat hirvittävän nopeasti; hänen ylöspäin käännetyt silmämunansa puolittain katosivat levällään olevien luomien taakse; hänen sieraimensa painuivat kokoon, ja hänen huulilleen kohonnut vaahto muuttui kellertäväksi.
»Mitä tämä kaikki merkitsee?» tiedusti bretagnelainen, kumartuen hänen puoleensa. »Vastatkaa minulle! Millaista juonta kuulitte punottavan?»
»En tiedä — en muista enää. Kaikki on pimeätä, ja aivoissani tuntuu kello soivan. Mutta sitä käytävää vartioidaan. Gordbuff murhamiehineen sijoitetaan estämään sisäänpääsyä. Caramba! Murskatkaa heidät, kuten he tekivät noille kahdelle, ja myöskin iäkäs päämies! Voi!» Kuoleva painautui taaksepäin ikäänkuin tunkeutuakseen puuhun, jota vasten hän nojasi. »Hän se on tulossa, uhkaava valkoparta! Hän tulee kuristamaan minut, jotta en voisi tunnustaa!» Hän kohosi puunrungon varassa ylemmäksi ikäänkuin vastustaakseen tai paetakseen haamua; hänen silmänsä laajenivat ankarasta kauhusta, ja hänen vahingoittumaton kätensä kynsi taaskin hänen kurkkuaan.
»Hän on tarttunut — hän kuristaa minua!» Kuolevan iho muuttui tuhanväriseksi; hänen turvonneesta kurkustaan lähti käheätä korinaa, ja hänen suustansa pursunnut kuohu oli tummanpunaista.
Joel tarttui häneen kiinni, sillä hän olisi kaatunut.
»Vielä kerran, pyydän teitä, puhukaa! Rukoilen teitä tahdon tietää —»
Mutta lakeijalta ei lähtenyt vastausta, hänen päänsä painu nuokuksiin rinnalle, hän oli kuollut; haavasta oli vuotanut verta sisäänpäin, ja hänen viimeiset sanansa tukahtuivat.
Tällä välin myrsky oli äkkiä tyyntynyt; viimeinen tuulen puuska oli puhdistanut taivaan, ja päivä paistoi kirkkaasti ja leppeästi. Joel loi viimeisen katseen kammottavaan taistelukenttään; molempien rosvojen kasvoilla hän näki halpamielisen ilmeen, jota kuolema ei ollut lieventänyt, mutta hän ei aavistanut heidän olleen markiisitar de Montespanin kätyreitä, palkattuja ajamaan häntä takaa ja viemään markiisittarelle medaljongin, johon sulkemastaan, markiisittaren kirjoittamasta, rikollisuutta todistavasta paperista Pierre Lesage oli toivonut tyttärensä saavan suojelusaseen. Ansaitakseen palkkionsa olivat Gordbuffin entinen luutnantti ja hänen kumppaninsa lähteneet viipymättä ihmismetsästykselleen. He eivät olleet säästäneet kannuksia saavuttaakseen nuoren chevalierin ja olivat pinnistäneet niin tiukasti, että olivat sujahtaneet ahdistettavansa edelle ja saaneet ruumiiseensa heitä paremmille tarkoitetut musketinluodit.
Joel lähti noutamaan pajasta apua, mutta peläten, että hänen osallisuuttaan konnantyössä epäiltäisiin, oli arvoisa seppä jättänyt talonsa tyhjilleen. Nuoren miehen oli sentähden pakko jättää ruumiit paikalleen ja viedä molemmat ratsastajatta jääneet hevoset muassaan Vitryn viranomaisille, ja siellä hän selosti tapahtuman poliiseille. Allekirjoitettuaan lausuntonsa kuninkaan sanansaattaja lähti jatkamaan matkaansa verisen kohtauksen vaivatessa hänen mieltänsä vähemmin kuin Estebanin kummallisen ja epätäydellisen paljastuksen.
Tulisiko se ottaa vakavalta kannalta vaiko pitää sitä elämän ja kuoleman väliasteeseen liittyvän aivohämäännyksen luomina mielikuvina — sellaisen mielen harhailuna, joka kuolemantuskissa on menettänyt yhtenäisyytensä ja täyttynyt luonnottomilla kuvilla? Piilikö mitään viimeisissä sanoissa, joiden arvoituksellista merkitystä kuoleva ei ehtinyt selittää?
Mitä saattoi merkitä kaikki tämä salaperäinen: salaovi, väijyksissä olevat salamurhaajat, kesähuvila, kuninkaan palatsi? Keitä olivat ne mahtavat ja taitavat vihamiehet, jotka uhkasivat nuoren chevalierin henkeä ja olivat jo kerran iskeneet niitä, jotka olivat sattumalta joutuneet heidän uhriensa sijalle? Mikä oli syy, ja mikä oli tarkoitus?
Almadan herttua ei voinut olla se »iäkäs mies», jota espanjalainen oli niin kamalasti pelännyt lähtöhetkellään. Herttua olisi voinut sallia hänen mädätä Bastiljissa, mutta olikin tehnyt hänestä onnellisimman rakastuneista, yhdistämällä hänet neiti du Tremblayhin.
Kuningas ei voinut olla vihamies. Hänen tarvitsi vain rypistää otsaansa vapautuakseen vaarallisesta taikka vain vastuksellisesta alamaisesta. Chevalier de Locmarian tapauksessa hänen ei olisi tarvinnut sekaantua oikeuden kulkuun; mutta hän oli ollut suurenmoinen ja hyväntahtoinen ja suonut armon. Millä tavoin sitäpaitsi alhainen maalaisjunkkari olisi saattanut loukata kaikkein kristillisintä kuningasta tai suututtaa Espanjan katolisen majesteetin lähettilästä? Tarpeetonta on mainita, ettei tämän rehellisen nuorukaisen mieleenkään johtunut, että Aurorella oli jonkunlainen osuus häntä vastaan punotuissa suunnitelmissa. Kuoleva lakeija ei ollut hiiskunut mitään tästä nuoresta naisesta. Niinpä äsken vihitty aviomies oli syvästi ymmällä. Hän oli pahasti hämmennyksissä saapuessaan Nancyyn, jossa hänet saavutti kaksi kirjettä, tuoden huojennusta hänen päärukalleen; hänen oli pakko pysähtyä sinne lepuuttaakseen ratsuaan. Toinen kirje oli häneltä.
Aurore alkoi jo maltittomasti toivoa sydämensä valtiaan paluuta. Hän oli kuningattaren palveluksessa Saint Germainissa, ja hänen kuninkaallinen emäntänsä osoitti joka päivä yhä enemmän ystävällistä hyväntahtoisuutta häntä kohtaan. Hänen kumppaninsa tuntuivat pitävän hänestä. Ne, joita tuossa tuhlaavaisessa ja epäsäännöllisessä piirissä nimitettiin »viisaiksi», osoittivat hänelle huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Kuningas oli syventynyt Nimwegenin tärkeisiin neuvotteluihin. Hän kävi puolisonsa huoneistossa harvoin. Kirjoittaja lisäsi, ettei hän ollut ollenkaan nähnyt markiisitar de Montespania, kun hän taas usein kohtasi leskirouva Scarronin, joka asui Pecqissä kuninkaallisten hoidokkiensa kanssa.
»Hän on ystävä, jota pidän yhä suuremmassa arvossa. Tarvitseeko minun mainita sinulle, että sinä olet kaikkien keskustelujemme aihe? Ja nyt hän koettaa lohduttaa ja vahvistaa minua ja elvyttää luottamustani taivaan siunaukseen sekä tulevaisuudentoivoani, kun ajatukseni karkaavat luotani kaukaisille maanteille etsimään sinua piirityksen kauhujen ja hyökkäysjoukkojen vimman keskeltä, — kuolleiden ja haavoittuneiden seasta! Oi, rakas, urhea Joelini, pidä huolta itsestäsi hänen tähtensä, joka ei päästä hetkistäkään kulumaan muistamatta olevansa vaimosi! Ole varovainen, kuten olet uljas! Varjele henkeäsi, kuten minun pitäisi varjella kunniaasi!»
»Kuinka hän minua rakastaakaan!» ihasteli lukija. »Ja kuinka todella hän ansaitseekaan rakkauteni!»
Hän suuteli paperia riemun hurmiossa.
Toinen kirje oli leskirouva Scarronilta. Hän vakuutti kirjeen vastaanottajalle Auroren saavan osakseen ihailua vilpittömyytensä, luonteensa ylevyyden ja pahetta ja turmelusta kohtaan osoittamansa, avoimen vastenmielisyyden vuoksi.
»Kuningas, jonka luottamusta minulla on ollut kunnia nauttia siitä alkaen, kun siirryin lähemmäksi Saint Germainia, on tuontuostakin minulle huomauttanut, ettei kukaan kuninkaan hovikunnan nainen ansaitse paremmin niitä arvonannon ja myötätunnon osoituksia, joita kuningatar hyväntahtoisuudessaan hänelle suo. Aurore on teidän, hyvä ystävä, samalla tavoin kuin pappi on omistettu taivaalle. Teidän pitää olla samanlainen häntä kohtaan. Muuten pidän lupaukseni ja hoivailen tätä moitteetonta enkeliä yhtä huolellisesti kuin minulle uskottuja kuninkaan jälkeläisiä.»
Näiden molempien kirjeiden sanat olivat Joelille palsamia. Ei kummassakaan ollut mitään tietoja Almadan herttuasta. Selvästikin olivat kuoleman tuskat ja kuume sekoittaneet Estebanin järjen hänen pahan omantuntonsa ollessa kuohuksissa.
Niinpä matkamiehemme lähti jälleen taipaleelle sekä pää että sydän vapautuneina häntä tukahduttaneesta painostuksesta.
Tiet olivat käyneet vaivaloisiksi, sillä niihin oli uurtunut syviä pyöränjälkiä, kuljetettaessa tykistöä, muun muassa, kuten hän ilokseen kuuli, uusia sotakoneita, bombardeja, joiden keksijä Friquet oli ja joiden väitettiin olevan merkkinä suuren hyökkäyksen alkamisesta Freiburgia vastaan. Sitäpaitsi tiet olivat vaarallisia, koska niillä liikkui paljon rosvoja, molemmista armeijoista eksyneitä ja karanneita sotilaita, jotka saalistivat omaksi hyödykseen ja verottivat Vogesien kaikkia asukkaita. Mutta chevalier olisi mieluummin uhmaillut kokonaista komppaniaa näitä maantieritareita kuin ratsastanut mielessään ne synkät ajatukset, jotka olivat kiusanneet häntä, ennenkuin hän sai kirjeet.
Sää, joka lähtöhetkellä oli ollut kirkas, kävi pilviseksi hänen saapuessaan Schwarzwaldin seudulle, ja metsässä oli pimeätä kuin säkissä. Hänen ratsastettuaan erään laakson poikki kohosi hänen edessään kunnas, jonka hämyistä lakea peittivät tummat mäntyrykelmät. Sieltä loisti tuli, niin paljon laajempi mökkien kynttilöitä, että Joel arveli sen näkyvän sotilaiden kokoontumispaikasta tai majatalosta.
Tämä hänen jälkimäinen olettamuksensa oli kohdalleen osunut, sillä »Keitetyn ravun» kilvestä ja yleisvaikutelmasta hän oivalsi joutuneensa sellaisen vaatimattoman majatalon edustalle, jotka myöhempinä aikoina ovat hankkineet tälle seudulle ravintolamaan nimityksen.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Majatalon tyttö
Siitä huolimatta, ettei ketään ollut näkyvissä Joelin saapuessa pihalle, hän laskeutui ratsailta sisältä kuuluvien äänien nojalla varmana siitä, ettei talo ollut tyhjä, ja sidottuaan hevosensa seinään kiinnitettyyn renkaaseen hän astui rohkeasti sisälle.
Talossa oli huone, jonka perällä oli portaat, keskellä pöytä ja takassa paistumassa joitakuita lihakimpaleita ja kiehumassa rapuja.
Ikkunan ääressä istui kookas, jäntevä mies puhdistamassa sellaista pitkäpiippuista lintupyssyä, jollaiset kelpaavat millaisen riistan ampumiseen tahansa. Ennenkuin Kaspar Braunista tuli majatalonpitäjä, oli hän ollut sotilaana kolmikymmenvuotisessa sodassa, ja nyt hän oli hartaan uskollinen keisarilleen ja isänmaalleen. Ranskalaisten tunkeuduttua maahan hänen uskollinen mielensä kuohahti avoimesti vastarintaan, vaikka toisaalta hänen hyvä ruokansa ja vierasystävyyden pyhät lait, joiden turvissa hän oli usein suoriutunut, olivat hankkineet hänelle eräänlaisen koskemattomuuden. Hänen ikänsä riitti perusteeksi, mutta hänen päivänpaahtamat kasvonsa, joista uhkui talttumatonta tarmoa, sekä melankolinen vakavuus, joka on luonnon yksinäisyydessä oleilevien miesten ominainen piirre, eivät olleet monien vuosien aiheuttaman heikkouden merkkejä. Vihreäverkaisten liivien ja housujen, metsänvartijan asun, päällä hänellä oli vuohennahkainen takki, jossa oli karvapuoli sisäänpäin; hänen pitkät, hirvennahkaiset säärystimensä olivat tiukasti hihnoitetut rautapiikkisten kenkien yläpuolelle, ja hänen vyössään riippui metsästyspuukko. Hänen noustessaan tervehtimään vierasta huokui hänestä samanlaista hillittyä kiukkua kuin bulldogista, joka ei voi purra, koska sillä on kuonokoppa.
»Miten saatan teitä palvella, monsieur?» kysyi hän, kumartaen ja puhuen saksansekaista ranskankieltä, yleistä rajaseudulla, jossa molempien valtakuntien armeijat niin usein kohtasivat toisensa.
»No, monella tavoin, hyvä metsänasukas», vastasi chevalier hilpeästi. »Tarvitsen majapaikkaa ja ruokaa itselleni sekä suojaa ja rehua ovella seisovalle ratsulleni. Otaksuttavasti voi illallisen saada?»
Vanha metsänvartija hymyili tuikeasti.
»Ei mikään ole nyt mahdotonta rajaseudulla, jos on rahaa eikä ole kiire.»
»Aika on teidän vallassanne, ja koska olen välttänyt maantieritarit, ei minun tarvitse välittää kuluista.»
»Nouse ylös, sinä pariisilaishomssu!» karjaisi Braun. »Mene viemään tämän herran hevonen talliin ja tule joutuin takaisin laittamaan ruokaa!»
Tämä lausuttiin saksaksi, mutta vieras oli jo ehtinyt saada hieman hajua tästä kielestä, ja puheen tulos selvitti hänelle sen merkityksen. Hänen hämmästyksekseen nousi takalta pitkänään ollut hahmo, jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan, mutta hän ei päästänyt kuuluville melkein huulilleen päässyttä huudahdusta, kun tämä nainen saksalaisen sijoittaessa pyssyään seinään kiinnitettyyn telineeseen vei sormensa varoittavan merkitsevästi suullensa. Hän oli pieni ja pirteä, hän esiintyi ujostelemattomasti, vilkkaasti ja rauhattomasti, ja hänen nenäkkäät, selvästi rahvaanomaiset kasvonsa ilmaisivat hänet Pariisin tyttäreksi. Maalaisasussaan hän muistutti reiniläisten majatalojen iloisia tyttöjä.
»Tuolla on astiassa raikasta vettä», huomautti isäntä, jörösti osoittaen peräpäähän. »Halunnette huuhdella maantien tomun pois itsestänne. Ja jos varuksenne ovat vastuksina, olen valmis irroittamaan ne.»
Braun tarkoitti vieraan miekkaa ja ratsupistooleja, jotka Joel oli tuonut sisälle, pistettyään ne vyöhönsä.
»Paljon kiitoksia, hyvä ystävä», vastasi nuorukainen, yhä hymyillen. »Olen tottunut näihin esineihin, eivätkä ne minua vaivaa.»
Toinen näytti harmistuneelta, mutta puhui perin rauhallisesti: »Aivan kuten haluatte, monsieur. Koska en siis osaa mitenkään palvella teitä, sallikaa minun mennä noutamaan viiniä!»
Hän poistui huoneen toiseen päähän, nosti lattialuukun auki ja laskeutui lyhyitä tikkaita myöten kellariin. Hänen tuskin kadottuaan tyttö palasi; mutta pelosta hän ei nähtävästi uskaltanut virkkaa montakaan sanaa vastatulleelle, johon hän seisahtuessaan puhaltamaan tulta vireille loi omituisen katseen ikäänkuin sanoakseen: »Olkaa varuillanne! Meitä pidetään silmällä.»
Kuluttaakseen aikaa ja ollakseen jotakin tekevinään ranskalainen oli katselevinaan karkeatekoisia painokuvia, joita oli kiinnitetty seinään lieventämään rappauksen yksitoikkoisuutta. Ne olivat suurimmalta osaltaan pyhimysten ja taistelujen kuvia.
»Mitähän kaikki tämä outo vastaanotto saattaa merkitä?» aprikoi hän. »Saksalainen isäntä ja ranskalainen palvelijatar, joka ei varmastikaan ole hänen vaimonsa eikä tyttärensä, mutta pelkää häntä ikäänkuin olisi jompikumpi.»
Tällävälin mies oli palannut ja laskenut kaksi pulloa reiniläistä viiniä pöydälle, jolle nainen levitti liinan ja toi kaksi metsäkukilla täytettyä poslinimaljakkoa, viipaleen kylmää kaurispaistia ynnä marjahilloketta, jänispiirakan, leikeltyä savustettua makkaraa sekä kiilloitetun tinapikarin. Puuhaillessaan pöydän ääressä hän merkillä ilmoitti Portoksen pojalle, että tämän sopi juoda pelkäämättä. Senjälkeen hän palasi palamaan virinneen tulen ääreen, näppärästi paistaen munakkaan ja nostaen vadille jonkun aikaa padassa olleen kaninin.
Tunnettuaan näiden ruokalajien tuoksun ja katseillaan ahmittuaan pöydälle jo järjestettyjä kylmiä lisäruokia sankarimme viskasi hattunsa tuolille ja huudahti: »Pöytään!»
Braun loi äkäisen katseen naiseen ja ärähti: »No, etkö näe, että herran aseet ovat hänen vastuksinaan?»
Tämä aikaisempaan puheenaiheeseen palaaminen ärsytti vierasta, joka tokaisi kiukkuisesti: »Älkää huoliko! Opettelen parhaillaan sotilaaksi ja koetan totuttautua syömään ja juomaan täydessä asussani.»
»Monsieur on siis sotilas?» virkkoi majatalon isäntä, koettaen saada ääneensä viattomamman soinnun kuin kokeneemmasta korvasta olisi kuulostanut.
»Niin, vaikka tällä kertaa olen oikeammin sanansaattaja, matkalla Pariisista marski Créquyn luokse.»
Asianlaita oli niin, että hyvän päivällisen miellyttävä vaikutus alkoi tuntua, ja sitäpaitsi Joel oli saamaisillaan tehtävänsä suoritetuksi, eikä hänen mieltänsä edes vihlaissut tämä hänen asiansa liian avomielinen tunnustaminen riidanalaisessa maassa, jossa kuljeksi sekä ystäviä että vihollisia.
Majatalonisännän kasvot synkistyivät yhtä paljon kuin oudon tarjoilijattaren kirkastuivat, kun vieras kieltäytyi panemasta aseitaan syrjään. Bretagnelainen osoitti, kuinka visainen hänen päänsä oli, juomalla pullon omeletin, toisen taas paistin ohessa ja tilaamalla kolmannen huuhdellakseen jälkiruuat vatsaansa.
Nyt oli ilta, ja valot oli sytytetty.
»Pidättekö siitä viinistä? Se on omaa valmistettani», virkkoi Braun entistä ystävällisemmin.
»Se on oikein hyvää. Minä miellyn tähän maahan!»
Isäntä tarjoutui noutamaan lisää viiniä, mutta kun nuoren sotilaan katse samassa osui palvelijattaren silmiin, näki hän varoittavan ilmeen naisen kasvoilla. Epäilemättä hänellä oli tässä oman maansa naisessa ystävä mahdollisesti vihamielisessä leirissä, ja hän otti varteen vihjauksen.
»Mutta se kihoaa päähän», valitti hän, haukoitellen kamalasti. »Olen väsynyt ja uninen joko sen tai pitkän ratsastusmatkani tähden.»
Isäntä nousi paikaltaan, otti kynttilän ja sytytti sen päreellä takkavalkeasta.
Saatuaan täten tilaisuuden elehtiä hänen selkänsä takana tarjoilijatar astui pari askelta, hoippuen ikäänkuin juuri hän olisi juonut liiaksi viiniä.
»Niin», mietti Joel. »Sopeudun näiden vihjausten mukaan; ne merkitsevät jotakin.»
Ja noustessaan ottamaan kynttilää hän horjui ikäänkuin lattia olisi huojunut.
»Mikä on vikana?» kummeksi hän, tarttuen pöytään. »Tekisi mieli luulla, että kunnailla puhaltaa kova tuuli, heilutellen talo-pahaistanne kuin laivaa laineilla. No, sen täytyy johtua kerskumastanne viinistä. Saatanallinen juoma — saan tästä päänsäryn, jollen nuku itseäni selväksi.»
Braun nauroi hilpeästi.
»Se on mietoa kuin maito», vastasi hän, pistäen kynttiläjalan vieraan käteen ikäänkuin estääkseen palvelijatarta saattamasta häntä makuuhuoneeseen. »Uni parantaa teidät. Levättyänne yön kunnollisesti ette tunne siitä jälkeäkään. Heräätte huomenaamulla virkkuna kuin leivonen. Mutta sallikaa palvelijattaren ripustaa ampuma-aseenne naulaan! Kuten näette, pidän minäkin pyssyni seinällä; elämme nyt rauhan aikoja, sittenkun ranskalaiset karkoittivat Lotringin herttuan, ja pistoolinne ovat puhdistetut kuten minun lintupyssyni, kun huomenna otatte ne vyöhönne.»
Tarjoilijatar ravisti salavihkaa päätänsä, ja kun hän kasvot levollisina ojensi kätensä, taputti Joel kohteliaasti häntä leuan alle, virkkaen: »Soso! Se vanha pappi, joka minua opetti, kertoi sievän tarinan Marsin sotisopaan pukeutuneesta Venuksesta — mutta hyväinen aika, päässäni on kaikki sekaisin — vuoteeseen! vuoteeseen!»
Hänellä oli liiaksi juoneen miehen veltto ilme kasvoillaan ja valheellinen kiilto silmissään.
»Menkää vain, kunnioitettu vieraani! Kaikki on johtunut vain kohteliaisuudesta teitä kohtaan. Menkää suoraan yläkertaan! Siellä on ainoastaan yksi huone portaiden yläpäässä. Vuode on ikkunan kohdalla. Haluatteko vielä jotakin?»
»En, menetin palvelijani matkalla, ja minun täytyy totuttautua laittamaan itseni makuulle omin neuvoin. Hyvää yötä, mestari, ja te, sievä neito! Rauha kaikille kurkihirtenne alla majaileville!»
Braun toisti toivotuksen, mutta hautajaisrukouksen sävyyn. Hän suuntasi katseensa naiseen, joka oli vakavan ja vilpittömän näköinen, samalla kun he molemmat kuuntelivat portaissa kompuroivan nuorukaisen epäsäännöllisiä askelia. Saavuttuaan portaiden yläpäässä olevalle ovelle Joel potkaisi sen auki, hoippuroi vuoteen viereen ja oli kaatua retkahtavinaan sille. Vuode kuului narisevan ja kitisevän harvinaisen raskaasta taakastaan, ja pian jymisi ylisillä äänekäs kuorsaus. Metsävahdin paahtuneille kasvoille levisi ilkeän riemuinen ilme, ja hän mutisi:
»Juovuksissa, väsynyt ja nukkunut. Lintu on häkissä. Sanansaattaja, niinkö? Minun pitää puhella Waltonin kanssa tästä, ennenkuin surmaamme hänet.»
Hän otti pyssynsä seinältä ja pani päähänsä korkean, kotkansulalla koristetun huopahattunsa.
»Madame Thérèse», jatkoi hän hiljaa, mutta tuikeasti, »lähden tapaamaan Waltonia. Jos tuo yläkerrassa makaava mies alkaa liikkua, toitota torvella, ja me riennämme avuksesi.» Ylhäällä Joel kuunteli, ja kuultuaan isännän poistuvan hän nousi vikkelästi vuoteelta; hänen askelensa eivät olleet vaivaloiset eivätkä epävarmat, eikä koko hänen olemuksessaan näkynyt merkkiäkään juopumuksesta tai väsymyksestä. Hänen ei tarvinnut olla ennustaja arvatakseen, että vaarassa olivat hänen rahansa, hänen tiedonantonsa tai hänen henkensä. Niinpä hän tarkasti pistoolinsa ja laittoi miekkansa höllälle tuppeen.
Jonkun ajan kuluttua hän kuuli kevyitä, mutta arkailemattomia askelia portaista ja avasi oven voidakseen vapaasti heiluttaa miekkaansa ja tähdätä esteettömästi laukauksensa. Näkyviin tuli nainen, ja Joel käänsi aseensa alaspäin.
Yltympäri oli pimeätä, koska hän oli järkevästi sammuttanut kynttilänsä, mutta hänen näkönsä oli tottunut hämyyn, ja tytön silmät säihkyivät helmien lailla.
»Olette siis tullut ilmoittamaan minulle jotakin?» alkoi Joel. »Niin paljon, että se teille riittää. Meillä on käytettävänämme tunti, koska isäntä lähti sovittuun kohtaukseen ja kenties noutamaan apua. Tämän arvoisan metsänvartijan tapana on juottaa sotilaita ja matkustajia humalaan tappaakseen heidät heidän nukkuessaan. Niin hän palvelee puolueensa asiaa ja saa sotaliikkeitä koskevia salaisia tietoja, joista hänen paikkaajansa hyötyvät.»
»Minkätähden ette ilmaissut sitä minulle heti, jolloin olisin iskenyt hänet kuoliaaksi hänen alkaessaan hautoa katalaa suunnitelmaansa?»
He olivat nyt käytävässä.
»Koska en ollut varma tuloksesta — Braun on sitkeä sotilasvanhus. Kuultuaan teidän kuljettavan tiedonantoja hän käsitti teidän olevan suurempiarvoisen kuin tavallisen matkamiehen ja lähti neuvottelemaan sellaisen miehen kanssa, joka ymmärtää tällaisia salaisuuksia hyvin. He ovat aikaisemmin ehdottaneet, että koska olen ranskalainen, minun pitäisi vietellä nuoria upseereja ja siten hankkia tietoja kenraalin suunnitelmista vihollisillemme.»
»No?»
»Sellaista tilaisuutta ei ole tarjoutunut tätä ennen, ja —.»
»Isänmaanrakkaus kaiketi pakottaisi teidät hylkäämään sellaisen ehdotuksen?»
»En tiedä — se mies, jota kohtaamaan Kaspar Braun meni, on tyranni, paha henki. Ettekö ole Pariisissa kuullut puhuttavan La Voisinin ja Lesagen rikostoverista, johtajasta, jonka onnistui paeta oltuaan vähän aikaa pidätettynä — 'Englantilaisesta', 'Kirjailijasta' — lukuisten rikosten alkuunpanijasta?»
»Tunnen Pariisia vain vähän, mutta kuulin jotakin tästä myrkytysjutusta.»
»Tuonnempana selostan teille, millainen mies hän on; riittää se, että hän on läpikotaisin roisto, joka ei tarvitsisi sitä kiihoketta, että kuljetatte tiedonantoja, liittyäkseen Kaspariin surmaamaan teidät vuoteeseenne. Tultuaan luokseni Pariisista, josta olin paennut, hän mainitsi minulle, että hänen täytyi hankkia tärkeitä tietoja myydäkseen ne prinssi Kaarlelle ja saadakseen tältä suojelusta, turvaa ja rahaa, voidakseen siten tyydyttää kamalaa kunnianhimoaan.»
»Se lurjus on siis rakastajanne?»
»Kiduttajani — elävä jäte entisyydestä, jonka muisto väikkyy edessäni loimuavana tulena. Kohtalo on kahlehtinut meidät yhteen kuin kaksi kaleeriorjaa. Kenties rakastin häntä aikoinani. Nykyisin alistun hänen tahtoonsa — minun on pakko palvella häntä, mutta vihaan häntä. Älkää kuitenkaan minusta välittäkö!» jatkoi hän, vetäytyen likemmäksi Joelia, joka kohosi hänen yläpuolelleen portailla. »Toistan, että majatalonisäntä palaa pian muassaan Walton tai joku toinen. Näissä rajaseudun kylissä on runsaasti sotilaskarkureita, jotka kultakolikko tekee murhamiehiksi. Tarpeen tullen Walton taivuttaisi Braunin, jossa on jonkun verran inhimillistä heikkoutta, yhtymään metsässä viliseviin sotarosvoihin ja kyläläisiin.»
»Tulkoot!» murahti nuorukainen, läimäyttäen kädellään miekkansa kahvaa ja tehden riemuisan, pelottoman eleen.
»Niin, uskon teidän puolustavan itseänne pariakymmentä ja useampaakin hätyyttäjää vastaan, mutta metelin hälyn kutsumana saattaa joku saksalainen partiojoukko kiiruhtaa paikalle, ja silloin teidät nujerretaan. Ja sitäpaitsi, vaikka Braun ahdistaisikin teitä rehellisesti, ei niin ole Waltonin laita, joka käyttää paholaisen asetta, tulta, ihan pirullisen ovelasti. Hän saattaa sytyttää palamaan tämän talon.»
»Kuka välittää —»
Nuori nainen tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja virkkoi leppoisella äänellä: »Entä hän?»
»Mikä 'hän'?»
»Se nainen, jota rakastatte ja joka rakastaa teitä — jonka jätitte kotiin.»
»Aurore!»
»Oi, sekö hänen nimensä on? En tiedä hänestä mitään, mutta tosiasia on, ettei sellaisella miehellä, joka rakastaa ja jota rakastetaan, ole oikeutta antautua harkitsemattomasti vaaraan.»
»Aurore!» kertasi chevalier pää riipuksissa.
»Jos te saisitte surmanne, miten hänelle kävisi? Hän saattaa tarvita miekkaanne ja käsivarttanne tälläkin hetkellä! Vielä kerran, ajatelkaa, oi, ajatelkaa häntä! Ajatelkaa taivaan tähden minuakin! Kun se roisto saa tietää minun kavaltaneen hänet ja hänen rikostoverinsa pelastaakseni teidät, ei henkeni ole enää turvassa. En halua tulla murhatuksi, ennenkuin minulla on aikaa katumuksellani vedota ylhäällä olevaan tuomariin —»
Bretagnelainen lannistui.
»No, mitä pyydätte?» kysyi hän.
»En ole ainoastaan pitänyt satuloituna ratsuanne, joka lienee levännyt, vaan olen myöskin satuloinut Waltonin hevosen, ja niillä saatamme paeta. En rukoile teiltä muuta kuin sitä, että sijoitatte minut jonnekin, mistä hän ei minua löydä — luostariin tai johonkin sellaiseen paikkaan — Mutta seuratkaa minua meluttomasti —»
»Lähteä pakoon moisen hylkyväen tieltä!» äänsi Joel, liikahtaen vastaanhangoittelevasti.
»Osoitan teille, miten tapaatte hänet toiste», vastasi nainen kiivaasti.
Nuorukainen seurasi häntä portaita myöten alakertaan, kävellen niin kevyesti kuin suinkin mahdollista. He saapuivat majatalon ovelle, mutta Thérèse vain seisahtui sinne kuuntelemaan ulkoa kantautuvia ääniä.
»Parasta on mennä takaovesta», mutisi hän. »Minusta tuntuu, ettei tie ole tyhjä. Tulkaa!»
Mutta heidän mentyään matalasta, kapeasta ovesta, jossa ranskalaisen roteva ruho joutui puristuksiin, ja saavuttuaan keittiökasvitarhaan, jossa kasvoi reheviä viiniköynnöksiä säleristikkojen varassa, opas tarttui äkkiä seuralaisensa käsivarteen ja veti hänet eräänlaisen lehtimajan suojaan; täällä istuskelivat helmaystävykset helteisillä säillä keskustelemassa viinisadoista, joista Braun ylpeili, niitä tuottavien köynnösten lehvien varjossa.
Kolme tummaa hahmoa astui tallipihalle yksinkertaisesti harppaamalla pensasaidan ylitse yhdellä ponnahduksella. Kookkaimman Joel tunsi majatalonpitäjäksi; hänen seuralaisillaan oli vaippa yllä ja miekka vyöllä, mutta ainoastaan toisella heistä oli sotilaallinen ryhti. Tätä henkilöä näyttivät toiset kohtelevan kunnioittavasti.
»Mitä merkitsi valon sammuminen meidän saapuessamme?» tiedusti tämä mies määräyksiä antamaan tottuneella äänellä.
»Teidän korkeutenne», vastasi Kaspar, »luulisin sen olleen tämän herrasmiehen vaimon, joka on luullut kaiken päättyneen täksi illaksi ja mennyt nukkumaan. Mutta voin varmistautua.»
Kumartuen sitten äänettömänä pysytelleen, vaippaan verhotun kolmannen henkilön puoleen hän supatti: »Suorittakaa asianne herttuan kanssa, jotta pääsemme huolehtimaan tuosta ranskalaisesta upseerista. Hitto vieköön! Minua peloittaa, että vaimonne saattaa nostaa hälinän.»
»Älkää pelätkö!» vastasi Walton yhtä hiljaa. »Hän tottelee tahtoani yhtä nöyrästi kuin tämä heiluttelemani keppi.»
Hänellä oli sarvesta tehdyllä kädensijalla varustettu keppi samoin kuin muodikkailla pariisilaisherrasmiehillä, joista oli mieluinen tottumus aina pitää asetta kädessään.
»Teidän korkeudeksenne» puhuteltu herrasmies oli maltittomasti odottanut tämän lyhyen keskustelun päättymistä. Senjälkeen hän lausui: »Pysykää hiljaa! Meidän sopii varsin hyvin neuvotella täällä lehtimajassa. Te taas, Kaspar, menkää vahtimaan maantielle vievälle aukolle! Pimeän tultua liikkuu täällä niin paljon kuljeksijoita, ettei varovaisuutta saa lyödä laimin, ja kun olette vanha metsänkävijä, tiedän voivani teihin luottaa.»
Tämän kuultuaan Joel peräytyi kauemmaksi lehväverhon taakse.
Joko vaiston vaikutuksesta tai sen tähden, ettei hän luottanut Thérèseen, kuten Walton vakuutti tekevänsä, Braun taipui tähän vastahakoisesti ja mutisi:
»Eikö teidän korkeutenne suvaitse kunnioittaa uskollista palvelijaanne istumalla sisällä ja nauttimalla, mitä minulla on ruokakomerossa ja kellarissa?»
»Olkaa huoleti, hyvä Kaspar!» virkkoi ruhtinas taputtaen toisen tukevia hartioita, »tulen kyllä taloonne ja istun pöydässänne, mutta vasta sitten, kun olemme karkoittaneet nämä kirotut muukalaiset, jotka ovat hävyttömyydessään tunkeutuneet valtakuntamme alueelle. Sitten, sen lupaan, juomme reiniläisen viininne parhaita laatuja voitetun vihollisen häpeäksi ja Freiburgin piirityksen päättymisen kunniaksi.»
VIIDESKOLMATTA LUKU
Tahtomattaan urkkijana
»Onko mahdollista, että tämä on herttua Kaarle?» äänsi Joel hiljaa, mutta hänen pelosta huumautunut seuralaisensa ei vastannut mitään. Nainen oli vaipunut istumaan lehtimajan penkille ja väänteli käsiään äänettömänä.
Vilkaistuaan taloonsa päin Braun asteli paikalleen vahdiksi. Toiset kaksi menivät chevalierin ja hänen oppaansa piilopaikan viereiseen lehväkatokseen ja aloittivat kaksinpuhelunsa. Ruhtinas istui penkillä, nojaten molemmin käsin polviinsa. Englantilaiseksi sanottu mies jäi seisomaan kunnioittavaan asentoon pää paljaana, ja hänen kasvojensa piirtyessä tähtien valossa näkyviin tarkkailija hämmästyi: hän oli sama mies, jonka hän oli kohdannut Manicarden talossa Rue Bouloin varrella ja joka oli katkaissut hänen Thérèse Lesagea koskevat tiedustelunsa. Se, että hänen seuralaisellaan sattui olemaan sama nimi, joka oli tavallinen, ei vihjannut hänelle mitään, mutta väkisinkin tämä kohtaus tuntui hänestä kummalliselta. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa yritellä ratkaista ongelmia, sillä kiintoisa kaksinpuhelu oli alkanut. Keskustelijat käyttivät samaa rajalaiskieltä, jota Braun oli puhunut chevalier de Locmarialle ja jossa oli sekaisin ranskalaisia ja saksalaisia sanoja, mutta Walton käytti joskus valikoituja lausetapoja mahtavien henkilöiden kanssa keskustelleen miehen tapaan.
»Niin, teidän korkeutenne», sanoi Walton, »olen ratsastanut Pariisista saakka tuomaan uutisia teidän korkeudellenne».
»Hyviä vaiko huonoja?»
»Molempia, teidän korkeutenne.»
»Kertokaahan huonot uutiset, monsieur!»
»Sodan onnelliseksi lopettamiseksi ei enää pidä luottaa Sachsen-Eisenachin herttuaan, joka peräydyttyään Montclarin ranskalaisten voimien tieltä meni typerästi satimeen eräälle Reinin saarelle Strassburgin luona ja on siellä antautunut.»
»Niin», virkkoi ruhtinas, kalveten, »olette oikeassa; tämä on huono uutinen — vielä pahempi — tuhoisan onneton!» Hän pyyhki kädenselkämyksellä hikeä otsaltaan. »Entä sitten, monsieur? Nopeasti!» käski hän terävästi.
»No niin, teidän korkeutenne, ette saa ottaa laskuihinne niitä kuuttakymmentätuhatta miestä, jotka lupasitte Freiburgin avuksi ja hyökkäämään Lotrinkiin —»
»Miten niin?»
»Hänen keisarillinen majesteettinsa, jolta tätä apua odotitte, tarvitsee kaikki sotajoukkonsa kukistaakseen Unkarissa puhjenneen kapinan.»
»Ah!»
»Lisäksi hänen ministerinsä pitävät Ranskan asemaa niin vankkana, että he ovat päättäneet väittelemättä hyväksyä ne ehdot, jotka tämä valtakunta esittää Nimwegenissa pidetylle neuvottelukokoukselle.»
Hänen kuulijansa oli valkeampi kuin nenäliina, jolla hän pyyhki kasvojaan, urkkijan jatkaessa:
»Asianlaita on niin, että se armeija, joka kokoutui Baselin luokse ja joka teidän piti ottaa komennukseenne auttaaksenne Freiburgia, lähti juuri tänä aamuna marssimaan Wieniin, ja se on saanut määräyksen ehättää nopeasti kapinallisia vastaan.»
»Mitä!» kivahti ruhtinas raivostuneena. »Niin häipyvät toiveeni ja odotukseni! Häpeä tälle Sachsen-Eisenachin herttualle ja tälle Leopoldille, joka muka on lankoni, kahdelle Varukselle — joista toinen on pelkuri-raukka ja toinen valapatto! Kuka antaa minulle takaisin heidän legionansa?» Hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, vapisten raivon puuskassa. Hän hengitti rajusti ja aukaisi takkinsa napit ikäänkuin paljastaakseen rintansa tikaria varten. »Onko minulla jäljellä mitään koko maan päällä, mitään sellaista, mitä ihmiset pitävät arvossa? Menneitä ovat annettu sana, perhesiteet ja sotilaankunnia!»
Hän näytti olevan tukehtumaisillaan; mutta hilliten mielenliikutuksensa, vaivuttuaan jälleen penkille, hän virkkoi, tehden väsymystä kuvastavan eleen:
»Onko teillä astiassanne vielä sappea minulle kaadettavaksi?»
»Teidän korkeutenne, olen esittänyt kaikki huonot uutiseni.»
»Niin tosiaankin — mainitsitte teillä olevan hyviäkin. No, puhukaa, hyvä mies! Toivottavasti se, mikä on tulossa, ei ole niin kovin epämieluista!»
»Teidän korkeutenne sen ratkaisee. Ensinnäkin teidän korkeutenne tietää, että ranskalaisilla on vähän tykistöä Freiburgin edustalla.»
»Mutta sitä tuodaan parhaillaan lisää; olen kuullut, että järjestetään uutta patteria.»
»Jonka tykit ovat uuden järjestelmän mukaisia ja äskettäin keksittyjä?»
»Aivan niin, oikein tehokkaita.»
»Hyvin todennäköisesti; mutta kuluu kauan, ennenkuin sitä patteria voidaan käyttää.»
»Niinkö arvelette?»
»Varmasti, teidän korkeutenne, koska tykit ovat hyödyttömiä ilman sopivaa ruutia ja ammuksia, ja ne on kuormattu vankkureihin, jotka ovat juuttuneet maantielle Vogesien vuoristossa; niiden irti kaivaminen ja kiskominen lienee vaatinut päiväkausia; ja vaikka niiden pitäisi olla perillä huomenillalla, eivät ne saavu, jos niiltä katkaistaan pääsytie.»
»Mitä?»
»Vankkureita saattamassa on rakuunia — sanokaamme enintään kolmisenkymmentä miestä — riittävä määrä turvallisessa seudussa, ja teidän säännölliset sotilaanne on viety pois täältä; mutta olin puheissa erään iäkkään palkkasoturikapteenin kanssa, ja hänellä on viisikymmentä hurjanrohkeata miestä käsittävä joukko vartoamassa Golmarissa siepatakseen ne.»
»Oletteko tehnyt sen?»
»He odottavat määräyksiä, teidän korkeutenne. Ja olen tehnyt parempaakin tänne tullessani. Kuultuaan, että rauha solmitaan Nimwegenissa, on joukko urheita miekkosia, jotka pitävät kovasti sodankäynnistä, koska siitä on heille hyötyä, karannut palveluksesta toimiakseen yhdessä muiden samanlaisten kanssa, ja Oppenaussa on lähemmä kahdeksantuhatta miestä.»
»Kahdeksantuhatta raisua sotilasta Oppenaussa — vain muutaman lieuen päässä?»
»Minulle, joka tunsin heidän useimmat johtajansa ollessamme sotaretkellä Flandriassa, pälkähti päähäni värvätä heidät teidän korkeutenne lipun alle. Teidän korkeudellanne on siis tämä ylimääräinen legiona johdettavana voittoon ja saamaan saalista — tai kuolemaan.»
Ruhtinas rypisti otsaansa.
»Ehdotatteko minulle sissisotaa?»
»Minkälainen sota tahansa on sovelias, kun se edistää sen kävijän tarkoitusta.»
»Olen armeijojen kenraali enkä ryöstäjien kapteeni.»
»Mutta kenraali on hyödytön, kun hänellä ei ole armeijaa!» tokaisi Walton rohkeasti, minkä vuoksi Joel sai hänestä paremman käsityksen.
»Mies!»
»Pyh! Uskon teidän korkeutenne olevan liian ylevämielisen loukkautuaksenne pelkistä sanoista. Kun tämä johtui puheeksi, mitä olivat Romuluksen seuralaiset? Kourallinen roistoja, jotka oli haalittu kokoon maanteiltä valloittamiseksi nimitettyä järjestettyä ryöstämistä varten! Mitä olivat ne suurenmoiset palkkasoturijoukot, jotka Duguesclin keräsi taistellakseen Navarran kuningasta vastaan, mitä ne ritarit, jotka auttoivat Wilhelm Valloittajaa anastamaan Englannin? Seikkailijoita! Sallikaa näiden epätoivoisten miesten jälleen saattaa teidät oikeuksiinne. Teidän sopii järjestää heidät hyväkurisiksi rykmenteiksi, ja heidän kapteeninsa, sen takaan, saavat historiassa osakseen yhtä hyvän huomion kuin ne, jotka polttivat kaupunkeja marski Turennen komennuksessa, ryöstivät Lotrinkia Créquyn johtamina, hävittivät Saksaa Kustaa Adolfin johdolla ja olivat vähällä tuhota valtakuntanne Wallensteinin alaisina. Sitäpaitsi teidän korkeutenne ei saa hukata aikaa. Jos ranskalaiset valloittavat Freiburgin, merkitsee se, ettette kykene rientämään niiden avuksi, jotka olette johtanut tuhoon — koko Eurooppa käsittää sen selvästi; se halveksii teitä huomenna ja hyljeksii teitä senjälkeen. Haluatteko te esittää uudelleen sitä osaa, jota setänne Kaarle Neljäs esitti harhaillessaan maattomana ja nälkäisenä — ja josta teillä itsellänne on jonkun verran kokemusta? Haluatteko Ludvig Neljännentoista viskaavan teille maakaistaleen, kuten leivänkuori viskataan koiralle? Haluaisitteko hallita kolmea hiippakuntaa, pääkaupunkinanne Toul? Jos olette sellainen hallitsija ja sotapäällikkö, poistun luotanne. Ajatelkaa, etten ole tullutkaan näin kauaksi teitä etsimään ja että olen ottanut selkoa pariisilaisten juonittelijain salaisuuksista jotakin toista uskottua varten! Luuletteko minun teeskennelleen myrkkyjen myymistä, antautuen elävältä polttamisen vaaraan, niiden silloin tällöin tuottaman kultakolikkopussin tähden? Ettekö? Lähden suoraapäätä jonkun kunnianhimoisemman, rohkeamman ja yritteliäämmän johtajan luokse kuin teidän korkeutenne on.»
»Kirjailija» oli vihdoinkin löytänyt kuulijan, jos kohta ei tilaisuuttaan; totisesti Joel kuunteli koko kohtausta halukkaasti. Thérèse oli kuullut sellaisia lauseita ennenkin, ja kaunopuheisuus meni hänen kohdaltaan hukkaan; hän istui penkillä kasvot käsien peitossa ja itki hiljaa.
Lotringin herttua aprikoi; hän oli paljon lukenut mies ja jupisi:
»Qui jacet in terra non habet unde cadat.»
Hänen huuliltaan lähteneenä se lause merkitsi, että hän oli maassa eikä voinut enää pudota. Jos hän yrittäisi, saattaisi hän panna vaaraan kaikki voittaakseen kaikki. Hänen miettiessään kiusaaja silmäili häntä innokkaasti, pyyhkien pölyä hienoista saappaistaan, joista samoin kuin ratsastusasustaankin hän sai kiittää madame de Montespanin anteliaisuutta.
»Jos oletamme», virkkoi herttua Kaarle, nostaen vihdoin päänsä pystyyn, »minun suostuvan käyttämään minulle tarjoamianne miehiä, luuletteko heillä olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia hyvässä kurissa olevaa armeijaa vastaan?»
»Kyllä, jos Freiburgin varuskunta, joka myöskin on hyvää, säännöllistä väkeä, tekee yleisen hyökkäyksen samalla kertaa, kun nämä säännöttömät joukot ahdistavat ranskalaisia selkäpuolelta.»
»Saattaa niin olla.»
»Siinä ei ole kaikki. Haluaisin tämän hyökkäyksen tapahtuvan sinä päivänä, jona ranskalaiset suorittavat väkirynnäkön linnoitusta vastaan. Minulle on kerrottu, että sellaisen hyökkäysjoukon varalle on valmiiksi panostettu, salainen miina. Tahtoisin houkutella viholliset siten miinoitetulle muurille ja räjäyttää miinan teeskennellyn peräytymisen viekoiteltua heidät tulivuoren kohdalle. Kun sitten vihollisen uskaliaimmat miehet olisivat lentäneet ilmaan, panisin nämä irralliset komppaniat ynnä säännölliset joukkonne ryntäämään, samalla kun varusväki tekisi uloshyökkäyksen, lyödäkseen hajalle kurinsa ja rohkeutensa menettäneen vihollisen.»
»Tarkoitatteko siis, että teidän pitää olla linnoituksessa?»
»Kyllä, antaakseni teidän korkeudellenne merkin, milloin hyökkäys yhtynein voimin on tehtävä.»
»Mielittekö päästä sinne?»
»Olen siellä päivän tai parin kuluttua!»
»Mutta teidän täytyy mennä ranskalaisten leirin lävitse.»
»Olen ranskalainen, vaikka syntynyt Lontoossa; minusta se ei ole lainkaan vaikeata — se on minun asiani; keksin kyllä jonkun verukkeen, jonkun valepuvun, jonkun keinon. Luottakaa siihen, että kun minä, jolla on kekseliäisyyttä, päätän jotakin, paholainen, joka on hiukan sukua minulle, luullakseni varmasti tulee avukseni.»
»Jos yrityksenne onnistuu, monsieur, olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa.»
»Työskennellessäni teidän korkeutenne hyväksi», virkkoi Walton, »työskentelen myöskin omaksi hyväkseni. Kokosin omaisuuden Pariisissa, mutta laittaessani rakennukseni kattoa nousi myrsky, ja kaikki katosi. Pakenin rakastajattareni kanssa, teidän korkeutenne, ja olen tullut teidän luoksenne, koska olemme samanlaisia — tarkoitan molemmat vaikeassa asemassa.»
Lotringin herttua rypisti otsaansa, koska tämä vertaus ei miellyttänyt häntä muuta kuin puolittain.
»Mutta», jatkoi toinen, ymmärtäen tämän vastenmielisyyden, »huolehditaan kiireellisemmästä asiasta. Tahtooko teidän korkeutenne ryhtyä toimenpiteisiin sen suunnitelman yhteydessä, joka minulla oli kunnia esittää? Saanko tietää, minä päivänä ryhtyisimme taisteluun Ranskan marskia vastaan?»
Herttua harkitsi, ennenkuin vastasi:
»Nyt on maanantai. Huomenna menen Oppenauhun asettuakseni sissienne etunenään; perjantai-iltana teemme hyökkäyksen. Antakoon se päivä meille korvauksen Consarbruckin päivästä, jolloin kärsimme tappion! Mutta», jatkoi hän, kääntyen toisen puoleen, »sanon vielä kerran, tällä viimeisellä yrityksellä on menestymisen toiveita ainoastaan siinä tapauksessa, että varusväki on yhteistoiminnassa, että miina räjähtää hyökkäysjoukon alla ja että kaupungin väestö avustaa meitä.»
»Aivan niin; hyökkäysjoukko houkutellaan tuhoon, sillä olen Freiburgissa huomenna. Sovittuna iltana ilmoittakaa minulle merkillä olevanne valmis käymään toimeen käsiksi!»
»Tästä talosta ammuttu raketti ilmaisee teille, että me ryhdymme hyökkäämään.»
»Raketti; se sopii, pitäkää siis varmana, että kaikki asekuntoiset miehet ryntäävät kaupungista musertamaan ranskalaisia! Luottakaa minuun, herra herttua, sillä meillä on samanlaiset pyrkimykset!»
Joelin huojennukseksi herttua nousi pystyyn osoittaakseen keskustelun päättyneen, mutta Walton ei hievahtanut paikaltaan.
»Vielä muutamia minuutteja, teidän korkeutenne! Kaikki meidän välisemme asiat eivät vielä ole järjestetyt. Teidän korkeudeltanne on nähtävästi jäänyt huomaamatta eräs olennaisen tärkeä kohta.»
»Ahaa!» äänsi Lotringin herttua. »Unohdin, että kaikista palveluksista pitää maksaa ja ettemme ole vielä sopineet palkkiosta.»
»Teidän korkeutenne on väärässä», vastasi Walton, lävistäen päätänsä. »Kun menestys on saavutettu, saa teidän korkeutenne sitten arvioida sen siitä koituneen hyödyn mukaan.»
»Hitto hänet vieköön!» mutisi kenraali. »Hän ei pyydä mitään, ja niinpä hänen ehtonsa käyvät hirveän kalliiksi.»
»Vain muuan pikku asia vielä; on sovittu, että menen kaupunkiin. Eikö minun pitäisi saada linnoituksen päällikölle esitettäväksi jonkunlaista suosituskirjettä, jotta hän noudattaisi teidän korkeudeltanne hänelle viemiäni ohjeita ja näyttäisi minulle miinan, jonka haluan sytyttää omin käsin», selitti Walton, virnistäen pirullisesti, mikä puistatti soturia. »Muutoin se arvoisa upseeri epäilee minua urkkijaksi ja soveltaa minuun sotalain määräämiä, ripeitä menettelytapoja — mikä ei havaittavasti edistä teidän korkeutenne asiaa.»
Herttua punnitsi ehdotusta tuokion.
»Niin», myönsi hän, ottaen esille muistikirjansa, jonka jokaiselle sivulle oli painettu hänen nimimerkkinsä, jotta hänen upseerinsa ne tuntisivat. »Braun vastaa minulle teistä, ja minä saatan vastata teistä muille — määrättyyn asteeseen saakka. Annan teille haluamanne paperin.» Hän kirjoitti lyijykynällä ja luki sanat ääneen:
»Eversti Schultzille, Freiburgin komentajalle. Eversti, toivomme Teidän ottavan tämän kirjeen tuojan vastaan, osoittaen hänelle lähettiläällemme tulevaa kunnioitusta, ja myöntävän hänelle kaikki, mitä hän ehkä haluaa asiamme eduksi ja kaupungin puolustukseksi.»
»Se kelpaa!» huomautti Walton. »Seis!» varoitti herttua, jatkaen:
»Mutta jos mainittu lähettiläs ehdottaa linnoituksen antautumista tai näyttää tekevän jotakin, niistä on haittaa puolustukselle, tahi olevan millään tavoin yhdessä juonessa vihollisen kanssa, niin rangaiskaa häntä heti empimättä urkkijoita ja kavaltajia koskevan lain mukaan!»
Hän silmäili petturia tiukasti ja kysyi:
»Ymmärrättekö tämän?»
»Kyllä, herra herttua», vastasi Walton; hän olikin kuunnellut lukemista pää selvempänä kuin Joel, jonka täytyi koettaa ymmärtää saksankieltä.
Herttua allekirjoitti paperin ja irroitti lehden muistikirjastaan.
»Eversti tuntee käsialani», sanoi hän, »minkä vuoksi nimikirjoitukseni oikeutta ei epäillä. Varoittaakseni teitä vakuutan, että hän panee toimeen määräykseni, vaikka hänen pitäisi tehdä se omin käsin.»
Walton napsautti sormiaan niin luontevasti, että herttua pettyi. Hän ojensi paperin, lausuen:
»Menkää ja varokaa, ettei sitä teiltä löydetä, jos osutte vastakkain marski Créquyn sotilaiden kanssa!»
»Minun täytyy päästä hänen läheisyyteensä, koska lasken hänen auttavan minut Freiburgiin.»
»Mitä?»
»Menen hänen puheilleen sotaministeri Louvoisin sanansaattajana. Lähdin Pariisista aikeissa hankkia kysymyksessä olevat tiedonannot. Olen sivuuttanut lähetin matkalla ja tiedän, mistä saan ne käsiini.»
Piilossa olevaa Joelia puistatti hänen ajatellessaan, että hän olisi saattanut tällä hetkellä nukkua aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa.
»Lähetän teidän korkeudellenne jäljennöksen niistä asiakirjoista, ja mitä tulee tähän passiini, on minulla kätköpaikka, josta en usko ovelienkaan sitä löytävän.»
Hän kosketti sauvansa kädensijaa ja osoitti, että se sellaisenaan oli peräti viaton; hän irroitti kärkihelan, ja sauva tuntui kuulostavan täysinäiseltä; mutta koristeellisista ryhmyistä, joista oksat oli leikattu pois, eräs sauvan keskikohdalla sijaitseva osoittautui teennäiseksi ja sen alta tuli näkyviin ontelo. Hän kiersi paperin kokoon ja pisti sen sinne. Kiinnitettyään irtokappaleen paikalleen hän sivalsi sauvallaan ilmaa ja virkkoi hilpeästi: »Siinä salaisuus. Teidän korkeutenne kirjettä eivät ranskalaiset löydä.»
Chevalierilta ei tempun ainoakaan yksityiskohta ollut jäänyt huomaamatta. Herttua Kaarle Viides lähti liittolaisineen tallipihan portille ja lausui muutamia sanoja Braunille, joka oli seisonut kuin kuvapatsas, tähyillen tielle.
Ruhtinaan kasvoilla oli väsymyksen, inhon ja vastenmielisyyden aiheuttama masennuksen ilme, kun hän poistui notkelmassa vartoavan saattueensa luokse.
»Kuinka suuri häpeä ja sääli, että minunlaiseni ruhtinaan, joka on sukua Euroopan loistavimpien sukujen kanssa, on kohtaloa vastaan taistellakseen pakko liittoutua Pariisin myrkyttäjien rikostoverin kanssa!»
»Mikä vahinko», mietti Joel piilopaikassaan, »etten voi vangita tätä miestä — Lotringin herttuaa, marski Créquyn ja Ranskan leppymätöntä vihollista! Minun täytyi päästää hänet menemään, vaikka minun olisi vain tarvinnut laskea sormeni häneen. Marski olisi onnitellut minua koko armeijan kuullen; kuningas olisi kutsunut minut kotiin syytääkseen minulle kunnianosoituksia, rikkautta ja kunniamerkkejä — mutta kaikki on mennyttä, ei ole lainkaan varmaa, että saan vangituksi tämän luopion!»
Vale-englantilainen ja Braun puhelivat parhaillaan pensasaidassa olevan aukon luona. Talossa vallitseva hiljaisuus herätti heissä hieman epäluuloja.
»Pyh!» äänsi Walton vihdoin, lähtien saksalaisen edellä taloa kohti. »Minä vastaan naisesta. Lähetämme hänet yläkertaan katsomaan, nukkuuko mies, ja jos niin on, lopetamme koko jutun. Kuulitteko? Hänellä olevien papereiden täytyy käydä passistani mennessäni marski Créquyn puheille. Ne saadessaan hän on liian iloinen ottaakseen tarkkaa selkoa siitä tarinastani, kuinka tapasin niiden kuljettajan rosvojen kuolettavasti haavoittamana ja kuinka hän uskoi ne minun huostaani. Hän lausuu tervetulleeksi ranskalaisen, joka on tehnyt velvollisuutensa eikä ole yrittänyt myydä tiedonantoja Lotringin herttualle.»
Hän veti miekkansa esille ja astui taloon, seurassaan majatalonisäntä veitsi aseenaan.
»Nyt on meidän aikamme», kuiskasi nainen, joka oli kuullut vainoojansa olevan läheisyydessä.
He juoksivat tallille, iso ovi oli raollaan, ja he saivat hevoset ulkosalle yhdessä tuokiossa. Joel keikahti satulaan ja auttoi naisen ratsun selkään; jälkimäisen satula ei ollut naisten kuosin mukainen, mutta sen seikan kohentamiseen ei ollut aikaa, ja nainen nousi ratsaille niin hyvin kuin taisi. Heidän vauhtiaan kiihdytti se, että he kuulivat majatalosta kiukkuisia sanoja, kirouksia ja huutoja, joten he arvasivat poissaolonsa tulleen ilmi.
Rinnakkain hevoset hyppäsivät pensasaidan ylitse aukon luona, ja puolittain kääntyen Joel tiedusti:
»Minne lähdemme?»
»Ranskalaisten leiriin Freiburgin edustalle tietysti.»
»Ei; juuri sinne he lähtevät; ettekö kuullut, että sinne vievillä teillä vilisee sotarosvoja. Ajanhukka ei ole mitään verrattuna tiedonanto jeni menetykseen. Valitaan joku toinen tie, ja ajakoot he umpimähkään meitä takaa, kuten he tehnevät.»
»Oikein hyvä. He koettanevat myöskin ehättää meidän ja ainoan sillan väliin, samalla kun meidän sopii mennä virran poikki eräästä toisesta paikasta lautturin veneessä. Sinne pääsemme varmasti etenemällä pitkin rantaa virralle ehdittyämme.»
»Kiiruhtakaamme siis metsään! Mutta ikäväkseni en ole pannut kavaltajia maistamaan säiläni terästä enkä vaihtanut laukauksia sen roistomaisen majatalonisännän kanssa hänen käyttäessään pitkää pyssyään ja minun käyttäessäni pistoolejani, jotka ilokseni ovat muassani.»
KUUDESKOLMATTA LUKU
Sotaonnen vaihtelua
He ratsastivat metsässä petollisen aamunkoiton sarastaessa, mutta puiden suojassa oli hämyistä; ja heidän hevosiaan uuvuttivat lahonneiden lehtien peittämä pehmeä maaperä ja niiden vuohisiin takertuvat köynnöskasvit.
»Voi!» valitti nuori nainen, jatkaen paljastustaan. »Ihminen ei saa itse valita vanhempiaan, ja äitini — Jumala hänelle anteeksi antakoon! — nimi saa aina vastaisuudessakin aikaan kauhun ja kammon puistatuksia. Hän oli kätilö tutustuessaan isääni, joka muka opettaessaan hänelle noituutta — sillä äiti teki viattomia taikatemppuja ja ennusteli ylimysnaisille — neuvoi häntä valmistamaan myrkkyjä, muun muassa hienonhienoa pulveria, joka leijailee ilmassa, niin että valmistajan täytyy käyttää lasinaamaria, sekä eliksiriä, joka tislataan rupisammakon päässä muodostuneesta jalokivestä. Vanhemmillani oli myymälä, josta kaikki synnit ja intohimot saattoivat saada apua ja tyydytystä, ja heillä oli paljon asiakkaita — aviovaimoja, joiden puoliso oli rasituksena, aviomiehiä, jotka halusivat päästä eroon vaimostaan, ylhäisiä naisia, joilla oli vastuksena kilpailijatar, omaisuudenperijöitä, jotka olivat tuhlanneet omat perintövaransa, kunnianhimoisia valtiomiehiä, jotka maltittomasti pyrkivät ylenemään, toimentavoittelijoita, vihollisia, joita tulvi Pariisiin ostamaan välineitä, nopeasti tyydyttääkseen pyrkimyksiään tai turmeltuneita taipumuksiaan.»
»Kuunnelkaahan!» keskeytti Joel kuullessaan etäältä ratsujoukon kaviontöminää.
Aamun hiljaisuudessa kuuluivat kavionkapsahdukset saviperäiseltä maantieltä selvästi kuin vasaraniskut.
»Meitä ajetaan takaa», pitkitti nuori mies. »He ovat suunnilleen sillä paikalla, jossa poikkesimme valtatieltä; he menevät edelleen — he ovat sivuuttaneet sen kohdan.»
Tosiaankin ääni hiljeni ja vaimeni pian täydelleen.
»Juuri siellä ensi kerran näin tuon Waltonin», jatkoi Thérèse. »Hänet tunnettiin 'Englantilaisen' nimellä, koska hän oli syntynyt Lontoossa mustalaisvanhemmista. Hän on pelkurimainen, kavala ja petollinen, julma, saaliinhimoinen ja kamalan turmeltunut; mutta samalla hän on toimelias, älykäs, opillisesti sivistynyt, hänellä on hyvä esiintymistapa, ja hänen kielenkäyttönsä on taidokasta. Juuri häntä joukkue käytti neuvotellessaan markiisitar de Montespanin kanssa tämän kamarineitojen välityksellä hänen suunnitellessaan kuninkaan kuoleman järjestämistä.»
»Kuninkaan kuolemanko?» kertasi Joel, hätkähtäen satulassaan.
»Siihen aikaan», jatkoi nainen ponnekkaasti, »jolloin Ludvig piti kauniista Fontangesista enemmän kuin hänestä, sillä hetkellä —»
»Sellainen rikos tuntuu uskomattomalta», huomautti chevalier, »ja kuninkaan suosikin hautomana —»
»Hän olisi ollut valmis empimättä uhraamaan kuninkaallisen rakastajansa sen tuskan, kiukun ja häpeän lievitykseksi, että hän näki kuninkaan toisen naisen lumoamana. Sitäpaitsi väitökselläni on todistus lavealti esitettynä markiisittaren isälleni lähettämässä kirjeessä, jossa hän pyysi myrkkyä.»
Joel ei kuullut tätä viimeistä lausetta, koska hän kuunteli toiselta taholta kantautuvaa ääntä. Kuului kohinaa, ja heidän poskiaan leyhytteli kostea, viileä tuulahdus.
»Siellä on joki», sanoi Joel.
Kymmenen minuuttia myöhemmin he saapuivat Reinin rantaäyräälle; aamuruskon hohteessa kalpeneva kuu paistoi vinosti, saattaen pajut näyttämään haamuarmeijalta. Heidän hidasta vauhtia edetessään rantaa pitkin nainen kertoi edelleen:
»Mitenkö sellainen konna kietoi minut pauloihinsa? Osaanko selittää sokeata viehtymystäni muutoin kuin sen nojalla, millaisessa piirissä minut oli kasvatettu? Parittajia ja taikureita, valepappeja ja murhamieskemistejä, jotka eivät tunnustaneet muuta jumalaa kuin pahuuden, eivät pelänneet mitään muuta kuin poliisiviranomaisia eivätkä tienneet mitään omastatunnosta. Lyhyesti sanoen, hänestä tuli rakastajani äitini tyytyväisyydeksi, sillä olin nuhteena hänelle niin kauan kuin pysyin kunniallisena. Isäni kuitenkin, joka rakasti minua, kuten tiikeri rakastaa pentuaan, koetti yksin kiskoa minua pois tämän paholaisen kynsistä.
— 'Hän vielä kerran myrkyttää sinut', varoitti isä minua.
— Lopulta hän pieksi minua, ryösti minulta ja petti minua, mutta minä rakastin häntä yhtäkaikki —»
»Eikö tuo ole tarkoittamanne talo?» kysyi Joel.
Kuunnellessaan kertomusta hän oli jatkuvasti tähyillyt maastoa, ja puhuessaan hän osoitti kädellään eräällä kummulla sijaitsevaa, hirsistä karkeasti veistettyä mökkiä. Myllertävässä aallokossa keinui vene kaislojen seassa kiinnitettynä köydellä paaluun. Hypähdettyään satulasta maahan chevalier kolkutti ovelle, kunnes miehenääni huusi sisältä:
»Mitä tahdotte?»
»Ystävä, tarvitsemme apuanne», vastasi bretagnelainen.
»Maksamme avustanne sen, mitä vaaditte», lisäsi nainen, hänkin laskeutuen ratsailta.
He kuulivat piin kalahtavan teräkseen, kun kalastaja iski tulta. Ovi avautui verkalleen, ja lautturi näyttäytyi kynnyksellä; hän oli iäkäs, vanttera mies, hänellä oli päivettynyt iho, hän piti koholla lyhtyä tarkastaakseen tulijoita, ja toiseen käteensä hän oli ottanut venehaan, puolustaakseen kotiaan.
»Hyvä mies», ilmoitti Joel, »haluamme päästä virran poikki».
»Se ei ole helppoa aamu-usvassa; virta on voimakas, ja matala veneeni vuotaa.»
»Olen kuninkaan palveluksessa», selitti Joel, »ja jos hukumme, ei teiltä kiristetä korvausta. Ja minun omasta kohdastani teidän täytyy totella tai minun on pakko kohdella teitä jyrkästi. Terästä tai hopeata — valitkaa!» Ja hän läimäytti kädellään miekkansa nuppia.
»Jos asianlaita on siten», vastasi toinen pelästyneenä, »korjaan vuodon parhaani mukaan nauloilla, tervatulla vaatekaistaleella ja puupalasella».
»Kuinka pitkän ajan se työ vaatii?»
»Luullakseni ei enempää kuin kaksikymmentä minuuttia.»
»Hyvä on», virkkoi nuori upseeri hirvittävän tuimana. »Jollemme viimeistään puolen tunnin kuluttua ole keskellä virtaa, niin te uppoatte sen pohjaan kivi kaulassanne!»
Vanhuksen valmistautuessa kiireisesti korjaamaan venettään menivät pakolaiset mökkiin ja istuutuivat.
»Miten saavuitte Pariisista näille seuduille, Lotrinkiin ja Elsassiin?» tiedusti Joel kumppaniltaan.
»Voi!» valitti La Voisinin tytär. »Kohtaloni kaiketi määräsi kaikki. Jumalan laupeus oli kulutettu loppuun, ja inhimillinen oikeus oli ärsytetty toimimaan. Eräänä aamuna monsieur Lareynie vangitutti meidät kaikki, ja asiaamme alettiin tutkia kidutuskammiossa. Onneton äitini tuomittiin kuolemaan, ja hänet sekä yli kolmekymmentä hänen rikostoveriaan teloitettiin. Isäni tuomittiin vankeuteen; minut armahdettiin nuoruuteni ja rakastajani sen nojalla, että hän oli ruvennut ilmiantajaksi. Meidät karkoitettiin maasta, mutta käytyämme Englannissa pujahdimme takaisin Pariisiin, jossa harjoitin äitini ammattia Rue Bouloin varrella, käyttäen Manicarden nimeä. Saavutin pian suosiota, koska olin yhtä taitava kuin äitinikin ja Walton tunsi kaikki hovin ja pääkaupungin ylimysnaisten salaisuudet. Mutta minua peloitti poliisin sekautuminen, ja sisuni menettäneenä, koko puuhaan kyllästyneenä astuin rohkean askelen, lähtien karkuun. Vaelsin tälle suunnalle, koska arvelin sodan ehkäisevän oikeudenkäytön ja myöskin toivoin, ettei rakastajani enää minua koskaan näkisi. Siinä olin väärässä, sillä hän yllätti minut Breisachissa, ja jouduin uudelleen kahleisiin. Hän haasteli menevänsä herttua Kaarlen palvelukseen, joka varmasti lausuisi Ranskan jokaisen vihollisen tervetulleeksi. Jollei meillä olisi mitään hänelle myytävää, suunnitteli Walton matkustaa edelleen Wieniin, jossa hän toivoi minun esiintyvän hovinaisena hankkiakseni valtiosalaisuuksia, jotka voisimme luovuttaa enimmän tarjoavalle. Lyhyesti sanoen, saattaisimme palata Pariisiin ryhtyäksemme harjoittamaan entistä ammattiamme. Mutta tällä kertaa suomukset karisivat pois silmistäni. Käsitin tämän miehen olevan rotumme vihollisen, ja häpeä karkoitti mielestäni häntä kohtaan tuntemani järjettömän intohimon. Mutta olen nainen, heikko, apua etsivä — te osuitte tielleni ja —»
»Kovaksi onneksi minun ei sovi viedä teitä leiriimme», huomautti chevalier.
»Se ei tee mitään, olenhan jo puhunut luostarista. No niin, minulla on jalokiviä suorittaakseni pääsymaksun johonkin pyhään taloon; kaipaan kiihkeästi unohdusta ja lepoa. Tahtoisin vaipua ristin suojelevaan varjoon, jossa saisin polvillani rukoilla anteeksiantoa rikoksistani. Haluan katua ja rukoilla — rukoilla äitini puolesta, joka on sovittanut rikoksensa mestauslavalla, ja isäni puolesta, joka sovittaa omia rikoksiaan jossakin vankiluolassa —»
»Olette maininnut joitakuita nimiä, mutta isänne ja äitinne nimiä en oikein tiedä.»
»Minun täytyy ponnistaa tahtoani lausuakseni ne nimet, jotka kuullessaan pariisilaiset tekevät ristinmerkin ikäänkuin nähdessään jonkun hornamaisen ilmestyksen. Mutta jos siitä huolimatta vaaditte —»
»Älkää luulko, että minua kiihoittaa pelkkä uteliaisuus. Itsepintaisuudellani on toinen syy ja toinen tarkoitus. Olen saanut tehtävän, ja kenties se on tarkoitettu juuri teidän hyväksenne.»
»Millaisen tehtävän — kenen antaman — puhukaa!»
Jos Joel olisikin puhunut, ei nainen olisi kuullut, sillä bretagnelaisen ääntä voimakkaampana kajahti rantaäyräältä:
»Tuolla he ovat! Tunnen hevoseni, joka on sidottu tuonne puuhun. Kymmenen kruunua sille, joka syöksyy tuonne alas ja estää heidät pääsemästä ratsaille!»
»Vene!» kiljaisi Joel, juosten ulos mökistä.
»Se on korjattu. Astukaa siihen! Kiiruhdan työntämään sen irti rannasta.»
Joel otti naisen syliinsä ja laski hänet veneeseen. Mutta vanhuksen pää meni sekaisin, kun hätyyttäjät laskeutuivat rantatöyryltä, taluttaen hevosiaan, joiden selästä heidän oli ollut pakko laskeutua, ja uhkasivat käydä joukolla heidän kimppuunsa. Hänen vapiseva kätensä hairahtui irroittaessaan köyttä paalusta, ja hän ähkäisi: »Pyhä äiti!» kykenemättä mihinkään.
»Antakaa mennä — siepatkaa sauvoimenne ja työntäkää vene ulommaksi!» komensi Joel, tarttuen syvälle maahan iskettyyn paaluun ja nykäisten sen irti yhtä helposti kuin puutarhuri nykäisee maasta retiisin.
»Varokaa, chevalier, varokaa!» kirkaisi nainen.
Kolme niistä vintiöistä, jotka Walton oli jo saanut mukaansa matkan varrelta, uskalsi ratsastaa jyrkkää äyrästä alas. Kahdella heistä oli kädessä miekka, kolmannella pistooli. Vedenrajassa he seisauttivat ratsunsa, niin että ne kavahtivat takajaloilleen, ja ympäröivät nuoren upseerin. Hänen käsissään oli paalu, joka olisi kelvannut sillan kannattimeksi. Hän heilutteli sitä nuijan tapaan, ja tuokion ajan vallitsi kamala käsikähmä, kuului murskaavien iskujen tärähdyksiä, putoavien ruhojen tömähdyksiä, kiljaisuja, kirouksia ja hevosten hirnaisuja. Kaikki kolme ahdistajaa lennähtivät satulasta, kaksi miekkaa sinkosi viidentoista askelen päähän, ja pistooli juuttui sen laukaisijan nyrkkiin. Viimemainittu virui selällään rannalla tajuttomana. Hänen kumppaneillaan oli katkennut käsivarsi ja murtunut leukapieli. Voittajan poski oli mustana ruudinsavusta ja hänen upeat kiharansa olivat kärventyneet, mutta vahingoittumattomana hän nousi veneeseen ja pani sen lipumaan virralle, sysäten väkevästi paalulla.
Muiden lurjusten ennätettyä vedenrajaan oli vene yltämättömissä. Waltonin ja Braunin suu oli vaahdossa raivosta. Edellinen hoputti hevosensa veteen ikäänkuin pakottaakseen sen uimaan pakenijoiden jälkeen ja heristi keppiään Portoksen pojalle, seisoen jalustimien varassa ja karjuen:
»Äh, sinä koira!»
Tämä herjaus sai Joelin sisun kuohahtamaan, hän sieppasi pistoolin vyöstänsä ja ampui huutajaa. Mutta samassa hevonen upposi mutakuoppaan, ja Waltonin pää painui alemmaksi. Ison luodin sai rintaansa Braun, joka horjahti taaksepäin ja solui hitaasti satulasta maahan.
»Varokaa!» huusi muuan joukkueesta Waltonille. »Joki on petollinen — jos ratsunne menettää jalansijan syvemmällä kohdalla, niin —»
Roisto ei kuullut mitään; hurjana kiukusta, silmät verestävinä ja huulet vapisevina hän sähähti:
»He pääsevät pakoon — ei, he eivät saa päästä pakoon!» Joelin toinen luoti pyyhkäisi hänen hiuksiaan, tehden yhtä puhtaan jäljen kuin niitä olisi saksilla leikattu ja jättäen punaisen juovan hänen ohimoonsa. Kipu vain vimmastutti häntä, ja hän kiljui:
»Teillä on muskettinne, ampukaa häntä, toverit!» Vene loittoni nyt rannasta verkalleen, koska vuolaassa virrassa oli paljon pyörteitä, ja se eteni huonosti siitä huolimatta, että Joel pani pois tyhjän pistoolinsa ja tarttui sauvoimeen auttaakseen vanhusta.
Rosvot ehättivät irroittamaan pyssynsä satulannupista. »Käykää pitkäksenne!» komensi Joel naista, samalla itse asettuen ikäänkuin suojamuuriksi lautturin eteen. Siten he odottivat, kun suunnilleen puolet rosvoista ampuivat yhteislaukauksensa.
Kuusi tai seitsemän laukausta pamahti, ja kuulat viuhahtelivat veneen ympärillä; vanhus vilkaisi taaksensa, mutta samassa pyörre käänsi venettä, joten hän joutui pois Joelin suojasta, ja myöhästynyt luoti tunkeutui korvan vierestä hänen aivoihinsa, raapaistuaan bretagnelaista. Onneton mies menetti tasapainonsa ja kaatui veneen matalan laidan ylitse veteen, yhäti suonenvedontapaisesti puristaen sauvointa. Tämän vahingon johdosta päästivät rannalla seisovat, raa'at sotilaat käheän riemuhuudon, ja ne, jotka eivät vielä olleet ampuneet, tähtäsivät noudattaakseen Waltonin määräystä. Tämä pyrki uivan ratsunsa selässä tavoittamaan venettä, jonka molempiin airoihin Joel tarttui koettaakseen ohjata sitä virran poikki.
»Alas, alas!» huusi hän Thérèselle, joka kohotti päätänsä mutta varoitus tuli liian myöhään.
»Tähdätkää matalalle!» kiljaisi Walton, toivoen venheen vahingoittuvan, jollei siinä oleviin ihmisiin osuisikaan, ja useimmat luodit kiitivät pitkin vedenpintaa.
Taaskin yhteislaukausta seurasi myöhästynyt luoti tai pari, ja naiseen, joka oli luullut, ettei hänen tarvinnut pelätä muuta kuin yhteislaukausta, ja joka hieman kohottautui varmistuakseen siitä, että hänen puolustajansa ei ollut haavoittunut, osui ammus. Hän vierähti veneen pohjalle, mutisten:
»Hyvä Luoja, ole armollinen minulle — ole sääliväinen Pierre Lesagen ja La Voisinin tyttärelle!»
Hänen tuskaansa syvensi se, että hän näki chevalierin jäntevän hahmon huojuvan kuin puun, jonka runkoon on kirves voimakkaasti isketty. Joel pudotti airot käsistään, mutta veneeseen, ja oli pian pitkänään teljoilla värähtämättäkään.
»Hurraa!» luikkasi Walton, joka oli ehtinyt joen uomaan ja jota virta kiidätti pyörteessä kieppuvaa venettä kohti. »Heretkää ampumasta, jotta luodit eivät osu minuun! Minä voin nyt lopettaa heidät.»
Mutta taaskin virta teki kepposen; se tarttui veneeseen ja lähti viemään sitä vastaista rantaa kohti hyvää vauhtia, joten seuraavat laukaukset todennäköisesti osuisivat harhaan; sitäpaitsi se työnsi Waltonin ratsuineen ampumalinjalle.
Aamu oli valjennut täydelleen, ja esineet alkoivat piirtyä näkyviin usvan vieriessä pois virralta.
Vale-englantilainen nauroi lyödessään hevostaan, saadakseen sen uimaan vinhemmin. Sitten hän siirsi sauvan vasempaan käteensä ja ojensi oikean tarttuakseen veneen laitaan; nauttien hän katseli veriläikkiä, naisen kalpeata ja liikkumatonta hahmoa ja bretagnelaisen, hänen suunnitelmiensa sotkijan, kookasta ruhoa. Voitto oli kuin olikin hänen kätensä ulottuvilla.
»He ovat käsissäni!» huusi hän.
Samassa hänen uupuneen hevosensa voimat pettivät, ja tuntiessaan sen uppoavan jalkojensa välistä hän tarttui veneen laitaan molemmin käsin; keppi tipahti veneeseen. Hänen kauhukseen Joel nousi, kääntyi polvillaan ja kouraisi hänen kurkustaan otteen, jota ei kolme kertaa niin vahva mies kuin hän oli olisi jaksanut irroittaa.
»Lukekaa viimeinen rukouksenne!» käski bretagnelainen. »Ranskalaisen koiran purema tappaa!»
Senjälkeen hän nousi pystyyn, piti kuristettua seikkailijaa tämän toisella rannalla seisovien ystävien näkyvissä ja viskasi hänet ylenkatseellisesti virtaan heidän suunnalleen. Luotituisku hyppelehti vedenpinnalla hänen ympärillään, mutta hän oli poissa pyssynkantamalta. Seuraavalla hetkellä vene pysähtyi rantamatalikolle. Joel otti naisen liikkumattoman ruumiin syliinsä ja hypähti rannalle.
Hänen kavutessaan rinnettä ilmestyi näkyviin joukko aseellisia ratsumiehiä, joilla oli musketit valmiina käytettäviksi.
»Kuka siellä?» huudettiin.
Joukkue oli ranskalainen kulkuvahti.
»Ranska!» vastasi sankarimme.
»Suunnatkaa aseenne alaspäin ja tulkaa tänne!»
Kun Thérèsen kantaja totteli, nousi aurinko metsän takaa, koko maisema muuttui äkkiä valoisaksi, ja molemmin puolin kajahti huudahduksia tulvimalla.
»Mikä kohtaus! — Saint Fiacren tammen bretagnelainen! — Korpraali de Bregyn vastustajat»
»Kuinka onnellinen sattuma!» ihasteli Joel yhtä hämmästyneenä. »Saint Germainin metsän muskettisoturit — herrat de Gace, Escrivaux, Hericourt ja Champagnac!»
Chevalierit kyselivät häneltä kyselemistään:
»Mistä tulette — tässä asussa ja tämä veren tahraama ruumis taakkananne?»
»Hyvät herrat, selitän kyllä kaikki», lupasi nuori mies, »mutta ajatelkaamme nyt tätä kovaonnista naista! Taivaan nimessä auttakaa hänet saamaan, mitä hän tarvitsee — suojaa, vuoteen ja hoitoa!»
»Hm», äänsi osastoa komentava, iäkäs upseeri, »minun luullakseni tämä haavoittunut kaipaa pikemminkin pappia kuin lääkäriä, mutta tehkäämme siitä huolimatta voitavamme! Nämä herrat auttakoot teitä kantamaan hänet lähimpään taloon, mennessänne leiriin, sillä aikaa kun minä tarkastan tuota toisella rannalla seisovaa omituisen näköistä miesryhmää.»
Veneen airoista laitettiin väliaikaiset paarit, ja ratsumiehen vaippaan kiedottuna nainen kannettiin maalaistaloon. Sillä välin rosvot olivat lähteneet pakoon, nähtyään aseistetun joukko-osaston. Heitä ei ensinkään haluttanut jäädä muskettituleen etsimään Waltonin ruumista, joka otaksuttavasti oli uponnut ollakseen enää koskaan kohoamatta ilmoille.
Talonpojan vaimo riisui naisen ja pani hänet vuoteeseen. Haava sidottiin väliaikaisesti liinanöyhdällä ja kääreillä, mutta toiveet olivat vähäiset; luoti oli mennyt suoraan ruumiin lävitse. Kun hänen oli annettu haistaa etikkaa ja hänen ohimoitaan oli sillä hierottu, alkoi hänessä näkyä elonmerkkejä. Hänen poskilleen levisi lievä puna, samalla kun hänen huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä avautuivat. Hän loi ympärilleen sekavan, harhailevan, kiillottoman katseen.
Joel, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, kumartui hänen puoleensa.
»Tunnetteko minut?» tiedusti hän.
Katse kirkastui tuntemisen merkiksi.
»Kuuletteko ja ymmärrättekö sanani?» kysyi bretagnelainen edelleen.
Silmät vastasivat samalla tavoin, ja Joel kääntyi muiden puoleen, pyytäen: »Jättäkää meidät kahden kesken vähäksi aikaa, koska minun täytyy puhua hänen kanssansa!»
Kaikki lähtivät ulos, jättäen heidät kahden kesken; Joel piti haavoittuneen kylmää kättä omassaan.
»Oletteko siis Pierre Lesagen ja La Voisinin tytär?»
»Kyllä», vastasi toinen häpeissään, nyökäten ja puhuen tuskin hengitystä kuuluvammin. »Herätän teissä kammoa, eikö totta?» lisäsi hän vaivaloisesti.
»Olen etsinyt teitä, Thérèse-rukka, luovuttaakseni teille tämän esineen.» Hän veti poveltaan medaljongin, ojentaen sitä naiselle. Tämän silmät laajenivat hämmästyksestä hänen tuntiessaan numerolla 141 varustetun vangin muistoesineen.
»Niin, tunnen tämän medaljongin — se oli isäni. Miten se on joutunut teidän haltuunne?»
»Sain sen oikeudenmukaiselta omistajalta — Pierre Lesagelta —»
»Oletteko nähnyt hänet?» kirkaisi haavoittunut hiljaa.
»Olen sekä nähnyt hänet että puhellut hänen kanssansa; Bastiljissa —»
»Oliko hän vankina siellä? Luulin hänen istuvan Vincennes-linnassa. Armias taivas! Onko hänet teljetty sinne?»
»Hän poistui sieltä jo — yli kuusi viikkoa sitten — hän kuoli.»
Hän selosti hänen ja vankikumppaninsa välisen kohtauksen ja mainitsi epäilevänsä, olivatko Waltonin hänelle hankkimat karkaamisvälineet vilpittömässä mielessä annetut.
»Sitä roistoa — kuinka oikein teinkään poistuessani hänen luotansa! Hän yksin on välttänyt rikollisen äkillisen tuhon.»
»Ei suinkaan — hukkunut jokeen», ilmoitti Joel.
»Kaikki he ovat menneet toiseen maailmaan», jupisi nainen, »täällä kokemansa omituisen kohtalon jälkeen. Mitenkähän taivaallinen tuomari ottaa vastaan isäni ja äitini? Miten heidän tyttärensä otetaan vastaan?»
Hän työnsi helyn pois luotansa.
»Pitäkää se!» kehoitti hän. »Se on sellainen talismani, joka tuo kantajalleen, jos hän osaa sitä käyttää, kaikkea, mitä inhimillinen kunnianhimo saattaa haluta: rikkautta, arvoa, kunniaa ja valtaa! Siinä on kirje, joka todistaa oikeaksi sen, mitä vakuutin teille lautturin majassa, mutta mitä te ette tahtonut uskoa. Siinä markiisitar de Montespan vimmoissaan siitä, että kuningas oli hylännyt hänet La Fontangesin tieltä, pyysi Pierre Lesagelta ja La Voisinilta myrkkyä, jolla hän voisi päästä eroon kilpailijattarestaan ja kostaa rakastajalleen. Tämä tunnustus on täydellinen ja allekirjoitettu. Hänen on täytynyt olla rakkaudesta sekaisin tehdessään sellaisen tunnustuksen, suunnattoman järjettömyyden! Mutta eikö olekin kirjoitettu, että ne, jotka taivas tahtoo tuhota, se ensin tekee mielettömiksi? Olkoonpa sen laita miten tahansa, jos se kirje viedään kuningas Ludvigin silmien eteen, saattaa se lähettää kopean markiisittaren Lesagen vankilaan tai mestauslavalle! Sekä kuningas että markiisitar ovat valmiit ostamaan sen mistä hinnasta tahansa, sillä vaikka hallitsija pelastuikin, viruu Fontanges-parka haudassa. Jommaltakummalta heistä, oivallattehan, kirjeen omistaja varmasti saa, mitä vain haluaa vaatia. Annan teille tämän paperin ja medaljongin.»
»Minulleko?»
»Hänelle, joka näkee viimeiset hetkeni, kuten te näitte isä-raukkani kuoleman.»
»Mitä tahtoisitte minun sillä tekevän? Minä en ole Montespanien joukkiota. Sitäpaitsi hän on poistunut hovista epäsuosiossa.»
Hymyntapainen vilahti kuolevan huulilla.
»Oi, chevalier, ilmeisesti olette perehtymätön hovin asioihin! Suosikki ei milloinkaan putoa niin alas, ettei hän saattaisi pahuuden siivillä kohota takaisin putoamiskohdalleen. Hän on usein näyttänyt menettäneen valtansa, mutta joka kerta hän on vallannut paikkansa jälleen ja kostanut palattuaan.»
»Mutta minä tuskin muuta kuin parhaiksi tunnen tämän markiisittarenne», vastasi Joel vilkkaasti. »En ole hänen puoluelaisensa enkä hänen vihamiehensä. Minkätähden minulla pitäisi olla aseita häntä vastaan?»
Nainen suuntasi häneen silmänsä, joista kuvastui ikuisen yön tumma syvyys. Hänen äänensä kuulosti toiseen maailmaan kuuluvalta, kun hän sanoi:
»Tulevaisuuden esirippu vedetään syrjään kuolemaisillaan olevien henkilöiden katseen tieltä, ja sitäpaitsi minulla on ennustuslahja. Näen, että teidän täytyy kamppailla sen naisen kanssa rakkaanne puolesta —»
Joel hätkähti, sillä Auroren kuva välähti hänen mieleensä, ja hänen sydäntään vihlaisi.
»Pitäkää medaljonki — säilyttäkää sitä suojellaksenne sillä häntä — pelastaaksenne hänet!» vaati Thérèse äänensä käydessä heikommaksi. »Ja lahjana minulta, joka olisin rakastanut teitä kaikesta sielustani — jos olisitte ollut vapaa enkä minä olisi ollut arvoton teille!»
Ikäänkuin häveten suustansa luiskahtanutta tunnustusta hän tarttui raitiin molemmin käsin ja koetti peittää kasvojaan; mutta hänen käsivartensa herpautuivat ja sitten kangistuivat. Raiti putosi hänen hyppysistään, ja hänen silmänsä sulkeutuivat, samalla kun ovi avautui ja sisälle astui lääkäri, jota oli lähetetty noutamaan. Tulija silmäili tuokion valkeita kasvoja, jotka kuolema oli tehnyt hyvin kauniiksi, paljasti päänsä vakavasti ja lausui:
»Tämä nainen on kuollut.»
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Oman vaimon ansaitseminen
Freiburgin kaupunkia oli sen omalaatuisen aseman vuoksi armeijan vaikea saartaa, ja se huolestutti pahasti sitä piirittävää, tulista ja rajua sotapäällikköä Joelin vihdoin saapuessa sen edustalle.
Hänen uudet ystävänsä olivat olleet hänen muassaan surusaattueessa, kun Thérèse Lesage oli kannettu Alt-Breisachin hautausmaalle, saatuaan siihen luvan päälliköltään monsieur de la Berangelta, kevyen ratsuväen kapteenilta, vaikka joka mies olisikin tarvittu juoksuhaudoissa. Waldauhun saavuttuaan he saivat tietää marski Créquyn lähteneen päämajastaan tarkastamaan sotajoukkojaan, ja Joelia kehoitettiin odottamaan hänen paluutaan.
Lähestyessään Herdern-esikaupungin edustalle äskettäin kaivettuja juoksuhautoja he huomasivat sotilaiden keskuudessa vallitsevan mellakan; kevyitä ratsumiehiä oli laskeutunut satulasta, sitonut hevosensa kiinni ja ympäröinyt ryhmän upseereja, joita he uhkailivat sanoillaan ja nyrkeillään. Joelin ystävät ratsastivat hänen seurassaan paikalle, hypähtivät maahan, sitoivat hevosensa kiinni ja juoksivat ryhmän luokse.
»Mitä nyt?» tiedustivat he.
»Syy on marskin», selitti eräs ratsumies. »Hän pitää meitä pilkkana. Tyytymättä siihen, että hän käyttää meitä jalkaväkenä, hän vaatii meitä lähtemään juoksuhautoihin heiluttelemaan kuokkaa ja lapiota sapöörien ja miinoittajien tapaan.»
Hälinästä kohosi kuuluviin kapteeni Berangen ääni, puhutellen jotakuta, jota bretagnelainen ei nähnyt.
»Näettehän, monsieur», lausui hän, »sotilaitteni kieltäytyvän avustamasta noin likaisessa työssä. Koetan taivuttaa marskin luopumaan vaatimasta sitä — tällä välin pyydän teitä etsimään sapöörejä ja miinoittajia muualta.»
»Mutta minä taas sanon teille, kapteeni», vastasi toinen ääni, »että tykistön kenraalimajuri Basset antoi minulle määräyksen ottaa viisikymmentä miestänne auttamaan, jotta saisimme tämän juoksuhaudan kuntoon ja mörssärini paikalleen — ja kautta kaikkien jumalien, minä otan ne, vaikka minun pitäisi tuoda heidät väkisin työhön!»
»Pyydän teitä olemaan yrittämättä mitään sellaista, koska mieheni ovat kovin kiihtyneitä ja saattaisivat unohtaa sotapalveluksen säännöt.»
»Mitä tämä on?» mutisi bretagnelainen. »Pettävätkö korvani? Tuo toraisa ääni — ja tuo rehentelevä puhetapa tuntuvat minusta tutuilta!»
Tällä välin upseeri oli valinnut yhden kevyistä ratsumiehistä ja käski:
»Kuulkaahan, te pitkäruumiinen, alkakaa te tarttumalla kuokkaan ja näyttämällä esimerkkiä kumppaneillenne!»
Puhuteltu henkilö ei liikahtanutkaan.
»Ettekö kuullut sanojani?»
»Kuulin ne oikein hyvin.»
»Totelkaa siis tai —»
»Tottelen ainoastaan omia upseerejani, herrasmiehiä, joilla on samanlainen sotilasasu kuin minullakin ja joilla on pituutta enemmän kuin vaaksa päälaesta jalkapohjaan mitattuna!»
Syntyi yleinen naurunremakka, ja upseeri kiukustui yhä pahemmin.
»Te lurjus!» kivahti hän.
»Hiljaa, hiljaa, herra tykistöläinen!» tokaisi ratsusotilas pilailevasti. »Älkää syöksykö kimppuuni tuolla tavoin! Saattaisitte luiskahtaa saapasvarsiinne, ja sitten olisi pirunmoinen puuha löytää teidät jälleen!»
Hilpeys yltyi, ja vimmastunut tykistönupseeri huusi: »Kersantti Bonlarron!»
»Tässä.» Juoksuhaudasta kapusi näkyviin kookas, teräslakkinen mies.
»Kersantti, pidättäkää tuo kevyeen ratsuväkeen kuuluva, ylettömän tärkeänä esiytyvä miekkonen — tuo, joka nauraa noin äänekkäästi — ja viekää hänet päävahtiin rangaistavaksi!»
»Hyvä, monsieur!» Ja kookas soturi astui tarkoitettua ratsumiestä kohti; mutta kun hän ojensi kätensä tarttuakseen mieheen, peräytyi tämä, laskien kätensä miekkansa kahvaan ja ärähtäen:
»Kavahtakaa tekoanne! Älkää uskaltako kajota minuun sormellanne!»
»Varokaa, monsieur!» virkkoi Berange. »Huomautan teille, etteivät mieheni salli kumppaniaan raahailtavan sinne tänne.»
»Eivät kääpiön komennuksesta.»
»Kääpiön! Nämä herjaukset ovat sietämättömiä. Hei, tykkimiehet!»
Tykkimiehet riensivät ulos juoksuhaudasta, heiluttaen kaivamisvälineitään.
»Monsieur, pidän teitä vastuunalaisena mahdollisesta verenvuodatuksesta», lausui ratsuväenupseeri.
»Ja minä pidän teitä vastuunalaisena noiden sotilaittenne tottelemattomuudesta ja hävyttömyydestä — kapinoitsijain, joita kuritutan — hirtätän, kidututan ja teilautan haukkumisesta. Heidän kimppuunsa, pojat, ja pieskää niitä suupaltteja hyvin!» Hän vetäisi miekkansa tupesta, ja hänen kersanttinsa ja sotilaansa jäljittelivät sitä temppua.
»Kas niin», jupisi Joel, »nyt on aika kylmän pään sekautua asiaan».
Hän syöksähti mellakkaan ja sijoittui hyökkäykseen ja puolustukseen kohotettujen, välkkyvien säilien, kuokkien ja lapioiden keskelle.
»Ystäväni Joel!»
Niin huudahtivat tykistökapteeni ja -kersantti, joita bretagnelainen tervehti sydämellisesti.
»Pankaa pois miekkanne! Minun täytyy sanoa, että olette molemmat väärässä. Sinä ensi sijassa, hyvä kumppani», jatkoi hän Friquetille, »vaatiessasi vaikkapa asiaankuuluvaakin suoritusta niin rehentelevästi, komentavasti ja hyökkäävästi, että tekee mieli lähettää hiiteen sinut riitaisine luontoinesi. Pahus vieköön! Eihän ole hänen majesteettinsa kevyiden ratsumiesten vika, että heidän päänsä ja hartiansa kohoavat sinun yläpuolellesi. Sivuuta tämä viaton isommuus ja lohduta itseäsi sillä vanhalla sananlaskulla, että maasta pienikin ponnistaa!»
»Se on epäilemätöntä», murahti kääpiö, pistäen miekkansa tuppeen, »ja naiset antavat aina etusijan sieville, pienille, näppärille keikareille, jotka eivät ikinä saa moisten olympolaisten Jupiterien ruhoa».
Joel oli kääntynyt Berangen puoleen ja lausui: »Kapteeni, osoittaen teille kaikkea teille tulevaa kunnioitusta, sallikaa minun huomauttaa, että olisitte menetellyt kauniimmin, jos olisitte pannut toimeen kuninkaan määräyksen, sillä olette silti hänen soturinsa, vaikka teillä onkin hevonen jalkojenne välissä. Mitä muuta varten meidät kaikki on tänne lähetetty kuin valloittamaan Freiburgia? Ja siihen tarkoitukseen on kuokanisku yhtä hyvä kuin miekansivalluskin. On yhtä kunniakasta kaatua ammuttuna juoksuhautaan kuin laskettaa täyttä laukkaa taistelukentällä.»
Ikäänkuin antamaan pontta tälle puheelle kohosi äkkiä valkea savutuprahdus eräältä linnoituksen vallinsarvelta. Kajahti tykinlaukaus, ja kuula upposi juoksuhaudan reunaa peittäviin hiekkasäkkeihin. Säkki repesi, ja Joel katosi pölykuuroon. Tultuaan jälleen näkyviin hän ravisti tomua vaatteistaan ja virkkoi tyynesti: »Nyt oivaltanette, kuinka välttämätön tämä työ on.»
Kuului toinen pamahdus, ja tällä kertaa sitä seurasi parkaisu, samalla kun roiskahti verta, puolittain peittäen puhujan. Piirittäjät olivat parantaneet tähtäystään, ja kuula oli osunut kapteeni Berangen rintaan. Kauhun valtaamat miehet nostivat hirveän hälinän kapteeninsa kuoltua. Champagnac levitti vaipan hänen peitteekseen, muiden katsellessa äänettöminä ja pelosta kalpeina.
»Jos tuon juoksuhaudan etupuoli olisi ollut valmis», sanoi sankarimme kylmästi, »olisi tuo urhea mies vielä elossa».
Senjälkeen hän tarttui muitta mutkitta lapioon ja ryhtyi työhön. Muut noudattivat hänen hyvää esimerkkiään; upseerit ja sotilaat noutivat juoksujalkaa työvälineitä, ja työskentely alkoi luistaa. Vihollisen raivoisa pommitus ei jäähdyttänyt tätä intoa, joten illan tullen juoksuhauta oli kelvollinen ja vahvasti miehitetty sijoituspaikka.
»Mordieu!» huudahti Friquet hänen ja Bonlarronin onnitellessa Joelia. »Tämähän on satumaista ja tyrmistyttävää! Tavata vanha tuttu vihollisen tykkitulessa! Oi, sinä uljas, uskollinen Joel!»
»Mutta ajatella», pitkitti kersantti, »että hänellä on rykmenttimme puku — ja upseerin arvomerkit — hänen täytyy olla odottamamme vänrikki!»
Seurasi molemminpuolisia selityksiä. Bonlarron oli myynyt majatalonsa, koska poliisit olivat olleet »Maurilaisen» vitsauksena aina siitä saakka, kun Friquet oli esiytynyt kaksintaistelijana, ja pestautunut uuteen tykistöosastoon, jonka komentajan valtakirja oli Friquetillä.
»Mitä sinuun tulee — näemme, että olet löytänyt isäsi ja että onnellinen Portos on hankkinut pojalleen hänen syntyperänsä ja arvonsa mukaisen aseman —»
Joelin sydäntä vihlaisi polttavasti, ja hänen poskiinsa lehahti kuuma puna, kun hän sopersi hämmingin vallassa:
»Ei, asianlaita ei ole niinkuin otaksutte — minulla ei ole ollut niin suurta onnea —»
Hänen hämminkinsä lopetti se, että tykistön kenraalimajuri kutsui kapteeni Friquetin puheilleen. Sekä leirissä että kaupungissa vallitsivat öisin hiljaisuus ja lepo. Etuvartiossa ei ollut valveilla ketään muita kuin vahdit ja Joel. Hän ei voinut nukkua Friquetin sanojen hänen rinnassaan herättämien omantunnonvaivojen tähden. Menettelikö hän oikein toimiessaan näin? Omatunto vastasi ei! Hän ei ollut lähtenyt kotipaikaltaan ollakseen onnellinen ihminen, voittaakseen omakseen Auroren rakkauden, mennäkseen hänen kanssansa naimisiin ja viettääkseen sitten rauhallista elämää, sen enempää kuin sotaistakaan, vaan etsimään tuntematonta isäänsä. Kuolinvuoteellaan oli hänen äitinsä antanut hänelle sen tehtävän, ja hän oli luvannut omistaa elämänsä sille. Hän vakuutti itselleen, ettei hän olisi hankkinut itselleen oikeutta nauttia onnestaan, ennenkuin olisi huomannut mahdottomaksi saada selkoa Atoksen, Aramiksen ja d'Artagnanin kumppanin kohtalosta. Hänen päätöksensä oli tuokiossa tehty. Hän esittäisi asiansa marski Créquylle; tämä epäilemättä vapauttaisi hänet kuluttamasta aikaansa piiritykseen, joka oli pitkällinen puuha siihen aikaan. Hän palaisi Pariisiin ja turvautuisi kokeneeseen ja viisaaseen vanhukseen, Almadan herttuaan. Varmastikin tämä ehdottaisi hänelle, miten hänen pitäisi jälleen aloittaa etsintänsä ja suorittaa sitä.
Käytyään tästä asiasta taistelun mielessään ja ratkaistuaan sen hän rauhoittui ja saattoi nukkua odottaessaan aamua. Aluksi hänen arvelunsa osoittautuivat oikeiksi, sillä luettuaan tiedonannot kenraali loi niiden tuojaan ystävällisen silmäyksen. Kovaksi onneksi paperissa oli jälkikirjoitus, joka sai sotavanhuksen säpsähtämään.
Hän luki sen uudelleen hitaasti ja harkitsevasti ikäänkuin hänen edessään olisi ollut salamerkeillä kirjoitettu sanoma ja hän olisi pelännyt jonkun salaisen merkityksen jäävän häneltä huomaamatta. Tuontuostakin hän katsahti Joeliin, joka valmistautui esittämään pyyntönsä, että hänet lähetettäisiin takaisin pääkaupunkiin.
»Chevalier», lausui marsalkka, »kuningas käskee minun pitää teidät luonani sodan loppuun saakka ja varata teille mahdollisuus kunnostautua. Olette alkanut oikein hyvin tuomalla tiedonantonne tänne sangen vaarallista tietä myöten. Noudatan kuitenkin hänen majesteettinsa toivomusta, koska hän haluaa teidän palaavan hovinaisten luokse saavutettuanne kunniaa.»
Voi! Nuoren upseerin kaikki toiveet olivat haihtuneet tuulen vietäviksi. Hän ei voinut ajatellakaan armeijasta poistumista, koska kuningas oli kirjoittanut päinvastaiseen suuntaan ja hänen täytyi totella.
»Jos tällä välin», jatkoi Créquy, »voin tehdä mitään erikoista hyväksenne —»
»Todellakin, kenraali, minulla on suuri suosionosoitus anottavana teidän hyväntahtoisuudeltanne, mutta mielestäni minun olisi järjetöntä mainita sitä juuri nyt, ja tyydyn täyttämään velvollisuuteni siinä komppaniassa, johon hänen majesteettinsa on määrännyt minut vänrikiksi.»
»Uuteen tykistöosastoon luullakseni! Suosittelen teitä sen kapteenille -»
»Kapteeni Friquet ja minä olemme vanhoja ystävyksiä — tutustuimme toisiimme kaksintaistelussa. Mutta en haluaisi muuta kuin vähän tietoja, vihjauksen tämän sodan kestämisajasta sekä siitä, jos rohkenen kysyä, mistä se riippuu —»
Créquy ojensi kätensä kaupunkia kohti, sanoen:
»Tuolla on sodan loppu. Juuri tuosta paikasta herttua Kaarle suunnittelee hyökätä riistääkseen meiltä Lotringin; tuo keisarillinen linnoitus on Elsassimme yläpuolella riippuva Damokleen miekka — vihollisen jalansija hänen ponnahtaessaan hyökkäämään, hänen lepopaikkansa hänen halutessaan voimistua, hänen peräytymispaikkansa tappion jälkeen. Vallattuamme Freiburgin meillä on Wienin avain kädessämme, Lotringin herttuan toiveet ovat tuhoutuneet, keisari Leopold on saanut todistuksen siitä, kuinka harkitsemattomia ja kestämättömiä hänen vasallilankonsa yritykset Ranskaa vastaan ovat, ja se on alkuna sille, että keisari hylkää herttuan. Juuri senvuoksi minun täytyy valloittaa Freiburg», lopetti hän oltuaan tuokion vaiti.
»Entä minkätähden ei heti?» huudahti Joel päättävästi.
»Nuori mies, te olette liian hätäinen», virkkoi vanha soturi. »On hyvä olla rohkea, mutta tulee varoa olemasta suuriluuloinen. Ettekö näe tuota vuoreen laitettua varustusta — linnaa. Puhutteko sen valloittamisesta, kun minulla ei ole siipihevosia teidän, nuorten herrasmiesten, ratsuiksi? Mahdollisesti pääsisin sinne uhraamalla puolet miehistäni — mutta sitten olisi vastassamme tuo linnoitus — varusväki kukistettavana ja asujamisto, joka taistelisi seinien suojasta ja käyttäisi meitä vastaan tulta, kiviä, vettä ja rautaa! Ei, ei, se ei käy päinsä! Olkaamme kärsivällisiä ja esittäkäämme kaninin osaa juoksuhautoinemme ja miinoinemme! Kun aukko on murrettu, näyttää vanha kenraalinne teille tietä.»
»Oivallan», mietti nuori vänrikki. »Koska kysymyksessä on kaksintaistelu, jossa ampumaväli on pitkä, yllytän Friquetiä jouduttamaan asioita, sillä muutoin —»
»Mitä muussa tapauksessa tapahtuu?» tiedusti marski, joka oli kuullut tämän yksinpuhelun.
»No niin, minun täytyy itseni vallata tuo varustus», vastasi Portoksen poika empimättä.
»Mitä!» ja iäkäs marski yhtyi adjutanttien ja muiden upseerien nauruun. »Pankaa siis toimeksi, poikaseni, älkääkä varrotko minua! Jos teillä on ajatus, voitte saada välineitä toteuttaaksenne sen. Valtuutan teidät esiintymään loistavan mielettömästi.»
»Onko sinua onni potkaissut?» huudahti Friquet, kun uusi upseeri palasi säteilevänä ylipäällikön luokse tekemältään käynniltä.
»Kyllä, ryhdyn pian voittamaan vaimoani omakseni!» vastasi Portoksen poika iloisesti ja hartaan luottavasti.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Joelin ehdotus
Freiburgin vanha ja viekas komentaja Schultz söi ja joi vankasti, mutta nukkui toinen silmä avoinna. Hän oli paksujen muurien suojaama; hänellä oli runsas varasto ruokavaroja, enemmän tykkejä kuin hänen ahdistajillaan ja ampumatarpeita liikaakin. Kaupunkilaiset olivat keisarille alttiin uskollisia; herttua Kaarle oli luvannut tulla hänen avukseen, eikä herttuan tiedetty koskaan pettäneen sanaansa. Kaikista näistä syistä oli kaupungin piiritys vain vähän huolettanut tätä ruumiikasta everstiä. Mutta hän pysyi hyvin valppaana ja ampua jyskytti taukoamatta häntä kohti lähestyviä juoksuhautoja. Hänen aikoessaan aloittaa aterian ilmoitti lähetti, että oli saapunut Lotringin herttuan erikoinen sanantuoja. Tämä tieto sai hänet nielaisemaan osan mosel-viinillä täytetyn lasinsa sisältöä väärään kurkkuun.
»Herttua Kaarlen sanantuoja?» kertasi hän. »Miten hän on päässyt tänne? Viholliset eivät varmastikaan ole ilman muuta laskeneet häntä rintamansa lävitse.»
»Eversti», virkkoi eräs upseeri, »huomasimme hänen juoksevan meitä kohti ranskalaisten ampuessa häntä, ja meidän etuvartijamme kestitsivät häntä samalla tavoin, mutta hän kesti tämän kaksinkertaisen tulen suurenmoisesti ja hyppäsi vallikaivantoomme, huutaen: 'Ystävä!' Niinpä viskasin hänelle köyden, ja hän kiipesi muurille. Hän on nyt päävahdissa kuivailemassa itseään, kuten arvattavaa on sellaisen kylvyn jälkeen.»
»Millainen hän on?»
»Ei ranskalainen — pikemminkin saksilainen — jättiläiskokoinen mies. Mielipiteeni on, että hänet olisi saatu kiinni, jos olisi yritetty, mutta kenelläkään ei ollut rohkeutta mennä kylliksi likelle häntä.»
»Tuotakoon hänet heti luokseni! Kuulustelen häntä syödessäni; ja jos hänen puheessaan on petollisuuden tuntu —» Hän naksautti makkaran pään poikki vankkojen hampaittensa välissä pahaenteisen rajusti.
Lyhyen ajan kuluttua tuotiin ilmoitettu henkilö hänen eteensä neljän keisarillisen muskettisoturin keskellä; nämä olivat kookkaita miehiä, mutta hän oli kuitenkin puolta päätänsä heitä pitempi. Hänellä oli harmaansekaiset, mustat viikset, hänen kasvoissaan oli selvästi piirtyneitä ryppyjä ikäänkuin iän tai sotapalveluksessa vietetyn ankaran elämän vaikutuksesta, mutta hänen silmiensä katse oli sammumattoman nuorekas. Ainoastaan tästä piirteestä olisi itse Aurorekin tuntenut rakastettunsa, jonka valepuku oli sankarimme yritystä tukemaan ruvenneen nuoren herttua de Villarsin parturin työtä. On tarpeetonta mainita, että Waltonin sauva, jonka kulkuvahti oli löytänyt ja tuonut Joelille, oli herättänyt tämän ajatuksen hänen mielessään ja tarjonnut hänelle välineen, jonka avulla hän saattoi aloittaa sen hyväenteisesti.
»Oletteko saksalainen?» tiedusti eversti Schultz tylysti.
»En, eversti, olen syntyperäinen lotrinkilainen.»
»Väitätte saaneenne tehtävän Kaarle-herttualta?»
Apunaan sotilas, joka käytti pistintään veitsenä, Joel veti takkinsa ompeleesta esille paperin, saman kirjeen, jonka herttua Kaarle oli uskonut Waltonille. Komentaja luki sen kahdesti ja tarkasti sitä huolellisesti.
»No niin, se näyttää olevan niinkuin pitääkin; paperi on hänen korkeutensa muistilehtiöstä, hänen merkillään varustettu.»
Kirjeen alkuperää ei epäilty, mutta hänen mielessään kyti vielä epäluulo hänen tiedustaessaan: »Miten pääsitte vihollisrintaman lävitse?»
»Menin marskin leiriin muka myymään omaa valmistamaani kirsikkaviinaa tynnyristä, joka minulla oli rattailla. Väijyin tilaisuutta ja pujahdin juoksuhautaan. Kovaksi onneksi» — hän naurahti karkeasti — »pituuteni paljasti minut noiden ranskalais-kääpiöiden joukossa kaivannoissa, ja siellä nostettiin hälinä. Hyppäsin pois juoksuhaudasta ja lähdin juoksemaan meikäläisiä varustuksia kohti. Loppu tapahtui teidän miestenne näkyvissä, ja he osaavat kertoa sen teille tarkkaan. Olen hyvilläni siitä, etteivät he ammu yhtä hyvin ystäviä kuin he ampuvat vihollisia heitä torjuessaan.»
Schultz virnisti happamesti.
»Mitä tuotte minulle — uutisiako?»
»Ohjeita hänen korkeudeltaan, täsmällisiä ja salaisia.»
»Suullisiako tarkoitatte?»
»Niin sanoisin! Se, mitä nutussani oli, olisi riittänyt toimittamaan minut hirteen — mutta herttua ei sallinut käskyläisensä kuljettaa muutoin kuin päässänsä sitä suunnitelmaa, jonka avulla Freiburg vapautetaan piirityksestä kolmessa päivässä.»
Hän viittasi sotilaihin, jotka Schultz lähetti pois herauttamalla peukaloaan.
»Selostakaa nyt minulle kaikki!» käski hän heidän jäätyään kahden kesken. »Kuuntelen syödessäni — aamiainen on vankin ateriani.»
Valelotrinkilainen kertasi sanasta sanaan kaikki, mistä oli kuullut Waltonin ja kenraalin sopivan puutarhassa. Eversti osoitti hyväksymistään hänen esitettyään selostuksensa.
»Se on mainiota!» kehui hän, maiskauttaen kieltänsä. »Raketti merkkinä — niin on parasta! Kaksoishyökkäys samalla kertaa — herttua väkineen toisaalta ja minä varusväkineni ja kaupunkilaisineni toisaalta. Niin, Créquy miehineen ei jaksa sitä kestää, hah haa!» Hän murskasi linnun siiven jykevien leukojensa välissä, jotka painuivat yhteen kuin linnoituksen suojaristikko. »Muuten, kumppani», lisäsi hän, silmäillen rattoisaa lotrinkilaisvanhusta, joka vielä säesti hänen nauruaan, »arvaatteko sattumalta, mitä tuossa kirjeessä on teistä?»
»Luullakseni», vastasi Joel rauhallisesti, talonpoikaismaisen jäyhän hilpeään tapaan. »Hänen korkeutensa kehoittaa teitä ampumaan luodin kallooni tai hirttämään minut vahvaan nuoraan, jos käytökseni jossakin suhteessa tuntuu teidän ylhäisyydestänne epäilyttävältä». Ja hän nauroi taaskin, ikäänkuin tällainen häneen kohdistunut epäily olisi ollut kaiken hyvän kermaa.
»Ahaa, te tiedätte sen, niinkö?» Eversti räpäytti helakanväristä, turpeata nenäänsä reunustavia siansilmiään.
»Hänen korkeutensa luki hyväntahtoisesti minulle nuo rivit, korostaen minua koskevia sanoja.»
»Muistakaa siis», lausui eversti, täräyttäen nyrkkinsä pöytään, »ettei eversti Schultz ole vielä kertaakaan syönyt sanaansa. Ja musertakoon minut ukkossää, jollen pane toimeen herttuan määräystä, vaikka minun pitäisi omin käsin iskeä päänne säpäleiksi tai kietaista silmukka kaulaanne!»
»Pyh!» äänsi Joel entiseen rauhalliseen tapaansa. »On varma keino hankkia varmuus siitä, että menettelen rehellisesti täyttäessäni velvollisuuttani ruhtinastani ja isänmaatani kohtaan — pitäkää minut läheisyydessänne, jotta voitte lukea ajatuksenikin!»
Eversti niin sanoaksemme sieppasi pallon lennosta.
»Juuri niin! Juuri niin olin päättänyt. Tästä hetkestä olette lakkaamatta silmälläpitoni alaisena, ja te olette kiinnitetty minuun kuin varjo esineeseen.»
Herttua Kaarlen valelähetti virkkoi vakavasti: »Olen hyvilläni saadessani olla, vaikka vain vähän aikaa, sellaisen etevän soturin varjona kuin eversti Schultzin, jonka älykkyys, uljuus ja sotataito ovat sananlaskuna koko Euroopan soturien keskuudessa.»
Tämä tylsä imartelu sai aikaan uuden muutoksen everstissä. Hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurinta herttaisuutta.
»Minä pidän teistä», sanoi hän jörön hyväntuulisesti. »Mehän olemmekin molemmat vanhoja sotakarhuja — suunnilleen samanikäisiä, arvelen. Mikä arvo aste teillä oli armeijassa?»
»Erosin jo aikoja sitten palveluksesta viljelläkseni mäntymetsästä raivaamaani maatilkkua — mutta olin kersanttina Vaudemontin rykmentissä taistellessamme Rocroin luona oikean asian puolesta. Mutta» — hän päästi taaskin remanaurun — »oikea asia kärsi tappion sinä päivänä. Mein Gott! Kuinka hyvän löylytyksen liittolaisemme espanjalaiset saivatkaan — moiselta nahkapojalta kuin Enghienin herttualta!»
Eversti Schultz yhtyi nauruun.
292
»Minkä sanoittekaan nimenne olevan?»
»Nikolas Hummer palvelukseksenne.»
»No niin, majuri Hummer», lausui Schultz, ojentaen kätensä. »Te ette ainoastaan ole seurassani, milloin olen liikkeellä velvollisuuteni niin vaatiessa, vaan myöskin syötte pöydässäni ja nukutte makuukammioni perähuoneessa. Minä huolehdin siitä, että teidän on hyvä olla. Pystyttekö syömään hyvästi — osaatteko juoda?»
»Kyllä!» vakuutti Joel, joka ei koskaan eikä missään tuntenut olevansa paremmin kotonaan kuin kuultuaan tällaisen ehdotuksen, ja hän avasi suunsa näyttääkseen hammasrivit, jotka hänen omaksumastaan iästä huolimatta näyttivät kykenevän ahmimaan metsäkarjun kolmella aterialla.
Komentaja näytti olevan ihastunut vieraaseensa, joka ei ollut hänen varjonsa, kuten on mainittu, vain hänen suorittaessaan kierrostaan muureilla sekä tarkastaessaan kasarmeja ja varustuksia, puhumattakaan miinoista, muiden muassa siitä mainiosta miinasta, jonka piti nujertaa ranskalaiset, jos nämä tekisivät suurrynnistyksen, vaan myöskin hänen uhkeilla aterioillaan.
Myöskin koko Freiburg juhli. Ihmiset olivat saaneet vihiä lähestyvästä vapautuksesta, vaikka julkisuuteen ei ollutkaan vuotanut aavistustakaan valelähetin suunnitelmasta. Valmistauduttiin vastaanottamaan herttuaa, sittenkun ranskalaiset olisi karkoitettu.
Komentajan asuinhuoneisto oli pohjakerroksessa, vanha vahtihuone, jossa oli tehty muutoksia hänen mukavuudekseen; matalasta, holvatusta laipiosta, sitä kannattavista lyhyistä pylväistä ja aseiden sekä voitonmerkkien peittämistä, tummista seinistä huolimatta se oli iloisa, kun nämä kaksi hummauskumppanusta, jollaisiksi Joel ja eversti olivat tulleet, aloittivat toisen tusinan viinipulloja.
Tuomiokirkon tornikellon lyödessä yhdeksää tunkeutui heidän luoksensa muuan upseeri tiedustamaan tunnussanaa. Herra Schultz käänsi häneen päin punehtuneet, pöhöttyneet ja täpläiset kasvonsa, viittauksella kehoittaen upseeria kumartumaan kuullakseen korvaansa kuiskatut sanat. Mutta hän unohti muuttaa äänensä sopivan vahvuiseksi ja melkein karjui alaisensa korvaan: »Vater-land — kuulitteko sen?»
»Kyllä, komentaja», vastasi upseeri poistuen.
Hänen jälkeensä saapui toinen upseeri, joka toi esimiehelleen kimpun avaimia, kuten oli tapana tehdä joka päivä iltasoiton jälkeen. Ne eivät olleet kaupungin porttien avaimia, sillä ne olivat olleet lukittuina sekä varustettuina teljillä ja salvoilla, niiden suojaristikot olivat olleet alhaalla ja nostosillat hinattuina ylös piirityksen alusta alkaen, vaan kaupungin yhteydessä olevan linnoituksen sekä ristikolla vahvistetun, linnan katolle vievän oven avaimet. Otettuaan ne vastaan ja työnnettyään ne taskuunsa Schultz kysyi, oliko upseerilla uutisia.
»Ei, eversti; yö on musta kuin puhdistamattoman pyssyn suu, ja sataa rankasti.»
»Sitä parempi vahdeille», virkkoi ylipäällikkö, nauraen äänekkäästi. »Créquyn käskyläiset eivät uskalla lähteä liikkeelle, peläten käherrettyjen höyhentensä oikenevan ja tärkkelyksen likoavan pois pitseistä. Menkää ja käykää vuoteeseen!» lisäsi hän kahdelle sotilaalle, jotka olivat tuoneet aterian sisälle, niin pian kuin upseerit olivat poistuneet. »Emme tarvitse teitä kiskomaan hattua näiden naikkosten päästä.» Hän tarkoitti sinetillä suljettuja pulloja. »Juodessani en halua, että ihmisiä on tarkkailemassa ja laskemassa, kuinka monta lasia tyhjennän.»
Sotilaat tottelivat.
»Nyt olemme omissa oloissamme, rakas majuri Hummer! Yhtä kovasti kuin vihaan ranskalaisia, yhtä kovasti pidän heidän viineistään. Tuolla ne seisovat — pää poikki niiltä, hupainen veikko! Alas ranskalainen viini!» Otettuaan pullon hän kiskoi korkin sen suulta ja alkoi täyttää molempia laseja.
»Juodaan!» yhtyi Joel, kalauttaen näppärästi kuin ilveilijä kaulan poikki kahdesta pullosta, pitäen toista toisessa, toista toisessa kädessään.
Niin he juhlivat edelleen; mietoja viinejä seurasivat väkevät, ja niiden jälkeen tulivat liköörit. Ryypiskellessään he lauloivat, ja Schultzin tylstyneestä korvasta bretagnelainen balladi oli siksi hyvää Lotringin murretta, ettei se antanut aihetta huomautuksiin. Mutta pian laulusävelet muuttuivat kuorsauksiksi. Molemmat pöytäveikot näyttivät nukkuvan, mutta kirkonkellon lyödessä kahdenkymmenen minuutin kuluttua yhtätoista toinen torkkuja liikahti. »Majuri Nikolas Hummer» kohotti varovasti päätänsä ja silmäili ympärilleen, kunnes hänen katseensa osui eversti Schultziin. Isäntä istui takakenossa nojatuolissaan, päästellen summattoman ammollaan olevasta suustansa ääniä, joita pasuuna olisi tuskin pystynyt jäljittelemään. Hän oli vaipunut syvään, sikeään uneen. Ranskalainen tähysti häntä näyttämättä omasta puolestaan vähääkään humalaiselta.
»Ajatella, että hän otaksui saavansa minut humalaan oman maani viineillä!» Kuunnellen kirkonkellojen lyöntejä, jotka kajahtelivat tuomiokirkon kellojen, merkinantajien, jälkeen, hän tuumi: »Minulla on täsmälleen tunti käytettävänäni. Enemmän kuin tarvitsen.»
Schultz kuorsasi entistä äänekkäämmin, ja kun hänen kaulansa oli paljaana, olisi verenhimoinen vihollinen saattanut langeta kiusaukseen turmella hänen kurkkunsa kelvottomaksi viininjuontiin, mutta Joel pudisti päätänsä.
»Tarvitsen vain avainkimpun», tuumi hän, »ja se on tuolla». Avaimet pistivät näkyviin komentajan taskusta, mutta niiden vetäminen sieltä pois ei käynyt helposti, vaikka Joel sen suorittikin, koska hänellä ei ollut kiirettä. Hän myöskin lainasi komentajan hatun, jossa oli mustan ja keltaisen kirjava töyhtö, sekä kultakirjaimilla koristetun vaipan tuolilta, jolle ne oli viskattu, ja laittoi ne yllensä. Otettuaan seinältä naulassa riippuneen miekan hän poistui huoneesta.
Eteisestä hän joutui käytävään, jossa hänet pysäytti kiertoportaille vievän tien sulkeva ristikko.
Yksi kimpun avaimista aukaisi tämän ristikon lukon, ja sankarimme astui portaille. Linnan paras puolustusasema oli päätornin katto, joka oli yli kuusikymmentä metriä vallihaudan yläpuolella; sen yhdisti kaupunkiin hyvin kapea tie. Sotajoukot oli kaikki sijoitettu määrättyihin kohtiin ympärysmuurille, mutta yksi keisarillisen rykmentin pataljoona oli majoitettu tähän torniin. Todennäköisesti vihollinen ei ahdistaisi valloittamattomaksi kehuttua kohtaa, johon päästäkseen sen lisäksi täytyisi kestää kaikkialta muualta suunnattu yhteistuli. Tornin laella oli kuitenkin kuusi raskasta, kiertyvää tykkiä, jotka voitiin kääntää kaupunkia vastaan, jos linna olisi vallattu. Kivisessä vahtikojussa tornin katolla oli vahti, joka saattoi tarkastaa ympäröivää seutua. Tänne Schultz oli myöskin sijoittanut kaksikymmenmiehisen osaston, jota komentavan vänrikin tuli pitää ranskalaisia silmällä.
Portaiden yläpäässä katolla asteli vahtisotilas edestakaisin.
»Wer da?» huusi hän kuullessaan ylöspäin läheneviä askelia; samalla hän seisahtui ja laski pistimensä tanaan.
Ollessaan Schultzin mukana tämän virkatehtävissä Joel oli visusti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, opetellen ainakin useita saksalaisen sotilaskielen lausetapoja.
»Upseeri kierroksellaan», vastasi hän kokonsa mukaisella, syvällä äänellä.
Lerppalierinen hattu piilotti hänen kasvonsa ja vaippa verhosi hänen vartalonsa. Hän kumartui hieman mennessään miehen luokse ja lausuessaan: »Vater!»
Sotilas vastasi: »Land», kohottaen samalla muskettinsa tervehdysasentoon.
»Sotilas», kysyi Joel äkkiä, »kuka teidät tänne sijoitti?»
»Upseeri.» Ja vastustelematta sotilas salli valeupseerin mennä ohitseen itse alkaessaan laskeutua portaita.
Alkoi sataa kaatamalla, oli hyvin kylmä, ja tuuli puhalsi myrskyisesti. Vahtihuoneena käytetyssä puisessa suojuksessa nukkui upseeri miehineen lankkuvuoteilla. Erikoistähystäjä torkkui vahtikojussaan, mutta kuultuaan tulijan askeleet hän pilkisti ulos. Ollen tuntevinaan saapujan hatusta ja vaipasta hän päästi vale-Schultzin likelleen.
»Vater —»
Saksalaisen aikoessa vastata Joelin kädet kouristuivat hänen kurkkuunsa ja vyöhönsä; bretagnelainen kiskaisi miesparan ilmassa pois vahtikojusta ja viskasi hänet rintasuojuksen ylitse. Hänen tukahtunutta parkaisuaan ei voinut erottaa kivivarustuksissa ulvovan tuulen monenlaisista äänistä.
»Yhtä vähemmän», mutisi Joel. »Toivon kuitenkin, ettei hän pudonnut meikäläisten poikien niskaan!»
Hän tarkoitti ystäviään, joiden piti sopimuksen mukaan kohdata hänet päätornissa sydänyöllä.
»Muuta mahdollisuutta ei ollut. Onhan se sitäpaitsi yksi tapa ilmaista heille, että minä toimin.»
Kellot alkoivat lyödä kahtatoista.
Hän piiloutui vahtikojun taakse ja laski muurissa olevasta ampuma-aukosta solumaan köyden, joka oli ollut kieputtuna hänen vaatteittensa alla ja josta johtuva pyylevyys oli herättänyt Schultzissa myötätuntoa tätä toista hyvän ruuan rakastajaa kohtaan.
Toiseen päähän sidotun irtonaisen kiven painamana tämä köysi laskeutui hitaasti, mutta jonkun ajan kuluttua Joel tunsi painon keventyvän; sitten nykäistiin köyttä, ja vetäessään sitä ylöspäin hän huomasi, että siihen oli kiinnitetty toinen, entistä raskaampi taakka.
»Nuoratikkaat», mietti hän, kiskoen köyttä, jota vain harvat miehet olisivat jaksaneet vetää niin korkealle, mutta hän nyki sitä ylöspäin, siirtäen merimiesten tapaan käsiään vuorotellen. Vihdoin hän sai käsiinsä tikkaiden pään, johon oli poikittain sidottu rautatanko. Kiinnitettyään tämän tangon varustuksiin, niin ettei se voinut luiskahtaa irti, hän ravisti köyttä. Kumarruttuaan katsomaan laidalta hän pian huomasi kohoavan varjojonon, ja huiman kevyesti kuin vanhat sotilaat, joiden tapoja hän nuoruudelle ominaisen jäljittelytaipumuksensa mukaisesti oli kerkeä omaksumaan, hän jupisi:
»Taivaaseen pyrkivät matkalaiset, tänne päin!»
Noin viidessätoista minuutissa oli suurin osa Friquetin ja Bonlarronin johtamista kolmestakymmenestä miehestä hänen ympärillään.
»Nyt», sanoi hän, osoittaen vahtihuonetta, »vangitkaa tuossa katoksessa olevat miehet! He nukkuvat, joten teidän ei tarvitse hälistä; yksinkertaisesti sitokaa heidät vöillään ja pankaa hatuntöyhtö heille suukapulaksi! Älkää missään nimessä ampuko ainoatakaan laukausta!»
Pieni seurue, jonka jäsenten kenkien ympärille oli kiedottu huopakaistaleita, meni kojulle. Vänrikki heräsi, mutta hänen peräytyessään, nähtyään sisälle tunkeutuneen, äänettömän haamujonon, Joel tarttui hänen vasempaan käteensä, suuntasi miekan hänen silmiään kohti ja komensi:
»Ei sanaakaan, tai kuolette!»
Upseeri oivalsi, että oli viisainta totella, ja niinpä hän seisoi painautuneena seinää vasten litteänä kuin aitanoveen naulittu pöllö.
»Enää on jäljellä portailla oleva vahti. Minä pidän huolen hänestä. Kääntäkää tykit!» Ja Joel lähti laskeutumaan portaita. Muutamien minuuttien kuluttua hän tuli jälleen näkyviin, kantaen kainalossaan sotilasta, joka ei ollut saanut aikaa ehtiäkseen painaa liipaisinta ja ampua häntä.
Tällä välin oli tornin katolla olevat kuusi tykkiä käännetty kaupunkia kohti uhkaamaan sitä tuli- ja rautatulvalla.
Joel silmäili ympärilleen iloisesti ja ylpeästi.
»Lippumme liehumaan!» käski hän.
Senjälkeen he ohjasivat veden säiliöstä, jossa sitä oli tulipalon varalta, suuren miinan onkaloon, joka ennen aamunkoittoa oli tulvillaan vettä.
Aamulla vallitsi suuri riemu ranskalaisten leirissä ja yhtä voimakas päinvastainen tunne kaupungissa, kun kultaisten liljojen koristama valkoinen lippu hulmusi auringonpaisteessa linnan päätornin huipulla.
Merkiksi ystävilleen ranskalaiset laukaisivat yhden kaupunkiin tähdätyistä tykeistä, ja kuula katkaisi pään tuomiokirkon edustalla seisovalta kuvapatsaalta; kaupunki oli tornin lakea vallitsevan joukko-osaston armoilla.
»Ranskalaiset — ranskalaiset hyökkäävät!» huudettiin, kun marski Créquyn armeijan nähtiin lähtevän asemistaan kolmena kolonnana. Mutta ennenkuin se ehti ampumamatkan päähän, kohosi kapteeni Friquetin ranskalaisesta patterista rautapallo, jonka sivukappaleet panivat omituiseen kiertoliikkeeseen ja antoivat sille kammottavan äänen ja joka halkoi ilmaa kaaressa, pudoten kaupungintalon aukiolle, missä se murskasi useita henkilöitä sinne kokoutuneesta suunnattomasta väkijoukosta. Se oli ensimmäinen pienen pariisilaisen hornamaisista laitteista, sillä vielä kolme pommia levitti tuhoa ja kuolemaa.
Näiden ammuttujen meteorien lentäessä vihollinen marssi eteenpäin. Ei voitu toivoakaan, että hyökkääjät saataisiin ansaan miinoitetun muurin kohdalla, koska ruuti huomattiin likomäräksi. Toisaalta neljäs pommi räjähti varastorakennuksessa, ja jokaisen mielessä vallitsi ajatus päästä tätä taivaalta satavaa tulta pakoon.
Pakokauhun ollessa ylimmillään Créquy lähetti määräyksen, että piti keskeyttää pommitus, jota Friquet oli tarkkaillut tornin katolta. Kello yhdeksän ranskalainen kenraali saapui linnoitukseen.
Hän kietoi kätensä Portoksen pojan ympärille, ja jälkimäinen luovutti hänelle avaimet.
Hän kutsui luoksensa Friquetin ja onnitteli häntä sekä Bonlarronia.
Tällöin hänelle tuotiin vihollisilta anastetut liput: keisarillisen ja Kornachin rykmentin sekä kaupungin varusväen liput.
»Chevalier de Locmaria», alkoi hän jälleen, »annan teidän tehtäväksenne viedä nämä voitonmerkit Saint Germainiin laskettaviksi kuninkaan jalkojen juureen. Selostan hänen majesteetilleen, kuinka tärkeä osuus teillä oli kaupungin valloituksessa. Kapteeni Friquet ja kersantti Bonlarron lähtevät mukaanne. Ottakaa avaimet ja liput, hyvät herrat! Minun on tarpeetonta mainita olevani ylpeä komentaessani miehiä, jotka ovat sellaista ainesta kuin te olette, ja olen ystävänne, aina, milloin sellaista tarvitsette.»
Samana iltana nämä kolme ystävystä lähtivät matkalle. Paluumatka sujui riemullisesti. Uutinen ehti kaikkialle heidän edellään, joten heitä ylistettiin Freiburgin sankareiksi. Siten heitä juhlittiin Saint Dizierissä, jossa he pysähtyivät »Lotringin ristin» majatalon edustalle. Samassa syöksyi väkijoukosta mies Joelin luokse.
»Chevalier!»
»Honorin!» huudahti Joel nähdessään leskirouva Scarronin iäkkään palvelijan.
»Olin tulossa luoksenne tuomaan tätä emäntäni sanomaa.»
Sankarimme otti paperin ja luki seuraavat kaksi riviä:
»Tulkaa kotiin aikaa hukkaamatta! Auroren henki ja kunnia ovat
vaarassa.
Ystävänne.»»Ratsuni, ratsuni!» huusi Joel. »Tapaamme toisemme tuonnempana — minun täytyy ehättää heti Pariisiin, vaikka minun täytyisi sinne kävellä — niin, vaikkapa raahautua polvillani. Tavannette minut siellä — jos olen vielä elossa.»
»Entä liput?» huomautti Bonlarron.
»Ja kuningas?» lisäsi pariisilainen.
»Mordieu!» äännähti Portoksen poika, napsauttaen sormiaan perin halveksivasti, »vähät kuninkaista ja lipuista! Kysymyksessä on vaimoni. Vaimoni, kuuletteko!»
Hän keikahti satulaan ja valmistautuessaan kannustamaan hevostaan huusi:
»Hyvästi! Jos pidätte minusta, muistelkaa minua toisinaan — sillä en tiedä, millaista paholaista vastustamaan riennän!»
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Vaitiolon hinta
Saint Germainin palatsin pihoilla, sen edustalla olevalla aukiolla ja kaduilla, joita myöten kuninkaan metsästysseurueen piti kulkea, oli koolla meluinen väkijoukko, joka ei milloinkaan kyllästynyt katselemaan lukuisia vaunuja, hevosia, töyhtöjä ja kultaisia koristuksia.
Loistava seurue meni kaupungin halki, poistuen sieltä metsän sisäosiin vievälle vierulle. Selvästi saattoi havaita myrskyn oireita, mutta kaikki määräykset oli annettu, eikä kuningas tahtonut siirtää toistaiseksi tilaisuutta, johon liittyi Almadan herttuan kanssa tehty salainen sopimus. Annettiin määräys kiiruhtaa, ja koko ratsujoukko lähti kiitämään täyttä neliä.
Niin pian kuin se oli kadonnut tomupyörteisiin, hajautui väkijoukko, ja hyvä kaupunki asettui siihen tilaan, jossa se tavallisesti oli mahtavien herrojen ja naisten ollessa poissa — yhtä hiljaiseksi, tympeäksi ja autioksi kuin se on nykyisin.
Kun pilvet illan suussa laajenivat suunnattomasti, ja niiden taivaalle piirtyvät reunat lainasivat purppuraista häivettä laskevalta auringolta, mikä teki ne vielä synkemmän näköisiksi — iskivät huimaa vauhtia laukkaavan hevosen kaviot kipunoita pihan kiveyksestä. Ratsastaja oli Portoksen poika vaatteet pölyisinä, kasvot punehtuneina, tukka hikeä tippuvana ja kannukset verisinä. Hänet pysähdytti portilla seisova vahtisotilas, joka laski hilparinsa poikittain hänen tiellensä.
»Marski Créquyn sanansaattaja», ilmoitti bretagnelainen korkealta satulastaan, viitaten käskevällä eleellä sveitsiläistä henkivartijaa väistymään.
Vahteja komentava upseeri juoksi paikalle.
»Tuletteko Freiburgista, monsieur?» kysyi hän innokkaasti
»Kyllä, monsieur, ja minulla on hyvin kiire, kuten oivaltanette.»
»Mutta hänen majesteettinsa on metsästämässä Marlyssa ja viettää otaksuttavasti tavallisuuden mukaan yön siellä.
»Miten voi madame de Locmaria?» tiedusti Joel rypistettyään otsaansa pettymyksestä. »Vaimoni, nimittäin — kuningattaren seuranaisia. Hänelle ei kaiketi ole sattunut mitään pahaa?»
»Minulla ei ole kunniaa tuntea madame de Locmaria henkilökohtaisesti, mutta en ole kuullut mistään kenellekään hovinaiselle sattuneesta tapaturmasta Kuningatar on mukana metsästysretkellä, ja hän ottaa aina kaikki seuralaisensa mukaansa.»
»Neuvokaa minulle Marlyyn vievä tie!» pyysi Joel nopeasti ja kun se oli hänelle näytetty, lähti hän kiitämään osoitettuun suuntaan. Sankarimme ajatteli ainoastaan Aurorea joka saattoi juuri silläkin hetkellä tarvita hänen käsivarttansa ja miekkaansa. Hän riensi eteenpäin; satula tuntu polttavan häntä, hänen ratsunsa, jonka kupeet olivat täynnä kannusten uurtamia juovia, hirnui kivusta, ja sen kuolaimet olivat valkeina vaahdosta. Siten hän ratsasti kaksi lieuea viidessätoista minuutissa.
Metsästystorvien etäiset toitotukset opastivat häntä.
Äkkiä halkaisi teräkseltä hohtava säilä polun kohdalla riippuvan mustan verhon — se oli salama — rankkasateen alkamisen merkki. Hän oli metsässä, mutta vanhat puut tuntuivat kehnolta suojalta sadekuuroa vastaan. Hevonen melkein nujertui tämän uuden vastoinkäymisen painosta, mutta ratsastaja oli vankkumaton. Hän oli poikennut ratsupolulle, koska se tuntui vievän siihen keskukseen, jossa torvet toitottivat kokoutumismerkkiä. Myrsky oli pilannut metsästyshuvin. Tämä polku vei aukeamalle, ikivanhojen tammien ympäröimälle, luonnon luomalle, pyöreälle nurmikolle. Samalla hetkellä, jolloin Joelin ratsu lopen nääntyneenä seisahtui tälle aukeamalle, meni sen poikki omituinen seurue. Siinä oli kolme miestä; kaksi heistä kantoi taakkaa, joka näytti kuolleelta ruumiilta; kolmas opasti heitä, viimemainittu muistutti Boislaurieria. Salaman valossa tämä sekava ryhmä piirtyi selvemmin näkyviin, ja chevalier erotti, että kuolleelta näyttävä ruumis oli naisen. Hän oli pyörtynyt tai kuollut — mutta tärkeämpi seikka puristi hänen rinnastaan huudahduksen, joka oli samalla kertaa vetoomus, nyyhkytys ja raivoisa karjaisu — nainen oli hänen vaimonsa!
Mutta hänen aivoissaan meni kaikki sekaisin. Nousten seisomaan jalustimissaan Joel ojensi kätensä kadonnutta näkyä kohti. Onnettomuudeksi hän tämän epätoivoisen rukoiluliikkeen ohella hellitti suitset kädestään. Juuri silloin halkoi uusi salama lehvistöä, ja ukkonen iski puuhun, särkien sen pirstoiksi ja rymisten niin, ettei kaiku tuntunut vähään aikaan uskaltavan toistaa sen jyskettä. Pelästynyt hevonen karahti rajusti takajaloilleen, ja ratsastaja lennähti satulasta, kolhaisten päänsä koivun tyveen ja jääden pyörtyneenä virumaan paikalleen.
Hän makasi jonkun aikaa tajuttomana, kunnes vilu ja kosteus herättivät hänet. Myrsky oli yhtä lyhytaikainen kuin hirvittäväkin. Hän nousi vaivaloisesti seisomaan. Äly voitti, vaikka tiukasti ponnistaen, hämäännyksen, ja yksi muisto kohosi esiin hänen aivojensa myllerryksestä — se, että tuntemattomat miehet olivat kantaneet hänen vaimoaan. Hän olisi tahtonut juosta ajamaan takaa niitä roistoja, saavuttaa heidät, riistää saaliin heiltä, jos Aurore vielä eläisi, ja tappaa heidät jokikisen, vaatien verta verestä!
Niin, mutta mihin he olivat menneet — mistä hänen piti aloittaa takaa-ajo? Aikaa oli kulunut, ja he olivat saaneet etumatkaa. Bretagnelainen oli outo tässä metsässä. Hänen ratsunsa oli kadonnut. Hän käveli eteenpäin umpimähkään, hoippuen humalaisen tapaan; hänen raajansa olivat turrat, eikä hän tuntenut sydämensä sykkivän.
Äkkiä hän näki valoa ja suuntasi heti askeleensa tätä majakkaa kohti. Se paloi vanhoissa, olkikaton peittämissä, ravistuneissa raunioissa, joiden ovi retkotti yhden saranan varassa ja joiden pieni ikkuna oli kuin tähystysluukku. Jostakin selittämättömästä syystä hän meni tähystämään ikkunasta sisälle, ennenkuin kolkutti ovelle. Sisälle oli helppo nähdä, koska estämässä ei ollut verhoja eikä kaihtimia, ja tuuli puhalsi aukosta vapaasti, koska lasiruutu oli poissa. Aukosta kantautui eräänlaista hyminää, joka muistutti rukouksia lukevan papin äänen sorinaa.
Siitä levottomuudesta huolimatta, joka tuntui vallanneen Joelin, kiehtoi tämä omituinen seikka häntä voimakkaasti. Hän liikkui nurmikolla vaimentaakseen kannuksellisten saappaittensa kapsetta, hiipi seinän viereen, kurotti kaulaansa ja tirkisti aukosta rauhattoman uteliaasti.
Huoneessa oli alastomat seinät, ja lattialla seisoi mustalla vaatteella peitetty pöytä, joka tavallaan muistutti alttaria. Sen joka kulmalla paloi vahakynttilä. Vaatteelle oli sijoitettu pyhiä kirjoja nurinpäin, aivan päinvastoin kuin niiden olisi pitänyt olla. Tämän jumalanpalveluksen irvikuvan täydennykseksi oli laitettu risti jalkapuoli ylöspäin sekä pitkä veitsi ja pronssinen kulho.
Tämän iva-alttarin edessä seisoi papiksi puettu nainen; Joel tunsi hänet siksi akaksi, jonka hän oli kohdannut Pariisissa ja joka Waltonin liittolaisena oli estänyt häntä saamasta selkoa Thérèse Lesagesta. Kaksi naista toimi hänen vastaveisaajinaan valittavasti. Vielä yksi nainen, jolla oli yllänsä espanjalainen mantilji, seisoi odotusasennossa.
Hunnun verhoama nainen oli markiisitar de Montespan; polvillaan olevat naiset olivat hänen kamaripalvelijattariaan.
Ehtoollissiunauksen kohdalla La Bosse otti pronssimaljan, kohottaen sen päänsä yläpuolelle, kuten pappi kohottaa kalkin, mutta kääntäen sen ylösalaisin hän pudotti siitä ison sammakon.
Markiisitar astui eteenpäin, heilautti huntunsa syrjään ja jäi seisomaan Medean kaltaisena, silmissä syvä ja kuumeinen katse, purppuraisen tukan palmikot kiedottuina haudoilta otetuista muratinlehvistä ja orvokeista laitetun kiehkuran ympärille. Sammakko hyppi alttarilla, ja hän tarttui veitseen, tappaen tämän inhoittavan eläimen yhdellä ainoalla nasevalla sivalluksella. Tahmea veri tahrasi hänen ylimyksellisiä käsiään.
»Näin uhraten», lausui hän voimakkaasti ja vakavasti, »anon, että kuninkaan rakkaus kohdistuisi jälleen minuun ja pysyisi ainaisesti minuun kohdistuneena, että saisin häneltä kaikki, mitä tahdon itselleni ja sukulaisilleni, että hän suosisi ystäviäni ja palvelijoitani, että minua kunnioittaisivat ylimykset, joita voisin kutsua hänen majesteettinsa neuvottelukokouksiin ja joiden tulisi ilmaista minulle, mitä niissä tapahtuu — lyhyesti sanoen, että hänen rakkautensa kasvaisi suuremmaksi kuin se ennen oli. Hylätköön Ludvig tuon kirotun Auroren, kuten hän hylkäsi Louise de la Vallièren, ja menköön naimisiin minun kanssani erottuaan kuningattarestaan tai tämän kuoltua!»
»Madame», virkkoi La Bosse, »on aika aloittaa manaaminen».
Markiisitar kääntyi selin alttariin. Hänen hiuksensa kiemuroivat ikäänkuin niissä olisi suikerrellut käärmeitä, tehden hänen otsansa omenidia muistuttavaksi. Huultensa vavahdellessa, rintansa huohottaessa hän huusi kolmesti:
»Saatana! Saatana! Saatana!»
Mutta viimeinen tavu miltei hukkui häneltä itseltään ja hänen seuralaisiltaan kirvonneeseen kamalaan kirkaisuun.
Ovi sysättiin rajusti auki, ja kynnykselle ilmestyi äänetön, mutta uhkaava, kookas hahmo, jonka koko näytti ylettömältä pettävässä kuutamossa. Markiisitar ja palvelijattaret heittäytyivät kasvoilleen lattialle.
Oliko pimeyden ruhtinas saapunut vastaukseksi tuohon jumalattomaan kutsuun?
Hahmo siirtyi eteenpäin; heilauttamalla kättänsä hän lähetti pois vähempiarvoiset pyhänherjaajat, eivätkä ne kurjat pyytäneet häntä toistamaan tuimasti lausuttua käskyä: »Tiehenne!» He kompuroivat pystyyn ja syöksyivät metsään kuin pesiinsä kiiruhtavat pöllöt.
Tunkeutuja astui markiisittaren luokse, seisahtui hänen eteensä, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja lausui:
»Nainen, mitä olette tehnyt vaimolleni Aurorelle?»
Nainen tuijotti häneen tyrmistyneenä, veti päätänsä taaksepäin, kaihtaen toisen katseen voimaa, ja jupisi:
»Onko tämä hänen haamunsa? Heräävätkö vainajat jälleen henkiin? Tai onko saatana pukeutunut hänen hahmoonsa näyttäytyäkseen?»
Joel tarttui kovakouraisesti kiinni hänen vyötäisiinsä.
»Madame», sanoi hän, »ei mutkittelua eikä kieräilyä! Minä tässä olen. Vastatkaa minulle heti! Minuutit ovat kalliita tällaisessa tapauksessa. Mitä olette tehnyt vaimolleni?»
Hänen otteestaan kuninkaan suosikki tunsi, ettei hän ollut tekemisissä aaveen kanssa, ja hänen rohkeutensa elpyi, niin että hän yritti panna vastaan.
»En käsitä, mitä puhutte», vastasi hän.
»Te valehtelette!» ärjäisi Joel. »Mainitsitte vaimoni nimen juuri äsken inhoittavissa noidanpuuhissanne. Näin kahden miehen, jotka epäilemättä ovat teidän palkoissanne, vähä aikaa sitten kantavan häntä pyörtyneenä metsässä. Kaiken pyhän nimessä kerrotte minulle kaikki vitkastelematta, tai —
»Olisitteko valmis tekemään pahaa naiselle?» tokaisi Athenaïs ivallisesti, tekeytyen rohkeaksi.
»No niin, en; jätän sen pyövelin tehtäväksi!»
»Pyövelin?»
»Eikö juuri hän jaa oikeutta myrkyttäjälle?»
»Nyt minä sanon, että te valehtelette!»
»Mademoiselle de Fontanges oli teidän kunnianhimoisten pyrkimystenne tiellä, ja te aiheutitte hänen kuolemansa. Minulla on siitä todistus tässä medaljongissa, joka sisältää teidän kuolemantuomionne, kirjeen, jossa pyydätte myrkkyä Pierre Lesagelta.»
Helyn nähdessään markiisitar peräytyi.
»Madame», virkkoi bretagnelainen kylmästi, »mainitsen teille, että kotiseudullani kerran kuristin näillä käsilläni suden, joka karkasi kimppuuni. Nyt lopettakaamme tämä! Ilmaiskaa minulle, missä vaimoni on, niin lahjoitan teille vapautuksen rangaistuksesta luovuttamalla teille tämän paperin. Jos pysytte vaiti, niin Jumalan nimessä vannon omin käsin laskevani tämän kuninkaan eteen huomenna toitotettuani tätä juttua niin äänekkäästi ja laajalti kautta Pariisin, että koko maailma, sekä ylimystö että rahvas, vaatii, että erikoistuomioistuimen pitää lähettää teidät Lesagen vankikoppiin, kunnes taaskin viritetään rovio, joka poltti La Voisinin tuhaksi!»
»Mutta minulla ei ole ollut ensinkään osuutta madame de Locmarian ryöstössä. Menkää tiedustamaan häntä Espanjan lähettiläältä, joka tässä jutussa on pikemminkin kuninkaan asiamies — hän tahtoo tehdä vaimostanne kuninkaan rakastajattaren.»
»Suojelijani — kuningas — missä kuningas on — missä on Almada — missä on Aurore?»
»He ovat otaksuttavasti Marlyn linnassa. Madame alkoi voida pahoin metsästysretkellä, ja herttua käski kantaa hänet omistamaansa, linnan läheisyydessä sijaitsevaan kesähuvilaan.»
»Riittää!» keskeytti Joel. »Tiedän kaikki, mitä saattaisitte minulle kertoa.»
Hän muisti kuolevan Estebanin sanat, ja muistaessaan yksityiskohdat hän sai takaisin malttinsa.
»Sille kesähuvilalle vievä tie?»
»Noiden kallioiden ohitse kulkeva polku — kahdessakymmenessä minuutissa —»
»Kiitoksia!»
Hän kiskaisi medaljongin kaulastaan ja paiskasi sen lattialle, sanoen: »Kuten näette, pidän sanani, madame.»
Vetäistyään miekkansa tupesta hän poistui välittämättä sen enempää markiisittaresta. Hän asteli hyvää vauhtia, varmoin, mutta ripein askelin, ja ravistellessaan hiuksiaan, kuten leijona ravistelee harjaansa, hän jupisi:
»Me kolme taistelemme tämän kamppailun — minä, kuningas ja herttua!»
KOLMASKYMMENES LUKU
Aramiksen kuolema
Jätämme nyt kuninkaan hovimiehineen syömään illallista Marlyssa pienen pöydän ääressä, joka oli väliaikaisesti varattu häntä ja muutamia harvoja valittuja varten. Täällä seurue keskusteli siitä pikku tapauksesta, joka oli keskeyttänyt huvin ja häirinnyt metsästysseurueen puuhia.
Astumme nyt yksityisiin huoneisiin, joihin palatsissakävijöitä ei päästetty. Tässä pyhätössä kuningas lakkasi olemasta muu kuin tavallinen kuolevainen.
Täältä löydämme Auroren jälleen. Ulkoilma-aterian aikana, joka oli nautittu nurmikolla, ennenkuin hirvikoirat päästettiin irti, oli Almadan herttua tullut madame de Locmarian luokse.
»Mikä teitä vaivaa, rakas lapsi?» kysyi hän hellästi. »Näytätte tuskaiselta. Voitteko pahoin?»
»Ei se ole mitään. Mutta älkää vaivautuko minun tähteni, koska tämä on vain ohimenevää pahoinvointia!»
»Teidän pitää sitten nauttia jotakin virkistävää, jotta ette pilaa metsästyshuvia.»
Hän viittasi tarjoilijalle.
»Ettekö suvaitse juoda ystävämme Joelin terveydeksi ja pikaiseksi paluuksi?»
»Kaikesta sydämestäni, herra herttua.»
Siten Aurore oli ottanut vastaan Aramiksen hänelle tarjoaman, huumausainetta sisältävän viinin. Muutamia tunteja myöhemmin myrsky puhkesi valloilleen, ja säikähtynyt kuningatar käski hovinaistensa hyvin pikaisesti palata Saint Germainiin.
Aurore koetti pysytellä muiden ratsastajien rinnalla, mutta hänet valtasi äkkiä heikkous. Hän ei jaksanut ohjata ratsuaan eikä pysähdyttää sitä. Hänen avunhuutonsa tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän ponnisteli ankaraa lamaannusta vastaan. Hänen ollessaan putoamaisillaan satulasta juoksi hänen luoksensa Boislaurier, joka oli jonkun matkan päästä tarkkaillut häntä, ottaen hänet syliinsä kahden palvelijan avustamana.
Nyt hän lepäsi isossa vuoteessa, jossa oli koristettu kupukatos ja siniset, kultaisilla renkailla ja tupsuilla varustetut verhot, samalla kun kullattu kaide eroitti sen muusta huoneesta. Huonetta valaisi pöydällä seisova, hopeinen lamppu, ja pöydän ääressä istui Almadan herttua. Vihdoin tämä nousi pystyyn, otti lampun ja meni katselemaan nukkujaa.
»Kaunis, ruusuisesta marmorista muovattu veistos», mutisi hän, palaten sitten istumaan. »Tunnin kuluttua on huumausaineeni vaikutus loppunut. Totta totisesti, kuningas viipyy kauan. Eikö hän ikinä saa illallistaan syödyksi? Nähtävästi Joel on vielä elossa ja on kirjoittanut vaimolleen. Varmasti hän jumaloi vaimoaan, ja yhtä varmasti tämä tuleva suosikki olisi valmis vuodattamaan viimeisen veripisaransa hänen tähtensä. Se ei olekaan minusta vastenmielistä, sillä uhkaamalla paljastaa hänen häpeänsä hänen aviomiehelleen —»
Hän keskeytti lauseensa ikäänkuin vastatakseen näkymättömälle moittijalle.
»Jospa otaksummekin, että tämä on halpamaista ja inhoittavaa! Tämän teon arvottomuutta ja sen suorituksen roistomaisuutta vastaan kuohahtavat Atoksen ylevä herrasmiehen luonne, Portoksen yksinkertainen rehellisyys ja d'Artagnanin uljas suoruus. D'Artagnan syytäisi suustansa kaikki gascognelaiskirouksensa vannoessaan, että menettelyni on mitä halpamaisinta heittiömäisyyttä. Käyristäen ylpeätä huultansa Atos luiskauttaisi suustansa yhden ainoan sanan: 'Hyi!' Kelpo Portos ei virkkaisi mitään, mutta hänen vilpittömät kasvonsa venyisivät hämmästyksestä hänen nähdessään kumppaninsa, jonka rinnalla hän taisteli Saint Gervaisin vallinsarvella ja Locmarian rantaluolassa — muskettisoturi Aramiksen, prelaatin ja vehkeilijän — miehen, joka on pitänyt leluinaan Ranskan kruunua ja valtikkaa, kuninkaallisia henkilöitä ja kohtaloita — toimivan hämähäkkinä — parittajana —»
Hänen piirteensä, jotka olivat säilyneet kauniina ja jaloina siitä huolimatta, että ikä ja juonittelut olivat niitä raastaneet, vääntyivät kieroiksi. Hän otti poveltaan kristallipullon, joka oli ollut kultaketjujen varassa piilossa pitsien seassa, ja imaisi siitä pisaran. Hänen katseensa oli kirkkaampi ja hänen äänensä virkistynyt hänen jatkaessaan:
»Kaikki on valmiina. Tämän naisen täytyy tulla kuninkaan rakastajattareksi, jotta hänen käskijänään saatan panna Ludvigin käteen kynän, joka pyyhkäisee pois kerettiläisyyden ihmisoikeuksien kirjasta. Senjälkeen veljeskunta, jonka päämies olen, pysyy pystyssä maahan iskettyjen vihollistensa ruumiilla, ja kun minä jakelen määräyksiä Pyhän Pietarin istuimelta —»
Taaskin hänen äänensä oli käheä, ja hän turvautui pulloonsa.
»Minkätähden ei? Eivätkö hartiani ole kylliksi vankat kannattamaan ylimmäisen papin purppuravaippaa? Eikö tiara sopisi hopeisille hiuksilleni, ja eikö minussa ole ainesta Gregoriukseksi, Leoksi tai Juliukseksi? Tarkoitus pyhittää keinot. Mitä merkitsee tien loka tai jalan alla katkennut risu sellaisesta, joka on päässyt huipulle? Mitä arvoa on yhden naisen hyveellä, yhden miehen onnella, kun niiden menetys turvaa uskonnon voiton? No niin, ei! Kaikki tämä on harhapäätelmää, jolla turhaan koetan tuudittaa omaatuntoani nukuksiin. Uskonto ei ole mukana vaikuttamassa tässä pelissä — pelaan sitä yksinomaan kunnianhimoni tähden.» Hän naurahti pikemminkin italialaisen ilvenäytelmän hulluttelijan kuin jonkun hänen mainitsemansa mahtavan paavin tapaan. »Mutta mitäpä siitä? Eikö pyhällä isällä ole valta antaa anteeksi kaikki rikokset? Kun tulen paaviksi, puhdistan itseni.»
Hän oli tuskin ehtinyt lausua tämän ironisen pilan, ennenkuin hänen piirteistään kuvastui voimakasta hämmästystä.
»Mitäs tuo on?» mutisi hän, puolittain kohoten istuimeltaan ja katsoen ovelle.
»En varmastikaan voi erehtyä», virkkoi hän yhä kummastuneempana. »Joku on tuolla alhaalla käytävässä.» Hän nousi täydelleen seisomaan. »Joutavia! Epäilemättä siellä on Boislaurier — kuka muu siellä voisi olla? Mutta mitä hän saattaa haluta? Mitä on voinut tapahtua niin tärkeää, että hän tulee minua tapaamaan?»
Hän meni ovelle, joka oli niin taidokkaasti piilotettu laudoitukseen, ettei kokeneinkaan silmä olisi sitä löytänyt. Hän painoi messinkinappulaa, joka oli yhtä huolellisesti kätketty koristuksien sekaan. Joustin toimi, laudoitukseen avautui aukko, ja vaikka Aramis osasikin hyvin hillitä itseään, ei hän voinut olla huudahtamatta pelästyksestä.
Neliskulmaiseen aukkoon ilmestyi Portoksen poika kalpeana, juhlallisena ja uhkaavana, kädessään paljas miekka, tuoreen veren tahraama!
Aramis peräytyi pöydän luokse. Juuri tämän näyn hän olisi kaikkein vähimmin odottanut näkevänsä; se teki hänen suunnitelmiinsa yhtä murskaavan vaikutuksen kuin Friquetin tykkimiesten ampumat pommit olivat tehneet Freiburgiin. Mutta entinen muskettisoturi ei niin helposti lannistunut. Jos pommi olisi todella pudonnut hänen jalkojensa juureen, olisi hän nykäissyt siitä pois palavan sytytyslangan. Hänen ensimmäinen tunteensa oli ällistys, mutta sitä kesti vain hetkisen, ja pian tämä peloittava ottelija malttoi mielensä ja sai takaisin kaikki kykynsä.
»Chevalier, miten olette tänne tullut? Teillä on toimi armeijassa — karkaaminen on raskas rikos.»
»Monsieur», vastasi bretagnelainen hirvittävän tyynesti, »minulla ei ole mitään yhteyttä armeijan kanssa — Freiburg on valloitettu — minun valloittamani! Taskussani on marski Créquyn selostus, joka todistaa sen. Mutta se ei ole meidän asiamme. Tahdotte tietää, mistä johtuu, että tulin luoksenne salakäytävää myöten. Minulla ei ole aikaa syventyä yksityiskohtiin. Riittäköön se, että Boislaurier on kuollut — samoin murhamiestenne päällikkö Condor Gordbuff — heidän kuolemastaan vastaan niille, joilla on oikeus minua kuulustella. Nyt on meidän aikamme selvittää tilimme.»
Lähettiläs pysyi kylmänä kuin pesässään piileksivä villi peto, joka näennäisen välinpitämättömästi tarkkailee metsästäjän liikkeitä.
»Ahaa!» äänsi hän ylpeästi. »Onko meillä tili selvitettävänä? Sellaiset asiat jätän palvelijoitteni huoleksi. Nyt ei ole sopiva aika eikä sopiva paikka moiseen. Tämä on kuninkaan asunto. Tiedättekö sen?»
»Varmasti tiedän, koska tulin tänne saadakseni takaisin vaimoni.»
»Vaimonne?»
Joel ojensi aseettoman kätensä.
»Vaimoni; hän lepää tuolla, tuossa vuoteessa, jonka verhoja ette ole edes vetänyt eteen — niin tarkoin haihdutti tuloni sen varokeinon mielestänne. Vaivutitte hänet uneen huumausjuomalla — jotta hän ei tietäisi, millaiseen rikokseen tekisitte itsenne syypääksi — samanlaisella juomalla, jota on tuossa hypistelemässänne pullossa —»
Aramis tunsi niin kipeätä tarvetta vahvistaa hermojaan, että hän oli todellakin vetänyt pullonsa esille sen kätköpaikasta.
»Madame de Locmaria on kuollut», väitti vanha mies kuivasti.
Toinen nauroi uhkaavasti.
»Jos uskoisin sen, olisitte jo nyt kätyreittenne seurassa. Mutta ahneutenne on takeena päinvastaisesta — kuningas ei maksa teille kuolleesta ruumiista.»
»Mitä, tiedättekö?» äänsi Aramis.
»Tiedän teidän hankkineen minulle vaimon, jotta olisin kuninkaan suosikin puoliso, lähettäneen minut Freiburgiin siinä toivossa, etten koskaan sieltä palaisi — että saksalaisten luodit suorittaisivat sen tehtävän, joka ei onnistunut teidän käskyläisillenne —»
»Nuori mies», keskeytti lähettiläs, ravistaen uskaliasta päätänsä, »jos tiedätte niin paljon, pitäisi teillä olla kylliksi älyä pysyäksenne vaiti. Luuletteko minun aikovan kevyesti luopua kaiken sen mahdollisesti tuottamasta hyödystä, mitä te nimitätte häpeäkseni? Jaetaan, tai minä otan kaikki! Kas niin, poikaseni», jatkoi prelaatti, omaksuen mitä lipevimmän isällisen sävyn, »ajatelkaa, että mitä painavimmat valtiolliset syyt pakottavat minua esittämään tätä osaa; vaatimani uhraus on välttämätön sellaisten poliittisten suhteiden vuoksi, jotka koskevat maailman rauhaa. Olette älykäs nuori mies, jonka täytyy käsittää ilman suoraa puhetta; pistäkää miekkanne tuppeen, lakatkaa mulkoilemasta noin raivoisesti ja laittautukaa tiehenne —»
»Lähden vaimoni kanssa.»
»Ohoh!» ärähti herttua silmät leimuavina hänen nauttimansa kiihoitusnesteen vaikutuksesta. »Te koettelette kärsivällisyyttäni. En kuitenkaan toivo teille pahaa. Tiehenne — tai tapan teidät!»
»Kenet saatte avuksenne, vanhus? Unohditte, että olen puhdistanut maailman roistoistanne. Olette itse likempänä hautaa kuin minä.»
Aurore liikahti, ja Joel astui askelen häntä kohti. Mutta Aramis, joka oli vetäissyt hovimiekkansa, juoksi väliin kiihoitusaineen aiheuttamaan, keinotekoisen ketterään tapaan.
»Tuolla hammaspuikollako mielitte surmata minut?»
»Puolustaa häntä ja — teitä!»
Joel arveli pikaisesti nujertavansa näin iäkkään vastustajan ja »koetti» häntä aikaa hukkaamatta, survaisten melkein heti suoran piston, nopean ja välähtävän kuin salamaniskun. Hyökkäys väistettiin niin voimakkaasti, helposti ja vikkelästi, ettei bretagnelainen ollut otaksunut niin heikon ruumiin sellaiseen pystyvän. Samoin torjuttiin hänen muutkin hyökkäyksensä, ja niin joutuisasti kuin hänen pitkä miekkansa kaartelikin, seurasi ohut säilä sitä kiinteästi kuin magneetti rautaa, vääntelehtien ja sähisten kuin kyykäärme. Nuori mies tajusi, ettei hänen vastustajansa ollut mikään tavallinen, vaan ensiluokkainen miekkailija, ja se sai hänet hillitsemään ahdisteluaan. Aramis käytteli säiläänsä yhtä vilkkaaseen tapaan kuin hänen oli täytynyt nuoruudessaan sitä käytellä. Turhaan soturi uudisti hyökkäyksiään; hänen vastustajassaan ei näkynyt väsymyksen merkkejä. Vanhuksen ranne tuntui teräksiseltä, kun taas nuorempi mies, jota pitkä ratsastusmatka, putoaminen, päivän tapahtumat ja herttuan kätyrien kanssa maanalaisessa käytävässä suoritettu taistelu väsyttivät, alkoi lannistua heikommuutensa vuoksi. Veri kohahti hänen päähänsä, ja hänen käsivartensa menetti tavallisen jäntevyytensä ja vikkelyytensä.
Samassa Aurore huokaisi. Bretagnelainen kuuli sen, ja se oli aselevon merkki. Joel katsoi vaimoonsa, samalla kun vanha herttua ryyppäsi pullostaan kaksinkertaisen annoksen. Ottelun jälleen alettua oli hyökkääjänä hän, ja hänen tulisuutensa hämmästytti hänen vastustajaansa.
»Olette satimessa, nuori tappelukukkoseni», ilkkui hän, hymyillen uhkaavasti, »ja laitan teidät lähtemään ystäväni Portoksen lempipistolla —»
Omituisen sattuman nojalla oli molempien miekkailijoiden mieleen johtunut sama tapa lopettaa ottelu. Sen seurauksena säilät lipuivat toisiaan pitkin kahvaan saakka, ja heikompi säilä naksahti poikki. Mutta tällöin Aramiksen puolustuskyvyttömyys oli merkityksetön, sillä lausuttu nimi oli saanut Joelin huudahtamaan:
»Portoksen — hän oli isäni!»
»Teidän isännekö? Minä olin hänen ystävänsä — olen Aramis!»
Vanhus horjahti taaksepäin ja viskasi miekantyngän lattialle. Kiihoitusaineen pettävän valon ja lämmön haihtuessa hän oli näkevinään edessään nuoruudenaikaisen ystävänsä haamun — Portoksen, jolla oli yksinkertaisen suurenmoinen sielu ja todella ylevä sydän — jonka voima oli enemmän lihaksissa kuin säihkyvässä älyssä. Hän oli ollut loistavan jäntevä, rohkea ja epäitsekäs — hymyilevä, avoin, voittamaton — vahvin neljästä kumppanuksesta, mutta kuitenkin kuollut heistä ensimmäisenä — kuollut, koska hän, chevalier d'Herblay, oli houkutellut hänet viattomana ja asioihin perehtymättömänä liittymään Vauxin linnan traagilliseen seikkailuun.
Vihdoin hänen jättimäinen hahmonsa oli noussut haudastaan, ja sen rinnalla olivat Atoksen ja d'Artagnanin hahmot. He näyttivät ottavan vanhan ystävänsä pojan omakseen ja olivat valmiit puolustamaan häntä. Mutta heillä ei ollut syytä asettua väliin. Sen jälkeen, kun vanhuksen suonissa oli virrannut tulta, poistaen hänen hartioiltaan kahdeksankymmenen vuoden taakan, oli häneen hiipinyt kylmyyden tuntu. Ja tuokion kuluttua pakotti kaikkia suonia, joiden vereen vaarallista nestettä oli sekautunut, ja ne tuntuivat riutuvan.
»Minä petyin», jupisi hän, hoippuen likimmälle tuolille ja jättäen tien auki Joelille, joka hypähti kaiteen ylitse vaimonsa vierelle. »Pitkän elämän neste on lyhytaikaisesti vaikuttava, ja minä olen vain kuluttanut omaa elämääni. Oi, halusin niin hartaasti elää — hallita, saada koko maailman alistetuksi yhtä varten, ja se yksi — minä —»
Kun Joel, kantaen sylissään vaimoaan, jonka sydän taaskin sykki sopusoinnussa hänen sydämensä kanssa, sivuutti vanhuksen, näki hän vain kumaraisen, kokoon romahtaneen hahmon tuolilla. Aramis oli kuollut tajuamatta sitä, että hän, moitteeton hovimies, teki anteeksiantamattoman synnin, toi kuoleman kuninkaan silmien eteen.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Näkemiin
Noin kaksi viikkoa myöhemmin Croisicista Belle-Isleen purjehtivassa laivassa oli vielä kerran koolla joitakuita kertomuksemme henkilöitä.
Tuntien mielenliikutusta, joka värähdytti hänen olemuksensa jokaista kuitua, sankarimme näki merestä kohoavan tumman kalliovyön, jonka takana hän oli viettänyt nuoruutensa päivät. Hänen nuorekas vaimonsa nojasi entistä viehkeämpänä häneen ja tarkkaili hänen hymy ään, kun hän kuuli Friquetin nurkuvan kersantti Bonlarronille:
»Hallitsijamme on saituri; ei nauhanpätkää, ei kunniamerkkiä eikä kultapunosta — ei kolikkoa, jolla olisi voinut juoda maljan hänen terveydekseen. Jumalan kuolema! Kuinka leikkisää onkaan nimittää Ludvig Suureksi häntä, joka ei suinkaan ole koolla pilattu!»
Auringonsäteet kultasivat alusta sen lipuessa täysin purjein Locmarian satamaan. Linnoituksesta ammuttu tykinlaukaus tervehti tulijoita. Heti alkoivat rummut pauhata linnassa, ja kellot pantiin soimaan. Matkalaisten astuessa maihin oli heitä vastaanottamassa rannalle taistelujärjestykseen sijoitettu varusväki; sotilailla oli kukkakimppuja musketeissaan ja liehuvia nauhoja hilpareissaan. Heidän takanaan seisoivat kaikki paikkakuntalaiset parhaissa vaatteissaan, ja naisilla sekä lapsilla oli kukkia. Miehet heiluttivat hattujaan ja lakkejaan kaikkien huutaessa:
»Eläköön kreivi! Eläköön kreivitär! Eläköön uusi isäntämme!»
»Kuinka tulimmaisen sivistynyttä seutua!» ihasteli Friquet. »Katsokaahan vain, kersantti, kuinka sievät tytöt pöyhistäytyvät meidän lähestyessämme!»
Heidän luoksensa tuli upseeri hattu kädessä.
»Saanko tiedustaa monsieur Joel de Locmariaa?»
»Tässä olen», vastasi sankarimme yhtä kohteliaasti.
Upseeri paljasti miekkansa ja teki sillä merkin, minkä jälkeen rummut rämähtivät pärisemään, sotilaat tekivät aseillaan kunniaa ja paikkakunnan johtohenkilöt lähestyivät kumarrellen.
»Tervetuloa, Locmarian kreivi, Locmarian läänin kuvernööri ja herra!» kajahti yleinen huuto.
Kaupungintalolla, jonne tulijat saatettiin, oli Friquetiä odottamassa uutisia. Hänet määrättiin komentamaan pientä laivastoa, joka lähetettäisiin tuhoamaan Algieria; Bonlarron nimitettiin luutnantiksi samaan retkikuntaan.
Muiden asiakirjojen joukossa, jotka vahvistivat auliin kuninkaan suosionosoitukset — jotta emme nimittäisi niitä hyvitykseksi — oli kirje leskirouva Scarronilta, Siinä ilmoitettiin juuri hänen vieneen markiisitar de Montespanille sen määräyksen, että hänen täytyi sulkeutua luostariin. Hänen paikalleen tuli lastenhoitajatar, jolle Ludvig lahjoitti suuren rahaerän Maintenonin markiisikunnan ostamista ja sen arvon mukaista toimeentuloa varten.
»Minä lähden pian ottamaan laivastoni komennukseeni», lausui pieni pariisilainen tuuman verran pitempänä, kun oli pommituslaivaston amiraali.
»Ja minä seuraan teitä», säesti Bonlarron, joka oli uudelleen mielistynyt soturin elämään.
»Minä jään tänne, missä olen», virkkoi Joel, kääntyen vaimonsa puoleen, »isäni haudan luokse —»
»Ja lastemme kotiin», lisäsi Aurore, katsoen hänen kasvoihinsa.