[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fH-sbu-zkaD__mat8dhi6195X_6eoOqe40WAIFHmEMe4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2762,"Portoksen poika eli Aramiksen kuolema","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"2762-dumas-alexandre-portoksen-poika-eli-aramiksen-kuolema","2762__Dumas_Alexandre__Portoksen_poika_eli_Aramiksen_kuolema","Historiallinen seikkailuromaani Ludvig XIV:n ajoilta","romaani",[],[],"fi",1883,1935,74934,518291,true,null,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani seuraa Portoksen pojan vaiheita ja muskettisoturien perintöä Ludvig XIV:n hovissa. Teos huipentaa muskettisoturien tarinan kuvaten Aramiksen viimeisiä poliittisia juonitteluja ja seikkailuja 1600-luvun Ranskassa.","Alexandre Dumas'n 'Portoksen poika eli Aramiksen kuolema' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2762. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PORTOKSEN POIKA ELI ARAMIKSEN KUOLEMA\n\nHistoriallinen seikkailuromaani Ludvig XIV:n ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nAlexandre Dumas'n historialliset romaanit XXIX.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Isältä pojalle\n     II. Kaksi vanhaa ystävää\n    III. Outo lääkäri\n     IV. Miten kuninkaan suosikit eroavat tästä elämästä\n      V. Mistä kuningatar — epävirallinen?\n     VI. Muistoesine jättiläisen haudasta\n    VII. Kynnyksellä\n   VIII. Ylimyksellinen ennustaja\n     IX. Bretagnelaiset pelastamaan\n      X. Friquetin pikku pulmia\n     XI. Yksi tietolähde tukossa\n    XII. Tukalassa pinteessä\n   XIII. Kuningattaren kaltainen\n    XIV. Seitsemännentoista vuosisadan tapaan\n     XV. Vastasiirto\n    XVI. Syvässä vedessä on virta voimakas\n   XVII. Kuninkaan suosionosoitus\n  XVIII. Helmakumppanukset\n    XIX. Salaperäinen toimenpide\n     XX. Teloituksen aatto\n    XXI. Kuninkaan järjestämä avioero\n   XXII. Musta puku\n  XXIII. Paha ne periköön, jotka pahaa mielivät\n   XXIV. Majatalon tyttö\n    XXV. Tahtomattaan urkkijana\n   XXVI. Sotaonnen vaihtelua\n  XXVII. Oman vaimon ansaitseminen\n XXVIII. Joelin ehdotus\n   XXIX. Vaitiolon hinta\n    XXX. Aramiksen kuolema\n   XXXI. Näkemiin\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nIsältä pojalle\n\n\nSydänkesän auringosta tulvi valoa Loire-joen partailla Saumurin\nläheisyydessä leviävään, rauhalliseen ja säteilevään maisemaan\nheinäkuussa vuonna 1678.\n\nNantesista Pariisiin matkalla olevia postivaunuja veti kuusi hyvää\nhevosta, mutta helteen ja pölyn sekä laadultaan aaltomaisesti mäkisen\ntien vuoksi ne eivät suinkaan olleet liian vankkoja voittamaan näitä\nvaikeuksia, vaikka niiden kuormasta olivatkin poistuneet miehiset\nmatkustajat, jotka ponnistelivat eteenpäin jalkaisin, samalla kun\nvaunuissa oleva nainen uinaili. Nämä viisi miestä olivat: nantesilainen\nnotaari, laivanvarustaja, kaksi croisicilaista sardinikauppiasta\nja herrasmies-maanviljelijä, jonkunarvoinen puoliaatelinen, joka\nilmoitti kotipaikakseen Locmarian seurakunnan Belle-Isle-en-Merissä,\n»Bragelonnen varakreivin» sivuilla kuvailemamme piirityksen johdosta\npysyväisen muiston saavuttaneessa paikassa. [Tämä nyt suomennoksena\nesiintyvä romaani on viimeinen täydennys sarjalle, jonka aikaisempia\nnideryhmiä ovat »Kolme muskettisoturia», »Myladyn poika eli\nKaksikymmentä vuotta jälkeenpäin» ja »Bragelonnen varakreivi». _Suom._]\n\nTilanomistajaa hänessä oli luontevan vapaa ryhti, hieman rehentelevä\nkenties, päivän paahtama iho, pitkä, hartioille valuva tukka ja\nBretagnen sen osan maalaisten luonteenomainen sävy, nimittäin sekaisin\nyksinkertaisuutta ja oveluutta, ujoutta ja itsepintaisuutta kuvastava.\nHänen yllänsä oli talonpoikien silmääkiehtova asu, valkeat, villaiset,\navaratekoiset housut, nahkaiset, silkkikirjailuiset saappaat,\nkukkakuvioiset liivit, punoksilla koristettu nuttu sekä leveälierinen\nhuopahattu, jota ympäröi samettinauha ja jonka töyhtönä oli riikinkukon\nsulka. Maalaisaatelistosta hän usein omaksui pään ylvään ja korskean\nasennon, jyrkän ja käskevän äänen, eräänlaisen luontaisen ylevyyden\neleissään, kohteliaan puhetavan ja aistikkaan hienon esiintymisen.\nTähän lisättäköön aatelisen merkkeihin kuuluvana hänen kupeellaan\nriippuva miekka, joka olisi näyttänyt tavattoman vankalta ja pitkältä\nniin nuorelle miehelle, jollei hänelle olisi suotu tavallista\nkookkaampaa vartaloa ja jollei hänen raajoistaan olisi kuvastunut hänen\nlihastensa voima ja liikkeittensä nopeus.\n\nKunnaan laelta oli loistava näköala läheisistä, viehättävistä pikku\nkylistä Saumurin punaisiin kattoihin ja valkeaan linnoitukseen saakka;\nmutta matkalaisilla oli muuta tekemistä kuin maisemain ihaileminen.\nLakimiehen nimen käyttäjä hikoili jokaisesta huokosesta, kuten hän\noli kiristänyt velalliset tekemään; paimboeufilainen laivanvarustaja\nhuohotti, ja sardinikauppiaat nurisivat. Kuitenkin he mutisivat\nmuutamia sanoja tuotteiden markkinahinnoista, veroista, hyvien\nja huonojen säiden vaikutuksesta vuodentuloon sekä raha-asiain\nylivalvojan Fouquetin kunnottomuudesta. Jos tiedetäänkin, että tämän\nvaltiovarainhoitajan kukistuminen oli sattunut joku aika takaperin,\nei sovi ankarasti moittia maalaisia siitä, etteivät he tunteneet\nviimeisiä hoviuutisia. Belle-Islestä kotoisin oleva nuori mies pilkisti\nsalavihkaa vaunuissa nukkuvaan naispuoliseen matkustajaan.\n\nÄkkiä vaunujen nytkähtely säpsähdytti nukkujaa, ja peläten naisen\nyllättävän hänet tuijottamasta tähyilijä käänsi vikkelästi katseensa\nsyrjään ja alkoi koneellisesti tarkastaa tietä. Heti senjälkeen hän\nseisahtui ja huusi postivaunujen kuljettajalle, joka oli samalla kuski\nja joka asteli hevostensa vierellä:\n\n»Hei, mies! Mitä arvelette tuosta joukkiosta, ystäväiseni?»\n\nHän osoitti puolitusinaista ratsumiesparvea, joka juuri silloin kohosi\nnäkyviin tien ylävälle kohdalle ja jonka hahmot piirtyivät kirkasta\ntaivaanrantaa vasten yhtä selvästi kuin varjopantomimin kuvat.\nNeljällä näistä ratsastajista lepäsi musketti polvilla valmiina heti\nkäytettäväksi. Viidennellä, joka ratsasti muiden edellä ja nähtävästi\noli johtaja, ei ollut pyssyä; mutta auringonpaiste kimalteli hänen\nkoteloistaan pilkottavista pistoolinnupeista ja hänen reittänsä vasten\nläimähtelevästä, pitkästä miekasta. Kaiken kaikkiaan tämä vähäinen\njoukkue ei suinkaan ollut ilahduttava näky sellaisena aikana, jona\nvaltamaantiet olivat mitä julkeimpien rosvojen temmellyskenttänä.\n\nVincent Paquedrulla, postivaunujen kuljettajalla, oli kovapiirteiset\nkasvot, välinpitämätön ilme ja huulilla raukea hymy; hänen oveluutensa\noli teennäisen viattomuuden paksun vaipan naamioima. Nämä veijarit\nvoittavat kaikki muilla seuduilla toimivat ammattiveljensä viekkaudessa.\n\n»Siinä on komppania Kuninkaallisia rosvoja», vastasi hän rauhallisesti\nhänelle esitettyyn kysymykseen.\n\n»Kuninkaallisia rosvoja?» kertasi kysyjä, rypistäen otsaansa.\n»Omituinen nimitys, mutta epäilemättä sopiva; en nimittäin mielelläni\nusko, mestari Paquedru, teidän mielivän ilveillä minulle.»\n\nPuhuessaan nuorukainen laski kätensä normandialaisen olalle, mutta se\noli niin raskas, että piiskanviuhuttajasta tuntui siltä kuin hän olisi\nsaanut ylettömän taakan hartioilleen.\n\n»Taivas varjelkoon, rakas herra», ehätti hän vastaamaan nöyrän\nkohteliaana ja varovaisen näköisenä; »se on nimittäin totta — en\nmilloinkaan puhu valheita, kunniasanallani! Sitä nimitystä tuosta\nrykmentistä käytetään näillä main.»\n\n»Kuninkaan palveluksessa olevalla rykmentillä niin herjaava nimityskö?»\n\n»Sitä en tiedä, hyvä herra», vastasi kuski, ottaen kasvoilleen\ntyperimmän ilmeensä. »Mutta varmaa on, vannon sen käsi sydämellä, että\nse on ollut sotaretkeltä jo pitkät ajat.»\n\n»Sotaretkeltä? Ketä vastaan, saanko tiedustaa? Minun tietääkseni\nei Anjoun maakunta ole kapinassa kuninkaan arvovaltaa vastaan —\nMutta», pitkitti nuori teikari, vilkaisten matkakumppaneihinsa, jotka\nolivat tämän keskustelun aikana tulleet likelle ja kuunnelleet sitä\nepämääräisen rauhattomina, »meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä\nheitä on täsmälleen yhtä monta kuin meitä — viisi — ja olemme siis\ntasaväkisiä».\n\nYleisesti tuotiin julki vastalauseita, ja notaari huudahti: »Mutta\neihän meillä ole aseita!»\n\n»Sitäpaitsi», huomautti toinen, sardinikauppias, »ei ankarien iskujen\nantaminen ja ottaminen ole meidän tehtävämme!» Ja tähän hänen\nkauppiaskumppaninsa lisäsi: »Me olemme kunniallisia kauppamiehiä ja\nkammoamme sivalluksia ja iskuja kuin ruttoa.»\n\n»Minä puolestani», jatkoi laivanvarustaja, »en empisi lähettää kaikkia\nmerimiehiäni ja konttoristejani taisteluun kaatumaan viimeistä miestä\nmyöten — mutta kovaksi onneksi he ovat joko laivoissani merellä tai\nkonttorissani Paimboeufissa».\n\n»Mutta sanokaahan, mestari Paquedru», virkkoi notaari, »tunnetteko tuon\nsotaisen joukon?»\n\n»Tunnen heidät haluamatta sitä tuttavuutta —»\n\n»Onko tarkoituksenne ilmoittaa kohdanneenne heidät ennenkin?»\n\n»Kyllä, hyvin usein», kuului normandialaisen vastaus, ja hänen hymynsä\ntuntui pahalta enteeltä, »itse asiassa yhtä usein kuin olen ajanut\ntämän paikkakunnan kautta».\n\n»Siinä tapauksessa, miten he käyttäytyvät meitä kohtaan?»\n\n»Älkää siitä huolehtiko!» keskeytti nuori herrasmies. »Sangen pian\nsaamme sen tietää, sillä tuossa he tulevat täyttä neliä.»\n\nJa pieni ratsujoukko oli painanut kannukset hevostensa kylkiin, joten\nse saapui ripeästi paikalle. Ehdittyään pyssynkantaman päähän tulijat\nseisauttivat ratsunsa komentajan antaman merkin pysäyttäminä, ja\nviimeksimainittu lähestyi käymäjalkaa. Hänen seuralaisensa sijoittuivat\nriviin tien poikki sulkeakseen sen. Jokaisella näistä neljästä oli\nkasvoissaan selvästi leima: »Ryöväri.» Kaikkien päivettyneitä poskia\nkoristivat pörröiset viikset, ja julkea katse tähyili kampaamattomien\nhiusten alta; kaikilla oli koristuksinaan arpia. Entä millaiset\nvarukset, asut ja ratsut! Jälkimmäiset yhtä surkeat kuin raamatun\nlaihat lehmät; hatut pykäläiset, kolhiutuneet ja kuluneet; nahkaiset\nrintahaarniskat ravistuneet ja säröiset, housut kömpelösti paikatut,\nja saappaista pilkistivät ratsastajain varpaat näkyviin. Toisaalta oli\njokaisella runsaasti aseita.\n\nKapteeni ei ollut aivan yhtä ränstyneen ja nukkavierun näköinen.\nJoitakuita silmukoita oli purkautunut hänen pitsiröyhelöissään; vain\nhiukan haalistuneet olivat hänen jakkunsa purppurainen sametti ja hänen\ntulenvärinen nauhansa, ja hänen espanjalaiset saappaansa olivat melkein\nmoitteettomat. Mutta hänen töyhtöhattunsa oli somistettu uudella\nnauhalla, ja se oli hieman kallellaan toisella korvallisella; hänen\nmiekkansa kahva oli kylliksi puhdistettu välkkyäkseen kirkkaasti, ja\nhänen hienosteleva, närkkään röyhkeä esiintymisensä pystyi tehoamaan\nkokemattomiin ja arkoihin. Terävänäköisessä hän olisi herättänyt tuiki\nvähän luottamusta. Hänen petolinnunnokkansa kaareutui kerskurinviiksien\nyläpuolella, joiden päät oli kierretty koukulle ja jotka alkoivat\nkäydä harmaiksi; niiden alapuolella hänen huuliaan elävöitti törkeän\nkyynillisyyden ilme. Hänen ruskeiden kehien reunustamista silmistään,\njoita pöhöttyneet, raukeat luomet puolittain verhosivat, kimaltelivat\n»seitsemän kuolemansynnin» kaikki heijastukset.\n\nPuhutellen postivaunujen matkustajia hän lausui, tekeytyen liioitellun\nkohteliaaksi: »Hyvät herrat, pyydän teitä pitämään minua halvimpana,\nnöyrimpänä ja altteimpana palvelijananne.»\n\n»Ja, hyvä herra, me olemme teidän palvelijoitanne», vastasi notaari,\ntoimien puhemiehenä kumppaniensa puolesta, jotka kaikki vapisivat kuin\nhaavanlehti.\n\n»No niin, koska ei kukaan näy haluavan esitellä minua, sallikaa minun\nitseni se tehdä» — tällöin hän kumarsi. »Näette edessänne chevalier\nCondor Gordbuffin, hänen majesteettinsa palveluksessa olevan everstin\n— kun sanon everstin, on se vain sanontatapa, sillä arvonimellä ei ole\nmitään merkitystä tällä hetkellä, ja meidän kesken puhuen, armeijan\nupseeriston laita on niin kehnosti, että tuskin tiedän, olenko kapteeni\nvaiko eversti, ja rykmenttini — hm! komppaniani kuulostaisi paremmalta\n— muodostavat nykyisin nuo neljä ritaria, jotka näette tuolla takanani,\nnimittäin: Lukonmurtaja, luutnanttini, Kynijä, kornettini, Ryöstäjä,\nlähettini, ja Taskuvaras, torvensoittajani —»\n\nNämä oudot nimet panivat lakimiehen tutisemaan entistä pahemmin,\nlaivanvarustajan kasvot valahtamaan hyvin kalpeiksi ja sardinikauppiaat\nsilmäilemään epätoivoisina toisiaan, samalla kun ratsastaja jatkoi:\n\n»Nyt aion täydentää sotilasluetteloani, ja minulla on tarjokkaita. Ei\npuutu muuta kuin varuksia, ja juuri sentähden olen pyytänyt ja saanut\nSaumurin pormestarilta luvan vartiona saattaa tämän seudun kautta\nmatkustavia hyvämaineisia säätyläisiä —»\n\n»Mitä!» huudahti laivanvarustaja. »Onko tarkoituksenne selittää\ntulleenne ainoastaan —»\n\n»Saattamaan teidät turvallisesti kaupunkiin ja tarpeen tullen\npuolustamaan teitä kaikelta häiritsemiseltä, rikolliselta kiristykseltä\nynnä muilta henkeänne tai rahapussianne vastaan tähdätyiltä laittomilta\nyrityksiltä —»\n\nJokaisesta rinnasta pääsi helpotuksen huokaus.\n\n»Ja kaikki se surkean vähäisestä palkkiosta», jatkoi puhuja.\n\n»Mitä, häh? Mitä nyt?»\n\n»Määrä jätetään hyväntahtoisen arvionne varaan — sillä ehdolla\nnimittäin, koska minun täytyy pitää asiakkaitteni aulius järjen\nrajoissa, että jokainen tarjoaa arvonsa ja varojensa mukaisesti —»\n\n»Oh!»\n\nHämmästys, vastenmielisyys ja kauhu olivat vuorotellen nopeasti\nseuranneet toisiaan kuulijain mielessä. Toinen sardinikauppias yritti\nkuitenkin antaa sankaruuden näytteen.\n\n»Vain tuokio», virkkoi hän, tehden äänensä karkeaksi; »entäpä jollemme\nhalua turvasaattuetta —»\n\n»Juuri niin», yhtyi hänen kumppaninsa, »entäpä jollemme ikävöi teidän\nseuranne suomaa kunniaa?»\n\n»Siinä tapauksessa», vastasi Gordbuff, »en enää ole vastuussa\nkalliista persoonistanne, ja se on huono tulevaisuudentoive, koska\nnäillä tienoin on vaikka kuinka paljon lurjuksia», puhui hän hyvin\nvakavasti ja ponnekkaasti, »joiden aseet yltävät pitemmälle kuin heidän\nomantunnonarkailunsa ja jotka näin autiossa paikassa olisivat valmiit\nampumaan minut suoraa päätä ihan empimättä».\n\nHän lausui komennuksen joukkiolleen, ja kuului, kuinka muskettien hanat\nvedettiin täyteen vireeseen.\n\nTämä sai notaarin miltei pyörtymään; laivanvarustaja pyyhki hihalla\nhikeä otsaltaan, ja molemmat sardinikauppiaat lupasivat uhreja\nsuojeluspyhimyksilleen, jos he selviytyisivät pois tästä ampiaispesästä.\n\nKuninkaallisten rosvojen eversti kääntyi vaunujen kuljettajan\npuoleen, sanoen: »Vikkelästi! Kirjasi esille, Vincent, ja lue minulle\nmatkustajiesi nimet sekä heitä koskevat selostukset!»\n\nKuskilla oli kirja jo kädessä, ja hän alkoi heti lukea:\n\n»Herra Libiniou, julkinen notaari, Nantesista —»\n\n»Se on hyvä!» virkkoi Condor, myhäillen hyvillä mielin. »Virkamiehet\nja miekkamiehet erikoisesti ovat kuninkaan väkeä. Olen valmis lyömään\nvetoa siitä, että olette vain liiankin iloissanne saadessanne\ntilaisuuden osaltanne suorittaa sata pistolia sankareitteni\nvaruksien kustannuksiin. Ja tämän onnellisen kohtauksen muistoksi\notan arvelematta vastaan tuon kellon, jonka näen pistävän esille\ntaskustanne. Minun kelloni varastettiin tuonnottain oikeusasiain\nylivalvojan vierashuoneissa Pariisissa — Colbert ottaa vastaan\nmurheellisen sekalaista seurakuntaa, kuten minulla on ollut onni\nhuomauttaa hänelle suoraan.»\n\nHän viskasi hattunsa kupu alaspäin tielle ja lopetti:\n\n»Tuossa näette kassanhoitajan rahalippaan! Astukaa esille, hyvät\nherrat, ja suorittakaa maksunne! Rakas notaari, te saatte kunnian\nvalvoa toimitusta!»\n\nKovasti valitellen notaari noudatti kehoitusta.\n\n»Simon Prieur, laivanvarustaja, Paimboeufista», jatkoi vaununajaja.\n\n»Sata pistolia. En halua loukata kunnioitettavaa kauppamiestä\narvioimalla hänet kynäritaria halvemmaksi. Ja tähän rahaerään arvoisa\nPrieur suvaitsee lisätä kengissään niin kirkkaasti välkkyvät, hopeiset\nsoljet. Jalo isäni Hilarion Gordbuff on aina hartaasti toivonut\nnäkevänsä poikansa kengissä soljet, ja isän toivomus on pojalle laki —»\n\n»Yves Guerinec ja Pierre Trogoff, sardinikauppiaita, Croisicista —»\n\n»Viisikymmentä pistolia kumpikin, sillä kalansaalis on oikein hyvä\ntähän vuodenaikaan — unohtamatta teillä olevia korvarenkaita, jotka\nlahjoitan sisarilleni. Luotan, etteivät herrat pakota minua ottamaan\nniitä omin käsin, koska olen jotensakin kovakourainen ja pahasti\npelkään sipaisevani irti osan korvaa helyjen mukana.» Puhuessaan hän\nleikitteli vyöhönsä pistetyllä tikarilla.\n\nMolemmat kauppiaat ja laivanvarustaja ehättivät noudattamaan notaarin\nesimerkkiä, jupisten kuitenkin kaikenlaisia sadatuksia, kun taas Jehu\nluki edelleen:\n\n»Kartanonomistaja Joel Locmariasta —»\n\n»Kartanonomistaja? Kuka näistä?» tiedusti rosvo satulastaan.\n\n»Minä», vastasi bretagnelaisasuinen nuorukainen.\n\nOn jo mainittu, että Joel oli lupaava nuori mies ja että hänen raajansa\njoustavassa lihasvoimassaan olivat ihanteellisen suhteelliset hänen\nvartaloonsa. Kuvitelkaa Herkulesta tai Simsonia poika-iässä! Hänen\nkasvoistaan ei kuitenkaan vielä paljastunut kehkeytyvä atleetti, joka\npystyisi kuristamaan hydroja tai kantamaan kaupunginportteja. Runsaat\nkiharat valaisivat hänen hienoja ja säännöllisiä piirteitään; hänen\nisoissa, harmahtavissa silmissään oli lempeä katse, josta vilpittömyys\nja oikeamielisyys oli luettavissa kuten kirjasta, ja hänen huultensa\nympärillä, joita varjostivat orastavat viikset, yhtä vaaleat kuin hänen\nrunsaat hiuksensa, väikkyi nyt poikamaisen hilpeyden hymy, joka sitten\nmuuttui mietteliääksi ilmeeksi.\n\nEdellä selostetun kohtauksen aikana hän oli nojannut pyörään\nliikkumattomana, mutta tarkkaavaisena ja hämmästyneenä — vaunut\nnimittäin olivat luonnollisesti seisahtuneet rosvon sekautumisen\njohdosta.\n\n»Kautta Lusiferin ylpeyden», huudahti jälkimmäinen tarkastettuaan\nhäntä, »siinäpä meillä kukko ylpeästi kannustensa varassa! Ja jos\nmielijohde saa hänet paisuttamaan komppaniani rivejä, niin pahus minut\nvieköön, jollen tee hänestä kornetti-adjutanttia. Mitä siitä arvelet,\nkumppani? Etkö ymmärrä, häh?» lisäsi hän, kun kuulija pysyi ääneti.\n\n»Kyllä, kyllä ymmärrän.»\n\n»Entä suostutko?»\n\n»En, koska minua ei ensinkään haluta kuolla pyövelin nuoran jatkeena.»\n\n»Tuolla nuorella miehellä on taipumuksia leikinlaskuun», murahti\nGordbuff, purren viiksiään, »ja minä olen ihastunut hupaisiin\nmiekkosiin. Niin ollen suon sinulle viisi minuuttia miettimisaikaa —»\n\n»Mitä varten?» kysyi toinen rauhallisesti.\n\n»Ryhtyäksesi sotilaaksi joukkooni tai maksaaksesi lahjuksia\nkorvaukseksi siitä, että menetän rakenteeltaan noin vankan ja\nmieleltään noin rattoisan alokkaan. No niin, onko sinulla vielä muita\nluettelossasi?» jatkoi hän kuskille.\n\n»Kyllä, on hänen armonsa Aurore du Tremblay.»\n\n»Hyväinen aika, otaksuttavasti joku vanha leski. Hänen täytyy olla aika\nvanha, jos hän kuuluu siihen perheeseen, josta aikoinaan oli Bastiljin\nvankilan kuvernööri. Entä missä tämä kunnioitettu nainen on?»\n\n»Tarvitsetteko minua?» vastasi suloinen ja ystävällinen ääni.\n\nNainen aukaisi vaunujen oven ja hypähti ketterästi hiekkaiselle\ntienlaidalle.\n\nHän ei näyttänyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta. Hänen voimakas,\nvaikka notkea vartalonsa näytti pystyvän kunniakkaasti kantamaan mitä\nupeimpiakin hovipukuja, vaikka hänen yllänsä oli nyt matkaa varten\nsovitettu surupuku.\n\nTuuhea ja runsas, tumman kastanjanruskea tukka muodosti eräänlaisen\nkruunun, jossa väikkyi kultaisen säihkyn himmeätä välkettä. Hänen\nsilmänsä muistuttivat tummaa kristallia, mutta silloin tällöin niitä\nvalaisi läpitunkeva loiste. Hänen huultensa kaunis hymy kiihdytti\nsydäntä. Hänestä ei kuvastunut lainkaan pelkoa eikä heikkoutta, kun\nhän tasaisin askelin käveli Gordbuffin hatun luokse, joka oli melkein\ntäynnä hänen matkakumppaniensa luovuttamia osuuksia.\n\n»Tässä, monsieur, ovat odottamanne rahat», huomautti hän kylmästi.\n\n»Suokaa anteeksi, jalo neiti», lausui Condor, oikaisten vartaloaan\nsatulassa. »Mutta en ollut nähnyt, millainen olette, sillä muutoin\nteidän olisi pitänyt joutua näiden herrasmiesten edelle. Mihin,\npahus vieköön, joutuisimmekaan, jollemme myöntäisi sukupuolelle,\nyhteiskunnalliselle arvolle ja kauneudelle joitakuita etuoikeuksia?»\n\nNuori tyttö ojensi kätensä, tehden neitseellisen eleen, ja pudotti\nhattuun rahapussin, sanoen:\n\n»Luovutan teille puolet siitä, mitä aioin viedä Pariisiin, eikä\nloppuosa kuulu minulle, vaan kahdelle orvolle, joiden puolesta menen\nsinne kamppailemaan sukulaisia vastaan ja rukoilemaan tuomareilta\nsuopeutta. Rohkenen toivoa, ettette te osoittaudu edellisiä ahnaammaksi\nja jälkimmäisiä vihamielisemmäksi.» Kaikki tämä puhuttiin rauhallisen\narvokkaasti ja samalla selvän ylpeästi.\n\n»Kautta sieluni, kaunis vetoaja», vastasi eversti, kiertäen viiksiensä\nkärkiä sormen ja peukalon välissä ja puhuen ivallisen kohteliaasti,\n»nyreät sukulaiset on masennettu ja tuomarit voitettu puolellenne\netukäteen viehättävien ominaisuuksienne voimalla —»\n\n»Monsieur!»\n\n»Mistä vedän sen johtopäätöksen, etteivät orponne enää tarvitse sitä\nrahamäärää, jota teiltä, kuten lausuitte toivovanne, ei pitäisi\nriistää, ja lisäksi — te itse ette enää tarvitse tuota timanttia, joka\nsäihkyy sirossa sormessanne miellyttämässä ja kiehtomassa —»\n\n»Minua hämmästyttää —»\n\n»Se on kuitenkin selvää: valkeassa kädessänne säihkyvä sormus sopii\nihmeellisen hyvin rakastamani tytön käteen. Ette voi ajatellakaan\nestää minua saamasta sitä sen enempää kuin toistakin puolta siitä\nrahamäärästä, josta puolet olette niin hyväntahtoisesti luovuttanut, ja\n-»\n\nNeiti du Tremblay suuntasi katseensa rosvopäällikköön, ja hänen\nsilmissään oli hyvin tuskainen ilme.\n\n»Mitä, mielittekö anastaa minulta tämän jalokiven ja muutamat minulle\njääneet kultakolikot —»\n\n»Jumala teitä rakastakoon! Kiittäkää minua siitä, että olen niin\nkohtuullinen. Kuninkaan valtateiden herrasmiesratsastajat vaatisivat\npaljon enemmän.»\n\nAurore pani kätensä ristiin.\n\n»Monsieur, toistan teille: olen luovuttanut kaiken oman omaisuuteni —\neivätkä nämä rahat, joita vaaditte, ole minun. Edustan —»\n\nNiin kauan kuin nainen oli osoittautunut lujaksi ja jonkun verran\nylpeäksi, oli roisto tekeytynyt kohteliaaksi; mutta tytön muuttuessa\nrukoilevaksi ja kiihtyneeksi hän kävi röyhkeämmäksi.\n\n»Kuulkaas nyt», pilkkasi hän, »ne orpolapset eivät joudu asianajajan\npuutteeseen, kun heidän puolellaan on tuollainen viehätysvoima ja\njärjen kirkkaus. Erittäinkään, koska varmasti löydätte Pariisista\nuseita auliita ystäviä —»\n\nNuori nainen ei käsittänyt, mihin tämä puhe tähtäsi, ja rukoili\nnähdessään lurjuksen katseen ahnaasti juuttuneen hänen sormessaan\nolevaan jalokiveen:\n\n»Mutta tällä sormuksella ei ole kuvittelemaanne arvoa — sillä ei\ntodellakaan ole lainkaan arvoa paitsi minulle lahjana —»\n\n»Joltakulta keikarilta, niinkö? Tietenkin se on lemmenmuistoesine.\nMutta, tulimmainen, teidän ei käy vaikeaksi löytää toista antamaan\nteille hienompaa lahjaa!»\n\nTämän huomautuksen johdosta tyttö oikaisihe täyteen mittaansa, ja\nsilmiensä säihkyessä harmista hän virkkoi: »Raukka! Senkö tähden, ettei\ntäällä ole saapuvilla ainoatakaan miestä puolustajakseni, rohkenette\ntällä tavoin loukata naista?»\n\nJa hän peitti kasvonsa käsillään ikäänkuin torjuakseen sen\nlisäsolvauksen, että raakalainen tuijotti häneen. Tämän verhon lävitse\nhän oli sitäkin kiehtovampi, joten Gordbuffin katse alkoi äkkiä kiilua\nkarkeasta himosta. Yhtäkkiä hän hoputti ratsuaan Aurorea kohti, ja\nhänen kurkustaan kirposi käheästi huudahdus:\n\n»Mitä, esiinnymmekö suuttuneina? Alkakoon siis taistelu! Minä en ota\nainoastaan sormusta, vaan myöskin suukon voittosaaliiksi.»\n\n»Takaisin! Saat ainoastaan sellaisesta julkeudesta tulevan kurituksen,\nsinä roisto!» sekautui puheeseen jymisevä ääni, samalla kun rautainen\note puristui seikkailijan vyötäisille ja hänet kiskaistiin satulasta\nikäänkuin hän olisi ollut lapsi.\n\n»Auttakaa!» kirkaisi roisto tukehtumaisillaan odottamattomasta otteesta.\n\nHänen neljä kumppaniaan ojensivat muskettinsa tähtäysasentoon; mutta\ntällöin jo monsieur Joel — sillä naisen ja kuninkaallisten rosvojen\neverstin väliin oli juuri hän ehättänyt — piti jälkimmäistä käsivarren\nvälin päässä edessään, hyvin samalla tavoin kuin metsästäjä näyttää\njänistä haukkuvalle ajokoiraparvelle, ja käytti häntä kilpenä niitä\nammuksia vastaan, joita häneen suunnatut pyssynpiiput uhkasivat syytää.\n\n»Antakaa tulla!» kehoitti hän rauhallisesti. »Ampukaa, jos mielenne\ntekee! Mutta täytätte vain päällikkönne ruhon lyijyllä —»\n\n»Ei, ei, älkää taivaan nimessä ampuko! Älkää paholaisen tähden ampuko!»\nuikutti Gordbuff epätoivoissaan.\n\nMusketit käännettiin pystyyn, mutta bretagnelainen ei laskenut alas\nkilpeään.\n\n»Ja nyt, ystäväiseni», pitkitti hän yhtä levollisesti kuin ennenkin,\n»mitähän jos puhelisimme asioista? Otaksuttavasti on pyssyissänne yksi\nluoti kussakin. No niin, olen vastaanhangoittelematta valmis maksamaan\nne — kaikki neljä.»\n\nKajahti huuto, ja luutnantti Lukonmurtaja tiedusti innokkaasti:\n\n»Kuinka paljon kustakin?»\n\n»Yhteensä niin paljon kuin kumppanini ovat panneet tuohon hattuun.»\n\nRosvot silmäilivät toisiinsa ällistyneinä, kun taas nuori mies jatkoi:\n\n»No niin, teidän ei tarvitse muuta kuin tyhjentää muskettinne tuota\ntuolla lentävää lintuparvea kohti, ja minä luovutan teille koko\nsaaliin. Muutoin kavahtakaa! Jos hiukankin vastustatte, väännän\nkapteeninne niskan nurin — tai sanokaamme everstinne, sillä arvonimi on\nminusta ihan samantekevä kiertäessäni poikki korppikotkan kaulan —ja\nkäytän hänen ruhoaan peitotakseni teidät jokikisen vintiön, jolloin\ntoisen nujerruttua aina toinen joutuu vuorolle, arvoisan opettajani,\nLocmarian papin, noudattaman menettelytavan mukaisesti.»\n\nTämän puheen aikana kovaonninen Gordbuff tarjosi mitä surkeimman näyn;\nhän ei enää ollut kyynillinen eikä jörön pilkallinen. Rehentelijän\nnaamio oli kiskaistu syrjään, ja näkyviin oli jäänyt turmeltuneen\npelkurin huimaava kauhu. Turhaan hän oli rimpuillut vastustajansa\notteessa. Se nyrkki oli vankka kuin rautapihdit ja piteli häntä yhäti\nluodeilta suojaavan levyn tapaan bretagnelaisen rinnan ja rosvojen\npyssyjen välissä. Jälkimmäiset neuvottelivat keskenään hiljaa.\n\n»Asia on sovittu», ilmoitti Lukonmurtaja, viitaten vihdoin\nkumppaneilleen, jotka laukaisivat muskettinsa ilmaan samalla kertaa\nkuin hänkin.\n\n»Ottakaa rahat!» käski Joel, potkaisten hattua saappaansa kärjellä.\n\nValeluutnantti ratsasti hatun luokse, laskeutui satulasta ja sieppasi\nsen. Noustuaan yhtä nopeasti jälleen ratsaille hän ei palannut\nystäviensä luokse, jotka vartosivat häntä ahnas ilme silmissään, vaan\nkannusti hevostaan, kääntyi vasemmalle, hyppäytti ratsunsa tien ja\nniittyjen välissä olevan ojan poikki ja lähti laskettamaan täyttä\nlaukkaa kedolle.\n\nHänen kumppaninsa päästivät äänekkään huudon: »Ryöstäjät Petollinen\nveli! Voi, ottakaa varas kiinni!» Siten Kynijä, Ryöstäjä ja Taskuvaras\npanivat vastalauseensa moista naapurin omaisuuden anastamista vastaan,\nennenkuin he yhtenä miehenä syöksyivät ajamaan takaa karannutta rosvoa.\n\n»Voi, rahamme! Varas, rahamme!» valittivat yhteen ääneen nämä\nihmisenmetsästäjät rientäessään vimmaisesti, hengästyksissään ja\nepäjärjestyksessä pakenijan jälkeen.\n\n»Meidän rahamme!» toistivat myöskin notaari, laivanvarustaja ja\nsardinikauppiaat nähdessään hatun ja sen sisällön sieppaajan\nkiiruhtavine takaa-ajajineen katoavan näköpiiristä.\n\nTällä välin nuori Joel oli laskenut jälleen jalkojensa varaan\nGordbuffin, peloittavan maantieritarin, joka vielä vääntelehti hänen\notteestaan.\n\nJa vetäisten esille pitkän ja jykevän miekkansa hän huudahti:\n\n»Nyt, hirtehisten kapteeni, näyttäkää meille säilänne. En halua surmata\nteitä sallimatta teidän vähän puolustautua.»\n\n»Herra Joel, pyydän teitä suomaan minun pyytää —»\n\nNuorukainen kääntyi kerkeästi, sillä puhuja oli kaunis matkustajatar.\nKun keskeytykseen liittyi kiitollisuutta uhkuva katse, tunsi sankarimme\nsydämensä hyppivän rinnassaan. Posket mielenliikutuksen värittäminä\nhän otti kunnioittavasti hatun päästänsä ja vastasi ääni, eleet ja\nkasvonilmeet tulisen innokkaina:\n\n»Olen vain liiankin onnellinen saadessani noudattaa teidän pyyntöänne.»\n\nOli naisen vuoro punehtua ja joutua hämilleen, ja hän loi katseensa\nmaahan. Mutta osoittaen kuninkaallista rosvoa hän sanoi:\n\n»Sallikaa hänen mennä! Pyydän sitä suosionosoitukseksi.»\n\n»Tämän roistonko?» virkkoi sankarimme, pudistaen päätänsä. »Totisesti,\nhyvä neiti, tämä lurjus loukkasi teitä — ja minun täytyy surmata hänet\njalkojenne juureen.»\n\n»Ohoo!» keskeytti Gordbuff, koettaen esiytyä hävyttömästi. »Teistä\nlienee ollut helppoa kiskoa minut pois satulasta yllättämällä,\nkuten teidän onnistui tehdä, mutta —» Tällöin hän vei kätensä\nmiekkansa kahvaan, mutta hitaasti ja innostuksettomasti, sillä hänen\nvastustajansa oli jo miekkailuasennossa.\n\nAurore sekautui taaskin puheluun, lausuen: »Oi, älkää taistelko!»\n\n»Entä minkä tähden?» vastusteli nuori mies.\n\n»Ettekö antanut minulle sanaanne?»\n\nMutta sankarimme oli itsepäinen kuin bretagnelainen.\n\n»Jos asia koskisi yksin minua», virkkoi hän, »voisin kyllä uhrata\nsuuttumukseni ja mielenkarvauteni; mutta loukkaus oli kohdistettu\nnaiseen. Ja se vanha soturi, joka minut kasvatti, hoki minulle usein:\nmilloin joku esiytyy puutteellisen kunnioittavasti naista kohtaan\nherrasmiehen läsnä ollessa, tulee tämän miekan lennähtää tupesta omasta\naloitteestaan, eikä se saa painua jälleen tuppeen, ennenkuin loukkaus\non pyydetty anteeksi.»\n\n»Te siis epäätte pyyntöni?»\n\n»Voi, suvaitkaa pyytää mitä muuta tahansa!»\n\n»Tämä on kuitenkin ainoa pyyntö, jonka haluan tällä hetkellä esittää.\nKas niin, olettehan aatelinen?»\n\nNuorukainen empi, ennenkuin vastasi ylpeästi:\n\n»Olen aatelinen isän puolelta.»\n\n»Ja minä olen Yolande Henriette Aurore du Tremblay; isäni oli parooni\nLouis Maximilian du Tremblay, eläissään kunniatuomioistuimen jäsen ja\npöytäkirjanpitäjä sekä Ranskan marskien edustaja Anjoun maakunnassa,\njossa nyt olemme; ja — isäni ja omassa nimessäni sekä hänen edustamansa\nkunniatuomioistuimen ja kaikkien sen päätösvaltaan alistuneiden\nylimysten nimessä — kiellän teitä panemasta säiläänne ristikkäin tämän\nresuisen kapteenin miekan kanssa.»\n\n»Oh!» äänsi Gordbuff.\n\n»Ja huomatkaa, tarkoin: nyt ei enää ole kysymys minun mieleni\nnoudattamisesta, sillä se, mitä teille sanon, velvoittaa teitä\nyhtä tiukasti kuin poliisivirkamies koskettaisi kruunusauvallaan\nhartioitanne — puhun teille kuninkaan nimessä ja kunnian tähden.\nAsettuminen samalle tasolle tuollaisen olennon kanssa merkitsisi,\nettä alentaisitte säätyarvoanne, menettäisitte kunnioituksen itseänne\nsekä esi-isäinne teille perinnöksi jättämiä arvokkaita traditsioneja\nkohtaan; lopuksi tuotatte sille säädylle, johon me molemmat\nkuulumme, loukkauksen, sata kertaa huutavamman kuin se on, jota niin\nitsepintaisesti pyritte kostamaan — loukkauksen», lopetti neito, »jota\nen eläissäni antaisi teille anteeksi».\n\nKun puhuja muistutti Joelille hänen säätyarvostaan, aateluudestaan\nja esi-isistään, saattoi nähdä punan lehahtavan hänen kasvoilleen,\nja tällainen kielenkäyttö vaikutti häneen hyvin hämmentävästi ja\nyllättävästi. Toisaalta on tosiasia, että hänellä oli vain hämärä\nkäsitys kuuluisasta kunniatuomioistuimesta, joka edellisen hallituksen\naikana oli perustettu estämään oikeudenmukaisten miekankantajain\nvälisiä kaksintaisteluja ja joka usein sekautui lopettamaan riitoja,\nkuultuaan valitukset.\n\n»Minä suostun», lupasi hän korvissaan neidon viimeiset sanat ja niille\nominainen päättäväinen sävy, ja hän työnsi aseensa takaisin tuppeen.\n»Jääköön asia silleen!» virkkoi hän Gordbuffille. »Tiehenne! Ja\nkiittäkää tätä naista siitä, että päästän teidät menemään!»\n\nMaalaisjunkkarin ja nuoren naisen välisen keskustelun aikana\nmaantierosvo oli noussut ratsunsa selkään. Muut matkustajat eivät itse\nasiassa kiinnittäneet lainkaan huomiota häneen eivätkä kaksinpuheluun.\nHe tähyilivät edelleenkin siihen suuntaan, johon heidän »raha-parkansa»\nolivat lentäneet ovelan Lukonmurtajan huostassa, kolmikon turhaan\najaessa häntä takaa niin vinhasti kuin väsyneet ratsut suinkin\njaksoivat.\n\nKuski Paquedru taas etsi tomuiselta tieltä nähdäkseen, olisiko joku\nkolikko luiskahtanut varastetusta aarteesta.\n\nVilli riemuhuuto vastasi Joelin suostumukseen. Sen päästi Gordbuff,\njoka ponnahti satulaansa, ottaen suitset hampaisiinsa ja vetäisten\npistoolin kummastakin kotelosta.\n\n»Kas vain! Te annatte minulle armoa, niinkö, te kyyhkyspari? Mutta minä\nen aio säästää teitä!»\n\nHän tähtäsi ja laukaisi molemmat aseet samalla kertaa. Mutta nopeasti\nkuin ajatus oli nuori mies heittäytynyt toisen maalin eteen. Verijuova\nilmestyi hänen otsaansa, ja hän horjahti, painaen kädellään rintaansa.\nAurore päästi kovan kirkaisun.\n\n»Hyvästi, uljas Hektor!» kiljaisi rosvo päihtyneenä raivosta ja\nvoitonriemusta. »Mitä tulee teihin, sievä kaunokainen, on kohtauksemme\nonnekkaampi ensi kerralla.»\n\nHän kannusti ratsuaan ja poistui vilahduksessa. Hänen tiellänsä oli\nnotaarin, sardinikauppiaiden ja laivanvarustajan muodostama ryhmä,\njotka kaikki kellahtivat tomuun. Ennenkuin ketterin heistä oli\nennättänyt jälleen pystyyn, oli Condor jo matkan päässä. Olkaamme\nheille oikeudenmukaisia ja mainitkaamme, etteivät he rientäneet rosvon\njälkeen, vaan syöksyivät kaikki auttamaan nuorukaista, jota tukemaan\nPaquedru oli kiiruhtanut. Mutta tällöin tapahtui odottamatonta: maahan\nei kaatunut haavoittunut mies, sillä hän pysyi pystyssä ja torjui\navuntarjoukset, vaan tyttö. Kun hän näki verta vuotavan haavasta,\njonka hänen puolustajansa oli hänen tähtensä saanut otsaansa, vihlaisi\nse hänen sydäntään. Hän sulki silmänsä; hänen kasvoilleen levisi\nkalmankalpeus, ja hän lysähti kokoon niin, että nuori maalaisjunkkari\nehti parhaiksi avata sylinsä tukeakseen häntä. Hän kumartui tytön\npuoleen kasvot veren kostuttamina, unohti oman tilansa tämän äkillisen\npyörtymisen aiheuttaman levottomuuden johdosta ja huusi:\n\n»Mademoiselle, tulkaa jälleen tajuihinne! Mitä on tapahtunut? Osuiko\nteihin? Taivaan tähden puhukaa, rukoilen teitä!»\n\nMutta vastausta ei kuulunut, sillä Auroren pyörtymys muuttui\nhysteriaksi. Suonenvedontapaiset liikkeet vavahduttivat hänen\njäseniään, ja hänen rinnastaan kohosi kumeita valituksia. Paquedru ja\nmatkalaiset touhusivat hänen ympärillään, tarjoutuen palvelemaan häntä\nparhaansa mukaan.\n\n»Jyskyttäkää hänen selkäänsä!» ehdotti kuski.\n\n»Kenellä on hajusuolaa?» tiedusti notaari.\n\n»Kelpo lasi omenaviiniä saisi hänet tointumaan», neuvoi Guerinec.\n\n»Maustettuna ja hiukan pippuroituna», lisäsi hänen kumppaninsa.\n\nLaivanvarustaja kannatti mahdollisimman yksinkertaista parannuskeinoa,\nsillä hän ehdotti:\n\n»Valelu kylmällä vedellä on verraton keino.»\n\nTällöin kuului maantieltä vaunujen jyrinää.\n\n»Jos noissa vaunuissa on lääkäri, on kaikki hyvin», huomautti notaari.\n\nJa kaikki kääntyivät katsomaan, mitä taivas — tai se toinen paikka —\noli heille lähettänyt.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKaksi vanhaa ystävää\n\n\nVaunut, jotka tulivat pulaan joutuneita postirattaita kohti, olivat\nkahakan aikana ainoastaan neljänneslieuen päässä. Niiden edessä oli\nneljä ensiluokkaista postihevosta, jotka panivat kipunoita lähtemään\nkuuroittain maantien kivistä. Ajoneuvojen ympärillä ratsasti kuusi\nmuhkeata palvelijaa, tummaveristä ja sotaisennäköistä, joilla oli\nmiekka vyöllään ja musketti satulannuppiin kiinnitettynä.\n\nVaunujen takaistuimella istui iäkäs herra, jolla vielä oli Ludvig\nKolmannentoista ajan tavan mukaan pitkä, olkapäille ulottuva tukka,\nkomeat viikset ja _royale_ eli pujoparta.\n\nTämän kunnianarvoisan miehen ulkonäkö oli huomionarvoinen. Komeista\nkasvoista hänellä oli säilynyt kotkamainen profiili, leveä,\nmajesteettiselta vaikuttava otsa, mallikelpoinen suu, jossa hampaat\nolivat kuin ihmeen kautta säilyneet kadehdittavina, hahmopiirteiltään\nmoitteeton, jos kohta ulkoneva ja kulmikas leuka; lisäksi tummat,\nläpitunkevan loistavat silmät sekä jalat ja kädet, joista moni\nprinsessa ylpeilisi. Hän oli puettu mustaan samettiasuun, ja hänen\npäässänsä oli pieni patalakki nähtävästi peittämässä hänen hiustensa\npapillista ajelua.\n\nMutta hänen tukkansa oli valkea, ja myöskin leukatupsu ja viikset\nolivat samalla tavoin haalistuneet. Hänen laiha vartalonsa näytti\nolevan katkeamaisillaan kahtia. Hänen kellanvaalea ihonsa olisi\nriemastuttanut antiikkisten esineiden rakastajia. Hänen piirteensä\nolivat pikemminkin kyömyt kuin puhtaasti kotkamaiset; otsa oli\njuovainen ja ryppyinen, ja huulet olivat niin ohuet, että suu\nmuistutti veitsellä viillettyä rakoa. Laajentuneet silmäluomet olivat\nriipuksissa, piilottaen tulista katsetta, ja käsissä iho oli vahamainen\nja luurankomaisten rystysien kohdalta säröinen niitä puolittain\nverhoavien, upeiden pitsipilvien keskellä.\n\nEtuistuimella, tätä iän kuihduttamaa ja kellastuttamaa miestä\nvastapäätä, torkkui toinen vanha mies, mutta lihavaruumiinen.\n\nHän pyrki käyttäytymään iäkästä herraa kohtaan vanhan palvelijan\ntapaan — sekä tuttavallisesti että kunnioittavasti. Hän näytti olevan\nsuunnilleen samanikäinen isäntänsä kanssa, ja samoin kuin tällä\noli hänelläkin musta, papilliselta näyttävä puku. Sitä kannettiin\narvokkaasti sellaisen vartalon yllä, jolle hyvä ruoka ja mukava elämä\nolivat antaneet herkutteluaikojen tavanmukaisten apottien pyöreyden.\nHänen kasvonsa olivat vartalon mukaiset. Pöhöposkien välillä vetäytyi\nnykerönenä pois näkyvistä, sitten kun edelliset olivat tuhonneet\nmuut piirteet; hänen leukansa peräytyi taaksepäin pikemminkin\nkohotaikinakerrostumasta kuin terveestä lihasta, ja tämä oli uhannut\nsokaista hänet. Hänen tukkansa, aivan yhtä valkea kuin hänen vastassaan\nistuvan naapurinkin oli, oli leikattu suoraan ja hurskaasti poikki\nkahden millimetrin päässä kulmakarvoista. Ehätämme nyt palauttamaan\nlukijan mieleen, ettei hänen otsansa paljaimmillaankaan ollessaan ollut\nkerskunut enemmän kuin puolentoista tuuman korkeudella.\n\nMeidän pilkistäessämme heihin isäntä istui aatoksissaan, ja palvelija\ntorkkui edelleen.\n\nVaunujen nytkähtäessä edellinen huudahti:\n\n»Monsieur Bazin!»\n\nToinen avasi silmänsä ja sopersi:\n\n»Puhutteliko teidän kunnianarvoisuutenne minua?»\n\nIsäntä vastasi hymyillen:\n\n»Ette muista, rakas Bazin, etten ole mikään 'kunnianarvoisuus'; on\nkulunut täyteen kaksi vuosikymmentä siitä, kun olin Vannesin piispa.\nSitten lakkasin kuulumasta taistelevaan kirkkoon — luovuttuani\nhuolehtimasta muiden pelastuksesta, pitääkseni huolta omastani.»\n\n»Niin, pelkäänpä», huoahti lihava mies, »pelkäänpä meidän juuri sitä\nvarten, että katumustietä saavuttaisimme sen sitäkin nopeammin,\nlähteneen Madridista, jossa elämämme solui niin vienon hiljaisesti —\nrientääksemme mäkiä ylös ja alas sen sijaan, että olisimme viettäneet\nrukouksessa ja levossa ne loppupäivät, jotka meille ehkä täällä maan\npäällä suodaan —»\n\n»Aivan niin; ja huomautuksenne johdosta tahtoisin mainita, että\netenemme kovin verkkaisesti. Minulla on kiire päästä perille niin pian\nkuin mahdollista. Käskekää kyytimiesten kiirehtiä!»\n\n»Mutta mehän ajamme syrjätietä! Tie on epätasainen, ja joku hevonen\nsaattaa kaatua. Teidän ylhäisyytenne sopii pitää mielessään, että\nkaatuminen saattaisi olla tuhoisan vaarallinen teidän iällänne.»\n\nHänen ylhäisyytensä kohautti olkapäitään huolettomasti.\n\n»Puhukaa omasta puolestanne, mestari Bazin! Olette kuin olettekin\nviidenkahdeksatta ikäinen; ja minun ikäni on vain kahdeksanneljättä —\nkahdella kerrottuna!»\n\n»Mutta, herra herttua!»\n\n»Seis!» keskeytti Almadan herttua kärsimättömästi. »Tehkää, kuten teitä\non käsketty, älkääkä sälyttäkö niskoilleni arvonimiä, jotka vetävät\nuteliaiden huomion minuun. Muistakaa, että tahdon mitä tiukimmin pysyä\ntuntemattomana, kunnes saavumme Pariisiin.»\n\n»Millä nimityksellä siis teitä puhuttelen?»\n\n»Nimittäkää minua chevalier d'Herblayksi!»\n\n»Chevalier d'Herblayksi!» kertasi palvelija, pannen kätensä ristiin.\n»Armias taivas! Kuten siihen aikaan, jolloin ratsastimme täyttä laukkaa\nkahakoihin ja lävistimme ihmisiä miekalla ja tikarilla; totisesti,\nminkätähden ei isäntäni heti omaksu entisiä elintapojaan, kuninkaan\nmuskettisoturien miekkaa ja saappaita ja takkia, samalla kun tämän\nnimenkin?»\n\nIäkäs ylimys ravisti päätänsä ja jupisi:\n\n»Ei niin, Aramista ei enää ole. Hän on kuollut kuten hänen kolme\nasekumppaniaan, kolme ystäväänsä — kolme veljeään! Aramis on muuttunut\ntomuksi yhdessä Atoksen, Portoksen ja d'Artagnanin kanssa. Mistähän\njohtuu, ettei ainoakaan heistä jättänyt jälkeensä poikaa eikä edes\ntytärtä säilyttämään kunniakasta nimeä edelleen? Minusta tuntuu, että\nsellaisesta maineesta pitäisi vielä olla kipuna olemassa! Oi, jos niin\nolisi, kuinka riemullisesti sitä hellisinkään, lietsoen sen liekiksi,\njotta ihmiset sen valossa havaitsisivat, millaista loistetta me neljä\nvaloimme kuninkaan henkivartiostoon ja ranskalaisten nimeen!» Muuttaen\näänensä jälleen kuivaksi hän lausui kuuluvasti: »Toistan, että nykyisin\nolen ja haluan olla yksinomaan chevalier d'Herblay.»\n\n»Teidän toivomuksianne noudatetaan», murahti pyylevä mies, jolle\nlihavuudesta huolimatta ei ollut suotu hyväntuulisuutta, — se oli vain\nlisäytynyt hänen palvelijakumppanissaan, arvoisassa Mousquetonissa.\n»On puhuttu kylliksi. Me noudatamme chevalierin toivomusta — se on,\ntahtoa. Mutta jos aiomme uudelleen syöksyä seikkailuelämään, jätän\nerohakemukseni taloudenhoitajan toimesta; iästäni huolimatta ei minulla\nole vähäisintäkään kaipausta päästä niin pian iäisyyteen, jonne\nkestetyt rasitukset ja kärsityt, ankarat kolhaisut liian nopeasti\njouduttivat kumppani-parkani Planchetin, Grimaudin ja Mousquetonin.»\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nOuto lääkäri\n\n\nKuten olemme maininneet, säpsähdytti ajoneuvojen jyminä pysähtyneiden\npostivaunujen vierellä seisovia mademoiselle du Tremblayn lohduttajia.\nMuutamien minuuttien kuluttua saapuivat chevalier d'Herblayn vaunut\npaikalle pölypilvessä, vierien vinhaa vauhtia ja jyristen kuin\nukkonen. Ne olivat melkein ennättäneet neidon ympärille kertyneen\nryhmän ja hänen keskellä tietä olevien matkakumppaneittensa kohdalle.\nKyytimiesten ja ratsastajien oli pakko kääntää syrjään hevosensa,\njoiden kuolaimet olivat valkeina vaahdosta.\n\n»Väistykää!» luikkasivat saattueen lakeijat, samalla kun kyytipojat\nkiljuivat: »Antakaa tietä, varokaa!»\n\nSamassa iäkäs ylimys painoi vaunujen ikkunan alas ja tiedusti: »Mikä on\nhätänä?»\n\n»Pysähtykää, kuka lienettekin», huusi tilanomistaja Joel, »ja\ntulkaa auttamaan meitä! Tämä nuori nainen, jonka tässä näette, on\nvahingoittunut!»\n\n»Nainen vahingoittunut? Seis, pojat! Pysäyttäkää ratsunne, lakeijat!\nOdottakaa hiukan, monsieur; olen käskettävissänne.»\n\nMääräystä toteltiin. Vaunujen ovi avattiin, ja ylimys laskeutui\nmaahan niin joustavasti, ettei sellaista olisi odottanut hänen\nikäiseltään mieheltä. Ripeästi hän astui sankarimme luokse ja huudahti\nhämmästyneesti: »Ja te olette haavoittunut!»\n\n»Minä! Ei se ole mitään — pelkkä naarmu. Pyydän, älkää minusta\nvälittäkö!»\n\nVanha herrasmies oli luonut nuorukaisen kauniisiin, vilpittömiin\nkasvoihin katseen ikäänkuin ne olisivat muistuttaneet jotakuta hänen\ntuntemaansa henkilöä, mutta tytön kasvoilla oli suurempi vetovoima, ja\nAuroren kauneus hänen levätessään bretagnelaisen käsivarsien varassa\nhoukutteli hänen huuliltaan vaistomaisen ihailun huudahduksen.\n\n»Olkaa rauhallinen!» kehoitti hän lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Ei\ntarvitse pelätä minkäänlaista vaaraa. Tämä henkilö on yksinkertaisesti\nsellaisen rajun hermokohtauksen vallassa, jollaisia naisille usein\nsattuu ankarien mielenliikutusten jälkeen. Olematta etevä lääkäri\nsaatan vakuuttaa pystyväni saattamaan hänet ennalleen.» Hän korotti\nääntänsä ja huusi: »Hei, te siellä, Esteban, Pedrillo! Tuokaa vaippa!\nJa te, Bazin, noutakaa tänne matkoja varten laitettu lääkelippaani!»\n\nNämä esineet tuotiin vitkastelematta, ja väliaikainen lääkäri jatkoi:\n»Levittäkää vaippa maahan ja laskekaa nuori nainen sille! Juuri niin.\nNyt polvistukoon joku hänen vierelleen tukemaan hänen päätänsä!»\n\nJoel ei tahtonut luovuttaa kenellekään näiden määräyksien\nsuorittamista. Lippaastaan vanha herra otti pronssiteräisen veitsen ja\npienen kristallipullon. Hän kumartui mademoiselle du Tremblayn puoleen\nja käytti veistä vääntääkseen hänen hampaansa hyvin varovasti raolleen.\nSittenkun tämä leukapielien vähäinen suonenveto oli vavahduksen\njälkeen voitettu, kallisti hän pullon pyörtyneen huulille ja kaasi\nhänen suuhunsa tipan tai kaksi sen nestemäistä sisältöä. Pian alkoi\nväri palata kalpeihin poskiin neidon poven kohoaminen ja laskeutuminen\ntasaantui, ja myöskin valittelu ja puistatukset taukosivat.\n\n»Enkö niin vakuuttanut?» virkkoi tämä hätään osunut ystävä, nousten\npystyyn. »Tämä rauhoittava lääke on hyvää tämänlaatuisissa vaivoissa.\nPotilaamme on nyt sivuuttanut vaaran.»\n\n»Mutta hän ei ole vielä avannut silmiään», huomautti bretagnelainen.\n\n»Koska kiihtymysaikaa seuraa lamaannusaika, joka on luonnollinen\nseuraus; mutta tämä nuori nainen tulee pian jälleen tajuihinsa,\neikä hänen tarvitse pelätä mitään tällaisen kohtauksen vuoksi,\njollaiset, kun kaikki otetaan huomioon, ovat varsin tavallisia hänen\nsukupuolessaan. Mutta», lisäsi hän, tuntien taaskin voimakasta ja\nselittämätöntä mielenkiintoa nuorukaista kohtaan, »ettekö ajattele\nhaavanne hoitamista?»\n\n»Haavani!» toisti Joel, tehden huolettoman eleen. »Suolavedessä\nkasteltu kääre, eikä siitä jää edes merkkiäkään. Se on vain raapaisu —\nluoti vain hipaisi ohimoani.»\n\n»Mutta teihin ammuttiin kaksi laukausta», huomautti notaari, osoittaen\nammattinsa mukaista täsmällisyyttä.\n\n»Miten sille toiselle kävi?» halusi Simon Prieur tietää.\n\n»Minusta se näytti osuvan rintaanne», pitkitti kuski.\n\n»Näimme sen panevan teidät horjumaan», lisäsivät molemmat\nsardinikauppiaat.\n\nSiitä alkaen, kun neidon ilmoitettiin sivuuttaneen vaaran, tuntui\nnuorukainen saaneen takaisin kaiken hyvän tuulensa.\n\n»Niin!» virkkoi hän hilpeästi. »Se roisto tähtäsi hyvin. Luoti osui\nrintalastani alapuolelle, mutta se nähkääs litistyi nahkaiseen vyöhön,\njossa vähäinen omaisuuteni on säilössä, ja viisisataa livreäni kovaa\nrahaa ovat yhtä varmassa tallessa kuin pankissa. Jos ne olisivat\nolleet paperirahaa, olisi niihin tullut reikä, ja vatsani olisi saanut\nvuodon, joka todennäköisesti olisi häirinnyt aterioitteni kunnollista\nsulamista. Mutta asiain näin ollen sain ainoastaan mustelman. Se oli\nkuitenkin varsin ankara kolaus.»\n\n»Onnittelen teitä pelastumisenne johdosta», lausui iäkäs ylimys\nystävällisesti. »Olette sijoittanut rahanne sellaiseen paikkaan, jossa\nne tekivät teille hyvän palveluksen! En ole ikänäni tuntenut muuta\nkuin yhden miehen, joka olisi jaksanut kestää sellaisen tärähdyksen.\nHaluaisin mielelläni kuulla selostuksen koko tapahtumasta», jatkoi\nhän, katsahtaen isoon, vanhanaikaiseen, briljanteilla koristettuun\nkelloonsa, »mutta aika on täpärällä, ja sitäpaitsi potilaamme kaipaa\nvielä hoivailuamme. Onko hän sattumalta sisarenne? Morsiamenne\nonneksenne?»\n\n»Tunnen hänet vain sen nojalla, että olemme matkustaneet yhdessä\nviimeiset neljäkolmatta tuntia.»\n\n»Tiedättekö hänen matkansa päämäärän?»\n\n»Luullakseni hän aikoo Pariisiin kuten me muutkin.»\n\n»Eikö seurueessanne ole ainoatakaan hänen sukulaistaan?»\n\nYmpärilläseisojat vastasivat epäävästi.\n\n»Siinä tapauksessa tarjoudun saattamaan hänet sinne hyvässä turvassa»,\nlausui chevalier.\n\n»Otatteko hänet mukaanne?» huudahti Joel.\n\n»Oh», vastasi Bazinin isäntä hymyillen, »ainoastaan hänen matkansa\npysähdyspaikkaan saakka. Missä vaihdatte hevosia Saumurissa?» jatkoi\nhän, tiedustaen Paquedrulta.\n\n— »'Kultaisen haikaran' majatalossa St. Jean-kadun varrella, jossa\nmatkustajille on myönnetty aikaa virvokkeiden nauttimista varten.»\n\n»Kuinka kauan tarvitsette ehtiäksenne sinne?»\n\n»Tunnin vähintään.»\n\n»No niin, tapaatte sieltä naispuolisen matkustajanne; hän pääsee sinne\nminun vaunuissani lähes tuntia aikaisemmin kuin te, ja tällä voitetulla\najalla hän lepää ja saa palvelijattarilta sellaista hoitoa, jollaista\nhän nykyisessä tilassaan voi saada ainoastaan oman sukupuolensa\njäseniltä.»\n\nKuski kumarsi ikäänkuin olisi mielinyt vastata: »Kuten teidän\nylhäisyytenne suvaitsee.»\n\nKädenviittauksella käski d'Herblay seuralaisiaan kantamaan tytön hänen\nvaunuihinsa.\n\n»Asettakaa hänet minun paikalleni!» virkkoi hän. »Minä istun Bazinin\nvieressä etuistuimella.»\n\nJuuri kun kaksi lakeijaa lähestyi mademoiselle du Tremblayta\nsuorittaakseen määräyksen, astui Joel itse heidän ja naisen väliin,\njoka yhäti lepäsi tajuttomana vaipalla.\n\n»Mutta —» alkoi hän empivästi.\n\nAatelismies silmäili häntä niin ylhäisesti, että hän vaikeni\nkykenemättä täydentämään vastalausettaan.\n\n»Nuori ystäväni», lausui iäkäs herrasmies levollisesti, »varmastikaan\nminun ei ole pakko kysyä teiltä, millä oikeudella sekaannutte\nvastustamaan tätä ihmisystävällistä toimenpidettä?»\n\nHäpeissään nuorukainen laski päänsä riipuksiin herrasmiehen jatkaessa,\nsamalla kun palvelijat kantoivat Auroren ajoneuvoihin: »Vähät siitä!\nÄlkää hiiskuko enää mitään Katson julki lausutuksi sen pahoittelun,\njonka saattaa lukea kasvoistanne, ja annan vilpittömästä sydämestä\nteille anteeksi sen, että unohditte naisen olevan aina turvassa minun\nkunniani varassa.»\n\nNoin puoli tuntia myöhemmin hänen vaununsa seisahtuivat Saumurissa\n»Kultaisen haikaran» edustalle.\n\nHevoset huohottivat kiivaasti vaahtotäpläisten kylkiensä kohotessa ja\nlaskeutuessa, kellot kilisivät niiden kaulassa, kyytipoikien piiskat\npaukahtelivat niin kovasti kuin pojat suinkin saivat ne paukkumaan,\nlakeijat luikkailivat: »Talon väki, hoi!» laskeutuessaan satulasta, ja\ntämä melu kiidätti isännän, mestari Hermelinin, vaimoineen, kaksine\ntyttärineen ja koko talonväkineen vastaanottamaan matkustajaa, joka\nsaapui mukanaan näin uhkea ja hälisevä saattue.\n\n»Haluan puhutella isäntää?» lausui viimeksimainittu vaunuista.\n\n»Minä olen isäntä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Hermelin, kumartaen\nkuin ilveilijä sirkuksessa.\n\n»Laittakaa kuntoon paras vuoteenne parhaaseen huoneeseenne!»\n\n»Kyllä varmasti, teidän ylhäisyytenne.» Hyvin perustellusti ylpeillen\nhän lisäsi: »Paras vuode on parhaassa huoneessa, ja se on omani.»\n\nPiittaamatta mitään tästä huomautuksesta tulija oli laskeutunut maahan\nja kääntyi kohteliaasti ojentamaan kättänsä neiti du Tremblaylle,\nsanoen:\n\n»Tulkaa, tyttökulta!»\n\nAurore vuorostaan astui pois vaunuista. Hän oli tullut jälleen\ntäysin tajuihinsa, mutta tarvitsi tukea, koska oli heikko ja kalpea\näkillisestä järkytyksestä. »Toden totta, monsieur, en saata korvata —»\n\n»Älkää siitä puhuko!» keskeytti iäkäs ylimys, painaen sormen\nhuulilleen. »Ei enää sanaakaan! Lääkärinne oikein erikoisesti kieltää\nteitä uuvuttamasta itseänne puhumalla.» Hän viittasi luoksensa isännän\ntyttäret ja kamaripalvelijattaren sekä käski heidän pitää hyvää huolta\nvieraasta naisesta. »Opastakaa hänet tilaamiini huoneisiin, jotka ovat\nhänen käytettävissään. Taloudenhoitajani tulee mukaanne ilmoittaakseen\nminulle, jos jokin seikka vaatii minun läsnäoloani. Menkää, menkää,\nviehättävä potilaani», lopetti hän Aurorelle, »ja nauttikaa sitä lepoa,\njota tarvitsette! Ilmoitan teille, kun teidät mielestäni sopii herättää\nmatkanne jatkamista varten. Sallikaa minun sitten saada kiitokset\npalveluksesta, jonka kuitenkin jokainen herrasmies olisi teille tehnyt\nminun sijassani.»\n\nMademoiselle du Tremblay hymyili hänelle kiitollisesti ja astui\nmajataloon, nojaten emäntä Hermelinin käsivarteen, saattajinaan\njälkimmäisen tyttäret ja Bazin, joka hiljaa nurkui tämän tapauksen ja\nhänen niskoilleen lasketun taakan johdosta.\n\nChevalier oli tekemäisillään saman tempun, kun oven vierellä kivisellä\npenkillä istunut mies nousi pystyyn ja kumarsi hänelle niin varmasti,\nettä iäkäs ylimys huudahti:\n\n»Ahaa! Jollen pahasti erehdy, on monsieur de Boislaurier Saumurissa.\nMutta aika ja paikka ovat aina hyviä, kun teidät kohtaa.»\n\n»Mielihyvä on minun puolellani», vastasi toinen, kumartaen taaskin;\n»mikä ilo tavata näin odottamatta —»\n\n»Chevalier d'Herblay», täydensi matkamies, erikoisesti korostaen\narvonimeä, jota halusi itsestään käytettävän.\n\nBoislaurierin nyökkäys osoitti hänen käsittäneen vihjauksen. Hän oli\nikämies, ja hänen kasvonsa olivat vakavat ja älykkäät. Hänellä oli\nsamanlaiset saappaat ja kannukset kuin kuninkaan läheteillä, hänen\nyllänsä oli samettinen metsästyspuku, ja hänellä oli hatussa töyhtö ja\nsamanväriset nauhat. Pudistettuaan tulijan kättä hän puhui äänekkäästi,\njotta muutkin kuulisivat:\n\n»Minun piti kohdata tässä kaupungissa eräs ystäväni mennäksemme\nmetsästämään hirviä; mutta jonkun seikan on täytynyt pidättää häntä\nmaatilallaan, sillä olen turhaan odotellut pari päivää.»\n\n»Ja teillä kai on vimmastuttavan ikävä?»\n\n»Aivan niin! Olen alkanut menettää malttini enkä tarvitsisi paljoa\nlähteäkseni takaisin Pariisiin.»\n\n»Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, sopisi teidän osoittaa minulle\nse kunnia, että olette seuranani tämän illan.»\n\nTäten tarinoiden nämä kaksi miestä astuivat ruokasaliin.\n\n»Suvaitsevatko herrat kunnioittaa minua nauttimalla aterian kattoni\nalla?» tiedusti isäntä, kumartaen ikäänkuin hänen selkänsä alaosassa\nolisi ollut sarana, sillä nämä olivat arvokkaita vieraita.\n\n»Tämä puhuttelu on, pahus vieköön, sievän hiottu», huomautti chevalier,\n»ja kumarruksissa on hovitapojen tuntu. Ei kukaan uskoisi näkevänsä\nVersaillesia Saumurissa.»\n\n»No niin», virkkoi isäntä ylväästi, »se johtuu siitä, etten ole aina\nasunut maaseudulla. Saatan mainita teille olleeni markiisi de Villeroyn\nkeittiömestarina.»\n\n»Kuninkaan kamarijunkkarinko? Miehen, joka on Ranskan vaateliaimpia\nherkkusuita! Hitto soikoon, täällähän pitäisi ruuan olla ruokahalua\nkutittelevaa. Haluaisitteko maistaa sitä yhdessä kanssani, hyvä herra\nde Boislaurier?»\n\n»Miten voitte sitä kysyä? Peräti mielelläni! Teidän pöydässänne\nistuminen on sekä kunnia että nautinto.»\n\n»Siinä tapauksessa on asia päätetty», lausui monsieur d'Herblay,\nkääntyen isännän puoleen. »Syömme päivällisen, ystäväiseni. Tarjotkaa\nse puolessa tunnissa; ja kunnostautukaa ollenkaan pelkäämättä meidän\ntarkastavan laskua liian tarkoin! Mars keittiöön! Odottaessamme tämä\nherra ja minä uudistamme vanhan tuttavuuden.»\n\n»Minä menen, hyvät herrat, ja vakuutan, että olette tyytyväisiä.» Ja\nriemastunut isäntä ja kokki poistui kumarrellen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nMiten kuninkaan suosikit eroavat tästä elämästä\n\n\nHeti kun ovi oli sulkeutunut isännän jälkeen, kääntyi vanhempi\naatelismies vikkelästi vieraansa puoleen ja tiedusti hiljaa, luopuen\nomaksumastaan rattoisasta sävystä:\n\n»Otaksuttavasti tulitte tänne nimenomaan minua tapaamaan, vai mitä,\nBoislaurier?»\n\n»Niin asia on, herra herttua», kuului kunnioittava vastaus.\n\n»Ja tulitte kai isä Lachaisen, kuninkaan rippi-isän, puolesta?»\n\n»Juuri hän ilmoitti minulle, mitä tietä te katsotte parhaaksi saapua\nPariisiin —»\n\n»Meritse, Bayonnen ja Saint Nazairen kautta —»\n\n»Edelleen juuri hän lähetti minut teidän armonne luokse, ja minä\nvartosin tässä kaupungissa, jossa kohtauksemme ei varmastikaan\nherättäisi huomiota.»\n\n»Olette menetellyt hyvin. Ainakaan vähään aikaan ei paluutani Ranskaan\nsaa päästää kuninkaan ja hovin tietoon. Onko teillä minulle uutisia?»\n\n»Kyllä, teidän armonne.»\n\n»Oi, kuinka vakavasti puhutte!»\n\n»Perin vakavasti todellakin. Arvostelkaa itse — kuninkaan suosikki on\nkuollut.»\n\n»Mademoiselle de Fontangesko kuollut?»\n\n»Voi, juuri niin!»\n\n»Ja tuskin kaksikymmenvuotiaana! Se on tyrmistävää! Ei, ei; se ei voi\nolla totta!»\n\n»Se on vain liiankin totta, ja kunnianarvoisa isä antoi tehtäväkseni\ntutustuttaa teidän armonne kaikkiin tämän salaperäisen jutun yhteydessä\nilmenneihin yksityiskohtiin.»\n\n»Salaperäisen, niinkö sanoitte?»\n\n»Niin suuressa määrin, että jopa historiakin saattaa jäädä ymmälle sitä\nselvittäessään.»\n\nMatkamies rypisti otsaansa istuessaan kuuntelemassa. Kädenliikkeellä\nhän kehoitti sanansaattajaa istuutumaan, kumartui hänen puoleensa\nikäänkuin olisi pelännyt, että seinillä oli korvat, ja virkkoi:\n\n»No, kas niin, se riittää! Haluan kuulla tosiasioita. Puhukaa avoimesti\nälkääkä jättäkö mainitsematta mitään, mikä saattaa selvittää minulle\njuttua!»\n\n»Uusi La Vallière», kertoi Boislaurier hitaasti, »teki kolme erehdystä:\nhän loukkasi madame de Montespania pöyhkeilevästi näyttelemällä\nvoitonriemuaan sen johdosta, että oli voittanut kuninkaan häneltä, ja\nylpeä Athenaïs —»\n\n»Tunsin hänet mademoiselle de Tonnay-Charentena», pisti kuulija väliin.\n\n»Ei ole kerkeä antamaan anteeksi. Toinen hairahdus oli se, että\nhän otti palvelukseensa kamaripalvelijan, joka tuli syrjäytetyn\nkilpailijattaren taloudesta; ja kolmas se, että hän otti tämän\nmiekkosen kädestä kupin maitoa ja joi sen yhdellä siemauksella eräänä\niltana ollessaan lämmennyt ja janoinen.»\n\nAramiiksi nimitetty henkilö ei ollut herkkätunteinen mies. Hänen\nsydämensä oli parkittu kuten kaikkien sellaisten vanhuksien, jotka\novat olleet kauniin sukupuolen ihailijoita tai joita naiset ovat\npitäneet suuressa arvossa. Senvuoksi hän oli värähtämättä kuunnellut\ntätä traagillista kertomusta poloisesta, päivän hallinneesta\nvarjokuningattaresta, jonka elämä oli katkaistu nuoruuden ja kauneuden\nparhaassa kukkeudessa ja hänen ollessaan kuninkaan suosima.\n\n»Vai niin, vai niin!» rajoittui hän sanomaan. »Sallikaa minun\nhuomauttaa, että levitätte hirveätä syytöstä!»\n\n»Se ei ole minun keksimäni, vaan yleinen mielipide, joka hiljaisuudessa\nkiertää miehestä mieheen hovissa ja kaupungissa — juuri siihen\nolosuhteet viittaavat — sen on kuulustelu tuonut julki, sillä\nhänen majesteettinsa on jättänyt presidentti Lareynien ja hänen\nkidutuskammionsa tehtäväksi koko pääkaupunkia pelästyttäneen\njoukkomyrkytyksen tutkimisen.»\n\n»Millaiset ovat tämän tutkimuksen tulokset?»\n\n»On sitovasti todettu madame de Montespanin yrittäneen poistaa\nkilpailijattarensa tieltään myrkytetyillä vaatekappaleilla ja\nkäsineillä, joita hänelle tarjosi kaksi roistoa, nimittäin\nmuuan Romani-niminen palvelija ja Bertrand-niminen lyonilaisen\nsilkkikauppiaan konttoristi; ja käännyttyään varsinaisen, La\nFilastre-nimellä tunnetun ammattimyrkyttäjän puoleen, markiisitar\npäätti luottaa siihen, että La Voisin toimittaisi mademoiselle de\nFontangesin pois tieltä menettelytavan jäädessä selittämättä. Hän\nkäytti apurinaan omaa kamarineitoaan, Desoeilletsin tyttöä.»\n\n»Eikö ole totta, että tämä Voisin-naikkonen tutkittiin, tuomittiin ja\nteloitettiin?»\n\n»Kyllä, teidän armonne, ja hyvin hätäisesti, jotta hän ei puhuisi —»\n\n»Olisin luullut, että häntä kidutettiin, jotta hänet saataisiin\nhaastelemaan —»\n\n»Niin tehtiinkin, monsieur, mutta St. Germainissa oleskelevan kuninkaan\nmääräyksestä hänen lausuntonsa merkittiin eri paperiin eikä viralliseen\npöytäkirjaan, jotta hänen majesteettinsa saattaisi hävittää sen\nkuninkaallisessa arsenaalissa toimivan tuomioistuimen tietämättä\nsiitä mitään. Samoin käsiteltiin La Filastren lausuntoja. Romanin\nja Bertrandin kuulustelu lykättiin tuonnemmaksi. Lopuksi ministeri\nLouvois järjesti kuninkaan ja hänen hylätyn rakastajattarensa välisen\nkohtauksen, jossa jälkimmäinen ensin itki, sitten syytti ja nuhteli ja\nsenjälkeen esiytyi hyvin ylimielisesti —»\n\nKuulija teki maltittomuutta kuvastavan eleen.\n\n»En voi väittää, että sitä keskustelua on vaikea kuvitella», huomautti\nhän flegmaattisesti. »Tässä hallitsija kyselee, mutta kiihtyneenä ja\nsyyttää tuota naista; hän vaatii tunnustuksia, jotka harmistuneesti\nevätään, eikä hän pysty edes pusertamaan toiselta katumuksen ilmauksia.\nSyyllinen alkaa itkeä. Pian hän naisten ainaisen taktiikan mukaan\nmuuttaa asioiden oikean järjestyksen päinvastaiseksi — hän omaksuu\nhyökkäävän asenteen ja moittii tuomariaan tämän uskottomuudesta\nhäntä kohtaan — hänen harha-askeltensa ja rikoksensa alkusyystä.\nMustasukkaisuus se pakotti hänet sen tekemään, intohimon ylettömän\nkiihkeä puuska — häntä kalvava lemmenliekki! Miehet ovat kernaasti\nvalmiit antamaan anteeksi rikoksen, joka on saanut alkunsa heistä.\nLudvig, joka itseään imarrellen luulee olevansa jumala, kerran\nhymyiltyään niille, jotka hänelle sitä vakuuttivat, vaikka hänen\nolisi pitänyt heille nauraa — Ludvig on yhtä miesmäinen kuin muutkin.\nSaatan kuvitella hänen uskovan näihin vastalauseisiin, imevän itseensä\ntätä imartelua kuin suitsutusta ja huumautuvan tästä palvonnasta\nkuin nektarista. Koko juttuhan on sittenkin pelkkä haaremihälinä.\nSulttaanin vaimo murhaa toisen, ja ainoastaan saadakseen yksin pitää\nhallussaan yhteisen epäjumalan. Kuinka imartelevaa hänen ylpeydelleen!\nOlympolainen Jupiterinne, jonka otsanrypistys vapisuttaa koko\nEurooppaa, on nimittäin heikompi kuin koululainen, yksinkertaisempi\nkuin juoksupoika ja luottavaisempi kuin Pariisin rihkamakauppiaat, kun\nhänen tunteitansa hivellään ja hänen itserakkauttaan kutitetaan. Tämä\non niin totta, että hän antoi anteeksi kaikki, selitti sen oikeutetuksi\nja palautti ylpeän Athenaïsin hoviin entistä vankempaan asemaan ja\nentistä mahtavammaksi.»\n\n»Niin mahtavaksi», yhtyi monsieur Boislaurier, »että keisarikunta ja\nYhtyneet maakunnat katsovat asianmukaiseksi neuvotella hänen kanssaan\nlähettiläittensä välityksellä».\n\nVehkeilijäveteraani tuijotti puhujaan hämmästyneenä.\n\n»Mitä nyt — mitä oikein puhutte?» kysyi hän.\n\n»Sanon, että Oranian prinssin lähettiläs ja Wienin hovin lähettiläs\novat neuvotelleet kuninkaan suosikin kanssa pian solmittavan rauhan\nehdoista.»\n\n»Rauhan!» kertasi monsieur d'Herblay, hätkähtäen. »Allekirjoitetaanko\nrauhansopimus? Oletteko täydessä järjessänne, Boislaurier-parka?»\n\n»Rauha solmitaan, monsieur, ja sen vahvistukseksi on päätetty, että\nehdoista neuvottelevat täysivaltaiset edustajat kohtaavat toisensa\nNimwegenin kaupungissa.»\n\n»Seis! Entä Espanja, jota minä edustan? Se liittyi Ludvig\nNeljättätoista vastaan tähdättyyn yhtymään ainoastaan keisarin ja\nvaltionhoitajan kiihkeistä rukouksista — eikö Espanjalle mielitä\nilmoittaa mitään näin tärkeästä tapahtumasta?»\n\n»Se on yhtä tietämätöntä St. Germainissa kuin Haagissa ja Wienissäkin.\nMutta mikään ei ole sen varmempaa. Juuri Hollanti valmistautuu\nensimmäisenä eroamaan liitosta. Nassaun Wilhelm on lähettänyt\nPariisiin asiamiehen, jonka tehtävänä on lahjoittaa La Montespanille\nkymmenentuhatta tukaattia, jos viimeksimainittu suostuttaa kuninkaan\nsiihen, ettei tämä ole kova Hollannin tasavallalle, joka on sodasta\neniten kärsinyt ja on pahimmin uupunut.»\n\n»Miten markiisitar otti tarjouksen vastaan?»\n\n»Hän vastasi panevansa parastaan taivuttaakseen hänen majesteettinsa\nevakuoimaan vihollisalueen, luovuttamaan Maestrichtin ja suorittamaan\npuolet sotakustannuksista.»\n\n»Entä keisari? Mitä hän on pyytänyt, ja mitä hän suostuu antamaan?»\n\n»Hän on laskenut kymmenentuhannen florinin suuruiset tulot suosikin\njalkojen juureen, minkä vastapainoksi tämä on luvannut palauttaa\nPhilipsburgin —»\n\n»Entä Kaarle Toinen, korkea herrani, millä paikalla hän on tässä\nosittelussa ja jakelussa?» Hänen sanoissaan oli irooninen häive.\n\n»Eristettynä Espanjan kuninkaan on pakko hyväksyä nämä ehdot, ja\ntodennäköisesti hänen täytyy luovuttaa Ranskalle Burgundi ja muut\npaikkakunnat, jotka —»\n\n»Teidän ei tarvitse luetella niitä erikseen — kuta enemmän syömistä\non, sitä enemmän sitä kaipaa. Kuningas Ludvigin ei totisesti olisi\npitänyt valita tunnusmerkikseen aurinkoa — rapu, joka jalat levällään\nei lainkaan huonosti edusta tätä säihkyvää kehrää, sopisi hänelle\nparemmin.» Ja ojennettuaan sormensa vertauksensa valaisemiseksi vanha\nherttua naksutti niiden niveliä. »Mistä saitte kaiken tämän tietää?»\nkysyi hän vihdoin.\n\n»Hän on täysin altis ja uskollinen meille, tämä markiisittaren\nkamarineito Desoeillets, ja hän hankki emäntänsä ja molempien\nlähettiläiden välisten kirjeiden jäljennökset isä Lachaiselle.»\n\n»Eläköön kirjeiden kirjoittaminen! Alkuperäiset kiitävät kauaksi\npostissa, mutta jäljennökset jäävät jäljelle.»\n\nSeurasi tuokion kestävä äänettömyys, minkä jälkeen mestarivehkeilijä\npuhkesi jälleen puhumaan otsa rypyssä ja ääni hiljaisena:\n\n»Herra de Boislaurier, se, mitä näin on suunniteltu, se ei saa\ntapahtua. Myönnän, että Ranska on synnyinmaani, mutta Espanja\non ottanut minut pojakseen. Sinne olin tervetullut, kun minut\nlainsuojattomana pakolaisena vainoten karkoitettiin Belle-Islestä\ntulella ja miekalla Ludvig Neljännentoista määräyksestä. Espanja teki\nminusta Almadan herttuan, antoi minulle grandin arvonimen ja uskoi\ntehtäväkseni etujensa valvomisen St. Germainin hovissa. En saa sallia\ntoista äitiäni nöyryytettävän, mikä hiukan koskee minua itseäni ja\nsuuressa määrin sitä. Espanja on ennen kaikkea roomalaiskatolinen\nvaltakunta;, sen vaikutusvallan heikentäminen Euroopan konsertissa\nloukkaisi oikeudenmukaisia mielipiteitämme. Ajatelkaa lisäksi, että\nRanskan liittoutuminen Hollannin kalvinilaisten ja Saksan luterilaisten\nkanssa sivaltaa hirvittävän iskun Jeesuksen veljeskuntaan, johon me\nmolemmat kuulumme, samalla kun minä olen sen ylin johtaja. Vihollisemme\non protestanttisuus. Se tuo mukanaan sen vapaan tutkimisen hengen,\njoka on kirkon vallan tuho, koska tämä perustuu joukkojen uskoon ja\nluottamukseen. Kauan aikaa Ranska on ollut Euroopan johdossa. Jos\nprotestanttisuus saa täällä jalansijan — ja se on jo ammoin juurtunut\nSevenneille — jos se leviää yli maan ja vihdoin saavuttaa voittopuolen,\nsilloin se pitää hallussaan maailmanvaltaa. Meihin kohdistetaan vainoa;\nLoyolan pojat häädetään pois, pakotetaan häpeällisesti katoamaan,\nheitä ajetaan takaa ja ahdistetaan — ja he ovat iloissaan saadessaan\nturvapaikan Kalvinin maanpaossa, Lutherin vankikomerossa, jopa Hussin\nja Doletin polttoroviolla —»\n\n»Jumala tietää, että olen samaa mieltä kanssanne», huomautti\nsanansaattaja, »ja että minulla on samanlaiset pahat aavistukset. Mutta\nmitä voimme tehdä sen torjumiseksi?»\n\nEntisen muskettisoturin huulille levisi sellainen hymy, jollaiset\nolivat puoli vuosisataa aikaisemmin hurmanneet »Marie Michonia»,\nsamalla pannen hänet ymmälle.\n\n»Enkö minä ole taistelun etunenässä?» vastasi hän. »Kaikki on hyvin,\nkoska olette toimittanut minulle tiedot. Kun saa etukäteen varoituksen,\nsaa etukäteen aseet. Aseettomana joutuisin julmaan sotaan; aseistettuna\nolen tuhat kertaa voimakkaampi yksin hyökätessäni. Onko unohdettu,\nkuinka pidin puoleni kardinaali Richelieulle, joka oli suuri mies,\nja voitin Mazarinin, joka oli etevä politikko? Myönnän, että minulla\nsiihen aikaan oli sellaisia apulaisia, joita minulta nyt puuttuu.» Ja\nvarjo pimitti tämän miehen otsaa, joka oli saavuttanut niin ylväitä\npäämääriä, suunniteltuaan ja pantuaan ne toimeen kolmen muskettisoturin\nja kuningattaren henkivartijan d'Artagnanin seurassa. »Mutta yksin\nminä pelastin vankikomerosta, johon hänet oli valtiollisista syistä\nteljetty — hallitsevan kuninkaan kaksoisveljen, Itävallan Annan\ntoisen pojan, jonka nostin Ranskan valtaistuimelle La Vallièren,\nFontangesin ja Montespanin kuninkaallisen rakastajan sijaan. Se\nyritys oli uskomaton, ennenkuulumaton ja mieletön, jos niin halutaan,\nmutta se olisi onnistunut täydellisesti, jollei se olisi pirstoutunut\ntuon ylevämielisen tomppelin Fouquetin kunniaan. No niin, hän\nsovittaa nykyisin Pignerolin linnassa narrimaista jalomielisyyttään\nja järjetöntä uskollisuuttaan, ja oikea prinssi, joka petti minut\nratkaisevalla hetkellä, myöskin sovittaa heikkouttaan rautanaamarissa,\njollei häntä ole surmattu jossakin tuntemattomassa linnoituksessa.\nMenehtykööt ja mädäntykööt he, jotka pettivät ollessaan arvokkaita\nvälikappaleitani. Niin, uskokaa minua, Boislaurier, kun mies on\nsuorittanut niin suurenmoisia tehtäviä ja mitellyt voimiaan sellaisten\nvastustajien kanssa, ei hän pelkää hovinukkea eikä ole huolissaan\nsellaisen tähden.»\n\nHengästyneenä tämä entinen vallankumouksellinen, entinen Vannesin\npiispa ja alituinen vehkeilijä keskeytti nuorekkaan innostuksensa\npuuskan. Oltuaan jonkun aikaa vaiti hän jatkoi rauhallisemmin ja\nkevyemmin:\n\n»Kelpo Fontanges olisi ollut meille arvokas väline, ja hänen\nälyttömyytensä olisi hyödyttänyt meitä enemmän kuin kaikkien\nMortemartien koko älykkyys. Mutta meidän täytyy korvata\nkorjaamattomaksi turmeltunut työase toisella. Meidän täytyy häätää\nkeisarin ja Nassaun Wilhelmin liittolainen pois. Meidän täytyy alentua\nturvautumaan siihen rikolliseen käteen, joka sekoittaa myrkkyjä, ja\nsiihen vielä rikollisempaan, joka kaataa niitä juoma-astioihin.» Hän\nlausui tämän omantunnon häntä soimaamatta, sillä hän ei ehkä selvästi\nmuistanut, miten fransiskanimunkki kuoli Fontainebleaussa saamansa\njuoman vaikutuksesta; ja kuitenkin Aramis sai jesuiittakenraalin arvon\nnopeammin sen juoman avulla. »Nujerramme markiisittaren hänen omilla\naseillaan, panemalla hänen vastustajakseen kuninkaan sydämessä naisen,\njonka viehätysvoima on huumaavampi, valtaavampi ja kiehtovampi. Tämän\nolennon, suuremman lumoojattaren, tulee olla yhtä taipuvainen kuin\nFontanges on ja yhtä alttiisti kannattaa suunnitelmiamme.»\n\n»Kunnianarvoisa isä Lachaise ja minä olemme pohtineet tätä mielessämme;\nmutta se ei ole niin helppo asia kuin saattaa kuvitella. Ajatelkaahan\ntosiaan, että kaikki hovikaunottaret ovat jo koettaneet kietoa\npauloihinsa epävakaisen hallitsijan, kykenemättä vallitsemaan häntä\nhuomattavasti; sellaisten kuin Soubisen ja Ludren valtakautta kesti\nainoastaan vähän aikaa —»\n\n»Juuri senvuoksi en menekään hoviin etsimään tätä Kirkeä.»\n\n»Missä muualla on joku nainen, joka lumoaisi kuninkaan?»\n\n»En oikein tiedä; mutta kun minun täytyy löytää jotakin, luottakaa\nsiihen, että se ilmestyy!»\n\n»Taivas kuulkoon teidän armoanne!»\n\n»Kuninkaiden kuningas kallistaa korvansa halvimmalle. Ei johdu\nsydämestä lähteneiden rukousten puutteesta, jos minua ei kuulla.»\nNiin virkkoi Aramis, hymyillen sfinksimäisesti. »Tällä hetkellä\nsyökäämme päivällisemme pelotta ja epäilyksittä», lisäsi hän kevyeksi\nmuuttuneeseen sävyyn, »ja onneksi tulee isäntämme tuossa ilmoittamaan\nsen olevan pöydässä».\n\nTulija olikin Hermelin, joka liehittelevästi kumarrellen ilmaisi\nhaluavansa tietää, tahtoivatko vieraat hänen kattavan pöydän\nvarsinaiseen ruokasaliin.\n\n»Minkätähden ei?»\n\n»Koska Nantesin postivaunujen matkustajat otaksuttavasti istuvat\ntoisessa ikkunan ääressä sijaitsevassa pöydässä.»\n\n»Entä mitäpä siitä? Hyvä seura ei meitä kiusaa», vastasi iäkäs ylimys\nystävällisesti.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin ilmaisivat kellojen kilinä, kavioiden\nkapse ja pyörien jyrinä rosvojen viivyttämien postivaunujen vihdoinkin\nsaapuneen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nMistä kuningatar — epävirallinen?\n\n\nNäytti siltä, että pihalle tulla rymyyttäneet ajoneuvot olivat\nolleet vaikeissa oloissa, sillä melkein heti matkustajat syöksyivät\nruokasaliin. Viimeisenä astui sisälle nuori maalaisjunkkari, koska\nhän oli poikennut keittiöön hoitaakseen haavaansa yksinkertaisella\nsuolavesihauteella, joka sittenkin kenties oli yhtä tehokas parantamaan\nkuin rouva d'Artagnin mustalaisakalta saama mainio voide. Kynnyksellä\nhän alkoi katseillaan etsiä jotakuta. Havaittuaan herra d'Herblayn,\njoka parhaillaan kävi käsiksi keittoon, astui hän ripeästi tämän luokse\nja tiedusti:\n\n»Monsieur, suvaitsetteko hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle, milloin\nsaan tavata mademoiselle du Tremblayn?»\n\n»Neiti», vastasi chevalier, »lepää tällä hetkellä, mutta minulla on\ntäysi syy uskoa, että hän pian kykenee jatkamaan matkaansa».\n\n»Kiitän teitä sydämeni pohjasta», pitkitti nuori mies. »Sallikaa minun\nlausua mitä nöyrin ja vilpittömin anteeksipyyntöni» — hän empi —\n»mieleeni johtuneen ilkeän ajatuksen johdosta!»\n\nHerttua hymyili lempeästi ja ystävällisesti.\n\n»Ymmärrän», vastasi hän hiukan ilkamoivasti; »arvelitte minun karanneen\nmatkakumppaninne kanssa —»\n\nJoel loi katseensa lattiaan, kun taas vanha herra jatkoi, pudistaen\npäätänsä:\n\n»Oi, nuoruus, hassutuksien äiti! Mutta eihän teidän olisi tarvinnut\nmuuta kuin nähdä valkeat hiukseni varmistuaksenne siitä, kuinka\njärjetön olettamuksenne oli.»\n\n»Sanokaa pikemminkin typerä, inhoittava!» huudahti sankarimme,\npunastuen häpeästä. »Näette minut sen johdosta niin hämmentyneenä,\netten osaa tuoda ajatuksiani julki; mutta olen juuri tullut\nmaaseudulta, olen sivistymätön maalainen, ja suvaitkaa pitää sitä\npuolustuksenani!»\n\nVanhus taputti häntä olalle hellästi, jossakin määrin piispamaisesti.\n\n»Annan sen teille anteeksi. Nauttikaa päivällisenne rauhassa älkääkä\nenää tehkö syntiä ajattelemalla pahaa lähimmäisestänne!»\n\n»Päivälliseni? Enhän sellaista ajatellutkaan — sydämelläni oli niin\nraskas taakka.»\n\nMutta se taakka oli nähtävästi äkkiä vierähtänyt pois, sillä kun\nnuorukainen liittyi matkakumppaneittensa seuraan, jotka olivat\naloittaneet aterian neljännestuntia aikaisemmin, korvasi hän\nmenettämänsä ajan nopeasti.\n\nBoislaurier kiinnitti ystävänsä huomiota siihen.\n\n»Niin, hänellä on hyvä ruokahalu. Se muistuttaa mieleeni kunnon\nPortokseni!» Korottaen sitten ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen\nmieleensä tunkeutuneen muiston hän puhutteli nuorta bretagnelaista\ntämän parhaillaan tuhotessa kaninipiirasta:\n\n»Nuori ystäväni, suvaitsetteko kertoa meille sen tapauksen, jonka\naikana haavoituitte, ja selittää nuoren naisen pyörtymiskohtauksen\nsyyn?»\n\n»Perin mielelläni.»\n\nJa sitten Joel selosti seikkailun, jolloin kuninkaallisten rosvojen\neversti joukkueineen oli pysähdyttänyt postivaunut, ja sen\nlopputuloksen, mutta ei hiiskunut mitään omasta esiytymisestään, minkä\nvuoksi hän sai kehumista molemmilta häntä kuuntelevilta herrasmiehiltä.\n\nHänen lopetettuaan monsieur de Boislaurier kumartui kumppaninsa puoleen\nja kysyi:\n\n»Ettekö ole yhtä mieltä kanssani siitä, että tämä nuorukainen lausuu\njulki ajatuksensa sangen osuvasti ja joka suhteessa paremmin kuin\ntalonpojat, joiden asun hän on omaksunut?»\n\n»Kyllä», yhtyi vanhempi herra. »Hän on joku bretagnelainen nuorempi\npoika, hyvin todennäköisesti maata viljelevä herrasmies, joka lähtee\netsimään onneaan pääkaupungista ja jolla mielestäni onkin hyvät\nmahdollisuudet löytää se. Miellyttävä ulkonäkö, hyvä kielenkäyttö,\nkylmäverisyys ja itsehillintä —»\n\n»Kaunisrakenteinen ja —»\n\n»Selvästi; luotu seisauttamaan myllynkiviä pikkusormellaan tai ottamaan\ntitaanien tavoin kallionjärkäleen hartioilleen —»\n\nAramiin kasvoille lehahti pilvi; hän laski kyynäspäänsä pöydälle,\nnojasi leukaansa käteensä ja mietti. Tuon vankan nuoren miehen\nnäkeminen, muisto, jonka hän itse oli vertauksellaan herättänyt —\nne toivat hänen mieleensä Portoksen kuvan, kuten tämän nimi yksin\noli jo tehnyt. Ei ainoastaan sen Portoksen, jonka hän oli nähnyt\ntuhoutuvan koettaessaan kannattaa Locmarian luolan suunnatonta\nkivirykelmää räjähdyksen jälkeen, jonka voimamies oli aiheuttanut\nsinkauttamalla ruutinassakan heidän takaa-ajajiensa sekaan, ei\nmusertuneen jättiläisen — vaan heidän asekisojensa onnellisten\npäivien Portoksen. Jättiläiskokoisen muskettisoturi-Portoksen, joka\noli vilkas, vaikuttava, uhkea henkivartijanasussaan ja kullalla\nkirjaillussa olkavyössään, joka välkkyi kuin kulta auringonpaisteessa;\nnaistenhurmaaja-Portoksen, joka oli liehitellyt myladya kiihoittaakseen\nprokuraattorin lesken menemään naimisiin kanssansa ja lahjoittamaan\nhänelle murehditun puoliso-vainajansa varat; Portoksen, joka taisteli\nniin uljaasti ja jonka voimat pystyivät vääntämään rautatangon\nvanteeksi ja nostamaan raskaita painoja ikäänkuin ne olisivat olleet\nhöyheniä. Ja vanhemman, mutta vielä vankan Portoksen, joka saavutti\nkuninkaan pöydässä kuninkaan samoin kuin hovilaisten ihailun syömällä\nlampaankyljyksiä, fasaaneja ja riistapiirakoita.\n\nMutta aina yksinkertaisen, sydämeltään pelottoman Portoksen,\nvilpittömän, hymyilevän, voittamattoman, epäitsekkään, valmiin panemaan\nhenkensä alttiiksi muiden puolesta, ikäänkuin taivas olisi juuri\nsitä varten antanut hänelle voimia ja rikkautta; uskollisena noiden\nneljän muskettisoturin tunnuslauseelle hän oli sortunut suunnattoman\nkivijärkäleen musertamana Bretagnen rannalla, jossa suolaiselta mereltä\npuhaltava tuuli huojutti hänen luitansa peittäviä kanervia.\n\nHerrasmiehet lopettivat ateriansa äänettöminä, sillä Aramis oli\naatoksissaan, ja toinen kunnioitti sitä. Vain vähän enemmän haasteltiin\ntoisessa pöydässä, jossa kaikki söivät ahmimalla. Eikö Paquedru, joka\nnautti ateriansa keittiössä, saattanut millä hetkellä tahansa ilmestyä\nhuutamaan tavanmukaiset sanat: »Kaikki vaunuihin, hyvät herrat!», jotka\nriemastuttivat majatalonisäntiä, mutta olivat surkean murheelliset\nnälkiintyneistä matkustajista ja joita rautateiden junailijat vieläkin\nkäyttävät asemilla.\n\n»Valjastuttakaa hevoset!» virkkoi iäkäs herttua isännälle. »Eikö meidän\nteistäkin ole paras lähteä — sillä olettehan ottanut vastaan paikan\nvaunuissani?»\n\nHänen ystävänsä oli samaa mieltä. Samassa ilmestyi Bazin kynnykselle\nilmoittamaan:\n\n»Mademoiselle du Tremblay haluaa lausua jäähyväiset chevalierille.»\n\nHänen jäljessään astui Aurore sisälle vieläkin kalpeana ja jonkun\nverran kiihtyneenä. Ylevästi ja viehättävästi kävellen hän meni herra\nd'Herblayn luokse.\n\n»Monsieur, minulle on kerrottu, että olette lähdössä, enkä soisi\nteidän arvelleen minun päästävän teitä menemään kiittämättä teitä\nsydämeni pohjasta kaikesta huomaavaisuudesta, josta olen teille\nkiitollisuudenvelassa, ja hoivasta, jonka olette minulle suonut\ntietämättä, kuka olen.»\n\nHerttua nousi kohteliaasti häntä tervehtimään.\n\n»Rakas neiti», vastasi hän, »olen saanut liiankin runsaan palkkion\npalveluksistani, joiden arvon te totisesti arvioitte liian suureksi,\ntyydytyksekseni nähdessäni, että niistä on ollut jonkun verran hyötyä.\nOtaksuttavasti ei pahoinvointinne enää teitä vaivaa?»\n\n»Kiitos taivaalle! Ja teille!»\n\n»Oh, älkää siitä puhuko! Se kiusaisi minua, ja minun sopii vaatia\nrauhaa tehdyn palveluksen nojalla —»\n\n»Pysyn siis vaiti, koska te sitä toivotte; mutta kiitollisuus, jonka\ntukahdutatte huulilleni, palaa sydämeeni, säilyäkseen siellä tuoreena\nja vilpittömänä —»\n\nKääntyen bretagnelaisen maalaisjunkkarin puoleen, joka tarkkaili ja\nkuunteli häntä kuin pyhimystä, hän jatkoi:\n\n»Samanlaisena kuin se on, jota tunnen tätä nuorta herrasmiestä,\npuolustajaani ja suojelijaani, kohtaan.»\n\nTämä lause hiveli nuorukaisen korvia kuin taivaallinen musiikki.\nHän olisi halunnut keksiä kaunopuheisen vastauksen, mutta hänen\nvavahtelevilta huuliltaan ja riemun ääriä myöten täyttämästä rinnastaan\nlähti vain yksinkertainen huudahdus:\n\n»Minähän teitä kiitän, mademoiselle!»\n\nAuroren puhuessa Aramis silmäili häntä hyvin tarkasti, ja sen\nhavaittuaan tyttö kävi vaivautuneeksi, niiasi jälleen ja astui askelen\ntaaksepäin poistuakseen; mutta vanha herra pidätti häntä eleellä.\n\n»Sallikaa minun tiedustaa teiltä erästä seikkaa! Nimenne, jonka vasta\näsken kuulin, ei suinkaan ole minulle tuntematon. Oletteko sen markiisi\ndu Tremblayn sukulainen, joka oli Bastiljin kuvernööri ennen herra de\nBaisemeauxia ja —»\n\n»Olen hänen veljentyttärensä, monsieur.»\n\n»Oivallinen herrasmies, jonka kanssa olin miellyttävissä\ntuttavuussuhteissa — nimittäin hänen viimeksimainitussa\nominaisuudessaan — sillä käydessäni Bastiljissa en ollut hänen\nvieraanaan», pitkitti Aramis huulillaan omituinen hymy; sen olisivat\nsaattaneet käsittää ainoastaan ne, jotka kuten 'Bragelonnen\nvarakreivin' lukeneet henkilöt tunsivat hänen ja tämän surullisen\nmuiston saavuttaneen valtionvankilan kuvernöörin väliset keskustelut.\n»Muuten markiisi kai meni naimisiin ulkomaalaisen naisen kanssa?»\n\n»Unkarilaisen, erään pestiläisen tuomarin lesken kanssa.»\n\n»Joka toi hänelle suuren omaisuuden naimaosuutenaan?»\n\n»Minkä seuraus», vastasi Aurore, alakuloisesti hymyillen, »on\nPariisin-matkani syy».\n\n»Millä tavoin?»\n\n»Isosetäni kuoli noin kahdeksantoista kuukautta sitten —»\n\n»Rakas ystävä-parkani!»\n\n»Hän kuoli ilman rintaperillisiä eikä jättänyt jälkeensä jälkisäädöstä;\nhänen vaimonsa oli mennyt hautaan ennen häntä, ja hänen perintönsä\nolisi joutunut kiistattomasti veljelleni, sisarelleni ja minulle,\nsuoranaisille perillisille, jollei kaksi ensimmäisestä avioliitosta\nsyntynyttä poikaa olisi nostanut siitä riitajuttua. He väittivät\näitinsä luovuttaneen omaisuutensa toiselle puolisolleen ainoastaan\nelinaikana käytettäväksi, minkä jälkeen sen piti jälleen joutua hänen\nunkarilaisille jälkeläisilleen. Tämä johti oikeudenkäyntiin, ja olen\nmatkalla kaupunkiin ajaakseni asiaamme, neuvotellakseni lakimiesten\nkanssa ja vedotakseni tuomareihin.»\n\n»Vaivaloinen tehtävä.»\n\n»Sille ei mahda mitään. Mutta älkää luulko, monsieur, että minua\nkannustaa ahneus — kannustimenani on ankara välttämättömyys.\nVanhempani, jotka taivas otti pois toisen toisensa jälkeen lyhyen\nväliajan kuluttua, eivät jättäneet minulle mitään muuta kuin\nkunniallisen nimen. Jos olisin yksin maailmassa, niin taivas tietää,\nettä olisin siihen tyytyväinen, rahattomille, jalosukuisille tytöille\non luostari aina avoinna —»\n\n»Älkää väittäkö, että olisitte valmis verhoamaan viehkeytenne\nsellaiseen pukuun!»\n\nTyttö ei tuntunut kuulleenkaan tätä imartelevaa huudahdusta, sillä hän\njatkoi vakavasti ja tyynesti:\n\n»Mutta minun täytyy huolehtia muiden tulevaisuudesta: nuoren veljeni ja\nsisareni. Heidät pitää kasvattaa asemansa mukaisesti. Empimättä kokosin\nvaramme, jotka jaoin kahteen osaan; toisella, onneksi pienemmällä,\nminun tuli suorittaa matkakuluni; se minulta ryöstettiin äskettäin;\ntoisella, joka säästyi minulle tämän herrasmiehen avulla» — hän osoitti\nJoelia — »on tarkoitus suorittaa lasten täysihoito koulussa heidän\nodottaessaan jutun päättymistä. Taivas suokoon, ettei siihen kulu\npitkää aikaa ja että tulos on meille suotuisa!»\n\n»Mademoiselle», virkkoi chevalier, »minä olen rikas, ja olisi\nsuosionosoitus minulle, jos —»\n\nTytön isoissa silmissä välähti, hänen päänsä painui kumaraan, ja hänen\nviehättäville kasvoilleen levisi katkeruuden ja kiivastumisen ilme.\n\n»Monsieur», vastasi hän loukatun ylpeytensä kiihdyttämään sävyyn,\n»luotan siihen, ettette aio tarjota minulle kukkaroanne?» Mutta\nsaavuttaen heti takaisin malttinsa hän pakotti ilmeensä vienommaksi ja\nlausui liikutettuna: »Suokaa anteeksi! Unohdin, kuinka paljosta saan\nteitä kiittää, ja köyhyys on niin arkatuntoinen. En ole kerjäläinen»,\nvakuutti hän. »Pariisissa minulla on sukulainen, muuan vanha nainen,\njoka lausuu minut tervetulleeksi luoksensa kuin oman lapsensa, eikä hän\ntarpeen tullen kieltäydy jakamasta kanssani kaikkeaan.»\n\nSitten seuranneen hiljaisuuden aikana Bazinin isäntä omaksui isällisen\nilmeen.\n\n»Rakas nuori neiti», puhkesi hän puhumaan, »anteeksi tulee minun\npyytää, jos olen tietämättäni loukannut teitä tarjouksella, jonka\ntekemiseen minulla seitsemänkymmenen ikävuoteni nojalla pitäisi olla\noikeus. En enää puhu siitä. Mutta jos minulla on oikeus tarjota teille\nmitään, mikä teillä perheenne päänä on oikeus ottaa vastaan, niin\nse on kaikkien kunniallisten ihmisten tuki. Kas niin, puhuaksemme\noikeudenkäyntinne onnistumisesta, tunnetteko Pariisissa ketään, onko\nteillä siellä sukulaisia, suojelijoita tai vaikutusvaltaisia ystäviä?»\n\nMurheellisesti nuori käräjöitsijä ravisti päätänsä.\n\n»Voi, monsieur, menen ensi kertaa pääkaupunkiin enkä tunne siellä\nainoatakaan elävää sielua paitsi mainitsemaani iäkästä sukulaista.\nKovaonnisilla ei ole ystäviä. Saavuttaakseni voiton vastustajistani\nluotan ainoastaan asiani oikeuteen ja taivaan avulla —»\n\n»Myöskin minä luotan sellaiseen apuun; mutta jos teillä olisi enemmän\nelämänkokemusta, tietäisitte siitä huolimatta, etteivät kaikki oikeuden\npäätökset ole aina tasapuolisuuden ja oikeuden sanelemat, vaan että\nne usein ratkaistaan palkkaamalla vaikutusvaltaisia lakimiehiä, joita\nriitapuolet osaavat käyttää.»\n\n»Isättömien Jumala olkoon siis meille armollinen!»\n\n»No niin, minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa.» Herra de\nBoislaurier salasi vähäisen hymyilyn. »Käyttäkää minua hyväksenne\narkailematta ja pidättelemättä! Chevalier d'Herblay on onnellinen\nsaadessaan palvella teitä kaikella innollaan ja kaikilla voimillaan.»\n\n»Mutta miten totisesti voin korvata —»\n\n»Teidän näkemisenne riittää herättämään mielenkiintoa teitä kohtaan.\nTässä muuten on herra de Boislaurier, joka minulla on kunnia esitellä\nteille —» Herrasmies ja nuori neito tervehtivät toisiaan. »Epäilemättä\nhän on yhtä mieltä kanssani.»\n\n»Kyllä», vakuutti toinen. »Neiti on täydelleen voittanut minut\npuolelleen.»\n\n»Herra de Boislaurier on kiinnitetty hänen kuninkaallisen korkeutensa\ndauphinin, hurskaan, ankaria elintapoja noudattavan prinssin,\nhovikuntaan», jatkoi chevalier. »Kun puhutte herra de Boislaurierille,\npuhutte minulle. Sitäpaitsi», lisäsi hän hyväntuulisesti, »emme\nyritäkään väkisin tyrkyttää palveluksiamme; teillä on täysi valta\ntorjua tarjouksemme. Mutta pitäkää lapset mielessänne, kuten juuri\näsken sanoitte —»\n\n»Monsieurin vaunut pitävät tietä tukossa», ilmoitti isäntä.\n\nSamassa kuului postinkuljettajan ääni luikkaavan ulkona: »Postivaunujen\nmatkustajat, sijoittukaa paikoillenne!»\n\nEntinen muskettisoturi kumarsi nuorelle neidolle, kuten hänen keikarina\nollessaan oli ollut tapana kumartaa kuningattarille, ja sanoi:\n\n»Luotan siihen, että kohtaamme toisemme uudelleen, hyvä lapsi. Ikäni\nsuo minulle oikeuden antaa teille tämän nimityksen. Muistakaa, ettette\nole ilman ystäviä! Käyttäkää heitä hyväksenne — mieluummin liian\nusein kuin ei ollenkaan, sillä vain siten voitte osoittaa heille\nkäsittävänne, että he tuntevat mielenkiintoa teitä kohtaan.»\n\nKaikki olivat liikkeellä poistuakseen huoneesta, ja Joel käytti sitä\nhyväkseen lähestyäkseen Aurorea. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä\nkiitollisuuden puuskassa, lausuen: »Haavoittunut — te haavoituitte!\nJa heittäytyessänne eteeni pelastaaksenne minut minuun tähdätyltä\nlaukaukselta. Ette saa nyt olla nyreä minulle, koska en heti tullut\ntiedustamaan vointianne», pitkitti tyttö väkinäisen tuttavallisesti,\n»sillä mehän emme eroa toisistamme vielä, kuten tiedätte, joten\nsaan matkan varrella runsaasti aikaa ja tilaisuutta peittää teidät\nkiitoksillani.»\n\nTällä välin chevalier suuntasi askeleensa vaunuihinsa, nojaten\nystävänsä käsivarteen.\n\n»Mitä arvelette tuosta tytöstä?» tiedusti edellinen. »Minulla on\nhänestä oikein hyvät ajatukset», vastasi herrasmies, kääntyen\nvielä kerran katsomaan nuorta neitoa, joka valmistautui nousemaan\npostivaunuihin säteilevän Joelin auttamana.\n\nHänen kumppaninsa hymy oli heijastusta siitä hymyilystä, joka oli\nkiehtonut herttuatar de Chevreusea.\n\n»Tervehtikää häntä nöyrästi», virkkoi hän, »kuten nousevaa tähteä\ntervehditään — kuten koko hovi tervehtii häntä ennen pitkää, sillä tämä\nmaalaistyttö, jonka olemassaolosta Pariisissa ja St. Germainissa ei\nole aavistustakaan, on juuri se nainen, jonka olen valinnut saattamaan\nsuunnitelmamme toivottuun päämäärään. Hänestä tulee valtaistuimelta\nsyöstyn Montespanin seuraaja; hän on tuleva Ranskan kuningatar —\nepävirallinen — sydämen puolella oleva, muistakaa — ja sen johdosta\nRanskan todellinen hallitsija!»\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMuistoesine jättiläisen haudasta\n\n\nPalatkaamme nyt siihen aikaan, jolloin Belle-Isle-en-Mer oli Fouquetin,\nRanskan mahtavan valtionvarainhoitajan, omaisuutta. Tila oli kuuden\nlieuen pituinen ja kuuden levyinen, ja se oli Retz-suvun läänitysalue,\nsaman suvun, jota saamme kiittää lastentarujen »Siniparran» esikuvana\nolevasta ihmishirviöstä. Vihdoin se joutui raha-asiain ylivalvojan\nkäsiin. Siihen kuului kolme pikku kylää: Bangos, Saugen ja Locmaria,\njoista viimeksimainittu oli jossakin määrin kuuluisa Bretagnen pikku\nsatamissa tyttöjensä sievyyden, hilpeyden ja keimailemisen vuoksi.\n\nTytöistä sievin ja kaikkein lupaavin, mutta vähimmin keimaileva oli\nsilloin Corentine Lebren, jonka kummi, laivuri Plouer, sotalaivaston\naliupseeri, oli joutunut kalastajain ammattikunnan yhteyteen.\n\nCorentine oli kahdeksantoistavuotias, ja hänen syvänkeltaiset kiharansa\nloistivat auringonpaisteessa kuin kulta. Hän ei tiennyt, mitä tehdä\nniille, niitä oli niin runsaasti hänen siromuotoisen päänsä ympärillä.\nHänen isoissa, kirkkaissa silmissään väikkyi hymy samoin kuin hänen\npunaisilla huulillaankin. Luontaisen viehättävyytensä lisäksi hän\noli saaren kaunein tyttö. Hänen vanhempansa olivat työteliäitä,\nsäästäväisiä ja älykkäästi toimivia ihmisiä ja olivat uurastaneet koko\nelämänsä, jotta heidän ainoa lemmikkinsä olisi turvattu huolilta. He\nkuolivat siinä tehtävässä, mutta jättivät jälkeensä sievän maatilan,\njoka menisi hyvin kaupaksi.\n\nSaattaa kuvitella, kuinka tiukasti nuoret miehet tavoittelivat tätä\nvaliota, eivät ainoastaan saarelaiset, vaan myöskin rannikolla asuvat.\nKokonainen parvi heitä seurasi hänen kintereillään hänen mennessään\nmyymään maatilansa tuotteita markkinapaikoille; hän oli niin kiehtova\nhilkalla varustetussa vaipassaan ja lyhyessä plyyssihameessaan,\npyöristyneiden nilkkojensa kadotessa sieviin, pieniin kenkiin.\nNuoret miehet muodostivat myöskin kujan hänen tullessaan kirkosta\nsunnuntaisin, sillä silloin hänellä oli upea hiuskoriste, kultainen\nristi, samettiset, kultaompeluksilla koristetut liivit, ristiraitaiset\nsukat ja hopeiset kengänsoljet. Mutta hän välitti vähät armastelijoista.\n\nHänen aikansa kului suurimmaksi osaksi maatilan ja talousasiain, sadon,\nsiipikarjan ja navetan hoitoon, almujen jakeluun ja laulamiseen.\nHänen elämänsä solui eteenpäin miellyttävänä ja rauhallisena. Hänen\nselkeätä katsettaan eivät kyyneleet milloinkaan sumentaneet. Hänen\nympärillään loisti iloisuuden sädekehä. Kaikki, jotka joutuivat hänen\nläheisyyteensä, tunsivat olevansa onnellisempia hänen säihkyvän\nhilpeytensä vuoksi.\n\nNäihin aikoihin Fouquet päätti linnoittaa saarensa. Minkätähden? Sitä\nei kukaan oikein tietänyt. Häntä halutti niin tehdä, eivätkä hänen\norjansa kyselleet sen enempää. Enää eivät paikkakuntaa hallinneet\nBurgundin herttuat, vaan heidän sijastaan olivat määräämässä\nkartanonherrat. Ylivalvoja Fouquet oli heistä kaikista mahtavin ja\nvarakkain, ja senjohdosta eniten suosittu.\n\nHän pestasi palvelukseensa insinöörin ja työntekijöitä. Edellinen\noli kookasvartaloinen, vankannäköinen herrasmies, jolla oli\nkultakirjailuinen ihokas ja töyhtöhattu. Locmarian naiset panivat\nmerkille hänen komean ulkonäkönsä ja puoleensavetävän esiintymisensä.\n\nJoka ilta kävi maanviljelijä-tyttömme kirkkotarhassa, jossa hänen\nvanhempansa lepäsivät, hoitamassa heidän haudoilleen istutettuja kukkia\nja rukoilemassa polvillaan.\n\nCorentinen kerran tullessa tällaiselta hurskaalta toivioretkeltä\noli häntä illansuussa väijymässä joukko juopuneita sotilaita ja\nkivenhakkaajia. Tuokiossa nämä ympäröivät hänet, vaatien häntä juomaan\nheidän pullostaan ja yhtymään heidän remuiluunsa. Epätoivoissaan hän\nhuusi apua, vaikka tiesi ahdistajiensa, joiden joukossa oli sekä\ntyömiehiä että sotilaita, herättäneen kovaa pelkoa saarelaisissa.\nPaikalle juoksi mies niin pitkin askelin kuin puujaloilla liikkuva; hän\nkolhi remuajia kumoon kuin keiloja ja pakotti heidät pakosalle yhtä\npaljon miehuudellaan kuin ylemmän asemansa antamalla arvovallalla. Hän\noli ylin sotilasinsinööri. Hän saattoi tytön kotiin, vaikka olikin niin\ntehokkaasti karkoittanut häiritsijät loitolle. Ritarillinen pelastaja\nei ollut niin suuressa määrin pariisilainen hovimies kuin Corentine\notaksui, ja samanlaiseen maalaismaisen avomieliseen tapaan kuin tyttö\nilmaisi nimensä ja asemansa kertoi mies, ettei hän ollut sellainen,\njollaisena häntä pidettiin. Hän oli, puhui hän, vain parooni sillä\nhetkellä, mutta hänen saatuaan kunnian syödä kuninkaan pöydässä oli\nhänelle aterian lopulla vihjattu, että hän saattoi toivoa pääsevänsä\nherttuaksi ja valtakunnan pääriksi. Itse asiassa, kehui naivi Portos,\nsillä lukijamme lienevät arvanneet, kuka oli tämä insinööri, joka\nkaateli miehiä kuin nukkia, olivat hänen tehtävänsä Belle-Islellä\nja seuraava askel hänen kohotakseen mainittuun arvoon yhteydessä\nkeskenään, sillä linnoittaminen suoritettiin hallitsijan laskuun, jolla\nei ollut ketään likeisempää ystävää kuin Fouquet oli.\n\nVapaaherra du Vallon oli, kuten tiedämme, leski ja aina altis\nvaikutelmille; maatilan neito ei ollut koskaan nähnyt sellaista miestä,\nja he rakastuivat toisiinsa yhtäaikaisesti.\n\nHe kohtasivat toisensa yhä uudelleen, ja Corentinen rakkaus oli niin\npuhdasta, palvonnaksi jalostunutta ja liikuttavaa, ettei valloittaja,\njossa ehkä ei ollut mitään muuta vikaa kuin liiallinen vapaapuheisuus,\nkoskaan kerskunut valloituksestaan Aramikselle, saatikka sitten\nd'Artagnanille, joka sen jälkeen, kun hänen myladyyn kohdistunut\nvilpillinen armastelunsa oli johtanut kauaskantavaan ja tuhoisaan\ntulokseen, oli ollut mallikelpoisen hienotuntoinen rakkausasioissa.\n\nViimeisen kerran poistuessaan Portos oli luvannut tulla takaisin. Häntä\nei senjälkeen kuulunut, ei näkynyt. Mutta piiritys päättyi siihen, että\nsaarelaiskapinoitsijat antautuivat kuninkaan joukoille johtajansa,\nVannesin piispan, käskystä. Corentine ei tiennyt, ettei Portos (sillä\nhän ei muistanut niitä arvonimiä, jotka hänen rakastajallaan oli ja\njotka tämän väitteiden mukaan olivat hänelle tulevat) ollut paennut\nystävänsä Aramiksen mukana, vaan että kuolema oli pysähdyttänyt hänet\nLocmarian rannalle.\n\nMuuan henkilö olisi saattanut ilmaista hänelle, miten hänen armaansa\noli tuhoutunut. Tämä henkilö oli hänen kumminsa Plouer, jonka olemme\nnähneet uljaasti auttaneen pakolaisia näiden poistuessa saarelta.\nKovaksi onneksi nuori tyttö ei kaihtanut ketään niin itsepintaisesti\nkuin tätä miestä, sillä pitihän hänen salata häpeänsä ja syntinsä\nkaikilta — hän oli tulossa äidiksi.\n\nHän pakeni mantereelle, missä hänellä oli vanha, Quimperissä asuva\nsukulainen. Siellä hän synnytti pojan. Juuri siihen aikaan, kun hän\nnäin oli jonkun tekosyyn varjolla poissa kotoa, Fouquet vangittiin ja\nsiirrettiin Pignerolin linnaan ja kuninkaan sotajoukot miehittivät\nsaaren. Vain sekava selostus näistä tärkeistä tapahtumista saapui\nCorentinen korviin hänen turvapaikkaansa. Palatessaan maatilalleen\nhän oli menettänyt nuorekkaan hymynsä, hänen poskensa olivat kalpeat,\nja hänen silmänsä olivat oppineet itkemään. Siitä huolimatta hän oli\ntavallaan onnellinen onnettomuudessaan ja hyljeksityssä asemassaan.\nOlihan hänellä nimittäin lapsi — herttainen, pieni Joel.\n\nCorentine rakasti lastansa ihan huumeiseen epäjumaloimiseen saakka.\nJos hän olisi elänyt pakanallisena aikana ja verrannut rakastajaansa\ntavallisiin — jopa merkkimiehiin, olisi hän uskonut jonkun puolijumalan\nalentuneen rakastamaan häntä. Portos-pienokaisessa hän palvoi sitä\nsankaria, johon hän oli niin äkkiä tutustunut ja jonka hän oli niin\nsalaperäisesti menettänyt. Hän tiesi komean aatelismiehen, jonka\nmiehekäs, uhkea asu ja töyhtöhattu olivat tehonneet häneen yllättävästi\nja lumonneet hänet, rakastaneen häntä ja uskoi hänen vieläkin\nrakastavan. Tämä valloitus oli yhäti hänestä salaperäinen ongelma.\nHän tunsi Portoksen vain kyllin hyvin välittääkseen menetystään. Hän\ntajusi hyvin, mitä kaikkea oli heitä erottamassa — sääty, syntyperä,\nvarallisuus. Näkisikö hän Portosta enää milloinkaan? Totisesti hän\ntoivoi näkevänsä, ja se toive oli hänen luonteensa mukaisesti palavan\nharras, mutta nyt kenties hänen itsensä tähden — kehdossaan tyynenä ja\nruusuisena uinailevan viattoman olennon vuoksi.\n\nTuodessaan tämän lapsen kotiinsa Locmariaan hän oli uhmaillut\npaikkakuntalaisten paheksumista. Niin pian kuin sodan kiihtymys\noli laimennut — sikäläiset nimittivät kapinaa sodaksi —, kävivät\njuoruilijat käsiksi rikkaan maanviljelijätytön häpeään. Kuinka\nhe rupattelivatkaan kostaakseen hänelle, jota oli niin suuresti\nkadehdittu. Kuinka hei syytivätkään naimattoman äidin kestettäväksi\nraakoja nöyryytyksiä, karkeata halveksumista ja teennäistä sääliä,\njoka oli vieläkin julmempaa ja nöyryyttävämpää! Kuinka ne, jotka\nhän oli hylännyt, ja ne neidot, jotka hän oli jättänyt varjoon,\nolivatkaan inhon vallassa vetäytyvinään loitolle hänestä, pilkallisesti\nnaureskellen ja lausuillen purevia huomautuksia! Onneton tyttö kesti\nkaikki valittamatta. Eikö hänellä ollut aarteensa yksinäisyydessä\nlohduttamassa hänen törkeän rahvaan ylenkatseen katkeroittamaa\nmieltänsä? Sen raikkaat huulet vaativat suudelmaa, samalla kun lapsen\nsuloinen hengitys huokui niiden lomitse.\n\nKaiken tämän yleisestä halveksumisesta aiheutuvan eristymisen aikana\nvarttui pieni Joel isoksi. Aikanaan hänestä sukeutui muita ikäisiään\npaljon kookkaampi ja voimakkaampi nuorukainen. Locmarian seurakunnan\npappi, kelpo isä Keravel, oli antanut anteeksi syntiä tehneelle äidille\nnähtyään tämän jakavan almuja kahta vertaa enemmän kuin ennen ja\nhellästi suojelevan poikaansa, ja pappi suostui opettamaan poikaa. Hän\nopetti Joelin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Myöskin hämärät\ntiedot runoudesta ja hiukan latinaa; mutta enää eivät ylhäisimmätkään\naateliset jäljitelleet Fouquetia, pyrkimällä kohoamaan hänen\nsuosimiensa runoilijain ja kirjailijain hoviin. Mutta epäilemätöntä\noli, että nuori Portos nousi saaren raisuimmankin ponyhevosen selkään\nilman satulaa, joten hän oli saavuttanut kentaurin maineen, — että\nhän pystyi juoksemalla ottamaan kiinni jäniksen ja noutamaan munat\nkorkeimmallakin paikalla sijaitsevasta pesästä. Ja lopuksi hän pystyi\nlaukaisemaan musketin yhtä menestyksellisesti kuin vanha Plouer, joka\noli päässyt sellaiseen maineeseen, että hän surmasi yhdeksäntoista\nlehtokurppaa kahdestakymmenestä.\n\nEhätämme mainitsemaan, ettei tämä iäkäs merikarhu ollut matkinut\nhyveellisiä locmarialaisia kääntämällä selkäänsä hairahtuneelle\nkummityttärelleen. Vanhat sotilaat ovat tavallisesti vapaamielisiä\nrakkausasioissa. Hänen kuultensa ei kukaan uskaltanut hiiskua\nainoatakaan pahaa sanaa sievästä maanviljelijätytöstä.\n\nPlouer ei ollut ainoastaan rohkea merimies ja menestyksellinen\nkalastaja saarellaan, vaan oli myöskin ollut rykmenttinsä parhaita\nmiekkailijoita. Hän kykeni nyt heiluttelemaan säilää niin, ettei kukaan\nrohjennut ase kädessä sijoittua hänen eteensä.\n\nHän piti niin paljon tästä taidosta, jota ilman herrasmiestä ei siihen\naikaan pidetty täydellisenä, että pani Joelin lapsenkätöseen pienen\nmiekan, kun poika oli vasta kuusivuotias.\n\nSiitä alkaen poika ei päästänyt päivääkään kulumaan saamatta\nopettajansa johdolla tunnin tai pari kestävää miekkailuharjoitusta.\nTämän huvittelun aikana oli iso sukkapuikko muuttunut paistinvartaaksi\nja vihdoin pitkäksi miekaksi, samalla kun epävarma käsi oli ajan\nmittaan käynyt vankaksi, silmä varmaksi ja läpitunkevaksi, ja nuori\nvesa jaksoi seisoa koko päivän sen ajan miekkailukouluissa opetetussa\nasennossa.\n\nNäiden etupuolien lisäksi sankarimme oli kuudennellatoista\nikävuodellaan tuskin alle kuuden jalan mittainen sukkasillaan, ja\nhänen vartensa lupasi vielä venyä; hänen nyrkkinsä pystyi murskaamaan\nkatukiviä, hänen ruuansulatuksensa nauttimaan niiden syömisestä, ja\nhänellä oli ehtymätön lähde hyvää tuulta.\n\nÄiti palvoi nuorta Herkulestaan, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa\nhartaasti.\n\nHän ei ollut minkään puutteessa. Hänellä oli mitä hienoimmasta\nkankaasta valmistetut vaatteet, mitä parhaat metsästyskoirat, Nantesin\netevimmän pyssysepän valmistama lintupyssy ja niin paljon taskurahaa,\nettä hän sai syytää almuja köyhille. Hänen palatessaan metsästämästä\noli häntä aina odottamassa runsas ateria ja mitä paksuin höyhenvuode,\njossa hän saattoi nukkua runsaat kaksitoista tuntia.\n\nMutta sellainen onni ei aina johda hyviin tuloksiin. Suuri tapaus\nlopetti sen.\n\nErästä kerjäläistä, jota hän oli usein avustanut ja joka toisinaan\noli hänen muassaan metsästysretkillä, hätyytti eräänä päivänä joukko\nmiehiä, jotka tulivat kapakasta eivätkä huomanneet Portoksen pojan\nolevan äänenkuuluvilla, vaan viskelivät miestä kivillä ja moittivat\nhäntä siitä, ettei hän löytänyt itselleen parempaa tehtävää, vaan oli\nsellaisen julkean veitikan häntyrinä, joka ei osannut mainita isänsä\nnimeä.\n\nNäiden ilkimysten johtajana oli nuorukainen, joka väitti olevansa\njalosukuinen, koska hänen isänsä oli Fouquetin vallan aikana ollut\nhuomattu virkamies. Kun loukattu nuorukainen oli näyttäytynyt ja\nhajoittanut rehentelijät pelkällä saapumisellaan, jäi tämä nuorukainen\nlujana paikalle, mutta kieltäytyi antamasta hyvitystä.\n\n»Minun ei sovi taistella itseäni halvempiarvoisen miehen kanssa»,\ntokaisi hän. »Olen herrasmies! — Jos te olette syntynyt kantamaan\nmiekkaa, niin menkää noutamaan se ja tuokaa samalla todistus siitä,\nettä teillä on oikeus sitä kantaa! Silloin kohtaan teidät rannalla\nJättiläisen haudan luona.»\n\nMuu joukko kannatti tätä vaatijan älykästä välttelyä, sillä kukaan\nei uskonut Corentinen hämärään rakkaustarinaan, joka oli tihkunut\njulkisuuteen Plouerin huulilta hänen ollessaan maistellut.\n\nKiihtymyksen ja epätoivon puuskassa Joel oli lähtenyt umpimähkään\njuoksemaan, ja voi sitä, joka olisi osunut hänen vastaansa tämän\nvimmaisen riennon kestäessä!\n\nHänen huomaamattaan olivat jalat vieneet hänet sille autiolle paikalle,\njonka nuori herrasmies oli valinnut kaksintaistelua varten otaksuen,\nettei hänen tarvitsisi taistella.\n\nJättiläisen hauta oli sammalen ja rikkaruohojen peittämä kumpu, jonka\nympärille taikauskoiset bretagnelaiset olivat kutoneet tavanmukaisen\ntarukiehkuran. Yksinkertainen totuus oli se, että juuri tänne oli\nPortos rusentunut puolustaessaan ystäväänsä Aramista, hankkiakseen\nhänelle aikaa pelastua veneessä, joka Plouerin miehistöineen piti\nlaskea vesille ja ohjata Belle-Isleä saartavan kuninkaallisen laivaston\nohitse. Mutta salaisuuden olivat hyvin säilyttäneet heidän tuhoamansa\nkuolleet sotilaat ja kalastajat, joiden saattamana Vannesin piispa\npääsi odottavaan fregattiin, purjehtien sitten Espanjaan. Plouerin oli\nhuomattu nauravan bretagnelaisten hiljaista hihitystä kuullessaan erään\nkyläläisen lausuvan, että hänestä oli vastenmielistä liikkua sillä\nrannalla, jolla Locmarian luola oli ollut.\n\nSamoin oli Corentine, joka myöskin oli löytänyt luolan ja puhunut siitä\nkummilleen, pitänyt asian salassa. Niinpä kävikin, että maalaiset\netsivät muinaisista ajoista syytä, selittääkseen mullistuksen, joka oli\nhaudannut luolaan Vannesin piispan takaa-ajajat ja hänen kumppaninsa.\nHe keksivät jättiläisen, joka oli ollut sodassa tätä paikkaa temppelin\nvartijoina vallitsevien pappien kanssa ja jonka pyhät miehet olivat\nvoittaneet. Kun hyvän piispan viholliset kauan aikaa myöhemmin\ntunkeutuivat tähän pyhään paikkaan, oli jättiläisen haamu raivostuneena\nleposijansa häpäisemisestä sysännyt kallionjärkäleet pois paikoiltaan\nja romahduttanut ne kuninkaan sotilaiden niskaan.\n\nKiihtyneen nuorukaisen saapuessa tälle kummulle paistoi päivä\nkirkkaasti, ja lokkeja lehahti läheltä lentoon, kirkuen hänelle,\nhänen murheellisena istuutuessaan alakuloisten lehtikuusien sekaan,\njotka kuolleita käärmeitä muistuttavina suikertelivat kivien\nseassa; joissakuissa näistä oli mustan ja sinisen kirjavia merkkejä\nräjähdyksestä. Toisin paikoin kasvoi rehevää heinää, toisissa taas vain\nköynnöstelevää rikkaruohoa, ja sen seassa oli veripunaisia kukkia kuin\nhurmetäpliä.\n\nSillä kohdalla, jossa Joel istui, näytti mullistus muovanneen sellaisen\nhautakummun, jollaisia muinaisajan ihmiset kasasivat taistelun jälkeen\nmuutamien päättäväisten miesten tuhottua vihollisjoukon. Tosiasia\nonkin, että Aramis ja Portos olivat kahden kesken, saaden vähän apua\nPlouerilta ja hänen kaksihenkiseltä miehistöltään, surmanneet toista\nsataa vihollistaan.\n\nYltympäri vallitsi rauha; mutta täällä oli vielä voimakkaimpana\ntaistelun henki, joka yllytti nuorukaisen vihaa. Hän ajatteli\nainoastaan kaikkien niiden katkerien pilkkaajien tappamista, jotka\nolivat loukanneet hänen äitiään ja herjanneet hänen isänsä muistoa.\nHän karkaisi pärjääjien kimppuun satakertaisin voimin ja iskisi ja\nsurmaisi, surmaisi väsymättömällä kädellä. Tämä hänen isänsä, jota\nhän ei, ollut koskaan nähnyt ja jota hän alituiseen ajatteli, mutta\njosta hän harvoin puhui — kuka hän oli? Lapsellisen kunnioittavasti\nhän rukoili avukseen tätä isää, joka oli ainoastaan haave hänen\nunelmissaan. Ja hän oli äkkiä mäntyjen ja mustuneiden kivien\nmuodostamaa tummaa taustaa vastaan näkevinään ihmisenkaltaisen hahmon,\njollaisia valta-, meren usvat liikkuessaan muovaavat. Tällä hahmolla\noli miestenvoittajan sotainen ryhti, ja isoissa, häneen suunnatuissa\nsilmissä näytti olevan murheellisen ylpeilyn ilme. Tehden ylevän eleen\nse veti pitkän miekan upeasta kannikkeesta, heilautti sitä ikäänkuin\nilmaistakseen sen tarkoituksen ja laski sen vajaan kahdenkymmenen jalan\npäässä olevalle kivelle. Eräänlaisen jäähyväisnyökkäyksen jälkeen se\nsitten katosi muiden usvakiehkuroiden sekaan, jotka alkoivat kietoa\nkumpua.\n\nSärkien lumouksen, jonka vallassa hän oli tämän näyn aikana ollut,\nJoel ponnahti pystyyn, huudahtaen hurjistuneesti: »Oi, älä mene, isä!»\nMutta hänen ehdittyään kiven luokse oli kaikki poissa, eikä graniitin\npinnalla ollutkaan minkäänlaista asetta — vaan ainoastaan kuiva oksa,\njonka mielikuvitus oli muuttanut miekaksi.\n\nMutta sittenkään Joel ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, jossa\nilmestys oli häipynyt hänen näkyvistään; niin eloisa ei unikuva ollut\nkoskaan ollut — hän ei uskonut milloinkaan unohtavansa hahmoa eikä\nsen yksityispiirteitä, töyhtöhattua, jonka joitakuita sulkia luodit\nolivat katkoneet, välkkyvää miekkahihnaa, väljiä housuja, joiden\nsaumoja koristivat kultakirjailut ja joiden lahkeet oli pistetty\navariin ratsastussaappaisiin. Mutta hänen huutoonsa oli ainoastaan\nvesilintujen kimeä kirkuna vastannut. Hän kääntyi vastahakoisesti,\nmutta samassa hänen kantapäässään tuntuva pistävä kipu pusersi hänen\nhuuliltaan huudahduksen. Jokin kirkas, mutta »punertava esine kimalteli\nauringonpaisteessa. Hän kumartui tarkastamaan sitä huolellisesti, ja\nse osoittautui metallikärjeksi. Hän sieppasi oksan ja kaivoi esineen\nmaasta — se oli miekka, mutta sen pituudesta, painosta ja kahvan\nkoosta päättäen sen omistajan oli täytynyt olla sellainen jättiläinen,\njollaisen luiden taru kertoi täällä viruvan.\n\n»Se on isäni oma lahja», äänsi Joel, suudellen sitä lapsellisen\nkunnioittavasti, vaikka ruoste tekikin hänen kalpeat huulensa\npunaisiksi. »Otan vastaan tämän merkin ja toivon paljastavani sen\nainoastaan sellaisista syistä, jotka hän hyväksyisi, panematta sitä\ntuppeen, ennenkuin olen kostanut minulle tehdyn vääryyden.»\n\nHän laitattaisi aseen jälleen kuntoon, ja nyt häneltä puuttui enää vain\nelämisoikeuden todistus. Hän palasi kotiinsa ja astui sisälle vielä\nkalpeana, mutta silmät säihkyvinä ja piirteet tuimasti pingoittuneina.\nHänen äitinsä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä tavallisesti\nsäyseää nuorukaista niin kiihtyneenä.\n\n»Armias taivas, mitä on tapahtunut?»\n\n»Minua on loukattu», vastasi Joel syvällä ja värähtelevällä äänellä,\n»ja kohtaan pääahdistajani kaksintaistelussa, kun minulla on isäni nimi\nja todistus siitä, että hänellä oli valtuus jättää pojalleen oikeus\nkantaa ja käyttää miekkaa. Tämän miekan — hänen miekkansa — näethän,\nolen saanut.»\n\nJa hän selosti näkynsä ja ojensi Portoksen miekkaa, jonka aika,\nmerituulen vaikutus ja kivien rapautuminen olivat sattumalta tarjonneet\nhänen käteensä.\n\nCorentine valahti kalpeaksi nähtyään tuon mittasuhteiltaan\nsankarimaisen miekan, jonka hän tunsi tavattoman kookkaan rakastajansa\nkäyttämäksi. Hän horjui, painaen kädellä rintaansa ikäänkuin se olisi\nlävistänyt hänen sydämensä. Joel rakasti äitiään ja tunsi häntä kohtaan\nkunnioitusta, joka olisi ollut pyhimyksen arvoinen. Nähdessään,\nmillaisen tuskan valtaan kovaonninen nainen joutui, karkoitti äkillinen\nvastavaikutus hänen mielestään suuttumuksen äidin tähden. Hän notkisti\npolvensa, kuten tehdään anottaessa anteeksi suurta rikosta, ja huudahti\nomantunnon vihlaistessa häntä tuskaisesti:\n\n»Mikä sinua vaivaa, äiti? Olenko loukannut sinua? Et varmastikaan tunne\ntätä miekkaa?»\n\n»Kyllä», vastasi äiti juhlallisesti, pidättäen kyyneliään. »No niin,\nsaat nyt tietää sen, minkä varmasti saisit tietää myöhemmin. Tutustuin\n-»\n\nJoel kohotti kättänsä saadakseen hänet vaikenemaan, esiintyen niin\nkäskevästi, ettei hän ollut koskaan ennen mielessään eikä julkisesti\nesiintynyt siten äitiään kohtaan.\n\n»Ei, ole vaiti! En tahdo tietää mitään. En tahdo otella\nkaksintaistelussa tämän hävyttömän pojan kanssa, vaan piestä hänet ja\nhänen pilkkaajajoukkueensa henkihieveriin. Älä hiisku mitään, jollet\nilmaistaksesi antavasi minulle anteeksi, että olen tuottanut sinulle\ntuskaa!»\n\nCorentine irtautui hänen syleilystään ja toisti:\n\n»Sinun pitää saada tietää, mikä sinun olisi oikeudenmukaisesti pitänyt\ntietää; mutta pysyköön se vähän aikaa salaisuutena!»\n\n»Oi, äiti, minulla ei ole muita toivomuksia kuin sinun toivomuksesi.\nSäilytä salaisuus omanasi! Samoin kuin näkyni ja isäni oma lahja se\ntulee julki, kun Jumala niin hyväksi näkee.»\n\n»Lupaan sinulle kunniasanallani, että kaikki selvenee», jatkoi äiti\njuhlallisesti. »Jos sinä olet nähnyt hänet — vainajana —, johtuu se\nsiitä, että minun pitää kohdata hänet pian. Saat tietää kaikki, kaikki\n— kun —» hän jupisi lauseen lopun niin, ettei Joel sitä kuullut — »kun\nkuolema estää minua punastumasta sinun näkyvissäsi.»\n\nSiitä hetkestä alkaen oli äidin ja pojan elämässä havaittavissa\nmuutos. Edellinen kävi synkäksi, ja hänen vilkkautensa häipyi. Hän\njätti maatilan hoidon poikansa huoleksi ja sulkeutui huoneeseensa.\nHänen kuultiin usein hokevan, rypistäen otsaansa aina saman ajatuksen\nvaivaaman henkilön tiukkaan tapaan: »Olen saanut rangaistuksen poikani\nkädestä.»\n\nHän oli ammoin lakannut käymästä kirkkotarhassa koristamassa\nvanhempiensa hautaa, sillä parjaajat olisivat jopa nytkin loukanneet\nhäntä; maaseudulla siveelliset riidat harvoin tyyten vaimenevat.\nMutta hän suuntasi ainoat kävelyretkensä autiolle rannalle, jolla\nJättiläisen hauta kohosi. Ei kukaan muu kuin Joel, joka uteliaisuutensa\nkannustamana oli eräänä päivänä seurannut häntä, arvannut näiden\nomituisten toivioretkien päämäärää.\n\n»Olen varma siitä, että näin juuri isäni, yhtä varma kuin siitä,\nettä tämä miekka oli hänen.» Ja hän hymyili rajun ja ylevän ylpeästi\nsen vuoksi, että hän oli niin suurenmoisen ja vaikuttavan miehen\njälkeläinen.\n\nMutta nais-paran kasvot laihtuivat; hänen silmiensä ympärille muodostui\nruskeat kehät; hänen ihonsa sai vanhan norsunluun keltaisen värin,\nja hänen runsaassa tukassaan oli valkeita hopeajuovia. Melkein ainoa\nhenkilö, joka ei huomannut tätä muutosta, oli hänen poikansa, sillä\näiti oli hänestä aina sama.\n\nJoel oli kuitenkin vakava ajoittain. Hän ei ollut kostanut kärsimäänsä\nloukkausta, ei sallimuksen hänelle luovuttamalla miekalla eikä\nkartulla, mutta se johtui siitä, ettei kukaan uskaltanut uudistaa\nhänen syntyperäänsä koskevaa herjaavaa vihjausta hänen kuultensa,\nkoska hänen ilmeensä oli hirvittävän uhkaava, milloin hän epäili sen\npyörivän jonkun kielellä. Pila menettää arvonsa, jos sen sutkauttajaa\nuhkaa sen johdosta jopa hengenvaara. Ei kukaan uskonut hänen unohtaneen\nloukkausta, ei ainakaan se nuori junkkari, joka sen oli lausunut.\nJoelin luontaista vilkkautta verhosi usein huolestumisen pilvi.\nHänen katseensa harhaili ja jäi tuijottamaan avaruuteen, niin että\nvanhat ämmät väittivät Corentinen maatilan nuoren isännän nähneen\n»nummen kävelijöitä», tarkoittaen niillä toisen maailman lähettejä,\njotka ilmaisevat meille sellaista, mitä kuolevainen ei voi kuulla\ntulematta onnettomaksi koko elinajakseen. Hän saattoi astella rannalla\ntuntikausia yhteen menoon ikäänkuin näkymätön vetovoima olisi ohjannut\nhänen katseensa johonkin häntä mannermaasta erottavan ulapan takana\nolevaan täplään.\n\nTilan omistajatar käsitti, mitä hänen mielessään liikkui, sillä hänen\ntullessaan kotiin äiti oli usein häntä vastassa, painoi hänet rintaansa\nvasten ja virkkoi ääni särkyneenä:\n\n»Mutta ethän lähde pois, rakkaani, ennenkuin minua ei enää ole\nolemassa?»\n\nSe sairaus, jonka kourissa Corentine kärsi, oli kaikista taudeista\njäytävin: se oli murhe. Hän oli varma siitä, että hänen uljas\nrakastajansa oli haudassa, ja miekka, joka maanalaisesta holvista oli\nsuunnattu taivasta kohti, oli merkki siitä. Joelin ollessa poissa\nkotoa hän tiedusteli salaapäin Plouerilta, ja tämä kuvaili Vannesin\npiispan kumppania, jonka erikoispiirteinä olivat kookkuus ja vaikuttava\nesiytyminen. Siten ihan epäilemättä pojan isä oli sama mies, josta\nhe molemmat pitivät, insinööri, joka oli uhmaillut kuningasta ja\ntämän sotavoimia; vaikka soturi ei ollut kertaakaan kuullut hänestä\nkäytettävän muuta kuin »Portoksen» nimeä, ei hän sen enempää kuin\nhänen kummityttärensäkään lainkaan epäillyt upseerin aateluutta.\nOnnettomuudeksi Vannesin piispa oli paennut lainsuojattomana. Tällä\nsyrjäisellä paikkakunnalla ei kukaan tiennyt kuninkaan antaneen hänelle\nanteeksi suosimansa muskettisoturien kapteenin hartaasta pyynnöstä.\nSe, että Aramis päästyään pakoon sen nojalla, että; hän oli Jeesuksen\nveljeskunnan jäsen, oli saavuttanut korkean arvoaseman Espanjassa,\nei pälkähtänytkään näiden maaseutulaisten päähän. He molemmat\nuskoivat, että salaisuus oli kätketty Jättiläisen hautaan. Kalastajien\nluottamusmies meni sinne ja koetti kaivaa esille urhon luita; mutta\nsuunnattomat kivenjärkäleet uhmailivat hänen voimiaan, eikä hän yksin\njaksanut edes liikuttaa niitä; ja kun hän ei halunnut vieraiden\nkaivavan jätteitä haudasta, ei hän pyytänyt apua.\n\nHän palasi kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta kummityttärelleen,\njota hän ei ollut nähnyt muutamiin päiviin, ja häntä vastaan juoksi\npappilaan kiiruhtava sananviejä. Corentine oli vuoteenomana ja hyvin\nsairaana; hänen vaivansa oli sielullinen, ja ainoastaan sielunlääkäri\nsaattoi häntä vähääkään auttaa.\n\nKun sananviejä oli raihnainen vanhus, lähti Plouer hänen sijastaan\ntoimittamaan asiaa.\n\nTällä välin Joel oli mennyt sairaan huoneeseen äitinsä heikosta\nkutsusta. Sairas nousi parhaillaan istumaan, ponnistaen niin, että\nhänen huuliltaan puristui surkea valitus. Joel ehätti pyyhkimään pois\nkyyneleet, jotka kipu pusersi hänen riutuvista silmistään. Poika oli\nleijonamaisesti kiitänyt hänen vierelleen lattian poikki parilla\nharppauksella. Mutta hän ei ollut kolissut sen enempää kuin leijona\nkolisee metsästäessään saalistaan. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen\n»ääreen ja painoi kuumat huulensa naisen verettömille ja kuihtuneille\nkäsille. Sairas veti häntä kiihkeästi puoleensa.\n\n»Kun sinä olet luonani, ei minua koske», jupisi äiti. »Et saa kiihtyä»,\njatkoi hän hellän vakavasti tuntiessaan pojan kyyneleet kasvoillaan —\nsillä Joel oli aina poika hänestä. »Emme eroa iäksi, vaan kohtaamme\njälleen toisemme tuolla ylhäällä, mistä luotan ja uskon rukousteni\nja katumukseni hankkineen minulle paikan. Siellä rauhan ja autuuden\nmajassa pidän silmällä sinun elämääsi. Saat nähdä minut kumartuneena\npuoleesi kuten levätessäsi kehdossa, ja usko minun valvontaani tukee\nsinua tehtävässä, jonka suorittamiseen rukoilen Herraamme suomaan\nsinulle voimia.\n\n»Isäsi vakuutti minulle — eikä aatelismies koskaan valehtele\npalvomalleen naiselle — ettei hän ollut milloinkaan rakastanut ketään\nmuuta kuin minua —, ettei hänellä ollut omaisuutensa, arvonimensä ja\nmaineensa perijää. Sinun tulee näyttää, että hänen henkensä elää hänen\npojassaan. Ota selkoa siitä, kuka hän oli — sillä tunnen, ettei hän\nole elävien maassa, voi! Juuri siitä syystä ilmaisen sinulle elämäni\nsalaisuuden, asemani menetyksen naapureitteni keskuudessa ja tämän\ntappavan murheen. Velvollisuuteni on tunnustaa hairahdukseni —»\n\n»Äiti», lausui nuori mies, »vielä kerran, älä ilmaise minulle mitään!\nÄlä puhu mitään, tai vakuuta minulle, etteivät nämä ole viimeiset\njäähyväisemme!»\n\nPotilas kiitti häntä rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvalla katseella.\n\n»Et ole kertaakaan tiedustanut minulta edes katseellasi sen ainoan\nkerran jälkeen. Jumala siunaa poikaa, joka on siten kunnioittanut\näitiään. Siitä huolimatta olet koettanut saada selville syntyperääsi.\nÄlä intä perättömäksi sitä, minkä minä ja Plouer olemme huomanneet!\nSitäpaitsi et osaa valehdella.»\n\nJoel nosti päänsä pystyyn ylpeästi.\n\n»Arvoisa isä on tulossa», pitkitti sairas. »Epäilemättä hän hyväksyy\nmenettelyni, ja sitten saat tietää kaikki, mitä minä tiedän.»\n\nHän vaikeni kuuntelemaan ääntä, jota pojan korvat eivät erottaneet, ja\nvaipui lopen uupuneena takaisin pieluksen varaan. Joel kumartui hänen\npuoleensa ja sai jäljittelemättömän hyväilyn — kuolevan äidin viimeisen\ntervehdyksen haudan tällä puolen. Ulkoa hän nyt kuuli pienen kellon\nkilinää; siellä oli pappi tulossa Plouerin opastamana.\n\nIsä Keravel hyväksyikin naisen toivomukset, sillä seuraavana\npäivänä, Corentinen kuolinpäivänä, hän lähetti Joelille kirjoitetun\ntunnustuksen, johon vainaja toivoi poikansa tarkoin tutustuvan\nkoettaessaan ottaa selkoa isästään, häntä auttavia vihjauksia,\npettämättömän muistin nojalla piirretyn muotokuvan, joitakuita nimiä\nja päivämäärän. Corentine oli luovuttanut nämä, kun oli käsillä hetki,\njona hän vapautui murheesta ja tuskasta. Joitakuita päiviä kauan ja\nvilpittömästi murehtimansa vainajan hautajaisten jälkeen maatilan nuori\nisäntä ilmoitti aikovansa myydä sen kaikkine kalustoineen. Mutta se\nasia ei järjestynyt viipymättä, sillä ovelat talonpojat teeskentelivät,\netteivät he suinkaan kiirehtineet ostamaan tilaa, jota he todella\nhimoitsivat. Muodollisuuksia kesti suunnilleen vuoden päivät, joiden\nkuluessa nuori perillinen asteittain omaksui entiset elintapansa ja\nmielialansa.\n\nEräänä päivänä hän meni isä Keravelin puheille ja pyydettyään tältä\nanteeksi ne vaivat ja kiusat, jotka hän koulun »isona poikana»\noli tälle aiheuttanut, ja kiitettyään niistä tiedoista ja siitä\nkasvatuksesta, jotka opettajan oli onnistunut häneen istuttaa, hän\npakotti papin ottamaan vastaan rahaerän kouluaan ja pientä kappeliaan\nvarten.\n\n»Pyhä isä», lausui hän, »pyydän teitä muistamaan minua rukouksissanne,\nkoska aion lähteä Pariisiin».\n\n»Kyllä, poikani», lupasi pappi. »Tiedän, mihin päämäärään pyrit,\nenkä minä suinkaan tahdo estää sinua, niin vaikealta kuin tehtäväsi\nnäyttääkin. Se on kiitettävä yritys, ja sinä olet kunnollinen nuori\nherrasmies. Jumala suojelee sinua, ja minä siunaan sinua.»\n\nSenjälkeen sankarimme sanoi jäähyväiset Plouerille. Ensimmäiset\nläheistä lähtöä koskevat sanat kuultuaan vanha soturi mutisi:\n\n»Hm! Minun mielipiteeni on, että lähdet etsimään neulaa heinäkeosta.\nMutta en kuitenkaan rupea riitelemään kanssasi. Minustahan sinun\npitäisi lähteä täältä jälkien toisesta päästä. Mutta pane parhaasi\nselvittääksesi tämä ongelma!» Annettuaan tämän jossakin määrin\nnurinkurisen neuvon iäkäs aliupseeri lisäsi:\n\n»Näen sinun ottaneen vyöllesi löytämäsi miekan, ja sinä yhäti uskot\nkuten minäkin sen kuuluneen insinöörille, joka taisteli kuninkaan\nsotilaita vastaan yksin tai melkein yksin — sillä vaikka myönnän\npiispan katselleen verenvuodatusta entisen soturin tavoin — jollainen\nhänen väitetään aikoinaan olleen, —, jäi taisteleminen miltei\ntyyten Portoksen osalle.» Ja ensimmäisen kerran hän nyt selosti\nkokonaisuudessaan luolassa sattuneen kohtauksen, jolloin kuninkaan\nsotaväen hyökkäyksen torjui mitätön joukko, molemmat ystävykset ja\nkolme kalastajaa. Joel kuunteli kiihkeän hartaasti, ja hänen silmänsä\nsäihkyivät. Sellaista miestä kannatti sanoa isäkseen. Mutta hän\nsaattoi toivoa löytävänsä ainoastaan sen isyyden todistukset — hän oli\nvarma siitä, että hän etsimään lähtiessään kääntäisi selkänsä isänsä\nhaudalle. Ainakin hän jätti ihailevan Plouerin sen vahdiksi.\n\n»Näytä minulle sitä miekkaa vielä kerran!» pyysi vanha korpraali,\nja hän käsitteli pitkää asetta kunnioittavasti. »Se on se, siitä\nolen varma. Näen säilään uurretun tunnuslauseen: 'Yksi kaikkien,\nkaikki yhden puolesta' — oikein hyvä tunnuslause rykmentin jäsenelle.\nOivallisissa toledolaisissa säilässä on usein espanjalainen lause: 'Älä\nkoskaan paljasta minua syyttä äläkä pane minua tuppeen kunniatta!'»\n\nSyleiltyään miekkailutaitonsa perijää ikäänkuin mielien rusentaa hänet\nhän lopetti:\n\n»Hitto vieköön nämä hellittelyt, jotka sopivat vain naisille! Hyvästi,\nja onnistukoon matkasi hyvin, poikani! Muistele joskus vanhaa\nmiekkailunopettajaasi, ja harjoittele jatkuvasti väistämistä ja\nsyöksyä, harrasta _prime paradea_ ja pistäessäsi pistä koko kädelläsi,\nruumiillasi ja sielullasi! Viimeistelty pisto saattaa osua mihin\npaikkaan vain.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nKynnyksellä\n\n\nSankarimme kertoi tästä romanttisesta tarinasta neiti du Tremblaylle\nniin paljon kuin itse tiesi ja lopetti suppeasti:\n\n»Hovi on Pariisissa tai sen läheisyydessä, ja kaikkien ylimysten paikka\non hovissa. Nyt on selvää, että isäni oli ylimys, ja jos hän on elossa\ntai jos hänellä on huomatussa asemassa olevia ystäviä, saan tietää\nhänestä jotakin. Sentähden matkustan suoraan Pariisiin.»\n\nNuori nainen ei jaksanut pidättyä säpsähtämästä niin yksinkertaisen\nluottamuksen herättämän hämmästyksen ja säälin johdosta.\n\n»Entä mainitsemanne johtolangat — päivämäärä — ja nimet — jotka\nauttavat teitä etsinnässänne?»\n\n»Lähtökohtana on se päivä, jona kuninkaan sotavoimat valtasivat\nBelle-Islen. Nimistä ensimmäinen on isäni nimi 'Portos', sitten hänen\nkolmen asekumppaninsa, joita kohtaan hän tunsi kaikki koetukset\nkestävää altista kiintymystä — ne olivat Atos, Aramis ja d'Artagnan.»\n\nAurore pudisti päätänsä ja huomautti:\n\n»Totisesti omituisia nimiä, joiden tarkoitus epäilemättä on verhota\nheidän oikeita nimiään. Kuinka salaperäinen ongelma selvitettäväksi!»\nJa hän lisäsi vakavasti: »Toivon teitä onnistavan.»\n\nToinen katsahti häneen pelästyneenä.\n\n»Voi, neiti, ette rohkaise minua kovinkaan paljoa. Tahdotte lamauttaa\nmieltäni.»\n\n»Hyvä ystävä, teillä on auttaja, ja se saattaa tehdä mitä tahansa\nniiden hyväksi, jotka siihen luottavat —»\n\n»Siihen?» äänsi Joel surullisesti. »Ymmärrän, tarkoitatte kai sattumaa?»\n\n»No, minä nimitän sitä mieluummin sallimukseksi», vastasi tyttö\ninnostuneesti.\n\nTämä keskustelu tapahtui Beaunen viljavilla tasangoilla, sillä aika oli\nkulkenut eteenpäin kuten vaunutkin, ja nuoren parin tuttavuus, Saumurin\nmaantiellä alkanut, oli kehittynyt likeiseksi seuraavana päivänä heidän\nlähdettyään »Kultaisesta haikarasta».\n\nLähdön jälkeisen yön nuori maalaisjunkkari oli viettänyt vahtina neidon\nnukkuessa; tyttö istui vastapäätä häntä, kun taas hän painautui näiden\nkömpelöiden ajoneuvojen nurkkaan, joiden kaikki matkustajat olivat\nyhtenä rykelmänä.\n\nAamunkoiton valon pilkistäessä vaunuihin hän oli nähnyt tytön lumoavien\npiirteiden vähitellen piirtyvän selvästi näkyviin, oltuaan epämääräiset\nja hämärät kuin näyssä, joten ne olivat sitäkin kiehtovammat, kun\nne saattoi tarkemmin erottaa. Nousevan auringon säteet karkeloivat\nhänen kiharoissaan. Heti hänen avattuaan silmänsä osui niiden katse\nnuorukaisen silmiin, ja äkkiä lehahti ruusuinen vivahdus hänen\npersikkamaisille poskilleen. Hänen kirkkaista silmäteristään kuvastui\nlievää nuhtelua, kun hän virkkoi ihailijalleen:\n\n»Katselitteko siis minua nukkuessani, Joel?»\n\nMyöskin nuorukainen oli punastunut poikamaisesti ja oli hämmingin\nvallassa, osaamatta vastata mitään. Hän vei käden otsalleen kootakseen\najatuksiaan ja sysäsi pois paikaltaan siteen, jolla hänen kasvohaavansa\noli yöksi peitetty. Hänen koettaessaan keksiä jotakin tekosyytä\npuolustuksekseen Aurore tiedusti, eikö hän saisi auttaa. Ja odottamatta\nsuostumusta hän ryhtyi kiinnittämään käärettä varmalla kädellä.\n\nBretagnelainen seikkailijamme olisi halunnut puhua tuodakseen julki\nhurmaannuksensa, mutta hänen ihastusta uhkuva katseensa oli hirveän\nkaunopuheinen.\n\n»Teen ainoastaan velvollisuuteni», jatkoi kaunis samarialainen. »Tämä\naiheutui minun tähteni. Kiitän taivasta siitä, että vamma on näin\nlievä, vaikka se olisi tuollaisessa paikassa saattanut olla kuolettava.»\n\n»Olisi ollut riemu vuodattaa kaikki vereni teidän tähtenne», mutisi\nnuorukainen.\n\n»Tuotanko teille kipua?» kysyi Aurore hymyillen. »Oi, älkää sellaista\najatelko!» huudahti maalaisjunkkari, jonka hurmaannus oli rajaton.\n\nKun kääre oli kohennettu kuntoon, puheli tyttö edelleen: »Olen puhunut\nvelvollisuudesta, jonka täyttäminen on suloista; mutta minulla on\nmyöskin oikeus, ja se on tämä toivomukseni: haluan tietää, kenelle\nminun tulee olla iäti kiitollinen niin erinomaisesta palveluksesta.»\n\nSilloin nuori mies oli kertonut elämäntarinansa, kunnes hänen\nkuuntelijansa oli varoittavasti kohottanut sormeaan, osoittaen heidän\nmatkakumppaneittensa myöskin kuuntelevan korvat hörössä ja suu auki.\n\n»Kertokaa loppu vähitellen — kävellessämme vastamäissä!»\n\nSe oli ainoa keino heidän päästä eroon vaunutovereistaan. Kun niin\nollen ylämäki pakotti seurueen laskeutumaan maahan ja vapauttamaan\nvaunut heidän painostaan, kiiruhti neiti du Tremblay — jonka otaksutun\nkeveytensä ja sukupuolensa vuoksi ei ollut tarvinnut alistua tähän\nlaivanvarustajan piloillaan »aluksen lastin purkamiseksi» nimittämään\nmuutokseen — astumaan pois vaunuista. Vähäisinkin vastamaa houkutteli\nhäntä. Hymyn rohkaisemana Joel tarjosi hänelle käsivartensa, ja he\nkävelivät yhdessä toisiinsa nojautuneina. Näinä eristäytymishetkinä\norpo nuorukainen oli kertonut tarinansa loppuun. Neito puolestaan\ntoisti sen, mitä oli puhunut chevalier d'Herblaylle. Uskottuaan täten\nasiansa toisilleen he pakisivat keskenään. Mistä? Se ei merkitse\npaljoakaan. Epäilemättä säästä, jatkuvasti vaihtelevista maisemista,\nkylistä, joiden lävitse he ajoivat niitä huomaamatta, ja niistä\npikku seikoista, »ilmaisen kevyistä», jotka rakastuneesta ovat hyvin\nmerkitseviä, kun palvottu olento niistä puhuu. Heidän katseensa olivat\nhyväilyjä, heidän sanansa suitsutusta, ja heidän sydämensä sykintä\nmääräsi poljennon.\n\nSt. Cloudin ylänteillä Paquedru osoitti ruoskallaan Notre-Damen\ntuomiokirkon kaksoistorneja, jotka kohosivat näkyviin taivaanrannalla\nkauniin kesäillan leijailevassa kultatomussa.\n\n»Pariisi!» huudahti hän.\n\n»Pääkaupunki!» hokivat muut, hykerrellen käsiään mielissään\nsiitä, etteivät olleet joutuneet kokemaan sen enempiä seikkailuja\nmaantierosvojen kynsissä.\n\n»Pariisi!» toistivat molemminpuolisesti surullisina Portoksen poika ja\nTremblayn suvun tytär.\n\nMuista oli kuskin huudahdus ollut se maltittomasti odotettu\njulistus, että heidän vankeutensa tässä pyörillä varustetussa,\nhitaasti liikkuvassa kopissa päättyisi. Turturikyyhkysparillemme se\nyksinkertaisesti merkitsi eroa. Heidän rintansa vavahti, heidän otsansa\nsynkistyi, ja heidän huulensa mykistyivät.\n\nTällä välin postivaunut vierivät, seisahtuen St. Honorén portin\nulkopuolella olevalle piha-aukiolle, jota nimeä tästä paikasta vielä\nkäytettiin, vaikka siihen olikin rakennettu esikaupungin taloja.\n\nMatkustajat kiiruhtivat aukaisemaan oven ja kapusivat maahan,\nhuokaisten helpotuksesta.\n\n»Onko neiti du Tremblay täällä?» tiedusti värähtelevä ääni, samalla kun\niäkäs palvelijatar ilmestyi vaunujen ovelle.\n\n»Tässä olen», vastasi tyttö, hypäten ketterästi maahan.\n\nVanha palvelijatar niiasi ja jatkoi: »Sukulaisenne, emäntäni,\nleskirouva de la Bassetière, lähetti minut ottamaan teidät vastaan ja\nsaattamaan teidät taloomme.»\n\n»Se on oikein hyvä; olen ihan valmis.» Mutta hän kääntyi bretagnelaisen\npuoleen, joka oli peräsopestaan laskeutunut maahan hänen jälkeensä, ja\nsanoi: »Nyt on aika erota.»\n\nNuorukaisen sydän paisui tuskasta, eikä hän saanut sanaakaan suustansa.\n\n»Olkoon onni mukananne!» toivotti tyttö, ojentaen kätensä. »Ja\ntoivottavasti tapaamme vielä toisemme.»\n\n»Toivotteko sitä?» kysyi Joel, tuntien hengen palaavan olemukseensa,\nkuultuaan sen lauseen.\n\n»Varmasti», vakuutti toinen täysin vilpittömästi. »Vain vuoret eivät\nkoskaan kohtaa toisiaan», lisäsi hän, pakottautuen hilpeän näköiseksi\nrohkaistakseen nuorukaista. »Uskon varmasti meidän vielä kohtaavan\ntoisemme.»\n\n»Mutta miten, milloin ja missä?» tiedusti bretagnelainen, joka oli\nmiekkailunopettajaltaan oppinut vastaamaan heti ja osuvasti.\n\nAurore vastasi empimättä: »Se sukulaiseni, joka tarjoaa minulle\nvieraanvaraisuuttaan, asuu Rue des Tournellesin varrella,\nPalais-Royalin läheisyydessä. Joka ilta käyn St. Paulin kirkossa\niltamessussa.»\n\nNuoren parin sopiessa seuraavasta kohtauksestaan piileksi kaksi miestä\nhattu silmille vedettynä erään myymälän julkisivun puolisen katoksen\nalla. Kun nuori neito ja vanha palvelijatar lähtivät St. Honorén\nportille päin, kallistui toinen miehistä toisen puoleen ja supatti\nespanjankielellä hänen korvaansa:\n\n»Panitteko merkille nuo kaksi naista?»\n\n»Kyllä, herra herttua.»\n\n»Seuratkaa siis heitä ja varokaa, etteivät he huomaa teidän vainuavan\njuuri heitä!»\n\n»Ymmärrän.»\n\n»Ottakaa selkoa, minkä kadun varrelle ja mihin taloon he menevät!»\n\n»Se tapahtuu, herra herttua.» Ja Almadan herttuan luottamusta nauttiva\nkäskyläinen lähti epäluulottoman parin jälkeen, astellen hiipivästi ja\nliikkuen varovasti, mikä osoitti, ettei hän ollut oudolla asialla.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nYlimyksellinen ennustaja\n\n\nSamana päivänä, jona Nantesin postivaunut saapuivat Pariisiin,\nseisahtui kolme naista erään Rue du Bouloin keskikohdalla sijaitsevan\ntalon edustalle. Heidän päässänsä oli muslininen suippolakki ja\nyllänsä keskiluokan käyttämä hilkalla varustettu vaippa. Talo oli niin\nsalaperäisen näköinen kuin sopikin olla sellaisen talon, joka oli\nLa Voisinin, surmaa levittävää ammattiaan ennustamisella verhonneen\nmyrkyttäjän, perijättären — jotkut väittivät, tyttären — turvapaikka.\nKuka hän lieneekään ollut, hän nimitti itseään Manicardeksi, joka\nmerkitsi, jos mitään, ennustajaa. Oli vielä muodinmukaista uskoa\ntaikureihin, joiden naisille myymät voiteet tekivät laihat henkilöt\npyyleviksi ja lihavat hoikiksi ja joiden taika-aineet panivat\ntunteettomimmatkin rakastumaan toisiinsa. Väitettiinpä myöskin\nkuningattaren ja kuninkaan veljen käyneen kysymässä neuvoa tältä\noraakkelilta. Teloitetun La Voisinin tyttärenä tämä naisprofeetta\noli oppinut jotakin äitinsä kuolemasta, sillä hän selitti vain\nennustavansa lainkaan käsittelemättä kaunistusaineita tai lemmenjuomia,\nsaatikka sitten kuolettavia myrkkyjä. Tämän ohjesäännön johdosta\npoliisiluutnantti Lareynie salli hänen häiritsemättä harjoittaa\nammattiaan saman kadun varrella, missä hän itsekin asui, saattaen\nasunnostaan laskeakin ennustajattaren asiakkaiden lukumäärän.\n\nYhden naisista kolkutettua ovelle aukaisi sen itämaiseen asuun puettu\nneekeripoika äänettömästi, opastaen vieraskolmikon pohjakerroksessa\nolevaan, avaraan vierashuoneeseen, jossa hän osoitti tuoleja.\n\nHuone muistutti alkemistin laboratoriota, ja riippuvan lampun valossa\nnäkyi täytettyjä krokotiileja, pöllöjä, tislausvehkeitä ja taikurin\ntavanmukaisia työvälineitä, kaikki tomun peittämiä. Toisaalta olivat\ntuolit, joihin vieraat istuutuivat, puhtaat ikäänkuin niitä olisi\ntiheään käytetty. He silmäilivät ympärilleen uteliaasti ja muuan heistä\nsupatti, hiukan väristen:\n\n»Eikö teistä tunnu siltä, että nämä seinäverhot piilottavat kokonaista\nlaumaa mutisevia haamuja? Ettekö usko, että noidat viettävät täällä\nvuotuisia, yöllisiä kemujaan? Toden totta, hyvät naiset, minua\npeloittaa.»\n\n»Noitien kokous parin askelen päässä kuninkaan palatsista ja julkisista\npuutarhoista — poliisipäällikön asunnon naapuritalossa! Sinun täytyy\nolla sekaisin, rakas ystävä!» Kerskailevasti puhuja lisäsi: »Minä\nnauran koko roskalle.» Kääntyen seurueen kolmannen jäsenen puoleen hän\nlisäsi: »Mitä te teette, rakas Françoise?»\n\n»Mietin», vastasi tämä rauhallisesti.\n\nEnsimmäisen naisen väristessä pelosta, toisen nauraessa ja kolmannen\ntehdessä havaintoja esitelkäämme heidät kaikki kolme lukijalle, koska\nkaksi heistä joutuu näyttelemään tärkeätä osaa tässä teoksessa.\n\nPelon valtaama nainen oli pieni ja raikashipiäinen, hänen vartalonsa\noli taipuvainen täyteläisyyteen, hiukset kastanjanruskeat, silmät\nvilkkaat ja suu ivallinen. Hän ei ole suurimerkityksinen meille.\n\nToisin oli nauravan kaunottaren laita; hänen ylpeä esiytymisensä,\nkäskevä ryhtinsä ja korskea ilmeensä olivat hänen vaatimattoman\npukunsa silmäänpistävä vastakohta. Hän näytti keski-ikäiseltä,\nmutta hänen viehättävyytensä oli vielä »kiinnostava», kuten hänen\naikalaisensa sanoivat. Runsas tukka, väriltään punertavan vaalea,\npullisti hänen lakkiaan. Vain hyvin kapea tyhjä väli erotti sysimustia\nkulmakarvoja, jotka näyttivät siveltimellä vedetyiltä, ja hänen\nkäskevät, korallinpunaiset huulensa olivat kaareutuneet kopeaan\nhymyyn hienopiirteisen nenän alla, jonka sieraimet olivat intohimon\nlaajentamat. Näillä miesmäisillä ja säännöllisillä piirteillä oli\nkuitenkin levottomuuden ilme. Silmät olivat kylmät ja kovat; hymy usein\nvilpillinen ja pilkallinen; ja ulkonevat poskipäät kuvastivat rajua\nitsepäisyyttä.\n\nKolmas vieras olisi ollut miellyttävä ilman ankaraa ja mietteliästä\nilmettään. Vaikka hänen piirteensä eivät olleet sievät, olivat ne\nvastustamattoman kiehtovat ajattelevan. rauhallisen ja päättäväisen\nsävynsä vuoksi. Hänen ihonsa, jonka lämmin, kermamainen vivahdus\nmuistutti siirtomaiden kaunottaria, oli korostavana vastakohtana\nhänen mustille silmilleen, ja kun hän suuntasi ne muihin ihmisiin,\ntarkastettiin näitä syvän ja käsittävän tiukasti. Ruskeita\nhiuskiehkuroita oli valahtanut kirkkaalle ja sileälle otsalle, josta\najattelu selvästi kuvastui. Lopuksi hänelle oli suotu harvinaiseksi ja\narvokkaaksi lahjaksi sellaiset piirteet, joita ei voi unohtaa ne kerran\nnähtyään, vaikka niistä ei mikään herättänyt huomiota.\n\nÄkkiä avautui ovi, ja Manicarde näyttäytyi. Hänen asiakkaittensa ei\nsallittu arvata hänen ikäänsä, koska hän esiytyi vastaanotoissaan —\n_séance_-nimitystä niistä käytettäisiin hänen ammattikuntansa nykyisessä\nkielessä — tummavärisessä, väljässä yönutussa, jonka kasvoille\nvedettyyn hilkkaan oli tehty reiät silmiä varten; silmät säihkyivät\nkirkkaasti, mikä saattoi johtua nuoruudesta. Tuokion hän silmäili\nkolmea vierastaan, jotka olivat nousseet pystyyn hänen saapuessaan.\n\n»Hyvää päivää, hyvät naiset!» lausui hän ääni vakavana.\n\n»Teissä tervehdin syntyperää, kauneutta ja ylhäistä asemaa!»\njatkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. »Tervehdin onnea, joka tarjoaa\nhämmästyttävimmän lahjansa tekemällä yhden teistä kuningattareksi.»\n\n»Kuningattareksi? Tuleeko minusta kuningatar?» huudahti kookas\nkaunotar, astuen eteenpäin ikäänkuin sellainen ennustus olisi saattanut\nsopia ainoastaan häneen, mutta ennustajatar ei vastannut tähän suoraan\nhaasteeseen.\n\n»Tekö haluatte ensiksi tiedustaa kohtaloanne?» kysyi hän.\n\n»Niin», vastasi toinen, »jollei ole mitään esteitä».\n\nLa Voisinin tytär nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Olette aivan oikeassa, koska nykyinen asemanne antaa teille oikeuden\nsijoittua koko naissukupuolen etunenään. Seuratkaa minua senvuoksi\ntyöhuoneeseeni, jossa minulla on tapana ottaa vastaan teidänarvoisianne\nhenkilöitä!»\n\nVerhon takana hänellä oli salakammio, jossa ei ollut inhoittavia ja\nkammottavia, rahvaan jäseniin vaikuttamaan tarkoitettuja esineitä,\nsammakoita, käärmeitä, taikurinkirjoja j.m.s. Pöydällä virui ainoastaan\nkorttipinkka ja pähkinäpuinen sauva. Pöydän vieressä oli tilava\nnojatuoli.\n\n»Armollinen markiisitar», virkkoi ennustajatar, seisoen ja puhuen hyvin\nnöyrän kunnioittavasti, »suokaa minulle se kunnia, että istuudutte!»\n\n»Mistä tiedätte arvonimeni?» huudahti toinen hämmästyneenä.\n\n»Yhtä yksinkertaisesti kuin tiedän ylhäisen ja mahtava Athenaïs de —»\n\n»Oh!» keskeytti vieras nopeasti. »Älkää lausuko sitä nimeä olkaa hyvä!\nSeinillä on toisinaan korvat, ja kuten epäilemättä tiedätte, aiheutin\nitse ihan liian paljon ikävyyksiä menemällä pyytämään La Voisinilta\nneuvoja, käyttämättä naamaria ja valepukua.»\n\n»La Voisin oli kyllin typerä myydäkseen myrkkyä, joka raivasi tien\nperintöön — _seuraajaksi_ pääsemisen mahdollisuuteen», vastasi taikuri\nkuivasti, »kun taas minä myyn ainoastaan horoskooppeja. Nimitän teitä\nkuitenkin Ihmeeksi jos niin haluatte, kuten teitä nimitetään siinä\npiirissä, jossa loistatte verrattoman kirkkaasti. Suvaitsetteko nyt\nnäyttää minulle kätenne?»\n\nMarkiisitar oli tyytyväinen tähän järjestelyyn, sillä hän veti\nvaippansa hihan kokoon ja ojensi puhujalle käden, joka olisi saattanut\nolla peräisin muinaisesta Kybelen patsaasta; onnellisimmankaan\ninnoituksensa vallassa ei Feidias veistänyt puhdaspiirteisempää ja niin\nviimeistellyn kaunista kuin se oli.\n\n»Niin», jupisi ennustajatar, silmäillen käden juovia tarkkaavasti, »se\non ylhäinen ja ankara, vaikka muodoltaan viehättävä ja sievä. Vaikka\nse onkin hienon hento, on se tavallista isompi, mikä on päättäväisen\nja rohkeisiin tekoihin pystyvän mielen merkki. Tämä käsi on sopiva\nkannattamaan valtikkaa!»\n\nKuuntelevaa naista värähdytti mielihyvä, samalla kun toinen jatkoi:\n»Näistä juovista erotan, että olette syntynyt vuonna 1641 ja että\nolette niin ollen seitsemänneljättä vuoden ikäinen —\n\n»Sivuuttakaa se!»\n\n»Kuulutte sukuun, jossa henkiset lahjat ovat hyvin kehittyneet. Olitte\nkuningattaren seuranainen. Luullakseni vuonna 1663 menitte naimisiin;\nmutta puolisonne hylkäsi teidät, eikä lapsillanne ole oikeutta käyttää\nhänen nimeään.»\n\n»Hyvä nainen», keskeytti markiisitar de Montespan kärsimättömästi,\n»en tiedustele teiltä sellaista, minkä tiedän paremmin kuin te.\nTahdon tietää erään seikan — nimittäin sen, tuleeko minusta Ranskan\nkuningatar.»\n\nEnnustajatar käänsi silmänsä taivasta kohti ikäänkuin pyytääkseen\nkorkeamman voiman neuvoa, ennenkuin vastasi:\n\n»Olettehan jo nytkin se, mikä toivotte olevanne.»\n\nRypistäen otsaansa toinen virkkoi hiljaisemmin: »Mutta vielä on yksi\neste.»\n\n»Se poistetaan.»\n\n»Mitä? Kuningatar Maria Theresa —»\n\n»Hänen päivänsä ovat luetut, ja häntä odottaa kuolema.» Hän sekoitti\nkortteja ja puhuessaan viskasi niistä yhden oikea puoli ylöspäin\npöydälle; se oli ristiseitonen. »Niin monta vuotta kuin tässä on\nsilmiä.»\n\n»Oletteko siitä varma?»\n\n»Kortit eivät koskaan valehtele», vakuutti Manicarde, osoittaen pinkkaa\nohuella sormellaan, joka olisi saattanut olla vanhan naisen iän\nkuihduttama tai nuoren tytön vielä kehittymätön sormi.\n\n»Oi!» äännähti toinen, vetäisten kätensä pois ja lisäten: »Riittää!\nTeidän ei tarvitse ottaa selkoa enemmästä. Jos ennustuksenne toteutuu,\non onnenne taattu. Tällä kertaa ottakaa tämä rahapussi!»\n\nHän heitti raskaan pussin pöydälle.\n\n»Jos vain valtaistuin on tyhjä, niin luottakaa siihen, että minä sen\nvaltaan ja pidän sitä hallussani!»\n\nMutta ennustajatar ravisti päätänsä ja virkkoi:\n\n»Madame, madame, ette ole vielä saavuttanut päämääräänne. Ettekö\nhuomannut tuon sauvan liikkuvan?»\n\n»Minkä sauvan?»\n\n»Tuon sauvani, joka taipui hipaisemaan kortteja?»\n\n»En, en sitä huomannut. Mitä se merkitsee?»\n\n»Sitä, että tiellänne on este.»\n\n»Olkaa huoleti, minä pääsen sen ylitse.»\n\n»Havaitseeko tulinen vaununajaja raidetta, johon hänen oriinsa paiskaa\nkaikki murskaksi? Katsokaa — sauva vavahtelee edelleenkin! — Madame,\nmadame, olkaa varovainen!»\n\nIlman näkyvää syytä puinen keppi tutisi ikäänkuin olisi ollut\nmuuttumaisillaan eläväksi käärmeeksi.\n\n»Minkä tähden minun pitäisi olla varovainen?»\n\n»Epäilkää kaikkia — ensi sijassa läheisimpiänne!»\n\n»Taikuri-poloiseni, olette liian hyvä», säälitteli La Montespa\nhymyillen. »Noudatan aina sellaista varovaisuutta läheisimpiäni\nkohtaan. Kysykää pojaltani, vaikka hän on vasta kahdeksanvuotias, ja\nsisareltani, madame de Thiangesilta. Mutta ettekö kuitenkin suvaitse\npuhua hieman täsmällisemmin?»\n\n»Ikävyyksiä koituu erään naisen taholta, jonka olette itse auttanut\nkohoamaan. Kavahtakaa epäsuosiota ystävättärenne toiminnan vuoksi!»\n\nKuulija mietti tuokion; sitten hän vastasi synkän ja uhkaavan\ntarmokkaasti:\n\n»Kiitoksia varoituksesta! Kyllä sen muistan. Mutta kukapa Ranskan\nhovissa uskaltaa kilpailla minun kanssani sen kunnottoman Fontangesin\nperinnöstä? Ne, jotka mielivät riistää minulta kuninkaallisen\nrakastajani, tietävät liian hyvin, etten minä ole mikään La Vallière ja\nettä on olemassa ainoastaan yksi Athenaïs de Morte. Kaikille muille on\nkuninkaallinen vuode kuolinsija!»\n\nEnsimmäisen asiakkaan jälkeen tuli ennustajattaren työhuoneeseen\nkalpeaihoinen ja vaaleakiharainen nainen muutamia minuutteja myöhemmin.\nNaisprofeetta kumarsi hänelle mitä syvimmän kunnioittavasti. Hän ei\ntarttunut hänelle ojennettuun käteen.\n\n»En tarvitse sitä kohottaakseni tulevaisuutta piilottavan verhon\nlievettä. Riittää se, että katselen kasvojanne, joista näen niillä\nvielä äsken väikkyneen pelon ja huolien jäljet. Olette nimittäin\nkärsinyt — sairautta, köyhyyttä, nöyryytystä.»\n\n»Kyllä», myönsi toinen katkerasti.\n\n»Ollessanne vasta lapsi vanhempanne karkoitettiin syntymämaastaan\nmerentakaiseen maahan. Matkalla te vaivuitte niin kuoleman kaltaiseen\nhorrostilaan, että laivan lääkäri käski heittää teidät mereen, mutta\nsyleillessään teitä viimeistä kertaa äitinne tunsi sydämenne hiljaa\nsykkivän, ja teidät vietiin takaisin hyttiinne, jossa avasitte\nsilmänne.»\n\n»Aivan niin — äiti pelasti minut.»\n\n»Kun kaksi vuotta myöhemmin joitte maitoa ruohikossa, lähestyi teitä\ntappavan myrkyllinen käärme, ja äitinne ehti parhaiksi siepata teitä\nkädestä ja kiskaista teidät loitommalle; mutta käärme ei teitä\nhätyyttänyt — se jäi juomaan maitoa.»\n\n»Se on totta; mutta minkätähden elvyttää näitä muistoja?»\n\n»Vain osoittaaksemme, ettei sallimus ole hetkeksikään lakannut\nhuolehtimasta teistä.»\n\n»Minkätähden se hylkäisi sellaisen henkilön, joka ei ole hetkeksikään\nlakannut luottamasta sen laupeuteen?»\n\n»Kohtalo ohjasi niin, että te nuorena ja viehättävänä menitte naimisiin\niäkkään ja raihnaan miehen kanssa, ja tämä määräsi jälkisäädöksessään\nteille eläkkeen, jonka varassa hän oli tullut toimeen, mutta jonka\nsaadaksenne kauan kävitte oikeutta, kunnes äskettäin —»\n\n»Jolloin hänen majesteettinsa anteliaisuus palautti sen meille.»\n\n»Saatatte mennä uudelleen naimisiin», huomautti ennustajatar.\n\n»Mitä! Kukapa minut tahtoisi?» tokaisi nuori leski lohduttomasti. »En\nole tyttö ja olen köyhä.»\n\n»Sittenkin», väitti ennustajatar, »menette naimisiin toistamiseen,\neikä sen miehen yläpuolella, joka valitsee teidät kumppanikseen\nkunniakkaaseen kohtaloon, ole ketään muuta kuin taivaan kuningas».\n\n»Mitä sanotte?»\n\n»Sanon teille, että kuta alhaisempi lähtökohtanne on, sitä korkeammalle\nkohoatte. Sitä päämäärää ei saavuta se kopea nainen, joka juuri\näsken sijoittui edellenne — hän ei ikinä kohoa siihen arvoon, johon\nhänen häikäilemätön kunnianhimonsa häntä houkuttelee. Teidän onnenne\nhämmästyttää maailmaa ja historiaa.»\n\n»Taivaan tähden», kuiskasi neuvonpyytäjä, »puhukaa hiljempaa! Jos\nsananne kuultaisiin —»\n\nHänen silmiensä iloinen ilme häipyi yhtä nopeasti kuin oli\nilmestynytkin, ja näennäisen tyynesti hän jatkoi: »Mutta ei, tämä on\nammatillisia temppujanne; tai laskette pilaa! Miten voi olla mitään\nvakavaa sellaisessa puheessa?»\n\n»Mutta eihän sellainen lupaus nyt ensimmäistä kertaa hivele korvianne.\nEikö muurari Barbré nähtyään teidät eräänä päivänä Albert-kartanossa\npuhjennut ennustamaan: 'Katsokaa henkilöä, joka saavuttaa mahtavuuden\nkulkemalla okaista polkua!' Taivaallinen totuus saattaa pursuta\nkuuluville! mitä alhaisimmilta huulilta. Mitä arvottomimmalle saattaa\ntaivaan tutkimattoman tahdon salaisuus paljastua. Vakuutan teille, että\nvaivanne ovat miltei loppumaisillaan. Ranskan kruunusta lähtevä säde\nohjaa teidät pois pimeydestä, samoin kuin äitinne hymy kutsui teidät\npois kuoleman pilvestä. Vastoinkäymiset kaikkoavat luotanne kuten\nhenkeänne uhannut käärmekin. Mahtava hallitsija rakastuu teihin ja\ntekee teistä puolisonsa — teistä tulee kuningatar.»\n\nHän taukosi puhumasta ikäänkuin lopen väsyneenä ja loi katseensa\nlaipioon, kuten näyttelijätär vilkaisee kuiskaajaan saadakseen ohjausta.\n\nJännittäen ankarasti itsehillintäänsä kuulija rauhoittui ja sulki\nsilmänsä ikäänkuin huikaiseva näky olisi ollut liian kirkas hänelle;\ntämän ohimenevän tarkkaamattomuuden vuoksi hän ei huomannut\nsinisilmäisiä ja punatukkaisia kasvoja, jotka vilahdukselta ilmestyivät\nlaipiossa olevaan luukkuun ja vastasivat hymyllä ennustajattaren\njärkähtämättömään katseeseen. Samassa kohotettiin oviverhoa, ja kolmas\nvieras pisti päänsä näkyviin. Hänelläkin oli kädessään rahapussi, ja\nhän lausui vetoavasti:\n\n»Hyvä ystävä, enkö minä saakaan vuoroa enkä pääse osalliseksi kohtalon\npöydän hyvistä antimista?»\n\nMutta ennustajatar kumarsi syvään Ranskan tulevalla kuningattarelle ja\nkehoitti kunnioittavasti:\n\n»Mutta kun teillä on varat ja valta, olkaa hyvä rehellisellä köyhälle,\nkuten maailma on yleensä ollut teille, joka kannatte köyhyytenne niin\nuljaasti!»\n\n»Oi», äänsi tunkeutuja, astuen hiukan eteenpäin, »minulla oli kunnia\ntiedustaa, oliko —»\n\n»Madame», vastasi taikuri, »minulla on teille ilmoitettavana vain\ntämä seikka. Vaikka olettekin madame de Heudicourt ja Ranskan marskin\nveljentytär, karkoitetaan teidät siitä huolimatta hovista ilkeän\nkielenne tähden.»\n\nÄllistynyt nainen puristi rahapussiaan kädellään ja ehätti poistumaan\nmolempien kumppaneittensa seurassa.\n\nUlko-ovi oli tuskin sulkeutunut heidän jälkeensä, ennenkuin isolle\ntuolille vaipuneen ennustajattaren seuraan liittyi niiden kauniiden,\npunatukkaisten kasvojen omistaja, jotka olivat pilkistäneet laipion\nluukusta. Tämä uskottu henkilö, joka epäilemättä oli kuiskannut\n_äänelleen_ ennustamisohjeet, oli hauskannäköinen mies paitsi silmiä,\njotka olivat vetiset ja joiden luomet riippuivat. Kun hänen silmänsä\nolivat sellaiset, täytyi hänen olla taitava, paatunut, petollinen\nveijari. Hän oli se henkilö, jota suuren myrkytysjutun syyllisten\nkuulustelussa nimitettiin »englantilaiseksi» ja »villakauppiaaksi»,\nvaikka hän todellisesti ei ollut kumpikaan. Hän oli joukkueen johtava\nsielu ja oli useimpien johtajien tavoin pelastunut, kun taas hänen\nvälikappaleensa olivat joutuneet kärsimään.\n\n»No, käyttäydyinkö hyvin?» kysyi nainen, sysäten hilkkaansa taaksepäin,\njoten paljastuivat sievät tytönkasvot, ja silmäillen miestä kasvoillaan\neräänlainen pelokas ilme.\n\n»Oikein hyvin todellakin, Theresa, paitsi yhtä hairahdusta — sinun\nolisi pitänyt ottaa madame de Heudicourtin rahapussi, ennenkuin lausuit\nhänelle ennustuksesi. Onneksi», lisäsi hän, kylmäverisesti pannen\npäähänsä seinäverholla riippuneen hatun ja ottaen miekan sekä vyön\ntoisesta piilopaikasta, »he eivät ole ennättäneet etäälle».\n\n»Voi, mitä aiot tehdä?» huudahti tyttö, yrittäen vain aralla eleellä\npidättää häntä.\n\n»Noudattaa arvoisan äitisi La Voisinin ja nykyisin Bastiljiin\nmajoitetun isäsi tunnuslausetta — voittaa takaisin kukkaron, jonka sinä\nsallit solahtaa pois hyppysistäsi. Hankkikoon peukalo takaisin, mitä\npikkusormi menettää!»\n\nJa hän riensi pois salaperäisestä talosta tavoittamaan kolmea\nhovinaistamme.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nBretagnelaiset pelastamaan\n\n\nSeisoessaan yksin majatalon kynnyksellä tunsi Joel yksinäisyytensä\ntässä suuressa kaupungissa syvästi masentavan mieltänsä.\n\nOudot näyt ja tuntemattomat ihmiset tekivät hänet alakuloiseksi.\nHän olisi mielellään syöksynyt ensimmäisen näkemänsä tutun syliin,\nvaikkapa tämä olisi ollut se nuori herrasmies, joka oli loukannut häntä\nLocmariassa. Mutta hän ei voinut kauan pysyä turtana ja lamautuneena.\nJokin kannusti häntä äkillisen vihlovasti: se oli hänen ruokahalunsa.\nBretagnelaisellamme oli hyvä ruokahalu sekä ikänsä vuoksi että\nkuuluisalta isältä perittynä.\n\nHän muisti, ettei hän ollut syönyt aamiaisen jälkeen.\n\n»Minun täytyy etsiä talo, jossa on hyvin katettu pöytä», mietti hän\nitsekseen.\n\nMuistellessaan, mitä mademoiselle du Tremblay oli sanonut hänestä\nerotessaan, nimittäin että hän asuisi Palais-Royalin läheisyydessä,\npäätteli hän, että hänen pitäisi etsiä majapaikka juuri sieltä, mutta\nensin hänen täytyi löytää se kaupunginosa.\n\nTiedustettuaan ohikulkijalta hän sai tietää suunnan, joka vei hänet\nsisälle St. Honorén portista ja sitten pitkin samannimistä katua.\n\nPitkä kävelymatka ei häntä säikyttänyt, sillä hänellä oli hyvät jalat.\nPortoksen pitkä miekka oli kuitenkin hänen vastuksenaan, läimähdellen\nhänen pohkeisiinsa, sillä Locmariassa hänellä ei ollut ollut tapana\npitää miekkaa muassaan. Tämä alituinen kalahtelu teki hänet ärtyiseksi\nja hidastutti hänen käyntiään. Otettakoon lisäksi huomioon lukuisat\noudot nähtävyydet, jotka vitkastuttivat hänen asteluaan, samalla kun\npariisilaiset pysähtyivät katsoa töllistelemään häntä, kummastellen\nhänen bretagnelaista asuaan ja hänen kasvoistaan kuvastuvaa hämminkiä.\nMutta nauru hyytyi huulille heidän nähdessään, kuinka korkealle\nheidän päänsä yläpuolelle hän kohosi ja kuinka leveät hartiat hänellä\noli antamassa pontta kuritukselle, jonka jokainen irvihammas olisi\nvarmastikin häneltä saanut. Mutta sittenkin; pyrki kaikki häntä\nviivyttämään, joten oli jo hämärä hänen ehtiessään Palais-Royalin\nluokse ja pimeä hänen saavuttuaan Rue Croix des Petits-Champsille,\njossa hän taaskin pysähtyi kysymään tietä, koska se oli katujen\nristeyskohta.\n\nPahinta oli, että kulkijoita oli vähän. Hämärän tullen oli ovet ja\nikkunaluukut suljettu.\n\nPariisi meni niihin aikoihin varhain levolle.\n\nTyhjällä kadulla asteli kolme naista, ja jonkun matkan päässä heistä\nedempänä poikkesi samalle kadulle mies pimeältä kujalta, jolla vain\nharvat olisivat mielellään liikkuneet. Hän oli Waltoniksi nimitetty\nmies, joka oli seurannut naisia varkaiden ja poliisiurkkijoiden\ntuntemalla tavalla — toisin sanoen, hän oli arvannut, mitä tietä he\nmenisivät, ja juossut oikoteitä myöten saavuttaakseen heidät. Mutta\nhän pysytteli talojen suojassa, eivätkä he aluksi häntä huomanneet.\nSitäpaitsi oli heidän koko tarkkaavaisuutensa keskitetty Joeliin, joka\nvarmastikin pyrki heitä puhuttelemaan. Heti heidät nähtyään hän olikin\nalkanut haluta tiedustaa heiltä tietä, pitäen heitä kolmena kotiinsa\nkiiruhtavana porvarillisena emäntänä.\n\nHän juoksi saavuttaakseen heidät. He pelästyivät ja lähtivät myöskin\njuoksemaan, mikä vei heidät Waltonin syliin, jonka tarvitsi ainoastaan\nmillä hetkellä tahansa kääntyä saadakseen heidät kiinni. Mutta\nbretagnelaiset ovat itsepintaisia, ja tässä suhteessa Joel oli kaksin\nverroin bretagnelainen. Niin nopeasti kuin naiset pakenivatkin, lisäsi\nhän vauhtiaan.\n\nSe keskeytti luonnollisesti ne vakavat ajatukset, jotka olivat\nliikkuneet näiden kolmen naisen mielessä heidän poistuessaan\nennustajattaren luota. Madame de Heudicourt oli yhäti hämmennyksissään\noudon taikurin julkean ilkeästä vastauksesta; kauniin markiisittaren\notsassa oli ryppy, joka ilmaisi hänen olevan syvissä aatoksissa. Ja\ntummaihoinen tuleva kuningatar uneksi kruunauksestaan.\n\nHe olivat kiiruhtamassa kulkuaan ensi kerran erottaessaan Joelin\nsotilaalliset askeleet.\n\nPariisissa ei öisin ollut kuutamoa lukuunottamatta muuta valaistusta\nkuin lyhdyt, joita poliisilaitoksen antamien määräysten mukaan piti\nripustaa kaduille. Niitä oli kuusikymmentä, ja niiden otaksuttiin\nlevittävän riittävästi valoa kaupungin puolelle miljoonalle asukkaalle.\nTulos oli, että auringon viimeisen säteen sammuessa surkeat kadut\nmuuttuivat kerjäläisten, kaikenlaisten varkaiden, juopuneiden ja\nkaikkien muiden turvattomien pidättäjien ja ryöstäjien, yleensä\nhylkyväen, saalistusalueeksi.\n\nHavaittuaan, että heitä ajettiin takaa, kolme naistamme loivat\ntoisiinsa lisääntyvän pelokkaita silmäyksiä. Mitään puhumatta he\nriensivät eteenpäin. Mutta he eivät jätättäneet ahdistajaansa eivätkä\nmyöskään saavuttaneet ovelaa Waltonia, joka pysytteli edellä saadakseen\ntempuillaan erotetuksi toisista madame de Heudicourtin, joka ei ollut\nluopunut rahapussistaan.\n\n»Epäilemättä», virkkoi tummaverinen, »meitä seurataan».\n\n»Hän on aseistettu», huomautti madame de Heudicourt. »Erotin valon\nkimaltelevan hänen miekkansa kahvasta.»\n\nKookas nainen ei hiiskunut mitään, mutta mietti: »Minut: on varmasti\ntunnettu, kuten ennustajatar sanoi. Minulla on paljon vihamiehiä\nhovissa, ja he ovat saattaneet pestata salamurhaajan surmaamaan minut\nkadulla.»\n\nKolmikko kääntyi poikkikadulle, joka vei heidät joen rannalle Louvren\nluokse. Yltyvän pelon vallassa he painautuivat toisiaan vasten ja\ntunsivat sydämensä sykkivän haljetakseen.\n\n»Armias taivas, en jaksa enää pitemmälle», mutisi marskin veljentytär.\n\nMyöskin tumma nainen oli pyörtymäisillään ja huohotti: »Emme mitenkään\npääse määräpaikkaamme.»\n\n»Rohkeutta!» lausui kolmas. »Tässä on Pont Neuf. Saatamme kohdata\njonkun yövartiolla olevan vahtiosaston.»\n\nHe eivät tienneet vahtien pitävän tarkkaa vaaria siitä, miten he\nsuorittivat kierroksensa, peläten osuvansa jonkun rosvojoukkueen\nkohdalle.\n\nToivoen pääsevänsä ainoiden mahdollisten suojelijain turvaan he\nehättivät eteenpäin entistä vinhemmin, mutta äkkiä ilmestyi heidän\neteensä uusi vaara. Tämä oli Walton, jonka mielestä oli tullut aika\nhänen sekautua, koska hän oli havainnut Joelin ja nähdessään tämän\nitsepintaisesti seuraavan pakenevia luonnollisesti päätellyt, että\nhän oli saalista tavoitteleva rosvo. Välttyäkseen joutumasta näiden\nkahden väliin naiset poikkesivat ensimmäiseen aukkoon. Se vei pimeälle\npihalle, eikä sieltä heidän onnettomuudekseen ollut muuta pääsytietä.\n\n»He ovat käsissäni», ihasteli Walton, hihittäen, sillä hän tunsi nämä\nsyrjäkujat tyystin. »He ovat satimessa, nuo somat kyyhkyläiset.»\n\nHän ja Joel saapuivat aukon suulle samalla hetkellä. He katsahtivat\ntoisiinsa, mutta pimeässä ei kumpikaan hyvin erottanut toisen piirteitä\neikä puvun yksityiskohtia. Taikurin kumppani jäi senvuoksi edelleen sen\nharhaluulonsa valtaan, että hän oli kohdannut omaan lajiinsa kuuluvan\nkuljeksijan, ja puhutteli häntä tuttavallisesti:\n\n»He varmasti palaavat syliimme, toveri. Otaksuttavasti jaamme\ntavalliseen tapaan: yhtä suuret osuudet kummallekin? Yhdellä heistä on\nrahapussi, sen tiedän.»\n\n»Mitä!» kivahti bretagnelainen ällistyneenä ja harmistuneena.\n»Pidättekö minua varkaana?»\n\nToinen kuvitteli vastalausetta irooniseksi ja vastasi empimättä:\n\n»Hah, hah! Se kelpaa! Onko asia siis sovittu? Rahapussi jaetaan, ja\nnaiset meille, miten sattuma ohjaa. He eivät ole hirvittäviä ollakseen\nulkosalla pimeän tultua. Tuossa he tulevat, poika!»\n\n»Ja tuossa sinä menet, roisto!» kiljaisi vimmastunut sankarimme,\njoka ei tahtonut alentua käyttämään edes miekkansa lapetta niin\nhalveksittavaan roikaleeseen, vaan sivalsi Waltoniin niin hirveän iskun\nkädellään, että kovaonninen veijari kellahti tielle.\n\nSamassa naiset palasivat; he eivät olleet löytäneet läpikäytävää\nja olivat päättäneet antautua rosvojen armoille, luovuttaa heille\nrahansa ja viimeisenä keinonaan uhata heitä ankaralla rangaistuksella,\nilmaisten kuuluvansa hoviväkeen.\n\nKuinka he hämmästyivätkään nähdessään, että toinen miehistä ei\nainoastaan lopettanut lyhyttä riitaa kolhaisemalla toisen tantereeseen,\nvaan että lisäksi voittaja otti komeasti heilauttaen hatun päästänsä\nja kysyi vilpittömällä, sointuvalla äänellä: »Suokaa anteeksi, hyvät\nnaiset, mutta saanko tiedustaa suoraa tietä Palais-Royalille?»\n\nNaisten teki mieli purskahtaa nauramaan; mutta hilliten heitä\nhuojentavaa tunteiden käännettä yksi heistä vastasi:\n\n»Mitä! Tietä kysyäksennekö —»\n\n»Minun on ollut pakko nelistää perässänne tunnin aika? Aivan niin,\nhyvät naiset; eikä tarkoitukseni ole moittia teitä sanoessani teidän\naiheuttaneen minulle paljon vaivaa.»\n\n»Ette siis olekaan rosvo?» jatkoi kyselijä.\n\n»Juuri siksi minua luuli tuo miekkonen, jonka iskin maahan hänen\nepäkohteliaan arvelunsa tähden. Sanokaahan, onko kaupungissanne\nryöväreitä niin paljon, että joka toista miestä pidetään sellaisena!\nOlen vain kovaonninen muukalainen Pariisissa.»\n\n»Muukalainenko?»\n\n»Niin, astuin ihan äsken Nantesin postivaunuista, tultuani\nBelle-Isle-en-Meristä, jossa olen syntynyt ja ikäni asunut.»\n\nTumma nainen kuiskasi vaaleaveriselle:\n\n»Se tuntuu olevan paikallaan. Tunnen hänen asunsa. Se on\nmaaseutulaisbretagnelaisten yläluokan puku.»\n\nMadame de Heudicourt osoitti viemäriojassa viruvaa Waltonia ja kysyi:\n\n»Onko hän kuollut?»\n\n»Oh, hyväinen aika, luultavasti ei. Löin ainoastaan kämmenelläni. Ja\njos suvaitsette antaa minulle tarvitsemani neuvot, lähden liikkeelle.»\n\nAsianlaita oli niin, että nälkä kalvoi taaskin hänen vatsaansa.\n\n»Hetkinen, monsieur!» Puhuja oli se naisista, jota taikuri oli\npuhutellut markiisitar de Montespaniksi, ja hän laski kätensä Joelin\nkäsivarrelle estääkseen häntä poistumasta.\n\n»Mitä voin vielä tehdä hyväksenne?» tiedusti nuorukainen jotensakin\nmaltittomasti, kosketuksen häntä ensinkään kiihdyttämättä — sillä\nhän saattoi vain hämärästi erottaa verrattoman käden ja käsivarren\nhurmaavat muodot.\n\n»Monsieur, otaksun teidän olevan ritarillisen kohteliaan herrasmiehen —»\n\n»Kiitoksia! Vaikka enpä tiedä siitä kovinkaan paljoa, jos sen näytteenä\npidetään tuollaisen lurjuksen kurittamista. Ritarillisen kohteliasko?\nKoetan olla, vaikka en tiedä mitään hienoista kaupunkilaistavoista.»\n\nHänen sävynsä oli niin vilpitön ja eloisa, että markiisitar tähysti\nhäntä niin tarkkaan kuin valo salli ja pani merkille, että hän\ntarmokkaasta, mutta vapaasta, jopa luontevan hienosta ryhdistään\npäättäen oli hyväsukuinen mies, jonka muotoa raataminen vainioilla ei\nollut rumentanut. Niinpä markiisitar lievensi äänensä ja esiintymisensä\nkorskeutta, jatkaessaan.\n\n»Hyvä herra, minulla on pyyntö teille. Ystäväni ja minä olemme\njoutuneet harhaan, joten olemme jonkun matkan päässä asunnostamme.\nTiellemme saattaisi osua samanlainen ikävä seikkailu toistamiseen —\nilkeät kohtaukset ovat niin yleisiä näillä tienoin. Emme tule toimeen\nilman käsivartenne ja alttiin rohkeutenne suomaa suojaa. Älkää jättäkö\nmeitä heikkoina ja yksinäisinä yön selkään! Suvaitkaa saattaa meitä,\nkunnes pääsemme turvaan sisälle!»\n\n»Oi, älkää todellakaan jättäkö meitä oman onnemme nojaan!» rukoili\nmadame de Heudicourt.\n\nKolmas nainen ei virkkanut mitään, mutta hänen isot silmänsä puhuivat\nhänen puolestaan.\n\nTämän vaatimuksen kuultuaan sankarimme kiristi vyötänsä\ntukahduttaakseen susimaista nälkäänsä, voitti samaten väsymyksensä ja\nosoitti olevansa ritariainesta sanomalla ja tarkoittamalla, mitä sanoi:\n\n»Hyvät naiset, olen valmis palvelemaan teitä.»\n\nHe astelivat St. Jacquesin esikaupunkiin päin. Saatettavien rohkeus\nnäytti täydelleen elpyneen. Hyvin vähäinenkin seikka olisi saanut\nheidät nauramaan äskeiselle pelolleen.\n\n»Hyvät naiset», alkoi Joel, jota äänettömyys vaivasi, »sanan laskun\nmukaan kaikki tiet vievät Roomaan. Haluaisin mielelläni tietää, onko\ntäällä ehkä samanlainen sananlasku Palais-Royalista ja vievätkö kaikki\ntiet sinne.»\n\n»Pitääkö teidän mennä siihen paikkaan?» kysyi madame de Heudicourt.\n\n»Kyllä, sillä minulla on siellä tuttavia», vastasi nuorukainen\npunastuen, »henkilöitä, joiden läheisyydessä minun tulee pysytellä\nvoidakseni tarpeen tullen auttaa heitä».\n\n»Entä olisitteko valmis kävelemään kaupungin lävitse yöllä\ntarjotaksenne heille apua?»\n\n»Minkätähden en olisi?»\n\n»Yksin?»\n\n»Mies ei ole milloinkaan yksin, kun hänellä on miekka muassaan.»\n\n»Oi, sepä oli aika sievä vastaus!» jupisi tummaverikkö vaaleaveriselle.\n»Mitä hänestä arvelet?»\n\nJälkimäinen ei vastannut mitään, sillä häntä askarrutti nuorukaisen\nmahdollisuuksien punnitseminen. Pystyäkseen kamppailemaan vihamiehiään\nvastaan hän saattoi myrkkypullon lisäksi tarvita murhaajan säilää,\nja hänen kannattaisi yrittää hankkia sellainen kätyri kiinnittämällä\ntämä itseensä tunteilla, jotka hän epäilemättä uskoi voivansa mielensä\nmukaan virittää. Joel ei edes aavistanut, millainen tarkastus häneen\noli kohdistettu.\n\n»Mutta vaikka miekka onkin hyvä ystävä», huomautti hän, »on se monesti\ntiellä puhumattakaan siitä, ettei se sovi pukuuni». Heidän sitten\nsivuuttaessaan lyhdyn hän lisäsi samaan anteeksipyytelevään sävyyn: »Se\nasu on yhtäkaikki saanut monen pään täällä kääntymään, vaikka siitä\nhuolimatta sen verhossa saattaa sykkiä rehellinen sydän kuten minkä\nhyvänsä muodikkaammankin puvun suojassa.»\n\n»Mikähän nimenne saattaa olla?» tiedusti vaaleaverinen nainen.\n\n»En oikein tiedä, mikä se saattaisi olla, mutta se on Joel paremman\npuutteessa; saanko kysyä teidän nimeänne?»\n\n»Athenaïs.»\n\n»Sievä! Se sopii niinkuin sormikas!»\n\n»Tarkoitatteko sitä?»\n\n»No, mutta tietysti tarkoitan, sillä se on majesteetillinen ja tekee\nvaltavan vaikutuksen.»\n\n»Entä olenko minä mielestänne hiukan sellainen?»\n\n»Ihan sellainen — näytätte kuninkaan hoviin kuuluvalta ylhäiseltä\nnaiselta!»\n\n»Katsos vain! Imartelua! Selvästikin Bretagne kuuluu Ranskaan!»\n\nHän suuntasi silmänsä nuorukaiseen entistä tarkemmin. Viimeksimainittu\noli nähnyt hänen valeasunsa lävitse.\n\nToisaalta Joel oli hienoimmankin hovinaisen ihailun arvoinen. Hänen\nkookas vartalonsa ja pitkät, jäntevät raajansa tekivät hänen liikkeensä\nluontevan miellyttäviksi, villiä kaurista muistuttaviksi. Hänen\nujostelussaan ei ollut kömpelyyttä ja hänen piirteistään kiivastumisen\nhetkellä kuvastuva tulinen tarmo olisi saanut ruhtinaat kateellisiksi.\nValheellisesti porvarinemäntänä esiintyvä nainen, ihmistuntija,\nluki selvästi hänen silmistään kokonaisen runoelman uskaliasta\nvilpittömyyttä.\n\n»Ai!» Tällöin hän oli liukastuvinaan. »Oi, chevalier Joel, katukiveys\non niin niljakas — ja on pimeätä kuin säkissä - sallikaa minun pyytää\nteitä hyväntahtoisesti tarjoamaan minulle tukeanne!»\n\n»Mielihyvin, madame Athenaïs.»\n\nHän ojensi käsivartensa, ja »madame Athenaïsin» käsi nojautui siihen,\nmutta vain jälkimäinen vapisi hiukan. Aurore du Tremblayn kaltaisen\ntytön jälkeen jäi jopa Montespankin — ainakin yli kolmikymmenvuotias —\ntoiselle sijalle. He olivat nyt Place St. Michelillä.\n\n»Chevalier», lausui markiisitar, »lyönpä vetoa, että olette tullut\nPariisiin etsimään onneanne».\n\n»Jos arvaatte uudelleen, niin arvaatte väärin. Onneni luominen on\npäämääräni.»\n\n»Ainoastaan Onnetarko siis huikentelevan sukupuolen jäsenistä on teitä\ntänne houkutellut?»\n\n»Nainenko? Oi, hyväinen aika, en ole tavoittelemassa naista, vaan\nmiestä.»\n\n»Ahaa, teitä suosiva ylimys kenties?»\n\n»Ylimys luullakseni; mutta enemmän kuin suosija — tulevaisuuteni,\nkohtaloni, kaikkeni määrääjä.»\n\nMutta tuntien avomielisyytensä johtavan hänet liian pitkälle\ntuntemattomien parissa hän keskeytti puhelunsa, huudahtaen:\n\n»Kääntykää oikealle! Tuota taloa puretaan, ja joudumme sellaiseen\nvaaraan, että jotakin tipahtaa päähämme — puhumattakaan tuosta\ntörkykasasta.»\n\n»Tiedustin teiltä, ketä etsitte.»\n\n»Hieman vasemmalle — varokaa lätäkköä! Olitte ihan astumaisillanne\nsiihen.»\n\nMarkiisitar katsoi hänen silmiinsä, heristi hänelle sormeaan ja virkkoi\nleikillisesti:\n\n»Oh, te normannilaissekainen bretagnelainen! Tällä tavoinko te\neksytätte koirat pois jäljiltä? Koko kohteliaisuutenne tarkoitus oli\nvain säilyttää salaisuutenne minulta.»\n\n»Se ei ole minun salaisuuteni», huomautti Joel vakavasti, »vaan\nkuolleen naisen».\n\n»Hyvä! Säilyttäkää se! Sellaista ei Pariisissa varasteta, eikä minun\ntapani ole mairitella saavuttaakseni tarkoitukseni. Mutta kuulkaahan\nkuitenkin! Jos sattuma laittaa niin, ettette hyödy mitään kysymyksessä\nolevasta henkilöstä tai jollette! yksinkertaisesti häntä löydä, niin\nmitä teette?»\n\n»Rupean kuninkaan sotilaaksi ja lähden etsimään onneani sieltä, missä\non iskuja ja vaaroja uhmailtavina.»\n\n»Varmasti uskon teidän raivaavan itsellenne tien armeijassa — jos\nteissä on vähääkään jaloa verta, jotta saatte jonkun sotilasarvon — tai\njos teillä on joku ystävä auttajana.»\n\n»Millainen ystävä?»\n\n»Sellainen, joka rakastaa teitä tai johon voitte luottaa ja jolla on\nvaikutusvaltaa, niin että teidät voidaan esitellä hovissa —»?\n\nJoel purskahti nauramaan sydämellisesti.\n\n»Hoh, hoh! Sellaisella ystävällä täytyisi olla niin pitkä käsi,\nettä hän saattaisi kumartumatta päästää kenkänsä paulat. Ei edes\nPariisissakaan sada sellaisia ystäviä taivaasta.»\n\n»Siitä huolimatta ette kuole niiden puutteeseen — annan siitä sanani\ntakeeksi. Kun olette noin komea ja uljas —»\n\nEpäilevä nuorukainen alkoi hyräillä joululaulua.\n\nToinen keskeytti sen kysymällä äkkiä:\n\n»Hyvä kumppani, eikö teillä ole mielitiettyä?»\n\nHe olivat nyt St. Jacquesin alueella. Markiisittaren seuralaiset\nkävelivät hienotuntoisesti muutamien askelien päässä parin jäljessä\nmuka kuuntelematta puhelua, mutta jännittäen kuuloaan erottaakseen\nkaikki.\n\nMutta sankarimme pysyi kuurona pääkysymykselle. Se oli tuonut hänen\nmieleensä Auroren kuvan, ja hän näki tytön kävelemässä Saumurin\nmaantiellä viehättävän vartalonsa pannessa puvun aaltomaisesti\nliikkumaan, hänen matkaa varten varatun olkihattunsa riippuessa\nnauhoistaan hänen käsivarressaan ja tuulen heiluttaessa sitä ja\nliehuttaessa hänen hiuksiaan.\n\nÄäni mielenliikutuksesta värähtelevänä hän vihdoin vastasi: »Minulla\nei ole, kuten sanotaan, mielitiettyä, vaan sellainen nainen, jota\nrakastan.»\n\n»Armias taivas! Entä kuinka kauan on laitanne ollut sellainen?»\n\n»Totta puhuakseni, madame — vasta tästä illasta alkaen.»\n\n»Entä miten se teille selvisi?»\n\n»Varsin yksinkertaisesti: tunteitteni nojalla. Valtimoni sykki\nikäänkuin olisin ollut kuumeessa; veri kohisi suonissani kuin patonsa\nmurtanut vesi ja tuntui tuliselta nesteeltä. Sydämeni paisui niin,\nettei se tahtonut mahtua rintaani, ja ohimoitani ympäröi tulikruunu!»\n\n»Mutta tämähän on _la grande passion_, tai sitten en minä pysty\narvostelemaan», huudahti markiisitar, kuhertaen kuin kyyhkynen.\n»Sellainen liekki, jollaista ei usein tapaa — todellinen, hyvä ja\npalava.»\n\n»Ei koskaan ennen ole nainen tehnyt minuun sellaista vaikutusta! Pahus\nminut periköön, jos se tuntui luonnolliselta!»\n\nNaisen laajentuneista silmistä välähti tulinen säihky. Viaton maalainen\nsai hänet kuvittelemaan tunnustavansa äkkiä virinnyttä rakkauttaan\nhäntä kohtaan.\n\n»Oi, mitä voisi mies antaa sellaisen rakkauden vastalahjaksi?»\n\n»Kaikki, mitä hänellä on — puhumattakaan — hengestään!»\n\nJoel oikaisihe täyteen mittaansa, ja hänestä hehkui hänen esi-isäinsä,\nAntoinen, Gaspardin ja Portoksen sankaruutta.\n\nMarkiisitar mykistyi ihailusta.\n\n»Olisitteko siis valmis puolustamaan tätä epäjumalaanne ketä vastaan\ntahansa?»\n\n»Kyllä!»\n\n»Entä jos joku tekisi hänelle vääryyttä tai loukkaisi häntä —»\nBretagnelaisen kasvot valahtivat äärimmäisen kalpeiksi. Hetkisen hän\nseisoi hievahtamattomana paikallaan; sitten hänen vartalonsa näytti\nkasvavan; hänen pitkät hiuksensa näyttivät muuttuvan päätä kehystäviksi\nsäteiksi, kuten arkkienkeli Mikaelin kuvissa on laita; hänen huuliltaan\nolisi luullut pursuavan tulisia sanoja tulvanaan. Mutta hän vain jupisi\nontosti:\n\n»Tappaisin loukkaajan — vaikka hän olisitte te!»\n\n»Mitä?» kirkaisi markiisitar. »Tappaisitte minutkin? En ymmärrä, ettekö\nsiis tarkoittanut minua?»\n\n»Olisin valmis iskemään kuoliaaksi vieläpä kuninkaankin, jos kuningas\nmielisi pahaa Aurorelle —»\n\n»Aurorelle?» kertasi nainen, silmäillen häntä tyrmistyneenä.\n»Sanoitteko Aurore? Kenellä se nimi on?»\n\n»Sillä naisella, jota rakastan.»\n\n»Oi, rakastamallanne naisella?»\n\n»En ole milloinkaan rakastanut ketään muuta — en milloinkaan rakasta\nketään muuta kuin häntä, ja hänestä tulee vaimoni, niin pian kuin\nsaavutan sen, mikä tekee minut hänen kätensä ja hänen kiintymyksensä\narvoiseksi — nimen, aseman ja omaisuuden!»\n\nMarkiisitar kiskaisi käsivartensa irti puhujan käsivarresta, ja toisen\nnyt katsoessa häneen hämmästyneenä hän virkkoi lyhyesti:\n\n»Olemme perillä emmekä enää tarvitse ystävällistä apuanne.»\n\nHeidän edessään oli matala, synkeä ja epäsäännöllisesti rakennettu\ntalo, joka sijaitsi puutarhassa pihamaan takana korkeiden muurien\nympäröimänä. Kaksikerroksista rakennusta peitti taitekatto, ja sen\nmolemmissa siivissä sijaitsi säilytyshuoneita ja talleja. Kivien ja\nliuskakaton värin mukaan naapurit nimittivät sitä »Harmaaksi taloksi».\n\nVaunupihan ovi oli kadun puolella. Kolkuttimen kolahdettua siihen tuli\nvanha palvelija avaamaan, opastaen heidät kaikki pihalle.\n\n»Honorin, valjastuttakaa hevoset vaunujen eteen!» käski nainen, jota\nJoel oli erikoisesti seurannut hänen astuessaan kynnyksen ylitse.\n\n»Aiotteko te, madame, palata St. Germainiin?» tiedusti mies\nkunnioittavasti.\n\n»En; jään tänne. Vaunuilla kyyditään tämä herrasmies Palais-Royaliin.»\n\nHän nyökkäsi kylmästi bretagnelaiseemme päin, joka joutui yllätyksestä\ntoiseen.\n\n»Luullakseni hellyytenne viehättävä kohde, niin kaunopuheisesti\nkuvailtu, suvaitsee majailla juuri siellä tässä maailmassa?» ivasi hän.\n\nSamassa ilmestyi portaille noin kahdeksan vuoden ikäinen poika. Hänen\nyllänsä oli kuninkaallisen punainen samettipuku, runsailla kulta- ja\nhopealankaisilla kudoksilla koristettu. Hänen hienopiirteiset, mutta\nalakuloiset kasvonsa olivat älykkäät, mutta onnettomuudeksi hänellä oli\nkompurajalka, ja toinen jalka oli lyhempi kuin toinen. Hän nilkutti\nheittäytymään tumman naisen syliin, peittäen hänet suudelmillaan ja\nhuudahtaen riemuissaan:\n\n»Olette siis tullut kotiin vihdoinkin, rakas äiti! En voinut käydä\nvuoteeseen, ennenkuin näkisin teidät, koska pelkäsin teille jotakin\ntapahtuneen.»\n\n»Monsieur», lausui näiden hellyydenosoitusten vastaanottaja, »ettekö\nnäe markiisitarta, äitiänne?»\n\nNäin nuhdeltuna poika kääntyi markiisitar de Montespanin puoleen ja\ntoivotti hänelle: »Hyvää iltaa!» menemättä kuitenkaan hänen luoksensa.\n\n»St, st!» äänsi markiisitar, purren huultansa. »Onpa sinulla hätä, kun\nkasvattajasi on otettu pois luotasi vähäksi aikaa! Hyi! Sinun pitäisi\nolla vuoteessa tähän aikaan, Louis. Madame de Heudicourt, viekää hänet\nhuoneeseensa ja huolehtikaa siitä, että hänet pannaan vuoteeseen heti!»\n\nKasvattajatar astahti eteenpäin noudattaakseen määräystä, mutta pieni\nrampa purskahti itkemään ja takertui hänen hameeseensa.\n\n»Madame», pyysi tämä, »sallikaa minun järjestää tämä asia! Herttua\nei koskaan vaivu uneen, jollen minä laula häntä nukuksiin tai kerro\nhänelle satua.»\n\nLa Montespan näpsäytti sormiaan välinpitämättömästi.\n\n»Tehkää, kuten haluatte, te henkilöitynyt viisaus! Minä olen\nvaipumaisillani kasaan väsymyksestä ja aion levätä. Käskekää\npalvelijattareni tulla riisumaan minut!»\n\nJoel oli seisonut ihmeissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan.\n\n»Nuori herra», jatkoi markiisitar, »on aina hupakkomaista ottaa\nniskoilleen todellisen rakkauden taakkaa, mutta vielä pahempi seikka\nse on silloin, kun mies pyrkii saavuttamaan onnensa — silloin se on\nsilkkaa typeryyttä».\n\nHän ojensi kätensä nuorukaiselle, osoittaen eleillään, että tämän\npiti sitä suudella, ja Joel suuteli sen sormenpäitä. Ja markiisitar\npoistui portaita ylöspäin ryhti kuninkaallisena. Kasvattajatar oli\nseuraamaisillaan häntä otettuaan kasvattinsa syliinsä säästääkseen\nhäneltä portaiden kapuamisen vaivan, mutta ennen lähtöään hän huomautti\nnuorukaiselle, jonka kookas hahmo teki huutomerkin näköiseksi:\n\n»Chevalier Joel, tässä tulevat markiisitar de Montespanin vaunut,\njotka kiidättävät teidät, mihin haluatte määrätä. Jalo ystäväni jätti\nluultavasti kiittämättä teitä meille tekemästänne palveluksesta.\nMuistan sen hänen puolestaan. Jos milloinkaan tarvitsette apuanne,\ntulkaa empimättä kolkuttamaan tälle ovelle ja kysykää Françoise\nd'Aubignéta!»\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nFriquetin pikku pulmia\n\n\n»Maurilaisen torvensoittajan» ravintola sai nimensä onnellisten tai\nonnettomien olosuhteiden yhtymästä, joka epäilemättä johtui sen\noven yläpuolella heiluvaan ja kitisevään kilpeen puhaltavan tuulen\nomituisesta vaikutuksesta. Tähän tammisten puitteiden kehystämään,\nsäiden ruostuttamaan rautalevyyn oli aikoinaan joku Rafaelin taimi\nmaalannut suunnatonta torvea toitottavan maurilaisen kuvan. Talo oli\nPas-de-la-Muleksi nimitetyn kadun varrella, joka päättyi Place Royalen\nkaarikäytäviin. Se oli kunnioitettavan näköinen rakennus, sillä sen\nkatolla oli pippurirasiaa muistuttava torni ja sen julkisivu oli\nkivistä muurattu ja hirsiristikolla koristettu. Toinen kerros ulkoni\nkadun yläpuolelle, ja siinä oli ristikkoikkunainen huone, jossa isäntä\nmajaili yönsä, milloin ei ketään ratsastavaa vierasta saapunut. Muuten\nhän nukkui ylisillä hovimestarinsa — ainoan tarjoilijansa kanssa.\nAlakerta oli jaettu ruokasalin ja keittiön kesken, eikä niiden välissä\nollut edes väliseinää.\n\nKatuun rajoittuva osa oli luovutettu vieraille. Toisessa oli\nliesi, jossa olisi saattanut vartaassa paistaa kokonaisen härän.\nMutta pyhäpäivisin tämän jättiläispaistin sijalle pantiin lintu\ntai reisipaisti; nyt oli lampaanjalka pyörimässä vartaassa kahden\ntai kolmen takassa palavan halon edessä. Ei mitenkään olisi voinut\njärjestää alkeellisemmin tai käytännöllisemmin kuin oli tehty tässä\nruokalassa, jossa keittiö oli ruokasalin yhteydessä. Täällä pöydät\nja penkit kiilsivät vieraiden kyynärpäiden ja housujen taajasta\nhankauksesta. Tuolla taasen keittiön padat ja pannut huolellisesti\npuhdistettuina hohtivat kuin kultaiset ja hopeiset astiat, vaikka\nolivatkin vain kuparia tai tinaa,\n\nNiiden keskelle oli ripustettu pitkä miekka ja sen kanssa ristikkäin\npitkä paistinvarras, jota käytettiin ainoastaan suurina juhlapäivinä.\n\nMestari Bonaventure Bonlarron, isäntä, oli ollut sotilaana,\nennenkuin ryhtyi paistamaan ja paloittelemaan kananpoikia. Hän oli\npalvellut kersanttina Lafertén rykmentissä, saanut musketinluodista\nhaavan Enghienin herttuan kuuluisassa hyökkäyksessä Rocroin luona\nja perin vastahakoisesti luopunut aseista sekä vaihtanut lippunsa\nravintoloitsijan esiliinaksi. Eipä silti, että ammatinmuutos olisi\ntuottanut hänelle rahallista tappiota, sillä ravintola sijaitsi\nhyvin edullisella paikalla, ja siinä kävi paljon vieraita, koska\nse oli Place Royalen läheisyydessä. Mutta vain aluksi, niin kauan\nkuin oli muotina poiketa »Maurilaiseen» nauttimaan viimeinen ateria,\nennenkuin lähdettäisiin kaksintaisteluun, tai juomaan voittajan malja\nseurueen palattua kunniankentältä. Mutta Ludvig XIV ei ollut unohtanut\nFronde-kapinaa, jonka aikana hän oli saanut kestää paljon nöyryytyksiä,\nja hän vastusti kaksintaisteluja ankarasti.\n\n»Maurilaisen» vanhat, hyvät ajat olivat menneet, ja harvoin isäntä\nnäki rauhallisten vieraittensa joukossa yhden tai kaksi niitä sotaisia\nhenkiä, jotka aikoinaan kiroillen kalistelivat hänen ruoka-astioitaan\nhänen korvissaan, ja jalkojen tömistystä, jolla kerskurit haastoivat\nvastustajiaan mittelemään miekkoja.\n\nTänä sunnuntai-iltana mestari Bonlarron oli majatalossaan kahden\nkesken tarjoilijansa Bistoquetin kanssa. Edellinen oli kookas, luiseva\nmies, ja hänellä oli valkea keittäjän asu, mutta siinäkin hän osoitti\nolevansa sotainen, sillä hän oli kallistanut lakkinsa toiselle\nkorvalliselle ja hän asteli keittiön ja ruokasalin väliä mahtailevasti.\n\nHänen palvelijansa oli yksinkertainen, noin kaksikymmenvuotias\nnuorukainen, jolla oli pitkät, kömpelöt raajat ja jonka laihat kädet\nrikkoivat astioita enemmän kuin lemmenkaihoiset silmäykset särkivät\nsydämiä siinä kaupunginosassa.\n\n»Hitto vieköön!» huudahti majatalonpitäjä, keskeyttäen rauhattoman\nkävelynsä ja seisahtuen sotilaalliseen asentoon, »iäksi näkyvät menneen\nne kultaiset päivät, joina rahaa kourallisittain kieri valtakunnan\nylhäisimpien pusseista näille pöydille ja kellarini parhaita viinejä\nvalui kuin vettä. Kunpa vain porvarit kahakoisivat sotilaiden kanssa!\nMutta ei, he kaikki tyytyvät sinkauttelemaan ilkeitä sanoja toisilleen,\neikä kukaan paljasta edes veistä. Se on vimmastuttavaa! Kelpo mellakan\njälkeen saattaisin tarjota lammaspaistiani eloonjääneille, mutta\ntuossa se nyt on kärventyneeksi paistuneena! Meidän täytyy syödä se,\nBistoquet.»\n\nTarjoilija veti kasvonsa pitkiksi.\n\n»Kiitoksia oikein paljon, isäntä, mutta minä en pidä tummasta lihasta\n— tuo on musta kuin oven yläpuolella riippuva maurilaisen pää tai\nnokimöhkäle.»\n\n»No niin, pane se vadille ja vie se pöytään, sillä aikaa kun minä\nsuljen ikkunaluukut ja telkeän oven! Päivä on päättynyt.»\n\nJa keittäjä-majatalonisäntä lähti ovelle, mutta hänen parhaiksi\nehdittyään kynnykselle liversi hänelle riemuinen ääni velton\npariisilaisen mielistelevään sävyyn:\n\n»Terve kaikille, isäntä ja seurue! Kaikki kai hyvin? Sepä hauskaa! Niin\nminunkin laitani. Kuka jalo herra on tämän _casan_ omistaja, kuten\nitalialaiset sanovat?»\n\n»Minä, hyvä herra», vastasi Bonlarron, kumartaen vieraalle, joka saapui\nniin myöhään ja puhutteli häntä niin hilpeästi.\n\nTulija oli noin viidenviidettä vuoden ikäinen, mutta sellaisille\nmiehille ei ikä merkitse mitään. Eloisuudeltaan, iloisuudeltaan,\nsukkeluudeltaan ja pirteydeltään hän oli yhäti poika; mutta hän\noli _gamin de Paris_, joka olisi ollut valmis menettämään päänsä\nsaadakseen laskea pilaa _Grand Seigneurille_ tai syödä paavin\nlempiruokaa. Hänellä oli pienet, pyöreät kasvot, tuskin ryppyiset,\nvaikka hän oli kokenut kaikenlaisia pahoja säitä, sammumattoman\nkirkkaat silmät, jotka eivät hetkeäkään pysyneet paikallaan, pystynenä,\nulkonevat poskipäät, sitkeyden ja oveluuden merkki, ja terävä leuka.\nHänen yllänsä oli omituinen puku, jonka hän olisi voinut koota\ntaistelukentällä riistäessään asuja kaatuneilta: säärien ympärille\noli kiedottu nahkahihnat kuten Italian vuoristolaisilla; uumilla\noli espanjalaismallinen leveä, villainen vyö; hänen vartaloaan\nverhosi säämiskänahkainen takki, jollaisia käytettiin sotisovan\nalla; hänellä oli tikari ja miekka sekä myöskin mustepullo ja kynä,\njollaisia lakimiehet ja konttoristit kuljettivat napinlävessä takkinsa\nrintamuksella. Ja hänen päässänsä oli pieni lakki, jonka hirvittävän\nsuurta töyhtöä kiinni pitävä, kauhean iso lasipalanen oli leikattu\nvanhasta kirkonikkunasta, mutta sai nyt menestyksettömästi koettaa\nkäydä smaragdista.\n\nHänen ulkonäkönsä turmeli hänen jalkojensa muoto. Istuessaan hän olisi\nkäynyt täysikasvuisesta miehestä, mutta seisoessaan hän oli pelkkä\nkääpiö.\n\nHän sujahti ketterästi keskelle huonetta, jonka Bistoquet oli\ntehnyt valoisaksi sytyttämällä takasta ottamallaan päreellä kaksi\nkattolamppua. Senjälkeen hän jatkoi suulaasti odottamatta, että hänelle\npuhuttaisiin:\n\n»Hyvät herrat, näette edessänne tuhlaajapojan. Olen Pariisin\npoikia, olen nyt palannut syntymäkaupunkiini, verrattomaan,\njäljittelemättömään, ja myönnän olevani taaskin onnellinen. Olin\nnuoruudessani hyvin tunnettu tuomiokirkon seuduilla; jopa linnutkin,\njotka nokkivat murusia katukiveykseltä sen edustalta, tunsivat Renaud\nFriquetin.» Hän kohotti hattuaan mainitessaan oman nimensä. »Olin\nkuoripoika ja joutoaikoinani tarjoilija mitä hienoimmassa ryyppytuvassa\nRue de Calandren varrella. Terve teille, jotka myöskin olette jalon\nammattimme, Pyhän Bonifaciuksen ammatin, edustajia! Mutta älkää vain\nmissään nimessä luulko minun mielivän saada ilmaista ateriaa! Oh, en;\nolen hyvällä tiellä saavuttamaan omaisuuden — arvonimen, aseman ja\nkaikkea muuta sellaista. En ole matkustellut ja taistellut puolessa\nmaailmassa oppimatta jonkun verran. Vaikka olenkin pariisilainen,\nkäsitän kuitenkin asioita laajemmaltakin kannalta. Niin, olen Pikku\nFriquet, vaikka vanha kehno minut korventakoon, jos osaan kuvitella,\nminkä tähden!» Hän näpsäytti sormiaan ylenkatseellisesti. »Ikäänkuin\ntarvittaisiin jättiläistä, milloin on suoritettava tiukka tehtävä.\nEihän kuninkaamme ole minua pitempi, ei edes kuuluisien korkeiden\nkorkojen varassa, joilla hän kävelee.» Kädenheilautuksella hän kehoitti\nmajatalonomistajaa pitämään suunsa kiinni. »Mutta älkäämme keskustelko\nkuninkaallisista ja poliittisista asioista! Sallikaa minun mieluummin\npuhua itsestäni, vaikka se onkin vastenmielistä hienotunteisuudestani,\nsillä minusta on inhoittavaa toitottaa omia asioitani koko maailman ja\nsen vaimon tietoon. Lyhyesti sanoen, olen palannut syntymäkaupunkiini,\njossa olin poikana eloisan muiston jättäneen Fronden päivinä, ja\ntaskussani on suosituskirje meriministerille ynnä viisikymmentä\npistolia, joista saan kiittää hänen serkkunsa herra Golbert de\nTerronin, laivastonintendentin, anteliaisuutta, koska pelastin hänet\nhukkumasta La Rochellen satamassa. Kuten näette, ei tarvitse olla\nkolossi laittaakseen mahtimiehen kiitollisuudenvelkaan itselleen.\nNiinpä purjehdin La Rochellesta Havreen ja tulin Pariisiin aluksessa,\njoka toi minut laiturille. Nyt tarvitsen kunnon ateriaa ja kelpo\nvuodetta. Oletteko valmis antamaan palvelijallenne ne?»\n\n»Monsieur, minulla on huone, joka sopii teille ihailtavasti», vastasi\nmajatalonisäntä kunnioittavasti, kuten tulikin kaunopuhujalle, jolla\nlisäksi oli taskuissaan ministerille osoitettu suosituskirje ynnä\nviisikymmentä pistolia.\n\n»Se on hyvä! Otan sen huoneen.»\n\n»Jos teidän arvoisuutenne sitäpaitsi suvaitsee tyytyä oivalliseen\nlampaanjalkaan, jonka olin varannut omaa pöytääni varten —»\n\nTarjoilija piilotti hymyilevän suunsa kädellään.\n\n»Lampaanlihaako? Olen aina siitä kiihkeästi nauttinut. Yhä parempaa!\nSuvaitsen kyllä. Saatte nähdä, hyvä ystävä, että vaikka pariisilaisia\npidetään nirson herkuttelevina, osaan käyttää veistä ja haarukkaa\nkunnollisesti. Pahus minut periköön, jos jätän teille tähteeksi muuta\nkuin luun.»\n\n»Malttakaahan toki!» sekautui puheeseen toinen ääni kynnykseltä.\n»Toivottavasti säästätte minulle vähän.»\n\nKaikki pyörähtivät sinnepäin, eikä heidän ollut vaikeata nähdä\npuhujaa, sillä Joelin kookas hahmo täytti oviaukon. Hän oli tullut\ntänne erottuaan ylhäisistä naisista. Pimeässä harhaillessaan hän oli\nhuomannut valoa tuikkivan läheisellä kadulla sijaitsevasta majatalosta.\nHän suuntasi kulkunsa tätä majakkaa kohti ja tunsi onnekseen\nravintolankilven. Ovikin oli raollaan paremmiksi tervetuliaisiksi\nnälkäiselle matkalaiselle.\n\nNiinpä Joel astui rauhallisesti sisälle ja vartosi suotuisaa\ntilaisuutta esittääkseen vaatimattoman pyyntönsä, ollen pakotettu\nkuuntelemaan Pikku Friquetin helisevää puhetta, jonka loppu merkitsi\nhänen ateriatoiveittensa raukeamisen mahdollisuutta.\n\nIhmisen typeryyteen perustuva tosiasia on, että kääpiöt ovat aina\nvihanneet jättiläisiä. Friquet ei ollut poikkeus tästä perinnäisestä\ntavasta, sillä hän silmäili kookkaampaa vierasta julkean nenäkkäästi ja\ntiedusti hänen asiaansa riitaiseen sävyyn.\n\n»Ei asia, vaan nautinto toivottavasti», vastasi bretagnelainen.\n»Haluaisin, monsieur, muistuttaa teille sananlaskusta, joka teidän\nkaltaisenne matkailijan ja soturin on täytynyt kuulla vaeltaessaan\ntoivioretkeään tässä maailmassa. Siinä puhutaan lähimmäistemme\nauttamisen tarpeellisuudesta.»\n\n»Mitä tuolla kaikella tarkoitatte?»\n\nSankarimme heilautti hattuaan ja jatkoi mitä ystävällisimmin:\n\n»Tarkoitan, että minäkin olen saapunut kaukaa ja etsin majapaikkaa sekä\nsyötävää. En ole suinkaan pahoillani päästessäni jakamaan kanssanne\ntämän mainion talon herkkuja.»\n\nNyt oli isännän vuoro paljastaa päänsä ja kumartaa tälle toiselle\nmiekkamiehelle. »Sitäpaitsi kumpikin maksaa osansa», virkkoi\nmaaseutulainen. »Maksu tasan. Suostutteko?»\n\nJos pieni pariisilainen oli suostuvainen, ei hän ollut sennäköinen.\nHänen kasvoillaan oli hyvin hapan ilme, kun hän vastata säväytti\npitkälle nuorukaiselle:\n\n»Hitto teidät vieköön! Olen sen lammaspaistin tilannut ja pidän sen.»\n\n»Ette ole kohtelias», huomautti Joel rauhallisesti. »Mutta olen liian\njanoinen ollakseni nirso — kuiva kuin viiniseipään vanha vaarna.»\n\nJa ojentaen kätensä Friquetin pään ylitse ja isännän korvan ohitse hän\notti tarjoilupöydältä tinaisen kannun ja malttamatta tuskin hajusta\npäätellä, mitä siinä oli, tyhjensi lähes neljänneksen sen sisällöstä\nyhdellä siemauksella.\n\nTällä välin pienen pariisilaisen silmät alkoivat kiilua kuin kissan,\njonka hännälle on polkaistu.\n\n»Enkö kohtelias?» toisti hän äänekkäästi. »Vietävä! Oletteko saanut\npäähänne opettaa minulle käyttäytymissääntöjä — te, joka näytte\ntulleen Bretagnen rämeisiltä luhdilta, minulle, syntyperäiselle\npariisilaiselle? Vakuutan teille antavani iskuja ja sivalluksia\nsellaisille miehenroikaleille, jotka ovat uhanneet pistää minut\ntaskuunsa!»\n\n»Seis!» vastasi bretagnelainen kärsimättömästi. »Teidän ja minun ei\nkokoomme nähden maksa riidellä; pulmana on tyydyttää hampaamme, jotka\nnäyttävät olevan samanpituiset. Jollei eteemme panna jotakin syötävää,\nei kohta ole jäljellä muuta kuin miekkamme ja tikarimme, sillä syömme\ntoisemme elävältä — malttamatta edes nylkeä nahkaa. Sitäpaitsi», lisäsi\nhän verratessaan Bistoquetin huoneeseen tuomaa lampaanreittä Friquetin\nruhoon, »en voi mitenkään uskoa, että arvelette yksin syövänne\ntuonkokoisen paistin».\n\n»Minkä tähden niin?»\n\n»Koska sitä vastaan puhuu sääntö —»\n\n»Mikä sääntö, suvainnette?»\n\n»Päätöslaskusääntö: täytyy todistaa, että se teko voidaan suorittaa.»\n\nIsäntä hykersi kämmeniään, sillä sutkaus huvitti häntä suuresti, ja\nkarkeampi Bistoquet purskahti ääneen nauramaan.\n\nFriquet ponnahti ilmaan ikäänkuin rätisyttääkseen kantapäitänsä kuin\ntappelukukko, ja laskeuduttuaan lattialle hän oli vetäissyt miekkansa.\n\n»Mies, te olette loukannut minua, sillä tiedän kyllä itse, olenko pieni\nvai enkö. Mutta en salli siitä huomautettavan. Hitto soikoon! Saatte\nmaksaa näistä loukkauksista.»\n\n»Isännän sopii merkitä se laskuuni. Mutta ajatelkaahan, kun olemme\nsivaltaneet viilloksen tai pari ihoomme —»\n\n»Tunnutte olevan arka omastanne?»\n\n»Niinpä niin, kyllä; en tuonut vara-ihoa Bretagnesta.»\n\n»Totuus on se, että pelkäätte.»\n\n»Pelkään? En tunne kaikkia pariisilaismurteen sanoja enkä tiedä, mitä\ntarkoitatte.»\n\nJoelin lausuessa nämä sanat hymy huulilla lämpeni Bonlarron ilmeisestä\nmielihyvästä. Hänen tarjoilijansa nyki häntä hihasta.\n\n»Hyväinen aika!» ähkyi hän. »Aikovatko he tosiaankin katkaista\ntoisiltaan kaulan?»\n\n»Siltä näyttää», vastasi majatalonomistaja riemusta säteilevänä, »ja\njos vain onni suo toisen heistä kaatuvan lattiallemme, niin elpyy ehkä\nse tapa, että täällä syödään päivällistä kaksintaistelujen jälkeen sekä\naamiaista niiden edellä — mitä menettelytapaa sain kiittää varjoon\njoutuneen ravintolani entisestä suosiosta!»\n\n»Mutta kuningas on asetuksilla kieltänyt kaksintaistelut, isäntä.»\n\n»Kieltänyt!» murahti entinen sotilas, silmäillen palvelijaansa syvän\nsäälivästi. »Asetuksia on runsaasti kaikkia rikkaiden ja rahvaan\nhuvituksia vastaan. Jollei asetuksia olisi, miten voisi saada niiden\nrikkomisen tuottaman hauskuuden? Kas niin, tahdotko lyödä vetoa ottelun\ntuloksesta?» Hän tarkasti riitatoveruksia, jotka mittailivat toisiaan\nkatseillaan — bretagnelainen levollisena, hyväntuulisena, pilkallisena,\npariisilainen taas hermostuneena, kiihtyneenä, raivoisaksi yltyvänä.\n\n»Molemmat rohkeita, mutta toinen hermostunut kuin kissa, kun taas\ntoinen on kylmä kuin jääkarhu. Kumman puolesta lyöt vetoa pistolin?»\n\n»Isäntä, isäntä, teidän ei sovi päästää heitä iskuihin saakka. Teidän\ntulee sekautua asiaan. Teidän tulee käyttää arvovaltaanne.»\n\n»Käyttää miekkaani, niinpä kyllä.» Hän kiiruhti juoksujalkaa sulkemaan\noven, jotta ei kulkuvahti pääsisi häiritsemään, ja siitä huolehdittuaan\nhän käski tuoda miekkansa. Sitä noudettaessa hän kiskaisi valkean\nesiliinan yltänsä.\n\n»Luuletko, poika, minun mielivän seistä käsivarret ristissä\nherrasmiesten otellessa?»\n\n»Tarkoituksenne ei toki liene väittää, että tekin aiotte taistella?»\n\n»_Mordieu!_ Tietenkin tahdon taistella!»\n\n»Kenen kanssa? Voittajanko?»\n\n»Kehnoimman saapuvilla olevan miekkailijan — sinun kanssasi, tolvana!»\n\n»Minun kanssani?» kertasi tarjoilija pelästyneenä.\n\n»Me toimimme näiden herrasmiesten sekundantteina kunniasääntöjen\nmukaisesti. Sinä olet toisen puolella, ja minä toisen: niinpä — siis\ntaistelu vanhaan hyvään tapaan!»\n\n»Mutta eihän minulla ole miekkaa, isäntä!»\n\n»Saat käyttää pitkää, hopeoitua paistinvarrasta!»\n\n»Hyväinen aika!»\n\n»Niin, se on ehkä pitempi kuin minun puikkoni; mutta; se etu sinun\nsopii saada.»\n\nTällä välin Joel oli paljastanut säilänsä; mutta yrittääkseen vielä\nkerran rakentaa sovintoa hän lausui:\n\n»Kuulkaahan, syödään ensin; meillä on yllin kyllin aikaa mitellä\nmiekkoja senjälkeen.»\n\n»Ei, ei!» vastusti Friquet. »Nyt heti — _morbleu!_ Asiaan!» Ja miekka\nojossa hän uhkasi bretagnelaista, joka parhaiksi ennätti sijoittua\nhyökkäystä odottavan miekkailijan asentoon.\n\nVimmastunut pariisilainen syöksyi eteenpäin niin rajusti, että\nmiekkojen kahvat kalahtivat vastakkain. Onneksi Portoksen poika oli\nyhtä kylmäverinen oteltaessa terävillä säilillä kuin nuppipäisillä\nfloreteillakin; hän irroitti miekankahvat toisistaan ja astahti askelen\ntaaksepäin.\n\n»Ohoo!» ivasi tulinen pikku mies. »Goljat peräytyy.»\n\n»En peräydy; irroitin vain säiläni, ja kaikissa maissa, joissa;\nmiekkaillaan tieteellisesti, on säilän irroittaminen ottelutemppu eikä\nmerkitse peräytymistä.»\n\nNäin luennoidessaan maaseutulainen torjui pariisilaisen pistot tämän\nsyöksähdellessä vikkelästi, tulisesti ja monin tavoin, mutta ei\nsivaltanut ainoatakaan vastaiskua.\n\n»Tuhat tulimmaista, taidatte pitää minua narrinanne!» ärähti Friquet.\n\n»Ihan epäilemättä, monsieur», vastasi Joel rauhallisesti, ja survaisten\nsyöksypiston hän samalla virkkoi: »Jos olisin pistänyt oikein\ntodenteolla, olisitte nyt vartaassa kuin tuo lampaanreisi.»\n\nRaivostunut pikku sankari tunsikin pitkän säilän koskettavan\nkylkeään, mutta niin kevyesti, että asetta olisi saattanut luulla\ntylppäkärkiseksi.\n\n»Tämän täytyy loppua!» kivahti hän.\n\n»Olen aivan samaa mieltä», yhtyi sankarimme. »En halua mitään muuta,\nsillä olen nälkäinen ihan varpaankärkiäni myöten.»\n\nTehden valepiston, jonka hänen vastustajansa torjui pyöräyttämällä\nmiekkaansa, hän takerrutti pariisilaisen aseen omaan säiläänsä ja\nripeällä liikkeellä sinkautti sen huoneen toiseen päähän.\n\n»Lopettakaa koko juttu ja surmatkaa minut muitta mutkitta, mutta älkää\nriistäkö asettani!» kiljaisi vimmastunut pikku mies suu vaahdossa\nhäpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä. Mutta Portoksen poika pisti\naseensa takaisin tuppeen, huomauttaen: »Katsokaas, jos tappaisin\nteidät, emme aterioisi yhdessä.» Hän kävi nostamassa miekan lattialta\nja ojensi sen kumartaen Friquetille. »Toivottavasti», jatkoi hän\nvilpittömällä, sointuvalla äänellään, »ette nyt kieltäydy nauttimasta\nateriaa, jonka tähden niin uljaasti taistelitte».\n\nEi tullut kysymykseenkään olla suuttunut niin hyväntuuliseen mieheen.\n\n»Hei, isäntä, kattakaa pöytä kahdelle — kolmelle — kaikille haluaville!\nPyydän teitä kaikkia yhtymään minun ja sankarimme seuraan.»\n\nFriquet seisoi tuokion tappionsa masentamana; hän oli punehtunut\nja hämillään, samalla kun hän vapisi. Mutta vastustajan ylevyyden\nvoittamana hän astui Joelin luokse ja sanoi ääni hiljaisena, eloisaa\ntunnetta uhkuvana:\n\n»Hyvä herra, minä olin väärässä. Käyttäydyin moukkamaisesti\nrakentaessani äsken riitaa kanssanne sen sijaan, että olisimme vain\nsyöneet tuon käpälän. Aivoni panee kiihdyksiin kirottu kääpiömäinen\nvartaloni, ja hartaasti toivoisin pääseväni eroon ärtyisestä\nmielialastani. Se sopii huonosti pariisilaiselle, siis maailman\nhienostuneimmalle olennolle, ja lisäksi teitä kohtaan, joka selvästi\nolette aito herrasmies. Kuulkaahan nyt, suostutteko pitämään tätä\nolleena ja menneenä ja rupeamaan ystäväkseni?»\n\n»Erittäin mielelläni», vakuutti Joel, jäljitellen hänen menettelyään.\n»Tässä käteni; olkaamme ystävyksiä koko elinaikamme, kunnes kuolema\nmeidät erottaa. Ja nyt omistakaamme huomiomme syömiselle!» lisäsi\nhän hilpeästi. »Tämä miekkaileminen neljän seinän sisällä kiihoittaa\nruokahalua ihmeellisesti. Juodaan tuttavuutemme jatkumisen malja.»\nisäntä Bonlarron tähysti ympärilleen.\n\n»Pahus vieköön!» kivahti hän. »Mihin ihmeessä palvelijani on joutunut?\nSe pelkurien kuningas on tainnut pyörtyä.»\n\n»Olen täällä», hengähti hiljainen ääni pöydän alta, mihin mainio\nBistoquet oli piiloutunut.\n\nVeteraani silmäili häntä halveksivasti ja käski hänen rientää\npalvelemaan, »vaikka mielestäni oletkin vain huonosti sovelias\npalvelemaan pöydässä, jossa noin uljaat herrasmiehet! suvaitsevat\nistua».\n\nVieraat olivat pian lampaanreiden kimpussa; se oli ilmeisesti\nsitkeä ja kova, mutta vaikka se olisi ollut nahkaa, ei se olisi\npystynyt vastustamaan nälkäisten miesten hampaita! Sitäpaitsi\nviini oli »Torvensoittajassa» herkullista, ja kun oli ehditty\njälkiruokaan, istuivat kaikki neljä — sillä rypäleen mehu teki toiset\nsuvaitsevaisiksi tarjoilijaakin kohtaan — rattoisasti yhdessä.\nEntinen kersantti kertoi tarinoita leirielämästä, marsseilta ja\ntaistelukentiltä, tarjoilija laulaa piipitti itse sepittämänsä laulun,\nja uudet ystävykset pakisivat toiveistaan ja unelmistaan.\n\nFriquet, joka hänestä erotessamme oli kuoripoika ja viinikellarin\ntarjoilija, jumalallisen hengen ja viinin hengen satunnainen\npalvelija, oli todellakin harhaillut laajalti. Vihdoin hän herra\nGolbert du Terronin, La Rochellen yli-intendentin, kasvattamana oli\nsaanut jonkun verran tietoja laivastosta ja sodasta. Hän oli keksinyt\nuuden laivanmuodon nopeuden lisäämiseksi, ja eräät muut »nerokkaat\nlaitteet», kuten silloin sanottiin, taivuttivat intendentin lähettämään\npariisilaisen takaisin syntymäkaupunkiinsa, jotta nähtäisiin, eikö hän\nvoisi osoittaa valheelliseksi vanhaa sananpartta profeetoista.\n\nMaalaisherrasmies puolestaan, jonka hyvä viini teki yhtä avomielisen\npuheliaaksi, kertoi hänen syntymänsä edellä, hänen nuoruutensa aikana\nsekä matkalla ja kaupungissa sattuneista tapauksista. Älykkään kuulijan\nhuomiota herättivät Portoksen kolmen aseveljen nimet, joiden tuli olla\nnuorukaisen välikappaleina hänen tutkimuksissaan.\n\n»Seis!» huudahti hän. »Tunnen ainakin yhden niistä, joita te ette\ntunne.»\n\n»Onko se mahdollista?»\n\n»Hän on kapteeni d'Artagnan, ei kukaan sen vähäisempi!»\n\n»Kapteeniko?»\n\n»Punaisten ja mustien muskettisoturien molempia komppanioita komentava\nkapteeni. Olin pelkkä poika hänet nähdessäni, mutta poika ei unohda\nniitä, jotka ravistavat häntä korvasta ja antavat hänelle rahaa.\nTosin hän kerran lupasi leikata pois korvani — ja hän olisi saattanut\nsen tehdäkin, sillä ratsastin erään hänen ystävänsä varastetulla\nhevosella — ja hän palkitsi minua potkulla, jonka muistoa hellin.\nMillainen taistelija — teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä,\njona parlamenttineuvos Broussel vangittiin — silloin oli sellainen\nmellakka, jollaisia ei enää koskaan nähdä näinä rappeutuneina aikoina»,\nloruili Friquet, osoittaen sotilaan rattoisuutta, jota kuvastui myöskin\nmyhäilevästä isännästä. »Tiilikiviä ja kukkaruukkuja lenteli kuin\nlumihiutaleita, porvarit kiiruhtivat aseisiin, ja monsieur d'Artagnan\nseisoi vastassaan kaksituhatta karjuvaa ja hyppivää miestä ikäänkuin\nolisi ollut tuomiokirkosta tuotu kivikuva. Niin, hän oli niitä miehiä,\nniitä sankareita, joista olemme lukeneet! Nähdä sitten raukkamaisen\nväkijoukon häipyvän, muistuttaen mainitsemiani lumihiutaleita, kun hän\nnäki eskadronansa saapuvan. 'Tähdätkää — valmiit!' Mutta, _mordioux_,\njoka oli hänen lempikirouksensa — ennenkuin hän ehti komentaa:\n'Tulta!', oli väkijoukko kiitänyt joka taholle, ja Broussel raahattiin\nBastiljiin kahta nopeammin. Niinpä kyllä, uskokaa vain, että tunnen\nherra d'Artagnanin, urheista urheimman, mutta samalla viekkaista\nviekkaimman — mutta hänhän olikin tyypillinen gascognelainen — koko\nmaailman käskijä, jos hän olisi itse tahtonut.»\n\n»Tosiaanko!»\n\n»Esimieheni, Notre-Damen pedelli, oli myöskin aikoinaan erään kapteeni\nd'Artagnanin ystävän yksityisenä palvelijana — malttakaas tuokio! —\nsekin mies lienee ollut yksi mainitsemistanne kolmesta — no niin,\nmaisteltuaan viiniä, jota meidän viinikellaristamme hankittiin\nehtoollisastioita varten, päästi esimieheni Bazin useinkin kielensä\nvalloilleen. Niin, tämä herra d'Artagnanin erikoinen joukko ja hän\nsuorittivat mitä suurenmoisimpia asetekoja ennen minun aikaani.\nHe pitivät puoliaan kuuluisaa kardinaali Richelieuta vastaan, ja\nkardinaali Mazarin, se italialainen liehittelijä, oli heille peräti\nmitätön vastustaja! Jos etsimänne herrasmies oli kapteeni d'Artagnanin\nystävä, niin häntä kannattaa etsiä, sen takaan.»\n\n»Miten kapteenin on käynyt?» tiedusti Joel, tuntien sellaista\nhuojennusta, jota tunnetaan, kun alkaa häämöittää jotakin\nkouraantuntuvaa, vaikka on pelokkaasti odotettu pettymystä.\n\nFriquet ravisti päätänsä jo pahoillaan siitä, että hänen täytyi tuottaa\npettymys uudelle ystävälleen.\n\n»Juuri tässä kohdassa olen väärässä; olen nimittäin ollut vierinkivenä,\nkun taas, jos olisin pysynyt kirkollisessa ammatissani — tai\nravintolaihmisenä, olisin ollut pedelli, mitätöntä ulkonäköäni\nhuomioonottamatta, tai ravintolanisäntä kuten vierelläni istuva arvoisa\nBonifaciuksemme. En tiedä sen paremmin kuin tekään, kuka on kaupunkimme\nkirkon tai kuninkaan henkivartioston päämies.»\n\n»Älkää luottako saavanne apua minulta!» huomautti viinikellarin\nomistaja. »Siitä alkaen, kun hänen majesteettinsa loukkasi kelpo\nkaupunkiaan sijoittumalla asumaan sen ulkopuolella olevaan palatsiin,\nen ole enää saanut hovia ja varusväkeä koskevia tietoja. Kapteeni\nd'Artagnan saattaa olla kuollut tai eronnut palveluksesta, vaikka\nmeidän vanhojen soturien ruumiiseen henki onkin ihan kuin niitattu.»\n\n»On helppo tiedustella», esitti Friquet.\n\n»Miltä taholta?» kysyi bretagnelainen innokkaasti.\n\n»Muskettisoturien majapaikasta tietysti. Joitakuita vanhoja on vielä\nelossa, ja he kelpaavat ainoastaan 'vanhan kehnon uunin täytteeksi,\njolleivät he helli entisten komentajainsa muistoa.»\n\n»Olette oikeassa, hyvä ystävä. Lähin tehtävä on saada selko\nmuskettisoturien majoituspaikasta.»\n\n»Se on helppo juttu», vakuutti isäntä. »Koska he ovat kuninkaan\nhovikuntaan kuuluvia, ovat he seuranneet kuningasta Flandriaan.»\n\n»Totta sekin», myönsi Friquet, »mutta sota on loppunut. Kuulin\nkuninkaan palanneen Lilleen, ja sieltä siis on tietoja etsittävä.»\n\n»Vielä hetkinen!» pyysi Bonifacius-isäntä. »Teidän ei tarvitse mennä\nniin pitkälle, sillä kaikki muskettisoturit eivät liene lähteneet\nsinne. Osasto heitä lienee jätetty St. Germainiin kuningattaren\nhenkivartiostoksi. Tästä olen varma, koska tuonnoittain tapasin\nvarakreivi de Bregyn, asiakkaani, joka myöskin on muskettisoturi —\njäljelle jätetyn ratsueen korpraali onkin.»\n\n»Luuletteko hänen tietävän mitään kapteeni d'Artagnanista?»\n\n»Olisi naurettavaa, jollei hän tietäisi, sillä hänen on täytynyt\npalvella kapteeni d'Artagnanin komennuksessa, koska hän on kuulunut\nmuskettisotureihin kolmisenkymmentä vuotta —»\n\n»Kolmekymmentä vuotta», huudahti pariisilainen, »eikä vielä sysätty\nsyrjään. Luulisin häntä sopivammaksi käyttämään kainalosauvaa kuin\nmuskettia.»\n\n»Herra Friquet», vastasi isäntä, hymyillen isällisesti, »näin äsken,\nettä olette uljas herrasmies. Teistä tulee pelottava miekkailumestari,\nkun taltutatte maltittomuuttanne ja lujitatte teoreettista puoltanne.\nMutta vaikka teillä onkin nuoruus puolellanne, en neuvoisi teitä\nryhtymään otteluun herra de Bregyn kanssa, koska en tunne ketään paitsi\nehkä tätä naapuriamme, joka vetäisi hänelle vertoja ranteen voimassa.\nNiin, muskettisoturit ovat aina säilyttäneet sen maineen, että parhaat\nmiekkamiehet ovat heidän riveissään.»\n\n»Mitä, taaskin koljo?» ivasi parantumaton pariisilainen. »Mielelläni\ntunnustelisin tämän sotilaallisen Metusalemin kuntoa. Joka tapauksessa\nhänen loistava miekkailunsa ei ole auttanut häntä nopeasti edistymään\nurallaan.»\n\n»Nyt iskitte naulankantaan. Hänen pitäisi olla eversti tai\nkenraalimajuri, mutta hän on liian perso viinimaljalle ja liian\nkärkäs vetäisemään säilänsä tupesta sekä juoksemaan naisten jäljessä.\nHän juo ja pelaa ja liikkuu leveällä tiellä, joka vie kadotukseen,\nkuten te, herra, joka olette ollut kuoripoikana, tietänette\nparemmin kuin minä. Mutta hän on kuitenkin moitteeton herrasmies,\nlainaa rahaa niin ylhäisen näköisenä kuin soisi suosionosoituksen,\njuo kestävimmätkin päät pöydän alle ja on valmis taistelemaan,\nniin kauan kuin miekankahvassa on tynkäkin terästä. Tiedän hänen\nolleen kaksintaistelussa kymmenen kertaa, ja aina hän on oikaissut\nvastustajansa kentälle.»\n\n»Eläköön-huuto muskettisotureille», virkkoi Friquet nureksivasti. »Mutta\nparittomat numerot ovat onnekkaita, ja yhdestoista tai kolmastoista\nsaattaa kaataa hänet.»\n\n»Lähden St. Germainiin huomenna», huomautti Joel.\n\n»Tietenkin», yhtyi Friquet, »ja siihen mennessä nukutaan yhdessä siinä\nyläkerran huoneessa, johon otaksuttavasti voi aittaa kaksi vuodetta,\nsamoin kuin olemme yhdessä syöneet lampaanreiden». Hän koputti\nmaljallaan pöytää, huutaen: »Vielä malja, isäntä! Sitten levolle, joka\nmies! Minun pitää olla ministerin puheilla varhain huomenaamulla,\nja yrittäköönpä vain joku sihteereistä laskea pilaa minusta!» Hän\npöyhistihe voitonriemuisesti ja lisäsi: »Kun hartioillani ori kuninkaan\nasetakki, tekee se minut tuumia pitemmäksi, eikä kukaan epää minulta\nansaitsemaani kunnioitusta.»\n\n»Kuinka kauan tarvitsen päästäkseni St. Germainiin?» tiedusti\nmaaseutulainen.\n\n»Enintään noin kaksi tuntia kunnollisen postihevosen selässä, jollaisen\nsaanette vuokratuksi», vastasi majatalonomistaja.\n\n»Se sopii», äänsi sankarimme, joka ei ollut unohtanut neiti du\nTremblayta. »Ehdin takaisin iltamessun ajaksi.»\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nYksi tietolähde tukossa\n\n\nHeinäkuun alussa kello kaksi iltapäivällä kuumensi paahtava\nauringonpaiste katukiviä, jotka ovat aina olleet jalankulkijain kauhuna\nja hevosenkengittäjäin riemuna hyvässä St. Germainin kaupungissa.\nVanhan linnan pääportin edustalla asteli edestakaisin kaksi\nmuskettisoturia olallaan ase, josta heidän rykmenttinsä oli saanut\nnimensä, kun taas kaksi muuta, vapaavuorolla olevaa, istui vallihaudan\nreunalla jalat riippumassa ilmassa ja miekka heilumassa niiden välissä.\nToiset ajat, toiset nimet — nyt ei joukko-osastossa ole sellaisia nimiä\nkuin Du Verger, De Bellière ja niin edelleen, vaan Gace ja Hericourt,\npalvelusvuorolla olevat, ja Champagnac ja Escrivaux, joutilaina istuvat.\n\nAito espanjalaiseen tapaan kuningatar Maria Theresa vietti\n_siestaansa_, ja hovi noudatti hänen esimerkkiään. Niinpä vahtisotilaat\nhaukottelivat niin, että heidän leukansa oli mennä pois sijoiltaan,\nheidän vallihaudan partaalla istuvat kumppaninsa torkkuivat, ja\ntoisella heistä oli jäljellä parhaiksi voimia nykäistä toista ja\nvirkkaa:\n\n»Escrivaux, katsohan tuonne, tenniskentälle päin — mitä arvelet tuosta\noudosta hahmosta?»\n\n»Siinähän on oikein elävä bretagnelainen, juuri maaseudulta tullut»,\nvastasi toinen vilkaistuaan osoitettuun suuntaan. »Kookas miekkonen,\ntotta vieköön! Mutta hänen täytyy olla hornamaisen sitkeä, kun hän\nei paahdu ihan käppyräksi uskaltauduttuaan kuninkaan valtatielle\nsellaisessa kuumuudessa, jossa raavaanreisi paistuisi.»\n\nTulija oli ystävämme Joel; hän oli kaupunkiin saavuttuaan jättänyt\nhevosen, jolla hän oli ratsastanut Pariisista »Sullyn jalavan»\nmajataloon, ja asteli nyt pitkin linnan muurin vierustaa.\n\n»Hän on tulossa tänne», jatkoi herra de Champagnac. »Hänellä täytyy\nolla jotakin asiaa meille», arveli herra d'Escrivaux, »ikäänkuin\ntällaisella säällä tekisi mieli keskustella asioista!»\n\nTulija seisahtui ja kumarsi muskettisotureille tavalliseen\nystävälliseen tapaansa.\n\n»Hyvät herrat», alkoi hän, »saanko tiedustaa, ettekö kuulu johonkin\nkuninkaan muskettisoturien komppaniaan?»\n\n»Kuulumme, kuten asumme pitäisi teille ilmaista.»\n\n»Olemme valmiit palvelemaan teitä», lisäsi Ghampagnac kohteliaasti,\nsamalla kun molemmat nousivat pystyyn ja vastasivat tervehdykseen.\n\n»Ystävällinen tervehdyksenne rohkaisee minua esittämään teille\nkysymyksen —»\n\n»Jatkakaa, monsieur!»\n\n»Olemme perin iloisia voidessamme tehdä teille palveluksen.»\n\nTaaskin kumartelua, kunnes Joel pitkitti:\n\n»Haluaisin vain kysyä, tiedättekö mitään kapteeni d'Artagnanista —»\n\nTällä välin vahdit olivat siirtyneet keskustelijain luokse ja\nkuuntelivat musketti lepoasennossa. Kun tämä taikamainen nimi\nmainittiin, kirposi kaikkien neljän huulilta ihaileva huudahdus.\n\n»Kapteeni d'Artagnan! Tämän rykmentin ylpeys, jonka värejä meillä on\nkunnia puolustaa! Ei kukaan ole koskaan johtanut muskettisotureita\nsuurempaan kunniaan eikä esiintynyt tarmokkaammin eikä isällisemmin!\nHän on sellainen sankari, jonka urotöitä historian runotar väsyi\nlaulamaan. Ja hän on säilynyt muistissa uljaimpiin ja loistavimpiin\nkuuluvana upseerinamme!»\n\nTämä puhe tehosi Portoksen pojan sydämeen.\n\n»Kiitoksia, hyvät herrat!» virkkoi hän. »Teette minut ylpeäksi ja\niloiseksi, sillä upseeri, josta puhutte, oli isäni ystävä.»\n\n»Siinä tapauksessa onnittelemme teitä», yhtyi herra de Gace puheeseen,\n»sillä kapteeni ei siroitellut ystävyyttään tuhlailevasti, eikä sitä\nsaavuttanut ainoakaan mies, joka ei myöskin ollut hankkinut itselleen\nritarinkannuksia taistelukentällä».\n\n»Vielä joku sana», pitkitti tiedustaja. »Puhuitte kapteenin muistosta\nikäänkuin hän olisi kuollut.»\n\n»Hänhän onkin ollut poissa armeijan luetteloista viimeiset\nkaksikymmentä vuotta», vastasi Hericourt. »Ei kukaan meistä ole häntä\ntuntenut, ja vain kerhossamme kerrottujen tärinäin nojalla tiedämme,\nkuinka arvokkaan palvelijan kuningas hänessä menetti.»\n\nJa ikäänkuin he kaikki olisivat sitten halunneet näyttää, ettei tämän\nsoturin muistotietojen ainoakaan luku ollut heille tuntematon, he\npuhuivat toinen toisensa jälkeen:\n\n»Kapteeni d'Artagnan kaatui Frieslandin sotaretkellä — Tykinkuula osui\nhänen rintaansa — Juuri samana päivänä hän valloitti väkirynnäköllä\nviimeisen linnoituksen, joka hänen saamiensa ohjeiden mukaan piti\nanastaa hollantilaisilta — Ja lisäksi ihan samalla hetkellä, jolloin\nhänen majesteettinsa sanansaattaja ojensi hänelle Ranskan marskin\nvaltakirjan ja sauvan.»\n\nSankarimme pää painui nuokuksiin.\n\n»Kuollut!» huudahti hän. »Minun olisi pitänyt niin otaksuakin, mutta\nsittenkin tämä totisesti kirvelee sydäntäni. Hyvät herrat», lausui hän\nääneen, saavutettuaan jälleen itsehillintänsä, »koska olette sallinut\nminun käyttää hyväkseni ystävällisyyttänne, suokaa minun esittää vielä\nyksi kysymys».\n\n»Antakaa tulla!»\n\n»Tuntuuko joku niistä kolmesta nimestä, jotka nyt lausun, korvissanne\nennestään tutulta? _Atos, Portos, Aramis_?»\n\nKaikki neljä soturia näyttivät miettivän, mutta vihdoin he vastasivat\nnyt ensi kerran kuulleensa nämä omituiset nimet. Joel kumarsi\nsanoakseen jäähyväiset.\n\n»Siispä minulla ei ole muuta tekemistä kuin lausua teille julki\nkiitollisuuteni.»\n\nMutta Escrivaux, joka tunsi myötätuntoa häntä kohtaan hänen ilmeisen\npettymyksensä johdosta, pidätti häntä.\n\n»Malttakaahan, malttakaahan! Eivätköhän ne saata olla niiden kolmen\npelottoman muskettisoturin nimet, joita nimitettiin eroamattomiksi?\nHerra d'Artagnanin kanssa, joka siihen aikaan oli kuningattaren\nhenkivartiosotilaana palveleva aatelismies, he puolustivat La Rochellen\npiirityksen aikana St. Gervaisin vallinsarvea suurta kalvinilaisjoukkoa\nvastaan. Hyvät herrat, muistattehan kertomuksen ruokaliinasta, jonka\nkumppanimme kiinnittivät lipuksi puolustamilleen muureille ja johon\nkuningas Ludvig Kolmastoista käski ommella kultaiset kuninkaalliset\nliljat?»\n\n»Tietystihän sen muistamme», vastasi Champagnac. »Olette arvannut\noikein. Mutta kaikki se tapahtui niin kauan sitten. Edellisen kuninkaan\nhallitessa —»\n\n»Eikä», huomautti Gace hymyillen, »vanhinkaan meistä ole yli\nkolmenkymmenen ikäinen».\n\n»Komppaniassamme on ainoastaan yksi mies, joka saattaisi antaa teille\ntietoja tässä suhteessa», jatkoi Hericourt, »ja hän on korpraalimme\nherra de Bregy, joka ei aina ole puhetuulella —»\n\n»Ei, milloin hän on jättänyt rahansa korttipöydälle —»\n\n»Tai järkensä viinipulloon —»\n\n»Missä tämän teidän herra de Bregynne voi tavata?» kysyi bretagnelainen\noman ajatuksensa vallassa.\n\n»Hänen lempiravintolassaan Rue Vachesin varrella —»\n\n»Tai Rue Poteau-Jurén peliluolassa —»\n\n»Jollei hän ole viivästynyt matkalla jäätyään kurittamaan jotakuta\nroikaletta tai riitelemään jonkun porvarin kanssa, koska tällä on liian\nsievä tytär —»\n\n»Seis! Siinä paha, missä mainitaan», keskeytti Escrivaux. »Tuolta hän\ntulee kuninkaan koiratarhan muurin takaa.»\n\n»Olet oikeassa», yhtyi Champagnac. »Olkaa varuillanne, kumppanit!\nTuo vanha karhu on sysännyt hattunsa vinosti kallelleen, mikä on sen\nmerkki, että hän on tavallista äkäisempi. Noudattakaa neuvoani älkääkä\npuhutelko häntä juuri nyt!» lisäsi hän maalaisherrasmiehelle.\n\n»Kiitoksia!» kuului jälkimäisen vastaus, samalla kun hän naurahti.\n»Olen ennenkin joutunut vastakkain äkäpussien kanssa ja suoriutunut\nhyvin.»\n\nTällä välin korpraali de Bregy asteli rehentelevästi hänen luoksensa,\nkalistellen säämiskänahkaisten saappaittensa kannuksia ja pudistaen\nhattunsa punaisen töyhdön korvalliselleen, niin että se näytti olevan\nputoamaisillaan.\n\nTämä »helläpää», kuten sotilaskielessä nimitettiin sotapalveluksen\nteräskypärin ärryttämiä veteraaneja, oli rakenteeltaan atleettimainen.\nHänen tulipunaisen uumatakkinsa alta, jossa heloitti kultakudoksinen,\nsäteitään eri tahoille lähettävä aurinko, pistivät silmään hänen leveät\nja vankat hartiansa samoin kuin rinta, joka oli täydelleen koko hänen\nmuun olemuksensa mukainen. Ainoastaan sellainen ruumiinrakenne saattoi\nuhmailla irstailun ja mässäilyn täyttämää elämää. Kaikki hänessä\nkuvasti sitä häikäilemätöntä ja riidanhaluista itseluottamusta, joka\njohtuu herkulesmaisten voimien ja kaikki koetukset kestävän rohkeuden\ntietoisuudesta. Siitä johtui myöskin hävytön julkeus, joka houkutteli\nmitä rauhallisintakin ihmistä hänen pilkallisen katseensa nähtyään\ntarttumaan hänen kurkkuunsa ja pieksämään hänet säädylliseksi.\n\n»Mitä nyt, somat junkkarit! Tällä tavoinko käyttäydytte vahdissa\nollessanne? Mistä saakka, paholaisen nimessä, ovat määräykset sallineet\nsotilaan ollessaan tehtävissään pakista siviilimiesten kanssa? Kaiken\nsen nimessä, mikä on pyhää, tietääkseni vain vento sydämeni estää minua\nlähettämästä teitä kaikkia arestiin sellaisen käyttäytymisen vuoksi.»\nNiin hän jymisi.\n\n»Herra korpraali», lausui Ghampagnac, »tämä herrasmies haluaa puhutella\nteitä».\n\n»Mikä herrasmies?»\n\nJa keikautettuaan päänsä takakenoon hän tähysti bretagnelaista\nniin ylenkatseellisesti, että tämä tunsi kasvojensa lehahtavan\nsuuttumuksesta punaisiksi. Mutta hilliten nopeasti itsensä,\nmuistaessaan päämääräänsä, hän alkoi:\n\n»Herra korpraali, tulen mestari Bonlarronin luota —»\n\n»Rue Pas-de-Mulen varrella asuvan ravintoloitsijanko? Mainio\nravintolanisäntä se mies, tai manalan liekit minua korventakoot!\nParhaat juomat, mitä ikinä olen nieleksinyt! Jos olette tullut minua\nkarhuamaan, saatan sanoa teille, että olisitte tehnyt viisaammin,\njos olisitte jäänyt hänen kellariinsa tyhjentämään hänen tilavinta\ntynnyriään, sillä tuo Vilarceaux-lurjus, kuninkaan koiranhoitajain\npäällikkö, nylki viimeisen pistolini _piquetissä_.»\n\n»En tiedä mitään veloistanne —»\n\n»Mitä te sitten tiedätte, kautta paholaisen sarvien? Minusta ette\nnäyttänyt kankeakieliseltä tullessani tänne, sillä lörpöttelitte kuin\nharakkaparvi näiden sotilaitteni kanssa.»\n\nMaaseutulaisherrasmies ponnisti tahtoaan tukahduttaakseen yltyvän\närtymyksen, jonka tämä outo tervehdys varovaisuudesta ja viisaudesta\nhuolimatta hänessä nostatti. Hän esitti tälle karkealle soturille\nlyhyesti, mitä hän halusi.\n\n»Atos, Portos ja Aramis?» ärähti korpraali, nykien viiksiään\npahantuulisesti. »Niin, kyllä muistan heidät kaikki. Atos oli mahtava\nylimys, kreivi, jonka tilan nimen olen unohtanut — joka saattoi meidät\nvarjoon ylhäisellä käytöksellään ja uhkealla esiintymisellään — mikä\nei pelastanut häntä kuolemasta vanhan koiran tavoin kartanossaan\nBlaisoisissa.»\n\n»Entä toiset kaksi?»\n\n»Aramis ja Portosko? Aramis oli pappi, joka toisinaan käytti\nmuskettisoturien asua; ja Portos oli pöyhkeilijä, jättiläinen —»\n\n»Saakeli!» pamautti nuori mies, ja hänen äänensä vapisi, sillä hän puri\nhuuliaan niin, että niistä tihkui verta. »Tepä ette puhu lievin sanoin\nentisistä asekumppaneistanne.»\n\n»Ah», murahti veteraani vihamielisen katkerasti. »Juuri he nauttivat\nkaikki hedelmät, kun taas minun tuomittuna ruostumaan alhaisessa\nasemassa on ollut pakko kiristää vyötäni pari reikäväliä vain\nsäästääkseni jokapäiväistä juomaani ja kannikkaani varten.»\n\n»Mutta nämä Aramis ja Portos?»\n\n»Niin, Aramiksesta tuli piispa ja Portoksesta parooni — mitkä kuninkaan\nsuosionosoitukset he ehättivät palkitsemaan kapinoitsemisella ja\nepäkiitollisuudella.»\n\n»Mitä tarkoitatte?»\n\n»Sitä, että Vannesin piispa ja vapaaherra du Vallon olivat sekautuneet\nFouquetin kanssa suureen salaliittoon, joka johti tämän ministerin\nvangitsemiseen. He olivat johtajina puolustamassa Belle-Isleä kuninkaan\nsotavoimia vastaan ja pujahtivat tiehensä ankarien iskujen aikana.\nOlen nähnyt oikeudenpäätöksen, jossa heidät tuomittiin kuolemaan\nmaankavalluksesta.»\n\nNuorukainen oli valahtanut valkeammaksi kuin hänen paitansa kaulus oli;\nhänen silmistään singahti säihky, joka teki katselijat levottomiksi, ja\nhänen vavahtelevilta huuliltaan kirposi tämä harmia uhkuva vastalause:\n\n»Portos kavaltaja — mahdotonta! Te valehtelette!»\n\nTämän kuultuaan de Bregy suorastaan mylvi. Hänen otsasuonensa\npaisuivat pullolleen; hänen leveät kasvonsa, muuttuivat punaisista\nsinipunerviksi, ja hänen kätensä kouristui miekankahvaan. Haasteen\nsinkauttanut nuorukainen menetteli samoin, mutta Champagnac ja\nEscrivaux heittäytyivät heidän väliinsä.\n\n»Hyvät herrat, ajatelkaa, mitä mielitte — paljastaa miekkanne kuninkaan\nasunnon edustalla!»\n\nKorpraali painoi puolittain esille vedetyn säilänsä takaisin tuppeen,\nastui ärsyttäjänsä eteen, tuijotti hänen silmiinsä ja sanoi, huonosti\nhilliten vihaansa: »Nuori mies, olette lausunut sanan, joka tekee\nteidät samanikäiseksi kanssani.»\n\n»Käsitän, mitä siitä johtuu», vastasi Joel, »ja olen valmis pitämään\npuoliani».\n\nSamassa kajahti kellotornista kolme lyöntiä. Neljä sveitsiläistä\nhenkivartijaa saapui korpraalin johtamina vapauttamaan muskettisoturit\nvahtipalveluksesta. Kun vaihdos oli tapahtunut ja tunnussanat\nilmoitettu, virkkoi muskettisoturien korpraali molemmille\nvahtisotilailleen: »Herrat d'Hericourt ja de Gace, käykää viemässä\nmuskettinne vahtihuoneeseen! Tulkaa sitten seuraamme tuonne metsään!\nTämä muukalainen ja minä lähdemme kävelemään terveydeksemme.»\nKorostaessaan viimeistä sanaa hän näytti joltisenkin hyvät ja\nvankat hampaansa virnistäessään tiikerimäisesti. »Myöskin herrat\nd'Escrivaux ja de Champagnac tulevat mukaamme. Jokainen tulee yksin,\njotta emme herätä huomiota. Kohtaamme toisemme Saint Fiacren tammen\ntienristeyksessä.»\n\nYhdessä riitaveljet astelivat metsässä, mielissään puiden varjosta\nniin helteisenä päivänä. Muskettisoturi otti hatun päästänsä ja\npuhkui hyräillessään vanhaa marssilaulua. Hiki valui virtoinaan hänen\notsallaan. Väitetään, että kuoleman lähestyessä näkee menneen elämänsä\ntapahtumat kuvasarjamaisesti. Joel näki mielessään rakkaan Bretagnensa,\nJättiläisen haudan, vyöllänsä riippuvan miekan sammaltuneesta maasta\nesille pistävänä ja kuolevan äitinsä kasvot. Mutta tällä kertaa niillä\noli kova, tuima ilme, ja Joel oli kuulevinaan äitinsä kuiskaavan:\n\n»Puolusta isäsi kunniaa!»\n\n»Olemme perillä», lausui de Bregy, merkityksellisesti korostaen\nsanojaan. »Tässä on matkanne loppupää.»\n\nTällä ruohon peittämällä aukeamalla yhtyi useita teitä, muodostaen\ntähtimäisen kuvion. Sen keskellä kohosi vanha tammi muratin ja sammalen\nverhoamana, ja sen ontoksi lahonneessa solmukohdassa oli kipsinen Saint\nFiacren, puutarhurien suojeluspyhimyksen, patsas.\n\n»Meidän sopii alkaa, milloin vain haluatte», vastasi bretagnelainen\nmaltittomasti.\n\n»Älkää hätäilkö, poikaseni!» varoitti toinen pilaillen. »Meidän täytyy\nvarrota sekundanttejamme, koska en halua väitettävän, että teurastan\npieniä lapsia kuten arkkiviisujen peikko.»\n\nMuskettisoturit saapuivat kukin eri polkua myöten.\n\n»Hyvät herrat», esitti iäkäs miekkamies, »kaksi teistä ruvennee\nhyväntahtoisesti tämän nuoren tappelukukkomme sekundanteiksi, kun taas\ntoiset kaksi ovat minun avustajinani. Te ette tietenkään saa sekaantua,\nvaikka mitä tapahtuisi, paitsi mikäli sekundantin velvollisuus niin\nmäärää, ja tarvittaessa todistatte, että taistelu oli asianmukaisesti\njärjestetty ja että surmasin tämän herrasmiehen sääntöjen mukaisesti.»\n\nSotilaat tottelivat äänettöminä. Escrivaux ja Champagnac sijoittuivat\nbretagnelaisen vierelle, ja molemmat muut jäivät esimiehensä\nläheisyyteen. Kaikkien neljän kasvoilla oli murheellinen ilme, ja he\nsilmäilivät sankariamme epäilemättömän säälivästi hänen paljastaessaan\nmiekkansa. Mainittava kuitenkin on, että tämän sankariaikoja\nmuistuttavan, taitavasti käsitellyn aseen näkemisellä oli väkevä\nvaikutus. Hänen vastustajansa vuoroin oikaisi oikean kätensä sormet ja\nvuoroin puristi ne nyrkkiin tunnustellakseen lihasten joustavuutta sekä\npolki jalkaansa.\n\n»Olen valmis, monsieur», äänsi Joel.\n\nSoturi viskasi majavannahkaisen hattunsa nurmikolle ja vetäisi\nmiekkansa esille. Hän taivutti polviaan pari kertaa harjoitellessaan\nhyökkäystä ja huomautti pilkallisesti:\n\n»Ettekö halua sanoa mitään näille herrasmiehille, ennenkuin alamme?»\n\n»En.»\n\n»Pitäkää sitten varanne!»\n\n»Se on aikomukseni.»\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa kalahtivat säilät vastakkain, ja heti\nluiskahti korpraalin huulilta kirous, sillä hän oli oivaltanut,\nettei hänen tehtävänsä ollut niinkään helppo, jos hän aikoi nujertaa\nbretagnelaisen nopeasti. Viimeksimainittu ei ollut säpsähtänytkään\nhänen hyökätessään, vaan seisoi paikallaan kuin kuvapatsas käden\nkoneentapaisesti liikutellessa miekkaa.\n\n»Kas, kas, pojassa on rahtunen paholaista», mutisi vanha soturi. »Aioin\nvain panna hänet makaamaan muutamiksi viikoiksi. Mutta nyt minun\ntäytyykin järjestää hänelle lopullinen lähtö.»\n\nViiksiään pureksien hän yritti peräkkäin hyökkäillä vartti- ja\nterssiasennoissa, syrjäyttäen yleiset miekkailutavat ja sysäten\npistonsa niin päättävästi ja taitavasti, että se huolestutti\nkatselijoita, samalla kun häntä hämmästytti, että hyökkäykset aina\ntorjui järkkymätön teräs, sillä hän luuli yksin tuntevansa nämä\ntemput — rykmentissä perintönä kulkeneet. Se oli hirvittävän ja\nlumoavan kiinnostava näky, ja siinä oli jännittäviä kohtauksia, joita\nkatselijat tarkkailivat levottoman uteliaina. Vastustus, johon vanha\nrehentelijä ei ollut tottunut, ällistytti ja ärsytti häntä. Se sai\nhänet asteittain menettämään harkintakykynsä ja kylmäverisyytensä;\nhänen aivojaan huimasi, ja se hämäsi hänen katsettaan ja kangisti hänen\nkäsivarttaan. Hän tunsi tämän haitan ja kävi kahta kiihkeämmäksi,\nmuuttuen kammottavaksi suunsa vaahdotessa ja verestävien silmiensä\npullistuessa ulos kuopistaan. Kerran hän astahti taaksepäin, ponnahti\nsitten eteenpäin ja survaisi yläpiston, jonka olisi pitänyt tunkeutua\nvastustajan kauluksen lävitse ja puhkaista hänen kaulansa. Mutta Joel\nnäytti ennakolta odottaneen tätä italialaisten miekkailumestarien\nvanhaa temppua, sillä hän kyykistyi niin vikkelästi, että säilä sujahti\nhänen päänsä ylitse. Hänen oikaistessaan polvensa hän ja pettynyt\nmiekkamies joutuivat melkein kiinni toisiinsa. Hän olisi saattanut\nnyt läheltä iskeä hänen armoilleen jäänyttä miestä, mutta hän tyytyi\nluomaan korpraaliin sellaisen silmäyksen, jollaiset ilmaisevat\nvastustajalle, ettei hän saa odottaa sääliä, kun toimeenpanon hetki\ntulee.\n\nOttelun eri vaiheiden vaikutuksesta de Bregy nyt epäili itseään, ja\ntoinen sai itseluottamusta, minkä saattoi lukea hänen kasvoistaan.\nVälttääkseen alaspäin suunnattua sivallusta hän hypähti ketterästi\ntaaksepäin, mutta hänen vasen jalkansa lipesi, ja tehden luonnollisen\nliikkeen Joel pisti viivasuorasti ja miekan kärki katosi hänen\nvastustajansa rintaan. Jälkimäinen pysyi pystyssä tuokion ja koetti\npuhua, mutta veritulva tukehdutti hänen äänensä. Horjuen hän pudotti\nmiekkansa ja vei molemmat kädet haavan kohdalle; sitten hän romahti\nruohikolle kuin juuriltaan kiskaistu puu.\n\nJoel nojautui puuta vasten, ja hänen jokaisen hiuksensa nenässä\nhelmeili hikipisara. Hänen voittonsa tuntui unelta. Hän tuijotti\nsäikähtyneenä miekkaansa, jonka kärki oli punainen ja jonka hänkin oli\npudottanut maahan, ja korpraaliin, joka virui selällään vanhan tammen\njuurella. Voitetun laajentuneet silmät näyttivät tarkkailevan häntä,\nja hänen huulillaan näytti pyörivän kirous tai uhkaus. Tietämättään,\ntahtomattaan Joel kumartui hänen puoleensa, hänen huuliltaan lähti\nhuokauksentapainen, ja vain nuoren miehen korviin kantautuivat nämä\nmitä hiljaisimmin kuiskatut sanat:\n\n»Se on Portoksen pisto!»\n\nJoel oli kostanut isänsä herjaajalle salaisella, vain muutamien\nrykmentin jäsenien tuntemalla pistolla.\n\nSekundantit lausuivat toisilleen muutamia sanoja sellaisiin tekoihin\ntottuneiden miesten tapaan.\n\n»Emme voi tehdä mitään.»\n\n»Emme mitään, jollemme ilmoita metsänhoitajille, jotka kantavat ruumiin\nSt. Germainiin.»\n\nChampagnac ja Escrivaux lähestyivät epämiellyttävän upseerinsa\nvoittajaa.\n\n»Monsieur», huomautti toinen heistä, »teidän on viisainta laittautua\npois tästä paikasta niin pian kuin mahdollista, koska kuninkaan\nasetukset kaksintaisteluja vastaan ovat ankarat eikä poliisien kanssa\nole leikittelemistä».\n\n»Emme tietenkään ole koskaan nähneet teitä.» Niin virkkoi toinen.\n»Herra de Bregyn on täytynyt saada surmansa jonkun tuntemattoman\nkädestä, kuten sanomme, kun meiltä kysytään. Mutta katsokaas! Joku on\ntulossa tänne. Poistukaa hetkeäkään hukkaamatta!»\n\nJoel sopersi muutamia sanoja kiitokseksi. Nostettuaan maasta isänsä\nkostavan miekan hän koneellisesti pyyhki sen puhtaaksi kourallisella\nlehtiä ja pisti sen takaisin tuppeen. Senjälkeen hän poistui, kävellen\nkuin juopunut.\n\nFriquet ja Bonlarron odottivat häntä illalliselle hänen saapuessaan\nheidän luoksensa — tuskin tietäen, miten oli tullut.\n\n»Kautta kunniani», huudahti pariisilainen kertomuksen päätyttyä, »minä\nolisin menetellyt samoin. Olisin pannut sen öykkärin hyppäämään niin\nkorkealle, että St. Jacquesin kirkon torni olisi näkynyt hänen kiitävän\nruhonsa alitse.»\n\nKun vastustajansa surmanneen kaksintaistelijan ruokahalu oli huono,\nesitti soturi-isäntä tämän lohduttavan säännön:\n\n»Kun ensimmäisen kerran surmaa ihmisen, hermostuttaa se aina hiukan;\nmutta merkityksellinen on vain ensimmäinen ruumis. Se ei ole mitään,\nkun siihen tottuu.»\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nTukalassa pinteessä\n\n\nQuay d'Anjoun laiturikadun varrella sijaitsi herra Nicholas Gruhinille\nrakennettu ja myöhemmin Lauzunin omaisuudeksi siirtynyt upea palatsi.\nMutta tähän aikaan sen oli pariisilaiseksi asunnokseen vuokrannut\nhänen ylhäisyytensä Almadan herttua, hänen katolilaisen majesteettinsa\nEspanjan ja Intian kuninkaan Kaarle Toisen lähettiläs.\n\nAramis istui silkkivaippaan puettuna työhuoneessaan paperien peittämän\nkirjoituspöydän ääressä. Hän oli juuri lukenut seuraavan kirjeen:\n\n »Teidän Ylhäisyytenne: Saan ilmoittaa Teille, että kuningas piakkoin\n palaa Lillestä St. Germainiin, joten on tarpeellista ryhtyä\n senmukaisiin valmistuksiin. Markiisitar näyttää tosiaankin olevan\n entistä varmempi viehätysvoimansa mahdista ja kunnianhimoisten\n pyrkimystensä onnistumisesta. Olen kuullut hänen salaa kerskuneen\n hänelle äskettäin lausutusta ennustuksesta, joka toteutuneena tuhoaisi\n kaikki toiveemme ja suunnitelmamme täydellisesti. Eräs Palais-Royalin\n esikaupungissa asuva ennustajatar oli ilmoittanut hänelle, että\n Ludvig XIV olisi piakkoin vapaa solmiamaan uuden avioliiton ja\n ottamalla hänet puolisokseen korottaisi hänet valtakunnan korkeimpaan\n arvoon. On sentähden välttämätöntä toimittaa hoviin vastapaino\n tälle vahingolliselle vaikutukselle — se henkilö, joka saattaa\n hänet varjoon. Suvaitseeko Teidän Ylhäisyytenne ryhtyä senmukaisiin\n toimenpiteisiin ja pitää minua kaikissa tilaisuuksissa mitä\n uskollisimpana, altteimpana ja kunnioittavimpana palvelijanaan.\n\n                                               Boislaurier.»\n\nVaikka ilta olikin lämmin, roihusi hilpeä valkea avarassa, kohokuvin\nkoristetussa marmoritakassa, jonka eteen kirjoituspöytä oli asetettu.\nAlmada puristi kirjeen palloksi ja viskasi sen tuleen, jossa se paloi\ntuossa tuokiossa. Nojautuen sitten taaksepäin tuolissaan hän näytti\nantautuvan syviin mietteisiin. Lyhyen ajan kuluttua hän reipastautui ja\njupisi:\n\n»Totta totisesti, Boislaurier on oikeassa; asiain kulkua täytyy\njouduttaa. Koska vuori ei tule luoksemme, täytyy meidän mennä sen\nluokse.»\n\nSenjälkeen hän soitti kelloa, ja palvelija näyttäytyi.\n\n»Ottakaa selkoa, onko Esteban palannut, ja lähettäkää hänet heti\nluokseni!»\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli tiedustettu mies isäntänsä edessä;\nhän oli komea, teräväpiirteinen espanjalainen. Hän kumarsi vanhalle\nylimykselle.\n\n»No, mitä uutta?» kysyi tämä.\n\n»Minulla on kunnia tuoda teidän ylhäisyydellenne ne tiedot, joiden\nhankkiminen annettiin tehtäväkseni.»\n\n»Oikein hyvä. Puhukaa — kuuntelen tarkkaavasti.»\n\n»Seuraamani nuori nainen asuu erään iäkkään sukulaisensa luona, jota\nraihnaisuus sitoo sisälle, Rue Tournellesin piirissä.»\n\n»Jatkakaa!»\n\n»Hän käy aamuisin tapaamassa useita lakimiehiä — prokuraattoreja,\ntuomareita, asianajajia —»\n\n»Edelleen!»\n\n»Iltaisin hän käy harjoittamassa hartautta St. Paulin seurakunnan\nkirkossa.»\n\n»Mistä olette saanut sen tietää?»\n\n»Kuulin hänen sanovan kirkon pääovella vanhalle kerjäläisvaimolle\ntipauttaessaan kolikon hänen käteensä: 'Saatte odottaa tätä samaa\nsäännöllisesti tähän aikaan, koska tulen tänne joka päivä.'»\n\nOltuaan tuokion vaiti lähettiläs tiedusti:\n\n»Eikö tiedossanne ole jotakuta rohkeata, periaatteetonta miestä, joka\non valmis millaisiin tehtäviin tahansa, jos hänelle maksetaan hyvin?»\nLakeijan aikoessa tarjota itseään hän lisäsi hymy huulillaan: »En\nepäile teidän arkatuntoisuuttanne; mutta yksityiset syyt estävät minua\nuskomasta tätä tehtävää oman huonekuntani jäsenille.»\n\n»Teidän ylhäisyytenne tulee tyytyväiseksi», vakuutti espanjalainen\ninnokkaasti. »Tunnen juuri sellaisen miehen, jollaista haluatte.»\n\n»Oi, kuinka hyvin kaikki luonnistuukaan! Millaiset ansiot tällä\nlurjuksella on tehtävääni?»\n\n»Hän nimittää itseään kapteeni Gordbuffiksi ja on vanha ystäväni, sillä\npalvelimme yhdessä kuningasta.»\n\n»Laivastossa?»\n\nEstebania puistatti, sillä hän ja maantierosvo olivat kiskoneet samaa\nairoa Espanjan kuninkaan kaleerivankeina.\n\n»Missä määrin voimme häneen luottaa?»\n\n»Siinä määrin kuin hänen työnantajansa kukkaro kestää.»\n\n»Siispä saatan pyytää häntä tekemään minulle jonkun vähäisen\npalveluksen?»\n\n»Teidän ylhäisyytenne saanee hänet palvelukseenne käypää hintaa\nhalvemmalla. Se poloinen vintiö on saapunut maaseudulta, jossa häntä on\nkohdeltu pahasti, hänen repaleisesta vaatetuksestaan päätellen. Hän tuo\nlisäksi kolme toveriaan, joita hän raahaa kintereillään — he pitävät\nhäntä kapteeninaan. He kaikki neljä joutuivat epärehellisen kumppanin\nuhreiksi.»\n\n»Mitä, epärehellisyyttä varkaiden keskuudessa! Mihin maailma onkaan\njoutumassa! Mutta silleen kaikki se! Tuokaa tämä uljas kapteeni heti\npuheilleni!»\n\n»Huomenna varhain hän vartoaa teidän ylhäisyytenne käskyjä.»\n\n»Olette kelpo miekkonen, Esteban. Osoittakaa edelleen samaa intoa!\nRahastonhoitajani haluaa usein tavata teitä.»\n\nLähetettyään palvelijan luotansa lähettiläs kirjoitti muutamia rivejä\neräänlaiseen päiväkirjaan, jota hän kuljetti muassaan, ja vaipui\naatoksiinsa.\n\nHänen ohuille huulilleen levisi hymy, joka asteittain muuttui yhä\nkatkerammaksi.\n\n»Ohhoh!» huokaisi hän väsyneesti. »Kuinka halveksivasti d'Artagnan,\nAtos ja Portos katselisivatkaan niitä hämähäkinverkkoja, joita nyt\nkudon! Ne vääryyttä kärsineiden ja sorrettujen kuningattarien ja\nrakastajien uljaat puolustajat antautuivat miehekkäisiin kamppailuihin\nja mittelivät voimiaan sellaisten vastustajien kuin Richelieun,\nCromwellin ja ovelan Mazarinin kanssa; he taistelivat kauniiden naisten\nja kuninkaaksipyrkijöiden puolesta miekkojen välkkyessä; he ratsastivat\nvimmatusti; he purjehtivat merien poikki kuten tarujen Perseus ja\nJason.»\n\nHän oli osittain kohonnut istuimeltaan, ja tulinen säihky väikkyi\nhänen verhotuissa silmissään. Menneinä päivinä suoritettujen\nhuimien urotöiden muisto sähköisti riutunutta ruumista ja herätti\nmuskettisoturin diplomaatissa. Mutta tämä nuoruuden palaaminen oli\nlyhytikäinen. Ivallisen viisauden, hänen toisen luontonsa, ilme\ntyönsi pian syrjään innostuksen salavihkaisen hohteen hänen iäkkäiltä\nkasvoiltaan. Katkonaisesti naurahdettuaan Aramis pitkitti: »Mutta\najat ovat muuttuneet. Ne suuret salaliitot, joissa juonija pani\npäänsä alttiiksi katkeamaan Chalaisin, Ginq-Marsin ja Montmorencyn\nmestauspölkyllä, ovat väistyneet syrjään kotoisten juonittelujen\ntieltä, joissa suosikin epäsuosio tai hovimiehen nujertuminen\njärjestetään ylhäisen naisen viuhkan tai ministerin tuliverhon takana.\nJa tämä käsi, joka on ollut kyllin väkevä järkyttämään valtaistuinta,\non alistettu nykimään edestakaisin hovinukkia, ikäänkuin he olisivat\ntalonpoikia shakkilaudalla.»\n\nPantuaan kapeat, valkeat kätensä ristiin silkkiselle vaipalleen hän\njatkoi piirteittensä kuvastaessa normaalia omaatuntoa:\n\n»Kun kaikki otetaan huomioon, onko minun syyni, ettei enää ole\nOlymposta, jolle kiivetä? Pystyn paremmin kapuamaan myyränmättäälle.\nMutta edustamani ja puoltamani pyyteet ovat tärkeät. _Mordioux!_\nkuten d'Artagnan-rukalla oli tapana sanoa, tarkoituksen tärkeys tekee\nmenettelytavan oikeutetuksi.»\n\nJa lausuttuaan tämän jesuiittamaisen verukkeen, joka hänen, Loyolan\npoikien päämiehen, suussa oli tuiki kohdallaan, hän pian vetäytyi\nrauhallisesti lepäämään.\n\nKohta sen jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli nauttinut aamiaisen\nespanjalaisten tapaan, keskusteli hän vanhan tuttavamme Gordbuffin\nkanssa.\n\nSen tuloksena tämä uljas korppikotka oli parin vanhan joukkueensa\njäsenen kanssa, mutta ei enää ratsain, hämärässä väijyskelemässä St.\nPaulin kirkon läheisyydessä.\n\nKirkossa oli joitakuita vanhoja naisia kuuntelemassa iltarukouksia;\nneiti du Tremblay oli polvillaan Pyhän Neitsyen kappelissa.\n\nHänen lähestyessään siunattua vettä sisältävää maljaa olisivat\nhartaudenharjoittajat, jos heidän katseensa olisi ollut kyllin terävä\ntunkeutuakseen hänen huntunsa lävitse, saattaneet huomata hänen\npunehtuvan. Likellä samaa maljaa seisoi nuori mies, ystävämme Joel,\njoka kastoi sormiaan siunatussa vedessä ja tarjosi sitä neidolle. Siten\nheidän kätensä koskettivat toisiaan. Yhdessä he laskeutuivat kirkon\npääportaat.\n\nKun Condor ja hänen kumppaninsa huomasivat naisella olevan miespuolisen\nsaattajan, ei se ollut heistä mieluista; mutta heidän saamansa\nmääräykset olivat jyrkät, ja he tarvitsivat huutavan kipeästi rahaa.\nKooten koko rohkeutensa he lähtivät hiipimään parin jäljessä. Kaksi\nheistä meni kadun poikki ja yhtyi vielä yhteen oviaukossa tähyilevään\nmieheen, jonka yllä oli tummanvärinen vaippa ja päässä musta\nhuopahattu. Kolmas seurasi edelleen onnellista paria, joka ei olisi\nhuomannut, vaikka kokonainen rykmentti olisi ollut sen kintereillä.\n\n»Mitenkäs on?» tiedusti tarkkailija molemmilta tulijoilta.\n\n»Niin, olette aivan oikeassa, kapteeni», vastasi toinen urkkija. »Mies\non sama bretagnelainen talonpoika, jonka kanssa meillä oli se pikku\nkohtaus Saumurin tiellä.»\n\n»Ja myöskin tyttö on samojen postivaunujen matkustajia.»\n\n»Siitä tulee kaksinkertainen saalis», huomautti Condor virnistäen.\n»Vihdoinkin on minulla valta kuitata tuon röyhkeän olennon ylenkatse ja\ntuon maalaisen häikäilemättömyys.»\n\n»Älkää olko niin varma siitä!» varoitti toinen miehistä. »Olette\nmenetellyt viisaasti hankkiessanne lisäväkeä; tuolla somalla linnulla\non nokka ja kynnet, joilla se puolustautuu.»\n\n»Niin on», yhtyi toinen, »ja se varmasti käyttää niitä hyvin».\n\n»Mitäpä siitä?» pilkkasi kuninkaallisten rosvojen eversti. »Eikö meillä\nole suukapula, jolla estämme häntä nostamasta liian pahaa melua? Mitä\ntaas tulee tuohon ilveilijään, on meillä kymmenen kelpo säilää, jotka\npian hänet vaimentavat.»\n\nSamanlaiseen sävyyn kuin olisi ollut armeijaansa taistelurintamaan\njärjestävä kenraali hän jatkoi: »Missä on kumppaninne Taskuvaras?»\n\n»Seuraamassa paria.»\n\n»Missä vaunut ovat?»\n\n»Kirkon luona.»\n\n»Entä muut miehemme?»\n\n»Vaunujen lähettyvillä.»\n\n»Ja nyt työhön! Muistakaa: ei mielettömyyksiä! Meidät pestannut korkea\nylimys antoi siitä nimenomaisen määräyksen. Toimikaa maltillisesti ja\nsuorittakaa tehtävänne hyvin!»\n\nUseina päivinä Aurore oli käynyt iltamessussa St. Paulin kirkossa, ja\nJoel oli kahdesti saanut ilon saattaa hänet kotiin. Mutta nuorukainen\noli niin tehdessään pysytellyt vähän matkan päässä. Tällä kertaa hän\noli kyllin rohkea kävelläkseen neidon rinnalla. Jälkimäisen katsoessa\nhäneen ja hymyillessä ystävällisesti hän jupisi rukoilevasti:\n\n»Pitääkö meidän erota toisistamme niin pian? Haluaisin niin mielelläni\npuhella kanssanne.»\n\n»Olen samaa mieltä, hyvä ystävä», vastasi toinen empimättä, ojentaen\nhänelle kätensä, minkä jälkeen hänen kasvonsa loistivat riemusta.\n\nHe kääntyivät Rue Petit-Muscille.\n\n»Sallikaa minun nojata käsivarteenne!» pyysi Aurore. »Minua pelottaa\nniin kovasti.»\n\n»Toivoakseni ei pelota minun ollessani seurassanne», virkkoi Joel.\n\n»Oi», vastasi tyttö, »tiedän kokemuksesta saavani luottaa voimaanne ja\nrohkeuteenne; mutta tämä seutu on niin yksinäistä, ja yö tekee nopeasti\ntuloaan».\n\nLiikkeellä oli tosiaankin vain harvoja ihmisiä. Yö lupasi sukeutua\nmyrskyiseksi, ja taivas oli pilvessä. Tyttö nojasi suojelijansa\nkäsivarteen. Hurmaantuneena Joel ajatteli hänen suloista viehkeyttään,\njota sakeneva hämy vienonsi, saaden sen näyttämään taivaallisemmalta.\nHe kävelivät hitaasti, pysytellen hyvin likellä toisiaan. Sanoja pyrki\ntunkeutumaan bretagnelaisen huulille, mutta hän nieli ne takaisin\nvoidakseen vain kuunnella ääntä, joka värähdytti häntä ytimiä myöten.\n\n»No, oletteko aloittanut tiedustelunne?» kysyi Aurore. »Varmastikin\nolette, koska olette pikaisen toiminnan mies. Vieläkö luotatte\nmenestykseen, jonka puolesta rukoilen joka päivä?»\n\nNuorukainen joutui pahasti hämilleen. Pitäisikö hänen ilmaista\nneidolle, mitä oli tapahtunut hänen käydessään St. Germainissa? Hän ei\nrohjennut.\n\nMutta koska valheellisuus oli vastenmielistä hänen vilpittömälle ja\nsuoralle luonteelleen, vastasi hän kysymykseen esittämällä toisen.\n\n»Entä teidän toimenpiteenne, mademoiselle, lupaavatko ne johtaa\nonnelliseen tulokseen?»\n\n»Voi!» huoahti tyttö, pudistaen päätänsä. »Minä en ole taitava\nkerjäämään ja rukoilemaan suosionosoituksia. En ollenkaan käsitä taitoa\nhankkia yleistä kannatusta uudistetuilla anomuksilla, ja minussa on se\nsuuri puute, että olen ylpeä. Oi, toivoisin asian koskevan yksinomaan\nminua ja lasten menestyksen —»\n\n»Luopuisitteko koko tehtävästä!»\n\n»Varmasti luopuisin ja poistuisin Pariisista seuraavana päivänä.»\n\n»Poistuisitte Pariisista?» kertasi toinen.\n\n»Mitäpä muuta voisi odottaa? Täkäläinen melu huimaa päätäni.\nKaikenlaiset seikat herättävät minussa pelkoa. Kaduilla, joilta korkeat\ntalot piilottavat taivaan, hälisevät intohimot ja halut valavat\nminuun kauhua ja sääliä. Toisaalta sitten tunnen olevani täällä\nniin yksinäinen, vailla kaikkea tukea ja turvaa. Oi, kuinka paljon\nmieluummin lahtisinkaan kotiin maaseudulle asuakseni kaukana, hyvin\nkaukana pääkaupungista! Minun kotipuoleni on teidänkin kotipuolenne,\nja siellä kasvaa villiruusuja sekä väriherneitä sekaisin kallioilla\nja rajattomalla rannalla, sekoittaen tuoksuaan valtameren lauhkeaan\ntuuleen.»\n\n»Olisitteko tyytyväinen saadessanne asua siellä itseksenne?» tiedusti\nrakastunut äänensä värähdellessä.\n\n»Pitäisin itseäni kaikkia muita naisia onnellisempana, jos vierelläni\nolisi mies, jonka sydämeni on valinnut.»\n\n»Oi, niin», mutisi Joel, »tarkoitatte jotakuta mahtavaa ylimystä, joka\ntekisi teistä ylhäisen naisen».\n\n»Oh, ei», torjui Aurore vienosti, ravistaen päätänsä. »Olen köyhä ja\nolen tunnustanut olevani ylpeä, mutta tämä ylpeys estää minua ottamasta\nsiltä mieheltä, joka menee kanssani naimisiin, mitään muuta kuin\nvihkimäsormuksen.» Hänen äänensä muuttui ylpeämmäksi, ja hän lisäsi:\n»Mutta aatelisen tyttärenä en saa mennä naimisiin alempisäätyisen\nkanssa.»\n\n»Voi minua!»\n\nAurore puristi hänen käsivarttaan omallaan ja ääni vakavan\nläpitunkevana tiedusti:\n\n»Minkä tähden huokaatte? Minä olen kärsivällinen, ja me olemme nuoria.\nEmmekö jaksa odottaa luottavaisina, kunnes taivas on antanut siunauksen\nponnistuksillemme tai kunnes te, jollette saa selville isänne nimeä,\nolette itse hankkinut nimen itsellenne?»\n\n»Laupias taivas!» äännähti Joel. »Onko mahdollista, että olette\narvannut salaisuuteni?»\n\nHe olivat saapuneet Célestin-rannalle, jossa oli penkki puun juurella.\nTyttö istuutui sille, kehoittaen:\n\n»Tulkaa istumaan viereeni!»\n\nJoel totteli, ja toinen jatkoi: »Uskon teidän rakastavan minua.»\n\nNuorukainen käänsi katseensa Auroreen, jonka silmät olivat tiukasti\nsuunnatut häneen, mutta joka sitten loi katseensa maahan, välttäen\nhänen tulista ilmettään.\n\n»Niin, ja haluan hartaasti», jatkoi neito, »teidän tietävän sen, minkä\ntietämiseksi en kaivannut sanoja huuliltanne; minun tarvitsi vain\nkuunnella oman sydämeni sykintää».\n\nKuumeiseksi kiihtyneenä sankarimme vakuutti: »En kunnioita koko\nmaailmassa ketään muuta niinkuin teitä, ja kuolisin, jos menisitte\nnaimisiin jonkun toisen kanssa.»\n\nSenjälkeen syntyneen lyhyen äänettömyyden aikana kuului hiljaista\nkahinaa, joka saattoi olla nousevan tuulen aiheuttamaa; myrsky\nlähestyi, ja pimeys sakeni. Mutta rakastuneet eivät havainneet\nkumpaakaan; he eivät olleet tietoisia myöhäisestä ajasta eivätkä\netäisyydessä jymisevästä ukkosesta. Joel oli ottanut pienet,\nvavahtelevat kätöset hellästi otteeseensa.\n\n»Aurore», hoki hän, »Aurore, minä rakastan sinua! Sinä olet koko\ntulevaisuudentoivoni ja kaipaukseni! Sinä olet koko elämäni!»\n\nHänen puhelunsa keskeytti sydäntävihlova kirkaisu, sillä tyttö oli\nnähnyt tumman hahmon tulevan esille puun varjosta. Käsivarsi kohosi,\nja raskaan pistoolin nuppi tärähti nuoren miehen päähän. Hän kaatui\npyörtyneenä.\n\nIkäänkuin tämä olisi ollut merkki, syöksyi samasta piilopaikasta esiin\nkolme miestä, jotka karkasivat neiti du Tremblayn kimppuun. Samassa\nilmestyivät joenrannan puolelle päättyvästä kujasta kahden hevosen\nvetämät vaunut. Roikalekolmikko lähti kiidättämään tyttöä niitä kohti.\n\nHän pani vastaan ja kirkui:\n\n»Apua, apua!»\n\nTämä hätähuuto sai aikaan ihmeen. Joel ponnahti pystyyn, kuten härkä\ntoisinaan tekee, kun kirveenhamara on huumannut sen aistit niitä tyyten\nherpaisematta. Hänen villaisen bretagnelaishattunsa paksu huopa oli\nlieventänyt iskun voimaa. Yksinäisen lyhdyn kalpeassa hohteessa hän\neroitti naisenryöstäjät ja riensi heidän kimppuunsa miekka kädessä.\nNähdessään hänen hyökkäävän, muistuttaen vihollista vastaan karauttavaa\nratsumiestä, yksi roistoista erosi kumppaneistaan ja myöskin paljasti\nmiekkansa.\n\n»Tästä on tie tukossa!» kiljaisi hän.\n\n»Kuninkaallisten rosvojen eversti!» huudahti Joel.\n\n»Sama mies», vastasi Gordbuff, survaisten säilänsä kärjen hänen\nkasvojaan kohti. »Aion tällä kertaa taaskin panna merkin samaan\nkohtaan, johon pistoolinluotini jätti jäljen.»\n\nTämä oli vain miekkailutemppu, sillä sen sijaan, että säilä olisi\nlähestynyt Joelin silmiä, hänen täytyikin torjua isku, joka olisi\nsaattanut katkaista hänet kahdeksi kappaleeksi.\n\n»Äh, senkin kaleerinkarkulainen!» ärähti bretagnelainen. »Teitä ei\nkannata surmata jalolla säilälläni.» Ja käännettyään aseen toisinpäin\nhän käytti sitä nuijana ja iski valtavalla sivalluksella rosvon pään\nmelkein halki, ja mies kierähti mutaan. Yhdellä harppauksella voittaja\nsujahti hänen ylitseen, ja harpattuaan vielä pari askelta hän oli\nmiehen rikostoverien kimpussa. Sivallus pani Näpistelijän ulvomaan\nja pisto sysäsi Ryöstäjän oviaukkoon. Nyt ei Aurorea enää pidellyt\nainoakaan katala käsi. Hän takertui Joelin kaulaan.\n\n»Olet pelastanut minut», riemuitsi hän. »Voi, Jumala meitä auttakoon!»\nparkaisi hän melkein heti senjälkeen. »Olemme hukassa.»\n\nSamalla hetkellä näytti kymmenkunta aseellista roistoa, joita\nnimitettiin »julmureiksi», armeijasta karanneita sotilaita, jotka\nviettivät kuljeskeluelämää, kohoavan maan uumenista, rientäen suoraan\nsankariamme kohti.\n\n»Koirat», sanoi hän, »on hyväksi teille, etten ole yksin».\n\nSen sijaan, että olisi päätäpahkaa syöksynyt heidän keskelleen, hän\notti tytön syliinsä ikäänkuin tämä olisi ollut höyhen, pyörähti\nripeästi ympäri ja lähti peräytymään. Koko joukkue ehätti ajamaan häntä\ntakaa. Onneksi nousevan hyrskyn ensimmäinen vihurinpuuska tuprutti\ntomua pilveksi ja kietoi heidät sen sokaiseviin pyörteisiin. Se hidasti\nhetkiseksi heidän vauhtiaan, ja se tuokio riitti antamaan pakenijalle\njoltisenkin etumatkan.\n\nIsoja sadepisaroita alkoi tipahdella.\n\nJoel juoksi kuin kamelikurki. Ajatellen, että pelastaakseen rakkaansa\nhänen ei pitäisi kaihtaa sellaista menettelyä, jota hätätilan\nvuoksi pidettäisiin anteeksiannettavana, hän nosti tytön vasemmalle\nolalleen ja piteli häntä kiinni samanpuolisella kädellä; Aurore ei\nhievahtanutkaan. Joelin oikea käsi oli vapaana miekkaa varten. Kallis\ntaakka ei hidastanut hänen vimmaista juoksuaan; jos se vaikutti mitään,\nniin se kannusti häntä eteenpäin huimaa vauhtia. Hänen takaa-ajajansa\nolivat itsepintaisia. Hän kuuli heidän kiiruhtavan huohottavina\njäljessään aseiden kalistessa ja hirvittävien kirousten kajahdellessa.\nMutta sankarillamme oli onneksi sellainen ruumiinrakenne, että hän\npystyi tämänlaatuisiin tekoihin. Hän oli ketterä jonkun verran\nvantterasta vartalostaan huolimatta. Hän ei ollut turhan vuoksi\nharjoitellut lihaksiaan metsästellessään Belle-Islen tasangoilla\nja juoksennellessaan hietikolla jopa myrskyisinä öinäkin ukkosen\njyristessä.\n\nMyrsky oli pahimmillaan. Maahan tuli rakeita, niin että ratisi. Joka\ntaholta vastasi kaiku ukkosen jymyyn. Mutta bretagnelainen oli ollut\npahemmissakin säissä kotipaikallaan.\n\nPäiväntasausmyrskyjen aikana hyökyaallot vyöryvät kallioita vasten,\närjyen kuin titaanit, jotka yrittävät niille kavuta. Hän harppaili\nedelleen sydämensä sykkiessä säännöllisesti ja hengityksensä käydessä\ntasaisesti.\n\nMutta niin ei ollut rosvojen laita; väkijuomien ja kemuilun\nheikontamina he rehkivät ja kompastelivat; heidän henkensä salpautui;\ntuontuostakin joku heistä pysähtyi. Joel oli avopäin paetessaan, ja\nhänen pitkä tukkansa liehui tuulessa märkänä sateesta ja hiestä. Hän\njuoksi sillan ylitse — sitten toisen. Hän kiiti kadulle, toiselle,\nkolmannelle ja ponnistettuaan vielä kerran saapui vanhan Gitén\nrajojen ulkopuolella olevaan piiriin. Täällä hän seisahtui lepäämään\nnurkkakivellä ja kuunteli.\n\nHänen ahdistajiaan ei näkynyt, ei kuulunut. Hän päästi voitonriemuisen\nhuudahduksen.\n\n»Taivaan kiitos, olemme turvassa! Mademoiselle, uskon, että taivaan\navulla meidän ei tarvitse pelätä mitään.»\n\nAurore ei vastannut mitään; hän pysyi hievahtamattomana.\n\n»Voi armias, onko hän kuollut?» ähkyi bretagnelainen.\n\nTuskaisesti hän tunnusteli tytön valtimoa ja havaitsi sen vielä\nsykkivän.\n\n»Hän on vain pyörtynyt», huokaisi hän huojentuneena. »Samanlainen\nkohtaus kuin se, joka hänelle sattui Saumurin tiellä. Mutta», pitkitti\nhän tukiessaan Aurorea polvellaan, »hänen pitää saada hoitoa. Muutoin\ntämä liottava sade koituu hänen kuolemakseen. Millainen paikka —\nei ainoatakaan sielua liikkeellä! Kaikki ovet ja ikkunat teljetyt!\nEnkä edes tiedä, missä olen», lisäsi hän epätoivoisena, tähyillen\nympärillään pimeneviin varjoihin.\n\nÄkkiä välähti salama; pimeästä kuvastui näkyviin se talo, jonka\nedustalle hän oli pysähtynyt, ja urhea nuorukainen päästi riemuisen\nhuudahduksen.\n\nHän tunsi rakennuksen Harmaaksi taloksi. Vain muutamia päiviä\naikaisemmin hän oli saattanut sinne ne kolme naista, jotka olivat\npyytäneet hänen suojelustaan Pont Neufilla. Iloa ja lohtua tuovana\njohtui hänen mieleensä lause, jonka yksi naisista kiitollisimpana hänen\navustaan oli lausunut:\n\n»Jos milloinkaan tarvitsette apuani, älkää epäröikö kolkuttaa tälle\novelle ja kysyä Françoise d'Aubignya!»\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKuningattaren kaltainen\n\n\nFrançoise oli huolissaan kuninkaallisista lapsista, joiden alkukasvatus\noli uskottu hänen tehtäväkseen. Hän pelkäsi myrskyn häiritsevän heitä.\nJoka kerta, kun ukkosen jyrähdys tärisytti ikkunoita, hän vilkaisi\nheidän kehtoihinsa päin levottoman hellästi. Mutta nuo kolme lasta\neivät liikahtaneetkaan; viattomuus suojeli heitä luonnonvoimien\nkamppailussa. Niinpä nainen alkoi jälleen lukea. Aika-ajoin hän\nkeskeytti lukemisensa ja laski pois käsistään kirjan sekä kynän,\njolla hän oli kirjoittanut muistiinpanoja, miettiäkseen nojautuneena\ntaaksepäin lepotuolissaan katse tyhjyyteen suunnattuna, vakavien\nhuulien supattaessa: »Kuningatar — se nainen väitti, että minusta tulee\nkuningatar.» Mutta epäilyksen hymy kaarrutti hänen suutansa, vaikka\nhänen silmiään kirkastikin toivonsäde. Hän ravisti päätänsä ikäänkuin\nkarkoittaakseen tämän itsepintaisen ajatuksen mielestään. Ollessaan\nparhaillaan tällaisten kiusallisten aatosten vallassa kuninkaan\nlastenhoitajatar äkkiä hätkähti, sillä ovenkolkuttimella alkoi raskas\nkäsi kolistaa.\n\n»Kolkutus tähän aikaan — mitä se saattaa merkitä?»\n\nMuutamien minuuttien kuluttua astui huoneeseen palvelija.\n\n»Mikä hätänä, Honorin?» tiedusti emäntä.\n\n»Madame, tulija on nuori herrasmies, joka haluaa puhutella teitä.»\n\n»Nuori herrasmies?»\n\n»Tunsin hänet siksi mieheksi, joka saattoi teidät ja markiisittaren\ntänne ja jonka markiisitar käski kyyditä kotiin vaunuillaan.»\n\nPian haihtuva puna lehahti naisen kasvoille.\n\n»Oi, se uljas mies —»\n\n»Hänellä on muassaan nuori nainen — oikein sievä, totisesti, ja\nnähtävästi pyörryksissä, sillä mies kantoi häntä sylissään.»\n\n»Tämä on omituista», virkkoi lastenhoitajatar, nousten seisoalleen.\n»Mutta opastakaa heidät kuitenkin rukouskammiooni, johon tulen heidän\nluoksensa kohta!»\n\nHänen mennessään huoneeseen astui Joel, joka oli tuskaisen\nhuolestuneena odottanut, askelen häntä kohti, tehden rukoilueleen, ja\nsanoi, osoittaen mademoiselle du Tremblayta, jonka hän oli laskenut\nsohvalle:\n\n»Oi, olkaa sääliväinen, madame, ja auttakaa häntä! Korvaan sen teille.»\n\nKatsahtaessaan tyttöön, jonka kaunis tukka oli likomärkänä valahtanut\nhartioille, lastenhoitajatar ei voinut pidättää hämmästyksen\nhuudahdusta.\n\n»Kutsukaa nopeasti Nicole ja Suzette!» käski hän, kääntyen häntä\nseuranneen palvelijan puoleen. »Lämmityttäkää Sinisessä huoneessa oleva\nvuode! Ja tuokaa tänne matkoja varten järjestetty lääkelippaani!»\n\n»Minun täytyy selittää teille, madame», alkoi bretagnelainen, astuen\ntaaskin eteenpäin.\n\n»Ei juuri nyt!» keskeytti toinen. »Meillä ei ole aikaa, meidän täytyy\nvirvoittaa pyörtynyt viipymättä.»\n\nMolempien kamarineitojensa saavuttua hän jatkoi:\n\n»Kantakaa tämä nainen Siniseen huoneeseen, jossa riisutte märät\nvaatteet hänen yltänsä ja panette hänet vuoteeseen! Etsin lääkkeistäni\nsopivimman palauttamaan hänet tajuihinsa. Te jäätte tänne, monsieur»,\nlisäsi hän pyörtyneen tuojalle. »Tulen takaisin heti, kun potilas ei\nenää tarvitse läsnäoloani. Sitten teidän sopii selostaa minulle koko\ntapaus.»\n\nKului lähes tunti, joka vartoajasta tuntui puolelta vuosisadalta. Mutta\nvihdoin Harmaan talon emäntä näyttäytyi.\n\n»Olkaa rauhallinen!» kehoitti hän vastaukseksi miehen äänettömään\ntiedustukseen. »Neiti du Tremblay — hänen nimensä tuli nimittäin julki\nkuumeisessa hourailussa — nukkuu. Annoin hänelle rauhoittavaa juomaa.\nMutta hänen on täytynyt joutua kauhean pelon valtaan ja —»\n\n»Niin totisesti.»\n\nSankarimme kertoi kuvailemamme kohtaukset nopeasti\nlastenhoitajattarelle. Hänen ehdittyään selostamaan huimaa juoksuaan\nmyrskyssä ja pimeillä kaduilla lausui kuulija:\n\n»Tämä on tosiaankin omituinen seikkailu. Nyt käsitän tyttö-rukan\nlevottomuuden, josta koetin häntä päästää rauhoittavalla lääkkeelläni.\nÄlkää olko huolissanne! Hän on rauhallinen herätessään turvallisessa\npaikassa, puolustajansa ollessa läheisyydessä. Jollei niin käy,\nturvaudun vitkastelematta lääketieteen apuun ja kutsun tänne Fagonin.»\n\n»Fagonin? Oi, tohtorinko?»\n\n»Lääkärin — kuninkaan uuden henkilääkärin.»\n\n»Oi, silloin hän pelastaa potilaan! Jos hän nimittäin ei sitä tekisi,\nmadame, en totisesti enää haluaisi elää ja tahtoisin pyytää teiltä enää\nainoastaan yhtä seikkaa: neuvoa, miten suorinta tietä päästään joelle —»\n\nKuninkaan lastenhoitajatar heristi hänelle sormeaan hellän nuhtelevasti.\n\n»Toistan, ettei sillä nuorella naisella ole hengenvaaraa — ainakin minä\nuskon niin; hän kärsii vain tiukkavireisen, kuten minusta näyttää,\ntavattoman herkkävaikutteisen mielenlaatunsa seurauksista.»\n\n»Olette oikeassa», virkkoi bretagnelainen, »sillä olen ennenkin nähnyt\nhänet samalla tavoin pahoinvoipana».\n\n»Ja otaksuttavasti silloin mielen kiihtymys väistyi ruumiin\nlevon tieltä. Niin käy nytkin. Uni on verraton lääke sellaisissa\ntapaturmissa.»\n\n»Taivas kuulkoon teitä, joka valatte minuun toivoa ja potilaaseen\nterveyttä!»\n\nHän yritti tarttua naisen käteen, mutta tämä peräytyi, kaihtaen tätä\nkiitollisuudenosoitusta. Chevalierin tuijottaessa häneen hämmästyneenä\nhän jatkoi vaihtaakseen puheenaihetta ja suoriutuakseen hämmingistään:\n\n»Tällä hetkellä, monsieur Joel, tuntuu minusta olevan aika ajatella\nteitä itseänne.»\n\n»Nimitätte minua Joeliksi!» huudahti bretagnelainen mielissään.\n»Tunnetteko siis minut?»\n\n»Ettekö maininnut sitä nimeä ainoallekaan kumppaneistani?!\n\n»Ettekä te ole sitä unohtanut!»\n\n»En, kuten en myöskään ystävällistä apuanne.»\n\n»Oh, pikku seikka! Minunhan pitäisi kiittää teitä. Mutta koska\nhyväntahtoisesti osoitatte kiinnostusta minua kohtaan —»\n\n»Haluan huomauttaa, että koska vaatteuksenne on likomärkä ja lokainen —»\n\n»Hyvin todennäköisesti. Se kaikki johtuu sateesta — enkä ole pannut\nsitä merkille.»\n\n»Teidän ei sovi jäädä tuollaiseen tilaan —»\n\n»Jotta en turmelisi mattojanne? Se on totta. Olen yhtä sopimaton tänne\nkuin olisin joki —»\n\n»Ei, ei», pani toinen vastaan. »En puhu matoista, vaan teistä, joka\ntarvitsette kuivia vaatteita.»\n\n»Pyh, pyörähdys takkavalkean hohteessa ja lasi viiniä lämmittämään\nminut läpikotaisin, ja olen jälleen ennallani.»\n\n»Kuinka ajattelematon olenkaan», pahoitteli lastenhoitajatar hymyillen.\n»Olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Voimme yhtä hyvin keskustella viinin\nääressä, jonka tarjoamisesta muistutitte minua.»\n\nJoel istui pian ruokasalissa toisella puolellaan takka, jossa roihusi\naimo valkea, ja toisella pöytä, jonka Honorin oli runsaskätisesti\nkattanut. Mutta nälän tyydyttäminen ei haihduttanut synkistävää pilveä\nhänen otsaltaan, joka tavallisesti oli niin tyytyväisen ja leppeän\nnäköinen. Hänen aterioidessaan oli emäntä puhunut kylmän, terveen ja\nsäälimättömän järkevään tapaansa.\n\n»Oletteko siis rakastunut neiti du Tremblayhin? Rakastatteko häntä\noikein todella, täysin vilpittömästi, sydämestänne? Eikö se johdu\nyllättävästä aistihuumauksesta tai nuoruuden oikusta? Rakastatteko\nhäntä niin hellästi, että olisitte valmis uhraamaan onnenne hänen\ntähtensä, jos se joutuisi ratkaistavaksenne?»\n\n»En olisi valmis uhraamaan ainoastaan onneani, vaan myöskin osani\nparatiisissa.»\n\n»Bretagnelainen puhumassa autuutensa myymisestä», huomautti nainen\nhilpeästi. »Hyväinen aika, tämähän alkaa käydä vakavaksi. Onko neiti du\nTremblaylla samanlaiset tunteet teitä kohtaan?»\n\n»Hän on suonut minulle sen suuren ilon, että on valtuuttanut minut niin\nuskomaan.»\n\nVähäinen harmistumisen pilvi varjosti kyselijän otsaa.\n\n»Tämä alkaa totisesti romaanien tapaan», virkkoi hän. »Mutta ennenkuin\nlopputulos saavutetaan, millaisia pettymyksiä, kärsimyksiä ja\nkoettelemuksia! Ensinnäkin teillä on kilpakosija.»\n\n»Kilpakosijako?»\n\n»Miten selitätte ryöstöyrityksen, josta kaunis Aurore pelastui\nainoastaan teidän sekautumisenne avulla? Olen valmis vannomaan, että\ntakalistolla piilee hylätty kosija — epäilemättä vaarallinen henkilö,\njoka ei kaihda ripeimpiäkään toimenpiteitä —» Hän puhui ponnekkaammin\nja silmäili nuorukaista tiukasti. »Ensimmäisellä kerralla se menetelmä\nraukesi hukkaan, mutta silti ei ole sanottu, ettei heidän seuraava\nyrityksensä onnistu.»\n\nSankarimme pudotti lautaselleen kylmän lintupaistin rintalastan —\nmehevän linnun muut osat olivat jo menneet kaikkien liharuokien tietä.\n\n»Mitä? Arveletteko niiden lurjusten olevan jonkun ylhäisimmän miehen\npalkkaamia?»\n\n»Kuulkaahan», huomautti toinen katkerahkosti, »luuletteko te itse\njonkun helposti luopuvan haluamasta saada omakseen tyttöä, joka on niin\ntäydellinen kuin teidän epäjumalanne on?»\n\n»Sen miehen kimppuun!» ärähti nuorukainen, painaen päänsä etukumaraan\nkuin puskemaan mielivä härkä, »Minun täytyy surmata se mies.»\n\n»Tunnetteko hänet?»\n\n»Etsin, kunnes hänet löydän.»\n\n»Hyvin epäilyttävä tulos. Eikö hänellä ole yhtä paljon syytä\npysytellä taampana kuin teillä on löytää hänet? Eikö hänellä ehkä ole\nkäytettävissään ihan yllin kyllin keinoja välttääkseen teitä? Mitä\nsitäpaitsi saavuttaisitte? Hän on epäilemättä rikas ja mahtava mies,\njolla on tukenaan kokonainen armeija salamurhaajia, ja te olette yksin,\nlukuunottamatta miekkaanne.»\n\nTämä johdonmukainen esitys tukahdutti Joelia, joka joi maljan viiniä,\nselvittääkseen kurkkuaan.\n\n»Tällä välin», pitkitti nainen, puhuen verkkaisesti, ikäänkuin\nhaluten saada kuulijansa varmasti tajuamaan, kuinka epätoivoinen\nasema oli, »neiti du Tremblay ei enää ole turvassa asunnossaan Rue\nTournellesin varrella, vai mitä arvelette? Minä puolestani en niin\nluule. Sen asunnon täytyy olla tuntemattoman ryöstäjän tiedossa, ja hän\nkeskittää juonensa sen paikan ympärille, kunnes saalis ennemmin tai\nmyöhemmin joutuu niiden uhriksi. Te ette nimittäin ole aina saapuvilla\nkunniavartiona, eikä vuoteenoma sukulainen, joka on ottanut hänet\nsuojaansa, tunnu minusta kykenevän häntä auttamaan.»\n\n»Mutta», huomautti chevalier, »rikkaiden ja mahtavien yläpuolella on\nlaki, joka suojelee heikkoja ja sorrettuja».\n\n»Hyvä nuori herra», tokaisi emäntä ivallisen säälivästi, »on ilmeisen\nselvää, että olette äskettäin saapunut maaseudulta, sillä laki on\ntäällä sellainen, jollaiseksi poliisiluutnantti Lareynie sen tekee.\nHäntä sanotaan rehelliseksi; mutta onko todennäköistä, että hän\nasettuisi teidän ja Auroren puolelle, kahden maaseutulaisnuoren, joilla\nei ole kunniaa eikä vaikutusvaltaa — vastustajanne asemassa olevaa\nkilpailijaa vastaan? Viimemainitun ylimielisestä menettelystä päättäen\nluulisin häntä mahtavaksi ylimykseksi, varmaksi siitä, että hän saa\nuhmata oikeutta, tai niin rikkaaksi, että hän pystyy sen lahjomaan.»\n\nJoel nousi pystyyn hämmingin vallassa.\n\n»Voi minua!» huoahti hän. »Oivallattehan, että minun täytyy hänen\nkanssansa hypätä lähimmältä sillalta jokeen —»\n\nTämä hänen rakkautensa sydäntärepivä purkaus oli niin syvällinen, että\nse värähdytti hänen kuulijansa sisintä olemusta.\n\n»Kuinka hän palvookaan sitä neitoa!» mietti hän. »Hän on valmis\ntappamaan rakastettunsa mieluummin kuin menettämään hänet ja surmaamaan\nroiston, olipa hän kuinka ylhäinen tahansa. Joka tapauksessa uhkaa\nhäntä kuolema. Mutta hän ei saa joutua hukkaan — noin nuori mies, joka\nsamoin kuin minäkin kuuluu tulevaisuudelle. Chevalier Joel», huusi hän\nnuorukaisen hoippuessa ovea kohti, »tulkaa takaisin ja istukaa!»\n\nKun Joelin ainoa vastaus oli raivokas nyrkinpudistus, juoksi nainen\nhänen luoksensa ovelle, talutti hänet takaisin ja pakotti hänet\nistuutumaan paikalleen.\n\n»Olette pelkkä poika viskataksenne henkenne menemään tällä tavoin.\nJos olisin ystävänne, saattaisimme yhdessä keksiä jonkun keinon\npäästääksemme teidät tästä pulmasta. Kun on tahtoa, täytyy olla\nkeinokin. Niin onkin! Muistatteko sitä naista, jonka ritarina olitte —\ntoista kumppaniani?»\n\n»Markiisitarta?» kysyi bretagnelainen koneellisesti.\n\n»Niin, markiisitar de Montespania.» Ja nainen tarkasti tämän\npaljastuksen aiheuttamaa ilmettä nuoren miehen kasvoilla tai oikeammin\netsi sitä, sillä sitä ei ollut.\n\nJoelin kasvoista ei kuvastunut mitään muuta kuin hänen omakohtainen\ntuskansa.\n\n»Eikö se arvonimi ilmaise teille mitään?»\n\n»Totisesti — onko siinä jotakin erikoista?»\n\n»Varmastikin tiedätte, kuka markiisitar on —»\n\n»Näin, että hän on hyvin lumoava ja ystävällinen.»\n\n»Siinäkö kaikki?»\n\n»Niin.»\n\n»Onko tarkoituksenne tosiaan väittää, ettette tiedä, mikä asema hänellä\non hovissa?»\n\n»Oh, hän on hovinaisia, niinkö? Kuningattaren seurueeseen kuuluva\notaksuttavasti.»\n\n»Kuinka kovasti ylpeä Athenaïs vimmastuisikaan, jos kuulisi tuon!\nKootkaa ajatuksianne! Mistä te kaksi keskustelitte tullessanne hänen\nnojatessaan käsivarteenne tänne Pont Neufiltä?»\n\nNuorukainen selosti keskustelun hyvin täsmällisesti.\n\n»Niin asia lienee», mutisi kuulijatar. »Heudicourt on oikeassa — se\nnainen tahtoo lumota teidät. Joka tapauksessa», jatkoi hän, »ette kai\nilmaissut hänelle rakastettunne nimeä?»\n\nJoel pudisti päätänsä, ja toinen toi julki hyväksymisensä.\n\n»Hyvä — meillä on menestymisen mahdollisuuksia.»\n\n»Minkä menestymisen?»\n\n»Ensinnäkin voimme ehkä suojella armastanne kilpakosijanne\nahdistelulta.»\n\n»Onko se mahdollista?»\n\n»Kuunnelkaa minua! Markiisitar de Montespan on — miten sen selittäisin?\n— kuninkaan läheinen ystävä — läheisin, paras ystävä — on ollut aina\ntähän saakka», virkkoi hän itsekseen. »Kuningas ei voi evätä häneltä\nmitään», pitkitti hän Joelin kuullen, »kun kysymys on antamisesta ja\nottamisesta. Jos nyt markiisitar suostuu ottamaan neiti du Tremblayn\nsiipiensä suojaan —»\n\n»Oivallan», keskeytti Joel rohkaistuneena. »Ei tarvita muuta kuin tätä\nsuojelusta, jota aion pyytää markiisittarelta.»\n\n»Tekö?»\n\n»Niin tietysti! Tämä mahtava nainen ei ole niin ylpeä kuin väitätte.\nPakisimme keskenämme avoimesti kuin tasavertaiset konsanaan. Selitän\nhänelle, ettei koko maailmassa ole ketään muuta kuin Auroreni —»\n\n»Muistakaa, ettette tee mitään sellaista, hupakkomainen nuorukainen!»\n\n»Minkätähden ei? Hän osoitti kiinnostusta minua kohtaan.»\n\n»Juuri siitä syystä.»\n\n»En ymmärrä.»\n\n»Teidän ei tarvitsekaan ymmärtää.»\n\n»Taaskin laskette minusta pilaa», jupisi nuorukainen.\n\n»Älkää suuttuko minuun! Minulla ei ole ollut näin hupaista sen jälkeen,\nkun menetin mies-raukkani. Mutta teidän viattomuutenne on naurettava.»\n\n»Mitä!»\n\n»Kuulkaa siis! Minä itse puhun puolestanne markiisittarelle. Pyydän,\nettette häiritse minua. Olen ollut siinä määrin toisen holhottina, että\nolen onnellinen voidessani esiintyä jonkun toisen haltiatarkummina.\nEnsinnäkin neiti du Tremblayn sopii jäädä tänne, kunnes hän tointuu\nsäikähdyksestään ja saatan viedä hänet St. Germainiin, jossa majoitan\nhänet madame de Montespanin luokse. Kuninkaan palatsin katon alla ei\nhänen tuntematon ahdistajansa uskalla uudistaa hyökkäystään. Senjälkeen\nmietimme, mitä on tehtävä. Ajattelen teidän onneanne, ja milloin vain\njotakin päätän, tapahtuu se. Niin menetellessäni en anna palvotulle\narmaallenne ainoastaan hänen sydämensä valittua, vaan myöskin\nharvinaisen olennon, jota huimuudessa voisi verrata tanskalaiseen\nOger-ritariin ja siveydessä Scipio Africanukseen.»\n\n»Oi, madame, kuinka ystävällinen olettekaan, ja kuinka sydämellisesti\nteitä kiitänkään!»\n\nMutta vaikka nainen sallikin Joelin suudella kättänsä, esiintyen kuin\nkuningatar, joksi hän haaveili tulevansa, peräytyi hän, lausuen ääni\ntyynenä:\n\n»Monsieur Joel, nyt eroamme toisistamme. Minun täytyy palata kiintoisan\npotilaamme ja lasten luokse. Sitäpaitsi on myöhäinen ilta, ja teidän\ntäytyy olla väsynyt ponnistelustanne. Nauttikaa tarpeellista lepoa!\nHyvää yötä!»\n\nJoel nukkui nojatuolissa takansopessa pitkälle aamuun saakka. Jonkun\najan kuluttua saapui palvelijatar opastamaan hänet siihen huoneeseen,\njossa neiti du Tremblay lepäsi.\n\nAurore oli saanut ankaran kohtauksen, kuten kävi ilmi hänen silmiensä\nloisteesta, hänen poskipäittensä purppuraisesta hohteesta ja hänen\nlihastensa herpautumisesta. Kun hän tuskaisen yön jälkeen heräsi ja\ntiedusti, missä hän oli, kumartui leskirouva Scarron hänen puoleensa ja\nvastasi hyvin äidillisesti:\n\n»Älkää puhuko, rakas lapsi! Tällä hetkellä saattaa kuuntelemisen ja\npuhumisen aiheuttama ponnistus koitua teille tuhoisaksi. Tietäkää,\nettä ympärillänne on ystäviä!» Osoittaen Auroren puolustajaa, joka\nastui varpaisillaan sisälle huolestuneena ja kiihtyneenä, hän\nlisäsi: »Näette, etten petä teitä. Ritarinne on täällä. Ystävänne\novat ryhtyneet suojelemaan päätänne kaikilta, miltä taholta tahansa\nuhkaavilta vaaroilta, sekä sairaudelta, joka sitoo teidät vuoteeseen,\nettä rikollisilta salajuonilta, jotka uhkasivat kunniaanne.»\n\nJoel polvistui vuoteen viereen, tarttui polttavaan käteen ja painoi\nsille suudelman kunnioittavan hellästi. Aurore vastasi hiljaa ja\nrakastavasti puristamalla hänen kättänsä ja olisi tahtonut puhua, mutta\ntaaskin leskirouva Scarron sekautui:\n\n»Sallikaa minun vielä kerran kehoittaa teitä pysymään täydellisesti\nhiljaa, kunnes lääkäri saapuu. Lähetin sananviejän St. Germainiin\nnoutamaan tohtori Fagonia», jatkot hän Joelille. »Otaksun hänen\nsaapuvan pian, mutta te ette saa kohdata häntä täällä.»\n\n»Haluatteko minun poistuvan?»\n\n»Kyllä; tahtoisin teidän vievän sanan neiti du Tremblayn iäkkäälle\nsukulaiselle, jonka luona hän asuu.»\n\n»Vanhalle madame de la Bassetièrelle.»\n\n»Juuri hänelle; hän on varmaankin hirveästi säikähdyksissään tämän\ntapauksen tähden, ja on välttämätöntä rauhoittaa häntä hänen\nsukulaisensa kohtalon suhteen ja pyytää hänen hyväksymistään niille\ntoimenpiteille, joihin aiomme ryhtyä hänen onnensa vuoksi.»\n\nTilastaan huolimatta Aurore kuuli jokaisen sanan tästä keskustelusta.\nHänen katseensa näytti sanovan kuninkaan lastenhoitajalle: »Kiitän\nteitä siitä, että ajattelette kaikkea!» Ja Joelia hän käytti\nkehoittavan: »Riennä, rakas ystävä, laupeuden tähden!»\n\n»Mutta saanhan nähdä teidät jälleen?» kysyi bretagnelainen.\n\nLeskirouva Scarron työnsi häntä lempeästi ovea kohti, vakuuttaen:\n\n»Kyllä, saatte tulla takaisin. Minä iltana tahansa. Eikö teidän\nläsnäolonne ole lääke, ehkä parempi kuin tohtori Fagon saattaa\nmäärätä? Nyt lähtekää! Ettekö näe, että niin kauan kuin olette täällä,\npotilaamme ei sulje silmiään?»\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nSeitsemännentoista vuosisadan tapaan\n\n\nSaapuessaan Rue St. Antoinelle Joel huomasi, että sen keskiosassa,\nPlace Royalen kohdalla, vallitsi tavattoman vilkas elämä. Lapsia\njuoksenteli kirkuen sinne tänne; jalankulkijat seisahtuivat, muodostaen\nryhmiä; kauppiaat tulivat myymälöistään kadulle, ikkunoita avattiin\nmeluisasti, ja niihin tunkeutui uteliaita kasvoja. Ällistynyt ystävämme\ntiedusti, mitä oli tapahtunut, kunnialliselta rajasuutarilta, jonka\ntyökoju oli Rue Val St. Catherinen kulmassa.\n\n»Nuori herra», vastasi mies, »on suoritettu vangitseminen tuolla Rue\nPas-de-Mulen varrella sijaitsevassa ravintolassa — tärkeä pidätys».\n»Niinkö?»\n\n»Näimme upseerin ja kuuden vahtisotilaan marssivan tästä ohitse vähän\naikaa takaperin. Katsokaas, nähtävästi he tulevat nyt takaisin!»\n\nEi mikään saa kaupungissa väkeä koolle niin pian kuin poliisien\nsuorittama vangitseminen. Meluava joukko sakeni tien molemmin puolin.\nKatselijoiden suusta kohosi sorina, josta eroitti sekavasti seuraavat\nlauseet:\n\n»Mies on murhaaja — varas — väärentäjä.»\n\n»Ei, kysymyksessä on pyhänherjaus — murhapoltto.»\n\n»Sanokaa pikemminkin salaliittolainen — kapinoitsija!»\n\n»Olette kaikki väärässä, hölmöt! Hän on myrkyttäjä.»\n\nTämän hälinän keskellä aseistettu ryhmä marssi edelleen hitaasti, mikä\njohtui sen etenemistä ehkäisevästä rahvaasta. Etunenässä asteleva\npoliisiupseeri koetti pitää loitolla tiellä olevia, uteliaita\nkatselijoita. Hänen kuusi jousimiestään olivat vanhoja sotilaita,\nrotevia ja vantteria, ja piilottivat ruhoillaan saattamansa vangin.\nSiitä huolimatta tämä koetti oikaisemalla vartalonsa täyteen mittaansa\nnähdä jonkun verran kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Samalla\nhän ei ollut ensinkään masentunut, ei häpeissään eikä vaivautunut.\nHänen ryhtinsä oli ylväs, hänen päänsä oli kopeasti takakenossa, hänen\nhattunsa oli kallellaan korvallisella, hänen kätensä oli lanteilla, ja\nhän nyökkäili miespuolisille katselijoille sekä hymyili naisille.\n\nHänen astellessaan Joelin ohitse huudahti tämä:\n\n»Friquet!»\n\nPikku mies ei hälinässä kuullut sitä sanaa eikä huomannut sen\nlausujaa, hän oli kiintynyt omaan itseensä. Häntä tähyilevä tyttö oli\nhuutanut julki säälintunteensa: »Voi, pientä mies-poloista!» Ja pieni\npariisilainen tokaisi äreästi:\n\n»Pieni tosiaankin, sinä julkea letukka! Olettepa oivia vartijoita, kun\nsallitte homssujen loukata minun arvoistani ja laatuistani, teidän\nsuojeluksessanne olevaa herrasmiestä!»\n\nFriquet, Colbertin sukulaisen suojatti, vangittuna! Vastustamattoman\nuteliaisuuden vallassa bretagnelainen juoksi Rue Pas-du-Mulelle.\nNähdessään hänen saapuvan mestari Bonlarron, joka parhaillaan puhui\nkiihtyneesti naapuriparven keskellä, kiiruhti nuoren miehen luokse,\nelehtien huolestuneesti.\n\n»Te harkitsematon miekkonen», virkkoi hän, työntäen tulijan sisälle\ntaloon. »Minkätähden olette tullut takaisin? Piiloutukaa! Älkää\nilmaisko kenellekään olevanne täällä!»\n\n»Mitä? Minkätähden minun pitäisi piiloutua?»\n\n»Koska teitä etsitään?»\n\n»Minua etsitään?»\n\n»Niin, varmasti. Sallimuksen ansiota on, että poliisit eksyivät\njäljiltä, sillä heitä on narrattu — he noudattavat aina tavallisia\nmenettelytapojaan. Ja he vangitsivat pienen pariisilaisemme teidän\nsijastanne. Onhan se totisesti eri asia. Mutta ne miehet eivät koskaan\nnäe selvästi.»\n\n»Vangittu minun sijastani?» kertasi Joel. »Mitä sillä tarkoitatte?\nMiten on johduttu luulemaan Friquetia minuksi?»\n\n»Näin se kävi lyhyesti kerrottuna. Syödessäni tänään aamiaista tuli\ntaloomme upseeri muassaan kuusi jousimiestä, joista hän sijoitti kaksi\novelle. Muut tulivat sisälle hänen kanssansa. Luonnollisesti tiedustin\nheidän asiaansa. Tietojen hankkiminen, vastasivat he, eikä minun\npitäisi kitsastella niitä antaessani, koska he olivat tulleet kuninkaan\nnimessä. Minuun se kunnia teki valtavan vaikutuksen, ja kehoitin heitä\nistuutumaan ja selittämään, miten voisin menetellä hänen kaikkein\nkristillisimmän majesteettinsa mieliksi.\n\n— 'Teidän pitää vastata vilpittömästi kysymyksiimme.'\n\n— 'Olen valmis vastaamaan vaikka kuinka moneen kysymykseen, kunhan vain\nen itse joudu selkkauksiin.'\n\n— 'Teillä on äskettäin maaseudulta saapunut vieras?'\n\n— 'Enemmänkin — minulla on kaksi.'\n\n— 'Tarkoitamme sitä, joka juuri äsken kävi St. Germaanissa.'\n\n— 'Väitättekö toisen heistä käyneen St. Germainissa? Hyvä!\nMatkustaminen muovaa nuoria miehiä — milloin se ei kolhi heitä\nmuodottomiksi.'\n\n— 'Postinhoitaja vannoi vuokranneensa hänelle hevosen, ja Pecqin\nmajatalon isäntä vannoi hänen jättäneen sen sinne.'\n\n— 'Jättäneen hevosen, niinkö? Se joka tapauksessa todistaa, että hän on\nrehellinen nuori mies.'\n\n— Tällöin upseeri huomasi minun pitävän häntä pilana ja väänsi\nkasvojaan kamalasti; ja hän tähtäsi minuun katseen, joka muistutti\npyssynluotia.\n\n— 'Ystäväiseni, te olette hilpeä', ärähti hän.\n\n— 'Aina, milloin minulla ei ole huonoja asiakkaita eikä minulla ole\nsyytä olla synkkä.'\n\n— 'Emme puhu teidän luonteestanne, vaan vieraastanne. Missä hän nyt on?'\n\n— 'Mistä minä tiedän? Hän ei ole täällä, se on varma, sillä hän ei\nmuistanut tulla kotiin eilen illalla.'\n\n— 'Oletteko siitä varma?'\n\n— 'Yhtä varma kuin siitä, että tämä on lasi viiniä, jonka juon\nterveydeksenne.'\n\n— 'Veijari, te koetatte pettää minua. Lintu on pesässään. Se etsivä\npoliisi, joka oli määrätty pitämään häntä silmällä, näki valoa hänen\nhuoneestaan eilen illalla, ja kaiken nojalla leiliä on syytä uskoa,\nettei hän ole poistunut.'\n\n— 'Jollei hän ole lähtenyt ulos, on teidän parasta mennä noutamaan\nhänet.'\n\n— Ja senjälkeen he menivät yläkertaan, liikkuen sangen varovaisesti.\nJonkun ajan kuluttua he tulivat alakertaan, tuoden Friquetin muassaan.\nSe urhea nuori mies ei yrittänytkään tekeytyä joksikin toiseksi tai\noikeammin keneksikään muuksi kuin teiksi. Hän asteli hilparien välissä\nkuin kuningas henkivartijoittensa keskellä. Sen kääpiön pitäisi olla\nseitsemän jalan pituisen, kun hän käyttäytyi niin kauniisti, että salli\nteljetä itsensä vankilaan ystävän tähden. Saamme vain nähdä, pitävätkö\npoliisit ja oikeusviranomaiset siitä pilasta.»\n\n»Mutta mihin hänet viedään?»\n\n»Kysyin sitä eräältä sotilaalta, ja hän vastasi, että tavallinen tapa\non viedä syytetty poliisipäällikön kuulusteltavaksi Châtelet-vankilaan.»\n\n»Oh!»\n\n»Sellaisen viranomaisen eteen, jonka sydän on samaa kiveä kuin hänen\nvirastorakennuksensakin.»\n\n»No niin», virkkoi Joel, painaen hatun tiukasti päähänsä, »haluaisin\ntietää, mitä tietä Châteletiin mennään».\n\n»Mitä!» huudahti majatalonisäntä, hätkähtäen. »Ettehän toki mieli —»\n\n»Lähden oikeussaliin ilmoittautumaan.»\n\n»Mutta, te hupakkomainen miekkonen», huomautti sotavanhus, »te ette voi\nolla täydessä järjessänne. Asia koskee sitä pahuksen kaksintaistelua —\nja kuningas lienee raivoissaan — surmata hänen muskettisoturinsa, ja\nkuninkaan metsässä!»\n\n»En moiti itseäni missään suhteessa ja odotan oikeudenkäynnin tulosta\npelottomasti.»\n\n»Mutta unohdatte rikkoneenne lakia.»\n\n»Jos laki», vastasi chevalier rauhallisesti, »jos laki rankaisee\nherrasmiehiä kunnian vaatimusten noudattamisesta, niin silloin pitäisi\nrangaista lainsäätäjiä. Kieltäydyttekö neuvomasta minulle tietä\nvankilaan?» lisäsi hän.\n\n»Se olisi samaa kuin tuhon tuottaminen teille.»\n\n»Siispä minun täytyy tiedustaa sitä joltakulta muulta. En tahdo herra\nFriquetin luulevan minun haluavan käyttää hyväkseni hänen ystävyyttään\nkauemmin kuin minun on pakko.»\n\n»Hölynpölyä! Älkää olko huolissanne hänen tähtensä! Hän kyllä\nluiskahtaa vapaaksi helposti. Pariisilainen selviytyy aina pinteestä\nkunniakkaasti — vaikkapa se kunnia olisikin pelkkää pöyhkeilyä.»\n\nToinen rypisti otsaansa.\n\n»Suositteletteko te, vanha sankari, niin kurjaa tekoa minulle?»\n\n»Ehdotukseni on se, että minuuttiakaan hukkaamatta riennätte St.\nHonorén portille, poistutte Pariisista ja lähdette Bretagneen, josta\nteitä ei etsitä.»\n\n»Ette voi puhua vakavissanne. Jos puhuisitte, loukkaisitte minua niin,\nettä vain ikänne suojelisi teitä.»\n\n»Te itsepäinen poika», kivahti majatalonisäntä, polkien jalkaansa,\n»ettekö ole kiintynyt mihinkään — ettekö rakasta ketään koko\nmaailmassa?»\n\n»Voi!» keskeytti Joel tunteitten tulvahtaessa voimakkaasti hänen\nrintaansa. »Menettelette julmasti asettaessanne miehen rakkauden ja\nvelvollisuuden väliin. Ei enää sanaakaan — pois tieltä!» käski hän,\nheilauttaen kättänsä komentavasti.\n\n»Hyvästi!»\n\n»Ei», esteli vanha kersantti, heittäytyen hänen eteensä. »Ette saa\nesiintyä niin hupakkomaisesti — ette saa mennä! En tahdo päästää teitä.\nKuulkaahan nyt, asia on niin, että pidän teistä», jatkoi sotavanhus\nhellän mielenliikutuksen vienontaessa hänen karkeata ääntänsä ja\npehmittäessä hänen kovettuneita kasvojaan, »saattaisitte olla oma\npoikani. Tutustumisestamme on kulunut ainoastaan kolme päivää, mutta\nasianlaita on ihan sama kuin jos olisimme taistelleet kokonaisen\nsodan yhdessä. Te olettekin kuin vanha, kokenut soturi, sillä olette\ntyytyväinen kaikkeen — viiniin, lihaan, leipään, tarjoilijaan ja\nisäntään. Teillä on ensiluokkainen terveys ja hyvä ruokahalu. Ja\nosaatte miekkailla kuin ammattilainen! Kaikki se lahoamaan vankilassa!\nKaikki se loppumaan mestauslavalla — saattanen sanoa, sellaisen\nkelvottoman juoppolallin surmaamisesta, joka on isännälleenkin\njuomavelkaa — sellaisen vanhan vintiön, jolle piti maksaa palkka,\nikäänkuin hän olisi ollut nuori! Vastustan lähtöänne. Ja varokaa\nleikkimästä kärsivällisyydelläni liiaksi! _Mordieu!_ Mieleni tekee\nottaa miekkani naulasta ja varrastaa teidät kiinni seinään, estääkseni\nteitä tekemästä hullutusta, jota pidän itsemurhana!»\n\nJoel saattoi vain hymyillä tälle omalaatuiselle, itsemurhan estämistä\ntarkoittavalle keinolle.\n\n»Hyvä isäntä», lausui hän, »olette rehellinen mies, ja teidän\ntäytyy antaa minulle anteeksi, että käyn teihin käsiksi — mutta\nitsepintaisuutenne pakottaa minut siihen».\n\nSamassa hän tarttui vanhuksen kaulukseen, mutta vain leikillä ikäänkuin\nvetääkseen hänet pois ovelta, jonka eteen hän oli sijoittunut; ja kun\narvoisa Bonlarron ojensi molemmat kätensä torjuakseen hyökkäyksen,\nsujautti bretagnelainen jalkansa hänen jalkojensa väliin, kampaten\nhänet kumoon niin tieteellisesti ja menestyksellisesti, että tuloksen\nnojalla saattoi varmasti päätellä jaloa painitaitoa harjoitellun\nBelle-Islessä hyvin. Rocroin veteraani tärähti istumaan lattialle niin\nrajusti, että hänen ruhonsa jokaista luuta kivisteli erikseen.\n\n»Suokaa anteeksi, vanhus», pyysi Joel, »mutta en keksinyt mitään muuta\nkeinoa». Ja hypättyään tyrmistyneen isännän ylitse hän poistui ovesta.\n\nTällä välin herra de Lareynie kulutti Châteletissa aikaansa lukemalla\nja kuuntelemalla poliisien raportteja. Hänellä oli vakava ja rehellinen\nilme, lakimiehen peruukki sopi oikein hyvin hänen leveälle otsalleen,\nja hänen katseestaan kuvastui yhtä paljon nuhteettomuutta kuin\ntarmoakin.\n\nHänen ollessaan syventyneenä puuhaansa astui sisälle vahtimestari, joka\nkuiskasi hänelle muutamia sanoja.\n\n»Ahaa!» äänsi virkamies tyytyväisenä. »Hänet on siis vihdoin saatu\nkiinni. Se on oikein. Tuokaa hänet sisälle!»\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin tuotiin Friquet huoneeseen edellään\nupseeri ja jäljessään kuusi sotilasta. Hän astui esiin nenä ilmassa ja\nsuu suipistettuna eräänlaiseen itserakkaaseen hymyyn, kumarsi sääntöjen\nmukaisesti ja avasi suunsa lausuakseen onnittelun, jonka hän oli\nmatkalla valmistanut, ja ylistääkseen virkamiehen hyvää onnea, koska\ntämä saisi päästää vapaaksi niin loistavan tulevaisuudentähden. Mutta\nvirkamies ei suonut hänelle aikaa siihen.\n\n»Kuulkaas, Saint-Jean», kysyi hän upseerilta hämmästyneenä, »mitä\ntaivaan nimessä olette tänne tuonut?»\n\n»Monseigneur, hän on se henkilö, jota pidättämään meidät määräsitte»,\nkuului vastaus.\n\n»Oletteko hullu?» tokaisi poliisipäällikkö, kohauttaen hartioitaan.\n»Tämäkö kysymyksessä oleva mies? Te ette ole voinut lukea kaikkien\nkuulustelemiemme todistajain esittämää kuvausta!» Otettuaan\nkirjoituspöydältään paperin hän jatkoi: »Tässä se paperi on! Lukekaa ja\nverratkaa! Pituus — yli kuuden jalan; ulkonäkö — herkulesmainen; puku —\nbretagnelaisen talonpojan —»\n\n»Mutta, monseigneur», pani upseeri vastaan, »pidätimme tämän linnun\njuuri siitä majatalosta ja juuri siitä huoneesta, jossa tuntemattoman\nvakuutettiin asuvan. Kuulustelin häntä huolellisesti, ja hän väitti\nolevansa tavoittelemamme mies.»\n\n»Mutta eihän sellaisia lausuntoja hyväksytä pelkän väittämisen nojalla,\nvai hyväksytäänkö?»\n\n»Kun kerran, monseigneur, vanki tunnustaa olevansa oikea mies —»\n\n»Niin, eksyttääkseen teidät pois jäljiltä! Mestari Saint-Jean, teidän\npäänne on mennyt sekaisin samoin kuin kaimanne Pyhän Johanneksen meni!\nOlette pölkkypää, olette sallinut peijata itseänne — teidät sietäisi —»\n\nVimmastunut poliisipäällikkö pyörähti Friquetiin päin, joka sijoittui\nkylmäverisesti istumaan, ja karjaisi hänelle karkeasti: »Mitäs te\nsiellä touhuatte?»\n\n»Odotan kaikessa rauhassa, kunnes teidän ylhäisyytenne lakkaa\nkeskustelemasta tämän upseerin kanssa moninaisista asioista, joita\nen ymmärrä. Minusta ainakin tuntuu, että syytätte tuota mies-parkaa\nvirheestä — samalla kun asia ei suinkaan niin ole, vakuutan teidän\nylhäisyydellenne, sillä minä olen se henkilö, josta kuningas\nepäilemättä on teille puhunut.»\n\n»Totta kyllä toimin hänen majesteettinsa nimenomaisesta määräyksestä —\nmutta kuvaus ei sovi —»\n\n»Vähät kuvauksista!» huudahti pieni pariisilainen maltittomasti. »En\nole kuuden jalan mittainen, mutta mitäpä tuuma tai kaksi merkitseekään?\nMitä tulee kotipuoleni asuun, muutin tämän puvun ylleni — vain\nlisätäkseni olemukseni etupuolia —»\n\n»Mitä? Väitättekö olevanne —»\n\n»Väitän olevani — oma itseni. Enemmänkin kuin väitän, olen ylpeä\nselittäessäni, kuka olen!»\n\n»Onko tämä mahdollista?» jupisi Lareynie, liikahdellen rauhattomasti\ntuolillaan. »Kuinka paatunut lurjus! Kerskutteko siis sillä, mitä\nolette tehnyt?»\n\n»Tietysti kerskun. En ole aloittamassa sotilasinsinöörinuraani. Mutta\nmalttakaahan, monseigneur, kun edistyn vielä lisää — huikaistuvat\nsilmät oppineessa päässänne.»\n\nKuninkaallisen poliisikunnan luutnantti kääntyi vahtimestarinsa\npuoleen. »Ovatko pöytäkirja- ja konstaapelikersantit täällä?»\n\n»Kyllä, monseigneur.»\n\n»Käskekää heidät sisälle!»\n\nHeidän astuttuaan huoneeseen korkea virkamies jatkoi: »Sihteeri,\nvalmistautukaa merkitsemään muistiin tämän miehen lausunnot! Kersantit,\nsijoittukaa hänen vierelleen, koska hän nyt on teidän vartioitavananne!»\n\nFriquet silmäili ällistyneenä vastatulleita ja puhujaa.\n\n»Mitä nyt? Mitä uutta peliä tämä on? Lausunnot, sihteeri, konstaapelit\n— Tuhannen vietävä! En käsitä ensinkään.»\n\n»Syytetty», alkoi virkamies, ääni tuimana, »tunnustatteko\nilkimielisesti ja harkitusti rikkoneenne hänen majesteettinsa kuninkaan\njulkaisemia asetuksia —»\n\nNyt oli pariisilaisen vuoro liikahdella hermostuneesti.\n\n»Asetuksia — mitä asetuksia? Näenkö unta? Vai onko teidän ylhäisyytenne\nsaanut auringonpiston?»\n\n»Kaksintaisteluja koskevia asetuksia», jatkoi Lareynie, »jotka\nmurehdittu kuninkaamme Ludvig Kolmastoista hyväksyi ja allekirjoitti\nkardinaali Richelieu-vainajan toimesta ja jotka nykyinen hallitsijamme\non uudistanut».\n\n»En tiedä mitään asetuksista», mutisi pieni pariisilainen käsiensä\nriippuessa hervottomina masennuksesta.\n\n»Mittelemällä miekkoja St. Germainin metsän kuninkaalle kuuluvalla\nalueella kuninkaan muskettisoturien korpraalin de Bregyn kanssa,\njota ei voida oikeudellisesti ahdistaa tämän kapinallisen teon\navustamisesta, koska hän kovaksi onneksi sai surmansa ottelussa.»\n\nFriquet kiljaisi ääneen; hänen aivoihinsa tulvahti valo. Hänelle\noli varattu sotilasosasto kuljettamaan häntä tuomarien eteen\neikä saattamaan häntä ministerin puheille. Häntä syytettiin\nkapinoitsemisesta ja miehen tappamisesta, ja hänet teljettäisiin\nvankilaan — mihin kaikkeen hän joutuisi ystävänsä Locmarian Joelin\nsijasta.\n\nKiinnittämättä huomiota vihdoinkin herättämäänsä pelkoon virkamies\npitkitti:\n\n»Sen johdosta joudutte poliisioikeuden ja Ranskan marskien\ntutkittavaksi ja tuomittavaksi, jotka viranomaiset on erikoisesti\nnimitetty panemaan toimeen valtakunnan lakeja ja kuninkaan tahtoa niitä\nvastaan, jotka ovat niitä loukanneet.» Hän vaikeni tuokioksi suodakseen\nkuulijalleen aikaa tajuta hänen puheensa oikean merkityksen, ennenkuin\nhän jälleen alkoi juhlallisesti: »Tämänlaatuisista rikoksista on\nseurauksena niin ankara rangaistus kuin kuolemantuomio —»\n\nUljastelustaan huolimatta pariisilainen vaipui tuoliinsa, sillä hänen\njalkansa pettivät. Hänen silmiään verhosi usva, jonka taustalta hän\nerotti pyövelin kirveineen ja pölkkyineen.\n\n»Jollei», täydensi Lareynie, »kuningas anna teille armoa — mitä epäilen\nhyvin suuresti, katsoen ilkitekonne katalaan luonteeseen».\n\nFriquet pyyhkäisi kädellään kaulaansa, jota vihlaisivat kylmät väreet\nikäänkuin teräaseen viillos.\n\n»Teidän täytyy valmistautua allekirjoittamaan tunnustuksenne — jos\nnimittäin olette oikea rikollinen. Olette näet saattanut sopia hänen\nkanssansa hidastuttavanne oikeudenkäyntiä, jotta hän voisi käyttää\nhyväkseen voittamaanne aikaa pujahtaakseen rajan taakse —»\n\nTämä vihjaus oli valonsäde pariisilaiselle, joka oli vikkelä-älyinen.\nHänen istuessaan vankilassa saattaisi Joel tosiaankin paeta\nkotipuoleensa. Hänen menettelytapansa oli tuotapikaa valittu: hän\ntukisi vangitsemistoimenpidettä, sallisi tuomita itsensä, jopa\nteloituksenkin tapahtua — sillä olisihan hän pelastanut ystävänsä —\näsken saadun, mutta rakkaan. Hänen kasvonsa muuttuivat tyyniksi, ja\nhänen jäsenensä lakkasivat vapisemasta, kun hän nousi pystyyn ja lausui\nvarmasti:\n\n»Teidän ylhäisyytenne, haluaisin saada kynän.»\n\nMutta samassa alkoi ulkoa kuulua kovaa meteliä; muuta hälinää kovemmin\nhuusi voimakas ääni:\n\n»Sanon teille vielä kerran, että minun täytyy tavata herra de Lareynie\n— ja minä tapaan hänet kaikkien paholaisten uhallakin! Vaikka teitä\nolisi viisisataa, ette pystyisi estämään minua.»\n\nKuului aseiden kalinaa ja käsikähmän ääniä, ennenkuin ovi sysättiin\nauki. Kynnykselle ilmestyi Portoksen poika. Huoneessa olevat kuusi\nvahtisotilasta sijoittuivat rohkeasti riviin ja laskivat hilparinsa\nristikkäin torjuakseen häntä. Molemmat konstaapelit riensivät heidän\navukseen, kun taas upseeri ja sihteeri olivat jälkijoukkona. Joel ei\nollut paljastanut miekkaansa, vaan tunkeutui kättänsäkään kohottamatta\npuolustajain keskitse kuin pyörremyrsky. Hän asettui poliisipäällikön\neteen.\n\n»Monseigneur», alkoi hän, »tiedän, mitä on tekeillä. Tämä altis\nystäväni mielii uhrautua puolestani. Mutta minä en hyväksy sitä\nuhrausta. Asetuksia loukkasin minä, sillä juuri minä paljastin miekkani\nSt. Germainin alueella ja surmasin korpraali de Bregyn. Kuningas\nvaatii päätäni — tuon sen hartioillani; mutta sallikaa minun anoa\narmonosoitusta oikeamielisyydeltänne ja inhimillisyydeltänne. Päästäkää\nvapaaksi ystävä-rukkani, joka enintään on syypää sankarillisuuteen ja\nminua kohtaan tuntemaansa rakkauteen.»\n\n»Monsieur, toivomuksenne täytetään», lupasi poliisiluutnantti, jonka\nsydäntä nuoren miehen ilmeet, käyttäytyminen ja sanat liikuttivat. »Te\nsaatte poistua», lisäsi hän Friquetille.\n\nViimemainittu syöksähti vastatulleen syleilyyn, sopertaen:\n\n»Joel, Joel, mikä sinut pani tulemaan? Minkätähden et antanut asiain\nmennä omaa menoaan? Olisin ollut niin onnellinen saadessani osaltani\nedistää menestystäsi.»\n\nHän oli tukehtumaisillaan surunsekaisesta ilosta bretagnelaisen\npuristaessa hänet sydäntään vasten veljelliseen syleilyyn, johon hän\nmelkein katosi.\n\nVirkamies kumartui poliisiupseerin puoleen ja virkkoi harvoin erehtyvän\nhenkilön itserakkaaseen tapaan:\n\n»Nyt meillä on tavoittelemamme mies, Saint-Jean! Juuri tämä mies teidän\nolisi tullut pidättää — vaikka se olisi saattanut maksaa henkenne.»\n\nMolemmat konstaapelit astuivat nuorukaisen luokse, ja toinen heistä\nlausui:\n\n»Kuninkaan nimessä vaadin teitä luovuttamaan miekkanne.»\n\nToinen veti taskustaan lyhyen, mustapuisen, valkealla nupilla\nvarustetun sauvan, napautti sillä nuorukaista olalle ja sanoi:\n\n»Kuninkaan nimessä pidätän teidät.»\n\nVajaan tunnin kuluttua sankarimme marssitettiin pois Châteletista\nmolempien kersanttien välissä joen rannalla odottaviin vaunuihin.\nSotilaat käskivät hänen astua niihin ja sijoittuivat itse häntä\nvastapäätä olevalle istuimelle; ohjesäännön mukaan olisi toisen\nkonstaapelin pitänyt istua vangin vieressä, mutta tässä tapauksessa ei\nsiinä ollut tilaa. Ratsastava vahtisotilas asettui vaunujen kummallekin\novelle, ja äkkiä ajoneuvot lähtivät kiitämään hevosten nelistäessä.\n\nNeljännestuntia myöhemmin ne pysähtyivät linnoituksen edustalle, jota\npuolustamassa oli runsaasti vallihautoja, muureja sekä ulkovarustuksia\nja jonka korkeat tornit piirtyivät taivasta vasten.\n\n»Laskeutukaa maahan!» kehoitti toinen kersantti.\n\nJoel totteli. Kaksi sotilasta, jotka näyttivät odottaneen häntä,\ntarttuivat hänen kumpaankin käsivarteensa. Etumaiseksi sijoittui\navainnippua pitelevä mies. Pieni seurue meni holvikatoksen alitse,\nnostosillan ylitse, vahtihuoneen lävitse ja sekavia portaita ja\nkäytäviä myöten avaralle pihalle. Sitten he saapuivat kolmanteen\nkerrokseen, jossa avattiin kolme ovea toinen toisensa jälkeen. Täällä\nvanki sysättiin koppiin, jossa oli kalustona vuode, pöytä ja tuoli.\n\n»Täällä olette nyt kotonanne», ilmoitti vanginvartija.\n\nHän ja molemmat sotilaat poistuivat kopista, avaimet ratisivat\nlukoissa, ja teljet työntyivät paikoilleen. Tämä ääni herätti vangin,\njoka oli kävellyt koneellisesti koko pitkän matkan, sopeutuen kaikkeen,\nmitä hänelle tapahtui, samoin kuin unessa mitä luonnottomimmatkin\nmielikuvat hyväksytään empimättä ja hämmästelemättä. Hän astui ovelle\nja huusi:\n\n»Kuulkaahan, miehet!»\n\n»Mitä teiltä näin pian puuttuu?» kysyi vanginvartija paksun oven\nsuljetun ristikon lävitse.\n\n»Yksi sana, jos suvaitsette.»\n\n»Nopeasti!»\n\n»Olisin kiitollinen, jos ilmaisisitte minulle, missä paikassa olen.»\n\n»Alatte jo nyt laskea pilojanne, vai mitä?» murahti mies, kääntyen\npoistumaan. »Ikäänkuin ette yhtä hyvin kuin minäkin tietäisi olevanne\nBastiljissa.»\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nVastasiirto\n\nKuukausi sitten oli Ludvig Neljästoista palannut St. Germainiin, ja\ntämä pikku kaupunki oli jälleen saanut sen juhlallisen ulkonäön,\njonka hallitsija ja hänen seurueensa sille antoivat. Hän oli nyt\nvaltansa huipulla, ja »kuningasta turvaava jumaluus» pyhitti hänen\nheikkoutensakin. Hän et niitä salaillutkaan. Madame de Montespan oli\nvallassa oleva suosikki ja hänen jälkeläistensä äiti; lapsia hoiti\nleskirouva Scarron, jota kuningas oli äsken palkinnut suomalla hänelle\nmarkiisitar de Suggèren arvonimen. Madame de Sevigné, jonka ystävätär\nuusi markiisitar oli, mutta joka ei säästänyt ketään sutkauksiltaan,\npani liikkeelle sarjan kokkapuheita arvonimestä tämän ja »suggestion»\nsamanlaisuuden nojalla.\n\n»Onnellinen _suggestio_ hänen majesteettinsa mielessä», supatti\nhän hovilaisille. »Madame olikin saanut joltakulta _suggestion_\nmennä naimisiin ramman Scarronin kanssa; muurarissa oli herätetty\n_suggestio_, että hänen piti ennustaa madamelle suurta onnea, enkä\nihmettelisi, jos kateus virittäisi hänessä sen _suggestion_, että hänen\npitäisi kaivaa maaperä hyväntekijättärensä alta, joka nosti hänet\nköyhyydestä uskoakseen hänelle kuninkaan ja omien lastensa hoidon.»\n\nSen ohessa, että naiset ja hovimiehet pohtivat tätä ylennystä ja\nkuningattaren terveyttä koskevaa huonoa uutista, keskustelivat\nhenkivartioväen upseerit kurinpidollisista asioista. Puhelijat olivat\nmuskettisoturien luutnantti Maupertuis ja henkivartioston nykyinen\nkapteeni sekä hänen edeltäjänsä Gesvres ja Brissac.\n\n»Miten on käynyt sille pahukselle?» tiedusti jälkimäinen\nmuskettisoturi. »Tarkoitan sitä nuorta maaseutulaisvintiötä, joka\nsurmasi erään korpraalinne.»\n\n»Niin, loistavalla, rintaan tähdätyllä pistolla. No niin, hän on vielä\nlukkojen ja telkien takana.»\n\n»Eikö häntä aiota tuomita?»\n\n»On epäilyksiä siihen nähden, mitä tehdä. Hän ei nimittäin lienekään\naatelinen, kuten väittää olevansa. Hän on pelkkä Joel.»\n\n»Mahdotonta! Mistä olisi rahvaanmies oppinut miekkailutaitoa kylliksi\nsurmatakseen kuninkaan muskettisoturin?»\n\n»Niin, ja pistolla, joka tunnetaan ainoastaan meidän rykmentissämme,\nmutta joka oli joutunut melkein unohduksiin raskaiden miekkojen kanssa,\nsillä se oli keksitty niitä varten. Sitä nimitettiin 'Portoksen\npistoksi', erään edellisen kuninkaan aikana palvelleen ja sitä\nedullisesti käyttäneen, kuuluisan muskettisoturin mukaan.»\n\n»Jos minä saisin määrätä», jatkoi Maupertuis, »lähettäisin hänet\nkotiinsa istuttamaan kaalejaan ja katkomaan niitä pitkällä miekallaan,\nsillä varmasti hän taisteli urhean miehen tapaan. Me miekkamiehet emme\nole vielä koskaan katsoneet kaksintaistelijan joutuneen häpeään lain\nrikkomisen tähden. Häpeäksi hänelle olisi ollut, jollei hän olisi\nottanut vastaan haastetta.»\n\n»Ette ole hyväntahtoinen sotilaitanne kohtaan», huomautti Gesvres.\n\n»No, totta puhuakseni, hyvät herrat, tämä Bregy ei ollut miellyttävä:\njuoppolalli, joka ryypiskeli, milloin ei pelannut, ja kinasteli\naiheettomasti. Mutta hänen majesteettinsa on suuttunut, kun hänen\nisänsä julkaisemia ja hänen uudistamiaan asetuksia on loukattu,\nja minulla oli tiukka työ kiskoessani pois kuninkaan rankaisevan\nkäden alta neljä sotilastani, jotka olivat tässä kaksintaistelussa\nsekundantteina.»\n\n»Entä antoiko hän heille armahduksen?»\n\n»No niin, sikäli kuin henki on kysymyksessä; mutta heidän täytyi erota\nhenkivartiostosta ja liittyä toimivaan armeijaan.»\n\n»Minkätähden ei lähettää bretagnelaista heidän mukaansa? Hän tuntuu\nvieläkin paremmin sopivan tykinruuaksi.»\n\n»Ei; hänet riudutetaan vankilassa tai kaleereilla — jollei häntä ammuta\ntai hirtetä.»\n\n»Kuinka vanha hän on?» tiedusti Brissac, haukotellen käsineensä\nsuojassa.\n\n»Sitä en tosiaankaan tiedä. En ole häntä nähnyt. Kahdenkymmenen ja\nkolmenkymmenen välillä luullakseni.»\n\nHenkivartioston upseeri siveli viiksiään ja huomautti miettivästi:\n»Siinä tapauksessa hänet olisi paras tuhota heti, ennenkuin alamme\npitää hänestä.»\n\nSamalla pengermällä, mutta syrjäisemmässä kohdassa käveli Almadan\nherttua nojautuneena Boislaurierin käsivarteen.\n\n»On oikein ikävää», virkkoi hän, »että kaikki ponnistuksenne\npyrkiessänne sen nuoren kaunottaren jäljille ovat olleet hyödyttömiä».\n\n»Voi, monseigneur, kaikki vainukoiramme on lähetetty liikkeelle, mutta\nparhaatkin ovat joutuneet ymmälle.»\n\n»Niin nekin, jotka olen yksityisesti palkannut», jatkoi lähettiläs\näreästi. »Palvelijani Esteban on ovelin lurjus, mitä on milloinkaan\nollut olemassa; itseään kapteeni Gordbuffiksi nimittävällä roistolla on\nkostettavanaan ilkeä sivallus; Desgrais, terävä poliisiurkkija, joka\nseurasi markiisitar de Brinvilliersiä Liègeen ja vangitsi hänet siellä\n— hän kuten kaikki muutkin on pettynyt, joutunut ymmälle ja eksynyt\njäljiltä niin pahasti kuin suinkin on osannut.»\n\n»Onko teidän ylhäisyytenne ajatellut tätä seikkaa?» pitkitti\nBoislaurier hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen. »Jos urkkijaini\nselostukset ovat luotettavia, ei madame de la Bassetière, joka on tytön\nsukulainen, ole rahtuakaan levoton nuoren sukulaisensa katoamisen\njohdosta. Siitä päättelen hänen tietävän, missä kadonnut on piilossa.»\n\n»Saatatte olla oikeassa.»\n\n»Entä eikö teidän ylhäisyytenne ole koettanut saada tietoja häneltä?»\n\n»Kyllä, mutta menestyksettä. Hänen vanha palvelijattarensa on yhtä\ntutkimaton. Siten asiat menevät», lisäsi hän pakotetun hilpeästi. »Koko\nmaailmassa on yksi ainoa lahjomaton kamarineito, ja onni on satuttanut\nhänet meidän tiellemme.»\n\nSeurasi taaskin äänettömyys, jonka alempi mies katkaisi.\n\n»Mahdollisesti mademoiselle du Tremblay on palannut kotiinsa.»\n\n»Anjouhunko? Kirjoitin sinne ja sain tänä aamuna vastauksen, ettei\nhäntä ole nähty.»\n\n»Siispä meidän täytyy viskata korttimme pöytään — voittokortti ei ole\nniiden joukossa.»\n\n»Minkätähden?» vastasi herttua kerkeästi. »Se on poissa, mutta voimme\nhankkia sen sijaan toisen tai saada sen käsiimme. En kuitenkaan salaa,\nettä tämä katoaminen tuskastuttaa minua kamalasti. Pahus vieköön sen\nnuoren viiriäisen!»\n\n»Minkä viiriäisen, teidän ylhäisyytenne?» kysyi Boislaurier.\n\n»No, sen maalais-Amadiksen, joka osui paikalle parhaiksi riistämään\nsaaliin käskyläistemme otteesta. Meidän täytyy pikapuoliin kuitata\nvälimme hänen kanssansa.» Puristaen kumppaninsa käsivartta hän\njatkoi katse uneksivana: »Ilmaisen teille, hyvä Boislaurier, että\njoku selittämätön, salaperäinen myötätunto vetää minua tämän nuoren\nmiehen puoleen. Kun ensi kerran hänet näin, tunsin sellaista kylmää\nväristystä, jonka taikauskoiset väittävät merkitsevän, että ihminen\nkävelee haudalla. Hän miellytti minua suuresti Saumurin majatalossa.\nHänen ulkonäkönsä ja käytöksensä muistuttavat vanhaa, rakasta\nystävääni, jonka menetys puristi silmistäni paljon kyyneliä. Olisin\nmielelläni tahtonut auttaa häntä pääsemään eteenpäin, mutta se nousukas\nasettuu tahallaan tielleni ja sotkee suunnitelmiani. Sitä pahempi\nhänelle! Ei koskaan ole ainoakaan ihminen tehnyt aikeitani tyhjiksi\nsaamatta sitä katua. Minä tasoitan esteet, nujerran vastustajani ja\nsurmaan vihamieheni.»\n\n»Mutta eikö myöskin tämä nuorukainen ole kadonnut?»\n\n»Kyllä, mikä todistaa parin piiloutuneen yhdessä. Mutta kyllä minä\nheidät löydän, ja —»\n\nUhkaava ele täydensi keskeytetyn lauseen.\n\n»Mutta mitäs tuolla on tekeillä?» sanoi hän, sävy muuttuneena.\n»Minkätähden ihmiset noin keräytyvät samaan paikkaan? Onko kuningas\nnäyttäytynyt?»\n\nVäkeä liikkui paljon pengermällä ja pihalla.\n\n»Teidän ylhäisyytenne, siellä on markiisitar de Montespan.»\n\n»Ahaa, hyvä, hyvä — ymmärrän. Kuningatar Maria Theresa istuu yksin\nhuoneessaan; mutta tämä kullalle hohtava joukko tungeksii suosikin\nympärillä. Onko hänen majesteettinsa markiisittaren seurassa?»\n\n»Ei, teidän armonne, hänen vierellään on ainoastaan kaksi naista —\ntoinen on leskirouva Scarron, ja — ja —»\n\n»Joku hänen sisaristaan tietenkin?»\n\n»Ei — niin ei voi olla — olen jonkunlaisen harhakuvitelman lumoissa!»\n\n»Mikä on vikana?» tiedusti Almada.\n\nToinen herrasmies ei vastannut heti; hän tähysti markiisittaren\nseuralaista ja sopersi vihdoin:\n\n»Mutta nuo askeleet, nuo piirteet — niin, hän on sama henkilö —\nmonseigneur, hän on se tyttö, jonka luulimme haudatuksi maan uumeniin —\njoka on välttänyt kaikki etsiskelymme — neiti du Tremblay.»\n\n»Neiti du Tremblay!» huudahti espanjalainen herttua.\n\n»Juuri hän — teidän tarvitsee vain katsoa. Tuolla, suihkukaivon altaan\nvierellä.»\n\nAlmada varjosti silmiään kädellään ja pitkän tarkastuksen jälkeen\nvastasi:\n\n»Ette erehtynyt. Hän siinä on. Totisesti pitää paikkansa sananlasku:\n'Todellisuus on satua kummallisempi.'» Hykertäen käsiään poistaakseen\nniistä kankeuden hän puheli, nauraa hihittäen: »Kuka haasteli korttien\nviskaamisesta? Me voitamme omallamme, koska se on vastapelurin käsissä.\nBoislaurier, tällä kertaa on voitto meidän.»\n\nHe näkivät kuin näkivätkin neiti du Tremblayn.\n\nHän asteli markiisitar de Montespanin toisella puolella, leskirouva\nScarronin ollessa toisella. Suosikin yllä oli taivaansininen\nsilkkipuku, lastenhoitajattarella kuivuneiden lehtien värinen asu,\njonka tekemä vaikutelma oli jotensakin mitätön, kun taas uusi tulokas\noli juonittelijan ehdotuksesta puettu läikehtivään silkkiin, jotta\nhän loistaisi sitäkin kirkkaammin toisen värittömän vaatteuksen\nrinnalla. Se oli koristettu hienoilla venetsialaisilla pitseillä, ja\nhelmimäisesti ja ruusuisesti vivahtelevalle silkille oli siroiteltu\nvaaleanvihreitä nauharuusukkeita. Tässä ei ollut nähtävänä hovityyppi,\njoka oli suurimmalta osaltaan muovattu pukeutumiskeinojen avulla,\nvaan viehättävyyttä, joka pitentää katseen nautintoa ja paljastaa\nlukemattomia kiehtovia puolia jokaisessa käänteessä. Näistä kiehtovista\npuolista tulee mainita alakuloisuus ja välinpitämättömyys, jotka tytön\nnuorekkailta kasvoilta saattoi lukea kuin avoimelta sivulta. Aurore\nkatseli loistavia hovilaisia osoittamatta hämmästystä tai hämminkiä,\nuteliaisuutta tai kiinnostusta. Kuolettava kaiho pilkisti näkyviin\nhänen liikkumattoman ja raukean naamarinsa takaa. Kaikki aprikoivat,\nkuka oli tämä tulokas, joka leijaili häntä ympäröivän kimalluksen —\nkristikunnan ensimmäisen hovin loiston — yläpuolella.\n\nNoiden kolmen naisen pysähtyessä erään toisen seurapiirisikermän\nkohdalle syntyi hienossa seurueessa jälleen liikettä. Kaikki suut\navautuivat yhtäkkiä, ja metsäportilta pengermän rintasuojukselle levisi\nkuiske:\n\n»Hyvät naiset ja herrat, kuningas!»\n\nLudvig laskeutui palatsin portaita. Tänä päivänä hänellä oli se\nilme, jonka hän, kuten muistelmienkirjoittaja St. Simon sanoo, otti\nkasvoilleen, milloin »hän aikoi suorittaa asioita». Hän oli lisäksi\npuettu mustaan samettiasuun, jossa oli taotut kultanapit; Pyhän\nHengen ritarikunnan nauha ulottui tulipunaisten, kukkakirjailuisten\nsilkkiliivien ylitse. Valkea töyhtö kaartui hänen majavannahkaisen\nhattunsa ympärillä. Jalokiviä oli ainoastaan hänen kengissään ja\nsukkanauhoissaan. Pikemminkin vaikutuksen saavuttamiseksi kuin\ntuen tarpeessa hän nojasi keppiin, jonka kädensija oli koristettu\njalokivillä.\n\nHovimiesten kertyessä hänen ympärilleen hän näytti vielä\nhuolestuneemmalta ja ilmaisi merkillä haluavansa olla yksin markiisitar\nde Montespanin kanssa. Nähdessään kuninkaan lähestyvän olivat tämän\nmolemmat seuralaiset liikahtaneet peräytyäkseen, mutta hän oli\nviitannut heidät takaisin ja virkkoi tuttavallisesti, kuten hän\nesiintyi valtakunnan mahtavimpiakin kohtaan ja kuten hänen rakastajansa\nsalli hänen käyttäytyä itseäänkin kohtaan, vaikka olikin perin tarkka\netiketin noudattamisesta:\n\n»Sire, tässä on markiisitar de Suggère, joka ei toivo mitään niin\nhartaasti kuin saada kiittää teidän majesteettianne häntä kohdanneesta\nuudesta suosionosoituksesta.»\n\nLeskirouva Scarron niiasi syvään ja lausui:\n\n»Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia mitä hartaimmin kiintyneen\npalvelijanne tuoda julki rajattoman kiitollisuutensa niistä lahjoista,\njoita hallitsijoista aulein ja suurenmoisin on lakkaamatta hänelle\nmyöntänyt?»\n\nHänen äänensä vapisi, vaikka hänen esittäessään tätä harkittua lausetta\nitserakas Ludvig riemumielin nieli sen kiittävät lisänimitykset,\neikä mikään ollut mieluisampaa tälle hallitsijalle, jonka tuntemaa,\nylistyksen ja palvonnan herättämää iloa seitsentoistavuotinen\nhallituskausi oli ainoastaan osittain tylsyttänyt.\n\n»Markiisitar», vastasi hän, »tunsin velvollisuudekseni palkita teidän\nlapsistani näkemäänne huolenpitoa, sillä tiedän teidän olleen heitä\nkohtaan todella äidillisen».\n\nTämä oli peittelemätön, madame de Montespaniin tähdätty isku, mutta\nhän vain hymyili, leikitellen viuhkallaan. Hallitsija kääntyi hänen\npuoleensa kiinnittämättä lainkaan huomiota neiti du Tremblayhin ja\nsanoi äkkiä suosikilleen:\n\n»Nyt meidän omiin asioihimme, madame!»\n\nÄärimmäisen rauhallisesti markiisitar asteli äänettömänä hänen\nvierellään, odottaen hyökkäystä, vaikka säilyttikin tyyneytensä.\nKuningas päinvastoin oli kiihtynyt.\n\n»Madame», alkoi hän saatuaan vihdoin rohkeutensa terästetyksi,\n»valitettavasti minun täytyy ilmoittaa teille päätöksestä, johon olen\njohtunut ja joka varmasti koskee teihin yhtä paljon kuin minuunkin.\nMeidän on välttämätöntä olla mitä varovaisimpia suhteissamme;\nkuningatar on niin sairas, että minun pitää säästää häntä kaikelta\nsellaiselta, mikä tuskastuttaa häntä ja uhkaa hänen toipumistaan.»\n\n»Niin tosiaankin!» huokaisi markiisitar tuiki välinpitämättömästi.\nKuninkaan oli ilmeisesti vaikea olla, sillä hän ei vilkaissutkaan\nnaiseen ja oli kepillään sivaltavinaan tiellä olevaa, valkeata pikku\nkiveä. Toinen piti katseensa suunnattuna häneen, mutta rauhallisesti,\nmikä vimmastutti häntä.\n\n»Oivallan», virkkoi markiisitar, viuhkaansa hypistellen, »teidän\nmajesteettinne kuunnelleen kuningattaren lääkäreitä, joiden\nluonnollisesti täytyy sanoa jotakin ansaitakseen palkkansa».\n\n»Ei, madame, minua on ohjannut yksinomaan oma vaistoni, jota vain\ntottelen.»\n\nIkäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan suosikki jatkoi:\n\n»Koska olette päättänyt, on minun asiani ainoastaan kumartaa teidän\nviisaudellenne. Bossuet- ja Bourdalone-saarnaajien kaunopuheisuus\npystyy käännyttämään ihmisiä kiviseinänkin lävitse — minäkin olen\nkääntynyt, ja uskonto ja velvollisuus antavat minulle oikeuden\nkatkaista siteet, jotka painavat omaatuntoani ja törkeästi loukkaavat\nsiveellisyyttä.»\n\n»Mitä!» huudahti hallitsija säpsähtäen. »Ehdotatteko —»\n\n»Että meidän pitäisi erota. Niin, sire. Minä teen aloitteen. Olen vain\nliian onnellinen voidessani säästää teiltä nöyryytyksen käskeä minut\npoistumaan.»\n\nMutta hän ei lakannut hymyilemästä, eikä kuningas ymmärtänyt häntä.\nLudvigia olivat pahat aavistukset vaivanneet kovasti hänen päättäessään\nilmoittaa suhteiden rikkomisesta epäviralliselle kuningattarelleen. Hän\noli odottanut sanoinkuvaamattoman pahantuulen purkausta, jollaisista\nmarkiisitar oli kuuluisa. Useammin kuin kerran hän oli tuntenut niiden\nkirpeyttä. Mutta ärtyinen Athenaïs puhui suuttumatta ja tyynesti. Tämä\nalistuminen kirveli kuningasta, sillä eikö se ollut hänen sisäistä\nitseään kohdannut loukkaus?\n\n»Se on siis päätetty», jatkoi markiisitar. »Poistun hovista huomenna.\nKuta pikemmin, sitä parempi mielestäni, sillä hyvät aikomukset pitäisi\ntoteuttaa viipymättä.»\n\n»Lähdettekö siis pois hovistani pahoittelematta?»\n\n»Kyllä, kyllä lähden.»\n\nLudvig puri huultansa vastahakoisena myöntämään, että ilman _häntä_\nvoisi tulla toimeen.\n\n»Minulla ei ole lainkaan syytä olla rauhaton lasteni vuoksi, koska\nniin äsken kuulin teidän majesteettinne vakuuttavan heidän toisen\näitinsä kyllä huolehtivan heistä. Sitäpaitsi minun sallittaneen tavata\nheitä turvapaikassani Clagnyssä, jossa aion odottaa, mitä kuningas\nvastaisuudessa suvaitsee määrätä.»\n\n»Niin syrjäisessä paikassako?»\n\n»Erämaa on sopiva pakopaikka sellaiselle henkilölle, jonka täytyy pitää\nhuolta pelastuksestaan. Niinpä rukoilen teidän majesteettianne, ettette\nestäisi pyhää puuhaani. Samoin kuin Magdalan Maria, suuri syntinen,\nhaluan katua hairahduksiani, jotka jossakin määrin ovat myöskin teidän\nhairahduksianne, joten rukousteni tulee koskea myös Ludvigiani, ja\nhäväistysjuttua, jonka me molemmat olemme laittaneet minulle liian\nhyvän maailman silmien eteen. Anon taivaalta apua, jotta saisin\nanteeksi niiltä, joille itse pyrin antamaan anteeksi rukoillessani,\nkoettaessani olla katuvainen ja suorittaessani laupeudentöitä.»\n\n»Yrittäisittekö unohtaa jokikisen?»\n\n»Poikkeuksetta,»\n\nLudvig sivalsi kepillään kauniin lumpeen latvan poikki. Siis hänet\nvoitiin unohtaa — voitiin olla hänestä välittämättä? Hänen mittaamaton\nylpeytensä sai kirvelevän kolauksen; mutta salaten haavansa jäykän ja\nloukkaantumista kuvastavan ilmeen taakse hän virkkoi:\n\n»Riittää! Lähtekää, milloin haluatte!»\n\n»Niin pian kuin olen suorittanut erään tehtävän — toimittanut teidän\nmajesteettinne oikeudenmukaisuuden valtikan suojaan henkilön, jota itse\nkuningattaren ystävät pitävät mielenkiintonne arvoisena.»\n\nHän viittasi Aurorelle, joka oli seisonut jonkun matkan päässä ja\nlisäsi:\n\n»Tulkaa tänne, mademoiselle!»\n\nTyttö totteli, punastuen mielenliikutuksesta.\n\n»Sire, tätä nuorta naista, erään vanhan ja uskollisen palvelijanne\ntytärtä, ovat roistot ahdistaneet — kenties pyrkien kostamaan\nkuninkaallisen vankilanne Bastiljin entisen kuvernöörin tyttärelle\nkaunaa, jota he ovat tunteneet hänen isäänsä ja teidän majesteettianne\nkohtaan. Hän pyytää päästä teidän oikeudenmukaisuutenne ja arvovaltanne\nturvaan.»\n\nLudvig katsoi Auroreen, joka niiasi hänelle, ja häneen tekivät tytön\nenkelimäinen ulkonäkö ja puhdas ilme syvän vaikutuksen. La Montespan\npani sen visusti merkille, ja tyydytyksen välke säihkyi hänen\nsilmistään.\n\n»Sire, tämä nainen on joutunut julkean yrityksen uhriksi; hänet\nyritettiin ryöstää Pariisin kaduilla melkein päivänvalossa, ja hän\npelastui vain ihmeen avulla. Puhukaa, nuori ystäväni, jotta hänen\nmajesteettinsa ei luulisi sellaista tapausta mahdottomaksi!»\n\nTyttö selosti tapahtuman muutamin sanoin.\n\n»Kautta sieluni!» huudahti kuulija. »Sellainen ilkityö ei saa jäädä\nrankaisematta. Sen alkuunpanijasta pitää saada selko, ja annan siitä\nmääräyksen poliisiluutnantilleni.»\n\n»Epäilemättä», huomautti markiisitar, »sen toimeenpanija on\nkorkea-arvoinen henkilö, joka on lakien yläpuolella».\n\n»Madame», vastasi Ludvig, rypistäen otsaansa vakavasti, »tietäkää,\netten salli kenenkään kuningaskunnassani uhmailla lakeja!»\n\n»Kuitenkin», jatkoi markiisitar, »anoisin, että ryhdyttäisiin meitä\nturvaaviin toimenpiteisiin, sillä otaksun tämän vainotun tyttö-poloisen\nseuraavan minua Clagnyyn».\n\nKuningas ojensi kätensä Auroren pään yläpuolelle, tehden arvokkaan\neleen, ja lausui:\n\n»Olkaa rauhallisia! Tämä nuori nainen on nyt minun suojeluksessani.\nHuolehdin siitä, että kaikki saavat sen tietää, ja voi jokaista, joka\non syypää mainitunlaatuisiin, häneen tähdättyihin yrityksiin!»\n\n»Oi, sire, kuinka hyväntahtoinen olettekaan!» sopersi tyttö.\n\n»Teidän ei tarvitse kiittää minua», vastasi hallitsija. »Ruhtinaan\nvelvollisuus on pitää huolta alamaistensa turvallisuudesta. Mieluinen\nvelvollisuus», lisäsi hän kohteliaasti, kääntämättä katsettaan pois\nAuroresta, »kun kysymyksessä on erään hänen aatelismiehensä tytär, joka\nlisäksi on eniten täydellisyyttä lähenteleviä henkilöitä, mitä minulla\non koskaan ollut onni ihailla hovissani».\n\n»Teidän majesteettinne on ystävällinen», änkytti tyttö yhtä paljon\nhämillään katseesta kuin kohteliaisuudestakin.\n\n»Ahaa!» mutisi markiisitar. »Kala näykkii — hän tarttuu tähän syöttiin.»\n\n»Jos teidän täytyy mennä», jatkoi kuningas vanhemmalle naiselle\nverkkaisesti, tarkkaillen häntä nyt, »saanen ainakin tulla aika-ajoin\nhäiritsemään yksinäisyyttänne? Sitäpaitsi teidän pitää tulla takaisin,\nkun olen vaimentanut naurettavat juorut ja kiusalliset neuvonantajat\n-» Athenaïs pudisti päätänsä toivottomasti, mutta kuningas pitkitti:\n»Vaikkapa vain näyttääkseni viehättävälle suojatillenne, että\nvetoomustanne ei ole unohdettu.»\n\n»Jos teidän majesteettinne käskee ja neiti du Tremblay tahtoo tulla\nesitellyksi hovissa, niin kiirehtikäämme. Muutoin —» Hän huoahti syvään\nja piilotti kasvonsa viuhkansa taakse. Kuningas saattoi arvella hänen\nhalunneen salata kyyneltä — jos niin oli, johtui kyynel ilosta ja\nvoitonriemusta.\n\nKuningas kääntyi poispäin sekä näistä kahdesta ja kaikista muista\nnaisista että hovimiehistä, nojautui patsaan jalustaan ja vaipui\naatoksiinsa, mutta — ikäänkuin marmori olisi äkkiä saanut puhelahjan —\nhän kuuli omituisen äänen kuiskaavan seuraavat sanat:\n\n»Eikö hän ole jumalallisen kaunis?»\n\nKuningas pyörähti äkkiä ympäri, ja hänen huuliltaan luiskahti\nAlmadan herttuan nimi. Puhuja oli todellakin Aramis, joka oli hiljaa\nlähestynyt ja puhutellut Ranskan kuningasta. Viimemainittua harmitti\ntämä keskeytys; hän ei pitänyt tuosta miehestä kovinkaan paljoa. Hän\nei ollut unohtanut nuoruudessaan sattunutta traagillista kohtausta,\njonka olemme selostaneet seikkaperäisesti »Bragelonnen varakreivissä»,\nmutta jolle olisi saatettu antaa nimitys »Aramiksen salajuoni». Sen\ntarkoitus, kuten muistettaneen, oli nostaa valtaistuimelle Ludvigin\nvanhempi kaksoisveli, joka oli teljetty Bastiljiin ja joka päätti\nsurkean elämänsä eräässä toisessa vankilassa, sittenkun Atos ja tämän\npoika Bragelonne olivat nähneet hänet siellä rautaisella naamiolla\nvarustettuna ja kapteeni d'Artagnanin vartioimana. Kuningas muisti\nkauhuisesti Aramiksen uskaltaneen käydä häneen väkivaltaisesti\nkäsiksi ryöstäessään jättiläiskokoisen Portoksen avustamana hänet\nVauxin linnasta yöllä ja teljetessään hänet koppiin, jossa hän oli\nollut vähällä kuolla pelosta, raivosta ja epätoivosta. Tämä hänen\nvierellään seisova vanhus oli kerran syössyt hänet valtaistuimelta\npannakseen hänen sijalleen hänen toisen itsensä, eivätkä kuninkaat\nikinä unohda sellaisia tekoja. Niinpä Ludvig Neljästoista ei koskaan\nantanut anteeksi chevalier d'Herblaylle, Vannesin piispalle, Portoksen\nkumppanille, Fouquetin ystävälle, Aramikselle, joka oli pakottanut\nItävallan Annan, hänen äitinsä, suostumaan ehtoihinsa. Mutta Aramis\ntiesi, mitä puhui, kun hän kuninkaan rangaistusta paetessaan vakuutti\nAtokselle, että hänen tarvitsi vain päästä Espanjaan voidakseen\nsopia kuninkaan kanssa, jota hän osoitti halveksivansa. Hän olikin\njesuiittain kenraalina kohonnut Espanjan Ranskan lähettilääksi.\nDiplomaattiset syyt pakottivat Ludvigin lausumaan tervetulleeksi\nAlmadan herttuan, hänen lankonsa Kaarle Toisen uskotun. Mutta oli\nkuitenkin melkein ennenkuulumatonta, että kuninkaalta kysyttiin\njotakin, ja Ludvig tekeytyi jäykän ja hyytävän ylpeäksi.\n\n»Monseigneur», virkkoi hän sellaiseen sävyyn, joka oli sopusoinnussa\nhänen ryhtinsä ja ilmeensä kanssa, »minusta tuntui, että kysyitte\nminulta».\n\n»Taivas varjelkoon minua unohtamasta kunnioitustani siinä määrin»,\nvastasi iäkäs herttua kumartaen. »Uskalsin vain kaikuna toistaa teidän\nmajesteettinne ajatuksen. Pyydän teitä antamaan anteeksi hairahdukseni\ntai väärän tekoni.»\n\n»Kenestä puhutte?» tiedusti kuningas, johon tämä terävänäköisyys hieman\nvaikutti.\n\n»Siitä naisesta, jolla juuri äsken oli kunnia keskustella teidän\nmajesteettinne kanssa.»\n\n»Niin, todellakin — madame de Montespan ilmoitti vetäytyvänsä\nluostariin, ja —»\n\n»Murheellinen matka!» huudahti Aramis, lisäten sitten nopeasti\nitsekseen: »Luostariin. Nyt hän joutuu oleksimaan minun alueellani —\nja minä saan tietää hänen kaikki ajatuksensa.» Ääneen hän huomautti\nmerkitsevästi: »Puhuin toisesta naisesta, nuoremmasta. Markiisitar on\ninttämättä kaunis, mutta vain kaunein maallisista olennoista, kun hänen\nseuralaisensa taas on taivaasta laskeutuneen enkelin kaltainen. Neiti\ndu Tremblay —»\n\n»Tunnetteko siis hänet?»\n\n»Minulla on ollut onni tutustua häneen, ja otan vapauden lisätä, ettei\nmilloinkaan ole ylevämpi ja uljaampi sielu asunut täydellisemmässä\nhahmossa.»\n\nSitten seuranneen hiljaisuuden aikana kamppaili voimakas uteliaisuus\nhallitsijan vihamielisyyttä vastaan.\n\n»Aloitte sanomalla, että neiti du Tremblay —»\n\n»Hän on hyvää anjoulaista sukua, joka on osoittanut olevansa tärkeä\nvaltakunnalle, ja nimensä, luonteensa ja hyvien ominaisuuksiensa\nnojalla hän ansaitsee kaikki ne suosionosoitukset, jotka kuningas ehkä\nhänelle suo.»\n\n»Tällä hetkellä, hyvä herra, hän ei pyydä mitään — ainoastaan\nsuojelusta —»\n\n»Suojelustako? Ikäänkuin sellaisella enkelillä saattaisi olla\nvihamiehiä!»\n\n»On yritetty ryöstää hänet.»\n\n»Onko se mahdollista?»\n\n»Sen on tehnyt joku vielä tuntematon lurjus, mutta käsken\noikeusviranomaisten! ottaa hänestä selon ja käsitellä häntä.»\n\nAlmadan herttua ei säpsähtänyt.\n\n»Saatte olla varma siitä», huudahti hän lämpimästi, »ettei kukaan\nminua palavammin vanno tahtovansa rangaista rikollista. Oi, jospa\nolisin taaskin puolta nuorempi, jospa elämäni olisi onnellisimmassa\nkaudessaan, jolloin ihminen ei enää ole poika eikä kuitenkaan vielä\nkuihtunut — oi! rakastaakseni, palkitakseni ja rangaistakseni — omin\nkäsin!»\n\nHänen kuulijansa huokaisi toistamiseen.\n\n»Nyt on teidän majesteettinne parhaassa iässään», virkkoi hän, »vaikka\nruhtinaille ei pitäisi puhua iästä ja kuolemasta, ja kuitenkin\nnämä huokaukset ovat huolestuttavan mielentilan merkki jokaisesta\nsellaisesta, jonka mielestä iloisuus on puoli terveyttä».\n\n»Herttua, te ette katsele onnellista miestä.»\n\n»Kun sananlasku kuuluu: 'Onnellinen kuin kuningas', kun mahtava\nkäskijäni on siltä kannalta valmis millaisiin uhrauksiin tahansa\nsäilyttääkseen teidän majesteettinne suosion — ette varmastikaan ole\njohtunut huokailemaan hallitsijana — vaan ehkä ihmisenä —»\n\n»Lausumanne sananlasku on pettäväinen kuten kaikki muutkin. Jopa\njokainen alamaisenikin on onnellisempi kuin minä. Hän tekee, mitä\nhaluaa.»\n\n»No niin, minkätähden teidän majesteettinne ei menettelisi samoin?\nMilloin alamaisenne kyllästyvät kylmään kotoiseen paistiin, rientävät\nhe syömään ravintolassa. Tosin teidän majesteettinne saattaa huomauttaa\njo kyllästyneensä syömään ulkosalla, ja —»\n\n»Herttua!» Sana oli terävä, mutta hymy pyrki huulille.\n\n»Jos tämän vertauksen alhaisuus loukkaa teidän majesteettianne, niin\nsanon teille suoraan pelkääväni, että teidän majesteettianne vaivaa\nhirvittävä alakuloisuuden puuska. Olkaa varuillanne, kuninkaani!»\nlausui Aramis, ovelasti tekeytyen jälleen Ranskan alamaiseksi näin\npalvellessaan hallitsijaa. »Alakuloisuus kiusaa ihmisen kuoliaaksi,\njollei sitä ajoissa karkoiteta, ja ainoa keino on Don Juanin ohje — hän\nparansi jonkun naisen aiheuttaman sydämentuskan pyrkimällä hankkimaan\nsydänkipuja jonkun toisen tähden.»\n\nKuulija esiintyi varoen.\n\n»No niin, herttua, tämä neuvo ei tunnu sopivan kirkonmiehelle,\njollainen aikoinanne olitte.»\n\n»Niin, sire, syy on se, että ennenkuin päässäni oli hiippa, varjosti\notsaani murehditun isänne muskettisoturin punatöyhtöinen hattu. Ja\njos teidän majesteettinne siis sallii minun lörpötellä, mikä on minun\nikäisteni miesten tapa — siitä huolimatta ovat joidenkuiden vanhusten\npuheet sangen järkeviä — niin minua hämmästyttää, että on nurinkurista\njäljitellä kansalaista, joka harmistuttuaan palvelijattareensa,\nmenetettyään hellyytensä, tai miten haluatte, menee ja hankkii\ntoisen, hempeämmän ja soveltuvamman. Vaikkapa kuningas rankaisee\nminua tästä ylettömästä suorapuheisuudestani epäämällä tavallisen\nhyväntahtoisuutensa, jota tähän saakka on lakkaamatta minulle\nosoitettu, tahdon kuitenkin lausua uskovani, että markiisitar de\nMontespan on teidän hallitsijaotsaanne synkistävien huolien syy —\nettä juuri hän on julkeudessaan — se sana on voimakas, mutta tosi\n— paljastanut sellaisen asianhaaran, joka hänen oman etunsa ja\nkiitollisuutensa vuoksi olisi pitänyt mahdollisimman tarkoin salata.\nHän, sanon, on saattanut kuningattaren — joka tähän saakka on hiljaa\nkärsinyt parantumatonta sairautta, rakkautta sellaista henkilöä\nkohtaan, jota koko valtakunta palvoo, mutta joka ei häntä rakasta —»\n\n»Herttua!»\n\n»Juuri sellaisen häväistysjutun julkaiseminen on kohdistanut teidän\nvoideltuun päähänne saarnamiesten jyrinän —»\n\n»Mitä, tiedättekö —» alkoi kuningas, hypistellen keppinsä nuppia\nhermostuneesti.\n\n»Lähettilään tulee virkansa vuoksi tietää kaikki, mitä tapahtuu siinä\nhovissa, jossa hän palvelee. Tiesin myöskin, että teidän majesteettinne\naikoo erota siitä naisesta ja ettei se herätä hänessä pahoittelua\n— sillä taivas on suonut teidän majesteetillenne niin hienon\narvostelukyvyn, että olette varmasti havainnut hänen rakastaneen teitä\nvähemmin teidän kuin oman itsensä tähden —»\n\n»Sillä tavoin», huoahti Ludvig alakuloisesti, »sillä tavoin eivät minua\nrakastaneet poloinen La Vallière ja Fontanges».\n\n»En tiedä, miten neiti de la Vallière kuoli», sanoi Espanjan\nlähettiläs, »koska en silloin ollut miellyttävässä Ranskassa, mutta\nmitä tulee vilpittömään Fontangesiin, jonka myrkky nujersi, koska hän\ntunsi teitä kohtaan rajatonta ja laskelmatonta rakkautta —»\n\n»Herttua, tämä olettamus», tokaisi kuningas, katsoen puhujaan\npelästyneesti.\n\n»Sire, lainopillinen selviö, 'kuka tästä rikoksesta hyötyy',\nsoveltuu täydellisesti tähän tapaukseen. Mutta en aio esiintyä niin\nepäkunnioittavasti, että jatkaisin tätä, koska hallitsija korkeassa\nviisaudessaan haluaa yön verhoavan niin kammottavan ilkityön. Rajoitun\nitkemään viattoman, kostamattoman uhrinkuolemaa.»\n\n»Voi!» huokaisi hallitsija, ravistaen päätänsä, »mistä löydän toisen\nhänenkaltaisensa?»\n\n»Älkää halventako koko sukupuilta, sire!» ehätti iäkäs herttua\nkeskeyttämään. »Taivaan kiitos, kaikki eivät ole samanlaisia kuin\nMortemartin kunnianhimoinen perijätär. Kaikki eivät hallitse\ntunnottoman mielen voimalla ja vihanpurkauksiensa ja rajuutensa\nherättämällä pelolla. Joistakuista poikkeuksista rakkaus on\ntäydellistä, ehdotonta ja lakkaamatonta uhrautumista — täydellistä\nitsensäkieltämistä rakastetun hyväksi. Näiden koko ilona ja ylpeytenä\non nähdä maailman ensimmäisen kuninkaan laskevan heidän viereensä\nhiljaisessa pimennossa suuruutensa ja huoliensa taakan. Tietoisina\nvallasta he eivät palvo kruunun loistoa eivätkä kunnian- ja\nsuosionosoitusten satoa, joka versoo hallitsijan jalanjäljissä, vaan\nkomeata herrasmiestä, joka kiihkeän tulisena polvistuu huumaamaan\nheitä hyväilyillään. He ovat riemuissaan siitä, että hallitsija\nheidän salaisen piilopaikkansa kynnyksellä luopuu ylhäisestä\nmajesteettisuudestaan, joka on huikaissut ihmisiä. He pitävät hänestä\nenemmän sellaisena kuin hän on — pyytäen ainoastaan hänen kiintymystään\nja pyrkien yksinomaan tekemään hänet onnelliseksi. Vain liiankin\nonnellisina sen tähden, että hän on valinnut heidät kukkatarhasta, he\nvaraavat häntä varten mitä säteilevimmät kasvot, mitä hellimmän hymyn\nja puhtaan sydämen — muistuttaen hindulaisten temppelien neitsyitä\nnäiden salaperäisessä hämyssä palvellessa epäjumalaa, jota palvomaan\nheidät on iäksi määrätty.»\n\nKuninkaan ilme lausui yhtä selvästi kuin sana olisi lausunut:\n»Jatkakaa!» Mutta viekas Aramis vastasi tähän äänettömään kehoitukseen\nseuraavalla lauseella: »Oi, sire, olen lopettanut saarnani, jonka\nsuuresti pelkään anastaneen liian paljon aikaa. Teidän majesteettinne\nministerit syyttävät minua siitä, että kulutan sitä valtion asioiden\nvahingoksi.»\n\n»Kaikella on aikansa, ja minulla on vielä kysymys esitettävänä teille.»\n\n»Olen aina kuninkaan käskettävissä.»\n\n»Eikö tällä kauniilla nuorella naisella ole sukulaisia?»\n\n»Voi! Hän on orpo, ja juuri tähän valitettavaan asianhaaraan haluaisin\nkiinnittää hyväntahtoista huomiotanne.»\n\n»Olen perin tarkkaavainen.»\n\n»Tämä markiisitar de Montespanin suojatti — jossakin määrin minunkin\nsuojattini, vaikka hän ei ole valtuuttanut minua sekautumaan asioihin\nhänen hyväkseen — on saapunut kotiseudultaan Pariisiin ajamaan\nepävarmaa oikeusjuttua, jonka voittamisen varassa hänen omaisuutensa\non, sievä omaisuus, samoin kuin myös hänen nuoren veljensä ja sisarensa\ntoimeentulo — kahden niin nuoren lapsen, että hän on heihin nähden\näidin asemassa. Auroremme on köyhä, mutta verrattoman ylpeä eikä\nrukoile mitään. Juuri senvuoksi minä anon hänen puolestaan, arvellen,\nettä jos hänelle voitaisiin suoda jonkunlainen toimi, vaikkapa\nkuinkakin vaatimaton, teidän korkean persoonanne läheisyydessä, sen\ntulot lisäisivät hänen niukkoja käyttövarojaan.»\n\n»Olette puhunut hyvin», virkkoi hallitsija vakavasti, samalla kun\nhänen piirteensä silminnähtävästi kirkastuivat. »Tällä hetkellä on\nlukijan toimi vapaana kuningattaren seurueessa, ja lupaan sen neiti du\nTremblaylle.»\n\n»Sire», vastasi vanha herttua, kumartaen, »teidän majesteettinne\nläheisyydessä ei voi olla koskaan kiitollisuuden joka hetki kasvamatta».\n\n»Suojattinne sopii astua tehtäviinsä heti. Puhun kuningattarelle\naivan heti asiasta, josta kuulette hänen ilmoittavan hyvän tiedon\nkiintoisalle orvollenne, jos tulette tänä iltana, kuten luotan teidän\ntekevän.»\n\n»Tulen varmasti», vakuutti iäkäs ylimys, kumartaen taaskin.\n\n»Siinä tapauksessa voikaa hyvin siihen asti, kunnes tänä iltana jälleen\nkohtaamme toisemme, rakas herttua!»\n\nNäiden jäähyväissanojen jälkeen levisi irooninen hymy suurvehkeilijän\nkasvoille. Tätä kohtausta loitolta tarkkailleiden hovimiesten nostaessa\nhattuaan ja naisten hymyillessä Aramis meni Boislaurierin luo, jonka\nkäsivarteen hän taaskin tarttui.\n\n»No, monseigneur, onko ratkaisu käsissämme?» tiedusti viimeksimainittu.\n\nVanha ylimys naurahti. »En totisesti valita», virkkoi hän. »Peli on\nmelkein voitettu.»\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nSyvässä vedessä on virta voimakas\n\n\nPalatsin eteläisessä siivessä sijaitsevassa kauniissa huoneessa oli\nkuningattaren korttiseurue koolla. Tämä sali, kirkkaasti valaistu,\noli kirjaimellisesti sullottu täyteen hovimiehiä ja -naisia. Keskellä\nhuonetta, roihuavan takkatulen edessä, istui kuningatar Maria Theresa\nkorttipöydässä hovinaistensa keskellä syventyneenä suosimaansa\najanvietteeseen. Kuningatar oli lyhyt ja pyylevä, ja hänen kävellessään\ntai tanssiessaan hänen polvensa notkuivat, mikä vielä lyhensi hänen\npituuttaan; hänen hampaansa olivat ylettömän makeistensyönnin\nturmelemat. Hän jumaloi puolisoaan, piti hänet näkyvissään heidän\nollessaan samassa huoneessa ja oli aina onnellinen koko päivän,\njos kuningas vain kerran hymyili hänelle. Jos Ludvig oli vieläkin\nystävällisempi, juoksenteli kuningatar kertomassa, kuinka iloinen hän\noli, jokaiselle, joka suostui häntä kuuntelemaan.\n\nKeskustelunaiheena oli juuri suosikin eroaminen hovista — hiljaa\nkuiskittiin »epäsuosiosta» ja »karkoituksesta», jotka eivät olleet\nkauniita sanoja, samalla kun kaikkien silmät olivat suunnatut kopeaan\nmarkiisittareen. Säpsähtämättä hän kesti nämä katseet; hilpeänä, mutta\nkuitenkin ylpeänä hän pakisi uskollisten ystäviensä ryhmässä, mutta\nleskirouva Scarron oli palannut Pariisiin huolehtimaan kuninkaallisista\nhoidokeistaan. Aurore du Tremblay oli erillään ikkunakomerossa,\nkatsellen näkemättä mitään ja kuunnellen keskustelua, tajuamatta sen\nsisältöä.\n\n»Kuningas!» julisti palvelija.\n\nKuningas astui sisälle ministerinsä Louvoisin seurassa. Koollaolijat\nalkoivat liikkua keskittyäkseen siihen kohtaan, johon tulija\npysähtyisi; kaikki päät kumartuivat hallitsijan edessä. Ludvig ei\ntässä tilaisuudessa ollut ankaran näköinen; hän esiintyi pikemminkin\ntyytyväisen hyväntahtoisesti.\n\n»Älkää salliko minun sotkea järjestelyänne!» lausui hän\nkuningattarelle, joka yritti nousta pystyyn. »Ei kenenkään pidä\nhäiriintyä. Mitä sanoittekaan, monseigneur?» jatkoi hän, puhutellen\nsotaministeriä.\n\n»Sire, minulla on kunnia ilmoittaa, että Lotringin herttua on\nmarssittanut sotajoukkonsa Freiburgiin, mistä käsin hän uhkaa\nelsassilaisia linnoituksiamme, joissa, kuten minun täytyy ikäväkseni\nmyöntää, on riittämätön varusväki, koska sotavoimamme eivät ole\nehtineet mennä Reinin poikki palatessaan Flandriasta —»\n\nKuningas ei ollut tarkkaavainen, sillä hänen huomionsa harhaili katseen\nmukana muualla. Havaittuaan vihdoin neiti du Tremblayn hän ehätti\nantamaan merkin.\n\n»Hyvä on», virkkoi hän, keskeyttäen ministerin sanat. »Huomenna\nneuvostossa koetamme parantaa tätä pahaa.»\n\nTällä välin kuningatar ei ollut tarttunut kortteihinsa, vaan odotti\nkuten kaikki muutkin, jotka pidättivät hengitystään — jotakin tärkeätä\noli tulossa.\n\nTämän äänettömyyden aikana La Montespan erosi ystäviensä muodostamasta\nryhmästä. Hän meni salin poikki lujin askelin, jotka sopivat hänen\nolemukseensa; hän silmäili katselijoita ylpeän rauhallisesti, mikä\nosoitti hänen halveksivan vihamiehiään, joita oli kolme neljäsosaa\nseurueesta. Saavuttuaan korttipöydän ääreen ja kumarrettuaan Maria\nTheresalle niin nöyrästi, että siitä uhkui ivaa, hän puhkesi puhumaan\ntasaisen verkkaisesti ja ylenkatseellisen levollisesti:\n\n»Salliiko teidän majesteettinne minun ilmoittaa teille päätökseni erota\nhovista ja vetäytyä maatilalleni Clagnyyn?»\n\n»Rakas markiisitar», vastasi kuningas Filip Toisen tytär kasvojensa\nja sävynsä kuvastaessa kohtalaisesti salattua ivaa, »minulla ei ole\noikeutta estää teitä tekemästä, mitä haluatte. Eronpyyntönne epääminen\ntai myöntäminen on kuninkaan asia. Epäilemättä hänen majesteettinsa,\njolta teidän olisi pitänyt kysyä neuvoa, ennenkuin tulitte puhumaan\nasiasta minulle, lienee ilmaissut teille tahtonsa; mitä hän lieneekään\npäättänyt, on hyvin päätetty.»\n\nMarkiisitar niiasi uudelleen yhtä tunteettoman tyynesti; hänen hymynsä\nei tuokioksikaan häipynyt, ja hän astui askelen mennäkseen takaisin\npaikalleen, mutta kuningatar kehoitti häntä viipymään hetkisen.\nPysähtyvää suosikkia puistatti sisäisesti; vaistomaisesti hän tunsi\njotakin epämieluisaa olevan tulossa.\n\n»Minulle on mainittu», pitkitti Maria Theresa, »eräästä jalosukuisesta,\norvosta nuoresta naisesta, jota te olette lämpimästi suositellut hänen\nmajesteetilleen. Haluan tehdä jotakin hänen hyväkseen. Onko tämä neiti\ndu Tremblay täällä?»\n\n»Kyllä hän on», vastasi Ludvig innokkaasti, osoittaen Aurorea, johon\nkaikkien katseet heti kohdistuivat.\n\n»Tulkaa likemmäksi, mademoiselle!» kehoitti kuningatar, ja tyttö\nlähestyi hermostuneesti.\n\nMarkiisitar oli valahtanut kalpeaksi. Hän näytti vetäytyvän kokoon\nponnahtaakseen Auroren ja hallitsijattaren väliin.\n\n»Madame», sopersi hän suuttumuksen ja hämmästyksen sekaisella äänellä.\n»Neiti du Tremblay ei tarvitse apua, taivaan kiitos —»\n\n»Tästä hetkestä alkaen olkaa huoleti!» vastasi Maria Theresa kylmästi.\n»Olette oikeassa, sillä tästä eteenpäin hän kuuluu minun seurueeseeni.\nHän astuu madame d'Aiguepersen tyhjäksi jättämälle paikalle, ja\ntalonvalvojatar asettaa hänet siihen toimeen huomenna.»\n\nSuosikki ei vastannut mitään, sillä kuningattaren kanssa ei saa\nväitellä. Mutta hänen silmäluomensa heloittivat punaisina hänen\nkalpeissa kasvoissaan, ja niiden lomitse saattoi parhaiksi erottaa\nkolhaistun käärmeen myrkyllisen katseen.\n\nVaikka Aurore olikin hyvin ällistynyt tästä odottamattomasta\nsuosionosoituksesta ja oli kaatumaisillaan yleisen tarkastuksen\npainosta, taivutti hän kuitenkin polvensa Maria Theresalle ja jupisi:\n\n»Oi, mitä olen tehnyt ansaitakseni sellaisen kunnian?»\n\n»Nouskaa pystyyn, lapsi», lausui toinen, ojentaen kätensä auttaakseen\nhäntä nousemaan, »ja tointukaa! Minulle on kerrottu, ettei isänne\njättänyt jälkeensä omaisuutta, vaikka hän oli kauan ja uskollisesti\npalvellut valtakuntaa. Se, minkä nyt kuninkaan suostumuksella ja hänen\naloitteestaan suon, ei ole suosionosoitus, kuten tunnutte arvelevan\n— vaan korvaamisen alku; siinä kaikki. Herttuatar», jatkoi hän\nensimmäiselle hovinaiselleen madame de Montansierille, »sijoittakaa\nneiti du Tremblay läheisyyteenne! On päätetty, ettei hänen pidä poistua\nluotanne, ennenkuin olemme majoittaneet hänet niihin huoneisiin, jotka\nte laitatte valmiiksi häntä varten.»\n\nMarkiisitar de Montespan astui Ludvigia kohti silmäteriensä syytäessä\nsinertäviä liekkejä, jollaisia saattaa nähdä villipetojen silmissä.\nHänen äänensä sähähti miltei yhteen purtujen hampaiden lomitse\nlausumaan seuraavat sanat:\n\n»Hyvin tehty, sire — onnittelen teitä. Mutta tämä ei ollut viimeinen\nkortti, ja minun vuoroni on vielä pelata!»\n\nKuninkaan kasvoista kuvastui niin suurta kummastusta, että sen täytyi\nolla tarkoituksellisen teennäistä.\n\n»En tosiaankaan ymmärrä teitä», virkkoi hän. »Ettekö pyytänyt minua\nhuolehtimaan tämän tyttö-rukan menestyksestä? Enkö tyydytä teitä\ntoimittaessani hänet turvaan, kuningattaren suojelukseen?»\n\nJa kortinpeluuta jatkettiin. Maria Theresa hymyili, vaikka hän menetti,\nsillä hän ei osannut tehdä pelissä vääryyttä, kuten ylimysnaiset hänen\naikanaan tekivät. Kaikesta edellä selostetusta hänen korkea puolisonsa\noli antanut hänelle hyväksymisensä ovelalla katseella. Kaikki olivat\nyhtä mieltä siitä, että syrjäytetty kuningatar oli tällä kertaa\nkäyttäytynyt ymmärtäväisesti, arvokkaasti ja miellyttävästi. Kaikki\nmyöskin kehuivat tulokkaan kauneutta, vaatimattomuutta ja luontevuutta.\nYleinen mielipide oli hänelle ystävällinen.\n\nMadame de Montespan oli voitettu, mutta hänenlaistaan vastustajaa ei\nyksi vastoinkäyminen nujertanut perinpohjaisesti. Hän hillitsi raivonsa\nja salasi kiukkunsa ylpeytensä panssarin suojaan.\n\nTällä välin kuningas oli saapunut sille paikalle, jossa Aurore seisoi\n— niin tuntemattomana, ettei kenenkään sopinut häntä onnitella minkään\ntekosyyn varjolla.\n\n»No niin», tiedusti kuningas tervehdittyään häntä kunnioittavasti,\n»oletteko tyytyväinen, mademoiselle?»\n\nTyttö lausui joitakuita kiitossanoja, jotka toinen keskeytti.\n\n»Teidän ei tule kiittää minua, vaan ystäväänne, jonka vakava vetoomus\ntarjosi minulle keinon sellaisen muistamattomuuden korjaamiseksi, joka\nalkoi muuttua virheeksi.»\n\nSamassa hän astui syrjään ja jätti Vannesin piispan näkyviin.\n\n»Chevalier d'Herblay!» huudahti neiti du Tremblay.\n\n»Espanjan lähettiläs, Almadan herttua», oikaisi iäkäs ylimys hymyillen.\n»Enkö 'Kultaisessa haikarassa' luvannut, että tapaisitte minut jälleen?»\n\nAurore katsoi häneen hämmästyneenä ja mutisi:\n\n»Olenko siis tästä kunniasta kiitollisuudenvelassa teille?»\n\nVanhus keskeytti hänet tarttumalla hänen käteensä prelaattimaisen\nmahtipontisesti ja suutelemalla sitä muskettisoturin kohteliaaseen\ntapaan.\n\n»Olen nöyrä palvelijanne — ystävänne, jos pidätte minua sen nimityksen\narvoisena — ja lääkärinne, koska muistanette Saumurin tiellä\nosoittamani taidon.»\n\n»Ikäänkuin saattaisin sen unohtaa!»\n\n»No niin, juuri siltä kannalta kiellän kaikki kiitollisuudenosoitukset\ntällä kertaa. Teidän sopii korvata vahinko tuonnempana, kun olen tehnyt\nhyväksenne kaikki, mitä aion.» Hän tehosti tätä lupausta omituisesti\nkorostamalla sanojaan. Hiljentäen ääntänsä vieläkin hän lopetti:\n»Toistaiseksi sallikaa minun pyytää, että suvaitsette kuunnella minua\nmuutamia minuutteja — ei täällä eikä tänä iltana — kahdenkeskinen\nkohtaus — se ei voi olla vaarallinen, kun pyytäjä on minun iässäni!»\n\nNeiti du Tremblay mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi päättävästi:\n\n»Herra herttua, olen sitäkin onnellisempi saadessani keskustella\nkanssanne, kun minulla on pyyntö esitettäväksi teille.»\n\n»Onko asia niin?»\n\n»Teidän minulle tietämättäni suomanne jalomielinen tuki ja jatkuvan\navun tarjous rohkaisevat minua uskomaan teille minua kiduttavan\nsalaisuuden ja mieltäni masentavan murheen.»\n\nNyt oli herttuan vuoro katsoa häneen ymmälle joutuneena. Tyttö painoi\nepätoivoisena päänsä nuokuksiin.\n\n»Voi!» huokaisi hän. »Kaikkien näiden sallimuksen minulle lähettämien\nodottamattomien lahjojen keskellä on sieluni murheellinen.»\n\n»Onko se mahdollista?»\n\n»Te voitte vapauttaa minut epäilyksestä ja tietämättömyydestä, joka\npyrkii tappamaan minut.»\n\n»Komentakaa minua mielenne mukaan, rakas lapsi!» Vieden sormen\nhuulilleen hän jatkoi: »Mutta hiljaa! Tämä ei ole sopiva paikka, eikä\nnyt ole sopiva aika puhua salaisista asioista, kun meitä tarkkaillaan\nja kuunnellaan. Kuulin», lisäsi hän, »että asutte kuningattaren\nensimmäisen hovinaisen luona, kunnes saatte oman asuntonne. Kuningatar\nnousee makuulta vasta myöhään, ja tulen käymään luonanne huomenna.»\n\nHänen noustuaan ja kumarrettuaan kosketti käsi hänen olkapäätänsä.\nKoskettaja oli kuningas, hän oli kiertänyt huoneessa lausumassa\nkohteliaisuuksia, joita nimitetään »hovin vihkivedeksi».\n\n»Herra herttua», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa poistuttuani\nhuomenna valtioneuvostosta».\n\nNeiti du Tremblay majoitettiin Montansierin asuntoon, jonka ulkopuoli\noli vaatimaton, mutta jonka huoneet olivat tilavat, kauniit ja sievästi\njärjestetyt. Eräs ensi kerroksen vierashuoneista luovutettiin hänelle\nEspanjan lähettilään vastaanottamista varten. Hän istui sohvalla,\nja hänen kyynärpäänsä lepäsi pehmeillä pieluksilla käden tukiessa\nnuokkuvaa päätä. Hänen silmiään poltti. Eikä hänellä kuitenkaan\nnäyttänyt olevan sellaisten tunteiden aihetta. Yhdessä päivässä hän oli\nponnistuksitta saavuttanut elämänsä päämäärän — jokaisen ranskalaisen\nnaisen pyrkimysten kohteen — kuninkaan suosion!\n\nMaaseutulaistyttönä, jolla ei ollut rahaa eikä vaikutusvaltaa ja\njoka taisteli nurjaa onnea vastaan oman ja rakkaiden läheistensä\nolemassaolon puolesta, hänet oli eilen otettu hoviin. Hänen paikkansa\noli kuningattaren vierellä; kuningas oli lausunut hänet tervetulleeksi;\nmiehet kumarsivat hänelle ja naiset alkoivat olla hänelle kateellisia.\nSe kaikki tuntui unelta.\n\nMutta hänen sydäntään kalvava kärsimys oli kylläkin todellinen.\n\nKuukauteen hän ei ollut saanut ensinkään tietoja Joelista. Leskirouva\nScarron ei ilmaissut hänelle totuutta. Käytyään rauhattomaksi\nnuorukaisen kummallisen katoamisen vuoksi viimeksimainittu lähetti\nHonorinin »Maurilaisen» ravintolaan, jossa palvelijatar kyseli\nisännältä ja tämä kertoi, kuinka hänen vieraansa oli vangittu,\nsalaamatta myöskään syytä. Kuninkaan lastenhoitajatar tiesi liiankin\nhyvin, kuinka hirveästi kunniatuomioistuin rankaisi asetusten rikkojia.\nLudvig XIV oli aina osoittautunut ankaraksi kaksintaistelijoille.\nLeskirouva Scarronia kammotti ajatus saattaa epätoivoon — kenties\nkuolemaan tyttö, jonka hän oli palauttanut elämään, kertomalla hänelle\nbretagnelaista uhkaavasta kohtalosta.\n\nMyöhemmin neiti du Tremblay esiteltiin markiisitar de Montespanille.\nTämä alkoi itselleen tunnustaa viehättävien puoliensa olevan\nmuuttumassa liian kypsyneiksi, voidakseen enää kahlehtia hänen\nkuninkaallista rakastajaansa. Hän suunnitteli päästä vaikuttamaan\nseuraajansa valintaan ja toivoi saavansa tästä taipuvaisen\nvälikappaleen, joten hän voisi edelleen hallita. Aurore, jolla ei\nollut sukulaisia, ei omaisuutta eikä omaa tahtoa, tuntui hänestä juuri\nsellaiselta tottelevaiselta nukelta, jollaista hän etsi esittämään tätä\nosaa. Senvuoksi hän oli ehättänyt tarjoamaan apuaan.\n\nAurore ei aavistanutkaan hänen tarkoitustaan. Hän oli kiitollisena\nottanut vastaan suosikin avun. Mutta viimemainitun herättämiin\ntunteisiin ei kuulunut luottamus; sentähden hän oli säilyttänyt\nsydämensä salaisuuden omina tietoinaan. Hän itki kadonneen sankarinsa\nvuoksi, mutta salassa.\n\nHänen aatoksensa katkaisi palvelija, joka tuli ilmoittamaan Almadan\nherttuan saapuneen. Tämä astui pirteästi sisälle, kasvoillaan\nmiellyttävä ilme, istuutuen likelle nuorta naista, joka oli noussut\nottamaan häntä vastaan. Hän viittasi tyttöä sijoittumaan jälleen\npaikalleen.\n\n»No, no, hyvä lapsi», lausui hän isällisesti, »minkätähden tällainen\nmurhe suloisilla kasvoillanne? Minkätähden ovat poskenne noin kalpeat\nja silmänne noin punaiset? Eilen teille suotiin sellainen kunnia, jota\nuseimmat naiset tavoittelisivat innokkaasti.»\n\n»Herra herttua, olen tuskainen, koska eräs onnellisuuteni todistaja on\npoissa —» alkoi Aurore epäröivästi.\n\n»Miksi tällainen mielenliikutus?» virkkoi ylimys, hymyillen\nrohkaisevasti. »Olen ollut papillisissa toimissa ja kuullut paljon\ntuskallisempia tunnustuksia kuin teillä nyt lienee kerrottavana.\nOnko lainkaan tarpeellista vapista joutuessaan yleisen kohtalon,\nrakastumisen, alaiseksi?»\n\nNeiti du Tremblay peitti kasvonsa käsillään ja mutisi:\n\n»Oletteko tosiaankin arvannut?»\n\n»Eihän sitä varten tarvitse olla kovinkaan etevä taikuri. Minun\ntarvitsi vain katsella kasvojanne lukeakseni niistä vilpittömän\nmielenne heijastukset. Saattoiko sitäpaitsi mitenkään muutoin\nkäydä hovissa, joka on täynnä loistavia, palavasilmäisiä ja\nmiellyttäväpuheisia herrasmiehiä?»\n\nAurore pudisti päätänsä.\n\n»Minun rakastamani mies ei ole hovin ylimyksiä.»\n\n»No, siis hän on joku lapsuudenystävänne tai nuoruudenkumppaninne,\nkenties sukulainen, jonka jätitte kotiseudullenne, Anjoun maakuntaan?»\n\nAurore toisti vastauksensa, samalla kun lähettilään terävä katse\ntarkasti häntä hyväntuulisuuden varjolla.\n\n»No niin», jatkoi vanhus, »hän ei voi olla halpasukuinen miekkonen.\nTyttö, jolla on teidän syntyperänne ja ominaisuutenne, ei silmäile\nalapuolelleen suorittaakseen sellaisen valinnan, joka nostaa\npunehduksen poskiin.»\n\n»Monseigneur», pani Aurore kerkeästi vastaan, »monsieur Joel on\naatelismies».\n\n»Joel», kertasi herttua, näyttäen miettivän, »minusta tuntuu, että\nolen kuullut sen nimen aikaisemmin. Niin», huudahti hän, »tosiaankin!\nNyt muistan. Nantesin postivaunujen nuori herrasmies! Nyt olen aivan\nrauhallinen, vaikka äsken säikäytitte minua niin kovasti. Tämä ei ole\nvakava asia.»\n\n»Minä rakastan häntä», huomautti Aurore varmasti.\n\n»Lorua! Tytön ihastusta! Tien varrella sattunut romantillinen tarina,\njoka oli valmiiksi hahmoiteltu, mutta keskeytyi ensimmäiseen lukuun.\nTiedän kyllä hänen puolustaneen teitä jotakuta rosvoa vastaan, ja\ntaivas varjelkoon minua väittämästä, ettei teidän pitäisi tuntea\njonkunlaista kiitollisuutta häntä kohtaan; mutta kestävä kiitollisuus\nrappeutuisi hupakkomaisuudeksi.»\n\n»Minä rakastan häntä», vakuutti tyttö, sävy yhä varmana.\n\nMyöskin kirkonmies omaksui ankaran ilmeen.\n\n»Sitten», sanoi hän kylmästi, »teidän täytyy rohkaistua kiskomaan tämä\nhupakkomainen intohimo pois sydämestänne. Kaikki yhtä aikaa käskee\nteitä tekemään niin — olosuhteet, teidän etunne ja tulevaisuutenne sekä\nmuiden tulevaisuudentoiveet — jopa sekin sallimuksen järjestämä osa,\njota teidät on määrätty esittämään.»\n\n»Mitä tarkoitatte?» huudahti tyttö, paljastaen koko hämmästyksensä.\n\n»Sanon, että teidän osaksenne eilen tullut onni ei ole mitään\nsen rinnalla, mikä teitä vielä odottaa. Lyhyesti, kaikki, mitä\ntaikamaisinta ja ihmeellisintä lienette keksinyt tyttömäisissä\nunelmissanne — teidät siirretään paratiisin kynnykselle tai —»\n\n»Armias taivas!» änkytti Aurore. »En ymmärtä —»\n\n»Kuunnelkaa minua, lapsi, jotta kaikki tulisi teille selväksi!»\n\nHän kumartui tytön puoleen ja alkoi puhua harkitun hitaasti ja hiljaa,\njotta toinen paremmin kuulisi hänen sanansa sekä tajuaisi niiden\nmerkityksen ja kantavuuden kenenkään muun niitä kuulematta.\n\n»Vaikka olettekin asunut eristettynä maaseudulla, on korviinne täytynyt\nkantautua joitakuita huhuja, joten ette voi olla tietämättä, mitä osaa\nsiinä hovipiirissä, johon olette astumaisillanne, näytteli Louise de\nla Vallière — huikentelevan hallitsijamme ensimmäinen rakastettu. Ette\nmyöskään voi olla tietämättä, mikä asema täällä nykyisin on markiisitar\nde Montespanilla, jonka suojelukseen olette antautunut. Teidän on\ntäytynyt muodostaa itsellenne mielipide hallitsijastamme.»\n\n»Aivan totta on, että minulle on kerrottu edellisen tarina ja kuvattu,\nkuinka katkerasti hän sovittaa sitä, ettei vastustanut sydämensä\nhalua; mitä tulee jälkimäiseen, otin vastaan hänen apunsa — mutta\ntuntien vastenmielisyyttä ja vastarinnan halua, minkä taivas puolestani\ntodistaa! — koska kipeästi kaipasin mahtavaa suojelusta minua vainoavaa\ntuntematonta vastaan. Heidän käyttäytymisensä arvostelemisen jätän\nheidän omantuntonsa huoleksi, joka herää ennemmin tai myöhemmin,\nylhäiselle maailmalle, heidän rikoskumppanilleen, ja historialle, joka\nlausuu heistä tuomionsa. Kristittynä säälin heitä.»\n\n»Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että heidän kohtalonsa on\nkadehtimisen arvoinen. Hallita kuningasta; molemmin käsin jaella\nhänen armon- ja suosionosoituksiaan; turvata Euroopan rauha tai niin\nhalutessaan päästää sotakoirat kahleistaan kansojen kimppuun; virittää\nsuuria ajatuksia; saattaa suurtekoja täytäntöön —»\n\n»Se, monseigneur, on kuningattaren tehtävä.»\n\n»Jotta kuningatar pystyisi sen suorittamaan, täytyy ensinnäkin hänen\npuolisonsa rakastaa häntä — mutta meidän kuninkaamme ei ole koskaan\ntuntenut enempää kuin arvonantoa omaa kuningatartaan kohtaan; heidät\nyhdisti politiikka, ja luonnonlaadut heidät erottavat.»\n\n»Siispä tunnen ihan yhtä paljon sääliä tätä syrjäytettyä naista kuin\nhänen menestyksellisiä kilpailijattariaan kohtaan. Mutta jos minä\njoutuisin valitsemaan, valitsisin mieluummin yksinäisyyden kuin heidän\nvoittonsa — mutta tunnustan, etten oivalla —»\n\n»Mihin aion päästä? Tähän — kuninkaan sydämessä on muutamia tunteja\nsitten virinnyt uusi tunne —»\n\n»Eikö hän enää rakasta madame de Montespania?»\n\n»Hän on mielettömästi rakastunut erääseen toiseen!»\n\n»Johonkuhun toiseen?»\n\n»Kauniiseen olentoon, jonka ei tarvitse koskaan pelätä Mortemartin\nylpeän tyttären kohtaloa, jos hän suostuu kuuntelemaan todellisen\nystävän neuvoa, saaden vastapainoksi osakseen kaikki koettelemukset\nkestävän kiintymyksen; silloin hän käsittää tehtävän, miten harhaileva\ntähti kiinnitetään paikalleen — miten oikullisesta rakastajasta tehdään\nmitä uskollisin —»\n\nViekoittelija vaikeni tutkiakseen kuulijansa kasvoja. Tyttö näytti\naprikoivan jotakin mielessään.\n\n»Monseigneur, pyydän teitä olemaan suvaitsevainen», mutisi hän. »Olen\nvain maalaistyttö-parka ja todellakin kummastelen —»\n\n»Mitä!» huudahti vehkeilijä, etukäteen nauttien yllätyksestä joka\nhänellä oli valmiina. »Ettekö ole käsittänyt, että puhumme juuri\nteistä?»\n\nHän odotti varmasti yllätystä, todellista tai teeskenneltyä, mutta\nerehtyi pahasti, sillä tyttö pysyi vaiti. Ilmeisesti hänen älynsä ei\nsuostunut myöntämään sitä seikkaa todeksi.\n\n»Niin», jatkoi lähettiläs, lausuen sanansa hitaasti, »hänen\nmajesteettinsa rakastaa juuri teitä. Tarjoan teille kruunua\nvaakunaanne, jollen päähänne, yhdestä sanasta, joka huuliltanne\nlähteneenä sallii hänen toivoa, että te suuttumatta otatte vastaan\ntämän rakkauden todistukset ja ilmaisun.»\n\nNeiti du Tremblay ponnahti äkkiä pystyyn.\n\n»Taivas minua auttakoon!» parkaisi hän. »Kuningas rakastaa minua?\nRakastaa _minua_?»\n\nHänen silmistään ja äänestään kuvastui suunnatonta pelkoa, ja hän nosti\nkätensä eteensä ikäänkuin torjuakseen kuulemiaan sanoja. Myöskin Almada\nnousi seisomaan ja laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen.\n\n»Olkaa rauhallinen, lapsi!» tyynnytteli hän. »Teillä on hyvä äly,\nkuten minulla on käytännöllinen. Älkäämme tuhlatko aikaa, jonka\nsaatamme käyttää parempaan tarkoitukseen. Tahdon mainita teille, että\nJeesuksen veljeskunta, jonka kenraali olen, mielii päästä johtamaan\nkuninkaan neuvostossa ja ohjaamaan sen politiikkaa. Auttakaa meitä,\nminkä voitte, ja me tuemme teitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.\nHaluaisitteko hallita Ranskaa kanssamme? Luovutan teille hallituksen\nvarman puolen ja paremman tehtävän — tehdä hyvää siinä, missä muita\nei ole onnistanut. Jos olisitte tavallinen nainen, kuvailisin teille\njalkojenne juureen heittäytynyttä hovia, häikäiseviä juhlia, jatkuvia\nnöyryyden- ja kunnioituksenosoituksia ja suitsutusta, joka kohoaa\nteille ja Euroopan kohtaloittensa määrääjänä pitämälle puolijumalalle.\nMutta te olette yhtä hyvä kuin kauniskin ja sanon teille koruttomasti:\nTähän saakka kansa on kironnut edellänne käyneitä suosikkeja; opettakaa\nse siunaamaan teitä!»\n\nHerttua vaikeni jälleen, ei omasta tahdostaan, vaan sanojensa\nvaikutuksen tähden. Auroren silmistä loimusi tulinen hehku. Hänen\nposkilleen kohosi puna, samalla kun hän aukaisi suunsa puhuakseen.\nMutta vaikka sanat pyörivätkin hänen huulillaan, ei niitä lausuttu.\nHänen silmäluomensa painuivat säihkyvän katseen eteen verhon tavoin,\nja hän muuttui jälleen tyyneksi. Lempeästi hän irroittautui vanhan\nylimyksen otteesta ja lähti ovelle päin.\n\n»Mihin aiotte mennä?» tiedusti toinen.\n\n»Pois tästä talosta», kuului lyhyt, särkyneellä äänellä lausuttu\nvastaus. »Lähden pois kaupungista ja palaan syntymäkylääni Anjouhun,\njossa talonpojat eivät vielä ole oppineet olemaan kunnioittamatta\nentisen isäntänsä tytärtä.»\n\n»Aiotte poistua? Ette varmastikaan ole järjillänne! Ja sen jälkeen,\nmitä olette kuullut?»\n\n»Juuri se, mitä olen kuullut, velvoittaa minua siihen, etten enää\njää siihen paikkaan, jossa minua on loukattu. Oi, en halua loukata\ntunteitanne — minun kaltaiseni eivät maksa loukkausta samalla rahalla.\nSitäpaitsi uskon lujasti, että te ette luullut loukkaavanne minua.\nSe on hyvin uskottavaa, sillä se maailma, jossa te oleskelette ja\njohon minä eilen astuin, pitää kunniana sitä, mitä minä nimitän\nhäpeäksi. Olin yksinäinen ja rahaton, ja te tarjositte minulle keinon\ntulla rikkaaksi ja mahtavaksi. Se on suuri ystävällisyyden osoitus\nteidän puoleltanne, ja minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, etten\nole sen tehtävän tasalla, jota suorittamaan piditte minua kyllin\narvokkaana. Miten voisikaan olla toisin, kun olen puritani, ja minulla\non omituiset käsitykset kunniasta. Tahtoisin mieluummin kuolla ojan\nreunalle kuin saada kyllikseni kuninkaan suosionosoituksia ja hyväilyjä\njalokivien arvoaseman ja varallisuuden säihkyessä. Häiritsisin\nhovianne hupakkomaisilla ennakkoluuloillani, nöyryyttäisin sitä\ntyperällä ylpeydelläni, osoittaisin sitä kohtaan välinpitämättömyyttä\nnaurettavassa viattomuudessani. Juuri senvuoksi tuomitsen itseni\ntuntemattomuuteen ja köyhyyteen, vartoamatta edes sen oikeusjutun\npäättymistä, jonka olen aloittanut ja jota en enää tunne pystyväni\njatkamaan, alistan rakkaat omaiseni köyhyyteen, joka tahraa isäni\nnimeä, mutta joka ei pahimmassakaan tapauksessa häpäise sukumme nimeä.\nHyvästi, monseigneur! Emme kohdanne toisiamme enää milloinkaan.\nTurvapaikassani, jossa elän työssä ja rukouksessa, lupaan muistaa\nteitä ainoastaan ensimmäisen kohtaamisemme ajalta, ja pakotan itseni\nunohtamaan, kuinka murheellisesti ylimys erehtyi minusta ja loukkasi\nminua niinkuin kuninkaalla ei ole oikeutta loukata. Jos nimittäin\notaksumme hänen rakastavan minua, ei hän ainakaan loukannut minua\nehdottamalla, että rupeaisin hänen rakastajattarekseen.»\n\nAuroren puhuessa näin lennokkaasti ja ylevästi Aramis kuunteli.\nMietittyään loppuun saakka hän oli valmis iskemään uuden kortin\npöytään. Hän oli nyt vaarallisempi vehkeilijä kuin silloin, kun\nhänessä heräsi ajatus vaihtaa Vauxissa toisen kuninkaallisen veljeksen\nsijalle toinen. Astellessaan varmoin askelin ovelle neiti du Tremblay\nhuomasi hänen ehättäneen väliin, ja hänen kasvoissaan oli tapahtunut\nperinpohjainen muutos. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä; hänen\npiirteensä kuvastivat verrattoman riemullista mielenliikutusta; hänen\näänensä värähti, kun hän kääntyi tytön puoleen, tehden rukoilueleen ja\nlausuen:\n\n»Oi, lapsi, rakas lapsi, kuinka onnelliseksi olettekaan minut tehnyt!\nKuinka suuresti teitä ihailenkaan! Kuinka suuri onkaan rakkauteni ja\nkunnioitukseni!»\n\nSellaisen äkillisen purkauksen johdosta Aurore peräytyi lausumatta\nsanaakaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat selvästi hänen syvän\nhämmästyksensä.\n\n»Ajatella, että olin epäilemäisilläni teitä! Niin, epäilin teitä —\ntunnustan sen — mutta ainoastaan vähän aikaa. Pelkäsin teidän lankeavan\nkoetukseen.»\n\n»Koetukseenko? Oliko se koetus?» huudahti tyttö.\n\n»Ettekö sitä kaikkea oivaltanut? Totta kyllä, totta, koettelin teitä\nliiallisesti — ihan liiallisesti! Mutta halusin tietää kaikki.» Hän\ntarttui Auroren käteen ja talutti hänet sohvaan. »Vannoin hankkivani\nvarman tiedon salaisuudestanne. Ja mitä muuta olenkaan nähnyt kuin mitä\npuhtainta kunniaa ja kaikkea sitä, mikä kaunistaa naisen sydäntä ja\ntekee sen pyhäksi!»\n\nAurore hoki edelleen: »Koetus?» Hän nimittäin epäili vielä. »Siis\nkaikki se», virkkoi hän hitaasti, »mitä juuri äsken puhuitte —»\n\n»Oli pelkkää satua, jota pyydän teitä olemaan enää ajattelematta —»\n\n»Kuningas —»\n\n»Kuninkaalla ei ole teitä kohtaan mitään muita tunteita kuin\nsellaisia, joita jokainen ritarillinen herrasmies saattaa tunnustaa\ntuntevansa ketä kunniallista tyttöä kohtaan tahansa — ja nyt hän aikoo\nsysätä luotansa markiisitar de Montespanin yksinomaan päästäkseen\nselkkauksista kuningattareen nähden. Voi!» pitkitti hän, ravistaen\nsurullisesti päätänsä. »Tämän hovin, jonka kuumaan hengitykseen te\nvasta ihan äsken jouduitte, täytyy kovertaa mitä puhtaintakin mieltä\nnopeasti ja tuhoisasti, kun te voitte uskoa, että minun kaltaiseni\nvalkotukkainen vanhus saattoi alentua toimimaan parittajana vaikkapa\nkuninkaallekin. Niin», jatkoi hän, »olette ymmärtänyt minua väärin.\nKuinka vihlovasti olettekaan minua rangaissut uskomalla valhejuttua,\njonka vaikutuksia en ollut aavistanut!» Taaskin hänen sävynsä ja\nilmeensä muuttuivat hänen lisätessään, ihailtavan hyvin tekeytyen\nhieman turhamaiseksi: »Myönnän esittäneeni osani hyvin. Olkoonpa\najatuksenne mikä hyvänsä, mutta tunnustakaa olleenne narrattavanani!»\n\nTyttö painoi kädellä sydäntään.\n\n»Tuotitte minulle paljon tuskaa», huokaisi hän.\n\n»Mutta vielä kerran», lausui herttua, vetäen häntä puoleensa\nisällisesti, »älkää sitä muistako! Se johtui vietävänmoisesta\nammatillisesta ylpeydestämme. Me diplomaatit saamme niin piintyneen\ntavan pettää ja teeskennellä —»\n\nSitten syntyneen äänettömyyden aikana herttua piti tyttöä vaivihkaa\nsilmällä. Minuutin kuluttua Aurore käänsi häneen viehättävät, kirkkaat\nja ujostelemattomat silmänsä, tiedustaen:\n\n»Minkätähden tämä koe suoritettiin?»\n\nEntisen muskettisoturin hampaat painuivat hänen huuliaan vasten.\n\n»Minkätähden näitte niin paljon vaivaa?» tiukkasi Aurore, »Minkätähden\ntuotitte minulle niin paljon tuskaa?»\n\nSinä aikana, jonka hän tarvitsi muovatakseen kysymyksensä, oli toinen\nsommitellut vastauksensa.\n\n»Onko tarkoituksenne väittää, ettette osaa sitä arvata?» Aurore\npudisti päätänsä. »Mitä, ettekö ole ajatellut, että oikeudenmukainen\npäämääräni teki suunnitelmani oikeutetuksi? Kuningattaren vastaiselle\nrauhalle oli välttämätöntä, ettei hän enää uudelleen hellisi käärmettä\nvierellään. Kuinka moni viattomalta näyttävä olento onkaan pyrkinyt\nkohoamaan kuninkaan suosioon ensin hankkimalla paikan kuningattaren\npalveluksessa! He olisivat olleet valmiit sysäämään syrjään alttiin\nrakastajan, jonka sukuperä oli alhainen Ranskan hallitsijaan\nverrattuna. Mutta te päinvastoin poljette kaikkea, mikä on teidän ja\nsydäntänne paisuttavan, suuren ja pyhän rakkauden välillä. Minulla\noli oikeus kysyä teiltä, enkö yhdistämällä teidät siihen kohteeseen\nantautuisi alttiiksi sille vaaralle, että jonakin päivänä kuulisin\nteidän moittivan minua, koska olin ollut teidän onnellisuutenne, jollen\nkultaisen tulevaisuutenne esteenä. Ja valitsemallanne miehellä on samat\narvelut kuin teilläkin. Hän saattaa peräytyä, jotta ette moittisi häntä\nsiitä, että hänen sukuperänsä alhaisuus estää teitä hänen rinnallaan\nkohoamasta sinne, mihin teillä on laillinen oikeus pyrkiä — te olette\noikeutettu kaipaamaan ylellisyyttä, mainetta ja loistoa. Niin ajatellen\nyritin koetella teitä, ja se koe on ainakin täydellisesti onnistunut.\nHylkäsitte kruunun pysyäksenne uskollisena sydämenne valitulle. Vieläkö\nvoin haluta sitovampia todistuksia pyyteettömästä kiintymyksestänne,\njota ei mikään tulevaisuudessa jaksa horjuttaa?»\n\nTytön piirteet olivat vihdoin kirkastuneet. Hänen nuorekas kauneutensa\nnäytti lähettävän säteitä ympärilleen.\n\n»Monsieur», sopersi hän, »puhuttehan Joelista».\n\n»No, mutta kenestä ihmeestä muusta minun piti puhua kuin siitä\nonnellisesta veitikasta, jolla on se arvaamattoman suuri onni, että\nhänellä on niin oivallinen aarre?» vastasi iäkäs herttua vilkkaasti.\n\n»Tiedättekö siis, miten hänelle on käynyt ja missä hän on ollut nyt\nkokonaisen kuukauden?»\n\n»Tiedänkö?»\n\nTotuudenmukaisuus velvoittaa meidät myöntämään, ettei Aramiksella ollut\nsiitä hatarinta aavistustakaan. Mutta hänen kaltaisensa diplomaatti ei\nsaanut koskaan joutua yllätetyksi.\n\n»Oletteko nähnyt hänet?» tiedusti neiti du Tremblay.\n\n»Kuten tekin näette hänet ennen kovinkaan pitkää aikaa. Mutta»,\nlisäsi hän varovasti, »teidän pitää pyytää häneltä hänen salaperäisen\npoissaolonsa selitystä».\n\n»Tuleeko hän tänne?»\n\n»Tietysti», vakuutti herttua, hymyillen hyvänsävyisesti, »hänen on\npakko tulla, jollette halua häitä vietettävän jossakin muualla».\n\n»Häitä?»\n\n»Luonnollisesti, koska mainitsin teille päättäneeni tehdä teidät\nmolemmat onnellisiksi.»\n\nAurore suuntasi häneen värähtämättömän katseen.\n\n»Onko monsieur Joel siis löytänyt etsimänsä?» kysyi hän.\n\nTähän kysymykseen Almada ei ollut valmistautunut vastaamaan, ja hän oli\nymmällä. Hän mietti: »Mitä ihmettä tyttö saattaa tarkoittaa?» Mutta\nhänen oli pakko vastata ja tehdä se heti, koska tytön silmät kysyivät\nhäneltä käskevästi. »Hän on sen löytänyt», sanoi hän varmasti ja\nvakuuttavasti. »Mutta se ei käynyt helposti, ja se tehtävä vaati aikaa.»\n\n»Mutta te autoitte häntä, siitä olen varma», huomautti toinen\nvilpittömän kiitollisuuden vallassa.\n\n»Kuinka utelias olettekaan, lapsi!» tokaisi toinen, heristäen hänelle\nsormeaan. »Ei mikään saa olla teiltä salassa. No niin, kyllä, autoin\nhäntä kaikin voimin.»\n\nAurore ojensi kätensä.\n\n»Kuinka kiitänkään teitä, jos Joel on taivaan avulla löytänyt itselleen\nnimen!»\n\n»Vai niin!» ajatteli entinen kirkkoruhtinas. »Hän siis tavoittelee\nnimeä! Rakastunut talonpoikamme on saapunut Pariisiin etsimään tai\nluomaan itselleen nimen. No niin, antakaamme hänelle nimi lahjaksi,\njoka ei vahingoita ketään. Nimen?» huudahti hän. »Pikemminkin\narvonimen — chevalier de Locmaria! Se kuulostaa sopivalta, koska hän\non kotoisin Belle-Isleltä, mistä minulla oli syytä muistaa Locmariaa,\nyhtä seurakunnistani. Ja» — pilvi lehahti hänen otsalleen, »eikö\nPortos-parkani kuollut juuri erääseen sikäläiseen luolaan?»\n\nHän oli niin vakavan näköinen, että tyttö pidättyi puhumasta, mutta\ntoinnuttuaan ennalleen hän virkkoi:\n\n»Mutta haluan jättää kihlatullenne nautinnon kertoa teille, mitä\nhänelle on tapahtunut senjälkeen, kun erositte toisistanne. Chevalier\non luonanne muutamien päivien kuluttua, sillä on päätetty asia, että\njäätte hoviin.» Mutta Auroren kasvoista kuvastui levottomuutta ja\nvastahakoisuutta, ja herttua tehosti: »Teidän täytyy, rakas lapsi.\nKuningatar kaipaa kipeästi teidän kaltaistanne henkilöä. Sillä\nnais-raukalla ei ole läheisyydessään ainoatakaan sielua, jolle hän\nvoisi uskoa murheensa. Ystävyys jonka hän välttämättömästi teille suo,\nja se suuri arvo, jossa kuningas teitä pitää, auttaa teitä palauttamaan\ntämän parin sopusoinnun, mitä kaikki toivovat ja mikä koituu\nsiunaukseksi valtiolle.»\n\n»Monseigneur, jään tänne.»\n\n»Ennen pitkää saatte sitäpaitsi levätä puolisonne sylissä. Teen kaiken\nvoitavani saadakseni heidän majesteettinsa suostumaan avioliittoonne.\nMielihyvin he todistajina allekirjoittavat sopimuksen, ja takaan\nchevalier de Locmarian häälahjaksi saavan jonkun aseman, jonka\nnojalla hän saa olla läheisyydessänne. Mutta», jatkoi hän, katsahtaen\nkelloonsa, »teidän on aika lähteä tehtäviinne, ja minulla itselläni on\nkohtaus kuninkaan kanssa hänen poistuttuaan neuvostosta. Sanokaamme\njäähyväiset, rakas Aurore!»\n\nTyttö kohotti otsaansa, jota vanhus kevyesti suuteli, jupisten:\n»Saattaisin varsin hyvin olla isoisänne!» Kynnykseltä hän huusi:\n»Piakkoin näette minut taaskin _Hänen_ seurassaan! Siihen mennessä\nmuistakaa ystävällisyydessänne minua rukouksissanne!»\n\n»Olkaa siitä varma, hyvä herttua!» vastasi tyttö. »Sydämessäni on\nteillä sija kuten Jumalalla ja Joelilla.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKuninkaan suosionosoitus\n\n\nKuuluisan Mansardin korjatessa St. Germainin palatsia laitettiin\nrakennusta kiertävän katetun käytävän sijalle kuisti, jota nimitettiin\ngalleriaksi. Täällä oli Ludvig Neljännellätoista tapana neuvostosta\npalatessaan ottaa vastaan suosionosoitusten anojia sekä niitä, joille\nhänellä oli jotakin ilmoitettavaa. Tänne Almada lähti poistuttuaan\nsankarittaremme luota.\n\nMatkalla Montansierin talosta palatsiin iäkäs herttua jakeli\nohikulkijoille nyökkäyksiä ja hymyilyjä, jotka ilmaisivat hänet\nentiseksi kirkkoruhtinaaksi. Ei kukaan olisi aavistanut hänen aivojensa\nmyllerrystä ja henkistä ponnisteluaan, nähdessään hänen hymyilevän\nilmeensä, hänen sieviin naisiin luomansa kohteliaat, mutta kuitenkin\nvarovaiset katseet ja hänen kohtaamiensa henkilöiden arvon mukaan\nerinomaisen taitavasti sovittamansa kohteliaisuusasteet.\n\n»Tämä Joel täytyy jälleen löytää», mietti hän astellessaan lämpimikseen\nauringonpaisteessa. »Lupasin sen tytölle. Se on ainoa keino pelastaa\ntilanne, jonka on sotkenut tämän nuoren tytön suunnaton viattomuus\nehdittyäni ajoissa tuomaan hänet kilpailemaan suosikin tyhjäksi\njääneestä paikasta. Jotta voitaisiin pysyttää tämä neito hovissa, on\ntuiki välttämätöntä, ettei hän poistu Saint-Germainista. Varmastikin\nkuningas tuntee hellyyttä häntä kohtaan sydämessään ja pyysi minua\ntäksi aamuksi tänne puhuakseen hänestä, siitä olen valmis panemaan\nhenkeni pantiksi. Niin, mutta mistä tämän nuoren maalaisen löydän? Hän\nehkäisee suunnitelmiani ja saattaa poissaolevana tuhota ne. Ajatella\nvain, että luulin tuntevani heikomman sukupuolen perinpohjaisesti,\nsaatuani siitä kokemuksia puolen vuosisadan aikana, ja tämä neito panee\nminut ymmälle! Kautta sieluni, kuten tapani oli kirota kantaessani\nmiekkaa kupeellani, nähdä joutuvansa tappiolle hupakkomaisen\ntytön omantunnonarkailujen tähden — minä, joka olin Chevreusen\nherttuattareksi nimitetyn olennon rakastaja, Itävallan Annan uskottu\nystävä hänen ollessaan rakkaussuhteissa Buckinghamin herttuan kanssa,\nhuima, sydämiäsärkevä muskettisoturi, pappi, jonka rippilapsina oli\njoukko ylhäisiä katuvaisia, kaikkien edellisen hallituskauden loppua\nja nykyisen alkua vilkastuttaneiden, hilpeiden juonien katselija,\njollen toimihenkilö! Totta on, etten kertaakaan ole tavannut sellaista\narkatuntoisuutta, en herttuattaressa enkä kuningattaressa, en\nMazarinissa enkä katuvaisissani, en Fouquetin armaissa enkä kuninkaan\naikaisemmissa valloituksissa. Yhtä kaikki filosofi — hän saatoin olla\nminä — oli varsin oikeassa sanoessaan, että nainen pystyy kaikkeen —\njopa tekemään hyvää ja toimimaan hyvin.»\n\nGalleriaan astuttuaan Espanjan lähettiläs näki ensimmäiseksi\npoliisilaitoksen päällikön Nicholas de Lareynien. Tämän kainalossa oli\niso salkku, täynnä kaikenlaisia papereita. Tulija meni hänen luoksensa\nja virkkoi, sittenkun tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu;\n\n»Monseigneur, koska juuri te parhaiten tiedätte kaikki, mitä\npääkaupungissa tapahtuu, suvaitkaa selittää minulle, millaisen kohtalon\nalaiseksi on joutunut muuan komea nuori miekkonen, joka kiinnostaa\nminua suuresti ja joka on ollut kadoksissa kuukauden päivät!»\n\n»Herra herttua, olen altis palvelijanne.»\n\n»Tämä nuorukainen on äskettäin saapunut kotiseudultaan Bretagnesta,\nBelle-Isleltä, jos olen saanut oikeat tiedot; kasvot rehelliset,\npuku kotiseudun kuosinen, vartalo ja ryhti nuoren voimamiehen. Hänen\nkupeellaan on poikkeuksellisen iso miekka; se onkin toiseksi pisin,\nmitä olen eläissäni nähnyt.»\n\n»Oh!» huudahti virkamies hämmästyneenä. »Tämä omituinen juttu johtaa\nmieleeni erään henkilön. Olisipa totisesti kummallista, jos etsisitte\njuuri sitä miestä, josta olen tullut puhumaan hänen majesteetilleen.\nHänen käsivartensa pystyisivät kaatamaan muureja, vai mitä?»\n\n»Se pitää paikkansa.»\n\n»Käyttääkö hän myöskin Joel-nimeä?»\n\nNyt oli herttuan vuoro ällistyä.\n\n»Joel — juuri niin. Tiedättekö, missä hän on?»\n\n»Hän on Bastiljissa.»\n\n»Mitä!»\n\n»Ja sen todistukseksi voin mainita, että luonani kävi kuvernöörin\nlähetti tiedustamassa, millä tavoin häntä pitää kohdella. Tietänette,\nherttua, että Bastiljissa jokainen vanki saa asemansa mukaisen ruuan ja\nmukavuudet.»\n\nEntisen kuvernöörin vanha ystävä tiesi sen hyvin ja keskeytti\npoliisipäällikön puheen, kysyen:\n\n»Entä minkätähden se poika-poloinen on pantu vankilaan?»\n\n»Syy on hyvin vakava», vastasi Lareynie, raapien peruukkiaan,\n»asetusten rikkominen, kaksintaistelu, joka päättyi miehen kuolemaan —\ntämä poika-poloinen, kuten häntä nimitätte, lävisti yksinkertaisesti\nerään muskettisoturien upseerin rinnan.»\n\n»Taivas varjelkoon!»\n\n»Hänet luonnollisesti vangittiin, ja poliisilaitos aloitti tutkimuksen\nasiassa. Mutta koska hän ei voinut esittää todistuksia aatelisesta\nsyntyperästään, eivät kunnia-asioiden tuomarit alentuneet käsittelemään\nhänen asiaansa, ja olemme peräti ymmällä. Missä oikeudessa hänet on\ntuomittava? Olen tullut tiedustamaan hänen majesteettinsa mielipidettä\nsiitä.»\n\nPuhuessaan virkamies veti taskustaan pergamenttiliuskan. Hän ojensi\ntämän asiakirjan herttualle, kysyen: »Suvaitsetteko silmäillä tuon\nlävitse?»\n\nAramiksella ei ollut mitään sitä vastaan. Siten hän sai tietää kaikki,\nmitä sankarillemme oli tapahtunut. Hän oli lukenut sen loppuun saakka,\nkun kuningas tuli huoneestaan hyväntuulisen näköisenä. Hänen astuessaan\ngalleriaan Lareynie aikoi ojentaa hänelle Joelin jutun selostuksen,\njonka lähettiläs oli antanut hänelle takaisin, mutta hallitsija,\njoka oli huomannut hänen kumppaninsa, lausui: »Ihan kohta», ja\ntarttuen Espanjan lähettilään käsivarteen hän huomautti: »Olen teille\nkiitollinen, että tulitte tänne sovittuun aikaan.»\n\n»Kiitoksia, sire», vastasi iäkäs hovimies, kumartaen syvään.\n»Hallitsijan toivomukset ovat minusta laki. Sitäpaitsi», lisäsi hän\noltuaan tuokion vaiti, »jollei teidän majesteettinne olisi suvainnut\nilmaista aikomustaan kohdata minut tänä aamuna, olisin siitä huolimatta\nodottanut teidän tuloanne — saatuani teiltä tehtäväkseni käydä\nkunnianosoituksella, jonka vastaanottaja, kuten rohkenen toivoa, ei\nosoittaudu siihen nähden tyyten tunteettomaksi.»\n\n»Kunnianosoituksella?»\n\n»Tarkoitan sillä: esittää hänelle niiden tunteiden ilmaisun, joita mitä\nvilpittömin ja kiitollisin sydän on teitä kohtaan tulvillaan.»\n\nHallitsijan posket olivat tulipunaiset, ja hänen silmänsä säihkyivät\nsyvästä tyydytyksestä.\n\n»Ahaa, oletteko tavannut neiti du Tremblayn?» tiedusti hän kiihkoisesti.\n\n»Tulin juuri nyt hänen luotansa», vastasi diplomaatti, hymyillen\nmielissään siitä, että oli niin nopeasti arvannut, miten asiat olivat.\n\n»Hän ei siis tunnu olevan kovin tyytymätön uuteen asemaansa?»\n\n»Oi, sire, hän tuntee teidän majesteettianne kohtaan enemmän kuin\nkiitollisuutta — palvontaa, sen kunnioituksen heikosti pidättämää, jota\nalamainen on velvollinen osoittamaan hallitsijaansa kohtaan. Eilen\nhän oli huumautunut ja hämillään. Ajatelkaa, kuinka vähän hän odotti\nsitä kunniaa, joka tuli hänen osakseen! Ja sitten hänen sydämensä\nhurmaannuksen lamauttivat yhteisvoimin ilo, ymmälläolo, hämmästys\nja hämminki hänen jouduttuaan kuninkaan ja kuningattaren sekä koko\nhovin eteen, jonka rohkea uteliaisuus niin sanoakseni teki hänet\nhajamieliseksi. Mutta vietettyään yön kuumeisen kiihtymyksen vallassa\nkuinka kaunopuheisesti hän tänä aamuna puhuikaan kuninkaallisesta\nhyväntekijästään! Kuinka hartaan palavasti hän minulle ilmaisikaan\nkiintymyksensä kuninkaallista emäntäänsä ja palvontansa isäntäänsä\nkohtaan! Kuinka tunteikkaasti ja kiihkeästi hän erotessamme toistikaan:\n'Oi, herra herttua, kuningas on aulein kuten ylevinkin valtakuntansa\nherrasmiehistä!'»\n\n»Puhuiko hän siihen tapaan?» kysyi Ludvig äänensä väristessä\nmielihyvästä.\n\n»Ja kun vain tiedustin häneltä, mikä häneen oli eniten tehonnut siinä\nloistavassa seurueessa, jonka hän eilen näki ensimmäisen kerran, olisi\nteidän sietänyt kuulla, kuinka vapaasti ja koruttomasti hän vastasi:\n'Älkää kysykö, sitä minulta, sillä en osaa siihen vastata! Näin\nainoastaan kuninkaan ja olen huikaistunut kuin ajattelemattomuudessaan\naurinkoon katsonut olento.'»\n\nNämä sanat olivat siinä määrin niiden kaltaiset, jotka poloinen Louise\nde la Vallière lausui kuninkaan kuullen kaksikymmentä vuotta sitten\nFontainebleaun Kuningastammen juurella, että kuulija pakostakin muisti\nsen kohtauksen. Koko nuoruuden suloinen tuntu palasi raikkaana ja\nselvänä, vaikka surullisena kuten kirjan välistä löytyneen, kuivuneen\nlehden tuoksu. Mutta muisto riitti.\n\n»Tämä tyttö on nimittäin itse puhtaus», pitkitti Almada. »Hänen\nsielunsa ei tunne vilpillisyyttä sen paremmin kuin hänen huulensakaan.\nSe on vapaa kaikista maallisista pyyteistä, kaikkien jalojen\npyrkimysten ja ylevän antaumuksen pyhättö. Hän tuntee yhtä vähän\nkeimailua kuin suudelmia.»\n\nLähettilästä kuunnellessaan kuningas huumautui tulevan valloituksen\ntoivosta. Tämä kiintymys, johon sekautuva kunnioitus ja pelko\nsaivat naisen heittäytymään maahan sen kohteen eteen, oli makupala\nsellaisesta, joka piti hienoista herkuista. Mikä imartelu saattoi\nhänestä vetää vertoja sille, että häntä pidettiin puolijumalana? Mutta\nkoska hän pyrki ennen kaikkea osoittamaan olevansa inhimillisten\nheikkouksien yläpuolella, hän pakottautui salaamaan tavallisen\nmielihyvän naamarin taakse tämän riemuisan ylpeyden, joka nosti hänet\nseitsemänteen taivaaseen.\n\n»Hyvä herttua», alkoi hän uudelleen lyhyen äänettömyyden jälkeen,\n»juuri mademoiselle du Tremblaysta halusin puhella kanssanne. Hän\nkuuluu sukuun, jonka jäsenet ovat olleet uskollisia palvelijoitamme\nja jota kohtaan olemme väärin olleet välinpitämättömiä jonkun aikaa.\nJos nämä suvun jäsenet olisivat vielä elossa, etsisivät heidän\npalvelustensa mukaiset palkkiot varmasti sen yksinäisen paikan, johon\nvaatimattomuus pani heidät vetäytymään kuolemaansa saakka. Tälle\ntytölle korvaamme sen tahtomattamme aiheutuneen vääryyden, jonka\nkiittämätön muistamattomuutemme on tuottanut hänen vanhemmilleen. Neiti\ndu Tremblayn tulee olla hovinaisena uudessa palatsissamme.»\n\n»Mutta, sire, sääntönä on, että tämän arvonimen mukaisten\nkunniamerkkien tulee kuulua aviomiehelle», huomautti herttua.\n\n»Me hankimme kuninkaallisen huolenpidon alaisen suojattimme arvoisen\npuolison ja luotamme teidän apuunne tässä suhteessa.»\n\n»Oi, sire, kuinka teidän majesteettinne arvaakaan ihmisen toivomukset!\nAioin ohjata kuninkaan huolenpidon kohdistumaan tämän tyttö-raukan\neristettyyn asemaan! Tarkoitukseni oli rukoilla hallitsijaani antamaan\nhänelle suojelijan ja sijoittamaan hänet perheeseen.»\n\n»Juuri niin teen, ja annamme teidän tehtäväksenne etsiä aatelistomme\njoukosta jonkun ylimyksen, joka ansaitsee saada sellaisen aarteen,\nja häälahjojen joukossa on valitulle valtuutus johonkin asemaan\nhovissamme.»\n\nLähettiläs hymyili vastatessaan: »Se on tarpeetonta, sillä minulla\non käsillä eräs nuori ystävä, vain liiankin onnellinen saadessaan\nliittää kohtalonsa sen rakastettavan naisen kohtaloon, jota teidän\nmajesteettinne kunnioittaa hyvyydellään. Hän on muuan bretagnelainen\nherrasmies, jolla ei ole kunnianhimoisia pyrkimyksiä eikä kiinteitä\nsuhteita.»\n\n»Mikä hänen nimensä on?»\n\n»Hän on chevalier de Locmaria, jos teidän majesteettinne suo hänelle\nsen arvonimen.»\n\n»Hänestä tulee chevalier de Locmaria.»\n\n»Mutta en aio salata teidän majesteetiltanne, että hänellä on huima\nja raju luonne, tyyten sopimaton hovielämään, ja että hän varmastikin\nmieluummin raivaisi itselleen tien armeijassa.»\n\n»Olkoon siis niin — hän saa tilaisuuden.»\n\n»Ja jos parhaillaan taistellaan, lähtisi hän ilomielin rintamalle.»\n\n»No niin, lähetämme hänet marski Créquin luokse, joka johtaa sotatoimia\nLotringin herttuaa Kaarlea vastaan.»\n\n»Hyvä! Hän on mielissään; tiedän hänen rakastavan taistelua sekä\nkaipaavan vaaroja ja kunniaa. Hän ei halua muuta kuin kunnostautua\nvihollista vastaan, eikä hän väistä velvollisuutensa suorittamista.»\nHän vaikeni, mutta olikin sanonut kaikki, mitä oli tarpeen.\n\nHe olivat palanneet gallerian siihen osaan, josta olivat lähteneet, ja\nLareynie odotti kärsivällisesti ohjeita,\n\n»Sire», huomautti Almada, »poliisiluutnanttinne vartoaa sopivaa hetkeä\npäästäkseen puheillenne, ja minua hävettäisi, jos enää pidättäisin\nkuningasta».\n\n»Ahaa», äänsi Ludvig katsahdettuaan hänelle ojennettuun\npergamenttikääröön, »tämä koskee sitä miestä, josta olemme puhelleet.\nRohkea vintiö totisesti! Mistä johtuu, ettei häntä ole vielä tuomittu?»\n\nEspanjan lähettiläs keskeytti Lareynien, joka oli vastaamaisillaan.\n»Sire, on jo ammoin sanottu, että lempeys on hallitsijain kirkkain\njalokivi.»\n\n»Kautta sieluni, herttua», virkkoi kuningas, silmäillen häntä\nkummastuneesti, »aiotteko ryhtyä välittämään tämän öykkärin hyväksi —»\n\n»Rohkenen tehdä sen.»\n\n»Aiotteko pyytää minua armahtamaan tämän kapinoitsijan?»\n\n»Pyydän enempää — hänen pikaista vapauttamistaan.»\n\n»Mutta hänhän on murhamies!»\n\n»Senvuoksi vetoankin kuninkaalliseen jalomielisyyteenne.»\n\n»Ajatelkaa, mitä teette!» kehoitti kuningas, jäykistäen sekä ryhtiään\nettä sävyään. »Päästää vapauteen miekkonen, joka on tallannut\njalkoihinsa asetusten alle merkitsemämme nimikirjoituksen — joka\non tappanut sotilaallisen palvelijamme — ja jolla ei ole edes sitä\npuolustusta, että hän olisi aatelinen!»\n\n»Äsken kotiseudultaan saapuneelle bretagnelaiselle on myönnettävä\noikeus olla tuntematta kaikkia asetuksia —»\n\n»Vai on se lurjus bretagnelainen?» sanoi kuningas, ääni lauhkeampana.\n\n»Mitä hänen aateluuteensa tulee, on se jotakuinkin hämärä — mutta\nteidän majesteettinne voi aateloida hänet milloin tahansa. Mitä taas\ntulee kaatuneeseen muskettisoturiin, ei sellaisista ole puutetta,\nkoska teidän majesteetillanne on heitä kaksi komppaniaa, kummassakin\nviisisataa miestä. Kertomuksista päättäen ei tämä monsieur de Bregy\nsitäpaitsi ollut Ranskan aateliston parhaita edustajia —»\n\n»Mutta sittenkin hänen murhaajansa —»\n\n»Vastustajansa, jos sallitte —»\n\n»No niin, olkoon siten — hänen vastustajansa näyttää olevan teille\nhyvin rakas.»\n\n»Ei vähäisimmässäkään määrin; tuskin tunnen hänet ja olen kohdannut\nhänet ainoastaan kerran, mutta hänestä on minulle hyötyä, ja se on\npaljon sanottu.»\n\n»Hyötyä? Millä tavoin?»\n\nAlmada katsoi kysyjään ja vastasi, hiljentäen ääntänsä:\n\n»Jos teidän majesteettinne suvaitsee, tekisin hänestä chevalier de\nLocmarian ja neiti du Tremblayn puolison.»\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nHelmakumppanukset\n\n\nMutta nyt on aika palata kelpo ystäväämme Joeliin. Lukijoittemme sopii\npitää varmana, että löydämme hänet sieltä, mihin hänet jätimme, koska\nBastiljin vankeja vahtimassa oli runsaasti vallihautoja, muureja,\ntelkiä, salpoja, lukkoja, vartijoita, sotilaita ja urkkijoita, joten\nsieltä ei päässyt kukaan ilman siipiä huomaamatta poistumaan.\n\nJoel oli teljetty yhteen Basiniere-nimellä tunnetuista kahdeksasta\ntornista. Hänen koppinsa oli kolmannessa kerroksessa.\n\nAluksi kovaonninen nuorukainen oli ikäänkuin turtunut häntä kohdanneen\niskun rajuudesta: liikkumattomana, huumaantuneena hän ei nähnyt mitään\nmuuta kuin kammottavan valtiollisen vankilan, jonka nimen vartija oli\nhuutanut poistuessaan hänen luotansa. Ravistettuaan vihdoin itseään\nikäänkuin olisi karkoittanut mielestään painajaisen vaikutuksia hän\nkatsoi ympärilleen ja kiersi huoneensa ympäri — mihin ei kulunut\npaljoa aikaa. Voimakkaan vaiston kannustamana hän meni ikkunan ääreen\nsaadakseen ilmaa ja valoa — se oli pieni tähystysaukko, paksujen,\nkaksinkertaisten rautaristikkojen sulkema.\n\nJoel-parka!\n\nTämän rotevan maalaisen, joka oli tottunut hengittämään puhdasta ilmaa\nsamoillessaan nummilla tai rannikolla, metsissä tai kallioilla, oli nyt\npakko imeä ilmaa pelkästä raosta. Se ei ollut edes niin laaja, että hän\nolisi voinut pistää siihen päänsä. Hän erotti vain läikän taivasta,\njota vasten ei piirtynyt mitään — ei edes puunlatvaa, tuuliviiriä tai\nsavupatsasta. Hän tarkasti madonsyömää, kuluneen liinan peittämää\npöytää, joka vuoteen ja tuolin lisäksi oli täydentämässä huonekalustoa.\nHän tunnusteli vuodetta, joka tuntui hänestä kovalta, ja palasi vihdoin\nistumaan tuolille, antautuen alakuloiseen mietiskelyyn.\n\nHän oli vankilassa, ja oli sangen mahdollista, että hänet tuomittaisiin\nkuolemaan! Siinä suhteessa eivät mitkään harhakuvitelmat olleet\nmahdollisia: rikos oli ilmeinen, laki selvä; oikeusistuin tuomitsisi\nsyyllisen varmasti, ja perin todennäköisesti kuningas vahvistaisi\nkuolemantuomion. Mutta sankarimme ei pelännyt kuolemaa; hän halusi elää\nja valitti elämänsä ennenaikaista katkeamista erikoisesti sen tähden,\nmiten hän oli aikonut sen käyttää, suorittamalla äitinsä hänelle\nantaman tehtävän ja senjälkeen pyhittäytymällä tekemään rakastettunsa\nonnelliseksi.\n\nMutta kesken hänen yleviä, pyhiä ajatuksiaan luonto vaati osansa —\nJoel alkoi tuntea nälkää, janoa ja levontarvetta. Kun hänelle tuotiin\nateria, joka oli, kuten täytyy myöntää, runsas ja hyvin tarjottu,\nmikä osoitti, että edellisen kuvernöörin (Baisemeauxin) henki vielä\neli tässä vankilassa, söi hän kuin nälkiintynyt susi. Huonekalusto\noli kehno, mutta ravinto oli hyvä. Ja senjälkeen hän heittäytyi\nvuoteelle sekä nukkui yhtä sikeästi kuin olisi levännyt »Maurilaisen»\nvierashuoneessa Friquetin taukoamattoman rupattelun uuvuttamana.\n\nHänen herätessään oli valoisa päivä, ja hänen oli hiukan vaikea\nmuistaa, missä hän oli. Mutta katsahdus häntä ympäröiviin seiniin oli\nriittävä. Tämän varmuuden puristaessa huokauksen hänen rinnastaan astui\nvartija sisälle, ilmoittaen:\n\n»Kävelyaika, nuori herra. Jos lähdette tornin katolle, saatte\nilmaa, jonka vertaista ei täällä alhaalla ole. Saatte pakista\nvankikumppaneittenne kanssa, mikä hieman reipastuttaa mieltänne.»\nOpastaessaan vastatullutta sokkeloisilla portailla ja ylisillä hän\nlisäsi: »Sitäpaitsi ette saakaan pitkäaikaisia tuttavia, koska teidät\nnähtävästi tuomitaan varsin pian. Majuri käski minun mainita teille,\nettä sihteeri tulee tänne huomenna ilmoittamaan päätöksestä.»\n\nKävely suoritettiin katolla. Koska kerroksia oli viisi, ja kussakin\nniistä oli vanki, kohtasi Joel neljä vankia katolle noustessaan. Heidän\nkasvoistaan ja vaatteistaan saattoi melkein lukea, milloin heidät oli\nvangittu. Kaksi heistä oli keski-ikäisiä miehiä, merkityksettömän\nnäköisiä. Kolmas oli keskikokoinen, leveähartiainen ja vankkatekoinen;\nhänellä oli pyöreät, hyvänsävyiset kasvot, raukeat silmät ja typerä\nhymy huulilla; lyhyesti sanoen, hän näytti jotensakin yksinkertaiselta\nkaupunkilaiselta. Viimeinen oli vanhus, jolla oli pitkä, valkea tukka,\ntakkuinen parta ja risaiset vaatteet.\n\nSankarimme ilmestyessä tähän taivaankattamaan seurustelusaliin,\ntiedustivat ensimmäiset kolme kiihkeästi:\n\n»Millaiset ovat Pariisin viimeiset uutiset?»\n\n»No niin, hyvät herrat», vastasi Joel, »ikäväkseni en voi tyydyttää\nteitä, koska minut vangittiin ehdittyäni tuskin muuta kuin parhaiksi\nsaapua maaseudulta».\n\n»Teidät vangittiin!»\n\n»Niin. Ette kai kuvittele minun tulleen tänne tämän kävelyn suoman\nnautinnon vuoksi, vai kuinka?»\n\n»Entä minkätähden teidät vangittiin?» kysyi vankikumppani.\n\nJoel selosti seikkailunsa, minkä jälkeen toinen huojutti päätänsä\nmurheellisesti ja huomautti: »Pyhä äiti auttakoon, asianne ovat\ntotisesti huonosti. Kuningas ei laske leikkiä kaksintaistelijoista.\nTeillä on kuitenkin se etu, että tiedätte, mistä syystä olette täällä.»\n\n»Entä toiset vangit?» kysäisi Joel kerkeästi.\n\n»No niin, minä en tiedä, minkätähden olen täällä.»\n\n»Enkä minä.»\n\n»Enkä minäkään.»\n\nVastatullut ei mielellään tiedustanut samaa asiaa vanhukselta, mutta\nhänen katsahtaessaan jälkimäiseen kysyvästi, puhkesi tämä puhumaan.\n\n»Olen pahoillani teidän tähtenne, hyvä herra», lausui hän vakavasti.\n»Saatte varmasti kärsiä saman kohtalon kuin ne, jotka on teloitettu\nsamasta rikkomuksesta. Kardinaali on säälimätön.»\n\n»Mikä kardinaali?» tiedusti bretagnelainen.\n\nToinen tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n»Saattaako olla olemassa muita kardinaaleja kuin hänen punainen\nylhäisyytensä kardinaali Richelieu?»\n\n»Siunatkoon! Hänhän on ollut vainajana lähes kolmekymmentä vuotta.»\n\n»Oletteko siitä aivan varma?»\n\n»Ja hänen seuraajansa kardinaali Mazarin on samassa tilassa.»\n\n»Mutta onhan vielä kuningas Ludvig Kolmastoista?»\n\n»Ei, hän kuoli ennen jälkimäistä, seurasi edellistä hautaan.»\n\n»Suokaa anteeksi, monsieur», virkkoi vanhus kohteliaasti, »en tuntenut\nnäitä tapahtumia, koska tulin tänne sinä vuonna, jona mainitun\nkuninkaan esikoinen syntyi».\n\nSankariamme puistatti, sillä hän ei ollut viettänyt vankilassa yhtä\nmonta tuntia kuin tämä poloinen oli viettänyt vuosia! Kaikista\nvangeista näytti kuitenkin juuri tämä tyynimmältä ja parhaiten\nkohtaloonsa sopeutuneelta. Kun vartija toi illalla Joelille ruokaa,\nkysyi hän, kuka tämä iäkäs mies oli.\n\n»Hänen numeronsa on 68», vastasi mies välinpitämättömästi.\n\n»Entä niiden muiden?»\n\n»Niin, ne ovat 141, 136 ja 123.»\n\nVartija alentui selittämään, että Bastiljin vangit menettivät nimensä\ntullessaan taloon, ja heidät erotettiin toisistaan ainoastaan\nnumeroilla; palveluskunta ei tietänyt heidän pidätyksensä syytä, eikä\nkuvernöörikään sitä useimmissa tapauksissa tiennyt, jollei ollut\nkysynyt sitä heiltä itseltään. Useissa tapauksissa he kuitenkin\ntiesivät yhtä vähän kuin hänkin. »Siis minullakin on kai numero?»\ntiedusti Joel. »Ei vielä», vastasi vartija, »sillä te olette poikkeus.\nEi ole katsottu tarpeelliseksi antaa teille numeroa, koska nähtävästi\nette ole täällä kovinkaan pitkää aikaa; on kerrottu», lisäsi hän\nvirnistäen, »että menetätte päänne ensi viikolla». Kuten oli etukäteen\nmainittu, näki vanki seuraavana päivänä huoneeseensa astuvan mestari\nChamoninin, poliisilaitoksen pääsihteerin, viran mukaisesti vakavana.\nTämä suvaitsi ilmoittaa vangillemme, että hän oli lukkojen ja\ntelkien takana asunsa, ulkonäkönsä ja miekkansa tavattoman pituuden\ntähden. Saint Germainin metsänhoitajien huomio oli kiintynyt hänen\npituuteensa ja leveään rintaansa, bretagnelaisiin housuihinsa, hatun\nriikinkukonsulkaan, säilän harvinaiseen pituuteen samoin kuin hänen\nhurjistuneeseen esiintymiseensä ja epävarmoihin askeliinsa — ja\narvattuaan, että juuri hän oli surmannut korpraali de Bregyn, jonka\nruumis heidän oli käsketty viedä kaupunkiin, he olivat kiiruhtaneet\nesittämään kuvauksen hänestä Lareynien urkkijoille. Siten nämä\nsaattoivat seurata hänen jälkiään »Maurilaisen» majataloon Pariisiin.\n\nMuskettisoturit olivat kieltäytyneet ilmaisemasta mitään tapahtumasta\nsamoin kuin henkiin jääneestä taistelijasta, vakuuttaen vain kaiken\nkäyneen kunnian vaatimusten mukaan.\n\nChamonin kehoitti syytettyä esittämään todistukset aateluudestaan,\njotta hän pääsisi vertaistensa tuomittavaksi, sillä\nkunniatuomioistuimen jäsenet olivat aatelisia. Kun Portoksen Poika\ntäysin vilpittömästi vastasi, että vaikka hän uskoikin olevansa\naatelissukua, ei hänellä ollut sen toteamiseksi esitettävänä muuta kuin\nsanansa ja uskonsa, poistui arvoisa sihteeri lausuttuaan:\n\n»Teitä ei mestata, vaan teidät hirtetään.»\n\nTämän kohtauksen päätyttyä Joel meni katolle. Aluksi hän oli yksin,\nkoska satoi ja Bastiljin vieraat pitivät koppejaan huonoa säätä\nparempina. Chamoninin ilmoitus oli synkistänyt sankariltamme sekä\nilmeen että sydämen. Hän oli kerran nähnyt, kun kuolemaantuomittu\nhirtettiin, ja se kohtaus oli syöpynyt nuoren miehen muistiin,\npuistattaen häntä nyt vuosien kuluttua. Ja hänelle oli varattu juuri\ntällainen kurja, häpeällinen, kammottava kuolema!\n\nKääntääkseen ajatuksensa toiselle taholle hän koetti sateen lävitse\nlöytää kaupungin rakennusten joukosta St. Paulin kirkon, jossa neiti\ndu Tremblay kävi iltaisin jumalanpalveluksessa, ja St. Jacquesin\nesikaupungissa sijaitsevan Harmaan talon, jossa Aurore nyt asui. Hänen\nollessaan kiintyneenä tähän puuhaan laskeutui käsi hänen olalleen. Hän\npyörähti nopeasti ympäri.\n\nHäiritsijä oli yksi tornin neljästä muusta vangista. Hän oli lähestynyt\nJoelin kuulematta. Joel ei tuntenut häntä heti.\n\n»Mitä haluatte?» kysyi hän karskisti.\n\n»Olen numero 141 ja valmis palvelemaan teitä, jos pystyn», vastasi\nvanhus lempeästi. »Vanki kuten tekin, asumakumppaninne tässä vankassa\npaikassa, jossa kuningas säilyttää alamaisiaan, halutessaan pitää\nheidät ahtaalla. Hallussani on teidän yläpuolellanne oleva koppi.»\n\n»No?»\n\n»Tarkoitukseni on sanoa, että minut on majoitettu neljänteen\nkerrokseen, joka on aika miellyttävä paikka, mutta aion poistua sieltä.»\n\n»Vaihdatteko koppia?»\n\n»En, aion lähteä sieltä pois», vastasi mies leikillisesti.\n\n»Pääsettekö vapaaksi?»\n\n»En oikeastaan. Yritän karata ensi yönä», jatkoi luottavainen tuttu,\nhiljaa kuiskaten.\n\n»Karata?» kertasi Joel.\n\n»Puhukaa hiljemmin!» varoitti vanki, tarttuen hänen käsivarteensa.\n»Te pilaatte kaikki. Täällä, jos missään, on seinillä korvat. Niin»,\npitkitti hän, »minä lähden ensi yönä. Taivas on todistajani, että\ntahtoisin ottaa teidät mukaani, mutta toiveisiini on sekautunut pahoja\naavistuksia.»\n\n»Selittäkäähän, miten aiotte sen järjestää!» pyysi bretagnelainen,\njonka uteliaisuus oli äärimmilleen kiihoittunut.\n\n»Kärsivällisyydellä, taidolla ja työaseilla ajan mittaan. Ulkoapäin\nsaaduilla välineillä ja avustuksella sangen nopeasti. Minulla on tytär,\njoka on elämäni, iloni, kaikki, minkä tähden haluan elää. Hänellä on\nrakastaja, joka on avustanut minua kaikella, mitä tarvitsen. Minulla\non viila ja nuoraa. Olen viilannut kaksi tankoa ikkunani ristikosta\nniin, että ne katkeavat helposti; siten muodostuu aukko, josta mahdun\nkapuamaan. Keskiyön vaiheilla sidon nuorani jäljellä olevaan tankoon\nja laskeudun sen varassa maahan. Niin pahassa säässä kuin nyt uhkaa\nnousta, saattaa minulla olla se onni, että alhaalle sijoitettu vartija\npysyttelee vahtikopissaan. Jos hän on ulkosalla, on onni huonompi: hän\nampuu minua. Jollei luoti osu, hyppään muurilta vallihautaan, uin sen\npoikki, kiipeän toiselle laidalle ja yritän pujahtaa johonkin taloon\nylisten kautta, jollen pysty laskeutumaan alas räystästorvea myöten.»\n\n»Mutta varmasti teitä uhkaa se vaara, että katkaisette niskanne»,\nhuomautti bretagnelainen.\n\nToinen napsautti sormiaan; hän oli luopunut typerän tyytyväisyyden\nnaamarista, ja hänen siihen saakka himmeät silmänsä säihkyivät niin\ntulisesti, että niiden katse olisi pannut rohkeimmankin säpsähtämään.\nHänen kumppaninsa tunsi omituista rauhattomuutta keskustellessaan tämän\nkaksoiskasvoisen kanssa; se ei varmastikaan ollut pelkoa samassa määrin\nkuin vastenmielisyyttä.\n\n»Mikä on tarkoituksenne esiintyessänne näin luottavaisesti minua\nkohtaan?» tiedusti hän.\n\n»No niin, syy on se, ettette te kavalla minua; näen sen kasvoistanne.\nMeidän sukumme on taikureita, ennustajia ja niin edelleen. Ja\ntoinen syy on se, että minun täytyy pyytää teiltä palvelusta. Kuten\nhuomautitte, on yritykseni hyvin vaarallinen; saatan joutua uudelleen\nvangiksi, mutta mieluummin kuolen. Juuri tyttäreni tähden panen kaikki\nalttiiksi. Nähdäkseni hänet — syleilläkseni häntä antaudun tänä yönä\nyritykseen, joka teistä tuntuu niin uhkarohkealta, ja minusta sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun en ole koskaan tyttäreni lailla luottanut hänen\nrakastettuunsa. Tämä karkaamisvälineiden hankkiminen saattaa olla\nvain ansa, joka koituu kuolemakseni — mutta teen tyhjäksi vehkeilijän\nsuunnitelman, jos se mies on petollinen, panemalla teidät viimeisen\ntahtoni toteuttajaksi, viemään perintöni lapselleni.»\n\n»Mitä!» huudahti Joel, kaihtaen tätä kummallista pyyntöä.\n\nVanki veti pukunsa povelta pronssisen rasian, joka oli suunnilleen ison\nrahakolikon kokoinen ja muotoinen.\n\n»Tämä», jatkoi hän, »sisältää paperin, josta vihamieheni olisivat\nvalmiit maksamaan kokonaisen omaisuuden. Thérèselleni se on häntä\nsuojeleva voima. Tähän saakka minun on onnistunut pitää sitä\npiilotettuna. Jos se minulta löydetään, tuhotaan se, ja niinpä tämä\nrasia ei saa lähteä käsistänne paitsi luovuttaessanne sen tyttäreni\nkäsiin —»\n\n»Se on mahdotonta», vastasi bretagnelainen. »Miten minä voisin\nsuorittaa sellaisen tehtävän?»\n\n»Minulla on sellainen tunne, että te poistutte tästä paikasta\nhelpommalla tavalla kuin minä, ettekä kuolemaan. Vaikka teidät\ntuomittaisiinkin kuolemaan, ette ole niitä vaarallisia rikollisia,\njotka pakotetaan katoamaan kenenkään tietämättä, jotta he eivät\nmestauslavalla huutaisi julki jotakin turmiollista salaisuutta. Teidät\ntuomitaan säännöllisessä järjestyksessä; oikeus saattaa määrätä teille\njonkun hirvittävän rangaistuksen, mutta poikkeuksellisen asemanne\ntähden teille tulee myöntää lievennystä. Kaksintaistelija ei ole\nniitä pahantekijöitä, joita kammotaan tai halveksitaan. Teillä on\nsukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa pääsette yhteyteen; lainopillinen\npuolustajanne saa neuvotella kanssanne; saatatte pyytää palvelusta\nvartijoiltanne tai lahjoa jonkun heistä. Tuomittuna teidän sallitaan\nsanoa jäähyväiset rakkaillenne. Niinpä te jossakin tällaisessa\ntilaisuudessa voitte toimittaa tämän aarteen tyttärelleni, jollette\nmieluummin anna sitä suoraan hänelle, kutsuttuanne hänet luoksenne.»\n\n»Jotakin sellaista saattaisi tehdä», myönsi nuorukainen, »mutta —»\n\n»Muttako?» toisti vanki lämpimästi. »Mielisittekö kieltäytyä auttamasta\nonnetonta, joka ei voi toivoa apua muilta kuin teiltä, pelastaakseen\nviattoman tytön loputtomilta kärsimyksiltä?»\n\n»Koska niin tiukasti vaaditte», virkkoi Joel, vasten tahtoaankin\nheltyen, »suostun pyyntöönne».\n\n»Niin, kyllä — tosiaankin suostukaa — kaiken sen nimessä, niitä\nrakastatte!»\n\n»Riittää», sanoi Joel, ajatellen Aurorea. »Antakaa rasia tänne!»\n»Lupaatteko palauttaa sen minulle tai toimittaa sen tytön käsiin?»\n\n»Lupaan tehdä kaiken voitavani.»\n\n»Uskon teitä. Taivas kehoittaa minua siihen. Luovutattehan rasian\nkatsomatta sen sisältöä?»\n\n»Se on lujasti suljettu.»\n\n»Lukko voidaan avata, rasia rikkoa —»\n\n»Minä minua pidätte?» tokaisi Portoksen poika, torjuen moisen\nvihjauksen.\n\n»Niin, en ole oikeudenmukainen. Suokaa minulle anteeksi! Kova onni on\ntehnyt minut epäluuloiseksi. Ottakaa se, mutta pitäkää sitä piilossa\nkaikkien silmiltä!»\n\n»Olkaa huoleti! Kannan sitä kaulassani vaatteitteni alla. Mutta mikä on\ntyttärenne nimi? Minne minun pitää mennä luovuttaakseni tämän esineen\nhänelle tai mihin minun pitää se lähettää?\n\n»Tyttäreni nimi on Thérèse Lesage; hän asuu Rue Bouloin keskikohdalla\nja harjoittaa, kuten on kerrottu, Manicarden nimellä ennustajan\nammattia — se on perinnöllinen ammattimme.»\n\nHän siis oli se ennustajatar, jonka luona markiisitar de Montespan ja\nhänen kaksi seuralaistaan olivat käyneet sinä iltana, jona Joel oli\ntutustunut näihin naisiin; mutta nuorukainen ei tietänyt kadun nimeä\neikä sitä, millä asioilla naiset olivat olleet ulkosalla niin myöhään.\nToisen sanat eivät vihjanneet hänelle mitään.\n\n»Tahdon sen muistaa, eikä minua todennäköisesti tarkasteta, koska minun\nei epäillä piilottelevan valtiollisia salaisuuksia.»\n\n»Oi, monsieur», lausui toinen äänensä särähdellessä, »jos milloinkaan\nvoin — tai jos Thérèseni voi palkita teille puolestani —»\n\n»Annan teille täydellisen kuittauksen, hyvä kumppani, ja samoin\ntyttärellenne. Mutta vielä pari sanaa: jos suunnitelmanne tänä yönä\nonnistuu, kuten sydämestäni toivon —»\n\n»Olkaa huoletta! Jos olen vapaana, onnistuu minun tavata teidät ja\nsaada se esine takaisin.»\n\nSamassa kajahti vartijan ääni: »Aika lopussa! Tulkaa alas, kaikki\nkävelijät!»\n\nKoneellisesti sankarimme ojensi kätensä kumppanilleen, sanoen: »Meidän\ntäytyy erota. Olkoon onni mukananne! Ennenkuin nukun tänä iltana,\nrukoilen menestyksenne puolesta.»\n\nVanhuksen kasvot nytkähtivät, ja hän vastasi katkerasti:\n\n»Olette onnellisempi kuin minä, kun voitte rukoilla ja nukkua. Kiitän\nteitä tästä kunnianosoituksesta», lisäsi hän tarttumatta toisen käteen,\n»mutta vasta sitten, kun kohtaamme toisemme uudelleen».\n\n»Tulevassa maailmassa siis», huomautti Joel vakavasti, »sillä\nmielipiteeni on se, että me molemmat liikumme kuoleman varjossa».\n\nNumero 141 kohautti ironisesti olkapäitänsä.\n\n»Kuten haluatte», vastasi hän, naurahtaen pilkallisesti. »Mutta koska\nte olette kunnon mies ja minä suuri syntinen, en usko sen tapahtuvan\nparatiisissa.»\n\nSiitä huolimatta, että Joel oli vakuuttanut voivansa nukkua, tuli\nsydänyö, eikä hän ollut sulkenut silmiään; hänen ja Thérèse Lesagen\nisän välinen keskustelu piti häntä valveilla.\n\nEi silti, että numero 141 olisi häntä suuresti kiinnostanut;\nmiehen kasvojen vaihtelevat ja epävarmat ilmeet herättivät\nvaistomaista vastenmielisyyttä vilpittömässä sankarissamme, ja hän\naavisti tämän taitavan teeskentelijän olevan vaarallisen roiston.\nMutta ajatellessaan, mitä vaaroja onneton mies aikoi uhmailla\npäästäkseen tyttärensä luokse ja jälleen vapauteen, ei nuori mies\nvoinut tukahduttaa sääliään eikä olla tekemättä lupauksia tämän\narvoituksellisen henkilön yrityksen menestymisen puolesta, sillä\nainakin hän osoitti uljuutta.\n\nUlkosalla myrsky puhalsi yhä purevammin ja rajummin. Tuuli karkeloi\nvanhan tornin ympärillä, ulvoen kuin lauma villipetoja. Vesiryöpyt\npieksivät muureja, muistuttaen jatkuvaa, kumeata rummutusta. Vankilan\niso kello kaiutti keskiyön lyönnit, lakkaamatta muistuttaen vankeja\nrangaistushetkien kulumisesta.\n\nJoel piti silmänsä suunnattuina vuoteensa jalkopään yläpuolella\nammottavaan tähystysaukkoon. Se näytti valoisalta täplältä\nvallitsevassa pimeydessä. Äkkiä sitä osittain pimitti tumma hahmo:\nsiinä vanki laskeutui yläpuolella olevasta kopistaan.\n\nTällä hetkellä myrsky puski raivoisasti muureja vasten. Tuntui siltä\nkuin se olisi päättänyt kiskoa vanhan linnoituksen irti maasta ja\nkiidättää sen siivillään toisaalle ikäänkuin katosta temmatun päreen.\n\nBretagnelaisten merimiesten myrskyssä lukema rukous kohosi tarkkailijan\nhuulille, hänen tahtomattaan. Kului joitakuita minuutteja, vuosisadan\npituisia, kunnes pamahti pyssynlaukaus valloilleen päässeiden\nluonnonvoimien pauhussa. Syntyi ankara hälinä, ikäänkuin kaikki\nvankilan asukkaat olisivat heränneet; juoksenneltiin sinne tänne ja\nhuudeltiin, komennuksia kajahteli joka taholta, ja kuului huutoja:\n»Aseisiin!»\n\nVartijan seuraavana aamuna astuttua Joelin huoneeseen tiedusti tämä,\nmitä yöllä oli tapahtunut.\n\n»Sattui karkaamisyritys», vastasi Huguenin.\n\n»Kuka vangeista?»\n\n»Yläpuolellanne ollut naapurinne, numero 141, joka oli sahannut poikki\nikkunansa ristikkotangot ja laskenut alas niihin sidotun köyden. Mutta\nhänen ehdittyään maahan puhutteli vahti häntä, ja kun karkulainen vain\nyritti hypätä vallihautaan, noudatti mies saamiaan määräyksiä ja ampui\nhäntä.»\n\n»Entä sitten?»\n\nVartija puhalsi ikäänkuin olisi sammuttanut kynttilän.\n\n»Numero 141:tä ei enää ole — kuollut — sai surmansa päähän osuneesta\nluodista.»\n\nJoel, joka oli aloittanut aamiaisensa, laski pöydälle huulilleen\nviemänsä lasin.\n\n»Taivas suokoon rauhan hänen sielulleen!» huudahti hän.\n\n»Varmempaa on, että se vaaditaan toiseen paikkaan», tokaisi vartija,\nkohauttaen hartioitaan, »sillä hän oli perinjuurinen roisto. Hänen\nolisi pitänyt satoja kertoja päättää päivänsä teilausrattaassa\nmurskattuna tai kuoliaaksi suomittuna tai hirsipuussa roikkuvana —»\n\n»Minkälaatuinen hänen rikoksensa oli?»\n\nVartija oli tänä aamuna puheliaalla tuulella.\n\n»Sattumalta hän on juuri se ainoa asukeistani, jonka tarinan tunnen»,\npakisi hän edelleen. »Desgrais, se poliisivirkailija, joka toi hänet\ntänne, kertoi sen minulle täydelleen. Hänen nimensä oli Pierre Lesage,\nja hänen väitettiin olleen pappina Montmorencyn palveluksessa, mutta\nse oli ainoastaan silmänlumetta — hän oli puolittain mustalainen,\nvaras, kerjäläinen, hevospuoskari ja hevosvaras, kaikenlaisten kamalien\nmyrkkyjen kaupittelija. Varmaa on, että hän toimi villakauppiaana\nRouenissa, ennenkuin hänestä tuli pääosallinen kuuluisain rikollisten\nLa Voisinin, Filastren ja Vigoureuxin ilkitöissä; nämä kolme noitaa\nlopetettiin pian kidutuskammiossa. Heidän uhrejaan sanottiin\nolleen satoja, ja ylhäiset ja mahtavat henkilöt käyttivät heidän\npalveluksiaan.»\n\n»Mutta mistä johtui, ettei hän joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka\ntuli hänen rikoskumppaneittensa osaksi?»\n\n»Se on pieni salaisuus — pelättiin hänen puhuvan julkisessa\ntuomioistuimessa niin äänekkäästi, että yleisö kuulisi outoja asioita,\nrikollisten palkkaajain nimet — he olivat hyvin mahtavia henkilöitä,\noivallatteko?»\n\nHän iski silmää merkitsevästi.\n\n»Niinpä poliisiluutnantti vaimensi tämän ruman jutun, ja katsottiin\nriittäväksi teljetä hänet torniimme.»\n\n»Joka ei ollut kyllin vankka säilyttämään häntä», huomautti\nbretagnelainen.\n\n»Ei; tornissa ei ole mitään vikaa», vakuutti Huguenin, tekeytyen ovelan\nja salaperäisen näköiseksi. »Hänellä oli vehkeet murtautuakseen pois,\nmutta älkää saako päähänne sellaista ajatusta, että ne oli kuljetettu\ntänne salaa ja meidän tietämättämme. Minunhan oli käsketty joka päivä\ntarkastaa, miten hänen työnsä edistyi — hänen kävellessään teidän\nmuiden kanssa katolla. Se vaati pitkän ajan, sillä ristikot ovat hyvää\nainetta, mutta hän sai sen valmiiksi, minkä jälkeen ilmoitin siitä\nmajuri du Juncalle. Lintu oli lähdössä lentämään! Niinpä vahtisotilasta\nvaroitettiin; hän on varusväkemme paras ampuja, ja hän ansaitsi\nkymmenen pistoliaan katkaisemalla sen okasen, joka pisti monen ylhäisen\nhoviväkeen kuuluvan henkilön jalkaa, markiisitar de Montespanista\nalkaen.»\n\n»_Mordieu!_» äännähti Joel, arvellen nyt tietävänsä, minkätähden hän\ntunsi vastenmielisyyttä murhattua vankia kohtaan heidän käsiensä\nkoskettaessa toisiaan. Hänen rinnallaan lepäävä rasia poltti häntä,\nikäänkuin se olisi ollut kuumennettu ahjossa valkohehkuiseksi, ja\nparikymmentä kertaa päivässä hänen teki mielensä kiskaista se esille\nja murskata se kenkänsä korolla. Mutta se ajatus, että hän oli antanut\nlupauksensa, pidätti häntä, sillä hänen äitinsä oli yhtenään hokenut:\n\n»Älä anna kevytmielisesti sanaasi, mutta ole sen orja, kun se on\nannettu, vaikkapa lurjuksellekin!»\n\nKoko pitkän päivän väikkyivät hänen mielessään Pierre Lesagen muisto ja\npuheet.\n\n»Naapuri, jättikö se roisto jälkeensä perhettä?» kysyi hän vartijalta\nsamana päivänä illallisaikaan.\n\n»Kuka niin?» tiedusti mies, joka oli jo unohtanut aamullisen\nkeskustelun.\n\n»Numero 141, joka sai viime yönä surmansa.»\n\n»Sitä tuskin tiedän — malttakaas vähän! Niin, poliisivirkailija\nmainitsi jotakin hänen tyttärestään, jonka äiti oli La Voisin — joka\nelää yhdessä erään oikeuden käsistä livahtaneen, samaan joukkueeseen\nkuuluneen miehen kanssa.»\n\n»Kaiketi kauhea velho kuten äitinsäkin?»\n\n»En osaa sanoa teille sen enempää, kun en ole kertaakaan nähnyt tyttöä.\nJollei hän ole Pariisissa, ei minun tarvitse vaeltaa ympäri maailman\nhäntä etsimässä. Ja kuitenkin», lisäsi hän, muuttaen mieltänsä,\n»mielelläni tietäisin, miten hänelle on käynyt».\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nSalaperäinen toimenpide\n\n\nKului joitakuita päiviä vankimme saamatta mitään tietoja asiastaan.\nKolmannella viikolla hän alkoi käydä ärtyiseksi. Kotiseudullaan\nhänellä oli ollut tapana käyttää aikansa aamuvarhaisesta saakka\nmetsästykseen, ampumiseen, samoiluun, ratsastukseen, kaikkiin\nnoihin urheiluharrastuksiin, jotka olivat muuttuneet hänelle yhtä\nvälttämättömiksi kuin ilma ja valo. Hänen saavuttuaan kaupunkiin hänen\npäivänsä olivat olleet täynnä kaikenlaisia seikkailuja. Ja tästä\nvapaasta ja onnellisesta olotilasta hänet paiskattiin vankielämän\nyksitoikkoisuuteen. Hänen suonissaan kuohuva elinneste ei päässyt\nenää mistään kautta purkautumaan; se kohahti hänen päähänsä ja pani\nhänen valtimonsa jyskyttämään kuin kuumeessa. Hän istui tuntikausia\ntuolillaan jalat ristissä, leuka käden varassa, tuijottaen tylsänä\neteensä.\n\nIllan tullen hän aina heittäytyi vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta\nvain torkkui, nähden eriskummaisia näkyjä; ja vasta aamulla hän\nvaipui sikeään uneen, jonka aikana kehkeytyi katkonaisia unikuvia.\nHänelle kasvoi linnun- tai lepakontapaiset siivet, ja hän lensi ulos\nikkunastaan; mutta ulkomuuria sivuuttaessaan hän putosi pohjattomiin\nkuiluihin tai hänet ammuttiin, ja hän heräsi sydämensä jyskyttäessä,\nrintansa huohottaessa ja hien valuessa otsallaan.\n\nHeti herättyään hän aina asteli huoneessaan kuin karhu häkissään,\nkunnes hän uupuneena kävi entiseen tapaansa istumaan tuolilleen kädet\nheiluvina, aprikoiden mielessään, mitä hän oli tehnyt sellaista, että\nJumala oli hänet hylännyt ja ihmiset kohtelivat häntä huonosti.\n\nHänen eräänä päivänä täten kuluttaessaan aikaansa jörötelien, alkoi\nkuulua harvinaista hälinää hänen eteisestään. Sotilaat tekivät kunniaa\naseillaan; hänen oveltaan kuului askelia; avain kirahti lukossa, ja\nsalvat siirrettiin syrjään. Sisälle astui majuri du Junca.\n\nHän oli virkaa toimittava kuvernööri, odottaen, että kuningas täyttäisi\nkuoleman johdosta avoimeksi jääneen viran. Hän oli jokakuukautisella\ntarkastuksellaan ja tiedusti, oliko vangilla mitään valittamista.\n\n»En halua mitään paitsi varmuutta siitä, mitä minulle tehdään», vastasi\nPortoksen poika. »Tämä tietämättömyys kohtalostani, jossa minua\npidetään, on suorastaan julmaa.»\n\n»Se on minunkin mielipiteeni», virkkoi kuvernöörinsijainen, »ja aion\nkirjoittaa monsieur Lareynielle pyytääkseni häneltä teitä koskevia\nmääräyksiä. Poliisiluutnantti vetoaa otaksuttavasti kuninkaaseen, ja\nheti vastauksen saavuttua kiiruhdan ilmoittamaan sen teille.»\n\n»Toivottavasti se vastaus saapuu pian! Ja kunpa pääsisin nopeasti pois\ntästä vankilasta, jossa oloni on jokapäiväistä kidutusta! Tahtoisin\nkiihkeästi täältä pois, vaikkapa papin ja pyövelin välissä.»\n\n»Oh, monsieur; en usko teidän joutuvan niin äärimmäiseen asemaan», pani\nmajuri vastaan. »Kuningas ei pystytä uudelleen mestauslavaa, jolla jalo\nBouteville sai surmansa. Hän pikemminkin vain _unohtaa_ teidän olevan\ntäällä.»\n\n»Unohtaa minut kuten Lesage-myrkyttäjän», mietti Joel, hätkähtäen.\n»Mutta juuri sitä en halua.»\n\n»Monsieur, asia ei riipu siitä, mitä te toivotte, vaan mikä kuningasta\nmiellyttää», huomautti majuri.\n\n»No niin», jatkoi sankarimme, »kuningas erehtyy, jos luulee tekevänsä\nminulle hyvän työn jättäessään minut tähän onkaloon sen sijaan, että\nhakkauttaisi pääni poikki».\n\n»Onkaloon?» kertasi kuvernöörinsijainen nyreästi. »Kuningas ei\nmilloinkaan erehdy. Minulla on kunnia ilmoittaa teille hänen\nratkaisunsa, kun se saapuu.» Hän kumarsi ja poistui muassaan neljä\nmuskettisotilasta, jotka olivat hänen henkivartijoinaan, sekä\nvanginvartija.\n\nTällä kertaa vangista tuntui ovi rämähtävän murheellisesti, ja hän\ntunsi epäilemättä olevansa vanki. Hän vaipui voimattomana tuolille\nja tähtäsi elottomat silmänsä oveen, joka salpasi kaiken toivon\nulkopuolelle. Hän sykertyi henkisesti kokoon ja alkoi ajatella\nkuollutta äitiään ja elävää rakastettuaan. Hänen mieleensä muistui\nkiusallisia kertomuksia tässä historiallisessa vankilassa viruneista\nkuuluisista vangeista. Melkein kaikki tunsivat heidän rikoksensa. Mutta\ntämä kävelyllä kohdattu vanhus, joka oli käynyt täällä valkotukkaiseksi\nja jolla ei ollut ystäviä anomassa hänen vapauttamistaan eikä\nvaivaamassa kuninkaan ministereitä! Jos hän oli niin yksinäinen, minkä,\ntähden häntä täällä pidettiin; minkätähden hän ei ollut neljänkymmenen\nvuoden aikana kertaakaan yrittänyt karata?\n\n»Minusta tuntuu», mietti Joel, »että neljässäkymmenessä vuodessa olisin\ntehnyt neljäkymmentä karkausyritystä. Ja minkätähden minun ei pitäisi\nyrittää nyt?»\n\nHänellä ei ollut ystäviä, ei vilpittömiä eikä vilpillisiä,\ntoimittamassa hänelle välineitä, kuten petetyllä Lasagella oli\nollut, mutta katkaistuaan ristikkotangot hän saattaisi tehdä niistä\njonkunlaisia työaseita.\n\nHän ryhtyi heti tarkastamaan huonettaan. Ovi oli kolmijalkaisista\ntammilankuista; ikkunassa oli kahdenkertaiset ristikot; muurit olivat\nneljän jalan paksuiset, kuten hän oli pannut merkille. Kaikki tämä ei\njättänyt paljoa sijaa toivolle. Hän koetti ravistaa ovea; joukko telkiä\nja salpoja takasi sen vankkuuden, puhumattakaan siitä, että ne kaikki\nolivat ulkopuolella; sisäpuolella ei ollut ainoatakaan naulankantaa\neikä nuppia, joten nauloja ja telkiä ei voinut liikuttaa. Hän pudisti\nikkunanristikkoa; tangot oli upotettu syvälle kivikuoppiinsa. Hän\ntunnusteli seiniä koputtelemalla, mutta niistä lähti joka kohdasta sama\nääni, mikä osoitti ne vankoiksi.\n\nSorkkarauta olisi saattanut pystyä oveen, viila ristikon tankoihin ja\nkärkikuokka muureihin; mutta Joelilla ei ollut edes Lesagen viilaa.\n\nNiin urhea kuin sankarimme olikin, valtasi hänet epätoivo, ja peläten\ntulevansa hulluksi hän päästi kuuluviin hurjan, käheän naurun. Mutta\ntällaisen puuskan jälkeen hän asteittain tyyntyi. Kuukauden kuluttua\nhän näytti alistuneen ja sopeutuneen vankeuteen. Mutta se johtui siitä,\nettä hän oli keksinyt suunnitelman, niin yksinkertaisen ja helposti\ntoimeenpantavan, että se oli hänen isänsä Portoksen arvoinen, joka\nmyöskin olisi saattanut sellaista kuvitella, vaikka hän mielellään\ntunnustikin d'Artagnanille, ettei hänen voimansa piillyt päässä.\n\n»Kun kuvernööri tulee tänne jokakuukautisella kierroksellaan», ajatteli\nnuorukainen, »lopetan heidän juonensa murhata minut vähitellen\nalkamalla murhata heitä joukoittain. Isken majurin pään sohjoksi\ntällä tuolilla, sieppaan hänen miekkansa, surmaan hänen saattajansa\nja vanginvartijan, jonka avainnipun otan vasempaan käteeni nuijaksi.\nNiin aseistettuna juoksentelen vimmaisesti sinne tänne vankilassa, ja\nvaikka en otaksukaan voivani raivata itselleni tietä vapauteen, kuolen\nkuitenkin soturin tavalla miekaniskusta tai luodista. Ja sen lisäksi\ntulee se tyydytys, että nolaan poliisit, jotka tahtovat katkaista\npääni, ja kuninkaan, joka tuntuu uhkaavan pakottaa minut syömään hänen\nvankilamuonaansa kuolemaani asti.»\n\nJuuri tämän päätöksen pohtiminen se palautti hänen tyyneytensä ja\nruokahalunsa. Hän nukkui ja söi tavalliseen tapaansa. Eikö hän\ntarvinnut kaikkia voimiaan pystyäkseen oikein ponnekkaasti karkaamaan\nBastiljin varusväen kimppuun?\n\nEräänä iltana nauttiessaan tämän tulevan verilöylyn suloisesta\ntoiveesta hän kuuli aseiden kalinaa ja askelten töminää, jotka\nilmaisivat sijaiskuvernöörin olevan tulossa. Hänestä olikin\nepäilemätöntä, että käynti koski häntä, vaikka aika olikin\ntavallisuudesta poikkeava; hän oli kuusiviikkoisen täälläolonsa aikana\nperehtynyt talon tapoihin. Sisälle marssi kaksi sotilasta, jotka\nsijoittuivat ovelle; heidän jäljessään tuli majuri, jota kohti Joel\nastui kasvoillaan rattoisin ilmeensä, mutta pidellen tuolia, jolta hän\noli noussut, mukavasti, vaikka huolettoman näköisesti.\n\n»Mitäs nyt, majuri?» alkoi hän. »Tuletteko toistamaan minulle hänen\nmajesteettinsa tahdon — että minut pitää mestata kuten Pyhä Johannes,\nhirttää kuten Marigny tai sulkea tähän vankiluolaan kuten yläpuolella\noleva naapurini?»\n\nKova onni oli opettanut hänet teeskentelemään, sillä puhuessaan\nhän hymyili, eikä hänen hilpeästä äänestään olisi voinut eroittaa\nvähäisintäkään ivallisuuden eikä surmapäätöksen häivettä. Mutta hän oli\nvalmis täräyttämään tuolin vieraansa päähän!\n\n»Olkaa hyvä ja tulkaa mukaani!» vastasi majuri. »Olen saanut määräyksen\nluovuttaa teidät alakerrassa vartoavan henkilön huostaan.»\n\nÄänettömäksi tyrmistyneenä vanki pudotti raskaan huonekalun lattialle.\n\n»Minä tulen mukaanne», sanoi hän.\n\nHe lähtivät huoneesta ja kävelivät kahden sotilasrivin välissä\nsokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin, pihan poikki, vahtihuoneiden\nlävitse, nostosillan ylitse ja holvikaton alitse, jotka ystävämme oli\nnähnyt tullessaan. Kävelyn aikana vallitsi äänettömyys, sillä Joel\naprikoi itsekseen: »Kuka on saattanut tulla minua noutamaan?»\n\nKäytävän päässä odottivat vaunut, joita vahtimassa oli neljä\nratsastajaa ja joiden ovella seisoi mustapukuinen poliisivirkailija.\n\n»Käykää sisälle!» kehoitti hän vankia, astuen sivulle antaakseen tilaa.\n\nJoel totteli, ja vartija hyppäsi hänen vierelleen; ovi läimäytettiin\nkiinni ja lukittiin, ja ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Aluksi\nparihevoset juoksivat hyvää vauhtia kaupungin kolmen korttelin halki\nvangin käsittämättä, mihin häntä vietiin. Oli pimeä ilta, jollaisia\nvalittiin vankien kuljettamista varten. Hänestä näytti, että häntä\nkyydittiin pois kaupungista eräästä hänelle tutusta portista. Pian hän\npuhtaammasta ja raittiimmasta ilmasta päätteli olevansa esikaupungissa.\nTirkistäessään oven ikkunasta hän eroitti puita ja vainioita.\n\n»Haluatteko, että ikkuna lasketaan alas, jotta hengityksenne käy\nhelposti?» kysyi vartija. »Mutta pyydän chevalieria lupaamaan,\nettette yritä poistua nykyisestä seurastanne. Samalla huomauttaisin\nchevalierille, että neljä kumppaniani, jotka ratsastavat ajoneuvojen\njäljessä ja ovat hampaisiin saakka aseistettuja kuten minäkin,\nampuisivat teitä ja että minun pitäisi tehdä samoin vähäisimmänkin\nkarkaamisyrityksen johdosta.»\n\n»Minkätähden hän nimittää minua chevalieriksi?» kummasteli\nbretagnelainen. »Onko tapahtunut erehdys henkilön suhteen, kuten\nlakimiehet sanovat? Tämän kamalannäköisen virkailijan tai majuri Juncan\nerehdys. Joka tapauksessa», järkeili hän, näpsäyttäen sormiaan, »voin\nyhtä hyvin kuolla toisen kuin toisenkin nimisenä. Hyvä ystävä», virkkoi\nhän tämän neuvon antajalle, »mielelläni annan vaatimanne lupauksen,\nmutta en niiden pistoolien tähden, jotka teillä ja tovereillanne\nlienevät; jos härät tietäisivät, että niitä viedään teurastamoon, olisi\nmaailmassa varmasti vähemmän teurastajia».\n\nIkkuna aukaistiin. Tarvitseeko meidän mainita, kuinka riemuisesti\nmaaseutulaisnuorukaisemme, jota sakea, raskas vankilailma oli toista\nkuukautta painostanut, huumasi itseään tämän kesäisen illan viileällä\nilmalla, joka uhkui kukkien tuoksua! Kuinka sanomattoman iloinen hän\nmyöskin oli nähdessään neljän seinän rajoittaman, yksitoikkoisen\nnäköpiirin sijasta metsiä, kyliä ja maisemia maantien kummallakin\npuolella — tien hyvin nopeasti suoltuessa vaununpyörien taakse ja\nhevosten kavioiden liikkuessa pyörremyrskyn tavoin.\n\nMatkan jatkuessa vanki yhä enemmän kummastuneena kyseli itseltään,\neikö hän ollut painajaisen lumoissa. Eikö hän ollut kerran aikaisemmin\nsamonnut tätä tietä, mennyt noiden kahden kylän lävitse, astellut tämän\njoen noiden mutkien ohitse ja ajanut tämän metsän halki? Äkkiä kuu\npilkisti näkyviin sekavan pilviverhon takaa ja valaisi Seine-jokea.\n\nVaunut vierivät sillan ylitse. Vasemmalla kuvastuivat jättiläiskokoisen\njalavan lehvät viileästä, hopeanhohteisesta vedestä. Oikealla oli iso\ntalo kivipylväiden varassa. Sen katto ulkoni niin, että se suojasi\nmyöskin toista kerrosta kiertävää kuistia. Tältä riippui puinen kilpi,\njohon oli maalattu mainitun muhkean puun kuva.\n\n»Armias!» äännähti sankarimme. »Pecqin silta, ja tuolla takana on Saint\nGermainin uusi palatsi!» Pohdittuaan sitä pari minuuttia hän pitkitti\nlausumattomia ajatuksiaan. »Nyt käsitän, mihin minua viedään — sille\npaikalle, jossa rikkomukseni tapahtui — sovittaakseni sen siellä. Minut\nteloitetaan siellä, missä surmasin muskettisoturin.»\n\nHän nojautui taaksepäin vaunuissa, ja häntä värisytti hieman. Hän\nikäänkuin pelkäsi näkevänsä kaatuneen kaksintaistelijan haamun\nhiipimässä kuutamossa veren tahraamaan asuun verhottuna.\n\nHevoset huohottivat kavutessaan joelta kaupunkiin vievää rinnettä.\n\n»Chevalier», lausui mustapukuinen mies, »tässä ohjeeni määräävät minut\nsulkemaan ikkunan».\n\nHän ei ainoastaan sulkenut ikkunaa, vaan lisäksi veti sen eteen\ntummat verhot, jotka piilottivat ulkomaailman täydelleen näkyvistä.\nTämä mies, jonka silmät säihkyivät tummaverisistä kasvoista, puhui\nespanjalaisvoittoisesti.\n\n»Miten tämän laita oikein on?» mutisi Joel. »Missä olen ennen kuullut\ntämän sydänöisen kellonlyönnin? Missä olen nähnyt noiden kahden\nkiiltokiven kiiluvan yössä? Missä olen kohdannut tämän hirtehisen?»\n\nHänen koettaessaan koota ajatuksiaan vaunut seisahtuivat. »Hirtehinen»\navasi oven ja kehoitti bretagnelaista laskeutumaan maahan. Toteltuaan\nnuorukainen havaitsi edessään omituisen rakennuksen. Se oli laajan\npihan perällä; pihalle päästiin koristeellisesta portista, ja sitä\nympäröivät muurit olivat katetut kivillä ja koristetut nauloilla.\n\n»Kaupungin vankila varmastikin», ajatteli vastatullut.\n\n»Chevalier, suvaitsetteko antaa minulle kätenne?» kysyi tummaverinen\nmies.\n\n»Pahus vieköön tuon miekkosen kaikissa tilaisuuksissa tyrkytettyine\n'chevaliereineen'! Mutta minulla ei ole aikaa riidellä hänen\nkanssansa», lisäsi ystävämme. »Minulla ei ole aikaa naljailla täällä\nmaan päällä.»\n\nHän oli niin sopeutunut ja valmistautunut kaikkeen, mikä hänen\nmielestään todennäköisesti saattaisi häntä kohdata, paitsi\nvankilaelämään, että hän olisi empimättä alistunut, jos hänelle olisi\nnäytetty pölkkyä, kirvestä sekä pyöveliä ja häntä olisi merkillä\nkäsketty polvistumaan. Niinpä hän ojensikin säyseästi kätensä ja\nseurasi opastaan kyselemättä mitään tai lausumatta sen enempiä\nhuomautuksia. Siten hän mistään välittämättä asteli portaita myöten\neteishalliin, galleriaan ja sitten leveille ja korkeille portaille,\njotka nykyaikaisten, sopivia rakennuspaikkoja täyttävien arkkitehtien\nsilmissä olisivat tilan tuhlausta. Yhdellä askelmista seisoi vanha,\nlihava mies, nojaten kauniiseen takorautaiseen kaiteeseen ja\npidellen soihtua. Hänen valkeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut\nja päälaelta ajellut papilliseen tapaan; ja hieno, hyvästä kankaasta\nvalmistettu, pulleata vatsaa verhoava takki muistutti ankarassa\nyksinkertaisuudessaan kuosiltaan, koristeiltaan ja väriltään\nprokuraattorin, hovimestarin, pedellin tai opettajan asua.\n\n»Ylivartija», tuumi Joel. »Hän näyttää täällä olevan hyvin ruokittu.\nKautta sieluni, jos vankeja ravitaan samalla tavalla, uhkaa heitä se\nvaara, että heidät viedään täältä pois rampoja varten valmistetuissa,\npyörillä liikkuvissa tuoleissa.»\n\n»Señor Esteban», lausui lihava mies mahtipontisesti, »tehtävänne loppuu\ntähän».\n\nSaattaja hellitti bretagnelaisen käden, ja mies jatkoi: »Suvaitseeko\nchevalier sallia minun mennä edellä?»\n\n»Tämä tynnyrimäinen mies on aika kohtelias», mutisi Portoksen poika.\n»Mutta minkätähden hänkin koristaa minua chevalierin arvonimellä kuten\nkaikki muutkin?»\n\nHe nousivat toiseen kerrokseen.\n\n»Chevalier on perillä», huomautti isoruhoinen liehittelevästi, mutta\nkuitenkin juhlallisesti.\n\n»Tämä sammio on liian kohtelias», mietti Joel, pudistaen päätänsä.\n»Tällaista huomaavaisuutta osoitetaan kuolemaan tuomitulle miehelle, ja\nvarmasti minun kohtaloni on ratkaistu.»\n\nToinen avasi oven ja pyysi chevalieria astumaan sisälle.\n\n»Ihan liian kohtelias», huokaisi bretagnelainen. »Voi minua! Varmasti\nminut viedään vankiluolaan tänä hirvittävänä hetkenä.»\n\nVanhus kehoitti kädenheilautuksella häntä menemään edellä, ja Joel\ntotteli. Astuessaan kynnyksen ylitse hän huudahti:\n\n»Hitto soikoon! Missä olen?»\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nTeloituksen aatto\n\n\nTotisesti ei mikään voinut muistuttaa hänelle Bastiljissa varattua\nkoppia vähemmin kuin tämä huone. Koko vaikutelma oli muuttunut. Ei\nenää ristikoilla varustettuja ilmareikiä ei kylmiä, alastomia seiniä,\nei niukkaa, viallista kalustoa eikä kulunutta vuodetta. Kaikki oli\nuutta, loistavaa ja ylellistä — koristukset enimmäkseen paimen- ja\nrakkausaiheisia, sillä kupidot ja Watteaun paimenet ja paimenettaret\nolivat muodissa. Huonetta olisi saattanut luulla jonkun hienon\nherttuattaren pukeutumiskammioksi; ja tulijan teki mieli uskoa, että\nhänet oli vain yhdeksi yöksi majoitettu vankilan kuvernöörin vaimon\nhuoneisiin, koska vankila oli ylettömän täysi. Hän ei ollut edes\nkuninkaan lasten asunnossa nähnyt sellaista hienoutta; siksipä hän\ntoisti kysymyksensä yhä kummastuneempana.\n\n»Chevalier on kotonaan», vastasi muhkea opastaja.\n\nNuoren miehen otsa synkistyi kuin taivas myrskyn noustessa.\n\n»Kotona? Lasketteko minusta pilaa?»\n\nLihava vanhus näytti pelkäävän Joelin ärtyistä katsetta. Hän peräytyi\nhiukan, kasvot edelleen nuorukaiseen päin, ikäänkuin hänen vatsansa\nolisi rintasuojana hänen puolustautuessaan, ja ääni käheänä pelosta\nvastasi:\n\n»Ehätän vakuuttamaan chevalierille, ettei kukaan mieli teitä pilkata.\nNoudatan yksinkertaisesti saamiani määräyksiä, joiden mukaan minun\ntäytyy jättää teidät lukon taakse poistuessani.»\n\n»Kuten odotinkin», virkkoi vanki mahdollisimman luonnollisesti.\n\n»Niin, jättää teidät lukon taakse huomiseen saakka, jolloin — no niin,\nte tiedätte paremmin kuin minä sen asian.»\n\nSankarimme teki liikkeen ikäänkuin olisi katkaissut risun ja sanoi: »Se\non siis määrätty huomiseksi?»\n\n»Huomisaamuksi, chevalier.»\n\n»Varhaiseksiko?»\n\n»Niin varhaiseksi, että kaikki on ohitse keskipäiväksi — se on\ntavallinen järjestys.»\n\n»No niin!» äänsi Joel. »Kiitän teitä, ystävä. Olen silloin valmis ja\npirteä.»\n\n»Kun puheeksi tuli pirteys», virkkoi toinen mielissään tämän omituisen\nkeskustelun suotuisasta sävystä, »jos chevalier tuntee tarvitsevansa\nvirvokkeita —»\n\n»Käsitän; minun asemaani joutuneelta onnettomalta ei evätä mitään.»\n\n»On minulla kunnia tarjota kylmää haukattavaa, erikoisesti\nvalmistettua, koska eräiden vanhojen, hyvien sääntöjen mukaan miehen ei\nsovi nukkua vatsa tyhjänä.»\n\n»Nukkua?» kertasi Joel ilme happamena. Hän muisteli portaissa\ntunteneensa ruokahalua kutkuttavaa hajua keittiöstä. »Kun johdun\nsitä ajattelemaan, sallitaanhan tuomitun aina saada viimeinen hyvä\nvaikutelma siitä maailmasta, josta hän poistuu.»\n\nLihava mies kiiruhti työntämään esille rullapyörillä liikkuvan\ntarjoilupöydän, jolle oli järjestetty täydellinen ateriakalusto yhtä\nhenkilöä varten. Hän lisäsi siihen kullalle vivahtavaa, sakeata\nkeittoa hollantilaisessa posliinimaljassa, suunnattoman, kuorrutetun\nlihapiirakan, paistetun, hyytelön peittämän linnun, ja niin\nviehättävän, rusottavan kinkun, että se näytti Jordaensin maalauksien\n»aineellistumalta», puhumattakaan jälkiruuasta, hedelmistä, juustosta,\nleivoksista ynnä muista herkuista.\n\n»Mitä tämä kaikki merkitsee?» kummeksi Joel katsellessaan tätä\ntaidokkaasti laitettua ateriaa. »Hänen majesteettinsa kohtelee\nvieraitaan täällä kauniisti. Hän tahtoo heidän viimeisten hetkiensä\nkuluvan hyvin. Nämä mehevät liharuuat, tuo komeroon sijoitettu\nhöyhenvuode, nämä monenlaiset makupalat —»\n\n»Eivät mitään», pani toinen vastaan. »Tämähän on ainoastaan myöhäinen\nillallinen. Chevalier osaa arvostella keittäjäämme paremmin syötyään\naamiaisen huomenna —»\n\n»Oh, saanko aamiaisen?»\n\n»Varmasti, ennen toimitusta —»\n\n»Tietysti, miten saatoinkaan sen unohtaa?» kummeksi Joel alakuloisen\nnäköisenä.\n\n»Se on yleinen tapa —»\n\n»Luonnollisesti, tiedän, ettei mitään evätä niiltä, joita odottaa —»\nJa hän pyyhkäisi kädellään kaulaansa, samalla kun istuutui, jupisten:\n»Asia on siis päätetty; syön aamiaisen maan päällä, vaikka illallisen\nnautinkin paratiisissa!»\n\nVanhus oli sijoittanut ruuat pöydälle juhlallisesti kuin diakoni\nlaskee pyhät astiat alttarille; hän olisi saattanut pikemminkin\nolla toimittamassa messua kuin tarjoilemassa ateriaa. Vakavana,\narvokkaana ja autuaallisena, leveät kasvot jähmettyneinä katumuksen\nja itsetutkistelun ilmeeseen, hän seisoi vieraan takana, kädessään\npullo chambertin-viiniä, samanlaisessa asennossa kuin ehtoolliskalkkia\npitelevä kuoripoika, ja kuunteli kohteliaasti herrasmiestä, joka\nsyötyään keiton viimeistä pisaraa myöten ryhtyi käsiksi piirakkaan.\n\n»Siitä tulee loistava näky — ihmiset tappelevat parhaista paikoista —\nkappeli on niin pieni.»\n\nAhaa, syyllinen aiottiin viedä kappeliin — otaksuttavasti julkista\nanteeksipyyntöä, sellaista uskonnollista toimitusta varten, jossa\ntuomittu rukoilee anteeksi pahoja tekojaan.\n\n»Saarnan pitää isä Lachaise —»\n\n»Kuninkaan rippi-isä! Kuningas on suurenmoinen minua kohtaan.»\n\n»Luonnollisesti, koska hän on saapuvilla.»\n\n»Tuleeko kuningas katsomaan lähtöäni?»\n\n»Epäilemättä.»\n\n»Niin, ymmärrän. Hänen majesteettinsa menettelee kovin hyväntahtoisesti\nja tuottaa minulle suuren kunnian.»\n\n»Ja hän tuo mukanaan kuningattaren ja tämä kaikki hovinaiset. Koko hovi\nsaapuu sinne.»\n\n»Myöskin kuningatar mukana lähtöhetkellä! Omituinen näky hänen ja\nnaisten katseltavaksi. Hovillanne on totisesti hieno maku! Sen jäsenet\nriemastuvat, kun menetän pääni.»\n\nHän nousi pystyyn ja viskasi ruokaliinan pöydälle. Mutta kuningatarhan\nolikin espanjalainen, ja hänen isänsä hovissa naiset olivat\nkatselemassa kerettiläisten polttamista. Hänen, Joelin, tuli\nvälttämättä esiintyä rohkeana tämän valikoidun seurakunnan näkyvissä,\nja kyetäkseen tekemään sen hänen piti saada levätä. Hän oli hävittänyt\npöydälle kasatut ruuat, kuten ilveilijä panee herneet katoamaan\nsormustimien alle, ja nyt hän aikoi tarkastaa, oliko vuode yhtä hyvä\nkuin ravinto.\n\n»Haluaako chevalier vielä palveluksiani?»\n\n»En. Saatte poistua. Hyvää yötä!»\n\n»Chevalier on hyvä ja muistaa, että minun on pakko viedä pois huoneen\navain. Pyydän teitä uskomaan, ettei se johdu mieskohtaisesta oikusta,\nvaan isäntäni määräyksestä.»\n\n»Viekää se, hyvä ystävä! Onnellisuudelle on vankila verraton paikka.»\n\n»Yöpöydällä on kello, ja jos chevalier haluaa jotakin, tarvitsee hänen\nvain soittaa, sillä käytävässä on joku valvomassa.»\n\n»Otaksuinkin, että sinne olisi sijoitettu vahti.»\n\n»Toivotan chevalierille hyvää yötä», lausui vanhus, kumartaen syvään.\n»Huomenna tulee isäntäni Almadan herttua käymään luonanne.»\n\n»Ahaa, herttua on kuvernööri, niinkö? En ole koskaan ennen kuullut\nhänen nimeään mainittavan», ajatteli vanki riisuutuessaan yksin\njäätyään. »Enkä koskaan ole nähnyt niin tavatonta olentoa kuin hänen\nvanginvartijansa on. Missä olen hänet aikaisemmin kohdannut — tämän\nläskitynnyrin, nämä täysikuun näköiset, purppuraiset kasvot, ja tämän\npyhää norsua muistuttavan ryhdin?»\n\nYhäti hämmingin vallassa hän kävi levolle ja vaipui suloiseen uneen,\nlieneekö se sitten johtunut oivallisesta ateriasta, voimakkaasta\nviinistä, hienon vuoteen pehmeydestä vaiko sen romantillisen näytelmän\naiheuttamasta väsymyksestä, jota hän oli viime aikoina esittänyt.\nSeinäverhojen paimenmaisemien miellyttävät hahmot sekautuivat\nhänen unikuviinsa karkeloimaan runollisen, tarumaisen, mahdottoman\nviehättävästi.\n\nKun sankarillamme oli rautainen tahto, saattoi hän komentaa\nruumistaan yhtä helposti kuin ajatuksiaan ja sydäntään. Päätettyään\nlevätä hän nukkui yhtämittaisesti siihen saakka, kunnes palvelija\nlipui meluttomasti huoneeseen ja vetämällä verhot syrjään päästi\nauringonpaisteen tulvahtamaan vuoteelle kultaiseksi raidiksi.\n\nMeidän täytyy tunnustaa, että herättyään ja muistettuaan, missä\nhän oli ja mitä oli tulossa, Joel päästi puolikymmentä huokausta,\njoiden tuulahdus olisi jaksanut kaataa sonnivasikan. Varmana\nsiitä, että hänet oli tuomittu kuolemaan ja että tuomio pantaisiin\nvitkastelematta toimeen, hän oli päättänyt käyttäytyä kauniisti.\nOllakseen järkyttämättä rohkeuttaan hän hylkäsi ajatuksen pyytää tavata\nAurorea. Keskustelu tytön kanssa olisi riistänyt häneltä rohkeuden. Hän\ntoivottaisi kirjeellisesti jäähyväiset neiti du Tremblaylle, samalla\nuskoen hänelle vangin tyttärelle menevän talletuksen.\n\nValoisuudesta Joel päätteli päivän kuluneen jo pitkälle. Koska häntä\ntultaisiin pian noutamaan, nousi hän ripeästi vuoteesta. Mutta\nojentaessaan kätensä tarttuakseen vuoteen vierelle jätettyihin\nvaatteihinsa hän hämmästyksekseen huomasi niiden olevan poissa.\n\nSamassa astui sisälle lihava vanginvartija, jona Joel edelleenkin\nmiestä piti, ja tiedusti: »Saiko chevalier mielensä mukaisen levon?»\n\n»Kyllä. Mutta missä vaatteeni ovat?»\n\n»Senjohdosta pyydän chevalieria ottamaan bretagnelaisasunsa sijasta\nyllensä tämän Pariisin parhaan vaatturin valmistaman puvun.»\n\nHän heilautti kättänsä, ja neljä palvelijaa toi huoneeseen hienon,\nihonvärisen, samettisen, pitsikoristeisen hovipuvun, jota täydensivät\nkomeat, timanttien tähdittämät kengät ja helmenharmaa huopahattu, jonka\nlieri painui nuokuksiin uhkean, liekinvärisen töyhdön painosta.\n\n»Tässä», jatkoi vanha mies, osoittaen mahtavan näköistä palvelijaa,\njoka seurasi edellisiä neljää, »on mestari Hardouin, isäntäni\nensimmäinen kamaripalvelija, jonka tehtävänä on kylvyn jälkeen laittaa\nchevalier kuntoon ja auttaa häntä pukeutumaan».\n\n»Hupakot!» mietti Joel. »Kuinka paljon nauhoja teurastettavaksi\nvietävälle karitsalle! Olisin marssinut yhtä hyvin omissa vaatteissani\nilman touhua ja ilman höyheniä, koristuksia ja pitsejä. Siitä\nhuolimatta — ilmoittakaa isännällenne, että kiitän häntä ja että\nmukaudun hänen tahtoonsa!»\n\nPohjaltaan bretagnelaisemme ei ollutkaan pahoillaan saadessaan kerran\nelämässään pukeutua noiden ylimysten hepeniin, joita hän oli ihaillut\nheidän kantaessaan niitä hartioillaan. Hän tunsi salaista riemua\nvoidessaan näyttäytyä tuomareilleen ja astella teloitettavaksi niin\nloistavan prameasti koristettuna, ettei hänellä ollut siihen saakka\nollut sellaisesta aavistustakaan. Nyt hän oli varma siitä, että hän\nolisi komea teloittajan silmissä. Asun upeus tekisi hänen uljuutensa\nkaksinkertaiseksi. Niinpä hän antautui Hardouinin käsiteltäväksi.\n\nVankeus ei ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hänen päivettynyt\nihonsa oli saattanut hieman kalveta ja hänen herkulesmainen vartalonsa\nvähän laihtua, mutta se loi hänen ulkomuotoonsa hienoutta, jota hänestä\nolisi aikaisemmin saanut turhaan etsiä. Hän oli joutunut Bastiljiin\nväkevänä ja komeana ja tuli sieltä pois voimakkaana ja miehekkään\nkauniina sekä hienostuneena, mikä on hyvän syntyperän merkki. Lyhyesti\nsanoen, hän näkikin edessään moitteettoman herrasmiehen silmäillessään\nitseään kuvastimesta ja tunnusti, että hänellä oli syytä olla ylpeä.\n\nOi, kunpa vain Aurore voisi nähdä hänet nyt!\n\nHän tarttui hattuun.\n\n»Hyvä on. Olen valmis. Johtakaa minua edelleen!»\n\nHän lähti lihavan vanhuksen seurassa.\n\n»Mitäs tämä on?» tiedusti Joel käytävässä. »Ei ketään minua saattamassa\n— ei vartijoita?»\n\n»Meidän tarvitsee mennä vain sillakkeen poikki ja laskeutua portaat»,\nvastasi hovimestari.\n\n»Ahaa, oikeus istuu täällä?»\n\nHän väänsi kasvojaan happamesti, sillä hänen mielensä olisi tehnyt\nkävellä kaupungilla näyttelemässä töllistelevälle rahvaalle hienoja\nvaatteitaan, upeita pitsejään ja töyhtönsä uljasta kaarta. Hyvä,\nturhamainen Portos tuli yhtenään näkyviin pojassaan.\n\n»Pahus heidät periköön!» mutisi hän. »Toivottavasti minua ei tuomion\njälkeen teloiteta _in caméra_!»\n\nHovimestari aukaisi oven, ilmoittaen:\n\n»Chevalier de Locmaria!»\n\n»Tuokaa se poika-kulta sisälle!» vastasi isällinen ääni.\n\nJoelilta pääsi hämmästyksen huudahdus; hän oli odottanut näkevänsä\nsiinä huoneessa, johon hänet vietiin, mahtavatuntuisen oikeusistuimen\nkaikkine laitteineen, mutta sensijaan siellä riippui tummalla\nverhotaustalla ristiinnaulitun Vapahtajan kuva, ja pitkän pöydän\nasemasta, jonka ympärillä olisi istunut tuomareita rivissä kylminä\nja juhlallisina mustan ja tulipunaisen kirjavissa asuissaan,\nvahtimestareita sysimustissa puvuissa ja kultaketjuilla varustettuina,\npitkäkynäisiä sihteereitä ja mustasauvaisia vartijoita, tässä olikin\navara ruokasali, — auringonpaiste kimalteli böömiläisestä lasista ja\nvalaisi upeata hopeakalustoa, joka oli järjestetty tammiselle pöydälle;\npöytä oli katettu kahdelle hengelle, sillä heloitti kauniita kukkia, ja\nsen valkeat liinat sekä kristalli- ja posliiniastiat huikaisivat silmää.\n\nLähellä tätä pöytää istui vanha herra haudattuna kordovalaisella\nnahalla päällystettyyn, kultaisilla nauloilla ja arabeskeilla\nkoristettuun nojatuoliin. Tämä vanha herra nousi seisomaan Joelin\nastuessa huoneeseen, ja jälkimäinen tunsi hänet heti.\n\n»Chevalier d'Herblay», äänsi hän ällistyneenä.\n\n»Niin», vastasi toinen, juosten hänen luoksensa syli avoinna. »Ja\nlisäksi vielä parempikin, jos suostutte. Vaikka nimittäin säilytinkin\nnaamioni matkustaessani Nantesista Pariisiin, ei minulla ole täällä\nSaint Germainissa syytä salata, että olen Almadan herttua, hänen\nmajesteettinsa Espanjan kuninkaan lähettiläs.»\n\n»Almadan herttua — Espanjan lähettiläs?» kertasi nuorukainen, puristaen\notsaansa käsillään typertyneen näköisenä. »Ajatukset surisevat\npäässäni kuin mehiläiset pesässään. Mutta», jatkoi hän, ojentaen\nkätensä tarttuakseen toisen napinläpeen ikäänkuin olisi pelännyt hänen\nkarkaavan luotansa, »koska olen taaskin tavannut teidän ylhäisyytenne,\nsuvaitsetteko vakuuttaa minulle, että olen täydessä järjessäni enkä\nnäe unta valveilla ollessani, etten ole unen pettämä enkä esiintyjänä\ntaikasadussa enkä inhoittavassa juonessa?»\n\n»Nuori ystäväni», vastasi herttua sydämellisesti, »selitän teille\nkaikki, ja selitykseni ilahduttaa teitä. Olen samaa mieltä kuin tekin\nsiinä suhteessa, että meidän välillämme on selitys välttämätön; mutta\nhaluaisin esittää sen nauttiessamme aamiaista, sillä meillä on aika\npaljon suoritettavaa tänä aamuna emmekä saa hukata aikaa.»\n\nKehoitettuaan vierastaan istumaan hän käski hovimestarinsa tarjota\nruokaa.\n\n»Voimme puhella vapaasti», huomautti hän levittäessään ruokaliinaansa,\n»koska palvelijani ymmärtää ainoastaan espanjankieltä».\n\nKoneellisesti Joel istuutui vastapäätä isäntää, joka täytti hänen\nlasinsa ja lautasensa omin käsin.\n\n»Jollei teillä, hyvä kumppani, ole mitään sitä vastaan, että puhelemme\nsyödessämme, olen käskettävissänne.»\n\n»Missä olen, teidän ylhäisyytenne?» kysyi bretagnelainen odottamatta\ntoista pyyntöä.\n\n»Olette minun talossani, tai minun pitäisi sanoa erään ystäväni, koska\nmuuan Saint Germainin asukas sallii minun majailla hänen asunnossaan,\nmilloin asiat vaativat täälläoloani; hän on sama herrasmies, jonka\nnäitte seurassani Saumurin majatalossa.»\n\n»Enkö siis olekaan vankilassa?»\n\n211\n\n»Olette Boislaurierin talossa lähellä kirkkoa ja vastapäätä palatsia.»\n\n»Mutta olin vankilassa, Bastiljissa, viimeiset kuusi viikkoa.»\n\n»Niin kyllä, koska olitte sivaltanut miekanpiston. Oi, olette\n_matador_, tuhoisa ottelija, kuten espanjalaiset sanovat, Belle-Islen\nsankari.»\n\n»Mutta eilen olin Bastiljin tornikammiossa.»\n\n»Aivan totta; vasta eilen hänen majesteettinsa allekirjoitti\nvapauttamismääräyksenne.»\n\n»Allekirjoittiko hänen majesteettinsa määräyksen?» toisti Portoksen\npoika, kohoten tuoliltaan.\n\n»Hän palauttaa teidät maailmaan ja antaa teille täydellisen vapauden.»\n\n»Olenko siis vapaa?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Entä eikö minua viedä oikeuteen?»\n\n»Ei.»\n\n»Eikä luonnollisesti siis tuomita —»\n\nHän teki sellaisen liikkeen kuin olisi katkaissut kaulansa kämmenensä\nsyrjällä.\n\n»Teillä ei ole mitään hätää», vakuutti iäkäs ylimys nauraen. »Päänne\npysyy rauhassa hartioillanne, ja sen poistaminen olisikin vahinko,\nkoska se on sangen uhkean näköinen paikallaan. Saanko nyt tarjota\nteille tätä lämmitettyä peltokanaa ja lasin viiniä? Se auttaa teitä\nnielemään hyvän uutisen.»\n\n»Juokaamme kuninkaan malja — hyvästä sydämestä! Ja myöskin teidän,\nmonsieur, koska olette tullut luokseni niinkuin kyyhkynen tuli arkkiin.\nMutta», lisäsi Joel tyhjennettyään ääriään myöten täytetyn pikarin,\n»kenelle olen kiitollisuudenvelassa tästä odottamattomasta lahjasta?\nKuka on pyytänyt sitä kuninkaalta?»\n\n»Teillä on ystäviä hovissa, nuori herra.»\n\n»Väitättekö niin? Itse en tiedä mitään muista ystävistä kuin\nkahdesta henkilöstä, joihin tutustuin 'Maurilaisen torvensoittajan'\nmajatalossa Pariisissa ja joista toinen on mainitun paikan isäntä\nBonlarron ja toinen oli talon vieras kuten minäkin, nimeltään\nFriquet, enkä kuvittele heitä kumpaakaan kyllin mahtavaksi hankkimaan\nsuosionosoitusta kuninkaalta.»\n\nAlmada heristi hänelle sormeaan leikillisen uhkaavasti.\n\n»Bretagnelaispoikani, olette kiittämätön ettekä näe, koska tähyilette\nkaukaa sellaista, mikä on likellänne.»\n\n»Olette oikeassa», vastasi nuorukainen, lyöden otsaansa nyrkillään.\n»Olen hupakko, pölkkypää, sydämetön vintiö, kun en ole jo aikaisemmin\narvannut; tämän kaiken olette te tehnyt — juuri te olette vapauttajani.»\n\n»Sanokaa pikemminkin, että sen on tehnyt kaitselmus», keskeytti toinen\nsuu täynnä, »vaikka minusta onkin nautinto selvittää rehellisiä ihmisiä\npulasta, milloin he kiinnostavat mieltäni. Suvaitsetteko muuten vielä\ntätä silavoitua jäniksenpoikaa?»\n\nBretagnelainen ojensi lautastaan.\n\n»Olen valmis mihin tahansa», virkkoi hän. »Enkä varmasti harmistu\nteihin, jos aiheutatte minulle huonon ruuansulatuksen puuskan, kun\nolette pelastanut minut oikeusistuimista. Mutta», lisäsi hän uuden\najatuksen välähtäessä hänen päähänsä ja saadessa hänet laskemaan\nhaarukkansa kädestään sekä nojaamaan molemmat kyynärpäänsä pöytään,\nvoidakseen hyvin tähystää isäntäänsä, »mistä saitte tietää, että olin\nkaksintaistelussa sen muskettisoturin kanssa ja että minut pidätettiin\nsekä pistettiin Bastiljiin?»\n\n»Kerromme sen teille joskus toiste», sanoi Aramis, sivellen kädellä\nleukaansa. »Tällä kertaa meillä on muuta puhuttavaa. Mitä muuten\npiditte niistä eilisiltaisista savustetuista ankeriaista? Ne on tuotu\naina Barcelonan lähellä sijaitsevasta kalastuskylästäni saakka, ja\nherkuttelijat pitävät niitä arvossa. Teidän sopii kiittää minua\ntoisella kertaa, kun meillä molemmilla on aikaa, teillä tuhlataksenne\nkiitollisuuttanne ja minulla ottaakseni vastaan sen ilmaisut.»\n\nJoel nousi seisoalleen rintansa kohotessa ja laskeutuessa\nmielenliikutuksesta.\n\n»Saatte aina pitää henkeäni, vertani ja oikeaa käsivarttani omananne.»\n\n»Malttakaahan tuokio, poika!» pisti herttua väliin hyväntuulisesti.\n»Oletteko varma siitä, että ne kaikki ovat omianne. Ettekö ole\nlahjoittanut niitä rakastamallenne naiselle?»\n\nJoel hätkähti, sillä nämä sanat toivat Auroren hänen mieleensä. Hän\noli vapaa ja saattoi kiiruhtaa Harmaaseen taloon tiedustamaan, miten\ntytölle oli käynyt, sekä selittämään pitkällisen poissaolonsa syytä.\nKaikki hänen päähänsä keräytyneet ajatukset haihtuivat tämän yhden\ntieltä. Hän ei ajatellut muuta kuin kiireistä poistumista pöydästä.\nEi mikään pystynyt hillitsemään hänen kiihkoaan — eivät edes mehevät\nartisokat eikä lihava kalkkuna, joka nyt tuotiin pöytään.\n\n»Monsieur», virkkoi hän, »olette kohdellut minua ystävällisesti kuin\nisä — mutta minun täytyy pyytää vielä yhtä suosionosoitusta —»\n\n»Teidän tarvitsee vain mainita se, nuori ystäväni.»\n\n»Tahtoisin vain lupaa poistua asialle, joka ei siedä viivytystä.»\n\n»Poistuako, ennen kuin olemme syöneet aamiaisen loppuun?»\n\n»Minun ei enää ole nälkä eikä jano.»\n\n»Kuinka hurjapäinen olettekaan, kun unohdatte keskipäiväksi määrätyn\njuhlallisen toimituksen!»\n\n»Minkä toimituksen?»\n\n»Sen, jota varten lähetin palvelijani Estebanin noutamaan teitä\nBastiljista, jota varten teidät on tänne tuotu, jota varten\nkuninkaallinen kappeli on koristettu, kuninkaan notaari kutsuttu ja\nkutsukirjeet lähetetty koko hoville, jota varten teidät lyhyesti\nsanottuna on puettu hääasuun, niin että näytätte Galaorilta tai don\nSancholta — jota kuningas ja kuningatar suvaitsevat kunnioittaa\nläsnäolollaan.»\n\n»Jatkuuko unennäköni — olenko kuumeessa?» valitti sankarimme\näärimmilleen hämmästyneenä. »Laupeuden tähden, monsieur, vastatkaa,\nmikä toimitus on kysymyksessä!»\n\nKatsoen häneen tiukasti herttua vastasi: »Mitä toimitusta varten\nolisitte pukeutunut hääpukuun, jollette omia vihkiäisiänne varten?»\n\nKun salama iskee ihmisen päähän, ei hän puhkea kiljumaan eikä ulvomaan;\nhän menettää tajuntansa ja liikunta- sekä ajatuskykynsä. Mutta\nnäennäisestä turtuudesta huolimatta luonto yhä toimii; hetkiseksi\nhäiriytyneet aistit ja elimet pääsevät jälleen oikeuksiinsa, ja kun\nonnettomuuden tajunta palaa, valittaa ja ähkyy poloinen, koettaen\ntaaskin olla oma itsensä. Niin oli laita myöskin Joelin, joka huumautui\nvähäksi aikaa, mutta jonka huulilta vihdoin kirposi huudahdus:\n\n»Mutta enhän minä halua naimisiin.»\n\n»Olette vasta lapsi — kuninkaan tahtoa ei saa milloinkaan vastustaa.»\n\n»Kuningasko minua tahtoo naimisiin?»\n\n»Se on hänen toivomuksensa, ja kunnioittavana alamaisena te —.»\n\n»Minkä tähden kuningas sekautuu yksityisiin asioihin?» kivahti\nPortoksen poika. »Hän ei tunne minua — hän ei ole kertaakaan nähnyt\nminua.»\n\n»Chevalier, kuningas tuntee kaikki aateliset.»\n\n»Ja jos myönnämme asianlaidan sellaiseksi, minkätähden pitäisi solmita\navioliitto?» tokaisi Joel, kohauttaen olkapäitänsä, mikä hyvin kuvasti\nsitä, mitä hän arveli oikeudestaan kuulua kuninkaan tuttavien joukkoon.\n\n»Yksinkertaisesti sen tähden, että kaikkien palatsin henkilökuntaan\nkuuluvien naisten pitää mennä naimisiin.»\n\n»Oh, minun pitää siis mennä naimisiin jonkun kuninkaan hovikuntaan\nkuuluvan naisen kanssa — ikäänkuin ostaa sika säkissä. Olen pahoillani\nhänen tähtensä, mutta vaikka kaikki maailman vihkimäsormukset\njuotettaisiin ketjuksi, jolla minut hirtettäisiin, saa hän\nkaihoilla iät kaiket, jos hän odottaa minun menevän naimisiin hänen\nkanssansa! Kuningas on mahtava, sanotaan. Olkoon hän hovilaistensa\nja palvelijainsa käskijä», jatkoi nuorukainen, astellen edestakaisin\nruokasalissa, joka oli käynyt hänelle liian ahtaaksi, »laatikoon\nhän lakeja koko Euroopalle, muuttakoon hän maapallon kuplaksi, joka\ntottelee hänen henkäystään; kaikki se on hänen ja inhimillisen\nheikkouden, orjamaisuuden ja typeryyden välinen asia. Mutta hän ei saa\nmääräillä minun tahtoani ja tunteitani eikä vapaata valintaoikeuttani\n— sen antoi Jumala minulle eikä hänelle syntyperän nojalla tai kruunun\nmukana. Minä olen bretagnelainen, ja kaikki kotiseutuni miehet ovat\nsuuremmassa tai pienemmässä määrin samanlaisia kuin heidän esi-isänsä,\nherttua Conan Itsepäinen.»\n\n»Varokaa, nuori mies!» kehoitti herttua, salaten hilpeyttään. »Tehän\ntunnustatte, että Bastilji on vastenmielinen asunto —»\n\n»Toisin sanoen, minut raahataan takaisin sinne, jollen alistu kuninkaan\ntahtoon? Morsiuskammio tai vankila. Pidän jälkimäistä parempana, sillä\njoskin ruumiini kärsii, on omatuntoni rauhallinen.»\n\n»Hänen majesteettinsa voi tehdä enemmän —»\n\n»Niin, tiedän, että hän voi katkaisuttaa pääni poikki. Saatetaan\nkuvitella minun hätkähtävän sitä, mutta älkää erehtykö! Olin valmis\neilen enkä lannistu tänään enkä vastedeskään. Tahtooko kuningas\nnäytettä rohkeudestani? Tulkoon katsomaan, kuinka kuolen!»\n\nNäin puhuessaan Joel oli katsomisen arvoinen näky. Hänen asunsa\nupeuden, pitsien ja nauhojen samoin kuin hänen atleettimaisen\nkauneutensa tekemä vaikutelma supistui mitättömäksi; hänen kauneutensa\npiili hänen otsansa ylevyydessä ja hänen ilmeessään sekä hymyssään.\n\n»Hän on puhunut miehen tavalla», mietti Aramis. »Hänen kaltaisensa\nhartioille sopii muskettisoturin asu ikäänkuin hän olisi perinyt sen\nrykmentin poikana. On sääli viskata häntä vihollisille, mutta hän ei\nsaa jäädä tänne — hän katkaisisi kuninkaan kahtia kuin kuivan oksan.»\n\nSyntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jonka entinen kirkkoruhtinas lopetti\nsanoilla:\n\n»No, no, tuittupäinen nuorukainen, tämä kaikki on oikein kaunista,\nmutta me emme tällä kertaa ole Syrakusassa, eikä hallitsijamme ole\nhirmuvaltias. Kuningas ei loukkaa henkilökohtaisia oikeuksianne millään\ntavoin.»\n\n»Suokaa minulle anteeksi!» pyysi Joel, muuttuen rauhalliseksi. »Tein\nväärin menettäessäni malttini ja unohtaessani, mistä saan kiittää teitä\nja kuninkaan hyvyyttä. Mutta en ole tottunut salaamaan tunteitani. Ja\njos sitäpaitsi tietäisitte, että —»\n\n»Jospa te vain tietäisitte», keskeytti lähettiläs, »millainen autuus\nteille oli aiottu!»\n\n»En halua tietää mitään koko asiasta, sillä minun pitäisi hylätä se\nnainen, jos kohta pahoitellen, vaikkapa hänelle olisi suotu kaikki\nparhaat, inhimilliset ominaisuudet. Te aatelismiehenä ymmärrätte minua,\nkoska kaikki vannotut lupaukset ovat pyhiä; olen kihloissa toisen\nkanssa. Mies ei lahjoita sydäntään kahdesti. Minä en ole oma käskijäni,\nsillä sydämeni ja elämäni kuuluvat naiselle — sellaiselle joka myöskin\non palvottava olento ja, loukkaamatta teidän tarkoittamaanne naista,\nsukupuolensa paras ja viehättävin edustaja.»\n\n»Mutta jos se, josta minä puhun, tuo teille naimaosuuden, suuremman\nkuin ihanteellisen kuoren verhoama, tahraton sielu on? Jos hän tuo\nteille, köyhälle ja tuntemattomalle nuorukaiselle, jonka tulevaisuus on\nepävarma, mutta jonka mieli kuitenkin on avoin lailliselle ja ylevälle\nkunnianhimolle, kunniaa ja omaisuutta — hallitsijan ystävyyden, aseman\nhovissa ja korkean arvoasteen armeijassa —»\n\n»Taivas on todistajani siitä», lausui Joel silmiensä säihkyessä,\n»että olen usein uneksinut ja toivonut saavani riemun marssia Ranskan\nsotilaiden joukossa, jos kohta en kunniaa komentaa heitä, mennessämme\ntaistelun savuun etsimään vihollisten riveistä kapteeninvaltakirjaani\ntai ritarinkannuksiani, mutta vaikka tenhottarenne hankkisi minulle\nvälineet toteuttaakseni sen unelman, kieltäytyisin sittenkin.»\n\nAramis laski kyynärpäänsä pöytäliinalle ja leukansa kämmenensä varaan,\npuhjeten puhumaan ja korostaen joka tavua sekä silmäillen nuorta miestä\nläpitunkevasti:\n\n»Myöskin siinä tapauksessa, että kaunottaren nimi on Aurore du\nTremblay?»\n\nKuulija meni sekaisin hänen aivoihinsa tulvahtaneesta riemusta. Hänen\nsuonensa paisuivat ja sykähtelivät. Lattia huojui hänen allansa, ja\njollei hän olisi tarttunut pöytään, olisi hän kaatunut.\n\n»Mitä, onko aiottu morsian —»\n\n»Hän on neiti du Tremblay, jota tarjotaan elämänkumppaniksenne —\nmielittekö hylätä hänet?»\n\n»Hän — oi, taivas minua auttakoon!»\n\n»Rakastatteko häntä niinkuin häntä kannattaa rakastaa?»\n\n»Rakastanko häntä?» Joel lausui tämän hartaasti, ja hänen sanoistaan\nlehahti lämpimintä tunnetta, mikä milloinkaan on sielua tulistanut.\n»Oi, monsieur», sopersi hän, »jollei kaiken tämän tarkoituksena ole\nlaskea pilaa minusta, kuolen autuaallisesta onnesta. Mutta olisi liian\njulmaa pitää minua leikkikaluna — mieluummin surmatkaa minut heti\nampumalla luoti päähäni tai sysäämällä miekka lävitseni!»\n\nAlmada nousi seisomaan, meni ikkunan ääreen ja kohotti verhoa.\n»Katsokaa!» kehoitti hän.\n\nBoislaurierin talo oli palatsin julkisivua vastapäätä. Niiden välisellä\navoimella paikalla oli aina väkijoukko, muun muassa ihmisiä, jotka\nolivat tulleet kaupungista katsomaan kuningasta ja hovia. Kansa\npitää mahtavien näkemisestä enemmän kuin jotkut uskovat. Tänä aamuna\ntungeksi uteliaita tavallista lukuisammin kirkon ja palatsin välisellä,\nmukulakivillä lasketulla aukeamalla. Jälkimäisen, muskettisoturien\nja sveitsiläisten henkivartijain vartioiman rakennuksen edustalla\nlaskeutui mitä hienoimmista vaunuista loistava-asuisia herrasmiehiä ja\nmuodin viimeisten oikkujen mukaan puettuja naisia. Huhu kertoi heidän\nsaapuneen keskipäivällä kuninkaallisessa kappelissa suoritettaviin\nvihkiäisiin, joissa myöskin kuningas ja kuningatar olisivat mukana.\n\nYhtäkkiä alkoi väkijoukosta kuulua sorinaa:\n\n»Morsian, morsian! Antakaa tietä — tässä tulee morsian!»\n\nEräältä kadulta ilmestyivät näkyviin kuninkaallisten värien koristamat\nvaunut, joissa istui neiti du Tremblay, seurassaan kuningattaren\nensimmäinen hovinainen, eräs toinen makuukamarin henkilökuntaan\nkuuluva nainen ja eräs herrasmies, juhlamenojen ohjaaja markiisi de\nMontglat. Kun ihmisjoukko näki Auroren, jolla oli yllänsä valkea\nsilkkipuku, pitkä, valkea, hartioille valuva huntu ja vertauskuvallisia\nappelsininkukkia hiuksissa, kajahti kättentaputuksia ja äänekkäitä\nhuutoja:\n\n»Kuinka viehättävä hän onkaan!»\n\nHän oli tosiaankin kaunis, jollei muun niin sen rajatonta onnea\nkuvastavan ilmeen nojalla, joka väikkyi hänen kiehtovilla piirteillään.\n\nJoel horjui juopuneen tavoin ja vaipui tuolille.\n\n»Näenkö vielä unta?» kysyi hän itseltään. »Enkö herää ensinkään? Vai\nolenko tulossa hulluksi?»\n\nAlmadan herttua löi kädellään häntä olalle, virkkaen:\n\n»No niin, itsepäisen Gonanin jälkeläinen, vieläkö tahdotte kuolla\npoikamiehenä?»\n\n»Kuka sanoo meidän rakastavan toisiamme?» kysyi Portoksen poika\nvastaamisen sijasta.\n\n»Kukapa muu kuin nainen itse olisi niin sanonut?»\n\n»Entä suostuuko hän tulemaan vaimokseni?» tiedusti taaskin nuorukainen,\njonka ääni hiukan vapisi.\n\n»Luuletteko, että hänet pakotetaan alttarille?»\n\n»Mutta miten hän on johtunut suostumaan vaimokseni, vaikka minulla ei\nole nimeä?» jatkoi toinen epäilevänä.\n\n»Suokaa anteeksi», vastasi vanha ylimys, »teillä on nimi ja arvonimi;\nolette tästä eteenpäin chevalier de Locmaria kuninkaan suopean tahdon\nmukaisesti».\n\n»Mutta enhän ole tehnyt mitään ansaitakseni tätä!»\n\n»Ajatelkaa sitä tuonnempana! Minä takasin kuninkaalle intonne palvella\nhäntä. Sota ei ole lopussa — ratkaisevaa taistelua valmistellaan\nReinillä, ja siellä saatatte hankkia itsellenne kannukset.»\n\n»Vannon taivaan nimessä», huudahti Joel, »ettei hänen majesteetillaan\nole alttiimpaa soturia riveissään, ei ainoatakaan alttiimman uskollista\nhänen lippunsa kunnialle. Kunhan vain saan tilaisuuden näyttää, mihin\npystyn, osoitan, kuten vanhassa armoricalaisessa laulussa sanotaan,\nettä vaara ja minä olemme kaksi samalla tunnilla syntynyttä leijonaa,\nmutta että minä olen vanhempi ja etevämpi.»\n\nHänen harvinaisen kookas vartalonsa paisui täyteen mittaansa; sotaisen\ninnostuksen henkäys näytti puhaltavan hänen tuuhean tukkansa pystyyn;\nhänen säteilevistä kasvoistaan uhkui tulta kuin tykinsuusta, ja hänen\näänensä kajahteli kuin hyökkäysmerkkiä toitottava torvi.\n\n»Varmasti muistan sananne», lausui iäkäs herttua vakavasti, »vaikka\nolenkin varma siitä, ettei minun tarvitse muistuttaa herrasmiehelle\nvalan pyhyydestä. Hänen majesteetillaan», pitkitti hän vähemmin\njuhlallisesti, »on korvattavana vääryyksiä neiti du Tremblayn suvulle,\njoten ei minkään pitäisi yllättää teitä hänen suodessaan sille\nherttaiselle lapselle hänen haaveksimansa puolison. Eikä mitenkään ole\nerikoisen hämmästyttävää, että tälle puolisolle kuninkaan ehdotuksesta\ntarjotaan keinot esiintyä hovissa hänelle kuuluvan aseman mukaisesti.»\n\nIkäänkuin haihduttaakseen kuulijansa mielestä epäilyksen rippeetkin\nhän lopetti hellästi: »Sitäpaitsi en salli teidän mielikuvituksessanne\nluoda arveluja ja epäilyksiä, kun kerran Aurore, esikuvallisen\nhyveellinen ja kunniallinen tyttö, ei ole katsonut sopivaksi esittää\nesteitä.»\n\nSamassa astui huoneeseen monsieur de Boislaurier, ja diplomaatti\nesitteli hänet vieraalleen »erinomaiseksi ystäväkseen, joka innokkaasti\nhaluaa tulla myöskin teidän ystäväksenne».\n\nHe pudistivat toistensa kättä lämpimästi.\n\n»Herra herttua», lausui vastatullut, »sallikaa minun muistuttaa teille,\nettä kuningas odottaa!»\n\n»Se on totta. Ja unohdin hänet tyyten pakistessamme. Lähdetään,\nchevalier! Vikkelästi, Bazin, hattumme, käsineemme ja miekkamme! Panna\nkuningas vartoamaan!» lisäsi hän koomillisen pelokkaasti. »Luoja\nvarjelkoon! Miehiä on pistetty Bastiljiin lievemmistäkin rikkomuksista.\nEmmekä odotuta itseämme ainoastaan kuninkaalla, vaan myöskin kauneuden\nkuningattarella. Se on rikos naissukupuolta kohtaan, tuhat kertaa\nkatalampi kuin valtiopetos.»\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nKuninkaan järjestämä avioero\n\n\nVihkiäiset olivat loistavan komeat, ja onnellinen pari saatettiin\nkuninkaan vaunuissa Boislaurierin taloon, jonka ensimmäisen kerroksen\nAramiksen ystävä oli luovuttanut vastanaineiden käytettäväksi.\n\nAurore ja Joel saapuivat sinne hämmentyneinä tästä päivästä, johon\nsullotuissa seikkailuissa heitä oli, kuten saattaisi sanoa, sokkoina\nkuljetettu. Arvaahan siis, että heillä oli kiire selostamaan\ntoisilleen, mitä he olivat tehneet ja kokeneet viime kohtauksensa\njälkeen, koettaakseen käsittää niitä tapauksia, joiden seurauksista he\nolivat kärsineet syytä tietämättä.\n\nKovaksi onneksi oli rouva de Montansier uuden hovinaisen seurassa,\ntutustuttaakseen häntä hänen uusiin tehtäviinsä.\n\n»Huomenna toimenne alkaa», ilmoitti hän. »Teidän on tärkeätä olla\nvarhain palatsissa, josta ette voi poistua ilman kirjallista lupaa.»\n\n»Mitä puhutte?» sekaantui vastanainut aviomies keskusteluun. »Ei saa\npoistua kuninkaallisesta palatsista?»\n\n»Ei tietystikään; kuningatar saattaa saada vakavan kohtauksen ja\ntarvita apua millä hetkellä tahansa.»\n\n»Minusta tuntuisi paremmalta pitää saapuvilla säännöllistä palkkaa\nnauttiva lääkäri ja sairaanhoitajatar», murahti sankarimme. »Kuinka\nkauan tällaisen palveluksen on tarkoitus kestää?»\n\n»Kolme kuukautta tästä alkaen; teidän ei sittenkään pitäisi poistua\netäälle hovista, koska joku hovinainen saattaa sairastua, ja teidän\ntulisi olla valmis astumaan hänen sijalleen, jos pysytte suosiossa.»\n\n»Tunnutte pelkäävän sairautta hyvin kovasti», tokaisi Joel, kuuluvasti\nkuiskaten. »Kuulkaahan, madame! Jos hänen täytyy aloittaa tehtävänsä\nvarhain huomenna, niin ymmärtänette, että hänellä ja minulla on\nkoko joukko yksityisiä asioita pohdittavinamme. Ette siis pahastune\nnäennäisestä karkeudestani, kun huomautan, että teitä todennäköisesti\nkaivataan kipeämmin tien toisella puolella kuin tässä talossa.»\n\nMadame de Montansier pahastui kiukkuiseksi, kuten vanhan,\nkuusikymmenvuotiaan naisen sopikin, ja jätti parin vihdoinkin yksin.\nMutta vaikka sankarimme olikin esiintynyt rohkeasti lähettäessään\nkuningattaren ensimmäisen hovinaisen tiehensä, oli hän Auroren viereen\npäästyään arka ja vaivautunut, uskaltaen tuskin hiiskua mitään.\n\n»Kuinka ihanalta tuntuukaan olla sinun suojeluksessasi!» virkkoi Aurore.\n\n»Sen jälkeen, kun olin lapsena äitini polvella», vastasi Joel,\n»jolloin olin onnellinen tietämättäni, en muista tällaista hetkeä koko\nelämästäni!»\n\nJonkun aikaa he olivat äänettömiä, vaipuneina katselemaan toisiaan.\n\n»Sinä olet kaunis kuin enkeli, Aurore», ihasteli mies vihdoin.\n\n»Ja sinä muistutat minusta tulista miekkaa pitelevää arkkienkeliä, kun\nolen nähnyt sinun kahdesti suojelevan minua käsivarrellasi», vastasi\ntoinen.\n\nIkkunat olivat auki; ilta oli tyyni, ilma puhdas ja taivas säteilevä.\nAinoastaan epämääräistä sorinaa kantautui aika-ajoin kuuluviin\nunettavan yön hiljaisuudessa. Tuuli leyhytteli sisälle tuoksuja,\njoko kirpeitä tai huumaavia sen mukaan, tulivatko ne metsästä\nvaiko puutarhasta. He istuivat vierekkäin, kuten olivat istuneet\nCelestin-laiturin läheisellä penkillä silloin, kun eversti Gordbuffin\nroistot karkasivat heidän kimppuunsa. Sen hyökkäyksen muisto välähti\nAuroren mieleen, ja häntä puistatti.\n\n»Mikä sinun on, armas?» tiedusti Joel. »Täällä meidän ei tarvitse\npelätä myrskyä eikä salakavalia juonia. Olkaamme toiveikkaita!»\n\n»Niin», yhtyi Aurore, »unohtakaamme mennyt! Meidän pitäisi nauttia\ntästä iloisesta hetkestä pelottomasti.»\n\nTehden hellän liikkeen hän painoi päänsä miehensä olkaa vasten, samalla\nkun hänen silmäluomensa painuivat umpeen, mutta bretagnelainen säpsähti\nhuuliensa ehdittyä melkein koskettaa Auroren huulia.\n\n»Mitä nyt?» kysyi vaimo, avaten silmänsä hämmästyneenä.\n\nSamassa kuului taaskin aukion kiveykseltä kannusten kalinaa, ja oven\nlankkuihin tärähti ponteva kolkutus. Voimakas ääni huusi: »Kuninkaan\npalveluksessa!» Eikä kenelläkään ollut oikeutta pitää sen kuultuaan\noveansa teljettynä, lukittuna tai salvattuna.\n\nAurore sykertyi kokoon.\n\n»Mitähän se saattaa olla?» änkytti hän.\n\n»Epäilemättä tuodaan joku sanoma kuninkaalta monsieur de\nBoislaurierille tai Almadan herttualle», vastasi Joel, vaikka hänkään\nei ollut rauhallinen.\n\nHe istuivat kaksi tai kolme minuuttia erillään toisistaan, tuijottaen\ntoisiinsa. Vihdoin he kuulivat hovimestarin verkkaisten askelten\nlähestyvän. Ovelle koputettiin hiljaa.\n\n»Kuka siellä?» tiedusti chevalier de Locmaria.\n\n»Kuninkaan lähetti», vastasi Bazin, jolle herrasmies aukaisi oven.\n\n»Kuninkaan muskettisoturien luutnantti Maupertuis», ilmoitti hän.\n\nKäytävän pimennosta häämöitti henkivartijan miehekäs hahmo osittain\nvaipan verhoamana; hänen takaansa näkyivät Aramiksen järkähtämättömät\nja Boislaurierin enemmän uteliaisuutta kuvastavat kasvot. Kynnyksellä\nsoturi kumarsi naiselle syvään; senjälkeen hän astui sankariamme kohti\nja ojensi tälle laajan, kuninkaan sinetillä varustetun kuoren ja\nlausui: »Kuninkaan käskystä!»\n\nJoel mursi sinetin, avasi kuoren ja veti esille pergamentin, jonka hän\nnopeasti silmäili lävitse; sitten hän päästi huudahduksen: »Nimitys\nvänrikiksi Douaissa parhaillaan muodostettavaan tykistökomppaniaan».\nHän kääntyi Auroren puoleen kasvojensa säteillessä ylpeydestä ja\nriemusta, virkkaen: »Ajattelehan! Upseerin valtakirja — olen upseeri!\nOi, kuinka hyväntahtoinen — kuinka erinomainen kuninkaamme on!»\n\nMaupertuis veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi senkin puhujalle,\nilmoittaen: »Kuninkaan määräyksestä!»\n\nJoel käsitteli sitä samoin kuin edellistä, mutta sen hänen huuliltaan\npuristama huudahdus ei johtunut ilosta kuten edellisellä kerralla.\nHän luki kuninkaan määräyksen toistamiseen hämmästyksen vallassa. Hän\ntarkasti jokaista riviä ja punnitsi erikseen jokaista sanaa. Hän oli\nvalahtanut hänen vapisevassa kädessään olevaa paperia valkeammaksi.\n\n»Mitä siinä on?» tiedusti hänen vaimonsa.\n\nVastaukseksi chevalier de Locmaria luki ääneen:\n\n »Saatuaan tämän määräyksen chevalier de Locmaria nouskoon hevosen\n selkään ja ratsastakoon täyttä vauhtia Pariisiin ilmoittautumaan\n sotaministerille, joka antaa hänelle sanomia vietäviksi marski\n Créquylle tämän nykyiseen leiriin Freiburgin edustalle Breisgauhun.\n Tämän määräyksen toimeenpanoa älköön viivytettäkö millään tekosyyllä.\n Muskettisoturiemme luutnantti monsieur de Maupertuisin tehtäväksi\n on annettu huolehtia siitä, että chevalier de Locmaria lähetetään\n matkalle.\n\n                                             Ludvig.»\n\nÄsken vihityt nuoret tuijottivat toisiinsa hölmistyneinä.\n\n»Mutta Luoja varjelkoon tätä olemasta mahdollista!» äänsi Joel.\n\n»Minkä ei pitäisi olla mahdollista?» kysyi ylpeästi muskettisoturi,\nmuistaen seisovansa sen miehen edessä, joka oli kaksintaistelussa\ntehnyt upseerinpaikan tyhjäksi hänen joukko-osastossaan.\n\n»Sen, mitä hänen majesteettinsa pyytää.»\n\n»Hänen majesteettinsa ei pyydä — hän käskee», vastasi d'Artagnanin\nseuraaja yhtä jäykästi.\n\n»Mutta hänen majesteettinsa ei voi ajatella — hänen on täytynyt unohtaa\n— pahus minut vieköön! Enhän voi erota siitä naisesta, jonka kanssa\nmenin naimisiin vasta tänä aamuna!»\n\nMies-rukan surkea sävy ja epätoivoinen ilme hellyttivät jopa\nupseeriakin, joka huomautti:\n\n»Käsitän täydelleen, kuinka tuskallinen saamanne komennus on; mutta\nolette sotilas, monsieur, ja teidän täytyy totella määräyksiä.»\n\n»Viekää minut kuitenkin kuninkaan puheille!» rukoili nuori herrasmies.\n»Minun täytyy saada puhua hänelle, selittää hänelle — hän kuulee\nrukouksiani ja myöntää lykkäystä.»\n\n»Kuningas on vetäytynyt yölevolle, eikä kenenkään ole sallittu tavata\nhäntä ennenkuin hänen nousuaikanaan. Sillä hetkellä teidän tulee olla\nmatkalla Freiburgiin.»\n\n»Mutta haluaisitteko pakottaa minut lähtemään tässä puvussa?»\nvastusteli Joel, katsahtaen vihkiäisasuunsa.\n\nAlmada astui esiin, ilmoittaen: »Rakas chevalier, pukuhuoneessanne\non täydelliset chevalierinvarustukset; siellä on sitäpaitsi myöskin\nmiekka, jonka luovutitte konstaapeleille ja jonka he antoivat takaisin,\nmikä huomaavaisuudenosoitus on harvinainen niissä herrasmiehissä ja\nminkä yllätyksen teille valmistin.»\n\n»Ja saatte valita ratsun minun tallistani», lupasi Boislaurier.\n\n»Voi!» lausui lähettiläs, tarttuen aviomiehen käteen. »Näette minut\nkovin surullisena. Antakaa anteeksi vanhukselle, jonka syytä kaikki\ntämä on! Aavistamatta, että intonne niin pian pantaisiin koetukselle,\njuuri minä sain onnettoman ajatuksen kerskua kuninkaalle, kuinka\nhartaan ja palavan altis te olette häntä palvelemaan. Minun on täytynyt\nliian kaunopuheisesti kuvailla, kuinka maltittomana toivotte pääsevänne\nosoittamaan uljuuttanne. Tein väärin toistaessani ne sanat, jotka\nlausuitte vihkiäisaamunanne.»\n\n»Onko chevalier siis antanut lupauksen?» kysyi nuori vaimo.\n\n»Uhrata kaikkensa kuninkaansa ja isänmaansa hyväksi», vastasi\ndiplomaatti. Chevalier seisoi pää riipuksissa vanhan vehkeilijän\npitkittäessä: »Niinpä kuningas tarvitessaan sanansaattajaa, johon hän\nsaattoi luottaa, valitsi puheitteni nojalla ystävämme, suodakseen\nhänelle merkin arvonannostaan.»\n\nBretagnelainen katsoi häneen rukoilevasti. Mutta oltuaan tuokion\nvaiti hän jatkoi: »Hänen majesteettinsa ei ole voinut harkita, mitä\nsellainen ero teille maksaisi tällaisena hetkenä, vaikka se onkin vain\nlyhytaikainen; ja jos minun olisi sallittu saada ääneni kuuluviin, niin\nvarmasti uskoisin hänen peruuttavan ratkaisunsa. Kovaksi onneksi meillä\nei ole aikaa menetettävänä.»\n\n»Antakaa minulle joku neuvo!» pyysi Joel.\n\n»Rakas poika», vastasi iäkäs ylimys, ravistaen valkeata päätänsä,\n»teidän kaltaisenne miehen, jolla on sydäntä ja älyä, pitäisi\ntällaisissa tilaisuuksissa kysyä neuvoa itseltään».\n\n»Ilman pitkiä puheita pääasiaan!» sekautui luutnantti keskusteluun.\n»Mitä minun pitää ilmoittaa hänen majesteetilleen?»\n\n»Ilmoitatte hänelle» — Aurore otti vastaamisen vastuulleen — »että\nhänen määräystään totellaan. Luuletko, Joel», jatkoi hän puolisonsa\nkatsahtaessa häneen hämmästyneenä, »minun rakastavan sinua niin vähän\nja ylpeilevän sinusta niin vähän, että yrittäisin sinua pidättää?\nKunnia käskee, ja meidän täytyy totella. Tämä uusi ero maksaa minulle\nmonta haikeata hetkeä, ja ainoastaan taivas tietää, kuinka murheellinen\nja yksinäinen tunnen poissa ollessasi olevani tässä hovissa, johon\nminut jätetään. Mutta olet tarjonnut palveluksiasi kuninkaalle, eikä\nolisi oikein, jos peräytyisit hänen tarvitessaan sinua. Mene senvuoksi\nlaittautumaan valmiiksi ilman heikkoutta ja empimistä! Meitä lohduttaa\nse ajatus, että me molemmat teemme velvollisuutemme, sinä retkelläsi ja\nminä yksinäisyydessäni.»\n\nVajaan tunnin kuluttua tämän perhedraaman näyttelijät laskeutuivat\nBoislaurierin talon pihalle, jossa tallirenki piteli kahta hevosta\nsuitsista. Nuori pari oli käsikkäin; vaimon silmät olivat kuivat ja\nkasvot tyynet, sillä hän itki sisällisesti, ollakseen järkyttämättä\npuolisonsa rohkeutta. Tämä näytti yhtä alistuneelta. Joel oli\nkomea nähtävä, kun hänen yllänsä oli soturinasu: rintahaarniska ja\nsäämiskäkäsineet, teräksinen kaulansuojus, sininen nuttu, jonka kaikki\nsaumat oli koristettu hopeapitsillä, punaiset housut, pitkävartiset\nsaappaat ja punatöyhtöinen hattu. Portoksen miekka riippui taaskin\npaikallaan hänen vyöllänsä.\n\n»Chevalier, olen valinnut parhaan sotaratsuni», ilmoitti herra de\nBoislaurier.\n\n»Ja koska tarvitsette palvelijaa», lisäsi Almada, »luovutan teille\nEstebanin, joka on uskollisia espanjalaisiani, mutta kuitenkin puhuu\nranskaa yhtä hyvin kuin kuka pariisilainen tahansa. Hän on urhea,\nneuvokas mies, joka voi auttaa teitä hätätilassa.»\n\nJoel kumarsi, kiittäen.\n\n»Jos suvaitsette», huomautti de Maupertuis, »saatan teitä kaupungin\nalueelle, antaakseni teille ohjeita».\n\nJoel ponnahti satulaan; aviopuolisot silmäilivät toisiaan syvän\nalakuloisina, mutta sydämeltään perin rauhallisina.\n\n»Et lähde yksin», kuiskasi nuori nainen, »sillä viet sieluni mukaasi».\n\n»Aurore, sinä olet suurenmoinen ja hyvä», supatti toinen vaimon\nojentaessa kättänsä ikäänkuin osoittaakseen hänelle tietä.\n\n»Jumala tuo sinut kommelluksitta kotiin luokseni! Me kohtaamme toisemme\njälleen! Muista tapaavasi minut samana, mikä olen lähtiessäsi —\nvaimonasi, ylpeänä siitä, että minulla on sinun nimesi, ja onnellisena\nsiitä, että rakastamme toisiamme.»\n\nPortoksen poika kumartui, tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet\nsatulansa nupille vaivattomasti.\n\n»Niin, me kohtaamme toisemme jälleen», kertasi hän. »Jumala suojelkoon\nsinua, palvottuni, siihen saakka!» Ja tämän toivomuksen viimeinen tavu\nhäipyi heidän huultensa yhtyessä suudelmaan.\n\nSaamiensa ohjeiden mukaisesti Joel ratsasti suoraapäätä sotaministerin\nvirastolle, mutta Louvois, jota oli edellisenä iltana viivytetty\nmyöhään Saint Germainissa, ei tahtonut ottaa ketään vastaan ennenkuin\nkeskipäivällä. Muistaen leskirouva Scarronin nousi chevalier de\nLocmaria Estebanin ystävällisestä vastustelusta välittämättä jälleen\nratsaille ja lähti suoraan Harmaalle talolle.\n\nRouva lausui hänet tervetulleeksi, vaikka suuresti kummastuneena\nnähdessään hänet uudessa asussa.\n\n»Olen kuninkaan soturi», ilmoitti hän, selittäen, mitä hänelle oli\ntapahtunut. »Tulin sanomaan jäähyväiset teille, hyvä enkelimme,\nkaitselmuksemme, ja kiittämään kaikesta, mitä olette tehnyt\npuolestamme. Teidän on täytynyt osaltanne vaikuttaa osaksemme\ntulleeseen hyvään onneen, sillä otaksuttavasti juuri teidän toimestanne\nvaimoni sai aseman hovissa.»\n\n»Antakaahan olla! Te olette chevalier de Locmaria ja olette mennyt\nnaimisiin neiti du Tremblayn kanssa?»\n\n»Tiedätte kaiken sen — mutta kuinka omituisen näköisenä tuijotattekaan\nminuun! Kuka tahansa arvelisi, ettette paljoakaan piittaisi onnestani.\nTosin siinä on ikävyyksiäkin», pitkitti hän, pudistaen päätänsä.\n»Olimme parhaiksi ehtineet lausua toisillemme puolikymmentä sanaa, kun\nmeidät yllätti kuninkaan määräys, ja tässä nyt olen, ja minun on pakko\nratsastaa matkoihini kuherrusajan ensi koitossa.»\n\n»Istuutukaa tuohon, monsieur Joel», kehoitti leskirouva Scarron,\nosoittaen tuolia, »ja kertokaa minulle kaikki yksityiskohdat! Teidän\nminussa herättämänne myötätunto tekee minut uteliaaksi, ja haluaisin\ntietää kaikki tämän niin vähän odottamani tapahtuman yhteydessä olevat\nseikat.»\n\nJoelin toistamiseen, mutta täydellisemmin esitettyä tarinansa, mutisi\ntarkkaavaisesti kuunnellut nainen itsekseen: »Hän puhuu vilpittömästi.\nRakastaako vaimonne teitä?» tiedusti hän äkkiä.\n\nBretagnelainen purskahti nauramaan sydämensä pohjasta.\n\n»Sepä hyvä pila!» vastasi hän. »Varmasti ei enempää kuin minä rakastan\nhäntä. Hänen rakkautensa epäileminen merkitsisi maailman hyveellisimmän\nsydämen loukkaamista. Mutta en jaksa käsittää —» lisäsi hän\nkummastuneena, samalla kun hänessä alkoi näkyä huolestumisen oireita.\n\n»Onko teillä mitään syytä epäillä Almadan herttuaa, tämän avioliiton\npääjärjestäjää?» keskeytti toinen.\n\n»Minkätähden epäilisin hänen kaltaistaan kunnon vanhusta? Hän on\nmiehistä parhain ja hyväntahtoisin.»\n\n»Ettekö siis epäile hänen mitenkään haluavan pettää teitä?»\n\n»Mitä varten — millä tavoin — millaisten etupyyteiden vaikutuksesta?»\n\n»Onko neiti du Tremblay milloinkaan puhunut teille kuninkaasta?» jatkoi\nleskirouva Scarron oltuaan tuokion ääneti. »Nimittäin jollakin tavoin\nerikoisesti.»\n\n»Ei milloinkaan! Kuinka omituinen kysymys! Minkätähden esitätte sen\nminulle näin?» Hänen äänensä tukehtui ikäänkuin äkillisestä tuskasta\n— ei silti, että hän olisi sellaista tuntenut, vaan hän pelkäsi kovan\nonnen ohjaamana sellaiseen joutuvansa. Nainen tähysti häntä tarkasti,\ntuumien itsekseen:\n\n»Niin kirkkaat silmät, rehelliset kasvot, vilpitön puhetapa ja tämä\ntodellinen, teeskentelemätön suru eivät ole sellaisen aviomiehen\npiirteitä, joka käy kauppaa vaimonsa kunnialla. Hän saattaa olla\nuhri, mutta ei syyllinen rikostoveri. Hyvä ystävä», virkkoi hän\nchevalierille, »teidän on väärin olla levoton. En oikein tiedä, mitä\npäässäni saattoi liikkua kiusatessani teitä tällä tavoin mielettömillä\nkysymyksilläni. Unohtakaa ne ja antakaa minulle anteeksi! Ajoittain\nsynkkämielisyys karkeloi ihmisen aivoissa ja puhuu hänen suullansa.»\n\nBretagnelainen oli vielä nuori, yhtä kerkeä jäähtymään kuin\ntulistumaankin. Hän huokaisi raskaasti kuultuaan nämä loppusanat.\n\n»Hyvä taaskin!» huudahti hän iloisesti. »Mutta te pelästytitte minua,\nsillä luullakseni olin tulemaisillani hulluksi. Ajatella, että olin\nalkamaisillani epäillä täydellisintä ihmisolentoa!»\n\n»No niin, rangaistaksenne itseänne sen ilkeän ajatuksen tähden»,\nvastasi kuninkaan lastenhoitajatar sydämellisesti, »teidän tulee yhä\nhellemmin rakastaa häntä, joka on siinä määrin intohimonne arvoinen,\npyhittää koko elämänne hänelle ja vahtia hänen onneaan, kuten saituri\nvahtii aarrettaan. Lähtekää luottavaisesti!» lisäsi hän, ojentaen\nkätensä. »Ja lähtekääkin vikkelästi, jotta voisitte sitä nopeammin\npalata!»\n\n»Se olikin vakaa aikomukseni», sanoi sankarimme, nousten seisomaan.\n»Minun pitää rientää suoriutumaan eräästä vastenmielisestä asiasta,\nennenkuin poistun Pariisista mahdollisimman vinhaan. Mutta luvatkaa\nminulle yksi seikka, ennenkuin eroan teistä: poissa ollessani pitäkää\nhuolta armaastani!»\n\n»Teen paremmin — pysyttelen hänen seurassaan ja keskustelen hänen\nkanssansa teistä.»\n\n»Teidän täytyy itsennekin oivaltaa olevanne enkeli!»\n\n»Jos minkäänlainen vaara uhkaa häntä, jota nimitän aarteeksenne,\nvaroitan teitä salajuonesta, jotta te, jonka velvollisuus se on,\npuolustatte häntä.»\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nMusta puku\n\n\nPoistuttuaan lesken luota Joel lähti Rue Bouloille, aikoen käyttää\ntunnin, joka hänellä oli kulutettavana, ennenkuin Louvois ottaisi hänet\nvastaan, suorittaakseen Pierre Lesagen hänelle uskoman tehtävän.\n\nEnsimmäinen hänen kohtaamansa henkilö oli neuvonut hänet oikealle\nkadulle, ja pian hän löysi sen talon, johon hovinaiset olivat menneet\nkysymään neuvoa ennustajattarelta. Päivällä koko paikka oli niin\ntoisennäköinen, ettei Joel oikein muistanut juuri täällä puolustaneensa\nmadame de Montespania ja paiskanneensa Manicarden liittolaisen\nkatuojaan.\n\nJopa kirkkaassa päivänvalossakin talo oli yhtä salaperäisen näköinen.\nMutta huoneen laitteet oli poistettu, eikä siellä, missä ennustajatar\noli suorittanut taikatemppujaan, ollut muuta kuin vanha pöytä, joka\nei ollut polttamisen arvoinen ja jonka ääressä istui vanha akka erään\nmiehen seisoessa. Tämä oli tuonut huoneeseen kannun viiniä, ja pöydällä\noli kaksi tinapikaria valmiina ottamaan vastaan sen sisällön; he olivat\npelanneet korttia, ja voittaja oli noutanut heidän edessään olevan\nväkijuoman.\n\nMies oli myrkytysjutussa mainittu Walton. Hän oli punakka, hänen\ntukkansa oli punainen kuin ketun karva, ja hänellä oli leveät hampaat\npörhöisten viiksien alla; hänen vaaleansiniset silmänsä näyttivät\nolevan lasia — niin kylmät ja tunteettomat ne olivat. Maailma oli\nmenetellyt kuten Joel äskettäin — nimittäin potkaissut hänet ojaan ja\npitänyt häntä siellä, sillä hän oli ruokkoamaton, likainen ja risainen.\n\nHe olivat juuri alkamaisillaan ryypätä kuullessaan Joelin askeleet,\njoka oli tavannut oven raollaan miehen jäljiltä ja tunkeutui rohkeasti\nsisälle.\n\n»Kuka on kyllin julkea tullakseen tänne sisälle tällä tavoin?» tiedusti\nmies, hapuillen miekkaansa, joka epäilemättä oli myyty romuraudaksi.\n\n»Tulija on joku sotilas», vastasi nainen, »sillä kuulen miekantupen\nraapivan seinää».\n\n»Tämä tuntuu kummalliselta», mutisi toinen, »vaikka toivoin koko jutun\njo unohtuneen, erittäinkin kun Thérèse karkasi tiehensä. Ehkä hänet\non vangittu, ja hän on kertonut meistä, vai mitä? Meitä vastaan ei\nkuitenkaan saada todistuksia. Olen tuhonnut kaikki, mitä oli olemassa\njoutuessani vankilaan, eikä minua voitu silloinkaan pitää siellä.»\n\nAskelten ääni lähestyi, ja hilpeä ääni alkoi luikkailla tyhjässä\nkäytävässä: »Talonväki, hoi! Eikö ketään ole kotona? Näyttäkäähän\nminulle joku kristitty sielu, joka opastaa sumuun joutunutta veljeä!»\n\n»Tämä on omituista», jupisi Walton. »Mutta hän saattaa olla\npoliisiurkkija, joka on saapunut nuuskimaan vihiä Thérèsestä.\nVain Luoja tietää, mitä hän on saattanut puuhailla tietämättäni,\nsittenkun se raukkamainen jättiläinen kolhaisi päätäni.» Hän kumartui\nakan puoleen varoittamaan: »Kavahda sanojasi! Minä olen julkinen\nkirjanpitäjä Latour tuolta kadunkulmasta; sinä olet sairaanhoitajatar\nBosse, ja olemme juuri äsken muuttaneet tänne emmekä tiedä kerrassaan\nmitään entisistä asukkaista.»\n\nKäsitempuillaan hän suoritti joitakuita muutoksia hiuksiensa ja\nviiksiensä järjestelyssä ja jäi odottamaan tulijaa.\n\nVanha nainen nousi, meni ovelle ja kirkaisi:\n\n»Älkää melutko sillä tavoin! Täällä olen.»\n\nHän avasi oven hätäilemättä, suodakseen kumppanilleen aikaa muuttaa\nulkonäköään.\n\nJoel astui sisälle pysähtymättä.\n\n»Hyvät ihmiset, antakaa anteeksi tämä meteli, mutta minulla ei ole\nhetkistäkään hukattavaksi. Ja pimeässä käytävässänne on vaikea liikkua.»\n\nWalton tähysti häntä kiukkuisen raivoisasti, sillä hän tunsi tulijan\nsiksi kookkaaksi mieheksi, joka ei ainoastaan ollut kieltäytynyt\nauttamasta häntä ryöstämään kolmen hovinaisen rahat, vaan lisäksi\noli kellistänyt hänet lokaan. Toisaalta taas kuninkaan uusi soturi\nainoastaan vilkaisi vintiöön, joka ei näyttänyt hänestä ollenkaan\nkiinnostavalta.\n\n»Kapteeni», vastasivat molemmat yhtaikaa, »olemme valmiit palvelemaan\nteitä».\n\n»Haluan vain hiukan tietoja, pari sanaa tytöstä tai naisesta, jonka\nnimi on Lesage — Thérèse Lesage.»\n\nMiehen kasvot kuvastivat ällistystä, jota hän ei pystynyt salaamaan,\nvaikka olikin mestarillinen itsensähillitsijä. Mutta hän kääntyi naisen\npuoleen, kysyen: »Thérèse Lesage? Tunnetteko ketään sennimistä, muori\nBosse?»\n\n»Olemme vasta tänne muuttaneet», kuului ämmän vastaus, »enkä tunne\nainoatakaan naapuria enkä tiedä, keitä täällä asui ennen tuloamme».\n\n»Ettekö tiedä, keitä täällä asui?»\n\n»Emme halua heitä tuntea; he olivat huonoa väkeä, ennustelivat ja\nmöivät huumausaineita, ja poliisit paljastivat heidät. En ole koskaan\nennen kuullut sitä nimeä; entä te, Latour?»\n\n»Eikö täällä ole ketään muuta, joka on asunut täällä kauan? Talo\nnäyttää isolta», tiukkasi tiedustaja.\n\n»Koko talo on minun hallussani», vastasi nainen, »mutta aion vuokrata\nsiitä osan».\n\nJoel näytti tyrmistyneeltä.\n\n»Tiesin ennestään, että tällä henkilöllä, jota en ole kertaakaan\nnähnyt, saattaa olla pätevät syyt pysytellä piilossa; mutta minä en\nhalua hänelle mitään pahaa. En tule ainoankaan hänen vihamiehensä, vaan\nhänen isänsä luota, joka vähän aikaa sitten kuoli Bastiljissa melkein\nsilmieni edessä.»\n\nKuullessaan uutisen Lesagen kuolemasta välähtivät englantilaiseksi\ntekeytyneen silmät kiilumaan käärmemäisesti, mutta Joel ei sitä\nhuomannut, vaan jatkoi:\n\n»Onneton mies antoi tehtäväkseni luovuttaa hänelle esineen, jolla\non jonkun verran arvoa, kuten minulle mainittiin — pronssisen tai\nkultaseoksisen medaljongin —»\n\nNämä sanat sytyttivät ahneuden liekin vanhan naisen silmiin, ja hän oli\nsanomaisillaan jotakin, mutta mies esti sen hirvittävällä katseella.\n\n»Tämä medaljonki», pitkitti Joel, »sisältää paperin, joka kuuluu olevan\nhyvin tärkeä sille Lesagen tytölle — jonkunlainen puolustusase,\nkuten selvästi käsitin. Minun olisi senvuoksi tärkeätä löytää hänet\nantaakseni sen hänelle.»\n\n»Kapteeni», vastasi mies ääni vavahtelevana, »toivoisin voivani auttaa\nteitä tässä asiassa, mutta minun on hyödytöntä rääkätä aivojani; en\nosaa antaa teille hatarintakaan vihjausta. Mutta jos hän kuului siihen\nhornamaiseen joukkioon, joka piti noidansapatteja tässä talossa,\nkehoitan teitä kääntymään poliisien puoleen. Heidän päällikkönsä herra\nde Lareynien talo on tässä ihan lähellä.»\n\n»Tämä rehellinen miekkonen on aivan oikeassa», mietti kyselijä. »Ja\nvanginvartija Huguenin tarkkasi naulankantaan. Se nainen lienee\npoistunut Pariisista ja kenties koko maasta. Tämä pari tuntuu puhuvan\ntotta, vaikka he eivät olekaan miellyttäviä ja miehen kasvot ovat\nihan roistomaisuuden kuva. Pitäisikö minun tiedustaa naapureilta? Ei,\nsillä minulla ei ole aikaa, koska päivällisaika on kohta käsissä, ja\nministeri Louvois odottaa minua. Käytyäni hänen luonansa minun täytyy\nlähteä taipaleelle. Palattuani Freiburgista käyn toimekkaammin käsiksi\ntähän asiaan, joka painaa mieltäni. Ja jollen löydä sitä henkilöä,\njolle tämä medaljonki on tarkoitettu annettavaksi, niin totisesti\ntuhoan sen papereineen kaikkineen.»\n\nParin riemuksi hän lähti kadulle. Kynnyksen ylitse astuessaan hän oli\nvähällä törmätä naiseen, joka oli tulossa sisälle. Naisella oli musta\nsamettipuku, jota peitti avara, samanvärinen silkkivaippa. Herrasmies\nastui sivulle päästääkseen hänet ohitse. Joel oli kuulevinaan naisen\npäästävän hiljaisen kirkaisun nähdessään hänet, mutta se saattoi johtua\nainoastaan mahdollisen yhteentörmäyksen aiheuttamasta säikähdyksestä.\nTulija kuitenkin katosi kevein askelin pimeään käytävään, jättäen\njälkeensä pilven tuoksua, joka oli jo aikaisemmin herättänyt\nmaaseutulaisnuorukaisen huomiota.\n\n»Missä olen ennen tuntenut tuon hajun? Missä olen nähnyt tuon kookkaan\nja hienon hahmon? Missä on silmiini osunut noiden rohkeiden ja\nkiehtovien silmien katse?»\n\nVaistomaisesti hän kääntyi ympäri, mutta nainen oli kadonnut hänen\näskeisille jarjilleen.. Tie ei ollut hänelle tyyten outo, mutta kun hän\nei tavannut neekeripoikaa, joka oli opastanut hänet ennustajattaren\nluokse, seisahtui hän huoneen ovelle.\n\n»Hän tässä pesässä — mitä asiaa hänellä oli täällä?» aprikoi nainen\nkummastuneena itsekseen.\n\nHänen epäröidessään kinastelivat mies ja nainen, jotka olivat olleet\nniin äreitä chevalierille.\n\n»Kuinka typerästi menettelitkään!» moitti ämmä. »Meidän olisi sopinut\nsiepata se medaljonki ja myydä se salainen paperi sille, josta sen\nhävittäminen on tärkeintä, ja siitä olisimme saaneet varoja pakoamme\nvarten. Jollei se olisi käynyt päinsä, olisimme saattaneet luovuttaa\nhelyn Thérèselle, joka on niin aulis kuin varkaan tytär tavallisesti\non, ja tavalla tai toisella olisimme hyötyneet jotakin tästä jutusta.»\n\n»Olet oikeassa», myönsi toinen, kohauttaen olkapäitänsä, »jollei koko\npuuha ole meitä satimeen johtamaan keksitty juoni. Tiedän tämän miehen\nkuljeksijaksi ja erehdyin luulemaan häntä meikäläiseksi silloin, kun\nyöllä seurasin niitä kolmea ylhäistä, kotiin palaavaa naista, jotka\nolisivat olleet turvanamme pahoina päivinä. Sen sijaan, että olisi\nliittynyt minuun ryöstämään niitä hovihomssuja, hän paiskasi minut\nojaan — paha hänet periköön! Hän on todennäköisemmin poliisien kätyri\nkuin joutilas herrasmies, jollaiseksi hän tekeytyy. Kuka sitäpaitsi\nolisi ollut Bastiljissa näkemässä Lesage-ukon hengenlähtöä paitsi\nvanginvartijoita ja muita sellaisia? Lareynien vainukoirat ovat niin\nmonennäköisiä, että meidän pitää olla aina varuillamme.» Hän täytti\npikarinsa kannusta ja jatkoi: »Me olemme entisen joukkueemme viimeiset\nkaupunkiin jääneet jäsenet. La Voisin poltettiin elävänä; Pierre Lesage\njoutui tuhon omaksi, kuten kuulit tuon miekkosen mainitsevan.» Puhuja\nvirnisti ilkeästi. »Heidän tyttärensä livisti rajan taakse vartoamaan\nluoksensa meitä, erittäinkin minua, armastaan; muut ovat hajallaan —\ntosiasiallisesti olemme täydelleen yksin. Otaksuimme saavamme olla\nrauhassa, koska meitä pidetään mitättöminä hotteina, joita ei kannata\nnuotalla kiskoa; mutta meitä saatetaan etsiä, koska tämä mies on yhtä\ntodennäköisesti urkkija kuin joku muukin —»\n\n»Urkkija tai ei, olemme sallineet tilaisuuden lipua käsistämme. Jos hän\nvain tulee uudelleen —» mutisi vanha akka.\n\nOvelta kuului kolme kevyttä napautusta, jotka saivat keskustelijat\nkatsomaan toisiinsa yhtä levottomasti kuin äskenkin. Koputus uudistui\nkovemmin kuin ensi kerralla, ja naisenääni lausui huomiotaherättävän\nkäskevästi:\n\n»Keitä sisällä lieneekin, avatkaa ovi! Teitä etsitään.»\n\nNämä sanat olivat poliisien tavanmukaisesti käyttämät, mutta naisenääni\noli rohkaissut »Waltonia, joka virkkoi hymyillen:\n\n»Siellä on joku asiakkaamme tulossa ennustuttamaan. Hän tulee kuin\nkutsusta kaiken sen nimessä, mikä viinissä on hyvää, sillä olen taaskin\nhuonossa tilassa ja kieleni tuntuu yhtä kuivalta kuin viimevuotisen\npähkinän sydän.»\n\nNainen juoksi avaamaan oven ja päästi naamioidun tulijan sisälle.\n\nVieraan silmät, jotka kimaltelivat naamarin rei'istä, tähyilivät\nnopeasti huonetta, jota hän ei tuntenut, koska sen koristukset ja\nkalusto oli poistettu. Hän tarkasti sen asukkaiden kasvoja näiden\nkumartaessa nöyrän kohteliaasti.\n\n»Olemmeko kolmisin?» tiedusti hän.\n\n»Kyllä, madame», vastasi mies moittivasti.\n\n»Ahaa! Tekö siinä, Walton?» virkkoi nainen, lähestyen pöytää. »Antakaa\nminulle tuoli!»\n\n»Tunnetteko minut?» kysyi mies hätkähtäen.\n\n»Tietysti tunnen, loruilija. Minun ei tarvitse tuntea teitä nimeltä\narvatakseni, millainen siloinen lurjus olette, kun asutte La Voisinin\ntyttären entisessä pesäpaikassa.»\n\nHän istuutui häntä varten siirretylle tuolille. Hänen huoleton\nesiintymisensä ja roiston pelokkuus olivat yhtä jyrkän vastakohtaiset\nkuin hänen silkkiasunsa ja huoneen törkyisyys.\n\n»Olette vale-englantilainen, jonka ylhäinen nainen pelasti hirsipuusta.\nJoukkueenne nimittää teitä 'Kirjailijaksi', koska osaatte kirjoittaa\ntaitavasti useaan tyyliin ja olette väittänyt julkaisseenne filosofisia\nteoksia. Olette viime aikoina ollut La Voisinin ja Pierre Lesagen\nedusmies ja olette vietellyt heidän tyttärensä. Teidän välistenne\nsuhteiden läheisyys ei parane, jos hän saa tietää, mikä osa teillä oli\nisän luulotellussa karkausyrityksessä, joka johti hänen kuolemaansa.»\n\nHänen molemmat kuulijansa säpsähtivät tämän syytöksen johdosta.\n\n»Te taas, Bosse, olitte Lesagen palveluksessa, ennenkuin joukkue\nhajoitettiin. Eikö minulla ole hyvät tiedot?»\n\n»Tiedätte enemmän kuin minä», vastasi Walton, vaikka hänen sävystään\nhuokui yhtä paljon pelkoa kuin uteliaisuutta. »Hälinän vaimennuttua\naioitte ryhtyä harjoittamaan vanhaa ammattianne, mutta poliisi toimi\ntaaskin valppaasti, ja Lesagen tyttö on nähtävästi katsonut parhaaksi\npaeta, sillä niin sanotun Manicarden tavarat ovat kadonneet. Teidät\non julistettu lainsuojattomiksi, teitä pidetään tarkoin silmällä,\nja pelkäätte, ettette voi edes yrittää poistua täältä joutumatta\nvangituiksi. Lyhyesti sanoen, teitä uhkaa se vaara, että kuolette\nnälkään tässä talossa, jossa isäntänne ja liittolaisenne ansaitsivat\nomaisuuden.»\n\n»Voi!» ähkäisi akka. »Se on totta. Pulverimme ja voiteemme eivät mene\nenää kaupaksi, ja pillerimme ovat hyljeksittyjä. Jos lääkkeemme vain\nolisivat vaarattomia, olisi meidän pakko elää syömällä niitä.»\n\n»Joutavia!» ärähti hänen kumppaninsa. »Ilman ruokaa kyllä saattaa\ntottua tulemaan toimeen, mutta ei ilman juomaa. Ryypyttömät päivät\nne ovat pitkiä.» Walton esitti tämän lauseen juhlallisesti, ja hänen\nkasvonsa olivat vilpittömän kauhun vääristämät.\n\n»Ylhäiset naiset ovat ihan yhtä peloissaan kuin alhaisetkin», jatkoi\nvanha akka. »Ne liekit, jotka polttivat La Voisinin, säikäyttivät\nheitä, ja alempiarvoiset menettelevät heidän tavallaan jäljittelyn\nhengessä.»\n\n»Minuun se pelko ei ole tarttunut», huomautti toinen kylmästi. »Ja\njos suostutte palvelemaan minua, niin maksan teille — älkää välittäkö\nomastatunnostanne — minkä arvoinen se on?»\n\n»Puhukaa, madame!» kehoitti mies tottuneempana tällaisiin liikepuuhiin\nkuin nainen. »Olemme valmiit tottelemaan.»\n\n»Useammin kuin kerran», alkoi vieras, hiljentäen ääntänsä, »turvauduin\nLesagen ja La Voisinin kykyyn. Oletteko yhtä taitavia kuin he olivat\nvalmistamaan sitä juomaa, joka tarjottuna huolellisesti laskettuina\nannoksina vahvistaa, enemmän nautittuna vaivuttaa uneen ja vielä\nsuurempana annoksena tai jatkuvasti vähäisissä määrin annettuna\naiheuttaa sen unen, josta ei herätä?»\n\n»Madame, minut on perehdytetty kaikkiin näihin salaisuuksiin ja olen\ntutkinut niitä aikani kaikkien mestareiden johdolla. Hallussani on\nsen verrattoman aineen valmistusohje, joka jättää kokeilun alaiseen\nhenkilöön kaikki elämän merkit, samalla kun ohjaa jokaiseen valtimoon\nväistämättömän kuoleman virran.»\n\n»Hyvä!» huudahti nainen. »Oivallan, että te olette tarvitsemani mies.»\n\nHän laski pöydälle raskaan rahapussin. »Antakaa eräälle seuralaiselleni\nsitä, mistä puhuitte, ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte runsaan\npalkkion. Teitä pidetään silmällä; älkää sentähden herättäkö poliisien\nhuomiota!»\n\n»Niin arvelinkin», huomautti Walton, kääntyen kumppaninsa puoleen. »Se\nmies oli Lareynien urkkijoita.»\n\n»Se upseeriko, joka tuli vastaani ovessa?»\n\n»Oh, onko hän siis upseeri? Joka tapauksessa hän ei saanut paljoakaan\nvihiä täältä.»\n\n»Mitä asiaa hänellä oli?» kysyi naamioitu nainen käskevästi. »Tahdon\ntietää. Puhukaa!»\n\nWalton ei epäröinyt, vaan selosti lyhyesti hänen ja chevalier de\nLocmarian välisen keskustelun. Alusta alkaen kuulija vapisi kovasti.\nHänen otsansa rypistyi mustan sametin takana; hänen silmiensä ympärille\ntuli ruskeat kehät, ja hänen katseensa kävi ilmeettömäksi.\n\n»Medaljonki? Mikä medaljonki? Kenties rakkauden merkki tyttärelle hänen\naavistamansa kuoleman aattona. Sen taikurin taito on suurempi kuin\nkaikki tunnustavat. Mutta häneltä ei löydetty mitään minua vastaan\nraskauttavaa. Hän ei olisi ikinä hävittänyt sitä kirjettäni — voi, sitä\nkirjettä», jupisi hän, puristaen päätänsä käsillään, »miten sille on\nsaattanut käydä?»\n\nWalton oli kuunnellut korvat hörössä. Eroitettuaan viimeiset sanat hän\nrohkaistui puhumaan.\n\n»Madame, se vanha kettu pani paperin medaljonkiin ja luovutti sen\njollekulle, johon hän luuli voivansa luottaa. Mutta sallikaa minun\nlopettaa kertomukseni!»\n\nHän teki niin, naamioidun naisen istuessa äänettömänä tuolillaan.\nJälkimäisen piirteet olivat muuttuneet niin liikkumattomiksi kuin\nolisivat olleet marmorista veistetyt; mutta hänen silmänsä säihkyivät,\nja hänen aivonsa työskentelivät vimmaisesti.\n\n»Siis», mietti hän, »juuri tämä bretagnelainen tungettelija on\ntiellä; hän torjui lähentelyni; hän on tietämättään tai tietoisesti\ntämän naisen liittolainen, joka yrittää syrjäyttää minut kuninkaan\nsuosiosta; hänen hallussaan ovat nyt salaisuuteni ja kohtaloni! Hän\non totisesti mennyt liian pitkälle uhitellessaan minua ja ollessaan\nminua ehkäisevänä kahleena. Minä ryhdyn tavoittamaan teitä, chevalier\nJoel, ja alan uskoa, ettette pääse Freiburgiin takertumatta johonkin\npensasaitojen okaaseen. Ystävä», lausui hän Waltonille, »voitteko\nhankkia minulle kaksi vankkaa miekkamiestä, jotka ovat valmiit\ntekemään, mitä vain käsketään, jos heille maksetaan hyvin?»\n\n»Milloin heitä tarvitsette?»\n\n»Heti.»\n\nVale-englantilainen harkitsi tuokion, läimäytti sitten olalle akkaa,\njoka torkkui tai oli torkkuvinaan, ja sanoi:\n\n»Mene 'Kuivan kaivon' kapakkaan Croix Rougelle! Veljesi, Lukonmurtajan,\npitäisi olla siellä hummaamassa. Tuo tänne hänet ja joku toinen hänen\nkaltaisensa, sillä heidän säilillään on kultaa voitettavissa!»\n\nNainen poistui, kävellen ketterämmin kuin olisi saattanut häneltä\nodottaa, mutta olihan useita kemuja toivottavasti tulossa.\n\nMeidän on ollut suruksemme pakko tutustua Lukonmurtajaan, eversti\nGordbuffin petolliseen luutnanttiin. Hänen tuomansa lurjuskumppani\noli kuninkaan henkivartioston entinen sotilas, jolla oli rehentelijän\nkasvot, luisevat, julkeat ja paatuneet, ja jonka vahatut viikset\noli kierretty ylöspäin vankkojen leukapielien kohdalla. Nämä miehet\ntervehtivät naamioitua naista toinen käsi miekan kahvalla, toinen\nviiksien kiemuroissa.\n\n»Käsittäkää nyt sanani selvästi!» käski nainen. »Tällä hetkellä se mies\non matkalta Lotrinkiin. Teidän pitäisi tuntea hänet kuvauksestani.\nTeidän pitää hankkia hevoset ja saavuttaa hänet. Hänellä on medaljonki,\njota tarvitsen. Vapauttakaa minut siitä öykkäristä ja tuokaa minulle\nmerkki, ja minä annan teille kokonaisen omaisuuden!»\n\n»Omaisuuden», kertasi Lukonmurtaja. »Kuinka paljon saamme etukäteen?»\n\n»Viisikymmentä pistolia, ja myöhemmin saatte kolme kertaa niin paljon.»\n\n»Madame, asia on sovittu.»\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nPaha ne periköön, jotka pahaa mielivät\n\n\nSaatuaan ministeri Louvoisin omasta kädestä marski Créquylle menevät\ntiedonannot lähti chevalier de Locmaria Pariisista Saint Martinin\nesikaupungin kautta. Hänellä oli sotaiset varukset: pistoolit\nkoteloissa, teroitettu miekka kupeella ja ratsumiehen vaippa\nhartioilla. Häntä saattoi Esteban.\n\nMatka alkoi surullisesti, koska äsken vihitty aviomies poistui pahoilla\nmielin siitä osasta maailmaa, jossa hän oli ollut tulemaisillaan\nniin onnelliseksi. Hänen ratsastaessaan Saint Germainista Pariisiin\noli häntä tästä paratiisin sopukasta poispäin kiidättävän hevosen\nkavioiden kapse kuulostanut hänestä hautajaissoitolta. Kun näköpiiri\nlaajeni ja tulevaisuus täynnä salaperäisiä ongelmia avautui hänen\neteensä, tunsi hän tarvetta harkita asioita kylmästi ja saavuttaa\ntäydellinen itsehillintä, pystyäkseen torjumaan sellaisen matkan kaikki\nodottamattomat käänteet ja vaarat.\n\nNyt hän ratsasti mieli vapaana, jos kohta ei iloisena, sillä raikas\ntuuli oli virkistävä. Hänen leveä rintansa imi sitä keuhkojen täydeltä.\nMaailma näytti avaralta, ja hän tunsi elävänsä ja voivansa toivoa.\n\nHänen muistissaan Aurore oli hymyilevänä, ja se muisto oli sentähden\nsitäkin viehättävämpi.\n\nHäntä harmitti kaksi seikkaa. Toinen oli se, että hänen seuralaisenaan\noli Esteban, jonka tumma iho, terävät silmät ja liukas kieli eivät\nherättäneet hänessä luottamusta. Toiseksi hän ei ollut ennättänyt\nkäydä jäähyväisillä »Maurilaisessa». Miten oli käynyt Bonlarronille,\njonka miekka oli Friquetin pituinen, ja tälle uljaalle veikkoselle, —\nhupaiselle kumppanille, joka oli niin arka koostaan? Mitäpä siitä! Hän\nkävisi heitä katsomassa palattuaan.\n\nHänen mielessään pyöri nimittäin yksi ainoa ajatus: kunnostautua\nFreiburgin edustalla ja palata mahdollisimman pian. Senvuoksi hän oli\npäättänyt taivaltaa kaksin verroin tavallisen pituiset päivämatkat.\nHän suunnitteli sivuuttaa Chellesin ja nukkua Lagnyssa. Mutta vähäistä\nennen kuin he olisivat saapuneet Bondy-metsän laitaan, juuri kun he\nsivuuttivat pienoisen pajan, huusi alasimensa ääressä takova mies\nkovaksi onneksi:\n\n»Anteeksi, monsieur, mutta tammanne pudottaa kengän, ennenkuin se on\nennättänyt kovinkaan pitkälle, sillä oikean takajalan kenkä roikkuu\nvain parin naulan varassa.»\n\nSe oli totta, ja heidän oli pakko pysähtyä. Harmissaan viivytyksestä\nJoel puhutteli häntä varoittanutta seppää: »Ei riitä, että olette\nhuomauttanut tästä ikävästä vahingosta, vaan teidän pitää auttaa meitä\nkohentamaan se.»\n\n»Mielelläni, herra; mutta minulta ovat naulat loppuneet, ja minun\ntäytyy lähettää noutamaan niitä ammattiveljeltäni Noisysta. Mutta sinne\non vain pujahdus, ja laitan kengän kiinni neljällä vasaraniskulla.»\n\n»Noisysta?» Ja nuoren matkamiehen otsa muuttui synkemmäksi. »Sinne on\naika matka, ja puuha vie paljon aikaa.»\n\n»Eihän toki, sillä tällä lietsojapojallani on jalat kuin hirvellä, ja\nhän tarvitsee vain vajaan puolituntisen ehtiäkseen sinne sekä toisen\nsaman verran takaisin, ja minulta kuluu ainoastaan kymmenen minuuttia\nkoko hommaan. Vajaassa tunnissa pääsette jälleen matkalle.»\n\n»Niin, mutta sitten en ehdi illalliselle Lagnyyn.»\n\n»Mutta teidän sopii nauttia illallinen Chellesissä 'Ranskan kilven'\nmajatalossa, jossa tarjoillaan herkullisempia paistettuja sorsia kuin\nmissään muualla koko maassa.»\n\n»Lähettäkää poika heti!» käski Joel, laskeutuen ratsailta ja astellen\npajaan. »Mutta miten tapan tämän ajan?» jupisi hän Estebanin\ntaluttaessa hevosia pajan takana olevalle pihalle. »Ahaa, nyt\ntiedän. Lähetän tietoja Aurorelle — hän, rakas, on epäilemättä\nrauhaton. Osoittakaamme, ettemme päästä hetkistäkään kulumaan\najattelematta häntä! Mestari», huusi hän, »voitteko hankkia minulle\nkirjoitustarpeita? Ja löydättekö talostanne jonkun sopukan, jossa voin\nistua pöydän ääressä kenenkään minua häiritsemättä? Suoritan korvauksen\nkaikesta aiheuttamastani häiriöstä.»\n\nMies osoitti tikkaantapaisia portaita, jotka veivät yläkertaan\nsavuttuneesta nurkasta.\n\n»Nouskaa tuonne huoneeseeni! Siellä on paperia, mustetta ja kynä\nlaskujeni kirjoittamista varten. Älkääkä hätäilkö, sillä ilmoitamme\nteille, kun kaikki on kunnossa!»\n\nBretagnelaisen kadottua näkyvistä Esteban meni sepän luokse ja teki\nhänelle merkin.\n\n»Etsimänne mies on tuolla», vastasi seppä, osoittaen väliseinällä\nerotettua komeroa, jossa hän säilytti sysiään.\n\nOvi narahti hiljaa saranoillaan, ja he näkivät eversti Condor\nGordbuffin hirtehiskasvot, pitkän vartalon ja kaarevat viikset.\nTullessaan esille komerosta hän ojenteli raajojaan, kuten villikissa\ntekee poistuessaan pesästään.\n\n»Vilpittömästi puhuen», murahti hän, »minua peloitti, etteivät uudet\nmääräykset ehtisi perille ajoissa».\n\n»Selvää on», huomautti lakeija, »että jollei meidän olisi ollut pakko\nvarrota sotaministerin vastaanottoa keskipäivään saakka, ei hänen\nylhäisyytensä lähetti olisi tavannut minua Pariisissa». Tuttavallisesti\nhän pitkitti: »Hänen ylhäisyytensä herttua haluaa siis välttämättä\nlopettaa tämän jutun heti, vai mitä? Eikö meidän pidä samota\nFreiburgiin saakka? Tännekö matka päättyy?»\n\nEntinen Kuninkaallisten rosvojen eversti viittasi tummaan metsänreunaan\npäin vastatessaan: »Kaksikymmentä muskettia viruu äärimmäisten\npensaiden takana, kymmenen kummallakin puolella. Tien molemmilta puolin\nleimahtaa salama.»\n\nEspanjalaisen kasvoilla väikkyi julma hymy hänen lausuessaan julki\nhyväksymisensä.\n\n»Minusta on mieluista kuulla pyssyjen puhetta, jollei niillä vain ole\npurevaa sanottavaa minulle.»\n\n»Mutta meidän täytyy varrota iltaa», jatkoi Gordbuff, »sillä muutoin\ntämä kirottu bretagnelainen saattaa havaita pyssynpiippujen kimalluksen\nlehvien takaa.»\n\nEspanjalainen katsahti taivaalle.\n\n»Varrota iltaa, kun on myrsky tulossa! Minulla on merimiehen silmä\nhuomaamaan myrskyn oireet. Ennenkuin tunti on kulunut, on rajusää\nniskassamme.»\n\nCondor hykersi käsiään.\n\n»Sepä ihmeen hyvä! Vaikka miehemme laukaisevat aseensa umpimähkään,\nei se voi olla onnistumatta. Sen tehtyämme täytyy kunkin pitää huolta\nitsestään, ja ruumiit jätetään keskelle tietä, jotta se, joka ne\nlöytäneekin, pitää syypäänä ryöväri Videgoussetia, joka on näiden\nseutujen vitsauksena.»\n\n»Suo anteeksi», keskeytti lakeija, höristäen korviaan, »sanoit\n'ruumiit' — otaksuttavasti se oli kielen kompastus. Tarkoituksesi oli\nkai sanoa 'ruumis'.»\n\n»Juuri niin», oikaisi Gordbuff erehdyksensä, mutta purren huultansa.\n»Ratsastajan ruumis ja hevosen ruho — sitä tarkoitin, sillä eläin\ntuskin säilyy osumitta sellaisessa kuulasateessa. Mutta minun pitää\nkiiruhtaa väijytyspaikalle. Tuo kirottu miekkonen tuntee minut meidän\nkeskemme Saumurin maantiellä sattuneesta kahakasta ja Pariisissa\nsuorittamastani hyökkäyksestä, eikä hän mitenkään saa tulla nyt tänne\nalas, sillä hän tuntisi minut heti.»\n\n»Maltahan, vielä sana! Laita niin, ettei ainoakaan luoti lähde minun\nsuunnalleni, koska olen kerkeä vastaamaan luonnossa. Muista, että\nratsastan ihan hänen kintereillään, enkä halua _tuhoisaa hairahdusta_\npilalla tai edeltäpäin harkitusta muistamattomuudesta.»\n\n»Miten saatat sellaista ajatella, rakas kumppani?»\n\nTaivas alkoi todella mennä pilveen. Vinhasti kiitävät myrskyjuovaiset\nhöyryrykelmät saivat aikaan sekasortoisen valon ja varjon vaihtelun.\nValon täten kerran pimetessä ei Esteban voinut eroittaa petollisen\nkavalaa aikomusta, joka kiilui seikkailijan huulilla ja silmissä kuin\nkäärmeen suomus hänen sanoessaan:\n\n»Määräykset miehilleni antoi herttua. Siis ei mikään erehdys ole\nmahdollinen, ja me panemme ne toimeen.»\n\nTällä välin Joel yläkerrassa kirjoitti. Hänen kynänsä juoksi nopeasti,\nja hän oli tuskin tietoinen siitä, kuinka myöskin aika riensi. Hän\npuheli rakkaalle Aurorelleen, jonka hän näki edessään ja jonka hän\nodotti kuulevansa puhuvan. Mustuneilla paperiarkeilla oli lause:\n»Minä rakastan sinua» usein toistettuna. Mutta oli aika lopettaa; hän\ntaivutti kirjeensä laskoksiin ja kirjoitti osoitteen.\n\n»Kuinka kauan heiltä kuluukaan!» mutisi hän. »Kuinka pimeäksi\nonkaan käynyt», lisäsi hän, hiukan kummastellen. »Saattaako olla jo\niltahämärä, vai onko tulossa paha sää?»\n\n»Ohoo!» huudahti hän itsekseen. »Tämä on kummallista!»\n\nTiessä oli taive, ennenkuin jouduttiin pajan kohdalle. Toiselta puolen,\nsieltä, mistä matkalaisemme olivat saapuneet, se toi kaupungista;\ntoisella puolen se vei Bondy-metsään, joka oli muutamien satojen\naskelien päässä ja jonka lävitse heidän täytyi kohta mennä. Huoneen\nikkunasta näkyivät metsän liepeet, ja koneellisesti chevalier tarkasti\npensaikkoa. Kimppu auringonsäteitä paistoi vinosti savenharmaiden\npilvien lomitse, jättäen talon varjoon, mutta toisaalta valaisten\ntiheikköä ja tunkeutuen jonkun matkaa lehvistön sekaan. Siitä johtui,\nettä katselija oli näkevinään pensaikossa miehiä ja kirkkaita\npisteitä, ikäänkuin valon heijastusta kiilloitetusta metallista.\nEdelleen tähystäessään, mutta pysytellen piilossa, Joel saattoi laskea\nparikymmentä hahmoa, kymmenen kummallakin puolen tietä.\n\n»Vietävä! Tämähän näyttää väijytykseltä», mietti hän.\n\nSamassa ilmestyi kimaltelevien täplien sekaan mies, joka heilautti\nkättänsä, pannen ne häipymään näkyvistä. Ilmeisesti hän oli huomannut\nhairahduksen ja halusi korjata sen, ennenkuin hänkin katosi lehtoon.\n\n»_Mordieu!_» jupisi bretagnelainen. »Jollen olisi murskannut sitä\nGordbuff-roistoa Célestin-laiturin luona, niin vannoisin hänen olevan\ntäällä järjestämässä tätä pikku yritystä.»\n\n»Mutta kenelle tämä on tarkoitettu?» Lausuessaan tämän kysymyksen\nitsekseen nuorukainen kuuli Pariisiin vievältä tieltä hevoskavioiden\nkapsetta. Taipeen tähden tulijat eivät voineet nähdä tiheikköä\nennenkuin sivuutettuaan pajan. Sitäpaitsi aurinko ei nyt paistanut, ja\nkoko taivas oli yhtenä ainoana tummanharmaana pilvirykelmänä. Tuuli\nnostatti tomupyörteitä, ja isoja sadepisaroita alkoi tipahdella maahan.\n\nÄäni lähestyi nopeasti, ja pian sujahti kaksi ratsastajaa pajan ohitse\ntäyttä laukkaa; heidän ratsunsa olivat vaahtoiset ikäänkuin huimasta\nratsastuksesta. Toisella heistä oli epäilemättä parempi hevonen,\nsillä hän oli kolme tai neljä ratsunpituutta toisen edellä. Molemmat\nriensivät edelleen välittämättä sateesta ja tomusta, joka pyrki\nsokaisemaan heitä.\n\nTuskin he olivat kääntyneet tien mutkasta, kun jo lehvistössä\npiileksivät miehet alkoivat liikkua, ja Joel näki heidän siirtyvän\neteenpäin päästäkseen pyssynkantomatkalle.\n\n»Mitä nyt?» mutisi hän. »Saattavatko nuo sotaiset valmistukset olla\nminua tai noita miekkosia varten? Kummassakaan tapauksessa en voi\nsallia mitään pahaa aavistamattomien miesten joutua surmaavaan ansaan.»\nHän huusi heille kovasti, mutta hänen äänensä häipyi myrskyn kohinaan,\nja tuokiossa ratsastajat olivat ehtineet pois äänenkantamalta.\n\nUrhea chevalier syöksyi alas portaita, kiljuen:\n\n»Ratsumme — tuokaa ratsumme — vikkelästi!»\n\nNe seisoivat valmiina pajan edustalla. Niiden lähellä oli Esteban\nkasvot vääntyneinä raivosta, mitä hänen isäntänsä ei kiireessään\nhuomannut.\n\n»Hitto nuo syrjäiset vieköön!» mutisi espanjalainen. »Lurjuksemme\nerehtyvät luulemaan heitä meiksi ja ampuvat heidät tämän vastaleivotun\nritarin sijasta.»\n\nJoel oli ponnahtanut satulaan ja karjui: »Täyttä vauhtia ja miekka\npaljaana! Meidän täytyy pelastaa nuo matkamiehet tai ainakin auttaa\nheitä.»\n\nMutta hänen painaessaan kannukset ratsunsa kupeisiin pamahti useita\nlaukauksia. Siitä huolimatta chevalier lähti kiitämään suitset\nhampaissa, miekka ja pistooli käsissään. Lakeija seurasi häntä samaa\nvauhtia.\n\n»Nähtävästi minun on pakko ampua luoti hänen takaraivoonsa», mietti\nEsteban, ojentaen kätensä pistoolinkoteloitaan kohti.\n\nMutta muutamia harhaluoteja surisi heidän ympärillään, muistuttaen\nkiukkuisia ampiaisia, ja Aramiksen palvelija päästi tuskaisen\nparahduksen; luoti oli murskannut hänen oikean käsivartensa likeltä\nrannetta, ja toinen luoti oli uponnut hänen kurkkuunsa. Ohjaamattomana\nhänen säikähtynyt hevosensa kiidätti häntä isännän jäljessä, joka\nsyöksyi metsään kuin tuulispää.\n\nJonkun matkan päässä metsänlaidasta virui luonnollisten pensasaitojen\nvälissä pitkänään kaksi veristä ruumista, joiden vierelle Joel vaivoin\npysähdytti ratsunsa. Heistä vuotaneeseen verilammikkoon putosi Esteban\nsuinpäin ratsunsa seisahduttua äkkiä, sillä hevosta kammotti veri ja\nruudinhaju.\n\nNuo kaksi tuhoon joutunutta olivat saaneet osakseen Portoksen\npojalle aiotun yhteislaukauksen. Toinen heistä virui haavoittuneen\nratsunsa alla. Toinen hevonen kiiti eteenpäin metsässä, joka alkoi\nkäydä hiljaiseksi ikään kuin siellä ei olisi taaskaan ollut ketään.\nMutta jonkun matkan päästä kuului järjestymättömän ratsastajajoukon\nloittonevaa kaviontöminää. Siellä Gordbuffin joukkue noudatti\nmääräystä, että jokaisen piti poistua oman mielensä mukaan.\n\nJoel sitoi ratsunsa kiinni puuhun ja tarkasti vainajia, ennenkuin\nryhtyi hoitamaan kuolevaa, tuntien omaa palvelijaansa kohtaan\nniin vähän harrastusta, ettei hän itsekään osannut sitä selittää.\nTuntemattomat olivat toivottomassa tilassa; toinen oli saanut surmansa\nheti kuin salaman iskemänä, ja toinen oli täynnä reikiä kuin seula.\nLopetettuaan tämän tehtävän nuorukainen näki Estebanin tulleen jälleen\ntajuihinsa ja omituisesti silmäilevän ruumiita vahingoittumattoman\nkäsivartensa kyynärpään varassa.\n\n»Oivallan», mutisi hän välittämättä siitä, kuultiinko hänen sanansa\nvai eikö niitä kuultu; »jos olisin ratsastanut tänne isännän jäljessä,\nkuten minun olisi pitänyt tehdä, olisin saanut ruumiiseeni koko tuon\nlyijykuuron kahden luodin sijasta — jotka kovaksi onneksi, pelkään,\ntekevät saman tehtävän. Oli annettu määräys surmata palvelija, samalla\nkun isäntäkin; tai sitten Gordbuff koetti päästä eroon kilpailijasta,\njoka oli esteenä hänen pyrkiessään nauttimaan hänen ylhäisyytensä\nsuosiosta. Olkoonpa sen laita miten tahansa, opetus tuli niin myöhään,\nettä minä en siitä hyödy. Mutta voin hankkia puolestani koston», lisäsi\nhän, rypistäen otsaansa pahaenteisesti.\n\nJoel nosti hänet istumaan ja asetti hänet puun varaan. Hänen\nhaavastaan oli lakannut vuotamasta verta ulospäin, mutta hän piti\nvahingoittumatonta kättänsä sen kohdalla ikäänkuin olisi ollut\ntukehtumaisillaan. Kalmanhikeä valui hänen sinertävän harmaalla\notsallaan, hänen silmäluomensa painuivat kiinni vastoin hänen tahtoaan,\nja punaista kuohua vaahtosi hänen suunsa ympärillä.\n\n»Juotavaa!» uikutti hän.\n\nJoel otti satularepustaan viinipullon ja vei sen haavoittuneen luokse,\njonka pää huojui ja hampaat kalisivat pikarina käytettyä tulppakoteloa\nvasten; mutta hänen onnistui nielaista suullinen.\n\n»Pyhimykset teitä palkitkoot!» ähkyi hän.\n\n»Olkaa rohkea!» kehoitti hänen isäntänsä. »Ratsastan pajalle tai kannan\nteidät sinne.»\n\nIroninen hymy häivähti lakeijan huulille.\n\n»Älkää tehkö mitään — kaikki on ohitse — minun tilini on tehty.»\n\nHänen silmänsä avautuivat verkalleen, ja hänen epävarma katseensa\nharhaili surmannäyttämöllä; hänen tuhonsa muiston kiihoittamana\nse äkkiä sai pian häipyvän kiillon. »Luotan siihen, että kostatte\npuolestani. Oi, kunpa saisin luokseni papin, ennenkuin kuolen — mutta\nse on mahdotonta täällä. Koska täällä ei ole ketään muita, saatte te\nkuulla tunnustukseni, josta voitte hyötyä pelastaaksenne itsenne —»\n\n»Te houritte! Miten pelastaisin itseni?»\n\n»Tämä väijytys oli tähdätty teitä ja minua vastaan — se Gordbuff-konna\nei olisi säästänyt omaa rikostoveriaan.»\n\n»Sanoitteko Gordbuff? Hänet siis näinkin. Onko se maantierosvo\nmuuttunut salamurhaajaksi?»\n\n»Hän on verivihollisenne — eikä olekaan ainoa — ja toiset ovat\nmahtavampia ja taitavampia. He lähettivät teidät Freiburgiin\npäästäkseen teistä eroon — he tahtoivat tappaa teidät, jotta ette\ntulisi takaisin.»\n\n»Mutta minkä tähden? Kuka toivoo kuolemaani?»\n\n»Kaikki pyörii ympärilläni», jupisi heikkoneva haavoittunut. »Sydämeni\nraukeaa voimattomaksi. Laupeuden tähden antakaa minulle juotavaa!»\n\nJoel ojensi jälleen hänelle viiniä, ja hänen nieltyään muutamia tippoja\nlevisi hänen poskiinsa hieman punaa.\n\n»Oi», äänsi hän, ehättäen jatkamaan ikäänkuin peläten ratkaisukohdan\nkeskeyttävän hänen paljastuksensa, »kuunnelkaa nyt ja painakaa\nmieleenne nämä sanat ja tiedot, jotka teille ilmoitan. Nuo miehet\nkaatuivat meidän sijastamme, mutta kuten näette, minä olen merkitty.\nIsäntäni, Almadan herttua, on ostanut Marlyn metsän laidasta\nkesähuvilan, joka ei ole kaukana kuninkaan palatsista. Sen talon\nparhaassa huoneessa, takasta vasemmalle, on salaovi, joka avautuu, kun\npainetaan laudoitukseen piilotettua pronssinappulaa. Siitä päästään\nmaanalaiseen käytävään, joka on palatsin yhteydessä, päättyen kuninkaan\nhuoneistoon.»\n\n»Mutta minkätähden kerrotte minulle tästä?» kysyi Joel. »Mitä se minuun\nkuuluu?»\n\n»Näen, ettette käsitä», huohotti haavoittunut vaivaloisesti. »Luulette\nminun olevan sekaisin, hourivan ja puhuvan tolkuttomia — mutta olette\nväärässä — ajatukseni ovat selvät, ja myöhemmin ymmärrätte minua. Tätä\nsalaista tietä teidän pitää käyttää ehtiäksenne ajoissa, joutuaksenne\nennen kuningasta ja estääksenne —»\n\n»Jatkakaa, jatkakaa! Estääkseni?»\n\n»Estääksenne sen juonen toteutumisen, josta kuulin sovittavan.»\n\nHänen hengityksensä oli käynyt raskaaksi, katseensa hämäräksi, ja hän\nojensi kättänsä päänsä retkahtaessa taaksepäin.\n\n»Vielä juotavaa!» ähkyi hän. »Minä kuolen.»\n\nJoel ojensi tällä kertaa pullon, mutta sen tuskin ehdittyä koskettaa\nespanjalaisen huulia sysäsi tämä sen niin rajusti taaksepäin, että se\nputosi sammalikolle, ja kuoleva äänsi käheästi:\n\n»Ei, mielisittekö lähettää minut humalaisena Luojani eteen?»\n\nHänen piirteensä herpautuivat hirvittävän nopeasti; hänen ylöspäin\nkäännetyt silmämunansa puolittain katosivat levällään olevien luomien\ntaakse; hänen sieraimensa painuivat kokoon, ja hänen huulilleen\nkohonnut vaahto muuttui kellertäväksi.\n\n»Mitä tämä kaikki merkitsee?» tiedusti bretagnelainen, kumartuen hänen\npuoleensa. »Vastatkaa minulle! Millaista juonta kuulitte punottavan?»\n\n»En tiedä — en muista enää. Kaikki on pimeätä, ja aivoissani tuntuu\nkello soivan. Mutta sitä käytävää vartioidaan. Gordbuff murhamiehineen\nsijoitetaan estämään sisäänpääsyä. _Caramba!_ Murskatkaa heidät,\nkuten he tekivät noille kahdelle, ja myöskin iäkäs päämies! Voi!»\nKuoleva painautui taaksepäin ikäänkuin tunkeutuakseen puuhun, jota\nvasten hän nojasi. »Hän se on tulossa, uhkaava valkoparta! Hän tulee\nkuristamaan minut, jotta en voisi tunnustaa!» Hän kohosi puunrungon\nvarassa ylemmäksi ikäänkuin vastustaakseen tai paetakseen haamua; hänen\nsilmänsä laajenivat ankarasta kauhusta, ja hänen vahingoittumaton\nkätensä kynsi taaskin hänen kurkkuaan.\n\n»Hän on tarttunut — hän kuristaa minua!» Kuolevan iho muuttui\ntuhanväriseksi; hänen turvonneesta kurkustaan lähti käheätä korinaa, ja\nhänen suustansa pursunnut kuohu oli tummanpunaista.\n\nJoel tarttui häneen kiinni, sillä hän olisi kaatunut.\n\n»Vielä kerran, pyydän teitä, puhukaa! Rukoilen teitä tahdon tietää —»\n\nMutta lakeijalta ei lähtenyt vastausta, hänen päänsä painu nuokuksiin\nrinnalle, hän oli kuollut; haavasta oli vuotanut verta sisäänpäin, ja\nhänen viimeiset sanansa tukahtuivat.\n\nTällä välin myrsky oli äkkiä tyyntynyt; viimeinen tuulen puuska\noli puhdistanut taivaan, ja päivä paistoi kirkkaasti ja leppeästi.\nJoel loi viimeisen katseen kammottavaan taistelukenttään; molempien\nrosvojen kasvoilla hän näki halpamielisen ilmeen, jota kuolema ei\nollut lieventänyt, mutta hän ei aavistanut heidän olleen markiisitar\nde Montespanin kätyreitä, palkattuja ajamaan häntä takaa ja viemään\nmarkiisittarelle medaljongin, johon sulkemastaan, markiisittaren\nkirjoittamasta, rikollisuutta todistavasta paperista Pierre Lesage\noli toivonut tyttärensä saavan suojelusaseen. Ansaitakseen palkkionsa\nolivat Gordbuffin entinen luutnantti ja hänen kumppaninsa lähteneet\nviipymättä ihmismetsästykselleen. He eivät olleet säästäneet kannuksia\nsaavuttaakseen nuoren chevalierin ja olivat pinnistäneet niin tiukasti,\nettä olivat sujahtaneet ahdistettavansa edelle ja saaneet ruumiiseensa\nheitä paremmille tarkoitetut musketinluodit.\n\nJoel lähti noutamaan pajasta apua, mutta peläten, että hänen\nosallisuuttaan konnantyössä epäiltäisiin, oli arvoisa seppä jättänyt\ntalonsa tyhjilleen. Nuoren miehen oli sentähden pakko jättää ruumiit\npaikalleen ja viedä molemmat ratsastajatta jääneet hevoset muassaan\nVitryn viranomaisille, ja siellä hän selosti tapahtuman poliiseille.\nAllekirjoitettuaan lausuntonsa kuninkaan sanansaattaja lähti jatkamaan\nmatkaansa verisen kohtauksen vaivatessa hänen mieltänsä vähemmin kuin\nEstebanin kummallisen ja epätäydellisen paljastuksen.\n\nTulisiko se ottaa vakavalta kannalta vaiko pitää sitä elämän ja\nkuoleman väliasteeseen liittyvän aivohämäännyksen luomina mielikuvina\n— sellaisen mielen harhailuna, joka kuolemantuskissa on menettänyt\nyhtenäisyytensä ja täyttynyt luonnottomilla kuvilla? Piilikö mitään\nviimeisissä sanoissa, joiden arvoituksellista merkitystä kuoleva ei\nehtinyt selittää?\n\nMitä saattoi merkitä kaikki tämä salaperäinen: salaovi, väijyksissä\nolevat salamurhaajat, kesähuvila, kuninkaan palatsi? Keitä olivat ne\nmahtavat ja taitavat vihamiehet, jotka uhkasivat nuoren chevalierin\nhenkeä ja olivat jo kerran iskeneet niitä, jotka olivat sattumalta\njoutuneet heidän uhriensa sijalle? Mikä oli syy, ja mikä oli tarkoitus?\n\nAlmadan herttua ei voinut olla se »iäkäs mies», jota espanjalainen oli\nniin kamalasti pelännyt lähtöhetkellään. Herttua olisi voinut sallia\nhänen mädätä Bastiljissa, mutta olikin tehnyt hänestä onnellisimman\nrakastuneista, yhdistämällä hänet neiti du Tremblayhin.\n\nKuningas ei voinut olla vihamies. Hänen tarvitsi vain rypistää otsaansa\nvapautuakseen vaarallisesta taikka vain vastuksellisesta alamaisesta.\nChevalier de Locmarian tapauksessa hänen ei olisi tarvinnut sekaantua\noikeuden kulkuun; mutta hän oli ollut suurenmoinen ja hyväntahtoinen ja\nsuonut armon. Millä tavoin sitäpaitsi alhainen maalaisjunkkari olisi\nsaattanut loukata kaikkein kristillisintä kuningasta tai suututtaa\nEspanjan katolisen majesteetin lähettilästä? Tarpeetonta on mainita,\nettei tämän rehellisen nuorukaisen mieleenkään johtunut, että Aurorella\noli jonkunlainen osuus häntä vastaan punotuissa suunnitelmissa. Kuoleva\nlakeija ei ollut hiiskunut mitään tästä nuoresta naisesta. Niinpä äsken\nvihitty aviomies oli syvästi ymmällä. Hän oli pahasti hämmennyksissä\nsaapuessaan Nancyyn, jossa hänet saavutti kaksi kirjettä, tuoden\nhuojennusta hänen päärukalleen; hänen oli pakko pysähtyä sinne\nlepuuttaakseen ratsuaan. Toinen kirje oli _häneltä_.\n\nAurore alkoi jo maltittomasti toivoa sydämensä valtiaan paluuta.\nHän oli kuningattaren palveluksessa Saint Germainissa, ja hänen\nkuninkaallinen emäntänsä osoitti joka päivä yhä enemmän ystävällistä\nhyväntahtoisuutta häntä kohtaan. Hänen kumppaninsa tuntuivat pitävän\nhänestä. Ne, joita tuossa tuhlaavaisessa ja epäsäännöllisessä\npiirissä nimitettiin »viisaiksi», osoittivat hänelle huomaavaisuutta\nja kunnioitusta. Kuningas oli syventynyt Nimwegenin tärkeisiin\nneuvotteluihin. Hän kävi puolisonsa huoneistossa harvoin. Kirjoittaja\nlisäsi, ettei hän ollut ollenkaan nähnyt markiisitar de Montespania,\nkun hän taas usein kohtasi leskirouva Scarronin, joka asui Pecqissä\nkuninkaallisten hoidokkiensa kanssa.\n\n»Hän on ystävä, jota pidän yhä suuremmassa arvossa. Tarvitseeko minun\nmainita sinulle, että sinä olet kaikkien keskustelujemme aihe? Ja nyt\nhän koettaa lohduttaa ja vahvistaa minua ja elvyttää luottamustani\ntaivaan siunaukseen sekä tulevaisuudentoivoani, kun ajatukseni\nkarkaavat luotani kaukaisille maanteille etsimään sinua piirityksen\nkauhujen ja hyökkäysjoukkojen vimman keskeltä, — kuolleiden ja\nhaavoittuneiden seasta! Oi, rakas, urhea Joelini, pidä huolta itsestäsi\nhänen tähtensä, joka ei päästä hetkistäkään kulumaan muistamatta\nolevansa vaimosi! Ole varovainen, kuten olet uljas! Varjele henkeäsi,\nkuten minun pitäisi varjella kunniaasi!»\n\n»Kuinka hän minua rakastaakaan!» ihasteli lukija. »Ja kuinka todella\nhän ansaitseekaan rakkauteni!»\n\nHän suuteli paperia riemun hurmiossa.\n\nToinen kirje oli leskirouva Scarronilta. Hän vakuutti kirjeen\nvastaanottajalle Auroren saavan osakseen ihailua vilpittömyytensä,\nluonteensa ylevyyden ja pahetta ja turmelusta kohtaan osoittamansa,\navoimen vastenmielisyyden vuoksi.\n\n»Kuningas, jonka luottamusta minulla on ollut kunnia nauttia siitä\nalkaen, kun siirryin lähemmäksi Saint Germainia, on tuontuostakin\nminulle huomauttanut, ettei kukaan kuninkaan hovikunnan nainen\nansaitse paremmin niitä arvonannon ja myötätunnon osoituksia, joita\nkuningatar hyväntahtoisuudessaan hänelle suo. Aurore on teidän, hyvä\nystävä, samalla tavoin kuin pappi on omistettu taivaalle. Teidän pitää\nolla samanlainen häntä kohtaan. Muuten pidän lupaukseni ja hoivailen\ntätä moitteetonta enkeliä yhtä huolellisesti kuin minulle uskottuja\nkuninkaan jälkeläisiä.»\n\nNäiden molempien kirjeiden sanat olivat Joelille palsamia. Ei\nkummassakaan ollut mitään tietoja Almadan herttuasta. Selvästikin\nolivat kuoleman tuskat ja kuume sekoittaneet Estebanin järjen hänen\npahan omantuntonsa ollessa kuohuksissa.\n\nNiinpä matkamiehemme lähti jälleen taipaleelle sekä pää että sydän\nvapautuneina häntä tukahduttaneesta painostuksesta.\n\nTiet olivat käyneet vaivaloisiksi, sillä niihin oli uurtunut syviä\npyöränjälkiä, kuljetettaessa tykistöä, muun muassa, kuten hän ilokseen\nkuuli, uusia sotakoneita, bombardeja, joiden keksijä Friquet oli ja\njoiden väitettiin olevan merkkinä suuren hyökkäyksen alkamisesta\nFreiburgia vastaan. Sitäpaitsi tiet olivat vaarallisia, koska niillä\nliikkui paljon rosvoja, molemmista armeijoista eksyneitä ja karanneita\nsotilaita, jotka saalistivat omaksi hyödykseen ja verottivat Vogesien\nkaikkia asukkaita. Mutta chevalier olisi mieluummin uhmaillut\nkokonaista komppaniaa näitä maantieritareita kuin ratsastanut\nmielessään ne synkät ajatukset, jotka olivat kiusanneet häntä,\nennenkuin hän sai kirjeet.\n\nSää, joka lähtöhetkellä oli ollut kirkas, kävi pilviseksi hänen\nsaapuessaan Schwarzwaldin seudulle, ja metsässä oli pimeätä kuin\nsäkissä. Hänen ratsastettuaan erään laakson poikki kohosi hänen\nedessään kunnas, jonka hämyistä lakea peittivät tummat mäntyrykelmät.\nSieltä loisti tuli, niin paljon laajempi mökkien kynttilöitä, että Joel\narveli sen näkyvän sotilaiden kokoontumispaikasta tai majatalosta.\n\nTämä hänen jälkimäinen olettamuksensa oli kohdalleen osunut, sillä\n»Keitetyn ravun» kilvestä ja yleisvaikutelmasta hän oivalsi joutuneensa\nsellaisen vaatimattoman majatalon edustalle, jotka myöhempinä aikoina\novat hankkineet tälle seudulle ravintolamaan nimityksen.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nMajatalon tyttö\n\n\nSiitä huolimatta, ettei ketään ollut näkyvissä Joelin saapuessa\npihalle, hän laskeutui ratsailta sisältä kuuluvien äänien nojalla\nvarmana siitä, ettei talo ollut tyhjä, ja sidottuaan hevosensa seinään\nkiinnitettyyn renkaaseen hän astui rohkeasti sisälle.\n\nTalossa oli huone, jonka perällä oli portaat, keskellä pöytä ja takassa\npaistumassa joitakuita lihakimpaleita ja kiehumassa rapuja.\n\nIkkunan ääressä istui kookas, jäntevä mies puhdistamassa sellaista\npitkäpiippuista lintupyssyä, jollaiset kelpaavat millaisen riistan\nampumiseen tahansa. Ennenkuin Kaspar Braunista tuli majatalonpitäjä,\noli hän ollut sotilaana kolmikymmenvuotisessa sodassa, ja nyt hän\noli hartaan uskollinen keisarilleen ja isänmaalleen. Ranskalaisten\ntunkeuduttua maahan hänen uskollinen mielensä kuohahti avoimesti\nvastarintaan, vaikka toisaalta hänen hyvä ruokansa ja vierasystävyyden\npyhät lait, joiden turvissa hän oli usein suoriutunut, olivat\nhankkineet hänelle eräänlaisen koskemattomuuden. Hänen ikänsä riitti\nperusteeksi, mutta hänen päivänpaahtamat kasvonsa, joista uhkui\ntalttumatonta tarmoa, sekä melankolinen vakavuus, joka on luonnon\nyksinäisyydessä oleilevien miesten ominainen piirre, eivät olleet\nmonien vuosien aiheuttaman heikkouden merkkejä. Vihreäverkaisten\nliivien ja housujen, metsänvartijan asun, päällä hänellä oli\nvuohennahkainen takki, jossa oli karvapuoli sisäänpäin; hänen\npitkät, hirvennahkaiset säärystimensä olivat tiukasti hihnoitetut\nrautapiikkisten kenkien yläpuolelle, ja hänen vyössään riippui\nmetsästyspuukko. Hänen noustessaan tervehtimään vierasta huokui hänestä\nsamanlaista hillittyä kiukkua kuin bulldogista, joka ei voi purra,\nkoska sillä on kuonokoppa.\n\n»Miten saatan teitä palvella, monsieur?» kysyi hän, kumartaen ja puhuen\nsaksansekaista ranskankieltä, yleistä rajaseudulla, jossa molempien\nvaltakuntien armeijat niin usein kohtasivat toisensa.\n\n»No, monella tavoin, hyvä metsänasukas», vastasi chevalier hilpeästi.\n»Tarvitsen majapaikkaa ja ruokaa itselleni sekä suojaa ja rehua ovella\nseisovalle ratsulleni. Otaksuttavasti voi illallisen saada?»\n\nVanha metsänvartija hymyili tuikeasti.\n\n»Ei mikään ole nyt mahdotonta rajaseudulla, jos on rahaa eikä ole\nkiire.»\n\n»Aika on teidän vallassanne, ja koska olen välttänyt maantieritarit, ei\nminun tarvitse välittää kuluista.»\n\n»Nouse ylös, sinä pariisilaishomssu!» karjaisi Braun. »Mene viemään\ntämän herran hevonen talliin ja tule joutuin takaisin laittamaan\nruokaa!»\n\nTämä lausuttiin saksaksi, mutta vieras oli jo ehtinyt saada hieman\nhajua tästä kielestä, ja puheen tulos selvitti hänelle sen merkityksen.\nHänen hämmästyksekseen nousi takalta pitkänään ollut hahmo, jonka\nolemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan, mutta hän ei päästänyt\nkuuluville melkein huulilleen päässyttä huudahdusta, kun tämä nainen\nsaksalaisen sijoittaessa pyssyään seinään kiinnitettyyn telineeseen vei\nsormensa varoittavan merkitsevästi suullensa. Hän oli pieni ja pirteä,\nhän esiintyi ujostelemattomasti, vilkkaasti ja rauhattomasti, ja hänen\nnenäkkäät, selvästi rahvaanomaiset kasvonsa ilmaisivat hänet Pariisin\ntyttäreksi. Maalaisasussaan hän muistutti reiniläisten majatalojen\niloisia tyttöjä.\n\n»Tuolla on astiassa raikasta vettä», huomautti isäntä, jörösti\nosoittaen peräpäähän. »Halunnette huuhdella maantien tomun pois\nitsestänne. Ja jos varuksenne ovat vastuksina, olen valmis irroittamaan\nne.»\n\nBraun tarkoitti vieraan miekkaa ja ratsupistooleja, jotka Joel oli\ntuonut sisälle, pistettyään ne vyöhönsä.\n\n»Paljon kiitoksia, hyvä ystävä», vastasi nuorukainen, yhä hymyillen.\n»Olen tottunut näihin esineihin, eivätkä ne minua vaivaa.»\n\nToinen näytti harmistuneelta, mutta puhui perin rauhallisesti: »Aivan\nkuten haluatte, monsieur. Koska en siis osaa mitenkään palvella teitä,\nsallikaa minun mennä noutamaan viiniä!»\n\nHän poistui huoneen toiseen päähän, nosti lattialuukun auki ja\nlaskeutui lyhyitä tikkaita myöten kellariin. Hänen tuskin kadottuaan\ntyttö palasi; mutta pelosta hän ei nähtävästi uskaltanut virkkaa\nmontakaan sanaa vastatulleelle, johon hän seisahtuessaan puhaltamaan\ntulta vireille loi omituisen katseen ikäänkuin sanoakseen: »Olkaa\nvaruillanne! Meitä pidetään silmällä.»\n\nKuluttaakseen aikaa ja ollakseen jotakin tekevinään ranskalainen oli\nkatselevinaan karkeatekoisia painokuvia, joita oli kiinnitetty seinään\nlieventämään rappauksen yksitoikkoisuutta. Ne olivat suurimmalta\nosaltaan pyhimysten ja taistelujen kuvia.\n\n»Mitähän kaikki tämä outo vastaanotto saattaa merkitä?» aprikoi hän.\n»Saksalainen isäntä ja ranskalainen palvelijatar, joka ei varmastikaan\nole hänen vaimonsa eikä tyttärensä, mutta pelkää häntä ikäänkuin olisi\njompikumpi.»\n\nTällävälin mies oli palannut ja laskenut kaksi pulloa reiniläistä\nviiniä pöydälle, jolle nainen levitti liinan ja toi kaksi metsäkukilla\ntäytettyä poslinimaljakkoa, viipaleen kylmää kaurispaistia ynnä\nmarjahilloketta, jänispiirakan, leikeltyä savustettua makkaraa sekä\nkiilloitetun tinapikarin. Puuhaillessaan pöydän ääressä hän merkillä\nilmoitti Portoksen pojalle, että tämän sopi juoda pelkäämättä.\nSenjälkeen hän palasi palamaan virinneen tulen ääreen, näppärästi\npaistaen munakkaan ja nostaen vadille jonkun aikaa padassa olleen\nkaninin.\n\nTunnettuaan näiden ruokalajien tuoksun ja katseillaan ahmittuaan\npöydälle jo järjestettyjä kylmiä lisäruokia sankarimme viskasi hattunsa\ntuolille ja huudahti: »Pöytään!»\n\nBraun loi äkäisen katseen naiseen ja ärähti: »No, etkö näe, että herran\naseet ovat hänen vastuksinaan?»\n\nTämä aikaisempaan puheenaiheeseen palaaminen ärsytti vierasta, joka\ntokaisi kiukkuisesti: »Älkää huoliko! Opettelen parhaillaan sotilaaksi\nja koetan totuttautua syömään ja juomaan täydessä asussani.»\n\n»Monsieur on siis sotilas?» virkkoi majatalon isäntä, koettaen saada\nääneensä viattomamman soinnun kuin kokeneemmasta korvasta olisi\nkuulostanut.\n\n»Niin, vaikka tällä kertaa olen oikeammin sanansaattaja, matkalla\nPariisista marski Créquyn luokse.»\n\nAsianlaita oli niin, että hyvän päivällisen miellyttävä vaikutus alkoi\ntuntua, ja sitäpaitsi Joel oli saamaisillaan tehtävänsä suoritetuksi,\neikä hänen mieltänsä edes vihlaissut tämä hänen asiansa liian\navomielinen tunnustaminen riidanalaisessa maassa, jossa kuljeksi sekä\nystäviä että vihollisia.\n\nMajatalonisännän kasvot synkistyivät yhtä paljon kuin oudon\ntarjoilijattaren kirkastuivat, kun vieras kieltäytyi panemasta aseitaan\nsyrjään. Bretagnelainen osoitti, kuinka visainen hänen päänsä oli,\njuomalla pullon omeletin, toisen taas paistin ohessa ja tilaamalla\nkolmannen huuhdellakseen jälkiruuat vatsaansa.\n\nNyt oli ilta, ja valot oli sytytetty.\n\n»Pidättekö siitä viinistä? Se on omaa valmistettani», virkkoi Braun\nentistä ystävällisemmin.\n\n»Se on oikein hyvää. Minä miellyn tähän maahan!»\n\nIsäntä tarjoutui noutamaan lisää viiniä, mutta kun nuoren sotilaan\nkatse samassa osui palvelijattaren silmiin, näki hän varoittavan ilmeen\nnaisen kasvoilla. Epäilemättä hänellä oli tässä oman maansa naisessa\nystävä mahdollisesti vihamielisessä leirissä, ja hän otti varteen\nvihjauksen.\n\n»Mutta se kihoaa päähän», valitti hän, haukoitellen kamalasti. »Olen\nväsynyt ja uninen joko sen tai pitkän ratsastusmatkani tähden.»\n\nIsäntä nousi paikaltaan, otti kynttilän ja sytytti sen päreellä\ntakkavalkeasta.\n\nSaatuaan täten tilaisuuden elehtiä hänen selkänsä takana tarjoilijatar\nastui pari askelta, hoippuen ikäänkuin juuri hän olisi juonut liiaksi\nviiniä.\n\n»Niin», mietti Joel. »Sopeudun näiden vihjausten mukaan; ne merkitsevät\njotakin.»\n\nJa noustessaan ottamaan kynttilää hän horjui ikäänkuin lattia olisi\nhuojunut.\n\n»Mikä on vikana?» kummeksi hän, tarttuen pöytään. »Tekisi mieli luulla,\nettä kunnailla puhaltaa kova tuuli, heilutellen talo-pahaistanne kuin\nlaivaa laineilla. No, sen täytyy johtua kerskumastanne viinistä.\nSaatanallinen juoma — saan tästä päänsäryn, jollen nuku itseäni\nselväksi.»\n\nBraun nauroi hilpeästi.\n\n»Se on mietoa kuin maito», vastasi hän, pistäen kynttiläjalan\nvieraan käteen ikäänkuin estääkseen palvelijatarta saattamasta häntä\nmakuuhuoneeseen. »Uni parantaa teidät. Levättyänne yön kunnollisesti\nette tunne siitä jälkeäkään. Heräätte huomenaamulla virkkuna kuin\nleivonen. Mutta sallikaa palvelijattaren ripustaa ampuma-aseenne\nnaulaan! Kuten näette, pidän minäkin pyssyni seinällä; elämme nyt\nrauhan aikoja, sittenkun ranskalaiset karkoittivat Lotringin herttuan,\nja pistoolinne ovat puhdistetut kuten minun lintupyssyni, kun huomenna\notatte ne vyöhönne.»\n\nTarjoilijatar ravisti salavihkaa päätänsä, ja kun hän kasvot\nlevollisina ojensi kätensä, taputti Joel kohteliaasti häntä leuan alle,\nvirkkaen: »Soso! Se vanha pappi, joka minua opetti, kertoi sievän\ntarinan Marsin sotisopaan pukeutuneesta Venuksesta — mutta hyväinen\naika, päässäni on kaikki sekaisin — vuoteeseen! vuoteeseen!»\n\nHänellä oli liiaksi juoneen miehen veltto ilme kasvoillaan ja\nvalheellinen kiilto silmissään.\n\n»Menkää vain, kunnioitettu vieraani! Kaikki on johtunut vain\nkohteliaisuudesta teitä kohtaan. Menkää suoraan yläkertaan! Siellä on\nainoastaan yksi huone portaiden yläpäässä. Vuode on ikkunan kohdalla.\nHaluatteko vielä jotakin?»\n\n»En, menetin palvelijani matkalla, ja minun täytyy totuttautua\nlaittamaan itseni makuulle omin neuvoin. Hyvää yötä, mestari, ja te,\nsievä neito! Rauha kaikille kurkihirtenne alla majaileville!»\n\nBraun toisti toivotuksen, mutta hautajaisrukouksen sävyyn. Hän\nsuuntasi katseensa naiseen, joka oli vakavan ja vilpittömän näköinen,\nsamalla kun he molemmat kuuntelivat portaissa kompuroivan nuorukaisen\nepäsäännöllisiä askelia. Saavuttuaan portaiden yläpäässä olevalle\novelle Joel potkaisi sen auki, hoippuroi vuoteen viereen ja oli kaatua\nretkahtavinaan sille. Vuode kuului narisevan ja kitisevän harvinaisen\nraskaasta taakastaan, ja pian jymisi ylisillä äänekäs kuorsaus.\nMetsävahdin paahtuneille kasvoille levisi ilkeän riemuinen ilme, ja hän\nmutisi:\n\n»Juovuksissa, väsynyt ja nukkunut. Lintu on häkissä. Sanansaattaja,\nniinkö? Minun pitää puhella Waltonin kanssa tästä, ennenkuin surmaamme\nhänet.»\n\nHän otti pyssynsä seinältä ja pani päähänsä korkean, kotkansulalla\nkoristetun huopahattunsa.\n\n»Madame Thérèse», jatkoi hän hiljaa, mutta tuikeasti, »lähden\ntapaamaan Waltonia. Jos tuo yläkerrassa makaava mies alkaa liikkua,\ntoitota torvella, ja me riennämme avuksesi.» Ylhäällä Joel kuunteli,\nja kuultuaan isännän poistuvan hän nousi vikkelästi vuoteelta; hänen\naskelensa eivät olleet vaivaloiset eivätkä epävarmat, eikä koko hänen\nolemuksessaan näkynyt merkkiäkään juopumuksesta tai väsymyksestä. Hänen\nei tarvinnut olla ennustaja arvatakseen, että vaarassa olivat hänen\nrahansa, hänen tiedonantonsa tai hänen henkensä. Niinpä hän tarkasti\npistoolinsa ja laittoi miekkansa höllälle tuppeen.\n\nJonkun ajan kuluttua hän kuuli kevyitä, mutta arkailemattomia askelia\nportaista ja avasi oven voidakseen vapaasti heiluttaa miekkaansa ja\ntähdätä esteettömästi laukauksensa. Näkyviin tuli nainen, ja Joel\nkäänsi aseensa alaspäin.\n\nYltympäri oli pimeätä, koska hän oli järkevästi sammuttanut\nkynttilänsä, mutta hänen näkönsä oli tottunut hämyyn, ja tytön silmät\nsäihkyivät helmien lailla.\n\n»Olette siis tullut ilmoittamaan minulle jotakin?» alkoi Joel. »Niin\npaljon, että se teille riittää. Meillä on käytettävänämme tunti, koska\nisäntä lähti sovittuun kohtaukseen ja kenties noutamaan apua. Tämän\narvoisan metsänvartijan tapana on juottaa sotilaita ja matkustajia\nhumalaan tappaakseen heidät heidän nukkuessaan. Niin hän palvelee\npuolueensa asiaa ja saa sotaliikkeitä koskevia salaisia tietoja, joista\nhänen paikkaajansa hyötyvät.»\n\n»Minkätähden ette ilmaissut sitä minulle heti, jolloin olisin iskenyt\nhänet kuoliaaksi hänen alkaessaan hautoa katalaa suunnitelmaansa?»\n\nHe olivat nyt käytävässä.\n\n»Koska en ollut varma tuloksesta — Braun on sitkeä sotilasvanhus.\nKuultuaan teidän kuljettavan tiedonantoja hän käsitti teidän olevan\nsuurempiarvoisen kuin tavallisen matkamiehen ja lähti neuvottelemaan\nsellaisen miehen kanssa, joka ymmärtää tällaisia salaisuuksia hyvin.\nHe ovat aikaisemmin ehdottaneet, että koska olen ranskalainen, minun\npitäisi vietellä nuoria upseereja ja siten hankkia tietoja kenraalin\nsuunnitelmista vihollisillemme.»\n\n»No?»\n\n»Sellaista tilaisuutta ei ole tarjoutunut tätä ennen, ja —.»\n\n»Isänmaanrakkaus kaiketi pakottaisi teidät hylkäämään sellaisen\nehdotuksen?»\n\n»En tiedä — se mies, jota kohtaamaan Kaspar Braun meni, on tyranni,\npaha henki. Ettekö ole Pariisissa kuullut puhuttavan La Voisinin ja\nLesagen rikostoverista, johtajasta, jonka onnistui paeta oltuaan vähän\naikaa pidätettynä — 'Englantilaisesta', 'Kirjailijasta' — lukuisten\nrikosten alkuunpanijasta?»\n\n»Tunnen Pariisia vain vähän, mutta kuulin jotakin tästä\nmyrkytysjutusta.»\n\n»Tuonnempana selostan teille, millainen mies hän on; riittää se, että\nhän on läpikotaisin roisto, joka ei tarvitsisi sitä kiihoketta, että\nkuljetatte tiedonantoja, liittyäkseen Kaspariin surmaamaan teidät\nvuoteeseenne. Tultuaan luokseni Pariisista, josta olin paennut, hän\nmainitsi minulle, että hänen täytyi hankkia tärkeitä tietoja myydäkseen\nne prinssi Kaarlelle ja saadakseen tältä suojelusta, turvaa ja rahaa,\nvoidakseen siten tyydyttää kamalaa kunnianhimoaan.»\n\n»Se lurjus on siis rakastajanne?»\n\n»Kiduttajani — elävä jäte entisyydestä, jonka muisto väikkyy edessäni\nloimuavana tulena. Kohtalo on kahlehtinut meidät yhteen kuin kaksi\nkaleeriorjaa. Kenties rakastin häntä aikoinani. Nykyisin alistun\nhänen tahtoonsa — minun on pakko palvella häntä, mutta vihaan häntä.\nÄlkää kuitenkaan minusta välittäkö!» jatkoi hän, vetäytyen likemmäksi\nJoelia, joka kohosi hänen yläpuolelleen portailla. »Toistan, että\nmajatalonisäntä palaa pian muassaan Walton tai joku toinen. Näissä\nrajaseudun kylissä on runsaasti sotilaskarkureita, jotka kultakolikko\ntekee murhamiehiksi. Tarpeen tullen Walton taivuttaisi Braunin, jossa\non jonkun verran inhimillistä heikkoutta, yhtymään metsässä viliseviin\nsotarosvoihin ja kyläläisiin.»\n\n»Tulkoot!» murahti nuorukainen, läimäyttäen kädellään miekkansa kahvaa\nja tehden riemuisan, pelottoman eleen.\n\n»Niin, uskon teidän puolustavan itseänne pariakymmentä ja useampaakin\nhätyyttäjää vastaan, mutta metelin hälyn kutsumana saattaa joku\nsaksalainen partiojoukko kiiruhtaa paikalle, ja silloin teidät\nnujerretaan. Ja sitäpaitsi, vaikka Braun ahdistaisikin teitä\nrehellisesti, ei niin ole Waltonin laita, joka käyttää paholaisen\nasetta, tulta, ihan pirullisen ovelasti. Hän saattaa sytyttää palamaan\ntämän talon.»\n\n»Kuka välittää —»\n\nNuori nainen tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja virkkoi leppoisella\näänellä: »Entä _hän_?»\n\n»Mikä 'hän'?»\n\n»Se nainen, jota rakastatte ja joka rakastaa teitä — jonka jätitte\nkotiin.»\n\n»Aurore!»\n\n»Oi, sekö hänen nimensä on? En tiedä hänestä mitään, mutta tosiasia\non, ettei sellaisella miehellä, joka rakastaa ja jota rakastetaan, ole\noikeutta antautua harkitsemattomasti vaaraan.»\n\n»Aurore!» kertasi chevalier pää riipuksissa.\n\n»Jos te saisitte surmanne, miten hänelle kävisi? Hän saattaa tarvita\nmiekkaanne ja käsivarttanne tälläkin hetkellä! Vielä kerran, ajatelkaa,\noi, ajatelkaa häntä! Ajatelkaa taivaan tähden minuakin! Kun se\nroisto saa tietää minun kavaltaneen hänet ja hänen rikostoverinsa\npelastaakseni teidät, ei henkeni ole enää turvassa. En halua tulla\nmurhatuksi, ennenkuin minulla on aikaa katumuksellani vedota ylhäällä\nolevaan tuomariin —»\n\nBretagnelainen lannistui.\n\n»No, mitä pyydätte?» kysyi hän.\n\n»En ole ainoastaan pitänyt satuloituna ratsuanne, joka lienee levännyt,\nvaan olen myöskin satuloinut Waltonin hevosen, ja niillä saatamme\npaeta. En rukoile teiltä muuta kuin sitä, että sijoitatte minut\njonnekin, mistä hän ei minua löydä — luostariin tai johonkin sellaiseen\npaikkaan — Mutta seuratkaa minua meluttomasti —»\n\n»Lähteä pakoon moisen hylkyväen tieltä!» äänsi Joel, liikahtaen\nvastaanhangoittelevasti.\n\n»Osoitan teille, miten tapaatte hänet toiste», vastasi nainen kiivaasti.\n\nNuorukainen seurasi häntä portaita myöten alakertaan, kävellen niin\nkevyesti kuin suinkin mahdollista. He saapuivat majatalon ovelle, mutta\nThérèse vain seisahtui sinne kuuntelemaan ulkoa kantautuvia ääniä.\n\n»Parasta on mennä takaovesta», mutisi hän. »Minusta tuntuu, ettei tie\nole tyhjä. Tulkaa!»\n\nMutta heidän mentyään matalasta, kapeasta ovesta, jossa ranskalaisen\nroteva ruho joutui puristuksiin, ja saavuttuaan keittiökasvitarhaan,\njossa kasvoi reheviä viiniköynnöksiä säleristikkojen varassa, opas\ntarttui äkkiä seuralaisensa käsivarteen ja veti hänet eräänlaisen\nlehtimajan suojaan; täällä istuskelivat helmaystävykset helteisillä\nsäillä keskustelemassa viinisadoista, joista Braun ylpeili, niitä\ntuottavien köynnösten lehvien varjossa.\n\nKolme tummaa hahmoa astui tallipihalle yksinkertaisesti harppaamalla\npensasaidan ylitse yhdellä ponnahduksella. Kookkaimman Joel tunsi\nmajatalonpitäjäksi; hänen seuralaisillaan oli vaippa yllä ja miekka\nvyöllä, mutta ainoastaan toisella heistä oli sotilaallinen ryhti. Tätä\nhenkilöä näyttivät toiset kohtelevan kunnioittavasti.\n\n»Mitä merkitsi valon sammuminen meidän saapuessamme?» tiedusti tämä\nmies määräyksiä antamaan tottuneella äänellä.\n\n»Teidän korkeutenne», vastasi Kaspar, »luulisin sen olleen tämän\nherrasmiehen vaimon, joka on luullut kaiken päättyneen täksi illaksi ja\nmennyt nukkumaan. Mutta voin varmistautua.»\n\nKumartuen sitten äänettömänä pysytelleen, vaippaan verhotun kolmannen\nhenkilön puoleen hän supatti: »Suorittakaa asianne herttuan kanssa,\njotta pääsemme huolehtimaan tuosta ranskalaisesta upseerista. Hitto\nvieköön! Minua peloittaa, että vaimonne saattaa nostaa hälinän.»\n\n»Älkää pelätkö!» vastasi Walton yhtä hiljaa. »Hän tottelee tahtoani\nyhtä nöyrästi kuin tämä heiluttelemani keppi.»\n\nHänellä oli sarvesta tehdyllä kädensijalla varustettu keppi samoin kuin\nmuodikkailla pariisilaisherrasmiehillä, joista oli mieluinen tottumus\naina pitää asetta kädessään.\n\n»Teidän korkeudeksenne» puhuteltu herrasmies oli maltittomasti\nodottanut tämän lyhyen keskustelun päättymistä. Senjälkeen hän\nlausui: »Pysykää hiljaa! Meidän sopii varsin hyvin neuvotella täällä\nlehtimajassa. Te taas, Kaspar, menkää vahtimaan maantielle vievälle\naukolle! Pimeän tultua liikkuu täällä niin paljon kuljeksijoita, ettei\nvarovaisuutta saa lyödä laimin, ja kun olette vanha metsänkävijä,\ntiedän voivani teihin luottaa.»\n\nTämän kuultuaan Joel peräytyi kauemmaksi lehväverhon taakse.\n\nJoko vaiston vaikutuksesta tai sen tähden, ettei hän luottanut\nThérèseen, kuten Walton vakuutti tekevänsä, Braun taipui tähän\nvastahakoisesti ja mutisi:\n\n»Eikö teidän korkeutenne suvaitse kunnioittaa uskollista palvelijaanne\nistumalla sisällä ja nauttimalla, mitä minulla on ruokakomerossa ja\nkellarissa?»\n\n»Olkaa huoleti, hyvä Kaspar!» virkkoi ruhtinas taputtaen toisen tukevia\nhartioita, »tulen kyllä taloonne ja istun pöydässänne, mutta vasta\nsitten, kun olemme karkoittaneet nämä kirotut muukalaiset, jotka\novat hävyttömyydessään tunkeutuneet valtakuntamme alueelle. Sitten,\nsen lupaan, juomme reiniläisen viininne parhaita laatuja voitetun\nvihollisen häpeäksi ja Freiburgin piirityksen päättymisen kunniaksi.»\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nTahtomattaan urkkijana\n\n\n»Onko mahdollista, että tämä on herttua Kaarle?» äänsi Joel hiljaa,\nmutta hänen pelosta huumautunut seuralaisensa ei vastannut mitään.\nNainen oli vaipunut istumaan lehtimajan penkille ja väänteli käsiään\näänettömänä.\n\nVilkaistuaan taloonsa päin Braun asteli paikalleen vahdiksi. Toiset\nkaksi menivät chevalierin ja hänen oppaansa piilopaikan viereiseen\nlehväkatokseen ja aloittivat kaksinpuhelunsa. Ruhtinas istui penkillä,\nnojaten molemmin käsin polviinsa. Englantilaiseksi sanottu mies jäi\nseisomaan kunnioittavaan asentoon pää paljaana, ja hänen kasvojensa\npiirtyessä tähtien valossa näkyviin tarkkailija hämmästyi: hän oli sama\nmies, jonka hän oli kohdannut Manicarden talossa Rue Bouloin varrella\nja joka oli katkaissut hänen Thérèse Lesagea koskevat tiedustelunsa.\nSe, että hänen seuralaisellaan sattui olemaan sama nimi, joka oli\ntavallinen, ei vihjannut hänelle mitään, mutta väkisinkin tämä\nkohtaus tuntui hänestä kummalliselta. Hänellä ei kuitenkaan ollut\naikaa yritellä ratkaista ongelmia, sillä kiintoisa kaksinpuhelu oli\nalkanut. Keskustelijat käyttivät samaa rajalaiskieltä, jota Braun oli\npuhunut chevalier de Locmarialle ja jossa oli sekaisin ranskalaisia ja\nsaksalaisia sanoja, mutta Walton käytti joskus valikoituja lausetapoja\nmahtavien henkilöiden kanssa keskustelleen miehen tapaan.\n\n»Niin, teidän korkeutenne», sanoi Walton, »olen ratsastanut Pariisista\nsaakka tuomaan uutisia teidän korkeudellenne».\n\n»Hyviä vaiko huonoja?»\n\n»Molempia, teidän korkeutenne.»\n\n»Kertokaahan huonot uutiset, monsieur!»\n\n»Sodan onnelliseksi lopettamiseksi ei enää pidä luottaa\nSachsen-Eisenachin herttuaan, joka peräydyttyään Montclarin\nranskalaisten voimien tieltä meni typerästi satimeen eräälle Reinin\nsaarelle Strassburgin luona ja on siellä antautunut.»\n\n»Niin», virkkoi ruhtinas, kalveten, »olette oikeassa; tämä on\nhuono uutinen — vielä pahempi — tuhoisan onneton!» Hän pyyhki\nkädenselkämyksellä hikeä otsaltaan. »Entä sitten, monsieur? Nopeasti!»\nkäski hän terävästi.\n\n»No niin, teidän korkeutenne, ette saa ottaa laskuihinne niitä\nkuuttakymmentätuhatta miestä, jotka lupasitte Freiburgin avuksi ja\nhyökkäämään Lotrinkiin —»\n\n»Miten niin?»\n\n»Hänen keisarillinen majesteettinsa, jolta tätä apua odotitte,\ntarvitsee kaikki sotajoukkonsa kukistaakseen Unkarissa puhjenneen\nkapinan.»\n\n»Ah!»\n\n»Lisäksi hänen ministerinsä pitävät Ranskan asemaa niin vankkana,\nettä he ovat päättäneet väittelemättä hyväksyä ne ehdot, jotka tämä\nvaltakunta esittää Nimwegenissa pidetylle neuvottelukokoukselle.»\n\nHänen kuulijansa oli valkeampi kuin nenäliina, jolla hän pyyhki\nkasvojaan, urkkijan jatkaessa:\n\n»Asianlaita on niin, että se armeija, joka kokoutui Baselin luokse ja\njoka teidän piti ottaa komennukseenne auttaaksenne Freiburgia, lähti\njuuri tänä aamuna marssimaan Wieniin, ja se on saanut määräyksen\nehättää nopeasti kapinallisia vastaan.»\n\n»Mitä!» kivahti ruhtinas raivostuneena. »Niin häipyvät toiveeni\nja odotukseni! Häpeä tälle Sachsen-Eisenachin herttualle ja tälle\nLeopoldille, joka muka on lankoni, kahdelle Varukselle — joista toinen\non pelkuri-raukka ja toinen valapatto! Kuka antaa minulle takaisin\nheidän legionansa?» Hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, vapisten raivon\npuuskassa. Hän hengitti rajusti ja aukaisi takkinsa napit ikäänkuin\npaljastaakseen rintansa tikaria varten. »Onko minulla jäljellä mitään\nkoko maan päällä, mitään sellaista, mitä ihmiset pitävät arvossa?\nMenneitä ovat annettu sana, perhesiteet ja sotilaankunnia!»\n\nHän näytti olevan tukehtumaisillaan; mutta hilliten\nmielenliikutuksensa, vaivuttuaan jälleen penkille, hän virkkoi, tehden\nväsymystä kuvastavan eleen:\n\n»Onko teillä astiassanne vielä sappea minulle kaadettavaksi?»\n\n»Teidän korkeutenne, olen esittänyt kaikki huonot uutiseni.»\n\n»Niin tosiaankin — mainitsitte teillä olevan hyviäkin. No, puhukaa,\nhyvä mies! Toivottavasti se, mikä on tulossa, ei ole niin kovin\nepämieluista!»\n\n»Teidän korkeutenne sen ratkaisee. Ensinnäkin teidän korkeutenne\ntietää, että ranskalaisilla on vähän tykistöä Freiburgin edustalla.»\n\n»Mutta sitä tuodaan parhaillaan lisää; olen kuullut, että järjestetään\nuutta patteria.»\n\n»Jonka tykit ovat uuden järjestelmän mukaisia ja äskettäin keksittyjä?»\n\n»Aivan niin, oikein tehokkaita.»\n\n»Hyvin todennäköisesti; mutta kuluu kauan, ennenkuin sitä patteria\nvoidaan käyttää.»\n\n»Niinkö arvelette?»\n\n»Varmasti, teidän korkeutenne, koska tykit ovat hyödyttömiä ilman\nsopivaa ruutia ja ammuksia, ja ne on kuormattu vankkureihin, jotka ovat\njuuttuneet maantielle Vogesien vuoristossa; niiden irti kaivaminen ja\nkiskominen lienee vaatinut päiväkausia; ja vaikka niiden pitäisi olla\nperillä huomenillalla, eivät ne saavu, jos niiltä katkaistaan pääsytie.»\n\n»Mitä?»\n\n»Vankkureita saattamassa on rakuunia — sanokaamme enintään\nkolmisenkymmentä miestä — riittävä määrä turvallisessa seudussa,\nja teidän säännölliset sotilaanne on viety pois täältä; mutta olin\npuheissa erään iäkkään palkkasoturikapteenin kanssa, ja hänellä on\nviisikymmentä hurjanrohkeata miestä käsittävä joukko vartoamassa\nGolmarissa siepatakseen ne.»\n\n»Oletteko tehnyt sen?»\n\n»He odottavat määräyksiä, teidän korkeutenne. Ja olen tehnyt\nparempaakin tänne tullessani. Kuultuaan, että rauha solmitaan\nNimwegenissa, on joukko urheita miekkosia, jotka pitävät kovasti\nsodankäynnistä, koska siitä on heille hyötyä, karannut palveluksesta\ntoimiakseen yhdessä muiden samanlaisten kanssa, ja Oppenaussa on\nlähemmä kahdeksantuhatta miestä.»\n\n»Kahdeksantuhatta raisua sotilasta Oppenaussa — vain muutaman lieuen\npäässä?»\n\n»Minulle, joka tunsin heidän useimmat johtajansa ollessamme\nsotaretkellä Flandriassa, pälkähti päähäni värvätä heidät teidän\nkorkeutenne lipun alle. Teidän korkeudellanne on siis tämä ylimääräinen\nlegiona johdettavana voittoon ja saamaan saalista — tai kuolemaan.»\n\nRuhtinas rypisti otsaansa.\n\n»Ehdotatteko minulle sissisotaa?»\n\n»Minkälainen sota tahansa on sovelias, kun se edistää sen kävijän\ntarkoitusta.»\n\n»Olen armeijojen kenraali enkä ryöstäjien kapteeni.»\n\n»Mutta kenraali on hyödytön, kun hänellä ei ole armeijaa!» tokaisi\nWalton rohkeasti, minkä vuoksi Joel sai hänestä paremman käsityksen.\n\n»Mies!»\n\n»Pyh! Uskon teidän korkeutenne olevan liian ylevämielisen\nloukkautuaksenne pelkistä sanoista. Kun tämä johtui puheeksi, mitä\nolivat Romuluksen seuralaiset? Kourallinen roistoja, jotka oli haalittu\nkokoon maanteiltä valloittamiseksi nimitettyä järjestettyä ryöstämistä\nvarten! Mitä olivat ne suurenmoiset palkkasoturijoukot, jotka\nDuguesclin keräsi taistellakseen Navarran kuningasta vastaan, mitä ne\nritarit, jotka auttoivat Wilhelm Valloittajaa anastamaan Englannin?\nSeikkailijoita! Sallikaa näiden epätoivoisten miesten jälleen saattaa\nteidät oikeuksiinne. Teidän sopii järjestää heidät hyväkurisiksi\nrykmenteiksi, ja heidän kapteeninsa, sen takaan, saavat historiassa\nosakseen yhtä hyvän huomion kuin ne, jotka polttivat kaupunkeja\nmarski Turennen komennuksessa, ryöstivät Lotrinkia Créquyn johtamina,\nhävittivät Saksaa Kustaa Adolfin johdolla ja olivat vähällä tuhota\nvaltakuntanne Wallensteinin alaisina. Sitäpaitsi teidän korkeutenne\nei saa hukata aikaa. Jos ranskalaiset valloittavat Freiburgin,\nmerkitsee se, ettette kykene rientämään niiden avuksi, jotka olette\njohtanut tuhoon — koko Eurooppa käsittää sen selvästi; se halveksii\nteitä huomenna ja hyljeksii teitä senjälkeen. Haluatteko te esittää\nuudelleen sitä osaa, jota setänne Kaarle Neljäs esitti harhaillessaan\nmaattomana ja nälkäisenä — ja josta teillä itsellänne on jonkun\nverran kokemusta? Haluatteko Ludvig Neljännentoista viskaavan teille\nmaakaistaleen, kuten leivänkuori viskataan koiralle? Haluaisitteko\nhallita kolmea hiippakuntaa, pääkaupunkinanne Toul? Jos olette\nsellainen hallitsija ja sotapäällikkö, poistun luotanne. Ajatelkaa,\netten ole tullutkaan näin kauaksi teitä etsimään ja että olen ottanut\nselkoa pariisilaisten juonittelijain salaisuuksista jotakin toista\nuskottua varten! Luuletteko minun teeskennelleen myrkkyjen myymistä,\nantautuen elävältä polttamisen vaaraan, niiden silloin tällöin\ntuottaman kultakolikkopussin tähden? Ettekö? Lähden suoraapäätä jonkun\nkunnianhimoisemman, rohkeamman ja yritteliäämmän johtajan luokse kuin\nteidän korkeutenne on.»\n\n»Kirjailija» oli vihdoinkin löytänyt kuulijan, jos kohta ei\ntilaisuuttaan; totisesti Joel kuunteli koko kohtausta halukkaasti.\nThérèse oli kuullut sellaisia lauseita ennenkin, ja kaunopuheisuus meni\nhänen kohdaltaan hukkaan; hän istui penkillä kasvot käsien peitossa ja\nitki hiljaa.\n\nLotringin herttua aprikoi; hän oli paljon lukenut mies ja jupisi:\n\n»_Qui jacet in terra non habet unde cadat_.»\n\nHänen huuliltaan lähteneenä se lause merkitsi, että hän oli maassa eikä\nvoinut enää pudota. Jos hän yrittäisi, saattaisi hän panna vaaraan\nkaikki voittaakseen kaikki. Hänen miettiessään kiusaaja silmäili\nhäntä innokkaasti, pyyhkien pölyä hienoista saappaistaan, joista\nsamoin kuin ratsastusasustaankin hän sai kiittää madame de Montespanin\nanteliaisuutta.\n\n»Jos oletamme», virkkoi herttua Kaarle, nostaen vihdoin päänsä pystyyn,\n»minun suostuvan käyttämään minulle tarjoamianne miehiä, luuletteko\nheillä olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia hyvässä kurissa olevaa\narmeijaa vastaan?»\n\n»Kyllä, jos Freiburgin varuskunta, joka myöskin on hyvää, säännöllistä\nväkeä, tekee yleisen hyökkäyksen samalla kertaa, kun nämä säännöttömät\njoukot ahdistavat ranskalaisia selkäpuolelta.»\n\n»Saattaa niin olla.»\n\n»Siinä ei ole kaikki. Haluaisin tämän hyökkäyksen tapahtuvan sinä\npäivänä, jona ranskalaiset suorittavat väkirynnäkön linnoitusta\nvastaan. Minulle on kerrottu, että sellaisen hyökkäysjoukon varalle on\nvalmiiksi panostettu, salainen miina. Tahtoisin houkutella viholliset\nsiten miinoitetulle muurille ja räjäyttää miinan teeskennellyn\nperäytymisen viekoiteltua heidät tulivuoren kohdalle. Kun sitten\nvihollisen uskaliaimmat miehet olisivat lentäneet ilmaan, panisin nämä\nirralliset komppaniat ynnä säännölliset joukkonne ryntäämään, samalla\nkun varusväki tekisi uloshyökkäyksen, lyödäkseen hajalle kurinsa ja\nrohkeutensa menettäneen vihollisen.»\n\n»Tarkoitatteko siis, että teidän pitää olla linnoituksessa?»\n\n»Kyllä, antaakseni teidän korkeudellenne merkin, milloin hyökkäys\nyhtynein voimin on tehtävä.»\n\n»Mielittekö päästä sinne?»\n\n»Olen siellä päivän tai parin kuluttua!»\n\n»Mutta teidän täytyy mennä ranskalaisten leirin lävitse.»\n\n»Olen ranskalainen, vaikka syntynyt Lontoossa; minusta se ei ole\nlainkaan vaikeata — se on minun asiani; keksin kyllä jonkun verukkeen,\njonkun valepuvun, jonkun keinon. Luottakaa siihen, että kun minä, jolla\non kekseliäisyyttä, päätän jotakin, paholainen, joka on hiukan sukua\nminulle, luullakseni varmasti tulee avukseni.»\n\n»Jos yrityksenne onnistuu, monsieur, olen teille suuressa\nkiitollisuudenvelassa.»\n\n»Työskennellessäni teidän korkeutenne hyväksi», virkkoi Walton,\n»työskentelen myöskin omaksi hyväkseni. Kokosin omaisuuden Pariisissa,\nmutta laittaessani rakennukseni kattoa nousi myrsky, ja kaikki katosi.\nPakenin rakastajattareni kanssa, teidän korkeutenne, ja olen tullut\nteidän luoksenne, koska olemme samanlaisia — tarkoitan molemmat\nvaikeassa asemassa.»\n\nLotringin herttua rypisti otsaansa, koska tämä vertaus ei miellyttänyt\nhäntä muuta kuin puolittain.\n\n»Mutta», jatkoi toinen, ymmärtäen tämän vastenmielisyyden,\n»huolehditaan kiireellisemmästä asiasta. Tahtooko teidän korkeutenne\nryhtyä toimenpiteisiin sen suunnitelman yhteydessä, joka minulla oli\nkunnia esittää? Saanko tietää, minä päivänä ryhtyisimme taisteluun\nRanskan marskia vastaan?»\n\nHerttua harkitsi, ennenkuin vastasi:\n\n»Nyt on maanantai. Huomenna menen Oppenauhun asettuakseni sissienne\netunenään; perjantai-iltana teemme hyökkäyksen. Antakoon se päivä\nmeille korvauksen Consarbruckin päivästä, jolloin kärsimme tappion!\nMutta», jatkoi hän, kääntyen toisen puoleen, »sanon vielä kerran, tällä\nviimeisellä yrityksellä on menestymisen toiveita ainoastaan siinä\ntapauksessa, että varusväki on yhteistoiminnassa, että miina räjähtää\nhyökkäysjoukon alla ja että kaupungin väestö avustaa meitä.»\n\n»Aivan niin; hyökkäysjoukko houkutellaan tuhoon, sillä olen\nFreiburgissa huomenna. Sovittuna iltana ilmoittakaa minulle merkillä\nolevanne valmis käymään toimeen käsiksi!»\n\n»Tästä talosta ammuttu raketti ilmaisee teille, että me ryhdymme\nhyökkäämään.»\n\n»Raketti; se sopii, pitäkää siis varmana, että kaikki asekuntoiset\nmiehet ryntäävät kaupungista musertamaan ranskalaisia! Luottakaa\nminuun, herra herttua, sillä meillä on samanlaiset pyrkimykset!»\n\nJoelin huojennukseksi herttua nousi pystyyn osoittaakseen keskustelun\npäättyneen, mutta Walton ei hievahtanut paikaltaan.\n\n»Vielä muutamia minuutteja, teidän korkeutenne! Kaikki meidän välisemme\nasiat eivät vielä ole järjestetyt. Teidän korkeudeltanne on nähtävästi\njäänyt huomaamatta eräs olennaisen tärkeä kohta.»\n\n»Ahaa!» äänsi Lotringin herttua. »Unohdin, että kaikista palveluksista\npitää maksaa ja ettemme ole vielä sopineet palkkiosta.»\n\n»Teidän korkeutenne on väärässä», vastasi Walton, lävistäen päätänsä.\n»Kun menestys on saavutettu, saa teidän korkeutenne sitten arvioida sen\nsiitä koituneen hyödyn mukaan.»\n\n»Hitto hänet vieköön!» mutisi kenraali. »Hän ei pyydä mitään, ja niinpä\nhänen ehtonsa käyvät hirveän kalliiksi.»\n\n»Vain muuan pikku asia vielä; on sovittu, että menen kaupunkiin. Eikö\nminun pitäisi saada linnoituksen päällikölle esitettäväksi jonkunlaista\nsuosituskirjettä, jotta hän noudattaisi teidän korkeudeltanne hänelle\nviemiäni ohjeita ja näyttäisi minulle miinan, jonka haluan sytyttää\nomin käsin», selitti Walton, virnistäen pirullisesti, mikä puistatti\nsoturia. »Muutoin se arvoisa upseeri epäilee minua urkkijaksi ja\nsoveltaa minuun sotalain määräämiä, ripeitä menettelytapoja — mikä ei\nhavaittavasti edistä teidän korkeutenne asiaa.»\n\nHerttua punnitsi ehdotusta tuokion.\n\n»Niin», myönsi hän, ottaen esille muistikirjansa, jonka jokaiselle\nsivulle oli painettu hänen nimimerkkinsä, jotta hänen upseerinsa ne\ntuntisivat. »Braun vastaa minulle teistä, ja minä saatan vastata teistä\nmuille — määrättyyn asteeseen saakka. Annan teille haluamanne paperin.»\nHän kirjoitti lyijykynällä ja luki sanat ääneen:\n\n»Eversti Schultzille, Freiburgin komentajalle. Eversti, toivomme\nTeidän ottavan tämän kirjeen tuojan vastaan, osoittaen hänelle\nlähettiläällemme tulevaa kunnioitusta, ja myöntävän hänelle kaikki,\nmitä hän ehkä haluaa asiamme eduksi ja kaupungin puolustukseksi.»\n\n»Se kelpaa!» huomautti Walton. »Seis!» varoitti herttua, jatkaen:\n\n»Mutta jos mainittu lähettiläs ehdottaa linnoituksen antautumista tai\nnäyttää tekevän jotakin, niistä on haittaa puolustukselle, tahi olevan\nmillään tavoin yhdessä juonessa vihollisen kanssa, niin rangaiskaa\nhäntä heti empimättä urkkijoita ja kavaltajia koskevan lain mukaan!»\n\nHän silmäili petturia tiukasti ja kysyi:\n\n»Ymmärrättekö tämän?»\n\n»Kyllä, herra herttua», vastasi Walton; hän olikin kuunnellut lukemista\npää selvempänä kuin Joel, jonka täytyi koettaa ymmärtää saksankieltä.\n\nHerttua allekirjoitti paperin ja irroitti lehden muistikirjastaan.\n\n»Eversti tuntee käsialani», sanoi hän, »minkä vuoksi nimikirjoitukseni\noikeutta ei epäillä. Varoittaakseni teitä vakuutan, että hän panee\ntoimeen määräykseni, vaikka hänen pitäisi tehdä se omin käsin.»\n\nWalton napsautti sormiaan niin luontevasti, että herttua pettyi. Hän\nojensi paperin, lausuen:\n\n»Menkää ja varokaa, ettei sitä teiltä löydetä, jos osutte vastakkain\nmarski Créquyn sotilaiden kanssa!»\n\n»Minun täytyy päästä hänen läheisyyteensä, koska lasken hänen auttavan\nminut Freiburgiin.»\n\n»Mitä?»\n\n»Menen hänen puheilleen sotaministeri Louvoisin sanansaattajana. Lähdin\nPariisista aikeissa hankkia kysymyksessä olevat tiedonannot. Olen\nsivuuttanut lähetin matkalla ja tiedän, mistä saan ne käsiini.»\n\nPiilossa olevaa Joelia puistatti hänen ajatellessaan, että hän olisi\nsaattanut tällä hetkellä nukkua aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa.\n\n»Lähetän teidän korkeudellenne jäljennöksen niistä asiakirjoista,\nja mitä tulee tähän passiini, on minulla kätköpaikka, josta en usko\novelienkaan sitä löytävän.»\n\nHän kosketti sauvansa kädensijaa ja osoitti, että se sellaisenaan oli\nperäti viaton; hän irroitti kärkihelan, ja sauva tuntui kuulostavan\ntäysinäiseltä; mutta koristeellisista ryhmyistä, joista oksat oli\nleikattu pois, eräs sauvan keskikohdalla sijaitseva osoittautui\nteennäiseksi ja sen alta tuli näkyviin ontelo. Hän kiersi paperin\nkokoon ja pisti sen sinne. Kiinnitettyään irtokappaleen paikalleen hän\nsivalsi sauvallaan ilmaa ja virkkoi hilpeästi: »Siinä salaisuus. Teidän\nkorkeutenne kirjettä eivät ranskalaiset löydä.»\n\nChevalierilta ei tempun ainoakaan yksityiskohta ollut jäänyt\nhuomaamatta. Herttua Kaarle Viides lähti liittolaisineen tallipihan\nportille ja lausui muutamia sanoja Braunille, joka oli seisonut kuin\nkuvapatsas, tähyillen tielle.\n\nRuhtinaan kasvoilla oli väsymyksen, inhon ja vastenmielisyyden\naiheuttama masennuksen ilme, kun hän poistui notkelmassa vartoavan\nsaattueensa luokse.\n\n»Kuinka suuri häpeä ja sääli, että minunlaiseni ruhtinaan, joka on\nsukua Euroopan loistavimpien sukujen kanssa, on kohtaloa vastaan\ntaistellakseen pakko liittoutua Pariisin myrkyttäjien rikostoverin\nkanssa!»\n\n»Mikä vahinko», mietti Joel piilopaikassaan, »etten voi vangita tätä\nmiestä — Lotringin herttuaa, marski Créquyn ja Ranskan leppymätöntä\nvihollista! Minun täytyi päästää hänet menemään, vaikka minun olisi\nvain tarvinnut laskea sormeni häneen. Marski olisi onnitellut minua\nkoko armeijan kuullen; kuningas olisi kutsunut minut kotiin syytääkseen\nminulle kunnianosoituksia, rikkautta ja kunniamerkkejä — mutta kaikki\non mennyttä, ei ole lainkaan varmaa, että saan vangituksi tämän\nluopion!»\n\nVale-englantilainen ja Braun puhelivat parhaillaan pensasaidassa olevan\naukon luona. Talossa vallitseva hiljaisuus herätti heissä hieman\nepäluuloja.\n\n»Pyh!» äänsi Walton vihdoin, lähtien saksalaisen edellä taloa kohti.\n»Minä vastaan naisesta. Lähetämme hänet yläkertaan katsomaan, nukkuuko\nmies, ja jos niin on, lopetamme koko jutun. Kuulitteko? Hänellä olevien\npapereiden täytyy käydä passistani mennessäni marski Créquyn puheille.\nNe saadessaan hän on liian iloinen ottaakseen tarkkaa selkoa siitä\ntarinastani, kuinka tapasin niiden kuljettajan rosvojen kuolettavasti\nhaavoittamana ja kuinka hän uskoi ne minun huostaani. Hän lausuu\ntervetulleeksi ranskalaisen, joka on tehnyt velvollisuutensa eikä ole\nyrittänyt myydä tiedonantoja Lotringin herttualle.»\n\nHän veti miekkansa esille ja astui taloon, seurassaan majatalonisäntä\nveitsi aseenaan.\n\n»Nyt on meidän aikamme», kuiskasi nainen, joka oli kuullut vainoojansa\nolevan läheisyydessä.\n\nHe juoksivat tallille, iso ovi oli raollaan, ja he saivat hevoset\nulkosalle yhdessä tuokiossa. Joel keikahti satulaan ja auttoi naisen\nratsun selkään; jälkimäisen satula ei ollut naisten kuosin mukainen,\nmutta sen seikan kohentamiseen ei ollut aikaa, ja nainen nousi\nratsaille niin hyvin kuin taisi. Heidän vauhtiaan kiihdytti se, että he\nkuulivat majatalosta kiukkuisia sanoja, kirouksia ja huutoja, joten he\narvasivat poissaolonsa tulleen ilmi.\n\nRinnakkain hevoset hyppäsivät pensasaidan ylitse aukon luona, ja\npuolittain kääntyen Joel tiedusti:\n\n»Minne lähdemme?»\n\n»Ranskalaisten leiriin Freiburgin edustalle tietysti.»\n\n»Ei; juuri sinne he lähtevät; ettekö kuullut, että sinne vievillä\nteillä vilisee sotarosvoja. Ajanhukka ei ole mitään verrattuna\ntiedonanto jeni menetykseen. Valitaan joku toinen tie, ja ajakoot he\numpimähkään meitä takaa, kuten he tehnevät.»\n\n»Oikein hyvä. He koettanevat myöskin ehättää meidän ja ainoan sillan\nväliin, samalla kun meidän sopii mennä virran poikki eräästä toisesta\npaikasta lautturin veneessä. Sinne pääsemme varmasti etenemällä pitkin\nrantaa virralle ehdittyämme.»\n\n»Kiiruhtakaamme siis metsään! Mutta ikäväkseni en ole pannut kavaltajia\nmaistamaan säiläni terästä enkä vaihtanut laukauksia sen roistomaisen\nmajatalonisännän kanssa hänen käyttäessään pitkää pyssyään ja minun\nkäyttäessäni pistoolejani, jotka ilokseni ovat muassani.»\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nSotaonnen vaihtelua\n\n\nHe ratsastivat metsässä petollisen aamunkoiton sarastaessa, mutta\npuiden suojassa oli hämyistä; ja heidän hevosiaan uuvuttivat\nlahonneiden lehtien peittämä pehmeä maaperä ja niiden vuohisiin\ntakertuvat köynnöskasvit.\n\n»Voi!» valitti nuori nainen, jatkaen paljastustaan. »Ihminen ei saa\nitse valita vanhempiaan, ja äitini — Jumala hänelle anteeksi antakoon!\n— nimi saa aina vastaisuudessakin aikaan kauhun ja kammon puistatuksia.\nHän oli kätilö tutustuessaan isääni, joka muka opettaessaan hänelle\nnoituutta — sillä äiti teki viattomia taikatemppuja ja ennusteli\nylimysnaisille — neuvoi häntä valmistamaan myrkkyjä, muun muassa\nhienonhienoa pulveria, joka leijailee ilmassa, niin että valmistajan\ntäytyy käyttää lasinaamaria, sekä eliksiriä, joka tislataan\nrupisammakon päässä muodostuneesta jalokivestä. Vanhemmillani oli\nmyymälä, josta kaikki synnit ja intohimot saattoivat saada apua ja\ntyydytystä, ja heillä oli paljon asiakkaita — aviovaimoja, joiden\npuoliso oli rasituksena, aviomiehiä, jotka halusivat päästä eroon\nvaimostaan, ylhäisiä naisia, joilla oli vastuksena kilpailijatar,\nomaisuudenperijöitä, jotka olivat tuhlanneet omat perintövaransa,\nkunnianhimoisia valtiomiehiä, jotka maltittomasti pyrkivät ylenemään,\ntoimentavoittelijoita, vihollisia, joita tulvi Pariisiin ostamaan\nvälineitä, nopeasti tyydyttääkseen pyrkimyksiään tai turmeltuneita\ntaipumuksiaan.»\n\n»Kuunnelkaahan!» keskeytti Joel kuullessaan etäältä ratsujoukon\nkaviontöminää.\n\nAamun hiljaisuudessa kuuluivat kavionkapsahdukset saviperäiseltä\nmaantieltä selvästi kuin vasaraniskut.\n\n»Meitä ajetaan takaa», pitkitti nuori mies. »He ovat suunnilleen sillä\npaikalla, jossa poikkesimme valtatieltä; he menevät edelleen — he ovat\nsivuuttaneet sen kohdan.»\n\nTosiaankin ääni hiljeni ja vaimeni pian täydelleen.\n\n»Juuri siellä ensi kerran näin tuon Waltonin», jatkoi Thérèse. »Hänet\ntunnettiin 'Englantilaisen' nimellä, koska hän oli syntynyt Lontoossa\nmustalaisvanhemmista. Hän on pelkurimainen, kavala ja petollinen,\njulma, saaliinhimoinen ja kamalan turmeltunut; mutta samalla hän\non toimelias, älykäs, opillisesti sivistynyt, hänellä on hyvä\nesiintymistapa, ja hänen kielenkäyttönsä on taidokasta. Juuri häntä\njoukkue käytti neuvotellessaan markiisitar de Montespanin kanssa tämän\nkamarineitojen välityksellä hänen suunnitellessaan kuninkaan kuoleman\njärjestämistä.»\n\n»Kuninkaan kuolemanko?» kertasi Joel, hätkähtäen satulassaan.\n\n»Siihen aikaan», jatkoi nainen ponnekkaasti, »jolloin Ludvig piti\nkauniista Fontangesista enemmän kuin hänestä, sillä hetkellä —»\n\n»Sellainen rikos tuntuu uskomattomalta», huomautti chevalier, »ja\nkuninkaan suosikin hautomana —»\n\n»Hän olisi ollut valmis empimättä uhraamaan kuninkaallisen rakastajansa\nsen tuskan, kiukun ja häpeän lievitykseksi, että hän näki kuninkaan\ntoisen naisen lumoamana. Sitäpaitsi väitökselläni on todistus lavealti\nesitettynä markiisittaren isälleni lähettämässä kirjeessä, jossa hän\npyysi myrkkyä.»\n\nJoel ei kuullut tätä viimeistä lausetta, koska hän kuunteli toiselta\ntaholta kantautuvaa ääntä. Kuului kohinaa, ja heidän poskiaan\nleyhytteli kostea, viileä tuulahdus.\n\n»Siellä on joki», sanoi Joel.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin he saapuivat Reinin rantaäyräälle;\naamuruskon hohteessa kalpeneva kuu paistoi vinosti, saattaen pajut\nnäyttämään haamuarmeijalta. Heidän hidasta vauhtia edetessään rantaa\npitkin nainen kertoi edelleen:\n\n»Mitenkö sellainen konna kietoi minut pauloihinsa? Osaanko selittää\nsokeata viehtymystäni muutoin kuin sen nojalla, millaisessa piirissä\nminut oli kasvatettu? Parittajia ja taikureita, valepappeja ja\nmurhamieskemistejä, jotka eivät tunnustaneet muuta jumalaa kuin\npahuuden, eivät pelänneet mitään muuta kuin poliisiviranomaisia\neivätkä tienneet mitään omastatunnosta. Lyhyesti sanoen, hänestä tuli\nrakastajani äitini tyytyväisyydeksi, sillä olin nuhteena hänelle niin\nkauan kuin pysyin kunniallisena. Isäni kuitenkin, joka rakasti minua,\nkuten tiikeri rakastaa pentuaan, koetti yksin kiskoa minua pois tämän\npaholaisen kynsistä.\n\n— 'Hän vielä kerran myrkyttää sinut', varoitti isä minua.\n\n— Lopulta hän pieksi minua, ryösti minulta ja petti minua, mutta minä\nrakastin häntä yhtäkaikki —»\n\n»Eikö tuo ole tarkoittamanne talo?» kysyi Joel.\n\nKuunnellessaan kertomusta hän oli jatkuvasti tähyillyt maastoa,\nja puhuessaan hän osoitti kädellään eräällä kummulla sijaitsevaa,\nhirsistä karkeasti veistettyä mökkiä. Myllertävässä aallokossa keinui\nvene kaislojen seassa kiinnitettynä köydellä paaluun. Hypähdettyään\nsatulasta maahan chevalier kolkutti ovelle, kunnes miehenääni huusi\nsisältä:\n\n»Mitä tahdotte?»\n\n»Ystävä, tarvitsemme apuanne», vastasi bretagnelainen.\n\n»Maksamme avustanne sen, mitä vaaditte», lisäsi nainen, hänkin\nlaskeutuen ratsailta.\n\nHe kuulivat piin kalahtavan teräkseen, kun kalastaja iski tulta. Ovi\navautui verkalleen, ja lautturi näyttäytyi kynnyksellä; hän oli iäkäs,\nvanttera mies, hänellä oli päivettynyt iho, hän piti koholla lyhtyä\ntarkastaakseen tulijoita, ja toiseen käteensä hän oli ottanut venehaan,\npuolustaakseen kotiaan.\n\n»Hyvä mies», ilmoitti Joel, »haluamme päästä virran poikki».\n\n»Se ei ole helppoa aamu-usvassa; virta on voimakas, ja matala veneeni\nvuotaa.»\n\n»Olen kuninkaan palveluksessa», selitti Joel, »ja jos hukumme, ei\nteiltä kiristetä korvausta. Ja minun omasta kohdastani teidän täytyy\ntotella tai minun on pakko kohdella teitä jyrkästi. Terästä tai hopeata\n— valitkaa!» Ja hän läimäytti kädellään miekkansa nuppia.\n\n»Jos asianlaita on siten», vastasi toinen pelästyneenä, »korjaan\nvuodon parhaani mukaan nauloilla, tervatulla vaatekaistaleella ja\npuupalasella».\n\n»Kuinka pitkän ajan se työ vaatii?»\n\n»Luullakseni ei enempää kuin kaksikymmentä minuuttia.»\n\n»Hyvä on», virkkoi nuori upseeri hirvittävän tuimana. »Jollemme\nviimeistään puolen tunnin kuluttua ole keskellä virtaa, niin te\nuppoatte sen pohjaan kivi kaulassanne!»\n\nVanhuksen valmistautuessa kiireisesti korjaamaan venettään menivät\npakolaiset mökkiin ja istuutuivat.\n\n»Miten saavuitte Pariisista näille seuduille, Lotrinkiin ja Elsassiin?»\ntiedusti Joel kumppaniltaan.\n\n»Voi!» valitti La Voisinin tytär. »Kohtaloni kaiketi määräsi kaikki.\nJumalan laupeus oli kulutettu loppuun, ja inhimillinen oikeus oli\närsytetty toimimaan. Eräänä aamuna monsieur Lareynie vangitutti\nmeidät kaikki, ja asiaamme alettiin tutkia kidutuskammiossa. Onneton\näitini tuomittiin kuolemaan, ja hänet sekä yli kolmekymmentä hänen\nrikostoveriaan teloitettiin. Isäni tuomittiin vankeuteen; minut\narmahdettiin nuoruuteni ja rakastajani sen nojalla, että hän oli\nruvennut ilmiantajaksi. Meidät karkoitettiin maasta, mutta käytyämme\nEnglannissa pujahdimme takaisin Pariisiin, jossa harjoitin äitini\nammattia Rue Bouloin varrella, käyttäen Manicarden nimeä. Saavutin\npian suosiota, koska olin yhtä taitava kuin äitinikin ja Walton tunsi\nkaikki hovin ja pääkaupungin ylimysnaisten salaisuudet. Mutta minua\npeloitti poliisin sekautuminen, ja sisuni menettäneenä, koko puuhaan\nkyllästyneenä astuin rohkean askelen, lähtien karkuun. Vaelsin tälle\nsuunnalle, koska arvelin sodan ehkäisevän oikeudenkäytön ja myöskin\ntoivoin, ettei rakastajani enää minua koskaan näkisi. Siinä olin\nväärässä, sillä hän yllätti minut Breisachissa, ja jouduin uudelleen\nkahleisiin. Hän haasteli menevänsä herttua Kaarlen palvelukseen,\njoka varmasti lausuisi Ranskan jokaisen vihollisen tervetulleeksi.\nJollei meillä olisi mitään hänelle myytävää, suunnitteli Walton\nmatkustaa edelleen Wieniin, jossa hän toivoi minun esiintyvän\nhovinaisena hankkiakseni valtiosalaisuuksia, jotka voisimme luovuttaa\nenimmän tarjoavalle. Lyhyesti sanoen, saattaisimme palata Pariisiin\nryhtyäksemme harjoittamaan entistä ammattiamme. Mutta tällä kertaa\nsuomukset karisivat pois silmistäni. Käsitin tämän miehen olevan\nrotumme vihollisen, ja häpeä karkoitti mielestäni häntä kohtaan\ntuntemani järjettömän intohimon. Mutta olen nainen, heikko, apua etsivä\n— te osuitte tielleni ja —»\n\n»Kovaksi onneksi minun ei sovi viedä teitä leiriimme», huomautti\nchevalier.\n\n»Se ei tee mitään, olenhan jo puhunut luostarista. No niin, minulla on\njalokiviä suorittaakseni pääsymaksun johonkin pyhään taloon; kaipaan\nkiihkeästi unohdusta ja lepoa. Tahtoisin vaipua ristin suojelevaan\nvarjoon, jossa saisin polvillani rukoilla anteeksiantoa rikoksistani.\nHaluan katua ja rukoilla — rukoilla äitini puolesta, joka on sovittanut\nrikoksensa mestauslavalla, ja isäni puolesta, joka sovittaa omia\nrikoksiaan jossakin vankiluolassa —»\n\n»Olette maininnut joitakuita nimiä, mutta isänne ja äitinne nimiä en\noikein tiedä.»\n\n»Minun täytyy ponnistaa tahtoani lausuakseni ne nimet, jotka\nkuullessaan pariisilaiset tekevät ristinmerkin ikäänkuin nähdessään\njonkun hornamaisen ilmestyksen. Mutta jos siitä huolimatta vaaditte —»\n\n»Älkää luulko, että minua kiihoittaa pelkkä uteliaisuus.\nItsepintaisuudellani on toinen syy ja toinen tarkoitus. Olen saanut\ntehtävän, ja kenties se on tarkoitettu juuri teidän hyväksenne.»\n\n»Millaisen tehtävän — kenen antaman — puhukaa!»\n\nJos Joel olisikin puhunut, ei nainen olisi kuullut, sillä\nbretagnelaisen ääntä voimakkaampana kajahti rantaäyräältä:\n\n»Tuolla he ovat! Tunnen hevoseni, joka on sidottu tuonne puuhun.\nKymmenen kruunua sille, joka syöksyy tuonne alas ja estää heidät\npääsemästä ratsaille!»\n\n»Vene!» kiljaisi Joel, juosten ulos mökistä.\n\n»Se on korjattu. Astukaa siihen! Kiiruhdan työntämään sen irti\nrannasta.»\n\nJoel otti naisen syliinsä ja laski hänet veneeseen. Mutta vanhuksen\npää meni sekaisin, kun hätyyttäjät laskeutuivat rantatöyryltä,\ntaluttaen hevosiaan, joiden selästä heidän oli ollut pakko laskeutua,\nja uhkasivat käydä joukolla heidän kimppuunsa. Hänen vapiseva kätensä\nhairahtui irroittaessaan köyttä paalusta, ja hän ähkäisi: »Pyhä äiti!»\nkykenemättä mihinkään.\n\n»Antakaa mennä — siepatkaa sauvoimenne ja työntäkää vene ulommaksi!»\nkomensi Joel, tarttuen syvälle maahan iskettyyn paaluun ja nykäisten\nsen irti yhtä helposti kuin puutarhuri nykäisee maasta retiisin.\n\n»Varokaa, chevalier, varokaa!» kirkaisi nainen.\n\nKolme niistä vintiöistä, jotka Walton oli jo saanut mukaansa matkan\nvarrelta, uskalsi ratsastaa jyrkkää äyrästä alas. Kahdella heistä oli\nkädessä miekka, kolmannella pistooli. Vedenrajassa he seisauttivat\nratsunsa, niin että ne kavahtivat takajaloilleen, ja ympäröivät nuoren\nupseerin. Hänen käsissään oli paalu, joka olisi kelvannut sillan\nkannattimeksi. Hän heilutteli sitä nuijan tapaan, ja tuokion ajan\nvallitsi kamala käsikähmä, kuului murskaavien iskujen tärähdyksiä,\nputoavien ruhojen tömähdyksiä, kiljaisuja, kirouksia ja hevosten\nhirnaisuja. Kaikki kolme ahdistajaa lennähtivät satulasta, kaksi\nmiekkaa sinkosi viidentoista askelen päähän, ja pistooli juuttui\nsen laukaisijan nyrkkiin. Viimemainittu virui selällään rannalla\ntajuttomana. Hänen kumppaneillaan oli katkennut käsivarsi ja murtunut\nleukapieli. Voittajan poski oli mustana ruudinsavusta ja hänen upeat\nkiharansa olivat kärventyneet, mutta vahingoittumattomana hän nousi\nveneeseen ja pani sen lipumaan virralle, sysäten väkevästi paalulla.\n\nMuiden lurjusten ennätettyä vedenrajaan oli vene yltämättömissä.\nWaltonin ja Braunin suu oli vaahdossa raivosta. Edellinen hoputti\nhevosensa veteen ikäänkuin pakottaakseen sen uimaan pakenijoiden\njälkeen ja heristi keppiään Portoksen pojalle, seisoen jalustimien\nvarassa ja karjuen:\n\n»Äh, sinä koira!»\n\nTämä herjaus sai Joelin sisun kuohahtamaan, hän sieppasi pistoolin\nvyöstänsä ja ampui huutajaa. Mutta samassa hevonen upposi mutakuoppaan,\nja Waltonin pää painui alemmaksi. Ison luodin sai rintaansa Braun, joka\nhorjahti taaksepäin ja solui hitaasti satulasta maahan.\n\n»Varokaa!» huusi muuan joukkueesta Waltonille. »Joki on petollinen —\njos ratsunne menettää jalansijan syvemmällä kohdalla, niin —»\n\nRoisto ei kuullut mitään; hurjana kiukusta, silmät verestävinä ja\nhuulet vapisevina hän sähähti:\n\n»He pääsevät pakoon — ei, he eivät saa päästä pakoon!» Joelin toinen\nluoti pyyhkäisi hänen hiuksiaan, tehden yhtä puhtaan jäljen kuin niitä\nolisi saksilla leikattu ja jättäen punaisen juovan hänen ohimoonsa.\nKipu vain vimmastutti häntä, ja hän kiljui:\n\n»Teillä on muskettinne, ampukaa häntä, toverit!» Vene loittoni nyt\nrannasta verkalleen, koska vuolaassa virrassa oli paljon pyörteitä,\nja se eteni huonosti siitä huolimatta, että Joel pani pois tyhjän\npistoolinsa ja tarttui sauvoimeen auttaakseen vanhusta.\n\nRosvot ehättivät irroittamaan pyssynsä satulannupista. »Käykää\npitkäksenne!» komensi Joel naista, samalla itse asettuen ikäänkuin\nsuojamuuriksi lautturin eteen. Siten he odottivat, kun suunnilleen\npuolet rosvoista ampuivat yhteislaukauksensa.\n\nKuusi tai seitsemän laukausta pamahti, ja kuulat viuhahtelivat veneen\nympärillä; vanhus vilkaisi taaksensa, mutta samassa pyörre käänsi\nvenettä, joten hän joutui pois Joelin suojasta, ja myöhästynyt\nluoti tunkeutui korvan vierestä hänen aivoihinsa, raapaistuaan\nbretagnelaista. Onneton mies menetti tasapainonsa ja kaatui veneen\nmatalan laidan ylitse veteen, yhäti suonenvedontapaisesti puristaen\nsauvointa. Tämän vahingon johdosta päästivät rannalla seisovat, raa'at\nsotilaat käheän riemuhuudon, ja ne, jotka eivät vielä olleet ampuneet,\ntähtäsivät noudattaakseen Waltonin määräystä. Tämä pyrki uivan ratsunsa\nselässä tavoittamaan venettä, jonka molempiin airoihin Joel tarttui\nkoettaakseen ohjata sitä virran poikki.\n\n»Alas, alas!» huusi hän Thérèselle, joka kohotti päätänsä mutta\nvaroitus tuli liian myöhään.\n\n»Tähdätkää matalalle!» kiljaisi Walton, toivoen venheen vahingoittuvan,\njollei siinä oleviin ihmisiin osuisikaan, ja useimmat luodit kiitivät\npitkin vedenpintaa.\n\nTaaskin yhteislaukausta seurasi myöhästynyt luoti tai pari, ja\nnaiseen, joka oli luullut, ettei hänen tarvinnut pelätä muuta kuin\nyhteislaukausta, ja joka hieman kohottautui varmistuakseen siitä, että\nhänen puolustajansa ei ollut haavoittunut, osui ammus. Hän vierähti\nveneen pohjalle, mutisten:\n\n»Hyvä Luoja, ole armollinen minulle — ole sääliväinen Pierre Lesagen ja\nLa Voisinin tyttärelle!»\n\nHänen tuskaansa syvensi se, että hän näki chevalierin jäntevän hahmon\nhuojuvan kuin puun, jonka runkoon on kirves voimakkaasti isketty.\nJoel pudotti airot käsistään, mutta veneeseen, ja oli pian pitkänään\nteljoilla värähtämättäkään.\n\n»Hurraa!» luikkasi Walton, joka oli ehtinyt joen uomaan ja jota virta\nkiidätti pyörteessä kieppuvaa venettä kohti. »Heretkää ampumasta, jotta\nluodit eivät osu minuun! Minä voin nyt lopettaa heidät.»\n\nMutta taaskin virta teki kepposen; se tarttui veneeseen ja lähti\nviemään sitä vastaista rantaa kohti hyvää vauhtia, joten seuraavat\nlaukaukset todennäköisesti osuisivat harhaan; sitäpaitsi se työnsi\nWaltonin ratsuineen ampumalinjalle.\n\nAamu oli valjennut täydelleen, ja esineet alkoivat piirtyä näkyviin\nusvan vieriessä pois virralta.\n\nVale-englantilainen nauroi lyödessään hevostaan, saadakseen sen uimaan\nvinhemmin. Sitten hän siirsi sauvan vasempaan käteensä ja ojensi\noikean tarttuakseen veneen laitaan; nauttien hän katseli veriläikkiä,\nnaisen kalpeata ja liikkumatonta hahmoa ja bretagnelaisen, hänen\nsuunnitelmiensa sotkijan, kookasta ruhoa. Voitto oli kuin olikin hänen\nkätensä ulottuvilla.\n\n»He ovat käsissäni!» huusi hän.\n\nSamassa hänen uupuneen hevosensa voimat pettivät, ja tuntiessaan\nsen uppoavan jalkojensa välistä hän tarttui veneen laitaan molemmin\nkäsin; keppi tipahti veneeseen. Hänen kauhukseen Joel nousi, kääntyi\npolvillaan ja kouraisi hänen kurkustaan otteen, jota ei kolme kertaa\nniin vahva mies kuin hän oli olisi jaksanut irroittaa.\n\n»Lukekaa viimeinen rukouksenne!» käski bretagnelainen. »Ranskalaisen\nkoiran purema tappaa!»\n\nSenjälkeen hän nousi pystyyn, piti kuristettua seikkailijaa tämän\ntoisella rannalla seisovien ystävien näkyvissä ja viskasi hänet\nylenkatseellisesti virtaan heidän suunnalleen. Luotituisku hyppelehti\nvedenpinnalla hänen ympärillään, mutta hän oli poissa pyssynkantamalta.\nSeuraavalla hetkellä vene pysähtyi rantamatalikolle. Joel otti naisen\nliikkumattoman ruumiin syliinsä ja hypähti rannalle.\n\nHänen kavutessaan rinnettä ilmestyi näkyviin joukko aseellisia\nratsumiehiä, joilla oli musketit valmiina käytettäviksi.\n\n»Kuka siellä?» huudettiin.\n\nJoukkue oli ranskalainen kulkuvahti.\n\n»Ranska!» vastasi sankarimme.\n\n»Suunnatkaa aseenne alaspäin ja tulkaa tänne!»\n\nKun Thérèsen kantaja totteli, nousi aurinko metsän takaa, koko maisema\nmuuttui äkkiä valoisaksi, ja molemmin puolin kajahti huudahduksia\ntulvimalla.\n\n»Mikä kohtaus! — Saint Fiacren tammen bretagnelainen! — Korpraali de\nBregyn vastustajat»\n\n»Kuinka onnellinen sattuma!» ihasteli Joel yhtä hämmästyneenä. »Saint\nGermainin metsän muskettisoturit — herrat de Gace, Escrivaux, Hericourt\nja Champagnac!»\n\nChevalierit kyselivät häneltä kyselemistään:\n\n»Mistä tulette — tässä asussa ja tämä veren tahraama ruumis\ntaakkananne?»\n\n»Hyvät herrat, selitän kyllä kaikki», lupasi nuori mies, »mutta\najatelkaamme nyt tätä kovaonnista naista! Taivaan nimessä auttakaa\nhänet saamaan, mitä hän tarvitsee — suojaa, vuoteen ja hoitoa!»\n\n»Hm», äänsi osastoa komentava, iäkäs upseeri, »minun luullakseni\ntämä haavoittunut kaipaa pikemminkin pappia kuin lääkäriä, mutta\ntehkäämme siitä huolimatta voitavamme! Nämä herrat auttakoot teitä\nkantamaan hänet lähimpään taloon, mennessänne leiriin, sillä aikaa kun\nminä tarkastan tuota toisella rannalla seisovaa omituisen näköistä\nmiesryhmää.»\n\nVeneen airoista laitettiin väliaikaiset paarit, ja ratsumiehen vaippaan\nkiedottuna nainen kannettiin maalaistaloon. Sillä välin rosvot olivat\nlähteneet pakoon, nähtyään aseistetun joukko-osaston. Heitä ei\nensinkään haluttanut jäädä muskettituleen etsimään Waltonin ruumista,\njoka otaksuttavasti oli uponnut ollakseen enää koskaan kohoamatta\nilmoille.\n\nTalonpojan vaimo riisui naisen ja pani hänet vuoteeseen. Haava\nsidottiin väliaikaisesti liinanöyhdällä ja kääreillä, mutta toiveet\nolivat vähäiset; luoti oli mennyt suoraan ruumiin lävitse. Kun hänen\noli annettu haistaa etikkaa ja hänen ohimoitaan oli sillä hierottu,\nalkoi hänessä näkyä elonmerkkejä. Hänen poskilleen levisi lievä puna,\nsamalla kun hänen huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä avautuivat. Hän\nloi ympärilleen sekavan, harhailevan, kiillottoman katseen.\n\nJoel, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, kumartui hänen puoleensa.\n\n»Tunnetteko minut?» tiedusti hän.\n\nKatse kirkastui tuntemisen merkiksi.\n\n»Kuuletteko ja ymmärrättekö sanani?» kysyi bretagnelainen edelleen.\n\nSilmät vastasivat samalla tavoin, ja Joel kääntyi muiden puoleen,\npyytäen: »Jättäkää meidät kahden kesken vähäksi aikaa, koska minun\ntäytyy puhua hänen kanssansa!»\n\nKaikki lähtivät ulos, jättäen heidät kahden kesken; Joel piti\nhaavoittuneen kylmää kättä omassaan.\n\n»Oletteko siis Pierre Lesagen ja La Voisinin tytär?»\n\n»Kyllä», vastasi toinen häpeissään, nyökäten ja puhuen tuskin\nhengitystä kuuluvammin. »Herätän teissä kammoa, eikö totta?» lisäsi hän\nvaivaloisesti.\n\n»Olen etsinyt teitä, Thérèse-rukka, luovuttaakseni teille tämän\nesineen.» Hän veti poveltaan medaljongin, ojentaen sitä naiselle.\nTämän silmät laajenivat hämmästyksestä hänen tuntiessaan numerolla 141\nvarustetun vangin muistoesineen.\n\n»Niin, tunnen tämän medaljongin — se oli isäni. Miten se on joutunut\nteidän haltuunne?»\n\n»Sain sen oikeudenmukaiselta omistajalta — Pierre Lesagelta —»\n\n»Oletteko nähnyt hänet?» kirkaisi haavoittunut hiljaa.\n\n»Olen sekä nähnyt hänet että puhellut hänen kanssansa; Bastiljissa —»\n\n»Oliko hän vankina siellä? Luulin hänen istuvan Vincennes-linnassa.\nArmias taivas! Onko hänet teljetty sinne?»\n\n»Hän poistui sieltä jo — yli kuusi viikkoa sitten — hän kuoli.»\n\nHän selosti hänen ja vankikumppaninsa välisen kohtauksen ja mainitsi\nepäilevänsä, olivatko Waltonin hänelle hankkimat karkaamisvälineet\nvilpittömässä mielessä annetut.\n\n»Sitä roistoa — kuinka oikein teinkään poistuessani hänen luotansa! Hän\nyksin on välttänyt rikollisen äkillisen tuhon.»\n\n»Ei suinkaan — hukkunut jokeen», ilmoitti Joel.\n\n»Kaikki he ovat menneet toiseen maailmaan», jupisi nainen, »täällä\nkokemansa omituisen kohtalon jälkeen. Mitenkähän taivaallinen tuomari\nottaa vastaan isäni ja äitini? Miten heidän tyttärensä otetaan vastaan?»\n\nHän työnsi helyn pois luotansa.\n\n»Pitäkää se!» kehoitti hän. »Se on sellainen talismani, joka tuo\nkantajalleen, jos hän osaa sitä käyttää, kaikkea, mitä inhimillinen\nkunnianhimo saattaa haluta: rikkautta, arvoa, kunniaa ja valtaa!\nSiinä on kirje, joka todistaa oikeaksi sen, mitä vakuutin teille\nlautturin majassa, mutta mitä te ette tahtonut uskoa. Siinä markiisitar\nde Montespan vimmoissaan siitä, että kuningas oli hylännyt hänet\nLa Fontangesin tieltä, pyysi Pierre Lesagelta ja La Voisinilta\nmyrkkyä, jolla hän voisi päästä eroon kilpailijattarestaan ja kostaa\nrakastajalleen. Tämä tunnustus on täydellinen ja allekirjoitettu.\nHänen on täytynyt olla rakkaudesta sekaisin tehdessään sellaisen\ntunnustuksen, suunnattoman järjettömyyden! Mutta eikö olekin\nkirjoitettu, että ne, jotka taivas tahtoo tuhota, se ensin tekee\nmielettömiksi? Olkoonpa sen laita miten tahansa, jos se kirje\nviedään kuningas Ludvigin silmien eteen, saattaa se lähettää kopean\nmarkiisittaren Lesagen vankilaan tai mestauslavalle! Sekä kuningas\nettä markiisitar ovat valmiit ostamaan sen mistä hinnasta tahansa,\nsillä vaikka hallitsija pelastuikin, viruu Fontanges-parka haudassa.\nJommaltakummalta heistä, oivallattehan, kirjeen omistaja varmasti saa,\nmitä vain haluaa vaatia. Annan teille tämän paperin ja medaljongin.»\n\n»Minulleko?»\n\n»Hänelle, joka näkee viimeiset hetkeni, kuten te näitte isä-raukkani\nkuoleman.»\n\n»Mitä tahtoisitte minun sillä tekevän? Minä en ole Montespanien\njoukkiota. Sitäpaitsi hän on poistunut hovista epäsuosiossa.»\n\nHymyntapainen vilahti kuolevan huulilla.\n\n»Oi, chevalier, ilmeisesti olette perehtymätön hovin asioihin! Suosikki\nei milloinkaan putoa niin alas, ettei hän saattaisi pahuuden siivillä\nkohota takaisin putoamiskohdalleen. Hän on usein näyttänyt menettäneen\nvaltansa, mutta joka kerta hän on vallannut paikkansa jälleen ja\nkostanut palattuaan.»\n\n»Mutta minä tuskin muuta kuin parhaiksi tunnen tämän markiisittarenne»,\nvastasi Joel vilkkaasti. »En ole hänen puoluelaisensa enkä hänen\nvihamiehensä. Minkätähden minulla pitäisi olla aseita häntä vastaan?»\n\nNainen suuntasi häneen silmänsä, joista kuvastui ikuisen yön tumma\nsyvyys. Hänen äänensä kuulosti toiseen maailmaan kuuluvalta, kun hän\nsanoi:\n\n»Tulevaisuuden esirippu vedetään syrjään kuolemaisillaan olevien\nhenkilöiden katseen tieltä, ja sitäpaitsi minulla on ennustuslahja.\nNäen, että teidän täytyy kamppailla sen naisen kanssa rakkaanne\npuolesta —»\n\nJoel hätkähti, sillä Auroren kuva välähti hänen mieleensä, ja hänen\nsydäntään vihlaisi.\n\n»Pitäkää medaljonki — säilyttäkää sitä suojellaksenne sillä häntä —\npelastaaksenne hänet!» vaati Thérèse äänensä käydessä heikommaksi. »Ja\nlahjana minulta, joka olisin rakastanut teitä kaikesta sielustani — jos\nolisitte ollut vapaa enkä minä olisi ollut arvoton teille!»\n\nIkäänkuin häveten suustansa luiskahtanutta tunnustusta hän tarttui\nraitiin molemmin käsin ja koetti peittää kasvojaan; mutta hänen\nkäsivartensa herpautuivat ja sitten kangistuivat. Raiti putosi hänen\nhyppysistään, ja hänen silmänsä sulkeutuivat, samalla kun ovi avautui\nja sisälle astui lääkäri, jota oli lähetetty noutamaan. Tulija silmäili\ntuokion valkeita kasvoja, jotka kuolema oli tehnyt hyvin kauniiksi,\npaljasti päänsä vakavasti ja lausui:\n\n»Tämä nainen on kuollut.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nOman vaimon ansaitseminen\n\n\nFreiburgin kaupunkia oli sen omalaatuisen aseman vuoksi armeijan vaikea\nsaartaa, ja se huolestutti pahasti sitä piirittävää, tulista ja rajua\nsotapäällikköä Joelin vihdoin saapuessa sen edustalle.\n\nHänen uudet ystävänsä olivat olleet hänen muassaan surusaattueessa,\nkun Thérèse Lesage oli kannettu Alt-Breisachin hautausmaalle, saatuaan\nsiihen luvan päälliköltään monsieur de la Berangelta, kevyen ratsuväen\nkapteenilta, vaikka joka mies olisikin tarvittu juoksuhaudoissa.\nWaldauhun saavuttuaan he saivat tietää marski Créquyn lähteneen\npäämajastaan tarkastamaan sotajoukkojaan, ja Joelia kehoitettiin\nodottamaan hänen paluutaan.\n\nLähestyessään Herdern-esikaupungin edustalle äskettäin kaivettuja\njuoksuhautoja he huomasivat sotilaiden keskuudessa vallitsevan\nmellakan; kevyitä ratsumiehiä oli laskeutunut satulasta, sitonut\nhevosensa kiinni ja ympäröinyt ryhmän upseereja, joita he uhkailivat\nsanoillaan ja nyrkeillään. Joelin ystävät ratsastivat hänen seurassaan\npaikalle, hypähtivät maahan, sitoivat hevosensa kiinni ja juoksivat\nryhmän luokse.\n\n»Mitä nyt?» tiedustivat he.\n\n»Syy on marskin», selitti eräs ratsumies. »Hän pitää meitä pilkkana.\nTyytymättä siihen, että hän käyttää meitä jalkaväkenä, hän vaatii meitä\nlähtemään juoksuhautoihin heiluttelemaan kuokkaa ja lapiota sapöörien\nja miinoittajien tapaan.»\n\nHälinästä kohosi kuuluviin kapteeni Berangen ääni, puhutellen jotakuta,\njota bretagnelainen ei nähnyt.\n\n»Näettehän, monsieur», lausui hän, »sotilaitteni kieltäytyvän\navustamasta noin likaisessa työssä. Koetan taivuttaa marskin luopumaan\nvaatimasta sitä — tällä välin pyydän teitä etsimään sapöörejä ja\nmiinoittajia muualta.»\n\n»Mutta minä taas sanon teille, kapteeni», vastasi toinen ääni,\n»että tykistön kenraalimajuri Basset antoi minulle määräyksen ottaa\nviisikymmentä miestänne auttamaan, jotta saisimme tämän juoksuhaudan\nkuntoon ja mörssärini paikalleen — ja kautta kaikkien jumalien, minä\notan ne, vaikka minun pitäisi tuoda heidät väkisin työhön!»\n\n»Pyydän teitä olemaan yrittämättä mitään sellaista, koska mieheni ovat\nkovin kiihtyneitä ja saattaisivat unohtaa sotapalveluksen säännöt.»\n\n»Mitä tämä on?» mutisi bretagnelainen. »Pettävätkö korvani? Tuo toraisa\nääni — ja tuo rehentelevä puhetapa tuntuvat minusta tutuilta!»\n\nTällä välin upseeri oli valinnut yhden kevyistä ratsumiehistä ja käski:\n\n»Kuulkaahan, te pitkäruumiinen, alkakaa te tarttumalla kuokkaan ja\nnäyttämällä esimerkkiä kumppaneillenne!»\n\nPuhuteltu henkilö ei liikahtanutkaan.\n\n»Ettekö kuullut sanojani?»\n\n»Kuulin ne oikein hyvin.»\n\n»Totelkaa siis tai —»\n\n»Tottelen ainoastaan omia upseerejani, herrasmiehiä, joilla on\nsamanlainen sotilasasu kuin minullakin ja joilla on pituutta enemmän\nkuin vaaksa päälaesta jalkapohjaan mitattuna!»\n\nSyntyi yleinen naurunremakka, ja upseeri kiukustui yhä pahemmin.\n\n»Te lurjus!» kivahti hän.\n\n»Hiljaa, hiljaa, herra tykistöläinen!» tokaisi ratsusotilas\npilailevasti. »Älkää syöksykö kimppuuni tuolla tavoin! Saattaisitte\nluiskahtaa saapasvarsiinne, ja sitten olisi pirunmoinen puuha löytää\nteidät jälleen!»\n\nHilpeys yltyi, ja vimmastunut tykistönupseeri huusi: »Kersantti\nBonlarron!»\n\n»Tässä.» Juoksuhaudasta kapusi näkyviin kookas, teräslakkinen mies.\n\n»Kersantti, pidättäkää tuo kevyeen ratsuväkeen kuuluva, ylettömän\ntärkeänä esiytyvä miekkonen — tuo, joka nauraa noin äänekkäästi — ja\nviekää hänet päävahtiin rangaistavaksi!»\n\n»Hyvä, monsieur!» Ja kookas soturi astui tarkoitettua ratsumiestä\nkohti; mutta kun hän ojensi kätensä tarttuakseen mieheen, peräytyi\ntämä, laskien kätensä miekkansa kahvaan ja ärähtäen:\n\n»Kavahtakaa tekoanne! Älkää uskaltako kajota minuun sormellanne!»\n\n»Varokaa, monsieur!» virkkoi Berange. »Huomautan teille, etteivät\nmieheni salli kumppaniaan raahailtavan sinne tänne.»\n\n»Eivät kääpiön komennuksesta.»\n\n»Kääpiön! Nämä herjaukset ovat sietämättömiä. Hei, tykkimiehet!»\n\nTykkimiehet riensivät ulos juoksuhaudasta, heiluttaen\nkaivamisvälineitään.\n\n»Monsieur, pidän teitä vastuunalaisena mahdollisesta\nverenvuodatuksesta», lausui ratsuväenupseeri.\n\n»Ja minä pidän teitä vastuunalaisena noiden sotilaittenne\ntottelemattomuudesta ja hävyttömyydestä — kapinoitsijain, joita\nkuritutan — hirtätän, kidututan ja teilautan haukkumisesta. Heidän\nkimppuunsa, pojat, ja pieskää niitä suupaltteja hyvin!» Hän vetäisi\nmiekkansa tupesta, ja hänen kersanttinsa ja sotilaansa jäljittelivät\nsitä temppua.\n\n»Kas niin», jupisi Joel, »nyt on aika kylmän pään sekautua asiaan».\n\nHän syöksähti mellakkaan ja sijoittui hyökkäykseen ja puolustukseen\nkohotettujen, välkkyvien säilien, kuokkien ja lapioiden keskelle.\n\n»Ystäväni Joel!»\n\nNiin huudahtivat tykistökapteeni ja -kersantti, joita bretagnelainen\ntervehti sydämellisesti.\n\n»Pankaa pois miekkanne! Minun täytyy sanoa, että olette molemmat\nväärässä. Sinä ensi sijassa, hyvä kumppani», jatkoi hän Friquetille,\n»vaatiessasi vaikkapa asiaankuuluvaakin suoritusta niin rehentelevästi,\nkomentavasti ja hyökkäävästi, että tekee mieli lähettää hiiteen sinut\nriitaisine luontoinesi. Pahus vieköön! Eihän ole hänen majesteettinsa\nkevyiden ratsumiesten vika, että heidän päänsä ja hartiansa kohoavat\nsinun yläpuolellesi. Sivuuta tämä viaton isommuus ja lohduta itseäsi\nsillä vanhalla sananlaskulla, että maasta pienikin ponnistaa!»\n\n»Se on epäilemätöntä», murahti kääpiö, pistäen miekkansa tuppeen,\n»ja naiset antavat aina etusijan sieville, pienille, näppärille\nkeikareille, jotka eivät ikinä saa moisten olympolaisten Jupiterien\nruhoa».\n\nJoel oli kääntynyt Berangen puoleen ja lausui: »Kapteeni, osoittaen\nteille kaikkea teille tulevaa kunnioitusta, sallikaa minun huomauttaa,\nettä olisitte menetellyt kauniimmin, jos olisitte pannut toimeen\nkuninkaan määräyksen, sillä olette silti hänen soturinsa, vaikka teillä\nonkin hevonen jalkojenne välissä. Mitä muuta varten meidät kaikki on\ntänne lähetetty kuin valloittamaan Freiburgia? Ja siihen tarkoitukseen\non kuokanisku yhtä hyvä kuin miekansivalluskin. On yhtä kunniakasta\nkaatua ammuttuna juoksuhautaan kuin laskettaa täyttä laukkaa\ntaistelukentällä.»\n\nIkäänkuin antamaan pontta tälle puheelle kohosi äkkiä valkea\nsavutuprahdus eräältä linnoituksen vallinsarvelta. Kajahti\ntykinlaukaus, ja kuula upposi juoksuhaudan reunaa peittäviin\nhiekkasäkkeihin. Säkki repesi, ja Joel katosi pölykuuroon. Tultuaan\njälleen näkyviin hän ravisti tomua vaatteistaan ja virkkoi tyynesti:\n»Nyt oivaltanette, kuinka välttämätön tämä työ on.»\n\nKuului toinen pamahdus, ja tällä kertaa sitä seurasi parkaisu, samalla\nkun roiskahti verta, puolittain peittäen puhujan. Piirittäjät olivat\nparantaneet tähtäystään, ja kuula oli osunut kapteeni Berangen rintaan.\nKauhun valtaamat miehet nostivat hirveän hälinän kapteeninsa kuoltua.\nChampagnac levitti vaipan hänen peitteekseen, muiden katsellessa\näänettöminä ja pelosta kalpeina.\n\n»Jos tuon juoksuhaudan etupuoli olisi ollut valmis», sanoi sankarimme\nkylmästi, »olisi tuo urhea mies vielä elossa».\n\nSenjälkeen hän tarttui muitta mutkitta lapioon ja ryhtyi työhön. Muut\nnoudattivat hänen hyvää esimerkkiään; upseerit ja sotilaat noutivat\njuoksujalkaa työvälineitä, ja työskentely alkoi luistaa. Vihollisen\nraivoisa pommitus ei jäähdyttänyt tätä intoa, joten illan tullen\njuoksuhauta oli kelvollinen ja vahvasti miehitetty sijoituspaikka.\n\n»_Mordieu!_» huudahti Friquet hänen ja Bonlarronin onnitellessa Joelia.\n»Tämähän on satumaista ja tyrmistyttävää! Tavata vanha tuttu vihollisen\ntykkitulessa! Oi, sinä uljas, uskollinen Joel!»\n\n»Mutta ajatella», pitkitti kersantti, »että hänellä on rykmenttimme\npuku — ja upseerin arvomerkit — hänen täytyy olla odottamamme vänrikki!»\n\nSeurasi molemminpuolisia selityksiä. Bonlarron oli myynyt majatalonsa,\nkoska poliisit olivat olleet »Maurilaisen» vitsauksena aina siitä\nsaakka, kun Friquet oli esiytynyt kaksintaistelijana, ja pestautunut\nuuteen tykistöosastoon, jonka komentajan valtakirja oli Friquetillä.\n\n»Mitä sinuun tulee — näemme, että olet löytänyt isäsi ja että\nonnellinen Portos on hankkinut pojalleen hänen syntyperänsä ja arvonsa\nmukaisen aseman —»\n\nJoelin sydäntä vihlaisi polttavasti, ja hänen poskiinsa lehahti kuuma\npuna, kun hän sopersi hämmingin vallassa:\n\n»Ei, asianlaita ei ole niinkuin otaksutte — minulla ei ole ollut niin\nsuurta onnea —»\n\nHänen hämminkinsä lopetti se, että tykistön kenraalimajuri kutsui\nkapteeni Friquetin puheilleen. Sekä leirissä että kaupungissa\nvallitsivat öisin hiljaisuus ja lepo. Etuvartiossa ei ollut valveilla\nketään muita kuin vahdit ja Joel. Hän ei voinut nukkua Friquetin\nsanojen hänen rinnassaan herättämien omantunnonvaivojen tähden.\nMenettelikö hän oikein toimiessaan näin? Omatunto vastasi ei! Hän\nei ollut lähtenyt kotipaikaltaan ollakseen onnellinen ihminen,\nvoittaakseen omakseen Auroren rakkauden, mennäkseen hänen kanssansa\nnaimisiin ja viettääkseen sitten rauhallista elämää, sen enempää kuin\nsotaistakaan, vaan etsimään tuntematonta isäänsä. Kuolinvuoteellaan\noli hänen äitinsä antanut hänelle sen tehtävän, ja hän oli luvannut\nomistaa elämänsä sille. Hän vakuutti itselleen, ettei hän olisi\nhankkinut itselleen oikeutta nauttia onnestaan, ennenkuin olisi\nhuomannut mahdottomaksi saada selkoa Atoksen, Aramiksen ja d'Artagnanin\nkumppanin kohtalosta. Hänen päätöksensä oli tuokiossa tehty. Hän\nesittäisi asiansa marski Créquylle; tämä epäilemättä vapauttaisi hänet\nkuluttamasta aikaansa piiritykseen, joka oli pitkällinen puuha siihen\naikaan. Hän palaisi Pariisiin ja turvautuisi kokeneeseen ja viisaaseen\nvanhukseen, Almadan herttuaan. Varmastikin tämä ehdottaisi hänelle,\nmiten hänen pitäisi jälleen aloittaa etsintänsä ja suorittaa sitä.\n\nKäytyään tästä asiasta taistelun mielessään ja ratkaistuaan sen hän\nrauhoittui ja saattoi nukkua odottaessaan aamua. Aluksi hänen arvelunsa\nosoittautuivat oikeiksi, sillä luettuaan tiedonannot kenraali loi\nniiden tuojaan ystävällisen silmäyksen. Kovaksi onneksi paperissa oli\njälkikirjoitus, joka sai sotavanhuksen säpsähtämään.\n\nHän luki sen uudelleen hitaasti ja harkitsevasti ikäänkuin hänen\nedessään olisi ollut salamerkeillä kirjoitettu sanoma ja hän olisi\npelännyt jonkun salaisen merkityksen jäävän häneltä huomaamatta.\nTuontuostakin hän katsahti Joeliin, joka valmistautui esittämään\npyyntönsä, että hänet lähetettäisiin takaisin pääkaupunkiin.\n\n»Chevalier», lausui marsalkka, »kuningas käskee minun pitää\nteidät luonani sodan loppuun saakka ja varata teille mahdollisuus\nkunnostautua. Olette alkanut oikein hyvin tuomalla tiedonantonne\ntänne sangen vaarallista tietä myöten. Noudatan kuitenkin hänen\nmajesteettinsa toivomusta, koska hän haluaa teidän palaavan hovinaisten\nluokse saavutettuanne kunniaa.»\n\nVoi! Nuoren upseerin kaikki toiveet olivat haihtuneet tuulen\nvietäviksi. Hän ei voinut ajatellakaan armeijasta poistumista, koska\nkuningas oli kirjoittanut päinvastaiseen suuntaan ja hänen täytyi\ntotella.\n\n»Jos tällä välin», jatkoi Créquy, »voin tehdä mitään erikoista\nhyväksenne —»\n\n»Todellakin, kenraali, minulla on suuri suosionosoitus anottavana\nteidän hyväntahtoisuudeltanne, mutta mielestäni minun olisi järjetöntä\nmainita sitä juuri nyt, ja tyydyn täyttämään velvollisuuteni siinä\nkomppaniassa, johon hänen majesteettinsa on määrännyt minut vänrikiksi.»\n\n»Uuteen tykistöosastoon luullakseni! Suosittelen teitä sen kapteenille\n-»\n\n»Kapteeni Friquet ja minä olemme vanhoja ystävyksiä — tutustuimme\ntoisiimme kaksintaistelussa. Mutta en haluaisi muuta kuin vähän\ntietoja, vihjauksen tämän sodan kestämisajasta sekä siitä, jos rohkenen\nkysyä, mistä se riippuu —»\n\nCréquy ojensi kätensä kaupunkia kohti, sanoen:\n\n»Tuolla on sodan loppu. Juuri tuosta paikasta herttua Kaarle\nsuunnittelee hyökätä riistääkseen meiltä Lotringin; tuo keisarillinen\nlinnoitus on Elsassimme yläpuolella riippuva Damokleen miekka\n— vihollisen jalansija hänen ponnahtaessaan hyökkäämään, hänen\nlepopaikkansa hänen halutessaan voimistua, hänen peräytymispaikkansa\ntappion jälkeen. Vallattuamme Freiburgin meillä on Wienin avain\nkädessämme, Lotringin herttuan toiveet ovat tuhoutuneet, keisari\nLeopold on saanut todistuksen siitä, kuinka harkitsemattomia ja\nkestämättömiä hänen vasallilankonsa yritykset Ranskaa vastaan ovat, ja\nse on alkuna sille, että keisari hylkää herttuan. Juuri senvuoksi minun\ntäytyy valloittaa Freiburg», lopetti hän oltuaan tuokion vaiti.\n\n»Entä minkätähden ei heti?» huudahti Joel päättävästi.\n\n»Nuori mies, te olette liian hätäinen», virkkoi vanha soturi. »On\nhyvä olla rohkea, mutta tulee varoa olemasta suuriluuloinen. Ettekö\nnäe tuota vuoreen laitettua varustusta — linnaa. Puhutteko sen\nvalloittamisesta, kun minulla ei ole siipihevosia teidän, nuorten\nherrasmiesten, ratsuiksi? Mahdollisesti pääsisin sinne uhraamalla\npuolet miehistäni — mutta sitten olisi vastassamme tuo linnoitus\n— varusväki kukistettavana ja asujamisto, joka taistelisi seinien\nsuojasta ja käyttäisi meitä vastaan tulta, kiviä, vettä ja rautaa! Ei,\nei, se ei käy päinsä! Olkaamme kärsivällisiä ja esittäkäämme kaninin\nosaa juoksuhautoinemme ja miinoinemme! Kun aukko on murrettu, näyttää\nvanha kenraalinne teille tietä.»\n\n»Oivallan», mietti nuori vänrikki. »Koska kysymyksessä on\nkaksintaistelu, jossa ampumaväli on pitkä, yllytän Friquetiä\njouduttamaan asioita, sillä muutoin —»\n\n»Mitä muussa tapauksessa tapahtuu?» tiedusti marski, joka oli kuullut\ntämän yksinpuhelun.\n\n»No niin, minun täytyy itseni vallata tuo varustus», vastasi Portoksen\npoika empimättä.\n\n»Mitä!» ja iäkäs marski yhtyi adjutanttien ja muiden upseerien nauruun.\n»Pankaa siis toimeksi, poikaseni, älkääkä varrotko minua! Jos teillä on\najatus, voitte saada välineitä toteuttaaksenne sen. Valtuutan teidät\nesiintymään loistavan mielettömästi.»\n\n»Onko sinua onni potkaissut?» huudahti Friquet, kun uusi upseeri palasi\nsäteilevänä ylipäällikön luokse tekemältään käynniltä.\n\n»Kyllä, ryhdyn pian voittamaan vaimoani omakseni!» vastasi Portoksen\npoika iloisesti ja hartaan luottavasti.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nJoelin ehdotus\n\n\nFreiburgin vanha ja viekas komentaja Schultz söi ja joi vankasti,\nmutta nukkui toinen silmä avoinna. Hän oli paksujen muurien suojaama;\nhänellä oli runsas varasto ruokavaroja, enemmän tykkejä kuin hänen\nahdistajillaan ja ampumatarpeita liikaakin. Kaupunkilaiset olivat\nkeisarille alttiin uskollisia; herttua Kaarle oli luvannut tulla hänen\navukseen, eikä herttuan tiedetty koskaan pettäneen sanaansa. Kaikista\nnäistä syistä oli kaupungin piiritys vain vähän huolettanut tätä\nruumiikasta everstiä. Mutta hän pysyi hyvin valppaana ja ampua jyskytti\ntaukoamatta häntä kohti lähestyviä juoksuhautoja. Hänen aikoessaan\naloittaa aterian ilmoitti lähetti, että oli saapunut Lotringin\nherttuan erikoinen sanantuoja. Tämä tieto sai hänet nielaisemaan osan\nmosel-viinillä täytetyn lasinsa sisältöä väärään kurkkuun.\n\n»Herttua Kaarlen sanantuoja?» kertasi hän. »Miten hän on päässyt\ntänne? Viholliset eivät varmastikaan ole ilman muuta laskeneet häntä\nrintamansa lävitse.»\n\n»Eversti», virkkoi eräs upseeri, »huomasimme hänen juoksevan meitä\nkohti ranskalaisten ampuessa häntä, ja meidän etuvartijamme kestitsivät\nhäntä samalla tavoin, mutta hän kesti tämän kaksinkertaisen tulen\nsuurenmoisesti ja hyppäsi vallikaivantoomme, huutaen: '_Ystävä!_'\nNiinpä viskasin hänelle köyden, ja hän kiipesi muurille. Hän on nyt\npäävahdissa kuivailemassa itseään, kuten arvattavaa on sellaisen kylvyn\njälkeen.»\n\n»Millainen hän on?»\n\n»Ei ranskalainen — pikemminkin saksilainen — jättiläiskokoinen mies.\nMielipiteeni on, että hänet olisi saatu kiinni, jos olisi yritetty,\nmutta kenelläkään ei ollut rohkeutta mennä kylliksi likelle häntä.»\n\n»Tuotakoon hänet heti luokseni! Kuulustelen häntä syödessäni; ja jos\nhänen puheessaan on petollisuuden tuntu —» Hän naksautti makkaran pään\npoikki vankkojen hampaittensa välissä pahaenteisen rajusti.\n\nLyhyen ajan kuluttua tuotiin ilmoitettu henkilö hänen eteensä neljän\nkeisarillisen muskettisoturin keskellä; nämä olivat kookkaita\nmiehiä, mutta hän oli kuitenkin puolta päätänsä heitä pitempi.\nHänellä oli harmaansekaiset, mustat viikset, hänen kasvoissaan oli\nselvästi piirtyneitä ryppyjä ikäänkuin iän tai sotapalveluksessa\nvietetyn ankaran elämän vaikutuksesta, mutta hänen silmiensä katse\noli sammumattoman nuorekas. Ainoastaan tästä piirteestä olisi itse\nAurorekin tuntenut rakastettunsa, jonka valepuku oli sankarimme\nyritystä tukemaan ruvenneen nuoren herttua de Villarsin parturin\ntyötä. On tarpeetonta mainita, että Waltonin sauva, jonka kulkuvahti\noli löytänyt ja tuonut Joelille, oli herättänyt tämän ajatuksen hänen\nmielessään ja tarjonnut hänelle välineen, jonka avulla hän saattoi\naloittaa sen hyväenteisesti.\n\n»Oletteko saksalainen?» tiedusti eversti Schultz tylysti.\n\n»En, eversti, olen syntyperäinen lotrinkilainen.»\n\n»Väitätte saaneenne tehtävän Kaarle-herttualta?»\n\nApunaan sotilas, joka käytti pistintään veitsenä, Joel veti takkinsa\nompeleesta esille paperin, saman kirjeen, jonka herttua Kaarle oli\nuskonut Waltonille. Komentaja luki sen kahdesti ja tarkasti sitä\nhuolellisesti.\n\n»No niin, se näyttää olevan niinkuin pitääkin; paperi on hänen\nkorkeutensa muistilehtiöstä, hänen merkillään varustettu.»\n\nKirjeen alkuperää ei epäilty, mutta hänen mielessään kyti vielä\nepäluulo hänen tiedustaessaan: »Miten pääsitte vihollisrintaman\nlävitse?»\n\n»Menin marskin leiriin muka myymään omaa valmistamaani kirsikkaviinaa\ntynnyristä, joka minulla oli rattailla. Väijyin tilaisuutta ja pujahdin\njuoksuhautaan. Kovaksi onneksi» — hän naurahti karkeasti — »pituuteni\npaljasti minut noiden ranskalais-kääpiöiden joukossa kaivannoissa,\nja siellä nostettiin hälinä. Hyppäsin pois juoksuhaudasta ja lähdin\njuoksemaan meikäläisiä varustuksia kohti. Loppu tapahtui teidän\nmiestenne näkyvissä, ja he osaavat kertoa sen teille tarkkaan. Olen\nhyvilläni siitä, etteivät he ammu yhtä hyvin ystäviä kuin he ampuvat\nvihollisia heitä torjuessaan.»\n\nSchultz virnisti happamesti.\n\n»Mitä tuotte minulle — uutisiako?»\n\n»Ohjeita hänen korkeudeltaan, täsmällisiä ja salaisia.»\n\n»Suullisiako tarkoitatte?»\n\n»Niin sanoisin! Se, mitä nutussani oli, olisi riittänyt toimittamaan\nminut hirteen — mutta herttua ei sallinut käskyläisensä kuljettaa\nmuutoin kuin päässänsä sitä suunnitelmaa, jonka avulla Freiburg\nvapautetaan piirityksestä kolmessa päivässä.»\n\nHän viittasi sotilaihin, jotka Schultz lähetti pois herauttamalla\npeukaloaan.\n\n»Selostakaa nyt minulle kaikki!» käski hän heidän jäätyään kahden\nkesken. »Kuuntelen syödessäni — aamiainen on vankin ateriani.»\n\nValelotrinkilainen kertasi sanasta sanaan kaikki, mistä oli\nkuullut Waltonin ja kenraalin sopivan puutarhassa. Eversti osoitti\nhyväksymistään hänen esitettyään selostuksensa.\n\n»Se on mainiota!» kehui hän, maiskauttaen kieltänsä. »Raketti merkkinä\n— niin on parasta! Kaksoishyökkäys samalla kertaa — herttua väkineen\ntoisaalta ja minä varusväkineni ja kaupunkilaisineni toisaalta. Niin,\nCréquy miehineen ei jaksa sitä kestää, hah haa!» Hän murskasi linnun\nsiiven jykevien leukojensa välissä, jotka painuivat yhteen kuin\nlinnoituksen suojaristikko. »Muuten, kumppani», lisäsi hän, silmäillen\nrattoisaa lotrinkilaisvanhusta, joka vielä säesti hänen nauruaan,\n»arvaatteko sattumalta, mitä tuossa kirjeessä on teistä?»\n\n»Luullakseni», vastasi Joel rauhallisesti, talonpoikaismaisen jäyhän\nhilpeään tapaan. »Hänen korkeutensa kehoittaa teitä ampumaan luodin\nkallooni tai hirttämään minut vahvaan nuoraan, jos käytökseni jossakin\nsuhteessa tuntuu teidän ylhäisyydestänne epäilyttävältä». Ja hän nauroi\ntaaskin, ikäänkuin tällainen häneen kohdistunut epäily olisi ollut\nkaiken hyvän kermaa.\n\n»Ahaa, te tiedätte sen, niinkö?» Eversti räpäytti helakanväristä,\nturpeata nenäänsä reunustavia siansilmiään.\n\n»Hänen korkeutensa luki hyväntahtoisesti minulle nuo rivit, korostaen\nminua koskevia sanoja.»\n\n»Muistakaa siis», lausui eversti, täräyttäen nyrkkinsä pöytään, »ettei\neversti Schultz ole vielä kertaakaan syönyt sanaansa. Ja musertakoon\nminut ukkossää, jollen pane toimeen herttuan määräystä, vaikka minun\npitäisi omin käsin iskeä päänne säpäleiksi tai kietaista silmukka\nkaulaanne!»\n\n»Pyh!» äänsi Joel entiseen rauhalliseen tapaansa. »On varma keino\nhankkia varmuus siitä, että menettelen rehellisesti täyttäessäni\nvelvollisuuttani ruhtinastani ja isänmaatani kohtaan — pitäkää minut\nläheisyydessänne, jotta voitte lukea ajatuksenikin!»\n\nEversti niin sanoaksemme sieppasi pallon lennosta.\n\n»Juuri niin! Juuri niin olin päättänyt. Tästä hetkestä olette\nlakkaamatta silmälläpitoni alaisena, ja te olette kiinnitetty minuun\nkuin varjo esineeseen.»\n\nHerttua Kaarlen valelähetti virkkoi vakavasti: »Olen hyvilläni\nsaadessani olla, vaikka vain vähän aikaa, sellaisen etevän soturin\nvarjona kuin eversti Schultzin, jonka älykkyys, uljuus ja sotataito\novat sananlaskuna koko Euroopan soturien keskuudessa.»\n\nTämä tylsä imartelu sai aikaan uuden muutoksen everstissä. Hänen\nkasvoistaan kuvastui mitä suurinta herttaisuutta.\n\n»Minä pidän teistä», sanoi hän jörön hyväntuulisesti. »Mehän olemmekin\nmolemmat vanhoja sotakarhuja — suunnilleen samanikäisiä, arvelen. Mikä\narvo aste teillä oli armeijassa?»\n\n»Erosin jo aikoja sitten palveluksesta viljelläkseni mäntymetsästä\nraivaamaani maatilkkua — mutta olin kersanttina Vaudemontin rykmentissä\ntaistellessamme Rocroin luona oikean asian puolesta. Mutta» — hän\npäästi taaskin remanaurun — »oikea asia kärsi tappion sinä päivänä.\n_Mein Gott!_ Kuinka hyvän löylytyksen liittolaisemme espanjalaiset\nsaivatkaan — moiselta nahkapojalta kuin Enghienin herttualta!»\n\nEversti Schultz yhtyi nauruun.\n\n292\n\n»Minkä sanoittekaan nimenne olevan?»\n\n»Nikolas Hummer palvelukseksenne.»\n\n»No niin, _majuri_ Hummer», lausui Schultz, ojentaen kätensä. »Te ette\nainoastaan ole seurassani, milloin olen liikkeellä velvollisuuteni niin\nvaatiessa, vaan myöskin syötte pöydässäni ja nukutte makuukammioni\nperähuoneessa. Minä huolehdin siitä, että teidän on hyvä olla.\nPystyttekö syömään hyvästi — osaatteko juoda?»\n\n»Kyllä!» vakuutti Joel, joka ei koskaan eikä missään tuntenut olevansa\nparemmin kotonaan kuin kuultuaan tällaisen ehdotuksen, ja hän avasi\nsuunsa näyttääkseen hammasrivit, jotka hänen omaksumastaan iästä\nhuolimatta näyttivät kykenevän ahmimaan metsäkarjun kolmella aterialla.\n\nKomentaja näytti olevan ihastunut vieraaseensa, joka ei ollut hänen\nvarjonsa, kuten on mainittu, vain hänen suorittaessaan kierrostaan\nmuureilla sekä tarkastaessaan kasarmeja ja varustuksia, puhumattakaan\nmiinoista, muiden muassa siitä mainiosta miinasta, jonka piti nujertaa\nranskalaiset, jos nämä tekisivät suurrynnistyksen, vaan myöskin hänen\nuhkeilla aterioillaan.\n\nMyöskin koko Freiburg juhli. Ihmiset olivat saaneet vihiä lähestyvästä\nvapautuksesta, vaikka julkisuuteen ei ollutkaan vuotanut aavistustakaan\nvalelähetin suunnitelmasta. Valmistauduttiin vastaanottamaan herttuaa,\nsittenkun ranskalaiset olisi karkoitettu.\n\nKomentajan asuinhuoneisto oli pohjakerroksessa, vanha vahtihuone,\njossa oli tehty muutoksia hänen mukavuudekseen; matalasta, holvatusta\nlaipiosta, sitä kannattavista lyhyistä pylväistä ja aseiden sekä\nvoitonmerkkien peittämistä, tummista seinistä huolimatta se oli iloisa,\nkun nämä kaksi hummauskumppanusta, jollaisiksi Joel ja eversti olivat\ntulleet, aloittivat toisen tusinan viinipulloja.\n\nTuomiokirkon tornikellon lyödessä yhdeksää tunkeutui heidän luoksensa\nmuuan upseeri tiedustamaan tunnussanaa. Herra Schultz käänsi häneen\npäin punehtuneet, pöhöttyneet ja täpläiset kasvonsa, viittauksella\nkehoittaen upseeria kumartumaan kuullakseen korvaansa kuiskatut sanat.\nMutta hän unohti muuttaa äänensä sopivan vahvuiseksi ja melkein karjui\nalaisensa korvaan: »_Vater-land_ — kuulitteko sen?»\n\n»Kyllä, komentaja», vastasi upseeri poistuen.\n\nHänen jälkeensä saapui toinen upseeri, joka toi esimiehelleen kimpun\navaimia, kuten oli tapana tehdä joka päivä iltasoiton jälkeen. Ne eivät\nolleet kaupungin porttien avaimia, sillä ne olivat olleet lukittuina\nsekä varustettuina teljillä ja salvoilla, niiden suojaristikot olivat\nolleet alhaalla ja nostosillat hinattuina ylös piirityksen alusta\nalkaen, vaan kaupungin yhteydessä olevan linnoituksen sekä ristikolla\nvahvistetun, linnan katolle vievän oven avaimet. Otettuaan ne vastaan\nja työnnettyään ne taskuunsa Schultz kysyi, oliko upseerilla uutisia.\n\n»Ei, eversti; yö on musta kuin puhdistamattoman pyssyn suu, ja sataa\nrankasti.»\n\n»Sitä parempi vahdeille», virkkoi ylipäällikkö, nauraen äänekkäästi.\n»Créquyn käskyläiset eivät uskalla lähteä liikkeelle, peläten\nkäherrettyjen höyhentensä oikenevan ja tärkkelyksen likoavan pois\npitseistä. Menkää ja käykää vuoteeseen!» lisäsi hän kahdelle\nsotilaalle, jotka olivat tuoneet aterian sisälle, niin pian kuin\nupseerit olivat poistuneet. »Emme tarvitse teitä kiskomaan hattua\nnäiden naikkosten päästä.» Hän tarkoitti sinetillä suljettuja pulloja.\n»Juodessani en halua, että ihmisiä on tarkkailemassa ja laskemassa,\nkuinka monta lasia tyhjennän.»\n\nSotilaat tottelivat.\n\n»Nyt olemme omissa oloissamme, rakas majuri Hummer! Yhtä kovasti kuin\nvihaan ranskalaisia, yhtä kovasti pidän heidän viineistään. Tuolla\nne seisovat — pää poikki niiltä, hupainen veikko! Alas ranskalainen\nviini!» Otettuaan pullon hän kiskoi korkin sen suulta ja alkoi täyttää\nmolempia laseja.\n\n»Juodaan!» yhtyi Joel, kalauttaen näppärästi kuin ilveilijä kaulan\npoikki kahdesta pullosta, pitäen toista toisessa, toista toisessa\nkädessään.\n\nNiin he juhlivat edelleen; mietoja viinejä seurasivat väkevät, ja\nniiden jälkeen tulivat liköörit. Ryypiskellessään he lauloivat, ja\nSchultzin tylstyneestä korvasta bretagnelainen balladi oli siksi hyvää\nLotringin murretta, ettei se antanut aihetta huomautuksiin. Mutta pian\nlaulusävelet muuttuivat kuorsauksiksi. Molemmat pöytäveikot näyttivät\nnukkuvan, mutta kirkonkellon lyödessä kahdenkymmenen minuutin kuluttua\nyhtätoista toinen torkkuja liikahti. »Majuri Nikolas Hummer» kohotti\nvarovasti päätänsä ja silmäili ympärilleen, kunnes hänen katseensa osui\neversti Schultziin. Isäntä istui takakenossa nojatuolissaan, päästellen\nsummattoman ammollaan olevasta suustansa ääniä, joita pasuuna olisi\ntuskin pystynyt jäljittelemään. Hän oli vaipunut syvään, sikeään uneen.\nRanskalainen tähysti häntä näyttämättä omasta puolestaan vähääkään\nhumalaiselta.\n\n»Ajatella, että hän otaksui saavansa minut humalaan oman maani\nviineillä!» Kuunnellen kirkonkellojen lyöntejä, jotka kajahtelivat\ntuomiokirkon kellojen, merkinantajien, jälkeen, hän tuumi: »Minulla on\ntäsmälleen tunti käytettävänäni. Enemmän kuin tarvitsen.»\n\nSchultz kuorsasi entistä äänekkäämmin, ja kun hänen kaulansa oli\npaljaana, olisi verenhimoinen vihollinen saattanut langeta kiusaukseen\nturmella hänen kurkkunsa kelvottomaksi viininjuontiin, mutta Joel\npudisti päätänsä.\n\n»Tarvitsen vain avainkimpun», tuumi hän, »ja se on tuolla». Avaimet\npistivät näkyviin komentajan taskusta, mutta niiden vetäminen sieltä\npois ei käynyt helposti, vaikka Joel sen suorittikin, koska hänellä ei\nollut kiirettä. Hän myöskin lainasi komentajan hatun, jossa oli mustan\nja keltaisen kirjava töyhtö, sekä kultakirjaimilla koristetun vaipan\ntuolilta, jolle ne oli viskattu, ja laittoi ne yllensä. Otettuaan\nseinältä naulassa riippuneen miekan hän poistui huoneesta.\n\nEteisestä hän joutui käytävään, jossa hänet pysäytti kiertoportaille\nvievän tien sulkeva ristikko.\n\nYksi kimpun avaimista aukaisi tämän ristikon lukon, ja sankarimme\nastui portaille. Linnan paras puolustusasema oli päätornin katto,\njoka oli yli kuusikymmentä metriä vallihaudan yläpuolella; sen\nyhdisti kaupunkiin hyvin kapea tie. Sotajoukot oli kaikki sijoitettu\nmäärättyihin kohtiin ympärysmuurille, mutta yksi keisarillisen\nrykmentin pataljoona oli majoitettu tähän torniin. Todennäköisesti\nvihollinen ei ahdistaisi valloittamattomaksi kehuttua kohtaa, johon\npäästäkseen sen lisäksi täytyisi kestää kaikkialta muualta suunnattu\nyhteistuli. Tornin laella oli kuitenkin kuusi raskasta, kiertyvää\ntykkiä, jotka voitiin kääntää kaupunkia vastaan, jos linna olisi\nvallattu. Kivisessä vahtikojussa tornin katolla oli vahti, joka saattoi\ntarkastaa ympäröivää seutua. Tänne Schultz oli myöskin sijoittanut\nkaksikymmenmiehisen osaston, jota komentavan vänrikin tuli pitää\nranskalaisia silmällä.\n\nPortaiden yläpäässä katolla asteli vahtisotilas edestakaisin.\n\n»_Wer da?_» huusi hän kuullessaan ylöspäin läheneviä askelia; samalla\nhän seisahtui ja laski pistimensä tanaan.\n\nOllessaan Schultzin mukana tämän virkatehtävissä Joel oli visusti\nkäyttänyt tilaisuutta hyväkseen, opetellen ainakin useita saksalaisen\nsotilaskielen lausetapoja.\n\n»Upseeri kierroksellaan», vastasi hän kokonsa mukaisella, syvällä\näänellä.\n\nLerppalierinen hattu piilotti hänen kasvonsa ja vaippa verhosi\nhänen vartalonsa. Hän kumartui hieman mennessään miehen luokse ja\nlausuessaan: »_Vater!_»\n\nSotilas vastasi: »_Land_», kohottaen samalla muskettinsa\ntervehdysasentoon.\n\n»Sotilas», kysyi Joel äkkiä, »kuka teidät tänne sijoitti?»\n\n»Upseeri.» Ja vastustelematta sotilas salli valeupseerin mennä ohitseen\nitse alkaessaan laskeutua portaita.\n\nAlkoi sataa kaatamalla, oli hyvin kylmä, ja tuuli puhalsi myrskyisesti.\nVahtihuoneena käytetyssä puisessa suojuksessa nukkui upseeri miehineen\nlankkuvuoteilla. Erikoistähystäjä torkkui vahtikojussaan, mutta\nkuultuaan tulijan askeleet hän pilkisti ulos. Ollen tuntevinaan\nsaapujan hatusta ja vaipasta hän päästi vale-Schultzin likelleen.\n\n»_Vater_ —»\n\nSaksalaisen aikoessa vastata Joelin kädet kouristuivat hänen\nkurkkuunsa ja vyöhönsä; bretagnelainen kiskaisi miesparan ilmassa pois\nvahtikojusta ja viskasi hänet rintasuojuksen ylitse. Hänen tukahtunutta\nparkaisuaan ei voinut erottaa kivivarustuksissa ulvovan tuulen\nmonenlaisista äänistä.\n\n»Yhtä vähemmän», mutisi Joel. »Toivon kuitenkin, ettei hän pudonnut\nmeikäläisten poikien niskaan!»\n\nHän tarkoitti ystäviään, joiden piti sopimuksen mukaan kohdata hänet\npäätornissa sydänyöllä.\n\n»Muuta mahdollisuutta ei ollut. Onhan se sitäpaitsi yksi tapa ilmaista\nheille, että minä toimin.»\n\nKellot alkoivat lyödä kahtatoista.\n\nHän piiloutui vahtikojun taakse ja laski muurissa olevasta\nampuma-aukosta solumaan köyden, joka oli ollut kieputtuna hänen\nvaatteittensa alla ja josta johtuva pyylevyys oli herättänyt\nSchultzissa myötätuntoa tätä toista hyvän ruuan rakastajaa kohtaan.\n\nToiseen päähän sidotun irtonaisen kiven painamana tämä köysi laskeutui\nhitaasti, mutta jonkun ajan kuluttua Joel tunsi painon keventyvän;\nsitten nykäistiin köyttä, ja vetäessään sitä ylöspäin hän huomasi, että\nsiihen oli kiinnitetty toinen, entistä raskaampi taakka.\n\n»Nuoratikkaat», mietti hän, kiskoen köyttä, jota vain harvat miehet\nolisivat jaksaneet vetää niin korkealle, mutta hän nyki sitä\nylöspäin, siirtäen merimiesten tapaan käsiään vuorotellen. Vihdoin\nhän sai käsiinsä tikkaiden pään, johon oli poikittain sidottu\nrautatanko. Kiinnitettyään tämän tangon varustuksiin, niin ettei se\nvoinut luiskahtaa irti, hän ravisti köyttä. Kumarruttuaan katsomaan\nlaidalta hän pian huomasi kohoavan varjojonon, ja huiman kevyesti\nkuin vanhat sotilaat, joiden tapoja hän nuoruudelle ominaisen\njäljittelytaipumuksensa mukaisesti oli kerkeä omaksumaan, hän jupisi:\n\n»Taivaaseen pyrkivät matkalaiset, tänne päin!»\n\nNoin viidessätoista minuutissa oli suurin osa Friquetin ja Bonlarronin\njohtamista kolmestakymmenestä miehestä hänen ympärillään.\n\n»Nyt», sanoi hän, osoittaen vahtihuonetta, »vangitkaa tuossa katoksessa\nolevat miehet! He nukkuvat, joten teidän ei tarvitse hälistä;\nyksinkertaisesti sitokaa heidät vöillään ja pankaa hatuntöyhtö heille\nsuukapulaksi! Älkää missään nimessä ampuko ainoatakaan laukausta!»\n\nPieni seurue, jonka jäsenten kenkien ympärille oli kiedottu\nhuopakaistaleita, meni kojulle. Vänrikki heräsi, mutta hänen\nperäytyessään, nähtyään sisälle tunkeutuneen, äänettömän haamujonon,\nJoel tarttui hänen vasempaan käteensä, suuntasi miekan hänen silmiään\nkohti ja komensi:\n\n»Ei sanaakaan, tai kuolette!»\n\nUpseeri oivalsi, että oli viisainta totella, ja niinpä hän seisoi\npainautuneena seinää vasten litteänä kuin aitanoveen naulittu pöllö.\n\n»Enää on jäljellä portailla oleva vahti. Minä pidän huolen hänestä.\nKääntäkää tykit!» Ja Joel lähti laskeutumaan portaita. Muutamien\nminuuttien kuluttua hän tuli jälleen näkyviin, kantaen kainalossaan\nsotilasta, joka ei ollut saanut aikaa ehtiäkseen painaa liipaisinta ja\nampua häntä.\n\nTällä välin oli tornin katolla olevat kuusi tykkiä käännetty kaupunkia\nkohti uhkaamaan sitä tuli- ja rautatulvalla.\n\nJoel silmäili ympärilleen iloisesti ja ylpeästi.\n\n»Lippumme liehumaan!» käski hän.\n\nSenjälkeen he ohjasivat veden säiliöstä, jossa sitä oli tulipalon\nvaralta, suuren miinan onkaloon, joka ennen aamunkoittoa oli tulvillaan\nvettä.\n\nAamulla vallitsi suuri riemu ranskalaisten leirissä ja yhtä voimakas\npäinvastainen tunne kaupungissa, kun kultaisten liljojen koristama\nvalkoinen lippu hulmusi auringonpaisteessa linnan päätornin huipulla.\n\nMerkiksi ystävilleen ranskalaiset laukaisivat yhden kaupunkiin\ntähdätyistä tykeistä, ja kuula katkaisi pään tuomiokirkon edustalla\nseisovalta kuvapatsaalta; kaupunki oli tornin lakea vallitsevan\njoukko-osaston armoilla.\n\n»Ranskalaiset — ranskalaiset hyökkäävät!» huudettiin, kun marski\nCréquyn armeijan nähtiin lähtevän asemistaan kolmena kolonnana. Mutta\nennenkuin se ehti ampumamatkan päähän, kohosi kapteeni Friquetin\nranskalaisesta patterista rautapallo, jonka sivukappaleet panivat\nomituiseen kiertoliikkeeseen ja antoivat sille kammottavan äänen ja\njoka halkoi ilmaa kaaressa, pudoten kaupungintalon aukiolle, missä\nse murskasi useita henkilöitä sinne kokoutuneesta suunnattomasta\nväkijoukosta. Se oli ensimmäinen pienen pariisilaisen hornamaisista\nlaitteista, sillä vielä kolme pommia levitti tuhoa ja kuolemaa.\n\nNäiden ammuttujen meteorien lentäessä vihollinen marssi eteenpäin. Ei\nvoitu toivoakaan, että hyökkääjät saataisiin ansaan miinoitetun muurin\nkohdalla, koska ruuti huomattiin likomäräksi. Toisaalta neljäs pommi\nräjähti varastorakennuksessa, ja jokaisen mielessä vallitsi ajatus\npäästä tätä taivaalta satavaa tulta pakoon.\n\nPakokauhun ollessa ylimmillään Créquy lähetti määräyksen, että piti\nkeskeyttää pommitus, jota Friquet oli tarkkaillut tornin katolta. Kello\nyhdeksän ranskalainen kenraali saapui linnoitukseen.\n\nHän kietoi kätensä Portoksen pojan ympärille, ja jälkimäinen luovutti\nhänelle avaimet.\n\nHän kutsui luoksensa Friquetin ja onnitteli häntä sekä Bonlarronia.\n\nTällöin hänelle tuotiin vihollisilta anastetut liput: keisarillisen ja\nKornachin rykmentin sekä kaupungin varusväen liput.\n\n»Chevalier de Locmaria», alkoi hän jälleen, »annan teidän tehtäväksenne\nviedä nämä voitonmerkit Saint Germainiin laskettaviksi kuninkaan\njalkojen juureen. Selostan hänen majesteetilleen, kuinka tärkeä osuus\nteillä oli kaupungin valloituksessa. Kapteeni Friquet ja kersantti\nBonlarron lähtevät mukaanne. Ottakaa avaimet ja liput, hyvät herrat!\nMinun on tarpeetonta mainita olevani ylpeä komentaessani miehiä, jotka\novat sellaista ainesta kuin te olette, ja olen ystävänne, aina, milloin\nsellaista tarvitsette.»\n\nSamana iltana nämä kolme ystävystä lähtivät matkalle. Paluumatka\nsujui riemullisesti. Uutinen ehti kaikkialle heidän edellään, joten\nheitä ylistettiin Freiburgin sankareiksi. Siten heitä juhlittiin\nSaint Dizierissä, jossa he pysähtyivät »Lotringin ristin» majatalon\nedustalle. Samassa syöksyi väkijoukosta mies Joelin luokse.\n\n»Chevalier!»\n\n»Honorin!» huudahti Joel nähdessään leskirouva Scarronin iäkkään\npalvelijan.\n\n»Olin tulossa luoksenne tuomaan tätä emäntäni sanomaa.»\n\nSankarimme otti paperin ja luki seuraavat kaksi riviä:\n\n »Tulkaa kotiin aikaa hukkaamatta! Auroren henki ja kunnia ovat\n vaarassa.\n\n                                          Ystävänne.»\n\n»Ratsuni, ratsuni!» huusi Joel. »Tapaamme toisemme tuonnempana — minun\ntäytyy ehättää heti Pariisiin, vaikka minun täytyisi sinne kävellä —\nniin, vaikkapa raahautua polvillani. Tavannette minut siellä — jos olen\nvielä elossa.»\n\n»Entä liput?» huomautti Bonlarron.\n\n»Ja kuningas?» lisäsi pariisilainen.\n\n»_Mordieu!_» äännähti Portoksen poika, napsauttaen sormiaan perin\nhalveksivasti, »vähät kuninkaista ja lipuista! Kysymyksessä on vaimoni.\nVaimoni, kuuletteko!»\n\nHän keikahti satulaan ja valmistautuessaan kannustamaan hevostaan huusi:\n\n»Hyvästi! Jos pidätte minusta, muistelkaa minua toisinaan — sillä en\ntiedä, millaista paholaista vastustamaan riennän!»\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nVaitiolon hinta\n\n\nSaint Germainin palatsin pihoilla, sen edustalla olevalla aukiolla ja\nkaduilla, joita myöten kuninkaan metsästysseurueen piti kulkea, oli\nkoolla meluinen väkijoukko, joka ei milloinkaan kyllästynyt katselemaan\nlukuisia vaunuja, hevosia, töyhtöjä ja kultaisia koristuksia.\n\nLoistava seurue meni kaupungin halki, poistuen sieltä metsän sisäosiin\nvievälle vierulle. Selvästi saattoi havaita myrskyn oireita, mutta\nkaikki määräykset oli annettu, eikä kuningas tahtonut siirtää\ntoistaiseksi tilaisuutta, johon liittyi Almadan herttuan kanssa tehty\nsalainen sopimus. Annettiin määräys kiiruhtaa, ja koko ratsujoukko\nlähti kiitämään täyttä neliä.\n\nNiin pian kuin se oli kadonnut tomupyörteisiin, hajautui väkijoukko,\nja hyvä kaupunki asettui siihen tilaan, jossa se tavallisesti oli\nmahtavien herrojen ja naisten ollessa poissa — yhtä hiljaiseksi,\ntympeäksi ja autioksi kuin se on nykyisin.\n\nKun pilvet illan suussa laajenivat suunnattomasti, ja niiden taivaalle\npiirtyvät reunat lainasivat purppuraista häivettä laskevalta\nauringolta, mikä teki ne vielä synkemmän näköisiksi — iskivät huimaa\nvauhtia laukkaavan hevosen kaviot kipunoita pihan kiveyksestä.\nRatsastaja oli Portoksen poika vaatteet pölyisinä, kasvot punehtuneina,\ntukka hikeä tippuvana ja kannukset verisinä. Hänet pysähdytti portilla\nseisova vahtisotilas, joka laski hilparinsa poikittain hänen tiellensä.\n\n»Marski Créquyn sanansaattaja», ilmoitti bretagnelainen korkealta\nsatulastaan, viitaten käskevällä eleellä sveitsiläistä henkivartijaa\nväistymään.\n\nVahteja komentava upseeri juoksi paikalle.\n\n»Tuletteko Freiburgista, monsieur?» kysyi hän innokkaasti\n\n»Kyllä, monsieur, ja minulla on hyvin kiire, kuten oivaltanette.»\n\n»Mutta hänen majesteettinsa on metsästämässä Marlyssa ja viettää\notaksuttavasti tavallisuuden mukaan yön siellä.\n\n»Miten voi madame de Locmaria?» tiedusti Joel rypistettyään otsaansa\npettymyksestä. »Vaimoni, nimittäin — kuningattaren seuranaisia. Hänelle\nei kaiketi ole sattunut mitään pahaa?»\n\n»Minulla ei ole kunniaa tuntea madame de Locmaria henkilökohtaisesti,\nmutta en ole kuullut mistään kenellekään hovinaiselle sattuneesta\ntapaturmasta Kuningatar on mukana metsästysretkellä, ja hän ottaa aina\nkaikki seuralaisensa mukaansa.»\n\n»Neuvokaa minulle Marlyyn vievä tie!» pyysi Joel nopeasti ja kun se oli\nhänelle näytetty, lähti hän kiitämään osoitettuun suuntaan. Sankarimme\najatteli ainoastaan Aurorea joka saattoi juuri silläkin hetkellä\ntarvita hänen käsivarttansa ja miekkaansa. Hän riensi eteenpäin; satula\ntuntu polttavan häntä, hänen ratsunsa, jonka kupeet olivat täynnä\nkannusten uurtamia juovia, hirnui kivusta, ja sen kuolaimet olivat\nvalkeina vaahdosta. Siten hän ratsasti kaksi lieuea viidessätoista\nminuutissa.\n\nMetsästystorvien etäiset toitotukset opastivat häntä.\n\nÄkkiä halkaisi teräkseltä hohtava säilä polun kohdalla riippuvan\nmustan verhon — se oli salama — rankkasateen alkamisen merkki. Hän oli\nmetsässä, mutta vanhat puut tuntuivat kehnolta suojalta sadekuuroa\nvastaan. Hevonen melkein nujertui tämän uuden vastoinkäymisen painosta,\nmutta ratsastaja oli vankkumaton. Hän oli poikennut ratsupolulle,\nkoska se tuntui vievän siihen keskukseen, jossa torvet toitottivat\nkokoutumismerkkiä. Myrsky oli pilannut metsästyshuvin. Tämä polku\nvei aukeamalle, ikivanhojen tammien ympäröimälle, luonnon luomalle,\npyöreälle nurmikolle. Samalla hetkellä, jolloin Joelin ratsu lopen\nnääntyneenä seisahtui tälle aukeamalle, meni sen poikki omituinen\nseurue. Siinä oli kolme miestä; kaksi heistä kantoi taakkaa, joka\nnäytti kuolleelta ruumiilta; kolmas opasti heitä, viimemainittu\nmuistutti Boislaurieria. Salaman valossa tämä sekava ryhmä piirtyi\nselvemmin näkyviin, ja chevalier erotti, että kuolleelta näyttävä\nruumis oli naisen. Hän oli pyörtynyt tai kuollut — mutta tärkeämpi\nseikka puristi hänen rinnastaan huudahduksen, joka oli samalla kertaa\nvetoomus, nyyhkytys ja raivoisa karjaisu — nainen oli hänen vaimonsa!\n\nMutta hänen aivoissaan meni kaikki sekaisin. Nousten seisomaan\njalustimissaan Joel ojensi kätensä kadonnutta näkyä kohti.\nOnnettomuudeksi hän tämän epätoivoisen rukoiluliikkeen ohella hellitti\nsuitset kädestään. Juuri silloin halkoi uusi salama lehvistöä,\nja ukkonen iski puuhun, särkien sen pirstoiksi ja rymisten niin,\nettei kaiku tuntunut vähään aikaan uskaltavan toistaa sen jyskettä.\nPelästynyt hevonen karahti rajusti takajaloilleen, ja ratsastaja\nlennähti satulasta, kolhaisten päänsä koivun tyveen ja jääden\npyörtyneenä virumaan paikalleen.\n\nHän makasi jonkun aikaa tajuttomana, kunnes vilu ja kosteus\nherättivät hänet. Myrsky oli yhtä lyhytaikainen kuin hirvittäväkin.\nHän nousi vaivaloisesti seisomaan. Äly voitti, vaikka tiukasti\nponnistaen, hämäännyksen, ja yksi muisto kohosi esiin hänen aivojensa\nmyllerryksestä — se, että tuntemattomat miehet olivat kantaneet hänen\nvaimoaan. Hän olisi tahtonut juosta ajamaan takaa niitä roistoja,\nsaavuttaa heidät, riistää saaliin heiltä, jos Aurore vielä eläisi, ja\ntappaa heidät jokikisen, vaatien verta verestä!\n\nNiin, mutta mihin he olivat menneet — mistä hänen piti aloittaa\ntakaa-ajo? Aikaa oli kulunut, ja he olivat saaneet etumatkaa.\nBretagnelainen oli outo tässä metsässä. Hänen ratsunsa oli kadonnut.\nHän käveli eteenpäin umpimähkään, hoippuen humalaisen tapaan; hänen\nraajansa olivat turrat, eikä hän tuntenut sydämensä sykkivän.\n\nÄkkiä hän näki valoa ja suuntasi heti askeleensa tätä majakkaa kohti.\nSe paloi vanhoissa, olkikaton peittämissä, ravistuneissa raunioissa,\njoiden ovi retkotti yhden saranan varassa ja joiden pieni ikkuna\noli kuin tähystysluukku. Jostakin selittämättömästä syystä hän meni\ntähystämään ikkunasta sisälle, ennenkuin kolkutti ovelle. Sisälle oli\nhelppo nähdä, koska estämässä ei ollut verhoja eikä kaihtimia, ja tuuli\npuhalsi aukosta vapaasti, koska lasiruutu oli poissa. Aukosta kantautui\neräänlaista hyminää, joka muistutti rukouksia lukevan papin äänen\nsorinaa.\n\nSiitä levottomuudesta huolimatta, joka tuntui vallanneen Joelin,\nkiehtoi tämä omituinen seikka häntä voimakkaasti. Hän liikkui\nnurmikolla vaimentaakseen kannuksellisten saappaittensa kapsetta, hiipi\nseinän viereen, kurotti kaulaansa ja tirkisti aukosta rauhattoman\nuteliaasti.\n\nHuoneessa oli alastomat seinät, ja lattialla seisoi mustalla\nvaatteella peitetty pöytä, joka tavallaan muistutti alttaria. Sen\njoka kulmalla paloi vahakynttilä. Vaatteelle oli sijoitettu pyhiä\nkirjoja nurinpäin, aivan päinvastoin kuin niiden olisi pitänyt olla.\nTämän jumalanpalveluksen irvikuvan täydennykseksi oli laitettu risti\njalkapuoli ylöspäin sekä pitkä veitsi ja pronssinen kulho.\n\nTämän iva-alttarin edessä seisoi papiksi puettu nainen; Joel tunsi\nhänet siksi akaksi, jonka hän oli kohdannut Pariisissa ja joka\nWaltonin liittolaisena oli estänyt häntä saamasta selkoa Thérèse\nLesagesta. Kaksi naista toimi hänen vastaveisaajinaan valittavasti.\nVielä yksi nainen, jolla oli yllänsä espanjalainen mantilji, seisoi\nodotusasennossa.\n\nHunnun verhoama nainen oli markiisitar de Montespan; polvillaan olevat\nnaiset olivat hänen kamaripalvelijattariaan.\n\nEhtoollissiunauksen kohdalla La Bosse otti pronssimaljan, kohottaen sen\npäänsä yläpuolelle, kuten pappi kohottaa kalkin, mutta kääntäen sen\nylösalaisin hän pudotti siitä ison sammakon.\n\nMarkiisitar astui eteenpäin, heilautti huntunsa syrjään ja jäi\nseisomaan Medean kaltaisena, silmissä syvä ja kuumeinen katse,\npurppuraisen tukan palmikot kiedottuina haudoilta otetuista\nmuratinlehvistä ja orvokeista laitetun kiehkuran ympärille. Sammakko\nhyppi alttarilla, ja hän tarttui veitseen, tappaen tämän inhoittavan\neläimen yhdellä ainoalla nasevalla sivalluksella. Tahmea veri tahrasi\nhänen ylimyksellisiä käsiään.\n\n»Näin uhraten», lausui hän voimakkaasti ja vakavasti, »anon, että\nkuninkaan rakkaus kohdistuisi jälleen minuun ja pysyisi ainaisesti\nminuun kohdistuneena, että saisin häneltä kaikki, mitä tahdon itselleni\nja sukulaisilleni, että hän suosisi ystäviäni ja palvelijoitani,\nettä minua kunnioittaisivat ylimykset, joita voisin kutsua hänen\nmajesteettinsa neuvottelukokouksiin ja joiden tulisi ilmaista minulle,\nmitä niissä tapahtuu — lyhyesti sanoen, että hänen rakkautensa kasvaisi\nsuuremmaksi kuin se ennen oli. Hylätköön Ludvig tuon kirotun Auroren,\nkuten hän hylkäsi Louise de la Vallièren, ja menköön naimisiin minun\nkanssani erottuaan kuningattarestaan tai tämän kuoltua!»\n\n»Madame», virkkoi La Bosse, »on aika aloittaa manaaminen».\n\nMarkiisitar kääntyi selin alttariin. Hänen hiuksensa kiemuroivat\nikäänkuin niissä olisi suikerrellut käärmeitä, tehden hänen otsansa\nomenidia muistuttavaksi. Huultensa vavahdellessa, rintansa huohottaessa\nhän huusi kolmesti:\n\n»Saatana! Saatana! Saatana!»\n\nMutta viimeinen tavu miltei hukkui häneltä itseltään ja hänen\nseuralaisiltaan kirvonneeseen kamalaan kirkaisuun.\n\nOvi sysättiin rajusti auki, ja kynnykselle ilmestyi äänetön, mutta\nuhkaava, kookas hahmo, jonka koko näytti ylettömältä pettävässä\nkuutamossa. Markiisitar ja palvelijattaret heittäytyivät kasvoilleen\nlattialle.\n\nOliko pimeyden ruhtinas saapunut vastaukseksi tuohon jumalattomaan\nkutsuun?\n\nHahmo siirtyi eteenpäin; heilauttamalla kättänsä hän lähetti pois\nvähempiarvoiset pyhänherjaajat, eivätkä ne kurjat pyytäneet häntä\ntoistamaan tuimasti lausuttua käskyä: »Tiehenne!» He kompuroivat\npystyyn ja syöksyivät metsään kuin pesiinsä kiiruhtavat pöllöt.\n\nTunkeutuja astui markiisittaren luokse, seisahtui hänen eteensä, pani\nkäsivarret ristiin rinnalleen ja lausui:\n\n»Nainen, mitä olette tehnyt vaimolleni Aurorelle?»\n\nNainen tuijotti häneen tyrmistyneenä, veti päätänsä taaksepäin,\nkaihtaen toisen katseen voimaa, ja jupisi:\n\n»Onko tämä hänen haamunsa? Heräävätkö vainajat jälleen henkiin? Tai\nonko saatana pukeutunut hänen hahmoonsa näyttäytyäkseen?»\n\nJoel tarttui kovakouraisesti kiinni hänen vyötäisiinsä.\n\n»Madame», sanoi hän, »ei mutkittelua eikä kieräilyä! Minä tässä olen.\nVastatkaa minulle heti! Minuutit ovat kalliita tällaisessa tapauksessa.\nMitä olette tehnyt vaimolleni?»\n\nHänen otteestaan kuninkaan suosikki tunsi, ettei hän ollut tekemisissä\naaveen kanssa, ja hänen rohkeutensa elpyi, niin että hän yritti panna\nvastaan.\n\n»En käsitä, mitä puhutte», vastasi hän.\n\n»Te valehtelette!» ärjäisi Joel. »Mainitsitte vaimoni nimen juuri äsken\ninhoittavissa noidanpuuhissanne. Näin kahden miehen, jotka epäilemättä\novat teidän palkoissanne, vähä aikaa sitten kantavan häntä pyörtyneenä\nmetsässä. Kaiken pyhän nimessä kerrotte minulle kaikki vitkastelematta,\ntai —\n\n»Olisitteko valmis tekemään pahaa naiselle?» tokaisi Athenaïs\nivallisesti, tekeytyen rohkeaksi.\n\n»No niin, en; jätän sen pyövelin tehtäväksi!»\n\n»Pyövelin?»\n\n»Eikö juuri hän jaa oikeutta myrkyttäjälle?»\n\n»Nyt minä sanon, että _te_ valehtelette!»\n\n»Mademoiselle de Fontanges oli teidän kunnianhimoisten pyrkimystenne\ntiellä, ja te aiheutitte hänen kuolemansa. Minulla on siitä todistus\ntässä medaljongissa, joka sisältää teidän kuolemantuomionne, kirjeen,\njossa pyydätte myrkkyä Pierre Lesagelta.»\n\nHelyn nähdessään markiisitar peräytyi.\n\n»Madame», virkkoi bretagnelainen kylmästi, »mainitsen teille, että\nkotiseudullani kerran kuristin näillä käsilläni suden, joka karkasi\nkimppuuni. Nyt lopettakaamme tämä! Ilmaiskaa minulle, missä vaimoni\non, niin lahjoitan teille vapautuksen rangaistuksesta luovuttamalla\nteille tämän paperin. Jos pysytte vaiti, niin Jumalan nimessä vannon\nomin käsin laskevani tämän kuninkaan eteen huomenna toitotettuani tätä\njuttua niin äänekkäästi ja laajalti kautta Pariisin, että koko maailma,\nsekä ylimystö että rahvas, vaatii, että erikoistuomioistuimen pitää\nlähettää teidät Lesagen vankikoppiin, kunnes taaskin viritetään rovio,\njoka poltti La Voisinin tuhaksi!»\n\n»Mutta minulla ei ole ollut ensinkään osuutta madame de Locmarian\nryöstössä. Menkää tiedustamaan häntä Espanjan lähettiläältä, joka\ntässä jutussa on pikemminkin kuninkaan asiamies — hän tahtoo tehdä\nvaimostanne kuninkaan rakastajattaren.»\n\n»Suojelijani — kuningas — missä kuningas on — missä on Almada — missä\non Aurore?»\n\n»He ovat otaksuttavasti Marlyn linnassa. Madame alkoi voida pahoin\nmetsästysretkellä, ja herttua käski kantaa hänet omistamaansa, linnan\nläheisyydessä sijaitsevaan kesähuvilaan.»\n\n»Riittää!» keskeytti Joel. »Tiedän kaikki, mitä saattaisitte minulle\nkertoa.»\n\nHän muisti kuolevan Estebanin sanat, ja muistaessaan yksityiskohdat hän\nsai takaisin malttinsa.\n\n»Sille kesähuvilalle vievä tie?»\n\n»Noiden kallioiden ohitse kulkeva polku — kahdessakymmenessä minuutissa\n—»\n\n»Kiitoksia!»\n\nHän kiskaisi medaljongin kaulastaan ja paiskasi sen lattialle, sanoen:\n»Kuten näette, pidän sanani, madame.»\n\nVetäistyään miekkansa tupesta hän poistui välittämättä sen enempää\nmarkiisittaresta. Hän asteli hyvää vauhtia, varmoin, mutta ripein\naskelin, ja ravistellessaan hiuksiaan, kuten leijona ravistelee\nharjaansa, hän jupisi:\n\n»Me kolme taistelemme tämän kamppailun — minä, kuningas ja herttua!»\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\nAramiksen kuolema\n\n\nJätämme nyt kuninkaan hovimiehineen syömään illallista Marlyssa pienen\npöydän ääressä, joka oli väliaikaisesti varattu häntä ja muutamia\nharvoja valittuja varten. Täällä seurue keskusteli siitä pikku\ntapauksesta, joka oli keskeyttänyt huvin ja häirinnyt metsästysseurueen\npuuhia.\n\nAstumme nyt yksityisiin huoneisiin, joihin palatsissakävijöitä\nei päästetty. Tässä pyhätössä kuningas lakkasi olemasta muu kuin\ntavallinen kuolevainen.\n\nTäältä löydämme Auroren jälleen. Ulkoilma-aterian aikana, joka oli\nnautittu nurmikolla, ennenkuin hirvikoirat päästettiin irti, oli\nAlmadan herttua tullut madame de Locmarian luokse.\n\n»Mikä teitä vaivaa, rakas lapsi?» kysyi hän hellästi. »Näytätte\ntuskaiselta. Voitteko pahoin?»\n\n»Ei se ole mitään. Mutta älkää vaivautuko minun tähteni, koska tämä on\nvain ohimenevää pahoinvointia!»\n\n»Teidän pitää sitten nauttia jotakin virkistävää, jotta ette pilaa\nmetsästyshuvia.»\n\nHän viittasi tarjoilijalle.\n\n»Ettekö suvaitse juoda ystävämme Joelin terveydeksi ja pikaiseksi\npaluuksi?»\n\n»Kaikesta sydämestäni, herra herttua.»\n\nSiten Aurore oli ottanut vastaan Aramiksen hänelle tarjoaman,\nhuumausainetta sisältävän viinin. Muutamia tunteja myöhemmin myrsky\npuhkesi valloilleen, ja säikähtynyt kuningatar käski hovinaistensa\nhyvin pikaisesti palata Saint Germainiin.\n\nAurore koetti pysytellä muiden ratsastajien rinnalla, mutta hänet\nvaltasi äkkiä heikkous. Hän ei jaksanut ohjata ratsuaan eikä\npysähdyttää sitä. Hänen avunhuutonsa tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän\nponnisteli ankaraa lamaannusta vastaan. Hänen ollessaan putoamaisillaan\nsatulasta juoksi hänen luoksensa Boislaurier, joka oli jonkun matkan\npäästä tarkkaillut häntä, ottaen hänet syliinsä kahden palvelijan\navustamana.\n\nNyt hän lepäsi isossa vuoteessa, jossa oli koristettu kupukatos ja\nsiniset, kultaisilla renkailla ja tupsuilla varustetut verhot, samalla\nkun kullattu kaide eroitti sen muusta huoneesta. Huonetta valaisi\npöydällä seisova, hopeinen lamppu, ja pöydän ääressä istui Almadan\nherttua. Vihdoin tämä nousi pystyyn, otti lampun ja meni katselemaan\nnukkujaa.\n\n»Kaunis, ruusuisesta marmorista muovattu veistos», mutisi hän, palaten\nsitten istumaan. »Tunnin kuluttua on huumausaineeni vaikutus loppunut.\nTotta totisesti, kuningas viipyy kauan. Eikö hän ikinä saa illallistaan\nsyödyksi? Nähtävästi Joel on vielä elossa ja on kirjoittanut\nvaimolleen. Varmasti hän jumaloi vaimoaan, ja yhtä varmasti tämä\ntuleva suosikki olisi valmis vuodattamaan viimeisen veripisaransa\nhänen tähtensä. Se ei olekaan minusta vastenmielistä, sillä uhkaamalla\npaljastaa hänen häpeänsä hänen aviomiehelleen —»\n\nHän keskeytti lauseensa ikäänkuin vastatakseen näkymättömälle\nmoittijalle.\n\n»Jospa otaksummekin, että tämä on halpamaista ja inhoittavaa! Tämän\nteon arvottomuutta ja sen suorituksen roistomaisuutta vastaan\nkuohahtavat Atoksen ylevä herrasmiehen luonne, Portoksen yksinkertainen\nrehellisyys ja d'Artagnanin uljas suoruus. D'Artagnan syytäisi\nsuustansa kaikki gascognelaiskirouksensa vannoessaan, että menettelyni\non mitä halpamaisinta heittiömäisyyttä. Käyristäen ylpeätä huultansa\nAtos luiskauttaisi suustansa yhden ainoan sanan: 'Hyi!' Kelpo Portos\nei virkkaisi mitään, mutta hänen vilpittömät kasvonsa venyisivät\nhämmästyksestä hänen nähdessään kumppaninsa, jonka rinnalla hän\ntaisteli Saint Gervaisin vallinsarvella ja Locmarian rantaluolassa\n— muskettisoturi Aramiksen, prelaatin ja vehkeilijän — miehen, joka\non pitänyt leluinaan Ranskan kruunua ja valtikkaa, kuninkaallisia\nhenkilöitä ja kohtaloita — toimivan hämähäkkinä — parittajana —»\n\nHänen piirteensä, jotka olivat säilyneet kauniina ja jaloina siitä\nhuolimatta, että ikä ja juonittelut olivat niitä raastaneet, vääntyivät\nkieroiksi. Hän otti poveltaan kristallipullon, joka oli ollut\nkultaketjujen varassa piilossa pitsien seassa, ja imaisi siitä pisaran.\nHänen katseensa oli kirkkaampi ja hänen äänensä virkistynyt hänen\njatkaessaan:\n\n»Kaikki on valmiina. Tämän naisen täytyy tulla kuninkaan\nrakastajattareksi, jotta hänen käskijänään saatan panna Ludvigin käteen\nkynän, joka pyyhkäisee pois kerettiläisyyden ihmisoikeuksien kirjasta.\nSenjälkeen veljeskunta, jonka päämies olen, pysyy pystyssä maahan\niskettyjen vihollistensa ruumiilla, ja kun minä jakelen määräyksiä\nPyhän Pietarin istuimelta —»\n\nTaaskin hänen äänensä oli käheä, ja hän turvautui pulloonsa.\n\n»Minkätähden ei? Eivätkö hartiani ole kylliksi vankat kannattamaan\nylimmäisen papin purppuravaippaa? Eikö tiara sopisi hopeisille\nhiuksilleni, ja eikö minussa ole ainesta Gregoriukseksi, Leoksi tai\nJuliukseksi? Tarkoitus pyhittää keinot. Mitä merkitsee tien loka tai\njalan alla katkennut risu sellaisesta, joka on päässyt huipulle?\nMitä arvoa on yhden naisen hyveellä, yhden miehen onnella, kun\nniiden menetys turvaa uskonnon voiton? No niin, ei! Kaikki tämä on\nharhapäätelmää, jolla turhaan koetan tuudittaa omaatuntoani nukuksiin.\nUskonto ei ole mukana vaikuttamassa tässä pelissä — pelaan sitä\nyksinomaan kunnianhimoni tähden.» Hän naurahti pikemminkin italialaisen\nilvenäytelmän hulluttelijan kuin jonkun hänen mainitsemansa mahtavan\npaavin tapaan. »Mutta mitäpä siitä? Eikö pyhällä isällä ole valta antaa\nanteeksi kaikki rikokset? Kun tulen paaviksi, puhdistan itseni.»\n\nHän oli tuskin ehtinyt lausua tämän ironisen pilan, ennenkuin hänen\npiirteistään kuvastui voimakasta hämmästystä.\n\n»Mitäs tuo on?» mutisi hän, puolittain kohoten istuimeltaan ja katsoen\novelle.\n\n»En varmastikaan voi erehtyä», virkkoi hän yhä kummastuneempana.\n»Joku on tuolla alhaalla käytävässä.» Hän nousi täydelleen seisomaan.\n»Joutavia! Epäilemättä siellä on Boislaurier — kuka muu siellä voisi\nolla? Mutta mitä hän saattaa haluta? Mitä on voinut tapahtua niin\ntärkeää, että hän tulee minua tapaamaan?»\n\nHän meni ovelle, joka oli niin taidokkaasti piilotettu laudoitukseen,\nettei kokeneinkaan silmä olisi sitä löytänyt. Hän painoi\nmessinkinappulaa, joka oli yhtä huolellisesti kätketty koristuksien\nsekaan. Joustin toimi, laudoitukseen avautui aukko, ja vaikka Aramis\nosasikin hyvin hillitä itseään, ei hän voinut olla huudahtamatta\npelästyksestä.\n\nNeliskulmaiseen aukkoon ilmestyi Portoksen poika kalpeana, juhlallisena\nja uhkaavana, kädessään paljas miekka, tuoreen veren tahraama!\n\nAramis peräytyi pöydän luokse. Juuri tämän näyn hän olisi kaikkein\nvähimmin odottanut näkevänsä; se teki hänen suunnitelmiinsa yhtä\nmurskaavan vaikutuksen kuin Friquetin tykkimiesten ampumat pommit\nolivat tehneet Freiburgiin. Mutta entinen muskettisoturi ei niin\nhelposti lannistunut. Jos pommi olisi todella pudonnut hänen jalkojensa\njuureen, olisi hän nykäissyt siitä pois palavan sytytyslangan. Hänen\nensimmäinen tunteensa oli ällistys, mutta sitä kesti vain hetkisen, ja\npian tämä peloittava ottelija malttoi mielensä ja sai takaisin kaikki\nkykynsä.\n\n»Chevalier, miten olette tänne tullut? Teillä on toimi armeijassa —\nkarkaaminen on raskas rikos.»\n\n»Monsieur», vastasi bretagnelainen hirvittävän tyynesti, »minulla ei\nole mitään yhteyttä armeijan kanssa — Freiburg on valloitettu — minun\nvalloittamani! Taskussani on marski Créquyn selostus, joka todistaa\nsen. Mutta se ei ole meidän asiamme. Tahdotte tietää, mistä johtuu,\nettä tulin luoksenne salakäytävää myöten. Minulla ei ole aikaa syventyä\nyksityiskohtiin. Riittäköön se, että Boislaurier on kuollut — samoin\nmurhamiestenne päällikkö Condor Gordbuff — heidän kuolemastaan vastaan\nniille, joilla on oikeus minua kuulustella. Nyt on meidän aikamme\nselvittää tilimme.»\n\nLähettiläs pysyi kylmänä kuin pesässään piileksivä villi peto, joka\nnäennäisen välinpitämättömästi tarkkailee metsästäjän liikkeitä.\n\n»Ahaa!» äänsi hän ylpeästi. »Onko meillä tili selvitettävänä? Sellaiset\nasiat jätän palvelijoitteni huoleksi. Nyt ei ole sopiva aika eikä\nsopiva paikka moiseen. Tämä on kuninkaan asunto. Tiedättekö sen?»\n\n»Varmasti tiedän, koska tulin tänne saadakseni takaisin vaimoni.»\n\n»Vaimonne?»\n\nJoel ojensi aseettoman kätensä.\n\n»Vaimoni; hän lepää tuolla, tuossa vuoteessa, jonka verhoja ette ole\nedes vetänyt eteen — niin tarkoin haihdutti tuloni sen varokeinon\nmielestänne. Vaivutitte hänet uneen huumausjuomalla — jotta hän\nei tietäisi, millaiseen rikokseen tekisitte itsenne syypääksi —\nsamanlaisella juomalla, jota on tuossa hypistelemässänne pullossa —»\n\nAramis tunsi niin kipeätä tarvetta vahvistaa hermojaan, että hän oli\ntodellakin vetänyt pullonsa esille sen kätköpaikasta.\n\n»Madame de Locmaria on kuollut», väitti vanha mies kuivasti.\n\nToinen nauroi uhkaavasti.\n\n»Jos uskoisin sen, olisitte jo nyt kätyreittenne seurassa. Mutta\nahneutenne on takeena päinvastaisesta — kuningas ei maksa teille\nkuolleesta ruumiista.»\n\n»Mitä, tiedättekö?» äänsi Aramis.\n\n»Tiedän teidän hankkineen minulle vaimon, jotta olisin kuninkaan\nsuosikin puoliso, lähettäneen minut Freiburgiin siinä toivossa, etten\nkoskaan sieltä palaisi — että saksalaisten luodit suorittaisivat sen\ntehtävän, joka ei onnistunut teidän käskyläisillenne —»\n\n»Nuori mies», keskeytti lähettiläs, ravistaen uskaliasta päätänsä,\n»jos tiedätte niin paljon, pitäisi teillä olla kylliksi älyä\npysyäksenne vaiti. Luuletteko minun aikovan kevyesti luopua kaiken\nsen mahdollisesti tuottamasta hyödystä, mitä te nimitätte häpeäkseni?\nJaetaan, tai minä otan kaikki! Kas niin, poikaseni», jatkoi prelaatti,\nomaksuen mitä lipevimmän isällisen sävyn, »ajatelkaa, että mitä\npainavimmat valtiolliset syyt pakottavat minua esittämään tätä osaa;\nvaatimani uhraus on välttämätön sellaisten poliittisten suhteiden\nvuoksi, jotka koskevat maailman rauhaa. Olette älykäs nuori mies, jonka\ntäytyy käsittää ilman suoraa puhetta; pistäkää miekkanne tuppeen,\nlakatkaa mulkoilemasta noin raivoisesti ja laittautukaa tiehenne —»\n\n»Lähden vaimoni kanssa.»\n\n»Ohoh!» ärähti herttua silmät leimuavina hänen nauttimansa\nkiihoitusnesteen vaikutuksesta. »Te koettelette kärsivällisyyttäni. En\nkuitenkaan toivo teille pahaa. Tiehenne — tai tapan teidät!»\n\n»Kenet saatte avuksenne, vanhus? Unohditte, että olen puhdistanut\nmaailman roistoistanne. Olette itse likempänä hautaa kuin minä.»\n\nAurore liikahti, ja Joel astui askelen häntä kohti. Mutta Aramis,\njoka oli vetäissyt hovimiekkansa, juoksi väliin kiihoitusaineen\naiheuttamaan, keinotekoisen ketterään tapaan.\n\n»Tuolla hammaspuikollako mielitte surmata minut?»\n\n»Puolustaa häntä ja — teitä!»\n\nJoel arveli pikaisesti nujertavansa näin iäkkään vastustajan ja\n»koetti» häntä aikaa hukkaamatta, survaisten melkein heti suoran\npiston, nopean ja välähtävän kuin salamaniskun. Hyökkäys väistettiin\nniin voimakkaasti, helposti ja vikkelästi, ettei bretagnelainen ollut\notaksunut niin heikon ruumiin sellaiseen pystyvän. Samoin torjuttiin\nhänen muutkin hyökkäyksensä, ja niin joutuisasti kuin hänen pitkä\nmiekkansa kaartelikin, seurasi ohut säilä sitä kiinteästi kuin\nmagneetti rautaa, vääntelehtien ja sähisten kuin kyykäärme. Nuori\nmies tajusi, ettei hänen vastustajansa ollut mikään tavallinen,\nvaan ensiluokkainen miekkailija, ja se sai hänet hillitsemään\nahdisteluaan. Aramis käytteli säiläänsä yhtä vilkkaaseen tapaan kuin\nhänen oli täytynyt nuoruudessaan sitä käytellä. Turhaan soturi uudisti\nhyökkäyksiään; hänen vastustajassaan ei näkynyt väsymyksen merkkejä.\nVanhuksen ranne tuntui teräksiseltä, kun taas nuorempi mies, jota pitkä\nratsastusmatka, putoaminen, päivän tapahtumat ja herttuan kätyrien\nkanssa maanalaisessa käytävässä suoritettu taistelu väsyttivät, alkoi\nlannistua heikommuutensa vuoksi. Veri kohahti hänen päähänsä, ja hänen\nkäsivartensa menetti tavallisen jäntevyytensä ja vikkelyytensä.\n\nSamassa Aurore huokaisi. Bretagnelainen kuuli sen, ja se oli aselevon\nmerkki. Joel katsoi vaimoonsa, samalla kun vanha herttua ryyppäsi\npullostaan kaksinkertaisen annoksen. Ottelun jälleen alettua oli\nhyökkääjänä hän, ja hänen tulisuutensa hämmästytti hänen vastustajaansa.\n\n»Olette satimessa, nuori tappelukukkoseni», ilkkui hän, hymyillen\nuhkaavasti, »ja laitan teidät lähtemään ystäväni Portoksen\nlempipistolla —»\n\nOmituisen sattuman nojalla oli molempien miekkailijoiden mieleen\njohtunut sama tapa lopettaa ottelu. Sen seurauksena säilät lipuivat\ntoisiaan pitkin kahvaan saakka, ja heikompi säilä naksahti poikki.\nMutta tällöin Aramiksen puolustuskyvyttömyys oli merkityksetön, sillä\nlausuttu nimi oli saanut Joelin huudahtamaan:\n\n»Portoksen — hän oli isäni!»\n\n»Teidän isännekö? Minä olin hänen ystävänsä — olen Aramis!»\n\nVanhus horjahti taaksepäin ja viskasi miekantyngän lattialle.\nKiihoitusaineen pettävän valon ja lämmön haihtuessa hän oli näkevinään\nedessään nuoruudenaikaisen ystävänsä haamun — Portoksen, jolla oli\nyksinkertaisen suurenmoinen sielu ja todella ylevä sydän — jonka voima\noli enemmän lihaksissa kuin säihkyvässä älyssä. Hän oli ollut loistavan\njäntevä, rohkea ja epäitsekäs — hymyilevä, avoin, voittamaton — vahvin\nneljästä kumppanuksesta, mutta kuitenkin kuollut heistä ensimmäisenä\n— kuollut, koska hän, chevalier d'Herblay, oli houkutellut hänet\nviattomana ja asioihin perehtymättömänä liittymään Vauxin linnan\ntraagilliseen seikkailuun.\n\nVihdoin hänen jättimäinen hahmonsa oli noussut haudastaan, ja sen\nrinnalla olivat Atoksen ja d'Artagnanin hahmot. He näyttivät ottavan\nvanhan ystävänsä pojan omakseen ja olivat valmiit puolustamaan\nhäntä. Mutta heillä ei ollut syytä asettua väliin. Sen jälkeen, kun\nvanhuksen suonissa oli virrannut tulta, poistaen hänen hartioiltaan\nkahdeksankymmenen vuoden taakan, oli häneen hiipinyt kylmyyden tuntu.\nJa tuokion kuluttua pakotti kaikkia suonia, joiden vereen vaarallista\nnestettä oli sekautunut, ja ne tuntuivat riutuvan.\n\n»Minä petyin», jupisi hän, hoippuen likimmälle tuolille ja jättäen\ntien auki Joelille, joka hypähti kaiteen ylitse vaimonsa vierelle.\n»Pitkän elämän neste on lyhytaikaisesti vaikuttava, ja minä olen vain\nkuluttanut omaa elämääni. Oi, halusin niin hartaasti elää — hallita,\nsaada koko maailman alistetuksi yhtä varten, ja se yksi — minä —»\n\nKun Joel, kantaen sylissään vaimoaan, jonka sydän taaskin sykki\nsopusoinnussa hänen sydämensä kanssa, sivuutti vanhuksen, näki hän\nvain kumaraisen, kokoon romahtaneen hahmon tuolilla. Aramis oli\nkuollut tajuamatta sitä, että _hän_, moitteeton hovimies, teki\nanteeksiantamattoman synnin, toi kuoleman kuninkaan silmien eteen.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nNäkemiin\n\n\nNoin kaksi viikkoa myöhemmin Croisicista Belle-Isleen purjehtivassa\nlaivassa oli vielä kerran koolla joitakuita kertomuksemme henkilöitä.\n\nTuntien mielenliikutusta, joka värähdytti hänen olemuksensa jokaista\nkuitua, sankarimme näki merestä kohoavan tumman kalliovyön, jonka\ntakana hän oli viettänyt nuoruutensa päivät. Hänen nuorekas vaimonsa\nnojasi entistä viehkeämpänä häneen ja tarkkaili hänen hymy ään, kun hän\nkuuli Friquetin nurkuvan kersantti Bonlarronille:\n\n»Hallitsijamme on saituri; ei nauhanpätkää, ei kunniamerkkiä eikä\nkultapunosta — ei kolikkoa, jolla olisi voinut juoda maljan hänen\nterveydekseen. Jumalan kuolema! Kuinka leikkisää onkaan nimittää Ludvig\nSuureksi häntä, joka ei suinkaan ole koolla pilattu!»\n\nAuringonsäteet kultasivat alusta sen lipuessa täysin purjein\nLocmarian satamaan. Linnoituksesta ammuttu tykinlaukaus tervehti\ntulijoita. Heti alkoivat rummut pauhata linnassa, ja kellot pantiin\nsoimaan. Matkalaisten astuessa maihin oli heitä vastaanottamassa\nrannalle taistelujärjestykseen sijoitettu varusväki; sotilailla oli\nkukkakimppuja musketeissaan ja liehuvia nauhoja hilpareissaan. Heidän\ntakanaan seisoivat kaikki paikkakuntalaiset parhaissa vaatteissaan,\nja naisilla sekä lapsilla oli kukkia. Miehet heiluttivat hattujaan ja\nlakkejaan kaikkien huutaessa:\n\n»Eläköön kreivi! Eläköön kreivitär! Eläköön uusi isäntämme!»\n\n»Kuinka tulimmaisen sivistynyttä seutua!» ihasteli Friquet.\n»Katsokaahan vain, kersantti, kuinka sievät tytöt pöyhistäytyvät meidän\nlähestyessämme!»\n\nHeidän luoksensa tuli upseeri hattu kädessä.\n\n»Saanko tiedustaa monsieur Joel de Locmariaa?»\n\n»Tässä olen», vastasi sankarimme yhtä kohteliaasti.\n\nUpseeri paljasti miekkansa ja teki sillä merkin, minkä jälkeen\nrummut rämähtivät pärisemään, sotilaat tekivät aseillaan kunniaa ja\npaikkakunnan johtohenkilöt lähestyivät kumarrellen.\n\n»Tervetuloa, Locmarian kreivi, Locmarian läänin kuvernööri ja herra!»\nkajahti yleinen huuto.\n\nKaupungintalolla, jonne tulijat saatettiin, oli Friquetiä odottamassa\nuutisia. Hänet määrättiin komentamaan pientä laivastoa, joka\nlähetettäisiin tuhoamaan Algieria; Bonlarron nimitettiin luutnantiksi\nsamaan retkikuntaan.\n\nMuiden asiakirjojen joukossa, jotka vahvistivat auliin kuninkaan\nsuosionosoitukset — jotta emme nimittäisi niitä hyvitykseksi — oli\nkirje leskirouva Scarronilta, Siinä ilmoitettiin juuri hänen vieneen\nmarkiisitar de Montespanille sen määräyksen, että hänen täytyi\nsulkeutua luostariin. Hänen paikalleen tuli lastenhoitajatar, jolle\nLudvig lahjoitti suuren rahaerän Maintenonin markiisikunnan ostamista\nja sen arvon mukaista toimeentuloa varten.\n\n»Minä lähden pian ottamaan laivastoni komennukseeni», lausui pieni\npariisilainen tuuman verran pitempänä, kun oli pommituslaivaston\namiraali.\n\n»Ja minä seuraan teitä», säesti Bonlarron, joka oli uudelleen\nmielistynyt soturin elämään.\n\n»Minä jään tänne, missä olen», virkkoi Joel, kääntyen vaimonsa puoleen,\n»isäni haudan luokse —»\n\n»Ja lastemme kotiin», lisäsi Aurore, katsoen hänen kasvoihinsa.\n\n\n\n"]