[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK-lajF5xRPbhr6Tqe2yDxLI4cea2dsT62rQWfXbuRK4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2765,"Harhateillä","Gerstäcker, Friedrich",1816,1872,"2765-gerstacker-friedrich-harhateilla","2765__Gerstäcker_Friedrich__Harhateillä",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1869,1922,23960,151513,false,71216,[24,25],"German fiction -- Translations into Finnish","Humorous stories",[27,28],"German Literature","Novels","\"Harhateillä\" by Friedrich Gerstäcker is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Fritz Wessel, a talented painter in his late twenties, who finds himself in a conflict with his father, Hallintoneuvos Wessel, regarding his future. With indications of familial expectations and responsibilities weighing on Fritz, the narrative seems set to explore themes of maturity, relationships, and self-discovery as Fritz navigates changes in his life.  At the start of the novel, we are introduced to Fritz Wessel, who is having a seemingly calm coffee with his father, who is deep in thought about an unknown issue concerning Fritz's behavior from the previous night. Their conversation reveals Fritz's reputation as a successful portrait painter but also hints at tensions stemming from the father's desire for Fritz to marry and take on a more serious demeanor. The humorous yet concerning exchange culminates in the father's insistence that Fritz must marry, setting up Fritz's inevitable journey into adulthood as he prepares for travel to new places, including a potential meeting with a woman while navigating the challenges of personal responsibility and societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Anttila, Selma",233,"Saksalainen humoristinen romaani kertoo nuoresta muotokuvamaalarista Fritz Wesselistä, joka isänsä toiveesta lähtee matkalle ja päätyy monenlaisiin kommelluksiin. Teos kuvaa kepeällä otteella 1800-luvun saksalaista elämänmenoa, matkantekoa ja yllättäviä kohtaamisia. Lopulta harharetket johtavat odotettuun onnelliseen päätökseen.","Friedrich Gerstäckerin 'Harhateillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2765. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HARHATEILLÄ\n\nKirj.\n\nFriedrich Gerstäcker\n\n\nSaksankielestä [\"Irrfahrten\"] suomentanut\n\nSelma Anttila\n\n\n\nKariston romaanisarja 6\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Päätös\n 2. Valmistukset\n 3. Tupakoimattomien vaunussa\n 4. Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?\n 5. Pelihelvetissä\n 6. Hotellissa\n 7. Tohtori Raspe perheineen\n 8. Majuri von Buttenholt\n 9. Loppu — tietysti häät\n\n\n\n\n1. PÄÄTÖS\n\n\nHallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin\nkahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä,\njoi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen\nlevitettyä sanomalehteä.\n\nSillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin\nhuoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean\nkätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja,\nsinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan\nkuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä\ntäydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän\nvakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai\nhänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä\nerinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta\nkiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta —\nmistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?\n\nFritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen\nteoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai\nvaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan.\nSitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo\nmonta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana,\nja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti\nsisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz\nWessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut\nkoskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen\nhänen vuoksensa surisi.\n\nHallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista.\nHän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa\njuuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja\nkuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti\ntehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja\nsanoi vakavalla äänellä:\n\n»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa!\nSiinä täytyy tulla muutos.»\n\n»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen\nlehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.\n\n»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä\nsentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»\n\n»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme\nkasvoillaan.\n\nIsä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään\nja jatkoi:\n\n»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. —\nTiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»\n\n»Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun\npitäisi se tietää?»\n\n»Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni\njo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä\nsinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut\ntähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin\nannoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät\nolleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan\ntoki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä\nomaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden\nvuoksi.»\n\n»Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten\nkurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.»\n\n»Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä\nharmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja\nsiitä täytyy nyt tulla loppu.»\n\n»Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, —\n»annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä\nethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä\nyövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.»\n\n»Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo\nennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät,\nja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta\nvastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla\nyhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon\nvalaistun lasitaulun lyijyluodilla?»\n\n»Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo\nneljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti\nsuloisesti ja makeasti nukkumassa.»\n\n»Kiellätkö siis senkin?»\n\n»Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei\notettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin\nkelvoton teko.»\n\nIsä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti\ntosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä.\nHän ravisti päätään.\n\n»Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä\nhe senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja\njuoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää\nsinua seuranneet.»\n\n»Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen\nyövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet\nkiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä\nvarmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun\nvähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin\nmitään.»\n\n»Fritz!»\n\n»Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten\nkyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee\nniin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten\nnäköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla\nnimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan,\nmutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät\nhuomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa\nkaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin?\nKaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen\nkyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun\nmuun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi\ntervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä,\nkohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No,\nherra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään\nteitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta\nsuorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi;\nolen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni\nkasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin\nyksitoikkoiseksi.»\n\nIsä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei\ntietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut\nkunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin\nvarma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan\ntiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti\nolevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen\nseisomaan:\n\n»Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja\ntänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'»\n\n»Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo\noli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään\nantaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun\noikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä\ntotta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.»\n\n»Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi\ntotisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä\naskelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?»\n\n»En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti\nja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista\nkiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan\nelämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa\nvoittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa\ntalossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.»\n\n»Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä\nkoko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi.\nSinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi\nihmiseksi.»\n\n»Toiseksi ihmiseksi, isä?»\n\n»Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —»\n\n»Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —»\n\n»Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä\nolet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä\nannat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista\nkykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.»\n\n»Mutta olenhan minä ahkera —»\n\n»Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle\niloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman\nitsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin\nsaavuttaa.»\n\n»Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?»\n\n»Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä\nopit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan\nmyöskin muita eikä vain itseäsi.»\n\n»Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —»\n\n»Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä..\n»Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se\nolento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin,\nettä joksikin ajaksi lähtisit matkoille.»\n\n»Päästäksesi minusta täällä eroon?»\n\n»En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia\nnäkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin\nmielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole\nnoita nuoruudenkepposia tehnyt —»\n\n»Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —»\n\n»Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis\non joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se\ntaaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin\nkasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua\nmatkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan\npidätä.»\n\n»Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni\nlapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin\nvoin lähteä.»\n\n»Ja kuinka kauan se kestää?»\n\n»Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla\nkaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.»\n\n»Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.»\n\n»Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää\nhyväkseni suopeuttasi.»\n\n»Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?»\n\n»Eikö se ole yhdentekevää?»\n\n»Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —»\n\n»Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen\ntuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen\nviehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa\nillallisensa haukkaa.»\n\n»Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja\nminä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin\ntärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin\nmuuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä,\nsillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi\njo jotakin vaatia.»\n\n»No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran\nja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin\nviehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa\nmatkaan.»\n\n»Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta\nliinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen,\nja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat\nlämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa\nvieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava\nhitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.»\n\n»Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja\nmiettiväisenä savua katsellen.\n\n»Älä vain unohda passia.»\n\n»Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia\npapereita.»\n\n»Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen\nse on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut\nmonesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän\nmeni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä.\n\n\n\n\n2. VALMISTUKSET\n\n\nFritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain\nvahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi\noli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle\nyllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin\nnyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien\nvieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi.\nHuvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen\nviehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi\nkappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti\nlukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko\nleijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.\n\nIsän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei\ntarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta\nteestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin\nkäytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti\näidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut;\nkoska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää\nperuuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan\noikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja\nepämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan\nniin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä\nvaeltamaan.\n\nHän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa,\nsysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten\nhän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista\nhalua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin!\nHyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö\nyleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua\nmitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä\nkädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin\ntekemättä.\n\nSiinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan;\nmutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen\nja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin\nitseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä,\nvaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi\nsanomaan itsekseen:\n\n»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän\nnaamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi\njoka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan\nenemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta\nmitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi\nolla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen?\nMutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle\nihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi\n— teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole\ntavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin\ntuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani\nerehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän\non mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen\nkoteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien\nvuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni\nkerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän\nhauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»\n\nNiin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin\nFritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen\nretkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin\nhankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa\nsellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz,\nenemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena,\nlähti passia pyytämään.\n\nMatkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti\nja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti\nhampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä\ntavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja.\nTuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori,\nerittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja\nhuudahti:\n\n»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»\n\n»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. —\n»Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»\n\n»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen\nyhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz\nWessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»\n\n»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se\nsattuu kyllä kohdalle, mutta —»\n\n»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»\n\n»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En\ntuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»\n\n»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä\nystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»\n\n»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.\n\n»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä\nsinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»\n\n»Poliisikamariin passia hakemaan.»\n\n»Aiotko matkustaa?»\n\n»Aion.»\n\n»Minne?»\n\n»Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.»\n\n»Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä\nolisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle,\nsiellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin\nsiellä samassa tarkoituksessa.»\n\n»Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt,\nmitä hait?»\n\n»Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut\nHassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan\nisäukkoni kanssa raha-asioista.»\n\n»Ja sitten menet sinne takaisin?»\n\n»Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme\nsilloin matkan yhdessä.»\n\n»Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut\nja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne\nsinä nyt menet?»\n\n»Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa\nsuuntaat matkasi Reinin varrelle?»\n\nFritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani,\nmuuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin\nretkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin,\nKoblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.»\n\n»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä\non kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä,\ntuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he\nkysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»\n\n»Mikä heidän nimensä on?»\n\n»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa\n— jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle\npanen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä\ntaiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen\nkäsitys.»\n\n»Mutta, rakas ystävä» —»\n\n»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme\nkaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen\nsisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut\nnuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät\noivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»\n\n»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä\nminä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää\nmuistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»\n\n»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä,\n»sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin\nasioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan\nmyöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»\n\n»Mutta hyvä Klaus —»\n\n»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä\ntuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy\nkauan!»\n\nPassi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin\nallekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi\nvain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz\nlisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi\ntaksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta\npassi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta\ntakasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit:\n\nIkä: 28 vuotta.\n\nVartalo: tavallinen.\n\nTukka: ruskea;\n\nVartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi\nkappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä\nkirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan\n»tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin\nmuka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän\nkuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut\nasiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle,\nvieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle\nkahdenkymmenenviiden taalerin setelin.\n\nAlhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf\nkuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen\nystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»?\nFritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat\nkatua alas, kun Fritz sanoi:\n\n»Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.»\n\n»Mikä ei kuulu hyvältä?»\n\n»Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.»\n\n»Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?»\n\n»No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.»\n\n»Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo\nhän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi\nmyöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.»\n\n»Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa\nWessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf.\nKuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?»\n\n»Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat\niältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista\nja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel\nhyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti,\nettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille,\nmutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää\nsiitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan\nMainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he\nsieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.»\n\n»Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin\nKölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon\npäästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.»\n\n»Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi\nKlaus.\n\n»Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin\ntulet —»\n\n»Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin,\n»onko sinullakin passi?»\n\n»Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.»\n\n»Onko se ehkä sattumalta mukanasi?»\n\n»Varmasti; pidän sitä matkalla aina lompakossa — tuossa se on!»\n\nFritz katseli ensin etusivua ja sitten takaa. Henkilökuvaus kuului:\nIkä 29 vuotta. Vartalo: hoikka! — Vai hoikka! Klaus Beldorf oli aivan\nsamanlainen kooltaan kuin hän itse, ja hänelle oli kirjoitettu: Vartalo\ntavallinen, ja tuolle hoikka — se oli liian typerää. Mutta hän ei\npuhunut sanaakaan siitä ja antoi ystävälle kortin takaisin.\n\nNyt heidän oli erottava, sillä Klausilla juuri kotiin tulleena oli\nvielä paljon hommattavaa, ja Fritzin taas piti kirjoittaa pari,\ntosin lyhyttä kirjettä. Fritz lupasi kuitenkin varmasti, kun Klaus\nvakuutti, että hän viimeistään neljäntoista päivän päästä olisi jälleen\nMainzissa, lähettää hänelle sinne kirjeen ja siinä ilmoittaa tulostaan\nja sydämellisesti kättä lyöden molemmat nuoret erosivat, kumpikin\nmennäkseen omiin toimiinsa.\n\nHallintoneuvos ei myöskään ollut sillä aikaa ollut toimettomana;\nsillä ikäänkuin hän olisi pelännyt, että poika alkaisi katua\ntekemäänsä päätöstä, oli hän sen vuoksi kirjoittanut valmiiksi kaikki\nsuosituskirjeet ja tuli ne kädessään Fritziä vastaan, kun tämä astui\novesta sisään.\n\n»Tässä, poikaseni», sanoi hän, »on sinulle neljä kirjettä — yksi\nFrankfurtiin pankkiiri Sölenkampille, jos joutuisit rahapulaan, —\nnuo toisetkin sinua kyllä auttaisivat, mutta en tahtoisi mielelläni\nmennä sitoumuksiin, ja Sölenkampin kanssa olen asioissa; — sitten\nyksi Kölniin vanhalle ystävälleni, kanslianeuvos Brunolle, joka on\nkantanut sinua sylissään; — yksi Koblenziin majuri von Buttenholtille,\nkoulutoverilleni, ja yksi Mainziin tohtori Raspelle, jota tuskin enää\nmuistanet, sillä siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän kävi täällä\nmeitä viimeksi tervehtimässä.»\n\n»Tohtori Raspelle?» huudahti Fritz hämmästyneenä.\n\n»Muistatko hänet todellakin?» kysyi isä. »Hänellä oli silloin mukanaan\nkaksi viehättävää pikku tyttöstä, jotka nyt ovat jo varmasti isoja.»\n\n»Toinen heistä on Klaus Beldorfin morsian.»\n\n»Tosiaanko? Mutta mistä sen tiedät?»\n\n»Tapasin juuri Klausin kadulla. Hän tuli juuri nyt Mainzista kotiin\njärjestääkseen täällä papereitaan.»\n\n»Katsohan vain! Vai hurja Klaus aikoo perustaa perheen. No, seuraa\nesimerkkiä, Fritz, sillä minusta näyttää kuin hän olisi tullut\njärkiinsä.»\n\n»Onko se välttämätön johtopäätös, isä?»\n\n»Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja\ntahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua\nkuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli\nvanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni\niloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin\nhän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on\nKoblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.»\n\nFritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä\nhänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta\ntaholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn\npisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan\nystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni\nhuoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon\nmatkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään.\n\nMitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu;\nruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella\nkello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti\nsikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti\nohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon,\nettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti\nhetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi\npäälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille,\nvakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen\ntarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo\nsälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä?\n\n\n\n\n3. TUPAKOIMATTOMIEN VAUNUSSA\n\n\nJunassa matkustaminen on perin merkillinen asia, joka onkin ensin\nopittava, ennenkuin sen oikein osaa. Moni ihminen ei minua uskone,\nvaan' sanoo: »Mitä oppimista siinä on? Ostan lipun, panen kapineeni\npakaasiin, istun junaan ja menen mukana — senhän kuka hyvänsä osaa.»\n— Niinpä kyllä, ja hän matkustaa yhtä nopeasti kuin muutkin — mutta\nkuinka?\n\nKymmenen yhtä vastaan lyön vetoa, että hän joutuu täyteen sullottuun\nvaunuun, jossa ei voi edes jalkojaan oikaista; mahdollisesti istuu\nnainen lapsi sylissä hänen vastapäätään, samalla kun pieni, myöskin\nhänelle kuuluva poika, viiden, kuuden vanha, lakkaamatta ystävämme\nliikavarpaille survoen kiipeilee akkunaan ja painaa hänen polvelleen\npuraistua voileipäänsä, sivelty puoli alaspäin. Hän tahtoisi tupakoida,\nmutta se ei sovi — muuan nainen hänen rinnallaan selittää, ettei hän\nsiedä tupakansavua eikä myöskään vetoa, eikä hän siis voi laskea\nakkunaa, vaikka vaunussa on painostava ilma, samalla kun avatut\nviinipullot, lämpimät, paistetut makkarat ja muut perhetuoksut yhtyvät\nkuvaamattomaksi hajujen sekamelskaksi.\n\nEikä siinä vielä kaikki. Hän tahtoisi hiukan nukahtaa; mutta sepä ei\nkäy, sillä hänen täytyy myös pitää varansa, koska herralla aivan hänen\nvastassaan on onneton tapa tavantakaa sylkeä, mutta ei tietenkään\nmahdollisuutta pistää päätään ulos akkunasta. Hän sylkee siis, aluksi\nvarovasti, myöhemmin puolittain unessa, polvensa ohitse lattialle, ja\n»matkailija rukkamme» täytyy silloin olla vikkelä vetämään syrjään oma\npolvensa ja vääntämään jalkateränsä taaksepäin.\n\nVihdoinkin hän kaikesta huolimatta vähän nukahtaa — tai oikeammin\nhän on juuri torkahtanut, kun nahkainen hattulipas messinkiheloineen\nrouvasihmisen lukuisain tavarain joukossa näyttää kyllästyneen\nseuralaisiinsa ylhäällä verkossa ja iskee suoraa päätä hänen hattuunsa\nterävällä kulmallaan. — Nainen pyytelee anteeksi lippaansa puolesta ja\nennättää juuri vielä tarttua kiinni poikaan, joka on syöksymäisillään\nulos ovesta, kun juna samassa pysähtyy ja junailija nykäisee oven auki.\n\nViimein hän pääsee perille, mutta ihan nääntymäisillään, ruumiillisesti\nraukeana, henkisesti aivan nujerrettuna; ja kuinka kevyesti hän tuon\nkaiken olisi vain pienellä rautatiematkan tutkimisella voinut välttää.\n\nKaikissa tapauksissa pitää junailijain kohdella matkustajia\npuolueettomasti ja jakaa heidät tasan eri pysähtymispaikkoja varten\nmäärättyihin vaunuihin, eivätkä he saa ottaa vastaan »juomarahoja»,\nmutta, rakas ystävä, he ovat ihmisiä ja sen lisäksi hyvin\nhuonopalkkaisia, ja heistä kestänee kukin tuulta ja tuiskua, kylmää ja\nkuumaa, mutta hyvin harvoin jaksaa torjua kymmenen groschenin rahaa ja\nkourallista sikaareja. Siitä johtuu, että on vaunuja, joissa yksinäinen\nvanha matkustaja lojuu hyvin mukavasti vähine matkakapineineen neljällä\nistuinpaikalla, polttaa sikaariansa levittäen tavaransa toisille\nneljälle paikalle, samalla kun aivan siinä likellä ei omenakaan\nvaunussa voisi lattialle pudota ja ummehtunut ilma muuttaa onnettomasti\nteljettyjen ihmisten hengityksen myrkyksi.\n\nJuna pysähtyi: »Marburgin asema.»\n\n»Frankfurtiin!»\n\n»Tänne sisään, hyvä herrasväki!»\n\n»Mutta siellähän on kaikki täynnä.»\n\n»Kuinka monta teitä on?»\n\n»Kolme henkeä ja lapsi.»\n\n»Tilaa juuri vielä kolmelle — naisen tuolla täytyy siirtää pois\ntavaransa.»\n\n»Mutta tuossa vieressä on vaunu vielä aivan tyhjä — siellä istuu vain\nyksi herra.»\n\n»Giessenin vaunu, eikä kenenkään muun ole lupaa astua siihen. Pyydän,\nastukaa sisään, sillä juna lähtee, taikka jäätte! Enhän tietysti voi\njoka perheelle hankkia eri vaunua.»\n\nSellaisia pikku kohtauksia sattuu joka junassa, joka radalla ja tulee\naina vastedeskin, niin kauan kuin on olemassa kymmenen groschenin\nrahoja ja sikaareja matkustajien ja junailijain hyväksi.\n\nFritz ei istunut ensi kertaa junassa, ja vaikkei hän aluksi, tavallisen\nhuolettomuutensa vuoksi, ollut erittäin välittänyt siitä, mihin ja\nkenen seuraan joutui, alkoi häntä lopulta vaivata vaunun yhä pahempi\ntäyttyminen. Sinne oli tullut myös pari vanhempaa naista, jotka\npuhelivat keskenään ranskaa, mutta ääneen, moittien saksalaisten raakaa\ntupakoimistapaa. Se kävi hänelle lopultakin kiusalliseksi, hän tahtoi\nolla rauhassa, heitti senvuoksi pois sikaarinsa ja astui seuraavalla\nasemalla, Giessenissä, matkalaukkuineen ja sateensuojineen ulos\netsimään toista, mukavampaa paikkaa.\n\nOikeastaan oli hänen aikomuksensa ollut matkustaa suoraan Kölniin\nja sieltä kulkea Reiniä ylöspäin. Sitä varten hän oli varovaisuuden\nvuoksi — ja jättääkseen avoimeksi toisenlaisenkin päätöksen — ottanut\nmatkalipun vain Giesseniin asti. Matkalla oli kuitenkin Raspen perhe\nyhä pyörinyt hänen päässään. Hänestä tuntui niin merkilliseltä, että\nheitä oli samaan aikaan suositeltu hänelle kahdelta eri taholta,\nja hänessä heräsi tietysti uteliaisuus: hän tahtoi oppia tuntemaan\nne molemmat nuoret naiset, jotka oli jo lapsina nähnyt ja joiden\nviehättävyydestä Klaus nyt oli niin paljon kertonut. Mitä muuten\nmerkitsi, joutuiko hän ensin Mainziin vai Kölniin, ja sitten häntä\nhuvitti ajatella, miltä hänen vanhan ystävänsä Klausin naama näyttäisi\nkuullessaan, että Fritz oli käynyt ennen häntä Mainzissa tuon perheen\nluona ja tutustunut tyttäriin.\n\nTässä mielessä hän osti Giessenissä lipun, ei Kölniin, vaan\nFrankfurtiin ja läheni taas samaa junaa, jossa oli tänne asti tullut.\nEntiseen vaunuun häh ei tahtonut mennä ja sanoi pistäen alijunailijan\nkäteen kolikon:\n\n»Tupakoimattomien vaunuun, hyvä ystävä, missä saisin olla hiukan\nhäiriintymättä — ymmärrätte kyllä.»\n\n»Suurimmalla mielihyvällä, arvoisa herra», vastasi mies tavattoman\nkohteliaasti, — »ja niin kauan kuin sopii, mutta juna on tänään niin\ntäynnä — ajatelkaahan vain, kaikki ne kylpymatkustajat, jotka tahtovat\nmennä peseytymään — se on toisinaan ihan mahdotonta.»\n\n»No, niin kauan kuin sopii», nauroi Fritz, »ja sitten — jos on lupa\npyytää — tulkaa mieluisaksi seurakseni. Se ei tuota teille vahinkoa.»\n\nKello soi, veturi vihelsi, ja juna huristi sileää rataansa, kunnes taas\npysähtyi Butzbachissa, missä oli ihmistungos asemasillalla.\n\nFritz oli sijoittunut hyvillä mielin vaunuunsa, joka kuului\ntupakoimattomille, ja sytyttänyt jo toisen sikaarinsa. Nyt juna\npysähtyi, ja hän katsoi ulos akkunasta, mielessä kaksi päämäärää:\ntarkastella ihmisten puuhia asemalla ja samalla estää sisäänpyrkiviä\nmatkustajia kurkistamasta juuri tähän vaunuun. Hän helpotti sillä\ntavalla junailijan rakkaudentyötä, ja tämä hänen ystävänsä sai otsa\nhiessä ponnistella johtaakseen useampia seurueita pois »varatusta»\nvaunusta niin, ettei ylijunailija mitään huomaisi. Mutta hän ei\nkuitenkaan päässyt kaikista eroon, sillä matkustajia tunkeutui hänen\nkimppuunsa liian suurin joukoin, ja vaunuista alkoi olla puute.\n\n»Ei käy enää!» ähki pieni, paksu mies, sininen virkatakki yllä, kun\ntaas kerran kulki Fritzin ohitse, — »tänään on ihan peeveli irti —\ntuolla tulee taaskin uusi parvi.»\n\n»Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen,\njotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö.\n\n»Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli\nasiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven;\n»Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään,\naika on täpärällä.»\n\n»Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn\nsikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan.\nNyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain,\nkuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman\nkanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti\ntosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua.\n\nNaiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä\ntyönnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa\notetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea\ntavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui\nselkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut\nrautatiellä.\n\n»Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta\nranskaksi.\n\n»Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin,\nkipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä\notan tuon osaston.»\n\nHän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot\neteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen\nasettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen\nsirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki\nneljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen.\n\nNäiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä\nhavaintoja uusista matkakumppaneistaan.\n\nSaksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo\nensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi\n— Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin\ntyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja\nsuloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko\nne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen\nvain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta\nhattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina,\ntiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla.\n\nVanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä\nkirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen\nmatkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään\nenää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen\nhattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla\nviiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän\nheti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi\nnähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan.\n\nKolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti\neikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi\nseuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli\nvarmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä\n— vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan\ntule.\n\nFritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen\nkatseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon\nihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä\nniin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa\njärjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin\nvilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin\npuhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan.\nMutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan\nusein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat.\nFritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se\najatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen\nja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se\noli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman\nmahdollisuutta.\n\nHän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan.\nPolttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän\nedes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat.\n\n— Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä\nsitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri\netsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä\npiirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä\näidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi\nsaksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä,\nhopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?»\nFritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta,\nsillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin\nsamassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin\njälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään,\nhapuillen omaa sikaarikoteloaan:\n\n»Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille\nsikaarin —?»\n\n»Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti\npientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!»\n\nJa kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan,\nottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja\nFritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään:\nhe olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat\njälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta\nenempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui\nyhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin\nkielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat\npari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri\näänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä\nselville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos\nvastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä.\n\nAinahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa\npuheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä\nenemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää\nerinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta\nniin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla\nhyvänsä.\n\n»Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä\nkertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden,\n»kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?»\n\n»Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme\nsitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden\npunaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa,\nkun puhuttelette minua nyt ranskaksi.»\n\nNyt oli Fritzin vuoro punastua, ja sen hän tekikin perinpohjaisesti,\ntuskin kyeten sammaltamaan kömpelöjä anteeksipyyntöjä, ettei suinkaan\nniin ollut laita, ja että hänen tavastaan ääntää saksankieltä tuskin\nvoisi häntä luulla muukalaiseksi. Tarkoituksensa hän näytti kuitenkin\nsaavuttaneen, sillä vanhempi nainen, huomattuaan voivansa puhella hänen\nkanssaan, aloitti nyt keskustelun ja kysyi, minne hän oli matkalla.\n\nNytpä ei nuori retkeilijämme sitä vielä itsekään tiennyt ja saattoi\nilmaista vain ensimmäisen määräpaikkansa: Frankfurtin, jossa sitten\nvasta piti päättää, jäisikö hän sinne joksikin aikaa vai jatkaisiko\nmahdollisesti matkaansa heti Mainziin. Hän mainitsi siis olevansa vain\nhuvimatkalla ja jättävänsä riippumaan asianhaaroista, mihin suuntaan\nlähinnä jatkaisi.\n\n»Olette kai käynyt Varsovassa?» kysyi vanha nainen jälleen, ja Fritz\ntunsi veren nousevan kasvoihinsa — tuon takana oli taaskin jokin\nkirottu yhdennäköisyys puolalaisen kanssa.\n\n»Miksikä niin otaksutte?» kysyi hän heti epäilevänä. »Minä en tunne\nVarsovaa enkä ole koskaan siellä ollut.»\n\n»Tosiaanko? Mutta minä olisin kuitenkin voinut vannoa kerran teidät\nsiellä nähneeni.»\n\nAivan niin kuin hän oli otaksunut! Siitähän voi tulla ihan hulluksi!\n\n»En», sanoi Fritz päätään ravistaen, »arvoisa rouva on erehtynyt; en\ntunne Puolaa ollenkaan enkä ole jalallanikaan astunut yli Saksan rajan\npaitsi Italiaan ja Sveitsiin.»\n\n»Se on kummallista!» vakuutti rouva ja innostui jälleen kovaonniseen\npuolanpuhumiseensa seuralaisensa kanssa, ottamatta huomioon nuorta\nmiestä. Tyttö taisi kuitenkin huomata, ettei se ollut aivan\nsäädyllistä, ja ystävällisesti Fritziin kääntyen sanoi tälle, että\nhe kaikissa tapauksissa matkustivat yhdessä Frankfurtiin asti, koska\nheillä oli aikomus mennä Mainziin viipyäkseen siellä jonkun aikaa ja\nsitten edelleen Reiniä alaspäin.\n\n»Minä aion myöskin suoraan Mainzin kautta», sanoi Fritz äkkiä\npäättäväisenä, sillä nuori nainen oli hänestä kovin miellyttävä eikä\nhänellä Frankfurtissa ollut erikoisesti mitään tehtävää. Hän käytti\nnyt jälleen saksaa osoittaakseen tytölle, että tämä oli häntä väärin\nepäillyt.\n\n»Mutta miksi ette puhu ranskaa?» kysyi tyttö. »Minä tulen paljon\nparemmin toimeen sillä kielellä.»\n\n»Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz\nkohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.»\n\n»Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti\nsamalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan\nhuomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja\nkäytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko\nFrankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä\nkuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.»\n\n»Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion\ntällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat\nkohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..»\n\n»Hyvä — Landsberg, sanoitte?»\n\n»Niin juuri.»\n\n»Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta\nsallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?»\n\n»Maalari kyllä.»\n\n»Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten\nulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla\njotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.»\n\n»Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen\nvain viehkeätä sointua.\n\nKerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin\nkulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz\nolisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut\ntosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön\nmoitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö,\nja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa\nylhäisönkin esiintymisen lumous.\n\nOlisiko kukaan saksalainen tyttö niin vapaasti ja samalla niin\ntosiystävällisesti muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ja ilman\nesittämistä keskustellut vieraan miehen kanssa? Eipä suinkaan — taikka\nvain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tapauksissa, ja tässä se tuli\naivan kuin itsestään. Ja kuinka viehättävää oli katsella, kun hänen\npikku sikaarinsa savu siroissa kiemuroissa työntyi hänen huultensa\nlomasta — entä itse huulet!\n\nTaaskin pysähdyttiin asemalle — se oli Hanau, ja nyt otettiin\nkäytäntöön kaikki vaunut, jotka täyttyivät israelilaisten perheiden\nkansainvaelluksesta viedäkseen heidät kotiseudulleen Frankfurtiin.\n\n»Tänne mahtuu vielä neljä henkeä!» sanoi ylijunailija, joka aukaisi\noven ja itse tarkasti, »käykää nopeasti sisään!»\n\n»Mutta mee on viis henki, herr konduktöör», sanoi vanhahko nainen,\njolla oli vasemmalla käsivarrella oikea jättiläiskori ja oikealla\nkirkuva lapsi.\n\n»Lasta ei oteta lukuun», sanoi junailija, »rientäkää vain!»\n\n»Mutta Jaakob täyty kans tulla — mee ei voi ero — Jaakob, miss sää on?»\n\n»Tehkää niinkuin tahdotte!» huusi junailija, »minulla ei ole enää aikaa\n— se on viimeinen vapaa vaunu, muutoin täytyy pistää teidät kaikki eri\nvaunuihin.».\n\n»Vanhurskas jumala — lapsista ero!» huusi nainen ja kiiti kuin nuoli\novesta sisään.\n\nOlga livahti vikkelästi paikaltansa äitinsä puolelle, ettei joutuisi\nhänestä eroon, ja hiukan neuvokkaampana olisi Fritz voinut häntä\nseurata; mutta hän menetti oikean ja ainoan mahdollisen hetken,\nja muutamaa sekuntia myöhemmin oli juutalaisperhe, mies, vaimo ja\njälkeläiset, sysäytynyt hänen ja Olgan väliin. Vieläpä Jaakobkin oli\npäässyt sisään ja, kun ei enää saanut paikkaa, jäänyt seisomaan, mutta\nistuutui kuitenkin samassa, koska taakse nähtävästi otettiin vaunuja ja\njuna nykäisi, vanhemman puolattaren syliin, joka siitä hirmustuneena\nsyöksyi pystyyn ja huusi junailijaa.\n\nFritz piti hänen puoltaan ja kutsui paikalle erään junamiehen antaen\ntälle ilmi ylimääräisen Jaakobin. Viimemainitun piti nyt mennä pois\nvaunusta hakemaan toista paikkaa, mutta äiti ei tahtonut. Jaakobin\ntäytyi muka jäädä siihen, missä oli, sillä hän kuului perheeseen —\nkernaammin saisi joku toisista matkustajista mennä pois. Valitettavasti\nei tämä esitys häntä yhtään auttanut — Jaakobin täytyi jälleen lähteä\nulos ja hän katosi heti senjälkeen ulkona alkaneeseen hämärään äidin\nhuutaessa kerta toisensa jälkeen:\n\n»Jos mee sit tavatais Frankfurtis se Jaakob!»\n\n»Oleisko onnettomuus», sanoi paljon viisaampi isä, »jos ei tavatais,\nkun hää tietä miss’ mee asu Frankfurtis?»\n\nSitten laskettiin myttyjen lukumäärä junan lähtiessä hitaasti\nliikkeelle — piti olla kuusi kappaletta, mutta oli vain viisi — kaikki\nheitettiin hurjaa vauhtia sekaisin.\n\n»Niin totta kun mää elä ja ole terve», huusi vanha rouva, »mult’ puutu\nnahkaväsky ja portemonne siin ja neljä guldeni kolmekymment kreutseri\nselvä kulta — äsken se veel ol’.»\n\nJopa hän vaati sitäkin, että junan pitäisi jälleen pysähtyä.\n\n»Mine tahtos, et Rothschild olis mee niin paljo velka», sanoi vanha\nmies, »kuu mee pitäs maksa, jos tää juna pysähtä pitäs — äl melu — sää\nlöytä se kyll’.»\n\nHän oli oikeassa; pikku Rebekka muisti, että Jaakob oli sen\npistänyt suurempaan koppaan, ja ilohuudoin se sieltä löydettiin ja\nvedettiin esiin nähtäväksi, oliko kukkarossa vielä neljä guldenia\nja kolmekymmentä kreutseriä, ja sitten se pistettiin samaan kätköön\ntakaisin.\n\nNyt ei voinut enää ajatellakaan keskustelemista. Vastatullut perhe piti\nsiitä huolta äänekkäimmällä tavalla ja oikealla juutalaismurteella ihan\nyksin, ja Fritz, joka huonotuulisena painui nurkkaansa, sai nyt kuulla,\nkuinka jotkin Rosengartenit sentään olisivat miellyttävää väkeä, ellei\nukko niin rehentelisi kaupoillaan ja rouva käyttäisi aina vain pelkkiä\nsilkkipukuja, että nähtäisiin mitä valioihmisiä oltiin, ja jos lapset\nolisivat olleet vain pikkuruisen kiltimpiä, ja että Levi Sommerthal\njoka tapauksessa hakkaili Sarah Goldthalia ja Sarah mieluummin tahtoi\nluutnantin — se turhamainen kopeileva kapine!\n\nSanalla sanoen, tällä tavalla mentiin Frankfurtiin saakka vain\nmuutamien välikohtausten keskeyttäminä — pikku Rebekka oli näet istunut\nmukaan otetulle voileivälle eikä ainoastaan likistänyt sitä ihan\nlitteäksi, vaan myös lähemmän tarkastuksen mukaan saanut vastaavaan\nkohtaan rasvatahran silkkihameeseensa. Siitä kauhistuneena äiti\npudotti kutimensa, josta osa puikkoja varisi sinne tänne pitkin vaunun\nlattiaa ja muiden matkustajien mukavuudeksi jälleen aika vohkinan\nohella talteen hapuiltiin. Vaunuun oli tullut kuvaamaton häiriö, jonka\ntuoreiden eväiden haju teki vieläkin vastenmielisemmäksi. Onneksi\nei matka enää ollut kovinkaan pitkä, ja Fritz kiitti luojaansa, kun\nveturi päästi pitkähkön, kimakan huutonsa — merkiksi, että lähestyttiin\npääteasemaa. Siellä he jättivät tuon rakastettavan perheen omiin\nheteisiinsä, isän ja lapset ahkerasti hakemaan puuttuvia avaimia\nsamalla kun äiti ulkona junasillalla levottomana huuteli Jaakobiaan ja\nlopulta pääsi rauhoittumaan, kun kaukaa sai vastauksen.\n\n\n\n\n4. KÄVITTEKÖ JO ENNEN NÜRNBERGISSÄ?\n\n\nItsestään on selvää, että Fritz illalla ja Frankfurtiin saavuttua\nauttoi tavaroiden nostamisessa siellä aivan outoja naisia ja hankki\nheille ajoneuvot. Hän sai iloksensa myöskin luvan opastaa heidät\nesittämäänsä Landsbergin hotelliin ja voi siis ainakin vielä puoli\ntuntia olla heidän seurassaan ruokasalissa. Siellä sovittiin myös\nyhteisestä matkasta Mainziin seuraavana aamuna toisessa junassa, sillä\nensimmäinen lähti kovin aikaisin, ja kun naiset — Olga oli ollut\nkerrassaan rakastettava — pian siirtyivät huoneisiinsa, jäi Fritz\nparhaimmalla tuulella vielä istumaan alakertaan ja tilasi pullon\nerinomaista Hochheimerviiniä.\n\nFrankfurt! Mitä hän huoli Frankfurtista — mitä hän oli tänne hukannut\ntai mitä haettavaa täällä oli! Rahaa hän ei tarvinnut, ja kaikissa\ntapauksissa hän olisi yhtä hyvin voinut saada sitä kirjeellisesti;\nmutta tätä viehättävää perhettä — hän tarkoitti tietenkin tytärtä\n— hän ei voinut niin vain jättää näkyvistä, sillä harvoinhan sitä\nsaa matkalla mieluisaa seuraa, eikä siitä voi kevytmielisesti heti\nluopua. Ja sitäpaitsi Mainz — hän hymyili itsekseen ajatellessaan\n»Rosa Raspea.» Klaus oli tosin sanonut hänelle, ettei perhe tätä nykyä\nollutkaan Mainzissa, mutta eikö hän niin väittänyt pidättääkseen häntä\nmenemästä heitä tervehtimään? Tekisikö hän näin, sitä hän ei vielä\nitsekään oikein tiennyt; saattoihan sentään sivumennen kuulustella,\noliko perhe juuri nyt Mainzissa vai missä se oli, ja sitten menetellä,\nmiten parhaaksi näkisi.\n\nSeuraavana aamuna hän oli vähällä nukkua liikaa, niin makeasti hän\nuneksi kaikennäköisistä tarunomaisista lumoavista asioista, joissa\nkaunis venakko tai puolatar -— kumpi, sitä hän ei vielä itsekään\ntiennyt — luonnollisesti esitti pääosaa. Onneksi hän sentään heräsi\nkylliksi ajoissa pukeutuakseen valmiiksi ja syödäkseen hiukan\njoudutettua suurusta. Sitten tuli tarjoilija tuoden laskun ja ilmoitti\nsamalla, että omnibus odotti jo ovella ja naiset olivat juuri astuneet\nsiihen. Ja hän oli heti ensimmäisenä aamuna hidastellut — se oli\ntosiaan liikaa ja piti jollakin tapaa korjata.\n\nNaiset istuivat tosiaan jo vaunussa ja näyttivät häntä odottaneen;\noikeastaan omnibus ei ollut lähtenyt, ennenkuin oli saanut viimeisenkin\nhidastelevan matkustajan. Hän pyyteli hartaasti anteeksi ja oli samalla\ntulipunainen kasvoiltaan. Mutta Olga hymyili hänelle heti perin\nsuloisesti, niin että hänen rikkomuksensa näytti olevan jo anteeksi\nannettu ja unohdettu, ennenkuin hän oli asettunut vaunussa paikalleen.\n\nJa kuinka ihmeellisen ihanalta nuori tyttö tänään näytti, — kuinka\naamuraikkaalta, mutta vanhalla naisella oli aina vain eilinen\nvalkea, kirjailtu ja hyvin likainen pukunsa, ja se jonkun verran\nhäiritsi Fritziä. Onneksi hän istui nuoren vieressä ja tämä rupatti\noikein mielellään ja nauroi vielä eilistä seuruetta Hanausta —\njuutalaisperhettä ja kadotettua Jaakobia ja hukkuneita avaimia.\n\nAurinko valaisi koko loistollaan hedelmällistä Mainzin ja Reinin\nlaaksoa, jota pitkin he nyt kiitivät, ja vain lännen puolella kohosi\nsynkkiä pilvivuoria, jotka yhä enemmän mustenivat ja sen vuoksi\nheittivät omituisen kajastuksen maisemaan. Se oli Ranskan vuoriston\ntakaa nouseva ukkonen, joka arvatenkin siellä jo valoi maahan hurjaa\nryöppyään, kun aurinko vielä paistoi täällä heleästi ja kirkkaana.\n\nMutta nopeastipa kului aika lyhyellä matkalla! Hän tuskin huomasi\nlukuisia pysäkkejä, ja tuntui siltä kuin olisi mennyt vain muutamia\nminuutteja lähdöstä siihen, kun he jo ratisivat komean Reininsillan\nylitse Mainzissa ja veturi päästi kimeän, pitkän huutonsa.\n\n»Mutta mihin te asetutte Mainzissa?» kysyi Fritz äkkiä kuin unesta\nheräten, sillä sitä hän ei vielä ensinkään ollut ajatellut.\n\nJuna huristi juuri vallitusten ohitse ja sitten niiden puhki asemalle.\n\n»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä», vastasi Olga ollen melkein hämillään\nkysymyksestä; »voi sattua niin, että joku meitä odottaa asemalla.»\n\n»Tosiaanko?» sanoi Fritz kummissaan, mutta ei ennättänyt kysyä enempää,\nsillä juna hiljensi juuri vauhtiaan ja pysähtyi, ja naiset olivat\nnousseet paikoiltaan kerätäkseen moninaiset kampsunsa kokoon, ovi\navattiin, ja kun Olga pisti ulos päänsä, huudahti hän iloisesti ja\nheilutti nenäliinaansa siellä ulkona jollekulle, joka ei viivytellyt\ntulemasta lähemmäksi. Fritz huomasi myöskin olematta siitä ollenkaan\nmielissään hyvin pulskan, hiukan ulkomaalaiselta näyttävän, mutta\nerittäin hienosti puetun nuorenmiehen, joka ylhäisen keveästi\nläheni pitkin siltamaa ja nosti hattuaan naisille. Hän auttoi ensin\nOlgaa vaunusta alas ja sitten vanhempaa naista — seuranaisesta\nhän ei välittänyt — ja otti huostaansa tavarakuitin, jonka antoi\nliveripukuiselle palvelijalle.\n\nFritz oli myöskin astunut ulos junasta ja seisoi hiukan hämillään\nOlgan vieressä. Hän ei vielä näyttänyt olevan oikein selvillä siitä,\noliko hänen näin äkkiä sallittava vieraan karkoittaa itsensä — voihan\ntuo varsin hyvin olla Olgan veli, hän vaihtoihin vieraalla kielellä\nmuutaman sanan vanhan naisen kanssa — kaiketi hän oli veli.\n\n»Rakas Wladimir», sanoi sitten Olga ranskaksi, samalla kun hänen\nkatseensa sattumalta kohtasi Fritz Wesselin, »salli minun esittää\nsinulle matkatoverimme, joka on pitänyt meistä hyvin ystävällisesti\nhuolta. En tiedä vielä edes nimeänne, hyvä herra.»\n\n»Friedrich Wessel», änkytti Fritz punastuen oikein perinpohjin.\n\nVieras nuori mies nosti ylhäiseen tapaan hattuaan.\n\n»Puolisoni», jatkoi Olga osoittaen häntä ja painautui hänen\nkäsivarttaan vasten, »meillä on ollut suurta iloa tuttavuudestanne.»\n\nPois hän lähti — vanha puolatar likaisen valkeassa hameessa laahusti\nylhäisesti tervehtien Fritzin ohitse — seuraneiti perässä kantaen kahta\nmatkalaukkua ja kolmea hattukoteloa, ja Fritz näki näiden olentojen\nkulkevan sivutsensa kuin taikalyhdyssä ja seisoi paikkaansa kytkettynä\nkuin puoleksi unessa, kun he jo aikoja olivat poistuneet asemalta.\n\n»Puolisoni!» voihkaisi hän vihdoin hiljaa itseksensä, »puolisoni — ja\nminun hän antoi puhutella itseänsä koko matkan arvoisaksi neidiksi!»\n\n»Onko teillä matkatavaraa?» — Tällä kysymyksellä palautti eräs kantaja\nhänet jälleen tavalliseen elämään.\n\n»On — tietenkin —»\n\n»Kuittinne!»\n\n»Tässä!»\n\n»Missä tahdotte asua?»\n\n»Lähimmässä hotellissa.»\n\n»Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!»\n\nFritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli\ntapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna\nei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin\nmennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului,\nolkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen\nottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti\nitseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset!\nmutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota\ntuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa\nerääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä\nvasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan\nMainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata\nkaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa?\n\nHän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin\nReinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut\nmerkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat\nyksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan\nriensi puoli tusinaa palvelijoita.\n\nUlkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen\nmukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin\nkaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan\nterveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan\nkatukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja\nsitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla\nhän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi\nlumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta\ntyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut\nsitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain\nunohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin.\n\nToistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä\n— toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen\nohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat\nsalamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita\nraitoja ulkopuolelle.\n\nRosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt\nhänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin\nrumasointuinen.\n\n»Viinuri, onko hotellissanne osoitekirjaa?»\n\n»Heti kohta!» — Suuri, raskas kirja oli muutaman minuutin päästä\navattuna hänen edessään, ja pakostakin hän haki R-kirjainta. — Rappen\n— Raquette — Raslob — Rasmus — Raspe, vihanneskauppias — Raspe,\npeltiseppä — ei kelpaa — Raspe, kirjansitoja, ei myöskään — Raspe,\nlääketiet. toht., Vuorikatu 32, ensimmäinen kerros — siinä se oli oikea\n— Vuorikatu 32. —- Hm! siellä hän kerran voisi käydä kaikessa rauhassa\nesittämättä heti suosituskirjettä. Herra tohtori Raspen ei tarvinnut\nollenkaan tietää, kuka hän oli — hän toi terveisiä Klausilta — oli\nmatkalla Mainzin kautta. Jos hän mainitsisi väärän nimen, pidettäisiin\nsitä myöhemmin sittenkin pilana.\n\n»Viinuri! Hakekaa ajuri!» Sade ei ollut vielä lakannut — ukkonen\noli mennyt ohitse; ei ainakaan jyrissyt eikä salamoinut, mutta sade\nvalui yhä, ja sillä aikaa kun ajuria haettiin, vaihtoi hän nopeasti\nliinavaatteita.\n\n»Minne tahdotte?» kysyi ajuri, kun hän vihdoin pääsi istumaan\nodottaviin vaunuihin.\n\n»Tohtori Raspelle.»\n\n»Vuorikadulleko?» kysyi mies.\n\n»Tunnetteko sen talon?»\n\n»No, totta kai!» sanoi mies, päästäen hevosen ravaamaan.\n\nHän käänsikin heti itse kaupunkiin, ja Fritz tuli oikeastaan vasta\nvaunuissa istuessaan ajatelleeksi ja punninneeksi itsekseen, miksi oli\npitänyt sellaista kauheata kiirettä käydäkseen tuon tohtori Raspen\nluona, ja mitä järkevää ja mahdollista hän voisi esittää tekosyykseen.\nMissään tapauksessa hän ei saisi sanoa tulleensa kaupunkiin juuri tällä\nhetkellä — oli muka ollut pari kolme päivää Mainzissa ja tahtoi ennen\nlähtöään toimittaa ystävänsä asian.\n\nMutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin\noli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis\nsopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät\nvaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin\nkiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja\naivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis\nkyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin\nkappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään,\nporttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon.\n\nHän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi\nlensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin\navautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan\nvielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa\nruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.\n\n»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe\nsäilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan\nerinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on\nsittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta\nminuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni\nluukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta\nne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän\nnurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:\n\n»Kenen luo te pyritte?»\n\nFritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko\nhäneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan\nahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis\nkuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:\n\n»Onko herra tohtori kotona?»\n\n»On.»\n\n»Ei siis matkustanut?»\n\n»Ei.»\n\n»Eikö perhekään?»\n\n»Ei — mitä häneltä tahdotte?»\n\nTämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se\ntuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen\npitemmistä puheista hän sanoi:\n\n»Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin\nilmoitettavaa.»\n\n»Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää\nsitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.»\n\nFritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka\noikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin\nsynkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla\nhallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen\nsaliin.\n\nSe mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi\nkatsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi\noli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten:\n\n»Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä,\ntäytyy vain noutaa avain.»\n\nJa sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa\nhitaasti päätänsä.\n\n»Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän\nmielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen\noikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä\nvartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka,\nja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat\nelämässä ainakin vaihtelua.»\n\nNäin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita,\nmutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta\nedes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa.\nLuultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli\ntohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin\nhotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten\nhän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä\nnumeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta\nennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui\nesille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen,\nhulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen\nmuhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli\nhetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti\nhäntä kohden.\n\nOliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä\noli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret\ntummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja\nkohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä,\nvaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä\nei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli\nolevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen,\nmelkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi:\n\n»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten\nolette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»\n\n»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole\nkellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»\n\n»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein\nsydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen\nällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen\njäljestänsä lukkoon.\n\nFritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä\njuuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti\nja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin\ntahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli\nvetäytynyt.\n\nKuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen\nnähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi\nse oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz\nkykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty,\noli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa\nkädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta\nennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija\nportaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan\noven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.\n\n»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on\ntohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan\nhuonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»\n\nFritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja\nnuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen.\nEntä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä\nsivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti\nerehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä\nrikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain\najattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa\npalvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja\nastui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.\n\nHäntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen\ntakanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset?\nMutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä\nsen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka\nvielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin\nhalukas tutustumaan tohtori Raspeen.\n\nEnnenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään\nvanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan\npunertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät,\npäässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu\nja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin\nvastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle\naskelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:\n\n»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»\n\nVanhahko herra ei vastannut heti, katsoi vain Fritziin vakavasti ja\ntutkivasti ja sanoi sitten syvällä ja sointuvalla äänellä:\n\n»Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?»\n\nFritz olisi tietysti odottanut mitä tahansa muuta kysymystä, sillä mitä\nihmettä tohtori välitti siitä, oliko joku ventovieras, jonka nimeäkään\nhän ei vielä tiennyt, jo kerran käynyt Nürnbergissä vai eikö. Hänen\nilmeensä lienee myös ollut jotenkin nolo, mutta hän hymyili kuitenkin\nhämillään ja vastasi kohteliaasti:\n\n»En, arvoisa herra — tähän asti en ole vielä käynyt Nürn—»\n\nEnempää hän ei ehtinyt, sillä samassa antoi hänelle aamunuttuinen ja\npitkäpiippuinen herra niin kauhean ja hyvin tähdätyn korvapuustin, että\nhän varmasti olisi suistunut portailta alas, ellei olisi tasapainoansa\nsäilyttääkseen nopeasti tarttunut johteeseen. Isku tuli niin äkkiä\nja täysin odottamatta, ettei hän myöskään voinut sitä torjua tai\nedes väistää, ja ihan huumaantuneena hän tuijotti töykeään ukkoon.\nTämä taas, välittämättä hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui\nlevollisesti käytävää pitkin takaisin, ikäänkuin olisi vain lyönyt\nkärpäsen seinällä kuoliaaksi eikä loukannut nuorta miestä sielun\npohjaan saakka.\n\n\n\n\n5. PELIHELVETISSÄ\n\n\nFritz Wessel jäi vähäksi aikaa samaan asentoon, sillä näin\nperinpohjaisen yllätyksen sattuessa käy useinkin niin, että hämmästys\nja neuvottomuus pitää hetkisen lumoissaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa\noli tällainen: »Tuo kirottu tohtori Raspe on pitänyt sinua tietysti\nihan toisena, ja korvapuusti oli tarkoitettu jollekin mainzilaiselle\nMutterille tai Meierille.» Mutta suuttumus pääsi nopeasti voitolle\n— kohtelu oli ollut niin halpamaista, ja itse korvapuusti niin\nankara, että hän oikein tunsi poskensa turpoavan; rankaisematta ei\nsentään tohtorikaan saisi niin menetellä. Tosin tässä oli sattunut\nväärinymmärrys, sillä tuo kysymys: kävittekö jo ennen Nürnbergissä?\nkoski kaikissa tapauksissa jotakin toisen miehen tuottamaa loukkausta,\njosta hän itse ei mitään tiennyt, mutta silti ei olisi sopinut iskeä,\nennenkuin oli ihan varma siitä, että edessä oli juuri tuo syyllinen.\n\nNäin ajatellen Fritz hyppäsi viimeisetkin askelet ylös, rientääkseen\nilkimyksen perässä, mutta juuri silloin aukeni ovi hänen likellään,\nja sieltä ilmestyi käytävään eräs herra, ruskea päällystakki yllä,\nsilmälasit nenällä ja kirja kädessä, ja kiirehti samoin tuota luultua\ntohtoria kohti.\n\n»Mitä te täällä ulkona teette, herra kapteeni?» huusi hän. »Ettekö\ntiedä, että kenraali on antanut ankaran määräyksen, jonka mukaan kukaan\nhertoista upseereista ei saa lähteä kortteeristaan? Pitääkö minun\ntoimittaa teistä raportti?»\n\n»Pyydän tuhannesti anteeksi», vastasi aamunuttuinen herra.\n\nSensijaan, että hän äsken oli käyttäytynyt niin raa’asti, esiintyi hän\nnyt perin arasti, kasvoillaan mitä nöyrin ilme.\n\n»Minä olin niin ajatuksissani, herra tohtori», jatkoi hän puolusteluaan.\n\nJa sitten hän pujahti kuin iloissaan, että pelastui enemmistä\nmoitteista, sisään eräästä ovesta, joita oli täällä ylhäällä samoin\nkuin alakerrassa pitkin käytävää. Ruskeatakkinen herra huomasi nyt myös\nvieraan taikka ainakin kääntyi nyt vasta hänen puoleensa, vaikka olikin\nehkä jo ennen nähnyt.\n\n»Mitä te haluatte ja kenen kanssa minulla on kunnia puhua?»\n\n»Onko minulla ilo tavata juuri herra tohtori Raspe?» kysyi Fritz, joka\nennen kaikkea tahtoi saada varmuuden oikeasta nimestä, aikoen sitten\nmyöhemmin itse puhua herra kapteenin kanssa, jonka suhdetta tohtoriin\nhän ei vielä kuitenkaan täysin käsittänyt.\n\n»En tiedä, olenko oikein ymmärtänyt teitä», vastasi silmälaseja\nkäyttävä herra. »Minä olen tohtori Aspelt — tahdotteko puhutella minua?»\n\n»Aspelt?» huudahti Fritz nolostuneena. »Minä haen tohtori Raspea, ja\najuri toi minut tämän talon eteen.»\n\n»Se on siis pelkkä erehdys», selitti tohtori Aspelt kylmästi. »Tohtori\nRaspe asuu kyllä tämän saman kadun varrella, mutta kuuden tai seitsemän\ntalon verran edempänä vastakkaisella puolella.»\n\n»Sitten pyydän anteeksi, että olen teitä häirinnyt», vastasi Fritz,\njota tämä asian käänne ei erikoisesti huvittanut. »Mutta samalla tekee\nmieleni tietää sen herran nimi, jonka kanssa juuri keskustelitte, ja\ntahtoisin, ennenkuin lähden talosta, puhua pari sanaa hänen kanssaan.»\n\n»Minkä vuoksi, jos saan kysyä?»\n\n»Hän on loukannut minua mitä karkeimmalla tavalla, ja tahtoisin pyytää\nhäneltä selitystä.»\n\n»Tapasitteko hänet tässä portailla?»\n\n»Tapasin.»\n\n»Ja hän kysyi teiltä, olitteko käynyt Nürnbergissä?» jatkoi tohtori\nAspelt.\n\nFritzistä näytti melkein siltä kuin toisen huulilla olisi ollut hymyn\nvivahdus.\n\n»Juuri niin», vastasi Fritz synkkänä rypistäen kulmakarvojaan, sillä\nhän ei ollenkaan aikonut suvaita itseään vielä ivattavan, »mutta heti\nsitten, ilman pienintäkään aihetta —»\n\n»Te annoitte kai kieltävän vastauksen?»\n\n»Tietysti.»\n\n»Hyvä herra», sanoi nyt tohtori Aspelt, »ennen kaikkea pitää minun\nteille huomauttaa, että olette erehdyksestä joutunut yksityiseen\nmielisairaalaan ja mielipahakseni tavannut erään muutoin ihan\nvaarattoman potilaani.»\n\n»Onko tämä hulluinhuone?» huudahti Fritz melkein säikähtyneenä.\n\n»On kyllä, ja kapteenilla, vaikka hän muuten on ihan vaaraton, on\nse ainoa päähänpisto, että hän käy käsiksi jokaiseen, joka kieltää\nolleensa Nürnbergissä, koska hän väittää, että koko ihmissuku on\nsieltä syntyisin. Minun ovenvartijani oli niin hölmö, ettei tullut\nsitä huomauttaneeksi teille, mutta toivoakseni ette kuitenkaan tahdo\nonnettomalta mieheltä hyvitystä.»\n\n»Entä se tyttö alakerrassa?»kysyi Fritz ihan ymmällä.\n\n»Mikä tyttö?»\n\n»Kuvankaunis nuori tyttö, joka tuli portaita lähinnä olevasta ovesta\nja kuiskasi minulle, että minun pitäisi paeta talosta niin pian kuin\nsuinkin.»\n\n»Kreivitär-parkani!» lausui lääkäri. »Hän joutui vanhempiensa kanssa\nItaliassa ryövärien käsiin ja menetti silloin järkensä. Naispotilaani\novat kaikki alakerrassa.»\n\n»Kohteleeko se kapteeni kaikkia tännetulijoita samalla tavalla?»\n\n»Ei», vastasi tohtori hymyillen. »Jos he vastaavat myöntävästi hänen\nkysymykseensä, on hän erittäin rakastettava, puristaa kättä ja kutsuu\nseuraavaksi päiväksi suurille päivällisille, joita hän on aikonut pitää\njo kolmen vuoden aikana.»\n\n»Hyvin hauskaa», sanoi Fritz, joka kuitenkin oli hiukan loukkautunut\nsiitä, että tohtori otti asian näin leikilliseltä kannalta.\n\nMutta hänellä ei ollut erikoista halua jatkaa keskustelua portailla.\nSitäpaitsi ei mielenvikaiselta voinut vaatia hyvitystä. Onnettomuus\noli kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä ollut enää muuta tehtävänä kuin\nmahdollisimman pian poistua tästä kamalasta talosta.\n\n»Suonette anteeksi, herra tohtori», jatkoi hän kylmän kohteliaasti,\n»että olen kuluttanut arvatenkin kallista aikaanne.»\n\n»No no, ei se mitään — tohtori Raspen talon löydätte vinosti\nvastapäätä, numero 32, luullakseni.»\n\n»Kiitos!»\n\n»Pyydän, odottakaa hiukan», jatkoi kuitenkin tohtori ja painoi pientä,\nsalaista nastaa, jolloin Fritz kuuli alhaalta heikkoa kilinää.\n»Ovenvartijani on ensin avattava, muutoin voisi teille sattua\nalakerrassa taaskin ikävyyksiä. Siellä on eräitä naisia, jotka meidän\noman väen kanssa seurustelevat viattomasti, mutta eivät voi sietää\nvieraita kasvoja.»\n\n»Kiitän teitä», sanoi Fritz. »Olen saanut yhdestä kohtauksesta ihan\nkyltikseni, niin että sen muisto säilynee pari päivää.»\n\n»Olen todellakin hyvin pahoillani», sanoi tohtori, Fritzin samalla\nhuomatessa, kuinka hänen oli vaikea pidättää salaista nauruaan.\n\nHänellä ei ollut muuten erikoista halua sen kauempaa olla tohtorin\npilkallisten katseiden alaisena. Alhaalta kuului oven avaamista, ja\nsilloin hän, kumarrettuaan hyvästiksi, riensi portaita alas eikä\npysähtynyt alakerrassakaan, jossa vain hätäisesti vilkaisi ympärilleen,\nolisiko taas vältettävä jotakuta vaarallista olentoa. Mutta käytävä\noli ihan tyhjä, ja hän kiirehti alas toistakin porrasjaksoa, jonka\npäässä hänen kuitenkin piti sisemmällä ovella odottaa hitaasti jäljessä\ntulevaa sulkijaa.\n\nJa poskikin teki niin kipeää! Hän saattoi suorastaan tuntea, että se\nminuutti minuutilta paisui yhä enemmän. — Kirottu kapteeni merkillisine\npäähänpistoineen!\n\nOvenvartija tuli nyt alas ja avatessaan katsoi kieroon Fritzin ohitse\nhyvin omituinen piirre suun ympärillä. Fritz käänsi häneen päin\nmikäli mahdollista oikean poskensa, jottei toinen huomaisi onnetonta\npullistumaa vasemmassa poskessa. Mies ei sanonutkaan mitään, päästi\nhänet etuhalliin ja avasi sitten varsinaisen ulko-oven. Vasta sitten,\nkun hän sen avasi, ja ennenkuin Fritz ennätti ulos, kysyi hän kuivalla\nivallisella äänensävyllä, suunnaten katseensa taas toiseen suuntaan:\n\n»Te kai ette ole vielä käynyt Nürnbergissä?»\n\n»Piru teidät vieköön!» huusi nyt nuori maalari, vimmastuneena\nriipaisten oven auki ja rientäen kadulle.\n\nMitä hänen tarvitsi välittää, vaikka pahanilkinen palvelija nauroi\nhänen selkänsä takana? Nenäliinaa poskellaan pitäen hän kiirehti\njälleen katua pitkin, kunnes kohtasi ajurin ja kapusi vaunuihin. Hän\nkäski ajaa suoraa päätä takaisin hotelliin, sillä kasvojen ollessa\ntällaisessa kunnossa oli mahdotonta näyttäytyä tohtori Raspelle ja\nhänen kahdelle tyttärelleen. Eihän hänen sopinut millään ehdolla tehdä\nitseään naurunalaiseksi.\n\n»O mon Dieu!» sanoi saksalainen viinuri, kun hän astui vaunuistaan\nmaahan, »teillä on kaiketi hammassärkyä?»\n\n»Niin vietävästi», vastasi Fritz. »Kävin juuri hammaslääkärillä.\nKuulkaa, milloin lähtee seuraava juna pohjoiseen?»\n\n»Seuraava junako? Kello puolikaksi.»\n\n»Matkustan sillä; pyydän, tuokaa laskuni.»\n\n»Ettekö tahdo ensin aterioida!»\n\n»Ei, kun poski on näin turvoksissa. Rientäkää nyt vain!»\n\n»Kuten käskette!»\n\n»Ja palvelija tuokoon alas tavarani.»\n\n»Kutsun hänet heti.»\n\nPuoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla\ntuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan\nlähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois\nMainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä\npuolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän\nolisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut\nposkensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan\njunassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä\nhän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä.\n\nMinne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt;\nparasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan\nvoisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen\nvaralta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla\nvieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi\nedeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi\nuudestaan sattua.\n\nJuna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin,\nkun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä\ntoisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan\nja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti,\nettä hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei\nollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin,\njoista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi\nkellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla\nnaurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka\noli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle\nystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut\nsitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia\ntalossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja\nsellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan.\nEnsimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina\nyksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa\nsuopeata arvostelua.\n\nSeuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana\npahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän\nei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa.\nSiksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda\nruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon\nalentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista\npullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen\nkipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä\nKoblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta,\nja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen\nvapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin.\n\nHänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo\naikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän\nnopeasti täytäntöön päätöksensä.\n\nMainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin\nmenemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja\nviehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki\ntullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli,\nettä yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja\nkiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa\nniitä torjua.\n\nMuuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan\nja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän\nmatkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää\nepämukavuuksia.\n\nMatka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja\näkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja\nihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat\ntälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin\nkokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen\ntäytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja\nkaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän\ntyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin\nehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit\neivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain\nvastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa,\njättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö.\n\nFritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen,\nhauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja\nkuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin,\nkatsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan\nvarsinaista elämää ja hyörinää.\n\nLuonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi,\nkuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa\nollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut\nviettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy\nsaleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja\nsiellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten\ntahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon,\njoka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli\npelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten\nvoitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin.\nPyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä\nvain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka\nasettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä,\nvain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen.\n\nFritz, joka myöskin heti meni rouge-et-noir-pöydän ääreen, huvitteli —\nkoska hän periaatteensa mukaan ei itse pelannut — varsinkin siten, että\ntarkasteli naismaailman eri vivahduksia, vieläpä hän päätti jonakin\nseuraavana iltana ottaa pienen luonnoskirjan mukaansa laatiakseen pari\nharjoitelmaa, mikäli se kävisi päinsä huomiota herättämättä. Aiheita\noli täällä kylliksi, etenkin »kauniimman sukupuolen» joukossa.\n\nItse pöydän ympärillä istui neljä »rouvashenkilöä», jos sellaisia\nnaikkosia voi sillä nimellä kunnioittaa. Heillä oli maalatut,\nelähtäneet, intohimojen kuluttamat kasvot — lukuunottamatta erästä\nnuorta täyteläistä naista, joka hyvin avokaulaisena ja huomattavan\nrunsaasti koristeltuna vallattomasti pelasi ranskalaisilla kultarahoilla\nja kaiketikin oli pankin palveluksessa viettelijänä, sillä hänen\nympärillään tungeskeli joukko nuoria herroja, mutta, kuten Fritz\nmielihyväkseen huomasi, pelkkiä ranskalaisia, yksi tai pari venäläistä\nmukana.\n\nKerrassaan inhoittavaa oli tarkata, kuinka näennäisen kylmäkiskoisesti\nnuo sievistellyt syöjättäret harjoittivat peliä, ja kuinka ahneesti\nhe kuitenkin sieppasivat haltuunsa kultaa, jos voittivat, ja sitten\nmerkitsivät numeroita vieressään oleville pienille tauluille.\nKuuluivatko he ylhäisiin perheisiin? Sitä ei ollut helppo päättää,\nsillä pelin intohimo oli vienyt kaiken aateluuden heidän piirteistään\nja jättänyt sijalle vain julkeuden ja ahneuden leiman.\n\nToisella puolella seisoi kaksi rouvashenkilöä merkitsemässä pisteitä,\nmutta eivät näyttäneet oikein viihtyvän tässä seurassa. He eivät olleet\nvielä menettäneet kaikkea häveliäisyyttään, ja heidän piirteensä\nilmaisivat — mitä ei koskaan saa näkyä oikeassa pelaajassa — suurta\niloa, jos he voittivat, ja pahaa pettymystä, jos tuli häviö.\n\nPöydän ympärillä liikkui hienostoa, eikä silloin ollut harvinaista\nnähdä jonkun nuoren viehättävän naisen hyvin ylhäiseltä näyttävän\nherran kainalossa kuiskaavan tälle punastuen pari sanaa, jolloin\nherra hymyillen nyökkäsi suostumukseksi ja astui heti hänen kanssaan\npöydän ääreen. Nuori rouva laski sitten arasti, epäröiden silmäiltyään\npöytää, kahden taalerin rahan tai louisdorin jollekin ruudulle, ja jos\nhän hävisi, oli hän aluksi hyvin soma säikähtyessään ja nauroi sitten\nsydämellisesti, ja jos hän voitti, ei hän ensin tahtonut ollenkaan\nottaa rahaa, jota puolison piti hänelle suorastaan tyrkyttää, ja sitten\nhe nauraen ja rupattaen menivät edelleen salien läpi.\n\nFritz oli tutkinut näitä erilaisia ympäröiviä ilmiöitä niin\ntarkkaavaisesti, ettei tullut vähääkään panneeksi merkille, kuinka\njotkut ihmiset pitivät häntä itseään silmällä, ja että sitten muutamat\nkuiskasivat jotakin hiljaa toisillensa ja yhä uudestaan katsahtivat\nhäneen päin. Vasta sitten, kun pöydän ääressäkin oleviin oli tarttunut\nsama harrastus ja he kesken pelinkin tähystivät häntä silmälaseillaan\nja oopperakiikareilla, alkoi se herättää hänen huomiotaan, ja nyt hän\ntarkasteli naapureitaan, olisiko heidän joukossaan joku merkillinen\nhenkilö, jota niin yleisesti silmäiltiin. Mutta hän ei voinut keksiä\nmitään sellaista, vieläpä hän huomasi olevansa melkein yksinään, niin\nettä vain muuan vanha, hyvin arvokkaalta näyttävä herra vielä oli hänen\nlähellään, mutta, kuten hän nyt vasta näki, jonkunlainen virkapuku\nyllä, siis kaikissa tapauksissa kuuluen pelisalien virkamiehistöön.\n\nMitä hittoa tämä taas merkitsi? Oliko hänen omassa puvussaan, hänen\ntietämättään, jotakin silmäänpistävää tai epäkuntoon joutunutta? Hän\ntarkasteli itseään niin paljon kuin kävi päinsä olematta naurettava,\nylhäältä alas asti, mutta ei voinut huomata mitään vikaa; sen ohessa\nkävi kuiskutus yhä kiihkeämmäksi. Vieläpä tuo vanha herra, jolla\nnäytti olevan pankin ylijohto, puheli pelipöydän kaitsijan kanssa,\nja tämä taas viittasi luokseen palvelijan, kuiskasi hänelle jotakin\nja antoi nähtävästi jonkin tehtävän. Palvelija nyökkäsi myöntävästi,\nosoittaakseen ymmärtäneensä, ja peräytyi sitten taas ovelle, kadoten\njonnekin.\n\nEi kestänyt ainakaan kymmentä minuuttia, ennenkuin hän tuli parin\nmuun palvelevan olennon kanssa takaisin ja viittasi näille — Fritz\npiti häntä tarkasti silmällä — ihan varmasti juuri häntä kohti.\nMolemmat miehet lähestyivätkin hitaasti; mutta kun nuori ystävämme jo\ntoivoi vihdoinkin saavansa jonkinlaisen selityksen, jäivät he vain\nnäennäisesti peliä katsellen hänen läheisyyteensä, ja melkein kaikkien\nsilmät tähystivät häntä, tietenkin nähdäksensä, kuinka hän menettelisi.\nVieläpä tulvi lähimmistä saleista muutamia ryhmiä uteliaita katsojia,\njotka ilmeisesti pyysivät näyttämään, missä hän seisoi, ja sitten mitä\nhävyttömimmin tuijottivat häneen.\n\nSe ei ollut enää leikintekoa, ja kun veri nousi hänen päähänsä ja\nhän oikein tunsi käyvänsä yhä punaisemmaksi, iski hän muutamiin\ntöllisteleviin tuiman silmäyksen, päättäen edes jostakin henkilöstä\nottaa selon, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta se ei onnistunut. Ne,\njoihin hän lujasti katsoi, käänsivät joka kerta kasvonsa sivulle; ja\nsamalla hän tunsi kaikkien muiden katseiden olevan itseensä tähdätyt.\nViimein hän väsyi olemaan sellaisen huomion esineenä, kääntyi poispäin\nja astui seuraavaan saliin. Hänelle annettiin tilaa kohteliaasti,\nhelpomminkin kuin muille, ja kun ihmislauma jäi pelisaliin, luuli\nhän jo päässeensä eroon kaikesta kiusasta. Mutta kun hän katsahti\ntaakseen, näki hän, että molemmat palvelijat tulivat hänen perässään,\nja vaikkeivät he olleet hänestä vähääkään välittävinään, eivät he\nkuitenkaan päästäneet häntä näkyvistään.\n\nHän astui suureen saliin, jossa kaikkialla istui hienopukuisia herroja\nja naisia ryhmittäin, rupatellen tai kävellen; palvelijat pysyttelivät,\nvaikka jonkun matkan päässä, kuitenkin hänen lähellään. Hän meni sitten\nlukusaliin, heittäytyi nojatuoliin ja tarttui johonkin aikakauskirjaan.\nEräs palvelija tuli samassa sisään, alkoi siivota pöytää ja pysyi siinä\nhommassa niin kauan, että Fritz jälleen nousi ja jätti paikkansa. Hän\nsiirtyi nyt ravintolan puolelle, mutta tulos ei ollut sen parempi;\npäinvastoin oli ihan ilmeistä, että vainoojat kuiskasivat hänestä\njotakin ravintoloitsijalle, minkä jälkeen viinurit supattivat toistensa\nkorviin ja sitten taas tarkkasivat visusti kaikkia hänen liikkeitään.\n\nHän tilasi lasin punssia, maksoi siitä hävyttömän kalliin hinnan ja sai\nvielä sen kiusan, että hänen heille heittämäänsä taaleria tutkittiin\nepäluuloisesti, pudoteltiin ja näyteltiin miehestä mieheen.\n\n»Luuletteko minun antaneen teille väärää rahaa?» huusi hän lopulta\nvihoissaan.\n\n»No no», sanoi ylikellarimestari hartioitaan kohauttaen, »onhan sitä\nliikkeellä niin paljon väärääkin.»\n\n»Tahdotteko antaa minulle siitä takaisin vai ettekö?»\n\n»Suurimmalla mielihyvällä», vastasi palvelija, jolla oli keskellä päätä\njakaus kuin mikäkin viertotie.\n\nNyt ei Fritzillä ollut enää halua viipyä hetkistäkään kauempaa tässä\nrakennuksessa; hän pisti kolikot niitä laskematta taskuunsa ja lähti\nheti palatakseen kortteeriinsa. Hän oli myös vakavasti päättänyt\nensimmäisellä aamujunalla poistua Eilisistä. Mutta hotellissa tuli\nhänelle taaskin yllätys.\n\nSaavuttuaan huoneeseensa hän tapasi siellä kaksi poliisia\nkärsivällisesti odottamassa. He kysyivät hänen nimeään heti kun hän oli\npäässyt ovesta sisälle ja pyysivät häntä avaamaan matkakirstunsa.\n\n»Mitä lempoa tämä on!» huusi Fritz nyt oikein suutuksissaan. »Keneksi\nte minua luulette?»\n\n»Sitä on vielä vaikea arvostella», vastasi toinen omituisen\nleikillisesti, »ennenkuin edes olemme nähneet matkakirstunne.»\n\n»Mutta kuka on teille siihen antanut oikeuden?»\n\n»Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja\npoliiseilla on aina oikeus.»\n\n»No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz\nepätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen\nkäskystä te toimitte.»\n\n»Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön\nmääräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä\nollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.»\n\nFritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi\narkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan.\nSitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja\nheittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen\ntoimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta,\nja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella\ntarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven\nja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä\ntäällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä.\n\nPoliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä\nja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he\nläpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä\narkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista\nmuuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa\ntahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle\nei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena\nmiehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista.\n\nMutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä\nmatkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei\nainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi.\n\n»Eikö teillä ole muita tavaroita?»\n\n»On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin,\nsisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun\nkalkin?»\n\nPoliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun.\n\n»Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.»\n\n»Ei ole tarpeellista», vastasi mies. »Toivotan teille oikein hauskaa\niltaa.»\n\n»Kiitoksia, samaten!» vastasi Fritz ja aukaisi taas oven. Se saattoi\nolla molemmille poliisimiehille myöskin merkkinä, että he saisivat\npuikkia tiehensä.\n\nUlkona portailla käytiin kovaäänisiksi — ne olivat kaiketikin hotellin\nasukkaita, jotka tulivat kaupungilta ja olivat kysyneet palvelijoilta,\nmitä yläkerrassa oli tekeillä, sillä Fritz erotti selvästi sanat:\n»Veijaria epäillään — arkku tarkastettavana.» Se siis vielä puuttui!\nMutta hittoako hän huoli vieraista ihmisistä! Mitä tekemistä hänellä\noli heidän kanssaan! Vielä tänä iltana kello kymmenen aikaan — sillä\nnyt hän ei enää viipyisi yhtään neljännestuntiakaan Emsissä — hän voisi\nmatkustaa takaisin Koblenziin.\n\nToinen poliisimies oli jättänyt silmälasiensa kotelon hänen\nhuoneeseensa. Fritz piti hänelle ovea auki ja kutsui samalla\npalvelijaa, pyytääkseen laskua. Joku tuli portaita ylös. Juuri\nsilloin, kun poliisi poistui hänen huoneestaan, astui lampun heleästi\nvalaisemana eräs nainen portaista esille, ja Fritz katseli ihan\njäykkänä säikähdyksestä — se oli Olga. Tyrmistyneenä hän tuli kuitenkin\ntervehtineeksi, mutta tyttö ei vastannut siihen ollenkaan, siirsi vain\nkatseensa puolittain halveksivaksi, puolittain ylpeänä poliiseihin,\nkääntyi sitten poispäin ja riensi käytävää pitkin omaa huonettansa\nkohti.\n\nFritz tajusi kyllä, että arvatenkin myös vanha nainen ynnä Olgan\npuoliso tulivat portaita ylös, mutta hänellä todellakaan ei ollut halua\nodottaa vielä näitä. Niinpä hän veti oven kiinni, riipaisi kiivaasti\nsoittokelloa, selitti nuolennopeasti saapuneelle palvelustytölle,\nettä hänen piti tuoda lasku ja ajuri, koska hän tahtoi jo seuraavalla\njunalla lähteä Koblenziin, ja järjesti sitten kiukusta sanatonna\nsekaiseksi pengotun arkkunsa kuntoon.\n\n\n\n\n6. HOTELLISSA\n\n\nFritz oli tosin vielä hetkisen kahden vaiheilla, eikö lopultakin olisi\npitänyt, ennenkuin lähti Emsistä, mennä vaatimaan poliisikamarista\nselitystä tähän ilkeään epäluuloon — ainakin kysymään syytä; mutta\npian hän muutti mieltään. Eihän se ollut muuta kuin hänen vanha huono\nonnensa: häntä oli luultu joksikin muuksi miesparaksi, joka oli hänen\nnäköisensä; se siinä vain kirottua, että kaikki hänen näköisensä eivät\nolleet kunnollisia ihmisiä, vaan päinvastoin kelvotonta roskaväkeä ja\nolemassa vain saattaakseen hänet pulaan. Mitä siis auttoi senvuoksi\njäädä tänne? Hän saisi vain kokea, että jonkun Schultzen tai Schmidtin\nepäiltiin varastaneen joitakin kapineita, ja että häntä — huomattavan\nyhdennäköisyyden vuoksi — pidettiin rikollisena. Sen kiusan hän ainakin\ntahtoi välttää; ja tuskin puolta tuntia myöhemmin hän jo istuikin\nrautatievaunussa, joka vei hänet juuri suoritetun matkan jälkeen\ntakaisin Koblenziin.\n\nSiellä hän viipyi vain yön, tällä kertaa toisessa hotellissa, sillä\nmatkustajia kulki tämän kaupungin ja Emsin välillä tuhkatiheään,\neikä hän tahtonut joutua epämieluisasti tapaamaan ketään niistä,\njotka olivat hänet siellä nähneet ja kaiken edellä tapahtuneen\njohdosta pitivät häntä huonona ihmisenä. Entä Olga? — No, se nainen\nei ollut muuta kuin keimailija, lisäksi vielä huonointa lajia: mitä\nsiitä tarvitsi välittää! Kuitenkin hän tunsi sydämessään pistoksen\najatellessaan sitä katsetta, jonka Olga oli häneen luonut astuessaan\nhotellissa hänen ohitsensa ja nähdessään poliisien tulevan hänen\nhuoneestaan. Mitä hän lieneekään ajatellut? Eikö näin äkillistä\npoistumista ollut pidettävä pikemmin pakona kuin hyvän omantunnon\ntodisteena?\n\nMutta sitähän ei enää voinut auttaa; se oli kerran tapahtunut, ja hänen\npiti nyt vain toivoa, ettei koskaan eläissään tapaisi tätä kaunista,\nviekoittavaa naista. Mitä muuta Olga voisi tästedes ollakaan kuin\nonneton muisto epämieluisista matkaseikkailuista! Mitä pikemmin ne voi\nuhontaa, sitä parempi.\n\nKoblenzissa hän siis viipyi vain yön, esiintyen nyt oikealla nimellään,\nsillä viime seikkailu oli tehnyt hänet hiukan epäluuloiseksi; poliisin\nei ainakaan pitänyt saada mitään aihetta häntä ahdistaa. Aamujunalla\nhän matkusti Kölniin.\n\nSiellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan\nReinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos\nBrunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia\nja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui\ntekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle\nkiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä\npäättyisi siihen.\n\nSen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä\nmielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa,\nkatseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista\nrakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi\nillalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi\ntämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon\nparemmanpuoleista viiniä.\n\nHänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta\nReinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän\npäätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari\nHassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä\nsivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan\nhotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen\nsuuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä\n»Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista\nperheineen; huone numero 35.\n\nSe oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä\nsuorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen\nkanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana,\nikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt\ntilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä\njälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen\nhuoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä;\nse oli totisesti liiankin selvä.\n\nVaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa\nitselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun\njälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi\noli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä\nkomeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko\nvieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien\nrakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan\nhänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko\nmissään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata,\nsillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin\nerottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja\nvanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä\nsaadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja\nvaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti\nihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään\ntulokseen.\n\nSitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä.\n\n»Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä\nvaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne\npäin.\n\n»No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta\nkaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme\nsellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja\nsuljetaan. Mutta minne Rosa jäi?»\n\n»Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen\noikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola.\n\nKummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti\nolla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle\nViolalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn\ntylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen\nherättämää kuvaa.\n\n— Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat\ntäyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se\nolisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon\nväärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun\nmielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine\ntaikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen\nei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten\nAatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain\nutelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla.\nTohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli\nhänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan\nja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä\nliian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin\nhiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa\novea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä.\n\nNyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän\nei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan\nollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea;\nsen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä\npaljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut\nsanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja\nystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz\nvähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin\noli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä\ntuttavuutta.\n\nMutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä —\nennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta\nhuomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi\nhuoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua\nhän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! —\ntuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin\naskelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän\ntahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin.\n\nKaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman\npian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa\nkäytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi\nmoitteettomassa asussa esiintyä naisille.\n\nPerhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli\nvasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan\nkanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui\naluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni\nperhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että\nhän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja\nrupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan.\n\n— Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä\nhämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa\nheidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha\nherra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se\nkyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli\nsiellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan\ntukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä\nystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui\nViolan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen.\n\nMolempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen\nluun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta\nmyöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan\nkuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan\nvielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua\nihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he\nhänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle,\nja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi\njännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi\nsuuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti:\n\n»Ette kai enää tunne minua?»\n\n»Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra,\nmutta katseli häntä sentään tarkemmin.\n\n»Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?»\n\n»Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä,\njoka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta.\n\n»Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin\ntäydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta\nnulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi\nkävitte Hassburgissa?»\n\n»En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti,\nmissä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin\nteille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa\n— jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä\ntavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni\neivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.»\n\n»Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis\nole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?»\n\n»Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät\nkeskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.»\n\n»Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen\nvallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä\nuskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös\nteidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —»\n\n»Minunko molemmat tyttäreni?»\n\n»Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.»\n\n»Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos\nkuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.»\n\nHenriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan\nvallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan\nmielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.»\n\nFritz änkytti nousten hämillään seisaalle:\n\n»Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi,\nettä olen teitä näin häirinnyt.»\n\n»Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa\nanteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?»\n\n»Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.»\n\n»Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas\npaikalleen syömään kyljystä.\n\nFritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille\nkumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä\nsalista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen\nkehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa\nsaavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää\nollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi\nparempi onni.\n\nVuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki\nsen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä\nsillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen\nkuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja\narkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja\nkuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään\npitänyt arkistoneuvoksesta.\n\nMutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka\nkanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla\nneideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he\nillalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista\nnaapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa\njuuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin,\nmutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän\nitse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna\npaistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi.\n\nIsä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja\nlähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä\npoika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz\nei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina;\nmitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen,\nkunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen;\nsilloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa.\n\nEttei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta,\njoka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella\nvahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe\nkahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä\ntoisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei\ntietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla,\nvaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi\nilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta\nhän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää\nkuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella.\n\nTultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän\ntiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja\nkun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä\nsiellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen,\njonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet\nsilmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi\ntuimana edessä.\n\n»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista\nsääli.\n\n»No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri\nylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään\nodottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen\nnokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee,\nja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään\nsaatavamme.»\n\nNuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja\nkatsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi:\n\n»Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.»\n\nFritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän\noli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä.\n\n»Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta\ntutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —»\n\n»Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja\nhänen tyttärensä Olgan seurassa.»\n\n»Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka\noli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan\nolennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut\nmerkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt\nseuranne?»\n\nTaaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta\nhän sanoi hiljaa:\n\n»Minä melkein pelkään, että he ovat jättäneet minut ja häpeällisellä\ntavalla työntäneet luotaan.»\n\n»Mitä vielä, vanha juttu», sanoi yliviinuri ylenkatseellisesti, »ei\nmuuta kuin valeita ja juonittelua.»\n\n»Te hävytön mies!» huusi Fritz kiivastuen, sillä häneltä ei jäänyt\nhuomaamatta, kuinka turvaton tyttöparka kävi kuolonkalpeaksi näin\njulkeasta syytöksestä; »kuinka te ilkeätte sillä tavalla loukata\nnaista?»\n\n»Malttakaa, herra», vastasi yliviinuri, jolla ei ollut pienintäkään\narvonantoa yksinäistä matkustajaa kohtaan, joka oli tullut jalkaisin,\nasui kolmannessa kerroksessa ja oli kirjoittanut porvarillisen,\nvieläpä saksalaisen nimen, esiintyen maalarina vierasluettelossa;\n»liikeasioissa lakataan olemasta suotta liian kohteliaita, mutta\njos nainen maksaa velkansa, alan minäkin taas käyttää toisenlaista\npuhetapaa.»\n\n»Herran nimessä!» ärjäisi Fritz, joka muuten oli hidasverinen, mutta\njoka kuitenkin, niinkuin sellaisille luonteille on ominaista, saattoi\näkkiä villiytyä, »minä opetan teidät jo sitä ennen kohteliaaksi. Vielä\nyksikin hävytön sana — ja hitto minut periköön, ellen silloin tartu\nkaulukseenne ja heitä teitä alas portaita.»\n\n»No no, herra!» huusi yliviinuri, mutta sittenkin hiukan arastellen ja\nperääntyen.\n\n»Minkä verran neiti on velkaa?»\n\n»Hm — tahdotteko te siis maksaa?»\n\n»Kysyn teiltä, kuinka paljon hän on velkaa.»\n\n»Hyvä juttu! — Hänellä on ollut kolme huonetta ensimmäisessä\nkerroksessa tilattuna kaksi päivää, lasketaan siitä halvimman\ntaksan mukaan kaksitoista taaleria, sitten hän on asunut itse\ntäällä, kahvia, päivällistä, illallista, kynttilät ja passaus\nyhteensä seitsemän taaleria, tekee siis yhdeksäntoista taaleria;\nsitäpaitsi sähkösanomamaksua kuusitoista hopeagroschenia, siis summa\nyhdeksäntoista taaleria kuusitoista hopeagroschenia; palvelijan\nkantovaivat kaksi ja puoli groschenia kuusi pfennigiä.»\n\nFritz otti sanaakaan virkkaamatta lompakkonsa, kun vieras nainen\nhuudahti:\n\n»Mutta, hyvä herra, enhän voi sitä sallia; kuinka te voisitte\nventovieraan puolesta —»\n\n»Rauhoittukaa, hyvä neiti», vastasi Fritz, otti esiin kolmenkymmenen\nviiden taalerin setelin ja ojensi sen viinurille. »Te olette pyytänyt\nminua todistajaksenne, ja nyt on teidän myös suvaittava, että lunastan\nteidät vapaaksi. Minulla on siihen myös omat erikoiset syyni, jotka\neivät tietenkään koske teitä, vaan tuota perhettä. Teiltä pyydän»,\njatkoi hän kääntyen hyvin nöyräksi muuttuneen viinurin puoleen,\n»asianmukaista laskua kreivittären nimeen — mikä hänen nimensä olikaan,\narvoisa neiti?»\n\n»Rosowska.»\n\n»Hyvä; kreivitär Rosowskan nimeen on siis laadittava lasku ja\nkuitattava. Nyt pyydän, neiti, vain lyhyin sanoin kertomaan hiukan\ntarkemmin niistä asianhaaroista, joista äsken mainitsitte. Herra\nyliviinuri, olen pyytänyt kuitattua laskua. Teitä ei keskustelussamme\nkaivata.»\n\nHännystakkisen herran kasvot eivät olleet juuri ystävälliset, kun hän\nvetäytyi konttoriinsa, ja nuori nainen kertoi nyt muutamin sanoin,\nkuinka oli joutunut seuraneidiksi kreivitär Rosowskan palvelukseen\npari kuukautta sitten ja noin kuusi viikkoa matkustellut molempain\nnaisten kanssa Reinin varrella ja lähiseuduilla. Kaksi viikkoa\ntakaperin oli kreivitär tavannut nuoren kreivi Wladimirin ja esittellyt\nhänet puolisonaan. Hän vakuutti, ettei ollut oikein viihtynyt siinä\nperheessä, vaan alkanut vihdoin epäillä asioiden olevan toisella\nkannalla kuin oli hänelle kerrottu, mutta hänen oli omien perheolojensa\nvuoksi ollut pakko kestää. Palkkaansa, vaikka siitä olikin sovittu\nheidän kesken, hän ei ollut koko aikana saanut eikä toisaalta\nuskaltanut vaatia; lopulta oli kreivitär itse ottanut sen puheeksi\nja sanonut että heillä oli Kölnissä nostettavana jokin rahasumma; he\naikoivat kaikki tulla tänne, mutta Bingenissä he poistuivat junasta,\nmainiten menevänsä tapaamaan siellä erästä ystävätärtä ja tulevansa\njäljestä iltalaivalla. Hänelle oli annettu tehtäväksi sillä välin\ntilata täällä hotellissa huoneita ja odottaa heitä; tähän asti se\noli ollut turhaa, ja nyt hänellä oli kyllin syytä pelätä, että outo\nherrasväki oli petkuttanut häntä oikein inhoittavalla ja kavalalla\ntavalla.\n\n»Eikö teillä ole aavistustakaan heidän olinpaikastaan?»\n\n»Ei mitään.»\n\n»Sitten voin antaa teille tarkan osoitteen», sanoi Fritz nauraen.\n»Emsissä, Balzerin hotellissa.»\n\n»Emsissä?»\n\n»Siellä näin saman nuoren naisen vielä eilen.»\n\n»Ja mitä hän sanoi?»\n\n»Minulla ei ollut kunnia puhutella häntä», vastasi Fritz, »sillä me\ntapasimme toisemme hyvin omituisissa oloissa. Mutta minäkin melkein\nuskon, että teitä on petetty, sillä he eivät nähtävästi aio ollenkaan\ntulla Kölniin. No, mitä te nyt aiotte tehdä?»\n\n»Enhän minä tiedä — minulla kai ei ole muuta neuvoa kuin matkustaa\ntakaisin Koblenziin.»\n\n»Asutteko siellä?»\n\n»Isäni asuu siellä.»\n\n»Onko hänellä siellä jokin toimi?»\n\n»Ei», vastasi nuori tyttö arasti, ja Fritz pani merkille, että hänen\nkysymyksensä vaivasi. Viinuri tuli samassa takaisin, tuoden kuitatun\nlaskun ja jäännöksen rahoista.\n\n»Voinko olla teille vielä jollakin tavalla avuksi?» kysyi Fritz\nystävällisesti. »Jos teiltä puuttuisi rahaa matkustaaksenne kotiin —»\n\n»Ei — kiitän teitä kaikesta sydämestäni», vastasi tyttöparka kainosti.\n»Te olette jo tehnyt enemmän puolestani kuin koskaan olisin voinut\ntoivoa. Sitä vain pyydän teiltä: sanokaa osoitteenne, että isäni voi\nkotiin tultuani suorittaa velkani, johon tänään olen joutunut.»\n\nYliviinuri pisti molemmat kädet taskuihinsa, kääntyi pois ja meni\nviheltäen alas portaita, mutta Fritz ei välittänyt hänestä vähääkään.\n\n»Tässä, hyvä neiti», sanoi hän, »on nimikorttini! Mutta älkää Herran\ntähden olko siitä huolissanne. Vielä yksi asia — enkö saa tietää\nnimeänne?»\n\n»Nimeni on Margaret», ilmoitti nuori tyttö hiljaa.\n\n»Ja liikanimenne?»\n\n»Margaret», toisti tyttö vieläkin hiljempää kuin ensin.\n\n»No, se riittääkin», vastasi Fritz hyvällä tuulella, »en tahdo\ntunkeutua yksityisiin asioihinne. Ja nyt, hyvä neiti Margaret», jatkoi\nhän ojentaen tytölle kätensä, »jääkää hyvästi! Toivoakseni ei kukaan\ntässä talossa enää tee teille kiusaa.»\n\nHänen antaessaan tytölle kättä tuli pari nuorta naista yliviinurin\nsaattamina portaita ylös, naureskellen keskenään. He menivät Fritzin\nohitse ja katsoivat häneen. Fritzillä oli nyt muuta mielessä, eikä hän\nsiis tarkannut heitä, vaan harppasi portaita alas ja riensi hotellista,\nmennäkseen aiotulle kävelylleen.\n\n\n\n\n7. TOHTORI RASPE PERHEINEEN\n\nS Fritz ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen itseensä, kun äskeistä\nkohtausta ajatellen käveli pitkin Reinin rantaa, sillä hän uskoi\nvarmasti taaskin tehneensä jonkin tyhmyyden. Hän ei voinut mielestään\nkarkoittaa yliviinurin kirottua vihellystä; tiesihän sen, mitä se mies\nsillä tarkoitti. Entä jos hän nyt taaskin oli antanut vetää itseään\nnenästä? Mutta nuori tyttö näytti niin perin somalta ja hyvältä —\nvaikka siltähän »kreivitär» Olgakin oli näyttänyt — mutta tällä oli\nniin uskolliset, rehelliset silmät, eikä hänen koko olennossaan ollut\nmitään keimailevaa, ei niin hitustakaan, kun taas toisaalta hänen\npiirteissään näkyi ikäänkuin salaista murhetta.\n\n»Niin, murhetta muutamat teeskentelevät silläkin tavalla», sanoi hän\nitsekseen, »ja jos koko juttu oli keksitty — niinkuin yliviinuri\nainakin näytti ajattelevan — vähät siitä», lisäsi hän itseään\nlohdutellen, »silloin olen vain kahtakymmentä taaleria köyhempi ja saan\nainakin uskoa tehneeni hyvän työn — mutta Olga? Minäpä menen ainakin\nvielä kerran takaisin Emsiin! Hitto vieköön, pitäähän itse poliisinkin\nsiellä antaa minulle hyvitystä, ja kenties saan myös lähempiä\ntietoja Rosowskan perheestä. En ole vielä unohtanut sitä katsetta,\njonka armollinen kreivitär minuun loi nähdessään poliisien tulevan\nhuoneestani.»\n\nHän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran\nnäköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina\nhänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan\nnäkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin\nkiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä\nvälin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin,\nmennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli\nnoussut makuulta.\n\n»Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan\njälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko\ntohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija\nvastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin.\n\nMies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään:\n\n»Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Numero 36?»\n\n»Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?»\n\n»Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen.\nMutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen\nkääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran:\n\n»Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?»\n\n»Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko\nsen perheen?»\n\n»En, mutta tahtoisin heihin tutustua. Ehkä viitsitte ilmoittaa minut\nheille vai onko minun pyydettävä siihen jotakin viinuria?»\n\n»Ei tarvitse, kyllä minä toimitan sen itse», huudahti ovenvartija,\nkäyden äkkiä tavattoman kohteliaaksi. »Onko teillä ehkä nimikortti?»\n\n»On tässä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa herra tohtorille, että\ntahtoisin käydä häntä tervehtimässä. Menen nyt huoneeseeni, ja te\nvoitte tuoda minulle sinne kohta vastauksen. Tohtorillahan on huoneet\nkolmekymmentäneljä ja -viisi, eikö niin?»\n\n»Juuri niin, herra Wessel», vastasi ovenvartija,, katsellen korttia.\n»Minä toimitan asianne täsmällisesti.»\n\nFritz ei välittänyt hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui\nhitaasti portaita ylös huoneeseensa.\n\nOvenvartija taivutti heti vieraan poistuttua erään sanomalehden\nkiireesti kokoon, pisti sen povitaskuunsa ja riensi sitten ruokasaliin,\njossa tiesi tapaavansa isännän. Tälle hän näytti erästä kohtaa lehdessä\nja saamaansa nimikorttia, ja he kuiskuttelivat hetkisen keskenään.\nSitten ovenvartija nousi yläkertaan toimittaakseen Fritzin asian.\n\nNoin kymmentä minuuttia myöhemmin hän koputti numero 36:n ovelle\nilmoittaen, että tohtori Raspe ottaa hänet vastaan: hänen sopi vaikka\nheti tulla tohtorin huoneeseen.\n\nFritz oli vielä kahden vaiheilla, antaisiko heti isänsä kirjeen vai\naluksi esittelisi itsensä — hän inhosi kaikenlaisia suosituskirjeitä,\nja vaikka hän kotona salli isänsä melkein kokonaan johtaa itseään,\noli hänestä kuitenkin vastenmielistä täälläkin matkoilla, missä\nhänen oikeastaan oli esiinnyttävä itsenäisesti, olla riippuvainen\nkirjoitetusta paperilapusta, joka yksin toimittaisi hänelle\nystävällisen vastaanoton. — Ei, hitto vieköön, — tuumi hän itsekseen,\n— mies on mies, esittelenpä juuri senvuoksi itseni, ja ellei minua\noteta ilman syntymätodistuksen varmennusta sydämellisesti vastaan, niin\nolkoot ottamatta, enkä minä ole heidän takiaan mitään menettänyt.»\n\nNäin päätettyään hän otti hattunsa ja hansikkaansa, seuratakseen\nkehoitusta. Ovella hän kysyi vielä kerran:\n\n»Kuulkaahan, ovenvartija, onko se nuori nainen, jonka kanssa yliviinuri\näsken riiteli, poistunut hotellista?»\n\n»Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä\nlaiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne,\nsitä en tiedä.»\n\n»Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti\nhiljaa.\n\n»Sisään!»\n\nFritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen.\nIsä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin\nnyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä\nnojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa,\njonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan\nääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit,\ntietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo\netukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen\nmuuten siinä helposti onnistuvansa.\n\nMutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut\nodottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt\nedes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti\ntuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien\nsilmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi\ntoisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne\nvieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä\nläsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat\nkaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten\nFritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi\nnaisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan\n— vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä\nja sanoi sydämellisesti:\n\n»Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan\nystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset.\nMyöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset\nterveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä\nkovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra\nottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle\ntarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.»\n\n»Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta\nkuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla\ntarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen\npuristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin\nolisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta.\n\n— Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä\nolevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei\nisääni olisi olemassakaan.\n\n»Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä\nterävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut\nsiitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?»\n\n»Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli\nkuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta.\nLuulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.»\n\nNuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta\neivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat,\nsitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa\nvastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa\nhän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun\njoutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis\nollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei\nvain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta\nsuorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon.\n\nVanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen\nhuomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa\nsanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja\nkatsoi siihen.\n\n— Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän\nihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt\nkuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua\nkaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria\nneitosia.\n\nNoudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa\nhän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa\npöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä:\n\n»Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun\nen vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata,\nkumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?»\n\nKumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he\nolisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan\nlähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö\nte minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella\nunohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?»\n\n»Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä\ntuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet\nja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään,\nherra Wessel.»\n\n»Mutta, Viola!» sanoi sisar.\n\n»Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt\ntiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille\nkaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi\nminua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni\nnauttia seurastanne.»\n\n»Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti\nkatsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan\nhätkähti.\n\n»Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun\nperättömiä?»\n\n»Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin\nsanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin\nmonella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.»\n\n»En ymmärrä tarkoitustanne.»\n\n»Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.»\n\n»Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?»\n\n»No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava\nilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja\ntarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain\nperättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt\nvälitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten\nkesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi;\nsuokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja\nniin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys\n— eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen\nväärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään\nniinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja\nkohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä\nvoi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti\nkeikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.»\n\nNuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan\ntähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä\noikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain\nhartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä\nselville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa\nvanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja\nnuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein\nrohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen.\n\n»Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin\nsuinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti\nkädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita\ntavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten\nvoimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään.\nMutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —»\n\n»Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa\nsilmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea\nteille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?»\n\nKysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin\nkummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin\nmelkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli\ntosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä\ntarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan\nnäennäisen pelästyksen ja huudahti:\n\n»Oi, älkää yhtään pelätkö, herra Wessel. Mitä isä nyt tahtoo lukea, se\nvain lähemmin selittää, mitä itse juuri lausuitte.»\n\n»Tosiaanko, neiti?» sanoi Fritz hätkähtäen tällaisesta jatkosta;\n»jos te sen jo edeltäpäin tiedätte, on se vain omansa herättämään\nuteliaisuuttani nähdäkseni, kuinka kauas teidän aavistelukykynne\nulottuu.»\n\n»Aavistuskyvystä ei tässä voi olla puhetta», sanoi tohtori kuivasti,\n»koska olen lukenut tyttärilleni tämän kirjoituksen juuri ennen teidän\nastumistanne huoneeseen. Sallinette siis, että luen?»\n\n»Suurimmalla mielihyvällä!» vastasi Fritz ja käänsi päänsä taas\ntohtoriin päin tarkkaavaisena.\n\n»Hyvä», jatkoi tohtori, sovittaen silmälasit paikalleen. »Siis kuulkaa:\nTämän kuun kolmantena päivänä varastettiin hotellinomistaja Braunilta\nBonnissa yhdeksän hopealusikkaa ja hopeinen silinterikello, jossa\noli kultareunus ja sekuntiviisari. Kello on yhdeksäntoista linjaa\nläpimitaten — mutta sen lähempi kuvaaminen saa kai jäädä sikseen.\nEteenpäin siis: Lisäksi hävisi eräältä matkustajalta ihan uusi\npäällystakki. Näiden esineiden varastamisesta epäillään vahvasti erästä\nnuorta miestä, joka poistui hotellista maksamatta melkoista laskuaan.\nViranomaisia kehoitetaan siis pitämään rikollista silmällä seuraavien\ntuntomerkkien mukaan, ottamaan kiinni, jos tavataan, ja hänen\nhallussaan olevien esineiden kera toimittamaan tänne. Bonn, 5:ntenä\npäivänä heinäkuuta 18—. Yleinen syyttäjä.»\n\nFritz nauroi.\n\n»Mutta, arvoisa tohtori», sanoi hän, »luuletteko siis, että tämä\ntyylillisesti kenties hyvinkin laadittu kuulutus voi minua tai näitä\nnuoria naisia vähääkään huvittaa?»\n\n»Pyydän, kuulkaa edelleen», sanoi tohtori. »Tuntomerkit ehkä huvittavat\nteitä enemmän. Siis — tuntomerkit: Ikä noin kaksikymmentäkahdeksan,\nenintään kolmekymmentä vuotta, pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa,\ntukka tummanruskea, kasvot soikeat, ihonväri terve, vartalo tavallinen,\npienenpuoleiset viikset, erikoistuntomerkkejä: sujuva ja hyvin\nsäädyllinen käytös.»\n\n»Nuo tuntomerkit sopivat ainakin kymmeneen tuhanteen mieheen!»\nhuomautti Fritz nauraen.\n\n»Matkusti viimeksi», jatkoi tohtori, »Hassburgista nimellä Friedrich\nWessel —»\n\n»Jopa nyt hitto!» huusi Fritz säikähtäen. »Pyydän tuhannesti anteeksi»,\nlisäsi hän kiireesti, »mutta te myöntänette, ettei sellainen kaima voi\nolla minulle erittäin miellyttävä.»\n\n»On myöskin», jatkoi tohtori levollisesti lukemistaan, »antanut aihetta\nsiihen perusteltuun epäluuloon, että hän mukavuudekseen vaihtaa nimeä.\nTähän asti on hänen pyrkimyksenään ollut hännystellä kunnollisia\nperheitä, ollen erittäin kohtelias naisille, mutta hän odotti vain\ntilaisuutta, tehdäkseen jonkun tuntuvamman varkauden, ja katosi sitten\njäljettömiin.»\n\n»Näppärä mies!» myönsi Fritz.\n\n»Hänen tuntemistaan voisi kenties vielä helpottaa», lopetti tohtori\nyhä lukien lehdestä, »että hän jonkun aikaa oli tekemisissä erään\npuolalaisen perheen kanssa ja varsinkin Bonnissa tilasi heille\nkortteerin, mutta ketään ei tullut. Myöhemmin häntä ei ole heidän\nseurassaan nähty, mutta kaikissa tapauksissa on häntä katsottava\nvaaralliseksi ja yleistä vahinkoa tuottavaksi olennoksi. Vasta\nMainzissa on päästy jälleen hänen jäljilleen, siellä hän kirjoitti\nhotellin luetteloon taas toisen nimen — tällä kertaa hän oli parraton\n— ja sitten katosi ties minne. Viidenkymmenen taalerin palkinto on\nmainitun hotellin isännän puolelta luvattu hänen kiinniottajalleen.»\n\nTohtori vaikeni, ja Fritz, joka sattumalta katsahti naisiin,\nhuomasi, kuinka heidän silmänsä olivat tuskallisessa ja odottavassa\njännityksessä suunnatut häneen. Koska hän ei voinut muuta uskoa kuin\nettä hekin tajusivat hänen asemansa kiusallisuuden, kun hänellä\noli sama nimi kuin jollakin ihmisellä ja poliisin etsiskelemällä\nveijarilla, taikka ainakin käytetään hänen nimeään väärin, virkkoi hän\nolkapäitään kohouttaen:\n\n»Niin, mitä sille voi? Nimi Wessel ei tosin liene kovin yleinen; mutta\nse mahdollisuus on kyllä olemassa, että se on myös hänen nimensä, ja\nsiinä tapauksessa voin vain toivoa pääseväni pian poliisin avulla eroon\ntästä kaimasta.»\n\n»Ettekö te itse tiedä mitään noista puolalaisista naisista?» sanoi\nViola, ja hänen katseensa tuijotti häneen niin tutkivasti kuin etsivä\npoliisi.\n\n»Mistä puolalaisista naisista, hyvä neiti?» kysyi Fritz, nyt tosiaankin\nensi kerran ymmällä.\n\n»No niistä», vastasi nuori tyttö, »joiden kamarineidolta te tänä aamuna\notitte niin hellät jäähyväiset portailla ja jonka puolesta maksoitte\nlisäksi hotellilaskun.»\n\n»Jopa nyt jotakin!» huusi Fritz katsellen nuorta naista kummastuneena.\n»Kysymys tuntuu kai epähienolta, mutta sittenkin: kuinka vanha te\nolette, arvoisa neiti?»\n\n»Se kysymys», vastasi nuori Juno majesteettisen vihaisena, »ei ole\nainoastaan epähieno, vaan hävytön!»\n\n»Minun täytyy itse pyytää teitä lopettamaan tämän keskustelun,\nhyvä herra», sanoi nyt tohtori »sillä täytyyhän teidän käsittää\nnäyttelevänne täällä sen jälkeen, mitä teille juuri olemme ilmaisseet,\nhyvin epäkiitollista osaa.»\n\nFritz nauroi nyt avomielisesti. »Te siis pidätte minua tuona\nveijarina, joka käyttää minun omaa nimeäni? Sitten on totisesti\njalomielistä teidän puolestanne, ettei mielenne tee ansaita niitä\nviittäkymmentä taaleria, jotka Bonnin ravintolan isäntä on luvannut\nkiinnniottamisestani.»\n\nViola katsoi Fritziin julmistuneena, mutta ennen kuin hän ennätti\nmitään vastata — sillä hän tässä näytti puhetta johtavan — koputettiin\novelle hyvin kovasti, ja tohtorin huudettua: »sisään!» astui kaksi\npoliisimiestä yliviinurin ohjaamina huoneeseen.\n\n»Tuossa on se herra, jota etsitte», sanoi yliviinuri hyväntahtoisesti\nhymyillen ja osoittaen Fritziä. — »Ikävä vain, että se mamselli jo\naamulla ehti matkustaa, sillä minä luulen melkein, että tämä pari\nkuuluu yhteen.»\n\n»Sinä kirottu lautasia nuoleva hännysherra!» karjaisi nyt Fritz,\nunohtaen naisten läsnäolon, vihansa vimmassa, »jos vielä uskallat sanoa\nyhdenkään sanan —»\n\n»Pyydän, hyvä herra», keskeytti toinen poliisi, »teitä seuraamaan\nmeitä; jos saan antaa neuvon, niin tulkaa, sillä muutoin asemanne vain\npahenee.»\n\n»Mainiota!» vastasi Fritz nauraen ja Laski leikillisyytensä taas\nvalloilleen, sillä olihan tämä juttu etusijassa hullunkurinen. »Sehän\nvielä puuttuikin. Älkää pelätkö, ankaran oikeuden arvoisa valvoja, että\ntahtoisin tuottaa teille pienintäkään vaikeutta; sallinettehan vain,\nettä annan tälle herra tohtorille isäni suosituskirjeen, vaikkei siinä\ntarkoituksessa, että hän voisi oikeudessa todistaa, kuka minä olen.\nTässä, arvoisa herra; koska en sitä enää aio käyttää, kelpaa se teille\nehkä kahtena puoliskona. Se voinee sittenkin vakuuttaa sekä teille että\nlempeälle tyttärellenne, neiti Violalle, että minä olen juuri se, joksi\nitseäni sanon, taidemaalari Friedrich Wessel.»\n\nSamalla hän otti taskustaan kirjeen tohtori Raspelle, repi sen keskeltä\nkahtia ja laski sen sitten kohteliaasti pöydälle. Hän lausui myös\nnaisille kunnioittavat jäähyväiset, eikä häneltä jäänyt huomaamatta,\nettä Rosa katsahti häneen arkana ja ikäänkuin hämillään, mutta Viola\nseisoi yhä uhmaten; sitten laskien levollisesti kätensä hiukan\nhämmästyneen poliisin käsivarrelle hän astui ovesta ulos käytävään.\n\nHänen tavaransa piti tietysti myös viedä poliisikamariin\ntarkastettavaksi; hän tilasi hevosen, mutta samalla myöskin\nkaupunginpalvelijan, joka sai tehtäväkseen rientää kanslianeuvos\nBrunon luo mukanaan avoin kirjelappu. Siinä hän pyysi kanslianeuvosta\nsaapumaan viipymättä poliisikamariin ottaakseen siellä vastaan erään\nkirjeen ja vapauttaakseen hänet epämieluisasta tilanteesta, koska he\nolivat persoonallisesti tuttuja.\n\n\n\n\n8. MAJURI VON BUTTENHOLT\n\n\nPoliisit näkyivät itsekin olevan hämmästyneitä nuoren miehen\nlevollisesta käyttäytymisestä samoin kuin numerossa 35 asuvan herran\nsilminnähtävästi nolostumisesta. He kohtelivat vankiaan — yliviinurin\nkadottua näkyvistä — ainakin hyvin säädyllisesti, eivätkä millään\ntavalla häirinneet hänen yksityisiä asioitaan. Poliisivirastoon\ntultua ilmoitettiin hänet myös heti poliisipäällikölle, joka tarkasti\nhänen papereitaan, luki myöskin Fritzin avaaman kirjeen pankkiiri\nSölenkampille ja vielä sai pian saapuneelta kanslianeuvos Brunolta sen\nvakuutuksen, että pidätetty ei ainakaan matkustanut väärällä nimellä\nja että tässä siis oli tapahtunut väärinkäsitys. Sitäpaitsi ilmestyi\npaikalle heti senjälkeen sähköteitse kutsuttu ravintoloitsija Bonnista\nja selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt tätä herraa, joka tosin oli\nhyvin samaa näköä kuin varas. Poliisipäällikkö kohautteli hartioitaan\nja pyysi anteeksi.\n\n»Hyvä herra Wessel», sanoi hän ystävällisesti, »olen pahoillani,\nkun olen tuottanut teille tällaisen ikävyyden, ja vain tilapäinen\nyhdennäköisyys jonkun maankiertäjän kanssa lienee syynä koko juttuun.»\n\n»Sehän onkin minun ainoa vastukseni!» huudahti Fritz leikillisessä\nepätoivossa, »että olen kaikkien ihmisten näköinen ja että minua aina\npidetään jonakin toisena. Mutta nyt olen päättänyt kasvattaa itselleni\noikein jättiläisparran, kerrankin saadakseni toisenlaiset kasvot, sillä\ntämännäköisenä en enää aio samota pitkin maailmaa.»\n\n»Vain yhteen kysymykseen pyydän teitä vielä vastaamaan», lisäsi\npoliisipäällikkö. »Missä suhteissa olitte siihen puolalaiseen\nperheeseen, jonka palvelijattaren tai seuranaisen laskun te tänä aamuna\nmaksoitte?»\n\n»Mistä te senkin jo tiedätte?»\n\n»Hotellin yliviinuri kävi luonani tänä aamuna.»\n\n»Vai niin», sanoi Fritz. »Sen asian voin teille kertoa muutamin sanoin.»\n\nLyhyesti ja vakuuttavasti hän kertoi, kuinka oli tavannut puheena\nolevat naiset, joista hän sitten erosi jo Mainzissa; luonnollisesti hän\nsalasi, ettei se oikeastaan ollut hänen ensi aikomuksensa, että kreivi\nVladimirin kiusallinen ilmestyminen oli siihen ollut syynä; itse kreivi\nhänen kuitenkin piti mainita.\n\n»No tiedättekö mitään tarkempaa tuosta kreivistä?»\n\n»Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin\nasemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.»\n\n»Ja minkä näköinen hän oli?»\n\n»Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en\ntosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä\nvuoksi te sitä kysytte?»\n\n»Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille\ntehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata.\nOlemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden\nmukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli\nteidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.»\n\n»Hitto vie!»\n\n»Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.»\n\n»Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä\nvielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä\nBalzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en\nollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.»\n\n»Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?»\n\n»En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut\nsuotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa,\nkoska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta.\nMyöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua\ntaskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin\npidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!»\n\nPoliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei\nsitä sopinut jättää heti käyttämättä.\n\n»Hyvä herra», sanoi hän, »minua ei ollenkaan kummastuttaisi, jos\nhavaitsisimme tuon valepuvussa matkustavan räätälinsällin olevan\njuuri saman veijarin, joka on väärinkäyttänyt teidän nimeänne ja\nlisäksi on kotoisin samasta kaupungista kuin tekin. Oletteko keksinyt\nmitään yhdennäköisyyttä kreivi Wladimirin ja itsenne välillä?\nIhmeellisempiäkin asioita on sattunut.»\n\n»Ei se mitään kummallista olisi», huokasi Fritz. »Se minua enemmän\nihmetyttäisi, ellen olisi hänen näköisensä, sillä minulla lienee niin\nkirotun tavallinen naama, että se sopii kaikkiin muotoihin.»\n\n»Viivyttekö kauan Kölnissä?»\n\n»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä, sillä tahdon teille suoraan\ntunnustaa, että olen perin kyllästynyt elämään täällä Reinin varrella.\nOlen tullut tänne huvittelemaan, mutta kohta kun joudun tämän ihanan\nvirran lähelle, en pääse eroon pulista ja ikävyyksistä.»\n\n»Siitä olen totisesti pahoillani!» sanoi poliisipäällikkö, »mutta jos\nte jäisitte tänne pitemmäksi aikaa tai ehkä tulisitte takaisin, olisin\niloinen saadessani tavata teitä uudestaan.»\n\n»Samalla tavalla kuin tänäänkin ehkä?»\n\n»Ei», vastasi toinen nauraen, »vaan vapaaehtoisesti, taikka antaisitte\nedes tiedon, missä olette tavattavissa, sillä hyvin mahdollisesti\ntarvitsemme teidän läsnäoloanne.»\n\n»Tällä kertaa», sanoi kanslianeuvos, »tahdon minä ottaa tämän nuoren\nherran haltuuni, ja jos hän oleskelee Kölnissä, herra poliisimestari,\nniin pyydän vain lähettämään sanan minun kotiini, jossa hänet tapaatte\ntai ainakin saatte kuulla, missä hän on.»\n\n»Mutta hyvä herra kanslianeuvos —»\n\n»Ei mitään estelyjä, nuori ystäväni! Nyt menemme ensin hotelliinne,\nmaksakaa siellä laskunne, ja sitten katsotaan, kuinka olonne meillä\njärjestäytyy — pois en teitä päästä, sillä minä pelkään teidän\nuudestaan joutuvan poliisin käsiin. Odottakaa siis kauniisti minun\nluonani, kunnes partanne on kasvanut.»\n\nFritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen\nvieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai\npian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä\nelänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja\nriippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento,\njohon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa,\npari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt\ntyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi,\ntekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin\noli mainion hyvä oleskella.\n\nKölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja\nFritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja\nlaatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli\nluopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika\nnolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili\nhän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta\nkohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla\nsiitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi\npikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen\ntulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava.\n\nSeuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi\nkertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla\nseuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli\nnyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut\nnäyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä\nliian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa\njossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa\nniin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman.\nSitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää\nKoblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut\ntämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja\ntästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt\ntodennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä\nhäntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että\nhän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut\npaljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja\nsitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi\nsaataisiin lähempiä tietoja.\n\nSinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä\nhyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia\nviikkoja Reinin rannoilla.\n\nLaivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa:\npari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä\neivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä\nräätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden\nverran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat\nomaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan\nmatkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista\nroskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja\nvanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät\nhytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun\nsuuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa,\neikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että\nFritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt\nhänet paljoa nopeammin vuoristoon!\n\nJa matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät\nperin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli\ntullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni\ntyöläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia\nmyöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille,\nettä hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen\ntakia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi\njäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle.\n\nFritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja\notti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä\nEhrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua\nmajurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa.\n\nHotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri\nButtenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja\nhotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä\njoku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli\njoutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen.\nKenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja\njoltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen\npiti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti.\n\nFritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja\neräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon;\nmajuri Buttenholtia hän ei tuntenut.\n\nKomendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi\nvanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin.\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo\npäällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.»\n\n»Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’\n\n»Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa,\nMühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan\nliian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan,\nenkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.»\n\n»Jaksaako hän hyvin?»\n\n»Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies,\n»ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä\ntäällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut\nkylliksi, mutta vain vähän iloa —»\n\n»Pojastansako?»\n\n»Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja\nlähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja\nsiviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan\nisänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin\npaljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin\npäähänsä.»\n\n»Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa »\n\n»Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille,\nettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet\nlöydettiin.»\n\n»Vanhusparka!»\n\n»Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä\nvelkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee\nypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.»\n\n»Eikö hänellä ole muita lapsia?»\n\n»On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä\npalvelemaan jotakin ansaitakseen.»\n\n»Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?»\n\n»Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki,\nja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.»\n\nTänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää\nlupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta\nseuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi\nisänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten\nhän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan\nviikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja!\n\nMatka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä\nihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas\nmennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla\nväreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä\nnäköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi\n— mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä\nunohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa\nja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään\nReiniä ja sen ihania maisemia.\n\nSeuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle\nMühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä\nerikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon\njo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä\nja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat\nhetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin.\n\nTie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki,\nja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa\nKoblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan\nkuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin\nvaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa,\nsillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä\nja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja\npaljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä\nei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin\nvaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan.\n\nSe oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi\nolla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja\nliuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin\nvieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä\njalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän\nkasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli\nvain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli\nennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa:\nmajuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon.\nSensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi.\n\nFritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään,\nkun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään.\nVanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi\nkesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta\navattiin.\n\n»Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz\nsäikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän\nhuoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.»\n\n»Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas,\nkunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja\nvielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä\nvoin teitä palvella?»\n\n»Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri —\nsuvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?»\n\n»Isännekö?»\n\n»Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.»\n\n»Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin\nsilmin, »ja mistä te nyt tulette?»\n\n»Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.»\n\n»Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten\nsen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin\nkotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen\nympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa\noloissa.»\n\nFritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli\ntotisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes\npäiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva\nmajuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli\nkeskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen\npienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme\npuistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä\najoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita\nherttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin\npuhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille\nollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään\nsalonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä,\nluki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti\nainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa:\n\n»Nuori ystäväni, asiaa ei voi auttaa. Tosiseikkoja, jotka itse omin\nsilmin näette, on mahdoton pitää salassa. Minä — en enää elä niissä\noloissa, joihin isänne ennen sai tutustua, ja ainoastaan siksi voin\nhelpommin kestää kohtaloani, että olen siihen itse syytön.»\n\n»Arvoisa herra majuri —»\n\n»Pyydän, antakaa minun puhua loppuun. Jos olisi toisin laita, seuraisi\nitsestään, että rakkaimman nuoruudénystäväni pojan pitäisi asua\nluonani.»\n\n»Mutta, hyvä herra, olenhan vain ohimennen tullut tervehtimään —\ntuodakseni vain isäni terveiset ja vihdoinkin voidakseni antaa hänelle\ntietoja teistä, kun hän ei ole saanut kirjeisiinsä mitään vastausta.»\n\n»Kirjoitin hänelle eilen.»\n\n»Eilenkö?»\n\n»Niin! Minun oli maksettava hänelle muuan velka.»\n\n»Velkako? Siitä hän ei ole koskaan minulle maininnut.»\n\n»Sen uskon — se olikin hiljattain otettu — mutta siitä myöhemmin.\nLasillisen maalaisviiniä voin teille kuitenkin tarjota ja voileipää,\njotta kerran saisimme keskenämme kilistää — minä olen sitäpaitsi vielä\nteillekin velkaa.»\n\n»Minulle velkaa! Nyt en ymmärrä vähääkään.»\n\n»Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa\nniin hyvä, pysykää täällä!»\n\nFritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein,\nettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää\ntuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se\nnostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä\nvoi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen\ntarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa\njyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin.\n\nOvi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui\nnuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti\ntervehtien.\n\nMissä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät\nja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla\ntytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän\nolisi joka tapauksessa pannut merkille.\n\nNuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä\nvälin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen\npäin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko\nheillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään?\nPikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan\npurppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi\nsydämellisesti:\n\n»Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta,\njonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt,\nkuinka olisin pulasta selvinnyt.»\n\n»Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi\nhotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —»\n\n»Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi\nolla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti.\n»Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne,\nja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle\nannoitte, rakas nuori ystäväni.»\n\n»Arvoisa herra majuri —»\n\n»Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun\nlapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle\nnimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin\nkiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että\ntulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni\ntervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla,\nkuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.»\n\n»Hyvä herra, se viinuri käyttäytyi niin raa’asti ja lurjusmaisesti —»\n\n»Se ei muuta asiaa; lapsiparka oli teille kuitenkin ihan vieras eikä\nvoinut sillä hetkellä pelastaa itseään. Puolalainen perhe on kohdellut\nhäntä häpeällisesti.»\n\nFritz pysyi ääneti, häntä tuskastutti se ajatus, että vanhan, nimestään\nja arvostaan varmastikin ylpeän herran oli ollut pakko päästää ainoa\nlapsensa vieraisiin ihmisiin palvelukseen, ja että se oli ollut\npakollista, sen hän näki kaikesta, mikä häntä ympäröi, ollen todisteena\näärimmäisestä köyhyydestä ja suurimmasta säästäväisyydestä. Mutta vanha\nmajuri, joka lienee aavistanut, mitä hän ajatteli, työnsi lasin hänen\neteensä ja huudahti väkinäisen hilpeästi:\n\n»Ja nyt ryyppy, rakas nuori ystävä! Tämä on tosin vain silkkaa\nmaalaisviiniä, mutta ei huonointa, ja hyvän tahdon pitäisi myös korvata\nlaatu. Myöhemmin sitten kerrotte vanhasta, oivallisesta ystävästäni,\nisästänne, ja hänen terveydekseen juomme ensimmäisen lasin!»\n\nHän kaatoi lasiin, eikä Fritz suinkaan voinut vastustaa näin herttaista\nkehoitusta. Se oli kuitenkin »pelkkää maalaisviiniä», ja jossakin\nhotellissa olisi hemmoiteltu nuori mies sen varmasti halveksuen\ntyöntänyt syrjään; täällä hän tuskin maistoi, mitä joi, ja kun Margaret\ntoi tuoretta voita ja suuren mustan leivän, laskien ne pöydälle,\nsitten istui ikkunan ääreen ja otti esille käsityönsä kuunnellakseen\nkeskustelua, kertoi Fritz ensin kotioloistaan, mitä isä puuhasi ja\nkuinka hän voi — olihan hänellä vain hyvää kerrottavana —, ja johtui\nsitten omaan matkaansa, jonka pieniä vastuksia hän kuvasi niin\nleikillisesti ja hullunkurisella tavalla, että vanha majurikin hymyili;\npari kertaa tulivat Margaretinkin helmenkaltaiset hampaat näkyviin.\nMutta kun hän pääsi Kölnin tapahtumiin ja siihen epäluuloon, joka oli\nkohdistunut valekreivi Wladimiriin, huudahti vanhus:\n\n»Sittenhän Margaret on kuitenkin ollut oikeassa! Se veijari ei kulje\noikeilla asioilla. Siinä on kieroa peliä; kunhan nyt vain päästäisiin\nsen joukon jäljille! Mutta sellainen sakki osaa tavallisesti pysyä\nturvassa, ja kirottu suosio, jota pelipöytäin kaitsijat hotelleissa\nosoittavat tuollaiselle roskaväelle, kun se vain on muukalaista\nja esiintyy oikein hävyttömän ylhäisenä, toimittaa sille keinot\npäästä karkuun, eikä rankaisemisesta tule mitään. Kuinka he ovatkaan\nkohdelleet lapsiparkaani!»\n\n»Olivatko naiset myös epäystävällisiä teitä kohtaan?»\n\n»Ei vanhempi heistä, mutta nuori kuuluu olleen oikea paholainen.»\n\n»Kreivitär Olgako?»\n\n»Hän oli oikein häijy ja kova minulle», sanoi Margaret hiljaa, »ja minä\ntein kuitenkin kaikki, mitä hänen silmistään voin nähdä.»\n\nFritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena,\nkuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka\nolikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta,\nvain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli\ntyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori\nmies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa\nhurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt\nnaisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen\npäässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata\nKoblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi\ntulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli\nmyöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi,\npysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin.\n\nIhan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon\nsytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla\nmajurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli\nkuvitellut.\n\n»Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä\nsikaarit ovat hyviä.»\n\n»Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en —\nsietänyt tupakkaa.»\n\nFritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan.\nVanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä\nja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja\nsäilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa\npolkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin\nlinnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen\npäässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun\neikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat\nkasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet.\n\n\n\n\n9. LOPPU — JA TIETYSTI HÄÄT\n\n\nHän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli\nhäntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan\nvälittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen\neteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\n»Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?»\n\nFritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen\nsilmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi:\n\n»Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti\neteenpäin.\n\n»Mutta sehän ei voi olla mahdollista!» huusi toinen hänen jälkeensä.\n»Wladimir!»\n\nTämän nimen kuullessaan Fritz hätkähti.\n\nWladimirko? — Hän melkein pysähtyi.\n\n»No, tiesinhän, etten voinut erehtyä. Sanohan vain, miekkonen,\nkuinka sinä vielä tulet sen jälkeen, mitä Emsissä tapahtui, tänne\npreussilaiseen linnoitukseen? Oletko ihan hullu?»\n\nFritz oli kääntynyt ympäri ja katsoi kysyjään jäykästi ja tarkkaavasti.\nToinen lienee myöskin, tarkemmin katsottuaan, havainnut jotakin\nvierasta hänen piirteissään, sillä hän kävi jälleen epätietoiseksi.\n\n»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi Fritz levollisesti. »Enkö jo\nsanonut, etten minä ole se mies?»\n\n»Hyvä on, herra!» vastasi vieras hämillään. »Mahdollisesti te ette\nolekaan se, jota tarkoitan, mutta vaikka niinkin on laita, niin\nsallikaa minun huomauttaa, että teillä on sellaiset kasvot, joita\nvaanii poliisin kuulutus. Te olette siis hyvin vaarallisesti erään\nkolmannen henkilön näköinen —»\n\n»Jonka nimi on Wladimir?»\n\n»Aivan niin!»\n\n»Kai puolalainen kreivi ja teidän ystävänne?»\n\n»Edellinen pitää paikkansa, jälkimäinen ei!» huudahti vieras tästä\npuolinaisesta syytöksestä säikähtyen. Hän oli maininnut kuulutuksen\nvain siksi, että saattaisi varoittaa, koska kahden vaiheellakin\nollessaan piti yhdennäköisyyttä perin merkillisenä, niin että epäili\ntoista sittenkin Wladimiriksi.\n\n»Teidän on suotava anteeksi, mutta en ole ikinäni nähnyt kahta niin\ntoistensa näköistä miestä — se on liiankin ihmeellistä!»\n\n»Ja voitteko ehkä sanoa, missä voisin tavata tuon herra Wladimirin,\nsaadakseni itsekin varmuuden tästä ilmiöstä?» kysyi Fritz kuullakseen\njotakin lisää, sillä ensimmäinen viittaus ilmaisi, että luuloteltu\nkreivi tuskin enää oli Emsissä. Mutta vieras, jos hän asiaa muuten\ntiesikään, ei mennyt ansaan, sillä hän oli kaiketi nyt itsekin käynyt\nepävarmaksi.\n\n»Arvoisa herra», sanoi hän kohteliaasti, »koska te ennestään tiesitte,\nettä Wladimir on puolalainen kreivi, on teidän täytynyt edes kerran\ntavata hänet; minä olen vain ohimennen tullut hänet tuntemaan Emsissä,\nja sieltä luullakseni saatte kuulla hänestä lähemmin!» Ja hattuaan\nnostaen hän kääntyi poispäin, jatkaen matkaansa ja jättäen Fritzin\näkäiselle tuulelle.\n\nKirottu kuulutus! Sillä vaikka hän voi todistaa, kuka hän oli, johtui\nhänelle siitä kuitenkin ikävyyksiä ja hommia. Entä jos hän nyt ilman\nmuuta poistuisi Reinin varrelta ja matkustaisi pohjoiseen meren\nrannalle? Eihän hän ollut vielä koskaan nähnyt merta; mutta voiko\nhän nyt juuri lähteä, kun oli luvannut majurille vielä kerran käydä\nkatsomassa? No, mitä velvollisuuksia hänellä oli majuria kohtaan?\nEi suinkaan mitään, mutta sanaansa hän ei voinut syödä. Kirottu\npuolalainen! Sekö todella hänen haamunaan kuljeskeli kautta maailman?\nItse hän ei kuitenkaan, silloin asemasillalla tavatessa, keksinyt\nvähääkään yhdennäköisyyttä. Tosin sitä osasi itse harvoin arvostella,\nvaan siihen tarvittiin vieraita silmiä. Ja Emsistä näytti se veijari\nsiis jälleen kadonneen. Mitähän siellä olikaan tapahtunut? Tämä oli\nsuorastaan epätoivoista.\n\nFritz käveli syvissä ajatuksissa Koblenziin takaisin, mutta hän\noli käynyt melkein ihmisaraksi, sillä hän ei voinut katsoa ketään\nvastaantulevaa silmiin, aina peläten, että häntä puhuteltaisiin ja\npidettäisiin jonakin toisena. Hotelliinsa päästyään hän sulkeutui\nheti huoneeseensa ja alkoi laatia isälleen kirjettä, jossa aikoi\nselostaa tähänastisia kokemuksiaan. Merkillisen kevyesti ja nopeasti\nhän sivuutti kaikki edelliset tapahtumat ja kuvasi tarkasti vain\nkohtauksensa vanhan majurin ja hänen tyttärensä kanssa.\n\nKun hän oli lopettanut kirjeensä ja pyytänyt lähettämään mahdollisen\nvastauksen Kölnin kanslianeuvoksen luo, lähti hän retkelle läheiseen\nvuoristoon ja otti harjoitelmakirjansa mukaan. Hän tahtoi tavata\nihmisiä niin vähän kuin suinkin, aikoen siellä luonnossa valita\nmieluisensa paikan. Oli jo hämärä, ennenkuin hän palasi Koblenziin;\nseuraavana aamuna hän jo taas oli menossa Mühlheimiin, tarvitsematta\ntällä kertaa opasta. Sinne hän osasi kyllä yksinkin, ja sitten hän\nkävi siellä joka päivä, kunnes oli varma itsestänsä, ettei hän — jos\nkerran piti naida — saisi ketään parempaa ja kunnollisempaa vaimoa koko\nlaajasta maailmasta kuin juuri Margaretin.\n\nTytön hiljainen huolenpito kodista, rakkaus isään, levollinen hilpeys\nkaikessa surussa ja köyhyydessäkin, se kaikki sai usein kyyneleet\nnousemaan Fritzin silmiin, kun hän salaa tarkasteli Margaretia, jolta\nei kuulunut valituksen sanaa. Kuinka toisenlaista oli hänen elämänsä\nkuitenkin täytynyt olla lapsuudessa, jolloin hän, kuten vanhan\nmajurin puheista ilmeni, oli liikkunut onnellisissa oloissa, kun nyt\nsitävastoin puute oli heillä vakinaisena vieraana.\n\nEntä rakastiko tyttö häntä? Fritz uskoi, että siihen oli vastattava\nmyöntävästi. Hänellä ei tosin ollut muuta todistusta siitä kuin tytön\nherttainen hymyily ja hiljainen punastus hänen tullessaan — se katse,\njoka liittyi hyvästijättöön, kun hän sieltä lähti. Mutta hän toivoi,\nettä Margaret voisi hänen rinnallaan olla onnellinen, ja vaikkei hän\nvoinutkaan tarjota loistavaa tulevaisuutta, olisi heidän elämänsä\nkuitenkin huoletonta.\n\nNäihin aikoihin hän sai isältänsä kirjeen, jossa häntä hartaasti\npyydettiin ottamaan lähemmin selkoa majurin asioista ja tekemään kaiken\nvoitavansa ukon aseman parantamiseksi — rahaa hän voisi saada siihen\ntarkoitukseen niin paljon kuin tarvitsisi, mutta isä pelkäsi, että\nvanhaa itsepäistä sotilasta olisi vaikea suostuttaa.\n\nFritz naureskeli hiljaa itsekseen — hän tiesi keinon helpottaakseen\nmajurin tilaa ja marssi heti kirjeen saatuaan Mühlheimiin, mutta\nhämmästyi siellä koko lailla nähdessään pienen matkakirstun valmiina\ntuvassa ja Margaretin itkemässä. Niin sydämellisesti kuin majuri\nolikin aina ottanut hänet vastaan, näytti tänään siltä kuin hän olisi\ntullut hankalaan aikaan. Ukko tervehti puoleksi hämillään eikä ollut\nepäilystäkään siitä, että hänellä oli mielessä jotakin, mistä hän ei\nhalunnut puhua vieraan läsnäollessa. Fritz yritti aloittaa huoletonta\nkeskustelua, mutta se ei onnistunut; majuri pysyi vaiteliaana ja\nantoi vain vältteleviä vastauksia, ja kun Margaret lopulta ilmestyi\nhuoneeseen matkapuvussa, silloin ei enää mikään auttanut — oikeata\npääasiaa ei voitu enää välttää, siitä täytyi puhua.\n\n»Te aiotte siis matkustaa, hyvä neiti», huudahti Fritz hämmästyneenä,\n»ja ellen olisi sattumalta tullut tänne, en olisi edes saanut lausua\nteille jäähyväisiä!»\n\n»Se tuli niin äkkiä», vastasi Margaret hiljaa.\n\n»Ja saanko tietää, minne menette?» kysyi nuori maalari ja loi tyttöön\nsamalla niin sydämellisen katseen, että hän punastuen painoi päänsä.\n\nHän ei vastannut sanallakaan, ja nyt tuli hiljaisuus, joka lopulta kävi\nvanhalle miehelle tuskalliseksi.\n\n»Niin, te saatte sen kyllä tietää», sanoi hän vihdoin, »sillä mikään\nsalaisuushan se ei ole. Eilen illalla Gretchen sai kirjeen, jossa\nhänelle tarjotaan kotiopettajan paikka tunnetussa, hyvässä perheessä,\njos hän voisi heti tulla. Se oli tosin merkillinen yllätys, mutta —\nsille ei kuitenkaan voi mitään.»\n\nVanha herra vaikeni ja kääntyi samassa poispäin, sillä nuoren maalarin\nsilmä, joka etsi hänen katsettaan, ei saanut nähdä sitä kyyneltä, joka\nväkisinkin pyrki esille. Se ei kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta.\nKun Fritzin katse sitten osui tyttöön ja huomasi hiljaista, alistuvaa\nsurua hänenkin rakkailla kasvoillaan, silloin oli mahdotonta hillitä\ntunteitaan.\n\n»Herra majuri», sanoi hän liikutetulla äänellä, »älkää suuttuko minuun,\nvaikka olen tunkeutunut perheenne asioihin, mutta minä tahtoisin olla\nteille enemmän kuin vain vieras, vaeltava maalari, joka ohimennen käy\nkotonanne ja sitten lähtee kauas. Te olette isäni vanha, koeteltu\nystävä. Isä on yhä kiintynyt teihin vanhalla rakkaudellaan ja\nkirjoittaa minulle juuri tänäänkin, kuinka hän iloitsee siitä, että\nolen käynyt luonanne, ja kuinka mielellään hän tahtoisi kuulla teistä\noikein hyvää.»\n\n»Silloin hänen pitää vielä odottaa vähän aikaa», vastasi vanha sotilas\nkuivasti. »Nykyinen hetki, kun minun pitää erota ainoasta lapsestani,\nei ainakaan ole omiansa sellaisen ilmoituksen antamiseen.»\n\n»Ja ellei teidän tarvitse hänestä nyt erota?» huudahti Fritz\nvapisevalla äänellä.\n\n»Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä\ntarkoitatte? Minä en ymmärrä!»\n\n»Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin\npidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen\nkanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa\nmyöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori\ntyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan\nhuuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän\nläheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette\nminut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan.\nHerra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.»\n\nVanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa\netsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka,\nkuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti\nhän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja\ntarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti:\n\n»Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?»\n\nSilloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi\ntuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!»\nja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi\nensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen.\n\nMahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen\nkyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan.\nFritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri\nsaisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa\ntyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen\nasiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun\noli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään\nmitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan,\nsen hän takasi sydänverellään.\n\nMajuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja\nautuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi,\nkuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan,\njotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti\nvaimon avulla.\n\nMargaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti\nistuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä\ntodellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen\nja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen\nhäntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan\nkuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me\nkuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa.\n\nNäinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä\nkuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään\nkanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä\nsaapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei\nviivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä\nhäntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni,\nolisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä\nKölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua.\n\nVaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin\ntaipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä\noli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin\ntoimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan\npari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli\nsydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän\nhämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti\nvanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden\nhyväksymisensä.\n\nMiksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei\nkanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt\nsanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin\nosoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin\nkehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon,\nkoska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa.\n\nSuoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä\nja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von\nSenken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli\nkäynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista.\nHänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki\ntunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo\nHassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi\nulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan,\nja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä\npelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan\nMainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin\nsieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet\ntyönnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista.\nSe selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän\nkaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten\nluultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän\nenää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen.\n\nEntä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä?\n\nNe olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä\nja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä\nomanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen\nvirkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa.\nNyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen\nkärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa.\n\nFritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi\nkuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja\ntehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua\nuusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi\npian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä,\nja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa.\n\nToisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi\naamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle\neläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja\nvillejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja\nnopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko\nperheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä\nKlaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään\nsydämellisesti.\n\nSitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen\ntästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset.\nTohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui\nkuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi:\n\n»Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen\nsydämellisesti, että te —»\n\n»... etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti\nFritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin\npahoillaan.»\n\n»Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun\nniinelläsi?» huusi Klaus.\n\n»Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien\nkanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki.\nMutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —»\n\n»Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä\ntulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.»\n\n»Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi\nFritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei\nmorsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.»\n\n»Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?»\n\n»Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri\nButtenholtin tytär.»\n\n»Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.»\n\n»Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan,\njonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi.\n»Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin\niloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän\ntaas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua\nsuosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen\nhän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt,\nja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää.\n\nLoppu on pian kerrottu. Kaksi päivää myöhemmin tuli hänen isänsä\nKoblenziin, ja vanhojen herrojen tapaaminen lasten onnen vuoksi oli\noikein liikuttava.\n\nMajuri vastusteli tosin aluksi Hassburgiin muuttamista, mutta se\nei auttanut: hallintoneuvos ei hellittänyt. Häitä joudutettiin\nmyös, ja neljä viikkoa myöhemmin matkusti nuori onnellinen pari,\nisien siunaamana, Hampurin ja Berliinin kautta kotipuoleen, siellä\npystyttääkseen oman lieden, ja vasta Hampurissa Fritz ajatti jokseenkin\ntuuheaksi kasvaneen partansa, sillä Margaret oli niin pyytänyt, hän kun\nuskoi miehensä jo olevan kaikilta kiusoilta turvassa.\n\n\n\n"]