[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSHP_o7Q5LFeX9p8-mwEffdmcPXMWoAs9ugu7cH9J0CE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2766,"Tuokiokuvia matkan varrelta","Ivalo, Santeri",1866,1937,"2766-ivalo-santeri-tuokiokuvia-matkan-varrelta","2766__Ivalo_Santeri__Tuokiokuvia_matkan_varrelta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1892,14951,95202,false,71217,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Travel Writing","\"Tuokiokuvia matkan varrelta\" by Santeri Ivalo is a travel narrative written in the late 19th century. The work recounts the experiences of the author and his companion Erkki as they traverse the landscapes of eastern Finland, encountering various individuals and reflections on society along the way. Rather than providing a conventional travelogue filled with details of distances and itineraries, the author aims to share vignettes and observations that capture the essence of the places and people met.  At the start of the narrative, the author emphasizes that his recounting is not a typical travel story, as he forewarns the reader that they won't be subjected to a tedious account of every step taken during their journey. Instead, he introduces the reader to a specific roadside tavern in Kuhmo, highlighting its dilapidated appearance and the unpleasant weather conditions that surround it. Through a conversation with the tavern's inhabitants—a weary farmer and his wife—the author reflects on their hardships and various societal issues, signaling the blend of personal insight and broader social commentary that characterizes the narrative that follows. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Kokoelma matkakuvauksia ja havaintoja Itä-Pohjanmaalta, Kainuusta ja Kuusamosta. Teos koostuu irrallisista tuokiokuvista, joissa kuvataan matkan varrella kohdattuja ihmisiä, kyliä ja luonnonpaikkoja kuten Rukatunturia ja Paanajärveä.","Santeri Ivalon 'Tuokiokuvia matkan varrelta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2766. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TUOKIOKUVIA MATKAN VARRELTA\n\nKirj.\n\nSanteri Ingman [Santeri Ivalo]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMatkakertomus.\n   I. Päivä selkeni.\n  II. Lentiiran kirkonkylä.\n III. Anna Liisa.\n  IV. Kappale todellista kurjuutta.\n   V. Tiedemiehiä matkalla.\n  VI. Lepopaikka.\n VII. Vanttajan vanhukset.\nVIII. Rukatunturi.\n  IX. Kitka, Oulanganjoki ja Paanajärvi.\n   X. Kirveskosken tarina.\n  XI. Ämmän ruukilla.\n XII. Itselaskija.\nXIII. Seitenoikea.\n\n\n\n\nMATKAKERTOMUS.\n\n\nVaikka tämä kirjanen onkin tulos pieneltä kesämatkalta, riennän\nkumminkin jo alussa lohduttamaan lukijata ilmoittamalla, että se ei ole\nmikään matkakertomus. En uskaltaisi koskaan pyytää lukijata seuraani\ntaivaltamaan maita ja matkoja, joissa minulla kyllä on voinut olla\nhauska ja kepeä kulku, mutta joissa hän kenties jo keskellä taivalta\nväsyisi ja ikävystyisi ja sitten syyttäisi minua pettymyksestään ja\nvaivoistaan.\n\nEi. Lukijan ei tarvitse, sen lupaan, rämpiä minun kanssani soita eikä\nkapuilla kallioita, ei poudalla eikä sateella, eikä yleensä tietää\nmatkoistani, niiden vaivoista ja hankaluuksista, paljo mitään. Ne\npidätän itselleni omana huvinani. Epäilenpä suuresti ketä huvittaisi\ntietää mistä me — sillä meitä oli kaksi, Erkki ja minä — milloinkin\naamulla lähdimme ja mihin illalla saavuimme ja minkälaisessa kunnossa\nkulloinkin. Ketäpä huvittaisi tietää milloin jalan kulimme ja milloin\nveneellä ja montako virstaa kummallakin pelillä, missä yötä oltiin,\nmissä syötiin ja mitä syötiin ja missä syöpäläiset meitä söivät?\n\nMatkakertomusta en kirjoita. Senverran vain voinen ehkä ilmoittaa, että\nitäisellä Pohjanmaalla sitä liikutaan. Pohjois-Karjalan Nurmeksesta\npoiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon\nkirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri\njälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin. Siinä\nkoko \"matkakertomus\". Lukija ei tarvitse karttaa avukseen. Mutta sen\nmatkan varrelta jäi sieltä täältä mieleeni muutamia erityisiä ihmisiä,\njoku merkkipaikka, joku hetken huomio tai kasku, joita semmoisinaan,\nirtonaisina tuokiokuvina, pyydän esittää sille, joka niitä tahtoo\nsilmäillä.\n\n\n\n\nI\n\nPÄIVÄ SELKENI.\n\n\nTaloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri\nse talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu\nkestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän\nja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha\nlikanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei\nollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari\ntarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.\n\nIsäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja\ntyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt\nhalukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään,\npehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi\nvielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku\nvastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli\ntaas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä\njo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat\nmaat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin,\nkevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa.\nLuhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan,\neikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin\npidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi\nrukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo\nvihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee\nja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla\nkuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti\nyhtenään, lakkaamatta.\n\nNiin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt,\nvaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä\nvain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään.\nSinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan\ntakoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä\nnolostuneet katseensa maahan.\n\nKun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu\npannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli\nistumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme.\nHetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen\npuhumaan.\n\n— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa\ntoisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin\npellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis\npantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä\nkestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät\npoudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.\n\nTämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun.\nIstui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan\ntantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja\njatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.\n\n— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin\nkolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää\npiti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa\nsitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra\nmärkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy\nlakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune...\n\nEmäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan\ntarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.\n\n— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin\nkato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä\nmitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana\nlaihona.\n\n— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja\npaistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken\nviene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.\n\n— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin\njo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä\nmailla käydä.\n\n— Onhan se käynyt, tottahan se on.\n\n— Ja herkiääkö se sitten satamasta, kuka sitä uskoo?\n\n— Kun kääntyisi tuuli.\n\n— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on\nsatanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa,\nkato siitä tuli.\n\nSiinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja\ntaas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme.\nIsäntä nousi myöskin.\n\n— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on\nvarmaa.\n\n— Sataa, sataa ja yhä sataa, huokasi emäntäkin.\n\nAlakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina\nkuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä\nherättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.\n\nVaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin\naamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana\nulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä\ntaivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti\npuolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä\nkäynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet\nhienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat\nviimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo\nlauhkeassa lännessä.\n\n— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan\nkiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin\nkomennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.\n\nTuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja\nreippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli\npihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi\nhän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan,\npoiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli\npukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.\n\n— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se\nnyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän\nalavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin\npanoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä\noli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli,\nkun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei\nruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi\nrupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen\njälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä\ntästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.\n\nLehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti\nnurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja\nhienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta.\nPitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.\n\n— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan\nruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt\ntekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin\nheinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta\nrukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.\n\nHauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan\nvallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä\nlähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja\njoilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä\niltapuoleen.\n\nVaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi\nmasentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli\ntullutkin. Taas satoi.\n\nTuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen\npyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen\njälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa\nolikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo\nillansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.\n\nAivan samalla tapaa kuin se oli tehnyt jo kolmisen viikkoa järjestään\njoka päivä.\n\nSatuin kievarin pihalle, kun Latvalan isäntä kiinnitti\nsiemenjyväkuormaansa ja hankkiusi paluumatkalle.\n\nOudostellen katselin, miten miehellä haahmo taas äkisti oli muuttunut.\nSe oli taas synkkä ja kolkko kuin eilen illalla, synkempi ehkä vielä,\nkoko ruumis näytti pettyneen toivon murtamalta ja silmistä sinkoili\nhurjan ärtyneen, äärimmilleen kiukustuneen mielen intohimoisia\nsalamoita. Vihan voimalla tiukkasi hän köysiä säkkien ympäri ja puheli\nitsekseen kolkolla äänellä.\n\n— Vetänenkö kotiin koko siemenjyviä, taitavat jo taipaleella kastua\npilalle. Eipähän sitä sen vertaa poutaa piisanne, että yhden kuorman\nsaisi kuivana tuoda. Sen pitää sataa ja liottaa kaikki uudelleen\nentistä vetelämmäksi. Eipä ole tuohon kuormalle ryysyä peitoksi\nheittää, vaan kastukoot, kastukoot nyt nekin! Kun sitä vielä\nheittäypikin niin höperöksi, että luuleekaan vedentulon lakkaavan. Ei\ntänä kesänä, ei vaikka itse jumala käskis... Saapihan nuo siemenet\nkotiinsa viedä, mutta peltoonhan niitä ei saa, — ja mitäpä nuo\ntehnevätkään siellä märkänemässä. Parasta kun syöpi pois semmoisinaan,\nsyöpi suuhunsa kaikki mitä lie, kuolemahan siitä kumminkin kohta tulee.\n\nKamalilta kuulostivat nuo sanat epätoivoisen miehen, mutta ei ollut\nsyrjäiselläkään mieltä siihen vastaan panna. Mies puhui toivonsa\nheittäneen mielen katkerasta kyllyydestä; ja tunnustaa se täytyi, että\nhänellä oli toivottomuuteensa syytä.\n\n— Satele nyt taas viikon pari yhteen kyytiin, ja härnää sitten taas\npuolen päivää poudalla. Mutta silloin minä sanon: ei tästä tule poutaa,\neikä tämä ole poutaa, tämä on vain sadetta, sitä yhtä samaa sadetta.\n\nHän nousi kuormansa päälle istumaan ja lähti ajamaan maantietä salolle\npäin.\n\n\n\n\nII\n\nLENTIIRAN KIRKONKYLÄ.\n\n\nJos tahtoisi ottaa kuvatakseen syrjäisintä ja synkintä sydänmaanseutua\nmaassamme alapuolella napapiiriä, voisi tuskin löytää siihen parempaa\nesikuvaa kuin on Lentiiran \"kirkonkylä\" Kuhmon perimmällä kulmalla. Sen\nvaikutuksen se seutu ainakin matkamieheen tekee. Ja sillä kulmakunnalla\nonkin kaikki edellytykset, jotka sen tekevät mitä kaukaisimmaksi ja\nkätketyimmäksi seuduksi Suomessa.\n\nSen maantieteellinen asema jo vaikuttaa, että se jääpi etemmäs kuin\nmatkaa sinne peninkulmissa ja neljänneksissä oikeastaan olisikaan.\nTapasin siellä vanhoja ihmisiä, jotka eivät eläissään olleet käyneet\nKuhmon kirkolla, lähimmällä asemapaikalla sivistyneeseen maailmaan\npäin. On siksi pitkä ja hankala matka, eikä ollut sattunut pakollista\nasiata. Ei sitä matkaa kirkkojen väliä kumminkaan ole kuin viisi\npeninkulmaa vesitietä — olisiko vähän kuudetta — ja jos vetää veneen\nvirstan pituisen kannaksen poikki pääsee vieläkin lyhyemmällä. Mutta\nsitäkään matkaa ei leikin lähde asiatta soutamaan. Selkiä on monta,\naavoja ja suuria, Lentiira, Iivantiira y.m., joiden poikki pikku\nveneellä harvoin pääsee niin tyyneellä tai mennentullen myötäisellä,\nettei siellä jo hätää näytä; koskia on monia ja kovia laskettavia ja\nnoustavia ja levähdyspaikkoja harvassa. Talvella pääsee hevosella,\nmilloin lie keliä että voi lähteä umpea ajamaan, mutta ei sitä\nhuvikseen ajele.\n\nLentiiran \"kirkonkylän\" arvo tekee sen, omituista kyllä, vieläkin\nerakommaksi, kuin jos se olisi muu syrjäkylä. Niistä tulee toki\nkirkolla käyntiä jos ei muulloin niin ainakin silloin, milloin ihmistä\nkastetaan, ripillä käytetään ja haudataan. Lentiirassa ne kaikki temput\nsaadaan kotikulmalla suoritetuksi. Lentiirassa on näet kirkko, ja pappi\nkäypi siellä Kuhmosta muistaakseni neljänä pyhänä vuodessa, saarnaa,\nripittää, kastaa lapset, vihkii pariskunnat, hautaa vainajat. Ne pyhät\novat Lentiiralaisille merkkipyhiä vuodessa, mutta muista merkkipäivistä\nei siellä paljo tiedetäkään. Elämä on yhtä yksitoikkoista,\nkatkeamatonta arkea yksien ainaisten koti-ihmisten parissa.\n\nSillä harvoin joku matkamies eksyy Lentiiran kulmalle. Ei ole kellään\nsinne asiata, matka ei vedä senkautta mihinkään päin. Venäjän\nkarjalainen poikkeaa joskus laukku selässä sinne tyydyttämään\nsalolaisten välttämättömimpiä ylellisyystavarain tarpeita, mutta\nhänenkin täytyy sinne kulkiessaan mutkautua varsinaiselta reitiltään.\nSillä laukkuryssäinkin tie kulkee tavallisesti Kuhmosta suoraan\nKalliojärvien kautta rajalle.\n\nMatkamies on jo veneessä istumiseen aivan väsynyt kun vihdoin pitkien\nvirtojen jälkeen selkä aukiaa ja Lentiiran pieni, yksinäinen ja\nyksinkertainen kirkonnyppylä kohoaa metsän keskestä vastakkaisella\nrannalla. Se on vähäinen ja vaatimaton, rakennettu isonlaisen\ntalonpoikaistalon malliin, mutta kurkihirsi on nostettu korkealle\nteräväksi harjaksi. Harmaja ja vanhanaikainen se on, pari kolme pientä\npirtinikkunaa räystään alla, toisessa päädyssä risti. Ja kirkonkylä\non samansuhteinen. Yksi pieni ja raihnainen talontapainen on kirkon\nvieressä törmällä, toinen vähän isompi lahden takana. Muut talot\netäämmällä järvien rannoilla aina puolen peninkulman päässä toisistaan.\n\nSynkintä sydänmaata! Taloillakin on omituinen salomainen leimansa.\nMetsä kasvaa aivan navetan takana. Viljelyksiä on vähän, siellä\ntäällä pellonriekaleita pitkin törmiä, eikä näy työntekijöitä kotona\nmissään. Tervahaudalla ovat kaikki, jotka suinkin kykenevät. Siellä se\non salonmiesten työpaikka, petäjiköstä se on elanto otettava, joskin\nlujasta on otettava ja vaikka siitä niukka monasti tuleekin. Muuten ei\nelä.\n\nLentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään\nepäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys\nja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen\nsydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita\nvaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet\nsiihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää.\nVuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti\nnuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan\nVenäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin\npääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta,\ntarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä\nhävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on\nhuonoa, metsästys ei kannata... Lentiira näyttää todellakin olevan\ntuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.\n\nNiin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä\nitse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian\nsynnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja\nensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta\nhiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat\nja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota\nvailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina\nainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja\nsovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla\ntulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu\nrakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä\nvalmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi,\nvarsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti,\njoten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä\njoskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties\nsen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa\naarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa\nparemman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.\n\nEihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan\nvaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin\nvuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä\nytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin\nkukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä\ntulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan\nviimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista\nsynkin.\n\nMutta nyt elävä sukupolvi ei siitä ajasta uneksikkaan, ja sille onkin\nehkä onnellisinta, ettei se osaakaan uneksia.\n\n\n\n\nIII\n\nANNA LIISA.\n\n\n— Ettepä ole siellä Helsingissä tainneet tavata muuatta Loviisa nimistä\nihmistä, joka on täältä Lentiirasta kotosin, kysyi meiltä soutajamme\nAnna Liisa Heikkinen, kun kiskoi venettämme tiukkaan vastatuuleen\npitkin Lentiiran aavaa selkää.\n\n— Eipä ole satuttu. Palveluksessako se siellä on vai muussako työssä?\n\n— Palveluksessa. Monta vuotta kuuluu olleen muutamalla tirehtöörillä\npiikana, mutta nyt se jo on taas palannut tänne takasin, on jo mennyt\nnaimisiinkin.\n\n— Taloonko pääsi emännäksi?\n\n— Taloonpa hyvinkin, elävän talon emännäksi pääsikin, tuohon juuri\nKaikkoseen, jossa Heikki jäi tässä keväillä ainoaksi isännäksi.\n\nTuon viimeisen lausui Anna Liisa tavallista kiivaammin viitatessaan\nkädellään taloa, joka sieltä etäämmältä rinteeltä hämärsi. Tuntui\naivan kuin tuo Kaikkosen Heikin naiminen olisi häneen suoranaisemmin\nkoskenut, sillä hänen silmänsä oikein säkenehtivät tuota sanoessaan.\nSitten hän vaikeni taas ja rupesi ääneti soutamaan.\n\nAnna Liisa Heikkinen oli talon tytär, ja komea tyttö olikin, aivan\nensimmäisiä kuhmolaisen katsantotavan mukaan. Suora nenä ja hienosti\npunehtivat posket tekivät hänen kasvonsa tosin poikkeuksiksi toisten\nvertaistensa joukosta ja hänen rohkeassa katseessaan oli tavallista\nenemmän eloa. Mutta vartaloltaan ja jäntereiltään hän oli juuri\nkuin Kuhmon tytön pitää ollakin: tanakka ja luja. Rinnat eivät\nerittäin korkeat, mutta pystyt ja pyöreät, joten väljä röijy niiden\nkohdalta suorassa laskussa valahti alas, eivätkä ne näyttäneet\npönkkiä tarvitsevan. Vartalo ei ollut hoikka, leveä rintakehä jatkui\nyhtäsuorana vankkana vartena lanteita kohden, jotka pullistivat hametta\nkahdenpuolen laajalle kupeutuviksi kaariksi — semmoiset lanteet juuri\nkuin pitää olla sillä, joka on luotu synnyttämään paljo ja terveitä\nlapsia.\n\nKomea tyttö, talon tyttö, eikä vielä ollut naimisiin päässyt, vaikka jo\nparinkymmenen ikään oli elänyt. Olisi tuon luullut miehen saavan, vaan\neipä ehkä ollut tainnut kaikista huoliakaan.\n\nHän vilkasi vielä kerran sinne Kaikkosen törmälle päin ja rupesi sitten\ntaas puhumaan tuosta Loviisasta, joka oli Helsingissä ollut.\n\n— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin,\neikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä\nkeväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.\n\n— Minkätähden kummitukseksi?\n\n— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia\nkouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin\nsillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja\nhöyhenet... ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä\nnousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo\nniin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä\nminä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi\nkeskipalkalta... ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi\nkoko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä...\n\nAnna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota\noutoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän\nnäyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai\nmikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut\nmitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —,\nvaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä\nsorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän\nkylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla\nhäntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli\nolla.\n\n— No kuinka se Kaikkosen Heikki semmoisen otti?\n\n— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet\nhäikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee\nlähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne\nkomeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt\ntottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi\nmahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä\nse on.\n\nEi voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua\nkatkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän\nvähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin\nkouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan,\nsillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:\n\n— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli,\nvanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi\nvihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on\najatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei\nse lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin\ntottunut... nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie\ntervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta...\n\nAnna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken\nkuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:\n\n— Minä se toki jo olen pariin kertaan lastiveneen soutanut Oulussa\nmutkin...\n\nMinustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta\nkomeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin\nymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista\nkouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin\nlivahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:\n\n— Anna Liisaako se Kaikkosen Heikki ensiksi oli emännäkseen aikonut?\n\n— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein\nhypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen\naikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan\nollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin...\npitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.\n\n— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö\nmiehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne\nsopivampi emännäksi...\n\nSiihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän\nsydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei\nkehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä\nLoviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista\nmaailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois\nmuutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi\nyhä vinhempi vastanen.\n\n\n\n\nIV\n\nKAPPALE TODELLISTA KURJUUTTA.\n\n\nSe nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella\nkumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena\nhaaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen\npäähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta\nKuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan\nKeskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja\nkaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä\nsai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos\ntoistakin.\n\nPuutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta\nsurkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden\ntuvan ahtailla tiloilla.\n\nKumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut,\ntaudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset\nikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että\nesineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko\napposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat\nlapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä.\nEi repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista.\nMuuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen,\nnäytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan\nja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli\nsitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä\nverhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan\nlattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.\n\n— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen\nääneti istuttuamme.\n\n— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin\nääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan\nhamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen\npanna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän\nhetkisen kuluttua.\n\nKatselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa\nnurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki\ntuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen\nmies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se\nmakasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan\nkuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä\nsilmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka\npörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet,\nkuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja\npuoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä\nistui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja\nalaspäin herkeämättä katsellen.\n\nInhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin\nsiirtyä edemmäs.\n\n— Joko se on kauan sairastanut?\n\n— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se\nkääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.\n\nPotilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.\n\n— Keuhkotauti vai mikä sillä on?\n\n— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei\nvain tee loppuakaan.\n\nTalon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta\nselittämään.\n\n— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko\njoukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja\nolisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo\nOllikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen\nja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja\nniinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä\nkylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt\npuolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta\nkuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa,\nmadoissa...\n\n— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?\n\n— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut,\nmutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.\n\nHän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!\n\n— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?\n\n— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa,\nja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon\nostaisi.\n\n— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.\n\n— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko\nkylässä.\n\nPotilaan vaimo herahti itkemään.\n\n— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään\naina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä\non ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan\njaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.\n\n— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?\n\n— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en\nminäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että\naina saisi käydä kerjäämässäkään apua..., ei puhettakaan siitä että\nmihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka\ntuossa, ei se kyllä koskaan kostu.\n\nEi se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä\najattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla\nhuonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta\nse pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä\non katkerata, vaan kun sekään ei riitä....\n\n— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.\n\nKurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä\ntäytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää\nja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan\nmärkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää.\nEikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme\ntaas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia\napteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana\npitämistä varten. Mies kuuli \"karboolin\" nimen ja elpyi siitä hetkeksi.\nSen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo\nkeväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä\nkostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan...\n\nHän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään\nlievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!\n\nNuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja\nkeräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli\ntuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa\ntulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai\nparaneeko olo heillä maailman taipaleella?\n\nVaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan\ntaivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan\nvaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi\nniin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että\nsenkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut\nhälvetä mielestä.\n\n\n\n\nV\n\nTIEDEMIEHIÄ MATKALLA.\n\n\nPitkin matkaa Kuhmon ja Suomussalmen välisiä salokyliä kulkiessamme\nkerrottiin meille taloissa vähäväliä, että \"kulki tästä pari miestä\ntoissakin päivänä, mitä lienevät nekin olleet, sanoivat kulkevansa\nHämeen maasta\". Ylen on harvinainen tapaus että näissä kylissä\nmatkustajia kulkee, eikä kummakaan siis jos meiltä udeltiin, mitä\nretkeilijöitä ne ovat mahtaneet olla. Arvelimme heidän mahdollisesti\nolleen joitakin tiedemiehiä eli tutkijoita, vaikkemme sitäkään oikein\nosanneet käsittää, kun he missään pitemmältä viipymättä matkustivat\nyhtä nopeasti kuin me, joilla ei ollut mitään tutkimusasiata.\n\nMutta muutamassa talossa — muistaakseni se oli Suomussalmella Vuokin\nrannalla — pääsimme siitä varmuuteen.\n\nSiinä talossa olimme yötä, ja kylvimme illalla. Kylyn päälle istuttiin\ntuvassa makeasti levähdellen ja tavan mukaan tarinoiden talonväen\nkanssa, ja taas tulivat ne toissapäivänä kulkeneet puheeksi.\n\n— Kävivät ne tässäkin, tulivat tuossa iltahämärässä vähän ennen kuin\ntalossa makuulle ruvettiin, kertoi isäntä, pistäen vieraan kukkarosta\n\"vaappitupakkaa\" visakoppaiseen piipunkänäänsä. — Satuin tuohon juuri\npihalle näinikään kylyn jälkeen, katselin sitä yhtämittaista sadetta,\nettä ei kai se sinäkään yönä herkeä. Näin silloin tuolta mäen alta\nnousevan parin kummallista olentoa: jalat kuin ihmisellä, vaan pään\nkohdalla laajat, pyöreät kommervenkit. Minulta jo vähän sydäntä\nhyppäytti. No, tunsinhan minä ne sitten lähempää ihmisiksi, niillä\noli vain semmoiset varataivaat pään suojana, jommonen on meidän\nrovastillakin. Mutta vaivaloisesti ne nousivat sieltä, aivan käppyrässä\nkumpanenkin. Kovin niillä olikin molemmilla isot ja raskaat laukut\nselässä.\n\n— Ja oli niillä vielä kolmaskin laukku, vaan sitä oli kantamassa\nAholasta piikatyttö, säesti emäntä väliin.\n\n— Oli kolmaskin. Ja se niiden Aholaan tulo se vasta kuuluu\nkummannäköistä olleen. Suota kulkea retuuttaneet raukat sateessa, ja\nkorennossa kantaneet laukkua välissään, arvaa sen miten siinä pysyy\nkapeilla, heiluvilla suoportailla.\n\n— Mutta pestäpä ne oli saaneetkin housunsa, säesti taaskin emäntä.\n\nIsäntä, joka ei oikein näyttänyt pitävän siitä, että toinen hänen\npuheeseensa puuttui, sytytti uudelleen piippunsa ja oli hetkisen ääneti\nikäänkuin miettien että mihinkä hän jäikään. Sitte jatkoi:\n\n— Niin olivat tuiki väsyneitä pirttiin tullessaan että laukkunsa\nviskasivat laattialle, — kirjoja ja papereita kertoivat olevan laukut\ntäynnä — ja itse istualleen retkahtivat. Sanoivat olevansa runon\nkerääjiä ja niitähän ne lie olleetkin, vaikka tässä akkaväki jo säikkyi\nettä mitä lienevät.\n\nTaas puuttui emäntä puheeseen:\n\n— Säikähtivät ne vähän muutkin, ei yksin akat. Ja oliko tuo kumma, kun\nheti taloon tultuaan rupesivat velhoja kyselemään.\n\n— Niin ne todellakin kysyivät, että onko täällä muka velhoja, ja toinen\nveti heti paperit taskustaan ja rupesi kirjoittamaan, pistelemään\nsinne kaikki mitä me puhuttiin. — Ei hyvät herrat sanoin minä, eihän\nmeidän kulmalla mitään tiettyjä velhoja ole, ei me ainakaan ole kuultu\npuhuttavan. Eikä niitä olekaan, — sanovat ne muutaman miehen tuolla\nYlävuokissa taitavan taikoja, mutta en minä sitäkään usko, eikähän\nsekään mikään velho ole. No sitten nämä utelemaan, oliko täällä\nmeillä muka ketään joka loihtuja tuntisi. Mitä loihtuja, kysyin minä,\nei me hyvät herrat täällä sydänmaalla tiedetä niistä mitään. Mutta\nakkaväki kun täällä pirtissä rupesi pelkäämään, että mitä hyvinkin\nlienevät, eivätkä tytöt uskaltaneet makuulleen ruveta puoleen yöhön.\nJa mietitytti se vähän minuakin, kun se toinen herra koko ajan pisteli\npaperille juuri kaikki mitä minä satuin sanomaan; ajattelin että mitä\nrotokollaa se tekee. Mutta tottapa se kirjoitti siinä omiksi huvikseen.\n\nMe koetettiin selittää siihen, että ne on mahtaneet kirjoittaa\nmuistiin jonkunlaisia kielennäytteitä, saadakseen selville minkälainen\nkielenmurre eli puheenparsi täällä on. Mutta naispuoliset eivät\nvarsinkaan näyttäneet paljokaan uskovan sitä selitystä. Mitä varten\nne sitten muka olisivat velhoja kyselleet? Isäntä oli kumminkin\nymmärtävinään koko asian.\n\n— Sanoinhan minä jo heti, että oikeita kulkijoita ne ovat, tuommoisia\ntietomiehiä, nuoria vielä olivatkin, melkein poikasia, — eihän ne mitä\nilkimyksiä olleet. Ja ruunun rahoillahan nuo vielä sanoivat kulkevansa,\nja kaikki maksoivat rehellisesti yösijasta ja muusta. Ne olivat näet\ntässä meillä yötä, ja aamulla lähti Jaakko niitä saattamaan veneellä\nalaspäin.\n\n— Reissuapa siinä oli ollut Jaakollakin, väitti emäntä vieläkin sekaan.\n\n— Niin, ne kun taas veneessä olivat ruvenneet Jaakolta kyselemään minkä\nmitäkin ja pistäneet paperille kaikki mitä Jaakko taas sanoi, niin oli\ntämäkin siitä vähän ällistynyt, ja jo lopulla taivalta herennyt aivan\nummikoksi, aivan puhumattomaksi. Mutta se kun ei hänkään sitä älynnyt,\nettä mitä varten ne niitä kirjoittelevat.\n\nKaikista selityksistä päättäen tulimme siihen varmaan käsitykseen, että\ntiedemiehiä ne on olleet, ja että ovat ehkä pikakirjoituksella panneet\nmuistiin kaikki mitä kuulivat, niinkuin kuuluvat tekevän tiedemiehet.\nMutta sen vakuutuksemme saimme vielä monessa paikassa vakuuttaa useille\nuteliaasti kyseleville, sillä ne samat tiedemiehet kummittelivat vielä\npitkät matkat meidän edellämme.\n\n\n\n\nVI\n\nLEPOPAIKKA.\n\n\nTaival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon\nsyrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari\ntuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä\ntavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään\ntaloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista\nkoleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin\naavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin\nharjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson\njyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä\npuro koskena lirisi.\n\nOmituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan,\nenkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltaneen kannon tyngelle\nlevähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini\nvaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa,\ntuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan\nsamalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja\nsiitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen\nkasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti\nkaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne\naskeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista,\nhaaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta,\nyllyttävää tahtia.\n\nLaakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin\nkosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja\nhyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut\nloivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana\nputouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja,\nvalkopäitä aaltojaan.\n\nSiinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket,\nniin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin\nvetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät\ninhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon\ntarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli\nniin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi\nlepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei\nloiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen\nlepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro\nsoittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja\nkatkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes\njo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja\nelämän halua ja iloa.\n\nJa siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan\ntai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa,\nja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan\nitsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja\nmaailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka\nhimmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla\ntarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna\ntahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin\nminä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä\nja kehittää.\n\nMutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä\nlaaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin\npolulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani,\nsilloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää\nja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin\nmättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten\nja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat\najelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin\nkaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin\nrukoukseensa nukkuva lapsi.\n\nTässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen\nkerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi.\nMutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen,\nsyrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?\n\nOli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen\nsiimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten\nmielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa\nlepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä.\nHevillä en malttanut siitä erota.\n\nVaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun\ntaas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla\nja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut\nlevähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten\nmuulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni\nhenkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään\ntaipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja\nkauan.\n\n\n\n\nVII\n\nVANTTAJAN VANHUKSET.\n\n\nKauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos\nken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki\naikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen\nvälttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se\nkannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.\n\nTulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa\nei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen\nkumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä\nsiinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.\n\n— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli\nmuori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin\nkankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei\nmeillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty,\njo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut\nkaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden\njouduttanee.\n\nEukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan,\nvaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan\nukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin\nselittämään sitä eukkonsa surua.\n\n— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat\njättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa\nmeiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa\nsanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin\nnyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan\n— nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän\nitsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin\ntäällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan\nvain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, —\nvaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille\njättävät mennessään.\n\n— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi\nvanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan\nsitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa\nkoskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta\nkolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli\nvetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka\nsillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan\npuhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan\nPaavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi\nhoukuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on\nnaitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin\nvanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja\nelättänyt ison poikueen...\n\nTaas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele.\nVaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan\nja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. \"Vielähän ne sieltä löytyvät,\nlöytyyhän mies meren takaa... Iikka se vissistikin tulee meitä\nkatsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun\nelettänee... Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla...\"\n\n— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä\ntoki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.\n\nMuorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin\njuoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin,\nkuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti\ntuhkaan... Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.\n\n— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän\nnotkeampi...\n\nMuori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin\nvahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:\n\n— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja\nmaan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo\nheittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili,\nettä Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti\nperintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me\ntässä taas kahden hoidetaan isännyyttä...\n\nSaattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme\narvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä\nhakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että\n\"ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä\nlähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään...?\"\n\n— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin... kunhan tässä leivät\nsaadaan uunista... eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.\n\n— Tulisikin se, mutta kun jaksanet...\n\nLeivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria\nottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti\nvaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja\nteerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko\nsieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki\nja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko\nitsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran\njuuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta,\nsäpsähti eukko ja torui että \"katso eteesi, kyllähän minä täältä;\nparemmin suoriudun\". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme\nkuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti\nkahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.\n\n— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin\nsinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat... Kasteli hameensa muori\nparka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt...\n\n— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko\nhelmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas\noli pitänyt vahinko sattua.\n\nEukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti\nravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja\ntoinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan...\n\n— Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.\n\n— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko\nja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut\nsaapi... ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari\nmeille hiljemmin.\n\nLoppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot\nkovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse\nTolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli\naijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja\nraskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja\nTolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.\n\nSiellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille\nvanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle\nlähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan.\nHän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt\nhuomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan\ntyötä.\n\n— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä\njaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.\n\n— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä\nsinäkin.\n\nVene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo\nVanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat,\nsoutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.\n\n\n\n\nVIII\n\nRUKATUNTURI.\n\n\nVuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta\nAlakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja\nlaaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä\nlampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet\npystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput\nkaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan\ntaipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.\n\nTuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka\nPyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen\nyli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä,\nettä hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana\nnäkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu\ntoistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen\nmökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja\nlouhikkoa myöten.\n\nRinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että\nloivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä\nkäsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan.\nNoustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan\nedellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee\nmetsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo\nkokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana\nkatsojan ahmivan silmän.\n\nSilmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä\nkyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu\nyhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta\ntoiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä\nja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat\nkaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin\nsekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen\nvoidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta.\nAhnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka\nyhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden,\nnielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä\nsäästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta\nyhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi\nmitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan\nvoidakseen ensinkään nauttia.\n\nMutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan\ntenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo\narvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka\non kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon\nvaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa\nrepaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan\nvaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina\nja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo\nlaajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat\nkatseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita\nalempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä\nsäännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä\nnäemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä\nkarvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin\nnotkelmissa ja järvien rannoilla.\n\nMitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On\nkai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin\nmuutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton\nkupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on\nnostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä\npäin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta\nhiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden...\nSulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä\nhämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka\nkaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä\ntaivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista\netempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.\n\nJa taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja\ntunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään\nkivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen\najan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat\njärvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka\nlie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku\nviljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna\njollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin\ntahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.\n\nKatse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia\ntarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta\npuolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan\npeittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä\nkorkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän\nhelteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä\nylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa.\nNousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä\nalas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan\nrinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu\nmitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen\nkolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja\nnuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan.\nPauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain\nvastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi... Ei. Vielä jyrisee, jyrisee....\nKorvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää,\nmilloin se oikeastaan vierimästä herkesi.\n\nKuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme\nalas... Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja\nsyvä.\n\nKiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä\npakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo\nkummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille\naloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän\nhalkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä\npesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa\nkallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta\nheinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei\nkesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata.\nOlemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.\n\nKiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin\nRukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio\nsiirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva,\npäiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka\nsieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot\nja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä,\nkaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien\nvälissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety\nruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on\nlänttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan\netäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana\njärvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet\naina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko\nverkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen,\nluomisen ruunu!\n\nLuoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit\nKuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä\npohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon\nkehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa.\nKatsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin\nhetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa\nmieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen\nSveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä\nsitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat\nlehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset\nharjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on\nläpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.\n\nOnko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin.\nVaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen\nkylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen\npuolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten\npohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa,\nvuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta,\njoka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen\nniin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.\n\nHyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.\n\n\n\n\nIX\n\nKITKA, OULANGANJOKI JA PAANAJÄRVI.\n\n\nNiiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita\ntällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku\nikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä\nei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä,\nepäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma,\nkenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran\ntarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se\nsinne jää.\n\nMinulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi\nmuistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan\nsynnyttämään tylynlaista tunnetta.\n\nOli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen\nrannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan\nAlakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa\ntai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla,\npiti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia.\nJo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että\nkohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.\n\nOli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin.\nKäymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.\n\n— Soutajia Oulanganjoelleko...?, eipä täällä taida olla saattajia\nsille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti\nhaukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä\npuuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.\n\nSiitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin\ntuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti\nkuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä\nsaattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.\n\n— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne\nkyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä\nkellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.\n\nKylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä\nlie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat\nmatkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan\nsitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista\nmiestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja\nmökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan\nkulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät.\nMolemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan\njyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.\n\nTämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme,\nettä jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi\nasia ja tarkoitus.\n\n— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama\nhuonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä\nonkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden\naikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin\ntoisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä\nnäkyy tuommoinen pakko sinne olevan.\n\nHän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen\njalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi\nsen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: \"jos\nkaupoissa sovittanee\".\n\nKäsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.\n\n— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja\nkulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa\neivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko\nmatkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä\nvaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää\nheti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:\n\n— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin\nminä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta\npahempi kulkea... kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä\nmaksanette.\n\nMe selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa\nsaattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä\nolisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa,\nniin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa\nkulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen\n— se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.\n\n— Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri...\n\n— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä,\n— sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.\n\nOlimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin\nkokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet\nsaatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme,\njoka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille,\narveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku\nveneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme\nsanoimme jäähyväiset ja lähdimme.\n\nVielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli\naivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään,\neikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi\nehkä vielä vähän pudottaa hintaa... ja jos isännälle markkaa pari,\nkolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään,\nsoita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.\n\nHän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös\nKäylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan\npäivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli\nvilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen\nmuistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien\nalapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti\npehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä\nkohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme\njäädä yöksi.\n\nMonasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä\nnoussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään\nvieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä\nolivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille,\nnyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään\novenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja\npyydettiin yösijaa.\n\n— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin\npäässyt?\n\n— Ei päässyt sinne.\n\n— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin\nväkeä.\n\nTupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä,\neukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään\nmustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.\n\nKyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten\njärvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki,\nmutta yöllä ei huuto auttanut.\n\n— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä\nviemään.\n\nHerätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä.\nNo eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka\njuuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä\nvaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata\njärven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää.\nToimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko\ntuosta maksettaisiin?\n\nSiitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön\nselkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian\nalakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri\nnousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle.\nSe oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti\nvastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan\nmaan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa\nkauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle\nsoutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa\nponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.\n\nKallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon\nsaapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen\nvastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan —\nsaimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene\noli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui\nvoittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan\nvai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota\npikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät\nkonttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä\nlähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin\nkävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi\nmaa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee\nputoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo\non kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle\nsärkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja\nlasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto\nnäitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt\nja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut\npehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla\non korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on\nharvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun\nympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää\neelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen\ntuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista\njyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää\njoen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta\nja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi\nja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta,\nsamanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.\n\nTällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun\nkulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista\nsiihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.\n\nNiin, nyt oltiin \"Taipaleella\" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt\nmissään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli\nlaskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin,\nmutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan\npaikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari\nsyltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään.\nVirta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos\nvähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut.\nKoetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu\nkuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla\npoikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä\nnielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.\n\nVuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet\nsisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan\nparilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti\nkeskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli\nkaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai\nmyötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli\nläpeensä omituista retkeä.\n\nJoki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä\nsuoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta\npyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi,\njyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan\nlaakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin\nraosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä\npaikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin\nviskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa\nkulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole\nhetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä\nhyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta\nnuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin\nkiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin\non joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista\nhiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin.\nTuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle\npistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki\njoen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi,\nmilloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran\nsiten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen\nmutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta\nvene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen\nja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä\npitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi,\nvoi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän\nkuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja\nmuulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten\nvirran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja\npankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan\nvirran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.\n\nAutiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata.\nMilloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä\nja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina\nheloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä\nnäyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat\ntörmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee\nniitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa.\nMissä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen\npeura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää\nsäikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat\nhaarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän\nliikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää\näänettömyyttä.\n\nTuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen\nyön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa\naukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa\nja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat\nluovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi\nsiinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee\nahnas vuo...\n\nSitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun\nOulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja\nvähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on\njo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen\nrantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene\nmuutamaan valkamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat\nsiellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä\nkäy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille\nsikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä\nhe ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja,\nja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon\nlaskua katsomassa eteläisellä rannalla \"vaskivuorta\", jonka rikkaisiin\nvaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa\nPaanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei\nse sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa \"Myllyköngästä\"\nihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta\nRuskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli\nmeille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme\npäässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet.\nSeuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla\npistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä\npainumaan etelään päin paluumatkalle.\n\nYön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli\nsatamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu\nyli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin.\nNoloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka\nkehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut\nkauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan\ntavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.\n\nVaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska\nkatsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen\nväreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän\nvauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä\nraskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se\nei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli\nvielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa\nhajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen\npuhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri\nväsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula\nilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan\nsormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, —\nja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin\nkangastus tuulen alta.\n\nVaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla\nhataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta\nraosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin\naaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä\nohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi\nvesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan\nlaki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle\ntoinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla.\nPaljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen\nvirkoava tuuli ja voittava päivä.\n\nNauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä\ntaistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu\nraskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan\nsaakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä\nliikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven\ntaakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan\nsiellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen\nkoko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli\nehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.\n\nPaanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden\nvuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman\nvarjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi\nhavumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat.\nJa missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen,\nsiitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja\nvenheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran\nvesiviiltoisen juurella.\n\nParin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi\npaljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan\npituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme\nvaltakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella\nkosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan\nalaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt\nkäännettiin pohjoiselle selkä.\n\nKorpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven\nselkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset\nvaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta\nnyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä\nviehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa\nvalaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen\njälestä kun päivä sumusta selkiää.\n\n\n\n\nX\n\nKIRVESKOSKEN TARINA.\n\n\nSeuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä\npitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio\nkertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan,\nvaan koetan kumminkin.\n\nSuvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja\nkohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella,\nalkoi hän:\n\n— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru,\njonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta,\nkun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän\njuorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies\nnähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän,\n— mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt\nheittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä\ntoisella rannalla.\n\nSe oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti\nlaskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla\nvoimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista\npitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia\nääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei\nääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä\ntyyneemmälle vedelle:\n\n— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin\nsen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli\ntaivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle,\nja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti\nyöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo\nloppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa\nniillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken\nrannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä\nkun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta\ntavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli\nnähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon\nminunkin kuullen.\n\nLaskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä,\nikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän\nhalveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan\nja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen\nhiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän\nkulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin:\n\n— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella\npuolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin\nvaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja\nkiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat\nvieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija\nse tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion\nkielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli.\nKotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen.\nVesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.\n\nKertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi,\nmelkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten\ntuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja\nvälinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin\ntuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin\nhän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi\nleikillisemmäksi:\n\n— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta\nolivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui\nheiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman\nnäkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet\njoka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja\nihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven\nkulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet.\nVaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt...\n\nHän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin\naikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut\nitsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.\n\n— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään.\nMikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden\nolisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä\nlie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei\ntuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies,\nole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että\nkun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka\nmerkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen\nviepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin,\neikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta\nmuistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle\nKirveskosken korvalle.\n\nTätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin,\nja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin\nsen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan\nasti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.\n\n\n\n\nXI\n\nÄMMÄN RUUKILLA.\n\n\nKatsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja\nkaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen\nhiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti\nvirkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen\nuudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja\nviljelystä.\n\nÄmmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan\nEmäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja\nkehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia\nrajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan\nesiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi\nmaailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa\nvaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi\ntervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle.\nRahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa\nhyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri\nÄmmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi\ntehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.\n\nMalminnostajain lauttoja kelluili silloin tiheässä sydänmaanjärvien\nselillä, ja rahdinvetäjät rämisyttivät rattaitaan pitkin maanteitä.\nSulatusuunit hehkuivat kuumuuttaan, putouksen väsymätön voima pyöritti\nherkeämättä suuria vesirattaita, jotka pitivät ruukin koneita\nalituisessa elossa, ja jykeät väkivasarat vaijennuttivat paukkeellaan\nkoskenkin kuohun.\n\nNiin silloin. Nyt lepää tuon virkeän elämän ja toimeliaisuuden\ntyöpaikka kuin kuolleena, lepää kukistuneen suuruuden raunioittuneena\nmuistomerkkinä.\n\nLiian on kaukana erämaassa tuo maamme koillisin kulma. Ei kannattanut\njalostuttaa sen luonnontuotteita vaikka ne olisivat olleet rikkaatkin.\nMatka sieltä alaspäin maailman myöntipaikkoja kohden oli kovin pitkä,\npitkä ja vaivaloinen ja vaarallinen, kuljetus tuli ylen kalliiksi,\nei kannattanut valmistaa rautaa. Koetettiin vuoden vuotensa perästä,\nuhrattiin pääomia, parannettiin kulkuneuvoja. Koettivat kotimaiset\nyhtiöt, koettivat ulkomaiset, — ei lyönyt leiville. Tappiolla piti\nmyödä ruukki pois, ja uuden ostajan täytyi lopulla lakkauttaa kaikki\ntyöt, seisauttaa koko liike ja myödä tehdas polkuhinnasta, metsäin ja\ntilusten arvosta, enimmän tarjoavalle.\n\nJa Ämmän ruukki jäi seisomaan siinä masentuneena ja äänettömänä kuin\nsureva leski, jäi autioksi ravistumaan, ruostumaan ja lahomaan ja on\nsitä tekoaan jo tehnyt toistakymmentä vuotta.\n\nUlompaa selältä soudettaessa paistavat vielä korkeat tiiliseinät ja\nsavupiiput hyvin tehdasmaisina matkailijan silmään, mutta lähempänä\nruukkia ei enää mikään ilmaise hänelle suuren tehdaspaikan likeisyyttä.\nVanhat, vankat malmitiet ovat ruohottuneet ja pensaittuneet melkein\nnäkymättömiin ja tiheä vesakko versoo kosken rannalla. Matkailija\nastuu sillan yli, jonka portit ja kaidepuut ovat uudelleen tervatut\nsäilyäkseen pilalle lahomasta, ja huomaamatta mitään erinomaista on hän\njo yhtäkkiä tullut tuon vanhan, vilkkaan liikepaikan keskelle.\n\nKukapa arvaisi tuota pitkää matalaa tiilirakennusta vanhaksi\nsulatusuuniksi, joka on vellinä keittänyt hehkuvaa rautaa?\nLehdentaittajat ovat nyt ripustaneet pitkin koko sen reunustaa\nlehtikerppuja kuivamaan päiväpaisteessa. Sen lähellä olevat hiiliuunit\ntaas on myöhempi käytäntö huomannut erinomaisiksi heinäladoiksi,\njoista tuoksahtaa vastaan miellyttävä, hyvin kuivaneen heinän lemu.\nSiellä täällä vielä kasvavassa nurmikossa tapaa jalka milloin jonkun\nvanhan hammasrattaan, joka on siihen jäänyt odottamaan parempia\naikoja, ja jonka hampaiden lomitse nyt ruoho niin rehottavana kasvaa,\nmilloin minkin punaseksi ruostuneen väkipyörän, joka ikäänkuin häveten\npitkällistä toimettomuuttaan lymyilee unhotetussa paikassaan. Polkujen\nvarsilla, jotka ennen olivat valtavia teitä, näkyy mättäittäin\nvanhaa raudan kuonaa tai malmiläjien pohjia ja niiden rinteillä\nnäyttävät nuoret lepän vesat hyötyvän erinomaisesti. Räystäiden alla\nseinänvierustoilla näkyy vähäväliä joitakin sulattuja malmikankia,\njoita ei ajoissa ehditty saada pois, ja jotka siihen unehtuivat ja\nsyöpyivät.\n\nToisten vanhojen työ- ja varastohuoneiden ovet ovat auki, toiset ovat\nrautakangeilla pönkityt tai laudoilla kiinni naulatut; aukinaisten\nakkunareikien kohdallekin on sinne tänne lautaristikko lyöty, mutta\nravistuneiden seinien lävistä, joita joku siellä täällä halennut ja\nirti repästy lauta on muodostunut, näkee kyllä sisälle niihinkin,\nmiten missäkin vanhat työkalut ja varastojen jätteet ovat maatuneet\nja ruostuneet. Vanhaan pajaan, missä ennen nuo julmat väkivasarat\nveden voimalla takoivat tulista rautaa, pääsemme vieläkin. Sen paksut\ntiiliseinätkin ovat jo paikotellen halkeilleet ja purkautuneet.\nSen monet rautaset liedet, joita vipupalkeet ennen hehkumaan\nlietsoivat, seisovat siinä rappeutuneina, kylminä ja kankeina, ja\nitse nuo mahdottoman jykeät moukarivasarat, joita veden voima ennen\nkepeästi heilautteli, ovat laskeutuneet raskaina alasimilleen eivätkä\nnäytä aikovan niiltä enää noustakaan millään voimalla. Silmäilemme\nvesipyörääkin sen tilavassa, huimaavan syvässä rännissä: sammalta\nkasvaa sen siivillä ja sen lahoovilla tuepuilla hometta. Turhaan\nvaahtoaa putous nyt kohisten sen ohi, kuluttaen suotta kallisarvoista,\ntavatonta voimaansa.\n\nSuistumassapäin ovat suuret sulku- ja patorakennuksetkin ja kohisten\nvirtaa vesi ravistaneista raoista. Muutaman ränninpään alle on\nrakennettu pieni suihkuhuone ja siinä tietää todellakin suihkukylvyn\nsaavansa. — Ämmänkosken voima ei ole hervonnut siitä, että sitä on\nlakattu käyttämästä.\n\nPitkä rivi työväen-asuntoja on vastapäisellä rannalla. Useimmat ovat\nnyt autiot ja tyhjät. Lahot ovat niihin noustavat portaat, jotta tuskin\nastujaa kannattaisivatkaan, ja oven poikki naulattu lauta, tuo ainainen\naution merkki, osottaa, ettei niissä enää asukkaita tarvita. Toisilta\ntyöpaikoilta ovat Ämmänruukin työmiehet jo aikoja sitten saaneet hakea\nansiotaan ja elämistään.\n\nHuojuvaksi rappeutuneen sillan yli astuu matkustaja itse tehtaanisännän\nkomealta kajastavaa asuntoa kohden, astuu suuren, tiheän ja tuuhean\npuiston läpi, jonka ennen siististi hiekoitetuilla käytävillä ja\nhyvin hoidetuilla kukkaispenkereillä nyt rehottaa vehmas nurmi.\nAstuu entiseen konttorihuoneeseen. Siellä vielä huoneen poikki\nvedetty vankka aita ja tukeva tiski osottaa, mistä työmiehille ennen\npalkat maksettiin, mistä rahat kulkivat maakuntaan. Nyt se huone on\nkievarihuoneena.\n\nSiitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota\ntässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole\nenää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt\nhiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen\nelää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan.\nHänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme\nyleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan\nyli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.\n\nSiinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea,\nkukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää\nolevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä\nsilmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan\neloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta\noikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti\nmuokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja\nkykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.\n\n\n\n\nXII\n\nITSELASKIJA.\n\n\nLaskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla\nettä edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko\nse oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa\nolivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko\ntukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli\npuita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa\nkapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä\nkoskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene\nvielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä\nrannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle\njääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa\njoelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille\nsaakka.\n\nKappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka\nsoutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä\nlastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman\nsuuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen,\nvaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja,\njotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa\nmeidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle,\nsytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo\nmuuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille\ntarinoimaan.\n\nJuteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe\nkoskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat\näkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli\nhaettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä\njohti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin\nkesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei,\nkehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa\nOuluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi\njärjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä\nei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti\ntoinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään\nkulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten\nsäästävät toistakymmentä markkaa.\n\n— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina\nitse laskevat.\n\n— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö\nmuitakin.\n\n— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi\nmatkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.\n\nKalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä\nkuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi,\npäättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen\nretkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti\nuutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.\n\n— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi\nmuuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti\noli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt\nvielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä,\nkun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja\nniin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä.\nKalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa,\nmutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun\nrannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana\nkuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti\nKalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: \"istuhan\nsiinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken.\" Kun pahimpia\nkorvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän\nvielä laskumiestä härnätessään että: \"ka tuosta noin sitä on mentävä,\nnäetkö?\" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi\nvain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä\nvanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään\npääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta\nretkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä\nryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. \"Tuossa ota\", sanoi hän, \"mutta\nvasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu.\"\n\nSitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies,\nkohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.\n\n— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle\nNiskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten\nitse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan\nnostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen\nvälittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen\nniskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli\nvastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin\nkuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että\n\"tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin,\nälkää kuunnellakaan mitä se rääkyy.\" Eikä ne olleet kuunnelleetkaan.\nVasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt\nmenemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän\nKallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.\n\n— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin\nkertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen\nse Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se\nsiltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?\n\n— Ominpäinkö ja itsekseen?\n\n— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle\nveden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi\nuuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan.\nMuuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan\nsiitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä\noli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat\nlaidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa\nkyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin\nsouti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei\ntarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos\nei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain\nvarmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä\nse viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.\n\nHeikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja\nihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta\nvei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko\nmuka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään;\nei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut\nkukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti\nsanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä\nHeikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa\novat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen\nällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja\nvastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle\ntavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset\njuotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa\nliiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa\nja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut\nkätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.\n\n— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? —\nSiitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen\nyön jälkeen nähty sillä kulmalla.\n\nMonta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä\nja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan\ntahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran\nennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli\ntietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan\nkorvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri\nsiinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen\nveneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela\nroikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä\nei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi\nKallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden\nkulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti\nhän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut\nveneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.\n\nKerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla\ntuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut\nuseampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella\noijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan\nsiinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen\nvirtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa\nnielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää\nauta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin,\nettä muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle.\nVene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies\nsuistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka\nmonen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois\nsuvannolta...\n\nOlisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin\nnäkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset\nlähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä\nmuutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti\nkoreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea\nkohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa,\nettä väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja\nlähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.\n\n\n\n\nXIII\n\nSEITENOIKEA.\n\n\nOli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme\nHyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita\ntuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti\npäilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla.\nLepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle\nheloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin\nastelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja\nsiellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa\nkädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana\nvapaapäivänsä mielityötä.\n\n— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin\nyhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies\npuoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.\n\n— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti\nKivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin\nannetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.\n\nLaskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain\nikäänkuin edellistä puhettaan.\n\n— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei\nnieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat\nlähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.\n\nVeres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli\nsiitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin\nnyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen\ntapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta\npani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä\npäivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja;\nheille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee\nkuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun\nkohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme\ntarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin\nmaltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia\nsitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi\nuseita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen\ntäytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.\n\nOlimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja\ntämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme\nahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan\nkovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi\n\"Aitto\" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi \"Jalo\" jo\netäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät\nSeitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta\nole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy,\nrannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen\nkaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä\nvaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla\ntuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja\nviskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen\npainosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit\nsujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin\nohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät\npyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski\nkuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan\nvasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies\nveneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille\nvesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran\npoukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan\njo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä\nparikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen\nkiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää\nuudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi\nmutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä \"Seitenoikea.\"\n\nPari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja\nsaavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen\nviittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:\n\n— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet\nuimasilleen.\n\nOlimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme\nsiltä malttaneet olla kysäsemättä:\n\n— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?\n\n— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti,\nolivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja,\njoita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi.\nLastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet\nsitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon\nveneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti\ntoiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään\npaikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene\nkallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.\n\n— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?\n\n— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan\neivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät\nalaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski...\n\nJuuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut\njatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi\nkuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa\nvalkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella\nvimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne\nsyöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä\noli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät\nolleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat\nvielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin\nohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.\n\nSiitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi,\noli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän\nlaskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä\nkoskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies\nviskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että\nhän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan\nkalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja\nyksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta\nvei hänet ohi, ja koski nieli.\n\nKivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun\nse siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä\nyhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo\nennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on\nkovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka\nedessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut\nmela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton\nnäköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja\nkoko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta,\njoka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita\nvastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi\npariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen\ntottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti\ntottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän\nräpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen\nvälitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat\naina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä\nhyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä\npohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi\nluullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.\n\nMutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu\nsenkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle\nsuvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi\npingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään\nentiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.\n\n— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon\nkallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta\nlasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas\ntiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran\ntarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa\nkierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa\n— ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet\nkiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui.\nMökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat\njääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet\nsoutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset\nmiehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät\nhe vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin\njaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut\nenää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä\nhieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja\nse mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi\nhukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan\npäästä.\n\nNyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista\noli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet\nkosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai\nlaskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta\nastumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa\nsytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:\n\n— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen\ntalon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen\nruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat,\nmutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten\nemäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä\niltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että\njuuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä\ntunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen\ntuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin\nhupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että\nkadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski,\nsanoo nähneensä sen unissaankin... tietääpä ne höperön unet...\n\nTästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin,\nkunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään\nrakennella, ehkä montakin \"Seitenoikean tarinaa,\" niinkuin niitä\nsamanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan.\nSillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat\nniiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen\nluonnonvoimien kanssa.\n\n\n\n"]