[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foVRTrvyVuDKzU0r1wsnUvwNFuwHWeqkI9pu4beUcutY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2767,"Mietteitä kasvatuksesta","Kellner, Lorenz",1811,1892,"2767-kellner-lorenz-mietteita-kasvatuksesta","2767__Kellner_Lorenz__Mietteitä_kasvatuksesta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1860,1894,14305,97670,false,62752,[23],"Education",[25,26,27],"Parenthood & Family Relations","Philosophy & Ethics","Teaching & Education","\"Mietteitä kasvatuksesta\" by Lorenz Kellner is a philosophical treatise on education written in the late 19th century. This work presents insights and advice primarily aimed at teachers and parents, focusing on the principles of child-rearing and the role of education in character development. The text emphasizes the importance of nurturing a child's emotional and mental well-being in tandem with their intellectual growth.  At the start of the book, the author outlines his intent to provide practical guidance for those involved in education, underscoring the necessity of genuine love and commitment from educators towards their students. He employs metaphors, comparing a child's heart to ivy that requires support to grow, symbolizing the need for nurturing influences in a child's life. Furthermore, he discusses the significance of teachers as ideal role models for children, illustrating how a teacher's behavior and character can profoundly impact a child's development. This opening section establishes a reflective tone, aiming to inspire educators to strive for a higher standard in their teaching vocation, reinforcing that education is not merely about imparting knowledge but also cultivating moral character and emotional health. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lilius, Hjalmar Filip",132,"Saksalaisen pedagogin kokoelma sisältää lyhyitä neuvoja ja mietelmiä kasvatuksen eri osa-alueilta. Tekstissä käsitellään muun muassa opettajan roolia, kodin ja koulun yhteistyötä sekä lapsen luonteen kehitystä käytännönläheisestä näkökulmasta.","L. Kellnerin 'Mietteitä kasvatuksesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2767. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MIETTEITÄ KASVATUKSESTA\n\nKirj.\n\nL. KELLNER\n\n\nSuomentanut\n\nHj. Lilius\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nLapsen sydän.\n\"Koulu\"-sanan alkuperäinen merkitys.\nOpettaja lapsen ihanteena.\nJohdonmukaisuus ja sen vaikutus.\nHuono muisti ja sen ehkäiseminen.\nOpettajien arvostelu lasten luonnonlahjoista.\nOpettajan sivutoimet.\nPuhtaus kasvatusvälikappaleena.\nKoulunkäynnin eduista.\nPäiväkirjoista.\nKoulun vaikutus lasten elämään.\nKunnioitus koulua kohtaan.\nVieraantuminen opettajakutsumuksesta.\nKoulun vaikutus.\nErilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.\nAlakuloisuuden hetket.\nOpettajasäädyn kunnioittamisesta.\nOpettajain omaisuuksista.\nOpetettavan valmistamisesta.\nKasvatusopillisista keskusteluista.\nMitä kansakouluilta toivotaan?\nVanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.\nVanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä verrattuna\n   ruumiilliseen hoitoon.\nVanhempain vieraantuminen lapsistaan.\nKateus ihmisen perisyntinä.\nÄidin kyynelten vaikutus.\nLasten leikkikaluista.\nOpettajatoimen vaikutus opettajaan.\nVarovaisuus koulua moittiessa.\nEsimerkin voima.\nÄidin vaikutus poikiinsa.\nVanhempain puheet lasten kuullen.\nVastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.\nKävelyretkien hyödystä.\nKärsivällisyydestä.\nEnsimmäisen vaikutuksen voima.\nKoulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.\nKoulubuoneen koristamisesta.\nRuumiin rangaistuksesta.\nTäyskasvuiset lasten esimerkkinä.\nKoulun ja opettajien vaikutus.\nKodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.\nMitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.\nLuonto lapsen ensimmäisenä opettajana.\nKuuliaisuudesta.\nOpettajien halu opettamaan yläluokilla.\nRakkaus opettajatoimeen.\nItserakkaudesta ja ylpeydestä.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nOpettajille ja vanhemmille, varsinkin niille, joilta puuttuu\ntilaisuutta laajemman kasvatusta koskevan kirjallisuuden lukemiseen, on\ntässä oivallinen pieni kirja. Se tarjoaa sarjan lyhyitä ja tilapäisiä,\nmutta ytimekkäitä neuvoja sekä kehotuksia eri kohtiin kasvatuksen\nlaajalla alalla.\n\nNäille murusille antaa omituisen viehätyksen se seikka, ettei niissä\ntunnu rahtuistakaan epätodellista kamariviisautta. Kaikki on niissä\notettu kokemuksesta ja todellisesta elämästä. Lukee ikäänkuin rivien\nvälistä noissa kyhäelmissä, että kirjoittaja itse on syvästi käsittänyt\nja elävästi tuntenut esittämiensä totuuksien arvon, että ne ovat\nitäneet ja kasvaneet hänen mielessään ja johtaneet hänen toimiaan, että\nhän on monesti iloinnut nähdessään ne toteutettuina ja surrut niiden\nlaiminlyömisestä. Ja hän on nähtävästi pannut ajatuksensa tai oikeammin\ntunteensa paperille semmoisena hetkenä, jolloin hänen sydämmensä on\nollut niistä täysi. Muutoin ei olisi esitykseen tullut sitä tuoreutta\nja lämpöä, joka saattaa monen vanhan ja kuluneenkin totuuden uudestaan\nvaikuttavaksi ja elinvoimaiseksi lukijan mielessä.\n\nKirjassa ilmestyvä katsantotapa perustuu siihen käsitykseen, että koulu\nsamoin kuin kotikin on ensi sijassa kasvatuslaitos, että paljas\ntietojen antaminen on jotenkin arvoton, ellei sen kautta\n_luonteenkehitystä_ edistetä, ellei opettaja joka askeleella\ntietoisesti aseta _tätä_ tarkoituksekseen. Siinä jo totuus, joka on\nvanha, mutta kuitenkin uusi, joka päivä uudestaan mieleen painettava,\njos mielii sitä jokapäiväisessä työssä toteuttaa. Se ei ole mikään\nhelppo tehtävä, se vaatii voimallista irroittumista vanhan tottumuksen\nladulta, se kysyy intoa ja tarmoa. Hyvä on silloin olemassa\nliittolaisena kirja, jonka jokaiselta sivulta henkii ylevä,\naatteellinen käsitys opettajan ja kasvattajan tehtävästä. Tämmöisen\nvaikutuksen on kirja tehnyt ainakin allekirjoittaneeseen, jota on\npyydetty kirjoittamaan siihen jotain esipuheen tapaista. Jos itsestään\nsaapi päättää muihin, olisi se siis paikallaan muidenkin\nammattitoverien pöydällä.\n\nHelsingissä 17 p. Jouluk. 1893.\n\nMikael Johnsson.\n\n\n\n\nLapsen sydän.\n\n\nLapsen sydän on kuin muratti, joka vaatii tukea noustakseen korkeuteen\ntaivaan ilmaa hengittämään ja varttuakseen yhä hilpeämmäksi. Jos se ei\nlöydä tukea, niin se ryömii maassa ja kuihtuu siinä; mutta jos se saa\napua, joka johtaa sen ylöspäin, niin se iloisesti kiipeää eteenpäin, ja\nsen lehdet ja oksat tulevat yhä suuremmiksi ja vihannammaksi kuta\nkorkeammalle se kohoaa. Nuoruuden ikä tarvitsee tukea ja hakee sitä\nvaistomaisesti jokaiselta täyskasvuiselta, erittäin kuitenkin\nvanhemmiltaan ja opettajiltaan. Kuten muratti, joka ei löydä mitään\nylöspäin johtavaa patsasta, etsii tukea niukasta pensastosta ja kovasta\nvuoresta ja kuolee niinkuin ne, samaten myös rakkautta janoava ja apua\ntarvitseva lapsikin kiintyy heikkoihin, jopa huonoihinkin ihmisiin,\nainoastaan saadakseen turvaa, vaikka ne elämän myrskyissä eivät\ntarjoakaan mitään vakavaa tukea. \"Rakastatko minua?\" kysyi Mozart\nlapsena ollessaan alinomaa omaisiltaan, ja kyyneleet tulivat hänen\nsilmiinsä, jos tuohon kysymykseen vaikka vain pilallakin vastattiin\nkieltävästi. Onnellinen se koulu, jonka opettaja on se vanha tammi,\njohon lapsensielun muratti voi kiintyä ja josta se löytää ohjaajan\nylöspäin, mistä yksinään siunausta ja rauhaa saadaan. Mutta niinkuin ei\nmikään muratti käy kiinni jääpatsaasen, niin ei lapsen sielukaan\nturvaudu jääkylmään, rakkautta puuttuvaan sydämeen, ja missä siis\nopettajalta puuttuu rakkautta, siinä on kaikki petosta ja teeskentelyä.\nJo monta vuotta sitten on ilmestynyt kirja nimellä: \"Rakkaus ja totuus\nkaiken kasvatuksen ohjaajat.\" En löytänyt juuri uutta tuossa kirjassa,\nmutta nimi oli kaunis ja riittävä antaakseen meille aavistuksen siitä,\nmikä on tärkein kaikesta.\n\n\n\n\n\"Koulu\"-sanan alkuperäinen merkitys.\n\n\nSana \"koulu\", joka on saanut alkunsa kreikan kielestä, merkitsee\nalkuperäisesti: lepo, vapaus ruumiillisesta työstä. Jalo-aatteiset\nateenalaiset olivat säätäneet lain, joka määräsi kuolemanrangaistuksen\nsille, joka julkealla, sopimattomalla tavalla häiritsi koulua.\n\nTämä antaa meille paljon ajattelemisen aihetta. Lapsen tullessa kouluun\nalkaa hänelle uusi elämänvaihe, sillä siitä alkaen tunnustetaan\ntositeossa hänen olevan henkistä luontoa, tunnustetaan, että sielun\nkehittäminen on hänelle ihmisenä välttämätön sekä että kaikki, mitä hän\naikaisemmin alkuperäisesti ja tietämättään omasi, kieli, vanhempainsa\nrakkaus, tottelevaisuus — kaikkea tätä hänet nyt opetetaan miettimään\nja ymmärtämään. Tämä sielun kehittäminen ja hoito edellyttää tuota\nlepoa ja pyhärauhaa, johon nimi \"koulu\" alkuaan viittaa, ja\nsielun-ylevyyteen harjaantuminen voi menestyä ainoastaan, jos\nulkomaailman hyöriminen jätetään kouluovien ulkopuolelle. Jos se\nkuitenkin tunkeutuu sisään ja pyrkii valtaan, synnyttäen lapsissa\ntottelemattomuutta, pilantekoa, hajamielisyyttä tai julkeita riitoja,\nja jos opettajan velttous ja törkeä käytös ensin laskee sen sisään,\nsilloin ei meidän pidä ihmetellä, jos koulu ei vastaa nimeään eikä\ntäytä tarkoitustaan.\n\nMutta miten olisi se opettaja rangaistava, joka itse joka päivä\nkäytöksellään häpäisee koulua, ja jonka toimet, puheet ja ulkonainen\nesiintyminen selvään todistavat, kuinka kaukana hänen sydämensä on\nhartaasta pyhärauhasta ja kuinka likeisessä yhteydessä se on\nintohimojen ja maailman aineellisten pyrintöjen kanssa?\n\n\n\n\nOpettaja lapsen ihanteena.\n\n\nSamaten kuin nuoriso yleensä haaveksii ihanteita, niin tahtoo yksin\nköyhänkin lapsi sovittaa käsityksensä kaikesta jalosta ja\ntäydellisestä, jotka hän lyhyen elämänsä aikana on saanut, johonkin\nerityiseen henkilöön. Silloin hän erittäinkin valitsee opettajansa\nkaiken hyvän edustajaksi ja hän pitää epäilemättömänä, että opettajalla\ntäytyy olla kaikki mahdolliset hyvät avut. Jos kaikki valehtelevat ja\npettävät, opettajani ei sitä tee; jos vaikka oma isäni on\njuoppo, opettaja ainakin on raitis; vaikka vanhempanikin elävät\neripuraisuudessa, opettajani on rauhan mies: niin lapsi ajattelee ja\nrohkenee tuskin uskoa, että opettajallakin on maallisia tarpeita sekä\nsyö ja juo, kuten muutkin. Niin, opettaja on turmeltumattomien lasten\ninhimillisen täydellisyyden jalo perikuva, ja kouluhuone seppelöi tätä\nkuvaa kunnioitusta vaativalla kehyksellä. \"Tätä paikkaa on opettajamme\nsormellaan kosketellut\", sanoi minulle kerran pieni tyttö ja osotti\nsitä sanoessaan kunnioittavasti erästä kohtaa kirjassaan, jonka hän oli\nympäröinnyt hienolla lyijykynäviivalla.\n\nMutta jos opettajalla on se etu, että hän harvemmin kuin vanhemmat\nesiintyy lasten edessä, niin hänen asemansa siinä suhteessa on\nepäedullinen, että häntä juuri sentähden huolellisemmin tarkastetaan.\nAjatelkoon jokainen opettaja tätä tarkkaan ja pitäköön sitä mielessään\njoka aamu. Hänen tulee vakavasti muistaa, että lapset hänessä näkevät\nkaikki täydellisyyden käsitteensä ruumiillisessa muodossa, ja älköön\nhän unohtako, että juuri tuo haaveksiva, hurskas nuorison luottamus\nhäneen helpottaa hänen työtänsä ja tekee hänen esimerkkinsä siunausta\ntuottavaksi. Maailma tekee kylliksi ottaakseen nuorisolta tuon\nluottamuksen; tahtooko vielä opettajakin puolestaan edistää sitä ja\nmoitittavalla ja kevytmielisellä tavalla riistää itseltään sen\nperustuksen, jonka pääasiallisesti tulee tukea hänen kasvatustointaan?\n\nJota enemmän opettaja ymmärtää käyttäytyä niin, että hän lasten\nsilmissä näyttää korkeammalta olennolta, sitä enemmän hänen kiitoksensa\ntekee onnelliseksi, sitä syvemmälle hänen moitteensa tuntuu ja sitä\nparemmin kasvatustyö onnistuu. Mutta voi niitä opettajia, jotka lasten\nedessä antautumalla kiihkoisan mielen tilan valtaan esiintyvät\ntavallisina ihmisinä, jotka rangaistuksella ainoastaan tarkoittavat\nkostoa, ja joiden siveellisestä arvosta joka mökissä puhutaan\nepäilevästi. Eräs lasten ystävä sanoo teoksessaan: \"Ei mikään\nopettajien ja oppilasten välinen suhde ole onnettomampi kuin jos\noppilaat alkavat epäillä opettajan tietoja.\" Mutta me lisäämme tähän,\nettä se suhde on opetukselle ja kasvatukselle vielä monta kertaa\nenemmän onneton ja kirouksen alainen, jos lasten sydämissä syntyy\nepäilys opettajan siveellisestä arvosta. Jos kerran luottamus siinä\nkohden on hävinnyt tai vaan käynyt horjuvaksikin, silloin menettää\nyksin Jumalan sana vaikutuksensa, silloin menettää kiitos ja moite\nkiihottavan voimansa, ja mitä rakkaus ja kunnioitus aikaisemmin on\nsaanut aikaan, sen saavuttavat hädin tuskin ruumiilliset\nrangaistuskeinot hetkeksi.\n\nNiin, paljon vaaditaan siltä, joka tahtoo olla opettaja sanan\ntäydellisimmässä, jaloimmassa merkityksessä, ja me myönnämme kernaasti,\nettä me kaikki jäämme kauvaksi ihanteesta jäljelle. Meidän työmme on\nihmistyötä ja usein tulos hyvin vaillinaisesti vastaa rehellistä\ntahtoamme; mutta jos me sentähden korkeimmalta tuomarilta toivommekin\nanteeksi saamista, niin me emme koskaan saa unohtaa, että meidän tulee\nvastata tahdostamme sekä että meille on sanottu: \"Voi sitä, joka\npahentaa yhden näistä pienimmistä.\" — Sanat ovat hyvät, mutta teot\novat paremmat, ja missä vilpitöntä Jumalan johdattamaa tahtoa löytyy,\nsiinä myös ei puutu tekoja, joita tosin haittaa maallinen\nvaillinaisuus, mutta joilla kuitenkin on jumalallisuuden leima, samaten\nkuin mekin sydämessämme kannamme Jumalan kuvaa. Ainoastaan aineellinen,\nkylmä jokapäiväisihminen voi sitä paitsi pilkata tuota opettajatoimen\nihanteellista käsitystä. Laivuri, joka pyrkii joen toisella puolen\nolevaan rantaan, suuntaa laivansa korkeammalle kuin muuton olisi\ntarpeellista, koska hän tietää, että virran voima kuljettaa häntä\nalaspäin. Nimitettäköön vain ihanteita saippuarakoiksi; minä pidän\nniitä mieluummin uimarakkoina, jotka ylläpitävät meitä maailman\nmyrsky-aalloissa ja varjelevat meitä hukkumasta.\n\n\n\n\nJohdonmukaisuus ja sen vaikutus.\n\n\nRakkaus ja johdomukaisuus ovat kaksi asiaa, jotka eivät tavallisesti\nsovi yhteen, syystä että toinen näyttää olevan ristiriidassa toisen\nkanssa ja viimemainittu on taipuvainen väistymään edellisen tieltä.\nKuinka usein kuulee äidin sanovan: Odota vaan, huomisesta alkaen sinun\njoka päivä tulee tehdä sitä tai sitä; mutta tytär tietää jo ennestään,\nmitä tämä merkitsee, sekä että tuo \"huomenna\" ei koskaan tule. Usein\nsanoo opettaja: \"Tästä lähtien tulee jokaisen joka päivä suorittaa se\ntai se työ, tästä lähtien se tai se ei enää tule olemaan sallittu, ja\njos se kuitenkin vielä tapahtuu niin\" j. n. e. — Mutta kaikki jää\nentiselleen, ja jos kerran ensimmäinen kiivastus on mennyt ohi, niin\noppilailla ei enää ole mitään peljättävänä. Pojat ja tytöt kirjoittavat\nkuten ennenkin oikein aika huonosti, telmivät entiseen tapaan\nkoulumatkalla ja myöhästyvät koulusta tänään, kuten eilenkin.\n\nJa kuitenkin johdonmukaisuus on erinomaisen vaikuttava voima, jota\nilman ei mikään kasvatus voi menestyä ja jota ilman sitä kunnioitusta\npuuttuu, jota oppilaan tulee tuntea kasvattajan käskyjä kohtaan.\nJohdonmukaisuus, ollen lujan luonteen ilmaus, herättää kunnioitusta\nnuorissa ja vanhoissa, se kesyttää yksin eläimenkin ja tekee sen\nsoveliaaksi ihmisen palvelijaksi.\n\nMutta mitä siis ymmärretään johdonmukaisuudella? Sillä ymmärretään,\nettä ihminen aina on toimittava samojen johtavien peri-aatteiden\nmukaan, niin että ei peruuta, mitä kerran on käskenyt, ei jätä\ntäyttämättä, mitä on luvannut tai uhannut, eikä myös tyydy siihen, että\nkäskyt noudatetaan vain puoleksi. — Mitä se vaatii opettajalta? Hyvää\nmuistia, jotta hän ei itse huomaamattomuudesta ole epäjohdonmukainen,\nmutta etenkin se vaatii tyyneyttä ja kiihkottomuutta. Mitä suuttumus on\nkäskenyt tai uhannut, sen huomaa jälestäpäin järki mahdottomaksi tai\nliian ankaraksi, ja määräys on peruutettava. Se edellyttää myös\nsäästäväisyyttä käskyissä ja kielloissa. Missä määräyksiä joukottain\nannetaan, siinä on lujuus harvinainen. Pian väsyy alituiseen\nrankaisemiseen tai unohtaa eri säädökset niiden paljouden tähden.\nLopuksi johdonmukaisuus vaatii opettajalta virkeyttä ja uutteruutta\nsekä silmän ja korvan kaikkialla olemista.\n\nJa mitä se vaikuttaa? Jo edellisessä sanottiin, että se herättää\nkunnioitusta. Kysykäämme vain itseltämme, niin käsitämme sen\ntäydellisesti: Eikö jonkun ihmisen tyyni esiintyminen aina samallaisena\njohdata mieleemme luontoa ja sen ikuista järjestystä, ja eikö suuri\nyleisö tottele johdonmukaisia vallanpitäjiään melkein yhtä nöyrästi\nkuin maailmanjärjestystäkin? Johdonmukaisuudella on totuttava voima ja\nvaikuttaa siis, että se, mikä alussa vain vastenmielisesti täytettiin,\nmuuttuu välttämättömyydeksi. Viimein se kouluelämässä säästää monta\nsanaa ja helpottaa kaikkea, mutta erittäinkin kokonaisuuden ohjaamista,\njota ei milloinkaan saa puuttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä\nvälttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen\nkasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on\nerittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä\nsanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta\nne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi,\non totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin,\nantaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi\nasua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta\ntai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa\nitseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden\nopettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri\nsentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.\n\nTulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä\n10—12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei\nollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle\noppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin,\nmitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa.\nEnsiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot\nolivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt\nrasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta\nja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä,\nei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet\nriveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin\nviivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin\nkeskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä\njärjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin\nsuuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia\nkivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin\nsama miellyttävä näky.\n\nKuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille\nkoko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne\nruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja\nsiisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun\nlopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö\nnäistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia,\nkelvollisia, säntillisiä ihmisiä?\n\nTuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi\nlyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen\nsemmoisia tuloksia: \"Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä\nniin; niin on kerran määrätty.\" Keskustelua jatkaessamme hän myönsi,\nettä tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että\nhän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille.\nNyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti\nerityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut\nsallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli\nhän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan\ntehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä\nhänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut\nainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi\nhyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi?\nSanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi\nkiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla\nopettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; — hedelmät\neivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!\n\n\n\n\nHuono muisti ja sen ehkäseminen.\n\n\nOpettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he\nusein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja\nkuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti,\njota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat\näidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian\npaljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on\nmeille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin\nkehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on\nainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä\nvastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse\nmielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo\nseuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden\ntaivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen\nkäyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä\nannetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen\nmuodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen\npääkeino huonon muistin vastustamiseksi.\n\nHajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse\naineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan\nrakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen\ntarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on\nkaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka\neivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin\ntarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat\nmuukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman\ntarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy,\nsiinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta\nja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta\nopettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus\nvaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan\nunohda sitä, mitä hän rakastaa.\n\n\n\n\nOpettajien arvostelu lasten luonnon lahjoista.\n\n\nTiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein\novat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri\nveljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat\nlähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen\ntahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee\nvoimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran\nVapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö\nsinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa\nheidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta\nkyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä\nmaineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä\nvähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne\nherättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit,\njos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki\novat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja\nautuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja,\nsuurempi arvoinen kuin kruunut?\n\nKuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa\nhalveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut\nmaailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja\nhuonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen!\nTässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: \"Älkää tuomitko, niin teitä ei\ntuomita!\" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän\nkerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä\narvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden\nmukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa\nkuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään\npakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä\nsitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että\nolet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole\nkummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein\nepäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden\naina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan\nyksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi,\njoille ei mitään voinut.\n\n\n\n\nOpettajan sivutoimet.\n\n\nSen sijaan että kelpo perheenisä päivän työn jälkeen levähtää perheensä\npiirissä ja lastensa seurassa ja mielellään jää omaistensa luo, tulee\nnaimaton nuori mies houkutelluksi pois tyhjästä huoneestaan ja usein\nhän pakenee ahdistavaa yksinäisyyttä seuroihin, jotka ovat hänelle\nmonessa suhteessa vahingollisia. Onnellinen sentähden se nuori\nopettaja, jolla on joku sivutoimi, joka virkistyttää ja huvittaa häntä,\nsaattamatta häntä kuitenkaan varsinaisesta virkaelämästään, ja joka\nsuojelee häntä turmiollisesta seurustelusta.\n\nMoni on tähän tarkoitukseen, luullakseni täydellä syyllä, ehdottanut\nkasvitiedettä. Kirjallisia apuneuvoja siihen voidaan nykyään suuritta\nkustannuksitta hankkia, ja se pakottaa sitäpaitsi ystävänsä ulos\nkedolle ja metsään, jonka kautta terveys ylläpidetään ja henkinen\nraittius säilytetään. Sen ohessa on välttämätöntä laittaa itselleen\nkasvikokoelma, joka, suurempia kustannuksia tuottamatta, tarjoaa\naskaroimista ja huvia vielä talvellakin. Sitäpaitsi kasvioppi on\nyhteydessä koulu-elämän kanssa ja voi usein olla opetukselle hyödyksi.\n\nOlen myös tuntenut opettajia, jotka ovat harjottaneet hyönteis-oppia ja\ntässä vaikeammassa luonnonhistorian osassa päässeet jokseenkin\npitkälle. He kaupittelevat myös kuoriais- ja perhos-kokoelmia ja\ntoukkia sekä ansaitsivat vähäsen tällä kaupalla. Kaikki tunsivat\nitsensä siinä työssä onnellisiksi ja jonkinlainen hilpeys ja\ntyytyväisyys oli vallannut heidän koko olentonsa. He todistivat\noikeaksi J. Paul'in väitteen, että jokaisella, jolla on henkistä työtä,\ntäytyy olla joku sivutoimi, joku mielityö, jos hän tahtoo pysyä\niloisena ja terveenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnin tahtoisin kuitenkin sulkea maalaisopettajimme suosioon puutarha-\nja kukkas-viljelyksen. Tämä työskentely on jo itsessään niin likeistä\nsukua ja niin kauniissa yhteydessä opettajatoimen kanssa, että\najattelevat, tunteelliset ihmiset eivät voi olla sitä huomaamatta. Se\njohtaa luontoon ja sen virkeään elämään, se antaa ja pitää vireillä\ntoiveita ja toteumisia siihen määrään, että totinen, vaatimaton luonne\nvälttämättömästi mieltyy siihen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi.\nSitä paitsi löytyy harvoja maalaisopettajia, joilla ei ole puutarhaa\nkoulun vieressä. Milloin semmoisen näen ja huomaan sen hoidossa\nkauno-aistia ja järjestystä, silloin saan ehdottomasti hyvän ajatuksen\nsen omistajasta, ja hän tulee minulle jo ennakolta rakkaaksi. Mutta\nmissä puutarha on täynnä okaita ja ohdakkeita ja ilmaisee kaunoaistin\npuutetta, siinä taas ehdottomasti ajattelen, että koulu varmaankin on\nsamanlainen. — Tunsin nuoren opettajan, joka asui yksinäisessä,\nmaailmasta melkein suljetussa vuorikylässä, jonka asukkaat karusta\nmaastaan tuskin saivat välttämättömimmät elintarpeensa. Hän oli\nvähitellen parantanut talonsa vieressä olevan pienen puutarhan maata,\noli löytänyt kukkasystäviä kaupungissa, jotka kernaasti antoivat\nhänelle rikkauksistaan, ja hyvältä tuntui kun näki tämän ystävällisen\nkosteikon näköisen maatilkun ja sen kukkien somuuden. Hän kasvatti myös\nruukuissa joitakuita hienompia kasveja, jotka palkitsivat hänen työtään\nvirkeällä edistymisellään ja kukkasrikkaudellaan. Hän sanoi minulle\nitse: Tämä on ainoa, joka antaa minulle iloa ja virkistystä vaivaloisen\nkoulutyön jälkeen; tuskin voisin sitä muuten yksinäisyydessäni kestää.\n\nEikö semmoinen esimerkki, enemmän kun kehotukset ja opetukset, vaikuta\nedullisesti maalaiseenkin? — Ensin hän katsoo sitä uteliaisuudella ja\nepäilyksellä, sitten hän näkee menestyksen ja iloitsee siitä ja lopuksi\nhän seuraa esimerkkiä. Häneenkin se vaikuttaa jalostuttavasti, sillä se\nopettaa häntä rakastamaan paitsi hyödyllistä myös kauneutta.\n\nHedelmänviljelyksestä ei liene tarpeellista puhua sanaakaan. Se on oma\nasianajajansa ja koulun kanssa terveine punaposkisine poikineen ja\ntyttöineen ei mikään sovellu niin hyvin kuin hyvässä kunnossa pidetty\nhedelmätarha.\n\nLapsi, joka ei hellästi hoida ainoatakaan puuta eikä iloitse sen\nkasvamisesta, ei ole mikään lapsi, enkä minä tahtoisi kutsua häntä\nlapsekseni. Mutta opettajan, joka ei osaa herättää oppilaisissaan halua\nluontoon ja sen selvää kieltä kohtaan, tahtoisin mieluimmin — nähdä\npoistetuksi kouluhuoneesta!\n\n\n\n\nPuhtaus kasvatusvälikappaleena.\n\n\nJokainen, joka saa uuden takin päällensä, ojentaa ruumistaan, ja\nparemmat vaatteet antavat myös enemmän rohkeutta. Sunnuntaina tuntevat\npalkollisetkin itsensä inhimillisemmiksi ja katsovat rohkeammin\nympärilleen. Moni on pitänyt sielunsakin saastuttamatta, jotta hän ei\nlikaisi vaatteitaan. Tavallinen puheenparsi on, että ruumis ja sielu\novat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta täydessä laajuudessaan sitä\nharvoin otetaan varteen. Kristus ei suotta kutsunut ihmisruumista\ntemppeliksi, ja ruumiin kunnioittaminen ei koskaan jää vaikuttamatta\nkoko elämän siveelliseen puoleen. Joka ei välitä siitä, vaikka hänen\nvaatteensa ja ruumiinsa ovatkin likaiset, joka ei kaipaa ruumiin\npuhdistamista aika ajoin ja joka viihtyy lo'assa, se on helpommin altis\nkaikille viettelyksille ja taipuvaisempi ilkeyteen. Joka tahtoo riistää\nihmisiltä sunnuntain, tekee jo senkin tähden suurta syntiä heitä\nkohtaan, koska hän samalla riistää heiltä yllytyksen puhtauteen ja\njaloimpiin elämännautintoihin. Joka tahtoo kasvattaa ja sivistää\nihmisiä, ei saa jättää näitä viittauksia huomioon ottamatta ja hänen\ntäytyy neuvoa pitämään ei ainoastaan sielua vaan myös ruumista\npuhtaana, vieläpä jälkimmäistä Jumalan tähden, joka on sen luonut.\nPuhtaus pitää ruumiin ja sielun terveinä ja sillä ihmisellä, jolle\npuhtaus on tullut pysyväiseksi tavaksi, on ainakin yksi kiusaus\nvähemmän. Löytyy tosin ihmisiä, jotka ulkoapäin ovat kiiltäviä, vaan\nlähempänä ihoa sitä likaisempia; mutta ne eivät kunnioita ruumista\nJumalan tähden, joka sen on luonut, vaan hoitavat sitä ylpeydestä. Ei\nse ole puhtautta.\n\nKansa- ja köyhäin-kouluillamme on tässä suhteessa paljon hyvää\ntehtävänä ja parannettavana; niiden tulee usein kyllä edustaa isää ja\näitiä! Koulun tulee vakavasti koettaa poistaa kaikkia vastenmielisiä\ntapoja, ainakin huoneissaan, kampaamatonta tukkaa, pesemättömiä silmiä\nja käsiä ei pidä koskaan sallittaman ja jokaiseen kivitauluun täytyy\nkuulua sieni tai kangastilkku tavanmukaista puhdistamista varten.\n\nOvatko nämä vähäpätöisiä asioita, joita itsestään ymmärtää? —\nKasvatuksessa en pidä kerrassaan mitään kohtaa vähäpätöisenä ja tuosta\n\"itse ymmärtämisestä\" en vielä ole nähnyt merkkiäkään.\n\nOlemmeko myös ajatelleet, missä suhteessa puhtaus on häveliäisyyteen,\ntuohon siveään olentoon, joka vartioi kaikkialla, missä ihminen lähenee\neläintä?\n\n\n\n\nKoulunkäynnin eduista.\n\n\nMitä koulujen ja varsinkin kansakoulun vastustajat usein moittivat, on\nniiden pieni vaikutus elämään, tietojen perin vähäinen pysyväisyys ja\nsilmäänpistävä käytännöllisyyden puute elämässä. — Tämä moite on\nvieläkin painavampi, kun ajattelee, että lapsemme niin pitkäksi aikaa\nkuin 8:ksi tai 9:ksi vuotta pannaan kouluun ja että he siis viettävät\nmelkein seitsemännen osan koko elinajastaan koulupenkillä.\n\nNiiden opettajien, jotka käsittävät näiden moitteiden koko tärkeyden ja\ntäyden merkityksen ja jotka täydellä todella tahtovat koulun avulla\njalostuttaa siveellistä ja henkistä kansanelämää, täytyy erittäin saada\nselville, mikä osa koulutietoja tulee jäämään ja mikä häviämään.\n\nJäämään tulee ennen kaikkia se järjen- ja sydämensivistys, jonka\noppilas koulussa on saanut. Häviämään tulevat monet joutavat ja\nturhamaiset asiat, nimet ja luvut, ulkoa opitut korulauseet ja\nmuistinharjoitukset kerskaavaisia tutkintoja ja tarkastuksia varten —\nhäviämään tulee kaikki, mitä opettaissa ei perustana ole ollut,\nvakaumus ihmisen oikeasta kotimaasta; — mutta minkä vakava\nopettaja on tehnyt totisen kurin ja hyvien tapojen saavuttamisen,\nsiveellis-uskonnollisen tunteen herättämisen ja järjenvirkeyden\nelvyttämisen hyväksi, se jää ja sen siunausta tuottavat vaikutukset\nulottuvat elämäänkin. Unohtukoon ja jääköön koulu-ajan loputtua sikseen\nmoni asia kieliopin, luonnonhistorian, historian y.m. aineiden alalta;\najattelemaan tottunut henki löytää kaikkialla elämässä kiihottimia ja\ntulee toimeen kaikkialla; siveellis-uskonnollinen tunne ei koskaan\nkokonaan häviä, vaan auttaa ratkaisemaan hyvän ja pahan välillä.\nÄlkäämme sentähden pitäkö opetusaineita tarkoituksena, vaan ennemmin\nkeinoina järjen ja sydämen kehittämiseen; sellaisella ainoalla oikealla\nkäsityksellä tulee meidän vastustaa noita moitteita, joiden tärkeyttä\nei voi kieltää. Semmoiseen käsitykseen liittäytyy myös tuo kultainen\nvaatimattomuus, joka on ainoa terveellinen kouluillemme, tai oikeammin,\nse syntyy siitä välttämättömästi.\n\n\n\n\nPäiväkirjoista.\n\n\nOn määrätty, että opettajien tulee pitää päiväkirjoja. Monet ovat sen\ntehneet ja jääneet semmoisiksi kuin he kerran olivat, syystä että\nenemmän pitivät silmällä muotoa kuin henkeä.\n\nTietääkseni ei vielä kukaan opettaja ole tullut ajatelleeksi pitää\npäiväkirjaa oppilaistaan, johon hän merkitsisi heidän henkisen\nedistyksensä, heidän virheensä ja hyvät puolensa, käytetyt\nrangaistukset ja palkinnot, ja viimein kaikki, mitä hän saa tietää\nheidän myöhemmästä elämästään ja kohtalostaan. Kaikessa tapauksessa\npitäisi semmoisen päiväkirjan tarjota paljon huvia, tehdä monta\ntoivetta tyhjäksi ja saattaa monta ennenaikaista arvostelua häpeään.\nSiitä voisi tulla lisätieto käytännölliseen sielu-oppiin ja se tulisi\nsisältämään kokonaisen koulupiirin elämäkerrat sekä antaisi opettajalle\nselvimmän tiedon siitä, missä suhteessa koulu on ulkonaiseen elämään.\n\nJotta päiväkirjalla yleensä tulisi olemaan arvoa, niin sen\ntunnollisella tarkkuudella ja puolueettomuudella tulee vastata kahteen\nkysymykseen:\n\na) Minkälainen oli vaikutuksesi oppilaisiisi, ja\n\nb) Mitenkä oppilaasi vaikuttivat sinuun;\n\ntai: Mitä lapset oppivat sinulta, ja mitä sinä heiltä opit?\n\nOpettajille, jotka muuttavat paikasta toiseen, ovat tosin sellaiset\npäiväkirjat mahdottomat.\n\n\n\n\nKoulun vaikutus lasten elämään.\n\n\nMissä näkyy koulun vaikutus elämään? Tahdon määritellä tämän\nsisältörikkaan kysymyksen vielä tarkemmin ja kysyn ensin: missä näkyy\nkoulun vaikutus lasten elämään?\n\nOpettajat eivät tarpeeksi tarkasta elämää koulun ulkopuolella. Moni\najattelee kouluhuoneen ovea sulkiessaan ainoastaan yönuttua ja piippua\nja sanoo: \"Olipa siinä vaivaa yhdeksi päiväksi!\"\n\nMutta jos huviksesi tai muuten lähdet kävelylle, niin suuntaa askeleesi\nsinne, johon koululapsesi iltasilla kokoontuvat leikkimään. Miksi\nkuulet niin harvoin, ehkä et milloinkaan, poikien ja tyttöjen laulavan\njotakin hilpeää laulua, joka sopisi tilaisuuteen ja joka iloisella,\nviattomalla tavalla huventaisi iltaa? Ja jos he laulavat, eivätkö he\nlaula lauluja, joita koulussa ei ole opetettu? — Miksi he eivät\ntahdo laulaa juuri sinun laulujasi? Onko syy siihen, että itse\nlaulunopetuksessasi on liian vähän eloa, vaikuttaakseen tosi-elämään?\nOnko lapsilla ehkä laulunsa vain kirjoissa, eikä päässä ja sydämissä ja\nosaavatko he ehkä laulaa ainoastaan nuoteista eivätkä ulkoa, kuten\nlinnut metsässä? Anna lapsesi oppia jokainen laulettava laulu ulkoa;\nainoastaan päästä ja sydämestä lähtenyt laulu kaikuu raikkaalta — ja\njos moniääninen laulu estäisi tuota ulkoalaulamista, niin tahtoisin,\nettä ennemmin tyytyisit yksi-ääniseen lauluun.\n\nJa kulkeissasi koululastesi ohi, etkö huomaa, mitä he tekevät ja\ntoimittavat jouduttaakseen tuota hitaasti kuluvaa aikaa? Jonkun mieleen\njuolahtaa tyhmyys tai pahanteko ja heti seuraa koko lapsilauma\nesimerkkiä pelkästä ikävästä. Tuossa he lyövät sammakkoja kuoliaaksi\ntai kiusaavat kuoriaisia, tässä he ovat saaneet käsiinsä koiran, jota\ntahtovat saada tekemään temppujaan ja jota sentähden repivät sinne ja\ntänne. Etkö voisi näiden lasten elämään vaikuttaa sillä, että\nopettaisit heille siivoja huvittavia leikkejä, siten suunnataksesi\nheidän toimintahalunsa parempaan?\n\nMoniaat oppilaasi ovat paimenia ja paimentavat karjaa suuren osan\nkesää. Etkö voisi saada heitä siihen, että paitsi leipäpussia\nottaisivat mukaansa jonkun lukukirjan? Eikö Isäin poikakin ollut\npaimen, ja mitä Raamattu kertoo hänestä? Opettajalla maalla on näissä\nsuhteissa paljoa helpompi kuin kaupunki-opettajalla.\n\nJotta joku asia todellisuudessa tulisi mahdottomaksi, ei tarvita muuta\nkuin että uskoo sen mahdottomuutta; — mutta rakkaus voi tehdä ihmeitä,\nsillä se tekee vahvaksi.\n\n\n\n\nKunnioitus koulua kohtaan.\n\n\nUsein kuultu valitus, että kansa ei kylliksi harrasta koulua ja vain\nvastenmielisesti tekee uhrauksia sen hyväksi, ei ensinkään ole tuulesta\ntemmattu. Löytyy vieläkin paljon ihmisiä, jotka, jos vaan saisivat\nmenetellä mielensä mukaan, tuskin viivyttelisivät koulunsa\nlakkauttamista, siten vapautuakseen laitoksesta, jota pitävät\ntarpeettomana verona ja rasituksena.\n\nKäsityöläisellä, joka opetuksen avulla on päässyt siksi pitkälle, että\nhän itse voi kirjoittaa laskunsa, kuittinsa, asioimiskirjeensä y.m.\nsekä pitää laskua tuloistaan ja menoistaan, on jo toisellaiset\najatukset koulusta. Talonpoika, joka kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden\ntulee valituksi kunnanesimieheksi, ei hänkään voi halveksia koulua.\nEmme voi erehtyä sen pääsyyn suhteen, jonka tähden kansa ei kylliksi\nkunnioita kansakoulua, joskin tämä tieto ei ensinkään ole omiansa\nmielistelemään itserakkautta.\n\nToimikaamme päättävällä vakavuudella, älyllä, innolla ja\ntarkoituksenmukaisella opetustavalla siihen suuntaan, että kansakoulu\ntodellisesti hyödyttää kansaa ja kansan elämää sekä vastaa kansan\ntarvetta; silloin tulee myös kansan mielipide koulusta olemaan\ntoisellainen. Mutta niinkauvan kuin löytyy kouluja, joista\nlapset lasketaan maailmalle ilman muita myötäjäisiä kuin vähän\nkoneellista lukutaitoa, niinkauvan kuin löytyy opettajia, jotka\nkirjoitusopetuksessa tyytyvät jäljentämiseen, eivätkä vaadi ajatusten\nkirjallista lausumista, niinkauvan kuin laskeminen ei ole käytöllistä\nelämää varten ai'ottua laskemista, niinkauvan tullaan myös pitämään\nsemmoisia kouluja tarpeettomina.\n\nSiinä me kaikki olemme yhtä mieltä, että sivistynyt kansa ei mitenkään\nvoi halveksia koulua. No niin! Toimikoon koulu todellisuudessa terveen\nsivistyksen hyväksi, niin koulu varmaankaan ei tule olemaan kansan\ntunnustusta vailla.\n\nMutta että kansan sivistyksen ja kansakoulun pyrintöjen ainoana\npäämääränä ei voi olla tottuminen järjelliseen lukemiseen,\nitsetietoiseen kirjoittamiseen ja laskemiseen, vaan että syvempi\nperustus on laskettava, ei vaadi mitään laveampaa esitystä? Viittaan\nEphes. 4: 14-16, sillä siinä on sanottu enemmän kuin minkä yhdessä\npäivässä voi ajatella.\n\n\n\n\nVieraantuminen opettajakutsumuksesta.\n\n\nEi mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin\nvieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että\nasemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on\nvalmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa\nhänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla\nkäsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen\nsekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin\nhänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus\nkerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan\nkiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään\nkuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka\nsuojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla\nhävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun\nyölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota\nkuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti\nantautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja\ninholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä\nkauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä\nhimolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi,\nettä jokainen \"näytteleminen\", joka pääasiallisesti on siinä, että ei\nantaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen\nsydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se\nkun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen\ntasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.\n\nLöytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy,\nJumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain\npuoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on\nopettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme\nitsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen\nja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä\nkoko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä\nkäsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi,\nmutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina,\nliian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä\nopettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin:\n\"Qvem dii odere paedagogum fecere\", se on: \"Ketä jumalat vihaavat, sen\nhe tekevät opettajaksi!\"\n\n\n\n\nKoulun vaikutus.\n\n\nGöthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei\nsaa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat\nomalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.\n\nTuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät\nsamankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus\nsekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain\nherkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.\n\nMaailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään\nkelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate\nole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan\npäinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa,\ntavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään\nkasvatusoppina ja kasvatustoimena?\n\nTässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä \"koulu\" ja\n\"opettaja\" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä\nkoulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja\nperiaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan\nluotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet\nsillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki\npolkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: \"Te tulette Jumalan\nkaltaisiksi!\"\n\n\n\n\nErilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.\n\n\nJos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan\nihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko\nihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen\nitsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta.\nKansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja\nylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua\nitsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo\naikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan,\nelää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan\nja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei\nvaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee;\nkaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan\npyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa\nlepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.\n\nTarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä\nkieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa\nyksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon,\nkuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää,\nantamatta mitään takaisin?\n\nMitä tässä vaaditaan koululta? Ei muuta, kuin että se niin paljon kuin\nmahdollista palauttaa tasapainon. Antakoon koulu köyhän lapsen, jonka\ntulee elää muiden hyväksi, huoneissaan saavuttaa itsetietoisuutta ja\nopettakoon häntä kunnioittamaan omaa itseään, jotta hänen yksilönsä ei\nkatoaisi ja jotta hänen sielunsa kehittyisi vapaaseen itsenäisyyteen.\nVakavasti osoittaen järjestyksen noudattamisen olevan pyhän, Jumalan\nmääräämän velvollisuuden, johtakoon koulu suhteellaan Jumalaan ja\nkristinuskon laajalle ulottuvan rakkauden kautta lasta ilolla ja\nkiitollisuudella tuntemaan persoonallisen oikeutensa ja ihmisarvonsa.\nSen sijaan koulu velvoittakoon rikkaan ja ylhäisen lapsen kurilla ja\njohdonmukaisuudella siihen, johon kodilla harvemmin on tilaisuutta s.o.\nkuuliaisuuteen, itsensä kieltämiseen ja avuliaisuuteen, sanalla sanoen,\ntietoisuuteen ihmiskunnan elimistön elämästä.\n\nJos olisi minulla tarjona kaksi opettajaa, toinen ankara,\nkiivasluontoinen kuten Pietari, toinen lempeä kuten Johannes, niin\nlähettäisin Pietarin rikkaille ja Johanneksen antaisin köyhille.\n\nYlläsanotun käytöllinen toimeenpano opetuksessa ja kasvatuksessa on\nvaikeaa, ja vielä vaikeampaa on siinä suhteessa antaa määrättyä\nohjetta. Mutta jo silläkin on paljon voitettu, jos opettajana johdattaa\nmieleensä nämä asiat; tilaisuus ja luonnollinen tunne tekevät kyllä\ntehtävänsä, jos vaan sydän on oikealla paikalla. Tässäkin toteutuu\nrunolijan sanat: \"Ellette sitä tunne, niin ette koskaan sitä\nponnistamalla saavuta!\"\n\n\n\n\nAlakuloisuuden hetket.\n\n\nKuten joka taiteilijalla on hetkiä, jolloin hänen tuottava voimansa\nlepää; kuten ylipäänsä kaikki ihmiset ovat ruumiillisen ja sen ohessa\nhenkisenkin elämän vaihtelujen alaiset, niin opettajakaan ei aina ole\nsama voimaansa ja työhaluunsa katsoen. Ruumiin ja hengen häiriöitä\nesiintyy hänessäkin, ja paraimmalla ja jaloimmalla on hetkiä, jotka\nsynkistävät hänen sieluaan ja tekevät kutsumuksen hänelle raskaaksi\ntaakaksi. Muiden silloin hiljaisessa yksinäisyydessä tai enemmän\nkoneellisissa toimissa levollisesti odottaen tuon pahan hengen\npoistumista, täytyy opettajan määrätyillä tunneilla esiintyä\noppilasparvensa edessä ja olla heille kehottajana, esikuvana sekä\nystävällisenä ja vakavana isänä. Kaikkien pahojen vaikutuksien\nvastustaminen sekä raskaan päivätyön suorittaminen niin, että\nperästäpäin voi ajatella sitä ilman tyytymättömyyttä, on sangen\nvaikeata ja se edellyttää erittäin paljon itsensä kieltämistä.\n\nHyvä on, jos opettaja semmoisina päivinä vielä tavallista hartaammalla\nkatseella ylöspäin, astuu lastensa piiriin, ja jos hän alottaa työnsä\nsillä vakaisella ajatuksella, että tänäänkin Jumala korkeimpana\ntarkastajana kuulee hänen sanojaan ja tutkii hänen tekojaan. Sitäpaitsi\ntulee hänen muistaa, että alakuloisuuden synkkä henki kuvaa kaikki\nsynkäksi, mielellään suurentaa pienokaisten virheet ja pian vainuu\nilkeyttä ja vilppiä siinä, missä vain on lapsellista vilkkautta tai\nnuoruuden kevytmielisyyttä. Tätä muistaessaan tulee opettajan\nhelpommaksi tehdä ja täyttää se luja päätös, että hän ei tänään määrää\nmitään suurempaa rangaistusta, sillä tapaa välttääkseen katkeria\npikastumisia.\n\nMonella opettajalla ei ole semmoista lujuutta. Löytyy kylliksi kouluja,\njoissa lapset aamulla arasti ja tarkkaan tutkivat opettajansa kasvoja\nja lähenevät toisiaan sekä kuiskaavat hiljaa toisilleen, että tänään\nnäkyy ukkosenpilviä, jotka eivät mene salamoimatta ohi.\n\nOlisi hyvä, jos opettaja käyttäisi semmoisia onnettoman\nsynkkämielisyyden päiviä ja tunteja, enemmän kuin muita, hiljaiseen\ntyöskentelyyn ja antaisi oppilaille tilaisuutta sopivien tehtävien\nsuorittamisella näyttää saavutettuja tietojansa. Elävä sana ei oikein\nsemmoisina aikoina tahdo lähteä kieleltä, lauseilta puuttuu selvyyttä\nja sen ohessa myös iloista varmuutta siitä, että niitä ymmärretään.\nSentähden on harjoitus ennemmin paikallaan.\n\nJos opettajalla koskaan on syytä etsiä vikaa itsessään eikä\noppilaissaan, niin hänellä on syytä siihen henkisen alakuloisuuden\npäivinä. Ja niihin lahjoihin, joita opettajan joka päivä tulee rukoilla\nJumalalta, eivät suinkaan terveys ja hilpeä mieli ole viimeiset.\n\n\n\n\nOpettajasäädyn kunnioittamisesta.\n\n\nEi mikään järjellinen, tosisivistynyt ihminen voi kieltää täydellistä\nkunnioitustaan opettajakutsumusta ja kansakouluopettajan säätyä\nkohtaan, eikä epäillä tämän säädyn yhdenvertaisuutta muiden kanssa.\n\nVaan jos nuorukainen tällä perusteella toivoisi tulevansa\npersoonallisten kunnianosotusten esineeksi, niin se olisi enemmän kuin\nmieletöntä. Siitä, että koko sääty ja toimi nauttii kunnioitusta, ei\nsaa päättää, että jokainen yksityinen heti tulee osalliseksi tuosta\nkunnioituksesta. Ei sääty eikä kutsumus tee yksilöä kunnioitusta\nansaitsevaksi, vaan se tapa, jolla täyttää kutsumuksensa, ja sentähden\nse, joka vasta on alottanut toimensa, ei voi vaatia, että häntä\nkohdellaan erityisellä kunnioituksella, sillä silloin pidettäisiin alku\ntäyttämisen veroisena. Kunnioitus, vielä enemmän kuin rakkaus, on ensin\nansaittava.\n\nHuomatkoot tämän ne nuoret opettajat, jotka ryhtyvät ammattiinsa ylen\nsuurilla toiveilla ja vaatimuksilla, sitä enemmän, koska usein ovat\nkuulleet virkansa olevan vaikean ja tärkeän ja sentähden heti ovat\nvalmiit pitämään itsiäänkin sangen tärkeinä henkilöinä, joita ei voida\nkohdella kyllin kunnioitettavasti. Semmoisille nuorille miehille täytyy\nhuutaa Franklinin sanat: \"Kumartakaa, kumartakaa\"; mutta moni on\nnoudattamatta noita hyvää tarkoittavia sanoja ja antaa ennemmin elämän\nkovien kohtausten opettaa itseään. Maailmalla on suuri halu semmoiseen\nopettamiseen; mutta se on hyvinkin tyly opettaja, jonka siveelliset\nopetukset usein tulevat liian myöhään ja joka ei voi saada tehtyä\ntekemättömäksi.\n\n\n\n\nOpettajain ominaisuuksista.\n\n\nRanskalainen historioitsija ja sielutieteilijä Guizot sanoo\nkansakouluopettajasta: \"Hän on mies, jonka tulee tietää enemmän kuin\nsen, minkä hän opettaa, opettaakseen sitä taidolla ja älyllä; joka elää\nalhaisessa toimintapiirissä, mutta jolla kuitenkin tulee olla ylevä\nsielu, säilyttääkseen sitä mielenlaadun ja käytöksen arvoa, jota ilman\nhän ei koskaan tule saamaan perheiden kunnioitusta ja luottamusta;\njonka luonteessa on yhdistettynä lempeys ja lujuus, sillä hän on\nalhaisemmalla yhteiskunnan asteella kuin moni muu, mutta ei kuitenkaan\nsaa alentua kenenkään palvelijaksi; jolle omat oikeudet eivät ole\ntuntemattomat, mutta jonka kuitenkin tulee enemmän ajatella\nvelvollisuuksiaan; joka ennen kaikkea ei saa pyrkiä pois säädystään; on\ntyytyväinen asemaansa, koska hän siinä vaikuttaa hyvää; joka on\npäättänyt elää ja kuolla alempien koulujen palveluksessa, joka on\nhänelle Jumalan ja ihmisen palvelus.\"\n\n\n\n\nOpetettavan valmistamisesta.\n\n\nLöytyy vieläkin opettajia, jotka ryhtyvät päivätyöhönsä ilman riittävää\nvalmistusta ja opettavat onnen nojalla, ikäänkuin heidän työnsä olisi\nvain koneellista ammattia. Ja kuitenkin täytyy myöntää, ettei mitään\nsuunnitelmanmukaista, täydellistä, havaannollista menestyvää opetusta\nvoi löytyä ilman huolellista ja tarkkaa valmistamista. Siihen, että\nvalmistus usein laiminlyödään, on syynä osaksi haluttomuus ja totisen\nrakkauden puute kutsumukseen, osaksi monen opettajan ylen suuri\nitseensä luottamus. Viimemainittua täynnä arvelevat he oppineensa\nkylliksi seminaarissa tai edellisessä virkatoimessaan, voidakseen astua\nlasten eteen valmistuksetta, ja luulevat oikean menettelyn tulevan\nitsestään oikeaan aikaan.\n\nOpetuksen valmistamisella on kuitenkin kaksinainen tarkoitus,, sillä\nsiinä tulee ensinkin kysymykseen, mitä on opetettava, s.o. itse\nainemäärä, toiseksi myös, kuinka on opetettava eli opetustapa.\nOpettajan tulee siis ennen joka opetustuntia tehdä itselleen kysymys,\nonko se opetusaine, jonka hän aikoo esittää lasten käsitettäväksi ja\ntiettäväksi, hänelle itselleen joka suhteessa selvillä sekä vastaako\ntämä ainemäärä koulun tarkoitusta ja onko se omansa kehittämään elämää\nvarten ja siis esittämistä ansaitseva. Ei kukaan voi antaa, mitä\nhänellä ei itsellään ole; monet opettajat luulevat itsellään olevan\npaljon, jos he vaikka kuinka pintapuolisesti ovat vilkaisseet johonkin\nopetusohjeesen, ja he luottavat siihen, ajattelematta, että käveleminen\nkainalosauvalla kuitenkin aina on ontumista, eikä koskaan tule\nnäyttämään vapaalta, omatakeiselta käymiseltä.\n\nMutta jos valmistaminen jo aineen suhteen on erittäin tärkeä ja sen\nkautta saavutettu varmuus ja selvyys ovat välttämättömät opetuksen\nmenestymiselle, niin se on vielä tärkeämpi opetustapaan katsoen. Tässä\ntulee opettajan itselleen antaa tarkat vastaukset seuraaviin\nkysymyksiin:\n\n1) Missä suhteessa on se, jota tänään ja juuri tänä tuntina ai'ot\nopettaa, edelliseen ja seuraavaan? Täydentävätkö ja perustavatko ne\ntoisiaan, ja onko nyt opetettavan suhde edelliseen ei ainoastaan\nitsellesi, vaan myös oppilaillesi selvä?\n\n2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja\nhavaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi\nkaikille lapsille, itse heikoimmillekin?\n\n3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen\nvoiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on\ntodellisessa elämässä?\n\nNämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi,\nkuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai\nhaluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat\nkynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. —\nOlen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat\nvalmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta\nansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu\nkauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä\ntulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään\nja työtään arvossa.\n\n\n\n\nKasvatusopillisista keskusteluista.\n\n\nGöthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen\nruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten\ntunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa\nulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä\nluonnollisena. \"Heidän tutkimuksensa esineet\", sanoo hän, \"ovat\nnimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat\nja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi\nkoko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin\nvaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön,\non itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä.\"\n\nTämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla\nkasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa\nkasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän\nhenkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään\nyksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen\nmonimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla\non tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. —\nSentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua\nkutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten\ntapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät\nmielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat\nopettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.\n\nLääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että\njokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii\nopettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta,\nniin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.\n\nMutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan\nsiinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää\ntietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?\n\n\n\n\nMitä kansakouluilta toivotaan?\n\n\nOn tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin\nlöytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat\nsiitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta\nyhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule\nkansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä\ntietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain\njälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus.\nMissä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja\nyksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista\nmaailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan\nmenestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä\nrasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule\nkummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa\nkansansivistys eivät vastaa toiveita.\n\nKoulu ei sitäpaitsi suinkaan ole mikään ajanhengen hedelmä, vaan tuon\nsinapinsiemenen tuote, joka on kasvanut mahtavaksi puuksi, jonka\nsuojassa taivaan linnut, mutta myös kansan köyhät asuvat ja iloitsevat\nsen varjosta.\n\n\n\n\nVanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.\n\n\nJoka tarkastaa varsinkin ylhäisempien kansankerrosten perheitä, ei voi\nkieltää, että monet vanhemmat pitävät lapsiaan todellisina epäjumaloina\nja niissä jumaloivat itsiään. Juuri sentähden löytyy niin paljon\nsydämettömiä, itsekkäitä, tyytymättömiä ihmisiä, joilta, vaikka heillä\non kohtuuttomat mielihalut, kuitenkin puuttuu luonteen voimaa, ja jotka\nmuilta toivovat saavansa, mitä siveellisen heikkoutensa tähden itse\neivät kykene saavuttamaan. Vanhemmat, olkootpa vaikka ruhtinaita, eivät\nvoi huonommin pitää huolta lastensa tulevaisuudesta, kuin tuommoisella\nepäjumalisella rakkaudella, joka asettaa nuorison veltostuttaville\nhöyhenpatjoille, valmistaakseen heille ehkä vanhemmalla ijällä\nolkivuoteen. Sillä harvoin tulee lasten kohtalo samallaiseksi kuin\nvanhempain; päinvastoin tarttuu elämä velttoon ihmiseen kovalla\nkouralla, eikä suo hänelle mitään taistelutta ja ponnistuksetta.\n\nVakava, ankara kasvatus on siunaus koko elinajaksi, sillä se\njäljittelee ihmiskunnan kasvatusjuoksua, jossa Sinain korpi ja\nukkosilma sekä vieraan kansan rautainen sorto kävi ihmisenpojan lempeän\nikeen edellä. Se opettaa meille, että emme saa toivoa ja odottaa\nliikoja, antaa voimaa kunnioittamaan kanssaihmisiä ja rohkeutta itse\ntekemään työtä. Vakava kasvatus ei tee elämää kukkatarhan, vaan vahvan\nvuoren ja alppiasukkaan terveen, voimakkaan mielen luontoiseksi, jota\nvastoin veltto, hemmotteleva kasvatus vie tasangolle, missä heikommat,\nvoimattomat heimokunnat asuvat.\n\nTositerveellisen ankaruuden tulee liittyä tuohon puhtauteen, joka\nkaikessa esiintyy tahrattomana esikuvana, sen täytyy olla yhdistetty\nsiihen rakkauteen, joka keventää vaikeudet ja joka lempeänä lähteenä\nkumpuaa jyrkästä kalliosta, sen täytyy lopuksi liittäytyä tuohon\nsiveelliseen voimaan, joka ilolla uhraa itsensä rakkaimpansa edestä.\n\nAinoastaan semmoisesta ankaruudesta puhkeaa uskollisuuden ja hurskauden\nlakastumaton kukka, joka, kuten Jerichon ruusu, ei pelkää myrskyä eikä\nerämaan hiekkaa. Ei se kuulu ainoastaan kotiin, se kuuluu myös kouluun\nja siihen sitäkin enemmän, koska sitä nykyaikaan ensinmainituissa\nlöytyy yhä harvemmin.\n\nIsät ja äidit! Oppikaa ennen kaikkea tuntemaan lapsenne ja älkää\npettykö heidän kykynsä ja hyveittensä suhteen! Joka ihmisellä on oma\nomituinen leimansa, oma Jumalan antama määränsä ruumiin- ja\nsielunvoimia. Kuten hedelmäpuun siemenestä taas syntyy hedelmäpuu, eikä\nviiniköynnös, niin myös joka ihminen toimii hänelle annetun kyvyn\nmukaan ja muodostuu siksi, johon hänellä on taipumusta. Kaikki emme voi\nosata kaikkea.\n\nEi kenenkään tule ajatella tätä enemmän kuin vanhempain. Semmoisina,\nkuin Jumala antoi meille pienokaisemme, tulee meidän rakastaa heitä;\nmutta tiedämmehän, että vanhempain rakkaus helposti pettyy. He näkevät\nlapsissaan mielellään kaikki hyvät avut yhdistettyinä ja vastaisen\nsuuruuden alun ja he kaunistavat lemmikkinsä arveluttavimmatkin\nvirheet. He kutsuvat valhetta viisaudeksi, itsepäisyyttä lujaksi\nluonteenvoimaksi, laiskuutta neroksi, hävyttömyyttä lapsellisuudeksi,\nmeluavaa käytöstä sukkeluudeksi j.n.e.\n\nSemmoisella sokealla rakkaudella, joka vikoja varten käyttää\npienentäviä, mutta hyviä puolia varten suurentavia laseja, on surkeat\nseuraukset. Siitä juuri nuo niin usein nurinpäiset elämänuran valinnat\nsyntyvät, jotka kahlehtivat tosineron ja koittavat varustaa hyvin\njokapäiväisen hengen siivillä; se on, joka vihamielisimmin asettuu\nkoulua vastaan, väärin käsittää opettajan toimia ja rangaistuksia ja\njättää hänen varoituksensa varteen ottamatta. Tämä pienokaisten hyviä\npuolia liiallisesti ihaileva rakkaus myös synnyttää kiittämättömyyttä,\nkoska se puolustelee laiskuutta, kaunistaa pahaa tapaa ja\nuppiniskaisuutta, lukee onnellisen edistymisen lapsen ansioksi, mutta\npuutteellisuudet tiedoissa kokonaan koulun viaksi. Tämä väärä rakkaus\nselittää, minkätähden juuri köyhän lapsi usein tuottaa kasvattajalle\nenemmän iloa, kuin ylhäisten ja rikkaiden.\n\nJa eikö tuo sokea rakkaus usein pakota lapsia kaikellaiseen, johon\nheillä ei ole luontaista kykyä eikä taipumusta! Tytön täytyy piirustaa\nja maalata, pojan soittaa pianoa tai viulua, vaikkei kummallakaan ole\nsiihen taipumusta; mutta heidän täytyy oppia sitä, koska se kuuluu\nhyvään tapaan ja säädynmukaiseen kasvatukseen. Siten tuhlataan rahaa ja\nriistetään nuorisolta ne joutohetket, joita verrattoman paremmin voisi\nkäyttää virkistykseen.\n\n\n\n\nVanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna\nruumiilliseen hoitoon.\n\n\nJospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen\nkasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja\nvarovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka\ntuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin\nlapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja\nsen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada\nniitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja\nliialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen\nseurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja\nkun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua\ntai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä\nhakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen\nsijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä\nvi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen\nparannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka\nhän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee\nlemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein\npaljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan\ntoisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa\nopettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen\nsyntiluettelosta. — Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä\nahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi\nrasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen,\nvaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy\ntunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs,\nmutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään\npahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt\nriitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja\nhänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin\nluetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi\npuolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen\nläsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä\nsäästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen\ntulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle\npuheelle.\n\n\n\n\nVanhempain vieraantuminen lapsistaan.\n\n\nKöyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka\nleipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän\nkotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun,\njohon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän\nlevollisesti: \"Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!\" — Lapsen\nkuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle\nsurua.\n\nMutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja\njoita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet,\nihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät\nsiinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät\nhurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja\najattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten\nvälillä.\n\nMutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen\nkautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on\nottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa\nkaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja\nhuvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän,\nsyystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään\noleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä\nelämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa\nkuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei\nruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät\npahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän\nlohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien\nseuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he\nlapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.\n\nKumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo\näiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii\nhuvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka\nmuka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä,\njonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin\nilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman\ntuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen\nhalu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?\n\n\n\n\nKateus ihmisten perisyntinä.\n\n\nPyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: \"Muistan nähneeni pojan, joka,\nvaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään\ntoisen lapsen imettäjänsä rinnalla\". Samaten kuin paratiisin käärme,\nkateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta\njätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin\ntappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen\nitsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha,\npahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin\nperisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa\nkaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei\nsiltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin\ntotuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä\ntoimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan,\nmuistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu\nvielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi,\njohdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään\nrakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on\nsanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.\n\nSentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka\nlapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja\nkatkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei\nole tullut sama onni.\n\nPerheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen\nnautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä\nijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.\n\n\n\n\nÄidin kyynelten vaikutus.\n\n\nÄidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja\npitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan\nilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä\nkuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta.\nSemmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on\nvälttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä,\nvaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon\nlapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit\nenemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa\nrukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa\ntarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen,\nkauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa\non koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen\näidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta\nuskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta\npuuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet\nlaskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.\n\nPyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen\nirstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret,\nettä parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä,\nMonika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili\nJumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen\nsydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan\npiispan sanat: \"Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on\nmaksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen\" toteutuivat\nloistavalla tavalla.\n\nNiin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa\nsyntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden\npisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä,\njoka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.\n\n\n\n\nLasten leikkikaluista.\n\n\n\"Lapset osaavat leikkiessään tehdä kaikesta vaikka mitä: kepistä tulee\npyssy, puukalikasta miekka, mytystä nukki ja joka sopesta tulee tupa\".\n— Näitä Göthen sanoja lukiessani muistin erästä pientä poikaa, jolla\nvähän jälkeen joulun oli kokonainen armeija lyijysotamiehiä, koko lauma\neläimiä, taloja, puita, kanuunoita ja taivas tiesi mitä kaikkia\nleikkikaluja; ja kuitenkin huokaillen sanoi minulle: \"Minä tahtoisin\nsaada sikarilaatikon!\" — Kun hän sai semmoisen, jätti hän kaikki muut\nkalunsa, laatikon ohueista laidoista tehdäkseen pieniä pöytiä, rattaita\nja muita kapineita. Tuo laatikko piti häntä työssä monta päivää.\n\nLasten mielikuvituksen voima on tyhjentymätön. Oman elämänsä kyllyyden\nhe siirtävät luonnon esineisiin; he puhuttelevat nukkea, kiveä, kukkia,\nja mitä he saavat käsiinsä, se heidän täytyy muuttaa ja muodostaa.\n\nSentähden on monien leikkikalujen ostaminen lapsille rahantuhlaamista,\nsillä ne kun ovat valmiita, eivät ne tyydytä heidän toimintohaluaan\neikä kiihota heidän mielikuvitustaan. — Ainoastaan tehoisuus tekee\niloiseksi ja onnelliseksi, sanoo saksalainen runoilija J. Paul, ja se\nkoskee varsinkin lapsia. — Mutta rahantuhlaus on kuitenkin\nsiinä pienin asia. Tärkeämpi on, että vanhemmat eivät sillä\nleikkikalujoukolla, jonka he tyhjentymättömällä hellyydellä hankkivat\nlapsilleen, suinkaan saa lasten halua asettumaan, vaan päinvastoin\nantavat himoille, nautinnonhalulle ja hajamielisyydelle suuren etusijan\nja riistävät lapsilta onnelliseksi tekevän tunteen, estävät häntä\niloitsemasta pienestäkin asiasta.\n\nLasten yhteiset leikit ovat luonnollisimmat ja kehittävät\nseurahalun ja sovun hyveitä. Yksinäiset pojat ja tytöt ovat\nsenkintähden valitettavat, että niille harvemmin tarjotaan tätä\nsivistysvälikappaletta.\n\n\n\n\nOpettajatoimen vaikutus opettajaan.\n\n\nSanotaan usein, että opettajan ja kasvattajan toimi tylsyttää ja tekee\nvanhaksi ennen aikaansa; mutta minun kokemukseni ei juuri anna sille\nmielipiteelle tukea. Olen virkamiesten, varsinkin korkeampien, joukossa\nnähnyt monta, jotka jo kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan alkoivat\ntylsistyä ja heikontua niin, että se oikein hämmästyttävällä tavalla\ntuli ilmi heidän ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan. Sitä vastoin\nolen tuntenut opettajavanhuksia, jotka, niukkaa elämää elettyään, vielä\nkorkeammalla ijällään osoittivat silmäänpistävää virkeyttä sekä\nmiellyttävää, odottamatonta hilpeyttä ja vilkkautta puheessa, ryhdissä\nja koko käytöksessään. Eikö tämä ole ihan luonnollista? Seurustelu\nnuorison kanssa vaikuttaa nuorentavasti, sanotaan kaiketi; mutta minkä\ntähden se sitä tekee, erittäin opettajiin katsoen? Minä en luule\nseurustelun nuorten kanssa vaikuttavan virkistävästi enkä terveyttä\nedistävän opettajaan ainoastaan sentähden, että monituntinen\nkohtuullinen puhuminen on terveellinen ja verenkiertoa edistävä toimi,\nvaan myös sentähden että opettaminen samalla on ikäänkuin astumista\nitsensä ulkopuolelle ja siten on paras keino jokaista epäterveellistä\nmiettimistä ja itseänsäajattelemista ja tuota synkkämielistä\nsureksimista vastaan, jonka uhreiksi niin monet muista ja korkeammista\nyhteiskunnan piireistä joutuvat. Opettajatoimi myöntää sitä paitsi\nterveellisen vaihtelun henkisen ja ruumiillisen työn välillä, joka on\npaljoa suurempi kuin monen virkamiehen toimissa, jotka enimmiten\nvain siirtyvät kirjoituspöydästä virkapöytään, virkapöydästä\npäivällispöytään ja siitä taas takaisin kirjoituspöytään. Opettajan\nelämä, vaikka sidottu ankaraan säntillisyyteen, tuo mukanaan enemmän\nvaihtelua ja juuri sen kautta estää heikontumasta. Ei voi epäillä,\nett'ei nuorison eloisa, raitis ja teeskentelemätön henki vaikuttaisi\nsuuresti opettajaan eikä siis nuoriso yksistään ota vastaan. Opettajat\nantavat ja saavat takaisin, ja kasvattaessaan muita heitä itseään\nkasvatetaan. Joka kerran toimii opettajana täydellä innolla ja\nrakkaudella, johtuu sen kautta henkiselle alalle; hänen täytyy yhä\nvieläkin lukea, miettiä, tutkia, kehittää ja lisätä sivistystään, hän\nei ole eikä koskaan tule valmiiksi, sen sijaan kun muut opittuaan,\nminkä tarvitsevat ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, pitävät itseään\nvalmiina. Siitä johtuu niin monessa ihmisessä hengentyhjyys ja\nkorkeampien pyrintöjen puute.\n\nLuulen kokemuksesta olevani oikeutettu väittämään, että jokainen, joka\nsisällisestä halusta on valinnut opettajatoimen ja hoitaa sitä innolla,\nvähemmänkin loistavalla yhteiskunnan asteella pysyy nuorena ja virkeänä\nainakin yhtä kauan kuin muutkin. Se kokemus, jonka hengellinen sääty\nmeille tarjoaa, ei suinkaan ole ristiriidassa tuon väitteen kanssa,\nvaan on päinvastoin omansa vielä enemmän sitä todistamaan.\n\n\n\n\nVarovaisuus koulua moittiessa.\n\n\nParas ja opettajille toivottavin koululle annettu tunnustus on, että\nvanhemmat kunnioittavat sitä ja osoittavat kunnioitustaan joka\ntilaisuudessa. Se on yksi niitä pääkeinoja, joiden kautta lapsia\nkiihotetaan säntillisyyteen ja järjestykseen koulunkäynnissä,\nkuuliaisuuteen ja kunnioittavaan käytökseen opettajia kohtaan sekä\nahkeruuteen ja tarkkaavaisuuteen.\n\nMutta miten tulee menetellä, jos koulu vain vaillinaisesti täyttää\ntarkoituksensa tai jos opettajien käytös tosiaankin ansaitsee\nmoittimista? Surkutelkaamme me täyskasvuiset semmoista asianlaitaa\nitseksemme ja puhukaamme siitä ahtaimmissa piireissä, meillä on siihen\ntäysi oikeus; mutta älkäämme unohtako, että moitteella ja valituksella\nlasten läsnäollessa teemme tuon pahan vielä pahemmaksi, kuin se\nitsestään on. Jos sanot, ettei opettaja ymmärrä pitää oppilaitaan\nkurissa, niin voit olla varma siitä, että poikasi tulee vielä\nnenäkkäämmäksi ja uppiniskaisemmaksi; jos sanot, että opettaja vaatii\nliian paljon, niin älä kummastele, jos tyttäresi suorittaa tehtävänsä\nhuonosti tai vaan puoleksi; ja jos vielä väität, ettei opettaja tiedä,\nmitä ja miten hänen tulee opettaa, ja etteivät oppilaat opi mitään,\nniin ole vakuutettu siitä, että pienokaiset luulevat olevansa\noikeutetut tarkkaamattomuuteen. Voi tapahtua, että opettaja tekee\nitsensä syypääksi niin suureen hairahdukseen, että sitä ei voida salata\nja että täytyy ottaa se puheeksi lasten läsnä-ollen. Tapahtukoon tämä\nsilloin aina kristillisen rakkauden hengessä ja mielessä, rakkaudella,\njoka viittaa siihen, että me kaikki teemme syntiä sekä että lasten\ntulee kärsiä paljon opettajaltaan sen moninkertaisen henkisen hyvän\ntähden, jota hän joka päivä tekee heille, ja sen toimen vaikeuden\ntähden, joka vaatii niin paljon itsensäkieltämistä.\n\n\n\n\nEsimerkin voima.\n\n\nJoka kieltää esimerkin voimaa kasvatuksessa sillä perustuksella, että\nkokemus on osottanut huonoimmilla vanhemmilla usein olevan hyviä lapsia\nja paheenkin asunnoista lähteneen hyviä ihmisiä, on siinä jättänyt\nyhden seikan huomioon ottamatta. Pahe esiintyy monessa eri muodossa.\nUsein on sen ulkopuoli loistava ja kaunis, sillä on usein hyveen tai\nviattoman nautinnonhalun ja kevytmielisyyden muoto. Silloin se\nviettelee ihmiset, varsinkin nuorison, ja hiipii huomaamatta, mutta\nvarmasti sydämeen. Mutta jos pahe astuu nuorison näkyviin täydessä\ntörkeydessään, julkeasti ja peittelemättä, silloin se voi herättää\nsiveellisen inhon, joka voimakkaasti johtaa hyveesen. Ainoastaan\nnäkemällä tunnottomuuteen asti juopuneita orjia toivoivat spartalaiset\nherättävänsä nuorisossa inhoa juoppoutta kohtaan, mutta ei ylellisesti\nelävien ateenalaisten esimerkin kautta. Kaikkein liikuttavimpienkin\nkertomusten mielivaikutteet harvoin tunkeutuvat sydämen syvyyteen, vaan\nhaihtuvat tavallisesti piankin. Mutta yhden ainoan, todellisuudessa\nlapsen silmien edessä tehdyn teon vaikutus tunkee hänen sisäänsä, tulee\nhaihtumattomaksi ja määrää usein hänen luonteensa koko elinajaksi. Jos\ntuolla samarialaisella, sitoessaan ryövärien käsiin joutuneen haavoja\nja nostaessaan hänet hevosen selkään ja viedessään hänet paikkaan,\njossa hän sai hoitoa, jos tuolla samarialaisella olisi ollut lapsi\ntekojensa näkijänä, eikö tuon näön vaikutus olisi kestänyt koko\nelinajan? En luule, että kaikilla niillä siveellisillä kertomuksilla\nyhteensä, jotka lapsi on lukenut alusta loppuun, olisi ollut niin suuri\nvaikutus.\n\n\n\n\nÄidin vaikutus poikiinsa.\n\n\nÄidin vaikutus poikiinsa on tosin pää-asiassa hiljaista laatua, mutta\nkuitenkin äärettömän tärkeä. Varsinkin tulee hänen herättää\nkunnioitusta uskontoa, siveellisyyttä sekä sydämen ja käytöksen\npuhtautta kohtaan. Hänen oma siveä esimerkkinsä sekä lempeä ja hurskas\nmielensä vaikuttavat paraiten. Kun isä käskee, niin pojat eivät tunne\nainoastaan määräyksen ankaruutta vaan myös voiman etevyyttä, joka\nkiihottaa vastarintaan; mutta kun äiti varottaa, niin siveellisyyden\nlaki alkuperäisellä voimallaan astuu esiin ja voittaa sydämen. Isällä\non rankaisemisoikeus, hänen tahtonsa näyttää sentähden usein\nitsekkäältä, kun sen sijaan äidissä enemmän ilmaantuu tuo rakkaus, joka\najattelee, huolehtii, rukoilee ja valvoo lemmikkinsä puolesta. Siitä\nsaa myös selityksensä se hellä, suureen kunnioitukseen yhdistetty\nmuisto, jonka niin moni suuri mies on säilyttänyt äidistään aina\nviimeiseen hengenvetoon asti.\n\n\n\n\nVanhempain puheet lasten kuullen.\n\n\nVanhempain keskusteluilla lasten läsnä-ollessa ja heidän kuullen on\nsuuri vaikutus, sitä enemmän kuta vähemmin otetaan lukuun lasten\nläsnä-olo. Semmoisissa keskusteluissa ilmaantuvat usein tarkkaan\nsydämen salaisemmat ajatukset ja suuntaukset, todelliset periaatteet ja\ntaipumukset sekä vanhempain siitä johtuvat toiveet. Vaikka lapset\nsemmoisissa tilaisuuksissa joskus näyttävät hajamielisiltä,\ntarkkaamattomilta sekä vaipuneilta muihin ajatuksiin, niin se kuitenkin\nusein on erehdys, ja ylipäätään voi olla ihan vakuutettu siitä, että\nheiltä ei mene hukkaan yksikään sana ja että kaikki painuu syvään\nheidän mieleensä. Kuin tahallisia opetuksiamme kuunnellaan vain\npuoleksi ja ne pian joutuvat unohduksiin, painuvat edellisessä mainitut\nkeskustelut syvään lapsen sydämeen, ja minä luulen voivani väittää\nniiden yleisen luonteen suuressa määrässä vaikuttavan lapsen luonteen\nkehitykseen, vieläpä koko elämän suuntaankin. Jos vanhempain\nkeskustelut ovat pintapuolista ja aineellista laatua ja tarkoittavat\nainoastaan maallisia huvituksia, niin voi olla vakuutettu siitä, että\nmyös lapsen mieli suunnataan siihen. Niinpä tulevat rakkauden tunteet\nlähimmäiseen ja kristillinen lempeys löytämään vähemmän otollisen\nmaaperän siinä, missä lapset yhä vaan kuulevat ankarimpia arvosteluja\nkanssa-ihmisten heikkouksista ja vioista ja missä he huomaavat\nvanhempain mieluisimpana puheaineena olevan muiden säälimättömän\nmoittimisen. Täyskasvuisten keskustelut lasten kanssa tarkoittakoot\nheidän järkensä kehittämistä ja heidän muistinsa rikastuttamista\nhyödyllisillä tiedoilla ja heidän keskinäiset puhelunsa lasten kuullen\npää-asiallisesti sydämen lämmittämistä uskontoa ja kaikkea jaloa ja\npyhää kohtaan sekä tuon ihanteellisen suunnan saavuttamista, joka\nsuojelee ilkeydeltä ja pysyväisesti kirkastaa koko elämän.\n\n\n\n\nVastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.\n\n\nVastustajillemme olemme yleensä suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin\nystävillemme. Viimemainitut ovat hyväntahtoisuudessaan usein\npuolueellisia ja kaunistavat vikojamme sekä esiintuovat todelliset\nhyvät puolemme semmoisella tavalla, että se helposti viettelee meitä\narvostelemaan ansioitamme liian suuriksi sekä huolettomuuteen\nsaavutetun pysyttämisessä. Vastustajamme taas ovat ihmeteltävän teräviä\nhuomaamaan pienimmätkin heikkoutemme, he tietävät tehdä parhaimmatkin\npuolemme epäiltäviksi ja palottelevat todelliset vikamme niin tarkkaan,\nettä ne siten tulevat meille selvemmiksi kuin huolellisimman\nitsetutkimisen kautta. Kuullessamme ja lukiessamme vastustajiemme\nhyökkäyksiä löydämme, niissä esiintyvistä liioitteluista huolimatta,\nkuitenkin kylliksi totta sanoaksemme: \"Herra, armahda minua syntistä!\"\nOpettajasäätykin on vuosien kuluessa monasti ollut hyökkäysten alaisena\nja erilaisimmat puolueet ovat sitä usein kiihkeästi arvostelleet.\nSamaten ovat koulujemme laitokset ja olot tulleet usein ankarastikin\nmoitituiksi ja siinä ei aina ole erotettu syyllisiä syyttömistä. Mutta\nopettajat tekevät yleensä hyvin, jos he koettavat semmoisista\nhyökkäyksistä ja arvosteluista saada opetusta itselleen sekä elämälleen\nja toimelleen. Monen liioittelun ja kohtuuttoman hyökkäyksen ohessa\nlöytävät he kuitenkin kylliksi totta nöyrästi tunnustaakseen, ettei\nkaikki sentään ole, niinkuin pitäisi, ja että hyvin moni seikka vaatii\nparantamista.\n\n\n\n\nKävelyretkien hyödystä.\n\n\nOivallinen keino oppia tuntemaan lapsien, etenkin poikien, luonnetta on\nyhteiset kävelyretket. Ylimalkaan olisi vahinko, jos ne tulisivat\nhäviämään kouluistamme, ei ainoastaan niiden riemujen tähden, jotka\nsiten häviäisivät, vaan koska ne varmasti ja ilman silmäänpistävää\ntarkoitusta vastustavat nuorisomme liian aikaista kypsymistä, koska ne\nsallivat lasten kerran olla lapsia ja sen ohessa vahvistavat\nruumiinvoimaa, opettavat tyytyväisyyttä, yksinkertaisuutta sekä\nvaativat yhteishenkeä ja kernasta alistumista.\n\nJos kävelyretkellä tarkoitetaan jotakin hyvää, niin jättäköön opettaja\nennen kaikkea turhan tarkkuuden kotiinsa! Lähdettäköön ilman suuria\nvalmistuksia, älköön tarkastettako ilmaa liian levottomasti! Vähäinen\nsade vain enentää iloa. Sauva käteen, leipäpala taskuun! Vettä löytyy\nkaikkialla. Älä suuntaa kävelyä jotakin majataloa kohti, vaan vie\njoukkosi metsään tai vuorelle. Johda se varjokkaalle metsäniitylle tai\nmuuhun yksinäiseen paikkaan ja anna sen rasittavan kävelyn jälkeen\nlevätä, pakinoida, leikkiä, syödä, mitä he vaan itse tahtovat. Älä\nryhdy johtamaan kaikkialla, vaan anna poikiesi itsekin valita,\njärjestää ja määrätä; kyllä niissä esiintyy yksityisiä, jotka\nehdotuksillaan osoittavat, että heillä on erityistä taipumusta\njohtamiseen.\n\nÄlä jätä huomaamatta, jos joku eriää muista ja tahtoo yksinäisyydessä\nolla omien ajatustensa seurassa.\n\nSitä et saa sallia! Kävelyretkellä täytyy kaikkien olla yhdessä, ei\nkukaan saa antaa erityisille mielihaluilleen valtaa eikä nauttia mitään\netua toisten kustannuksella.\n\nVoimien ponnistus ilman raakuutta ja röyhkeyttä ei häiritse, vaan\npäinvastoin lisää iloa. Jos oja on tiellä, niin anna poikien hypätä sen\nyli; jos tulee eteen kukkula, jota he tahtovat pitää linnoituksena ja\npiirittää sitä, niin anna heidän tehdä se! Mitä iloa olisi nuorisolle\nkävelyretkestä, jos he eivät saisi osoittaa nuoruuden intoaan ja\nrohkeuttaan, vaan aina huolehtia jokaisen pilkun takia, jonka saavat\nvaatteisinsa.\n\nJos väsymys tulee ja lepoa tarvitaan, käännä silloin heidän huomionsa\nluontoon. Terveillä lapsilla on aina silmä ja korva avoinna sille.\nMuurahaispesä, käen kukunta, harvinainen kukka, myrkyllinen kasvi,\nlinnunpesä, karjalauma ruokalevolla, sisilisko tai käärme ovat kaikki\nesineitä, johon kelvollinen opettaja voi kiinnittää huomion.\nLuonnonriemut ovat vanhimmat, helpoimmat ja paraimmat. Jo David tunsi\nniitä ja sanoi: \"Sinä ilahdutat minua, Herra, sinun teoissas, ja minä\niloiten kerskaan sinun kättes töitä.\"\n\nLapsi, joka ei voi tuntea sitä iloa, ei enää ole oikea lapsi.\n\nKuta väsyneempänä lapsijoukkosi illalla palaa kotiin, kuta enemmän se\nitse on osannut valita ja määrätä huvituksensa, kuta enemmän vaivoja ja\nesteitä sillä on ollut voitettavana, sitä kauvemmin muisto tuosta\nkävelyretkestä kestää, sitä suurempi on halu sitä uudistamaan.\n\n\n\n\nKärsivällisyydestä.\n\n\nKärsivällisyys! Eräässä kasvatusopissa sitä kutsutaan \"kasvattajan\nkaikkien hyveiden kruunuksi\" ja lisätään: \"mitä lapsista tulee, jos\nkärsivällisyys loppuu?\"\n\nSentähden että kärsivällisyyttä niin usein puuttuu, kuuluu kouluissa\nniin usein pienokaisten valitushuutoja; sentähden pelkää ja vihaa niin\nmoni lapsi opettajaansa ja koulua ja sentähden menettävät uskonnon\nlempeät opetukset elähyttävän voimansa ja putoavat okaiden ja\nohdakkeiden joukkoon. Opettajan kärsivällisyyden puute tunkee\nkouluhuoneesta kotiin, aikaan saaden eripuraisuutta ja epäluuloa niiden\nvälillä.\n\nMinä toivoisin, että jokainen kasvatusoppi omistaisi\nkärsivällisyydelle oikein ytimekkään pykälän sekä että sen tärkeydestä\nopettajakokouksissamme yhä huomautettaisiin. Minusta näyttää kuin\nkaikellaiset muut esitelmät ottaisivat niissä niin paljon tilaa, että\nopettajatyön kasvattava puoli jää syrjään. Niinkutsuttu yleinen\nsivistys sulkee yhä kasvavine vaatimuksineen tien varsinaiselta\nammattisivistykseltä.\n\nLapsen surut ovat tosin lyhyet, mutta kiivaammat kuin täyskasvuisten;\nlapsen kyyneleet kuivuvat pian, mutta jättävät kuitenkin sieluun syviä,\npysyväisiä jälkiä, kun kärsimättömyys kovalla kädellä koskee siihen,\nsuurentaen pienenkin vian ja luullen heikkoutta pahantapaisuudeksi.\nKärsimättömyyden seurauksena on syyllisyyden tunne ja se lannistuttaa\nja hämmentää, mutta kärsivällisyys ei jätä jälkeensä katumusta ja\njohtaa varmemmin päämaaliin kuin suuttumus ja kiivaus.\n\nMutta missä meidän tulee löytää kärsivällisyyttä ja missä sitä on? Sitä\nlöytyy rakkaudessa ja itsensätuntemisessa. Edellinen kestää ja kärsii,\njälkimmäinen opettaa meitä tarkastamaan sisällistä ihmistämme,\nomia puutteitamme ja vikojamme sekä johdattaa mieleemme omat\nlapsuudenaikamme. Sinä suutut ja menetät malttisi sentähden, että\nlapsesi eivät kylliksi nopeasti ymmärrä, mitä opetit, eivätkä\ntarkkuudella seuranneet sanojasi. Mutta olitko itse opetusaineen\nesittämisessä johdonmukainen, olitko opettaessasi selvä ja\nhavaannollinen? Ja jos tosiaankin oppilaasi olivat tarkkaamattomia,\netkö vaatinut liikaa heidän voimiinsa ja kestäväisyyteensä katsoen,\netkö unohtanut luonnon voimaa ja ulkomaailman vaikutusta tai arvannut\nniitä liian pieniksi? Olitko itse kylliksi kiihottava ja huvittava\nopetuksessasi?\n\nSiitä ei ole ensinkään pitkää aikaa kulunut kuin nuoret opettajamme\nitse olivat lapsuuden ijässä ja kuitenkin löydämme juuri niissä niin\nusein kärsimättömyyttä ja kaikkia sen kasvajaisia. Asettukaa, nuoret\nopettajat, mielikuvituksessanne uudestaan koulupenkille, ajatelkaa\nelävästi olevanne noiden pienokaisten sijalla, jotka istuvat edessänne\nja jotka ikkunasta loistavan auringon tai puistossa visertävien\nlintujen tähden unohtavat lukemisensa. Onhan lapsi vielä suuressa\nmäärin aistimien ja ulkomaailman vallan alla.\n\nNekin, jotka pyrkivät tekemään kouluja yksinomaan tiedon tehtaiksi\nkasvatuksen kustannuksella, edistävät suuressa määrin kärsimättömyyden\nherruutta.\n\nKärsivällisyyden tulee tosin olla yhdistetty vakavuuteen.\nKärsivällisyyden puutteessa tulisi nuorisomme kärsimään liian paljon\nopettajasta, vakavuuden puuttuessa taas opettaja nuorisosta.\n\n\n\n\nEnsimmäisen vaikutuksen voima.\n\n\nUseimmiten on ensimmäinen vaikutus, jonka joku henkilö tekee meihin,\nylen tärkeä, ja harvoin voimme siitä kokonaan vapautua. Usein\nse ainaiseksi määrää suhteemme johonkin vieraasen, jota me\nennakkoluuloitta ja vaistomaisella varmuudella ensi silmäyksellä\narvostelemme. Erittäin näkyy lapsilla olevan tuommoinen arvostelemisen\nkyky. Tavallisesti he heti huomaavat ja tuntevat, onko vieras\nlastenystävä vai ei, ja sen mukaan joko lähestyvät häntä tai vetäytyvät\ntakaisin.\n\nAjatelkoon opettaja tarkkaan ensimmäisen vaikutuksen voimaa sekä\nasettakoon niin, että armaitten pienokaisten ensimmäinen koulupäivä\ntulee heille ilonpäiväksi. Kyllä monet vanhemmat kuitenkin tekevät\nkaikkea mahdollista kuvatakseen lapsilleen koulua kauhun paikaksi. Jos\nnuoruuden ilo nousee tavallista korkeammalle, heti sanotaan: \"Poika on\npantava kouluun tyyneyttä oppiakseen\" — jos eivät isän tai äidin\nensimmäiset kömpelöt opettamiskokeet heti pysty pienen oppilaan päähän,\nniin osotetaan koulua, jossa opettaja muka hallitsee vitsan avulla, ja\njos jossain suhteessa lapset ovat vanhempain huvituksille esteenä, niin\ntaas toivotaan, että koulu vapauttaisi kodin noista rauhan\nhäiritsijöistä.\n\nJos sydämestäsi olet opettaja, niin saata nuo ennakkoluulot häpeään ja\nvastusta teoillasi tuota arkaa sydämentykytystä ja noita surullisia\najatuksia, joiden vallassa lapsi ensi kerran luonnon elämän vapautta\nepäillen astuu kouluusi. Älä unohda, että otat vastaan vieraita, joita\njo Vapahtaja ystävällisin sanoin kutsui luoksensa. Totisesti, se päivä,\njona koulusi vastaanottaa uuden lapsijoukon, on juhlapäivä; pue\nsentähden pyhänuttu päällesi ja anna kasvoillesi juhlaloiste, ota\noppilaasi vastaan koristetuissa huoneissa, kuten isä, ja he tulevat\nkauvan muistamaan tätä ensimmäistä vaikutusta.\n\n\n\n\nKoulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.\n\n\nKoulutalon tulee aina olla paikkakunnan iloisimmalla, valoisimmalla ja\nhiljaisimmalla paikalla, kauvempana liikkeestä; sitä paitsi toivoisin\nsen ympärillä olevan varjokkaita puita, joiden luo nuoriso kuumina\nkesäpäivinä voisi kokoontua laulamaan ja leikkimään.\n\nMutta vielä enemmän tulisi kouluhuoneen olla todellinen lastentempli,\njossa sekä nuorison elämän raitis henki että opettajatoimen korkea\ntotisuus kuvastuvat. Näytä minulle kouluhuoneesi, jotta näkisin kuka\nsinä itse olet ja miten toimit! Tosin kyllä tiedän, että et sitä itse\nole rakentanut, mutta tiedän myös, mitä järjestystä harrastava henki\nsaa toimeen sekä mitä tuo rakkaus kutsumukseen voi aikaansaada, joka ei\npidä mitään vähäpätöisenä. Olen nähnyt, mitä opettaja voi tehdä\nhuonostakin kouluhuoneesta, jos hänelle vain on selvillä, että hän on\nkutsuttu jalostuttamaan nuorisoa. Kansakoulumme ovat usein kyllä myös\nköyhäin kouluja, joihin lapset usein tulevat kurjuuden ja puutteen\nasunnoista sekä huonouden ja henkisen tylsyyden liasta. Eivätkö ne\ntäällä saa löytää mitään parempaa, lohduttavampaa kuin kodeissaan?\nKerjäläislapsi ei saa astua rikkaan ja ylhäisen huoneesen, vaan ottaa\nvastaan almunsa ovella; mutta koulun, samaten kuin kirkonkin, ovet ovat\nhänelle auki; eikö hän siis muutamina tunteina saisi täällä iloita\npuhtaudesta, raittiista ilmasta ja järjestyksestä? Voitko tietää, mitä\njalomman harrastuksen siemeniä semmoinen nautinto voi kylvää köyhän\nsieluun?\n\nJoka muistoissaan voi palata siihen kohtaan, joka ensimmäisenä määräsi\nkoko elämänsuunnan, ei voi kieltää aistillisten nuoruudenvaikutinten\nvoimaa.\n\nMahdotonta on, että opettaja, jolle kutsumus on rakas ja kunnioitusta\nansaitseva, voisi laiminlyödä kouluhuonetta; jota suurempi hänen\nintonsa on, sitä enemmän huolta hän pitää siitä huoneesta, jossa hän\ntoimii.\n\n\n\n\nKouluhuoneen koristamisesta.\n\n\nMonella paikkakunnalla on tapana koristaa kouluhuone kukilla ja\nseppeleillä julkisia tutkintoja varten tai odotetun tarkastajan\nkunniaksi. Kuka voisi sitä moittia! Semmoisen päivän tulee lastenkin\nmieliin jättää jälkiä ja tehdä heille selväksi, että niin hyvin suuri\nkuin pienikin on velvollinen tekemään tiliä toimistaan. Mutta me\nopettajat emme vain saa unohtaa, että meitä joka päivä ja joka tunti\nkuuntelee paljoa suurempi tarkastaja, joka tutkii sydämet ja jonka\ntarkastuspöytäkirjalla on todistusvoima ijankaikkisuudessa.\n\n\n\n\nRuumiin rangaistuksesta.\n\n\nOn paljon kiistelty siitä, voidaanko koulussa tulla toimeen vitsatta,\nonpa kokonaisia tutkimuksiakin kirjoitettu sen tarpeellisuuden\ntodistamiseksi. Oikea vastaus tähän kysymykseen on kuitenkin minun\nmielestäni helppo löytää, ellemme tutkimuksessamme pyri päämaaliin,\njonka jo ennakolta olemme asettaneet todeksi ja toivottavaksi.\n\nTahtoisin lyhyesti kysyä jokaiselta opettajalta, eikö hän pidä sitä\nkoulua paraimpana, jossa ruumiillista kuria harvoin tai ei ollenkaan\nkäytetä, tai soisiko hän tarkastajan näkevän hänet vitsaa käyttäessään.\nTahtoisin kysyä, voiko opettaja niinä päivinä, joina hän usein on\nkäyttänyt vitsaa, todellisella sydämenilolla sulkea koulunsa ja eikö\nhänestä tunnu paljoa paremmalta, jos hän voi sanoa: \"Tänään en ole\nainoatakaan lasta vitsalla rangaissut.\" Löytyykö vaarallisempaa\njohtopäätöstä kuin: \"Koska vanhemmat kotona lyövät lapsiaan, niin\nheidän koulussakin tulee tuntea kepin voimaa!\" Minkätähden yksi\nopettaja käyttää vitsaa enemmän kuin toinen? Kenties sentähden, että\nhänen oppilaansa ovat toisellaiset? Jos lapset ovat toisellaiset, niin\nsopii kysyä, eikö opettaja itse ole kasvattanut heitä toisellaisiksi?\nMissä useampia opettajia toimii samalla paikkakunnalla ja samalla\nluokalla, tapahtuu usein, että yksi alinomaa käyttää vitsaa, kun\nsitävastoin toinen, järjestyksen ja rauhan siitä kärsimättä, miltei\nkoskaan ota sitä esiin. Onko tässäkin syy lapsissa vai opettajassa? Jos\nsyy on viimemainitun, mitä siitä seuraa? Silloin täytyy vedota\nylpeyteen kysyen: \"Eikö sinulle olisi mahdollista, mitä tuolle\ntoisellekin? Koeta sitä! Paranna itsesi, niin parannat sillä\noppilaasikin.\" Siis: Ei kaikkialla eikä jokaiselle ole mahdollista\nalussa tulla toimeen vitsatta; mutta se tulee mahdolliseksi, ja\nepäilemättä voi juuri opettaja paraiten tehdä tuon mahdollisuuden\ntodellisuudeksi.\n\nSille kannalle ovat kuitenkin useimmat opettajat joutuneet, että he\neivät uskontotunneilla käytä ruumiillista kuria. Mutta minä toivon,\nettä pitäisimme jokaista tuntia uskontotuntina ja käyttäisimme sitä\nniin että se yhdistäisi meidät Jumalaan ja nuorisoon. (Uskonto, religio\n= minä yhdistän.)\n\n\n\n\nTäyskasvuiset lasten esimerkkinä.\n\n\nLapsilla on omatuntonsa ulkopuolella itsiään s.o. täyskasvuisissa.\nSamaten kuin lapset tietävät täyskasvuisten voittavan heidät ruumiin\nvoimien suhteen, niin he myös alistavat tekonsa siveelliseltä kannalta\ntäyskasvuisten arvosteltaviksi. Kuinka voisikaan olla toisin? Joka\npäivä ja joka tunti tarvitsee lapsi isän tai äidin apua maallisissa\nasioissa ja samaten kuin se siten pakotetaan tunnustamaan ruumiillisen\nja henkisen kykenemättömyytensä, samaten se myös johdetaan muodostamaan\nsiveellisen arvostelunsa täyskasvuisten esimerkin mukaan. Lapsessakin\nelää halu tulla huomatuksi, ei suinkaan kaltaistensa, vaan semmoisten\npuolelta, jotka, kuten vanhemmat ja täyskasvuiset yleensä, esiintyvät\nhänen silmissään korkeampina olentoina. Mitä nämä kiittävät tai\nmoittivat, on hänestäkin kiitettävää tai moitittavaa, ja samassa\nmäärässä kuin nämä ovat häneen tyytyväiset on hän myös itseensä\ntyytyväinen. Sentähden tahtoo lapsi teoissaan ja toimissaan olla\ntäyskasvuisten, varsinkin vanhempainsa, huomion esineenä; mutta\nsentähden hän puolestaan tarkkaan seuraakin kaikkea, mitä nuo hänen\nmaalliset ihanteensa tekevät, toimivat ja puhuvat. Erittäinkin he\npyrkivät isän suosioon, joka on koko perheen päähenkilö, jonka\narvostelu on heistä erehtymätön ja jonka sanoja ja tekoja he\njäljittelevät. Kaikki tahtovat tulla hänen huomionsa esineiksi, ja\nhänen kiitoksensa tai moitteensa antaa kaikelle suuremman tai pienemmän\narvon. Siten me määräämme nuorison siveellisen suunnan ja siten heidän\nomatuntonsa muodostuu sanojemme ja esimerkkimme mukaan. Jokainen\nihminen on sentähden myös kasvattaja ja kasvatukseen tulee käyttää tätä\ntosiasiaa niin, että kasvatti kehittyy itsenäisyyteen s.o. että hän ei\netsi sitä mittakaavaa, jonka mukaan hän arvostelee esineitä ja tekoja\nvain muissa, vaan omassa itsessään ja sopusoinnussa Jumalan lakien\nkanssa, sekä että hän pyrkii muiden suosioon ainoastaan silloin, kun\nnuo muut itse ovat kunnioitusta ansaitsevia. Lapsi pyytää kiitosta ja\nhuomiota ensikädessä niiltä, jotka seisovat häntä korkeammalla ja\nnäyttävät hänestä täydellisiltä; ja niin meille pelottavalla tavalla\nselviää, että kaikella, mitä me lasten läsnäollen teemme, voi olla\nratkaiseva seuraus.\n\n\n\n\nKoulun ja opettajien vaikutus.\n\n\nEmme koskaan voi kokonaan unohtaa lastenkamarin ja kodin ensimmäisiä\nvaikutuksia, eikä itse rikkain ja vaihtelevin elämä voi kokonaan\nhävittää perhe-elämästä saamiamme mielipiteitä, haluja ja tottumuksia.\nPojat ryhtyvät usein samaan toimeen, jolle isä omisti elämänsä, ja,\nkuten he lapsina leikissä jäljittelivät häntä, samaa he miehuuden\nijällä tekevät täydellä todella. Onnellinen siis se, jonka ystävällinen\nsallimus antoi kasvaa oloissa, joissa hän näki ainoastaan hyvää ja\nkaunista ja jotka olivat omansa täyttämään hänen herkän sielunsa\nvastenmielisyydellä kaikkea huonoa kohtaan. Runoilija J. Paul väittää,\nettä jokaisen uuden kasvattajan vaikutus on pienempi kuin edellisen,\nniin että lopuksi, jos pitää koko elämää kasvatuslaitoksena, mies, joka\non purjehtinut maan ympäri, ei kaikilta kansoilta yhteensä ole saanut\nniin paljon vaikutteita, kuin imettäjältään. Me kyllä heikoilla tai\npintapuolisilla silmillämme näemme kasvatuksen seuraukset ihmisen\nvalmiina seisoessa edessämme; mutta harvoin kykenemme palaamaan itse\nalkusyihin, muuten meidän useimmiten pitäisi huomata, että juuri tästä\nperheestä, tuosta kylästä tai tästä koulusta toisellainen ihminen\ntuskin olisi voinut muodostua, kuin se, joka nyt herättää ihailuamme\ntai inhoamme. Ainoastaan silloin kasvatuksen erehtymättömyys voisi olla\nmahdollinen, jos esimerkki ja tottumus täydellisesti olisivat sen\nvallassa ja jos se voisi kokonaan suunnata niiden vaikutuksen.\n\nTähän katsoen ovat koulut ja opettajat erittäin tärkeät. Opettajalla on\nvanhempain rinnalla se suuri etu, että lapset harvemmin näkevät häntä\nja että hän siis helpommin säilyttää tuon hyväävaikuttavan loisteen,\njoka tekee jokaisen vaikutuksen pysyväisemmäksi. Lapsi näkee hänet\nainoastaan koulussa, eikä kuten isänsä ja äitinsä, jokapäiväisten\nleipämurheiden puuhissa, ei maallisia tarpeita tyydyttämässä, eikä\nmyöskään noiden purkausten vallanalaisena, joita puute ja intohimo\nsynnyttää. Kuten kaiku tulee yhä kauniimmaksi, jota kauvempana siitä\nseisoo, niin on myös jonkinlainen etäisyys niistä, joiden tulee olla\nmeille ihanteina ja esimerkkeinä, suotava.\n\n\n\n\nKodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.\n\n\nHyviltä kansakouluilta toivon paljon, ja me emme voi nykyään vielä\nmäärätä, mitä ne tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, koska\nnykyinen aika siinä suhteessa vielä on pidettävä kehitysaikana. Mutta\nvain hyvä opettaja tekee hyvän koulun, ja jos semmoista puuttuu, niin\nkaikki muu, mitä voidaan tehdä kansanopetuksen hyväksi, riittää\naikaansaamaan ainoastaan kalkitun haudan. Se opettaja on kuitenkin\nparas, jolla on se vakava mielipide, että koti ja koulu ovat\nsaatettavat sopusointuun keskenään sekä että kotikasvatuskin on saatava\npalvelemaan koulua. Jota enemmän vanhemmat harrastavat koulua, jota\nenemmän heidän toiveensa ja tarkoituksensa kulkevat samaan suuntaan\nkuin kelvollisen opettajan, jota enemmän he käsittävät hyvän opetuksen\nsiunauksen, sitä varmempi on, että koulun kylvämät opetukset putoavat\nhyvään maaperään ja tulevat antamaan satakertaisen sadon. Mutta\nsentähden opettaja ei saa luulla tehneensä kylliksi, jos hän opettaa\n_nuorisoa_, vaan hänen tulee pitää itseään täyskasvuistenkin ystävänä\nja esimerkkinä ja kutsuttuna toimimaan vanhempainkin hyväksi. Tämä\nkoskee etenkin kouluopettajaa maalla, jolle tarkemmin määrätty\ntoimi-ala ja tuttavuus naapurien kanssa tarjoaa paraimman tilaisuuden.\nSillä on samalla myös sanottu, että on onnettomuus, jos opettaja\nylpeydestä pysyy erillään koulupiirin rahvaasta ja pyrkii\nkanssakäymiseen vain ylhäisempien kanssa.\n\nSiltä, joka saattaa olla kansan mies niin, että tarpeellinen kunnioitus\nsiitä ei kärsi, sekä joka kansaa lähestyessään saattaa antaa\nvarsinaisen koulumestaroimisen jäädä sikseen, vaaditaan tosin enemmän\nälyä ja itsensäkieltämistä kuin mitä 20—30-vuotisilla opettajilla\ntavallisesti on. Mutta missä vilpitöntä tahtoa on, ja toimintaa eivät\nhäiritse usein tapahtuvat paikanmuutokset, missä Kristuksen henki on\njuurtunut sieluun, siinä opettajan vaikutukselta ei tule puuttumaan\nmerkitystä ja siunausta.\n\n\n\n\nMitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.\n\n\nMinä aina uudestaan hämmästyn ajatellessani, mitä lapsi viitenä\nensimmäisenä ikävuotenaan oppii. Puhuakseni vain tärkeimmästä, niin\njokainen tietää näiden ensi vuosien riittävän tekemään lapselle\näidinkielen siksi tutuksi, että se voi sitä täysin vapaasti käyttää\nhalujensa ja tunteittensa ilmaisemiseen. Se pitää muistissaan kokonaisen\nsanajoukon ja oppii pian eri sanoja taivuttamaan ja käyttämään niin\nvarmasti, että me täyskasvuiset kiittäisimme onneamme, jos vuosikausia\nponnisteltuamme edistyisimme jossain vieraassa kielessä siihen määrään\nkuin lapsi äidinkielessään. Ja minkä joukon muita tietoja se saa\nyht'aikaa! Se ei ainoastaan opi esineiden nimiä, vaan myös niiden\nominaisuudet ja käytännön; samalla se muodostaa itselleen joukon\nkäsitteitä syistä ja seurauksista; se oppii monen luonnonesineen\nkäytännön, hyödyn ja haitan, lyhyesti, lapsen koskaan väsymätön henki\nrikastuu tavalla, jota emme voi muuta kuin ihmetellä. Ja kaikkeen tähän\nliittää lapsi vielä tarkan tiedon henkilöistä ja heidän luonteistaan.\nSe tietää, kuka häntä ja muita lapsia rakastaa, ja näkee jo isän\nsilmistä, onko tämä taipuvainen ottamaan osaa hänen leikkeihinsä vai\ntuleeko hänen pysyä loitompana siksi, kunnes parempi tilaisuus\nilmaantuu.\n\nMitä meistä kaikista tulisikaan, jos henkemme ei pysähtyisi, vaan\nkiiruhtaisi samaa vauhtia eteenpäin koko elämän? Mikä voi enemmän\nsaattaa opettajan nöyryyteen kuin sen vertaaminen, mitä koulu 6 à 8\nvuoden kuluessa voi antaa, siihen, mitä lapsi varmasti ja\nkadottamattomasti kaukana kaikesta opettavaisesta vaikutuksesta\nitsestään oppii! Totisesti, meillä on kaikilla syytä heikkouttamme\ntunnustaa.\n\n\n\n\nLuonto lapsen ensimmäisenä opettajana.\n\n\nKuka on sitten tuo suuri lastenopettaja, joka semmoisella menestyksellä\nottaa lapsen huostaansa ja kevään hilpeydellä joka päivä vie sitä\neteenpäin? Vanhanajan opettajat asettivat koulunsa ulko-ilmaan ja\njohtivat oppilaitaan vaeltaessaan maita ja metsiä. Samalla tapaa luonto\nja elämä vieläkin hyväillen mutta kuitenkin vakavasti johtavat lasta.\nLuonto, tuo suuri koulu-opettaja Jumalan armosta on aina valmis\nopettamaan, se puhuu yhä uudestaan vaihtelevaa kieltänsä, siinä on sana\nja käsite aina yhdistettynä, eikä havainnon elähyttävää täydellisyyttä\nkoskaan puutu. Se ei koskaan tule vastoin oppilaan tahtoa eikä\nesiinny vierasmaisella isoisuudella, vaan tulee aina tervetulleena\nlastenystävänä ja puhuttelee nuorisoa ainaisella nuoruuden hilpeydellä.\nSiinä ei ole mitään kuollutta eikä kuihtunutta, ei mitään kylmää tai\nvanhamaista; kaikki elää raitista, iloista elämää ja puhuu selvää\nkieltä. Ei se ole oikullinen eikä huikentelevainen; se on aina\nsamallainen, eikä se lupaa, mitä se ei voi täyttää. Ja mitä se lapselle\nopettaa, sitä tämä heti voi käyttää hyväkseen omassa pienessä\nelämänpiirissä, välistä huviksi, välistä tositoimeen tai pilaan, ja\nkaikki mitä tänään opitaan, liittyy eiliseen ja valmistaa huomispäivän\noppimäärää. Mutta paras kaikesta on, että oppiminen tapahtuu ilman\nnäkyvää tarkoitusta sekä että pienokainen käy koulua ja tutkii\naavistamatta sitä itsekään. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset!\nOppijärjestelmä on opetustavan vertainen. Neljä suurta pääjaksoa\nsisältyy neljän vuoden-ajan kultaisiin puitteisin, vähitellen ne\nseuraavat toisiaan ja lapsi seuraa mukana äkillisettä muutoksetta, ja\njoka jakso täydentää tietoja ja taitoja uusilla kuvilla. Joka päivä on\nkolme eri oppi-aikaa, aamu, keskipäivä ja ilta, jotka vaihtelevat\nainaisella nuoruuden viehätyksellä ja antavat tuon pienen oppilaan\nelämälle yhä uusia kiihottimia. Niiden välillä ovat pimeän, hiljaisen\nyön lepohetket, yön, joka hitaasti sulkee kirjan, ottaa syliinsä\nopetuksen rasittaman, mutta kuitenkin vielä opinhaluisen lapsen ja\nantaa hänen nähdä unta siitä, mitä hän on oppinut. Ja yhä oppimäärä\nuudistuu, aina samana ja kuitenkin uutena ja joka uudistumisella ennen\nopittu tulee selvemmäksi ja täydellisemmäksi.\n\nJa mitä me täyskasvuiset tuossa oppijärjestelmässä olemme muuta kuin\nyksityisiä kuvia siinä suuressa kuvakirjassa, jonka luonto avaa\nlapselle. Älkäämme liiaksi kerskailko omasta itsenäisestä\nvaikutuksestamme! Minä luulen, että voimme olla iloisia, jos emme\nviisasteluillamme turmele tuota oppisuunnitelmaa, vaan päinvastoin\nrakkautta ja toivoa täynnä liittäydymme siihen. Se, joka niin tekee ja\njoka auttaa luontoa opettamisessa on lapsen hurskas äiti. Hän sulkee\nlemmikkinsä syliinsä eikä turhamaisuudessa ajattele tulevaisuutta, vaan\nottaa lapsen semmoisena kuin se on. Eikä häntä opettaminen rasita. —\n\"Miksi näen kuvani silmänterässäsi?\" kysyy lapsi äitinsä sylissä.\n\"Siksi että aina kannan kuvaasi sydämessäni, siksi sinä kuvastut\nsilmässäni\", kuuluu vastaus. Niin se on ja hurskas ja luottavainen äiti\nsentähden ei ole ainoastaan ensimmäisen opettajan, luonnon, sopivin\nauttaja, hän on myös meidän opettajien jaloin esikuva!\n\n\n\n\nKuuliaisuudesta.\n\n\nVäärin käsitetyn ihmis-ystävyyden kasvannainen on se mielipide, että\nkuuliaisuus edellyttäisi joka kerta tietoa käskyn syystä sekä että\nehdoton kuuliaisuus olisi ristiriidassa ihmis-arvon kanssa. Joka ottaa\nlevittääkseen sellaisia mielipiteitä kodissa tai koulussa unohtaa, että\nmeidän täysikasvuisten tulee antautua jumalallisen maailman\njärjestyksen korkeamman viisauden johdettaviksi ja että ihmisjärki ei\nmilloinkaan voi tulla toimeen ilman uskoa. Hän unohtaa että me kaikki\ntäällä elämme vain uskossa Jumalan johtoon, vaikka emme sitä\nymmärräkään. Niinkuin meidänkin tulee toimia, vakavasti luottaen\nJumalan korkeampaan viisauteen ja käsittämättömään rakkauteen, niin\nlapsenkin täytyy luottaa vanhempain ja opettajien viisauteen, siten\nvalmistuakseen kuuliaisuuteen taivaallista Isää ja maallista lakia\nkohtaan. Joka tämän asianlaidan muuttaa, hän asettaa uskon sijaan\nviisastelevan epäilyksen ja käsittää väärin lapsen luonteen, jolle usko\non välttämätön. — Jos syitä ilmoitetaan, niin en tiedä, miten enää\nvoimme puhuakaan kuuliaisuudesta. Syitä ilmoittamalla tahdomme herättää\nvakaumusta, ja lapsi, joka on semmoisen saanut, ei tottele meitä, vaan\njuuri noita syitä. Kunnioituksen sijaan suurempaa tietoa kohtaan astuu\nitseensä tyytyväinen luottamus omaan järkeen. Se kasvattaja, joka\nkäskyihinsä liittää perusteen, antaa myös tilaisuuden vastaperusteisin,\nja siten tulee hänen ja kasvatin väli suunnatuksi väärään.\nViimemainittu ryhtyy keskusteluihin ja asettuu kasvattajan vertaiseksi;\nmutta semmoisen yhdenvertaisuuden kanssa ei koskaan sovi se kunnioitus,\njota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä. Mutta, sanoo runoilija, jos\nkuuliaisuutta on lapsen mielessä, niin rakkauskaan ei ole kaukana.\n\nPerheessä edustavat enimmiten tuota ihmis-ystävällistä kantaa heikot\näidit, isän sen sijaan vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Sentähden\npienokaiset tavallisesti pitävätkin äitiä käskyläisenään, sentähden\ntoiselta puolen isä nauttii suurinta kunnioitusta ja sentähden isä on\nkoko perheen pää, joka sitä johtaa.\n\n\n\n\nOpettajien halu opettamaan yläluokilla.\n\n\nMinua on aina suututtanut kuullessani yhden tai toisen sanovan: Ei,\nopettajatoimi on sentään toivotonta; kyllä opettajalla on ikävää työtä!\nKuinka ikävää ja rasittavaa liekin päivä päivältä yhä vain olla\ntekemisissä lasten kanssa ja opettaa heille ensimmäisiä alkeita. Mitä\nkärsivällisyyttä siihen vaadittanee! Ei mikään virkeä henki voi tuntea\nitseään sillä tyydytetyksi!\n\nItsekseni ajattelin silloin, että semmoisilla tavallisilla\nmielipiteillä hyvin vähän voidaan kunnioittaa opettajan ylen tärkeätä\ntointa sekä että juuri ne todistavat, kuinka harvoin korkeimpiinkin\npiireihin kuuluvat henkilöt kykenevät käsittämään kasvattavan\nalkeisopetuksen arvoa. Tavallisesti keskeytyivät sellaiset sääliväiset\narvostelut huomauttamalla, että kasvavien ihmisten kasvattaminen ja\nopettaminen ei koskaan voi olla ikävää työtä ja että seurustelu\niloisten, kehitysvoimaisten lasten kanssa on vähemmän yksitoikkoista\nkuin monen käsityöläisen ja virkamiehen työ. Kaikki riippuu vain siitä,\nettä on oikea käsitys opettajatoimesta ja oikea rakkaus nuorisoon.\n\nSen jälkeen useimmiten arvostelija vaikeni, luultavasti sentähden, että\nhän piti mielipiteitäni vain hyvää tarkoittavana haaveiluna, ja minäkin\nvaikenin, koska tyhjistä kaivoista ei voi ottaa hyvää vettä. Mutta\nvielä enemmän on minua surettanut kuullessani opettajilta, yksin\nnuoremmiltakin, samankaltaisia lausuntoja. Usein huomaa nuorien\nkoulumiesten, opetettuaan joitakuita vuosia alaluokalla, tuntevan\nitsensä täydellisesti onnettomiksi ja huokaillen sanovan: Jos\nopettaisin yläluokalla ja kypsyneempiä oppilaita, se voisi sentään\nkäydä laatuun! Pienokaisia opettaessa ihan veltostuu, ei voi käyttää\ntietojaan ja täytyy sivistyksestään taantua. Jos vanhempi opettaja,\njoka ehkä 20 vuotta tai enemmänkin on opettanut alaluokalla, puhuisi\nsillä tapaa, niin voisin sitä enemmin kärsiä; mutta vielä mieluummin\nkuulisin hänen sanovan näin: Minä haluaisin yläluokalle, koska tunnen\nminulta puuttuvan sitä hengen virkeyttä, jota pienokaisten opettamiseen\ntarvitaan, ja koska luulen ansaitsevani vähän mukavampaa ja helpompaa\ntyötä. Jos se olisi vallassani, niin palkitsisin tuon rehellisen miehen\navosydämisyyden hänen toiveensa pikaisella täyttämisellä; jokaista\nnuorta opettajaa neuvoisin ensin oikein vakavasti tutkimaan itseään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSemmoinen itsensä tutkiminen tulisi monessa tapauksessa johtamaan\nsiihen, että sydämen pohjalla löytyy johonkin määrin ylpeyttä. Opettaja\ntahtoisi mielellään loistaa seminaarissa tai muualla saadulla opillaan\ntutkinnoissa ja nuorison edessä; hän pitää itseään kutsuttuna\nlevittämään tieteitä ja luulee muiden olevan kylliksi hyviä opettamaan\nensimmäisiä alkeita, siihen muka sopivat heikotkin kyvyt. Hän ajattelee\nyleisöä ja toivoo sillä saavansa suurempaa kunnioitusta ja tunnustusta,\njos hän on opettajana yläluokalla ja luulee voivansa asettua niitä\nopettajia korkeammalle, jotka työskentelevät alaluokilla, ja niin tulee\nsiirtymisen halu yhä kiivaammaksi, mutta myös opetuksen menestys yhä\nepäilyttävämmäksi. En voi koskaan oman kokemukseni nojalla myöntää,\nettä opettaminen yläluokalla olisi kiitollisempaa kuin alaluokalla;\nainoastaan sen myönnän, että viimemainittu on vaikeampaa ja vaatii\nvirkeämpää voimaa kuin edellinen. Ainoastaan alaluokan opettaja voi\noikein täydellä vakaumuksella ja oikeutetulla itsetunnolla sanoa, että\nhänen pienten oppilaittensa tulee kiittää häntä kaikesta, mitä tietävät\nja taitavat; ainoastaan pienokaiset tulevat sentähden turmelemattomilla\nsieluillaan liittymään häneen täydellä rakkaudella ja jakamattomalla\ninnolla antautumaan hänen vaikutuksensa alle. Ainoastaan pienokaisten\nkautta tulee hän tuntemaan lasten maailmaa omituisuuksineen ja\nhuomaamaan heidän henkistä kehitystään mahdollisimmassa puhtaudessa. Ja\nmikä voi olla kauniimpaa ja opettajan sydämelle ylentävämpää, kuin\nnäiden pienokaisten silmien avaaminen maata ja taivaanvaltakuntaa\nkohtaan, mikä voi mieltä enemmän ilahuttaa ja tarkastelijaa enemmän\nhuvittaa, kuin ensimmäisen yllytyksen, ravinnon ja suunnan antaminen\nheräävälle hengelle?\n\nTotisesti, joka pitää pienten opettamisen ikävänä ja yksitoikkoisena,\njoka ei ilolla ja rakkaudella voi sitä hoitaa, hän myöskään ei ole\n\"opettaja\" sanan oikeassa merkityksessä.\n\n\n\n\nRakkaus opettajatoimeen.\n\n\nAikoja sitten olen kerran saanut käsiini kirjan, jossa puhutaan\nopettajatoimen vaivoista ja riemuista. Jälkimmäiset olivat edellisiä\nlukuisammat ja tutkimuksen tulos teki opettajat onnellisiksi ihmisiksi.\nKirjanen oli varmaankin hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu, mutta itse\ntutkimus oli kokonaan turha, koska asia tietääkseni on hyvinkin\nyksinkertainen. Meillä on iloa ainoastaan siitä, jota rakastamme, ja\nrakkaus kutsumukseen on ja tulee aina olemaan opettajan ainoana\ntodellisena ilon lähteenä. Jos meillä olisi kaikki Perun aarteet, mutta\nmeiltä puuttuisi rakkaus, niin virkamme olisi meille rasitus.\n\nMutta rakkaudella kutsumukseen voi olla kahdenlainen vaikutus. Ensiksi\nme rakastamme opettajatointa, koska oikeastaan olemme ikäänkuin\nsyntyneitä opettajiksi, koska jo kehdossa olemme saaneet kyvyn siihen\nja koska koulu siis tarjoaa meille alan, jolla voimamme saattavat\nsopusointuisesti ja täydellisesti kehittyä.\n\nMutta sitäpaitsi rakastamme opettaja-ammattia sen suuren tärkeyden\ntähden ja koska voimme pitää sitä jumalanpalveluksena, jonka siunaus ei\nole ainoastaan tämän maailman. Deuter'istä tuli koulumies, koska\nopettaminen huvitti häntä; Pestalozzi näki kansan kurjuuden, häntä\nsuretti se ja hän sanoi: \"Minä tahdon ruveta opettajaksi!\" Tässä näemme\nkummankin vaikuttimen kahden tunnetun henkilön muodossa!\n\nEdellisenlainen rakkaus on hyvä, ja sen elähyttämä opettaja on\noppilaistaan muodostava hyviä kykyjä, jotka myöhemmin tietävät tulla\ntoimeen maailmassa — mutta se ei kestä vanhuuden ikään asti, ja sen\ntuli sammuu elämän myrskyissä.\n\nTuo toisellainen rakkaus ei ole mikään äkkiä leimahtava tuli, vaan se\nlämmittää ja elähyttää aina hautaan asti; se antaa lapsille esima'un\ntaivaasta, sillä se opettaa sanoin ja esimerkein saattaa ikävöimään\ntuonne haudan toiselle puolen.\n\nVielä löytyy rakkaus kutsumukseen, joka perustuu kumpaankin\nvaikuttimeen; mutta kuten kerran Herra valitsi vain joitakuita\nopetuslapsia, niin nykyaikanakin tämmöinen lahja on annettu ani\nharvoille. Opettajienkin joukossa monet ovat kutsutut, mutta harvat\nvalitut.\n\nMiehelle, joka on tullut tietämään elämän tarkoituksen ja löytänyt\noikean kompassin vaellustansa varten maan päällä, ei löydy mitään\nihanampaa eikä onnellisempaa, kuin rajoitettu, määrätty toimi-ala,\njossa hän voi vaikuttaa, jossa hänen sanansa eivät häviä, kuten ääni\nkorvessa, ja jossa hänen hyvät tekonsa eivät ole pohjattomaan mereen\nputoavien pisaroiden kaltaiset. Jos on totta, mitä runoilija sanoo:\n\"Jokainen väsynyt ihminen, laskeutuessaan hautaan, jättää mielellään\njälkeensä ristin, joka kantaa hänen nimeänsä\", kuinka paljon\nonnellisempaa on siinä tapauksessa elää ja opettaa ahtaimmassa\nihmispiirissä, jonka yksinkertaiset olot tekevät hänelle mahdolliseksi\nsydämissä pystyttää muistomerkkejä, jotka ulottuvat lapsiin ja\nlastenlapsiin. Mikä on tuottavampaa kuin rakkaus, ja missä muualla sitä\nvoi varmemmin saavuttaa, kuin yksinkertaisten ihmisten piirissä.\nSentähden on sielunpaimenien ja opettajien osa erittäin ihana, ja\ntuskin tiedän ketään, jota toimintansa menestyksen varmuuteen katsoen\nvoisi verrata heihin. Missä molempia yhdistää jumalanpelko sekä rakkaus\nkansaan ja nuorisoon, siinä he välttämättömästi vaikuttavat\nmuodostavasti. He tuntevat joka yksityisen kodin; he puhuttelevat isää\nja poikaa, äitiä ja tytärtä, ja kylä on heidän maailmansa, mutta\nmaailma, jota he voivat syleillä.\n\nKatsokaa ylemmäksi ja harvoin näette mitään semmoista! Kuta enemmän\nsydän en rakkauden puutteessa, sitä yksinäisemmäksi se usein itsensä\ntuntee korkeammissa piireissä. Siellä kirjoitetaan kyllä asiakirjoihin,\nmutta ei sydämiin. Siellä tullaan ja mennään, maailma kulkee menoaan,\neivätkä ihmiset siitä välitä; mutta missä kelpo sielunpaimen tai\nopettaja pitemmän vaikutuksen jälkeen eroaa ahtaasta piiristään, siinä\nelämä pitkäksi aikaa pysähtyy ja kaikkialla kuuluu vienosti: Ole meidän\nkanssamme, sillä ehtoo joutuu!\n\n\n\n\nItserakkaudesta ja ylpeydestä.\n\n\nIhmisten kaikkien vikojen joukossa eivät mitkään astu rohkeammin ja\nenemmän peittelemättä esiin kuin itserakkaus ja ylpeys. Missä ne kerran\novat saaneet jalansijaa ja levinneet, siinä ne myös tulevat näkyviin\nikäänkuin sanoaksensa: Katso, tässä minä asun, tämä on minun taloni!\n\nSen kautta selviää minulle, minkätähden usein neuvova, hyvää\ntarkoittava sana ei oikein tahtonut lähteä kieleltäni, sekä että,\nseisoessani neuvottavan edessä, tuntui kuin joku olisi sanonut minulle:\nPuhu miten paljon tahdot; kaikki on kuitenkin kokonaan turhaa. Se on\nkatkera tunne, sillä velvollisuus vaatii neuvomaan, mutta toiselta\npuolen tietää kuitenkin, että neuvominen siinä on kuin veden kantaminen\nseulalla.\n\nEi voi epäillä että itserakkaus ja itsekylläisyys ei sovi kenellekään\nniin huonosti kuin opettajalle. Miksi alinomaa puhutaan vain opettajan\n— itserakkaudesta ja papin — ylpeydestä? Miksi ei puhuta muiden\nsäätyjen itserakkaudesta? Siihen on syynä, että jokainen tuntee näiden\nkaikkialla vastenmielisten vikojen kaikkein enemmän rumentavan\nopettajia ja pappeja ja olevan ristiriidassa heidän kutsumuksensa\nkanssa. Siksi maailmakaan ei ole taipuvainen myöntämään opettajan\nitserakkautta oikeutetuksi eikä suomaan sille tyydytystä ja siksi\nsaattaa syystä väittää, että itserakkaimmat opettajat usein myös ovat\nonnettomimmat kaikista.\n\n\n\n"]