[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fh_GhGUP8kwpN3zunt7g75rF8vLAFDYq3cggyhfS1UD0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2768,"Toveri","Anzengruber, Ludwig",1839,1889,"2768-anzengruber-ludwig-toveri","2768__Anzengruber_Ludwig__Toveri",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1893,1895,42254,256924,false,59562,[24],"Austrian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Toveri\" by Ludwig Anzengruber is a novel written in the late 19th century. The book appears to explore the life and experiences of its characters, notably a young girl and a talkative coachman, as they embark on a journey filled with stories and reflections about life, love, and human connections. The narrative is likely infused with observations on the human condition, societal dynamics, and the intersection of rural and urban life.  The opening of \"Toveri\" introduces a summer morning where a young girl walks along a path until she encounters a carriage driver who invites her to join him on his journey to the district town. He reflects on his long career and shares personal anecdotes about life, memories, and the passage of time. As they ride together, they engage in a conversation that reveals the driver’s humorous personality and his fondness for telling stories about the places and people they've encountered. The dialogue showcases the warmth and complexity of human relationships, setting a tone that seems both nostalgic and contemplative. Through these interactions, the reader gets a glimpse into the characters' histories and the themes of connection and community that are likely to unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",204,"Realistinen romaani kuvaa itävaltalaista kansanelämää ja sen moraalisia haasteita. Teokseen sisältyy myös laaja elämäkerrallinen katsaus kirjailijan vaikeisiin elämänvaiheisiin ja hänen kehitykseensä arvostetuksi kansankuvaajaksi.","Ludvig Anzengruberin 'Toveri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2768.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TOVERI\n\nKirj.\n\nLUDVIG ANZENGRUBER\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nLUDVIG ANZENGRUBER.\n\n\nMaailman historiassa ei ole suinkaan harvinaista, että ihmiset, joita\njälkimaailma kunnioittaa ihmiskunnan etevimpinä, eläissään eivät saa\ntunnustusta, vaan saavat paljon kovaa kärsiä, tuntemattomina taistella\nsuuria vaikeuksia ja vastuksia vastaan. Kirjallisuushistoriasta saamme\nmyöskin lukea monesta semmoisesta elämänvaiheesta. Espanjan suurin\nrunoilija Cervantes sai kokea mitä erilaisimpia vaiheita, sai nähdä\npaljon puutetta. Portugalin ainoa suuri runoilija Camoens eli samoin\nmitä tukalimmissa oloissa ja koki omituisimpia seikkailuja. Mutta me\najattelemme, että siitähän on niin kauvan, olot silloin olivat paljon\nvähemmän kehittyneitä kuin nyt. Meidän päivinämme ei varmaankaan\nsaattaisi niin tapahtua. Nythän ainakin osataan antaa täysi arvo\nnerolle, ei kenenkään ansiokkaan ihmisen tarvitse meidän päivinämme\npuutetta kärsiä. Niin olemme valmiit ajattelemaan. Ja kuitenkin\nsaattaa vielä nytkin niin tapahtua. Suuressa, vanhassa sivistysmaassa\nsaattaa suuri runoilija kokea vaikeimpia kohtaloita, ennenkuin hän\nsaavuttaa tunnustusta, ja sittenkin kun hänet tunnustetaan aikansa\netevimpien runoilijain joukkoon, ei elämän kovuus lakkaa häntä koko\nelämän iän painamasta ja ahdistamasta. Että niin saattaa käydä, nähdään\nitävaltalaisen etevän runoilijan Ludvig Anzengruberin elämästä, joka\nkuoli muutamia vuosia sitten.\n\nLudvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että\nsemmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on\nlisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on\nteoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa\non tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että\nme mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan\nteoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti\nsuomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua\nniiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin\nniitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLudvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän\npuolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin\npuolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika,\nisä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli\nmyöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään\nkirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja\nilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi\njääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut\nSchillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän\netusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos\nolisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän\nkuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen\nhennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.\n\nIsän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti\npuolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista\nkäsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen\nvähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin\nvähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies\nnosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi \"tule kelpo mieheksi\" ja\nsitten leikkasi suuren \"pyhäpäiväviipaleen\" leipää ja levitti siihen\nhunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista\nteoksista.\n\nVaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa\npoikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta\ntuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin\nperustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän\niän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään,\nsaattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja\nvielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina\nkoettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi\nhänelle iloa tuotettava.\n\nVaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika\nsisäisesti rikas. \"Se aika\", niinkuin hän sanoo, \"jolloin köyhyys oli\nkyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen\naika\". Se oli \"ihanteellinen aika\". Lapsena jo oli hänellä vilkas\nmielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen\nkukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän\nleikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos\njoku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai\nkauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon.\nAikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän\nteki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin\nsai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika.\nRitari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika\navasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku\nLudvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka\nluvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen,\njollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että\nkerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun\nonnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan,\narvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä\npojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.\n\nNuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä\nne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa\nseurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa\npojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut\nesikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.\n\nOpetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä\nmyrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen,\njuhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa\nhenkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun\nperästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina\n1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän\nreaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin\nhänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä\nkirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon\najattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi\ntarkkaavainen.\n\nVuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen\nkiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti\nystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun\nmuassa sanoo hän: \"Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan\nkuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme\nmaailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä.\"\n\nIsoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin\nsäästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille\nelatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi\nheittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän\nkirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen\nmies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin\nmukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija.\nKäskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli\nhänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja\nAnzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei\nsekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan\nkirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien\nelämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten,\netenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran\ntutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli\ntaipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä\nmaalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa.\nRupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan\nvaskipiirrosta.\n\nMutta yhä voimakkaammaksi kävivät hänen näyttelijä- ja\nrunoilijataipumuksensa. Moni näytelmä, jota hän näki esitettävän, teki\nhäneen hyvin syvän vaikutuksen. Innostuipa hän eräästä ilveilystä\nniin, että hän itse kirjoitti samaan malliin pienen näytelmän.\nSyvimmän vaikutuksen häneen kuitenkin tekivät erään Prüllerin\nkansanelämää kuvaavat näytelmät, joita siihen aikaan Wienissä\nnäytettiin. Vielä etevänä kirjailijana muisteli hän hartaalla mielin\nPrüllerin karkeatekoisia näytelmiä. Näyttelijäksi alkoi hänen oma\nhalunsakin yhä kiihkeämmin vetää. Ensi kerran koetti hän sillä alalla\nvoimiaan muutamien toverien kanssa seuranäytelmässä. Hän tahtoi nyt\nyrittää sekä kirjailijan että näyttelijän tointa. Eikä hänen hyvä\näitinsä vastustanut tätä tuumaa, etenkin kun hänen oli, Sallmayerin\nerotettua hänet, ollut mahdoton saada uutta paikkaa, ja lisäksi oli\nsairashuoneessa sairastanut kovaa lavantautia, ollen lähellä kuolemaa,\njoten kaikki toimeentulo tuntui ehtyvän. Heti parannuttuaan saikin\nhän paikan teaatterissa eräässä Wienin esikaupungissa, ja palkkaa\n25 guldenia, s.o. noin 62 Suomen markkaa kuussa. Hänen hyvä äitinsä\npiti luonnollisena velvollisuutenaan seurata sinne poikaansa, ruveten\nhoitamaan hänen talouttaan.\n\nTalvella 1859 alkoi kaksikymmenvuotias Anzengruber vaikean, raskaan\naikakauden elämässään, alkoi kuljeksijaelämänsä aikana, jolloin\nmatkustaminen oli taito. Hänen ensimäinen paikkansa oli hänen\nparhaimpansa. Ne olivat \"kovia vuosia, nämä draamalliset oppivuodet\"\nja vaikka Anzengruber \"parantumattomana haaveilijana niinkuin\nhypnotiseerattu aina oli valmis syömään raakoja perunoita päärynöinä\nja keinuttelemaan tyynyjä lapsina\", täytyi hänen kovan koetusajan\nperästä tulla huomaamaan, että \"ihanteiden kuvitellussa maailmassa\nelämä on realistisempaa kuin koskaan missään muualla\". Nuorukainen\ntosin piti \"pahaa, joka koetti tunkea hänen elämäänsä, tietämättään\nkaukana itsestään, niinkuin nukkuva kärpäsiä. Tosin pyrki hän kaikesta\ntyperästä, ontosta, tuskallisesta, joka hänen tukalassa tilassaan\nahdisti häntä, hoitamalla sitä rikasta sisäistä aarretta, jonka hän\nluuli omistavansa. Ja seisoihan hänen äitinsä uskollisesti hänen\nrinnallaan, auttaen häntä selittämään tulevaisuuden unelmia, luottaen\nja uskoen hänen kanssaan niiden toteutumiseen.\" Mutta hänen ei sallittu\nsaada toteutetuksi \"vähäistä kunnianhimoa, olla ensimäisenä kylässään\nja säilyttää se paikka kaikista juonista huolimatta\". Hänelle ei ollut\nsuotu sitä onnea eikä luultavasti sitä kykyäkään, että hän näyttelijänä\nkoskaan olisi voinut luoda jotain taiteellisessa suhteessa etevää.\nVasta vähitellen selveni vasta-alkajalle, ettei hän näyttelijänä\nkoskaan voisi kohota mestariksi.\n\nPikku teaatterissa, johon hän kuului, näyteltiin sekaisin uutta ja\nvanhaa, pilanäytelmiä ja ritarikappaleita, klassillisia draamoja ja\ntalonpoikaisnäytelmiä, kaikenluontoisia kappaleita, vähässä ajassa\nsaattoi tutustua koko sen ajan näytelmistöön. Yleisön vaatimukset\neivät kuitenkaan olleet aivan pieniä, sillä läheisessä Wienissä olivat\nhe tilaisuudessa aina väliin näkemään parasta sen ajan taidetta.\nMyöskin käyttivät pääkaupungin suuret näyttelijät usein joutopäiviään\nvierailuun etukaupungin pienessä teaatterissa. Se oli sen vuoksi\nmonessa suhteessa hyvin opettavainen aika Anzengruberille. Eikä\nelämäkään vielä näyttänyt kovin synkältä. Toverien piirissä oli hän\nhyvin suosittu. Hän vielä toivoi voivansa edistyä näyttelijän uralla.\nSamalla hän ahkeraan suunnitteli näytelmiä, kuvaillen kerran vielä\nluovansa jotain suurta.\n\nEnsimäisestä paikasta lähti hän Steyriin, jonne eräs toveri perusti\noman seuran. Mutta se ei menestynyt ja se täytyi pian hajoittaa. Ja\nsitten alkoi vaeltaja-elämän kovuus täydellä todella. Ensimäisenä\nkesänä näytteli hän jo monessa eri kaupungissa Kroatiassa,\nEtelä-Unkarissa, Slavoniassa. Talvella v. 1862 kuului hän erääseen\nteaatteriseuraan Essegissä, kesällä 1863 Böslaussa, talvella samana\nvuonna Marburgissa. Monesti oli puute suuri, äiti ja poika olivat\niloisia, jos aina oli kuivaa leipää; lihapala ja kurkku olivat\njuhla-ateria. Näyttelijänä hän ei edistynyt. Kotona hän kyllä tiesi,\nkuinka oli näyteltävä, mutta ei hän koskaan osannut panna sitä\nnäyttämöllä käytäntöön. Eriluontoiset osat esitti hän kaikki samaan\nleveään malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen\nkuvasi hän samalla tavalla. Eikä hänen pian annettukaan esittää muuta\nkuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia\nosia. Sen ohella oli hänellä aina ahkeruutensa ja säännöllisyytensä\nvuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piirissä häntä suuresti\nkunnioitettiin siveellisen elämänsä ja liikuttavan hellän suhteensa\nvuoksi äitiinsä, häntä peljättiin ankaran ja oikean arvostelunsa\nvuoksi, hän oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta\nläheinen vain harvoille.\n\nTähän aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin hän teaatterissa kutsui\nitseään, kirjoitti ensimäisen näytelmän, joka näyteltiin. Kun hän ensin\ntarjosi näytelmän seuransa johtajalle, ei tämä siitä ollut välittää,\narvellen häntä yhtä huonoksi kirjailijaksi, kuin näyttelijäksi.\nMutta luettuansa sen, hämmästyi hän ja sanoi, \"ainahan se pienen\nkaupungin yleisöä voi miellyttää\". Erään näyttelijän resetissä se\nsitten näyteltiinkin. Teaatteri tuli yleisöä täyteen, sillä odotettiin\nilmeistä skandaalia. Mutta kävikin päinvastoin, näytös näytökseltä\nyltyi yleisön ihastus. Muuten on tämä näytelmä kokonaan kadonnut, eikä\nenää ole voitu saada selkoa sen sisällyksestäkään. Tulot näytelmästä\nsai resetin antaja, eikä se ollut ainoa, jonka hän tovereilleen\nomisti. Eräälle kirjoitti hän hauskoja runoja laulettaviksi, naisille\nmuistovärssyjä, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin hän itse piirusti\nkuvia.\n\nVuonna 1864 näytteli hän ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa\nhänelle eräässä sekin onni, että hän oli paras joukossa. Mutta muuten\nhän ei menestynyt. Elämä oli niin täynnä surua ja masennusta, että\nkun hän monta vuotta sen jälkeen parempien päivien koitettua sattui\nmatkustamaan samoilla seuduilla, tunsi hän vieläkin tuskallisesti,\nkuinka äärettömän paljon hän siellä oli kärsinyt ja kuinka vähän\nsaavuttanut.\n\nKesällä v. 1865 oli hän taas kerran Böslaussa. Hänellä oli niin pienet\ntulot, ettei hän edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla eräässä\ntalonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, että hän äärettömästi\nhämmästytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He näkivät näet\njörön vastoinkäymisten masentaman, synkän, yksinäisen miehen kävelevän\nihanan nuoren hienon naisen kanssa, hänen, jota ei ennen oltu tuskin\nnaisten parissa nähty. Nainen oli hänen lapsuudentuttavansa, entisen\nkoulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber\nusein ollut hänen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana\nkertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa\näkkiä sammuttaa lamppu, oikein tyttöjä säikyttääkseen. Muuten oli\nhän tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin sydämmessään ihaillut\nMathildea. Kun hän nyt monen vuoden perästä taas satunnaisesti näki\nhänet, leimahti vanha rakkaus täyteen liekkiin. Eräässä runossa vertaa\nhän itseään piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdessä yössä\nkehittämään ihanan kukan — rakkauden kukan, joka on niin outo sille\nitselleenkin, ettei se ole tuntea itseään. — Mutta ihana Mathilde\nmatkusti pian pois. Anzengruber lähetti kuivaan muotoon mutta\nhillittyä intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen hänen perästään. Hän ei\nsaanut mitään vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liittää\nkohtaloaan köyhän näyttelijän kohtaloon, vaan siksi, ettei hän häntä\nrakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan häntä unhottaa,\nvielä kuolinvuoteellaan hän puhui hänestä ja sanoi kuinka onnellinen\nhänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi voinut yhtyä häneen. Tämän\ntapauksen jälkeen jäi Anzengruber entistäänkin vielä yksinäisemmäksi\nviettämään surullista elämäänsä.\n\nNäyttelijäalalla hän ei edistynyt vaan meni pikemmin alaspäin.\nEräästäkin teaatteriseurasta lähetettiin hänet heti pois\nkelpaamattomana. Nyt sai hän jo tyytyä \"apulaisnäyttelijän\" arvoon ja\ntoimeen. Pikku näytelmiä hän kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin\noli hänen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun,\nyhdessä yössä piti hänen valmistaa yksinäytöksinen näytelmä, jossa tätä\npukua sopi käyttää. Palkaksi sai hän siitä 4 guldenia 50 kreutseriä.\nToisen kerran kirjoitti hän sanat silloin vielä tuntemattoman, mutta\nmyöhemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Millöckerin operettiin.\nSiitä hän sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti hän vielä toiseenkin\noperettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sitä ei hyväksytty\nkoskaan näyteltäväksi. Anzengruber ei sitä paljon surrut, sillä ei hän\nsiitä itsekään pitänyt.\n\nHuolestuttavampaa oli kun hän kadotti pienenkin paikkansa, kun\nteaatteri, jossa hän oli, teki vararikon. Nyt ei hän saanut enää\nmuuta paikkaa kuin statistin, s.o. mykän sivuhenkilön, paikan eräässä\nkesäteaatterissa. Palkkaa ei hänellä ollut senkään vertaa kuin hyvällä\npäiväläisellä. Talvella 1869 ei hänellä ollut mitään paikkaa. Äiti\nja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wienissä ja saivat tehdä\ntuttavuutta suurimman puutteen kanssa. Hätä oli niin suuri, että,\nniinkuin hän itse sanoo, hän aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan\nvaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli myöty tai\nviety panttilaitokseen. Pientä palkkaa vastaan kirjoitti hän silloin\ntällöin pilalehteen nimeltä \"Kikeriki\". Onnellinen oli hän jos hänet\njoskus kutsuttiin apumieheksi erääseen ravintolasta ravintolaan\nkulkevaan teaatteriseuraan, tai jos häneltä joku kansanlaulaja tilasi\nkuplettia.\n\nKerran meni hän erään Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti\nyksinäytöksisiä pilanäytelmiä pikkuseuroille. Pistäen vihon hänelle\nkäteen sanoi Anzengruber: \"olen kirjoittanut yksihenkilöisen näytelmän\nhuvinäytelmän esittäjää varten, olisi hauska kuulla toisenkin\nmielipidettä siitä. Lukekaapas se.\" Wiesberg otti käsikirjoituksen\nkotiinsa ja lukiessaan hämmästyi siitä valtaavasta neronvälkkeestä,\njoka siinä ilmeni. Se oli nimeltä \"Politillinen naurunherättäjä\", ja\noli niin vapaasti kirjoitettu, että Wiesberg antaessaan sen takaisin\nsanoi: \"Se on merkillisintä mitä minä koskaan olen tähän lajiin lukenut\nja kuullut, mutta tehän unohdatte, että Itävallassa on sensuuri.\nKolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi näytellä.\"\nAnzengruber pudisti epäillen päätään ja lähetti käsikirjoituksensa\nsensuurivirastoon, josta hän sen pian sai takaisin varustettuna\npäällekirjoituksella \"ei saa näytellä\". Loukkaantunut runoilija repi\nteoksensa palasiksi ja sanoi: \"Mainion käsityksen minä todellakin olen\nsaanut painovapaudesta, nyt minä en enää eläissäni kirjoita riviäkään.\"\n\nAivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen\njälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin\nsinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää.\nPelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen\nvälityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa\nhänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella\nkopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan\noli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi\nparaimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä \"Karjakauppias\nYlä-Itävallasta\". \"Kikerikin\" aputoimittajana hän myös herkesi\nolemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, \"ettei hänen tarvitsisi\nolla kaksikielinen\". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja\n50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti\notettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä\noli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän\nkirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.\n\nVirassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan\naikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti\nmelkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran\nkansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa\nkatsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä.\nNäyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän\noli päässyt niin pitkälle, että \"Kikerikin\" toimittaja käytti häntä\npilajuttujen tekijänä ja \"Wandererin\" toimittaja palstan täytteen\nkirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin\nepäillä. \"Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti,\nminä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani\n— runottareltaniko? — ei vaan äidiltäni: minulla on aine\nkansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa\nhyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää\". — \"Sinä olet niin paljon\nkirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä.\" Minä\nkoetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee \"_Pfarrer\nvon Kirschfeldin_\". — Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa\nrunoilijansa.\n\nPäivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa\ntuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti \"Pfarrer\nvon Kirschfeldin\" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa\nkuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan.\nUnettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja\nrohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa\ndraamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja\nhän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli\nlukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale\nnäyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan\nmuutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.\n\nPfarrer von Kirschfeld — Kirschfeldin pappi — on nuori ihanteellinen\nmies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään\ntoteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja\nsuvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen\nkirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa\nvihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat,\neikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa\nja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian\nvapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen\nesimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole\nalistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän\nasti, että hän on siunannut — ei vihkinyt — erään nuoren pariskunnan,\njoista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin\nvihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan\nhylkiömies Wurzelsepp — Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen\ntyömies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi\nahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui\nkullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti\nmetsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi\nhän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen\nvihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.\n\nTulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier.\nOrpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan\naavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna\nkertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin\nkylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja\nkäskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä\nheille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän\nkeskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko\nkyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä\nsen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun\nAnna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi\nvain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa\ntulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja\nhän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen\nmenettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.\n\nSamaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä\njokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo\npyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin\nvakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin\nkiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa\nhänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet,\npitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa\nhänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen\nsanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen\nsielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen.\nVastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen\njuureen ja sanoo: \"Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet\noikea!\"\n\nKun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa\ntoimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa\nhäntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi.\nEpätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna\nsaa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta\nseurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä\nseurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran\nrukouksen.\n\nKuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori\npois.\n\nOlen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on\nensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän\nmyöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi\nvälittömämpi ja valtaavampi. \"Pfarrer von Kirschfeld\" on ensimäinen\nkansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa\nkoskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä\nkeskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian\nvuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen\nvuoksi onnettomuuteen. \"Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen\nkaiken ikänsä pitää olla onnettoman\", sanoo Sepp. Se ajatus on\nläpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell\nonnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus\nkuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.\n\nTämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä\npalasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi\nkerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli,\nettä koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli\nollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä\ntoivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa\noli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach.\nSeppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria\nsaavuttanut \"Kauniissa Helenassa\" ja vasta toisten näyttelijäin\nvaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin\nvaltasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen\nkertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin\nvieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset\nsiksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä\nuudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys.\nAlettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka,\nvaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli\nihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi\nmaalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään \"Kirschfeldin\npappia\". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L.\nGruberin takana — niin kutsui Anzengruber vielä itseään — luultiin\npiilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse\noikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi\neräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi.\nSen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies,\npieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen\npainamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli\nnäytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä\npoliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea.\nEnimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta\noli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle\näidilleen.\n\nMonenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa\nilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin\nsama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti\nharmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin\nravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa\npuuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea,\nmuuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä\nolet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta.\nMutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua\npyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.\n\nGrazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan\nkahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa\nsuhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö\ntyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin\nlaakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. — Minulle oppilaalle\nlaakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden\nosoite. — Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on\nSepp kärsimysten kansanmies — onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu\noudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle\nvasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. — Sitten pidettiin\nhänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta.\nSuurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin\nAnzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden\nSteiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä\nhe kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen.\nRosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää,\njonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä \"Pfarrer von\nKirschfeldin\" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta\nja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää,\njonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä\nonnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi\nvalveilla pysyvänsäkin.\n\nHänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin\njohtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta\nhänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän\ntarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän\notti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi\nhäntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta\nvirkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat\nmuistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan\npuheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan\ntekemiseen.\n\nSuuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän\nei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain\nja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän\nerittäin hyvin viihtyi. — Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias\nL. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin\nteoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä\nkäynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä\nkapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin,\nmitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä\nseinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli\nvesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui\nrunoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin\nkuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha\näiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki\ntarjouksensa.\n\nJotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen\nsuuren näytelmän valmiiksi, _Meineidbaner_ — \"Valapatto\". Siinä ei\nperusaate ole yhtä mahtava kuin \"Pfarrerissa\", mutta muodoltaan se on\ntekijänsä etevimpiä. — Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan\nouto, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. — Talonpoika vannoo\nväärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli\nkoskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana\nmiehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien\nlahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle\nrauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.\n\n\"Meineidbauerin\" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna\nkirjoitetun _Kreuzelschreiberin._ Samalla alkoi hän kirjoitella\nnovellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä\nsuunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän\ntuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen\nAdelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän\nvirkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet\nkeskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut\nhänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja\npersiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman\nsäännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista\nmielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut\nerikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.\n\nNe näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät\ntäysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi\nrikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät,\njoita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta\ntäyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat\nraha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.\n\nSamaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa\nsyntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä\nterveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän\nja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa\n1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: \"Sinä olet minulle\ntuottanut paljon iloa. — Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut\". —\nAnzengruberille se oli suurin suru elämässä. \"Vielä kaikuu hänen\näänensä, ikäänkuin ilmassa\", sanoi hän. \"Mitä siitä, ainaiseksi\nvaienneesta minulle soi — rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun\nikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi.\" —\n\"Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti,\näidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman\nystäväni, osan sydäntäni, sieluani\", niin kirjoitti hän Roseggerille.\n\nSamana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa\nkuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut\njäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin\nvuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä\n_Doppelselbstmord_ — \"Kaksoisitsemurha\". Arvostelijat kiittelivät\nsitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty\nkuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille.\n\"Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii\nkassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä\nole —\". \"Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä,\njonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä.\"\nToimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti\nensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä _Der Schandflech_ —\n\"Kunniantahra\". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi\nAnzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan\npyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.\n\nYhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan\nvuonna 1877 valmistunut näytelmä _Der ledige Hof_ — \"Isännätön talo\",\nkoska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin\nahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. \"Minä en hengitä\",\nkirjoittaa hän Roseggerille, \"minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen\nkirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa,\nhenkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella\ntavalla vaikuttavia puheita palleassa. — Minä en työn paljouden\nvuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin,\nkun sitä kivistää\". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä\ntunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880\nkokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute,\nkivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita\nvuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa,\nvuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta\nvuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä \"huono aika\" ja 1880 \"huono vuosi\".\n\nOli kuitenkin näilläkin vuosilla — 70-luvun viime puoliskolla —\nomat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878\nhänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan\nsuuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle\ntoiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat\nWienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin\nsuurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon\nnäyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka\nAnzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen\nkuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta\nhyvin vähän innostusta.\n\nMuutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki\nensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä\nelämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä.\nProfessori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen\nsuunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä\nsamasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä \"Timon\nAthenalainen\". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne\ntekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen\nomista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle\nmieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa\nvalmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon\nAthenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa\nvilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti\nahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän\nvartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin\nkanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja\nkiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään,\nyhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä\ntarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa\nAnzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin\nvilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: \"minulla\nei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa\nminä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana\nolevan\". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli\n\"Schandfleck\" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.\n\nMarraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta\nMaasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin\nneron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta\nkunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi\npäättäytyä muodostamaan \"Schandfleckin\" semmoiseksi kuin hän oli sen\nensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen\npari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän\ntyöhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä.\nVaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber\nollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli\njollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi\nMaasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään\nmieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä\nluule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia\ntarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei\ntarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber\ntarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin\nuudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat\nhonoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi \"huonojen\naikojen vuoksi\" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän\npuoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen\nhe jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi\nmuuttamaan \"Valapaton\" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan\nsuostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä\nhänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin\nilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon,\njoka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta.\nSiten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla\ntavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen\nkirjailijatointaan.\n\nYlempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin\nteaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä\nennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi.\nKymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli\nlaskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle,\nja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa\nkuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista\nsen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että \"hänen\ntäytyi, mitä hän ei tahtonut\". Taas koetteli hänen ystävänsä professori\nBolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä\nedusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion\npuolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota,\ntai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät\nsaaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan\npalkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai\nhän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi\ntuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt.\nLisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä\neri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin\npaljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi\nväsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon\nkärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti\nAnzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.\n\nVuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua.\nHänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä\nsai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen\nteaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen\netevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin\nmiellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan\noli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja\nkirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin\npaljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla\ntavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.\n\nVuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin\npuhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä\ntuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa\nollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle\nhyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi\nomassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta\nyksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi\nyhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia\ntuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori\nBolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli\nsisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea\nystävilleen uusia kirjoitelmiaan.\n\nKauvan ei hän kuitenkaan saanut uudessa kodissaan asua, ei täyteen\nneljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa\nvaloisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä\nvarten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada\nvaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä\nmonessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan\nmenestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin.\nMutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista\nmyöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän\nystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen\ntarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: \"Hän lähtee pois,\nainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme.\" Tämä oli\nkaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan\npuhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin\ntunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin\nnääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli\nollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut.\nKuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran\nkirjoitti hän muistikirjaansa: \"vieras aines on naisen kautta tullut\nminun elämääni\".\n\nEron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä\nvastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle\nsen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin\navaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä,\njoka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan\nollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes\nsairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset\nolivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan\nollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut.\nHäntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät,\ntaiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria\nja työmiehiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan\nankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä\nja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän\nkaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren,\nklassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli\njoskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä\nonnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka\nhän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin\nonnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen\nrinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen\nkäsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi.\nHänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä\nmelodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä\nmyöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan,\nniinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen\nsamat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan\nainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt\nkuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti \"että kansan syvissä\nriveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä\ntuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä,\nkuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies\". Selvästi näkyy tämä\nhänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään \"Pfarrer von\nKirschfeld\", josta on puhuttu vähän laveammin.\n\nLähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa\nsuhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä\nenemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo,\njotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä\nsuuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli\nhän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi\nhänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset\nvälittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien,\njoiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus\nhän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä\nharvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi\nsydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten\nihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin\nomituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli,\nettä hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä\nhän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa,\nmutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä\neteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät\nhänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi.\nAnzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että\neivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki\nulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä,\nnähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia\nkansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä\nsuhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin\ntarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia\nkansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän\nkaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.\n\nAnzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä\nsanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista\nmurretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut\njonkunlaisen yleisen kansanmurteen.\n\nKokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä\nkappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin\npuolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat\ntodellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä\nkansankerroksista, joita hän kuvasi.\n\nAnzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta\nmyöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan.\nParaimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin\nnäytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.\n\nLuonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet\nyhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu\npysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas\nottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan\ntehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin\nromaani \"Schandfleck\", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle\nmieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori\nBolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä\nkaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä\nseuraa suomennettuna, \"Toveri\". Jollei se olekaan Anzengruberin\nparaimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään,\nkuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että\nmaalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti\najattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi\nmonesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin\nkäsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja\nkertomuksensa.\n\nJos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo\nniistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja\npaljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin\nymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta\nsaamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus:\nMutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli\nepätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se\nkaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se\nauttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla\nmuodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy\nsuurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig\nAnzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.\n\nO. Relander.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nPuhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä\nkaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti\nheti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän\nkertomiskyvystä.\n\n\nAurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta\nmyttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja\nvainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa\noli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty\nkarkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle.\nHevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan,\nkuului hänelle huuto:\n\n— Tyttö hoi!\n\nHän katsahti ylöspäin, näki kuomin varjosta leveitten, hyvänluontoisten\nkasvojen nauravan vastaansa ja pipalakin juhlallisesti nyökyttävän\njokaisesta liikkeestä.\n\n— Mihin matka?\n\n— Piirikaupunkiin.\n\n— Sinne on pitkä matka ja pian tulee kuuma. Etkös tulisi rattaille?\n\n— Kyllä mielelläni. Kost' Jumala.\n\n— Sooh!\n\nAjokalu pysähtyi, tyttö kiepahti sukkelasti rattaille ja istuutui\najurin viereen, joka heilahutti piiskaa.\n\n— Hei!\n\nJa niin sitä mentiin.\n\nMies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa\nhyväntahtoisesti päätään.\n\n— Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi\nhän. — Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin\nverraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen\nvanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään\nkuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en\nsiis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä\nmaailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon\nläheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse\nminua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain\nvanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun\nnäkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee\najatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu\ntotiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos\nhe nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!\n\n— Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut\nedestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie\ntuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika,\nkun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt\nsamanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja\njonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut\nsen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen\nkiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta.\nMinä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä\nkulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen,\nettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen\nmakaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi\nkadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn\nsiihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää\nkyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta,\njoka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin\nsomalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!\n\n— Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana?\nSe on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on\nheidän pieni hautausmaansa — hän osoitti suuntaa piiskalla — sinne\non isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää\nWienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten\njoukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen\nettä Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin\nhän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut\nmitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä\npaneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse\nitsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin\nsitä mahdollisesti vielä kelpaamme. — Niin, tyttö kulta!\n\n— Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi\nkatselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan\nsinä ensi kertaa tätä tietä?\n\n— Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.\n\n— Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?\n\n— En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.\n\n— Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin\nmaalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?\n\n— En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa\nsinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?\n\nMyöntäen mies ravisti päätänsä.\n\nHe ajoivat pienen mökin ohitse, jonka seinälle oli pantu viini- ja\nolutkylttejä. Laiha mies, joka arvonsa merkkinä kantoi viheriää\ntakkipahaista, seisoi ovella.\n\n— Hei Kollingin Mikko! huusi hän nähdessään ajopelit. — Hyvää\nhuomenta!\n\n— Hyvää huomenta.\n\nPaksu akka törmäsi samassa ulos ovesta.\n\n— Kuka ajaa sivutse?\n\n— No tuossahan tulee sydänkäpyni, huusi vanha kuormarenki. — Hyvää\nhuomenta emäntä. Sinua silmäni jo kauvan on kyttäellyt, sitä kirvelee\naina jo aamulla varhain, ja kun ei vain olisi vasen silmä! Vain sinua\nmielistelläkseni minä aina kotimatkalla hankin puhuttavaa teille.\nSe sinun toki kerran pitäisi huomata ja toimittaa isäntä syvimpään\nkellariin, jotta saisimme olla yksin.\n\nSekä isäntä että emäntä nauroivat.\n\n— Vielä tänäpäivänä kun tulet, sen toimitan, huusi lihava akka\nvoimiensa takaa, sillä rattaat olivat jo rientäneet hyvän matkaa\nsivuitse.\n\n— Hyvä hyvä, minä suinkaan en laiminlyö tilaisuutta, mylvi Mikko\ntakaisin.\n\nSitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.\n\n— Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää\ntällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? — Katsos vaan, miten\nherttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla\nvuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin\nhauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että\nsiellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman\noppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana\nhän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää\nelämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään.\nMinä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka\nomistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri\nsen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman\nmaista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei\nmielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina\nomistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli:\nminun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden\nvammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan;\nmutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka\nvoimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan\nJumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän\nkaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä\nhän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee\nihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön\naikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun\nhän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa.\nKun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen — ja\nsilloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo\ntähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla\nkatselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja\nkitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin\nhän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan,\nhänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui:\nminäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti\nkiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena.\nPuhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu\naikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa\nsäilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden\njuoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat\nhänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven\nsalaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko\nihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin,\ntyttö kulta!\n\n— Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen\nvuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden\nuoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme — hopsis, alas\nja taas ylös — siinä se ennen juoksi.\n\nTuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni,\näänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän\nristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.\n\n— Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, — näetkö miten äkkiä\nminä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi [\"Piinaristi\"\non tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on\ntapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten\nja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys.\nSitte löytyy \"lupausristejä\", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta\npelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi\ntaaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä\nmaksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta\nihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina\nnukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on\nselkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja\nyhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin\npian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä\neteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka\nraskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa,\njos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta\nniin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille,\nsilloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään,\nikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä\nelämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.\n\nHän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:\n\n— Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka\nhänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi\nhän syvästi — niin, tyttö kulta!\n\nHetken vaiettuaan hän taas alkoi:\n\n— Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo\npoika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan,\nmutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan\njärjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa\nolivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli\nheidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä\ntyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se\nolikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin\njo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan.\nSellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi\nseurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä\njoukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos\nitse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla\noli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä\nhuomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän\nuskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti,\noli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat,\nniin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä\npeliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä,\nvaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut\npistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle\nputosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin\nhemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan\noli kavahtanut — kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli\npaha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli\nsinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan\nsiellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt\nnäytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan\nlamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa\nhänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan\nolisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa,\neikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän\nsaa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina\npanee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee\nettä tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea.\nHän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun\ntoinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä\nlöydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa\nei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.\n\n— En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon\nvanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat\nkukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa\nsilmiin. — Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, — hän ei ole voinut\nniin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni\nsyntynyt. Tunnusta pois — huusi hän vaimolleen, — myönnä, minä suon\nsinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi,\nettei hän ole minun lapseni! — Vanha muori itki kuin hullu. — Kaikki\nSennfeldit, — jatkoi ukko — ovat olleet suorat ja rehelliset.\nTuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään\nesi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen\ntodellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa\nluo ja huutaa; — sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! —\nAkalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko\nlähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; — katsos\ntyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.\n\nUkko ei enään puhunut sanaakaan, vaan valmistausi lähtemään. Minut\nvaltasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin:\nisä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja\nvielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli\nsurullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin\nkuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut\nääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti\nharmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi,\npistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme!\nVaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on\nkoko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä\ntartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme?\nSantarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: — vai niin. Ja rientää\nyhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi\nikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät\nminulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me\nnousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko\npysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko,\njosta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana,\nvilliytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat\nvedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä\nkädellään ja lausuu: — sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt\nkuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas\njatkaa: — kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun\ntuskani ja kärsimykseni tähden! — Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi\nja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis\nvapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui\nsitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri\nolivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti\nja sanoi: — ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri\nlohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen\nja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun\njuurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin\ntehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi\nJumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille\nmolemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit\novat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun\nminä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa\nsinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! — Ja isä tarjosi hänelle\ntodellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin,\njonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei\nollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat\nastuneet esiin. — Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi\nheistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni,\nminä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme\nJaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä\npartaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi\ntahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: — tuo\nvanhus tuolla on hänen isänsä! — Minä sen tiedän, vastasi sotamies.\nKelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman\nJaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja\nrupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi\nhäntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi\ntoiselle: — hän on tappanut itsensä! — Silloin ukko syvästi huokasi,\nojentautui suoraksi ja lausui: — se oli oikein tehty! — ja kääntyi\nsitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka,\nminä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä\nenään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä\nmiehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan.\nJumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä\nSennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut\nrauhan hetkeäkään.\n\n— Vahinko, — tulee ajatelleeksi — ettei tuollaisen tyttöletukan\nkevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo\nmiehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! — mutta\nse oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös\nhelvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen\npään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme\nja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä.\nKyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö\nkulta!\n\nTyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että\nhänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin\nvastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli\nsentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.\n\nTiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa\nviimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:\n\n— Jumalan terveeksi — johon tervehdykseen tuli monessa äänessä\nvastaus.\n\n— Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. — Minä en koskaan\nlaittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on\npakko.\n\nYhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli\notettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä\ntarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut\npannut sitä päähänsä.\n\nIsäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty\ntilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.\n\n— Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.\n\nHän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa\nmaistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte\npöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat\nsuorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.\n\nEnsimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin,\nhuusi tupaan takaisin:\n\n— Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!\n\nToiset tuuppautuivat nauraen perässä.\n\n— Niin, sanoi vanha ajuri — sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne\nja vien kaupunkiin.\n\n— Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, — istu mieluummin _minun_\nrattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.\n\n— Tietysti! juttujesi lupauksia _täyttämään_ sinä et kelpaa, mutta\njuttuja _tekemään;_ hän ei istu sinun rattaillesi.\n\n— Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!\n\nAjurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät\nliikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko\ntyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla\nmaantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee\nlehtivarrella.\n\nRattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien\nmenivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä.\nVanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki\nmieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.\n\n— Tuo poika, sanoi hän — joka viimeksi puhui, se on aika velikulta,\nsen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina\nkääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun — se ei\nollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka\nkysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.\n\n— Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä\ntäytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki\n— vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan — ihan sellaista; kun ne\nnaivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet\nraukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole\nmitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta\nlöytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi\ntoista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä,\nmutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja\nse ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat\nnoutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään\npuhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista\nkukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla\nansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on\npaluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat\npakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, —\neihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika\nmatkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä\npikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat\nvastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä\njaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että\nhulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän\nolevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat\nkuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa\npaidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin\nväärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen\nastuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti.\nSaattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei\nollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi\npoika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet\nunestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla\ntyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti\nhe eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat\nasian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä\nsyntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista\npeninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja\npoikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin,\ntyttö kulta!\n\nHe nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin\nnäkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä\nkohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko\nviittasi piiskallaan sinneppäin.\n\n— Piirikaupunki, sanoi hän.\n\nMaaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen\npaljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut,\nettä jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään\noli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen\nkertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt\nhän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen\nlukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen\nkäsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin\nvanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän\nkäänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.\n\n— Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, — kun sinä noin hämmästyt\ntätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen\nkaupunkiin.\n\n— Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.\n\nJa näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen\nviimeisensäkin, hän heti lisäsi:\n\n— Ehkä sata kertaa näin iso?\n\n— Tuhat kertaa, sanoi ajuri.\n\n— Tuhat kertaa?\n\nSilloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.\n\nTuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä.\nPienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä\nkatsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän\nylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.\n\n— Tuo tuossa, sanoi hän — oli kerran helkkarin korea lapsenpiika.\nSe palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee\nnyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät\nhänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien\nvierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä;\nmutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan\nhän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun\nluullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on\nselvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten\nihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä\nkerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä\nkaupunkiin.\n\n— Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha,\ntiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin\nollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta,\njosta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten\nihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei\ntehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään\nkuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä\nvarten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta\nkäsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian\nhuonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja\nniiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi\nolevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset\naikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään\ntarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.\n\n— Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina\nnaurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia\nvain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy \"Ylhäiseksipyrkijä\"\nolisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena\nkäsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka\notsansa hiessä syö armoleipää.\n\n— Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella\ntässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota,\nja tyhmintä on sanoa: \"se tapahtuu itsestään\". Mikään ei tapahdu\nitsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas,\njoka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän\nvanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että\ntuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle\nja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi,\nettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi\ntäyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi,\nmutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta\nsen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian\nhaihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea\ntäällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän\najattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.\n\n— Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii\ntoista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä\nrakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että\nhän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja\nsiitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on\nlaiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen\nserkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta\nkun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas\nsiitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen\npuhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte\nleikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat\nhänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä\nhiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä\nsaan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin\nnuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu\nheidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä.\nNauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön\nkustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin\narmolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran\npiti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi\nrakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien\nikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa\nkuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi\nnenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet\npysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin — jota hän\nei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja\non valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: —\ntottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii.\nMutta sanokoonpas joku: — ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan!\nsilloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että\nhänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut\nsellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja\nyhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa\nhän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun\nmiehistä tulee puhe, hän sanoo: — minun kultani on ihan toisenlainen!\nJa saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta,\nse hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä,\nehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen\nkustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta\nhän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen\nparasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun\nmenen hänen ohitsensa.\n\n— Mutta, sanoi tyttö, — miksi ei kukaan häntä estänyt siitä?\nSilloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.\n\n— Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa;\nmutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät\nparemmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt\nollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?\n\n— Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.\n\nHän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.\n\n— Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.\n\n— Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.\n\n— Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut\npäästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin\naikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte\npois tyttö kulta. Sooh!\n\nHevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.\n\n— Kiitoksia paljon!\n\n— Ei kestä kiittää.\n\n— Ja onnea kotimatkalle!\n\n— Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!\n\n— Jumalan haltuun!\n\nKollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua\nkohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä\nihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla;\nhänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja\nheti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat\nkiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään\nheittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä,\nkuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, — hänhän ei vielä\nollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko\nmaailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa,\nniin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta\nhänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle\nvarmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi\nhäneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan,\npuhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa,\nja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan\nsen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne\npuhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän\nkääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:\n\n— Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen\nosoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:\n\n— Ettekö te osaa lukea?\n\nMitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen\nmieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät\nole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen\nvieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät\nikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän\nheitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja\njättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.\n\nHäneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle\ntaloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten\nsuuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä\ntaloa toisiinsa kiinni ja päällättäin _yhdeksi_ kaluksi. Siinä\nsitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia\npikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen\nihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja\nniitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä.\nMikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin,\nniin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan\nkysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa\nkokea sen sekä valo- että varjopuolia.\n\nTuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme.\nTyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja\nkysyi Reinholtti Bruckeria.\n\n— Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.\n\nHän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta\nmuuratuita ja niissä asuu ihmisiä.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nYö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti.\nTutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa,\nvaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen,\neivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.\n\n\nTyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen\nkerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi\nvasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen\npuhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen\ntäytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin\nuudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää\nkoiranhaukuntaa.\n\nLukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka\nankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen\njalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka\nkynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat\nniiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin\nse kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se\nolisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.\n\n— Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.\n\n— Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.\n\n— Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä\nhaette? Minä olen hänen rouvansa.\n\n— Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin Pirkitta\nSebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.\n\nRouvatäti otti kirjeen.\n\n— Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä.\nMinä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet,\nvuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te\nkoskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä\nolisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut\nmeille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?\n\nHän tarttui myttyyn.\n\n— Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.\n\n— Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset,\nsellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo\nmitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte\nkirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään,\nmitä te nyt tahdotte. Tule sisään!\n\nHän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven\nhänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä\npaloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle,\nja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka\nnahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä\nhevosenkarvat pistivät näkyviin.\n\nTyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä.\nHämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.\n\n— Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.\n\n— Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.\n\nHän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi\nhänen piti se tehdä.\n\n— Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.\n\n— Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä.\n— Kälyni tytär — ja miten iso tyttö ja kaunis, — hihhii, — niin,\nniin — mutta minkä kälyn?\n\nSillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä\nlukemistaan:\n\n— Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla\ntoki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin,\netkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi\nauki, edes hetken aikana!\n\nHän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet\nvetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:\n\n— Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on\nsellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe\nparemmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa\nei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan,\njolloin tahtoisi olla rauhassa.\n\n— No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies\nja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.\n\n— Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää\ntällaiseksi. En, en jää.\n\n— Tietysti et, sanoi toinen.\n\n— Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois — heti\nlähden pois.\n\nVaivalloisesti hän nousi ylös.\n\n— Sanokaa vain olenko teille liikana?\n\n— Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa — rouva painoi\nhänet takaisin tuoliin — äläkä puhu noin turhia.\n\n— Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.\n\n— No niin.\n\n— Onko sinulla kirje siellä?\n\n— Sisarelta.\n\n— Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.\n\nVaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki\nhitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.\n\nPirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään\nvanhuksen avuttomuutta.\n\n— Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. — Se on\noikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän\nyön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy\nnousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen\nminä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen\nrouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs\ntätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen\ntätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti\ntoimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan\nsinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.\n\n— Hyvin paljon kiitoksia.\n\nVanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.\n\n— No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa\nkyynärpäillään.\n\nMiettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut,\nsillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.\n\n— No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko\ntunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta\nhän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.\n\nHän nauroi sääliväisesti.\n\nSilloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä,\npoikamainen ääni:\n\n— _Mulier taceat in ecclesia!_\n\nEntinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:\n\n— Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.\n\n— Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. — Hän on vielä kotona\nluonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule\nnyt tänne katsomaan, kuka täällä on.\n\nSiellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli\navonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän\noli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.\n\n— Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta\nmaalta.\n\nJoku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut\nnuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa\nsuudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui\nPirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön — näky, joka oli\nomiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun\nhän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen\nkatseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista\nsukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle\nkättänsä ja sanoi juhlallisesti:\n\n— _Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!_\n\nTällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän\naina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä\nymmärrettäisi.\n\nRouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän\nsilmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario,\nkohotti katseensa ja sanoi:\n\n— Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän\ntuttavuutenne.\n\n— Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa\nsaksaa?\n\nÄiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.\n\nVanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut\nmuuta, sillä hän iski silmää tytölle.\n\nHänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen\nnäköisenä.\n\n— Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.\n\n— Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.\n\n— Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.\n\nVanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.\n\n— Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, — kuka tietää, mitä ukko voi\ntytölle lörpötellä.\n\n— Antaa hänen nyt olla, _similis simili gaudet_, mitä minä siellä\nteen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän\nminun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu\npaljon ja _sapienti sat!_\n\n— Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan\nsanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei\naavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.\n\nHuoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti\ntämä piteli hänen kättään ja kysyi:\n\n— Miten käly nyt jaksaa?\n\n— Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti\nsedälle paljon terveisiä.\n\n— Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt.\nKyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, — hihhih, — ei tietysti niin\nvanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei\nole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät\nne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään\nvoi, että hän tulee vanhaksi. — Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu\nkoira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on\nnaimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä.\nSekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet\ntällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, \"huut\", tekevät\nmeille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme\nheille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä\najattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte\nnäkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään\njaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo\nheille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en\nole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun\nolisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua — Minnahan\nsilloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin\nolisin voinut asua hänen luonaan, — minun ei olisi pitänyt ottaa\ntuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi\noli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun\ntulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä\nhän ne vieläkin kantaisi nurisematta, — niin, Minnavainajani minä\ntahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan\npienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä\nrakastimme — ei hän poikineen, joka on tuolla. — Silloin me voisimme\nnauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä\nkyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä\noikeastaan elämä sisälsi meille.\n\nSamassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä,\nkantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä\npäivällisistä, joita oli kuumennettu.\n\n— Niin, sanoi hän, — näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla\narvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.\n\nSitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi\nmuassaan.\n\n— Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.\n\nPuhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä\nei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään.\nVanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta\narvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun\npuutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes\nniillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän\nsekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja\nomituisen sointuisassa _Lingua franca'ssa_. hän antoi yleiskäsitykset\nihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään\nei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan,\npaitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa\nsaksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen,\ntäti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli\npalasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä\nottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.\n\n— Anna pois lautanen, sanoi rouva, — muutoin sinä vaan silppuat, etkä\nkuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää\npanna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.\n\n— Minä en vielä pane maata.\n\nTätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti\nhellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi\nliikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi\nja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella,\nsillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään\nsanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran\npoikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.\n\nSillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet.\nTytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle\nhyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan\nnojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.\n\n— Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.\n\n— Hyvää yötä, setä.\n\nToisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä\npaloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä\nsammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli\npimeää.\n\nEnsikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen\nmatkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan\nsaanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita\nhän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja\nkokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä\ntie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka\nolisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen\nsovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja\nkaunis kevytmielinen Aune — vaihdetut lapset — vanha lapsenpiika,\nsantarmi parka... On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii\nAunen ja Jaakon — kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista\nlapsista olisi heidän lapsensa — sen hän sitte kertoo, kun he tulevat\nsedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, — siellä hän jo\nistuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu,\nkuin tuo vanha lapsenpiika — eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.\n\n— Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on\nkuljettanut heidät kaikki tähteen. — Sillä itsestään ei mitään\ntapahdu, sanoo hän...\n\nSilläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni\nhyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi\nkertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei\nollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta\nahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen\nmielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.\n\n— _Amor — amour — amore — Love_... j.n.e. j.n.e.\n\nSiihen hän nukkui.\n\nYöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen\nkiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.\n\n— Minä en saa unta, hän vaikeroi, — minun täytyy nousta — täytyy\nnousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.\n\n— Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi\nrouva. — Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua\nauttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa\nuntamme.\n\n— Niin, ärisi poika, — huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen\nääressä.\n\n— Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen\nkylmää vettä, pyysi ukko.\n\n— Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta\nkukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.\n\nUkko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi\nkäytävään vievällä ovella.\n\n— Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä,\njossa hän piteli tuoppia. — Minä noudan teille pian vettä kaivolta.\n\nHän oli jo mennyt.\n\nUkko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle\njalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte\nhiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.\n\nPirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta\nukko tarttui siihen molemmin kourin.\n\n— Ei tarvitse, anna se vain.\n\nHän nosti astian huulilleen ja joi.\n\n— Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli\nvapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.\n\nMolemmat astuivat takaisin huoneesen.\n\n— Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta\nhuoneesta. — Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee\nvaatimaan! — Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi,\näläkä tee muuta kuin mitä käsketään.\n\nTaas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin,\nsitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:\n\n— Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin —\nvoitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?\n\nHän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja\nhyllyjä.\n\n— Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa\nnojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen\nhänelle.\n\n— Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, — nyt minä\nolisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä\nsydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala\nteki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen\ntuhanteen kertaan, sen saat nähdä.\n\nHän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti\nhäntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:\n\n— Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.\n\nSitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä\nhiljaiseksi kuin ennen oli ollut.\n\nPirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta\ntuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän\ntietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä\nmonella rasialla.\n\nTuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi\nhänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja\nvarustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.\n\nPian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt\noli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen \"Korkeasukuiselle\nrouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle\nWienissä\", ja sanoi:\n\n— Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin\nkaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.\n\nNuori oppinut hänelle toivotti \"_bon voyage_!\"\n\nMutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.\n\n— Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. — Joko nyt — — —?\n\n— Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.\n\nVanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:\n\n— Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.\n\n— Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva\naktuario.\n\nUkko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.\n\n— Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.\n\nRouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi\nhänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois\ntalosta.\n\nSieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa,\nkatukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö\nveti hutisten huivia ympärillensä.\n\nHän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn\npiletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten\nmatkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään;\nvielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä\nmentiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon,\njotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja\nnyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät\nhäntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät\nottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta,\nettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan.\nEnnenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt\noli lukon takana.\n\nHän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka\nkiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä\nhautausmaita, — mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka\nolisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen\nretki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.\n\nKaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien\nkuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän\nsyvällä notkossa pienenpienoisen mökin.\n\nKukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä\nkatsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.\n\nSe oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä\najatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen,\nhyvinkö vai huonosti.\n\nVeturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa\nsoitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli\nkonetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas\nliikkeelle entisellä kiireellä.\n\nTottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta\nsitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen\ntäytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta\npuheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki\nja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti\nkauvemmin.\n\nUseimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli\navoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle\ntarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa.\n—\n\nPian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta\npyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos,\nsillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä\nkenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat,\nmaa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.\n\nIhmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta\njunassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa\ntoisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin\nhe todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja\njokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu\nkaikille.\n\nHän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas\nei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut\nepäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli\nviimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin\npysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja\npäästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät\nnuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin\nrinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin\nsuuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.\n\nJota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se\nhäntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli\nniin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään\ntilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi\npian loppua.\n\nJa se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi\nsuuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui,\nkaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi\ntungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut\nilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia\nkaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen\nohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin\nsuuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä.\nMutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin\nnolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli\nmennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä\nnaurahti iloisesti.\n\n— Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!\n\nIhan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja\npenkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja\nsiellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui\nsinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän\nei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.\n\n— Hyvänen aika, sanoi hän, — mikä ankara olento tuo nälkä sentään on,\nniin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja\nauttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.\n\nEdeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle,\njoka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille,\nsitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa,\nkirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle\nnäytti.\n\nSilloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai\nkaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri\nsitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua\nkysymyksestä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nTulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren\nsetelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan\nja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään.\nPalveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä.\nHerra von Fischer.\n\n\nVähäisen kyseltyään, Pirkitta saapui kaidalle kadulle, joka muitten\nkatujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli\nepätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa,\njosta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa\noli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti\nkirjoituksineen: \"_Wenzel Zejdlhubr,_ kenkätarpeiden-tehtailija.\"\nTyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että\n\"_Zejdlhubr_\" saattoi olla \"Zeidlhuber\". Kenkätarpeiden-tehtailijan\nnimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta\nsaksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli,\nhiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle\ntschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan\nkyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka\nhyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen\nkäännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.\n\nBrigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.\n\nMestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain\nsaattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla.\nJuuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja\nsoimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla\nolisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli\npari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä\nseurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi\nkarkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen\nkiiltävät, korkeavartiset saappaat.\n\n— Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat\ntehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.\n\nSe, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä\nnauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi\nmestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti\nseisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia\nviiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen\nkenkätavaroihin.\n\n— Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. — Eikö niistä puutu\nmitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!?\nSeitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset,\nmutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne\njalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos\nte valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä\nelää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti?\nValtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne.\nMistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa\npalkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä\nespanjalaiset — —?\n\nMestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja\npiti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja\njätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä — omaksi\nvahingokseen.\n\nKiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä\nvain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui\nsaappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden\ntekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen\nedessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin\ntakaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle.\nKiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen\nsaappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen\nhurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli\nkuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja\nkääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat\ntahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi\nheliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.\n\nSilloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone,\npuuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi\npelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin.\nAla seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa,\nettä se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven\nviereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta\npääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti\nodottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli\nviskannut luotaan kaikki saappaansa.\n\n— Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.\n\n— Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.\n\nTähän antoi miesääni miehekkään julistuksen:\n\n— Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.\n\nSeinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se\noli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa\npersoonassaan.\n\n— Mitä te haluatte?\n\n— Oletteko te rouva Zeidlhuber?\n\n— Olen.\n\n— Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta\nSebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset\nkäski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje\nhäneltä.\n\nSukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin\nse, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin\nvaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän\ntaloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa.\nHän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen,\nastui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.\n\nLiekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä\npalaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa\nhuoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa\nhiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri\nsamanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo\nkenkätarpeiden-tehdasta.\n\nKorkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä\nmatkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen\nkäsistään ja sanoi:\n\n— Astu sisään!\n\nTämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi\nseinämän oven. Sinne siis.\n\nSeinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita\ntarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin\nnahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan\ntullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.\n\n— Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, — katso, tässä eräs\nsisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan\ntytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.\n\n— Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni\ntarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja — — —\n\nMestaritar heitti häneen moittivan katseen.\n\n— Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa\nWieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa\ntäältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä\non, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät\nhäntä hyvänä luonamme.\n\nKristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.\n\n— Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa\nhänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.\n\n— Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja\ntuuppasi häntä salaa vaikenemaan. — Se sopii erinomaisen hyvin, että\nhän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme,\nsillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on\nniin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo\nensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela\nja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu\ntarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille\nensi ajaksi, eikö niin?\n\nHän silitti tytön poskea.\n\n— Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa\nvälttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy,\ntoimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän\nniin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää\nruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla,\nkuin mistään muualta.\n\nKristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta\nnäytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei\nollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen\nsiitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja\njuosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa\nsuuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.\n\n— Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin\nsamasta suusta.\n\n— Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.\n\nHän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin\nopittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen\ntulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten\npaljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi\nkamala huuto.\n\nMestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle\novelle.\n\nPieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti\nedessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan;\nsillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja\ntahdoton kilpi.\n\n— Hän pistelee minua, huusi oppipoika, — hän pistelee minua ja jollen\nminä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.\n\n— Sinä lurjus, sanoi mestari, — kyllähän minä tiedän, että siitä aina\nsyytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.\n\nMestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes\nmolemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.\n\nOppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin\nvajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin\nkäsissään.\n\n— Anna minun pistää, sanoi lapsi, — taikka minä taas huudan, ja isä\ntulee sinua lyömään vielä enemmän.\n\nTuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan,\nvaan täytyi tyytyä kaikkeen.\n\nIlkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä\nhyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja\nnaurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen\nhuutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun\nPirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:\n\n— Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!\n\n— Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.\n\n— Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, — teidän poikanne pistää\noppipoikaa naskalilla.\n\n— Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.\n\n— Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä\nkokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla,\njotka vain hänen käteensä sattuvat.\n\n— No, no, murahti mestari, — tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua\nsellaiseen.\n\n— Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten\npoika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä\nparemmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te\ntodenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi\nlasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.\n\n— Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.\n\nMutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä\nja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana.\nPoika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä\nrangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä,\nettä hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla.\nKyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista,\ntuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.\n\nTämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti\nilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten\nkanssa:\n\n— Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä\noikeastaan opin teillä?\n\n— Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään\npalvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. — Itse minä monta vuotta\nolin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.\n\nMestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi\ntytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä\noli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.\n\n— Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.\n\n— No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin\njokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.\n\n— Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?\n\n— Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. — Ei sitä nyt\nsukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan\ntuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä\nlähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni\nantaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän\nsaa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit\nminulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.\n\nPirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut\npientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä\nauttaminen oli hänelle ilo.\n\nOppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja\ntoi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä\naviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä\nriemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä\nollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa\nerinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella,\nsillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti\nlasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että\nhänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin\nruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.\n\nPöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan\nkanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse\nvuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa.\nHän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin\nyönä.\n\nKaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia\nkuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt\nviiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa\nhuoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi\nmaalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman\nyltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun\nhän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää\npäänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.\n\nKun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä,\npiti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas\nPirkitalta ystävällistä apua.\n\nAamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä,\npitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella\nsuurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla\nnaapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen\nhuonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä\nkukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi\nkunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.\n\nNeljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan\naamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.\n\n— Riittaseni, sanoi rouvatäti, — minun täytyy antaa sinulle\nse tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan.\nAamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.\n\nTyttö punastui suuttumuksesta.\n\n— Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, — pian minun täytyy ruveta\nhäpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin,\nole hyvä anna vielä kerran — — —\n\n— Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista\nmeillä maalla saa harvoin nähdä.\n\n— Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä\nen vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.\n\n— Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää\nviikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki\nvalhetta, \"Venzel\" ja \"Kenkätarpeiden tehdas\" kyltissä, palvelijat,\njoita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei\nkuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä;\nminä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä\nolette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!\n\nHän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina\nhämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän\nkuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.\n\nPirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan\niltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä\nmuutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat\ntervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta\nkuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän\nnyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti\npäätänsä.\n\n— Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää.\nMitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään\nettä te piankin sitä kadutte!\n\nTuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:\n\n— Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut\nteille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi\nsellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan\nja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan\nvälityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo\ntehdä työtä. Jumalan haltuun!\n\nTuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän\nmielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: \"älä kaada pois likaista vettä\nennenkuin sinulla on puhdasta\", ja toinen: \"sinä et kuitenkaan\nvoisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta\nvielä likaisemmaksi\". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen\nmieluummin juomatta ja pesemättä.\n\nHän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli\npantu kirjoitus \"palveluspaikan välitystoimisto\". Oven syrjämille, sekä\nvasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä\npaikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski,\nmikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi\nkelvollisen paikan.\n\nHyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli\nhyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla\nvarustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala,\nsamanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja\nsiinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen\nlaiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa\nmietteissä hypisteli kynävartensa päätä.\n\n— Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä\npureskellessa: — minä tahtoisin mielelläni palvelusta.\n\nLaiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja\nlausui:\n\n— Istukaa.\n\nPirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille\nja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken\nkuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:\n\n— Rouva Frank!\n\nTätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva,\nsilmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli\nkiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan.\nLopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:\n\n— Ja mitä te tahtoisitte?\n\n— Palveluspaikkaa.\n\n— Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää\npäästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?\n\n— Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut\nWieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä\nkirjoja ja todistuksia, rouva kulta.\n\n— Vai niin, ette ole ollut vielä missään!\n\nLihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi\nkynällä korvansa taustaa.\n\n— Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär,\n— minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.\n\n— No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään\nvalmista väkeä?\n\nLiikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.\n\n— Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan\nvasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.\n\n— Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän\npalveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi\niloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen\nniistä.\n\nKirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva\nFrank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset\nsetelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja\nvoittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja\nitsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita\netsiviä palvelijoita.\n\nTuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.\n\nVielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään\nystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti,\nja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset\nvälttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra\nAnton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.\n\nHerra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa,\nkysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt,\nhänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen\nkelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi\njokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri\npäällekirjoituksien alle.\n\nTämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan\nparasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti\nsiltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: \"siinä se nyt\non kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään\ntulokset\". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:\n\n— Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!\n\nOlihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan\nkäsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi\ntoiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi,\nmutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa\nepävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen\nviivyttelevän, huomautti:\n\n— Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme,\nsiitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten,\nja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä\nkuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.\n\n— Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne\ntietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän\nvielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä\nitsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille\nihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo\npitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen\nsaisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon\nteille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te\nsaatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.\n\n— Neitiseni, sanoi herra Anton, — se ei käy laatuun.\nSisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on\nsuuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme\nluottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko\nme tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä\nmitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista\nyksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien\nihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja\nloukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut — hän\nkohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut\nväsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti\nasetti kirjan kannelle, — kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat\nmeille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he\nvuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on\nvarma!\n\nMieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.\n\n— Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa\ntahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua\npois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä\npois.\n\nHän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.\n\nPirkitta oli noussut.\n\n— Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei\nteitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu\nmieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä\nminä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli\npuheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita\nlupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa.\nJos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä\nkaupantekoa.\n\n— Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. — Minun on paha mieleni,\nmutta — — —\n\nAlakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin\nkulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.\n\n— Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.\n\nSilloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti\nherra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.\n\n— Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.\n\nHän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä\nvielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko\nvälinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä\nvanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin\nrintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas\ntunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.\n\nPirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa,\nvihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja\nmissä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos.\nJonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt\nsisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa\nolisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli\njoutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä\nkului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän\nliioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä,\njolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi.\nPalaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon\npienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä\npiti tehdä viimeinen koetus!\n\nSe ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän\nheitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:\n\n— Kuulkaappas ystävä!\n\nEpävarmana tyttö katseli ympärillensä.\n\nHuuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan\nomistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin\nvarjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte\nolivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle\nja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:\n\n— Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla\npalveluspaikan välityslaitoksessa?\n\n— Kävin. Minä haen palvelusta.\n\n— Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka\neivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä\nsopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut\npaikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko\nte maalta tyttöseni?\n\n— Olen.\n\n— Vaatimaton tyttö?\n\n— En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.\n\n— Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on\nrehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt\nhiukan.\n\nRouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi\nkielevästi:\n\n— Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä\nmiten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi,\nikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa\nmikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa,\nettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy\nsellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä\nsaan lähettää vain sellaisia — hihhii! — sillä siellä armollisen\nherran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan\nlumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran\nmielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari\nyhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan,\nettä siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä\nvarjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai\npahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän\nkyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä\nhaen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole\nasuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin\nvuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan\ntehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä\ntoisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois\nmyttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää\niltaa herra Fischer!\n\nHän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen\ntarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.\n\n— Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen\nmieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja\nkääntyi takaisin kysymään:\n\n— Onko vaimoni jo puhunut teille?\n\n— Ei armollinen herra.\n\n— Eikö?\n\nHän astui myymäteltan eteen.\n\n— Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin\npian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön\nhoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner?\nEnhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.\n\n— Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, — hihhih!\nKunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.\n\n— Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli\nvuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on\nantanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan\nnurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta\nsellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin,\nsillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me\ntarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi,\nehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta\ntiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme\non, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin\nolisihan tämä jotakin.\n\nSillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi\nkatsellut Pirkittaa.\n\n— Tosin, sanoi hän, — minä tiedän että teillä kohdellaan sangen\nhyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut,\nmutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt\npaikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?\n\n— Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi\nPirkitta. — Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa\nvoin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan\nvain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.\n\n— Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen\nPirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; — minä\nottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle \"herra kulta\";\nse tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle\nsattunut — — —\n\n— Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, — suottehan te anteeksi, herra\nFischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua\nlausumaan: \"armollinen herra\".\n\n— Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta\ntodellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti\nvoi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.\n\n— Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner.\n— Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian\nkuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet\npuolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.\n\n— Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä\nlikellä.\n\nKasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.\n\n— Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, — mitä se vanha\nBrunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä,\nsisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi\ntullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne,\nettä saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse\ntakaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle!\nHyvää yötä, herra Fischer!\n\nPirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä\nkäveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui\nhänen rinnalleen:\n\n— Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, — ja vaikka se minua\nvahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon\nrouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni\nsanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.\n\n— Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.\n\n— No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta.\nTulkaa te vain!\n\nHän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nVieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita\nsankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen\ntilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota\nhalua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. \"Kitta\" ja\n\"Leena\" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.\n\n\nHe astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen,\nelävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä,\nportaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta\npuoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein\nhäpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja\njokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti,\nkuuluvasti kaikui talossa.\n\nOvelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he\nastuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat\nkahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat,\nkuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat\nkolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen\nympärillä istui koko joukko ihmisiä.\n\nPirkitta jäi ovelle seisomaan,\n\n— Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. — Minä tuon teille jotakin.\nPuhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti\nminun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että\nsinä hänestä pitäisit.\n\nLampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin\nistui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja\nuteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei\nkatsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa\nistui vanha nainen.\n\n— Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. — Älä pelkää lapseni.\n\nPirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.\n\n— En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi,\nsillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee\nmaalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.\n\n— Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi\npalvelukseen?\n\n— En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, — en minä\njuuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä\nvain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta — armollinen rouva,\nmutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.\n\nRouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseli\nPirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.\n\nTyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran\nkättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei\nsinne ylettynyt, ja sanoi:\n\n— Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset\nkunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen,\nniin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei\nkäytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua,\nmuutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään\narvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.\n\nMolemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he\nloukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli\nlapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä\ntaas alkoi puhua:\n\n— Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle\ntuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen\nvaroillanne.\n\nNuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi\ntiehensä sanoilla:\n\n— Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.\n\nKun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha\nrouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:\n\n— Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.\n\nSitte hän kääntyi Pirkittaan:\n\n— Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä\nsaat lähempiä tietoja.\n\nPirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään\nja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.\n\n— Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. — Poika\nraukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.\n\nKun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet\npieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja\nsen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö,\nkuullessaan heidän tulevan.\n\n— Voi äiti, sanoi nuori neiti, — tuotko sinä hoitajattaren pienelle\nHelenallemme?\n\n— Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne.\nPitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän\non vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on\nhyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.\n\nSiitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.\n\n— Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.\n\n— Pirkitta Leipold.\n\n— Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen\nnimensä on — johan minä sen teille mainitsin — Helena, niinkuin hänen\nennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.\n\n— Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea\ntottua rakastamaan lasta.\n\nTuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain\nvakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he\nantoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.\n\n— Suutelen kättänne, sanoi tyttö.\n\n— Hyvää yötä Kitta!\n\nOvella virkkoi neiti:\n\n— Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.\n\nSitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.\n\nPirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi\nnähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä\nvalkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo\nlankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin.\nKaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää,\njonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet\nsieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset\nhuulet olivat koossa.\n\nSe oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.\n\nÄkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi\nsyrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja\nkatseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan\npäällä niitä paloi pitkissä riveissä.\n\nMutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa,\njoka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään\ntuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut\npalvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin\nsaatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi\nja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle\nolennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä\nvahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden\ntähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala\nlähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ,\njonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän\nsen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito!\nHoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin\npaljon kuin hän taitaa.\n\nLapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se\nlevollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:\n\n— Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse\nsanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.\n\nHän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja\nkun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä\nvihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua\npitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto\nliittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle\nvarmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa\nhuonekalun hyökkäys.\n\n— Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun\nasetuttua taas saattoi hengittää. — Se olisi saattanut päättyä pahoin.\nSiitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa,\nettä ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte\ntäytyy levittää vaatteita niiden päälle.\n\nHän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan,\nse oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän\nkohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa\nihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta\nhänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli\nhän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän\nastui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat\nsuurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet,\nkukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä\nkorkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat\nhuulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun\nhän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen\nviipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta — eihän kukaan, jolle\nkauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet\npöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun\nsammuksiin ja astui vuoteeseen.\n\nHänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä\nhaikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. — Oliko oikein paeta\nkotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? — Mutta nykyhetken välitön\nselvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden\nkokonaan unennäköjen valtakuntaan.\n\nKun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.\n\n— Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.\n\nPirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli\nympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään\nvieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä\nhyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun\nsitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi\ntyttö aivan onnettomana:\n\n— Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa\nniinkuin äiti.\n\nVanha rouva nauroi.\n\n— No, no, Kitta kulta, sanoi hän, — säilytä sinä vain hyvät\naikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että\nhe heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan\nystävänsä.\n\nSitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan\nauttaa ja vakuuttivat, että hän oli \"Kitta\", joka tahtoi olla sille\nniin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.\n\nJo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen\nkanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa\nsai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota\npientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan\nsaattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään\nhuutaa \"Kittaa\".\n\nKun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä\nsiellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän\nkaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin,\njoita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.\n\nNeljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin\nPirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta\nkysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina\ntäytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän\ntodellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois\nnoitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta,\njoka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.\n\nPirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen\njalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö\nistui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha\näiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa\nvastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se\non viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän\noli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti\nhiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.\n\nMutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti\nolkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte\nsirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.\n\n— Mutta Leena, huusi Pirkitta, — nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.\n\nLapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo,\nnojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.\n\n— Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. — Isä ei tuo mitään.\nIsä ei ollenkaan tule.\n\n— Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos\nhän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä\nantaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että\nsaisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään\nsaisi.\n\n— Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi\npienokainen alakuloisena.\n\n— Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä\noikein rakastettaisiin.\n\nLapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.\n\n— Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.\n\n— Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.\n\nVilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa.\nPirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi\niloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti\nkuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.\n\nSe juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi\nhyväili lemmikkiään.\n\nPirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat\nasettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli\nhäneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.\n\nKun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja\nkysyi hiljaa.\n\n— Oletko minulle tuonut jotakin, isä?\n\n— Tietysti Leenaseni!\n\n— Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.\n\n— Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.\n\n— Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein\nrakastettaisiin.\n\n— Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää\nhuolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut,\netteivät hyvät lapset mitään saa?\n\nPieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi\nsen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi\nvielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän\nhuolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot,\ntumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet,\nkatse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden\nkatse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän.\nKiireesti hän nousi.\n\n— Ai, niin, sanoi hän, — tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette\noikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.\n\nPirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin\nhuomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:\n\n— Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä\nkiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua\nlapsesta, niin minä suren vain, — en siksi, että minä pelkäisin sen\njoutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.\n\n— Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä\nyhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän\nlapseni olevan teidän hallussanne.\n\n— Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle\nrakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se\non kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei\nlapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä\nhävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä\nmaailmassa.\n\nNuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä\nolevaa suruharsoa.\n\n— Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.\n\nHän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan\nportille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt\njälellepäin.\n\n— Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. — Se\nkuuluu vielä teille.\n\nTyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin,\njoissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut\ntuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: \"Sinä, juuri sinä!\nEi tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä\nmitä tahdot olla!\" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään\nlähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse\nhe eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä\nloitolle.\n\nPirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai\nhoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin\nsaattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen\ntiellensä.\n\nEräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän\noli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei\nhänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän\npainoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen\nsyvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa.\nMutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi\npois huoneesta.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nLukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja\nniiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun,\njohon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin\ntuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa\nsaattaa kehittyä ennustelmaksi.\n\n\nSebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan\nkeskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä\nmatka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan\njokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai\npihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet\nmaata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton\nHüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä\nvähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa\nkuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda\ntaloonsa emännän.\n\nEikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän\noli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta\nvarallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli\ntunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin\nvävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se\nolisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan —\nmistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus\noli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua\npormestarin tilukseen.\n\nPormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien\nhellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin\nAnton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä\n— joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska\nvanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin\ntalo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui\nemäntä isännän rinnalla.\n\nJos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli\nvalinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun\noksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat\nriippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin\nvihriässä teltassa.\n\nSiellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen\nedessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä,\noikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.\n\nJulianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti\npenkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat,\npolttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien\nalla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet\nalas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava\nhymy.\n\nMooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä,\nmutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt\nseuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta\ntiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän\nniitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa,\nkuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen\noikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista\nhuolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli\nnytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti\nvaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat\nrävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän\niloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.\n\n— Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti\nvaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja\ntavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.\n\n— Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä\nkatseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.\n\nMutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä\nvastapäätä molempia.\n\nHänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva\nalahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista\nylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja\nleppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka\nhän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti\nsormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei\nollut tottunut leikillä uhkaamaan.\n\n— Te lurjukset, huudahti hän, — te ette haikaile, te alatte ajoissa,\ntuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!\n\n— Hm, — Mooshofin isäntä puhalsi nenästään — mutta ne olivatkin häät!\n\nHän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan.\nPormestari oikaisihe.\n\n— Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole\nsellaisia nähty!\n\n— Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.\n\n— Mitä?\n\n— Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.\n\n— Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.\n\n— Leipoldin Pirkittaa.\n\n— Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. — Parasta on, että hän minun\nsilmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.\n\n— Onko hän poissa?\n\n— Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa\nhiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.\n\n— Entä Risto?\n\n— Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä\nsellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten\nvanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä\nolisi uskaltanut, — käsissäni minä olisin sen pitänyt.\n\nHän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä\nnainen katsoi ylös.\n\n— Mutta tietysti, hän jatkoi, — kun omistat vähän, niin saat vähän\nkunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua\nollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan\nhaltuun!\n\nHän astui pois riippuvien oksien alatse.\n\n— Voi teitä veitikat!\n\nNiillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.\n\n— Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.\n\nOli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena,\nsillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.\n\nKun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta,\njossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja\nväsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva\nepäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre\nruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti\nkatselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi\nvahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin\nkoetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen\nponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.\n\n— Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. —\nJoko sinut nyt vihdoinkin näkee?\n\n— Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli\nvastaukseksi. — Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului\nennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!\n\nHän korotti kepin ja viittasi pormestariin.\n\n— Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa\nja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen\nkanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja\ntilaisuutta.\n\nRisto veti suutansa hiukan väärään.\n\n— Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.\n\n— Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, — että ukko sitte\njälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle\nrahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut\nvälskärinkin...\n\n— Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.\n\n— No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi\ntuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.\n\nRisto veti taas suutansa väärään.\n\n— Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä,\nsyytettynä.\n\n— Sinä, sinä jätkä! — niittomies löi häntä olkapäälle. — Minä\nmelkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos\nhän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt\nhelpommalla.\n\n— Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan\nhaltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.\n\n— No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuun\nRisto!\n\nPormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut\nkirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä.\nOdottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.\n\n— Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.\n\nVanhus heitti häneen vihaisen katseen.\n\n— Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?\n\nHän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin,\nvaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:\n\n— Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut\ntietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua\nhakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen\nasti.\n\n— No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä.\nOnnittelen vielä — — —\n\n— Miksi?\n\n— Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.\n\n— Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli\nhämmästyttämään — sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!\n\n— Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan.\nTodellakin.\n\nPoika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.\n\n— Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. — Mutta\nluulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin\npyrkisin taas sinulle rengiksi.\n\n— Se on oikein se.\n\nRisto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän\naukoi ja sulki.\n\n— Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?\n\n— Se on luonnollista.\n\n— No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä\nseuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun\nkuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön,\nPirkitan?\n\n— Hän meni itsestään.\n\n— Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin\ntäytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä\nminä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?\n\nHämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä\ntyöskentelivät yhä kiihkeämmin.\n\n— Sinähän toki olet holhooja.\n\n— Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi\nvanhus, — äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita\nsopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!\n\nHän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.\n\n— Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. — Sellainen\nmenettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään\nkantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi\nnähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin\nsinä sullot liian jykevästi.\n\n— Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden\nvoittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.\n\n— Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt\ntoisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä,\nmutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua\nvahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle\nasuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?\n\nPormestari pudisti päätänsä.\n\n— Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö\nsinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia\nmaakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi\nkreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin\nniitä olisi otettavissa.\n\n— No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä\ntyydyn hänen äitinsä asuntoon.\n\n— Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista\nsinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa\nhänelle, että minä siihen suostun.\n\n— Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen.\nSinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä\nole mitään vaaraa — kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin\nei se pääse kääntymään — en minä häntä kovin kourin pitele, vaan\npäinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä\nvalossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä\njuhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus —\nsiihen sinun pitää suostua!\n\n— Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko\npituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän\npidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:\n\n— Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä\nkesken. Sinulla on vika päässä.\n\n— Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, —\nsinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen\nja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea\nitse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa\nitsellesi sen, joka — se sinun sentään täytyy ymmärtää — kuitenkin on\nparas: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan\nsaa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit\nluottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen\nsinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä\nsen nyt tiedät.\n\nPäätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä\nvajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.\n\n— Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä.\n— Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee\nsääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi?\nOle hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen\nkuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit\nminut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä\nsinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on\nvakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä\netsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan\nsinun viedäksesi kirjeen hänelle.\n\n— Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa\nvaimokseni? kysyi Risto.\n\n— Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi\npormestari.\n\n— Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, — jo minä ymmärrän.\n\n— No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut\nvuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.\n\n— Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että\nme ymmärtäisimme toisemme.\n\nRisto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän\nvaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen;\nsiinä hän lausui:\n\n— Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään\nymmärtäisi!\n\nYlhäällä akkunassaan seisoi pormestari.\n\n— Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä\nvain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää\nsiitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta\noikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa\nitseäni asettaa oikeudenistunnon eteen — minä! Kunhan ei tuota\nriivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa — se saattaa vielä itsensä ja\nmuut onnettomuuteen!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nLeenan isä tulee ja — menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi,\njoka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa\nFischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä.\nOpettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu\nnuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia\nkaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.\n\n\nPienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti\nsitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla\nhuolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli\nhiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:\n\n— Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!\n\n— En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. — Nuori armollinen\nherra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa\nja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet\naskareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte\nvuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän\nlähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten\nkäsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.\n\nPirkitta huokasi.\n\n— Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!\n\nVanha piika hymyili.\n\n— Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.\n\nPäivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa\nsisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät\nilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi\ntoisensa jälkeen, kukin toimeensa.\n\nLapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi \"Kittaa\". Isä otti häntä\nkädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä\nhuoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen\nluoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen\nisän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes\nväsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja\nnojaten päätään hänen olalleen — pian vaipui uneen.\n\nNuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili\nsitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt\nnytkään lausuessaan.\n\n— Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä\niloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän\npitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.\n\n— Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä\nsuostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän\ntäysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti\nsiitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa,\njos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!\n\nHän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei\nhän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä\njohtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei\ntiedä mitään muuttaa.\n\nNuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö,\njoka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään — se oli kaunis\nkuva.\n\nJollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo\nseuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon —\nkatoaa ikiajoiksi!\n\nKirja käsissä hän puhui:\n\n— Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä\niltana minä taas matkustan pois.\n\n— Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta\nhetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla\nkiihkeästi jatkoi:\n\n— Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä\nmatkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan\nkaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.\n\nSilloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät\nkirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, — miten\nnaisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen\nsielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi,\nuneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.\n\nOlemassa olosi on suurin kaikista meille annetuista ihmeistä, ja se\nuudistuu ja tapahtuu ja vaikuttaa jokaisessa, joka auringon alla elää;\ntoisten olemassaolo on yhtä suuri ihme, ja että meidän olemassaolomme\nvaikuttaa heihin ja heidän meihin — se on ihmeistä suurin!\n\nTuo suurin, johon ne kaikki mahtuvat lepäämään niin mahtavina, niin\nsuloisen valtaavina, kuin hän niitä kerran uneksi!\n\nHän sulki kirjan, joka oli hänen käsissään, sillä parempi kirja,\nihmisyyden korkea teos näytti hänelle äidin ja lapsen. Tuntui siltä,\nkuin ei hän enään olisi voinut lukea muita ihmeitä. Mahtava ihmishenki\nsaattaa vaan sopertaa sitä, mitä ijankaikkinen luonto hänelle lausuu\nniin herttaisesti, salaperäisesti! Vuosituhansina me songertelemme:\näiti, lapsi. Niissä sanoissa on tenhoa ja lumousta, mikä ne voittaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen vaimonsa kerran kolaili kaapista esille parin pieniä sääryksiä,\njoita hän lapsena oli käyttänyt. Hän nauroi sitä pientä olentoa,\njonka jalat olivat mahtuneet niihin ja joka niissä tepastellen oli\nylvästellyt. Vallattomasti hän heilutteli niitä oman lapsensa kehdon\nyllä.\n\nMikä suloinen kuva!\n\nJa oliko ihme, että nämät unelmat hiljaa alkoivat kajahdella, niinkuin\nvoimakas sointu panee lasin heläjämään, kun hän ajatteli tuota\nnaisellista olentoa vastapäätään? — Hitaasti hän avasi silmänsä.\n— Sievä jalka oli matolla, hempeät käsivarret pitelivät pientä\npellavasuortuvaista päätä ja surumieliset kasvot valvoivat hänen\nlapsensa hengintää.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minä matkustan pois, päätti hän itsekseen. — Jos tunne yhtä\nväkevänä kuin se on lähtiessäni, seuraa minua takaisin... siitä minun\ntäytyy päästä selville!\n\nSiinä mietteisiinsä vajonneena hänestä tosin näytti siltä, kuin\ntyttö olisi hymyillyt jollekin, mutta hän ei huomannut, että hänen\näitinsä oli astunut huoneeseen. Kun vanha rouva näki lapsen nukkuneen,\nnyökäytti hän ystävällisesti päätään tytölle, sitte hän heitti\nomituisen katseen herraan, poikaansa, jonka vieressä hän hyvän aikaa\noli seisonut tämän huomaamatta; hän laski kätensä hänen olkapäälleen.\nNuori mies säpsähti.\n\n— Tule syömään, sanoi äiti.\n\nJälkiruuaksi tuli odottamaton uutinen: vasta palannut ilmoitti, että\nhänen taas illalla täytyi lähteä, — asiain tähden — tietysti.\nLieneekö tapahtunut tahallisesti eli ei, — hän oli haeskellut\nkirjelaukussaan ja ilmoittaessaan uutta lähtöpuuhaansa, hän esiintyi\nkunnioitusta herättävällä, kellastuneella kirjoituksella varustettuna,\njoka lähtökäskynä luultavasti saattoi kelvata vain uskotuille. Mutta\n\"asioita\" ei mikään saattanut ehkäistä, eikä sitä kukaan yrittänytkään.\n\nPäivä kului, illalla otettiin sydämmellisesti jäähyväiset, kuten aina.\nLeena tällä kertaa nukkui, Pirkitta jätti ristikon pois sängystä,\njotta isä voisi kumartua suutelemaan lasta, ja hän auttoi sitte tyttöä\nkiinnittämään sitä paikoilleen.\n\nTuskin olivat hänen vaununsa vierineet talolta, kun toiset vaunut\nseisahtuivat portaitten eteen. Parin minuutin kuluttua seisoi\nherra Mittrowitzer, sen kauppahuoneen päällikkö, jonka äänettömänä\nyhtiökumppalina nuori Fischer oli, tämän isän edessä.\n\nKauppaherra oli vartaloltaan pieni ja sangen lihava, hänen kasvonsa,\nleikattu tukkansa ja samalla tavalla hoidettu täysipartansa, kaikki\nhänessä oli pyöreähköä. Hänen otsaltansa valui hiki ja hän pyyhki sitä.\n\n— Nöyrin — läähätti hän, — korkeat!\n\nJatko tietysti olisi kuulunut: Nöyrin palvelijanne! Teidän portaanne\novat hirveän korkeat, suokaa anteeksi hiestymiseni!\n\nHänellä oli nimittäin säästämis- ja kauppakyky, joka oli suuresti\nkehittynyt kaikkiin suuntiin, ja hän käytti sitä puheessakin, sillä\nsanojen käyttämisessä hän rajoitti tarpeensa pienimmilleen ja koetti\njokaisesta lauseesta raivata itselleen muutamia sanoja takavarikkoon,\nluultavasti palkkioksi ajatuksistaan ja tuumistaan.\n\n— Nöyrin — korkeat!\n\n(Totisesti siinä on säästetty ja voitettu.)\n\nVanha herra osoitti hänelle tuolia. Hän istuutui ja kysyi:\n\n— Äänetön —?\n\n(Puhdasta voittoa: adverbiaalipronoomeni, verbi ja substantiivi.)\n\n— Poikaniko? No, hänhän juuri läksi asemalle.\n\nHerra Mittrowitzerin naama osoitti suurta hämmästystä.\n\n— Sitte kun tuskin kotiin?\n\n(Säästöä siis: subjektin arvoinen pronoomeni ja verbi. Mies mahtoi\nkoonneen säästöön äärettömän sanavaraston.)\n\nNähdessään päällikön rehellisen hämmästyksen, nousi matkustaneen herran\nisä kummeksien tuoliltaan.\n\n— Ettekö te tiedä siitä mitään?\n\n— En.\n\nVanhan herran kasvot eivät sinä hetkenä olleet ollenkaan viisaammat\nkuin vastapäätänsä istuvan kauppiaan; hän näytti itse sitä aavistavan,\nsillä viivytellen hän kääntyi rouvansa puoleen. Tämä viittasi hänet\ntulemaan ikkunaholviin ja kuiskasi siellä hänelle kiireesti jotakin.\nFischer astui kauppaherran eteen ja sanoi:\n\n— Tämä kaikki mahtaa olla erehdystä meidän puoleltamme, ja luultavasti\nme olemme ymmärtäneet väärin. Huomenna jo saatte poikani toimiinne.\nTahdottehan te nyt hyväntahtoisesti suoda anteeksi poistumiseni. Minun\ntäytyy välttämättömästi mennä — sulkeudun suosioonne!\n\nHän ryntäsi pois. Mittrowitzer kiireesti sulkeutui hänen suosioonsa\nhänkin, mutta ei liikkeissään päässyt hänen perässään, vaan astui\nepäillen ja päätä ravistaen alas portaita. Fischer vanhempi ei suinkaan\nsiksi lähtenyt, että hänen olisi paennut selontekoa. Mittrowitzer oli\nsiitä tunnettu, että hän harvoin kyseli, hän oli sitä mieltä, että\nsillä tavalla olisi saanut hyvien sanojen asemasta ilkeitä valheita.\nMutta itse Fischer vanhempi ei näyttänyt tietävän mitään varmaa Fischer\nnuoremmasta ja se oli epäiltävää.\n\nAstellessaan alas portaita ja pitkin tietä ajoportista vaunuillensa\nasti, keskusteli kauppaherra ääneen ja kiihkeästi itsensä kanssa tästä\ntapauksesta, sen mahdollisuuksista ja johdonmukaisuuksista. Siinä hän\npaljasti kielellisten säästöjensä salaisuudet, mies nähtävästi vaihtoi\ndialoogiset säästönsä monoloogiksi.\n\nFischer nuorempi astui asemahuoneen pilettiluukulle ja pyysi pilettiä.\n\n— Mihin?\n\nHän oli tekemäisillään itsensä naurettavaksi lausumalla totuuden: \"se\non sama!\" Mutta hän malttoi mielensä ja mainitsi pienen kaupungin\nrautatien varrella, josta hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään\nhakemista — eikä ollut nytkään!\n\nHän tunsi kuinka hänen käsivarteensa tartuttiin; hänen isänsä veti\nhäntä pois ja puhui pilettiluukkuun:\n\n— Suokaa anteeksi, herra luultavasti siirtää matkansa.\n\n— Tottahan herra toki itse sen tietää!\n\n— Yhäkin tuo tavanmukainen epäkohteliaisuus, joka niin miellyttävästi\nsuututtaa, kunnes siihen tottuu! Kustavi, ole hyvä lainaa minulle\nhetkinen.\n\n— Jumalan nimessä, eihän toki kotona ole mitään tapahtunut?\n\n— Siitä kun matkustit? Ei...\n\n— No, sano nyt...\n\n— Selitykset sitte. Minun täytyy ensin kysyä. Tuolla on syrjäinen\npieni puutarha. Tule sinne, jotta saamme häiritsemättä puhua.\n\nVaieten nuori Fischer seurasi.\n\n— Sano minulle, alkoi vanha herra, — mikä sinut nyt taas ajaa pois?\nEnsimmäisellä ja toisella kerralla asiat — hän kohotti varoittaen\nkätensä, nähdessään että poika tahtoi katkaista hänen puheensa; — älä\nsanokkaan että asiat tällä kertaa; Mittrowitzer oli juuri meillä, eikä\nhän siitä tiedä mitään.\n\n— Vai Mittrowitzerko?\n\n— Niin, juuri hän. Siis yksityisimmät yksityisseikat mahtavat olla\nmatkasi syynä. Sinun poissaolosi ajaksi, mutta ei kauvemmaksi, me\notimme lastasi hoitamaan tuon erään \"Kitan\", ja nyt arvelee äitisi,\nettä sinä lähdet pois vain sentähden, että hän saisi olla paikoillaan.\nPitääkö minun edellyttää samaa?\n\n— Isä kulta, hyvin mielelläni sinulle selitän, mitä ajattelen ja\ntunnen tästä asiasta, pyytäisin vaan hiukan vähemmin pilkallista\npuhetapaa.\n\n— Sitä puhetapaa minä tulen käyttämään petoksestaan paljastettua,\nasiatonta asiamatkustajaa kohtaan, niinkauvan kuin hän valehtelee. Ole\nsuora, niin kohtelen asiaa tarpeellisella totisuudella.\n\n— Olen oleva suora. Tarkoitukseni oli pysyttää tyttö talossamme.\n\n— Huono keino, joka ei auta. Uudistatko sinä sen sitte taas kun joudut\npulaan niinkuin tänään? Mitä sinä sillä voitat?\n\n— Aikaa, aikaa, päästäkseni itsestäni selville.\n\n— Niin, mutta tämä tiekö on juuri se, jolla nuoret poikaset\nsäilyvät ajattelemattomuuden töistä; yhtä hyvä olisi ollut päästää\ntyttö muuttamaan pois, kadoksiin pääkaupungin tuhansien joukkoon.\nTämä ei kelpaa miehelle, hänelle etäisyys on vaarallinen. Riippuen\nhänen luonteestaan, se hänet lamauttaa, tai tekee ihan hulluksi.\nSinun tapaisesi mies punnitsee levollisemmin, syvemmin esineensä\nlikeisyydessä. Josko hän siihen tarvitsee lyhyemmän tai pitemmän ajan,\nriippuu tietysti siitä arkuuden määrästä, joka jokaisessa miehessä\nvaikuttaa luultua heikkoutta vastaan. Käyttääkseni kemiallista\nlausetapaa, minä sen \"sidon\" ja autan sinut selvyyteen. Suoraan sanoen:\nsinä tahdot ottaa tytön lapsellesi toiseksi äidiksi.\n\n— Niin olen ajatellut.\n\n— Miehelle sinun asemassasi ei meidän seurustelupiirimme\nkatsantokannan mukaan maalaistyttö, joka sitä paitsi näyttää olevan\nköyhä, varaton, sivistymätön olento — ole mikään sopiva vaimo. Kai\nsinä itsekkin sen tajuat?\n\n— En, sitä en ollenkaan tajua, ja sinun itsesi, isä ei ollenkaan\npitäisi jakaa tätä seurustelupiirimme katsantokantaa. Kai on jätettävä\njokaisen yksityisen mielen mukaiseksi, tahtooko hän poimia metsä-\nvaiko puutarhakukan. Ja jos taloon vain saadaan hyvä emäntä, niin\nei suinkaan sitä katsota mitä myötäjäisiä hän tuo, sillä eiväthän\nparhaimmatkaan myötäjäiset korvaa huonoa emäntää. Mitä taas tulee\ntuohon tavanmukaiseen sivistykseen, niin tahtoisin kysyä: mitä siihen\noikeastaan kuuluu? Sekö, että kaikki pakoitetaan soittamaan pianoa,\nlaulamaan ja piirustamaan, köyhimmätkin, sentähden että löytyy toisia,\njotka sitä hyvin tekevät? että kaikkien täytyy lukea noita katalia\nklassikoita, sentähden että muutamat tuntehikkaat heitä ymmärtävät; —\nettä kaikkien pitää tehdä sitä, mikä sopii jollekulle yksityiselle?\nHiiteen ne! Todellinen nainen antautuu rakkauden ohjaamana siihen, mikä\non hyödyllistä, ja parempi on, että se, johon hän ei sillä tavalla\ntahdo antautua, jää pois.\n\n— Hyvä. Ei tarvitse huolia niistä, jotka sanovat että \"he toki\nolisivat pitäneet häntä viisaampana\", eikä puolisivistyneitten\npuheista. Tosi sivistys — järjen ja sydämmen voimistelu — pitää aina\narvossa luonnollista, kouluuttamatonta voimaa ja on kyllä samaa mieltä\nsinun kanssasi siinä, että naisen todellinen arvo on hänessä itsessään,\neikä siinä mitä hän omistaa, taitaa ja tietää. Mutta tässä on vielä\nlukuun otettava, sopiiko tämä tytön luonteelle, eikö sinun piankin\ntäydy itseäsi soimata, jollei hän sinua soimaa, siitä että sinä olet\nhänet temmannut totutuista elämän oloista ja heittänyt toisiin, joihin\nhänen on mahdoton tottua?\n\n— Isä hyvä, mihin sinä joudut? Sellaisissa tapauksissa, joissa\nilmaantuu molemminpuolinen pettymys, saattaa jonkinlaisella\ntodenmukaisuudella edeltäkäsin määritellä tuollaisia traagillisia\nristiriitaisuuksia avioelämässä, mutta kun näytät minulle sellaisen\ntulevaisuuden, minulle, joka kokonaan tyydyn saatuuni, silloin katsot\nasioita liian synkältä kannalta! En minä aio ruveta pitämään mitään\nhovia, ja jos hän osaisikin sorjasti ojennella teekuppeja ja siinä\nkuiskata älykkäitä huomioita, niin tuo kaikki jäisi käyttämättä, sillä\nminä en tunne tarvitsevani mitään edustavaa emäntää; jääköön hän vain\nvieraaksi maailmalle, minä päinvastoin tahtoisin, niin paljon kuin\nsuinkin, säilyttää hänet omien tapojensa ja luonteensa mukaisena. Minä\nkysyn: mistä totutuista olosuhteista minä hänet tempaan, ja millaisiin\nminä hänet vien, joihin hän ei voisi tottua? Luulen, ettei hänen\nikäisellään ihmisellä vielä ole ollut aikaa mihinkään tottua, hän ei\nvielä ole palvellut kahtatoista viikkoa ja saman verran aikaa hän on\nollut poissa vanhempiensa kodista. Se on siis ihan samaa kuin jos minä\nhänet sieltä suorastaan toisin ja veisin tärkeimpään, todellisimpaan\nkutsumukseensa; eikä siinä pitäisi olla maalaistytölle enempää\nvaikeutta kuin maailmannaisellekaan!\n\n— Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin.\nLuonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä\nhallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen\nluulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten\nsekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena\nosanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?\n\n— Isä hyvä...\n\n— Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin\näidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä\nkestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian\nvanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret.\nVarsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään\nnainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen\nvalitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka\nnyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä\nuudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet,\nvoit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä\nsellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä\ntässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat\nsiis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei\nmuuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa\nerästä likeistä sukulaista.\n\n— Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!\n\n— Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran\nkoko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on\nsiis huomioon otettava.\n\n— Välttämättömästi.\n\n— Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän\nsuinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut\nja aiot uusiin naimisiin.\n\n— Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse\nhelpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos\nmuut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä\nolisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa\nlöytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja\naavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja\nhysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon\nja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse.\nTotisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja\nHelenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin,\nsillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein\nhyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut\nsiirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä\nvaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä\nsukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.\n\n— Onneasiko? Sanotko onneasi?\n\n— Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi,\nja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat\najat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä\npysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan\njännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä\ntarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja\npyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa\npysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki\nPirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi\nsyvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa,\nminä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä\nen saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa!\nEttä kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää,\nrakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli\ntosi, jokainen uni todellinen — se on onnea!\n\nVanha herra jäi seisomaan ja laski kätensä pojan olkapäälle.\n\n— Nyt luulen, että me olemme selvillä.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Nythän sinä tiedät mitä sinä oikeastaan tahdot, ja myönnä että sinä\njo ennen sen tiesit ja turhaan olit tuhlaamaisillasi matkarahoja.\n\n— Myöntäisinkö?\n\n— Myönnä pois, ja lähdetään sitte tästä ihanasta yrttitarhasta.\n\nHe läksivät.\n\nÄkkiä Fischer vanhempi molemmin käsin tarttui poikaansa, joka kiltisti\nkäveli hänen vierellään.\n\n— Vielä yksi seikka, Kustavi! Tarjouksesi tuolle yksinäiselle,\nköyhälle tytölle on niin hurmaava ja houkutteleva, ettei häneen pidä\nsuuttua, jos hän myöntyisi, vaikkei hän vastaisikaan rakkauteesi.\n\n— Sitä hän ei tee, silloin hän suoraan kieltää.\n\n— Sen hän tekeekin.\n\n— Hyvä Jumala, joko sinä olet koettanut häneltä tiedustella —\ntiedätkö sinä?...\n\n— En, en mitään lapseni. Minä vaan tahdoin myöntyä sinun mielipiteesi\nmukaiseksi, että hän siinä tapauksessa vilpittömästi antaa kieltävän\nvastauksen.\n\nSilloin nuori mies hymyili; hän katsahti ihan likeltä isänsä kasvoihin;\nhän haki ja löysikin sieltä veitikkamaisuuden, kätkettynä hiljaa\nräpähtelevien silmäkansien poimuihin.\n\nKun molemmat palasivat kotiin, huomasi Kustavi heti, ettei hänen\nsalaisuutensa enään ollut salainen. Hämmästyneenä nuori veli häntä\nkatseli, kolmen tytön veitikkamaiset silmät hänelle hymyilivät, äiti\nyksin oli totisena, vaikkei ankarana.\n\nHeti sen jälkeen tuli Pirkitta lapsen mukana sanomaan \"hyvää yötä\". Hän\noli aivan entisellään, hänelle ei ollut huomautettu asiasta mitään,\nniinkuin Kustavi oli odottanut. Vanha herra asettui tytön eteen ja\nystävällisellä totisuudella lausui:\n\n— Vastaiseksi te jäätte taloon. Täytyy panna toimeen sellainen muutos,\nettä te voitte pysyä lapsen luona.\n\nPirkitta hymyili kiitollisesti ja läksi.\n\nLevolle mennessä, koputettiin hänen ovelleen. Kun hän avasi, pujahti\nIida, nuorin neideistä, huoneeseen.\n\nNuori neiti asettui Pirkitan eteen ja liioitetulla tavalla matkien\nisänsä puhetapaa, hän kohteliaalla juhlallisuudella lausui:\n\n— Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen\nluona! — Niin kyllä! Vieläpä suuremmoinen muutos!\n\nHän leipoi käsiään, syleili ja suuteli tyttöä hurjasti.\n\n— Mutta miksi?\n\n— Eikö veljeni jo ole teille puhunut?\n\n— Ei.\n\n— Lapsi raukka! Se julmuri on jo saattanut maan poveen yhden vaimon,\nnyt se tahtoo teitä toiseksi!\n\n— Minuako? Uskokoon, kuka tahtoo! Te laskette leikkiä, armollinen\nneiti!\n\n— En ikinä niin totisissa asioissa, nauroi Iida.\n\nHän laski sormen huulilleen.\n\n— Hiljaa! Älkää vain ilmoittako, että minä sen teille sanoin! Hyvää\nyötä — käly!\n\nHän vielä kerran suuteli tyttöä ja kiiruhti sitte pois. Pirkitta jäi\nyksin lapsen kanssa.\n\nHän oli hämmästyksissä. Olisiko neiti todellakin laskenut hänestä\nleikkiä! Ei, se olisi ollut epähienoa, eikä sellainen ollut tapana\ntalossa.\n\nHän tahtoo ottaa hänet toiseksi vaimokseen!\n\nMitä hän uskoisi hänestä, jota hän vain lyhyin ajoin oli nähnyt, jonka\nkanssa hän oli puhunut vielä lyhyemmin, jonka hän tunsi yhtä vähän,\nkuin hän hänet?\n\nMiten hän oli tullut sitä ajatelleeksi?\n\nSilloin lapsi liikahti pienessä ristikkovuoteessaan. Se vain unessa\nsiirtihe lämpimältä makuupaikaltaan. Se ei ollut levoton, mutta sen\nhoitajatar kävi levottomaksi. Hän heitti kaikki kysymykset sikseen.\n\n— Hullutusta kaikki tyyni, lausui hän ja koetti nauraa, — siksi ettei\nse ole totta!\n\nTietysti se on totta — kiukutteli hänen rehellinen mielensä.\nIhmeellistä! Muutoin se hänet aina auttoi pulasta, ja nyt se suorastaan\nsaattoi hänet pulaan.\n\n— Minä en sitä sittenkään usko, sanoi hän uhkamielisesti. Sitä vastaan\nhänen rehellisyytensä ei noussut, ja huoleti Pirkitta saattoi laskeutua\nlevolle.\n\nMutta vuoteessa ollessaan, hän kuuli askeleita ja ääniä viereisestä\nhuoneesta. Äänet hän pian eroitti, ja kuuli selvästi mitä puhuttiin;\nsillä kaupungin talojen seinät ovat niin ohuet, että ne panevat ihmisen\nkuulemaan vastoin hänen tahtoaan ja pahaa tarkoittamattaan.\n\n— Jos hän vastaa sinun rakkauteesi, kuului sieltä.\n\n— Sukulaispiirteen hänessä täytyy vaikuttaa. Rakkaus ja\nvelvollisuudentunto kulkevat käsi kädessä.\n\n— No koeta sitte onneasi. Olethan sinä tarkoin miettinyt.\n\n— Niin, siinä on kypsynyt, punnittu täytymys.\n\n— Täytyminenkö? — ja kypsynyt, punnittu?\n\n— Varmaan. Kaikki ajatukset suunnattuina samaan toimintaan vaikuttavat\nniin, ettei sitä saata heittää tekemättömäksi. Ihminen ei tee kaikkia\nitsestään. Hän toimii myöskin kohtalon käsissä.\n\nHän kuuli miten he erosivat ja kaikki jäi hiljaiseksi.\n\nTuolla puolella oli hän. Vain kapea seinä heidät eroitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyttö oli noussut vuoteeltaan ja toinen jalka oli ulkopuolella,\nmatolla, ikäänkuin hän olisi ollut jättämäisillään vuoteen, ehkä koko\ntalon.\n\nVilu väristytti paljasta jalkaa, kiireesti hän sen veti peitteen alle\nja istui siinä painaen käsiä otsalle, ja tuijottaen eteensä.\n\nMikään ei vielä ollut päätettyä! Se häntä rauhoitti ja hän nukkui.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nLyhyesti lausuen: päätös tulee, mutta ei tyydytä Kustavia, sillä\nPirkitta estelee lausumasta sitä viimeistä, sitovaa sanaa, jonka\nlausumista jokainen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arastelee.\n\n\nAuringon paiste lankesi pieneen puutarhaan. Pirkitta istui lehtimajan\nvarjossa, tuuli löyhytteli villin viinipuun lehviä rauhattomasti,\nniinkuin tytön sydän oli rauhaton. Uutterasti hän ompeli ja heitti\ntuontuostakin katseen lapseen, joka nukkui nurmella pensaan varjossa.\n\nHänen mielensä oli niin omituinen. Hän toivoi päätöstä likeneväksi, ja\nsamalla hän sitä pelkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä itseltään, miten hän\ntekisi, sen hän jätti onnensa nojaan. Hän tahtoi saada asian kysytyksi,\nja kuitenkin sitä ajatellessa, hän taas punastui, eikä tietänyt miksi.\n\nTuntui niin omituiselta, ikäänkuin hän olisi ollut harsoon verhottuna\nja aurinko paahtoi niin tukahduttavan kirkkaasti, että hänen sen kautta\noli vielä kaksi vertaa kuumempi. Niinkuin edellisenä iltana hän lausui:\n\n— Minä en sitä usko!\n\nMutta nyt se kuului toiselta.\n\nAskeleet likenivät. Hän säpsähti, sillä hän hyvin arvasi kuka häntä\ntulisi hakemaan. Kiireesti hän rupesi neulomaan, sen vaaran kaupalla\nettä hän myöhemmin saisi purkaa kaikki, eikä nostanut päätänsä.\n\n— Täältähän minä teidät tapaan. Hyvää huomenta! sanoi Kustavi astuen\nesiin.\n\n— Hyvää huomenta armollinen herra!\n\nSilmä, joka muutoin niin vapaasti katseli, jäi nyt alaspainuneeksi.\n\n— Minulla olisi puhumista teille Pirkitta, hän sanoi ja istuutui\nvastapäätä häntä.\n\nOdottaen tyttö pysähdytti kätensä pitkäksi vedettyine lankoineen.\n\n— Minun täytyy tehdä teille kysymys, joka ehkä teitä hämmästyttää, tai\nehkei. Mutta koska tarkoitukseni on rehellinen ja asiani on totinen,\nniin minä kysyn teiltä suoraan, Pirkitta, — hän koetti tarttua hänen\nkäteensä, mutta tämä pisteli sukkelasti neulaa ommeltavan liinakankaan\nläpi, — Pirkitta, tahdotteko tulla vaimokseni?\n\nTyttö kalpeni. Nyt se siis oli lausuttu, siinä ei enään ollut\nepäilemistä. Katselemattaan hän tunsi, että hän odottavana piti\nkatseensa häneen tähdättynä. Silloin hänen poskensa taas paloivat\npunaisina, ja hän kääntyi syrjään, lasta kohti. Nuori mies seurasi\nhänen silmiensä suuntaa ja lisäsi:\n\n— Ja lapseni äidiksi?\n\nMiten se saattaakin niin hämmästyttää, kun se äkkiä tapahtuu, se jonka\ntuloa muut jo ovat ennustaneet? Pää raskaine palmikkoineen painui\nsyvemmälle alas.\n\n— En minä tiedä.\n\n— Se tulee teille odottamatta.\n\n— Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista,\narmollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle\nilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun\nen minä toisilta salaa mitään ajatuksia.\n\n— Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?\n\n— Ettei se ole totta.\n\n— Millä perustuksella te niin ajattelitte?\n\n— Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta\nja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.\n\n— Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?\n\n— En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä\nrakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka\ntuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian\nvähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut\nvaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni\nehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen\nkanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin\nkoettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät\nmolemmat onnettomuuteen.\n\n— Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, — te luulette että minä\ntunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja\nodottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua\nteille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on\nkaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta\nperustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin\npanttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän\noikeuden — äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että\nminä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon\nja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni\nunohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista\nvaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni.\nMiksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin,\nettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni,\nmutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus\nlastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin,\nettä sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt,\nvoimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte\nhentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle,\nyksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi.\nTeillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo\nedeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te\ntuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien\nlasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!\n\nIkäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin\npyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi \"Kitastaan\".\n\n— Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa.\nRakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset\nrakastavat lasta isän tähden.\n\nPirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut\nkätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:\n\n— Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua...\n\nReippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen\nkäsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi\ntorjuen kätensä:\n\n— Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?\n\n— Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti\nheidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti.\nTulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni\neteen.\n\nPirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen\ntaappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:\n\n— Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne\nja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi\nsuvussa joku, joka ei siitä pitäisi?\n\n— Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. — Minulla on vanha täti, äitini sisar\nja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.\n\n— Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.\n\n— Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet\ntunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te\nolette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.\n\n— Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin\nsaa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin\nhänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua\nvastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen\nnauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!\n\n— Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa\nsuoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!\n\n— En voi.\n\nHän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.\n\n— Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä,\nsuostuuko neiti, tätinne — sitte — jos hän suostuisi — ei nyt, ei\nnyt!\n\nÄnkyttäen hän sen puhui.\n\n— Pirkitta!\n\nTyttö torjuutui hänestä.\n\n— Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!\n\n— Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!\n\nKiirein askelin hän meni.\n\nHetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo\nja polveutui sen viereen.\n\n— Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö\nmeidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. — Kuule,\nethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt\nkieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin\nliian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen\nminä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen\nlöytyy syy.\n\nJota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän\nnauroi.\n\nLapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se\nvihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen\ntarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nPerintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan\nja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä,\njoten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa\nloppulauseitten miettimiseen — jollei kaikki taas äkkiä joutuisi\nepäiltävälle kannalle.\n\n\n\"Perintötädistä\" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin\nmyönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella\npelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja\nniin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja\npyysi hänen lausuntoaan.\n\nTäti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä\nmaalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä\nasumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi\nvoinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena,\niltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui\nsukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt\npaikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt,\nhän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui\nkiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja\nseurasi häntä.\n\nSe oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi\nnähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli\nkasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille\npuolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen\nnaiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset\nsilmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin\nepäedullisessa ympäristössä.\n\nMitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. Sitte\nHelena täti istuutui nojatuoliin.\n\n— Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. — Te tiedätte, miksi\nminä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä\nsiunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin\nkäsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.\n\nVanha herra astui esiin.\n\n— Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi\njohtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä\nyksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon,\nettä sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä.\nHän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.\n\n— Palveleeko?\n\n— Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me\notimme hänet pienokaista hoitamaan.\n\n— Vai siis lapsenpiika! — Helena täti katseli syrjästä\nsisarensapoikaa. — Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella\nperheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät\nharvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen\ntakertuu ilokseen oma itsekkin.\n\nPirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja\nkiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan\ntähdättyinä, kokonaan hämillään.\n\n— Vai hänkö?\n\nNeiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli\nhänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta,\nse, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan,\nrupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli \"Kitta\", vaan\n\"Kitta\"!\n\n— Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko!\nÄlä puhu mitään, jo minä tiedän että se on \"Kitta\", tuo tuolla. — Hän\nirroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. —\nJuokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat\nolisivat syöneet ruuan hänen edestään.\n\nPikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.\n\n— Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.\n\n— Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva\nFischer. — Hän on vasta maalta tullut.\n\n— Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen\nonkaan; tai tiedättekö lapseni?\n\n— En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.\n\nHän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.\n\n— Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat,\nettä heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi\nkaunista.\n\nHelena täti hymyili.\n\n— Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai\nsiellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei\nrikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!\n\n— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.\n\n— Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että\nminä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä\nhän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki\non suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta\nriippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos\nme käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois\npelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme\nväärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri\nkeskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni.\nNäytäppäs!\n\nHän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin\ntuuman päähän silmiensä tasalle.\n\n— Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin,\nettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt\nsurun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan\ntapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, — hän ojensi hatun Pirkittaa\nkohti — ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ,\nhuomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen\nrakkaudestansa.\n\nKustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.\n\n— Ohoh, huudahti vanha herra. — Arvoisa käly, sallikaa minun\nhaukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa,\nettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette\nkoskaan ole koettanut elää miehen kanssa.\n\n— En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten\njälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja\npienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta\njota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan.\nNegatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan\ntätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on\ntietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni\nsyyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut\nkaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä\ntytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo\nkaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin\nvoimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta\npuolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin,\nkun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään,\nmeille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me\nkatselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni,\ntuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni,\nmutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista\nhuomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen\nvälistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa\ntytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä\nlieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt\nloitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa\nvastenmieliseksi, ja ihme kyllä — nimeni tähden. Siihen aikaan minä\nkaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi\nkuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin,\nmiten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme\nsopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä\nodottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin.\nOtin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni,\nopin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan\nliikutuksen —, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä\nsitä itse ulvoin joka kerta.\n\nLäsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti\nvilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa\nkasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta\nkolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä\nnuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen\nperästä huutamistaan huusivat: \"täti raukka!\"\n\nSilloin vanha nainen iski kätensä pöytään.\n\n— Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän\nolennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule\nlapseni, istuudu tänne!\n\nHän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta\nistuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen\nkädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.\n\n— Noin, sanoi täti.\n\nHän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:\n\n— Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa\nvoisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle,\netteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua\nkastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien\nnuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista\nHelenaa — hän kääntyi Pirkitan puoleen — oli nimittäin vanhaan\naikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva — jolloin tietysti on\nhuomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku\nmeistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa\noli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja\nilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen \"kaunis Helena\". Olisihan\nvahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat\nolivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, — niinkuin heidän\nsuvultaan saattaa odottaa — että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan\ntuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme,\nkantanut muuta nimeä kuin \"kaunis Helena!\" Äh, miten minä kiroelin\nheidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen\nkappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa!\nLuulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista\nsotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy!\nPeilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki\nnimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen\nminä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse\nitsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että\nsuosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut\nkäsiini suosituskirjeen teitä vastaan.\n\n— Käly, käly, varoitti vanha herra, — jos meiltä todellakin puuttuisi\nkaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä\nvastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste\nsiitä...\n\n— Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette\nte kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin\npuhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.\n\nVanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan\npuoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n— Niin, rakas lapseni, hän sanoi, — jos minä käsken sinua viereeni\nistumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki\nkyttyräselkäiset ovat.\n\n— Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, —\nettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset\nheittiöt?\n\n— Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti\nsisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:\n\n— Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.\n\n— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.\n\n— No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta?\nJoudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että\nte kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä\nymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan\nkertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä\nnauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden,\njoka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi\ntultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa\ntosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse\nniitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.\n\n— Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja\nsitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen,\nantaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät — joka osoittaa, että\nheissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi\ntunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja\nheistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään\nnäkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa\nkaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he\naina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja\nperinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja\nme löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina\nerityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä\nvain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede\nsen hyväksyy; ja siten se on — kunnioitettavaa kyllä! — vanhojen\nakkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.\n\n— Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi\nFischer vanhempi, — mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin\noblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen\nvanha.\n\n— Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun\nolette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi\n— mutta jääkööt ne sikseen!\n\nHän kääntyi Pirkitan puoleen:\n\n— Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin\nolet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin\npienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie\nhänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!\n\nPirkitta ja Leena läksivät.\n\nMyöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:\n\n— Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?\n\n— Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, — ja silloin en ajattele mitään.\nNe eivät sopisi yhteen.\n\nKun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman\nsisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.\n\nIida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet\nsyliinsä.\n\n— Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin\nensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.\n\nKustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme\nmuodostivat ketjun.\n\n— Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, — täti oli tänään oikein\niloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte\nsiitä vanhasta piiasta?\n\n— Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo\nitse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta\neihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus\nohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla\nniinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää\nnaimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän\nei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta.\nHänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja\nsiitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa\nkummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!\n\n— Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.\n\nHitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet\nmuistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.\n\n— Voi kauhu! sanoi Iida.\n\nKetju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.\n\nYksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä,\njos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin\nrauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä,\njoko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli\nsuljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa\npäänkivistystä.\n\nKustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta\nPirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut\ntarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa.\nJa tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon\nsormen viittauksena.\n\nSeuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi\nodotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän\notti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.\n\n— Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa\nsovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?\n\n— Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja\narvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin\ntarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että\nminäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on\nmaksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä\ntoiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö,\nhänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet\nsaatatte pitää hänestä, ja hän teistä.\n\n— Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista\nsanaa?\n\n— En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä\ntuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy\nmorsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta,\njossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa\njoksikin ajaksi maalle, minun luokseni.\n\nKustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja\npuheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.\n\nPirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt\npuutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti\noli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty\npahaa, ja se suretti Pirkittaa.\n\nPäivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.\n\n— Pirkitta, täti lähtee.\n\n— Joko?\n\n— Tulkaa!\n\nHän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset\nkaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:\n\n— Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman\nvähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat\nyhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista\neroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille\nsiunaukseni!\n\nVielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut\nvierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet\ntakaisin puutarhaan.\n\nLapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen,\nsitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin\nviiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen\nviereen.\n\nHän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän\nsaattoi katsella hänen silmiinsä.\n\n— Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko\ntulla vaimokseni?\n\nPeittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa\nmutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:\n\n— Minä tahdon!\n\nNuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt\nvasta olisi sen hänelle antanut.\n\nSilloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui\nnojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.\n\nKuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan\nhuomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten\nhän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä\nheinikolla.\n\nPirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän\nnäki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut.\nTyttö hymyili.\n\n— Jotakin minä sinulta pyytäisin.\n\n— Mitä kultaseni? Sano!\n\n— Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan!\nSaanko minä nyt sanoa _sinä?_ Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin\nkovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos\nminun pitäisi sanoa _te_; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi\ntekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa\nvain yhtä ainoaa.\n\n— Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä\nsinulla on hänelle sanottavaa.\n\n— Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa\nrakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja\nedeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta,\nsillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni,\nja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten\nedessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin\nikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!\n\nKustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti\ntaitavasti hänen käsistään.\n\n— Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa\nmiksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken\nkäyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että\nsinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies\non meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen\nrakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä.\nMutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun\nrinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan\nvastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun\naivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan,\ntietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä\nhänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi\nminun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu!\nSinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota\nrehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi.\nKaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi\najaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas,\n_sillä_ puolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä\nsaatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä\nsalli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään\nolisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin\nitseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen\nsinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi\nvalheellinen avioliitto.\n\n— Siitä pitää syntyä totisin, — ja eikö totta, me emme siirrä\nonneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan\nsinua äidiltä ja holhoojalta.\n\nSilloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa\nhetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.\n\n— Jesus Maria, hän huudahti, — miten minä niin saatoin unohtua\nhurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se,\narmollinen herra! Heittäkää minut!\n\n— Pirkitta!\n\n— Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän\nrakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat\npalkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua!\nTe ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!\n\nVoimakkaalla kädellä hän piteli häntä.\n\n— En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.\n\nArasti hän karttoi hänen katsettaan.\n\n— Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.\n\n— Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.\n\nHän irroittautui ja työnsi hänet lempeästi luotaan.\n\n— Se ei auta. Te ette voi antautua sellaisen häpeän alaiseksi, että\nte ottaisitte kantaaksenne sitä, mikä minua on painamassa, ja mikä on\nminun yksin kannettava.\n\n— Tyttö, mitä se merkitsee?\n\nHän katseli maahan ja änkytti:\n\n— Minä saan huonon mainetodistuksen, jota en missään saata näyttää.\n\n— Puhu eteenpäin, eteenpäin, — jollet sinä kurjasti ole laskenut\nleikkiä minun kanssani, niin puhu eteenpäin; minulla on oikeus tietää\nkaikki!\n\nHän väänteli käsiään.\n\n— Se ei koske minua yksin.\n\n— Siis toista?\n\nHän vaikeni ja vapisi kauhusta. Painaen oikeaa kättä otsalle, hän sitte\npuhui kaiuttomasti:\n\n— Minä olen ollut vikapää ajattelemattomuuteen, en tietänyt enkä\naavistanut miten kalliisti saisin sen maksaa.\n\n— Minä tahdon sen tietää. Totuus, — vaati hän.\n\n— Totuus ei siinä mitään muuta, parasta on että minä lähden pois\nnäkyvistänne, ja te ette enään minua ajattele.\n\n— No, sitte minä hankin siitä tietoa sieltä, paikalta, hän lausui\nkarkeasti.\n\nTyttö katsoi häneen rukoilevasti.\n\n— Älkää sitä tehkö!\n\n— Mutta siihen asti te jäätte tänne.\n\n— En mistään hinnasta!\n\n— _Te jäätte!_\n\nPieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli\nnoussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten\nmolempien riitelevän.\n\n— Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja\nriensi sitä rauhoittamaan.\n\nKustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen\nulkomuoto — jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta,\nei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä — kätkeä allensa sen\n\"välinpitämättömän\", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän\nollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei\nollut mahdollista, — ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.\n\nAstuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:\n\n— Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä,\nkunnes saatte tietoja minulta.\n\nTyttö ravisti päätänsä.\n\n— Jos te koskaan olette minusta hiukankaan välittänyt!\n\nSuruisasti hymyillen, hellällä äänellä nuori mies sen lausui.\n\nTyttö laski kädet ristiin rinnalleen ja katsoi häneen.\n\n— Antakaa kätenne vahvistukseksi.\n\nHän huokasi syvästi, sitte hän ojensi hänelle oikean kätensä, kylmänä,\nkosteana se värisi hänen kädessään. Kun hän tunsi tytön kuumien huulten\nsitä koskettavan, hän säpsähti ja syöksihe ulos puutarhasta.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nRisto kaupungissa ja Kustavi maalla. Lukon ja salvan takana pidetyn\nkeskustelun jälkeen toinen palaa kotiin tyhjin toimin. Toinen herää\npormestarin virkahuoneessa rakkautensa unesta.\n\n\nKun seuraavana aamuna ensimmäinen juna ajoi suurkaupungin\nasemasillalle, matkustajat tunkivat salista ulos ja laskeusivat alas\nleveitä portaita, kadotakseen eri suuntiin, jäi talonpoikaispoika,\nhämmästyneenä rakennusten paljoudesta, hetkeksi seisomaan paikalleen.\nSitte hän päätti hitaasti kulkea katuja, sillä oli siksi aikaista,\nettei hänen mielestään käynyt koettaminen ketään tavata, eikä hän\npitänyt mitään kiirettä.\n\nSe oli Risto. Hän oli antanut viikon kulua toisensa perästä,\nvoimistuakseen niin paljon, että hän saattoi kävellä kepittä ja sai\nhiukan väriä poskilleen, ollakseen edes jossakin määrin sen kauniin\npojan näköinen, jona hän tiesi useimpien paikkakunnan tyttöjen itseään\npitävän. Ennen sitä hän ei tahtonut astua Pirkitan näkyviin. Mutta kun\nhän oli valmis, meni hän pormestarin luo ja vaati kirjettä, \"jossa\ntuli seisoa, että Pirkitan täytyi ruveta hänen vaimokseen, sillä\nsitä tyttöä hän tahtoi ehkä juuri siksi, että hänen täytyi pakoittaa\nhänet omaksensa\". Pormestari pudisti päätänsä niinkuin edellisessäkin\nkohtauksessa, mutta vihdoin hän hänelle antoi kirjoituksen Pirkitalle.\n\nRisto veti esille kirjeen takkinsa povitaskusta ja luki osoitteen.\n\n— \"Palvelee herra Fischerillä.\"\n\nHän nauroi ylenkatseellisesti.\n\n— Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän\nasuu, niin olisipa se mies, joka — tässä hälinässä ja sekamelskassa\n— kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä\nherra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät\nnarreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset!\nJos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi\nsillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he\narvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!\n\nEsikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä\nhän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan,\njolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen\nhöyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen\nhän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa\novea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä,\nnähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.\n\nHän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella,\nvakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen\npukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa\nkesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö\nnäytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen:\n\"niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu\", että poika ihan mielistyi;\nmutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä\najassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi\nhänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:\n\n— Jumalan terveeks Pirkitta!\n\nTyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen,\nsanoi:\n\n— Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?\n\n— Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. — Minä tulin\nvaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.\n\n— Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.\n\n— Siitä ei tulekkaan lörpöttelemistä. Se on minulle tärkeä asia.\n\n— Mutta ei minulle, vaikka se olisi mitä tahansa.\n\n— Pirkitta, — poika alensi äänensä tutunomaiseksi kuiskaukseksi, —\najattele sitä, että minä sinusta jo kasvavana tyttönä pidin —\n\n— Sinä taas olit minulle jo silloin vastenmielinen.\n\n— Ja miten usein minä jälkeenpäinkin olen tarjonnut sinulle\nrakkauteni. Jos olisit minua kuunnellut, niin ei yhden eikä toisen\nolisi tarvinnut siitä maksaa.\n\n— Paitsi minun, niin kauvan kuin sinä olisit suvainnut.\n\n— Mutta nyt on niin, että sinä olet huonossa huudossa —\n\nSuruisana tyttö painoi alas päänsä.\n\n— Ja ennen kaikkia sinun ei pidä sitä hämmästyä, että minä tahdon\nsovittaa kaikki taas paikoilleen.\n\nTyttö naurahti lyhyesti.\n\n— Sovittaa paikoilleen, — sinäkö? No, sitte minä pyytäisin tietää\nmitä ja millä tavalla?\n\n— Minä tahdon sinut naida!\n\nSilloin Pirkitta astui hänen ohitsensa, väänsi vesijohdon hanaa ja\ntäytti lasin. Sitte hän meni takaisin ovelle, tarttui kääkään ja sanoi:\n\n— Kiitoksia paljon! Silloin jätämme asiat mieluummin sille huonolle\nkannalle, jolla ne ovat!\n\nRisto tarttui voimakkaasti kiinni häneen, ja kun hän ohuen kankaan läpi\ntunsi sormiensa koskettavan hänen pehmeää käsivarttansa, silloin hän\nveti suunsa leveälleen ja sai takaisin sen uljuuden, joka muutoin ei\nhäneltä koskaan puuttunut naisten seurassa.\n\n— Odota vähäisen, jos yksi puhe sinut karkoittaa, niin ehkä toinen\nsinut pysyttää. Ole ymmärtäväinen, jänöseni, ja taivu. Olkoon miten\ntahansa, minulle sinun täytyy kuulua, siitä olen antanut pääni\npantiksi, ja koska kaikki nyt käy rehellisellä tavalla, niin ei\nvastustus auta. Minä ja holhoojasi olemme samaa mieltä, hän sitä\nsinulle toimittaa.\n\nHän asetti pormestarin kirjeen ihan sananmukaisesti hänen silmiensä\nalle. Tyttö tarttui siihen kiireesti, lasin hän asetti käytävän\nikkunalaudalle ja nojasi lukiessaan, puoleksi istuen, ikkunapieleen.\n\nTarkkaavaisesti Risto seurasi tyttöä, nähdäkseen minkä vaikutuksen\nkirje häneen teki. Välistä sentään hänen silmänsä harhailivat\nmielihyvällä katselemaan somaa nilkkaa jaloissa, joista toinen polki\nmaata ja toinen heilutteli ilmassa; mutta sitte hän ei enään kääntänyt\nsilmiänsä Pirkitan kasvoista, ja yhä arveluttavammaksi kävi hänestä se,\nettä tyttö pysyi niin levollisena ja liikuttamattomana.\n\nKun hän oli lukenut kirjeen, nousi hän, rypisti paperin ja heitti sen\nikkunan kulmaan, lausuen:\n\n— Minä pysyn sanoissani. Pyydän kiittämään herraa holhoojaa hänen\nhyvästä neuvostaan, mutta luulen, että jos sitä seuraisin, silloin minä\nen enään olisi autettavissa.\n\nHän astui sisään ovesta.\n\nRisto tuijotti tyttöön, hän tahtoi ottaa hänet käsiinsä ja raastaa\nhänet ulos ovesta, mutta kun tyttö työnsi hänet pois, läähätti hän:\n\n— Minä tunnustan kaikki!\n\n— Silloin sinä näytät olevasi se mies, jona aina olen sinua pitänyt.\n\nOvi sulkeutui ja lukko ja sisäsalpa kääntyivät eteen.\n\nPoika syöksyi ikkunalle, sieltä hän otti kirjoituksen, sitte\nhän hitaasti astui alas portaita, pysähtyen yhä tiheämmin ilmaa\nhengittämään, hänen rintansa oli pusertumaisillaan kokoon, sydän sykki\nraivoisasti ja ohimot takoivat.\n\nHän ei huomannut mitä katuja hän harhaili, tunkieliko hän ihmishyörinän\nläpi, vai tuuppailiko hän yksityisiä. Kun suonenveto helpoitti ja\nhän taas tuli omilleen, oli hän hiljaisella, yksinäisellä paikalla.\nSieltä hän etsi esille Sebensdorfin pormestarin kirjeen ja rupesi sitä\nlukemaan.\n\n\"Risto Sommervogel on anonut sinua minulta ja vaatinut minua\npakoittamaan sinua rupeamaan hänelle vaimoksi. Siinä hän piti ihan\nsekavaa puhetta, jota minä en ymmärtänyt, sillä asian näin ollen,\nminä en voi ajatella, että sinä hänet työntäisit luotasi, vaan\nkai sinä kourin kynsin häneen tartut. Jollet sinä yhdyselämästä\nsen akkaryökäleen kanssa voikkaan toivoa mitään todellista onnea,\nniin eihän tässä lie muuta neuvona, ja minä antaisin sinulle sen\nystävällisen neuvon, että sinä siihen alistuisit ja Jumalan ja maailman\nmieliksi ottaisit tämän ristin kannettavaksesi. Muutoin minulle on\nyhdentekevä kiellätkö vai myönnätkö hänelle.\"\n\nVoimakkaasti kiroten työnsi poika paperin taskuunsa. Uhkaavasti hän\nnosti oikean käsivartensa siihen suuntaan, jossa hän luuli Sebensdorfin\nolevan; mahdollisesti hän melkoisestikin erehtyi suunnasta, mutta\nuhkaus läksi totisesta sydämmestä ja tarkoitti sitä, missäpäin\nSebensdorf oli.\n\nHän tahtoi heti palata kotiin ja kiiruhti rautatien asemalle.\nMutta juna, joka vei tuohon Sebensdorfin läheisyydessä olevaan\npiirikaupunkiin, läksi vasta illalla. Risto päätti odottaa siellä,\npaikalla. Hän istuutui penkille saliin. Ajoittain, ennen paikallisjunan\nlähtöä häntä huvitti tuuppivan väkijoukon hälinä, mutta kun se loppui\nja ympäristö hiljeni, silloin hän hautoeli mielessään ja rupesi\npuhumaan puoliääneen, kunnes hän, oman yhä vilkkaammaksi käyneen\nmenonsa pelästyttämänä, vaikeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun\nkoittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden\nja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä\nauringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä\nhautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja\nnähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario\ntodellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi:\n_Hic jacet in tumulo,_ olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa\nvähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: \"saksaksi:\ntässä kummussa lepää...\"\n\nSiinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut Kollingin\nMikon kanssa.\n\nSebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon\nja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei\nmielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta\nkaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät\nkyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta\nhänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen\ntarkoitti.\n\n— Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?\n\n— Olenhan minä, — kyllä.\n\n— Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.\n\n— Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?\n\n— Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne\nnaimisiin menosta.\n\nPormestari tuijotti nuoreen mieheen.\n\n— Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen\nsitte tahtoo naida?\n\n— Minä itse.\n\n— Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää,\nmutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut\nkaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan,\nkuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen\nkykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin,\nniin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy,\ntarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin\nlesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?\n\n— Juuri häntä.\n\n— Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän\ntäytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä\nketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä\nkahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!\n\nVanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti\nsilmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.\n\n— No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas\ntoimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen\nmökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin\nkuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin\nkyllin, niin ei se tunnu miksikään.\n\n— Minä tiedän että hän on köyhä.\n\n— Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy,\njosta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi,\nettä velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän\nmuutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on\nyksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra — —\n\n— Mutta myöskin yksinkertainen.\n\n— Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se\nmitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta\nvertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan\npunnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen\nmyöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa\najatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset,\nherra kulta, sopivat yhteen!\n\n— Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, — niin ei teidän tarvitse\nniitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse\nasiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan\nsanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät,\nhyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin\nne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että\nkärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai\nmaailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia\non, että tämä ja tämä — hän osoitti sydäntä ja päätä — sopivat\nyhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi\navioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa\nsaa tavoitella.\n\n— Hohhoo! nauroi pormestari, — koreat puheet eivät pysty köyhään\nkansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se\ntoinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia\nja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin\nkuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä\nmukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan\ntietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut\najatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan\nolisi turhaa melua.\n\n— Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka\nkumminkin _minulle_ on tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista\n— niinkuin suvaitsitte lausua — koreita puheitani vastaan, tai muuta\nsanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.\n\nPormestari raappi päätänsä.\n\n— Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo\nmaailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä,\nettä minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea.\nNo, älkää pahastuko — tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat\nsanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa\ntarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena\nmiettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa\nsiitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen\nmiettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja\nsiksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.\n\n— Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?\n\n— Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä\nyhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei\nkukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta.\nKatsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista\ntyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja,\nsellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan\nsitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa,\njotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee\ntuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille,\nniin se onkin hiililäjä... tai paljasta roskaa.\n\n— Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?\n\n— Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin\nkävisi melkein niin.\n\n— Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä\nkenellekään saata lausua ilman syytä.\n\n— Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.\n\n— Suokaa anteeksi, herra pormestari, saatattehan te luulla, että\nteillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja\narvostelemaan, onko se pätevä.\n\nPormestari kohottautui korkeaksi.\n\n— Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että\ntyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää\nminusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle\nherralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin\ntuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana\nuteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle\nihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat\nhäntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon\nkaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä\ntavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.\n\n— Mitä tämä taas merkitsee?\n\n— Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan,\njolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä\npoika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä\nvaimokseen.\n\nIlkeästi se koski Kustaviin.\n\n— Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.\n\n— Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.\n\n— Minä annan siitä kunniasanani, että hän tyhjin toimin palaa takaisin.\n\n— Sitä en usko. Tyttö tulee antamaan pojalle myöntävän vastauksen\nsiitä syystä, ettei hänen käy kieltäminen.\n\nKustavi karkasi ylös tuolilta.\n\n— Se ei ole mahdollista!\n\nHän sivalsi kädellä otsaansa.\n\n— Jos te tarkoitatte, ettei tuota uskoisi sellaisesta tytöstä, niin\nolette oikeassa; en olisi sitä itsekkään uskonut, mutta kai sitä täytyy\nuskoa, jonka omin silmin näkee.\n\n— Jollei minun tule pitää teitä kurjana valehtelijana ja\npanettelijana. Oi, suokaa anteeksi, älkää minua kuunnelko! Säälikää ja\nsanokaa minulle armeliaisuudesta koko täysi totuus; se, jos mikään,\nsaattaa minua auttaa!\n\n— Oi hyvä herra, miten pahaa se huono tyttö on mahtanut teille tehdä?!\nMinuun koskee, että teidän hänen tähtensä näin täytyy kärsiä, —\ntietysti, tietysti! Minun velvollisuuteni pormestarina on tietysti,\nettä pidän huolta paikkakunnan pienimmistäkin, mutta ei siihen määrään,\nettä minä, ylimmäinen, sentähden, vaikkapa syyttömästi, jään teidän\nmielestänne valhettelijaksi ja panettelijaksi; se ei saa tapahtua! Ja\nkoska te itse arvelette, että siitä tulisi teille helpoitusta, jos\ntietäisitte koko jutun, no, niin minä sen teille kerron!\n\n— Pyydän sitä.\n\n— Siitä on nyt kulunut runsas puoli vuosi, kun minä tyttärelleni\nJulialle tilasin kaupungista sellaisen koneen, josta sanoivat, että\nalla vain tarvitsi polkea, niin ylhäällä liinakangas kauniisti\nneuloutui kokoon, ihan itsestään. No, niin, sitte kun kalu oli talossa,\nme kyllä huomasimme, ettei polkeminen yksin riittänyt mihinkään.\nSilloin Pirkitta vielä oli minun Juliani paras toveri ja kävi usein\ntalossa, ja kun hän katseli kapinetta, ymmärsi hän heti miten sitä\ntuli käyttää, — niin, kyllä se on viisasta, enkä tuon toisenkaan\ntähden olisi tullut ajatelleeksi, koska hän aina on minua pelännyt\n— kaikkihan minua tällä paikkakunnalla pelkäävät, — vahinko, —\nvahinko! Kerronpas lyhyesti. Minä sanon koulumestarin tytölle: jää sinä\njoksikin viikoksi taloon, tuo tänne liinakankaasi ja muut kamppeesi\nja käytä konetta, niin hyödytte molemmat, Julia oppii sitä käyttämään\nja sinä pääset työstäsi. No, molemmat olivat siitä mielissään ja\nkoko päivä neulottiin ahkerasti, ja koska me kylässämme asumme niin\nkaukana toisistamme, että kun toinen aikoo mennä toisen luo, hänellä on\nhyvinkin puolen päivän matka kuljettavanaan, niin jäi Pirkitta yöksikin\nmeille. Talossani on aina valmiina pari huonetta vuoteineen vieraita\nvarten; niiden ikkunat ovat tietysti pihalle päin, ja me makaamme tien\npuolella, luonnollisesti siitä syystä, että jos melua kuuluisi, se\nei häiritsisi vierasta. Minun Juliani kamarin vieressä on naisväelle\nvalmistettu huone, ja juuri sinne me panimme koulumestarin tytön, ja\nosoitimme hänelle siten aivan ansaitsemattoman kunnian, mutta silloin\nemme saattaneet uneksiakaan miten ansaitsematon se oli.\n\n— Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin\nkerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen\nsyynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus,\nja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut\nmennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun\ntytärtäni — me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä,\nvaan koko ympäristössä, — niin me helposti sovimme keskenämme; minä\niloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle\nyksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä\nvartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä\nniin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä\nnyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä\ntulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin\nolin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne\nylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä\nhiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä\nkertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä\näkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä\nkäy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty.\nMinä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä\non tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli\nhiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla\nte ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse\ntarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta\nmutkitta ensimmäiseen huoneesen — ja se oli Pirkitan — ja siellä\ntapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä\nja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan.\nSe pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani\nhäväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin\nhänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun\nJuliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä\nlopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle\ntuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. — No niin, siinä kaikki\nmitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla\ntuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä\nmielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta\npuolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos\nminä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä,\nniin olemme kai selvillä.\n\nKustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:\n\n— Kiitän teitä herra pormestari.\n\n— Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus\npiti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.\n\n— Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!\n\n— Jumalan haltuun.\n\nPormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka\nhoiperteli alas portaita.\n\n— Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, — eikä yksin portaissa, vaan\nmuuallakin.\n\nSitte hän itsekseen mutisi:\n\n— Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli\nylimielisyys kokonaan poissa.\n\nJonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.\n\nRaittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan\näidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella\nnaurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin\nhitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nHauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta\nonnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa,\n— tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti.\nKustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen\nja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.\n\n\nKustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän\naikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään\npieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti\nvanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.\n\nTutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta,\nteki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin\nhän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.\n\n— Tupakoitsemattomille, sanoi hän.\n\nKustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.\n\n— Minä en tule tupakoimaan.\n\nSitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.\n\n— Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?\n\nSiitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa,\nhänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän\nnaurun seurata jokaista huokausta.\n\nNainen aina silloin säpsähti.\n\n— Mutta, Jumala —! hän lausui puoliääneen.\n\n— Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua\nanoen silmäili ympärilleen, — pyydän näyttää, tässä riippuu ote\nrautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole\nkielletty.\n\nTaas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.\n\n— Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.\n\nKolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi\nhäntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne\nhänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä\nheitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.\n\nYksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna\nkulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen\nosaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän\nkatseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.\n\nÄäneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään\nhäntä pakoittanut vaikenemaan.\n\n— Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin\nrehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi — ja kuitenkin —\nkuitenkin! — Hyi!\n\n— Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi\ntraagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, — niinkuin jalo\nhirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun\npuraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja\nsitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on\nsuorastaan naurettavaa — arvotonta — hyi!\n\n(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se\njoka puraisi — juuri oli kala.)\n\n— Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen\ntalonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä — jumaloida häntä — kun\nhän... Oi hyi, — hy — i!\n\nHuvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.\n\n— Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä\nihaelemme ja pidämme suurina — ylevinä — niin, siitä syystä, että\nenimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien\ntähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen\ntyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan — äh —\nnäyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista\npojista osannut, — siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei\ntunteemme ollut mukana, — näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä,\nsen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja\nsitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta — vierimään kuin\nvesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla\nmitalla. — Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät — Messalinat\n— ne — ne — kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut\nosoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat\nedulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat,\nhänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!\n\nMikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa?\nEttei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita\npetetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos\nja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!\n\nOnko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?\n\nOi varmaankin, — tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin\nsokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva\nkaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta,\njotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen — ja\nsellaisena on nainen. Äh!\n\n(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)\n\n— Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi.\nKynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa\ntai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain\nsynnytätte! Hyi — hy—i!\n\n— Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, — älkää toki yhtä mittaa\nsyljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!\n\nKustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti\neteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin\nälykkäiksi.\n\nHetken kuluttua hän taas alkoi:\n\n— Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi\nkäryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä\najoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen\nolisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut\nparastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja\neihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista\nkertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse\nehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta\njos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän\njokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut\nniin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler\nnyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten\nolisi...? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se\nei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, — hän\notti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä — niin minä voin\nsaapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen\nnuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan,\nkivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän\nmaailmassa.\n\nHän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä\nkaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja\nsiellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi\nkohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti\nsangen hyvänvoivalta.\n\nKun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi\nhäntä laajaa liiviänsä vastaan.\n\n— Minä tulen, sanoi Kustavi, — omin silmin näkemään onneasi.\n\n— Hyvä, sanoi Körbler.\n\nNostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan\nympärilleen huoneessa.\n\n— Uskotkos, että tämä toimi on kultakaivos!\n\n— Yhä vain kauppamies ylinnä! Siis toimi menestyy, ensisijassa, sitte\nonni. Siihen me siis joudumme.\n\n— Onniko? kysyi paksu herra. — Mitä onnea sinä tarkoitat?\n\n— No, rauhoittavaa onneasi, yhdyselämää vaimosi kanssa. Olettehan te\ntoki onnelliset?\n\n— Vai sitä. Kyllä. Älä epäile.\n\n— Ei minulla ole mitään syytä. Tahdoin vaan kuulla itsesi sen lausuvan.\n\n— Oi tietysti, siihen voit luottaa, tietysti. Mutta tule, tahdon heti\nsinut esittää rouvalleni.\n\nKörbler vei Kustavin porstuan poikki, ylös portaita rakennuksen\ntoiseen kerrokseen ja huoneeseen, jossa istui ompelupöydän ääressä,\nlampun valossa nainen, pieni, hentoisa, ei enään aivan nuori; tai ehkä\nlienevät kalpeat, kivulloiset kasvot häntä vanhentaneet.\n\nKustavi hänet heti tunsi ja, hänen noustessaan, seisoi ihan hämillään\nhänen edessään.\n\n— Serafiina, sanoi Körbler, — esittelen tässä sinulle sekä\npersoonallisen, että kauppaystäväni Kustavi Fischer nuoremman.\n\nNainen hymyili ilkeästi.\n\n— Jo minä sen herran tunnen.\n\n— Joko tunnet?\n\n— Kyllä, sanoi Kustavi, — sattumalta minä jouduin armollisen rouvan\nkanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.\n\n— Oi, puhui pieni nainen, — eihän se ollut mitään, eihän sitä\nlöytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä\nvaan tein tilaa.\n\nKustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.\n\n— Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.\n\n— Sinäkö? nauroi Körbler. — No, no, en minä sitä nyt usko niin\nvaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo\nsydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?\n\n— Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin\nhän tahtoo olla.\n\nKustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä\nvastassa.\n\n— Tämän saan todellakin ihan ansaitsemattomasti, armollinen rouva.\n\nSitte hän silmäili tuota omituista paria ja huoaten lausui:\n\n— Voi, joka vielä olisi noin onnellinen!\n\n— Ettekö te ole onnellinen? kysyi innokkaasti Serafiina.\n\n— Minä olin kerran —\n\n— Älä revi auki vanhoja haavoja, epäsi Körbler, — Fischer on\nkadottanut rouvansa, häntä hän ei voi unohtaa; eikä hän muista miten\nhyvin minä hänet tunnen.\n\n— Niin ystävä, lausui Fischer lempeästi, — sinä minut tunnet.\n\nHän petti noita rehellisiä ihmisiä ja ehkä itseäänkin sinä hetkenä.\n\nIlkeän matkakohtauksen seurauksena oli, että ilta kului hiukan\nkankeasti ja muodollisesti. Mutta seuraavana päivänä \"aarre\" ja\n\"sydänkäpy\" osoittivat sellaista kohteliaisuutta toisiansa ja\nvierastansa kohtaan, että vieras oli ihan liikutettu. Ja kun hän\nillalla paneusi yksinäiseen vuoteeseensa, nousi moni huokaus hänen\nrinnastaan, mutta jalosti innostuneena hän ne karkoitti luotaan,\nkateellisina hyökkäyksinä ystävänsä onnea vastaan, ja nukkui sitte\nrauhaiseen uneen.\n\nToisena päivänä, — asianomaisella tavalla viitattua osoitettuun\nluottamukseen ja uskottuun vastuunalaisuuteen, — jätettiin kauppatoimi\nkauppapalvelijan ja juoksupojan haltuun, ja tehtiin huviretki\nympäristöön. Muutamia kertoja Körbler koetti taivuttaa Kustavia\ntarjoomaan käsivartensa rouvalle, mutta vieras ystävä ei tahtonut\nsärkeä kaunista kuvaa.\n\n— Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.\n\nSyksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla\nvaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa\npalasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.\n\nKolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi\nsitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan\nsaattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin\nkaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat\nnähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin,\njotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.\n\nNeljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti\nsulkeutui vieraan suosioon.\n\n— Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, — toimet vaativat miestä.\n\nViimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään\nkävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.\n\nKoko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat\nhäntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli\nKörblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja\nkasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat\nsilmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän\nväkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.\n\nMyöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin\nhän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet\nherätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen\nrupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja\nviserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan\naikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että\njokainen sana selvästi kuului.\n\n— Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui\nterävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.\n\n— No niin, sanoi Körbler, — mutta huomaa nyt sentään se, etten minä\nvoi häntä ajaa pois talosta.\n\n— Mutta hän on niin ikävä.\n\n— Siksi ettei hän sinua hakkaile.\n\n— Olisihan se sopivaa.\n\n— Ei, se ei olisi sopivaa, se olisi sopimatonta ja hän on kelpo mies,\nhän on ystäväni.\n\n— Sen tiedän; ja se jo riittää estämään häntä olemasta minun ystäväni.\n\n— Tiedän sen minäkin.\n\n— Mutta on se hullua, että me tässä hänelle näyttelemme tällaista\nturturikyyhkyiskomediiaa.\n\n— Onhan se. Mutta mies nyt on — en tiedä minkätähden — vakuutettu\nsiitä, että olemme onnelliset. Miksi me tahallisesti ryöstäisimme\nhäneltä tämän vakuutuksen? Mitä siinä saattaisi tehdä?\n\n— Sanoa hänelle, että me kyllä olemme niin onnelliset kuin hän saattaa\najatella ja toivoa, sekä ettei sellainen onni kauvan siedä katsojia.\n\n— Ahaa! Sinä rupeat kekseliääksi.\n\n— Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa\nja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine\nvainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään\nkuolen... Mitä sinä Körbler siellä huokailet?\n\n— En minä ole huokaillut.\n\n— Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän,\narvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se\ntapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet\nettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.\n\n— Serafiina!\n\n— Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi\njo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen\nvastaamista?\n\n— Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.\n\n— Myönnätkö sinä siis?\n\n— Minä myönnän kaikki.\n\n— Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta\nminä — oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja\nnyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden\nvelassa kaikesta — älä puhu! — Kaikesta, kaikesta sinun on\nkiittäminen minua!\n\n— Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa\nsoman käsityksen aviollisesta onnestamme.\n\n— Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän\nsen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä,\nja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä\nitse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen\nmielikuvituksensa häntä silittelee.\n\nSerafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaan\nKörblerin valtasi äänekäs yskä.\n\n— Suu kiinni, huusi mies, — suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä\nharakka!\n\n— Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän\ntavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä on _minun_\ntaloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!\n\n— Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun\nnimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.\n\n— Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan\ntahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja\nnyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen\nluotasi.\n\n— No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin\nkaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.\n\n— Voi sinä — sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua\nnähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi\nuhrasin hänet!\n\n— Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla\npainolla.\n\n— Niin, äköittääkö se sinua? Sitte minä kyllä kerron. Kaunis hän oli,\näärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!\n\n— Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle —\nhänelle sen soisin!\n\nJotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:\n\n— Oi Adolar!\n\n— Ooi, Aa—doo—laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.\n\nÄäneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että\nhän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään;\njoku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.\n\n— Hiusvoiteeni! huusi Körbler. — Oletko sinä hullu, kun heität\nkalliin rasian seinään!\n\n— Se ei ollutkaan tarkoitukseni.\n\n— Vai tahdoitko sinä tähdätä minua — aarteeni?\n\n— Niin — enkelini!\n\nSananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.\n\n— Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.\n\nKun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui\nsuuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin.\nMolemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää.\nKörbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan\nharvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua\nniistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.\n\nKun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.\n\n— Tähän asti, mutta ei etemmäksi!\n\nHän pusersi ystävänsä kättä.\n\n— Jos sinä — ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, —\nehkä tänä aamuna, — — — mutta olethan sinä sivistynyt mies —\n\n— Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, — minä olen sivistynyt\nmies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja\nsivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä\njota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että\nolen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi\npysyä muuttumattomana.\n\n— Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. — Hyvästi!\n\n— Hyvästi!\n\nVaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen\nheikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta\nystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta\nystävästään.\n\nHän läksi suoraan tädin maatilalle. Vielä on ainoa, viimeinen\nkohtaaminen jälellä! Hän ei tahdo itseltään kieltää hyvitystä —\nnyt kun hän tietää tytön olevan toisen oman ja hänen luonteensa on\nhänelle selvä — astua tytön eteen näkemään, mitä hänen kasvonsa nyt\nosoittavat, häpeemätöntä uhkaa, vaiko petturin kurjaa hämmästystä, kun\nhänen mutkansa ovat saadut ilmi!\n\nPerille tultuaan hän jo porstuassa tapasi vanhan tädin.\n\n— No vihdoinkin! hän huudahti. — Tyttö jo huolehti tähtesi. Sinulla\non hyvä onni, poikaseni. Hän on aivan erinomainen, lujasydämminen\ntyttö. Kai sinä olet tulevaisuutesi unelmiin kehrännyt paljon\nkultavilloja, mutta onnesi ei tarvitse mitään paikkauksia, se tulee\nolemaan tosi, niinkuin tyttö läpeensä on tosi. Minä olen näinä\npäivinä häntä pitänyt silmällä; hän ei tahdo mitään muuta, kuin sitä\nmikä on oikeaa, ja kaikesta oikeasta hän valitsee vain sen, joka\ntodellisuudessa on olemassa; siinä on järkevää ajatusta ja tunnetta, ja\njärki sekä lupaa, että aina tekee hyvää. — Mutta Jumalan tähden, mikä\nsinun on? Silmät kosteina? Voi, hyi sinua!\n\n— Missä hän on?\n\n— Puutarhassa. Lehmuksen alla.\n\n— Jääkää te tänne, pyydän, täti!\n\nPäätään pudistaen vanha neiti katseli puutarhaan kiiruhtavaa miestä.\n\nKiireesti Kustavi kulki puutarhan läpi; hän näki jo kaukaa\ntuuheaoksaisen puun alta vaalean puvun pilkoittavan. Hänen\nlähestyessään likemmäksi, juoksi Leena ilosta huutaen vastaan.\n\nHän syleili, suuteli lasta ja sanoi sitte:\n\n— Mene tädin luo, Leena. Tädillä on sinulle puhuttavaa, — annettavaa,\n— juokse. Noin, noin!\n\nKun lapsi oli kadonnut pensaitten taa, astui nuori mies ihan tytön\neteen. Käsityö sylissä hän istui, ahkerasti ommellen, silmää\nkohottamatta.\n\n— Tässä minä olen.\n\nHän istuutui penkin toiseen päähän.\n\n— Hyvää päivää Pirkitta, kuului ikäänkuin jostakin ylhäältä.\n\nTyttö vaikeni.\n\n— Joku kävi täällä minun poissa ollessani.\n\n— Kyllä, hän vastasi hiljaa.\n\n— No?\n\n— Minä lähetin hänet takaisin kotiin.\n\n— Lähetittekö takaisin kotiin? Niin, Sebensdorfissa kuultuani...\n\nHän ei puhunut enempää, sillä hän tunsi, että tyttö nyt häneen katsoi.\nNuo rehelliset, ruskeat silmät katsoivat häneen ja arasti, rukoilevasti\nkysyivät: saatoitko sinä sitä uskoa? Saatoitko? Mutta kun hänen\nkasvonsa pysyivät poispäin käännettyinä, täyttyivät ne kyynelillä.\n\nSillä välin mies tunsi, miten on vaikea puhua, kun sydän on täynnä. Hän\nhaki sanoja; ja jahka hän on ne löytänyt ja lausunut, silloin se, joka\nyhdisti hänet tuohon toiseen sieluun, on rikottu, särjetty, tyhjäksi\ntehty. Ja jos hän sitte myöhemmin polvillaan rukoilisi sitä anteeksi,\nniin hän tosin saisi solvauksen poistetuksi, mutta sana jäisi pimeäksi\npilkuksi, myrkkypisaraksi sydämmeen ainaiseksi.\n\nHyvä, että viivyttelet, epäilet, peräydyt saastuttamasta tunnettasi,\nvaikka jo pidät sitä tapettuna! Sanansaattaja joka tuo pelastuksen\nsanan, on matkalla; hän on niin likellä, että hiekka puutarhan\nkäytävällä narisee hänen askeltensa alla; tätä sanansaattajaa ei kukaan\nniistä, joitten ohitse hän tiellä kulkee, pidä onnen merkkinä, — sillä\nhän on vanha akka, jonka kaulaan Pirkitta lankee, huutaen:\n\n— Äiti!\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nMitä Sebensdorfissa tapahtui.\n\n\nSinä iltana jolloin Kustavi saapui ystävänsä Körblerin luo, oli Risto\ntullut kotiin.\n\nSeuraavana päivänä päivällisaikaan istui Sebensdorfin pormestari\nvirkahuoneessansa. Ulkona olivat ilmat liikkeellä, tuuli ajeli taivaan\npilviä ja nosti maasta paksuja tomuläjiä ja hiekkajyviä, joita se\nheitteli ikkunoihin. Pormestari kuunteli huminaa ja hiekkahiutuoitten\nrapinaa ruutuja vastaan. Hänellä ei juuri ollut parempaa tekemistä.\nSeurakunnan palvelija oli käynyt hänen luonansa ja ilmoittanut, että\nkotiin palannut Risto kuljeskeli kaikissa kapakoissa kehumassa,\nkiljumassa ja julistamassa, että jollei pormestari käyttäytyisi hänen\nmielensä mukaisesti, niin hän kertoisi asioita, jotka panisivat koko\nSebensdorfin hämmästyksiin. Siihen oli pormestari sanonut:\n\n— Tuo minulle lurjus!\n\nJa nyt hän istui odottamassa.\n\nSilloin kuului portaita nousevan ylös kaksinkertaiset askeleet;\nseurakunnan palvelija työnsi sisään miehen ja jäi itse ovelle seisomaan.\n\n— Nöyrin palvelijanne, pormestari, sanoi Risto.\n\nIsäntä nousi ja astui ankarana pojan eteen.\n\n— Mitä minun taas täytyy sinusta kuulla? Mitä ilkitöitä sinä taas teet?\n\n— En mitään, vastasi mies rohkeasti iskien silmänsä vanhuksen ankaraan\nkatseeseen. — Kaikki tuo tarkoitti vaan sitä, että lähettäisit minua\nhakemaan. Minä nimittäin en ole unohtanut, miten sinä kerran minulle\nsuutuit, kun tulin kutsumatta; ettei näyttäisi siltä, kuin minä\nalituisella juoksullani tahtoisin tunkeutua sinun tiellesi.\n\n— Älä turhia! Miten sinä voit sellaisia puhua ja sellaisia lörpötellä,\nettä jollen minä käyttäytyisi sinun mielesi mukaisesti, sinä tietäisit\nkertoa asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin? Mitä?!\n\n— Voimmehan me siitä puhua, mutta luulen sen sujuvan suoremmin kahden\nkesken; kenenkään ei tarvitse kuunnella.\n\nPormestari viittasi seurakunnanpalvelijalle, joka poistui. Kun hänen\naskeleensa olivat kadonneet kuulumattomiin, sanoi vanhus:\n\n— Nyt voit puhua.\n\n— No niin, siihen ei minua tarvitse pitkin puhein kehoittaa; sitähän\nminä juuri odotan! Tyttö työnsi minut luotaan. Sitä saattoi odottaa sen\nkirjeen johdosta, jonka annoit mukaani, ja jos minä olisin tietänyt sen\nsisällön, niin olisin voinut heittää koko matkan tekemättä.\n\n— Turhia loruja! Sitä ei saattanut odottaa.\n\n— Saattoipas, sanon minä.\n\nSuuttumuksen puna nousi pojan kasvoille, hän tempasi kirjeen taskustaan\nja heitti sen pöydälle.\n\n— Onko siellä kirjoitettuna se mitä minä pyysin sinua kirjoittamaan?\nKuinka sinä niin kirjoitit, että sinulle olisi yhdentekevää kieltääkö\nvai myöntääkö hän? Arvelen, että koska asiamme ovat tällä kannalla,\nse sinulle ei olisi yhdentekevää, vaan pitäisi sinun mielistyä hänen\nmyöntymisestänsä, ja suuttua hänen kiellostansa!\n\n— Sinä hulluttelija! Mitä minuun koskee koko sinun ja tytön välinen\nkauppa? Älä keskellä päivää juo niin kuoliaaksi järkivähääsi, että\npuhut tuollaista sekasotkoa.\n\n— Minä vai? Olen minä vaan niin selvä, että minä tismalleen tiedän,\nmitä puhun; ja sinä tässä hulluttelet kun luulet, etten minä koko\naikana ymmärrä mistä syystä puhun, vaikka tämä jo on toinen kerta;\nihmisten edessähän sinulle tulee antaa kunnioitusta, mutta suorastaan\nnaurettavaa olisi, jos me, näin kahdenkesken ollen, emme puhuisi\nsuutamme puhtaaksi asioista, jotka toinen tietää yhtä hyvin kuin\ntoinenkin! Sinä tiedät hyvin, että Pirkitta on poikennut umpikadulle,\njosta hän ei milloinkaan osaa pois. Hän saa sanoa mitä tahansa, häntä\nei kukaan usko; silloin kai pitäisi minun avata suuni, minua tietysti\nvoisitte uskoa; mutta siitä minä itseni varjelen, sillä sitte sinä voit\nolla uskovinasi, että yksin avioliitto minun kanssani voisi saattaa\ntytölle kunnian takaisin, ja saatat minut pakoittaa siihen. Enhän minä\nsinua tarvitsisi, jos itse saattaisin sen tehdä, ja jos minä olisin\npakoittanut tytön, niin en ehkä hänestä enään välittäisi. Minun määräni\non saada hänet; sentähden sinun pitäisi pitää siitä huolta, sillä sinä\ntiedät, että minä ilman avioliittoakin voin antaa hänelle kunnian\ntakaisin, mutta silloin häpeä lankee toisille, eikä asiaa pitäisi\npakoittaa ylimmilleen, sillä silloin minä en armahtaisi ketään teistä!\n\n— Juopporenttu sinä, kuka sitte sinun armahtamistasi tarvitsee?!\n\n— Luulenpa että teitä on useampiakin, sinä, Hüblinger ja hänen\nemäntänsä.\n\nPormestari kävi molemmin kourin kiinni päähänsä.\n\n— Voi sinä verinen vapahtajani! Tätä on mahdoton sietää! Sinut\npitää ajoissa pistää hulluinhuoneeseen, ennenkuin sinä ihan joudat\näärimmillesi ja teet tuhotöitä.\n\n— Ai, miten olet viisas, nauroi poika, — sinä olet ihan kaikista\nviisain! Kas, miten hyvin sinä korjaat nahkasi. Tahtoisitko nyt\njulistaa minut mielipuoleksi jottei kukaan panisi huomiota sanoihini?\nMutta anna piirilääkärin vaan tulla, hän kyllä täyttää velvollisuutensa\nja ilmoittaa ihmisille, ettei minun aivosäiliössäni ole pimeämpää, eikä\nvaloisampaa, kuin sinunkaan aivoissasi!\n\n— No, silloin minua hyvä Jumala auttakoon, sillä silloin kai minä olen\nmielipuoli, minä kun en sanoistasi ymmärrä en sitä, enkä tätä. Minä en\nymmärrä minkätähden minun kaikilla helvetin voimilla pitää pakoittaa\ntyttöä ottamaan sinut, koska hänen täytyy iloita siitä, että sinut saa!\nMinä en ymmärrä millä toisella tavalla sinä aiot antaa hänelle kunnian\ntakaisin, jollet alttarin edessä! Ja kaikista vähinten minä ymmärrän\nmiten minulle ja omaisilleni tästä saattaisi langeta häpeää.\n\nTällä kertaa poika iski kätensä ympäröimään päätä, ja antoi niiden\nsitte vajota alas.\n\n— Mutta taivaan nimessä! Ethän sinä tätä lausune todenteolla?\n\n— Sinun kanssasi minä en koskaan tule laskemaan leikkiä!\n\n— Onhan se ihan mahdotonta, ettet sinä tietäisi mitään! Jos sinä\nsamana yönä olisit pitänyt silmäsi auki, niin ei totuus olisi voinut\njäädä sinulta peittoon; mutta, ehkäpä sinulle nyt vähitellen selviää,\nkun minä muistuttelen mieleesi. Ajattele nyt miten meidät tapasit! Kuka\nse oli, joka oli puvussa kantapäästä kiireeseen asti, sentähden että\nhän, sinun ensi kertaa huutaessasi, oli tarttunut sukkiin, kenkiin?\nKuka se sitte oli, joka ei lausunut sanaa, ei liikahtanut paikalta, kun\nsinä karkasit minun kimppuuni? Se oli Pirkitta! Minä olin puolipuettuna\nja se, joka melkein alastoinna karkasi minua puolustamaan, oli Julia.\n\n— Valehtelijaruhjus! Kurja valehtelijaruhjus! mylvi pormestari ja\ntahtoi käydä kiinni poikaan.\n\nPoika piti ovea avoinna takanaan.\n\n— Älä minuun koske! huusi hän. — Toista kertaa minä en vaikene sinun\nhyväksesi! Minä huudan koolle koko kylän! Älä sinä kutsu valehtelijaksi\nsitä, joka puhuu totuuden!\n\nHän sulki oven, mutta jäi pitämään kääkää kädessään.\n\n— Luuletko sinä, jos Pirkitan ja minun välillä olisi ollut suhde,\nettä minä olisin pitänyt suuni kiinni ja antanut sinun lyödä ja polkea\nitseäni häpeään asti, pistämättä veistä ruumiiseesi tai asettumatta\nhampain kynsin puolustukseen?! Siitä syystä juuri, että tiesin itseni\nrikokselliseksi, että olin tehnyt syntiä sinun lihaasi ja vertasi\nvastaan, en minä saattanut korottaa kättäni vastaasi!\n\nUkko oli tullut kuolon kalpeaksi, hän painoi kädet ohimoilleen,\nikäänkuin voimakkaasti katkaistakseen suonten hurjan tykytyksen, ja\ntuijotti harhailevin silmin poikaan.\n\n— Se ei ole totta, se ei voi olla totta, hän mutisi. — Mistä se olisi\nvoinut häneen tarttua? Ei minusta koko elinaikanani, ei äidistä koko\nhänen elinaikanaan. Kunniallisuus on aina vallinnut talossani.\n\n— Pelko siellä aina on vallinnut! Ihmiset sanovat, että se, se\non emäntäsi hivuttanut kuoliaaksi ja hätyyttänyt ennen aikojaan\nhautausmaahan. Pelko se on tytönkin karkoittanut luotasi, ja kun ei\nnainen saa rakastaa ketään likeistään, niin hän helposti hakee esineen\nvieraitten joukosta, vaikkei hän itse muutoin siitä välittäisikään.\nNiin, sinun tyttösi oli henttunani, eikä ainoastaan siitä päivästä\nja siitä yöstä alkaen, jolloin hemmetin kirottu peijakas sinut sinne\ntoi. Sinun huutaessasi ensi kertaa me olimme hiljaa ja luulimme, että\nsinä kai menisit matkaasi; mutta kun me huomasimme, ettet aikonut\nsitä, vaan aijoit tulla sinne ylös, silloin me olimme säikähdyksestä\nmenehtymäisillämme ja hiivimme Pirkitan huoneeseen. Siellä Julia sai\nsanotuksi: \"isä tappaa minut!\" Enempää hän ei voinut puhua, eikä sitä\ntarvittukaan — olihan siinä tarpeeksi selitystä, kun hän väänteli\ntoverin jalkojen juuressa ja minä vavisten seisoin vieressä. Pirkitta\nsiinä seisoessaan ei puhunut ainoaa sanaa, hampaat vaan kuuluvasti\nkalisivat vastatusten; äkkiä hän tarttui Juliaan ja työnsi hänet ulos\novesta. En tiedä tahtoiko hän alusta alkaen ottaa kaikki niskoilleen,\nsen vaan tiedän, että kun hän sitte näki ja kuuli sinun kiivastuvan,\nniin hänen hyvän omantuntonsa kiivaus ja suru toverin tähden saivat\nhänet jäämään sinulle vastausta vaille! Sitte jälkeenpäin, kun\nmellakka jo oli liikkeellä kylässä, olisi hänen vastuksensa auttanut\nsangen vähän, ja viisainta oli, että hän läksi tiehensä. Mutta jos\nminä nyt, kun koko mellakka tähän saakka on seisahtunut ylimmilleen,\ntarpeellisella tavalla asettaisin sen liikkeelle, niin se tulisi\nsellaiseksi, että se panisi koko Sebensdorfin hämmästyksiin, etkö\nusko? Nyt sinä sen tiedät ja ymmärrät, että kun ei jyryllä nostettu\nherruutesi ja kunniallisuutesi kelpaa edes puun kantoa särkemään, kai\nolisi parasta että tekisit minun mielikseni!\n\nVanhuksen kasvot olivat tulleet tulipunaisiksi, kunnes puna kokonaan\nkatosi, aina silmän valkuaisiin asti. Jokainen jänner vavahteli,\npiirteet vääntyivät jokaisen värähdyksen vaihteessa. Hän ähkyi:\n\n— Nauttia vierasta, lahjoitettua kunnioitusta? — Taloni kunnia olla\nriippuvaisena kerjäläistytön säälistä ja armosta?! Olla minä hetkenä\ntahansa miesrentun häväistävänä?! Voi! — hän löi rintaansa vastaan\nmolemmat nyrkkinsä. — Älköön olko enään mitään tekemistä minulla sen\nmiehen kanssa! tyttären täytyy sovittaa!\n\n— Ole järkevä, huusi poika, — Jumalan, Jesuksen tähden, ole järkevä!\nAjattele, että se on oma lapsesi, omaa lihaasi ja vertasi, — kaikki\nvoi tulla sovitetuksi! — Julia yksin — —\n\nVaikeroiden hän lankesi maahan ja koetti kietoa käsivartensa\nraivostuneen miehen polvien ympäri, mutta tämä potkasi hänet\nluotansa ja riensi pois. Kauhistus oli vaikuttanut pojan jäseniin,\nvaivalloisesti hän nousi pystyyn. Hän laahautui alas portaat, ja kun\nhän pääsi tielle, juoksi pormestari jo pitkän matkan päässä, lakitta\npäin, liehuvin hiuksin, suoraa tietä Mooshofia kohti.\n\nKyökistä kuului iloista laulua, emäntä, askaroidessaan lieden ääressä,\nlauloi. Kun askelten kopina kuului likenevän, hän vaikeni ja kohotti\nkatseensa: isä seisoi hänen edessään; kun hän näki hänen hurjasti\nvääntyneet kasvonsa ja uhkaavat silmänsä, huusi hän:\n\n— Jesus, hän tietää kaikki!\n\nJa peitti kasvot käsillään.\n\n— Niin, mylvi isä, — sinä — —\n\nHän työnsi kauhean kirouksen tulemaan ja laski nyrkkinsä hänen\nkurkulleen — — —\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nSyy siihen, että Pirkitan äiti tuli kaupunkiin. Mitä Kustavilla ja\nPirkitalla vielä oli sanottavaa, sekä kertomuksen tekijällä kuvattavaa\n— johon tämä kertomus loppuukin.\n\n\nKun Pirkitta vielä lepäsi äitinsä sylissä, huomasi tämä äkkiä Kustavin.\n\n— Tämä on varmaankin isäntäsi? sanoi hän.\n\nSitte hän muutamia kertoja niiata nytkäytti, ja tyttö, jonka pää vielä\nnojasi vanhan vaimon olkapäähän, teki ihan aiheettoman kumarruksen\njokaiselta niiaukselta.\n\n— Mutta mitä sinä itket, jatkoi talonpoikaisnainen, — kun et vielä\nollenkaan tiedä mitä minä tuon?\n\n— Itken ilosta, äiti, kun sinä tulit juuri nyt, jolloin sinua niin\ntarvitsen.\n\n— Hyvä on, hyvä on, minä myöskin iloitsen siitä että olen sinun\nluonasi. Mutta voithan sinä ymmärtää, etten minä pikkuasiain tähden\nlähtisi kulkemaan näin kauvas, melkein yöt päivät yhtämittaa. Mutta\ntule pois, eihän meidän tässä herran edessä sovi näin puhella.\n\n— Puhu vaan, äiti. Herra saa kuulla kaikki, mikä minua koskee, olkoon\nmitä tahansa.\n\nHämmästyneenä akka katseli molempia. Sitte hän jokseenkin laveasti\nrupesi kertomaan, mitä hirveitä asioita viime päivinä oli tapahtunut\nSebensdorfissa. Miten Risto lurjus oli tullut pormestarin silmille ja\nkertonut kuinka tuona yönä Pirkitta hänen kanssansa oli tullut huonoon\nhuutoon, vaikka Julia oli ollut hänen oikea henttunsa; ja Pirkitta oli\nvaan pelästyksestä ja kauhistuksesta ääntä päästämättä antanut koko\nsyyn langeta itselleen.\n\n— Ole sinä toisen kerran ymmärtäväinen, vaikka sinua pidettäisiinkin\nsydämmettömänä. Lukkoa sinä huoneesi ovi, ja anna toisten toimittaa\ntoimitettavansa keskenään. Sinua tämä vaan on vahingoittanut ja mitä\nhyötyä Julialla on siitä ollut? Ei mitään. Jos ei ukko silloin häntä\ntappanut, niin hän sen siaan nyt sen teki.\n\n— Jumalan tähden, äiti!\n\n— Kyllä on niinkuin sanoin. Jumala armahtakoon hänen sieluraukkaansa!\nRaivosta sokeana ukko juoksi Mooshofiin ja kävi häneen käsiksi. Eikä\nse jumalaton mies ajatellut sitä, että hän kantoi lasta. Se syntyi\nkuolleena ennen aikojaan maailmaan ja vei äidin mukaansa hautaan. Ennen\nkuolemaansa hän kaikille tunnusti syntinsä, ja sinulle minun piti viedä\nhänen viimeiset terveisensä ja kiitoksensa kaikesta sinun rakkaudestasi\nja uskollisuudestasi, ja kertoa että hän helpommin kuolee, kun hänen\nkuolemansa antaa sinulle takaisin kunniasi ja — niinkuin hän Jumalalta\ntoivoo — sovittaa hänenkin rikoksensa.\n\nPirkitta purskahti itkuun.\n\n— Oi Julia raukka, rakkain toverini pienestä pitäin! Niinkö sinun\ntäytyi käydä? Ehkä olisi käynyt ihan toisin, jos hänkin olisi saanut\npitää äitinsä elossa?!\n\nVanha vaimo silitteli lapsensa poskia. Leena oli hiipinyt seisomaan\nisänsä viereen ja katseli uteliain silmin vierasta.\n\n— Pirkitta, äiti mahtaa olla väsynyt, sanoi Kustavi, ja kumartuen\nlapsen puoleen: — Leena pieni, viisas lapseni, sinä viet vanhan rouvan\ntädille ja sanot, että se on Kitan äiti, joka on tullut kaukaa ja\non hyvin väsynyt ja nälissään. Muistatko sen? Niin! No mene siis ja\ntoimita hyvin asiasi!\n\nVanha vaimo ja lapsi läksivät käsi kädessä, he joutuivat innokkaasen\nkeskusteluun, joka ehkä oli vielä tärkeämpi sentähden, että toinen vaan\npuoleksi ymmärsi toista. Pirkitan katse heitä seurasi. Kun hän käänsi\nsilmänsä Kustaviin, hymyili hän kyynelten takaa. Kustavi oli tullut\nihan likelle häntä.\n\n— Miksi? kysyi hän.\n\n— Kultatukka raukkaa, nyt hän jo toisen kerran ajettiin pois täältä!\n\n— Pirkitta, — mies tarttui tytön molempiin käsiin, — tällä kertaa,\njotta pian, pian kutsuisimme hänet takaisin, jäämään ainaiseksi\nluoksemme; mutta ensimmäisellä kerralla... Kiitos Jumalan, että se on\nmennyt kuin paha uni!\n\n— Voi, en saata lausua, miten olen kärsinyt näinä päivinä, kun olen\ntietänyt mitä Sebensdorfissa minusta sanoisivat — ja sinä sen saisit\nkuulla.\n\n— Suo anteeksi, että sitä uskoin!\n\nTyttö nojasi otsansa hänen rintaansa vastaan.\n\n— Kuka sitä ei olisi uskonut? lausui hän hiljaa.\n\n— Olihan vaikeaa olla sitä uskomatta!\n\n— Voi, kyllä sitä oli vaikea uskoakin!\n\nTyttö nosti päänsä ja sanoi innokkaasti:\n\n— Mutta minä en voinut sinä hetkenä toisin menetellä, kun vanha mies\nihan mielettömänä raivosi. Minä olisin ikäänkuin usuttanut petoa tuota\nraukkaa vastaan, ja samalla koko sieluni raivostui siitä, että mies\nluuli minua huonoksi, sentähden että olen köyhä, ja omaa tyttöänsä\npuhtaaksi, sentähden että hän on rikas! Minä en saanut puhutuksi\nvastaan, niin oli mieleni katkera ja pelkäävä. En tietänyt miten\nkalliisti vieraan rikoksen hyvitystä saa maksaa!\n\n— Vielä kerran, suo anteeksi!\n\n— Oi miksi tuo: vielä kerran? Johan me olemme selvillä. Mitä vielä\npuuttuu?\n\n— Että sinä kokonaan tiedät ajatukseni. Suo anteeksi, etten olisi\nsaattanut sitä antaa anteeksi, jos se olisi ollut totta.\n\n— Siitä en sinulle suutu! Minä olen ihan samaa mieltä kuin sinä,\nettei sillä tavalla päästäisi siihen suhteeseen, jossa kaksi ihmistä\nkoko elämänsä ajan luottavat toisiinsa. Se joka ei tuomitse ankarasti,\ntarvitsee itse löyhää arvostelua. Sen kaupan takana piilee aina joku\nkuje. En mistään hinnasta tahtoisi, että minulle sellaista anteeksi\nannettaisiin; silloinhan minä jälkeenpäin olisin siihen pakoitettu, ja\nsitä en tahdo, en tahdo, en edes ajatella.\n\n— Kas, miten sinä osaat kiivastua!\n\n— Minä ansaitsen nuhteita, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen.\n\n— Niihin sinulla ei saa olla syytä, sen oikeudenhan minä mielelläni\nsuon sinulle.\n\n— Oi sano, merkitseekö se sitä, mitä olen odottanut ja toivonut\nkuulevani sinulta, merkitseekö se että sinä taas olet omani?\n\n— Ihan varmaan, sydämmen syvimpään sopukkaan saakka sinun omasi!\n\n— Voi, koska se nyt on lausuttu, niin anna minun ottaa itsesi ja pitää\nitseäsi, sinä ainoa rakastettuni, — hän kietoi pehmeän käsivartensa\nhänen kaulansa ympäri, — tavalla, jolla en koskaan ole ketään pidellyt\nenkä tule pitelemään!\n\nNiin he seisoivat hetkisen, sitte Pirkitta painoi alas päänsä,\notti Kustavin käsivarren ja he läksivät astelemaan taloa kohti;\njoku syyshallojen aikana varissut lehti, joka maan kosteudesta oli\nruskettunut, rapisi jalkojen alla.\n\nKustavi näki, että tyttö hiljaa itki.\n\n— Mikä sinun on, kysyi hän. — Mikä?\n\n— Voi ei mikään! Itken siksi, että mieleni on niin onnellinen, niin\nhaikea. Se minuun koskee, että minun onneni tähden olennon, joka oli\nminulle rakas, täytyi lähteä maailmasta.\n\n— Oi kultani, se on maailman menoa, että muut saavat maksaa meidän\nonnestamme, ja me heidän onnestaan. Tuhannen tuhannet huokaavat raskaan\ntaakan alla, jotta yksi ainoa yksityinen heistä kulkisi kuormatta,\npystyssä päin. Vastoin tahtoamme me rakennamme toiselle onnea oman\nonnemme kustannuksella, itsekkäästi omaa onneamme toisen onnen\nkustannuksella; ja tässä mieltä katkeroittavassa puuhassa näyttää\nsama raaka valta tasoittavan sen ehkäisemättömän kurjuuden, joka yhtä\nsokeasti valtaa ylhäiset ja mahtavat, kuin alhaiset ja köyhät.\n\nPirkitta jäi parin askeleen päähän seisomaan.\n\n— Mutta löytyyhän toki ehkäisemätöntä onneakin?\n\nKustavi katsahti häneen ja kun tytön silmä niin luottavaisena katsoi\nhäntä, luuli hän ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti, hän naurahti ääneen\nja veti tytön syliinsä.\n\n— Kyllä, aivan ehkäisemätöntä, sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFischer vanhemman asunnosta portaita alas astui hyvin lihava\nherrasmies, vilkkaassa keskustelussa itsensä kanssa. Kuistilla hän\nkohtasi yhtä hyvänvoivan olennon, kuin hän itse oli.\n\n— Pyydän anteeksi!\n\n— Vai herra Mittrowitzer!\n\n— Enhän erehdy, olettehan te herra Körbler? Minua suuresti ilahduttaa!\n\n— Minulle on erinomaisen hauskaa, sanoi maakauppias, — että teidät\ntapaan näin sattumalta. Olen tullut Wieniin asioiden tähden ja tahdoin\nensinnäkin tavata herraa, teidän kauppakumppalianne, ystäväämme\nFischeriä, ja kuulin, että hän olisi täällä talossa, vanhempiensa luona.\n\n— Kyllä, täällä ylhäällä.\n\n— Mutta sanokaa minulle hyväntahtoisesti, olen kuullut, että hän on\nmennyt naimisiin?\n\n— Vuosi sitte.\n\n— Siis todellakin? Ja onkohan siinä perää: olen kuullut, että\ntalonpoikaskaunottaren kanssa?\n\nTällä kertaa Mittrowitzer säästäytyi vastauksesta; lausuessa sanaa\n\"talonpoikaiskaunotar\", hän nyökäytti päätänsä, ja alleviivasi oikean\nkätensä etusormella sanan \"kaunotar\" Körblerin nutun hihaa vastaan.\n\n— Minä tunnen nuo kaunottaret, jatkoi Körbler, — epähienot piirteet,\nleveät lanteet, käynti samaan tapaan, nalkuttavat enemmän kuin puhuvat,\nja ovat sivistyneitten joukossa ihan päiviltä poissa. No, sehän on\njokaisen oma makuasia.\n\nMittrowitzer pudisti päätänsä, kohottihe suoraksi ja heilutteli\nkäsiänsä ilmassa.\n\n— Sievä! — Herttainen wieniläinen! — Eikä tyhmä!\n\n— Siis totutettu toiseen ilmanalaan? No hyvä, hyvä, se merkitsee jo\npaljon. Mutta arvoisin herrani, on noissa tuollaisissa omituisissa\navioliitoissa aina joku koukku pitelemässä; ne vieroittavat aina\nsukulaiset, ja näin meidän kesken suoraan sanoen, eihän perhe juuri\nsaata ylpeillä tästä miniästä!\n\nMittrowitzer oli punastunut, sillä häntä suututti.\n\n— Ylpeilläkö? Parempi — parempi, — iloa heillä on hänestä!\n\n— Onko niin? No, sittehän kaikki on käynyt niin hyvin, että vaan\nsaamme onnitella ystäväämme Fischeriä. —\n\n— Onnitella! Hänelle vaimo! Lapselle äiti!\n\n— Vai joko äiti?\n\n— -puoli, -puoli, sähisti Mittrowitzer.\n\n— Ai niin, anteeksi, sen ihan unohdin. Älkää muutoin ymmärtäkö asiaa\nsillä tavalla, että kateudesta tai suomattomuudesta olisin lausunut\nsen, mitä olen sanonut! Kaukana siitä. Sellaisissa mieskohtaisissa\nasioissa vallitkoon vapaus ennen kaikkea! Fischerillä olisi oikeus\nvastustaa kaikkia, vaikka asiat olisivat millä kannalla tahansa, jos\nvaan nainen häntä miellyttää.\n\n— Miellyttääpä muitakin.\n\n— Miellyttävätkö muutkin? Aijai, hyvä että sanoitte. Kertokaa siitä\nvähän likemmin. Fischer, ystävä raukka!\n\n— Olette hullu! kiivastui Mittrowitzer. — Sanoin: hän! Enkä: häntä!\n\nSen lausuttuaan hän kääntyi pois ja meni vaunuillensa. Körbler seurasi\nhäntä viipymättä.\n\n— Voi, voi hullua väärinkäsitystä! koetti hän naurahtaa. Mutta\najatteli: hänen kirottu siansaksansa! Siinä on oleminen varoillaan!\nKai hän kantaa kaiken ihan lämpimäisinä Fischerille. Kaunis juttu!\nTuollaisella möhömahalla ei ole minkäänlaista ymmärrystä!\n\nSitte hän siirtihe vaunun oven välitse, lausuen vielä kohteliaisuuksia,\npyytäen anteeksi ja selitellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKustavin vanhempien asunnossa, sohvalla, istui vanhan rouvan vieressä\nPirkitta, pöydän ääressä istuivat kälyt ja nuori \"naisvihaaja\",\njolla nyt, niinkuin aina, oli kirja käsillä. Kustavi oli nojautunut\nvanhimman sisarensa nojatuolia vastaan, joka oli likinnä hänen rouvansa\nistumasijaa, ja Leena istui sohvankulmaan painuneena äitipuolensa\nvieressä, ja katseli sieltä tyytyväisenä, kun hän näki toisten kasvojen\nilostuvan.\n\nPaperikääröt, kirjoitetut liput, sanomalehdistä leikatut pätkät\nkohoelivat pöydälle levitettyinä Pirkitan edessä, ja yhä hän laukusta\nveti esille uusia. Ne olivat ruuanlaittoneuvoja, lenninki- ja\nkäsityömalleja ja ohjauksia talouden hoitamiseen, jota kaikkea Pirkitta\noikein himoten kokoeli; niitä kerjäeltiin kokeneilta perheenäideiltä,\nvaihdettiin ystävättärien kesken, leikattiin sanomalehdistä. Siinä\nkiihkeästi selaellessa, siirtyi aivan sattumalta joku lippu sen kirjan\nlehdille, jota nuori herra lanko luki; vihaisesti hän työnsi sen\ntakaisin, mutta kun niitä häijysti ja uhkaavasti rupesi kasaantumaan\nyhä enemmän juuri sinnepäin, niin hän nosti pois kirjan pöydältä ja\nluki sitä, käsissään pidellen ja tuoliaan kiikutellen. Tätä Pirkitan\npientä pilaa ja vanhan rouvan hyvin teeskenneltyä totisuutta, kun hän\njuhlallisesti nyökäytti päätänsä ja ihaelevin silmin katseli noitten\naarreläjien loppumattomuutta, joihin yhä jostakin laukusta lisääntyi\nuutta, — silmäeli veitikkamaisena kolme tyttöä ja Kustavi.\n\n— Minä en voi häntä kyllin kiittää, sanoi Pirkitta, kädellään\nosoittaen Kustavia, — siitä että hän aina ja kaikessa antaa minun\nyksinäni johtaa taloutta; sitä tehdessä ja laverrellessa Kultatukan\nkanssa — Kultatukka sai siinä osakseen hellän katseen — kuluu päivä\nniin hauskasti ja nopeasti, ja illoin istumme yhdessä ja Kustavi lukee\nääneen. Koulumestarin tyttärenä minä tietystikin osaan lukea yhtä hyvin\nkuin isä osasi, mutta hän, tehdäkseen sen oikein kauniisti, esitti\nkaikki niin leveästi ja kirjoituksen mukaisesti, johon en minä pysty,\nkun Kustavi sitä vastoin lukee niin kuin puhutaan; ja minä mieluummin\nlakkaan kokonaan lukemasta kuin esittelen kaikki ikäänkuin rukousta\nlausuisin; siitä kärsii kauneinkin kirja.\n\nSivuhuoneen ovi avautui ja vanha herra astui kamaristaan.\n\n— Vai täälläkö te olette lapset? Se on hyvä. Miten käyvät kaupat?\n\nHän osoitti levällään olevia paperiliuskoja, jotka äkkiä hajosivat\nilmaan, ja panivat tytöt nauramaan. Pirkitta nousi ja lämähytti kädet\nyhteen päänsä yli.\n\n— Eihän siitä mitään vahinkoa, sanoi Fischer vanhempi, — arvelen,\nettä ne löytyvät ja sinä ne saat säntillisesti takaisin. Ovathan\nne numeroidut? Mutta nyt seuraa \"Suudelma\", Hofburg-teaatterin\nnäytelmävarastoon kuuluva kappale.\n\nHän sulki miniän syliinsä ja antoi tämän hyväilyn kestää tavattoman\nkauvan. Pirkitta hiukan taipuutui poispäin.\n\n— Vai kestääkö se niin kauvan? kysyi hän.\n\n— Se täyttää koko illan.\n\nNauraen nuori rouva riistäytyi irti.\n\n— Voi isä, tänään sinä taas olet erittäin hyvällä tuulella, sanoi\nvanha rouva.\n\n— Aina, kun näen teidät iloisina ja tapaan nuo molemmat meillä\nterveinä ja tyytyväisinä. Mutta — mutta, Kustavi, liitostasi lankee\nsentään varjo minun taloni rauhaan.\n\n— Jumalan tähden, isä! huudahti Kustavi kiivaasti.\n\nHän kyllä huomasi, että vanha herra vilkasi nuoreen lukijaan, joka ei\naavistanut mitään pahaa.\n\n— Niin, veljesi, tuo poika tuossa tuottaa minulle paljon huolta.\nNähtyään miten sinä löysit onnen, hän luulee voivansa sen löytää\nsamalta tieltä, eikä enään ajattele muuta, kuin liittojen solmimista\npalvelustyttöjen kanssa.\n\nOdottamaton tapaus seurasi. Nuori \"naisvihaaja\" ei punastunut, hän\nkohotti päänsä kirjasta ja hiukan hämillään hymyillen, sekä epäröivänä\nettä rohkeasti, hän sanoi:\n\n— Kyllä minä ihan saatan seurata vanhimman veljeni esimerkkiä.\n\n— Vanhemman veljesi esimerkkiäkö?\n\nLyöden kätensä kokoon Fischer vanhempi peräytyi pari askelta ja\ntuijotti säikähtyneesti nuorinta lastansa.\n\n— Ethän sinä toki sillä tarkoita, että jo sinäkin olet lapsenpiialle\nlapsen...\n\nSilloin nuori mies lensi tulipunaiseksi, hän viskasi kirjansa kiinni ja\nkarkasi tiehensä.\n\nVanha herra katseli hänen jälkeensä ja veti kellonsa.\n\n— Pian on illallisaika, lausui hän, — siis minun heti täytyy lähteä\ntekemään sovintoa.\n\n— Vai, sanoi vanha rouva, — että me tavallisuuden mukaan odottaisimme\nkunnes hän on juossut sinua pakoon ja sinä olet ajanut häntä takaa\nkaikkien huoneitten läpi, kunnes olette väsyneet lapsellisuuksiinne?\nEi, minä pyydän! Pirkitta menee häntä noutamaan.\n\nPirkitan mentyä soi kello. Kustavi meni katsomaan, kuka sieltä niin\nmyöhään tulisi. Ensimmäisessä huoneessa hän kohtasi Körblerin.\n\n— No Körbler, sinäkö täällä?\n\nTämä tarjosi hänelle kätensä.\n\n— Suo anteeksi, sanoi hän, — että tulen näin myöhään, ja ulkopuolella\nkotiasi. Viipymiseni täällä on niin rajoitettu, minulla on kiirettä\nenemmän kuin aikaa, enkä tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin\ntavannut sinut ja nauttinut sinun onnesi näkemisestä.\n\nKustavi esitteli hänet perheelle, viimeksi Pirkitallekin, joka oli\npalannut karkurin kanssa.\n\n— Hauska teihin tutustua, herra Körbler, sanoi nuori rouva. — Mieheni\non minulle paljon teistä kertonut.\n\nPaksu herra katseli epäillen Kustaviin, sitte Pirkitan kasvoihin: ei\npieniäkään ivan ryppyjä, ei teeskenneltyä myhäilemistä! Jos tuo kaikki\nsitte oli hänelle opetettua, mutta hän todellakin käyttäytyi niinkuin\n\"sivistynyt nainen\". Mutta herra oli hiukan hämillään ja unohti\nkokonaan vakuuttaa, että häntähän se oikeastaan suuresti ilahutti...\n\n— En tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin nauttinut ystäväni onnen\nnäkemisestä.\n\nHän vielä kerran löperteli sen lauseen, niinkuin papukaija.\n\n— Onko hän sitte niin onnellinen? kysäsi Pirkitta, katsellen miestänsä.\n\nKustavi hymyili vaieten.\n\n— Niin näettekö, jatkoi hän, — hän jää vastausta vaille. Miten ikävä,\njos te ainoastaan sentähden olisitte tehnyt pitkän matkan. Tiedättekö\nherra Körbler, terveyttään ja onneaan ei kukaan ajattele eikä näytä\nmuille ja joka kolmannellehan se tuottaisikin vaan kateutta, tai häntä\nikävystyttäisi. Nuo lahjat ovat tasan mitatut vain kahdelle, ja jos he\nsäästäväisesti niitä käyttävät, niin ne hyvin riittävät elämän ajaksi.\nEikö niin Kustavi?\n\nKörbler huokasi. Fischer vanhempi ojensi vanhalle rouvalle kätensä\npöydän yli.\n\n— Muoriseni, lausui hän, — kyllä me huoleti voimme toivottaa noille\nmolemmille yhtä pitkää ikää, kuin itsellämme on.\n\n\n\n"]