Arjak, heimonsa viimeinen
Kaarlo Hänninen (1876–1939)
Arktiseen luontoon sijoittuva seikkailuromaani kertoo Jäämeren rannalla elävästä Arjakista ja hänen perheestään. Tarinassa kuvataan pohjoisen heimon selviytymistä, mursunmetsästystä ja perinteistä elämäntapaa ankarissa luonnonoloissa.
Kaarlo Hännisen 'Arjak, heimonsa viimeinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2769. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ARJAK, HEIMONSA VIIMEINEN
Romaani
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
ARJAK, HEIMONSA VIIMEINEN.
Mursut olivat koko aamupäivän mylvineet usvaisessa vuonossa sinertävänvalkoisten maajään lohkareiden seassa. Toisinaan ne olivat ammuneet yksitellen, toisinaan useampia kuorossa, ikäänkuin monta sumusireeniä olisi yht'aikaa soinut. Se oli näiden merijättiläisten ilonpitoa, kun oli kesä, kun vuonotkin olivat vapaina vihertävästä merijäästä ja kun niiden pohjaliejussa oli runsaasti raakkuja, mursujen mieliruokaa.
Ne näyttivät kaippovan vuonon länsirantaa, jolla kyykötti kumoonkäännettyä pataa muistuttava jäämaja kapealla ja sulalla kalliorinteellä meren rannan ja suuren sisämaajäätikön jyrkähkön reunan välillä. Majan matalalta ovelta kaksi paria ahnaita silmiä seurasi jättiläiseläinten kömpelöitä liikkeitä, kun ne kuokkamaisilla torahampaillaan toisiaan uhkailivat, iskivät ja väistelivät.
Vuonolla oli muutakin liikettä ja melua.
Rantakalliolla istuskelivat lihavat, siivettömät ruokit päätään nyökytellen ja hyvin arvokkaan näköisinä. Kyömynokkaiset lunnit räpyttelevin siivin lensivät maanalaisista turvelabyrinteistään merelle ja sieltä takaisin. Niiden seurassa risteilivät räiskät, lintuvuorten merirosvot, saalista kiristämässä. Mustaselkäiset merilokit jäälohkareilla haukkuivat kuin koirat — »vuh, vuh» — meren mulkosilmiä, jotka niin pahaa ääntä pitivät, mutta kalalokit, pikkulokit ja tiirat ilmassa lekutellen härnäsivät niitä »kaa-kaa»- ja »triää-, triää»-huudoillaan.
Arjak Varjakin pojassa tämä elämä kiihoitti metsästysvaistot valloilleen. Varjakin väelle tosin lintujen kirkuna, rääkynä, vihellys ja vinkuna oli jokapäiväistä musiikkia, mutta mursut harvemmin vierailivat vuonossa, ja niitä piti koettaa silloin verottaa, sillä yhden ainoan eläimen kaataminen poisti lihan ja rasvan puutteen perheeltä kuukausiksi.
— Eivät tule nyt mursut jäänkielekkeelle, sanoi peuran ja naalin nahkoihin puettu nuori mies, katsellen vuonolle ja varjostaen silmiä kädellään.
Oikaistessaan vartalonsa tuli hänen omituinen pukunsa täysin näkyviin: naalin kesänahasta kokoonkyhätty lakki, peuran nahasta tehty väljä vaippa, joka oli tehty siten, että peitottuun taljaan oli tehty päänreikä, nahkahousut ja omituiset pussinmuotoiset kengät; vaippa oli nahkavyöllä kääritty vyötäisten kohdalta ihoon kiinni, ja kengät oli pauloilla kiedottu nilkoista.
Hänellä oli matala otsa, kohtalaisen korkea nenä, mustat silmät, musta, karhea tukka ja tiheää parranalkua jo poskilla ja leuassa, vaikka hän muuten näytti nuorukaiselta.
— Kyllä ne vielä käyvät vuonon perällä, väitti vanha ukko, jonka kasvot olivat vaalenneen parran peittämät, niin että vain nenä ja poskipäät olivat paljaat. Hän oli puettu samanlaiseen pukuun kuin poikansakin.
— Lähdetään sisään odottamaan, ehdotti ukko.
Miehet konttasivat ahtaasta oviaukosta kuperakattoiseen majaan, jonka perällä vanha, nahkoihin puettu vaimo hampaillaan muokkasi turkiksia.
Ainoastaan nämä kolme henkilöä: ukko Varjak, hänen vaimonsa Nina ja poikansa Arjak olivat majan asukkaina.
Ja he eivät tienneet, oliko heillä lainkaan naapureita, he itse eivät olleet löytäneet niitä siltä Jäämeren rannikon osalta, jonka he tunsivat ja joka ulottuu Karapelan niemestä Kiiperiin.
Maja oli valmistettu jäästä ja lumesta, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla turpeestakin, joka rakennusaine nykyisin, ainakin kattoina, on Jäämeren rannalla laajalti käytännössä, mutta se oli maankamarassa lujemmassa kuin jää; sen irroittamiseen olisi tarvittu rautaista kuokkaa tai lapiota, mutta tällaisia ylellisyystavaroita ei vielä ollut kivikauden kansalla — kenellä olisi ollut rautaa edes keihään kärjeksi, hän olisi ollut sen ajan mahtavin mies. Mutta jäälohkareita sai helposti maajään rosoisesta reunasta, joka jyrkähkönä rinteenä seurasi vuonon rinnettä. Kun niitä latoi päällekkäin kupukattoiseksi rakennukseksi, samoin kuin tehdään sisäänlämpiävän saunan kiuas kivistä, silasi kolot märällä lumella ja antoi sitten pakkasen jäädyttää yöllä, niin saatiin mukiinmenevä suoja tuulta, sadetta ja pakkasta vastaan.
Varjakin maja oli kaksiosainen. Siinä oli pienempi eteinen, johon ulkoa johti niin ahdas käytävä, että sen läpi asukkaat pääsivät vain nelinkontin ryömimään, ja suurempi peräholvi eli varsinainen asunto, jossa sopi seisomaankin.
Majan keskellä kiveen hakatussa kolossa paloi hylkeen ja siivettömän ruokin rasva noin puolen metrin korkuisella liekillä sammalsydämen ympärillä. Siitä levisi kellertävää valoa ja palaneen rasvan käryä. Lattialla, majan perällä, oli kohoke, johon oli levitetty peuran taljoja, ja niiden päällä oli läjä pehmeäksi peitottuja naalin, ketun, ahman ja peuranvasikan taljoja, sekä toisia tuppeen nyljettyjä, joiden sisällä oli haahkan untuvia. Lisäksi siellä oli kivinen keittopata ja monenlaisia aseita, kuten kivisiä nuijia ja kivikärkisiä keihäitä ja lintuatraimia sekä peuranjänteistä punottuja ja kudottuja lintuhaaveja. Huoneen etuosassa, lattialla, oli lintujen, hylkeiden ja peuran luita, josta päättäen Varjakin väki eli enimmäkseen eläinkunnasta saadulla ravinnolla.
— Meillä ei ole pyytöonnea tänä kesänä, virkkoi ukko vuoteenlaidalle istuttuaan. — Vaikka »jumalan silmät» jo näkyvät turpeesta, meillä ei vielä ole montakaan peuraa jäähän upotettuna talven varaksi (Jumalan silmäksi he nimittivät kukkaa, jääleinikkiä, joka kasvoi heidän majansa ympärillä); lintuja tosin on, mutta linnun liha yksin ei ole terveellistä. Peuratkin ovat kadonneet tänä kesänä vähiksi, ja mursut pysyttelevät kaukana merellä.
— Heimomme on henkien lumoissa. Pahat voimat ovat saaneet vallan, ne hävittävät meidät, vaikeroi eukko.
— Onko muita ihmisiä maailmassa kuin me kolme? kysyi poika.
— Sen jälkeen kuin heimoni, sinä suurena surman vuonna, kuoli ruttoon, niin että siitä jäi vain kaksi henkeä, Nina ja minä, en ole nähnyt ihmisjälkeä, en kuullut ihmisääntä enkä löytänyt ihmismajaa muualta kuin täältä. Heimoni oli kerran suuri, mutta nyt se on pieni. Kun me vanhukset kuolemme, jäät yksin maailmaan — Mitä silloin teet?
— Mistäpäin on heimomme tullut tänne? kysyi Arjak.
— Nola-ukko minun lapsuuteni aikana kertoi, että kerran, hyvin kauan sitten, tuli tänne viisi ihmistä merta myöten auringonlaskun maasta merivirtain mukana, ja hän kiven kovaan väitti, että me olemme niiden jälkeläisiä, mutta Kutymi oli toista mieltä; hän sanoi kantavanhempiemme tulleen auringon nousulta päin. — Kukapa sen tarkemmin tiennee, kun merta ja kesällä sulaa rantaa on loppumattomiin molemmille suunnille.
— Mutta jos ne ovat tulleet suuren jään yli sieltä, missä aurinko kuumasti paistaa. Siellä on vieläkin ihmisiä, väitti poika.
— Ei, poikaseni, puuttui äiti puheeseen. — Siellä ovat »kuoleman kentät», joiden yli ei vielä kukaan ole kulkenut ja jotka ulottuvat täältä maailman ääriin.
— Mutta minä haluaisin käydä siellä katsomassa.
Varjak katsoi pitkään poikaansa, joka niin uhmasi henkiä, hän luuli poikansa järjen olevan sekaisin.
Ja kutsuttuaan hänet ulos puhui ukko käsillään viittoen:
— Vain meren ja maan kosketuksesta syntyy elämä. Katso, miten täällä sulalla rinteellä maa kukoistaa: pajut lehtivät, »jumalan silmät» loistavat, jäkälät ja sammalet juovat meren kosteutta. Katso, miten eläimet ilakoivat merellä, rannan lähellä. Eikö siellä ole elämän riemua! Mutta mitä on tuolla jään reunan takana sisämaassa? Kylmää, jäätä. Kuoleman jäässä ei mikään siemen idä, ei kasvi kasva, ja missä jää viipyy kauemmin, sieltä on kaikki elämä hävinnyt.
Iltapäivällä mursut lähenivät vuonon perää, johon tunturin rinteeltä suuren maajään reunasta ulottui valtava jääkieleke kuin muihinkin Jäämeren rannikon vuonoihin, ja jossa nämä huomasivat alituista hiljaista liikettä: jää niissä ikäänkuin kurotti jättiläiskokoisia kielekkeitään meren murskattavaksi ja kulutettavaksi. Muudan mursuista vetäytyi jäälle ja jäi siihen lepäilemään.
Juuri sitä oli Varjakin väki odottanutkin.
— Isä, isä, saanko minä mennä sen tappamaan, ehdotteli Arjak.
— Et. Tiedäthän, että mursu vaatii kovan iskun.
— Kyllä minä saan sen hengiltä, väitti poika. — Olenhan jo nähnyt kahdeksantoista pimeää talvea. Käsivarteni ovat jo vahvat, silmäni tarkat ja mieleni rohkea. Olenhan jo nujertanut kymmeniä pienempiä hylkeitä.
— No, mene sitten, kun niin mielesi tekee. Tässä on nuija ja harppuuna.
Ukko antoi aseet. Poika juoksi rantaan ja alkoi ryömiä jäätä myöten vatsallaan hitaasti lähestyen mursua, joka makasi vaaleansinertävällä alustallaan kuin suunnaton, musta möhkäle.
— Niin, taisinpa minäkin olla kahdeksantoista ikäinen, kun ensi kerran ottelin mursun kanssa, virkkoi kurttunaamainen vanhus tähystellen poikaa terävin kotkansilmin.
— Katso, katso! Nyt Arjak on kohta heittomatkan päässä. Nyt hän heittää...
Vanhukset nousivat seisomaan paremmin nähdäkseen.
Varjak jännittävimmällä hetkellä puristi vaimoaan kädestä, kun Arjakin nuija teki kaaren ilmassa ja naksahti mursun päähän.
Ja vanhukset näkivät Arjakin rientävän pyörtyneen mursun luo ja hakkaavan sitä kivinuijallaan.
— Arjak on jo taitava metsästäjä. Näitkö, kuinka varma oli heitto, kuinka kuolettava sen isku. Hänestä tulee heimonsa suu...
Ukko aikoi sanoa, että Arjakista tulee heimonsa suurin metsästäjä, mutta hän muisti taas sen tuskallisen totuuden, joka heitä vanhempia oli vaivannut, että Arjak heidän kuoltuaan oli suuren heimon viimeinen jäsen.
Ketterästi vanhukset juoksivat poikaansa kohti, joka ylpeänä istui saaliinsa selässä. Heillä oli korissaan nahkahihnoja, saaliin maalle vetämistä varten.
Kenenkä metsästäjäveri ei vavahtaisi suuren riistaeläimen ensimmäisestä kaatamisesta. Ensimmäinen sorsa, metso, hanhi ja kettu säilyy muistissa koko elämän ajan. Mutta Arjak suoritti siinä vanhempiensa silmäin edessä miehuusnäytteen, sillä mursun, jääkarhun ja karhun kaatamista pidettiin jo silloin, alkuihmisen aikoina, vain miesten työnä, ehkä vielä enemmän kuin nykyaikana, koska miehen taito ja voima senaikaisilla aseilla varustetulle tulivat monipuolisesti koetelluiksi.
Ei siis ihme, että Arjakin metsästäjäsydän löi kiihkeästi ja että hetken riemastus kuvastui hänen silmissään ja koko olemuksessaan. Se tuntui hänelle sanovan: Arjak, sinä et ole enää poikanen, vaan mies, mursun kaataja.
Varjak sitoi hihnan mursun kaulaan ja kietoi sen samalla suurten torahampaiden ympäri.
— Meidän täytyy vetää ruho pois ennen nousuveden tuloa, muuten sen meri ottaa takaisin.
Ja kolmisin he alkoivat kiskoa tonnin painoista eläintä loivaa jäämäkeä ylös.
Silloin kuului hirvittävä rusahdus, jota seurasi meren pauhina ja jäälohkareiden helinä, ja he tunsivat, kuinka jää heidän allaan huimaavaa vauhtia nousi vedenpinnasta ylös.
— Jää poikii, jää poikii, — pelastukaa! kuului isä huutavan. Arjak kerkesi nähdä äidin ja isän kauhistuneet katseet, kun he kaikki seuraavassa tuokiossa luiskahtivat jään reunalta ja putosivat merestä ylös ponnahtaneen uuden jäävuoren sivulle lukemattomien jääsirpaleiden sekaan. Kun Arjak hiukan selvisi ensi huimauksestaan — hänen päänsä oli kolahtanut jäähän — oli hän kohoamassa meren sisästä pinnalle. Hädin tuskin sai hän käsillään kiinni suurehkosta lohkareesta, kun jäävuoren alta tuleva hyökylaine heitti hänet irtojäiden kanssa lähemmäksi rantakallioita, ja hän pääsi vetäytymään maalle, jossa hän väräjävin äänin huusi: — Äiti, isä — äiti, isä... Mutta vanhemmista ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään. Merestä nousseen kuolemansaaren tavoin liekkui jäävuori kuin näkymättömät jättiläiskädet olisivat sitä keinuttaneet, ja monen metrin korkuiset hyökyaallot lakaisivat rantakallioita.
Ja Arjak juoksi tuskissaan rantakallioita pitkin puoleen ja toiseen veden valuessa hänen nahkavaatteistaan. Jos hän olisi nähnyt vilauksenkaan vanhemmistaan, olisi hän syöksynyt uimaan pelastaakseen rakkaimpansa. — Äiti, isä, vaikeroi hän käsiään väännellen. Mutta meri vain ilkkui hänen tuskalleen, voimattoman tuskalle: mainingit särkyivät kohisten rantakallioihin, kajavat kirkuivat tuhansin äänin — nekin tuntuivat iloitsevan hänen tuskastaan — ja kauempaa sumun takaa kuului yhä mursujen mylvintä kuin kuoleman pasuuna.
Ja Arjakin suurin ilo oli täten muuttunut hänen suurimmaksi surukseen. Eikä meri edes antanut takaisin menneiden ruumiita.
Monta yötä Arjak valvoi tämän tapauksen jälkeen surren vanhempiaan. Hän mietti, mistä johtui heidän tapaturmainen kuolemansa. Eikä hän lopuksi voinut tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli pahojen voimain synnyttämä. Ne olivat päättäneet hävittää koko hänen heimonsa. Ja kun hän, heimon viimeinen, on tuhottu, ei ihmistä ole koko rannikolla Karapelan niemestä Kiiperiin saakka eli sillä alueella, jonka hän tunsi — tuskin oli muuallakaan.
— Kuka sitten rakentelee majoja meren rannalle, kuka pyytää veden ja maan riistaa, kuka hallitsee eläimet lintuvuorilla? kysyi hän itseltään. — Tuleeko tänne toinen ihmisheimo, joka elää henkien kanssa paremmassa sovussa? — Surma veti vainajia, surma veti. Näkihän sen siitäkin, ettei ukko huomannut jään poikimisen edellä käypiä merkkejä, joista hän oli pojalleen usein puhunut, vaikka jään poikiminen Varjakin aikana oli nykyisen Ruijan, Petsamon ja Muurmanin rannikolla yhtä yleinen ilmiö kuin se nyt on Grönlannissa.
MERKKEJÄ MUUSTA MAAILMASTA.
Arjak Varjakin pojan suru oli jäytävä ja syvä. Öillä hän levottomasti kieri nahkavuoteellaan tai kiirottavin silmin tuijotti rasvalampun keltaiseen liekkiin. Päivisin hän kulki vuonon rantoja pitkin etsien vanhempiaan. Toisinaan hänestä tuntui, että he eivät olleetkaan kuolleet, vaan jäivät jäävuoren päälle ja purjehtivat sen mukana toisiin, parempiin maihin. Mutta useimmiten hän muisti nähneensä heidän horjahtavan jään reunalta mereen. Ja kuta useamman yön hän valvoi, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että pahat voimat vainosivat heidän heimoaan ja että ne olivat tuhonneet Ninan ja Varjakin. Minne lienevät vieneet? Ne jo vainosivat häntäkin: myrskyllä ne huutelivat hänen majansa ympärillä, rannan tyrskyistä ne irvistelivät valkoisin hampain, aalloista ne kurottelivat käsiään ja meren selältä hänelle päätään kohottelivat. Ja hänen aivoissaan alkoi kihistä, kun jo omat ajatuksensakin ilkkuivat hänelle:
— Nyt sinä, Arjak, olet yksin maailmassa, nyt sinua ei kukaan kiellä eikä käske, nyt sinua ei kukaan rakasta eikä vihaa — ei muut kuin hyvät ja häijyt henget. — Kuka sinulle nyt ompelee nahkavaatteet, kun äiti on poissa, kuka paistaa linnut ja peuran lihan, kuka vaalii rasvalampun valaisevaa ja lämmittävää liekkiä, kuka iloitsee, kun sinä tuot majaan kaadetun hylkeen tai peuran? — Kuka on sinun apunasi pyytömatkoillasi ja talvivarastojen teossa? — Ei kukaan, ei kukaan! Lähde täältä pois, henkien vainoama, kulje muiden ihmisten luo!
Viisi vuorokautta on Arjak viettänyt selvän tajunnan ja hulluuden rajamailla, viisi unetonta yötä ja viisi toivotonta päivää syömättä palaakaan. Kuudentena päivänä pohjoismyrsky rajuna raivoaa hänen majansa ympärillä. Se kiihoittaa houreisia aivoja äärimmilleen.
— Huu, huhuu! hän matkii myrskyn suhinaa, — huiii! huiii! mukailee hän sen vinkunaa. Ja hänen äänensä muistuttaa suden ulvontaa. Hän ryntää ulos majastaan, hän juoksee vasten pohjoismyrskyn puuskia, ja hänen silmänsä kiiltävät omituisesti.
— Minä olen Arjak, viimeinen ihminen, mursuntappaja, minä tahdon voittaa teidät, te hurjat henget, ja sitten lähteä täältä sinne, missä hyvät henget hallitsevat.
Mutta myrskyn raivottaret iskevät häneen yhä hurjemmin, nostavat hänen taljamanttelinsa purjeeksi, kohottavat hänet ilmaan ja paiskaavat majan seinää vasten.
— Huiii, huutavat ne vuorostaan hänen korvaansa kuin pilkaten ihmisen heikkoutta.
Arjak yrittää uudestaan. Hän juoksee pauhaavaa merta kohti, vaikka toisinaan vain varpaat koskettavat maahan, kun myrsky häntä kohottelee, hän astuu lunnin koloon, kaatuu maahan pitkin pituuttaan ja menettää tajuntansa.
Kun Arjak tointui, pääsi hän vaivoin majaansa ja nukkui kohta sikeästi Jäämeren kolkkoon lauluun. Hän nukkui kauan. Kaksi kertaa kiersi aurinko hänen majansa sillä aikaa. Ei mies herännyt, vaikka naali kurkisti sisään nahkaoven raosta ja vaikka lokit pitivät kovaa melua rantaan ajautuneen pyöriäisvalaan ympärillä.
Hän heräsi kuin pahasta unesta, söi vahvasti äiti-vainajansa paistamaa ruokinlihaa ja meni ulos, kun tunsi voimansa vahvistuneelta.
Oli taas ihana kesäyö. Aurinko oli painunut kaarensa alimpaan kohtaan, se ei säteillyt, vaan pohotti punaisena pallona äärettömän, peilikirkkaan merenpinnan yläpuolella. Merilinnut olivat laskeutuneet kallioille istumaan, toiset pesiinsä, mutta koirashaahkat ja meriteeret nukkuivat sileäselkäisten maininkien hiljaa liekutellessa. Maajään rosoinen reuna ja kaljut tunturinrinteet rusottivat arktisen kesäyön lumoavassa hehkussa, ja »jumalan silmät» loistivat kirkkaina turpeessa.
Kaikesta tästä Arjakin mieli tuli yhä valoisammaksi, tajunta selkeni, ja hän oli näkevinään siinä hyvien henkien vaikutusta. Hän päätti ainakin joksikin aikaa jäädä paikoilleen isänsä majaan.
Oli talvivarastojen keräämisen aika. Arjak päätti metsästää ahkerasti ja kätkeä riistaa jään sisään säilöön. Mutta hän ei voinut ajatellakaan mursujen pyytämistä, sillä niitä hän inhosi.
Hän on eräänä iltana tavanmukaisella pyytöretkellään Pummankiniemen sivulla, kun huomaa pilkkasiipiparven makailevan rantakallion alla. Hän hiipii lähemmäksi ryömien turvemattoa pitkin matalana kuin kissa, sillä hänen aseensa, nahkanauhaan sidottu lintuatrain, ei kauas kanna. Linnut eivät huomaa, ennenkuin ilmassa suhahtaa luupiikkinen atrain, jonka perässä kiemurtelee siihen sidottu nauha. Ase uppoaa linnun selkään, ja pyytäjä vetää sen aseen mukana kalliolle.
— Mutta mikä sillä on kaulassa? huudahtaa Arjak.
Hän tappaa linnun, vetää atraimen varovasti sen selästä ja katselee koko ajan kummallista rihmaa, joka oli kietoutunut sen kaulaan.
— Sehän on ansa eli permi! huudahtaa hän irroittaessaan sormillaan noin parin korttelin pituisen paulan.
Arjak tutkii sitä tarkemmin. Se on punottu vallan tuntemattomasta aineesta eikä niinkuin hänen ansansa eläinten jänteistä. Ja punontakin on erilaista. Hän miettii, olisikohan niin viisasta eläintä, joka taitaisi tehdä pauloja ja pyytää niillä lintuja. — Ei ole, päättelee hän itsekseen. — Tämä on ihmisen työtä, tämä on merkkiä muista ihmisistä, joita siis elää etelässä, josta linnut keväällä tänne lentävät.
— Minä en siis ole yksin maailmassa! iloitsee Arjak. — Minä tahdon vaeltaa suuren jäätikön yli etelään muiden ihmisten seuraan.
Arjak sai myöhemmin toisenkin merkin jään takaisesta maailmasta. Kun hän eräänä päivänä laskuveden aikana oli vuonon rannalla kaloja keihästämässä, löysi hän rannalle ajautuneen ajopuun, jossa oli suuret oksat ja runko niin vahva kuin täysikasvuisella hylkeellä.
Se oli perin kovaa puuta, mutta siitä huolimatta se oli ihmisen kaatama, Arjak näki sen tyvessä selviä kirveen iskun jälkiä.
— On se merkillinen maa, jossa kasvaa noin suuria »pajuja», ihmetteli hän puuta tarkastellessaan. — Siellä on varmasti paljon pitempi kesä kuin täällä, koska siellä kasvit kasvavat kahdenkymmenen sylen pituisiksi. Siellä täytyy olla pitkä ja lämmin kesä, koska vain kesä kasvattaa ja talvi kuolettaa. Ja minkälaiset lienevät sen maan ihmiset, koska noin suuria esineitä käsittelevät?
Ja Arjak Varjakin pojan mielikuvitus askarteli kauan näissä tuntemattomissa ihmisissä. — Niitä eivät vainoa pahat voimat, koska ne asuvat valoisassa ja lämpimässä maassa, jossa hyvät henget ovat vallalla; niitä ei koskaan uhkaa nälkäkuolema, koska riista asuu siellä talvellakin: ne ovat varmaan iloisia ja onnellisia ihmisiä siellä valkeuden maassa. Ah, jos voisin sinne päästä! huokasi hän lopuksi.
Sanalla sanoen, Arjak kuvitteli paratiisiksi niitä seutuja, joissa muita ihmisiä asui. Ja hän jatkoi kuvitteluaan.
— Ne ottavat minut ilohuudoin vastaan, istuttavat makuulavitsalle, tarjoavat verilientä ja rasvassa keitettyä hylkeenmaksaa. Ja naiset ompelevat lämpimiä turkiksia, jos niitä siellä tarvitaankaan, iloitsi hän lapsellisesti etukäteen.
Tämän suuntaiset ajatukset palasivat usein muulloinkin hänen mieleensä, ne tulivat vähitellen vallitseviksi. Hän ei voinut enää viihtyä Jäämeren rannalla, pimeyden ja pahojenhenkien maassa, vaan hänen oli lähdettävä onnen maahan, valoisaan etelään. Ei ole ihmisen hyvä yksin metsästää, yksin istua kotona, yksin surra ja iloita ja yksin kuolla.
Mutta erästä seikkaa hän ei voinut käsittää, nimittää sitä, miksi muuttolinnut joka kevät palasivat Jäämerelle. Miksi ne eivät olleet kesääkin onnellisessa etelässä?
Matka maajään yli jäi kuitenkin vielä siltä kesältä, ja talvella se hänestä näytti vallan mahdottomalta. Sellainen retki hänenkin mielestään vaati pitkäaikaista valmistelua. Sentähden Arjak usein kävi kesän kuluessa pienillä koematkoilla jään reunaosissa.
Näillä matkoillaan hän tuli vakuutetuksi siitä, että selässä oli mahdoton kantaa niitä suojia ja ruokavaroja, joita matkalla tarvittiin. Ja hän tuli ajatelleeksi isä-vainajansa kertomusta vanhasta Noli-ukosta, joka oli kesyttänyt peuran, valjastanut sen hylkeennahasta ja valaan hetuloista valmistamansa pulkan eteen ja vedättänyt talvella sekä itseään että tavaroitaan. Koko heimo oli nauranut, kun metsän villin eläimen oli pakko vetää ihmistä. Tämä tapa Noli-ukon jälkeen oli kuitenkin unohtunut, ja Arjak ei ollut koskaan nähnyt mitään vetojuhtaa eikä venettä. Siitä huolimatta päätti hän pyydystää jonkin nuoren villipeuran ja kesyttää sen ajokkaakseen. Mutta hänen suunnitelmansa, kuten myöhemmin tulemme näkemään, saivat toisen käänteen.
ARJAK JA JÄÄKENTTIEN KUNINGAS.
Arjak teki talvivarastoja niinkuin oli nähnyt vanhempiensa tekevän ja kuten heimolla oli ollut tapana monia miespolvia. Hän keräsi vesilintujen munia silloin, kun ne eivät vielä olleet haudottavina, kaivoi kuopan johonkin soran alle kätkeytyneeseen maajään kielekkeeseen ja latoi ne siihen joko tuoreina tai kuumassa tuhassa kypsytettyinä. Ja kun kolo tuli täyteen, peitti hän sen lattealla jääkimpaleella ja loi sen päälle hiekkaa tai hienoa soraa tai turvetta. Samanlaisiin kätköpaikkoihin hän asetti peratuita lintuja sekä peuran ja hylkeen lihaa; joskus hän vei ne parempiin jääkellareihin, joita hän kaivoi maajään reunaan, niihin kohtiin, joissa se näytti vähimmin liikkuvan.
Eikä hänen tarvinnut lintuja ja munia kaukaa hakea, niitä oli pesimisaikana rinteellä melkein toinen toisessaan kiinni. Missä vain vähänkin oli turvetta, ei tahtonut löytää jalan sijaa, kun haahkaemot laiskoina makasivat muniensa päällä; niiden välissä oli turpeessa reikiä maan sisään, ja niistä jatkuvissa monisokkeloisissa käytävissä hautoivat lunnit yhtä valkoista munaansa. Kaljummilla kallioilla olivat lokkien pesimäpaikat. — Silloin ei tarvinnut minkäänlaisia aseita, sillä linnut olivat niin kesyjä, että ne tuskin viitsivät hänen jaloistaan pois hypähtää, ja lintumaailma Pummankivuonossakin oli silloin monta vertaa rikkaampi kuin nykyisin, vaikka sen suulla ovatkin rikkaista lintukannoistaan kuuluisat Heinäsaaret.
Toisinaan peuralauma juoksi rannikkoa pitkin. Arjak kuuli sen lähestymisen jo kaukaa, kun vaatimet ronkuivat vasoilleen, kun lukemattomat lokit, räiskät ja tiirat kirkuivat ja parveilivat niiden päällä ilmassa kuin kiroillen uuden elämän maahan tallaajia, jotka sorkat keltaisina sotkivat hiekkaan kalliit munat.
Varjak oli pojalleen opettanut, mihin pitää asettaa silmukalla varustettu jalka-ansa ja kuinka sitä on vetäistävä, kun peuran jalka sen renkaaseen astuu. Taisipa Arjak väsyttää ja kivinuijallaan tainnuttaa villeimmänkin eläimen. Mutta palkakseen hän sai lihaa, verta ja vatsalaukun sisällystä, mainiota herkkua ainaisen liharuoan lomassa.
Varjakin majassa ei milloinkaan ollut ollut venettä, sen tekotaito oli heimolta joko unohtunut tai sitä ei ollut ollut milloinkaan, ei heillä ollut myöskään tarpeeksi ajopuita niiden valmistamiseen. — Mutta siitä huolimatta saivat he kalaa, eikä Arjak kalastamisessa tahtonut olla isäänsä huonompi. Kun hän näki jonkin suuremman kalan rannalla, heitti hän sen selkään monipiikkisen luuatraimensa, jonka väkäpiikit oli tehty joko peuran sarvesta tai sääriluusta. Pienempiä kaloja hän koukkaili haavilla, jonka koppa oli kudottu jänteestä ja varsi tehty valaan luusta.
Kesä alkoi jo kääntyä syyspuolelle, kun muutamana iltana valaat ajoivat vuonoon niin paljon sillejä, että veden pintakin kihisi ja aaltoili niiden liikkeistä. Sillit eivät uskaltaneet palata syvemmälle vuonon suulle, kun siellä kymmenet valaat suu auki sukeltelivat kaloja ahmien ja puhkuttaen hengityshövryjään ilmaan.
Silloin Arjak ammensi kaloja maalle minkä kerkesi, ammensi, kantoi varastoon jään railoon ja peitti kätkönsä jäälohkareilla.
Näin ollen olisi väärin valittaa, että Arjakilla oli lihan tai kalan puute kesällä. Tosin hautoma-ajan jälkeen tyhjenivät rinteet, mutta aina talveen asti sai lintuja, vaikka aseet olivatkin mitä alkuperäisimmät.
Enimmän osan aikaansa Arjak vietti majassaan, joka syyspuoleen ei enää ollut sama kuin Varjakin tekemä, mistä edellä on puhuttu. Kun ilmat olivat keskikesällä, vähän sen jälkeen, kun vanhukset olivat kuolleet, lämminneet sikäli, että maja alkoi pahasti sulaa, teki Arjak nahoista ja valaan hetuloista keveän kesämajan samaan tapaan kuin oli nähnyt vanhempiensa tekevän. Ja tässä uudessa asunnossa olivat kaikki esineet samassa järjestyksessä kuin edellisessäkin, ja aika kului siellä kaikenlaisissa talouspuuhissa. Vaatteita tosin ei tarvinnut ommella, kun ahkera äiti oli niitä aikamoisen kasan jättänyt perinnöksi. Jalkineita vain piti laittaa tulevan matkankin varalta. Ruoanlaittopuuhat ja rasvalampun vaalinta veivät myös aikaa. Viimemainittuun piti määräaikoina lisätä rasvaa ja usein kohentaa sydäntä, jos mieli liekin pysyä tasaisena: ei liian korkeana, jolloin se kulutti liiaksi polttoainetta, eikä liian matalanakaan, jolloin oli sammumisen vaara lähellä, mikä niissä oloissa merkitsi melkein samaa kuin pakkaseen kuoleminen.
Ruoanlaitossa hän oli jo melko kätevä. Hän taisi paistaa lihan ja kalan kolmella eri tavalla: tuhkassa, kivilaatalla ja vartaassa tulen loimussa; hän osasi keittää lihaa ja kalaa sekä munia kivipajassa: hän tiesi suolan käytön maustimena — suolaa hän sai haihduttamalla merivettä kivipadassa — lisäksi oli hän nähnyt vanhempiensa keväällä kuivattavan kalaa ja lihaa ilmassa, auringon paisteessa.
Työtä ja puuhaa siis riitti. Mutta työ oli hänestä hengen ja ruumiin voimistelua, sen ääressä kului aika hupaisesti.
Mutta öiden pimentyessä syksyllä alkoi luonto painostaa niinkuin se pimeänä vuodenaikana vieläkin teki arktisilla seuduilla. Hän valvoi usein myöhään kuunnellen ympäristön luonnonääniä. Toisinaan maajään reunassa rysähteli omituisesti, kun se suunnattoman paineen vaikutuksesta levisi merta kohti, toisinaan se helisi kun jonkin jyrkkärinteisen kuilun reunasta lohkesi pala ja putosi syvyyteen. Jäältä juoksevat purot solisivat ja pauhasivat milloin hillitymmin, milloin kovemmin, riippuen ilman kosteudesta ja tuulen suunnasta.
Arjak ei kuitenkaan tuntenut näiden ilmiöiden todellista syytä.
Eräänä iltana riehui syysmyrsky ankarana. Luode-pohjoinen pauhasi puuskapäin: lakaisi tundran varvikkoa kuin näkymättömällä jättiläisluudalla suhisten ja rikkoja lennähytellen tuiskuna ilmaan. Aallot pauhasivat rantakallioissa raivoisina paiskellen vaahtopatsaita korkealle ilmaan ja koristen rantatöyryn onkaloissa. Toisinaan vihurit puskivat majan seiniin niin ankarasti, että Arjakin täytyi viedä ulos kaikki hihnavarastonsa ja sitoa niillä keveä asunto kallioihin kiinni, varalta hän kantoi kivilohkareita peitenahkojen liepeiden päälle.
Semmoisella herranilmalla yksinäinen, vaikkapa mieskin, tuntee itsensä heikoksi meidänkin aikoinamme — sen tietävät parhaiten merenranta- ja saaristoasukkaat. Mutta meidän on muistettava, että Arjak tiesi olevansa yksin koko rannikolla ja että hän näki myrskyn raivossa pahojen voimain ilmenemistä.
Kun hän valvoi sinä iltana myöhään kuunnellen myrskyn riehuntaa ja sateen ropinaa, hän kuuli omituista rapinaa nahkaoven takaa. Ja kun hän katsahti sinne päin, näki hän mustakirsoisen, mutta muuten valkean pään työntyvän oven raosta sisään. Arjak säikähti. Hän tempasi nuijan käteensä aikoen sillä lyödä petoa, mutta piti sitten viisaampana olla herättämättä mitään hälinää, kun hän tunsi eläimen jääkarhuksi, jonka kanssa senaikainen ihminen nuijineen ja muine kiviaseineen ei mielellään antautunut avoimeen taisteluun, ja kun karhu pian perääntyi ja lähti tiehensä.
Kun vaara uhkasi kahdelta taholta, ei hänellä ollut halua nukkumaan. Hän odotti, milloin jokin raju tuulenpuuska kukistaa ja repii hänen majansa lennättäen ohuet nahkaseinät mereen, tai milloin jääkarhu tekee todellisen hyökkäyksen. Sentähden istui hän nuija kädessään vuoteellaan ja kävi vähän väliä korjaamassa rasvalampun sydäntä, koska tuuli liekutteli sen liekkiä ja sai sen palamaan tavallista korkeammalla tulella.
Tulipa siinä odotellessa mieleen, miten miehelle kävisi, jos jääkenttien kuningas karkaisi yht'äkkiä ovesta, nousisi kahdelle jalalle ja iskisi leveät käpälänsä olkapäille. Siitä olisi leikki kaukana. Mutta ihminen on aina ihminen, minulla on järki, jolla keksin pelastuskeinoja, ja käteni ovat voimakkaat. Enkä minä päästäisikään karhua käsiksi, vaan tekisin niinkuin Kutymi-ukko kerran. Kun jääkarhu oli hylkeenpyyntimatkalla tullut häneltä saalista ryöstämään, niin hän oli nuijallaan altapäin iskenyt petoa korvan juureen; siihen paikkaan se oli kellistynyt. — Jääkarhua ei ole koskaan lyötävä päältäpäin silloin se tempaa aseen miehen kädestä, neuvoi isä-vainajakin.
Aamulla myrsky tyyntyi. Ja kun majan ympärillä ei kuulunut mitään liikettä, kurkisti Arjak ulos varovasti Jääkarhusta ei näkynyt jälkeäkään. Aluksi näytti siltä että karhua ei ollut ollutkaan, vaan että se, minkä hän näki, oli vain pedon haamu. Mutta tarkemmin tutkiessaan kalliorinnettä huomasi hän, että lintujen ja kalojen perkaustähteet olivat yöllä hävinneet siitä kolosesta johon hän edellisenä päivänä oli niitä heitellyt, ja että niitä hihnoja, joilla hän oli majaansa tukenut, oli pureskeltu, eivätkä hampaan jäljet olleet niin pieniä kuin naalilla. Eläin oli sittenkin ollut jääkarhu.
Kun hän illalla siirsi hiukan nahkaovea syrjään, näki hän saman eläimen kaluavan luita hänen ovensa edessä. Se oli jääkarhunpoikanen, tuskin vaadinta suurempi ja hyvin laiha. Eikä Arjak sitä itseään pitänyt vaarallisena, mutta hän uskoi, että emo oli jossakin lähistöllä.
Seuraavana päivänä tuli karhu jälleen jäteläjälle. Se oli niin nälkäinen, että söi luutkin, mitkä se vain sai rikki hampaillaan. Ja kun emoa ei vieläkään ollut mukana, piti Arjak varmana, että se ei ollut niillä mailla. — Se on orpo, niinkuin minäkin; taitaa olla ainoa jääkarhu koko rannikolla, tuumi Arjak. Ja hänen tuli sääli laihaa petoa, joka ei näyttänyt häntä laisinkaan pelkäävän. Kun Arjak nuija toisessa ja lintu toisessa kädessä sitä lähestyi, nosti se nokkansa ylös maasta ja ilmaa nuuskien katseli ihmistä, jonka kaltaista olentoa eivät varmaan sen esi-isätkään olleet nähneet.
— Tyhmä eläin, mutisi Arjak, — kun antaisi minun lyödä itsensä kuoliaaksi. Mutta minä en sitä tee, kun se on orpo.
Arjakin mieleen johtui oivallinen ajatus, että karhusta hän ehkä voisi kasvattaa vetojuhdan, jota voisi käyttää suurella matkalla maajään yli. Eläin oli tosin hänen mielestään vielä heikko, mutta talven aikanahan se kasvaisi.
Ja ihminen, luonnon herra ja tuleva jääkenttien kuningas katselivat siinä hetkisen ikäänkuin tunnustellakseen, viimein Arjak heitti sille lihavan linnun, johon peto tarttui ahnaasti hampaillaan ja siirryttyään muutaman askelen kauemmaksi laskeutui sitä syömään. Sen jälkeen hän haki majasta vesilintujen munia ja viskasi sille munan kerrallaan. Ne näyttivät olevan nuoren jääkarhun herkkua, sillä se nielaisi munat melkein kokonaisina läheten askel askelelta hyväntahtoista ruokkijaansa.
Arjak oli mielissään, vaikka hän saikin uhrata melkoisen nahkapussillisen paistettuja munia ja puolikymmentä lintua, ennenkuin karhu tuli kylläiseksi ja asettui makaamaan pehmeälle turpeelle seuraillen kuitenkin silmillään outoa ystäväänsä.
— Se on kohta minun vallassani! riemuitsi erakko. — Se taipuu minun tahtooni, ja minä kasvatan siitä oivallisen seuralaisen. Kuka voi sitten taistella ihmistä ja jääkarhua vastaan! Maan ja meren eläimet ovat silloin vallassamme.
Arjak oli vain epätietoinen siitä, minkälaista kasvatustapaa olisi käytettävä: olisiko eläin pyydystettävä kiinni ja sitten vankina kesytettävä tai annettava elää vapaudessaan ja hyvyydellä voitettava sen luottamus ja ystävyys.
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin tunsi silmukan kurovan kaulaansa, hypähti se jaloilleen ja koetti paeta vihollistaan, joka karhun mielestä tahtoi tappaa tai vangita. Se hyppi hihnan päässä kuin villiporo ja marisi pahaenteisesti. Arjak heti epäili, että hän taisi valita väärän kesytysjärjestelmän, hän ei voinut enää toivoakaan rajattomassa vapaudessa kasvaneesta karhusta ystävää, vaan ainoastaan orjaa, jos sekään onnistui. Hän ei uskaltanut pidellä enää hihnan päästäkään, kun vangittu hyppi kuin hullu ja laukkasi ympäri sekä irvisteli hampaitaan. Hänen täytyi sitoa hihnan pää suureen kiveen ja heittää toisen hihnan silmukka sen takajalkaan.
Sen jälkeen seurasi jännittävä aika Varjakin majan yksinäisen asukkaan elämässä, kun kaksi kovaa tahtoa, toisaalla ihmisen, toisaalla karhun tahto, oli vastakkain.
Jääkarhu oli monta päivää nälkälakossa osoittaen siten halveksumistaan pyöreäpäiselle kummitukselle, joka aina käveli kahdella jalalla; se kyräsi tätä vihollistaan ja yritti purra heti, kun se tuli kyllin lähelle. Mutta nälkä se viimein sikäli masensi, että se jo kuudentena päivänä alkoi syödä ja ahmi siitä alkaen niin, että Arjakilla oli täysi työ kantaessaan sille lintuja, kaloja ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Viimein se alistui ja kesyyntyi niin paljon, että Arjak voi sen tuoda majaansakin. Se kulki hänen perässään, kun hän talutti; se jo seurasi metsästysretkilläkin, vaikka se oli niillä enemmän haitaksi kuin hyödyksi; ja se oppi vähitellen selässään kantamaan isäntänsä keveämpiä tavaroita. — Parin viikon perästä tunsi se nimensäkin, kun Arjak sitä Murriksi puhutteli.
Kesyttämistyössä käytti Arjak sekä kovuutta että lempeyttä; hän menetteli siinä melkein samalla tavoin, kuin nykyisin koiria kasvatetaan; hän rankaisi tottelemattomuudesta, palkitsi ahkeruudesta ja kuuliaisuudesta. Kun Murri hyvin kulki taluttajansa perässä, sai se palkinnoksi munan tai lihapalan, kun se niskoitteli, sai se läimäyksen hihnasta. Kaikkein pahin tapa sillä oli varasteleminen; se ahmi kaikkea, mikä sattui olemaan lähellä ja oli vähänkin suuhun sujuvaa. Kerran se söi isäntänsä uuden, hylkeennahkaisen manttelin, toisen kerran repi hänen kenkänsä, ja useampia kertoja se sieppasi suuhunsa isäntänsä edestä paistetun lihapalan. Arjakia kerran makeasti nauratti, kun hänen seuralaisensa pohjattomassa ahneudessaan koetteli latkia kuumaa rasvaa lampusta, mutta kun se poltti kieltä, puisteli se vihaisena päätään.
Näiden ikävien ominaisuuksiensa tähden Murri sai viettää yönsä ulkona majan oven edessä ja vartioida sisäänkäytävää. Se pitikin naalit loitolla, eivätkä lokit ja muut räähkälinnut pitäneet niillä seuduin yhtä kovaa meteliä kuin ennen.
Toisinaan se oli pahalla päällä, varsinkin silloin, kun se oli saanut selkäsaunan. Se maata murjotti vihaisena; se näytti ikäänkuin sanovan, että mikä oikeus ihmisellä oli vangita jääkenttien valtias. Jos silloin Arjakin jalka sattui sitä koskettamaan, murahti se pahasti ja joskus tapaili purrakseen.
Ikävänä puolena on mainittava sekin, että erämiehen ruokavarat huimasti vähenivät. Kätkö kätkön jälkeen piti jo syksyllä avata, ja Arjak totesi, että jos varastot sitä menoa kuluivat, olivat ne puolitalvessa lopussa, jollei syyspyynti tuottanut huomattavampaa saalista. Hänen ainoa kotieläimensä oli nimittäin suursyömäri, eikä yksinäinen mies sen jälkeen, kun oli saanut kotieläimen, käynyt yhtä usein erällä kuin ennen.
Niinkuin edellisistä kertomuksista selviää, on rasvan käyttö polttoaineena arktisten seutujen asukkailla peräisin alkuihmisen ajoilta. Kun ei ollut puuta, kivihiiltä eikä paloöljyä, ja turpeen polttaminen pienessä asunnossa oli vaikeata, ei ole ihme, että rasvaa, joka sammalsydämen ympärillä palaa melko tasaisella liekillä, alettiin jo Arjakin aikoina käyttää lämmitys- ja valaistusaineena. Rasvalampun merkitys hänen aikanaan oli niin suuri, että ihmiselämä Jäämeren rannalla ilman sitä ei olisi ollut mahdollinen.
Sentähden Varjak oli mitä suurimmalla huolella varannut riittävästi rasvaa talven varaksi. Se oli saatu enimmäkseen hylkeistä, joita hän oli kivinuijallaan tappanut keväällä joko jään reunalta tai rantakallioilta, kun ne nousivat auringonkylpyjään ottamaan. Ennen kuolemaansa oli Varjak yksin ollut hylkeenpyyntiretkellä »auringon laskun puolella».
Hänellä olivat silloin olleet hyvät henget seuralaisinaan, sillä useampia pyöreäpäisiä kalansyöjiä hän oli surmannut ja talven varaksi maajään reunaan haudannut. Erältä palattuaan oli ukko kehaissut, että »ei ensi talvena tule polttorasvan puute, jos varastot säilyvät».
Mutta ukko ei pojalleen kertonut, mihin paikkaan hän varastot oli kätkenyt. Vasta syksyllä, kun kantava jää jo kattoi vuonon, ja elämä siinä ja sen ympärillä oli jähmettynyt talven lepoon, Arjak kauhukseen huomasi, että polttorasva oli vähissä ja ettei hän tiennytkään isänsä kätköjä. Turhaa oli lähteä niitä umpimähkään etsimään.
Sinä iltana, jona hän muisti tämän murheellisen seikan, istui hän synkkänä majassaan.
Hän mietti taas henkien vainoa, kovaa kohtaloaan ja tulevaa matkaansa. Eikä hän voinut karkoittaa sitäkään ajatusta kehittymättömistä aivoistaan, että Murrin olivat pahat henget lähettäneet hänen luokseen siinä tarkoituksessa, että se söisi hänen talvieväänsä, ja hän sitten kuolisi nälkään.
— Murri taitaa olla valkoinen kummituskarhu, joka kuoleman edellä ilmestyy, se sama, joka suurena surmatalvena oli Nolille ilmestynyt. Sekin oli ollut niin kesy, että oli miehen jäljessä kulkenut ja kantapäitä nuuskinut.
Siitä alkaen Arjak epäluuloisesti katseli karhua; hän olisi sen varmasti talvella tappanutkin, ellei suotuisaa käännettä, oikeastaan onnellista sattumaa, olisi tullut väliin.
Talven tulo oli jo ehtinyt niin pitkälle, että vuono ja leveälti rannikkoa oli jo jalan vahvuisessa jäässä — sulaa näkyi vain kauempaa pohjoisesta eli kun katsoi suoraan Vuoreijan niemen kärkeä kohti. Meri oli silloin omituisen kirjava: sula meri näytti sinertävän mustalta, rannikkojää välkkyi vaalean harmaana ja jäävuoret, joita oli useita kymmeniä tarttunut merijäähän, loistivat sinertävän valkoisina. Viimemainittuja oli paljon nykyisen Pummankivuonon kohdalla ja Vaitolahden suulla, jossa ne valkoisen sotalaivaston tavoin sulkivat näiden lahtien suut. Mutta useimmat olivat enemmän aavelaivojen kuin ikeiden sotalaivojen näköisiä, varsinkin silloin, kun sulasta merestä nouseva sumu antoi niille lisäpiirteitä. Eivätkä kaikki näyttäneet laivoiltakaan: pienemmät olivat kuin makaavia jääkarhuja tai maitovalaita.
Nämä jäävuoret olivat kotoisin monelta eri taholta: Pummankivuonosta, Petsamonvuonosta, Peuravuonosta, Näätämövuonosta ja Varanginvuonon perältä. Kaikki ne olivat syntyneet maajään poikiessa samalla tavoin kuin se jäävuori, joka hautasi alleen Arjakin vanhemmat. Sentähden jäävuorten joukoittainen esiintyminen oli Arjakin mielestä pahojen voimien liikehtimistä ja uhkaa.
Mutta sillä kerralla ne olivat hänelle hyödyksi.
Syysmyrsky oli vielä kerran päättänyt näyttää pakkaselle, ettei merta, jäävuoria ja merivirtoja niin vain kahlehdita. Pohjoistuuli, joka tulee aina maan navalta, oli päättänyt ensin yrittää.
Kun Arjak eräänä aamuna vei suojatilleen ruokaa, oli tuuli yltynyt miestä nakkelevaksi myrskyksi, ja ulapalta kuului ukkosen kaltainen pauhina. Myrsky oli näet alkanut murtaa merijäätä, joka rutisi, halkeili ja paukahteli rantakallioita myöten, ja sulan reuna pohjoisesta nopeasti läheni. Sieltä vyöryi vuonoa kohti valkoinen jääketju kuin piiritysarmeija, mutta se oli oikeastaan niiden kahleiden palasia, joilla pakkanen oli aikonut pitää meren vankinaan. Ja myrsky käytti apunaan merijään murtamisessa jäävuoria, jotka puskurien tavoin ja tuulen puuskain tahdissa ryntäsivät eteenpäin helisevien, vonkuvien ja lohkeilevien palojen ja möhkäleiden seassa, lohkeillen itsekin törmäillessään yhteen tai kellahtaessaan kyljelleen tai kumoon myrskyn mahtavan paineen edessä.
Heinäsaarten ympärille syntyi tuokiossa korkea jäälinnoitus vihreän merijään ja sinertävän maajään kappaleista, ja nopeasti lähenivät vyöryvät ja myllertävät jäämassat sitä paikkaa, jossa Arjak majansa lähellä seurasi tätä valtavaa luonnon näytelmää. Toiset jäävuoret tarttuivat matalikoille, kapeimpia niistä aallot painoivat kyljelleen tai heiluttelivat edestakaisin kuin haaksirikkoista laivaa. Toiset, syvemmässä uivat, kyntivät pohjamutia ja kareja vuonon rannoilla sekoittaen veden, joka sitten ruskeana vellinä roiskahteli jäälohkareiden raoista. Ja ärtynyt meri hakkasi vihaisesti vaahtopäisillä aalloillaan vyöryvää, lähenevää jäävallia.
— Mutta mikä ihmeellinen otus pisti hirvittävän päänsä vuonon railosta, jäävyöryn etupuolelta? ihmetteli Arjak.
Hänelle tuli mieleen musta meren kummitus, jonka Varjak kertoi kerran nähneensä Vaitolahden edustalla.
— Sehän on valas! huudahti hän hetken perästä nähdessään sen koko selän nousevan leveästä jään halkeamasta näkyviin ja korkean höyrypatsaan kohoavan sen hengitysaukosta.
— Mitenkähän sille käy matalassa vuonon perässä? Nyt se taas katosi... Aikoo sukeltaa jääpadon alitse... Ei päässyt, täältä lähempää nousi, riemuitsi Arjak.
Ja erähenki sai jo hänen sydämensä kovasti lyömään. Jos se ei pääsekään pois jäiden piirityksestä... jos sen täytyy jäädä kuivalle rantamatalikolle pakoveden aikana!
Olihan ennenkin sellaista sattunut.
Valas on jo silmin nähtävästi hätääntynyt. Se puikkelehtii puoleen ja toiseen kuin lohi nuotassa; se sukeltaa taas selälle päin, mutta verissäpäin ja huulet riekaleina palaa railoon. Se yrittää sivulle, nostaa niskallaan jäätelejä ilmaan puhaltaen raskaasti verensekaista höyryä ja palaa taas takaisin; se makaa hetkisen selkä koholla avarimmassa aukossa kuin uusia voimia keräten, läiskäyttää vettä kolme syltä leveällä pyrstöllään ja sukeltaa toiseen railoon, missä vielä avovettä näkyy möyryävän vihertävän valkoisen muurin saartamassa vuonossa. Jää jo nousee ja laskee, pauhaa ja puhisee, ryskää ja rynnistää aivan valaan takana. Ja jäätelit alkavat jo tanssia jättiläisen selässä, kun se tekee viimeisen ponnistuksen. Se on nähnyt lähellä rantaa avovettä, josta myrsky on jään särkenyt. Pitkällä sukelluksella se ui jään alitse sinne ja hyökkää matalikolle niin hurjasti, että nousee kuivalle maalle, ja jää siihen liikkumattomana makaamaan — se tahtoo tällä tavoin pelastua jäiden kipeiltä iskuilta, jotka jo ovat sen ruumiin repineet haavoihin. Mutta se on turha yritys. Jäävyöry on kohta uudestaan valaan kimpussa, se nostaa pyrstöpuolen ylös ja heittelee maallepäin, niin että vähän ajan kuluttua makaa kyljellään rannalla.
Mykistyneenä oli Arjak katsellut tätä kaameata näytelmää, voimain mittelemistä, joihin verraten ihmisen voimat näyttävät sangen vaatimattomilta. Mutta silloin, kun valas oli jäänyt kuiville, tiesi Arjak toiminnan hetken tulleen. Hän kävi hakemassa majasta nuijan, kivikirveen, keihään ja veitsen ja meni rantaan valaan luo kumarana, melkein kontaten, kun myrskyn voima oli heittää kumoon.
Jäiden helinä, ryske ja meren pauhina oli niin voimakas, että iskut kuuluivat varsin heikoilta, kun hän kivinuijallaan takoi valaan päätä. Sen jälkeen hän tukki sen hengitysreiän ja viimein koetti upottaa keihästään valaan sydänonteloon. Kun sen kivinen terä leikkasi valtimon poikki, syöksyi keihään lävestä vahva verisuihku rantakiville. Muutamien minuuttien perästä nytkähtelivät valaan lihakset hetkisen, ja meren jättiläinen oli kuollut.
Arjak leikkasi sen repaleisista huulista aikamoisia lihakimpaleita ja kantoi ne keihäässään majaansa; niistä hän valmisti itselleen voimakkaan aterian eikä unohtanut jääkarhuakaan, sillä hyvät henget olivat hänelle lähettäneet muonaa vaikka koko vuodeksi, kunhan vain sai säilöön korjatuksi.
Arjak iloitsi siitä. Ja hän jo katui, että oli jääkarhusta ajatellut pahaa. Ja sovittaakseen tämän epäilyksensä hän talutti kasvattinsa valaan pyrstön tyvelle ja sanoi:
— Syöhän siitä vatsasi täyteen!
Sillä aikaa kuin jääkarhu herkutteli mieliruoallaan, aherteli Arjak valaan ruhon pääpuolella: leikkasi siitä aikamoisia kimpaleita lihaa ja ihraa, kantoi ne kauemmaksi maalle ja jätti ne siihen kylmettymään aikoen ne myöhemmin siirtää parempaan säilöön.
Ja vaikka purevan kylmä talvimyrsky riehui hänen ympärillään jäädyttäen jokaisen lihapalan puolessa tunnissa, valuivat hikipisarat hänen otsaltaan, kun hän tylsillä aseilla leikkeli kappaleita ruhosta. Häntä kannusti tässä työssä kaksi seikkaa: hän epäili, että seuraavan nousuveden aikana voi vyöryvä jääsohjo haudata valaan alleen niin, ettei siihen enää pääse käsiksi, ja toinen syy oli se, että jos pakkanen jäädyttäisi kokonaan jättiläiseläimen, olisi siitä hänen aseillaan vaikea saada mitään irti.
Myöhään iltaan hän hääräili näissä talviteurastuspuuhissa, joka hänen aseillaan kävi hitaasti. Kun hän lopetti työnsä, oli hänellä kuitenkin satoja liha- ja rasvakimpaleita jäätymässä ja melkoinen kasa valaan hetuloita, joita hänen vanhempansakin olivat käyttäneet moniin eri tarkoituksiin.
Murri oli syönyt niin täyteen vatsansa, että se pullotti kuin puutiainen, eikä se halunnut lähteä majallekaan sellaisten lihapatain äärestä. Arjak sitoi hihnan pään kiveen arvellen, että antaapa sen vahtia ruhoa räähkälinnuilta ja naaleilta, joita hän arveli pian ilmestyvän saaliin jaolle.
Seuraavana päivänä oli valaan ruho vielä sen verran sula, että siitä saattoi irroittaa sisälmyksiä ja hetuloita. Silloin Arjak mittasi saaliinsa ja huomasi sen kolmenkymmenen askelen pituiseksi.
Mutta seuraavana yönä jäätyi valas kovaksi. Siihen eivät enää pystyneet kiviaseet, mutta Murrin hampaat ottivat siitä kuitenkin joka päivä osansa.
Pummankivuonon erakko oli jo kauan odottanut lunta, talvimajan rakennusainetta, sillä kesämaja tuntui jo liian kylmältä; sen kokemuksen hän oli saanut varsinkin pohjoismyrskyn aikana. Heti sen jälkeen sitä tuli kuitenkin niin paljon, että oli vaikea kulkea kahlomalla majasta valaan ruholle, ennenkuin tie saatiin tallatuksi.
Arjak ryhtyi talvimajan tekoon. Hän rakensi sen samoin kuin oli nähnyt vanhempiensa tekevän, jäästä ja lauhkeasta lumesta. Ja mittasuhteiltaankin se tuli yhtäläinen. Semmoinen kirkon kuvun muotoinen maja lienee aina ollut hänen heimollaan.
Siihen kului monta päivää ja pimeätä lisäksi, koska valoisa päivä oli käynyt kovin lyhyeksi. Mutta kun hän oli saanut sen valmiiksi, katseli hän itsekin sitä mielihyvin ja ihmetellen, kuinka paljon ihminen rakennustyössäkin on eläimiä etevämpi; — hän silloin ikäänkuin aavisteli ihmisneron tulevaa suuruutta.
— Voisi tässä majassa asua useampiakin, sekin, joka hiuksistaan punoi tämän paulan ja minulle lähetti.
Näiden puuhailujensa aikana Arjak oli unohtanut jääkarhun kesyttämisen. Se oli saanut elää vallan omissa oloissaan valaan raadolla, eikä se näyttänyt muuta kaipaavankaan, söi ja makaili tai istuallaan nyökytteli päätään niinkuin vangitut jääkarhut usein tekevät. Se luuli nyt olevansa riippumaton ihmisestä ja hänen hyvästä tahdostaan. Sen tähden se murahteli, kun isäntä sitä lähestyi. Semmoinen suhde ei saanut jatkua. Ja Arjak huomasi, että oli viisainta viedä se pois lihapatain äärestä.
Mutta se oli pikemmin päätetty kuin tehty. Kun Arjak meni sitä hihnasta taluttamaan aikoen viedä sen majan luo entiselle makuupaikalleen, mörisi se hampaitaan irvistellen ja äkääntyi istumaan.
— Vai aiot sinä ruveta niskoittelemaan ihmistä vastaan. Tuosta saat.
Arjak löi sitä kerran hihnan päällä. Siitä karhu niin äkämystyi, että nousi kahdelle jalalle ja asteli kiukkuisen näköisenä kurittajaansa kohti. Mutta Arjak oli myöskin varuillaan: hän antoi nyrkillään sen korvalliselle sellaisen tillikan, että äkäpussi makasi hetkisen kyljellään kinoksella ihmetellen ihmisen voimaa. Sen jälkeen se ulkonaisesti nöyränä, mutta sisällisesti vielä kiukuissaan lähti astelemaan taluttajansa perässä.
Tämän välikohtauksen jälkeen elivät molemmat hiljaista talvielämää pimeimmän talvisydämen aikana. Arjak nukkui majassaan nahkain alla, jääkarhu majan ovella. Vilu ja nälkä saivat heidät jonkin kerran vuorokaudessa liikkeelle, samoin kesytysharjoitukset, joita Arjak yhtenäkään päivänä ei unohtanut.
Kun ankara lumituisku pimeimpänä aikana peitti asumuksen nietostensa alle, ei olisi huomannut mitään eloa valkoisen kinoksen alla, jollei olisi sattunut katsahtamaan ahtaaseen lumitunneliin, jonka suulla kaksi mustaa silmää kahden leveän käpälän välissä vartioitsi ihmisasuntoa, ainoaa suuren sisämaan jäätikön pohjoispuolella.
ARJAK JA JÄÄKARHU »KUOLEMAN KENTILLÄ».
Keväinen aurinko paistaa jo kirkkaasti päiväkaarensa korkeimmalta kohdalta valaisten ja lämmittäen autiota maisemaa. Ei mitään liikettä majan ympärillä, ei tunturilla, ei vuonolla eikä pilvettömällä taivaallakaan, jollei lue liikkeeksi auringonsäteiden heijastumista miljardeista lumikiteistä ja kevyttä huurua vuonon suulla, mustansinertävän sulan meren rannalla.
Ei näy paljon elämänmerkkejäkään, kun Arjak jääkarhun kanssa katselee kinoksiin kätkeytyneen majansa oviaukon ulkopuolelta: lumeen uurtunut polku vain johtaa alas meren rantaan ja toinen ylös maajään reunaan, miehen ruokavarastoille. Mutta varhaiskevään tuntua on jo ilmassa; sitä tuntee mies, joka on kuin heräämässä pimeyden painostavasta otteesta, sitä karhukin sieraimissaan toteaa, kun se tähystelee etäälle sulan reunaan, sen oikeaan valtakuntaan. Arjak katselee maisemaa jäykkänä ja suorana kuin laivan kapteeni, sillä hän tuntee lihaksissaan lujuutta, mielessään keväistä virkeyttä ja tahdon tarmoa. Hän siinä jääkarhu jalkojensa juuressa kuin aavistelee ihmisen tulevaa valta-asemaa.
Sen jälkeen hän kumartuu, taputtaa jääkarhua selkään, aivan kuin se olisi ollut hänen metsästyskoiransa, ja puhelee:
— Katsele nyt viimeisiä kertoja näitä jäisiä kotiseutujasi. Pian täältä lähdemme »kuoleman kenttien» yli taivaltamaan onnellisten maalle, jossa »jumalan silmät» aina loistavat, tuuli puhaltaa aina lämpimästi ja hyvät henget ihmisiä kilvan palvelevat.
Arjak näyttää juhlalliselta. Hän on päivän kunniaksi kärventänyt partansakin palavalla kekäleellä, syönyt lihavinta lintua ja valaan lihaa, juonut päälle peuran verta sekä syöttänyt Murrinkin kylläiseksi, kun on vihdoin valjennut se päivä, jona hän on päättänyt lähteä.
Mutta tarkemmin asiaa harkittuaan hän huomaa, että talvi maajäällä on ehkä vielä liian ankara, kun ei vielä näy päiviäkään tunturin rinteellä. Sen tähden hän päättää siirtää lähtöä tuonnemmaksi.
Vuono oli jo sulanut, sen rinteet osaksi paljastuneet ja lokkien kirkuminen oli alkanut, kun Arjak eräänä iltana huomasi sopivan ajan tulleen, ja sitten hän myöhään illalla täydensi matkavaruksiaan.
Arjakia ei sinä yönä nukuttanut. Hän kääntelehti levottomasti tulen loisteessa nahkavuoteellaan. Yön hiljaisuudessa hän harkitsi, kumpi olisi parempi, jäädäkö vielä seuraavaksi talveksi sinne vai lähteä etelään. Silloin hän vasta huomasi, kuinka vaikeata oli jättää hyvä asunto, joka oli tarjonnut hänelle suojaa sadetta, tuulta ja petoeläimiä vastaan, vieläpä lämminnytkin nuotion loisteesta; vaikealta näytti myös ruokavarain ja nahkain kuljetus.
Aamun valjetessa Arjak kömpi ulos majastaan. Murri ärähti hermostuneesti, kun hänen isäntänsä ohikulkiessaan sattui sitä kyynärpäällään koskettamaan. Se näytti ihmettelevän, miksi ihminen oli näin varhain liikkeellä.
Yöllä oli ollut navakka pakkanen, joka oli kovettanut edellisten päivien vesisateilla lauhtuneen lumen pinnan lasikirkkaaksi jääkuoreksi. Se oli niin lujaa, että kun Arjak käveli sitä myöten, puhkesi se vain silloin, kun hän kaikin voimin sitä polkaisi.
Mainio keli ja ilma, totesi erakko; eikä hänestä enää matkaan lähtö tuntunut lainkaan niin vaikealta kuin yöllä.
— Nousehan jo! Nyt vihdoin jätämme tämän pesän ja etsimme uutta sieltä etelästä, sanoi Arjak puistellessaan Murria hereille.
Murri murahti vastaukseksi ymmärtämättä sanaakaan isäntänsä puheesta, mutta nousi kuitenkin istumaan, kun näki Arjakin käyvän lihakasalle.
Murri nosti etukäpälänsä ylös ja huitoi niitä ilmassa anoen osaansa. Arjak valitsi varastostaan valmiiksi paistetun peuranvasikan reiden ja asetti sen kuumenemaan nuotion loisteeseen. Mutta Murrille hän antoi tuoreen lavan. Tyytyväisenä laskeutui karhu sitä syömään; ahneesti mieskin iski valkoiset ja vahvat hampaansa paistiin. Silmävalkuaiset muljahtelivat molemmilla aterioitsevilla, kun pehmeä liha loppui ja hampaat jyrsiessä karskahtelivat kovaan luuhun. Mutta Arjakin hampaat eivät kuitenkaan pystyneet lohkomaan palasia niinkuin Murrin, joka teki selvän koko raajasta. Lopuksi Arjak viskasi reisiluun karhulle mainiten:
— Syöhän vielä tuokin!
Senjälkeen Arjak veti lumiluolastaan esiin omituisen reen. Sen pohja oli valaan luista tehty ja sivut hylkeennahoista. Siihen luolan erakko oli kerännyt kaiken parhaimman omaisuutensa: kivi- ja luuaseet, nahkavaatteet sekä lihaa ja rasvaa pitkän matkan varaksi; päällimmäiseksi hän oli köyttänyt rasvalampun, jossa sammalsydän paloi kuten ennen majassakin.
Hän valjasti valkoisen ajokkaansa kuorman eteen. Asetti nahkalänget eli käsätteen kaulaan, veti vuottoraipan jalkojen välitse ja sitoi sen reen keulaan.
Ne, jotka arvelevat, että Arjak, villi luolamies, kevein mielin jätti kotiseutunsa, erehtyvät pahasti. Vielä vuoren rinteellä, kavutessaan ajokkaansa kanssa rosoista jäätikköä ylös, hän kääntyi jälkeensä katsomaan entistä kotiseutuaan, jonka hän nyt aikoi vaihtaa toiseen, muka parempaan.
Vaikka maajää alkoi aivan lumiluolan takaa, olivat heimon perimätiedot siitä verraten ylimalkaisia. Kukaan ei ollut kulkenut sen reunaosia kauemmaksi, ja mitä sieltä kuultiin, herätti kammoa ja kauhistusta. He olivat, huomanneet, että jäänreuna »eli». Se niksahteli ja naksahteli yhtenään, toisinaan jylisi kuin ukkonen, toisinaan taas paukahteli ja helisi. Kesällä pauhasivat sieltä villit vuoristopurot mereen; ne olivat jäähän sahanneet syviä uomia, mutta talveksi ne tyrehtyivät. Maajäästä valui vuonoihin leveitä juoksujäätiköitä, joiden kielekkeistä jäävuoret lohkeilivat. Sen reunalla nähtiin usein yliluonnollisia näkyjä. Sateen jälkeen siellä tanssi keveitä keijukaisia sumuvaatteissaan, toisinaan se peittyi kokonaan pilven sisään, vaikka alhaalla oli selvä ilma. Kaiken tämän tähden sisämaajää oli kammottava »kuoleman kenttä», jonne alkuihminen ei mielellään lähtenyt.
Ei siis ollut ihme, jos myöskin Arjak jonkin verran pelkäsi jäätikön ihmeitä.
Arjak oli nähnyt, että vuonoon laskevan juoksujäätikön pinta oli hyvin rosoinen ja kuiluinen. Sen tähden hän ei noussut maajäälle sitä pitkin, vaan kulki suoraan loivahkon maajään reunaa ylös. Siinä sai jääkarhu vetää rekeä voimainsa takaa, sillä reuna oli harmajanaan kiviä ja soraa, joihin reki vähän väliä tarttui. Arjak näki jään rintuuksessa pyöreitä kuoppia, joista kivet olivat vierineet rinteen alle. Hän näki jäältä tulevan kovia koskia, ja niissä veden kuljettavan kiviä ja hiekkaa. Olipa jään pinnalla suuriakin kiven möhkäleitä, isompia kuin hänen lumimajansa. Muutamat niistä olivat vyöryneet jonkin matkaa rinnettä alas ja tehneet jäähän syviä vakoja, aivan kuin joku olisi ne jäälle syrjästäpäin nakannut. Siinäkin oli villin miehen mielestä jotakin ihmeellistä. — Mistä kivet ovat tulleet jään sisään? kysyi hän itseltään. Eikä hän sille muuta selitystä löytänyt kuin sen, että peikot ovat siellä kivillä toisiaan pommittaneet. Hän ei tullut ajatelleeksi, että maajää liikkuessaan murtaa alustansa vuoriperästä kiviä, pyöristelee niitä ja nostaa jään sisäänkin sekä kuljettaa mukanaan jään reunalle saakka.
Murria ei vetotyö aluksi huvittanut; se usein seisahti pahimmassa vastamaassa ja kääntyi katsomaan taakseen, vaikka taluttaja olisi kuinka hihnasta kiskonut. Se näytti aavistavan, että edessä olivat ikävät nälkämaan vaivat.
Edessä aukeni ammottava jääkuilu; se oli vähintään kaksi syltä leveä ja sata syvä. Ei ollut ajattelemistakaan sen yli ilman siltaa. Neuvottomana katseli mies sen reunalta pyörryttävään syvyyteen tutkiakseen, oliko siellä mitään ihmeellisempää. Murrikin katseli sitä ihmeissään. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään. Viimein kapeni railo ja eräässä kohdassa oli jääsilta, jota myöten matkailijamme pääsivät vaarallisen paikan yli. Mutta toisia, pienempiä rakoja ja kuiluja oli yhtenään alkumatkalla. Niiden yli oli joko hypättävä tai niistä oli etsittävä jääsiltoja. Matkan vaikeutta lisäsi myöskin roukkoinen jään pinta, minkä syyn tähden kelkka oli usein kaatua. Sitä Arjak kovasti pelkäsi, sillä silloin rasvalampun tuli olisi voinut sammua.
Ylempänä jäänpinta oli tasaisempaa, ja kelkka luisti sen yli keveämmin. Jos joku Kutymin aikainen ihminen olisi Arjakin matkueen nähnyt, olisi hän kauhulla kertonut, että itse paholainen vedätti kuollutta kummituskarhulla »kuoleman kentille».
Ensimmäisenä päivänä sujui matka hyvin. Arjak oli tyytyväinen, kun oli matkaa varten kesyttänyt juuri jääkarhun eikä esimerkiksi peuraa, jota varten olisi ollut vaikea kuljettaa ruokaa kylliksi.
Illalla kohosi heidän edessään korkea »nunatakki» tasaisesta jäätikkömaisemasta. Etäämpänä näkyi toisia. Ne olivat lumilaikkaisia vuorenhuippuja, vaikka ne Arjakin silmissä kuvattelivat olevansa kurkistelevien jättiläisten suippolakkeja. Mutta kun hän illalla lähestyi erästä niistä, huomasi hän sen rosoiseksi tunturin huipuksi, eikä vähimmässäkään määrin vaaralliseksi paikaksi.
Kun Murrikin näytti jo väsyneeltä ja hermostuneelta ainaiseen vetämiseen — se oli usein äkäytynyt istumaan ja katsellut vihaisesti taluttajaansa — niin Arjak päätti jäädä yöksi vuoren juurelle. Hän riisui vetojuhdaltaan valjaat, antoi sille lihakimpaleen ja sitoi talutushihnan pään jään päälle vyöryneeseen kiveen. Hän itsekin istui reen päälle syömään paistettua lintua ja valaan ihraa, jota hän ensin rasvalampun loisteessa käristeli.
Syödessään Arjak mietti, olikohan matkan suunta oikea. Majalta lähtiessään hän oli päättänyt kulkea keskipäivän aurinkoa kohti, mutta hän tiesi, että jos tulee pilvinen päivä, niin silloin hän voisi helposti eksyä samoin kuin avoimella merellä. Ja hän päätti käydä vuoren huipulla merkitsemässä muistiin nunatakkien asemia.
Vuori ei jään pinnasta kohonnut kovinkaan korkealle, ehkä noin sata miehen mittaa, joten sen laella käynti ei ollut vaikea, kun sen rinteetkään eivät olleet jyrkät.
Hän ei voinut kuitenkaan jättää ajokastaan lihakuorman lähelle, sillä se olisi voinut syödä kaikki eväät. Hän otti Murrin mukaan, mutta lihakuorman hän jätti vuoren juurelle.
Vuoren huipulta oli huimaavan lavea näköala kevyen, väräjävän autereen verhoaman maajään yli. Muutamilla suunnilla sinertävän valkoinen lumiaavikko sulautui näköpiirin rajalla pilvettömään taivaaseen, mutta useimmin rajoittui katse mustien nunatakkien keilanmuotoisiin huippuihin, joita näkyi kymmenittäin eri muotoisina ja kokoisina. Arjak merkitsi mieleensä niiden muodot ja keskinäisen aseman, ja hän huomasi kulkevansa melkein korkeinta, pyöreäpäistä tunturia kohti. Hänellä siis selvällä ilmalla oli kuin kartta edessään.
Arjak nukkui puoleenöihin vuoren juurella nahkoihin kääriytyneenä, Murri hänen lähellään hangella. Auringon noustessa lähtivät he taas eteenpäin. Silloin Murri oli jo vihaisen näköinen. Se olisi halunnut syödä ennen lähtöä, mutta mies ei voinut liiaksi tuhlata ruokavaroja, kun ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka pitkä oli matka ja kuinka kauan se tulisi kestämään.
Ja yksitoikkoista lumilakeutta näytti jatkuvan loppumattomiin. Joka päivä Arjak toivoi sen loppuvan ja lämpimän maan alkavan, mutta aina illalla oli edessä samanlainen taival kuin se, joka oli kuljettu. Murrikin näkyi kyllästyvän ainaiseen matkaan, se vaati yhä enemmän ruokaa, mutta nopeasti hupenevat varastot pakottivat päiväannoksia edelleenkin supistamaan. Niska köyryssä kulki karhu myrtyneenä orjan työtä toimittaen, uhkanaan Arjakin vinkuva hihna.
Tuntisimme näet huonosti petoeläinten ärtyisän lahkon, jos luulemme, että ne ilman muuta alistuvat vetojuhdiksi.
Eräänä päivänä he olivat laskeutumassa loivaa rinnettä alas, kun tavarakäärö luisti alas karhun takakintuille. Peto suuttui siitä ja vihaisesti äristen kääntyi kuormaan päin. Arjak koetti sitä kaikin voimin kiskoa hihnasta, jottei vimmastunut Murri pääsisi repimään kallista kuormaa, mutta kaikki luolamiehen ponnistelut näyttivät turhilta. Karhu iski kyntensä nahkakääröön, käänsi sen ensin nurin, jolloin palava lamppu irtautui. Kynsin ja hampain se repi käärön auki, niin että sen sisällä olevat tavarat alkoivat jäätikkörinnettä pitkin kieriä toinen yhtäälle, toinen toisaalle.
Arjak suuttui hirveästi uppiniskaiselle ajokkaalleen; hän hyppi tasakäpälässä, ja vihaisia sisunpurkauksia sateli karhulle.
— Senkin heittiö, senkin lurjus, kun et tuon enempää ole koulussani oppinut, mutta tuosta saat opetusta!
Ja Arjak huitoi hihnan päällä karhua ympäri korvia, minkä ennätti.
Se oli karhusta jo liikaa. Mikä oikeus oli ihmisellä lyödä? Oliko hän, jääkenttien majesteetti, velvollinen vetämään ihmiskääpiön kuormaa, mietti se mielessään.
Samassa se nousi kahdelle jalalle ja katseli kipenöitsevin silmin lyöjäänsä, entistä ystäväänsä. Karhu ei näyttänyt laisinkaan ymmärtävän ihmisen tarkoitusta. Siihen asti he molemmat olivat olleet melkein tasavertaisia: yhdessä he olivat kulkeneet, yhdessä syöneet ja samalla majalla asuneet. Nyt näytti ihminen pyrkivän ylivaltiaaksi ja alistamaan korkeasukuisen jääaavikoiden kuninkaan orjan asemaan. Se ei saanut jatkua.
Jääkarhu on kahden vaiheilla: hyökätäkö vai lähteä ilman muuta ihanaa vapautta kohti.
Ei hyökkää karhu; ihmisen tahto on jo siihen painanut orjan pelkoa; se pakenee. Se tekee tavallisen karhun kiepauksen taaksepäin, ponnahtaa kuormareen yli ja nelistää pitkin, voimakkain laukoin pohjoista kohden.
Arjakilta pääsee karkea kurkkuääni, joka on kirouksen ja tuskanhuudon välimuoto. Hänen kasvonsa saavat kauhistuvan ilmeen, kädet puristuvat nyrkeiksi, ja hän alkaa juosta jäljessä hurjistuneen miehen huikeaa vauhtia samalla tavoitellen leiskuvaa hihnaa, joka milloin ruuvi kierteenä, milloin loivempina kaarina kiemurtelee pakenevan perässä muistuttaen menijälle, että nyt on side hallitsijan ja alamaisen välillä katkennut.
Ei tapaa Arjak entistä orjaansa, se ei kuuntele hänen houkutuksiaankaan, kun hänen kiukkuinen äänensä maanittelevaksi muuttuen kutsuu:
— Murri, Murri, täällä on lihaa, lihaa...
Pian on karhu äänen kantamattomissa, silmän saavuttamattomissa mustan nunatakin takana.
Arjak raivostuu uudelleen, huutaa ja herjaa:
— Mene, mene, pahojen henkien riivaama kummituskarhu, jonka häijyt henget minun turmiokseni lähettivät.
Hän vaipuu hengästyneenä hangelle huohottamaan kuin pakahtuva peura. Kaljut nunatakit kertaavat hänen sanojaan: — mene, mene... Ja kauhistuen Arjak katsoo niitä, kun ne näyttävät liikkuvan: etäisimmät kohoavat pilviin, muuttelevat muotoaan, ja ylimmät kummittelevat päällään seisoen.
Ja Arjak tuntee olevansa kuin uneksija lumotussa maailmassa. Mutta terästäen itsensä hän nousee ylös ja huutaa autioon erämaahan:
— Minä olen Arjak, kohtalon ja kuoleman uhmaaja. Ei minua erämaa kukista.
Hän ei ymmärrä aamukangastusta (fata morgana), vaan luulee taas koko luonnon häntä vainoavan.
Mutta hän ei masennu näistä näyistä. Pystypäin hän astuu rekensä luo, asettaa vetohihnan olkaukseensa ja alkaa jännittynein polvin ja koukistunein lihaksin vetää junnata.
Hän miettii pehmeää lumenpintaa astua paarustaessaan, että olisikohan peura ollut parempi vetojuhta.
Sisunsa kannustamana kulkee mies lumi- ja jääaavikkoa eteenpäin silloin tällöin tähyillen taivaan rantaa, josta odottaa onnen maan nousevan hänen näköpiiriinsä. Mutta lumierämaa kestää, kestää... Kymmeniä kertoja aurinko kaartaa hänen editsensä idästä länteen, kuukin kerkiää sirpistä kasvaa täysikuuksi ja syöpyä taas kannikaksi, eikä maasta näy vielä merkkiäkään.
Päivisin, jolloin aurinko pehmittää hangen pinnan, hän syö ja nukkuu, öisin kulkee.
Kun maassa ei ollut mitään merkillisempää nähtävää eikä vaihtelua, niin hän usein tutkii taivaan merkkejä ennustellen niistä matkansa onnistumista. Aurinko, kuu ja tähdet olivat kulkijan hyviä ystäviä. Milloin ne häntä katselivat, ei ollut hätää. Hyvää merkitsi myös iltarusko ja valkoinen poutapilvi, mutta musta pilvi oli taivaan peikko, joka imi itseensä auringon valon ja lämmön ja ruoski kulkijaa rakeilla ja räntäsateella. Pahaa merkitsivät myöskin koukkuiset tuulenkynnet ja tuulenpesä, jossa hänen mielestään myrsky asusti.
Kuta kauemmaksi hän kulki, sitä autiommaksi muuttui maa. Nunatakit harvenivat ja näyttivät yhä enemmän kätkeytyvän lumen ja jään sisään uskaltaen vain lumilakista päätään hiukan kohottaa, ja viimein ne katosivat kokonaan. Niiden ympärillä oli vain valkoinen jääaavikko, jonka yli taivaan holvi korkeana ja kuperana kaartui ja jonka keskipisteenä näytti olevan hän itse, Arjak kuormineen, ainoa tumma esine näköpiirissä. Silloin kun lumesta nousi usva, olisi hän etäämpää katsojalle näyttänyt jumalia vastaan kapinoitsevalta jättiläiseltä, titaanilta.
Mutta toisinaan Arjak ylhäisessä yksinäisyydessään tunsi itsensä maailman pienimmäksi olioksi, kuten esimerkiksi eräänä selkeänä yönä kelkkansa päällä istuessaan.
Pohjoinen taivaanranta oli jo tummunut, yön tähdet tuikkivat lempeästi matkamiehelle, linnunrata kaartui juhlallisena keskitaivaan yli, ja revontulet vihreänpunaisina hulmahtelivat kuin taivaan esikartanoiden harsoiset riippuverhot, kun meteori leiskahti tuleen taivaan laella ja viilsi korkeuksia kuin tulinen veitsi kulkien etelään.
— Ah, mikä taivaallinen ilosanoma! Hyvien henkien lähettiläs menee edellä ilmoittamaan, että Arjak tulee, vartioikaa häntä! Niinhän isä-vainajanikin sanoi, että jos tähdet lentävät samaan suuntaan, ei ole vaaraa matkalla.
Mutta siitä huolimatta seuraavana päivänä nousi häntä vastaan harmaa pilvi, ja takaa alkoi tuulla vinhasti. Lumihiutaleita putoili ensin harvakseen, sitten tiheään tuiskuten. Pian pölysivät pehmeät lumihiutaleet hänen ympärillään sakeina pyörteinä, tuuli ulvahteli korvissa kuin nälkäinen susi, ja keli muuttui niin raskaaksi, että reki ei tahtonut liikkua ollenkaan. Arjak katsoi parhaaksi pystyttää pienen nahkatelttansa ja asettua sen suojaan pyryä pitämään. Syödessään hän totesi, että ruokavarat olivat arveluttavasti vähentyneet, kun niskoittelevaa karhua hyvitellessä oli täytynyt sille antaa ylimääräisiä annoksia.
Kuin pahana painajaisena vaikutti tämä tieto väsyneeseen mieheen. Kun ei tiennyt, kuinka kauan matka vielä kestäisi sulille maille, päätti hän senjälkeen syödä vain puolen verran kuin ennen. Hän olisi tahtonut tietää, moneksiko auringon kierroksi eli vuorokaudeksi hänen varastonsa riittivät, mutta hänen laskunsa menivät aina sekaisin, koska hänellä ei ollut laskusanoja tarpeeksi. Hän taisi lukea vain viiteen asti; jos luettavia esineitä oli enemmän, sanoi hän niitä olevan paljon.
Ja Arjak latoi eväslinnut eteensä, asetti yhden niistä kunkin sormen nenän kohdalle.
— Niitä on yksi joka sormelle, sanoi hän itsekseen, — ja lisäksi liharaaja kummallekin jalalle. — Ei se ole paljon.
— Mutta mitähän, jos vielä jääkarhu olisi ollut mukana, sehän söi linnun joka jalalle yhden auringon kierron aikana?
Arjak oli varma, että ruokavarat olivat jo loppuneet. Ja tätä ajatellessaan huomasi hän, että jääkarhun karkaamien oli hänelle hyödyksi. Se ei siis ollutkaan pahojen vaan hyvien henkien ansiota. Sentähden, vaikka tuisku möyrysi ulkona, nukkui Arjak sinä päivänä levollisesti suotuisaa säätä odotellen.
UUSI MAA.
Arjak vaelsi monta viikkoa etelää kohti, siihen suuntaan, josta aurinko paistoi korkeimmillaan ollessaan. Vain aniharvoin, silloin kun aurinko oli alimmillaan, hän levitti hangelle taljoja taakastaan ja lepuutti jäseniään. Joka suunnalla hänen ympärillään levisi silmänkantamattomiin aava, huikaisevan valkoinen, luminen lakeus, niin kuolettavan autio, että siinä ei näkynyt merkkiäkään kasvi- eikä eläinkunnasta. Päivisin kimalteli sen pinta auringon kilossa, öisin kuun hopeassa tai kylpi revontulten punertavassa hohteessa. Toisinaan päivällä kevyt tuuli nostatti sen pinnasta lumipyörteitä, jotka aaveiden tavoin tanssivat näillä »kuoleman kentillä».
Kun hän useita päiviä oli kulkenut aivan tasaisia, huikaisevan valkeita jäälakeuksia, alkoi jo taas ilmestyä »nunatakkeja», yhä korkeampia ja mahtavampia, mitä kauemmaksi hän kulki. Hän ei osannut aavistaakaan, että tämä johtui maajään ohenemisesta etelämpänä, niin että tunturien huiput jo ulottuivat sen pinnalle. Jos hän olisi tämän tietänyt, olisi se ollut hänelle lohduttava asia.
Arjakilla oli kiire. Öillä tuntui kuin henget olisivat häntä taas ajaneet ja häneltä kyselleet: — Kuka sinä olet, mistä sinä tulet ja minne sinä menet? Ja hän vastasi: — Minä olen Arjak ja kuljen kuolemaa pakoon onnen maahan.
Arjak ei tiennyt, että hänen jalkapohjainsa ja maan välillä oli puolen kilometrin vahvuinen maajää, joka toisinaan kovasti paukahteli, ikäänkuin olisi peloitellut yksinäistä kulkijaa.
Viimein tuli eteen loivasti viettävä, rosoinen ja kuiluinen jäätikkörinne, jonka alla oli sorakasaantumia. Siitä alkaen peitti maanpintaa vain pehmeä lumipeite, jossa hän näki sulan pälven.
— Maata, maata! huudahti hän riemuissaan! — »Kuoleman kenttä» on jo takana.
Hän kouraisi kädellään maan pintaa todetakseen, että se oli sulaa maata. Hän löysi siitä muutaman kuihtuneen kasvinkin, jota hän hypisteli kädessään kuin lapsi mieluista leikkikalua.
— »Jumalan silmiä» on ollut täälläkin. Tästä alkaen muuttuu luonto alavaksi. Eikä taida enää olla kaukana ihmistenkään asuma maa.
Ja sen jälkeen uudestaan virinnyt toivo hänen askeleitaan joudutti.
Maisemat muuttuivat mäkisiksi. Se oli merkkinä siitä, että maajään reuna oli sivuutettu ja että se lumiverho, joka maanpintaa peitti, oli tavallista talven lunta.
Laaksokuruissa oli jo pajujakin, sekä solakoita, valkokylkisiä puita (koivuja), joita Arjak ei ennen ollut nähnyt.
— Onhan tämä maailmaa, kun täällä kasvaa valkokuorisia »pajuja», niin korkeita, että mies joutuu piiloon niiden seassa kulkiessaan.
Ja hän heti tutki, palaisiko valkea paju tulessa.
Oli näet jo tarpeellista keksiä uusi polttoaine, kun rasva alkoi loppua lampusta, jota hänen matkalla oli täytynyt vaalia kuin silmäterää, ettei liekki päässyt sammumaan.
Arjakin ilo oli rajaton nähdessään, että kuivat koivunpökkelöt paloivat kirkkaan valkoisin liekein ja lämmittivät paremmin kuin kituva rasvalamppu. Hän kokosi niitä rovioon suuren röykkiön, lämmitteli tulen loisteessa, kuivaili nahkavaatteensa ja hieroi jalkojaan, jotka olivat alkaneet pahasti pöhöttyä ja uhkasivat jo lakkoilla.
Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli eräänä iltana jylhään mäntymetsään — kuusta hänen aikanaan ei vielä ollutkaan Suomessa. Kunnioittaen hän katseli puiden korkealle kohoavia latvoja, joissa istui mustia, outoja lintuja. Hän teki puista nuotion ja huomasi mäntyjenkin hyvin palavan.
Minä olen jo tullut »onnellisten maahan», kunhan nyt vain löytäisin toisia ihmisiä.
Seuraavana iltana hän näki edessään metsäisen vuorenrinteen, ja siinä ammotti musta luolan suu. Arjak päätti sitä tutkia, olisiko siitä asunnoksi. Hän ei ollut varma siitäkään, oliko luola autio.
Arjak seisahtuu onkalon suulle. Ei jäsenkään värähdä, kun hän kuuntelee, onko ehkä ihmisiä tai muita eläviä olentoja sisällä. Ja paremmin kuullakseen hän painaa korvansa kallion kylkeen, mutta ei sittenkään erota mitään merkillisempää: tuuli vain hiljaa suhisee jossakin luolan katossa, mistä päättäen siitä johtaa rako ulkoilmaan. Siitä huolimatta villin miehen sydän jyskyttää tavallista kovemmin, sillä ihmisen kohtaamista hän pitää toisekseen vaarallisenakin, kun hän muistaa isävainajansa varoitukset: »Sinä olet kuolemani jälkeen heimoni viimeinen jäsen, sinulla ei ole toveria eikä ystävää näillä lumilakeuksilla; kaukana asuvat vierasheimoiset ovat vihollisiasi, jollei sinun onnistu tehdä heitä ystäviksesi. Pidä siis nuija lujasti kädessäsi lähestyessäsi outoa luolaa tai muuta ihmisten leiriä.»
Arjak kurkisti sisälle varovasti. Kaksi kipenöitsevää silmää kiilui luolan hämärästä häntä vastaan. Ne eivät olleet ihmisen eivätkä jääkarhun silmät. Ja kuullessaan olion lähestyvän, kohotti hän nuijansa lyöntiasentoon, likaisen valkoinen eläin sukaisi kyljellään hänen jalkaansa sellaisella vauhdilla, että nuijan isku sattui vain sen hännän päähän; parkaisten eläin laukkasi tiehensä.
— Naali, virkkoi mies halveksuvasti.
Ja hänen kasvonsa saivat iloisemmat piirteet, kun hänen ei tarvinnut taistella luolan omistamisesta ihmistä eikä karhua vastaan. Väsyneellä miehellä ei ollut siihen lainkaan halua. Naalin kaltaisen olion voi hän helposti potkaista ulos tai heittää kivellä kuoliaaksi, jos se sisälle pyrki.
Arjak kömpi luolaan ja istuutui sen keskelle kallion ulkonemalle tarkastelemaan uuden asuntonsa mittasuhteita, asunnon, jonka hän niin helposti oli itselleen valloittanut.
Se oli ainakin kymmenen miehen mittainen, keskeltä kaksi syltä leveä, mutta suulta kapea; sen katto oli sikäli korkea, että ihminen kumartumatta voi sen alla kävellä. Pystysuorat sivuseinämät osoittivat, että luola oli vuoren halkeamassa, jonka yläosan kallionlohkareet olivat tukkineet. Lattialla oli vahvasti kaikenlaisia jätteitä: kuivuneita nahan palasia, luita, lintujen luurankoja, kuivunutta eläinten lantaa ja keskellä luuröykkiön alla kekäleiden päitä, hiiliä ja tuhkaa, josta päättäen onkalossa oli kerran asunut ihmisiäkin.
Löydöstään innostuneena hän kaiveli syvemmälti jätekasoja erotellen kunkin eläinlajin luut toisistaan; siinä oli hirven, peuran, metsäkauriin, ahman ja ketun luita, kalojen ruotoja ja muutamia hylkeen pääkallon osia. Arjak ei niitä kaikkia tuntenut. Kalanruodoista Arjak teki sen johtopäätöksen, että suuri vesi, meri ei ollut kaukana. Pohjalta tuli esiin hirvittävän suuri, käyrä luu, niin suuri, että sitä ei saanut muun roskan alta vähällä vaivalla nousemaan. Arjak ei tuntenut mammutin hammasta. Kun hän oli varma siitä, että jättiläiseläin itse ei ollut luolaan mahtunut, tiesi hän, että ihmiset olivat senkin sinne tuoneet. Lisäksi hän löysi kivikirveen, jonka varsi oli jo lahonnut. Sekin todisti, että ihminen oli kauan sitten käyttänyt luolaa asuntonaan.
Arjak siirteli luita syrjään luolan keskikohdalta, haki ulkoa rasvalampun ja asetti sen sille kohdalle, jossa luolan entisetkin asukkaat olivat tulta pitäneet. Hän haki ympäristöltä lahokantoja ja teki tulen. Kohta räiskyi uudessa asunnossa iloinen roviotuli. Ja mikä mieluisinta, sen savu ei täyttänyt luolaa, vaan kumpusi siitä ulos katossa olevasta aukosta.
— Mainio asunto, totesi Arjak tyytyväisenä, — kunhan vain saisi rauhan tungettelijoilta.
Sen jälkeen meni hän taas ulos ja taitteli vähäisen kasan koivun ja katajan ritvoja, kantoi ne sisälle ja levitteli asuntonsa lattialle lähelle nuotiota vuoteekseen. Sitä tehdessään hän huomasi, että muutamassa varvussa oli kuivuneita lehtiä, se todisti, että koivuissa oli edellisenä kesänä ollut täysi lehti; niissä oli myös aukeamassa olevia urpuja uutta lehteä varten. Tämä huomio vakuutti, että hän oli tullut lumen ja jään maasta niin kauas etelään, että maa kesällä paljastui ja auringon valo ja lämpö kehittivät kesällä kasvillisuutta. — Varpujen päälle asetteli hän peurantaljan ja muita nahkatavaroitaan, sitten hän valitsi varastostaan lihavimman lihakimpaleen ja asetti sen hiilille paistumaan. Hän ei joutanut odottamaan, että koko liharaaja olisi paistunut, vaan hän söi pinnalta kypsyneen osan, paistoi uudestaan ja söi, kunnes peuran lavasta oli vain luu jäljellä. Hänen rasvaiselle naamalleen levisi runsaan ravinnon tuottama lienteä hymy, ja kuin kiitokseksi kaiken hyvän antajalle, jota hän ei kuitenkaan tuntenut, kohosi hänen suustaan kumea röyhtäys.
Hyvä oli miehen olla, kun hän syötyään oikaisi selkänsä lämpimälle taljalle, asetteli ahman ja suden nahkoja peitteekseen sekä antoi mielikuviensa kulkea omia teitään. Aurinko oli sillävälin kiertänyt kaarensa pohjoisimpaan neljännekseen ja kurkisti suoraan luolan aukosta sisään valaisten sen pitkin pituuttaan. Nykyajan ihminen olisi kauhistunut sitä asuntoa, jossa luut ja erilaiset pääkallot joka puolelta irvistelivät lepäävän ympärillä, mutta Arjakille, luolaihmiselle, se oli jokapäiväiseen elämään kuuluvaa.
Tuskin oli Arjak päässyt uneen, kun ulkoa luolan suulta rähähti selkää karmiva ääni:
— Vauuu, vauuu, uuuuuu, kuului haikeana illan kajealla.
Nukkuja havahtui, nousi vuoteeltaan ja hiipi ääntä kohti kädessään kivinen nuija. Hän näki luolan suulla saman naaliketun, jonka hän oli ajanut sieltä ulos. Arjak heitti sitä nuijalla, mutta vikkelä eläin väisti nopealla syrjähypyllä vaarallisen nuijan ja luikki metsään, jossa se vielä jatkoi kaameata ulvomistaan.
Kun mies palasi takaisin asuntoonsa, selvisi hänelle kohta naalin kummallinen käyttäytyminen: luolan perältä luukasan takaa katseli häntä tuskin kissan kokoinen naalinpoikanen tyhmän rohkeana. Mutta kun Arjak meni sitä käsiinsä tavoittelemaan, suikasi se halkeamasta toiseen ahtaampaan sivuluolaan.
— Vai niin, piessan naalit, yörauhan häiritsijät, onko teillä siellä toinenkin huone käytettävissänne, murisi Arjak repien käsillään luuröykkiötä sivuluolaan johtavasta raosta.
Kun hän oli saanut siitä enimmät pois, otti hän käteensä palavan kekäleen, työnsi sen raosta sisään ja kurkisteli toiseen luolaan työntäen eturuumistaan kyljittäin eteenpäin, kun se ei muuten mahtunut. Hän näki tulen valossa kuusi vikkeläliikkeistä pentua pakenevan sivuluolan etäisimpään soppeen, sinnepäin, missä oli suuremman luolan suu. Arjak ei kuitenkaan voinut käsittää, minne ne siellä katosivat. Vasta sitten, kun hän oli vetäytynyt kokonaan sivuluolaan ja kompuroinut pentujen jäljessä, huomasi hän sieltäkin pienen käytävän johtavan ulkoilmaan vuoren rinteelle.
Ketut ovat siinä suhteessa samanlaisia, että niiden pesään aina pitää johtaa vähintään kaksi käytävää: pääkäytävä ja salakäytävä, jota tarvitaan vaaran uhatessa.
Vaikka Arjakin iltauni oli näin tullut häirityksi, oli hän silti mielissään arvokkaan löytönsä tähden. Hän villin ihmisen vaistoilla varustettuna aavisti, että sivuluolalla voisi olla merkitystä hänellekin hädän hetkellä.
Vuoteelleen palattuaan nukkui hän makeaan uneen liekehtivän nuotion lämmittämässä luolassaan, jonka hän naaliperheeltä oli vahvemman oikeudella anastanut, kunnes yörauha uudestaan tuli häirityksi.
Eivät Lotoma-vuoren seudut olleet niin tyhjät eläimistä kuin Arjak aluksi luuli, eikä sen luola erittäin turvallinen asuinpaikka. Naali sen ensin sai kokea, sitten mies.
Yö kuluu aamupuolelle, tähtien tuike alkaa jo heikentyä, kun susilauma juoksee Lotoma-vuoren rinnettä. Siinä on ainakin parikymmentä nälkäistä ja laihaa petoa. Ne eivät pitkiin aikoihin ole saaneet muuta syötävää kuin silloin tällöin jonkin ruskeakylkisen sopulin. Siksi ne juostessaan vainuilevat joka taholle.
Sudet juoksevat peräkkäin, samoihin askelensijoihin tallaten. Johtaja-susi huomaa naalin, joka poikineen laskeutuu rinnettä alas. Syntyy vimmattu ajo. Kuuluu kuusi kertaa hätäinen »väyy, väyy» ja yksi vahvempi ränkäisy, kun sudet repivät pakenijat paloiksi ja nielevät kitoihinsa.
Johtaja-susi suupieliään nuoleskellen alkaa nuuskia taas ilmaa. Jostakin kantautuu sen sieraimiin outoa hajua: — Mistä, mistä? näyttävät pedot kyselevän toisiltaan. — Luolasta. — Ja petolauma nelistää kuin kilpaa mäkirinnettä ylös mustaa aukkoa kohti, josta tuntuu tulevan lihan tuoksua. Lauma pysähtyy luolan suulle nähdessään outoa valoa ja tuntiessaan lihan tuoksuun sekaantuvan savun hajun. Sudet kuuntelevat. Sisältä kuuluu korinaa. Sudet kallistelevat päätään. — Luolakarhuko? Sitä johtaja-susi ei halua mennä tervehtimään. Sillä on liian raskas käpälä. Ja susilauma aikoo jo perääntyä, kun eräs nuori susi syöksyy sisään ja repäisee hampaillaan palan peuran taljasta, jolla luolamies nukkuu. Koko lauma syöksyy sisälle.
Arjak herää, kimpoaa pystyyn, huutaa, lyö ja potkii, kun pedot ärhentelevät ympärillä kuin vihaiset koirat: silmät välkkyvät, leuat luskavat, kynnet rapisevat, ja nuotiotulesta säkenet singahtelevat yön hämärään. Mutta raskaasti paukahtelee myös Arjakin nuija puolelle ja toiselle. Pääkallot murtuvat, selkärangat rusahtelevat ja koivet katkeilevat, kun mies opettaa susille, mikä on ihminen. Ja muutamissa sekunneissa syntyi Arjakin ympärille tyhjä ympyrä. Toiset perääntyivät aukon täydeltä ulos, toiset piileskelevät jo häntä koipien välissä luolan perällä, josta puikahtelevat sivuluolaan. Kuolleita tai henkitoreissaan ulisevia on lattialla.
Arjak antaa kuoleville armoniskut, vetää raadot ulos ja huohottaen katselee susien perään, kun ne harmaina kerinä kiitävät pois taistelutantereelta, jossa ihminen nuijallaan on kirjoittanut niiden selkiin korven järkkymätöntä lakia vahvemman oikeudesta. Ja Arjak tuntee ratkaisevan voiton paisuttavan rintaansa, ja se tilapäinen koti, jonka puolesta hän on taistellut, tuntuu hänestä jo melkein rakkaalta.
Kun luolamies palaa asuntoonsa ja kohentelee tulta, näkee hän pohkeensa vuotavan verta. Susi on purrut siihen suuren haavan. Arjak lääkitsee sitä virtsalla ja köyttää sen peuranvasikan pehmeällä nahkasuikaleella. Sen jälkeen tukkii hän kiven lohkareilla sivuluolan käytävät vangiten sinne ne kolme sutta, jotka taistelun ratketessa ovat sinne paenneet.
IHMISEN JÄLJET.
Kukapa sen tietäisi tarkalleen selittää, mistä johtuivat ensin eläinten vaellukset Pohjolaan, kun ne keväisin suurin laumoin kiirehtivät etelästä pohjoiseen ja syksyllä taas etelään. Muutamat tiedemiehet väittävät sen alkaneen jääkaudella. Kun maajää peitti vähitellen laajoja aloja pohjoisista maista ja siten valtasi kaikenlaisten eläinten mieluisia asuinpaikkoja, täytyi eläinten siirtyä yhä etelämmäksi, mutta niiden vaistoissa säilyi polvesta polveen halu palata esi-isiensä syntymäpaikoille. Ja missä vain talven lumi suli sen verran, että maa paljastui ja jonkinmoista kasvillisuutta syntyi, siellä saakka kävivät eläimet kesällä, useat aina maajään reunassa saakka pyrkiessään pohjoiseen. — Toiset oppineet sanovat sen johtuvan siitä, että viileässä ja valoisassa Pohjolassa poikaset menestyvät paremmin kuin lämpimässä etelässä, jossa on paljon erilaisia petoeläimiä ja jossa pensaikoissa ja ruohostoissa kahisee myrkyllisiä käärmeitä.
Olkoon kuinka tahansa. Alkuihminen ei tällaisilla asioilla päätään vaivannut, sillä hän otti kaikki käytännön kannalta. Hänelle riitti, että hän tiesi talven perästä tulevan kevään ja että se tuo Pohjolaan suunnattoman määrän riistaa: suuria peuralaumoja, joiden kintereillä kulki susijoukkoja, kahlaajaparvia, joita haukat, pöllöt ja muut räähkälinnut mielellään seurailivat. Kevät oli Arjakin lapsuudessakin ollut n.s. »rasvakausi», jolloin etelässä lihoneet linnut olivat häähuumassaan tavallista varomattomampia, niin tuhmankesyjä, että niitä sai huonompikin pyytäjä.
Saavuttuaan Lotoma-vuoren luolaan totesi Arjak, että eväsvarat olivat vähinä. Kolmannen päivän iltana paistoi hän viimeisen liharaajan. — Sudenlihaa tosin olisi ollut, mutta se oli liian mustaa ja sitkeää, eikä hänen mielestään ihmiselle kelpaavaa, vaikkakin kotkat, korpit ja varikset sitä mielellään söivät. Ihminen on ollut aina herkkusuu.
Neljäntenä päivänä hän söi viimeisen lihapalan, mutta hän uskoi, että kesä tuo mukanaan ruokaa, että se tuo muuttoeläinten tiheät parvet.
Neljä vuorokautta makasi mies taljavuoteellaan syömättä, odotellen lumen sulamista ja muuttoeläinten saapumista. Kasvot nuotioon päin, polvet koukussa, niin että ne leukaan koskivat, hän nukkui tai makasi lämpimien turkiksien alla nuotioon tuijottaen. Hän oli näet kokemuksestaan oppinut, että mitä vähemmän ruumis on liikkeessä, sitä pienempi on ravinnon kulutus, ja mitä lämpimämpi on ilma, sitä vähemmän tarvitsee syödä. Ja pienentääkseen suoliensa liikkumisalaa hän kääri nahkasuikaleen tiukasti keskiruumiinsa ympärille. Vatsa oli aluksi vaiti, mutta miehen mielikuvitus maalaili mieluisia kuvia hänen lapselliseen sieluunsa. Hän muisteli ennen elettyjä keväitä kaukana Jäämeren rannoilla, jolloin lihavat hylkeet nousivat jään reunoille päivää paistattelemaan. Mutta viidentenä päivänä alkoivat suolet kapinoida: ne naukuivat ja marmattivat kuin häntä vastaan olisi tapellut puolitusinaa ilveksenpoikasia. — Miksi ei ihminen ollut yhtä kestävä nälkää vastaan kuin karhu, joka nukkui koko talven pesässään ja söi vain kesällä. Voisihan hänkin siihen tottua, kun kylliksi kauan harjoittelisi.
Mutta nälkä ajoi hänet jo iltapäivällä liikkeelle. Hän etsi nuotion vierestä sen nivelluun, minkä hän edellisenä iltana oli siihen heittänyt, hän jyrsi sitä, niin että kuului karske ja rauske kuin nälkäinen koira olisi purrut lampaanluuta; mutta kun siitä ei mitään nieltävää enää lähtenyt, heitti hän sen uudestaan vanhojen luiden joukkoon. Sitten hänen silmänsä sattuivat nahkoihin. Kun hän niitä tarkemmin tutki, näki hän koivissa ja kaulanahkassa kuivunutta lihaa. Hän leikkasi ne kohdat erilleen kiviveitsellään, kärventeli nuotiotulella karvat ja paistoi nahkapalat pehmeämmiksi. Vaikka ne koirista ja naaleista olisivat olleet herkkupaloja, muljautteli Arjak pahasti silmiään niellessään sitkeitä nahkapaloja naukuvaan vatsaansa. Silloin hän muisti suden raadot ja meni ulos ottaakseen niistä parhaita kohtia.
Siellä olivat kuitenkin jo toiset ruokailijat tehneet puhdasta jälkeä; suden raadoista oli vain luut jäljellä. Ja kun Arjak meni niitä lähempää tarkastelemaan, huomasi hän lumessa naalien, kotkien, varisten ja korppien jälkiä. Arjak tunsi verensä kuohahtavan, mutta heti hän malttoi mielensä ja virkkoi: — Niinhän se käy, kun valitsee ruokiaan.
Arjak päätti lähteä etsimään riistaa kauempaa siitä huolimatta, että lumi oli aivan soseena ja sulapälviä vähän ja että hänen jalkineensa eivät pitäneet vettä. Hän otti mukaan nuijansa, keihäänsä ja lintuatraimensa.
Laakson pohjalla juoksi tyyni joki, jonka rannat kasvoivat metsää. Arjak huomasi suuren eläimen kulkeneen pensaikon sivua. Se oli kyllä etsinyt sulapaikkoja jalkainsa alle, mutta joskus astunut lumeenkin, johon oli jäänyt pitkänpyöreä jälki. — Olisikohan siitä karhu kulkenut? — Ei, niissä ei näy kynnen jälkiä, ja menijä on tehnyt liian jyrkkiä mutkia. — Olisikohan...?
Arjak tunsi jäsenensä vavahtavan. Hän olisi ollut valmis taistelemaan vaikka minkälaista petoa vastaan vapisematta, mutta ihmisen jäljen näkeminen niissä olosuhteissa vaikutti omituisesti.
Hän seurasi jälkiä hiipien varovasti niinkuin suurta ja arkaa otusta vaanitaan, vaikka hän ei ollut varma siitäkään, olivatko ne sen päiväiset.
Ihminen oli ensin seuraillut joen rantaa, noussut sitten viistoon rinnettä ylös ja löytänyt sieltä peuran jäljet sekä alkanut niitä seurata takaisin jokirantaan.
— Se on ollut mies, päätteli Arjak.
Outo metsästäjä oli seuraillut peuran jälkiä jyrkähkön kalliorinteen alle, jossa joki kääntyi etelään, mutta siinä noussut kapealta hetemaalta rinteen päälle ja alkanut kaartaen lähestyä otusta, joka silloin nähtävästi oli ollut niemessä. Lyhyin, vaanivin askelin oli mies edennyt, kuusien suojassa pysähtyen ja kurkistellen kuin linnun vaanija, melkein kuin kissa saalistaan lähestyessään. Muutaman puun takana oli seisonut ja jäljistä päättäen jotakin puuhaillut. Mutta siitä oli syöksynyt pitkin harppauksin kuin hyökäten ja alkanut juosta laukkaavan peuran perään. Siitä alkaen verinen viiru seurasi lumessa, josta päättäen metsämies jollakin aseella oli otusta haavoittanut — millä, sitä ei Arjak voinut ymmärtää, pistokeihästä ei hänen käsityksensä mukaan voinut niin pitkältä matkalta käyttää.
Ja Arjak seurasi jälkiä hiljaa kuin varjo, hänkin seisahdellen, puiden suojia hyväkseen käyttäen ja terästetyn katseensa upottaen metsän monilokeroisiin sokkeloihin. Hän odotti joka hetki näkevänsä ihmisen, jota etsimään hän oli lähtenyt, ja kaadetun peuran, jonka lämmintä verta hän, nälkäinen, himoitsi juodakseen.
Vihdoinkin hän näki edessään peuran kaatopaikan. Tasaisella kentällä oli verinen tanner lumessa. Se näkyi kauas, ja sen keskellä oli jokin kasa, mutta ihmistä ja peuraa ei näkynyt. Lähemmäksi tultuaan Arjak huomasi, että metsästäjä oli siinä teurastanut saaliinsa ja vienyt mennessään koko ruhon; suolet ja vatsalaukun vain oli jättänyt hangelle riettalintujen ruoaksi.
— On se ollut aika mies, kun on kerralla peuran kantanut, kuiskasi Arjak, — ja minulle jättänyt suolet kuin koiralle. Mutta Arjak ei syö toisen tähteitä, vaikka nälkään kuolisi.
Tanterelta hän löysi omituisen, oudon aseen: se oli tuskin käsivarren pituinen puupuikko, jonka toisessa päässä oli kivinen kärki ja toisessa linnun sulkia. Se oli pieni keihääksi, mutta pitkä puukoksi.
Hän ei ymmärrä, mitä sellaisella aseella tehdään, sillä hän, metsättömän alueen mies, ei ole ennen nähnyt jousta eikä nuolta.
Arjak heittää nuolen maahan ja lähtee edelleen jälkiä seuraten sekä entistäkin varovammin, koska hän ei halua näyttäytyä, ennenkuin itse näkee etsittävänsä. Mutta samassa hän on kuulevinaan ääniä edestäpäin. Hän seisahtuu, varjostaa kädellä korvaansa ja kuuntelee erämaan miehen heristetyin korvin.
— Salla, Sallaa! kuuluu selvään, ja siihen vastaa toinen, kimakampi ja sointuvampi syrjästä.
— Ihmisääniä! pääsee kuuntelijalta puolihillitty kuiskaus.
Varovasti kurkistelee Arjak männyn oksien lomasta loivalta rinteeltä alas joen niemekkeelle, sankan metsän ympäröimälle aukeamalle, jossa hän näkee nahkateltan edustalla ihmisen, vanhan vaimon, roviotulen luona ruoanlaittopuuhissa ja vähän syrjemmällä miehen peuraa nylkemässä.
Vaimo, joka alussa näkyy vain hämärästi liekkien ja savun takaa, nousee seisomaan, katsoo Arjakiin päin huutaen:
— Salla, Saallaa!
— Hoi, hooi! vastaa taas se heleä ääni.
Arjak säpsähtää, sillä nuoren naisen ääni vastaa hänen takaansa, ja hän kuulee lähestyviä askeleita. Vaistomaisesti hän vetäytyy kuusen oksien suojaan ja jää kuin kivettyneenä odottamaan, huomaako tulija hänet vai ei. Ja Arjakista tuntuu, että hän ennemmin menisi taistelemaan vaikka kahta jääkarhua vastaan, kuin tulisi yllätetyksi vakoilusta ja niin repaleisessa puvussa.
Seuraavassa tuokiossa hän näkee nahkoihin puetun naisen kävelevän sivu puutaakkaa kantaen. Hän on avopäin, mutta pitkä, musta tukka valuu reheväkasvuisena harteille ja olkapäille. Arjak kerkiää vain vilahdukselta nähdä hänen tummahkoja, viehättäviä kasvojaan ja reipasta käyntiään.
Nainen pudotti taakkansa nuotiolle ja näytti puhelevan vanhemman vaimon kanssa. Mieskin lakkasi nylkemästä ja tuli nuotiolle kädessä suuri lihakimpale. Ja Arjak kuuli hänenkin mainitsevan samaa Salla-nimeä, jota vanhempi vaimo oli huutanut; se oli varmaan nuoremman naisen nimi.
Arjak huomasi, että mies oli pitkä, leveäharteinen, tuuheatukkainen ja -partainen. Puhuessaan hän yhtenään kädellään viittoili saaliiseensa.
Vaikka Arjak, »kuoleman kentän» uhmaaja, ei suinkaan ollut pelkuri, ei hänellä ollut rohkeutta sillä kertaa astua näiden ihmisten luo, kun hän ei tiennyt, olivatko ne ystäviä vai vihollisia. Hän päätti ensin salassa seurata niiden puuhia.
Paluumatkallaan sai Arjak keihästetyksi valkoisen, suurikorvaisen ja mustasilmäisen eläimen, jolla oli ylähuuli poikki ja hyvin käyrät takajalat. Hän tosin ei ollut sellaista eläintä ennen nähnyt, mutta arveli sen lihan kelpaavan syötäväksi, eikä hän siinä erehtynytkään.
Arjak oli sinä iltana kuin kuumeessa. Hän oli nähnyt yhtä aikaa liian paljon: saanut tietää, että maailmassa oli vielä ihmisiä, nähnyt neitosen, aivankuin nahkoihin puetun keijukaisen, ja hänestä ne olivat näyttäneet hyväntahtoisilta ihmisiltä.
Ja hän päätti seuraavana aamuna mennä tekemään tuttavuutta outojen naapuriensa kanssa.
KOHTAUS LATOKI-HEIMON KESÄMAJOILLA.
Latoki-heimon kolme kotakuntaa, yhteensä seitsemän perhettä, oli lähtenyt talviasunnoiltaan nykyisen Inkerin metsistä tavallisille kesäpaikoilleen kaukaiseen Pohjolaan, kirkkaiden kesäöiden maahan. He olivat alkaneet muuttomatkansa jo kevättalvella, samoihin aikoihin kuin peurat, hirvet ja mammutit kääntyivät kesälaitumilleen. Näitä suuria laumoja he seurailivat kesytettyine kanto- ja ajoporoineen, ja yksi ja toinen villi sarvipää, varsinkin vahvemmassa lumessa kaatui heidän nuoliensa ja keihäidensä lävistämänä joutuen heidän kivipataansa, mutta mammutit jäivät tavallisesti toisista jälkeen ja tulivat vasta sulan tullen havumetsärajalle, koivu- ja pajuvyöhykkeelle. Usein olivat tämän heimon perhekunnat käyneet aukeilla tundramailla saakka, suuren maajään ja metsävyöhykkeen välillä. Mutta tavallisimmin, niinkuin silloin, kun Arjak heidät tapasi, pysähtyivät he metsävyöhykkeellä, mahtavan, maajäältä tulevan joen ja meren väliselle niemelle, joka oli parhaita riistamaita, sillä siinä pohjoiseen pyrkivät laumat joutuivat kolmelta taholta vesien saartamiksi. Siinä hiekkaharjalla oli myös mainio paikka pyydystellä suur-riistaa salahaudoilla.
Latokin heimo oli sinä keväänä tullut aikaisemmin kuin muuttavat eläinlaumat. Se peura, jonka jälkiä seuraten Arjak oli tavannut yhden perhekunnan, oli ensimmäinen, suurlaumasta eksynyt vaadinporo.
Heimon vanhan tavan ja käsityskannan mukaan olisi ensimmäinen, uudessa kesäpaikassa saatu peura pitänyt syödä samana päivänä yhteisellä heimoaterialla, ja osa uhrata metsän hengille, metsämiehen hyville ystäville, jotka häntä innostavat otuksen ajoon, pelastavat hänet eksymästä ja pidättävät peuroja paikoillaan, kunnes metsämies ennättää ampua. Ja tätä juhlaa koski se neuvottelu, jonka Arjak näki: sitävarten Salla kantoi puita, ja sentähden hänen piti mennä kutsua viemään toisiin telttoihin. Mutta heimoa ei enää sinä iltana saatu koolle, kun miehet olivat myöhään pyyntimatkoillaan. Siitä syystä siirrettiin juhlat seuraavaan päivään.
Kun Arjak seuraavana aamuna parhaimpaan turkispukuunsa puettuna ja täysin asestettuna astui Latokin leirille päin, kuuli hän sitä lähestyessään leiriltä toitottavan äänen: »tuu-tuu, tuu-tuu», ja aamukajealla kaiku sitä matki.
Nykyisten villien maissa matkustaja olisi sitä luullut sotatorven toitotukseksi ja pahaksi merkiksi, mutta itse asiassa se oli sangen viaton tuutaus, kun heimon vanhin alkuhärän sarvesta tehdyllä torvella ilmoitti aterian alkaneeksi.
Silloin Arjak päätti myös ilmaista itsensä.
— Ho hooi! huusi hän voimakkaasti, kun leiri oli jo näkösällä.
Leirillä syntyi hämminki. Miehet ja vaimot nousivat seisomaan nuotion ympärillä, ja kaikki sanattomina katselivat tulijaa, joka pystynä, tarmoa uhkuen läheni. Nähdessään hänet asestetuksi tempasivat muutamat nuoret miehet jousensa, mutta eivät niitä virittäneet.
Vierasheimoisen ihmisen näkeminen näytti heillekin olevan suuri yllätys.
Arjak ei tiennyt mitään tervehdystavoista, koska hänen heimollaan ei ollut tervehdittäviä, mutta sen hän käsitti, että uhkaavana ei sovi lähestyä niitä, joista toivoo ystäviä. Sentähden hän asetti nuijan ja keihään ristiin rintansa kohdalle nuotiota lähestyessään. Kuin kuvapatsaat seisoivat latokit tulijaan tuijottaen, ja tutkivasti myös Arjak katseli heitä, varsinkin jousimiehiä. Kun hän oli aivan nuotion takana, viittasi heimon päämies, jota toiset nimittivät Jammaksi, pysähtymään.
— Kuka olet ja mistä tulet? kysyi hän kolkosti.
— Minä olen Arjak, heimoni viimeinen, ja tulin »kuoleman kenttien» yli muita ihmisiä etsimään.
Miehet vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi ja naurahtelivat.
— Mistä tulet? uudisti Jamma, joka oli jo vanha ja ryppykasvoinen, kumaraharteinen mies.
— Suuren jään yli, kaukaa, kaukaa, aina sieltä saakka, jossa kesällä ei ole yötä ollenkaan, selitti Arjak, joka oli siitä hyvillään, että hänen kieltään jotenkuten ymmärrettiin.
— Missä nukuit viime yönä?
— Luolassa, tuollapäin, ja hän viittasi kädellään luolaan päin.
— Valehtelet, luolakarhu; vihollinen sinut lähetti, saame-heimo. Ei kukaan tule jään yli elävänä, ei kukaan nuku kummitusluolassa.
Jamma viittasi jousimiehille, kuului raksahdus, ja kummankin eteen kohosi kaarella varustettu ase. Arjak näki niihin kumpaankin pantavan samanlaisen kivikärkisen puikon kuin hän edellisenä päivänä oli löytänyt.
— Puhu totta, muuten henki menee kuoleman kentille! karjui Jamma silmävalkuaisia muljautellen kuin vihainen sonni.
— Minä olen puhunut totta. Olen ystävänne, en vihamies enkä vakooja.
— Ha ha haa, saamelainen latokin, kotka metsäkauriin ystävä!
— Minä olen yksinäinen ihminen, minä tahtoisin asua teidän kanssanne ja taistella puolestanne.
Syntyi tuskallinen vaitiolo. Arjak käsitti, että pieninkin päällikön viittaus jousimiehille olisi riittävä tekemään lopun hänen vaelluksestaan. Mutta hän ei vähääkään pelännyt, sillä pettymys oli tehnyt hänet kuolemaa halveksivaksi. Hän sattui katsahtamaan Sallaan, joka seisoi päällikön takana, ja nähdessään hänen silmissään pelkoa, suoristautui hän melkein uhmaavaan asentoon.
Silloin astui päällikön eteen hyvin vanha ja kuivettunut mies, heimon noita, Kaltto, joka hiljaa kuiskaillen puhui; hän esitti, että olisi kysyttävä hengiltä, mikä mies hän on, ja siksi aikaa mies olisi vangittava.
Heimon päälliköstä oli neuvo hyvä; hän viittasi heti jousimiehille, että vapauttavat jousensa vireestä, ja kuiskaili senjälkeen kahden muun rotevan miehen kanssa. Nämä astuivat heti Arjakin luo nuotion taa, tarttuivat toinen oikeaan, toinen vasempaan käsivarteen, ja samalla päällikkö kuului sanovan:
— Vakooja, saamelainen, ei ole hyvä tulla Latokin leiriin petos kielellä. Valekyyhkynen kynitään kotkan pesässä.
Miehet koettivat vääntää Arjakin käsiä taaksepäin ja ryöstää häneltä aseet. Mutta siitä tämä raivostui. Syntyi huima nujakka, jonka kestäessä miehet pyörivät ja ähkivät hampaat irvissä. Kahdesti koettivat Latokin miehet jalkakammilla kaataa vastustajansa maahan, kun tämä ei hellittänyt aseitaan. Viimein pudotti hän ne itse vapauttaakseen kätensä. Jousimiehet yrittivät heimolaistensa avuksi, toisessa kädessään häränvuodasta leikattu hihna, jolla he aikoivat sitoa Arjakin kädet selän taa, mutta Jamma teki kädellään torjuvan viittauksen, sillä hänen mielestään oli heimolle alentavaa, että neljä miestä taisteli yhtä vastaan, varsinkin, kun tämä oli aseeton; sitä paitsi oli huvittavaa nähdä miesten ottelua, kun he kolmen äkäisen luolakarhun lailla myllersivät. Arjak oli villipeuroja pyydystellessään oppinut niitä kaataessaan käyttämään monenlaisia temppuja. Mutta hän ei voinut niitä aluksi käyttää, kun latokilaiset pitelivät käsivarsista ja kalvosimista. Sentähden alkoi hän tanssittaa vastustajiaan edestakaisin vuoroon levittäen, vuoroon vetäen käsiään yhteen, jolloin miehetkin vuoroon iskivät yhteen, vuoroon erkanivat. Kun hän täten, heimon suureksi ihmeeksi, oli miehiä väsyttänyt, pisti hän jalkansa toisen miehen jalkojen taa samalla sysäten häntä taaksepäin. Mies kellahti kumoon ja Arjak sai toisen kätensä vapaaksi. Samassa hän iski oikean kätensä toisen miehen tukkaan ja vasemman hänen leukansa alle ja väänsi sitten niskoja kieroksi. Tätä peuran kaatotemppua ei mies kestänyt, vaan kaatui toisen päälle. Silloin Arjak tunsi nuijan paukahtavan päälakeensa takaapäin niin kipeästi, että maailma musteni hänen silmissään, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan kepertelevien miesten päälle.
Kun hän heräsi tajuttomuuden tilastaan, huomasi hän makaavansa peuran nahalla tuuhean puun juurella käsistä ja jaloista nahkahihnalla sidottuna ja puun runkoon kytkettynä kuin villi eläin. Edessään, vähän matkan päässä, hän näki nahkakodan, jonka ulkopuolella heimon väki istui aterialla. Aurinko oli jo noussut puolipäivän korkeuteen, ja hän kuuli pikkulintujen iloisesti livertelevän ympäristön puissa, lintujen, jotka äänestä päättäen olivat hänelle outoja. Päätä pakotti kovasti, ranteissa ja jaloissa tuntui hihnojen kiristystä, ja tyhjät suolet kurisivat ravintoa anoen. Hän tunnusteli sormillaan, voisiko käsiä vapauttaa hihnoista, mutta solmut tuntuivat kireiltä ja hihnat vahvoilta; hän koetteli liikuttaa jalkojaan, mutta huomasi niidenkin olevan lujasti toisissaan kiinni. Pää vain oli vapaana. Ja hän päätti sopivan tilaisuuden tullen käyttää villin ihmisen viimeisiä aseita, hampaita, hihnan katkomiseen.
Aamuiset tapaukset muistuivat mieleen hämärästi kuin hyvin vanhat asiat tai epäselvä uni. Vähitellen hänelle kuitenkin selvisi, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. — Tämäkö oli se onnen maa, josta hän oli kotivuonon rannalla yksin eläessään uneksinut, nämäkö niitä hyviä ihmisiä, joita hän, ikuisen jään takaa ja kuolemaa uhmaten etsi. — Petojahan ne ovat, salakavalia ihmispetoja, jotka surmaavat omaa sukuaan. En ole koskaan nähnyt naalien, hylkeiden enkä mursujen tappavan omaa lajiaan niinkuin nämä.
Kaikkea tätä ajatellessaan Arjak raivostui. Jos hänen jalkansa ja kätensä olisivat olleet vapaat, olisi hän kuin luolakarhu hyökännyt leiriin ja taistellut ratkaisevan taistelun, voitti tai hävisi, — ihmisyyden puolesta.
Keskustelu nuotiolla oli aterian aikana ollut niin hiljaista, että hän oli selvään kuullut, kuinka miehet imivät ydintä rikotuista peuran sääriluista, mutta syönnin jälkeen se kehittyi kiistaksi, jopa riidaksikin, varsinkin Jamman ja velhon välillä.
— Sinä olet huono noita, kuuli hän Jamman sanovan, — sinä et tiedä, koska saamelainen tulee.
— Sinä olet hullu, kun säälit saamelaista, sanoi noita, — oikea latoki ei sääli saamea.
Sen jälkeen hän kuuli matalaäänistä keskustelua siitä, mitä vangille olisi tehtävä. Kaltto ehdotti, että hänet on heimon vanhan tavan mukaan uhrattava henkien lepyttämiseksi, mutta Jamma tahtoi häntä vielä kuulustella.
— Yleensä ihmeteltiin, miksi mies tuli rehellisesti leiriin.
— Sen kieli on jo kankea, ei se enää puhu, ilmoitti poppamies.
— Vielä äsken eli, kyllä vielä tointuu, sanoi Jamma.
Kun heimon kahden mahtimiehen välillä oli syntynyt väittely siitä, elikö vanki vai ei, lähti Vuoma, vanha, ryppyinen ja noita-akan näköinen eukko Arjakia tutkimaan. Hän olikin velhon vaimo ja tahtoi todistaa miehensä puheen oikeaksi; hänen jälkeensä lähti Salla isänsä Jamman kehoituksesta.
Arjak makasi aivan liikkumattomana. Hän näki toisella silmällään eukon lähestyvän sipsuttavin askelin — toinen silmä oli nuijan iskun aiheuttamasta sisäisestä verenvuodosta muurautunut umpeen — ja eukon perässä tuli Salla huolestuneen näköisenä. Noita-akka potkaisi vangittua kylkeen.
— Laho puukin ennen liikkuu kuin tämä.
Sitten hän sysäsi luisevat sormensa Arjakin kaulaan, niin että pitkät, terävät kynnet painuivat syvälle nahkaan.
— Kuollut kuin kuollut, sanoi eukko terävästi.
Sen jälkeen Arjak tunsi ohimoillaan Sallan pehmeämmän käden tunnustelevan valtimon lyöntiä ja siirtyvän poskea pitkin kaulalle. Arjak tunsi kasvolihastensa vaistomaisesti värähtävän. Salla ei puhunut mitään, vaikka hän tuli vakuutetuksi siitä, että mies vielä eli.
Arjakin kaulaa kouraistessaan noidan eukon kynnet tarttuivat ohueen nuoraan, joka oli solmittu vangin kaulan ympäri. Se katkesi, ja eukko katseli narua ihmetellen silloin, kun Salla nousi kumarasta asennostaan seisomaan.
— Mikä tämä on? Varmaankin saamelaisten taikakalu, koska mies sitä kaulassaan kantaa, sanoi eukko silminnähtävästi iloisena siitä, että oli sen saanut itselleen.
Molemmat katselivat sitä sormin hypistellen.
— Sehän on linnun permi, tunsi eukko viimein — ja naisen hiuksista tehty.
— On aivan kuin minä olisin punonut sen omista hiuksistani, sanoi Salla.
Sen jälkeen Salla näytti koettavan muistella jotakin vanhaa asiaa.
Nuotiolla herätti yleistä mielenkiintoa Vuoman ilmoitus, että saamelainen on jo kuollut. Jamma ja hänen poikansa tuntuivat murisevan, että oli lyöty liian lujasti vankia, jolta ehkä olisi saatu tietää, koska saamelaiset hyökkäävät, mutta enimmät näyttivät teon hyväksyvän. Salla ei väittänyt vastaan, mutta lisäsi:
— Hän ei olekaan saamelainen; hän on liian roteva saamelaiseksi ja hänellä on liian paljon partaa.
Tytön väitteeseen ei moni kiinnittänyt huomiota, naiset kun heidän mielestään eivät olleet yhtä tarkalla huomiokyvyllä varustettuja kuin miehet. Mutta sen sijaan ihmeteltiin, miksi kantoi linnun ansaa kaulassaan. Se varmaankin oli tehokas taikakalu. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä vastaan sitä oli käytettävä. Ja vielä kummallisempaa oli se, että ansa oli Sallan punoma ja hänen veljeltään jäänyt linnun kaulaan. Veli tunsi sen merkkisolmustaan, jonkalaista ei kukaan muu käyttänyt. Mistä mies oli sen saanut? Ei ainakaan saamelaisilta, jotka eivät pyytäneet eivätkä syöneet vesilintuja.
Tämän tähden heimokunta olisi mielellään vangitulta tahtonut näitä tietoja, mutta nyt oli hän ne vienyt mennessään, kuten luultiin, kuolleiden maahan.
KUOLLEISTA HERÄNNYT.
Muuttavat eläimet sekä syksyllä että keväällä kulkevat omia tuttuja teitään: vesilinnut jokia, järvireittejä tai merenrannikkoa seuraten, mikä reitti millekin lajille on mieluisin ja mitä tietä se on tottunut muuttamaan; kahlaajat lentävät samoin entisiä levähdyspaikkoja etsien, samoin lienee laululintujen laita; metsäpeurat niin ikään kulkivat ennen vanhoja muuttoteitään: samoja jäkäläkankaita hakien syksyllä ja varhain keväällä, mutta kortejärviä, raatejänkiä ja ruohoisia jokivarsia pitkin alkukesällä. Viimemainituilla olivat omat, matalammat kahluupaikkansa jokien yli, jotka olivat niin hyvin vanhojen hirvaiden kuin vasomaan kiirehtivien vaatimienkin muistossa, mutta, mikä oli pahinta, myöskin metsän pedot ja ihminen ne tiesi.
Olemme jo maininneet, että latokien kesämajat olivat sellaisen muuttoreitin varrella. Peuroilla oli iänikuinen kahluupaikka Lotoma-vuoren luolan ja joen suun välillä. Mutta ennen joen ylimenoa juoksivat peuralaumat tavallisesti jokirantaa ja jokea seuraavaa harjua pitkin kapealle meren niemelle jäkälää syömään, varsinkin jos tuuli sattui puhaltamaan sieltä päin.
Heimon perhekunnilla oli yhteinen peurahauta korkealla harjun selällä, joka pisti mereen kapeana niemenä. Sen kaivamisessa oli heimolla ollut paljon työtä, kun hiekka piti irroittaa maasta kiviaseilla ja nahkapusseissa vetää ylös. Kun hauta oli saatu noin kolmen sylen syvyiseksi ja sen päälle asetettu sisäänputoava, turpeilla peitetty puukansi, niin oli siitä suur-riistalle, jota heidän heikoilla aseillaan oli muuten vaikea kaataa, saatu oivallinen pyydys, johon joskus hirvi ja metsähärkäkin sortui. Ja kun vielä otamme huomioon, että jokeen nousi runsaasti lohia, siikoja ja muita kaloja ja että meri antoi myös elämisen apua: rapuja, simpukoita ja näkinkenkiä, niin rohkeasti voimme väittää heimon asuneen kadehdittavassa paikassa.
Eikä heiltä kadehtijoitakaan puuttunut, vaikka Latokin heimo oli yksi niitä harvoja Pohjois-Eurooppaan pyrkiviä heimoja, joita tänne muuttavat eläinlaumat keväällä houkuttelivat. Heidän naapurinaan, tuskin päivämatkan päässä asui kesällä salakähmäinen saameheimo, joka toisinaan, kun latokien heimo oli käymässä vielä kauempana pohjoisessa, oli käyttänyt heidän peurahautojaan, joen liejupatoja kalastuksessa ja asunutkin heidän kesäpaikoillaan.
Siitä oli kehittynyt sovittamaton riita, alituinen heimosota näiden naapurusten välille. Monesti nämä heimot olivat koko voimillaan iskeneet yhteen ja tulisissa taisteluissa ratkaisseet välinsä menettäen miehiä molemmin puolin. Vielä useammin yksinäinen erämies ei koskaan palannut kotiin pyyntimatkoiltaan, kun vihollisen nuoli hänet kaatoi.
Semmoiset olivat näiden heimojen keskinäiset välit silloinkin, kun Arjak joutui heidän kesämailleen ja oli joutua erehdyksestä näiden heimoriitojen uhriksi. Sinä keväänä odotti latokien heimo tavallista kiivaampaa, ehkä ratkaisevaa hyökkäystä, kun heimon miesväki oli huvennut vähäiseksi. Kun tämän tiedämme, ymmärrämme paremmin sitä raakaa kohtelua, mitä Kalton ja Jamman miesten puolelta osoitettiin Arjakia kohtaan, jota he todella luulivat saamelaiseksi, koska muista ihmisistä ei ollut tundramaiden rajoilla mitään tietoa.
Saamelais-pojat olivat usein Sallaakin koettaneet ryöstää omalle puolelleen, mutta reipas tyttö oli ne yritykset ajoissa huomannut ja metsäkauriin nopeudella syöksynyt heimolaistensa seuraan. Siksi hän oli vähitellen tullut pelkuriksi, kuten erämaissa asuvat naiset usein ovat. Mutta Arjakia hän ei pelännyt; sitä hän itsekin ihmetteli.
Vasta aterian loputtua, kun perhekunnat olivat hajaantuneet telttoihinsa ja Jamma lähettänyt kaksi miestä harjun korkeimmalle kohdalle vartioimaan, koska peuralaumoja alkoi tulla niemelle, uskalsi Salla ilmoittaa, että hän luuli vangin vielä elävän.
— Jos puheesi on totta, niin vie hänelle vettä ja ruokaa, ettei hän yöllä kuole; haavoittuneita janottaa kovasti.
— Ei ole naisten työtä viedä ruokaa niin vahvalle vangille... Voisi vielä päästä irti, varoitteli Jamma. Mutta tytär oli jo menossa; hän otti saviastiaan vettä — latokit osasivat jo tehdä saviastioita —ja toiseen käteensä paistettua lihaa ja meni Arjakin luo.
— Elätkö vielä?
— Elän.
— Haluatko jotakin syödä.
— En, sanoi Arjak päättävästi.
— Entä juoda?
— En.
— Eikö sinulla ole nälkä ja jano?
— On.
— Miksi et syö ja juo, kun on nälkä ja jano?
— Kätenihän ovat kiinni, Arjak ei syö kuten pieni lapsi toisten syöttäessä, ja sitäpaitsi vihollisten ruokaa, vihollisten, jotka takaapäin salaa lyövät. Naali puree takaapäin, ei ihminen.
Jos Arjak olisi tuntenut ilveksen tai kissan, olisi hän varmaan niitä käyttänyt kavaluuden vertauskuvana, mutta hänen maassaan ei ollut niitä eläimiä, koska kissa vaatii lämpöisen kodin, ilves suojaisia metsiä.
— Sinä tappelit kuin karhu kahta miestä vastaan, Jami oli paha, kun löi takaa.
Neitosen tunnustus kulki kuin lämmin, sovittava laine hänen sydänalassaan, mutta hän ei sen antanut vaikuttaa sanoihinsa.
— Minulla on kauhea taikakalu, kuka minulle tekee pahaa, hän kuolee. Se on kyllä minulta viety, mutta kyllä ne tuovat sen takaisin. Minä lähetän henget noutamaan.
Salla juoksi takaisin kotaan, ja jonkin ajan perästä Jamma, Kaltto, Vuoma ja Salla tulivat vangitun luo.
Sillä välin oli Arjak saanut oikean kätensä vedetyksi pois hihnan silmuksista ja näin vapautuneilla sormillaan hän nopeasti päästeli hihnan solmut ja vapautti itsensä kokonaan, mutta jäi kuitenkin makaamaan entiseen asentoonsa.
Tulijain hämmästyksellä ei ollut rajoja, kun he näkivät Arjakin nousevan seisomaan, suoristautuvan ja puristavan kätensä nyrkeiksi.
— Minä olen Arjak, Varjokin poika, kuoleman uhmaaja. Te ette voi minua tappaa. Eikä teillä ole siihen syytä, koska en ole teidän vihollisenne.
Kuullessaan oudon miehen äänen ja nähdessään kuolleeksi ilmoitetun miehen seisovan riensivät kaikki kodalta äskeisen vangin luo. Jamilla oli kädessään viritetty jousi, mutta Kaltto tarttui siihen sanoen:
— Hän on noita; äsken kuollut, nyt elävä, äsken vangittu, nyt vapaa. Ei voi häntä nuolellakaan nukuttaa.
Mies pudotti jousensa maahan. Arjak päätti käyttää tätä suotuisaa tilaisuutta mahdollisimman paljon hyväkseen. Ja kun hän maatessaan oli kuullut, että noita antoi suuren merkityksen ansalle, jonka hänen eukkonsa oli ottanut, sanoi hän melkein karjuen:
— Kuka on ottanut taikaesineeni, tuokoon sen heti takaisin, muutoin ihmeitä taas tapahtuu.
Vuoman pää ja kädet vapisivat, kun hän antoi permen Kaltolle, kun ei itse uskaltanut antaa sitä Arjakille, ja samassa hän lyyhistyi pyörtyneenä maahan.
Naisen pyörtyminen ei näiden villi-ihmistenkään keskuudessa ollut harvinainen tapaus. Päinvastoin lienee se ollut vielä yleisempi kuin nykyaikana. Erämaan yksinäisyys ja sen vaarat heikensivät hermostoa. Tiedämmehän, että vielä meidän päivinämme kolttalais- ja lappalaisnaiset säikähdyksestä pyörtyvät usein, jos vieras tulee huoneeseen ilmoittamatta ulkopuolella tulostaan. Mutta sellaisessa tilaisuudessa Vuoman pyörtyminen paljon tehosti vaikutusta, jota vielä lisäsi se, että Kaltto antoi hänelle taikapermen.
Seurasi pitkä neuvottelu Jamman majassa, jonka tuloksena oli, että Arjak sai jäädä latokien leiriin, perustaa oman nahkakotansa, syödä yhteistä saalista ja taistella heimon vihollista vastaan asein ja noitakeinoin.
Ja Arjakin onnistui vielä edelleenkin vahvistaa asemaansa, kun hän Lotoma-vuoren luolalla käytyään toi aseensa ja rekensä heimon leiriin. Kaikki tulivat vakuutetuiksi, että Arjak ei ollut saamelainen ja että hän oli kulkenut ikuisen jään yli.
LATOKIT LIHAPATAIN ÄÄRESSÄ.
Vaikka Arjakin asema oli kuin kädenkäänteessä muuttunut suotuisaksi, ja vaikka hän oli jo saavuttanut jonkinlaisen johtoaseman heimon keskuudessa, eivät hänen ja heimon keskeiset välit olleet vielä selvät ja luottavat. Ensimmäisenä yönä sattui monta kertaa, että noita, joka makasi nuotion loisteessa teltan ulkopuolella, ja Arjak, joka lepäili nahkarankisessa, huomasivat silmillään vakoilevansa toisiaan. Ja Arjak pani merkille, että miehet nukkuivat nuija, keihäs ja jousi vierellään. Aseet olivat myös Arjakilla käden ulottuvilla. Latokin miehet tosin kertoivat, että heidän täytyi olla varuillaan saamelaisten tähden, mutta se ei ollut täysin totta; he pelkäsivät myös Arjakia, jolla oli niin tavattomat ruumiin ja hengen voimat ja salaiset henget vallassaan.
Arjak huomasi tämän ja alkoi suhdettaan parantaa. Aina, kun heimo oli koolla, hän kertoili Varjakin perheen elämästä Jäämeren rannalla tai kuvaili matkaansa maajään yli.
Silloin miehet, naiset ja lapset kuuntelivat häntä kuin parasta sadunkertojaa, vaikka hän totuudenmukaisesti kuvaili tapahtumia.
Mutta pian alkoi ikäviäkin enteitä ilmestyä. Pahin oli nälkä. Peuralaumat viipyivät tavallista kauemmin matkalla, ja entiset eväsvarat loppuivat, sillä latokitkaan eivät kantaneet suurta surua huomisesta päivästä. He söivät hyvin silloin, kun oli, näkivät nälkää silloin, kun ei ollut mitään suuhun pantavaa. Harvoin heitä kuitenkin kohtasivat sellaiset ajat, mutta koska ne tulivat, olivat ne muka pahojen henkien aikaansaamia ja myöskin heimon noitien heikkoudesta johtuvia, kun eivät kyenneet pahaa manaamaan pois.
Keväinen päivä toisensa jälkeen meni; vahtimiehet harjulla olivat valppaina, ja ne vaihdettiin joka ilta uusiin, mutta erämaasta auringon nousulta päin ei kuulunut toivottuja ääniä: peurain ronkumista ja kavioiden raksetta; nälkäiset sudet siellä vain öisin huhuilivat, ketut ränkyivät ja pöllöt puputtivat ja kirkuivat.
Heimon ei kuitenkaan tarvinnut olla vallan syömättä. Joka aamu lähtivät vaimot tavanmukaiselle keräysmatkalleen nahkapussi vasempaan käsivarteen sidottuna. He keräsivät siihen joen ja meren rannalta simpukoita, kaloja, sammakoita, matoja, toukkia ja kuolleita kaloja. Kun sattui olemaan hyvä onni, saivat he jonkin linnunkin tai liian juron jäniksen sauvallaan lyödyksi. Nämä olivat kuitenkin vain hätäruokia. Miehet niitä vihasivat; jos piti kauan olla niin keveällä ravinnolla, murisivat he noidalle.
Kun kului jo niin monta auringon kiertoa kuin käsissä on sormia, eikä peuroja vieläkään kuulunut, ilkkui Jamma kerran syödessään ilkeästi:
— Nyt meillä on kaksi noitaa, mutta raakut (simpukat) ovat ruokana.
Salla oli ahkera muonan kerääjä. Kerran hänellä oli pussillinen sammakoita, koska hän oli päässyt niiden kutulammikolle, ja retkeltä palattuaan hän pudotti ne Arjakin eteen nauraen:
— Tässä on peuralauma, Arjak pyytää niitä.
Tämä pilkanteko Arjakia suututti.
— Huomenna saadaan oikeaa lihaa, sanoi hän summassa, vaikka hänellä peurain tulosta ei ollut vähintäkään tietoa.
— Huomenna saadaan lihaa, Arjak lupaa lihaa, kuului pian kaikkien huulilta.
— Ei tule vielä, ennusteli Kaltto, joka tahtoi arvovaltaansa kohottaa.
Toisinaan saattaa arvata oikeinkin. Sattumaa sai Arjak kiittää, että peuralaumat todella tulivat aamuyöstä. Jami ja Arjak olivat silloin harjulla vartioimassa, kun idästä alkoi kuulua kohina, juuri kuin tuuli ukkospilven edellä olisi siellä kohajanut, ja sen ohella, tarkkaan kuunnellen, erotti vaatimien ja vasojen ääniä.
Arjak kätkeytyi tuuhean kuusen alle, Jami meni herättämään heimon jäseniä, kuka vain kynnelle kykeni, pakottamaan laumaa kapealle niemelle peurahautoihin ja estämään peurain paluuta.
Tuhatpäinen lauma vyöryi harjua ja sen molempia sivukankaita kuin meren aallokko, jossa tummat aaltopohjat ja valkoiset vaahtopäät vuorottelivat. Lauman kärjessä kulki suurimpia koirasporoja, hirvaita, tolvaten (harvakseen juosten) ja väliin sieraimillaan ilmaa vainuten, perässä kulki nuorempia hirvaita, urakoita (kaksivuotinen koiraspeura) ja vuonniloita (kaksivuotinen naaraspeura), mutta vaatimet nuorine ruskeine vasikoineen vaeltelivat hajalaumana, toiset melkein yksinään, jotteivät vasikat lauman jalkoihin tallautuisi.
Arjak katselee käsiään hykerrellen tätä menoa, kun peurat kaikessa vapaudessaan kulkevat niemelle päin tietämättä, että siellä kolme petollista peurahautaa odottaa saalista. Kohta ovat toisetkin metsästäjät harjun sivulla odottamassa. Ja kun koko lauma kerkiää sivu, levittävät metsästäjät ihmisketjun niemen tyven yli. Ketju on tosin harva, ja sen muodostamiseen ottavat osaa naisetkin, mutta sitä tihennetään nuotioilla, joita Arjak on suunnitellut ja sytyttämistä vaille valmistellut edeltäpäin. Kun kaikki ovat kerinneet määrätyille paikoilleen, kulkee Salla tulisoihtu kädessä nuotiolta nuotiolle ja sytyttää ne palamaan. Hulmuten alkavat liekit nuoleskella tervaisia kelohonkia ja kantoja, ja niiden punertava valo sekä palavan tervan katkera haju peloittavat peuroja, kun ne meren nähtyään ja ihmisistä vainun saatuaan aikovat pyörtää takaisin. Silloin kuuluu Arjakin huikea huuto:
— Hei, heei — hei heei.
Ja pian koko heimo kiljuu ja ammuu kuin härkälauma.
Pakokauhun valtaamana rynnistää peuralauma yhä kapenevalle niemelle. Syntyy rykelmiä ja ruuhkapaikkoja; vanhemmilla peuroilla on täysi työ varoessaan nahkasarven alkuja, jotka juuri ovat päästä puhkeamassa kuin keväiset urvut ja jotka silloin ovat kosketukselle hyvin arat. Useita vasikoita sortuu jalkoihin, kun takaa kuuluu yhtenään »he-heei»-huutoja, nuijien rummutusta kelohonkien kylkiin ja kivien pauketta.
Kuuluu rysähdys. Johtaja-hirvaat ovat astuneet ensimmäisen peurahaudan kannelle ja putoavat suinpäin syvyyteen, toisia tuupertuu sinne lauman painostuksen edessä, kunnes kuoppa kiehuu täynnä päitä ja sorkkia, selkiä ja valkeita saparoita. Kun kuoppa täyttyy, laukkovat toiset elävinä hautaan sortuneiden yli. Kuuluu toinen ja kolmas rysähdys. Hetken kuluttua ovat nekin täynnä, samoin koko niemen kärki. Miehet juoksevat perässä täydentäen suurteurastusta. Ylimpänä muita heiluu Arjakin nuija, nousee ja laskee, ja joka iskulla kellahtaa kentälle vuonilo tai pehmeäkarvainen vasa, jolla on mainio turkisnahka ja pehmyt liha.
Viimein peurat syöksyvät niemen kärjestä mereen koettaen uimalla pelastua joen suun toiselle puolelle. Useimmat siinä onnistuvat, mutta heikoimpia vasikoita hukkuu taipaleelle.
Niemi on tyhjentynyt muualta, mutta haudoilla vielä nuijat paukkuvat aamun sarastukseen asti.
Heimo kerääntyi entisille haudoilleen. Arjak oli kaikkien huulilla, kun hän oikein ennusti ja hyvin järjesti joukkoteurastuksen. Ei koskaan ollut yht'aikaa mennyt hautoihin niin paljon samasta laumasta, ei milloinkaan niiden ulkopuolella niin monta nuijittu tai nuolilla ammuttu.
Useita auringon kiertoja kului tätä riistan paljoutta korjattaessa. Mitä ei syöty lähinnä seuraavina päivinä, se haudattiin routaiseen maahan kaivettuihin kuoppiin tai paloiteltiin ohuiksi viipaleiksi, jotka asetettiin vapojen kärkiin kuivumaan tulevien aikojen varaksi. Sellaisia lihapäisiä saittoja nuokkui sadoittain leirin lähistöllä osoittaen, että nälkä oli niinä aikoina kaukana. Nahoista oli myös paljon huolta: niitä pingoitettiin seipäille leveiksi levyiksi ja aseteltiin kuivumaan, toisia vietiin jokeen likoomaan, jotta saataisiin karva irtautumaan. Jänteitä kiskottiin ompelulangaksi ja suolista punottiin köyttä. Puuhaa tämän suurteurastuksen jälkeen oli pitkiksi ajoiksi.
Illoin nuotiotulten iloisesti räiskyessä ja punaisten liekkien leiskuessa miehet särkivät peuran sääriluita ja imeskelivät makeaa ydintä niiden kanavista, naiset muokkailivat nahkoja tai neuloivat niitä yhteen luuneuloilla, mutta lapset ilakoivat läheisillä kentillä. Runsaan ravinnon ja rauhallisen elämän tuottama tyytyväisyys kuvastui useimpien kasvoilta. Ja tähän iloon yhtyi myös keväinen luonto: käki kukkui, yörastas kujerteli, sinirinta satakieli hopeakelloin soitteli, ja kuhankeittäjä pakinoi koivussa.
Tämä oli uutta Arjakille, sillä laululinnut eivät uskaltaneet tulla maajään yli; uutta oli myöskin Sallan lempeä katse, kun hän yhä enemmän oli alkanut ihailla Arjakin otteita heimon hyväksi.
NOITAIN TAISTELU.
Arjak piti silmänsä auki katsellessaan kaikkea, mitä hän piti tärkeänä ihmisen elämäntaistelussa, joka epäilemättä hänellä ja senaikaisilla ihmisillä yleensä oli paljon ankarampi kuin meillä. Hän näki, että tällä etelästä tulleella heimolla oli monta uutuutta, monta tärkeää asetta, joita hänen maassaan ei tunnettu. Niistä olivat jousi ja nuoli kerrassaan nerontuotteita. Nuoleen hän oli tutustunut jo peuran kaatopaikalla, mutta jousen näki hän ensimmäisen kerran silloin, kun Jamman pojat häntä sillä tähtäsivät. Ja myöhemmin hän myönsi, että kylmät väreet kulkivat silloin hänen selkäänsä pitkin, kun hän muisteli, miten helposti nuoli oli peuran kaatanut. Hän päätti, että hänen täytyi siihen tarkemmin tutustua, hänen täytyi oppia sillä ampumaan.
Hänen asemansa kehittyi kuitenkin liian pian sellaiseksi, ettei ollut sopiva näytellä oppipojan osaa, ei sopinut harjoitella muiden katsellessa, kuten niiden nuorten latokilaisvesojen, jotka leirin lähellä päiväkaudet pikkujousillaan pilkkaan ampua raksuttelivat. Hän näet oli juuri joutumassa päällikön asemaan. Siitä syystä harjoitteli hän salaa, valoisina kesäöinä, kun toiset nukkuivat. Jammalla oli hyvin suuri ja jäntevä jousi, hänen isävainajansa entinen ase, jota nuorempi polvi ei ollut voinut käyttää. Suuren peurametsästyksen jälkeen oli Jamma antanut sen Arjakille kuin tunnustukseksi hyvästä teosta. Sillä Arjak harjoitteli joen rannalla, niin kaukana majoista, etteivät raksahdukset kuuluneet leiriin.
Jamman pojat olivat taitavia kiviaseiden tekijöitä. Ahkerasti he suuren laakakiven päällä kivivasarallaan loiskuttelivat tummia kivilohkareita, muovaillen niistä reiällä varustettuja kivikirveitä, talttoja ja kaapimia, ja lopuksi hioivat ne kiiltävän sileiksi toisia kiviä vasten. Varjak, jonka valmistamat Arjakin aseet olivat, ei ollut silittämisestä välittänyt. Kun Arjak ei tässäkään taidossa tahtonut olla miestä huonompi, istui hän usein näiden aseiden valmistajain töitä katselemassa.
Arjakin nousu oli kuitenkin ollut liian nopea. Sellainen synnyttää vielä meidänkin päivinämme kadehtijoita ja vastustajia. Vanha noita oli alkanut kaivata entistä asemaansa, kun oli huomannut tulleensa kokonaan syrjäytetyksi heimon johdosta; Jammakin alkoi häntä vieroksua, kun ei enää kukaan muilta kuin Arjakilta neuvoa kysynyt. Pahinta kuitenkin oli, että kaksi nuorta miestä Kiurin perhekunnasta, jotka olivat iskeneet silmänsä Sallaan, etsivät tilaisuutta suistaakseen hänet pois siltä kunniankukkulalta, melkeinpä heimon johtaja-asemasta, johonka hän äkkiä oli kohonnut. Täten syntyi omituinen tilanne: nämä miehet olivat kiitollisia Arjakille siitä, että oli saatu niin paljon peuroja, he tunnustivat hänen urheat tekonsa, ja he pelkäsivät hänen »kauheaa taikakaluaan» ja valtaa henkien yli, mutta heimon ei olisi pitänyt häntä liiaksi kunnioittaa, ei ainakaan heidän kunnioittamisensa kustannuksella. Syntyi siis heimon entisten johtajien ja tämän nousukkaan välillä kiista valta-asemasta.
Ja niinkuin vielä meidänkin päivinämme vastaavissa tapauksissa vastustajat eivät salanneet Arjakin heikkouksia. Kalton mielestä hän ei ollut mikään noita, koska ei voinut »langeta loveen» [loveen langetessaan noita joutuu tainnostilaan, jolloin muka henget hänelle sanovat, mitä pitää tehdä, tai ilmoittavat salaisia asioita], hänellä ei ollut tepsiviä taikakaluja, ja yleensä hän ei muka ollut missään suhteessa tavallista miestä kummempi. — Miten hän muka keskustelee henkien kanssa, kun ei voi nousta henkien asuntoihin, kuului Kaltto usein heimolle selittävän. — Jamma ja Kiuri moittivat Arjakia siitä, että hän ei osannut käyttää jousta ja nuolta. Se kyllä olikin niissä oloissa vajavaisuus, mutta Arjak teki kerran semmoisen päätöksen, että hänen pitää oppia se taito ensi tilassa. Ja siitä alkaen hän jousella ampumista salaisesti harjoitteli.
Kerran Kiurin pojat tahtoivat tämän tähden häntä häpäistä koko heimon läsnäollessa. He järjestivät keskuudessaan jousella-ampumiskilpailut, johon piti joka miehen ottaa osaa. He luulivat, että Arjak ei vieläkään osannut tätä metsästäjälle välttämätöntä taitoa. Moni latokin mies ampui sangen hyvästi. Jamma ampui nuolenkantaman päästä oravaa silmään ja pudotteli kävyn kerrallaan kuusesta, Kiurin pojat ampuivat kumpikin samalta matkalta nuolensa peurankalloon. Tuli sitten Arjakin vuoro. Hän viritti Jammalta saamansa jämerän jousen, jota ei yksikään heimon miehistä saanut vireeseen, ja ampui nuolen peuran kallon silmän reikään sellaisella voimalla, että sitä ei saatu kiskomallakaan siitä irti.
Kiurin pojat olivat edeltäpäin käskeneet sisarensa nauraa Arjakin ampumiselle, koska he olivat varmat hänen täydellisestä epäonnistumisestaan, mutta hymykin jähmettyi heidän huulilleen nähdessään tämän mestarilaukauksen.
Tässä mainittakoon, että naisten pilkkanaurua miesten heikkouksille pidettiin siihen aikaan kauheana loukkauksena.
Kiurin poikia kiukutti enimmän se, kun Salla ääneensä ihasteli Arjakin osumaa.
— Mulo, tule sinäkin koettamaan iso-isäni jousta, sanoi Salla ottaen jousen maasta ja tarjoten sitä Kiurin vanhimmalle pojalle.
Hän ei kuitenkaan yrittänyt, siksi monta kertaa hän oli ennen tehnyt turhia yrityksiä.
Ja näin kääntyi pilkka omaan nilkkaan.
Lääkärin tehtäviä senaikaisten villikansojen keskuudessa, hoitivat heimon noidat niinkuin paikoin vieläkin. Tauti oli pahojen henkien työtä ja sen oli joku vihollinen sairaaseen lähettänyt. Paha oli sairaasta ajettava taikaesineillä ja kotoisilla lääkkeillä sekä »pahan nostaja» oli saatava selville ja rangaistava.
Kaltto oli ollut myös heimon lääkäri. Hänellä oli teltassaan erityisessä nahkapussissa salaisia taikakaluja ja kuivattuja lääkekasveja. Hänellä oli eri tauteihin eri lääkkeet ja parannuskeinot. Moni sai häneltä avun, tai oikeammin luuli saaneensa, kun vamma parani itsestään, mutta paljon oli niitäkin, joiden sairaus paheni pahenemistaan, ja potilas viimein kuoli. Sekin oli katalan vihamiehen syy, joka oli nostattanut niin vaarallisen taudin, ja toisaalta sen aiheutti poppamiehen taidon puute. Lääkärin virka ei siis ollut kadehdittava, koska tätä luottamustehtävää, ei kukaan voinut heimon mieliksi suorittaa.
Tälläkin alalla heimon jäsenet alkoivat yhä enemmän kääntyä Arjakin puoleen, koska hänellä oli ihmeellinen taikakalu. Jäämeren rannalta tuotu linnun permi. Kun jotakuta päänkipu alkoi vaivata, sitoi Arjak ansan kaulaan, ja kohta sairaus oli poissa kuin vedellä pesty; kun kalvonen tai nilkka venähti, kietoi hän sen tiukasti kipeän jäsenen ympärille, ja vammat paranivat; ja kun joku haavoittui, tuli hänkin uutta velhoa pyytämään avukseen. Ja Arjak itsekin alkoi uskoa, että hän oli jo poppamies ja että hänellä oli ihmeitätekevä taikaesine. Kukaan ei enää kääntynyt Kalton puoleen, joka oli »liian vanha» ja heikko ja itsekin sairasteli. — Jos hän on poppamies, niin tottakai hän ensin itsensä parantaa, sanoivat heimon miehet.
Kun sellaiset puheet kantautuivat Kalton korviin — helposti ne kantautuivatkin Vuoman avulla — muuttui ukon mieli vieläkin synkemmäksi, ja silmät oudosti kiilsivät. — Odotahan veijari, mutisi hän silloin harvoja hampaitaan kiristellen. — Kaltto ei ole Kaltto, jollei hän kosta tämmöisen alennustilan tähden.
Sen lisäksi oli Kaltolla vielä muitakin pakottavia syitä entisen valta-asemansa etsimiseksi. Hän ja Vuoma olivat tulleet siihen ikään, jolloin vanhukset luolakauden lakien mukaan jo jätettiin heimon hylkäämänä oman onnensa nojaan. Tämä tapahtui siten, että heidät syysmuuton aikana jätettiin kesäleirille, kun he muutettaessa olivat vastuksena. Heidät kyllä varustettiin vaatteilla, talvimuonalla ja suojalla, mutta melkein poikkeuksetta ei heistä seuraavana keväänä kukaan ollut enää elossa. Ankara talvi oli tehnyt tehtävänsä, toiset olivat joutuneet nälkäisten susilaumojen ruoaksi, muutamat taas kuolleet omiin tauteihinsa. Tämä kaamea kohtalo jo uhkaavana painosti tietäjäparia. Kaltto tiesi, että kuta suurempi hänen vaikutusvaltansa oli, sitä vähemmän vielä oli pelättävä heitteille jättämistä.
Ukko oli pitkän elämänsä aikana ja vaikean ammattinsa kannustamana tehnyt paljon havaintoja eläimistä ja kasveista; hän oli jonkinlainen luolakauden luonnontieteilijä. Kun Arjak sitävastoin oli kasvanut Jäämeren karun luonnon helmassa, oli hänelle eteläisen alueen eläin- ja kasvikunta suureksi osaksi outo. Sen ukko oli heti alussa huomannut ja hän päätti näitäkin seikkoja käyttää hyväkseen saattaakseen uuden tietäjän naurunalaiseksi.
Kerran, myöhemmin kesällä, kun hyönteismaailma oli jo täysin herännyt talvisesta horrostilastaan, toi velho pussillisen kimalaisten mesikennoja leiriin ja jakeli niitä auliisti kaikille, antaen myös Arjakille osansa. Mesi maistui makealta, vielä paremmalta kuin nykyajan ihmisistä, koska sokeriaine silloin oli harvinainen herkku. Lapset joukoittain kirkuivat ukon ympärillä saadakseen enemmän tätä mieliruokaa.
— Mistä sinä olet tätä saanut? kysyi Arjak.
— Mene tuonne jokirannalle, siellä näet pajupensaissa kiikkuvan tämän näköisiä harmaita pesiä, niissä on hunajaa. Ukko näytti hänelle samalla tyhjää ampiaispesää.
Arjak lähti heti pajukkoon, eikä hänen ollut vaikea löytää sieltä samannäköisiä, kukkaronmuotoisia pesiä, sillä niitä oli useammassa pensaassa. Hän otti käteensä ensimmäisen aikoen niitä poimia kuin hedelmiä puista. Mutta voi kauheaa! Pieniä siivekkäitä pörriäisiä alkoi siitä suitsuta ilmaan. »Fiuu, fiuuu», vinkuivat ne hänen päänsä ympärillä tiheänä parvena; ne pistelivät hänen nenäänsä, kasvoihinsa, silmäluomiinsa ja käsiinsä kuin pienet pirut; ne tarttuivat hänen tuuheaan tukkaansa, partaansa ja kulmakarvoihinsa tuikkien kipeästi ihoa kuin terävillä neuloilla. Arjak hyppeli, puhisi ja sylki niiden ahdistamana, kun kiusanhenget myrkkypistimin puolustivat pesäänsä ja poikasiaan.
— Katsokaa, kun teidän tietäjänne etsii ampiaispesästä kimalaisen hunajaa, sanoi vanha velho pirullisesti niille, jotka hän oli kutsunut syrjästäpäin seuraamaan huvittavaa näytelmää.
Lapsetkin nauroivat makeasti, kun Arjak turvonnein nenin, poskin ja umpeen muuratuin silmin palasi leirille.
— Saitko hunajaa? kysyi ukko ilkeästi virnistellen.
Arjak meni majaansa makaamaan ja sulattelemaan pöhöttynyttä päätään synkästi sadatellen kelmiä ukkoa.
Kun Jamma piti moista menettelyä sopimattomana, niin velho vastasi hänelle:
— Minä vain koetin hänen noitakalujensa tehokkuutta. Tottapa hänellä on keinot myöskin ampiaisen pistoa vastaan.
Kaltolla oli majassaan kokoelma eläviä käärmeitä suljetussa nahkapussissa. Niitä hän oli keväällä keskipäivän aikana kerännyt päivänpuoleisilta kallioilta, kun nämä matelijat olivat pitkän talvisen horrostilan päätyttyä niille kerääntyneet auringonkylpyjä ottamaan. Käärmeitä pelkäsivät kivikauden ihmiset vielä enemmän kuin nykyiset, kun heillä ei ollut tepsivää vastamyrkkyä. Herättääkseen kauhua ja näyttääkseen omaa mahtiaan oli Kaltolla tapana pudistaa joskus käärmeet pussista maalle ihmisten lähelle. Häntä huvitti, kun naiset ja lapset kirkuen juoksivat pakoon ja kuinka miehet nuijin, keihäin ja seipäin riensivät niitä tappamaan, ennenkuin »paholaisen lierot» kerkisivät purra ihmisiä. Mutta ukko kylmäverisesti keräili ne käsin säkkiinsä tavoittaen niitä milloin niskasta, milloin hännästä. Nämä kokeilukäärmeet eivät kuitenkaan olleet myrkyllisiä, sillä ukko oli niiltä kiskonut pois käyrät myrkkyhampaat.
Eräänä päivänä, kun Jamman perhe istui kaatuneen puun rungolla jutellen Arjakin kanssa, kaatoi velho taas käärmepussinsa sisällön maahan. Kun oli lämmin paiste, niin eläimet alkoivat vikkelästi luikerrella eri tahoille.
Jamman väki, Salla ensimmäisenä, lähtivät pakoon, mutta Arjakin ei sopinut näyttää pelkuruutta. Hän otti muutaman käteensäkin ja heitti sen ukon pussin luo kuin halkopalasen. Heittäessään hän tunsi kuin käärme olisi pistänyt sormeen, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään, nakkeli vain niitä yhtenään ukon luo.
Tällä kertaa käärmeet olivatkin vielä myrkkyhampailla varustettuja, sen näki kohta siitäkin, että Arjakin sormi alkoi ajettua ja siihen tuli tuskallinen polte.
— Oh, pistikö se käteesi? huudahti ukko viattoman näköisenä. — Mutta onhan sinulla parannuskeinoja käärmeen puremaa vastaan.
Vuoma sinä päivänä kuulutti koko heimolle, että Arjak ei ollut mikään velho, koska hän oli kuolemaisillaan käärmeen puremasta, samojen käärmeiden, joita Kaltto piteli joka päivä käsissään.
Näitä parjauspuheita alettiin uskoa. Yksi ja toinen etsi taas vanhan noidan apua. Ja kaiken lisäksi Arjakin paras taikakalu, ansa, katosi salaperäisellä tavalla. Arjak oli sen sitonut Kiuri-ukon peukaloon, ajettuman ehkäisemiseksi. Siitä se oli ukon nukkuessa hävinnyt aivan kuin maa olisi niellyt. Kiuri-ukko kyllä väitti kivenkovaan, että ketään ihmistä ei hänen nukkuessaan käynyt teltassa, mutta useimmat arvelivat, että Kaltto oli sen varastanut.
Arjak oli hirmuisen vihainen. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että ukko oli sen varastanut omiin kokoelmiinsa saattaakseen hänet pulaan.
— Nyt Arjakilla ei ole enää taika-ansaa, nyt hän ei voi mitään tautia parantaa, kuiskailtiin sinä päivänä naisten kesken.
Näihin aikoihin sattui vielä tapaturma, joka vahvisti sitä luuloa, että Arjak oli menettänyt parantamistaitonsa. Jamma oli nimittäin kivikirvestä valmistaessaan iskenyt vasemman käden etusormen mäsäksi. Siitä vuoti niin kovasti verta, että Arjak, jolle Jamma vielä uskoi sormen parantamisen, ei millään keinoilla ollut saada vuotoa tukkeutumaan. Ja mikä pahinta, sormi myöhemmin mätäni ja putosi pois.
Kun Jamma näytti kerran Kaltolle poikkinaista sormeaan, sanoi ukko hyvin itsetietoisesti:
— Olisit tuonut kätesi minulle, nyt sinulla olisi terve ja ehyt sormi.
Ja näyttääkseen, kuinka hän saa katkaistun jäsenen paranemaan ja kasvamaan entisen kaltaiseksi, katkaisi hän Jamman, Arjakin ja useiden muiden läsnäollessa sisiliskolta hännän, voiteli katkenneen kohdan omilla lääkkeillään ja sulki eläimen nahkapussiinsa. Sen jälkeen hän tätä koe-eläintä näytteli joka päivä samoille henkilöille. Ja muutamien viikkojen perästä liskon häntä oli kasvanut ennalleen. Se oli kuitenkin luonnollinen parantuminen, jollaisia alemmilla eläimillä vieläkin tapahtuu.
— Annapa sormenkin kasvaa samalla tavoin, pyyteli Jamma.
— Ei parane enää, ei parane, sanoi noita ilkkuen. — Se olisi heti tapaturman jälkeen pitänyt tuoda minulle.
Tämän näytteen jälkeen oli vanha noita saavuttanut miltei entisen valta-asemansa, varsinkin heimon lääkärinä.
Arjak tunsi itsensä masennetuksi, ei sentähden, että hän itse olisi pyrkinyt heimon poppamieheksi ja päälliköksi, heimohan hänet oli siihen asemaan koroittanut, ja sillä oli oikeus hänet siitä sysätä poiskin, mutta heimon itsensä tähden ja Sallan tähden hän oli siitä pahoillaan. Hän tiesi tytön ihailevan hänen menestystään, sen hän oli nähnyt tummista silmistä, jotka aina silloin olivat loistaneet, kun hän oli tehnyt jonkin uljaamman teon, mutta samat silmät ikäänkuin syyttäneet silloin, kun hän jossakin epäonnistui. Pitikö hänen häväistynä, voitettuna ja ilman Sallaa lähteä leiriltä etsimään toisia heimoja ja henkipattona kulkemaan yksin erämaita. Siihen suuntaan hän tiesi velhon johtavan asioita.
Ja hänen alakuloisuutensa muuttui vähitellen kyteväksi vihaksi, joka ensin ilmeni silmänmuljauksina, sitten pistosanoina, viimein uhkauksina, kun hän kahden kesken kohtasi velhon. Nämä olivat pahoja enteitä, ja heimon väkikin odotti ratkaisua tähän jännittyneeseen tilaan.
Oli kesäinen iltapäivä. Aurinko paistoi kuumasti keskitaivas oli kirkas, mutta auringon laskun suunnalta nousi synkeä, uhkaava ukkospilvi. Kaltto istui telttansa edessä tutkien taika-esineitään, jotka nykyajan ihmisistä olisivat näyttäneet lasten leikkikaluilta. Siinä hänen edessään maassa oli harvinaisia kiviä, merisimpukoiden kuoria, pulleiksi puhallettuja alkuhärän virtsarakkoja, karhun ja ihmisen kalloja, kuivattuja ruohoja sekä aseiden kappaleita. Heimon väki oli kokoontunut neuvottelemaan tärkeästä yhteismetsästyksestä, jonka piti alkaa seuraavana päivänä. Silloin Arjak astui noidan eteen uhkaavana kuin ukkosenilma, joka oli lähestymässä.
— Anna minun ansani takaisin, kelmi, sanoi hän ankaran käskevästi.
Ukko hätkähti tuntien syyllisyytensä, mutta rohkaisi luontonsa.
— Hae hengiltäsi, ne ovat sen vieneet mennessään päästessään sinun vallastasi.
— Sinä olet sen varastanut; Kiuri, Jami ja Vuoma ovat sen sinulla nähneet. Jollet anna, taivaan tuli sinut polttaa tänä päivänä.
Samassa leimahti pilven reunalla kirkas salama ja ukkonen jylisi.
Heimo henkeään pidätellen tuijotti näihin kahteen tietäjään.
Kaltto ponnahti seisomaan.
— Pakene, pakene saamelaisten noita! Tuossa on evästä matkallesi, kähisee velho, heittäen avatun käärmepussinsa Arjakin jalkoihin.
Arjak heittää sen palavaan nuotioon, niin että tuhkat pöllähtävät. Kuuluu selvästi, kun noidan parhaat taikaeläimet palavassa pätsissä puhisevat ja paukahtelevat.
Noita nostaa molemmat kätensä nyrkkeinä ylös jännittäen lihaksensa, kääntää silmänsä kieroiksi ja hampaiden välistä alkaa ensin harvakseen, sitten tiheämmässä tahdissa loitsia:
— Nouse mato maasta, käärme kiven kolosta, pistä, polta, paista, lihat suon liaksi, veret rimmin ruosteheksi. Maan henget, meren henget, metsän henget, tuokaa taudit tappavaiset, nukuttakaa saamen noita.
Mutta Arjak suoristautuu myöskin. Tuikeina silmät tuikahtelevat tuuheiden kulmakarvojen alla ja jyleänä kuuluu hänen äänensä ukon kimakan äänen ohella, kun hän omia tenhotuksiaan latelee. Hän pyytää jään henkiä ja luolan henkiä avukseen, anoo pilven henkeä iskemään tainnoksiin epärehellisen noidan. Ja luonto kuulee hänen pyyntönsä. Pilvessä kohisee ja pauhaa, jyskää ja jylisee. Pitkäisen tuliset kielet kimpoilevat pilvestä pilveen, väliin pilvestä maahan.
— Iske, iske taivaan tulinen jousimies, singauta nuolesi valehtelijaan, heimonsa pettäjään, huusi Arjak.
Tohiseva tuulispää tarttuu puihin, tanssittaa oksia, kumarruttaa runkoja, kiljuttaa konkeloita; ryskää jo noidankin rankisessa: nostaa sen ilmaan, rieputtaa, reuhtoo ja paiskaa viimein maahan. Päiden päällä jyrähtää ja räsähtää kuin jotakin särkyisi; pilven reunalla leimahtaa taas, ja pitkäpyrstöinen ukonnuoli noitain päitä hipoen kiitää honkaan ja pirstoo sen päreiksi; latvan vain viskaa maahan.
Vanha velho kaatuu maahan, vaahto valuu suusta, hän on langennut loveen.
Kauhistuen pakenee väki telttoihin. Mutta vielä seisoo Arjak, uhmaaja, uusi noita, pilveen katsoen ja nyrkit taivasta kohti kohotettuina, vaikka sakea vesi- ja raesade ryöppyilee hänen ympärillään. Silloin Vuoma vapisevin käsin ojentaa hänelle taikapermen.
Kauan makasi vanha noita »lovessa» eikä herättyään kyennyt moneen päivään liikkeelle. Hän oli lyöty, voitettu mies.
— Hänellä on salamakin hallussaan, kuiskailivat sen jälkeen latokin miehet.
TAISTELU KARHUN KANSSA JAMMANNIEMELLÄ.
Peuralaumaa seurasi useita petoeläinlajeja: susia, ilveksiä, karhuja ja ahmoja. Ne kaappasivat kilvan ihmisen kanssa vaivaisia, liian vanhoja tai vastasyntyneitä yksilöitä täyttäen siten erämaan kirjoittamatonta lakia: »heikot sortukoot» ja suorittaen siten erämaan julmaa raivaustyötä, joka esti peurat liiaksi lisääntymästä ja piti suvun vahvana.
Jammanniemellekin ilmaantui petoja heti sen jälkeen, kun peuralauma oli kulkenut siitä sivu. Ketut ja ahmat kävivät syömässä teurasjätteitä, toisinaan säilöön pantua lihaakin, mutta pahinta vahinkoa latokien kätköille teki suuri karhu, joka asettui päntiöksi aivan ihmisasuntojen läheisyyteen. Se kaiveli maasta peuran ruhoja ja söi suuhunsa; se taivutteli maahan kuivausvavat ja nappasi »parempiin suihin» niiden päissä killuvat lihakimpaleet; se peloitteli naisia ja lapsia, kun ne menivät merenrannalle tai jokisuulle tavallisille keräysmatkoilleen.
Kerrankin Salla ja Kiurin tytöt juoksivat henki-kurkussa leirille, kun karhu oli heiltä melkein käsistä ryöstänyt peuranpaistit. Toisena aamuna se huhuili ja vihelteli aivan kotien lähellä, eivätkä lapset sinä päivänä uskaltaneet lähteä laisinkaan kauemmaksi, vaan kyyköttivät kodassa tai nuotion ympärillä. Eivätkä miehetkään yksinään uskaltaneet lähteä niinä aikoina metsään, sillä kivikärkinen keihäs ja nuoli olivat taistelussa karhun kanssa liian heikkoja aseita.
Kun ihminen oli siihen aikaan paljon harvinaisempi kuin petoeläimet, eivät ne häntä olleet nähneet, eivätkä ne tienneetkään, miten ihmiseen olisi suhtauduttava. Ei karhukaan vielä tietänyt, oliko se elävä, jolla oli pyöreä pää, lyhyet leuat ja joka käveli vain takajaloillaan, syötäväksi kelpaava vai ei, tai oliko sitä kartettava. Ihminen ei vielä silloin ollut kerinnyt synnyttää kauhua eläinkunnassa.
— Tämä ei saa jatkua, sanoi Arjak eräänä päivänä, kun taas valitettiin, että karhu söi varastoja. — Meidän on se tapettava tai ajettava käpälämäkeen.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, huomautti siihen Jamma, jolla oli kasvoissaan ja käsivarsissaan kauheat kynsien jäljet muistoina nuoruusvuosien taisteluista karhujen kanssa, ja joiden taisteluiden johdosta hän oli osittain heimon metsästyspäälliköksi kohonnut. — Jos isävainajani eläisi, niin hän kyllä tämänkin kontion tappaisi; hänellä oli sellainen ase, että se upposi karhunkin kylkeen. Ei ole näistä nykyajan miehistä.
Se puhe Arjakia harmitti. Ja kun hän jääkarhua kesytellessään oli tullut tarkoin tuntemaan karhun tavat, uskalsi hän kehaista: — Se on huono mies, joka lähtee karhua pakoon, jos hänellä on nuijakaan aseenaan. Ensi yönä koetellaan.
— Yönäkö...?
— Niin, karhu on paremmin yö- kuin päiväeläin.
Latokin miehet pudistelivat päätään. He eivät tavallisesti yöllä metsästäneet, koska he pelkäsivät pimeällä, sillä yö oli maahisten ja kaikenlaisten haltijain liikkumisaika, ja mielikin oli silloin liian herkkä. Mutta kun Arjak esitti heille suunnitelmansa, suostuivat he yritykseen.
Arjak käski laittaa peurahaudat jälleen kuntoon, nyt kuitenkin toisenlaista otusta varten. Miehet kyllä epäilivät, pysyisikö karhu peurakuopassa, mutta Arjak vastasi, että siihenkin keksitään keino. Vaikka täyllä varustettua sudenkuoppaa ei siihen saakka kukaan ollut käyttänyt, aikoi Arjak peurahaudoilla pyydystää karhua samalla tavoin kuin aina meidän päiviimme asti on susia pyydystetty. Hän nimittäin asetti lihaa seipään nenään jokaisen peurahaudan päälle ja käski Jamin kiivetä puuhun vahtimaan, koska karhu putoaa hautaan. Silloin hänen piti huutaa miehiä avuksi.
Sen jälkeen miehet valmistautuivat tulevan taistelun varalta. Arjak luotti tukevaan nuijaansa, toiset jousiinsa ja kivikeihäisiinsä. Siltä varalta, että karhu menisi kuoppaan keskiyöllä, Arjak valmisti tulisoihdun: hän pujotti teroitetun koivukangen päähän vuoroon rasvaviipaleita ja tuohta. Se oli yksin hänen keksintönsä, jota hän oli tullut ajatelleeksi peuran metsästyksen yhteydessä.
Ilta oli jo kulunut auringon laskuun, eikä vielä kuulunut Jamin huutoa. Heimon kaikki miehet olivat odottamassa, sillä koskihan mahdollisesti alkava taistelu vihollista, jota he eivät olisi voittaneet tasataistelussa mies miestä vastaan. Tuntui kuin heimon yhteistunto olisi siinä kasvanut yhteistä vihollista ajateltaessa. Odotuksen jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla, kun miehet täysissä aseissa istuivat johtajansa majan edustalla. Poikasetkin pikkujousineen olivat joukossa, vaikka eivät aikoneetkaan lähteä mukaan miesten taisteluun.
Hetket tuntuivat kuluvan hitaasti, kun ei uskaltanut kovasti puhellakaan. Mutta vielä ikävämpi oli odotus Jamille, joka istui kuin metso puun latvassa pamppailevin sydämin, kun ei ollut varma siitäkään, etteikö karhu nouse puuhun häntä tavoittelemaan. Yön hiljaisuus ja aaveiden pelko tätä tunnetta vielä tehostivat. Erämaa hänen ympärillään ei kuitenkaan täydellisesti nukkunut: jänikset kuppelehtivat harjun alla, pöllöt kuulumattomasti kiertelivät saalista etsien, ja yörastas läheisessä puussa lauloi.
Jo kuului raskaita askelia harjun selältä. Kuivat oksat katkeilivat kulkijan jaloissa, ja tumma, valtava hahmo piirtyi taivasta vasten. — Meneekö se haudalle, vai kääntyykö alas? — Menee, menee... Se on jo ensimmäisen reunalla. Suuri käpälä nousee ilmaan tavoittamaan täkyä. Kuuluu romahdus ja suinpäin syöksyy peto syvään hautaan. Kuuluu röhkäisyjä ja kansipuiden ryminää.
Jami karjaisee »ho-hoii»-huutonsa. Ääni takertuu kurkkuun, mutta kuuluu kuitenkin nuotiolle.
— Nyt, nyt! kuiskaavat nuotiolla odottajat.
Arjak sytyttää tuohuksen nuotiosta, ja miehet kiireesti kyyryasennossa juoksevat peurahautaa kohti.
Jo on Jamikin laskeutunut puusta. Hän liittyy joukkoon.
Mutta haudan pohjalla ärhentelee kontio: hyppii soraseiniä vasten, viskelee kansipuita ja väliin katsahtelee karjuen ylös kuopan aukkoon, johon ilmestyy outoa valoa. Valkoiset hampaat luskahtavat, pienet pippurisilmät kipenöitsevät tuohuksen valoa vasten ja etukäpälät huitovat tyhjää ilmaa, kun peto raivoaa maanalaisessa vankilassaan.
Mutta jo ovat jousetkin vireessä »Raks, raks, raks.. ne laukeilevat», ja kivikärkiset nuolet naksahtelevat selkään, rintaan ja suuhun. Toiset tupsahtavat tuuheaan turkkiin, toisista putoaa pois kivinen kärki, mutta muutamat iskeytyvät syvemmälle lihaan. Keihäskin kiitää ilmassa ja uppoaa karhun kylkeen. Kohta on kontio kuin piikkisika, kuin taisteluhärkä areenalla banderillojen nuolilla ärsytettynä. Se karjuu tuskasta, se kerää voimansa jalkoihinsa, ja hurjalla hypyllä rynnistää ylös, tapaa etukäpälillään kuopan reunasta ja vetäytyy maanpinnalle. Nyt se seisoo jo kahdella jalalla. Arjakilta putoaa tuohus, hän ojentaa nuijansa sivulle, muistaa vanhan Kutymin neuvon ja iskee petoa altapäin korvalle. Hyökkäys jää tekemättä, kun joka suunnalta tanakat keihäät tunkeutuvat pedon vatsaan, kylkiin ja rintaan. Röhkäisten kaatuu karhu voittajien eteen, se huitoo hetkisen ilmaa käpälillään, sen valtava ruho vavahtelee ja jää sitten liikkumattomana vertaan vuodattamaan janoiseen maahan.
Mielten jännitys myös laukeaa ja urhojen kasvoille leviää riemu. Keihäitä irroitetaan, yksi ja toinen suu painautuu karhun kylkeen imeäkseen suihkuavaa verta, — voimaa, tarmoa ja urheutta tuottavaa uhrijuomaa.
Ja hetken kuluttua huumaantuneiden miesten voitonhuuto kiirii uneksivaan yöhön, se kantautuu kotaväenkin korviin, synnyttäen nuotiollakin olijoihin voitontunnelmaa.
Mutta korjuuseen oli saatettava saalis. Jamma sitoi nahkahihnan kontion kaulaan ja hartiain ympärille kutsuen sitten miehet yhteisvoimin vetämään kotiin mieluista kuormaa, monen peuran ja kymmenien naalien arvoista. Ei painanut paljon mesikämmen miestä kohti jyrkässä myötämäessä, ja alempaa rinteellä liittyi joukkoon naisten ja lasten kiljuva liuta. Ihailtiin, ihmeteltiin, kämmeniä yhteen taputeltiin.
Nuotiolla nyljettiin otus. Nahka pihlajapuilla peijittiin leveäksi levyksi ja asetettiin tuuleen kuivumaan. Ruho paloiteltiin, ja jokainen sai siitä leikata mieleisensä viipaleen rasvaa tai lihaa. Mitä ei sillä kertaa syöty, se paloina pujoteltiin samoihin saittoihin kuivumaan, joista karhu edellisinä öinä oli peuranlihakimpaleita näpistellyt. Mutta valkoiset hampaat jaeltiin tyttöjen kaulahelyiksi. Salla sai torahampaat, koska hän oli kontiota kovin säikähtänyt. Mutta kallon ja katkenneet aseet otti Kaltto taikakaluikseen sekä moniliuskaisen maksan, josta hän luki karhun iän.
— Arjak on mainio metsämies, Arjak olkoon meidän johtajamme, kuiskailtiin miesten kesken, eikä Jammakaan, vanha mies, sitä silloin vastustanut.
Korkealta jo katseli aamupäivän aurinko, kun nahkoihin puettu kansa levolle suoriusi.
ARJAK JA MEREN AARTEET.
Arjak oli aavan merenrannan kasvatti. Tuuli ja aallot olivat hänelle kehtolaulua laulaneet silloin, kun hän nahkakomsiossa kiikkui Varjakin rankisen edessä nukkuen viatonta lapsen untaan, meri oli hänen sieluunsa kasvattanut suuruuden unelmia, kun hän poikasena kirmaili sen kivisillä rannoilla, ja meri oli myöskin näytellyt hänelle kaukaisia kangastuksia, ihania harhanäkyjä, joita hän, luola-asteella elävä, mutta sankarisieluinen mies, vielä muisteli. Meri- ja tunturi-ilma olivat hänen ruumiinsa karaisseet kestämään suurien voimainponnistusten rasituksia. Se oli antanut hänelle myöskin ravinnon aina lapsuudesta asti.
Sentähden Arjak usein muisteli merta, suurta ja valtavaa Jäämerta, kaukana pohjoisessa.
Mutta olihan merta myöskin tässä uudessa kotimaassa eikä kaukana teltoilta. Sen rannalla hän käveli usein, kun tuli merta ikävä.
Kerrankin, eräänä varhaisena aamuhetkenä, kun muut vielä nukkuivat rankisissaan, nahkapeitteiden alla, asteli Arjak jokisuulle suurta vettä tarkastelemaan. Merenpinta läikkyi ja välkkyi auringon kilossa. Laakeat mainingit löivät rantahiekkaan säännöllisin väliajoin, ja tohisten, aivankuin meri olisi huokaillut. Suolaisen meren kosteaa tuoksua nousi maallekin sen henkäyksestä.
Meren elämä oli jo herännyt: hylkeet nostelivat pyöreitä päitään sen pinnasta ja huhuilivat, toisia makaili luodoilla ja rantakallioilla; lokkeja, tiiroja ja räiskiä lenteli saalistaan etsien, ja vesilintuparvia kelluili matalikolla.
Jokisuulla suuria lohiparvia ui ylöspäin. Tummia selkiä kohoili, toiset selkäevillään viiltelivät vedenpintaan viiruja, muutamat ponnahtelivat ilmaankin pudoten sitten loiskahtaen omaan elementtiinsä.
Rannalla istuessaan tuli Arjakin mieleen kysymys, miksikä latokit eivät käytä meren antimia enemmän hyväkseen? Miksi he eivät asu täällä paikoillaan ja pyydystä hylkeitä talvimuonakseen ja istu nuotion ja rasvalampun ääressä lumimajassaan? Heillähän on täällä paremmat elämisen mahdollisuudet kuin Jäämeren rannoilla. Minä en ainakaan lähde vaeltelemaan muuttavien peurojen perässä kuin mikäkin ahma tai susi.
Ja siinä miettiessään hän huomasi, miksikä latokit eivät käytä meren aarteita. Heillä ei ollut siihen aseita eikä pyyntitaitoa.
Kun Arjak palasi leirille, nousi jo naisväki nukkumasta, kohenteli tulia ja leikkasi lihapaloja aamiaiseksi paistettavaksi. Se jo haisi mädänneeltä, mutta siihen eivät nämä ihmiset kiinnittäneet huomiota.
— Lähdetäänpä miehet pyytämään tuoreempaa riistaa, komensi Arjak ikäänkuin hän olisi jo ollut heimon täysivaltainen päämies.
Yksi ja toinen parrakas pää nousi nahkojen välistä. Haukoteltiin, kynsittiin tukkaa, tuijotettiin tuleen ja kuhnailtiin. Vain nuoret miehet, joilla oli karhunmetsästys vielä tuoreessa muistissa, nousivat rivakammin heittäen selkään nahkamanttelin.
— Niin, minnekä sinä nyt näin varhain? kysyi Jamma haukotellen.
— Meren rannalle kalastamaan...
— Ei kannata kalojen tähden kynsiään kastella, sanoi Kiuri ja painui uudestaan nahkojen väliin.
Mutta nuoret miehet nousivat, ottivat jousensa ja keihäänsä sekä seurasivat Arjakia meren rantaan. Pojat panivat merkille, että johtajalla oli mukanaan monipiikkinen kala-atrain ja hyljeharppuuna, joita hän oli näytellyt, mutta ei käytännössä esitellyt.
Lahden pohjassa, matalalla! luhdalla, makaili iso hauki selkäänsä paistattamassa. Arjak viittasi kädellään merkiksi, että pojat pysähtyisivät. Itse hän kahlasi hiljaa avojaloin hauen lähelle ja pisti sen niskaan terävän atraimensa. Hauki pyrstöllään porskutteli hetkisen, ja sitten Arjak kantoi aseellaan maalle melkein miehen mittaisen hauen venkaleen.
Vähän matkaa siirryttyään heitti hän atraimensa monen sylen päästä hauen selkään. Joen hiekkasärkältä hän sai lohen.
Vihdoin pojatkin innostuivat kalastukseen. He koettivat pistää haukia kivikeihäillään, mutta harvoin se osui kalaan, ja jos sattuikin, niin nahasta kilpistyi syrjään tylsä ase. Toiset ampuivat nuolilla, mutta kala meni pakoon nuoli niskassa ja siten tuli ampujalle aikamoinen vahinko.
— Joka työssä täytyy olla omat työaseensa, mainitsi Arjak. — Enhän minäkään mennyt karhua kaatamaan tällä kala-atraimella.
Hylkeitä makaili matalasta vedestä kohoavalla kalliolla. Arjak taas viittasi kädellään ja alkoi kontata hylkeitä kohti. Päästyään rannalle heitti hän harppuunansa pienimmän hylkeen selkään. Sen jälkeen seurasi jännittävä näytelmä, kun hylje puljahti mereen ja sukelsi veden alle. Mutta Arjak ei ollut millänsäkään, hän laski nahkaköyttä sitä mukaa kuin hylje vei. Kauan se oli sukkelossa, kun se taas kävi veden kalvossa hengittämässä. Siihen syntyi rasvaläiskä, sillä haavasta vuoti rasvansekaista verta.
Kun hylje pyrki suoraan merelle, täytyi Arjakin alkaa pidätellä, jottei hän joutuisi aivan hihnan päästä pitelemään, jolloin otus usein ryöstäytyy irti, niinkuin käy taitamattomalle uistajalle, kun hän liian hellästi laskee siimansa loppuun, että lohi luiskahtaa pois hänen koukustaan.
Mutta kun veri taukoamatta pulppusi harppuunan haavasta, niin hylje väsyi. Se heijaili vedessä kuin selkäevästään uistimeen tarttunut kuha. Viimein se vakautui liikkumattomaksi.
Varovasti veti Arjak kuolleen hylkeen rantaan. Pojat tulivat sitä katselemaan.
— Minkätähden et iskenyt suurimpaan?
— Olisin menettänyt ehkä harppuunani siinä leikissä, kun en olisi kerinnyt hyljettä nuijalla lyömään.
Jammanniemen sivulta he saivat toisen hylkeen, paljon suuremman. Sen Arjak iski nuijalla kuoliaaksi, kun se liian raukeana nukkui rantapaadella.
Kun erämiehet palasivat heimon luo, jakoivat he saaliin perheittäin ja henkilöluvun mukaan. Jokainen sai kimpaleen hylkeen lihaa ja rasvaa, mutta kaloista ei kaikille riittänyt. Jamma oli tällaisen jaon ennen suorittanut, mutta kun se ei ollut mikään kiitollinen toimi, antoi hän sen nyt mielellään Arjakin tehtäväksi.
Ja tämä tapaus katsottiin kuin taloudellisen päällikkövallan siirtymiseksi Jammalta Arjakille, sillä ukko ei sen jälkeen ruvennut riistan jakelijaksi.
— Jakelehan, kun olet saanutkin, sanoi vain, kun Arjak häntä siihen pyyteli.
Kun Arjak huomasi, että heimon toimeentulo jäi yhä enemmän hänen suunnitelmistaan riippuvaksi, ja kurittomuus alkoi jäytää poikki perheiden välisiä siteitä, päätti hän käydä asiain johtoon jäntevin ottein. Siihen saakka oli kukin kulkenut erän etsinnässä, missä milloinkin, mutta nyt Arjak kullekin metsämiehelle osoitti oman alueen, jollei ryhdytty suurempaan yhteismetsästykseen. Naiset ja lapset saivat vain petojen tähden kulkea joukoissa. Itse hän kahden nuorukaisen kanssa otti merimetsästyksen huolekseen.
Hauska oli katsella, kun väki aamupaistin syötyään läksi päivän töihin: miehet jousi ja keihäs olalla, nuolet viinessä, naisväki ja lapset pusseineen ja keppeineen. Mutta miltei yksitellen erämiehet illalla kotiin palailivat.
Ennen he olivat laskeneet kantamuksensa Jamman jalkojen juureen, hänen kotansa edustalle, mutta nyt he toivat ne uuden päällikön luo.
Eräänä päivänä Kiurin Oulo oli ampunut soreamuotoisen metsäkauriin, oli nähnyt myöskin joukon sanomattoman suuria alkuhärkiä, mutta ei ollut mies yksinään uskaltanut ampua. Jamilla oli hirven vasikka, toisilla metsoja, teeriä, jokin jänis, metsäsika ym. Toivat naiset ja lapsetkin tuomisensa: munia, sammakoita, kaloja ja raakkuja, ja laskivat päällikön eteen. Kalton pojalla vain ei ollut mitään. Nuoret miehet kuuluivat murisevan, että he olivat vain laiskotelleet ja huvikseen heitelleet kiviä Lotoma-vuoren rinteellä.
Mutta neljä poikasta oli vielä tulematta. Valmistettiin iltanen ja syötiin, ei vieläkään näkynyt nuorimpia erämiehiä. Päiviteltiin, odoteltiin, etsittiin läheisistä metsistä. Ei näkynyt, ei kuulunut. — Olisiko susilauma sattunut kohti? arveltiin — tai karhu tai jokin muu suuri peto tai pahahenki.
Jamma haki kätköistään alkuhärän sarvesta tehdyn torven ja huutaa huikautti. Kaiku hänelle vain vastaili vaaroista.
Myöhään illalla pojat tulivat itsestään. Olivat vain eksyneet erämaahan, mutta sitten selvinneet hämmennyksistä ja osanneet kotiin.
Sinä yönä Arjak näytteli ihme-esinettä. Kun tuli pimeä, asetti hän hylkeenrasvaa ja sammalia rasvalamppuunsa ja sytytti sydämen. Se alkoi palaa korkealla liekillä valaisten ja lämmittäen kotaa.
Koko heimon väki kerääntyi sitä ihailemaan.
— Katso, kun se loistaa kirkkaasti! huudahti Salla.
— Näkisi vaikka ampua yöllä, jos tuollainen lamppu olisi mukana, sanoivat pojat.
— Me teemme tuollaisen talviluolaamme, päättelivät miehet.
Sen päivän jälkeen kuuluivat myöskin meren eläimet yhtähyvin kuin maaeläimetkin pyydystettävään riistaan. Ja Arjak sen jälkeen johti riistan pyydystystä.
SALLAN RYÖSTÖ.
Kesä oli kukkeimmillaan: koivussa ja haavassa täysi lehti, hyvätuoksuiset tuomen tertut avanneet valkoiset kukkansa, käki jo kukuntaansa vähensi.
Latokeilla oli juhlapäivä, ei tavallinen jokaviikkoinen sunnuntai — sellaisiahan heillä ei ollutkaan — vaan keskikesän juhla, »pyhän pihlajan päivä», jota vietettiin silloin, kun pihlajan huiskiloissa näkyivät ensimmäiset terälehdet. Jokainen oli juhla-asussa: iho pesty, hiukset kalanruotokammalla suittu, kaula simpukoilla ja eläinten hampailla koristettu ja harteilla hienokarvainen uusi viitta, jonka tähden tätä päivää sanottiin myöskin »uuden viitan päiväksi».
Lapset olivat jokirannassa »jumalansilmiä» noukkimassa — Arjakin tuoma nimitys oli jo otettu käytäntöön — miehet istuivat päivänpaisteessa tarinoiden, ja naiset laulelivat omituisia joikujaan, joissa ei ollut mitään sanoja. Ne olivat kuitenkin mielihyvän ilmaisua, kun oli lämmintä, valoisaa ja rauhallista ja kun nuoret miehet heitä mielellään kuuntelivat.
— Minkätähden lapset noin juoksevat, aivan kuin peurat karhun edessä, sanoi Arjak.
Vaivoin he saivat sanotuksi:
— Saamelaiset tulevat!
Se oli kuin taikasana, joka silmänräpäyksessä tehosi kaikkiin; se sai laiskimmatkin liikkeelle, sillä henki ja omaisuus olivat kysymyksessä.
— Saamelaiset tulevat, saamelaiset tulevat! huudettiin jokaisessa kodassa.
Ja pian oli leirissä sellainen hyörinä, päätön puikkelehtiminen ja pyörinä kuin muurahaispesässä, jota karhu on käpälällään kouraissut. Nuijia, jousia ja keihäitä tapailtiin, kotien väliä juostiin ja sitten yhtenä rykelmänä hyökättiin sinnepäin, mistä lapset tulivat. Arjak oli ensimmäisenä nuijalla ja suurella jousella varustettuna.
Kun osa miehiä oli kävelyllä meren puolella, otti Jamma taas metsähärän sarvesta tehdyn ämyrinsä ja toitotti heimon kesken sovitun sotamerkin: »tuu, tu, tu, tuu»-tuutauksensa, jonka kaiku kiiri velvoittavana ja kaameita tunteita herättävänä salojen hiljaisuudessa hiipivien erämiesten korviin ja käänsi heidät kotiaan ja omaisiaan puolustamaan. Mutta sen kaiku kantautui myös niiden neljän saamelaisnuorukaisen luo, jotka eivät sotatarkoituksessa, vaan lemmen kaipauksen pakottamina kähnivät leirin läheisyydessä odotellen kauniin Sallan lähtemistä erän etsintään.
Sotahyökkäykseksi luulivat sitä latokilaiset, kun eivät tienneet miesten lukumäärästäkään mitään. Hajaryhmänä etenivät he siihen suuntaan, jossa lapset olivat nähneet vieraan heimon miehiä. Puulta puulle, pensaalta pensaalle he hiipivät kädessään jäntevä jousi. Mutta saamelaiset vilistivät jo kaukana pakoon, vilkuilivat taakseen ja juoksivat, sillä he ymmärsivät sotatorven kumeaa kieltä.
Lotoma-vuoren sivu seuraili Arjakin joukko pakenevia, mutta eivät näköönsäkään saaneet. Ja tyhjin toimin heidän täytyi palata kotiin.
Kun lapset tarkemmin selittivät, montako oli miestä ja minkänäköisiä he olivat, tiesivät miehet, mistä oli kysymys. Joukossa oli ollut sama mies, joka edellisenäkin kesänä oli yrittänyt ryöstää Sallan vaimokseen.
Jousimiehet olivat kiukuissaan, kun eivät tavanneet, Arjak vihasta aivan tulipunaisena.
Mutta sivulla seisoi tyttöjen hälisevä parvi kuin kyyhkysliuta, johon haukka on yrittänyt iskeä.
— Olisikohan näillä neitosilla puolustajia, jos julkeat saamelaiset suuremmalla joukolla hyökkäisivät? mainitsi Jamma kiihoittaakseen miesten sotaintoa.
— Tässä on yksi jousi, sanoi Arjak suurta jousta ja nuijaa ilmaan kohottaen.
— Tässä toinen, sanoi Jami.
— Tässä kolmas, lisäsi Oulo.
— Neljäs...
Miehet eivät osanneet laskea suurempia lukuja, mutta jousia ja nuijia kohoili joka suunnalla.
Salla katseli punastellen tätä näytelmää, tätä metsäihmisten valaa. Hän aavisteli, että jouset nousivat ilmaan etupäässä hänen tähtensä. Tuntui niin turvalliselta, kun ylemmäksi toisia nousi Arjakin jousi.
Heimolle sinä päivänä selvisi kaksi asiaa: ensiksi, että saamelaiset olivat taas entisillä kesämaillaan, ja toiseksi, että heidän hyökkäystään voitiin odottaa minä hetkenä tahansa.
Sen jälkeen latokien leirissä elettiin hyvin varuillaan. Miehet nukkuivat aseet vierellään, vartijat valvoivat majojen lähistöllä koko yön, ja naisväki ei pienissä joukoissa uskaltanut lähteä ravinnonkeräysmatkoille; jos lähtivät, kulkivat mieluummin meren puolelle kuin auringon nousulle päin. Erämies kulki hiljaa korpien pimennoissa, ei uskaltanut huutaa huikatakaan niinkuin ennen, kun joka hetki voi tulla yllätetyksi, kun milloin tahansa voi metsän tiheiköstä suhahtaa tappava nuoli.
Sillä salakähmäisiä olivat saamelaiset sekä sodankäynnissä että rauhan toimissa. Heihin ei voinut milloinkaan luottaa.
Kesä oli jo kulunut niin pitkälle, että suomuuraimet ja mustikat alkoivat jo kypsyä tarjoten metsäihmisen yksipuoliseen ruokalistaan mieluista vaihtelua ja kauan kaivattua kasviravintoa. Miehet tosin metsästelivät edelleen isompaa riistaa, mutta naisväki, vanhukset ja lapset, ketkä vain kynnelle kykenivät, suorisivat marjanpoimintaan. Tuohiset kädessä ja nahkapussit selässä kuukkivat marjanpoimijat soiden rämeillä keräilemässä keltaisia lakkoja tai vaarojen päivänpuoleisilta rinteiltä maukkaita mustikoita.
Eräänä päivänä Sallakin Kiurin tytärten keralla on suuren suon reunalla lakkoja noukkimassa kilpaa kurkien ja koppelonpoikasten kanssa. Niin ovat touhuissaan tyttäret, etteivät muista katsellakaan ulommaksi metsän reunaan, vaikka karhu päälle karkaisi; syövät ja poimivat vain keltaisia suon antimia, kun vähän etäämpänä kurkiemo kaulaansa kurottaen huutaa luikauttaa tavallisen hätä- ja varoitushuutonsa: »kruu', kruu'». Samassa lähtivät kurjet lentämään aavalle päin.
Silloin poimijatkin suoristautuvat, tähystelevät ja kuuntelevat.
— Mitähän ne kurjet noin säikähtivät? ihmettelee Salla.
— Olisiko kettu niitä vaanimassa? lisää Kiurin Lulu.
Metsäihminen näet niissä oloissa luotti joskus enemmän villieläinten ja lintujen tarkempiin aisteihin kuin omiinsa. Varsinkin valpas kurki huomasi jo etäämpää lähestyvän pedon.
— Ei tainnut olla mikään, virkkoi Salla rauhallisemmin. — Huutavathan kurjet joskus ilman aihetta.
Suollepäin kaatuneen männyn juurakon takaa kuuluu hiljainen kuiskaus:
— Tännepäin tulevat. Kohta ne ovat tässä kohdalla.
Heitä on viisi miestä, viisi pelättyä saamelaista. He ovat kaikki parrattomia, litteänenäisiä, leveäkasvoisia ja mustatukkaisia miehiä, aseinaan jouset, nuolet ja kivikirveet.
Väijytyspaikallaan muistuttavat he ahmaa, joka on noussut lengon männyn päälle ja odottelee peurain saapumista hyökkäyspiirin sisälle.
— Kohta ovat kohdalla, Salla muista edellä.
— Älä vielä, älä vielä, anna tulla kohdalle, kuiskailee nuori mies, jolla on päässä peuran vasan nahasta tehty ruskea patalakki, jonka sivuilta riippuivat viillekkeet rinnalle.
Salla poimii lakkoja suon reunalta. Hän kuulee rapinaa puun takaa, ponnahtaa pystyyn, pudottaa marjaropeensa ja kirkaisee. Samassa jo pakenee tyttöjen parvi kuin metsäkauriiden arka lauma luolakarhun edessä. Mutta heti heidän kintereillään kirmaavat lättäkenkäiset saamen miehet. Syntyy siinä kohtalokas »leskenjuoksu», jonka seurauksista tytöt olivat selvillä. Siksi kiljahdus toisensa jälkeen kiirii erämaan hiljaisuuteen.
Salla on edellä, vaikka polvet vapisevat eivätkä tahdo kannattaa juostessa, kun hän kuulee, että kintereillä ovat saamen miehet. Hän mutkii juostessaan kuin jänis koiran edessä, mutta yhä lähempää kuuluu ajajain läähätys.
— Elke peljätä, ei saame tekemäs paha, saame tekemäs sovinto latoki kanssa, huusi pisin nuorukainen.
Mutta tytöt paransivat vauhtiaan. Silloin Sallan päähän naksahtaa puinen nuija, silmissä välähtää kuin salama, sitten maailma mustenee kokonaan, ja hän vaipuu pyörtyneenä suon karamättäälle.
— Ei saame tekemäs paha, saame ottamas sinu vaimoksi.
Salla ei kuule enää häntä. Toiset tytöt jo pääsevät kuivemmille maille ja jättävät takaa-ajajat. Pisin saamelainen, se, joka on Sallaa ennenkin vaaninut, ottaa hänet selkäänsä ja lähtee kantamaan omaa kotileiriään kohti, toiset, hänen apumiehensä, tulevat perässä. Kiire on, sillä he tietävät latokien heimon lähtevän kadonnutta neitosta takaisin pelastamaan.
Jamma näkee kirkuvat tytöt palaavan marjasta ilman tuohista. Ei näy Sallaa joukossa. Aavistaa pahinta.
— Saamelaiset ryöstivät Sallan, saavat tytöt sanotuksi.
— Sallanko? sai Jamma sanotuksi hämmästykseltään.
— Niin, niin, Kurusuon laidassa se tapahtui. Saamen miehet ajoivat meitäkin, mutta eivät tavoittaneet; hirveät saamelaiset!
— Me tapaamme ne koirat! Nyt miehet koolle! huusi Jamma raivoissaan. Eivät ne vielä ole kauaksi kerinneet.
Ja vanhan miehen jalat liikkuivat keveästi kuin nuorukaisen, kun hän juoksi kotaan aseitaan hakemaan, isän rakkaus ja sammumaton viha saamelaisia kohtaan niitä kevensivät.
Pitkään ja hätäillen soi hänen ämyrinsä, kun hän kukkulalle päästyään nosti sen suulleen ja silmät kierossa siihen puhalsi:
— Tuu tu tu tu — tuu tu tu tu...
Pian alkoi miehiä saapua metsästä. Arjak ensimmäisenä, kun hän tapansa mukaan oli kalastamassa meren rannalla.
Hänelle ilmoitettiin kauhea uutinen.
Kaltto huomasi, että Arjakin kasvot värähtelivät mielenliikutuksesta, kun äsken herännyt mieltymys Sallaa kohtaan ja viha julkean ryöstön johdosta taistelivat ylivallasta hänen alkuperäisessä sielussaan.
— Eihän se ole muita naimiskauppoja kummempi, niinhän sinäkin, Jamma, kerran sait Jollamosi, sanoi virkaheitto noita käärmeellisen purevasti, kun hänellä oli kaunaa kummallekin. — Kerranhan ne neitoset kumminkin menevät naimisiin, ja eihän ole soveliastakaan, että kaikki menevät oman heimon miehille. Salla on jo siinä iässä.
Arjak ja Jamma loivat häneen kiukkuisen katseen.
— Juoksiko Salla pakoon saamelaisia? kysyi Arjak.
Hetkistä myöhemmin syöksyi miesjoukko leiriltä metsään ankarasti asestettuna.
Sanoin kuvaamaton tuska ja raivo poltti Arjakin sydäntä, tuska Sallan kohtalon tähden ja raivo sen aiheuttajia, saamelaisia, kohtaan. Jousi selässä, kädessä nuija ja notkea keihäs sekä vyössä kivinen kirves hän juoksi niin, että pitkä tukka harjana hulmusi hänen takanaan. Häntä olisi syrjästä katsoja luullut raivoavaksi Paniksi, metsän jumalaksi, jollei toisia melkein saman näköisiä olisi tullut perässä pitkänä rivinä. Vanhat miehet Jamma ja Kiuri köpittivät viimeisinä.
Suon reunassa he näkivät saamelaisten jäljet. Arjak seuraili niitä kankaalle, mutta siinä hän eksyi. Jamma löysi ne uudelleen, ja kun hänellä oli aivan äärimmilleen kehittynyt jäljen noutoaisti, seuraili hän niitä kuin hyvä ajokoira. Yksi saamen miehistä, nimittäin se, joka oli Sallaa kantanut, oli painanut pehmeämpään maahan tavallista syvemmät jäljet, ja kuivallakin olivat varvut ja oksat hänen astuessaan katkeilleet useammin kuin toisten jalkain alla.
Kankaan päätyttyä tuli eteen kapea suon salmeke, jonka yli jäljet johtivat toiselle kankaalle. Salmekkeessa solisi kirkasvetinen puro. Siitä olivat herjat juoneet suullaan kuin eläimet. Näkyi selvästi kämmenien sijat suoturpeessa, kun miehet olivat eturuumista käsillään kannattaneet, näkyi myöskin mättäällä sija, jossa kannettava oli ollut sen aikaa, kun miehet olivat juoneet.
Toisella kankaalla he olivat usein eksyä jäljiltä. Jamman täytyi usein painaa nenänsä askeleseen todetakseen, että he olivat ihmisten eivätkä petojen jäljillä.
Saamelaiset olivat poikenneet kankaalta joen varteen. Sen rantahiekalla näkyivät jäljet selvästi. Mutta siinä, missä oli matala, monihaarainen koski, katosivat jäljet jokirantaan. Ja näytti siltä, että »kosiomiehet» siinä olivat menneet virran yli.
Mutta saamelaiset olivat tällä tempulla koettaneet peittää jälkensä. He olivat vain jonkin matkaa kahlanneet joen pohjaa ja nousseet takaisin samalle puolelle rantaa. He käyttivät tässä samanlaista juonta kuin karhu nykyisin, kun sitä ajetaan upottavilla keväthangilla.
Arjakin he ehkä olisivat voineet pettää moisella konstilla, koska hän ei ollut tottunut metsättömillä seuduilla, jossa esineet näkyivät penikulmittain, nuuskimaan jälkiä naalin tavoin, mutta Jamman ja Kiurin laista erämiestä he eivät pettäneet. Jamma löysi pienestä kosken poukamasta maallenousunjäljet.
Siinä Arjak, jolla oli tavattoman herkäksi kehittynyt kuuloaisti, heristi nyrkillään toisille, että olisivat hiljaa. Miehet seisahtuivat kosken rannalle.
Edestäpäin kuului hanhen tatatusta, mustan viklan vihaisia »tyit, tyit»-ääniä ja poutahaukan hätäistä tikittämistä.
— Mitä te kuulette? kysyi Arjak raskaasti hengittäen, sillä hän oli kuunnellut henkeään pidättäen.
— Lintujen varoitusääniä. Niistä päättäen on kuonolaisten kulkue tuolla jokivarrella, sanoi Kiuri. — Musta vikla ei valehtele.
— Minä olin kuulevinani sieltäpäin naisen heikon kirkaisun.
— Korvasi valehtelevat, Arjak, sanoi Jamma.
Mutta kohta kuulivat sen toisetkin, kuulivat kimakan, katkonaisen kirkaisun, aivan kuin suu olisi kesken tukittu.
Miehet lähtivät juoksemaan sinnepäin. Kukaan ei puhunut mitään ja jokainen varoi katkomasta kuivia oksia kulkiessaan, sillä ne useimmin kuin mikään muu ilmaisevat lähestyjän. Korkealta joen hiekkatöyrämältä, »mellalta», näkevät he edessään kummallisen kulkueen: kaksi miestä kantaa Sallaa, joka koettaa riuhtoa itseään irti ja huutaa, mutta hänelle on sidottu nahka suun eteen. Kolme muuta miestä kävelee sivulla.
Tämä näky kiihoitti väsyneitä, hikoilevia ja hengästyneitä latokin miehiä äärimmilleen. — Rosvot, naisen ryöstäjät, metsän pedot, sähisi Arjak juostessaan; hänen perässään seurasi Kiurin Oulo ja sitten toiset. Kahden edellisen välillä syntyi kilpailu siitä, kumpi ensin kerkiää pelastamaan heimon helmeä kurjilta ryöstäjiltä. Mutta kukaan ei kestä Arjakin kanssa murhaavassa vauhdissa. Päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän hän ärjäisee:
— Pysähtykää, sudet! Minä olen Arjak, »kuoleman kenttien» uhmaaja, minä kostan teille katalan tekonne Sallan puolesta.
Saamelaiset pudottivat Sallan maahan, kääntyivät katselemaan taakseen ja yrittivät vetää jousensa vireeseen, mutta nähdessään ajomiesten hurjistuneen joukon kintereillään livahtivat he puiden taa ja singahuttivat sieltä nuolituiskun etumaisia miehiä, Arjakia ja Ouloa vastaan. Yksi nuoli puhkaisi Arjakin käsivarren, toinen suhahti korvalehteä hipoen ja repäisi tukun tukkaa hänen korvallisiltaan. Mutta se ei estänyt häntä virittämästä jousta, ja kun se raksahti, kiljaisi saamen mies ja tuupertui maahan, kun vahva nuoli lävisti rinnan. Toiset lähtivät pakoon latokilaisten nuolisateen seuraamana. Puiden suojaa hyväkseen käyttäen kuin karhut he katosivat metsän pimentoon välittämättä kaatuneesta toveristaan. Ja latokin miehet seurasivat pakenevien perässä. Arjak vain meni kaatuneen vihollisen luo, vetäisi nuolensa sen korisevasta rinnasta, pesi sitä ja pisti viineensä. Sitten hän palasi Sallan luo, selvitteli nahkasuikaleen hänen suultaan ja kaulaltaan ja kysyi:
— Elätkö vielä?
— Elän, mutta oletko jo kostanut saamelaisille?
— Olen.
Salla pyörtyi uudestaan ja jäi hervotonna makaamaan.
Arjakin viha lauhtui melkein hentomieliseksi hellyydeksi katsellessaan kalpeaa metsäläisneitosta. Hän kantoi joesta kourillaan vettä, jolla valeli pyörtyneen päätä ja sitten siveli käsillään hänen silkinhienoa tukkaansa. Ja kun hän ajatteli, että Salla oli iäksi häipyä hänen näköpiiristään, pyrkivät kyynelet kihoamaan karskin miehen silmiin. Sellaista oli hänelle tapahtunut vain kerran ennen, silloin kun hän vanhempansa kadotettuaan luuli jääneensä yksin maailmaan.
Mutta jokivarren ryteikössä jatkui saamelaisten pyydystäminen. Vaikka latokin nuoret miehet olivat itsekin olleet ennen samanlaisilla matkoilla kuin ajettavat: henkensä uhalla toisista heimoista hakemassa itselleen morsianta, ei se estänyt heitä kirimästä viimeisiin voimiin saakka, saadakseen nuolillaan tai nuijallaan kostaa kosiomiehille sopimattoman menettelyn. Niinhän olisivat saamelaisetkin tehneet vastaavassa tapauksessa — se oli yleinen tapa — mutta heistä ei kuitenkaan kukaan halunnut vaimokseen saamelaisia, »koirankuonolaisia», kun kauempana talvimajojen läheisyydessä oli kauniimpia ja kehittyneempiä.
Latokin miehet eivät sillä kertaa uskaltaneet seurata saamelaisia heidän leiripaikoilleen saakka, kun he eivät lähtiessään olleet varustautuneet oikeaan sotaan, vaan ainoastaan kosijoita kurittamaan. Sen tähden miehet, arvellen leiripaikan olevan jo lähellä, kääntyivät takaisin ja tulivat Sallan luo, joka vieläkin oli pyörtyneenä ja jota Arjak parhaan taitonsa mukaan hoiteli.
Oli lähdettävä heti paluumatkalle, koska oli varmaa, että saamelaiset suuremmalla joukolla tulevat kadonnutta päällikkönsä poikaa etsimään, ja silloin taistelu voisi kääntyä tälle rankaisuretkikunnalle vaaralliseksi.
Paluumatkalla Arjak kantoi Sallaa käsivarsillaan kuin pientä lasta, vaikka nuolen tekemää haavaa kovasti pakotti. Hänestä tuntui siltä, että hän oli suorittanut elämänsä suurtyön pelastaessaan neitosen vihollisen vallasta. Eräässä levähdyspaikassa hän sitoi taikapermen Sallan kaulaan, luullen jo hänkin, että siihen oli kätketty parantava voima. Ja ihme näytti tapahtuvan, kun tyttö vähän ajan perästä tointui ja kulki omin voimin loppumatkan.
Leirillä iloittiin, kun Salla, kaikkien lemmikki ja heimon ylpeys, tuli terveenä takaisin. Keskeytynyttä keskikesän juhlaa jatkettiin sen jälkeen, mutta toisissa merkeissä. Siitä tuli hyville hengille omistettu kiitosjuhla, koska he olivat olleet avullisina Sallan pelastamisessa. Tytöt joikuivat sanattomia joikujaan, miehet puhaltelivat eläinten sääriluista tehtyihin soittimiinsa, ja lapset kirmailivat ruohoisella kentällä. Luontokin yhtyi tähän ilonpitoon illempana: käki kukkui, leivo liverteli, rastas lauloi, ja kuhankeittäjä koivussa kujerteli.
Mutta Jammanniemellä metsähärkä ammua luikahutti kaihonhuhuilunsa, ja lahden takaa toinen vastasi.
SISÄISIÄ VIHOLLISIA.
Ei ole niin pientä yhteiskuntaa, etteivät sisäiset ristiriidat pyri sitä hävittämään. Myöskin Arjak heimon päällikkönä ollessaan sai niitä vastaan taistella miltei enemmän kuin ulkonaisia vihollisia vastaan. Ja hän huomasi, että mitä vaikeammaksi tuli riittävän ravinnon saanti, sitä enemmän ilmaantui näitä yhteiskunnan juuria jäytäviä pahan toukkia. »Nälkä tuo toran perheeseen», kävi toteen myöskin latokien pienessä heimoyhteiskunnassa. Mutta niitä syntyi myöskin silloin, kun heimo istui kukkuraisten lihapatojen ääressä.
Ikivanhan tavan mukaan piti kaikki saalis, olipa se metsän tai veden riistaa, marjoja tai voittosaalista, tuoda heimon päällikön jalkain juureen. Hän sitten jakoi ne perheille sen mukaan kuin niissä oli jäseniä. Samoin jaettiin myöskin peitotut ja muokatut nahat, joista kukin perhe sai valmistaa tarvittavan vaatetuksensa.
Mutta jo näinä alkuaikoina oli ahkeria ja laiskoja, säästäväisiä ja tuhlaavaisia, sekä tyytyväisiä että riitaisia ihmisiä. Jammakin oli saanut monesti tarpeekseen mieliharmia tällaisten luonteenheikkouksien tähden; ja juuri siitä syystä hän niin helposti luovutti muonanjakajan virankin Arjakille, kun hän osoittautui jyrkäksi ja suoraluonteiseksi mieheksi.
Mutta nämä riidat jatkuivat myös uuden päällikön aikana, ehkäpä entistä suuremmassa mitassa. Kiurin pojat, varsinkin Oulo, usein laiskottelivat, kun toiset olivat ahkerassa työssä. Ja minkä he saivat, söivät he jo metsässä. Jos he saivat ammutuksi metson, paistoivat he sen Mulon nuotiolla Jammanlahdessa, jossa viimemainittu oli ajoporoja paimentamassa, ja söivät suuhunsa, samoin kävi lintujen munille. Vain suuremman riistan luovuttivat he useimmin jakoon.
Tämä tuli heimon toisten jäsenten tietoon, ja he vaativat rangaistusta yhteisten heimosääntöjen rikkomisesta. Arjak otti asian esille heimon miesten yhteisessä kokouksessa, mutta kun ei ollut selviä todisteita, antoi Arjak vain yleisen muistutuksen ja uhkasi ankarasti rangaista, jos sellaista rikkomusta tapahtuu.
Siitä ei kuitenkaan seurannut toivottua parannusta.
Kun kerran kesempänä liha oli leirissä ollut monta päivää lopussa ja Kiurin pojat saivat metsäkauriin, se kun oli tullut kesytettyjen porojen luokse, eivät he sitäkään luovuttaneet yhteiseen jakoon, vaan paistoivat pala palalta Mulon nuotiolla ja elivät yltäkylläisyydessä sillä aikaa, kun leirillä elettiin simpukoilla ja kuivalla peuranlihalla, eikä näitäkään ruoka-aineita ollut tarpeeksi.
— Nyt ovat Kiurin pojat ottaneet taas saaliin itselleen, kun ovat jääneet Mulon nuotiolle yöksi, huomautti Jamma Arjakille, joka ihmetteli, etteivät kaikki heimon miehet olleet tulleet leirille.
— Minä menen ottamaan siitä selvää.
Ja vaikka oli jo hyvin hämärä, lähti hän Jammanlahteen omin silmin ottamaan selkoa, vieläkö rikottiin heimon yhteisiä tapoja.
Nuotiota lähestyessään hän näki, että kolme Kiurin poikaa makaili tulen loisteessa odotellen suurten liharaajojen paistumista, jotka käristen ja rasvaa tippuen heiluivat koivuseipäissä hehkuvan hiilloksen lähellä. Miesten kiiltävistä kasvoista hän voi päätellä, että he eivät siihenkään saakka olleet »riihtätappavan härän suuta sitoneet kiinni».
Arjak julmistui. Hänen mieleensä tulivat kalpeat lapset, jotka olisivat tarvinneet jotakin tuoretta ravintoa ja joiden hyvinvointi riippui siitä, että vanhemmat ihmiset täyttivät velvollisuutensa ja olivat oikeamielisiä. Kun Arjak heimon päällikkönä tunsi vastuun näiden heimon heikompien jäsenten elämästä painavan hänen omaatuntoaan, ei hän voinut vastustaa vihan kipenöitsevää kiukkua, joka tuntui jo kohottelevan hänen hiuksensa pystyyn.
— Mitä te täällä teette, rosvot?
Miehet säikähtivät pahanpäiväisesti, kuten pahanteosta tavatut ainakin, ja kiireessään pudottivat tuhkaan lihapaistoksiaan.
— Mistä on tämä liha?
— Itse olemme pyytäneet, ei ole Arjakin omaa, selitti Oulo.
— Se on heimon omaa, te olette varkaita, vääryyden tekijöitä, kun otatte osanne yhteisestä jaosta ja itse syötte pyytämänne riistan. Vasta sitten, kun olette heimosta eronneet, voitte näin tehdä.
Hänen teki mieli keihään varrella antaa selkään epärehellisille heimon jäsenille, mutta hän malttoi mielensä ja päätti rangaista toisella tavalla.
Kun vähän myöhemmin toiset metsästäjät saivat ammutuksi peuran, ei Arjak antanut siitä ollenkaan Kiurin pojille osaa, vaan sanoi koko heimon läsnäollessa: — Syökää sitä metsäkaurista.
Toisten heimon jäsenten syyttävät katseet yhdessä nälkärangaistuksen kanssa tehosivat ehkä paremmin kuin raipat, mutta kokonaan ne eivät voineet juurruttaa pois Kiurin poikain omavaltaisuutta. Kun he eivät enää uskaltaneet paistaa riistaa Mulon nuotiolla, niin he söivät linnut raakana jättäen syöntipaikkaan höyhenläjän ja luut, kuten kettu tai muu pienempi petoeläin. Mutta tarkkasilmäiset metsästäjät erottivat kuitenkin, koska linnun oli syönyt ihminen, koska jokin petoeläin tai petolintu.
Arjakia itseään syytettiin puolueellisuudesta jaon toimituksessa. Kaltto oli aina tyytymätön perheensä osaan. Arjak muka kehtasikin hänelle, vanhalle miehelle ja noidalle, valita luisimmat paikat liharaajoista ja pienimmät linnut. Kiurin tyttäret olivat näkevinään, että Arjak turkisnahkojen jaossa piti erikoisesti Sallan puolta, sen muka näki siitäkin, että Arjak viime jaossa asetti peitotun saukonnahan, ainoan, mikä silloin oli jaossa, Sallan hartioille.
— Siinä on jotakin. Saattepa nähdä, että Arjak sieppaa meiltä Sallan, kuiskaili Kiurin Lulu.
— Tuskinpa se olisi Sallallekaan vastenmielistä. Näittekö hänen leveää hymyään, kun hän sai sen nahan.
— Se luulee olevansa muita tärkeämpi.
— Ja kauniimpi. Minä olen monesti nähnyt, kuinka hän tuolla lähteen partaalla on itseään peilaillut ja laitellut: sukinut tukkaansa ruotokammalla, sitonut siihen »jumalan silmiä», käännellyt päätään ja muikistellut suutaan. Se jotakin ennustaa.
— Saattepa nähdä, että Sallalle käy niinkuin monelle muulle: toista toivoo, mutta toisen saa. Mitä hän sanoisi, jos joku saamen poika tulisi ja napauttaisi päähän vasarallaan »lemmen iskun» ja kantaisi sitten omaan majaansa. Kenelle Arjak sitten saukonnahkoja jakelisi, ennusti Lulu.
— Niin kenelle...?
Mutta heimo vietti myöskin toisinaan todellisia juhlia ja juhlahetkiä. Juhlahetki oli esimerkiksi silloin, kun heimon metsästäjät saivat kaadetuksi jonkin suuremman eläimen: karhun, metsähärän tai suden, jonka talja oli haluttu turkisnahka. Heillä oli kaksi suurta juhlaa, toinen »pyhän pihlajan päivä» keskikesällä, josta jo ennen on puhuttu, toinen »uuden turkin juhla», jota vietettiin silloin, kun lehdet olivat varisseet puista, ja jolloin heimo alkoi valmistella matkaa etelään päin. Näiden ohella viettivät he pienempiä juhlapäiviä, koska heillä ei ollut varsinaista sunnuntaipäivää. Niitä vietettiin milloin sattui, milloin päällikkö määräsi. Ja niiden, samoin kuin muidenkin juhlain tarkoitus oli yhteistunnon kehittäminen ja henkien palveleminen.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Kiurin pojat olivat saaneet opetusta heimon sääntöjen rikkomisen tähden, ampui Arjak eräänä aamuna jousellaan nuoren peuran. Hän kantoi sen selässään kokonaisena leirille, kuten oli nähnyt Jamman toisinaan tekevän, ja kun hän oli varma siitä, että ruhossa oli syömistä ainakin yhdeksi kerraksi, käski hän Jamman kuuluttaa väelle, että se päivä pyhitetään metsän hengille. Heimon saavuttua otti hän kivisen veitsensä, viilsi sillä nahkaan viillon pitkin vatsaa aina turpaan saakka, toisia tästä jalkoja pitkin kavioihin saakka ja sitten poikkiviillot jalkojen ja turvan ympäri. Sen jälkeen hän käsin ja poron sarvesta tehdyllä nylkimellä kiskoi nahan muutamissa minuuteissa. Sitten hän aukaisi vatsan ja rintaontelon. Siellä oli verta, voimaa antavaa jumalten uhrijuomaa, jota hän ensin tiputti kivestä tehdyn jumalankuvan suuhun ja sen jälkeen saivat lapset siitä tuohisillaan ryyppiä ja syödä raakoja maksanpaloja, joita Arjak heille jakoi leivän sijasta. Teurastuksen aikana saivat aikuisetkin leikata ruhosta itselleen maistiaisia, eikä kivistä jumalankuvaakaan unhotettu. Hänen suuhunsa vei Jamma kookkaan kimpaleen parasta paistia. Ja kun se ei muuten mahtunut, tilkitsi uhraaja sitä kiilalla ja nuijalla.
Arjak käski valmistaa suuren rovion koivuista. Sen kuumaan hohteeseen asetti hän riistan melkein kokonaisena paistumaan. Kihisten, rasvaa tihkuen ja hajuhermoja kutittavaa käryä levittäen kypsyi siinä valtava paisti. Kantautuipa sen kiihoittava käry kauemmaksikin. Korppi tunsi sen aina Jammanniemen nenään saakka, lehahti lentämään ja ronkkui juhlijain yläpuolella »klok-klonk»-huutojaan. Ja kettu jokirantaa juostessaan istahti hiekalle, nosti hienoaistisen kuononsa tuulta kohti ja vainuili halukkaasti herkullista tuoksua uskaltamatta kuitenkaan lähteä joen yli, koska tuoksuun sekaantui toisinaan kitkerää savun hajua.
Kun toinen puoli oli paistunut, kehoitti Arjak aloittamaan aterian. Kukin sai itse leikata minkälaisen palasen ja mistä paikasta tahansa. Miehet viiltelivät itselleen leveitä selkäkuukimpaleita, naiset laihempia paistipaloja ja lapset pehmeämpiä vatsalihoja. Ahnaasti leikkelivät norsunluunvalkoiset talttahampaat rasvaisia kappaleita, jotka sitten pulleina paloina putoilivat alkuihmisen tilavaan vatsaan. Kun paistunut kerros ruhon ympäriltä oli loppunut, siirrettiin se uudestaan paistumaan. Sillävälin neitoset ottivat kukin pienen, räydytetyn rasvapalasen saippuakseen ja sivelivät sillä kasvojaan ja tukkaansa. Sitten he istuivat joikumaan. Mutta miehet kertoilivat metsästysjuttujaan, joita nuori polvi halukkaasti kuunteli oppiakseen eränetsinnässä oikein käyttäytymään. Varsinkin Jamman tarinavarasto oli tyhjentymätön, eikä niitä ollut vähän Arjakillakaan. Kaltto puolestansa kehui noitakeinojensa vaikutuksia. Ja ilo rasvankiillon kirkastamana loisti kaikkien kasvoilla.
Kun vihdoin kaikki liha oli syöty, otti Arjak luut esille. Kivikirveellään hän halkoi sääriluut ja jakeli ne lapsille, jotka niiden sisältä imivät makeaa ydintä, aikuiset saivat muut luut kalutakseen sekä aivot ja selkäytimen syödäksensä.
Näiden yhteisten syöminkien aikana keskustelivat miehet myöskin heimon yhteisistä asioista, ja yhteisymmärrys niiden kautta näytti parantuvan. Mutta vielä enemmän se parani seuraavien koettelemusten synkkinä aikoina.
KOSTO.
Siihen aikaan eivät lait eikä evankeliumi olleet vaikuttamassa heimon jäsenten keskinäisten ja eri heimojen välisten riitojen sovitteluissa. Kukapa silloin olisi lakeja säätänyt, vain heimon vanha tapa ja miesten kokousten yhteiset päätökset olivat ikäänkuin ituja myöhemmälle lainlaadinnalle, mutta päällikön mielivalta teki usein entiset päätöksetkin tyhjäksi. Kukapa silloin olisi kirjoittanut lakeja muistiin, kun kirjoitustaito oli vielä muuallakin maailmassa keksimättä, kuka niillä olisi päätään vaivannut. Eikä evankeliuminkaan suloinen sanoma ollut vielä ehtinyt luolamiesten korviin. Mutta luonto puhui heille kaunopuheisella kielellään korkeimmasta olennosta ja hänen järkähtämättömistä laeistaan. Hänen hyvät henkensä ilmenivät auringon paisteessa ja kaiken hyvän antamisessa. Mutta näiden rinnalla olivat pahat voimat, jotka ilmestyivät ihmiselle epämieluisina ilmiöinä. Tuuli, myrsky ja sade ruoskivat häntä toisinaan hyvin kovakouraisesti, ukkonen jylisi ilmoittaen salamainsa sinkoamisella valtavista voimistaan, ja toisinaan sen tuliset peitset ja nuolet pistivät hänet kuoliaaksi. Sattui sairauksia, tuli tappavia tauteja, joille tavallinen ihminen ei mitään mahtanut; vain noita salaperäisin taika-asein ja -sanoin niitä lepytteli tai pois manasi. Sanalla sanoen: luonto puhui alkuihmiselle milloin lempeää, milloin sangen kovaa kieltä, milloin häntä hyvitteli, milloin ankarasti rankaisi.
Vieras heimo oli myöskin vihollinen: se pyrki vähentämään riistaa ja rajoittamaan metsästysalueita; se pyrki ryöstämään ja tappamaan, se tahtoi usein hävittää tieltään toisen heimon kokonaan saadakseen itselleen vapaat liikkumis- ja toimialueet. Ja varsinkin eri heimojen keskuudessa oli silloin vallitsemassa jyrkät korpilait: »heikompi väistyköön vahvemman, tyhmä viisaan» tieltä; silloin oli, kuten sanotaan, »kämmenissä käräjät, sormissa sota-aseet».
Tällaiset ankarat olemassaolon taistelun lait olivat käytännössä latokien ja saamelaistenkin välillä. Arjak joutuessaan näiden heimojen välisiä suhteita omalta osaltaan selvittelemään huomasi pian, että se maa, johon hän oli tullut, ei ollutkaan kaivattu »onnenmaa», jossa rauha, rakkaus ja hyvinvointi vallitsivat, vaan taistelujen ja keskinäisten riitojen tyyssija, jossa ihmishenki ei ollut naalinkaan nahan arvoinen. Tämän totuuden Arjak oppi varsinkin Sallan ryöstöä seuranneiden tapausten yhteydessä.
Kesäjuhlien jälkeisenä päivänä pitivät miehet yhteisen kokouksen, jossa neuvoteltiin heimon elinkysymyksestä, miten oli leiriä puolustettava siinä tapauksessa, että vihollinen tekisi kostoretken. Eikä sitä kukaan vanhempi mies epäillytkään. Veri oli sovitettava verellä, sehän oli yleinen tapa, varsinkin, kun oli kyseessä päällikön poika.
— Olisi ehkä ollut viisainta, että Arjak olisi ampunut jalkoihin, tuumaili Jamma, — silloin olisi henki säilynyt, mutta mies saanut kuitenkin rangaistuksekseen haavan jalkaansa. Nyt kun mies kaatui, kihisee saamelaisten sisu kuin kuohuva kivikattila, ja miehet valmistautuvat sotaan meitä vastaan. Se on heidän vanhojen tapojensa mukaista. Olemmeko valmiit ottamaan vastaan rynnäkön? En minäkään olisi ampunut nuolta pakenevien sydämeen, mutta olisin heitä muuten kurittanut.
— Arjak tekee aina tyhmyyksiä, jurnutti Kaltto, jonka salainen viha aina etsi ilmenemismuotoja. — Koko heimo saa nyt kärsiä Arjakin tähden.
Ja Kiurin Oulo, joka edellisenä päivänä oli innokkaasti ajanut saamelaisia ja olisi ollut valmis heidät tappamaan, napisi nyt samassa äänilajissa, mutta hänen ja Kalton vaikuttimet yleensä ymmärrettiin.
Heimon miesten yhteiseksi päätökseksi tuli, että aseet piti olla jokaisella kunnossa, että pitemmille metsästysretkille ei lähdetä lähiaikoina ja että öillä oli leiriä vartioitava entistä tarkemmin.
Eikä niihin aikoihin metsästys hyvin tuottanutkaan. Oli ollut viikkokausia kuivaa ja kuumaa helleaikaa, jolloin koppelon ja teeren pojat makasivat päivisin kosteissa korpiryteiköissä karvakortteiden seassa, peurat paarmain ja itikkain tähden samoilivat suuremmilla suoaavoilla, nuolen kantaman takana, ja kalatkin kilon tähden ja kalasääsken kynsiä peläten pysyttelivät syvemmillä vesillä.
Sen tähden ei tullut suurta vahinkoa, vaikka miehet seuraavina päivinä pysyttelivät vain äänen kantomatkan päässä, mutta suurempi haitta oli siitä, kun naiset ja lapset eivät enää uskaltaneet lähteä marjanpoimintaan.
Oli jo kolmas päivä kulumassa, eikä vihollisesta kuulunut mitään. Päivä oli tavallista lämpimämpi. Aurinko paistoi niin kuumasti, että pihka kihoili mäntyjen kyljistä ja kivet tuntuivat paljaaseen jalkaan kuumilta. Miehet makailivat puiden varjossa hikoillen nahkapukimissaan ja taistelivat käsillään paarmojen ja mäkäräin ristitulta vastaan. Naisilla oli täysi työ estäessään tulen levenemistä kuivaan kanervikkoon ja ruoan paistamisessa perheilleen.
Iltapäivällä oli ilmassa lähestyvän ukkosilman tuntua. »Kuivat salamat» jo leimahtelivat itäisellä taivaalla, mutta pilvi oli heikko ja odotettua sadetta, joka saisi eläimet liikkeelle lymypaikoistaan, ei näkynyt, vaikka itätuuli kiihtymistään kiihtyi.
Mutta sen sijaan pöllähti itäpuolella ilmaan sakea savupatsas, pöllähti toinen ja kolmas kapean harjun ja sen sivukankaiden eri osista.
Heimon väki hätääntyi, sillä savu pian tuulen mukana kantautui leiriin pimentäen ilmaa ja levittäen palaneen turpeen käryä. Kauhistuen katselivat vanhat miehet yltyvää metsäpaloa aavistellen kulovalkean saavuttavan peloittavan voiman.
— Se on »jumalan tuli», sanoi Jamma, — se tavallisesti itsestään sammuu.
— Käy sitä vastaan, Arjak, et noita lienekään, jollet saa tulen valtaa rajoitetuksi, kehoitti Kaltto.
— Ei tuli taioista välitä, mutta miesten on lähdettävä taistelemaan tulen voimaa vastaan, sanoi Arjak. — Samoin kuin naiset nuotiolla piiskaavat tulta havu- ja lehtivitsoilla pakottaen sen pysymään nuotiolla, samoin mekin menemme rajoittamaan tulen raivoisaa kulkua.
— Ha haa! Vai ei tuli taioista välitä! huudahti noita kolkosti.
Mutta Arjak ei kuunnellut luihun ukon sanoja. Hän hakkasi kivikirveellään pitkän närevesan, otti sen olalleen ja lähti. Mennessään hän huusi:
— Mukaan miehet! Leiri on pelastettava!
Kohta taisteli Arjak tulen etenevää rintamaa vastaan huitoen maata hurjasti havuluudallaan, ja toiset miehet seurasivat hänen esimerkkiään. Pehmeästi mutta silti voimakkaasti mätkähtivät havut palavaa sammalta vasten, niin että savu tuprahteli ja säkenet sinkoilivat korkealle ilmaan.
— Minä olen Arjak, jään ja lumen lumooja, minä tahdon taltuttaa myös tulen.
Ja mitä rajummin tuli rynnisti, sitä kovemmin iski Arjak, kun kodat olivat kohta vaarassa ja turvatonna naisväki huuteli leirillä hätääntyneenä.
Mutta ei auta enää ihmisvoima. Tuli on anastanut valtoihinsa koko tienoon. Miesten rintaman kohdalla se tyrehtyy, mutta sivuilta karkaa eteenpäin ja on saartaa miehet. Heidän täytyy perääntyä. Ja kun se jo puolipäivän suunnalta päin painuu rinnettä alas leiriin päin, rientävät miehet ihmisiä ja tavaroita pelastamaan.
Hyörinä, huuto ja meteli vallitsi leirissä. Naiset kirkuivat, lapset itkivät, ja vanhat eukot saivat, hysteerisiä kohtauksia. Tavaroita, mitä kukin kerkisi saada käsiinsä, kannettiin sylillisittäin joen poukamaan, josta niitä ei vesi vienyt eikä tuli polttanut.
Jo tohisi tuli aivan majojen takana. Polttavan kuuma pyörre kulki ihmisten yli. Heidän täytyi suin päin paeta jokeen ja painautua vilpoiseen veteen toisinaan niin syvälle, että tukkakin kastui, sillä kipinöitä ja pienempiä kekäleitäkin satoi veden pintaan heidän ympärilleen.
Kauhistuneita kasvoja veden silittämine tukkineen katseli vedestä tätä hävityksen kauhistusta, kun tuli jo tarttui karvaisiin kotanahkoihinkin, kärvensi ne hetkessä, ja myrsky heitteli palavia nahanpalasia ilmaan viskoen niitä joelle saakka.
Peloittavalla nopeudella ja leveänä rintamana kulon tuliset, kiemurtelevat käärmeet levisivät jokivarttakin kohti; väliin kyyristyen matalaksi keräksi kanervikkoon, väliin leiskahdellen korkealle ne kierivät eteenpäin. Kun tuli puu tielle, eivät ne sitä kiertäneet, vaan ruuvikierteen tavoin kurahtelivat latvaan ja loikkasivat toisiin puihin, joissa pian sikisi samanlaisia kipenöitseviä kiemuroita. Ja myrsky syyteli niitä puista kankaalle, kauas niiden syntymäsijoiltapa sinnekin syttyi uusia tulisten kielien ja käärmeiden pesiä. Niiden kulkiessa humisi ja tohisi, ja savupilvet pöllähtelivät taivaalle hajoten sakenevaan ilmaan.
Orava koetti puittaen paeta tulenliekkien raivoa, mutta naavaisessa kuusessa ne sen tapasivat, kärvensivät karvat ja käperryttivät kynnet oksan ympärille niin lujaan, että paistettuna köntikkäänä se viimein palaneen oksan mukana putosi maahan. Jänis tulisella nopeudellaan ja syrjähypyillään koetti pelastaa henkensä, mutta pensaan alle paistui pupukin hirvittävässä kuumuudessa.
Jammanniemeltä kuului tulenräiskeen ja kohinan läpi metsähärän mörinää. Vastukseksi voimakas eläin ensin tekeytyi, iski sarvensa punaiseen, puhisevaan vainolaiseen, mutta saatuaan niskauturaansa tulisia hiiliä, lähti silmät muljollaan, suu auki ja häntä torvella laukkaamaan harjun selkää. Peuralauma rynnisti niemen nenään ja ui joen suun yli joen toiselle puolelle; linnut, vaikka niillä oli jo lentävät pojat, kerääntyivät ja hätääntyivät Jammanniemen nenään, ja useat niistä paloivat, kun eivät ajoissa lentäneet joen yli.
Mutta meri otti vastaan tulen taisteluhaasteen ja taltutti sen raivon. Tuliset kielet ja kekäleet tupsahdellen sammuivat sen kylmässä helmassa.
Tuli oli tehnyt tehtävänsä: muuttanut kukoistavan maan mustaksi kuoleman kentäksi ja heimon ihmisten kodit tuhkaläjiksi. Jäljelle oli jäänyt savuava, musta maa, jolle ei voinut sinä päivänä astuakaan. Sen tähden latokilaiset keräsivät pelastetut tavaransa joen poukamasta ja kahlasivat joen toiselle puolelle, jonne pystyttivät väliaikaiset havumajansa.
Kun Arjak ja Jamma yöllä olivat menossa joen yli vanhan leirin paikalle, näkivät he kahden saamelaisen hiiviskelevän paloalueella, mutta huomattuaan miehet pakenivat he nopeasti.
— Nyt minä tiedän, mistä tuli syttyi, sanoi Jamma. — Se oli katala koston tuli.
Näin oli latokeilta mennyt asuinpaikka ja laajalti metsästysmaita, eikä ollut lähivuosinakaan, ennenkuin ystävällinen luonto peittää tulen jäljet, voinut odottaakaan sinne riistaa, sillä mikä eläin tulee sellaiselle kirotulle maalle, josta kaikki elämä on kadonnut! Peura vainuaa jo kaukaa palaneen käryn ja kääntyy takaisin, metsähärkä kauhistuu mustaa maata, josta ei saa yhtään vihreätä kortta suuhunsa; orava kummastelee tullessaan palon rajalle ihmeellisiä, mustia puiden muumioita, joissa ei näy yhtään havunneulaa, ei lehteä, ei silmua eikä käpyä, ja joissa vain hiiltyneet rungot ja vahvimmat oksat aavemaisina kohoavat kuin maaemon rukoilevat kädet.
Kun Arjak seuraavana aamuna näki tämän hävityksen kauhistuksen, oli hänestä paloalue paljon kammottavampi kuin ikuisen jään »kuoleman kenttä». Nähdessään leirisijan tyhjänä, kodan paikalla muutamia kärventyneitä nahanpalasia, varastot miltei hävitettyinä, kiihtyi hänen vihansa äärimmilleen; nyrkit taivasta kohti kohotettuina, silmissä julma ilme ja tukka harrittavana, hän vannoi:
— Minä kostan saamelais-piruille, minä hävitän heidän jälkensäkin maan päältä.
Kun hän kävelee jalkojen alla karskahtelevaa maata peurahaudoille päin, pöllähtelee tuhka ja noki joka askelella.
Hänen edestään lähtee pakoon ketun kokoinen, musta eläin, jolla ei ole laisinkaan karvapeitettä, häntäkin on kuin hoikka ruoska ja selkä paikkapaikoin verilihalla. Se ei jaksa enää juosta kuin muutamia askeleita ja sitten kyyristyy kallion koloon. Arjak luulee sitä aluksi joksikin kummituseläimeksi, mutta hänelle selviää sitten, että se on palossa kärventynyt kettu. Se katsoo häntä laimein, rukoilevin silmin. Arjak katselee sitä hetkisen säälien ja antaa sille onnettomalle armon iskun.
Peurahaudalla häntä kohtasi uusi yllätys. Hän näki jo etäämpää, että kansi oli pudonnut sisään, mutta hän luuli sen johtuneen siitä, että kansipuut, risut ja peitesammaleet olivat palaneet poroksi. Haudan reunalle päästyään näki hän kuopassa suuren eläimen kuoliaaksi paistuneena. Ja tarkemmin katsoen tunsi hän sen suureksi metsähäräksi, jolta myös karvat olivat palaneet, nahka hiiltynyt mustaksi ja liha osittain paistunut.
Kun hänellä oli nälkä, leikkasi hän eläimen selästä viipaleita ja söi kuopan reunalla. Todettuaan lihan hyväksi leikkasi hän valmiiksi paistuneen härän selästä muutamia suurempiakin lihakimpaleita, jotka hän pujotti keihään varteensa ja lähti taakkoineen uudelle leirille. Joen yli kahlatessaan oli virta hänet kaataa kumoon, mutta suurin ponnistuksin pääsi hän toiselle rannalle, jossa hän vasta huomasi, että oli kulkenut joen yli alempaa kuin menomatkalla.
Tuskinpa nykyajan ihminen söisi tulipalossa tukehtuneen eläimen lihaa, kun se muka ei ole teurastettu kaikkien sääntöjen mukaan ja veri laskettu pois tarkoin. Sen ajan ihminen ravinnon valinnassa ei ollut niin tarkka. Heidän mielestään oli suurta tuhlausta jättää käyttämättä rannalle ajautuneen hylkeen ruho tai itse kuollut eläin, kun se vielä ei ollut aivan hajoamistilassa. Ei haitannut, vaikka se oli melkoisesti pehminnyt niiden pienten bakteerien vaikutuksesta, jotka mätänemisen saavat aikaan. Mureampaahan oli sellainen kuin tuoreesta valmistettu paisti.
Latokien masentunutta mielialaa synkensi poropaimenen kohtalokas tieto. Kuten jo olemme maininneet oli heillä kymmenkunta veto- ja kantoporoa. jotka olivat heille kevät- ja syysmuuton aikana välttämättömiä. Niitä ei voinut kesälläkään laskea laitumelle, koska ne olisivat menneet villipeuralaumaan ja jääneet sinne: niitä täytyi hoitaa hihnassa eli lieassa. Jammanniemen takana meren lahden pohjukassa oli heinä- ja pajupensaikkoa kasvava niitty. Siinä kasvoi kortetta, raatetta ja saraheinää, porojen kesäistä mieliruokaa. Sen laiteilla Kiurin Mulo niitä kesäkaudet hoiteli, eikä uskaltanut hetkeksikään lähteä pois niiden luota jättämättä miestä sijalle, sillä kovin mielellään karhut ja sudet olisivat kaataneet ne paistikseen, jolleivät olisi pelänneet Mulon roihuavaa ja savuavaa roviotulta, joka yötä päivää paloi hänen rankisensa edessä. Hyvä oli ollut elämä poroilla, eikä paha paimenellakaan metsäpaloon saakka, mutta se oli sekä poroja että paimenta kovin peloittanut. Onneksi oli tuli pysähtynyt niityn laitaan eikä ollut tehnyt poroillekaan vahinkoa.
Mutta aamulla Mulo kuuli omituista liikettä pensaikosta. Kun hän ryömi ulos rankisestaan, näki hän, että kolme saamelaista irroitti hihnoja, joilla porot oli puihin kytketty, ja toisia kuulosti olevan lähellä. Mulo huomasi asemansa niin heikoksi, että hänen ei ollut yrittämistäkään nousta vastarintaan, vaan hän hiljaa vatsallaan vetäytyen lähti viemään sanaa heimon muille miehille. Hän tiesi varmasti, että jos saamelaiset hänet huomaavat, ei hänestä sen jälkeen ole viestin viejäksi. Siksi olivat liikkeet hiljaisia kuin hanhen vaanijalla, siksi vuoroin jalka, vuoroin käsi verkalleen liikkui kuin vaanivan kissan käpälät. Hän pujottautui pensaiden lomitse niityltä meren rannalle, painautui pienintäkään ääntä päästämättä veteen kuin saukko, jonka metsämies on rantatörmällä yllättänyt. Hiukan pää koholla hän eteni törmän alla. Kun hän ehti Jammanniemen puolelle, suojasi häntä jo savu vihollisten silmiltä.
Näitä tukalia tietoja tuomaan tuli Mulo latokien leiriin juuri silloin, kun elämä jo muutenkin näytti yhtä mustalta kuin palanut maisema.
— Nyt ovat kaikki pahat henget valloillaan, nyt ne hävittävät heimomme kokonaan saamelaisten käsien kautta! Kenen on syy? Mistä nyt saamme vetoporot muuttomatkalle? Tännekö siis täytyy heimon jäädä nälkään ja kylmään kuolemaan! hätäili Jamma.
— Kysyt, kenenkä syy? — Pahojen henkien lähettiläs tuli luoksemme valhe kielellään. Sinä annoit hänelle heimon päällikkyyden. Onnettomuus seurasi onnettomuutta. Tässä nyt olemme. Arjakin on syy! — Arjakin on syy! huusi Oulokin.
Kun Arjak ei silloin ollut lähellä, kysyi Jamma: — Mitä hänelle olisi mielestänne tehtävä?
-— Uhrattava henkien lepyttämiseksi, sehän on heimon vanha tapa, neuvoi Kaltto.
Ja kun Arjak sattui silloin olemaan joen toisella puolella paloaluetta katselemassa, pitivät heimon miehet yhteisen neuvottelukokouksen, jossa useat miehet vaativat, että syyllinen on uhrattava. Mutta kun enemmistö oli sitä mieltä, että Arjak ei ole syyllinen, päätti noita heidän uskoaan vahvistaa »lankeamalla loveen», jolloin henget ilmoittavat syyllisen.
Kaltto otti taikaesineensä esille, luki loitsujaan ja oli muka menevinään tainnoksiin. Herättyään huusi hän rämisevin äänin: — Arjak!
— Mitä sinä ukko minusta huudat? Tässä minä olen ja tuon teille valmiiksi paistettua häränlihaa, sanoi Arjak. Syökää vatsanne täyteen.
Miehet hämmästyivät. Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Jamma katseli varpaitaan, noita syleskeli vaahtoa suustaan, ja Oulo taputteli kepillä nuotion tuhkaa aivan kuin häpeissään oleva poikanen, joka etsii jotakin askartelua, kun huomaa joutuneensa noloon asemaan.
Kun kaikilla oli nälkä, tarttuivat miehet ahnaasti tarjottuun ravintoon.
— Nyt lihoja kantamaan peurahaudalta! komensi Arjak.
Miehet lähtivät, vaikka noita mutisi jotakin. Neuvottelijat eivät olleet huomanneet, että Salla syrjästäpäin tarkasti seurasi keskustelun kulkua ja olisi käynyt Arjakia puolustamaan, jollei tämä itse olisi saapunut paikalle. Kun miehet olivat menneet, sanoi hän Arjakille:
— Sinä olet pelastanut minut saamelaisilta, minä pelastan sinut latokeilta.
Ja tyttö vesissä silmin selitti, mitä oli kuullut ja minkälainen toimitus ihmisuhri oli.
— Paetaan täältä. Seuraan sinua vaikka »kuoleman kentille», esitti Salla.
Arjak oli hämillään kahdestakin syystä; hän ei olisi uskonut Kalton saavan niin paljon aikaan juonillaan ja toiseksi Sallan esityksen tähden.
— Arjak ei milloinkaan pakene. Ensin on kostettava saamelaisille, sen jälkeen on heimon elämä turvattava, ja vasta sitten voimme ajatella täältä lähtöä. Ilman sinua en voi palata takaisin Jäämeren rannalle.
Sallan silmät loistivat kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan Arjakin voimakkaan käden puristavan kättään.
SOTAVALMISTELUT UUDESSA LEIRISSÄ.
Heimon sisäiset ja ulkoiset asiat olivat siis tämän kauhunpäivän jälkeen erittäin sekaiset: kodat olivat palaneet ja asukkaat värjöttivät »paljaan taivaan alla», luottamus johtajaan loppunut ja häntä vaadittiin hengellään sovittamaan vahingot; porot oli varastettu, joten paluu etelään näytti mahdottomalta; kaiken lisäksi olivat he alati saamelaisten sammumattoman vihan esineenä. Voiko kauheampaa tilannetta ajatella.
Tätä sekasortoa kuvasi parhaiten tilapäisen leirin ulkoasu. Joen ruohoisella rantatörmällä oli sikin sokin kivikirveitä, jousia, keihäitä, atraimia, nahkoja, hihnoja, ruokatavaraa ja Kalton taikakaluja.
Tämän hävityksen kauhistuksen seassa ihmiset kulkivat tai istuivat surullisen näköisinä. Lapset kyyröttivät läjissä lähinnä nuotiota ja kirkuivat ruokaa, naiset kaipailivat tavaroitaan, joista enimmät olivat palaneet metsäpalossa, miehet olivat salaperäisen näköisiä kolkon päätöksensä johdosta, kun he olivat varmoja, että Arjak ei niin vain antaudu polttoroviolle; kuka pelkäsi hänen noituustaitoaan, kuka hänen voimiaan, kuka hänen silmiensä terävää katsetta. Vain kaksi ihmistä, Arjak ja Salla, ei ollut toivotonta. Arjak ei ollut tietääksensä kaikesta siitä, mitä Salla hänelle uskoi. Kun miehet häränlihataakat selässä saapuivat joen yli ja kun kukin oli saanut levähtää ja syödä uudestaan, komensi Arjak kuin sotapäällikkö: -— Nyt majoja tekemään!
Miehet eivät vastanneet mitään, katselivat vain nuotioon synkkinä; Oulo naurahti pahansuovan näköisenä, ja noita vilkuili sinne tänne.
— Onnettomuuksia vastaan pitää käydä rohkeasti. Emmehän voi olla ilman suojaa. Lotoma-vuoressa olisi tosin luola, mutta se on liian pieni koko heimolle, lisäsi Arjak.
— Mistä sinä ne teet, kun telttanahatkin ovat palaneet? huomautti Kaltto.
— Puista, turpeista ja havuista. Eihän täällä ole rakennusaineesta puutetta; olemmehan mekin siellä pohjoisessa rakentaneet asuntomme, vaikka ei ole puitakaan. Sitten meidän on valloitettava saamelaisilta poromme lisän kanssa ja annettava heille jousillamme ja nuijillamme sellainen opetus, että he muistavat vielä ensi kesänäkin, keitä vastaan he ovat aseensa nostaneet.
Tämä puhe näytti toisiin miehiin jonkin verran vaikuttavan. Siinä oli suunnitelma, jota muilla ei ollut. Ja kun he muistivat, kuinka hyvä soturi Arjak oli, ei ainakaan Jammasta, ei hänen pojastaan eikä Kiurista näyttänyt viisaalta uhrata häntä »höperön ukon» neuvosta.
— Ehkäpä sittenkin Arjak vielä pelastaa pälkähästä, ei hän muuten esiintyisi niin varmana, ajatteli moni. — Mutta Oulo heitti vihaisella liikkeellä puupökkelön nuotioon, niin että tuhka pölähti, tahtoen tällä tavoin ilmaista, että hän pitää kiinni entisestä päätöksestä.
Kaltto puheli taivaalle katsoen:
— Tuulen kynnet ovat tänään kovin uhkaavasti maata kohti. Taivaan henget on jollakin lepytettävä, muutoin menee henkipahanenkin jokaiselta.
— Niin on, myönteli Kiurikin.
Arjak huomasi itsekin, että taivaalla oli koukkuisia tuulenkynsiä ja tuulenpesä, josta jo alkuihmiset tuulen suuntaa ennustelivat. Ja kun hän tiesi, miten herkät latokit olivat uskomaan niitä väitteitä, joiden vahvistuksena olivat taivaan merkit, päätti hän lyödä viimeisen valttinsa pöytään pelastaakseen asemansa ja ennen kaikkea henkensä, jota jo vakavasti uhattiin.
— Tuulenkynnet uhkaavat niitä, jotka tahtovat vuodattaa syyttömän veren, — katsokaa tuota punaista kynsissä. — Ja minä tiedän, kenenkä veri on kysymyksessä. Mutta vihamieheni joutuvat häpeään. Turha on heidän taistella voimakkaampaa vastaan, joka tietää kaikki edeltäpäin. Turha on ampua nuolia kallion seiniin; pois ne siitä kilpistyvät. — Ja nyt miehet töihin, lapset ovat viluissaan!
Arjak määräsi, mitä kunkin piti tehdä: hän pani alkuun siis jonkinmoisen työnjaon asuntojen teossa. Nuoremmat voimakkaammat miehet hän käski kodan tukipuita hakkaamaan, vanhemmat karsimaan havunoksia ja naisten piti kerätä turpeita ja sammalia; itse hän silitteli kodan sijoja kiskoen pois kataja- ja kanervapensaita.
Puiden kaataminen kivikirveellä ei ollut läheskään niin helppoa kuin nykyaikaisilla aseilla. Niillä hakattiin puun ympärille jonkinlainen »koirankaula» — oikeaa lastusta niillä ei saanut. Ja kun kaula oli sikäli hoikka, että luultiin puun kaatuvan, työnnettiin se miesvoimin kumoon.
Pian oli metsässä sellainen ryske ja pauke, että se olisi kuulunut Lotoma-vuoren luolaan asti, jos siellä joku olisi ollut kuuntelemassa. Parahdellen kaatuivat koivut ja paukkuen taittuivat naisten käsissä puiden oksat. Arjak itse iski kodan tukipuita maahan avaraksi ympyräksi, taivutti sitten latvat yhteen ja sitoi ne hihnalla kiinni. Kun sitten kodan kehä oli valmis, kietoivat miehet ensin vitsoja pystypuiden väliin ja sitten alkoivat maasta alkaen latoa turpeita ja havuja päälle. Illan hämärtyessä oli heimolla jo yksi kutakuinkin mukava asunto, melkeinpä parempi kuin yksikään niistä nahkakodista, jotka paloivat. Seuraavana päivänä he tekivät kaksi ja sitä seuraavana päivänä vielä pari kappaletta. Niin kohosi heimolle uusia asuntoja kuin sieniä sateen jälkeen. Ja kun ne sisustettiin Arjakin neuvon mukaan, samalla tavoin kuin hänen majansa sisustus oli ollut Pummankivuonon rannalla, myönsivät vanhimmatkin miehet, että sellainen havu- ja turvemaja oli miltei mukavampi kuin nahkakota. Omaan asuntoonsa Arjak laittoi rasvalampun palamaan keskelle lattiaa, koska hylkeen rasva, jonka hän kevätkesällä oli upottanut maahan kesämajojen lähelle, oli jäänyt palamatta maan suojaavaan poveen.
Nämä uudet asunnot olivat turvallisemmassa paikassa kuin entiset. Mikäli Jamman tiedot olivat oikeat, asuivat saamelaiset joen saaressa, jonka pääväylä oli yönauringon puolella matalampi kuin päivän puolella. Tässä sivuväylässä oli kahluupaikka; sitäpaitsi eivät saamelaisetkaan olleet »vesikansaa». Mutta siitä huolimatta antoi Arjak tarkasti vartioida ympäristöä, eikä hän niissä olosuhteissa paljon itsekään nukkunut.
Onneksi eivät saamelaiset täydentäneet luonnon voimain avulla alkamaansa hirvittävää hyökkäystä, luulivat kai heimon sortuvan muutenkin nälkään ja kylmään, ainakin talvella. Niin olisi varmaan käynytkin, jollei Arjak, terävämmällä järjellä, suuremmalla toiminta- ja suunnittelukyvyllä varustettu mies, olisi kuin sallimuksen heittämänä tullut heidän elämäänsä ohjaamaan ja taistelemaan heidän menestyksensä puolesta, sillä latokit huonon yhteishengen tähden olivat hajoamistilassa oleva heimo, joka liiaksi oli luottanut noitansa taikoihin ja jättänyt paljon sattuman varaan, ja jonka luottamus heimopäällikköä kohtaan horjui, olipa siinä kuka hyvänsä. — Jos saamelaiset olisivat kulon kintereillä hyökänneet ja päässeet joen yli. olisi latokien heimon päivät olleet lopussa, sillä epäjärjestys ja masentunut mieli ovat vihollisen parhaita liittolaisia.
Nopea asuntojen rakentaminen nostatti osaltaan heimon luottamusta sekä itseensä että johtajaansa. Sitä täydensi yltäkylläinen ravinnon saanti lähinnä seuraavana päivänä, joka myöskin oli Arjakin ansio.
Pahoillaan olivat metsämiehet olleet siitä, että heidän parhaat pyytöneuvonsa, peurahaudat, olivat menettäneet merkityksensä jouduttuaan palaneen maiseman keskelle, eikä sopivaa asuinsijan paikkaa ollut lähistöllä. Sen lisäksi oli palanut paljon linnunrihmoja ja loukkuja.
Mutta uusi ympäristö, vaikka se oli vain joen erottama entisestä, näytti heti olevan entistä ruokaisampi varsinkin pienriistaan ja kasvikunnan antimiin nähden. Moni koppelo ja teeriperhe oli joen toiselta rannalta sinne paennut. Kun oli jo tullut sienen aika, olivat peuralaumatkin hajonneet pienempiin osiin. Peurat olivat alkaneet sääskien vähentyessä itseään lihottaa talvea varten, ja niitä ilmaantui yksitellenkin joen rannikon tiheikköihin. Niillä oli omat pensaikkojen väleissä koukertelevat ikivanhat polkunsa, jotka oli sinne tallattu etenkin kevätkesällä sääskien aikana, kun peurat koettivat kiusanhenkiä itsestään lehvistöjen lokeroihin eksyttää.
Arjak muisti silloin isä-vainajansa vanhaa pyyntikeinoa — ansaa. Hän viritti nahkahihnan silmukan sellaiselle enimmän käytetylle polulle pensaiden väliin, aivan kuin linnun ansan, ja sitoi sen pään joustavaan koivuun.
Kun Arjak eräänä aamuna anivarhain meni pyydyksiään kokemaan, hyppeli kaksi lihavaa peuraa ansoissa. Lyhyen taistelun perästä, jossa hän käytti aseenaan keihästä, oli peurat kaadettu. Leirissä vielä nukuttiin, kun Arjak kokonainen peura selässään saapui kotiin ja heitti otuksen selästään, niin että maa jysähti.
— Nouskaapa peuraa nylkemään! komensi Arjak.
Unisia, takkuisten tukkien alta tähyileviä silmiä ilmaantui majojen aukoille. Ihmeteltiin, miten Arjak oli saanut peuran ilman hautaa niin nopeasti. Mutta vielä enemmän ihmeteltiin, kun hän hetken perästä toi toisen.
— Onko ketään parempaa metsämiestä kuin Arjak! huudahti Salla toisille tytöille.
— Ei ole, vakuuttivat toiset tyttöset.
Sinä päivänä ei heimon miesten tarvinnut lähteä metsästämään. Heidän piti tehdä varusteluja sotaretkeä varten.
Umpimähkäinen hyökkäys vihollisen leiriin olisi kuitenkin ollut sangen varomaton teko. Jo kivikauden luola- ja metsäihmiset ymmärsivät hyvän vakoilun suuren merkityksen, sillä semmoiset tiedot, missä ovat viholliset, kuinka paljon heitä on, miten he ovat asestetut ja kuinka paljon heillä on muonaa ja aseita, ovat alkeellisimmissakin sodankäynneissä välttämättömiä. — Arjak oli näistä asioista selvillä, ja kun he peurapaistin syötyään pitivät yhteistä miesten neuvottelua, selitti Arjak ensin lähtevänsä vakoilemaan saamelaisten leiriin, ennenkuin ryhdytään sotatoimiin. Sitä ehdotusta yleisesti kannatettiin, mutta osittain eri syistä. Jamma ja Kiuri, monta kertaa tulessa olleina, puhtaasti sotataidollisista syistä, Oulo ja Kaltto siitä syystä, että Arjak ehkä siellä joutuu vihollisten käsiin eikä sieltä koskaan enää palaa.
Kussakin valtakunnassa on näet aina enemmän tai vähemmän niitä, joiden luulon mukaan kaikki onnettomuudet johtuvat johtajista ja jotka olivat valmiit sysäämään heidät »alimmaiseen kattilaan», tietämättä kuitenkaan, mitä seurauksia siitä olisi.
On lämmin mätäkuun ilta. Rankkasade on juuri lakannut; puiden lehtien kärjissä, havuneulasten nenissä ja ruohon korsissa kimmeltävät vesipisarat, joissa pilven takaa paljastuvan ilta-auringon säteet värikkäinä heijastelevat.
Arjak täysissä varuksissaan seisoo vanhan asuntonsa, Lotoma-vuoren luolan suulla; hän on poikennut sinne sadetta pitämään. Hän aistii kaikin aistimin illan lepoon kallistuvaa erämaata: hän tuntee kostean metsän tuoksun; hän kuuntelee, mutta turhaan tärähtelevät hänen korvalehtensä, jotka eivät ole vielä täysin menettäneet liikuntakykyään — kiveliö on vaiti, ikäänkuin kuollut, vaikka elämä on siellä täysimmillään: ei kotkota koppelo, kylläisenä vain istuu kokoistensa poikien kanssa karvakortteikossa, ei räkätä rastas, kun pojat ovat jo lennossa ja kupu täynnä toukkia ja marjoja, ei kuulu kurkienkaan huutoa suolta, niilläkin on kupu liian täynnä suomuuraimia ja mustikoita, voidakseen huutaa. — Kuuluu vain etäisyydestä kosken kohinaa. Arjak tuntee lämpimän löyhähdyksen kasvoillaan ja paljaassa rinnassaan; se tuntuu niin hellän hyväilevältä tuulten ja pakkasen parkitsemalla iholla, että karskin miehen sotainen mielikin hetkeksi laukeaa, ja hän nauttii tästä luonnon hyväilystä ja neitseellisen erämaan rauhasta sen melskeisen ajan jälkeen, jollaista hän ei ennen uskonut olevankaan.
Hänen mieleensä johtuu siinä monia asioita. — Mitähän, jos noutaisin tänne Sallani, perustaisimme oman kodin tähän luolaan, me tekisimme ahkerasti työtä kerätessämme muonaa talven varaksi ja me taistelisimme kuin karhut tämän puolesta. Me eläisimme onnellisina täällä suurten metsien keskellä. Antaisimme latokien ja saamelaisten keskenään taistella ja hävittää toisiaan. Mitä se meihin kuuluisi.
Mutta hänen aivoihinsa sikisi myöskin toisia ajatuksia, näille edellisille vastakkaisia tai niiden kanssa ristiriitaisia. — Eihän minulla ole siihen oikeutta, kun olen tekeytynyt heimon päämieheksi, ei siinäkään tapauksessa, että muutamat ovat minulle uskottomia. Emmehän me saisi kuitenkaan rauhassa asua kahden keskenään vihamielisen heimon välillä. Mitä tekisi meille Oulo, kun me jäisimme niin lähelle? Ei, ei. Pois me yhdessä täältä vaellamme takaisin Jäämeren rannalle.
Ja Arjak lähti astelemaan eteenpäin Jamman neuvomaa suuntaa, nimittäin jokivartta ylöspäin. Ilta tuli yhä pimeämmäksi, mutta peuran polkua myöten voi hyvin kävellä, kunhan vain varoi tien yli kaatuneet rytöpuut, joita näissä koskemattomissa metsissä oli paljon, sekä konkelopuut, jotka ukkosmyrskyllä olivat kaatuneet toisia puita vastaan nojalleen. Hän olisi niin mielellään kulkenut kuulumattomin askelin ja säikyttämättä mitään elävää, mutta se ei käynyt niin rikkaassa riistamaassa. Välistä rastas jalan luota lentoon lähtiessään rähähti räkättämään, välistä metsäkanaperhe nauraen lentoon lehahti, toisinaan taas metso jykevin siiveniskuin ja risukoissa rymisten kohosi yösijaltaan. Mutta pahimmat vakoilijan ilmiantajat, kuovit ja viklat, olivat vaiti.
Muutamassa joen käänteessä hän tunsi sieraimissaan savun hajua. Kun tuulen suunta oli jokea alas, käsitti hän, ettei leiri ollut enää kaukana edessäpäin. Ja hetken kuluttua hän näki joen sivuväylän takaa nuotion pohottavan valon valaisevan metsää. Arjak seisahtui kuuntelemaan.
Hänen ympärillään oli jo melkein pilkkopimeätä. Hän ei voinut nähdä ihmisiä, mutta aivan selvästi kuuli miesten keskustelun, kun he olivat kerääntyneet roviotulen ääreen neuvottelemaan, vaikkakin miehet puhuivat matalalla äänellä ikäänkuin aavistellen, että erämaalla on korvat. Hän näki vain nuotion liekkien punaisina kielekkeinä kohoilevan levittäen punertavaa valoa lähimpään, ympäristöön. Ne vain valkenivat silloin, kun joku heitti rovioon pihkaisen kelohongan kappaleen. Neuvottelu kuului koskevan erästä matkaa — mitä, siitä ei joen taa saanut selvää.
Hiljaa kuin varjo laskeutui Arjak jokeen. Se ei ollut syvä. Hiekkapohja tuntui pehmeältä jalkaan, ja vettä oli vain polveen saakka. Jos saamelaisilla olisi ollut vartioita joen puolella, olisivat ne pimeydestä huolimatta nähneet mustan varjon liikkuvan joen poikki, mutta Arjakilla onneksi he luulivat, että latokeista ei enää ollut pelkoa, ja Arjak näin ollen pääsi rannalle ja varovasti ryömien hän lähestyi leiriä.
Siinä pensaan alla maatessaan hän tekee tarkkoja havaintoja vihollisistaan. Nuotiolla istuu kymmenkunta miestä, jokaisella liharaaja kädessään, jota he järsivät ja samalla puhelevat keskenään. Heillä kaikilla on yllään nahkapuku, umpinaisempi kuin latokeilla. Kasvot ovat leveät, parrattomat, nenä litteä ja tukka musta, harteille ulottuva. He puhuvat pehmeää kieltä, jota Arjak vain osittain ymmärtää. Vanhin mies, jonka kasvot sattuivat olemaan Arjakiin päin, näytti alakuloisen näköiseltä ja hän puhui hiljaa. Kuului kertovan pojastaan, joka kaukana jo metsästeli paremmilla metsästysmailla. Jamman kuvausten mukaan tunsi hän sen saamelaisten päälliköksi, Vuosseliksi, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan niin julmalta ja viekkaalta kuin Jamma oli esittänyt. Arjak ei tiennyt, että pojan kuolema oli ukkoon kovasti koskenut. Ukko kuului puhuvan latokien suurisilmäisestä linnusta, joka olisi saanut jäädä pyydystämättä.
Arjak näki lisäksi kahdeksan nahkakotaa, melkein saman muotoisia kuin latokeilla, ja erään oviaukolta kurkisteli naishenkilö. Poroista ei näkynyt jälkeäkään, ei muuta kuin ne sääriluut, joita miehet alkoivat kivien päällä särkeä, ja kuivumaan levitetyt taljat, joista ei kuitenkaan voinut päätellä, olivatko ne metsäpeuroille vai poroille kuuluneet.
Arjak hiipi takaisin rantaan, vähän alemmaksi kuin mistä hän oli noussut maalle. Siinä hän tapasi vahvan, sisältä onton puunrungonkappaleen. Ja vaikka oli melko pimeä, tunsi hän, että se oli jokin ihmisten muovailema esine. Arjak tunnusteli sitä käsinkin ja sai selville, että se ei ollut päistä avonainen, kuten ontto puu, vaan se oli pitkän, kivisen rasvalampun muotoinen, jossa olisi pysynyt vaikka vesi. — Olisikohan se vene, jonka Jamma oli nähnyt etelässä ja jolla kuulutaan liikkuvan veden päällä. — Olisihan se mukavaa, kun ihminen kelluisi puun rangon päällä ja menisi eteenpäin.
Haapio oli löyhästi vedetty rantahiekalle. Ja Arjak ei voinut vastustaa halua saada nähdä, miten se ui vedessä. Hän työnsi sen jokeen ja näki sen lähtevän hiljaa solumaan virran suuntaan. Varovaisuussyistä hän kahlasi joen toiselle rannalle ja katseli sieltä, kuinka alempana kiihtyvä virta kantoi sitä selässään kuin kuollutta lintua ja kuinka se keveästi pyörähteli aallokossa ja meni niin vinhaa vauhtia, että Arjakilla oli täysi työ sitä seuratessa.
Arjak aavisti, että venheellä tulee olemaan tärkeä merkitys ihmisten elämässä yleensä ja että se hänelle, meren rannikon asukkaalle erittäin, tulisi olemaan suureksi avuksi.
Ei Arjak sitä olisi ottanut ystäviltä, se olisi ollut varkautta, mutta heimothan olivat silloin sodassa keskenään.
Kun alempana tuli pitkä suvantovesi, kulki vene niin hiljaa, että Arjak päätti sen sivuuttaa ja odottaa vasta latokien majojen kohdalla sen saapumista.
Matka latokien leirille tuntui yösydännä pitkältä. Onneksi kuun puolikas nousi joen takaisten metsien yläpuolelle ja valaisi valjulla valollaan paikka paikoin koukeroista polkua ja välkehti hopeanhohtoisena joen väreilevällä pinnalla. Erämaa oli uninen, vieläkin hiljaisempi kuin menomatkalla. Huuhkaja lensi joen yli ja istahti kelohongan latvaan, katseli öistä kulkijaa kummissaan suurine kissan silmineen ja nähdessään jäniksen kuukkivan rannan pensaikossa laskeutui kuulumattomin liitolennoin sen selkään. — »Piää, piää», parkaisee pupu tuntiessaan terävien kynsien iskeytyvän selkälihaksiin. Mutta samassa iskee myös koukkuinen nokka sen ohutluiseen kalloon. Kuuluu vielä kerran heikko »piää-piää»-huuto, aivan kuin pupu joltakin apua huutaisi — joltakin, joka ei koskaan tule sitä auttamaan. Arjak näkee petolinnun istuvan siivet levällään hetkisen sen päällä, mutta kun jänis lakkaa potkittelemasta, laskee se lentimensä sivuilleen ja alkaa nokallaan repiä sen kylkeä. Arjak olisi voinut helposti anastaa metsien mulkosilmältä saaliin, mutta ei viitsi lähteä kantamaan jousijalkaista eläintä leiriin, kun se on vain poikajänis.
Arjak ehti leirin kohdalle ennen venettä. Hän odotti rannalla. Aamun sarastus jo hopeoi etäistä taivaanrantaa, ensin heikosti puiden latvojen välistä, sitten leveämmin kultaa sekoittaen. Aamu oli ihana, mutta Arjak ei sen kauneutta vielä oikein ymmärtänyt, ainoastaan vaistoili. — Jo lipui venekin virran hopeakalvoa. Arjak kahlasi sitä vastaan keskivirralle. Silloin hän näki sen yksityiskohtaisen rakenteen paremmin kuin yöllä.
— Mikä mestariteos se olikaan! Ja mikä oli se pitkää lapiota muistuttava esine sen sisällä?
Maalle vetäessään Arjak huomasi, että ontto oli polttamalla tehty puunrunkoon, ja hiili kiviaseella kaavittu pois. Polttamalla oli se myöskin puusta katkaistu. Mutta sitä mies ihmetteli, miten tuli saatiin polttamaan vain puun sydänosia eikä pintaa, joka oli jäänyt purren laidoiksi.
— Ah, jos sillä oppisi soutelemaan! huokasi Arjak. — Kalastaessani ja metsästäessäni sitä käyttäisin ja hylkeillekin näyttäisin, että ei ole hyvä nousta kareille ja saarille laiskana makaamaan.
Kun Arjak päivemmällä heräsi, näki hän heimon väen rannassa ihmettelemässä uutta, »suurta keksintöä», jonka muka saamelaiset olivat tehneet, vaikka se todellisuudessa oli muiden tekemä, etelämpää tuotu. Saamelaiset olivat tämän ainoan veneensä vaihettaneet poroilla toiselta heimolta ja poroilla vedättäneet sen tullessaan kesämajoille. Paljon oli jo sitä käytetty kalastuksessakin, sen huomasi siitäkin, että hopeanhohtoiset kalansuomut peittivät sen pohjan.
Rannalla oli tullut aikamoinen kiista siitä, mitenpäin veneen tuli olla soudettaessa. Silloin kun Arjak tuli rantaan, oli Oulo sitä melomassa. Hän oli keikauttanut haapion kumoon, istunut pohjan päälle kuin ratsastaja kahareisin ja meloi airolla venettä eteenpäin. Kantoihan se niinkin miehen. Mutta Jamma kertoi nähneensä, että mies istui kokonaan veneen ontelossa ja meloi eteenpäin, mutta häntä ei moni uskonut. Vähitellen he kokeilun kautta oppivat pitämään venettä oikeinpäin, kun huomasivat sen siten kantavan enemmän. Kokeillen saivat he selville senkin, montako henkeä se kantoi, asia, josta eivät nykyaikaisetkaan veneenomistajat ole aina täysin selvillä. Kun sillä yksi tai kaksi miestä oppi kulkemaan joen yli ja sieltä takaisin, nähtiin sen suuri hyöty, kun ei enää tarvinnut mennä kylmään veteen.
— On se ihmeellinen esine, jolla voi »ratsastaa» joen yli, ihasteltiin.
— On. Jospa olisi sellainen joka miehellä. Mutta vahinkokin oli tulla näissä kokeiluissa. Miesten mentyä majoille neuvottelemaan rankaisuretkestä jäivät poikaset rantaan, sillä heitä innosti palava halu saada kokeilla uutta kulkuneuvoa. Vaikka Arjak oli kieltänyt siihen sormellakaan koskemasta, työnsivät pojat sen vesille, ja pian se ahtautui täyteen pieniä latokilaisia, ja yksi alkoi meloa haapiota joelle päin. Veneessä olijat eivät kuitenkaan pysyneet paikoillaan, ja siitä oli seurauksena, että vaappera alus kaatui tyhjentäen sisällyksensä jokeen. Kodille alkoi kuulua kaamea hätähuuto, ja kun mentiin katsomaan, huomattiin poikien pulikoivan hukkumaisillaan. Hädin tuskin saatiin heidät pelastetuiksi, mutta haapio jäi jokeen ja vasta jokisuulla se kantautui rannalle.
Kaltto käänsi veneen hankinnankin pahaksi.
— Se on vihollisten lähettämä noitakalu, joka tuottaa meille pahaa, selitti hän salavihkaa heimon miehille. — Näkeehän sen siitäkin, että se toisinaan nakkaa ihmiset pois selästään.
Heimon miesten yhteisessä neuvottelussa Arjak teki selkoa yöllisestä vakoilumatkastaan. Suu auki kuuntelivat monet heimolle erittäin tärkeitä tietoja. Jo huomasi miesten katseista, että päällikön rohkea teko lisäsi luottamusta häneen, mutta kun vihollinen oli miesluvultaan suurempi, päätettiin Jamman neuvosta sotaretki siirtää vähän tuonnemmaksi ja sillä aikaa tehdä parannuksia sotavarustuksiin.
Arjak käski tuoda aseet esille. Miehet tottelivat, ja kukin asetti aseensa omaan läjäänsä. Sen jälkeen Arjak ja Jamma tutkivat niitä yksitellen. Muutamissa jousissa oli liian heikko kaari, keihäistä oli osa liian tylsäkärkisiä, ja nuolia oli kaikilla liian vähän: niitä oli tehtävä lisää.
— Ei ole sota oravan ja linnun ammuntaa, jolloin voi vapaasti noutaa nuolen takaisin, huomautti Jamma lopuksi. — Orava ja peura eivät ammu ampujaa kuten ihminen.
Miehet hyväksyivät sen esityksen, että aseita oli lisättävä.
— Minulla on vielä eräs esitys, jota yön hiljaisuudessa mietin. Me voisimme käyttää hyväksemme myöskin venettä, sanoi Arjak, — mutta me tarvitsemme niitä useampiakin.
— Mitä niillä sodassa tehdään? kysyi Kiuri.
— Me voimme hyökätä saamelaisten leiriin myöskin joen suuremman väylän puolelta, jos meillä on kolmekin tuollaista alusta.
Sille esitykselle Kaltto nauroi ivallisesti ja sanoi:
— Kävisihän se, jollei saamelaisilla olisi jousia. Me kuitenkin tiedämme, että he ovat hyviä ampujia. Ennenkuin Arjak veneillään ehtii rantaankaan, on joka miehen rinta lävistetty.
— Mutta hyökkäyshän tapahtuu salaa yön pimeydessä. Vanhat miehet miettivät asiaa ja huomasivat viimein Arjakin esityksen hyväksi.
Varustusten täydentäminen aloitettiin tulisella kiireellä, toiset nakuttivat kovasta kivestä nuolen kärkiä, toiset tekivät kivestä ja luusta keihään teriä, muutamat valmistivat jousen kaaria, mutta Arjak, Jamma ja Kiuri suorisivat veneen tekoon. Majojen lähellä maassa virui hyvin vanha juuriltaan kaatunut puu, sen oli paiskannut kumoon se sama ukkosilma, jonka aikana Arjak ja Kaltto noitakeinoin taistelivat keskenään.
Miesvoimin vedettiin saamelaisilta saatu vene puunrungon luo malliksi. Kukaan heistä ei ollut nähnytkään veneen tekoa, mutta Jamma oli kuullut etelässä, että siinä käytettiin tulta apuna. Sen näki valmiista veneestäkin. Mutta miten se yksityiskohdissaan tapahtui, se oli kokeilun kautta selvitettävä. Kauan miettivät nämä viisaat miehet pää kumarassa istuen puunrungon päällä tämän pulmallisen kysymyksen ratkaisua, miten tuli saadaan polttamaan vain puun sydänosia ja siihen kaukalon muotoisen syvennyksen eikä pintaosia, tulevan veneen laitoja. Ja he miettivät ja miettivät, niin että aivot tahtoivat kuumentua liikarasituksesta, kunnes Arjak huomasi niksin.
— Me asetamme kekäleitä palamaan puun rungon päälle ja kastelemme vedellä niitä kohtia, joista laidat tulevat.
Jamma ja Kiuri kuin yhdestä suusta huudahtivat:
— Sitähän minäkin ajattelin.
He mittasivat kukin vanhan veneen pituisen palan puunrungosta, vieläpä jättivät katkaisemisen varankin. Sitten kukin asetti tervaksista tehdyn tulen puun alle niihin kohtiin, joista puu oli katkaistava, ja kun he hakkasivat kivikirveillään hiilen pois sitä mukaa kuin tuli ehti puuta syövyttää, katkesi runko sopivan pitkiksi paloiksi. Kun tämä oli tehty, sammuttelivat he tulevan veneen päät vedellä.
Hikisinä miehet istahtivat venepuille levähtämään, kun kohta oli alkava tärkein mestarityö, sisusonnen kovertaminen...
Venemiehet varasivat sitten parhaita tervassälöjä ja kekäleitä kovertamista varten. Salla kantoi heille tuohisilla vettä juotavaksi ja »ryöstäytyvää tulta» varten. Jamma ja Kiuri asettivat palavat kekäleet ja tervassäleet ilman muuta valmistelua venepuun päälle, mutta Arjak pehmitti ensin kivikirveellään puun pinnan, ja se näytti hyvältä.
Iloisesti roihusi tuli ruskeissa tervaksissa polttaen myös alla olevaa venepuuta hiillokselle, hyvillään miehetkin kivikirveillään ja taltoillaan kaapivat pois hiiltä paljastaen uutta puuta tulen nuoleksittavaksi. Mutta jos tuli varastautui laitapuille, silloin kaatoivat he vettä niihin kohtiin tai suojasivat märillä suosammalilla. Ja miehet huomasivat, että he voivat erittäin hyvin käyttää tulta työaseenaan; kaukalo syventyi, laidat ohenivat hiiltymisestä ja kaapimisesta, kunnes onsi oli entisen veneen altaan kokoinen. Silloin miehet sammuttelivat tulen ja kaapivat kiviasein sisuksen valkoiselle puulle.
— Huh, huh, kun tämä puusepän työ on raskasta ja hikistä, huokasi Arjak istuutuessaan taas levähtämään.
— Niin on.
Mutta kun he katselivat teoksiaan, jotka näyttivät yhtä hyviltä kuin malli, niin työn ilo ja voitettujen vaikeuksien tuottama mielihyvä loisti heidän silmistään.
Salaman särkemästä puusta saivat he laudan paloja, joista he valmistivat melat.
Kolmantena iltana auringon laskun edellä, kun ilma oli tyyni ja päivänkorennot jo survoivat ilmaa, lykättiin vesille neljä haapiota, kolme uutta ja yksi vanhempi. Koko heimo oli katsomassa, kun ne miesten meloessa liukuivat joella jättäen jälkeensä valtavan väreen.
Kuinka somia ne olivatkaan katsella, kun ne keveästi heilahtelivat melonnan tahdissa ja valkoinen mela ilta-auringossa hauskasti välkähteli.
Näytti siltä kuin jokainen olisi tuntenut, ainakin aavistanut veneiden suuren merkityksen. Joet ja järvet eivät olleet enää ylikulkemattomia, meren saaret saavuttamattomia, vaan ihminen oli vedetkin vallannut kulkuteikseen.
MIES MIESTÄ VASTAAN.
Kulkue nousta jutuuttaa jokirannan hietatörmää ylävirroille päin. Neljä miestä vetää hihnoilla kukin haapiotaan, neljä pitelee niitä koivukangella loitompana rannasta ja viides kävelee edellä täysissä sotavarusteissaan, mutta toisilla miehillä on pitkävartiset nuijat, keihäät ja jouset haapioissa, samoin nahkaiset eväspussit ja suopungit. Miedoilla virroilla näyttävät haapiot nousevan helposti, mutta äkäisillä nahkanivoilla miehet väkeen vetävät ja akkiloivat uppiniskaisia aluksia, jotka vängällä vääntäytyvät poikkiteloin kuin pahankuriset mullikat.
Latokien sotavoima siinä on matkalla saamelaisia kurittamaan ja kostamaan niiden entisistä ja nykyisistä pahanteoista. Sisu pyrkii miehillä kihisemään ajatellessaan vihollisen monia kolttosia, varsinkin viimeistä; sitä miehet mumisevat vetäessään, että ovatpahan siinä naapurit, kun tahtovat polttaa kaikki elävältä; ovat petoja pahempia.
Matkue vähän väliä seisahtuu, kuuntelee ja katselee eteenpäin.
Jo häämöttää niemen takaa saamelaisten asuinsaari mataline hiekkarantoineen. Se nostattaa omituisen tunnelman. Ilta on vielä liian varhainen. Ei ole hyvä näyttäytyä, silloin tietävät varustautua. Sentähden Arjak käskee kääntää haapiot joen poukamaan, ja miehet menevät niemelle pensaikkoon lymyilemään ja vakoilemaan, näkyisikö mitään leiriltä.
Ei näy muuta kuin nahkakotien huiput pensaiden takaa. Kuuluu puhelua ja kirveen iskuja. Se on hyvä merkki, kun väki on rauhan töissä.
Vähitellen hämärtyy saari ja katoaa pimeyteen. Silloin Arjak saatattaa Jamman ja neljä muuta miestä joen päivänpuoleiselle rannalle, ja itse jää kolmen muun kanssa haapioita kuljettamaan. Kahtaalta päin he aikovat hyökätä saamelaisten niskaan: Jamma etelästä, kahlattavan sivuvirran yli, Arjak kanooteillaan pääväylän poikki.
Miehet joen molemmilla rannoilla ovat jo saaren kohdalla, mutta ei kuulu vielä sovittua merkkiääntä. Ei olekaan vielä puoliyön aika. Taivas on tosin vetäytymässä pilveen, sentähden ei näy selvään seulajaisenkaan tähtisikermää, taivaankellon viisaria, eikä otavaa, joista kivikauden kansa ajan kulun öiseen aikaan arvioi, mutta odottajista ei yö tunnu olevan vielä niin pitkällä. He heristelevät korviaan.
— Mikä on tuo ääni? kysyy Jauri-ukko, saamelaisten päällikkö itseltään.
— Huuho, huuho, kuuluu yhä selvemmin joen etelärannalta, ja vähän ajan perästä kuuluu sorsan kutsuääni joen pohjoisrannalta.
Jamma ja Kiuri siellä joen yli lintujen kielillä haastelevat. Matkiminen on niin luonnollinen, ettei tavallinen ihmiskorva siinä mitään epäiltävää erottaisi. Mutta vanhalla Jaurilla, joka on monissa kahakoissa karaistunut mies, on erämaan asukkaan herkistynyt kuuloaisti.
Hän on muiden levolle mentyä jäänyt vahtikoiran virkaa toimittamaan, sillä eivät saamelaiset niin kevytmielisiä ole, että jättävät leirin yöksi vartioimatta.
— Ei ollut se tavallinen hyypiän ääni, olisiko poikahuuhkaja.
Ja Jauri henkeään pidättäen kuuntelee.— Jaurakaisen notkosta kuuluu taas sorsan kutsuääni.
— Kun sorsa niin levollisesti äännähtelee, niin ei ainakaan siellä ole pelättävää. — Mutta mikä on tuo hiljainen loiske joella?
Jauri hiipii rannalle. Hän säikähtää niin, että jousi vapisee kädessä, sillä hän näkee viisi ihmishahmoa kahlaavan joen yli.— Ovatkohan ne aaveita? —Eivät. Kuuluvat keskenään kuiskailevan.
Jauri juoksee kodille hyppien kivien ja mättäiden yli, jokaisen kodan ovella hän karjaisee: — Latokit tulevat putaan yli!
Nuolina syöksyvät saamelaiset rantaan Jaurin osoittamaan paikkaan. Jouset ovat vireessä, mutta vielä on vihollinen liian kaukana. Kuuluu metsähiiren vikinää muistuttava merkkiääni. Kymmenen jousta raksahtaa yht'aikaa. Nuolet suhahtavat Jamman miesten korvien sivu.
— Kätkeytykää! komentaa Jamma.
Miehet painautuvat veteen, kasvot vain jäävät vedenpinnan yläpuolelle.
Nuolia suhisee taas päiden yli, mutta latokit eivät voi vastata tuleen, kun vihollinen piilee pensaikon takana. Tilanne on Jammasta tukala.
Mutta jo juoksevat Arjakin miehetkin saaren pään yli avuksi. Saamelaiset luulevat heitä ensin omiksi miehikseen, mutta pian heille selviää kohtalokas erehdys, kun Arjakin jykevä nuija halkaisee pään muutamalta, ja Jami nutistaa toiselta hengen keihäällään. Kolmas iskee harhaan, kun koettaa tavoittaa keihääseensä pensaikossa kyyristelevää nuorta saamelaista ja joutuu käsikähmään hänen kanssaan. Jauri laukaisee jousensa Arjakia kohti, mutta nuoli pyyhkäisee hänen leukaansa pitkän viiltohaavan. Siitä Arjak raivostuu, hyppää pensaan yli kuin tiikeri ja iskee nuijallaan miehen kalloa kohti, mutta päällikkö väistää, ja isku sattuu hänen olkapäähänsä musertaen vasemman solisluun. Kohta on hänen kaksi poikaansa Arjakin kimpussa. Toinen koettaa viiltää häntä puukolla takaapäin, toinen heittää nahkasilmukkaa hänen kaulaansa, mutta Arjak väistelee ja koettaa saada kätensä vapaaksi takaapäin pitelevän otteesta.
Silloin rynnistävät Jamman miehetkin maalle läpimärkinä. Taistelu kiihtyy kuun pilkistäessä pilven raosta. Raskaiden nuijien mätkähtely, nuolien suhina ja pensaiden kahina yhtyvät miesten huutoon ja meteliin sekä haavoittuneiden voihkinaan.
— Iskekää, iskekää! kehoittaa Jamma, — lyökää maahan varkaat, murhaajat, kotien polttajat! Kostakaa, kostakaa.!
Tulistuneena taistelee Arjak ylivoimaa vastaan. Jaurin pojat häntä ampuvat, pistävät keihäällä, koettavat lyödä nuijalla ja kuristaa nahkasuopungilla, mutta notkeasti väistelee mies iskuja, ja nuolet ja keihäät kilpistyvät hänen vahvasta rintahaarniskastaan. Hän saa apua. Yksi Jaurin pojista kaatuu, toinen haavoittuu ja kolmas pakenee kadoten pimeään pensaikkoon. Silloin vaimenee muuallakin taistelun melske; kosto on suoritettu, vihollinen lyöty, ja hurjana kiirii yössä voittajain riemuhuuto.
Latokit sitoivat haavoittuneet nahkahihnoilla, etteivät pääsisi pakoon, ja rientävät sitten kotiin, joista koko ajan on kuulunut naisten ja lasten epätoivoinen itkun ulina.
— Ei saa tappaa vaimoja ja lapsia! huutaa Arjak. — Ihmisiä on vähän maailmassa.
Latokien miehet tapaavat kodista vain muutamia vanhuksia ja pyörtyneitä naisia. Suurin osa on paennut metsään. Väsyneinä istahtavat miehet kytevän nuotion luo levähtämään, eivät kuitenkaan kaikki. Oulo ja Jami makaavat haavoittuneina pensaikossa. Heidät kannetaan nuotiolle ja haavat sidotaan nahkasuikaleilla.
Aamu jo sarastaa. Sen kullankellertävä hohde leviää verisen taistelutantereen yli paljastaen silmälle kaameita näkyjä. Alkaa pakenevien etsintä. Rintamana samoavat voittajat saaren aarniometsässä. — Minnepä ne pääsevät saaresta, tuumailevat miehet. Jostakin kuuluu pienen lapsen tukahdutettua itkua. Miehet kävelevät ääntä kohti. Päällekkäin kaatuneiden puiden alta se kuuluu. Ja kun miehet kurkistavat sinne, näkyy nuori, nahkoihin puettu nainen, jolla on sylissään komsioon asetettu lapsi, jolle hän antaa rintaa. Kovasti nuori äiti kalpenee nähdessään vain muutaman askelen päässä Arjakin kasvot.
— Missä ovat saamelaisten porot? tiukkaa Arjak.
— Tu... tu... tuolla... sa... saaren päässä, änkytti nainen.
Saaren päässä oli melkoisen suuri lietemaa niitty ja sieltä löysivät latokit melkein kaikki omat poronsa ja saamelaisten suuremman kiekerön hihnoissa. Miehet valitsivat lihavimman saamelaisten porohärän ja lähettivät sen Kiurin poikien mukana leirille teurastettavaksi ja paistettavaksi voittajille aamiaiseksi.
Mutta saaren metsissä jatkui kauhusta hullaantuneiden naisten ja lasten etsintä. Ja merkillisiä piilopaikkoja olivat ne löytäneetkin. Niinpä Jamma saaren keskiosissa osoitti mäntyä ja sanoi:
— Tuolla latvapuolessa liikahti jokin eläin, taitaa olla ahma. Minäpä pudotan sen maahan.
Samassa Jamma ojensi jousensa, mutta sillä hetkellä oletettu ahma kurkisti alas, oksien välistä näkyivät selvät ihmiskasvot. Poikanen oli sinne kiivennyt pakoon, mutta ei malttanut olla liikkumatta.
Saamelaisia »apinoita» tapasivat he tuon tuostakin puissa. Ne komennettiin alas ja vietiin kodille samoin kuin naiset ja pikku lapsetkin. Mutta harmikseen totesivat Jamma ja Arjak, että muutamia saamelaisia oli paennut saaresta. He olivat löytäneet haapiot saaren pohjoisrannalta ja soutaneet niillä mantereen puolelle. Sinne oli nähtävästi mennyt Jaurin poikakin, se, joka oli paennut taistelun aikana.
Ryöstösaalista koottaessa saamelaisten nahkakodista ja kätköistä viha lauhtuu ja mielihyvän tunne saa ilon pilkahduksen voittajain muuten korskeille kasvoille.
Nuotiolle kannetaan suureksi röykkiöksi porontaljoja, turkiksia, aseita, valmiita peskejä, kuivattua lihaa, marjoja, kuivattuja haukia ja lohia.
Puoliavoimin silmin Jauri katselee tätä hävitystä ja näyttää kuolleelta. Jamma häntä sivumennen potkaisee koetellakseen, elääkö vielä vanha kettu, mutta ei saa siihen kyliin selvää vastausta.
Miehet söivät poronpaisti-aamiaistaan haukaten väliin kuivattua haukea ja lohta vaihtelun vuoksi ja ryyppäsivät poron maitoa palan paineeksi, jota herkkua he eivät ennen koskaan olleet saaneet.
Syönnin jälkeen puhui Arjak yhteen kotaan kerätyille saamelaisille.
— Latokit voittivat, mutta me emme ole niin pahoja kuin saamelaiset, me emme tapa teitä kaikkia, vaan päästämme osan menemään. Me annamme teille osan poroista ja osan tavaroista, mutta älkää tulko enää koskaan tälle saarelle, silloin latokit tappavat kaikki, tappavat kaikki.
Puhe käsitettiin. Kun latokit käärivät tavarat porojen selkään ja lähtivät viemään kotiinsa, alkoivat myöskin saamen heimon tähteet kerätä tavaroitaan muuttamista varten. Vanha viekas Jauri ja hänen poikansa olivat edelleenkin heimon johtomiehinä.
Latokien leirissä vallitsi sinä yönä pelko ja toivo, epäilys ja usko, suru ja ilo. Eihän tiennyt edeltäpäin, miten käy taistelussa, mille puolelle hyvät henget asettuvat. Ei tullut uni silmään Sallallekaan, ja vanhat vaimot valvoivat myös koko yön ompeluksiensa ääressä kertoillen toisilleen ja pojille vanhoja sotamuistoja ja omaistensa sankaritekoja.
Ja ikäviä viestejäkin tuli jo ylävirroilta. Vähän auringon nousun jälkeen kuljetti virta alas kahta haapiota. Poikaset kahlasivat ne maihin. Ei kummassakaan ollut melaa, ja toisen pohjalla oli iso verilaikku.
— Niinhän minä jo lähtiessä sanoin, että surman suuhun Arjak vie miehet, sanoi Kaltto ruuhia tarkastellessaan. — Vaikka lienee tuossa Jamman verta.
Mutta jo näkyy parempiakin viestejä. Jokea pitkin soluu kaksi haapiota, joissa on ohjaajat ja makuullaan toinenkin mies kummassakin. Siinä saapuvat haavoittuneet, ja hetkistä myöhemmin näkyy jokitörmällä pororaito, ja jokaisella porolla kantamus selässä.
— Saamelaiset on voitettu, leviää tieto leirissä.
Ja kilvan hillittömän ilon vallassa juoksevat kaikki voittajia vastaan, kun heimon olemassaolo on taas turvattu.
ARJAKIN PALUU.
Kuin pahan painajaisen vallasta päässeenä eli latokien pieni heimokunta lyötyään perin pohjin vanhan verivihollisensa. Ei pelännyt enää yksinäinen metsämies saamelaisten salanuolia, kun luulivat jo heidän rippeensäkin lähteneen etelään, vapaasti sai lohimieskin joella kaloja keihästää, ja neitosten ei tarvinnut enää varoa vastenmielisen kosijan puunuijaa.
Yhteisen vaaran voittaminen oli lisännyt yhteistuntoa. Kalttokaan ei sen perästä koettanut juonia punoa Arjakia vastaan. Ravinnosta ei sen jälkeen ollut puutetta, kun he haapioilla pääsivät soutelemaan läheisille meren saarillekin, joista heimon miehet nuijilla ja keihäillä kaatoivat sadoittain hylkeitä. Syyskauden kuluessa harjoitteli jokainen heimon mies haapiota käyttämään, ja miehistä kehittyi vähitellen hyviä merimetsästäjiä. Syksymmällä, metsäpeurojen rykimisaikana ilmaantui melkoisia peuralaumoja meren rannallekin. Usein kuului kotiin saakka jäykkäniskaisten hirvaiden kumea rykiminen. Silloin menivät peurat sokeana pyytäjän ansaan, olisivat menneet peurahautoihinkin, jos niitä olisi ollut; silloin sai vihaisia hirvaita pistää keihäälläkin, jos oli miehellä uskallusta käydä suurisarvisen kanssa kamppailemaan.
Oli jo lehden lankeamisen aika, kun eräänä aamuna kuului lähellä peuran yskiminen. Lauma lähestyi leiriä, etunenässä sakeasarvinen hirvas. Turpa maassa, silmät muljollaan, sarvet tanassa se tuli ihmisiä kohti. Silloin Oulo, joka jo oli täydellisesti parantunut saamistaan haavoista, ehätti ennen muita näyttämään taistelunhaluiselle ihmisen voimaa ja taitoa; tahtoipa hän siinä näyttää heimon tyttärille omaakin miehuuttaan. Peura seisahtui muutamien sylien päähän ja lyhyin askelin tömisytti maata — kuten peuroilla on tapana valmistella hyökkäystään — ja tähtäsi sarvensa Ouloa kohti, joka keihäs kädessä kävi sitä vastaan. Rajulla laukalla hyökkäsi peura miestä kohti, joka kivikeihäs kädessään odotti tilaisuutta painaakseen aseen hurjimuksen sydämeen; hän hypähti syrjään koettaen sivultapäin pistää peuraa. Mutta niinkuin monesti muulloinkin ratkaisevalla hetkellä ase särkyi, kivinen terä katkesi juuresta poikki. Seuraavassa hetkessä hirvas kääntyi ja sai sarviinsa aseettoman miehen, alkaen häntä armottomasti riepoittaa ja etsiä puuta, jota vasten saisi sarvenhaaransa puskea oudon pedon ruumiiseen, sillä pedoksi hirvas arvosteli ihmistä.
Kaikki heimon miehet yrittivät apuun, mutta Arjak viittasi kädellään merkiksi, että hän käy yksin miestä pelastamaan. Kuin villi peto hän hyppäsi sivultapäin peuran sarviin ja alkoi sen niskoja vääntää kieroksi sarvista ja turvasta. Peuran täytyi pysähtyä, ja silloin Oulo pääsi pois tukalasta asemastaan. Peuran ja Arjakin välillä syntyi silloin omituisen näköinen voimain koetus: mies koetti vääntää kaulaa niin kieroksi, että hengitys salpautuisi, mutta peura kaikin voimin vastusti etenkin vahvoilla niskalihaksillaan. Jännittyneenä katseli heimo hiljaiseksi käynyttä voimain mittelyä, jonka suuruudesta vain vanhemmilla miehillä oli kokemuksiin perustuvat tiedot. Hajasäärin, hampaat irvessä ja silmät kieroina seisoi siinä niin vääntäjä kuin väännettäväkin, silloin tällöin vain jalkaansa parantaen. Vaakasuorana sivullepäin ovat peuran sarvet ja turpa; voimavaaka näyttää pysyvän kauan tasapainossa. Mutta tuuma tuumalta alkavat sarven kärjet sitten painua maata ja turpa taivasta kohti. Kuuluu heikko niksahdus, kun peuran niskanikamissa jokin kohta rikkoontuu, ja kohta tanner tömähtää peuran kaatuessa kyljelleen. — Heimon väki hengittää vapaammin, jännitys on lauennut, Arjakin nimi on kaikkien huulilla.
Arjak painaa sarven kärjet maahan, ottaa vyöltään veitsen ja teurastaa saaliinsa.
Tästä yltyvät muut miehet, ajavat peuralauman rintamana meren niemeen, ja kun eläimet yrittävät uimalla pelastaa nahkansa, tapaavat haapiomiehet niistä useita ja iskevät nuijillaan kuoliaaksi.
Samanlaisia päivänsaaliita oli latokeilla monesti muulloinkin sinä syksynä. Liha ja nahkavarat karttuivat päivä päivältä.
Vaikka ei kukaan latokien miehistä taistelun jälkeen ollut käynyt saamelaisten leiripaikalla, kun he olivat pelänneet vainajien henkiä, oli heillä yhteisenä se käsitys, että saamelaiset ovat aikoja sitten menneet niiltä mailta. Sentähden miehet hämmästyivät kovasti, kun eräänä aamuna nousun aikana näkivät miehen taluttavan kantoporoa jokirantaa pitkin leirille päin. Arjak käski asestettujen miesten mennä tulijaa vastaan ja tuoda hänet leiriin, mutta hänelle ei saanut tehdä mitään pahaa — hän muisti tätä sanoessaan omaa kohtaloaan silloin, kun hän itse tuli ensikerran latokien leiriin. Mies oli Jauri, jonka olkapää oli jo täysin parantunut.
Aseettomana astua nilkutti vanha mies ensin Jamman eteen kädet rinnan eteen kohotettuina ja kasvoillaan nöyrä ilme, mutta tämä viittasi ukkoa menemään Arjakin puheille.
— Urhoollinen latokien päällikkö, saamein heimo tahtoo elää ikuisesti sovinnossa kanssanne ja tuo alamaisuuden merkiksi lahjojaan, poron kantamuksen kalliimpia turkiksia teille lähettää.
— Ettekö te lurjukset ole lähteneetkään saarelta, karjui Jamma, joka ei oikein luottanut ukon rauhanrakkauteen.
— Kuka voisi asua vainajien saarella. Me asumme nyt paljon etelämpänä, mutta heimoni lähetti sovintoa hieromaan, kun se taas ensi kesänä tahtoisi palata näille maille. Sillä on aina keväällä halu muuttaa tänne pohjoiseen. Minä itse olen jo vanha mies, ja on nuoremmilla ollut jo aikomus antaa minulle ikuinen lepo, mutta nuorempien tähden minä pyytäisin, että saisivat ensi kesänä asua vähän ylempänä jokivarrella.
Ukko riisui sitten poron taakan ja levitti Arjakin eteen hyvin hoidettuja suden, ilveksen, ahman, saukon, näädän ja majavan nahkoja.
— Tämä on heimon yhteinen asia, sanoi Arjak, jota jo säälitti ukon kohtalo.
Sillä aikaa kuin ukko levähteli ja söi eväitään, pitivät heimon miehet neuvottelukokouksen. Arjak ilmoitti sen päätöksen Jaurille.
— Saatte asua joen yläjuoksulla sekä metsästää ja kalastaa aina entiseen asuntosaareenne saakka, mutta teidän pitää siitä oikeudesta maksaa meille veroa, koska maa kokonaisuudessaan on meidän, voittajien. Teidän pitää joka kesä tuoda meille neljä peuran, neljä ahman ja yksi karhun talja sekä poron taakka kuivaa kalaa.
— Ehdot ovat liian ankarat, emmekö voisi saada pois karhunnahkaa, kun miehemme eivät viime aikoina ole saaneet karhuja, päinvastoin karhu tappoi meiltä keväällä parhaan pyyntimiehen, ja hänen lapsensa on meidän elätettävänämme.
— Emme voi muuttaa heimon yhteistä päätöstä, mutta jollette saa karhua, pyytäkää silloin huojennusta.
Jauri lähti kotiaan kohti raskain askelin, sillä eihän hänen heimonsa ollut enää täysin vapaa.
Jaurin tuoma turkisvarasto oli varsinkin naisille mieleen. Heille oli niissä ompelemista kauaksi aikaa. Salla sai niistä parhaan osan, ja leirissä yleisesti kuiskailtiin, että hän ei kelin tullen lähdekään enää etelään, vaan Arjakin kanssa pohjoiseen. Eräässä heimon kokouksessa Arjak toi julki tämän salaisuuden.
— Heimon vanhimmat, minulla on teille jotakin tärkeätä sanottavaa tänä päivänä, sanoi Arjak. — Heimon asiat ovat nyt hyvällä kannalla: saamelaiset voitettu, joten heistä ei ole mitään pelkoa, ruokaa on niin paljon kuin heimo jaksaa kuljettaa mukanaan ja vielä ylikin, majat ovat valmiit ensikesääkin varten, jollei niitä talvi tuhoa, ja haapiot odottavat rannalla kevätpyyntiä. Minä olen teitä koettanut auttaa kaikessa voimieni mukaan, mutta nyt ei minua enää täällä tarvita. Ja kun en halua lähteä kanssanne etelän metsiin, niin meille tulee nyt eron päivä.
— Minne sinä aiot mennä? tiedusteli Jamma ihmeissään.
— Takaisin pohjoiseen. Jäämeri vetää minua vastustamattomalla voimalla. Kotiseutuni, jossa ei ole yhtään ihmistä, minua kutsuu.
— Tarvitsemme vielä sinua, huomautti Kiuri.
— Ette tarvitse. Jamma on vielä kipakka mies ja osaa johtaa heimoa, kuten ennenkin. Kiuri on vielä myös nuoren miehen veroinen. Kaltolla on noitakeinoja liiaksikin henkien lepyttämiseksi. Yhtä teiltä nyt pyytäisin, pyytäisin Sallaa vaimokseni, kun aion syyskelin aikana palata syntymämailleni.
— Arjak on hänet ansainnut, sanoi Jamma. — Mutta onko hänestä »kuoleman kenttien» yli kulkijaksi?
— On, on, vakuutti Arjak.
— Arjak on hänet ansainnut, myönteli Kiuri ja Kalttokin. — Voimakkaat ihmiset etsivät toisiaan, lisäsi Kaltto omasta puolestaan. — Minä annan parhaimman taikaesineeni, että he hyvin pääsisivät vaarallisten maiden yli.
— Minulla on itselläni taikaesine, Sallan punoma ansa, joka on jo kaksi kertaa kulkenut ikuisen jään yli. Se on ollut milloin Sallan, milloin minun kaulassani, ja vastukset on voitettu.
— Älä anna sen kuitenkaan liiaksi kiristää kaulaasi, veisteli Jamma.
— Äläkä sano tästä mitään Oulolle, hän on viime aikoina ollut niin kummallinen. Poika taitaa liiaksi pitää Sallasta.
— Ei ole sukulaisista aviopuolisoiksi, väitti Kaltto.
Se oli päätetty. Tästä alkaen alettiin valmistella matkaa. Heimo peuralaumojen perässä etelään, toiset pohjoiseen.
Mutta Vuoma ei malttanut olla juoruamatta Oulolle heimon vanhimpien päätöksestä. Ja Oulo tuli siitä entistä synkemmäksi.
Arjak tiesi kokemuksestaan, minkälaisia matkavarustuksia täytyy tehdä maajään yli kulkua varten. Nyt hän aikoi käyttää poroja vetojuhtinaan, kun heidän osalleen tuli yhteisessä jaossa kaikkiaan viisi poroa. Niille piti kuitenkin hankkia eväät sulan aikana. Kun lähellä oli hyviä jäkälämaita, käski Arjak poikasten kuokkia sitä kasoihin. Hän itse puristi ne koviksi kasoiksi, jotteivät ne veisi paljon tilaa poron kelkoissa. Muitakin matkavarustuksia oli tehtävä. He olivat sotasaaliina saaneet saamelaisilta kahdet sukset, joita ei ennen kukaan latoki ollut nähnyt, vielä vähemmin käyttänyt. Ne Jamma antoi Arjakille ja sanoi kuulleensa, että niitä käytetään pehmeällä lumella liikuttaessa. Paljon oli varattava mukaan hylkeenrasvaa, paistettua lihaa, nahkoja ja turkiksia, laitettava jalkineita ja turkisvaatteita.
Heidän ei tarvinnut kahden lähteä Sallan kanssa matkalle, sillä Jami vaimoineen lupasi heitä seurata siihen ihmeelliseen maahan, josta Arjak oli hänelle kertonut kummallisia asioita. Heimon miesväki tosin siten väheni tuntuvasti, mutta eihän enää ollut vihollistakaan uhkaamassa eikä nälästä niin pahaa pelkoa kuin ennen.
Talvi on jo saapunut suureen erämaahan: lunta on jo maassa keliksi saakka, joki jäätynyt kantavaksi, teeret jo urpukoivuissa kurahtelevat, ja metsäkanat makeasti nauravat eräänä pakkasaamuna. Viisipäinen pororaito lähtee matkalle kahden miehen taluttamana, ja kaksi turkiksiin puettua naista istuu yhdessä kelkassa, mutta toisissa on eväitä ja muita matkavarusteitä. Arjakin retkikunta siinä painautuu pitkälle, talviselle taipaleelle päämääränään Jäämeren sula rannikko. Latokien heimon pääjoukkue on jo ennen lähtenyt etelää kohden.
Hyvä on Arjakin mieli päästessään palaamaan takaisin siihen maahan, jota hän kerran piti kirottuna seutuna, hyvällä tuulella ovat toisetkin seurueen jäsenet.
Iltapäivällä tulee eteen silmänkantamaton, saarinen järvenselkä. Arjak tuntee sen tulomatkan ajoilta ja lohduttelee matkatovereitaan, että sen takaa tulee maata ja sitten vahvaa maajäätä, jota riittää perille saakka. Järvi on melkein kaljamana. Iltapakkasessa sen jää ulisten halkeilee niemestä niemeen, saaresta saareen.
Se järvi, jota he aluksi kulkivat, oli vain suuresta sisävedestä pistävä lahti, sillä senaikainen Suomen kuva oli toinen kuin nykyjään.
Pohjois-Suomi Pohjois-Karjalaa myöten ja suurin osa Pohjanlahtea ja Pohjanmaatakin oli vielä maajään peitossa. Suurin osa Etelä- ja Keski-Suomea oli silloin veden alla, Ancylus-järven vesien peitossa. Hämeen, Savon ja Karjalan selkämaat sekä pitkä Salpausselkä monine sivuharjuineen ja muutamat erilliset vaarat olivat vain kuivana maana; Suomenlahti ja Laatokka olivat leveän salmen kautta toistensa kautta yhteydessä. Kesällä eivät sen ajan ihmiset päässeet sen yli kulkemaan, mutta kun se talveksi jäätyi, ei se estänyt keväistä muuttoa pohjoiseen, tuhansien järvien, saarien ja niemien maahan verottamaan sen rikasta eläinkuntaa, mutta syksyllä sai toisinaan kauemmin odottaa sen jäätymistä, jollei tahtonut kiertää nykyisen Laatokan ympäri.
Pienempiäkin järviä oli silloin enemmän kuin nykyjään. Sentähden kulku oli helppoa aina maajään reunaan saakka vähälumisia järvireittejä pitkin.
Päivisin he kulkivat, öisin nukkuivat nahkateltassa rasvalampun levittäessä lämpöä ja valoa ja porojen rouskutellessa mureaa pantiojäkälää.
Arjakilla oli muutamia merkkituntureita matkan varrella. Sellainen oli Koli, joka senaikaisestakin maisemasta kohosi huomattavaan korkeuteen. Sille he antoivat nimen Jamin vaimon nimen mukaan. Maajään eteläisellä alueella, nykyisessä Koillis-Suomessa, kohosi maajäästä satoja erillisiä nunatakkeja kuin mustia hiippoja. Korkeimmalle he antoivat nimen Salla. Se oli kerrassaan uhkea tunturi, vaikka siitä enemmän kuin puoli oli maajään kätkössä.
Niillä tienoin muisti Arjak menettäneensä tullessaan ainoan ajokkaansa, jääkarhun. Seurue makeasti nauroi, kun hän kertoi seikkailustaan paikan päällä.
— Ei ole petoeläimistä ajokkaiksi, päättelivät he yhdessä.
Toisenlaisia olivat porot. Ne eivät olleet kertaakaan äkääntyneet, kun olivat kaikki vanhoja ajokkaita, mutta yhdeltä oli jään kuilussa katkennut jalka, ja se täytyi teurastaa eväslihoiksi.
Loppumatka oli hankalin satojen syvien kuilujen tähden, jotka jo olivat olleet Arjakin niellä ammottaviin onkaloihinsa. Mutta nyt heillä oli se etu, että oli nostajia, jos joku kuormakunta olisi pudonnut, mutta sellaista ei kuitenkaan sattunut, kun Arjak tarkoin tutki epäiltävät kohdat ja lumi ei ollut vielä kerinnyt tehdä sinä syksynä valesiltoja kuilujen yli.
Eräänä kirkkaana aamuna näkevät he vihdoin edessään sulan Jäämeren ulapan. Tummansinisenä heloittavat sen avarat selät ja vuonot valkoisen maajään takaa.
— Katsokaa, eikö se ole komea, huudahtaa Arjak koettaen siten innostaa väsyneitä matkatovereitaan.
— Onhan se, myöntävät toiset.
Sinne oli kuitenkin penikulmia, mutta myötämäkeen matka sujui sikäli nopeasti, että illalla he laskeutuivat jyrkähköltä maajään reunalta kierrätellen Pummankivuonon rannalle.
Kaikki oli siellä entisellään: tunturit suline rinteineen, vuono kivikkorantoineen, kotikenttä majan sijoineen ja valaan luurankokin vielä rannalla romotti. Vielä keinui vuonon pinnalla joukoittain vesilintuja, vielä istuivat ruokit rantakallioilla, ja ilmassa oli sellainen riemu ja remakka, että tulijatkin valtasi hyvä tuuli.
— Ihmeellinen maa! ihastelivat ensikertalaiset.
— Tämä on se onnen maa, jota minä olen muualta etsinyt, sanoi Arjak.
Kun he olivat saaneet tilapäisen majansa pystytetyksi ja rasvalampun palamaan, syöksyi Salla sisälle huudahtaen:
— Kaksi suurta valkoista eläintä kävelee vuonon rantaa tännepäin. Ne ovat paljon isommat kuin porot.
— Ne ovat jääkarhuja. Älä ole milläsikään, minullahan oli mennessä vetojuhtana jääkarhu.
Karhut kävelevät aivan rauhallisesti pakoveden paljastamaa rantakivikkoa aivan vesirajaa pitkin. Toisinaan ne nuuskivat maata ruokaa etsien. Kohdalle päästyään ne huomaavat ihmiset, mutta eivät pakene, päinvastoin toinen niistä lähestyy muutaman kymmenen askelen päähän, istuu turpeelle ja katselee kuin tunteakseen. — Salla painautuu lähemmäksi Arjakia.
— Sehän on Murri! huudahtaa Arjak.
Jääkarhu tuntee myös vanhan hoitajansa, nyökyttelee päätänsä iloisesti, ikäänkuin tahtoisi sanoa: — Arjak, olenhan ollut oikeassa, kun palasin väliltä takaisin; tännehän sinäkin tulit.
Arjak ymmärsi sen mykkää kieltä ja myönsi, että karhu oli ollut oikeassa.