[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTD7v65K820f6mvosNjehA_IYaVq6Mr9dkL9Qv1_EI9M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2769,"Arjak, heimonsa viimeinen","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"2769-hanninen-kaarlo-arjak-heimonsa-viimeinen","2769__Hänninen_Kaarlo__Arjak_heimonsa_viimeinen",null,"romaani",[],[],"fi",1930,33189,213824,true,[],[],[],"Arktiseen luontoon sijoittuva seikkailuromaani kertoo Jäämeren rannalla elävästä Arjakista ja hänen perheestään. Tarinassa kuvataan pohjoisen heimon selviytymistä, mursunmetsästystä ja perinteistä elämäntapaa ankarissa luonnonoloissa.","Kaarlo Hännisen 'Arjak, heimonsa viimeinen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2769. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ARJAK, HEIMONSA VIIMEINEN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nARJAK, HEIMONSA VIIMEINEN.\n\n\nMursut olivat koko aamupäivän mylvineet usvaisessa vuonossa\nsinertävänvalkoisten maajään lohkareiden seassa. Toisinaan ne olivat\nammuneet yksitellen, toisinaan useampia kuorossa, ikäänkuin monta\nsumusireeniä olisi yht'aikaa soinut. Se oli näiden merijättiläisten\nilonpitoa, kun oli kesä, kun vuonotkin olivat vapaina vihertävästä\nmerijäästä ja kun niiden pohjaliejussa oli runsaasti raakkuja, mursujen\nmieliruokaa.\n\nNe näyttivät kaippovan vuonon länsirantaa, jolla kyykötti\nkumoonkäännettyä pataa muistuttava jäämaja kapealla ja sulalla\nkalliorinteellä meren rannan ja suuren sisämaajäätikön jyrkähkön\nreunan välillä. Majan matalalta ovelta kaksi paria ahnaita silmiä\nseurasi jättiläiseläinten kömpelöitä liikkeitä, kun ne kuokkamaisilla\ntorahampaillaan toisiaan uhkailivat, iskivät ja väistelivät.\n\nVuonolla oli muutakin liikettä ja melua.\n\nRantakalliolla istuskelivat lihavat, siivettömät ruokit päätään\nnyökytellen ja hyvin arvokkaan näköisinä. Kyömynokkaiset lunnit\nräpyttelevin siivin lensivät maanalaisista turvelabyrinteistään merelle\nja sieltä takaisin. Niiden seurassa risteilivät räiskät, lintuvuorten\nmerirosvot, saalista kiristämässä. Mustaselkäiset merilokit\njäälohkareilla haukkuivat kuin koirat — »vuh, vuh» — meren mulkosilmiä,\njotka niin pahaa ääntä pitivät, mutta kalalokit, pikkulokit ja\ntiirat ilmassa lekutellen härnäsivät niitä »kaa-kaa»- ja »triää-,\ntriää»-huudoillaan.\n\nArjak Varjakin pojassa tämä elämä kiihoitti metsästysvaistot\nvalloilleen. Varjakin väelle tosin lintujen kirkuna, rääkynä, vihellys\nja vinkuna oli jokapäiväistä musiikkia, mutta mursut harvemmin\nvierailivat vuonossa, ja niitä piti koettaa silloin verottaa, sillä\nyhden ainoan eläimen kaataminen poisti lihan ja rasvan puutteen\nperheeltä kuukausiksi.\n\n— Eivät tule nyt mursut jäänkielekkeelle, sanoi peuran ja naalin\nnahkoihin puettu nuori mies, katsellen vuonolle ja varjostaen silmiä\nkädellään.\n\nOikaistessaan vartalonsa tuli hänen omituinen pukunsa täysin näkyviin:\nnaalin kesänahasta kokoonkyhätty lakki, peuran nahasta tehty väljä\nvaippa, joka oli tehty siten, että peitottuun taljaan oli tehty\npäänreikä, nahkahousut ja omituiset pussinmuotoiset kengät; vaippa oli\nnahkavyöllä kääritty vyötäisten kohdalta ihoon kiinni, ja kengät oli\npauloilla kiedottu nilkoista.\n\nHänellä oli matala otsa, kohtalaisen korkea nenä, mustat silmät, musta,\nkarhea tukka ja tiheää parranalkua jo poskilla ja leuassa, vaikka hän\nmuuten näytti nuorukaiselta.\n\n— Kyllä ne vielä käyvät vuonon perällä, väitti vanha ukko, jonka kasvot\nolivat vaalenneen parran peittämät, niin että vain nenä ja poskipäät\nolivat paljaat. Hän oli puettu samanlaiseen pukuun kuin poikansakin.\n\n— Lähdetään sisään odottamaan, ehdotti ukko.\n\nMiehet konttasivat ahtaasta oviaukosta kuperakattoiseen majaan, jonka\nperällä vanha, nahkoihin puettu vaimo hampaillaan muokkasi turkiksia.\n\nAinoastaan nämä kolme henkilöä: ukko Varjak, hänen vaimonsa Nina ja\npoikansa Arjak olivat majan asukkaina.\n\nJa he eivät tienneet, oliko heillä lainkaan naapureita, he itse eivät\nolleet löytäneet niitä siltä Jäämeren rannikon osalta, jonka he\ntunsivat ja joka ulottuu Karapelan niemestä Kiiperiin.\n\nMaja oli valmistettu jäästä ja lumesta, mutta se olisi yhtä hyvin\nvoinut olla turpeestakin, joka rakennusaine nykyisin, ainakin kattoina,\non Jäämeren rannalla laajalti käytännössä, mutta se oli maankamarassa\nlujemmassa kuin jää; sen irroittamiseen olisi tarvittu rautaista\nkuokkaa tai lapiota, mutta tällaisia ylellisyystavaroita ei vielä\nollut kivikauden kansalla — kenellä olisi ollut rautaa edes keihään\nkärjeksi, hän olisi ollut sen ajan mahtavin mies. Mutta jäälohkareita\nsai helposti maajään rosoisesta reunasta, joka jyrkähkönä rinteenä\nseurasi vuonon rinnettä. Kun niitä latoi päällekkäin kupukattoiseksi\nrakennukseksi, samoin kuin tehdään sisäänlämpiävän saunan kiuas\nkivistä, silasi kolot märällä lumella ja antoi sitten pakkasen\njäädyttää yöllä, niin saatiin mukiinmenevä suoja tuulta, sadetta ja\npakkasta vastaan.\n\nVarjakin maja oli kaksiosainen. Siinä oli pienempi eteinen, johon\nulkoa johti niin ahdas käytävä, että sen läpi asukkaat pääsivät vain\nnelinkontin ryömimään, ja suurempi peräholvi eli varsinainen asunto,\njossa sopi seisomaankin.\n\nMajan keskellä kiveen hakatussa kolossa paloi hylkeen ja siivettömän\nruokin rasva noin puolen metrin korkuisella liekillä sammalsydämen\nympärillä. Siitä levisi kellertävää valoa ja palaneen rasvan käryä.\nLattialla, majan perällä, oli kohoke, johon oli levitetty peuran\ntaljoja, ja niiden päällä oli läjä pehmeäksi peitottuja naalin, ketun,\nahman ja peuranvasikan taljoja, sekä toisia tuppeen nyljettyjä, joiden\nsisällä oli haahkan untuvia. Lisäksi siellä oli kivinen keittopata ja\nmonenlaisia aseita, kuten kivisiä nuijia ja kivikärkisiä keihäitä ja\nlintuatraimia sekä peuranjänteistä punottuja ja kudottuja lintuhaaveja.\nHuoneen etuosassa, lattialla, oli lintujen, hylkeiden ja peuran luita,\njosta päättäen Varjakin väki eli enimmäkseen eläinkunnasta saadulla\nravinnolla.\n\n— Meillä ei ole pyytöonnea tänä kesänä, virkkoi ukko vuoteenlaidalle\nistuttuaan. — Vaikka »jumalan silmät» jo näkyvät turpeesta, meillä ei\nvielä ole montakaan peuraa jäähän upotettuna talven varaksi (Jumalan\nsilmäksi he nimittivät kukkaa, jääleinikkiä, joka kasvoi heidän\nmajansa ympärillä); lintuja tosin on, mutta linnun liha yksin ei ole\nterveellistä. Peuratkin ovat kadonneet tänä kesänä vähiksi, ja mursut\npysyttelevät kaukana merellä.\n\n— Heimomme on henkien lumoissa. Pahat voimat ovat saaneet vallan, ne\nhävittävät meidät, vaikeroi eukko.\n\n— Onko muita ihmisiä maailmassa kuin me kolme? kysyi poika.\n\n— Sen jälkeen kuin heimoni, sinä suurena surman vuonna, kuoli ruttoon,\nniin että siitä jäi vain kaksi henkeä, Nina ja minä, en ole nähnyt\nihmisjälkeä, en kuullut ihmisääntä enkä löytänyt ihmismajaa muualta\nkuin täältä. Heimoni oli kerran suuri, mutta nyt se on pieni. Kun me\nvanhukset kuolemme, jäät yksin maailmaan — Mitä silloin teet?\n\n— Mistäpäin on heimomme tullut tänne? kysyi Arjak.\n\n— Nola-ukko minun lapsuuteni aikana kertoi, että kerran, hyvin\nkauan sitten, tuli tänne viisi ihmistä merta myöten auringonlaskun\nmaasta merivirtain mukana, ja hän kiven kovaan väitti, että me\nolemme niiden jälkeläisiä, mutta Kutymi oli toista mieltä; hän sanoi\nkantavanhempiemme tulleen auringon nousulta päin. — Kukapa sen\ntarkemmin tiennee, kun merta ja kesällä sulaa rantaa on loppumattomiin\nmolemmille suunnille.\n\n— Mutta jos ne ovat tulleet suuren jään yli sieltä, missä aurinko\nkuumasti paistaa. Siellä on vieläkin ihmisiä, väitti poika.\n\n— Ei, poikaseni, puuttui äiti puheeseen. — Siellä ovat »kuoleman\nkentät», joiden yli ei vielä kukaan ole kulkenut ja jotka ulottuvat\ntäältä maailman ääriin.\n\n— Mutta minä haluaisin käydä siellä katsomassa.\n\nVarjak katsoi pitkään poikaansa, joka niin uhmasi henkiä, hän luuli\npoikansa järjen olevan sekaisin.\n\nJa kutsuttuaan hänet ulos puhui ukko käsillään viittoen:\n\n— Vain meren ja maan kosketuksesta syntyy elämä. Katso, miten täällä\nsulalla rinteellä maa kukoistaa: pajut lehtivät, »jumalan silmät»\nloistavat, jäkälät ja sammalet juovat meren kosteutta. Katso, miten\neläimet ilakoivat merellä, rannan lähellä. Eikö siellä ole elämän\nriemua! Mutta mitä on tuolla jään reunan takana sisämaassa? Kylmää,\njäätä. Kuoleman jäässä ei mikään siemen idä, ei kasvi kasva, ja missä\njää viipyy kauemmin, sieltä on kaikki elämä hävinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä mursut lähenivät vuonon perää, johon tunturin rinteeltä\nsuuren maajään reunasta ulottui valtava jääkieleke kuin muihinkin\nJäämeren rannikon vuonoihin, ja jossa nämä huomasivat alituista\nhiljaista liikettä: jää niissä ikäänkuin kurotti jättiläiskokoisia\nkielekkeitään meren murskattavaksi ja kulutettavaksi. Muudan mursuista\nvetäytyi jäälle ja jäi siihen lepäilemään.\n\nJuuri sitä oli Varjakin väki odottanutkin.\n\n— Isä, isä, saanko minä mennä sen tappamaan, ehdotteli Arjak.\n\n— Et. Tiedäthän, että mursu vaatii kovan iskun.\n\n— Kyllä minä saan sen hengiltä, väitti poika. — Olenhan jo nähnyt\nkahdeksantoista pimeää talvea. Käsivarteni ovat jo vahvat, silmäni\ntarkat ja mieleni rohkea. Olenhan jo nujertanut kymmeniä pienempiä\nhylkeitä.\n\n— No, mene sitten, kun niin mielesi tekee. Tässä on nuija ja harppuuna.\n\nUkko antoi aseet. Poika juoksi rantaan ja alkoi ryömiä jäätä myöten\nvatsallaan hitaasti lähestyen mursua, joka makasi vaaleansinertävällä\nalustallaan kuin suunnaton, musta möhkäle.\n\n— Niin, taisinpa minäkin olla kahdeksantoista ikäinen, kun ensi kerran\nottelin mursun kanssa, virkkoi kurttunaamainen vanhus tähystellen\npoikaa terävin kotkansilmin.\n\n— Katso, katso! Nyt Arjak on kohta heittomatkan päässä. Nyt hän\nheittää...\n\nVanhukset nousivat seisomaan paremmin nähdäkseen.\n\nVarjak jännittävimmällä hetkellä puristi vaimoaan kädestä, kun Arjakin\nnuija teki kaaren ilmassa ja naksahti mursun päähän.\n\nJa vanhukset näkivät Arjakin rientävän pyörtyneen mursun luo ja\nhakkaavan sitä kivinuijallaan.\n\n— Arjak on jo taitava metsästäjä. Näitkö, kuinka varma oli heitto,\nkuinka kuolettava sen isku. Hänestä tulee heimonsa suu...\n\nUkko aikoi sanoa, että Arjakista tulee heimonsa suurin metsästäjä,\nmutta hän muisti taas sen tuskallisen totuuden, joka heitä vanhempia\noli vaivannut, että Arjak heidän kuoltuaan oli suuren heimon viimeinen\njäsen.\n\nKetterästi vanhukset juoksivat poikaansa kohti, joka ylpeänä istui\nsaaliinsa selässä. Heillä oli korissaan nahkahihnoja, saaliin maalle\nvetämistä varten.\n\nKenenkä metsästäjäveri ei vavahtaisi suuren riistaeläimen ensimmäisestä\nkaatamisesta. Ensimmäinen sorsa, metso, hanhi ja kettu säilyy\nmuistissa koko elämän ajan. Mutta Arjak suoritti siinä vanhempiensa\nsilmäin edessä miehuusnäytteen, sillä mursun, jääkarhun ja karhun\nkaatamista pidettiin jo silloin, alkuihmisen aikoina, vain miesten\ntyönä, ehkä vielä enemmän kuin nykyaikana, koska miehen taito ja voima\nsenaikaisilla aseilla varustetulle tulivat monipuolisesti koetelluiksi.\n\nEi siis ihme, että Arjakin metsästäjäsydän löi kiihkeästi ja että\nhetken riemastus kuvastui hänen silmissään ja koko olemuksessaan. Se\ntuntui hänelle sanovan: Arjak, sinä et ole enää poikanen, vaan mies,\nmursun kaataja.\n\nVarjak sitoi hihnan mursun kaulaan ja kietoi sen samalla suurten\ntorahampaiden ympäri.\n\n— Meidän täytyy vetää ruho pois ennen nousuveden tuloa, muuten sen meri\nottaa takaisin.\n\nJa kolmisin he alkoivat kiskoa tonnin painoista eläintä loivaa jäämäkeä\nylös.\n\nSilloin kuului hirvittävä rusahdus, jota seurasi meren pauhina ja\njäälohkareiden helinä, ja he tunsivat, kuinka jää heidän allaan\nhuimaavaa vauhtia nousi vedenpinnasta ylös.\n\n— Jää poikii, jää poikii, — pelastukaa! kuului isä huutavan. Arjak\nkerkesi nähdä äidin ja isän kauhistuneet katseet, kun he kaikki\nseuraavassa tuokiossa luiskahtivat jään reunalta ja putosivat merestä\nylös ponnahtaneen uuden jäävuoren sivulle lukemattomien jääsirpaleiden\nsekaan. Kun Arjak hiukan selvisi ensi huimauksestaan — hänen päänsä\noli kolahtanut jäähän — oli hän kohoamassa meren sisästä pinnalle.\nHädin tuskin sai hän käsillään kiinni suurehkosta lohkareesta, kun\njäävuoren alta tuleva hyökylaine heitti hänet irtojäiden kanssa\nlähemmäksi rantakallioita, ja hän pääsi vetäytymään maalle, jossa hän\nväräjävin äänin huusi: — Äiti, isä — äiti, isä... Mutta vanhemmista\nei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään. Merestä nousseen kuolemansaaren\ntavoin liekkui jäävuori kuin näkymättömät jättiläiskädet olisivat\nsitä keinuttaneet, ja monen metrin korkuiset hyökyaallot lakaisivat\nrantakallioita.\n\nJa Arjak juoksi tuskissaan rantakallioita pitkin puoleen ja toiseen\nveden valuessa hänen nahkavaatteistaan. Jos hän olisi nähnyt\nvilauksenkaan vanhemmistaan, olisi hän syöksynyt uimaan pelastaakseen\nrakkaimpansa. — Äiti, isä, vaikeroi hän käsiään väännellen. Mutta meri\nvain ilkkui hänen tuskalleen, voimattoman tuskalle: mainingit särkyivät\nkohisten rantakallioihin, kajavat kirkuivat tuhansin äänin — nekin\ntuntuivat iloitsevan hänen tuskastaan — ja kauempaa sumun takaa kuului\nyhä mursujen mylvintä kuin kuoleman pasuuna.\n\nJa Arjakin suurin ilo oli täten muuttunut hänen suurimmaksi surukseen.\nEikä meri edes antanut takaisin menneiden ruumiita.\n\nMonta yötä Arjak valvoi tämän tapauksen jälkeen surren vanhempiaan. Hän\nmietti, mistä johtui heidän tapaturmainen kuolemansa. Eikä hän lopuksi\nvoinut tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli pahojen voimain\nsynnyttämä. Ne olivat päättäneet hävittää koko hänen heimonsa. Ja kun\nhän, heimon viimeinen, on tuhottu, ei ihmistä ole koko rannikolla\nKarapelan niemestä Kiiperiin saakka eli sillä alueella, jonka hän tunsi\n— tuskin oli muuallakaan.\n\n— Kuka sitten rakentelee majoja meren rannalle, kuka pyytää veden\nja maan riistaa, kuka hallitsee eläimet lintuvuorilla? kysyi hän\nitseltään. — Tuleeko tänne toinen ihmisheimo, joka elää henkien kanssa\nparemmassa sovussa? — Surma veti vainajia, surma veti. Näkihän sen\nsiitäkin, ettei ukko huomannut jään poikimisen edellä käypiä merkkejä,\njoista hän oli pojalleen usein puhunut, vaikka jään poikiminen Varjakin\naikana oli nykyisen Ruijan, Petsamon ja Muurmanin rannikolla yhtä\nyleinen ilmiö kuin se nyt on Grönlannissa.\n\n\n\n\nMERKKEJÄ MUUSTA MAAILMASTA.\n\n\nArjak Varjakin pojan suru oli jäytävä ja syvä. Öillä hän levottomasti\nkieri nahkavuoteellaan tai kiirottavin silmin tuijotti rasvalampun\nkeltaiseen liekkiin. Päivisin hän kulki vuonon rantoja pitkin etsien\nvanhempiaan. Toisinaan hänestä tuntui, että he eivät olleetkaan\nkuolleet, vaan jäivät jäävuoren päälle ja purjehtivat sen mukana\ntoisiin, parempiin maihin. Mutta useimmiten hän muisti nähneensä\nheidän horjahtavan jään reunalta mereen. Ja kuta useamman yön hän\nvalvoi, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että pahat voimat vainosivat\nheidän heimoaan ja että ne olivat tuhonneet Ninan ja Varjakin. Minne\nlienevät vieneet? Ne jo vainosivat häntäkin: myrskyllä ne huutelivat\nhänen majansa ympärillä, rannan tyrskyistä ne irvistelivät valkoisin\nhampain, aalloista ne kurottelivat käsiään ja meren selältä hänelle\npäätään kohottelivat. Ja hänen aivoissaan alkoi kihistä, kun jo omat\najatuksensakin ilkkuivat hänelle:\n\n— Nyt sinä, Arjak, olet yksin maailmassa, nyt sinua ei kukaan kiellä\neikä käske, nyt sinua ei kukaan rakasta eikä vihaa — ei muut kuin hyvät\nja häijyt henget. — Kuka sinulle nyt ompelee nahkavaatteet, kun äiti on\npoissa, kuka paistaa linnut ja peuran lihan, kuka vaalii rasvalampun\nvalaisevaa ja lämmittävää liekkiä, kuka iloitsee, kun sinä tuot majaan\nkaadetun hylkeen tai peuran? — Kuka on sinun apunasi pyytömatkoillasi\nja talvivarastojen teossa? — Ei kukaan, ei kukaan! Lähde täältä pois,\nhenkien vainoama, kulje muiden ihmisten luo!\n\nViisi vuorokautta on Arjak viettänyt selvän tajunnan ja hulluuden\nrajamailla, viisi unetonta yötä ja viisi toivotonta päivää syömättä\npalaakaan. Kuudentena päivänä pohjoismyrsky rajuna raivoaa hänen\nmajansa ympärillä. Se kiihoittaa houreisia aivoja äärimmilleen.\n\n— Huu, huhuu! hän matkii myrskyn suhinaa, — huiii! huiii! mukailee hän\nsen vinkunaa. Ja hänen äänensä muistuttaa suden ulvontaa. Hän ryntää\nulos majastaan, hän juoksee vasten pohjoismyrskyn puuskia, ja hänen\nsilmänsä kiiltävät omituisesti.\n\n— Minä olen Arjak, viimeinen ihminen, mursuntappaja, minä tahdon\nvoittaa teidät, te hurjat henget, ja sitten lähteä täältä sinne, missä\nhyvät henget hallitsevat.\n\nMutta myrskyn raivottaret iskevät häneen yhä hurjemmin, nostavat hänen\ntaljamanttelinsa purjeeksi, kohottavat hänet ilmaan ja paiskaavat majan\nseinää vasten.\n\n— Huiii, huutavat ne vuorostaan hänen korvaansa kuin pilkaten ihmisen\nheikkoutta.\n\nArjak yrittää uudestaan. Hän juoksee pauhaavaa merta kohti, vaikka\ntoisinaan vain varpaat koskettavat maahan, kun myrsky häntä kohottelee,\nhän astuu lunnin koloon, kaatuu maahan pitkin pituuttaan ja menettää\ntajuntansa.\n\nKun Arjak tointui, pääsi hän vaivoin majaansa ja nukkui kohta sikeästi\nJäämeren kolkkoon lauluun. Hän nukkui kauan. Kaksi kertaa kiersi\naurinko hänen majansa sillä aikaa. Ei mies herännyt, vaikka naali\nkurkisti sisään nahkaoven raosta ja vaikka lokit pitivät kovaa melua\nrantaan ajautuneen pyöriäisvalaan ympärillä.\n\nHän heräsi kuin pahasta unesta, söi vahvasti äiti-vainajansa paistamaa\nruokinlihaa ja meni ulos, kun tunsi voimansa vahvistuneelta.\n\nOli taas ihana kesäyö. Aurinko oli painunut kaarensa alimpaan\nkohtaan, se ei säteillyt, vaan pohotti punaisena pallona äärettömän,\npeilikirkkaan merenpinnan yläpuolella. Merilinnut olivat laskeutuneet\nkallioille istumaan, toiset pesiinsä, mutta koirashaahkat ja meriteeret\nnukkuivat sileäselkäisten maininkien hiljaa liekutellessa. Maajään\nrosoinen reuna ja kaljut tunturinrinteet rusottivat arktisen kesäyön\nlumoavassa hehkussa, ja »jumalan silmät» loistivat kirkkaina turpeessa.\n\nKaikesta tästä Arjakin mieli tuli yhä valoisammaksi, tajunta selkeni,\nja hän oli näkevinään siinä hyvien henkien vaikutusta. Hän päätti\nainakin joksikin aikaa jäädä paikoilleen isänsä majaan.\n\nOli talvivarastojen keräämisen aika. Arjak päätti metsästää ahkerasti\nja kätkeä riistaa jään sisään säilöön. Mutta hän ei voinut ajatellakaan\nmursujen pyytämistä, sillä niitä hän inhosi.\n\nHän on eräänä iltana tavanmukaisella pyytöretkellään Pummankiniemen\nsivulla, kun huomaa pilkkasiipiparven makailevan rantakallion alla. Hän\nhiipii lähemmäksi ryömien turvemattoa pitkin matalana kuin kissa, sillä\nhänen aseensa, nahkanauhaan sidottu lintuatrain, ei kauas kanna. Linnut\neivät huomaa, ennenkuin ilmassa suhahtaa luupiikkinen atrain, jonka\nperässä kiemurtelee siihen sidottu nauha. Ase uppoaa linnun selkään, ja\npyytäjä vetää sen aseen mukana kalliolle.\n\n— Mutta mikä sillä on kaulassa? huudahtaa Arjak.\n\nHän tappaa linnun, vetää atraimen varovasti sen selästä ja katselee\nkoko ajan kummallista rihmaa, joka oli kietoutunut sen kaulaan.\n\n— Sehän on ansa eli permi! huudahtaa hän irroittaessaan sormillaan noin\nparin korttelin pituisen paulan.\n\nArjak tutkii sitä tarkemmin. Se on punottu vallan tuntemattomasta\naineesta eikä niinkuin hänen ansansa eläinten jänteistä. Ja punontakin\non erilaista. Hän miettii, olisikohan niin viisasta eläintä, joka\ntaitaisi tehdä pauloja ja pyytää niillä lintuja. — Ei ole, päättelee\nhän itsekseen. — Tämä on ihmisen työtä, tämä on merkkiä muista\nihmisistä, joita siis elää etelässä, josta linnut keväällä tänne\nlentävät.\n\n— Minä en siis ole yksin maailmassa! iloitsee Arjak. — Minä tahdon\nvaeltaa suuren jäätikön yli etelään muiden ihmisten seuraan.\n\nArjak sai myöhemmin toisenkin merkin jään takaisesta maailmasta.\nKun hän eräänä päivänä laskuveden aikana oli vuonon rannalla kaloja\nkeihästämässä, löysi hän rannalle ajautuneen ajopuun, jossa oli suuret\noksat ja runko niin vahva kuin täysikasvuisella hylkeellä.\n\nSe oli perin kovaa puuta, mutta siitä huolimatta se oli ihmisen\nkaatama, Arjak näki sen tyvessä selviä kirveen iskun jälkiä.\n\n— On se merkillinen maa, jossa kasvaa noin suuria »pajuja», ihmetteli\nhän puuta tarkastellessaan. — Siellä on varmasti paljon pitempi\nkesä kuin täällä, koska siellä kasvit kasvavat kahdenkymmenen sylen\npituisiksi. Siellä täytyy olla pitkä ja lämmin kesä, koska vain kesä\nkasvattaa ja talvi kuolettaa. Ja minkälaiset lienevät sen maan ihmiset,\nkoska noin suuria esineitä käsittelevät?\n\nJa Arjak Varjakin pojan mielikuvitus askarteli kauan näissä\ntuntemattomissa ihmisissä. — Niitä eivät vainoa pahat voimat, koska\nne asuvat valoisassa ja lämpimässä maassa, jossa hyvät henget ovat\nvallalla; niitä ei koskaan uhkaa nälkäkuolema, koska riista asuu siellä\ntalvellakin: ne ovat varmaan iloisia ja onnellisia ihmisiä siellä\nvalkeuden maassa. Ah, jos voisin sinne päästä! huokasi hän lopuksi.\n\nSanalla sanoen, Arjak kuvitteli paratiisiksi niitä seutuja, joissa\nmuita ihmisiä asui. Ja hän jatkoi kuvitteluaan.\n\n— Ne ottavat minut ilohuudoin vastaan, istuttavat makuulavitsalle,\ntarjoavat verilientä ja rasvassa keitettyä hylkeenmaksaa. Ja naiset\nompelevat lämpimiä turkiksia, jos niitä siellä tarvitaankaan, iloitsi\nhän lapsellisesti etukäteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän suuntaiset ajatukset palasivat usein muulloinkin hänen mieleensä,\nne tulivat vähitellen vallitseviksi. Hän ei voinut enää viihtyä\nJäämeren rannalla, pimeyden ja pahojenhenkien maassa, vaan hänen oli\nlähdettävä onnen maahan, valoisaan etelään. Ei ole ihmisen hyvä yksin\nmetsästää, yksin istua kotona, yksin surra ja iloita ja yksin kuolla.\n\nMutta erästä seikkaa hän ei voinut käsittää, nimittää sitä, miksi\nmuuttolinnut joka kevät palasivat Jäämerelle. Miksi ne eivät olleet\nkesääkin onnellisessa etelässä?\n\nMatka maajään yli jäi kuitenkin vielä siltä kesältä, ja talvella\nse hänestä näytti vallan mahdottomalta. Sellainen retki hänenkin\nmielestään vaati pitkäaikaista valmistelua. Sentähden Arjak usein kävi\nkesän kuluessa pienillä koematkoilla jään reunaosissa.\n\nNäillä matkoillaan hän tuli vakuutetuksi siitä, että selässä\noli mahdoton kantaa niitä suojia ja ruokavaroja, joita matkalla\ntarvittiin. Ja hän tuli ajatelleeksi isä-vainajansa kertomusta vanhasta\nNoli-ukosta, joka oli kesyttänyt peuran, valjastanut sen hylkeennahasta\nja valaan hetuloista valmistamansa pulkan eteen ja vedättänyt talvella\nsekä itseään että tavaroitaan. Koko heimo oli nauranut, kun metsän\nvillin eläimen oli pakko vetää ihmistä. Tämä tapa Noli-ukon jälkeen oli\nkuitenkin unohtunut, ja Arjak ei ollut koskaan nähnyt mitään vetojuhtaa\neikä venettä. Siitä huolimatta päätti hän pyydystää jonkin nuoren\nvillipeuran ja kesyttää sen ajokkaakseen. Mutta hänen suunnitelmansa,\nkuten myöhemmin tulemme näkemään, saivat toisen käänteen.\n\n\n\n\nARJAK JA JÄÄKENTTIEN KUNINGAS.\n\n\nArjak teki talvivarastoja niinkuin oli nähnyt vanhempiensa tekevän\nja kuten heimolla oli ollut tapana monia miespolvia. Hän keräsi\nvesilintujen munia silloin, kun ne eivät vielä olleet haudottavina,\nkaivoi kuopan johonkin soran alle kätkeytyneeseen maajään kielekkeeseen\nja latoi ne siihen joko tuoreina tai kuumassa tuhassa kypsytettyinä.\nJa kun kolo tuli täyteen, peitti hän sen lattealla jääkimpaleella ja\nloi sen päälle hiekkaa tai hienoa soraa tai turvetta. Samanlaisiin\nkätköpaikkoihin hän asetti peratuita lintuja sekä peuran ja hylkeen\nlihaa; joskus hän vei ne parempiin jääkellareihin, joita hän kaivoi\nmaajään reunaan, niihin kohtiin, joissa se näytti vähimmin liikkuvan.\n\nEikä hänen tarvinnut lintuja ja munia kaukaa hakea, niitä oli\npesimisaikana rinteellä melkein toinen toisessaan kiinni. Missä vain\nvähänkin oli turvetta, ei tahtonut löytää jalan sijaa, kun haahkaemot\nlaiskoina makasivat muniensa päällä; niiden välissä oli turpeessa\nreikiä maan sisään, ja niistä jatkuvissa monisokkeloisissa käytävissä\nhautoivat lunnit yhtä valkoista munaansa. Kaljummilla kallioilla\nolivat lokkien pesimäpaikat. — Silloin ei tarvinnut minkäänlaisia\naseita, sillä linnut olivat niin kesyjä, että ne tuskin viitsivät hänen\njaloistaan pois hypähtää, ja lintumaailma Pummankivuonossakin oli\nsilloin monta vertaa rikkaampi kuin nykyisin, vaikka sen suulla ovatkin\nrikkaista lintukannoistaan kuuluisat Heinäsaaret.\n\nToisinaan peuralauma juoksi rannikkoa pitkin. Arjak kuuli sen\nlähestymisen jo kaukaa, kun vaatimet ronkuivat vasoilleen, kun\nlukemattomat lokit, räiskät ja tiirat kirkuivat ja parveilivat niiden\npäällä ilmassa kuin kiroillen uuden elämän maahan tallaajia, jotka\nsorkat keltaisina sotkivat hiekkaan kalliit munat.\n\nVarjak oli pojalleen opettanut, mihin pitää asettaa silmukalla\nvarustettu jalka-ansa ja kuinka sitä on vetäistävä, kun peuran jalka\nsen renkaaseen astuu. Taisipa Arjak väsyttää ja kivinuijallaan\ntainnuttaa villeimmänkin eläimen. Mutta palkakseen hän sai lihaa, verta\nja vatsalaukun sisällystä, mainiota herkkua ainaisen liharuoan lomassa.\n\nVarjakin majassa ei milloinkaan ollut ollut venettä, sen tekotaito oli\nheimolta joko unohtunut tai sitä ei ollut ollut milloinkaan, ei heillä\nollut myöskään tarpeeksi ajopuita niiden valmistamiseen. — Mutta siitä\nhuolimatta saivat he kalaa, eikä Arjak kalastamisessa tahtonut olla\nisäänsä huonompi. Kun hän näki jonkin suuremman kalan rannalla, heitti\nhän sen selkään monipiikkisen luuatraimensa, jonka väkäpiikit oli tehty\njoko peuran sarvesta tai sääriluusta. Pienempiä kaloja hän koukkaili\nhaavilla, jonka koppa oli kudottu jänteestä ja varsi tehty valaan\nluusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä alkoi jo kääntyä syyspuolelle, kun muutamana iltana valaat ajoivat\nvuonoon niin paljon sillejä, että veden pintakin kihisi ja aaltoili\nniiden liikkeistä. Sillit eivät uskaltaneet palata syvemmälle vuonon\nsuulle, kun siellä kymmenet valaat suu auki sukeltelivat kaloja ahmien\nja puhkuttaen hengityshövryjään ilmaan.\n\nSilloin Arjak ammensi kaloja maalle minkä kerkesi, ammensi, kantoi\nvarastoon jään railoon ja peitti kätkönsä jäälohkareilla.\n\nNäin ollen olisi väärin valittaa, että Arjakilla oli lihan tai\nkalan puute kesällä. Tosin hautoma-ajan jälkeen tyhjenivät rinteet,\nmutta aina talveen asti sai lintuja, vaikka aseet olivatkin mitä\nalkuperäisimmät.\n\nEnimmän osan aikaansa Arjak vietti majassaan, joka syyspuoleen ei\nenää ollut sama kuin Varjakin tekemä, mistä edellä on puhuttu. Kun\nilmat olivat keskikesällä, vähän sen jälkeen, kun vanhukset olivat\nkuolleet, lämminneet sikäli, että maja alkoi pahasti sulaa, teki\nArjak nahoista ja valaan hetuloista keveän kesämajan samaan tapaan\nkuin oli nähnyt vanhempiensa tekevän. Ja tässä uudessa asunnossa\nolivat kaikki esineet samassa järjestyksessä kuin edellisessäkin,\nja aika kului siellä kaikenlaisissa talouspuuhissa. Vaatteita tosin\nei tarvinnut ommella, kun ahkera äiti oli niitä aikamoisen kasan\njättänyt perinnöksi. Jalkineita vain piti laittaa tulevan matkankin\nvaralta. Ruoanlaittopuuhat ja rasvalampun vaalinta veivät myös aikaa.\nViimemainittuun piti määräaikoina lisätä rasvaa ja usein kohentaa\nsydäntä, jos mieli liekin pysyä tasaisena: ei liian korkeana, jolloin\nse kulutti liiaksi polttoainetta, eikä liian matalanakaan, jolloin oli\nsammumisen vaara lähellä, mikä niissä oloissa merkitsi melkein samaa\nkuin pakkaseen kuoleminen.\n\nRuoanlaitossa hän oli jo melko kätevä. Hän taisi paistaa lihan ja\nkalan kolmella eri tavalla: tuhkassa, kivilaatalla ja vartaassa tulen\nloimussa; hän osasi keittää lihaa ja kalaa sekä munia kivipajassa:\nhän tiesi suolan käytön maustimena — suolaa hän sai haihduttamalla\nmerivettä kivipadassa — lisäksi oli hän nähnyt vanhempiensa keväällä\nkuivattavan kalaa ja lihaa ilmassa, auringon paisteessa.\n\nTyötä ja puuhaa siis riitti. Mutta työ oli hänestä hengen ja ruumiin\nvoimistelua, sen ääressä kului aika hupaisesti.\n\nMutta öiden pimentyessä syksyllä alkoi luonto painostaa niinkuin\nse pimeänä vuodenaikana vieläkin teki arktisilla seuduilla. Hän\nvalvoi usein myöhään kuunnellen ympäristön luonnonääniä. Toisinaan\nmaajään reunassa rysähteli omituisesti, kun se suunnattoman paineen\nvaikutuksesta levisi merta kohti, toisinaan se helisi kun jonkin\njyrkkärinteisen kuilun reunasta lohkesi pala ja putosi syvyyteen.\nJäältä juoksevat purot solisivat ja pauhasivat milloin hillitymmin,\nmilloin kovemmin, riippuen ilman kosteudesta ja tuulen suunnasta.\n\nArjak ei kuitenkaan tuntenut näiden ilmiöiden todellista syytä.\n\nEräänä iltana riehui syysmyrsky ankarana. Luode-pohjoinen pauhasi\npuuskapäin: lakaisi tundran varvikkoa kuin näkymättömällä\njättiläisluudalla suhisten ja rikkoja lennähytellen tuiskuna ilmaan.\nAallot pauhasivat rantakallioissa raivoisina paiskellen vaahtopatsaita\nkorkealle ilmaan ja koristen rantatöyryn onkaloissa. Toisinaan vihurit\npuskivat majan seiniin niin ankarasti, että Arjakin täytyi viedä ulos\nkaikki hihnavarastonsa ja sitoa niillä keveä asunto kallioihin kiinni,\nvaralta hän kantoi kivilohkareita peitenahkojen liepeiden päälle.\n\nSemmoisella herranilmalla yksinäinen, vaikkapa mieskin, tuntee itsensä\nheikoksi meidänkin aikoinamme — sen tietävät parhaiten merenranta-\nja saaristoasukkaat. Mutta meidän on muistettava, että Arjak tiesi\nolevansa yksin koko rannikolla ja että hän näki myrskyn raivossa\npahojen voimain ilmenemistä.\n\nKun hän valvoi sinä iltana myöhään kuunnellen myrskyn riehuntaa ja\nsateen ropinaa, hän kuuli omituista rapinaa nahkaoven takaa. Ja kun\nhän katsahti sinne päin, näki hän mustakirsoisen, mutta muuten valkean\npään työntyvän oven raosta sisään. Arjak säikähti. Hän tempasi nuijan\nkäteensä aikoen sillä lyödä petoa, mutta piti sitten viisaampana\nolla herättämättä mitään hälinää, kun hän tunsi eläimen jääkarhuksi,\njonka kanssa senaikainen ihminen nuijineen ja muine kiviaseineen ei\nmielellään antautunut avoimeen taisteluun, ja kun karhu pian perääntyi\nja lähti tiehensä.\n\nKun vaara uhkasi kahdelta taholta, ei hänellä ollut halua nukkumaan.\nHän odotti, milloin jokin raju tuulenpuuska kukistaa ja repii hänen\nmajansa lennättäen ohuet nahkaseinät mereen, tai milloin jääkarhu tekee\ntodellisen hyökkäyksen. Sentähden istui hän nuija kädessään vuoteellaan\nja kävi vähän väliä korjaamassa rasvalampun sydäntä, koska tuuli\nliekutteli sen liekkiä ja sai sen palamaan tavallista korkeammalla\ntulella.\n\nTulipa siinä odotellessa mieleen, miten miehelle kävisi, jos\njääkenttien kuningas karkaisi yht'äkkiä ovesta, nousisi kahdelle\njalalle ja iskisi leveät käpälänsä olkapäille. Siitä olisi leikki\nkaukana. Mutta ihminen on aina ihminen, minulla on järki, jolla keksin\npelastuskeinoja, ja käteni ovat voimakkaat. Enkä minä päästäisikään\nkarhua käsiksi, vaan tekisin niinkuin Kutymi-ukko kerran. Kun jääkarhu\noli hylkeenpyyntimatkalla tullut häneltä saalista ryöstämään, niin hän\noli nuijallaan altapäin iskenyt petoa korvan juureen; siihen paikkaan\nse oli kellistynyt. — Jääkarhua ei ole koskaan lyötävä päältäpäin\nsilloin se tempaa aseen miehen kädestä, neuvoi isä-vainajakin.\n\nAamulla myrsky tyyntyi. Ja kun majan ympärillä ei kuulunut mitään\nliikettä, kurkisti Arjak ulos varovasti Jääkarhusta ei näkynyt\njälkeäkään. Aluksi näytti siltä että karhua ei ollut ollutkaan,\nvaan että se, minkä hän näki, oli vain pedon haamu. Mutta tarkemmin\ntutkiessaan kalliorinnettä huomasi hän, että lintujen ja kalojen\nperkaustähteet olivat yöllä hävinneet siitä kolosesta johon hän\nedellisenä päivänä oli niitä heitellyt, ja että niitä hihnoja, joilla\nhän oli majaansa tukenut, oli pureskeltu, eivätkä hampaan jäljet olleet\nniin pieniä kuin naalilla. Eläin oli sittenkin ollut jääkarhu.\n\nKun hän illalla siirsi hiukan nahkaovea syrjään, näki hän saman eläimen\nkaluavan luita hänen ovensa edessä. Se oli jääkarhunpoikanen, tuskin\nvaadinta suurempi ja hyvin laiha. Eikä Arjak sitä itseään pitänyt\nvaarallisena, mutta hän uskoi, että emo oli jossakin lähistöllä.\n\nSeuraavana päivänä tuli karhu jälleen jäteläjälle. Se oli niin\nnälkäinen, että söi luutkin, mitkä se vain sai rikki hampaillaan. Ja\nkun emoa ei vieläkään ollut mukana, piti Arjak varmana, että se ei\nollut niillä mailla. — Se on orpo, niinkuin minäkin; taitaa olla ainoa\njääkarhu koko rannikolla, tuumi Arjak. Ja hänen tuli sääli laihaa\npetoa, joka ei näyttänyt häntä laisinkaan pelkäävän. Kun Arjak nuija\ntoisessa ja lintu toisessa kädessä sitä lähestyi, nosti se nokkansa\nylös maasta ja ilmaa nuuskien katseli ihmistä, jonka kaltaista olentoa\neivät varmaan sen esi-isätkään olleet nähneet.\n\n— Tyhmä eläin, mutisi Arjak, — kun antaisi minun lyödä itsensä\nkuoliaaksi. Mutta minä en sitä tee, kun se on orpo.\n\nArjakin mieleen johtui oivallinen ajatus, että karhusta hän ehkä voisi\nkasvattaa vetojuhdan, jota voisi käyttää suurella matkalla maajään yli.\nEläin oli tosin hänen mielestään vielä heikko, mutta talven aikanahan\nse kasvaisi.\n\nJa ihminen, luonnon herra ja tuleva jääkenttien kuningas katselivat\nsiinä hetkisen ikäänkuin tunnustellakseen, viimein Arjak heitti sille\nlihavan linnun, johon peto tarttui ahnaasti hampaillaan ja siirryttyään\nmuutaman askelen kauemmaksi laskeutui sitä syömään. Sen jälkeen hän\nhaki majasta vesilintujen munia ja viskasi sille munan kerrallaan. Ne\nnäyttivät olevan nuoren jääkarhun herkkua, sillä se nielaisi munat\nmelkein kokonaisina läheten askel askelelta hyväntahtoista ruokkijaansa.\n\nArjak oli mielissään, vaikka hän saikin uhrata melkoisen\nnahkapussillisen paistettuja munia ja puolikymmentä lintua, ennenkuin\nkarhu tuli kylläiseksi ja asettui makaamaan pehmeälle turpeelle\nseuraillen kuitenkin silmillään outoa ystäväänsä.\n\n— Se on kohta minun vallassani! riemuitsi erakko. — Se taipuu minun\ntahtooni, ja minä kasvatan siitä oivallisen seuralaisen. Kuka voi\nsitten taistella ihmistä ja jääkarhua vastaan! Maan ja meren eläimet\novat silloin vallassamme.\n\nArjak oli vain epätietoinen siitä, minkälaista kasvatustapaa olisi\nkäytettävä: olisiko eläin pyydystettävä kiinni ja sitten vankina\nkesytettävä tai annettava elää vapaudessaan ja hyvyydellä voitettava\nsen luottamus ja ystävyys.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin tunsi silmukan kurovan\nkaulaansa, hypähti se jaloilleen ja koetti paeta vihollistaan, joka\nkarhun mielestä tahtoi tappaa tai vangita. Se hyppi hihnan päässä\nkuin villiporo ja marisi pahaenteisesti. Arjak heti epäili, että hän\ntaisi valita väärän kesytysjärjestelmän, hän ei voinut enää toivoakaan\nrajattomassa vapaudessa kasvaneesta karhusta ystävää, vaan ainoastaan\norjaa, jos sekään onnistui. Hän ei uskaltanut pidellä enää hihnan\npäästäkään, kun vangittu hyppi kuin hullu ja laukkasi ympäri sekä\nirvisteli hampaitaan. Hänen täytyi sitoa hihnan pää suureen kiveen ja\nheittää toisen hihnan silmukka sen takajalkaan.\n\nSen jälkeen seurasi jännittävä aika Varjakin majan yksinäisen asukkaan\nelämässä, kun kaksi kovaa tahtoa, toisaalla ihmisen, toisaalla karhun\ntahto, oli vastakkain.\n\nJääkarhu oli monta päivää nälkälakossa osoittaen siten halveksumistaan\npyöreäpäiselle kummitukselle, joka aina käveli kahdella jalalla; se\nkyräsi tätä vihollistaan ja yritti purra heti, kun se tuli kyllin\nlähelle. Mutta nälkä se viimein sikäli masensi, että se jo kuudentena\npäivänä alkoi syödä ja ahmi siitä alkaen niin, että Arjakilla oli täysi\ntyö kantaessaan sille lintuja, kaloja ja muuta syötäväksi kelpaavaa.\nViimein se alistui ja kesyyntyi niin paljon, että Arjak voi sen tuoda\nmajaansakin. Se kulki hänen perässään, kun hän talutti; se jo seurasi\nmetsästysretkilläkin, vaikka se oli niillä enemmän haitaksi kuin\nhyödyksi; ja se oppi vähitellen selässään kantamaan isäntänsä keveämpiä\ntavaroita. — Parin viikon perästä tunsi se nimensäkin, kun Arjak sitä\nMurriksi puhutteli.\n\nKesyttämistyössä käytti Arjak sekä kovuutta että lempeyttä; hän\nmenetteli siinä melkein samalla tavoin, kuin nykyisin koiria\nkasvatetaan; hän rankaisi tottelemattomuudesta, palkitsi ahkeruudesta\nja kuuliaisuudesta. Kun Murri hyvin kulki taluttajansa perässä,\nsai se palkinnoksi munan tai lihapalan, kun se niskoitteli, sai se\nläimäyksen hihnasta. Kaikkein pahin tapa sillä oli varasteleminen;\nse ahmi kaikkea, mikä sattui olemaan lähellä ja oli vähänkin suuhun\nsujuvaa. Kerran se söi isäntänsä uuden, hylkeennahkaisen manttelin,\ntoisen kerran repi hänen kenkänsä, ja useampia kertoja se sieppasi\nsuuhunsa isäntänsä edestä paistetun lihapalan. Arjakia kerran makeasti\nnauratti, kun hänen seuralaisensa pohjattomassa ahneudessaan koetteli\nlatkia kuumaa rasvaa lampusta, mutta kun se poltti kieltä, puisteli se\nvihaisena päätään.\n\nNäiden ikävien ominaisuuksiensa tähden Murri sai viettää yönsä ulkona\nmajan oven edessä ja vartioida sisäänkäytävää. Se pitikin naalit\nloitolla, eivätkä lokit ja muut räähkälinnut pitäneet niillä seuduin\nyhtä kovaa meteliä kuin ennen.\n\nToisinaan se oli pahalla päällä, varsinkin silloin, kun se oli saanut\nselkäsaunan. Se maata murjotti vihaisena; se näytti ikäänkuin sanovan,\nettä mikä oikeus ihmisellä oli vangita jääkenttien valtias. Jos silloin\nArjakin jalka sattui sitä koskettamaan, murahti se pahasti ja joskus\ntapaili purrakseen.\n\nIkävänä puolena on mainittava sekin, että erämiehen ruokavarat huimasti\nvähenivät. Kätkö kätkön jälkeen piti jo syksyllä avata, ja Arjak\ntotesi, että jos varastot sitä menoa kuluivat, olivat ne puolitalvessa\nlopussa, jollei syyspyynti tuottanut huomattavampaa saalista. Hänen\nainoa kotieläimensä oli nimittäin suursyömäri, eikä yksinäinen mies\nsen jälkeen, kun oli saanut kotieläimen, käynyt yhtä usein erällä kuin\nennen.\n\nNiinkuin edellisistä kertomuksista selviää, on rasvan käyttö\npolttoaineena arktisten seutujen asukkailla peräisin alkuihmisen\najoilta. Kun ei ollut puuta, kivihiiltä eikä paloöljyä, ja turpeen\npolttaminen pienessä asunnossa oli vaikeata, ei ole ihme, että rasvaa,\njoka sammalsydämen ympärillä palaa melko tasaisella liekillä, alettiin\njo Arjakin aikoina käyttää lämmitys- ja valaistusaineena. Rasvalampun\nmerkitys hänen aikanaan oli niin suuri, että ihmiselämä Jäämeren\nrannalla ilman sitä ei olisi ollut mahdollinen.\n\nSentähden Varjak oli mitä suurimmalla huolella varannut riittävästi\nrasvaa talven varaksi. Se oli saatu enimmäkseen hylkeistä, joita\nhän oli kivinuijallaan tappanut keväällä joko jään reunalta tai\nrantakallioilta, kun ne nousivat auringonkylpyjään ottamaan. Ennen\nkuolemaansa oli Varjak yksin ollut hylkeenpyyntiretkellä »auringon\nlaskun puolella».\n\nHänellä olivat silloin olleet hyvät henget seuralaisinaan, sillä\nuseampia pyöreäpäisiä kalansyöjiä hän oli surmannut ja talven varaksi\nmaajään reunaan haudannut. Erältä palattuaan oli ukko kehaissut, että\n»ei ensi talvena tule polttorasvan puute, jos varastot säilyvät».\n\nMutta ukko ei pojalleen kertonut, mihin paikkaan hän varastot oli\nkätkenyt. Vasta syksyllä, kun kantava jää jo kattoi vuonon, ja elämä\nsiinä ja sen ympärillä oli jähmettynyt talven lepoon, Arjak kauhukseen\nhuomasi, että polttorasva oli vähissä ja ettei hän tiennytkään isänsä\nkätköjä. Turhaa oli lähteä niitä umpimähkään etsimään.\n\nSinä iltana, jona hän muisti tämän murheellisen seikan, istui hän\nsynkkänä majassaan.\n\nHän mietti taas henkien vainoa, kovaa kohtaloaan ja tulevaa matkaansa.\nEikä hän voinut karkoittaa sitäkään ajatusta kehittymättömistä\naivoistaan, että Murrin olivat pahat henget lähettäneet hänen luokseen\nsiinä tarkoituksessa, että se söisi hänen talvieväänsä, ja hän sitten\nkuolisi nälkään.\n\n— Murri taitaa olla valkoinen kummituskarhu, joka kuoleman edellä\nilmestyy, se sama, joka suurena surmatalvena oli Nolille ilmestynyt.\nSekin oli ollut niin kesy, että oli miehen jäljessä kulkenut ja\nkantapäitä nuuskinut.\n\nSiitä alkaen Arjak epäluuloisesti katseli karhua; hän olisi sen\nvarmasti talvella tappanutkin, ellei suotuisaa käännettä, oikeastaan\nonnellista sattumaa, olisi tullut väliin.\n\nTalven tulo oli jo ehtinyt niin pitkälle, että vuono ja leveälti\nrannikkoa oli jo jalan vahvuisessa jäässä — sulaa näkyi vain kauempaa\npohjoisesta eli kun katsoi suoraan Vuoreijan niemen kärkeä kohti. Meri\noli silloin omituisen kirjava: sula meri näytti sinertävän mustalta,\nrannikkojää välkkyi vaalean harmaana ja jäävuoret, joita oli useita\nkymmeniä tarttunut merijäähän, loistivat sinertävän valkoisina.\nViimemainittuja oli paljon nykyisen Pummankivuonon kohdalla ja\nVaitolahden suulla, jossa ne valkoisen sotalaivaston tavoin sulkivat\nnäiden lahtien suut. Mutta useimmat olivat enemmän aavelaivojen\nkuin ikeiden sotalaivojen näköisiä, varsinkin silloin, kun sulasta\nmerestä nouseva sumu antoi niille lisäpiirteitä. Eivätkä kaikki\nnäyttäneet laivoiltakaan: pienemmät olivat kuin makaavia jääkarhuja tai\nmaitovalaita.\n\nNämä jäävuoret olivat kotoisin monelta eri taholta: Pummankivuonosta,\nPetsamonvuonosta, Peuravuonosta, Näätämövuonosta ja Varanginvuonon\nperältä. Kaikki ne olivat syntyneet maajään poikiessa samalla tavoin\nkuin se jäävuori, joka hautasi alleen Arjakin vanhemmat. Sentähden\njäävuorten joukoittainen esiintyminen oli Arjakin mielestä pahojen\nvoimien liikehtimistä ja uhkaa.\n\nMutta sillä kerralla ne olivat hänelle hyödyksi.\n\nSyysmyrsky oli vielä kerran päättänyt näyttää pakkaselle, ettei merta,\njäävuoria ja merivirtoja niin vain kahlehdita. Pohjoistuuli, joka tulee\naina maan navalta, oli päättänyt ensin yrittää.\n\nKun Arjak eräänä aamuna vei suojatilleen ruokaa, oli tuuli yltynyt\nmiestä nakkelevaksi myrskyksi, ja ulapalta kuului ukkosen kaltainen\npauhina. Myrsky oli näet alkanut murtaa merijäätä, joka rutisi,\nhalkeili ja paukahteli rantakallioita myöten, ja sulan reuna\npohjoisesta nopeasti läheni. Sieltä vyöryi vuonoa kohti valkoinen\njääketju kuin piiritysarmeija, mutta se oli oikeastaan niiden kahleiden\npalasia, joilla pakkanen oli aikonut pitää meren vankinaan. Ja myrsky\nkäytti apunaan merijään murtamisessa jäävuoria, jotka puskurien tavoin\nja tuulen puuskain tahdissa ryntäsivät eteenpäin helisevien, vonkuvien\nja lohkeilevien palojen ja möhkäleiden seassa, lohkeillen itsekin\ntörmäillessään yhteen tai kellahtaessaan kyljelleen tai kumoon myrskyn\nmahtavan paineen edessä.\n\nHeinäsaarten ympärille syntyi tuokiossa korkea jäälinnoitus vihreän\nmerijään ja sinertävän maajään kappaleista, ja nopeasti lähenivät\nvyöryvät ja myllertävät jäämassat sitä paikkaa, jossa Arjak\nmajansa lähellä seurasi tätä valtavaa luonnon näytelmää. Toiset\njäävuoret tarttuivat matalikoille, kapeimpia niistä aallot painoivat\nkyljelleen tai heiluttelivat edestakaisin kuin haaksirikkoista\nlaivaa. Toiset, syvemmässä uivat, kyntivät pohjamutia ja kareja\nvuonon rannoilla sekoittaen veden, joka sitten ruskeana vellinä\nroiskahteli jäälohkareiden raoista. Ja ärtynyt meri hakkasi vihaisesti\nvaahtopäisillä aalloillaan vyöryvää, lähenevää jäävallia.\n\n— Mutta mikä ihmeellinen otus pisti hirvittävän päänsä vuonon railosta,\njäävyöryn etupuolelta? ihmetteli Arjak.\n\nHänelle tuli mieleen musta meren kummitus, jonka Varjak kertoi kerran\nnähneensä Vaitolahden edustalla.\n\n— Sehän on valas! huudahti hän hetken perästä nähdessään sen koko selän\nnousevan leveästä jään halkeamasta näkyviin ja korkean höyrypatsaan\nkohoavan sen hengitysaukosta.\n\n— Mitenkähän sille käy matalassa vuonon perässä? Nyt se taas katosi...\nAikoo sukeltaa jääpadon alitse... Ei päässyt, täältä lähempää nousi,\nriemuitsi Arjak.\n\nJa erähenki sai jo hänen sydämensä kovasti lyömään. Jos se ei\npääsekään pois jäiden piirityksestä... jos sen täytyy jäädä kuivalle\nrantamatalikolle pakoveden aikana!\n\nOlihan ennenkin sellaista sattunut.\n\nValas on jo silmin nähtävästi hätääntynyt. Se puikkelehtii puoleen\nja toiseen kuin lohi nuotassa; se sukeltaa taas selälle päin,\nmutta verissäpäin ja huulet riekaleina palaa railoon. Se yrittää\nsivulle, nostaa niskallaan jäätelejä ilmaan puhaltaen raskaasti\nverensekaista höyryä ja palaa taas takaisin; se makaa hetkisen selkä\nkoholla avarimmassa aukossa kuin uusia voimia keräten, läiskäyttää\nvettä kolme syltä leveällä pyrstöllään ja sukeltaa toiseen railoon,\nmissä vielä avovettä näkyy möyryävän vihertävän valkoisen muurin\nsaartamassa vuonossa. Jää jo nousee ja laskee, pauhaa ja puhisee,\nryskää ja rynnistää aivan valaan takana. Ja jäätelit alkavat jo tanssia\njättiläisen selässä, kun se tekee viimeisen ponnistuksen. Se on nähnyt\nlähellä rantaa avovettä, josta myrsky on jään särkenyt. Pitkällä\nsukelluksella se ui jään alitse sinne ja hyökkää matalikolle niin\nhurjasti, että nousee kuivalle maalle, ja jää siihen liikkumattomana\nmakaamaan — se tahtoo tällä tavoin pelastua jäiden kipeiltä iskuilta,\njotka jo ovat sen ruumiin repineet haavoihin. Mutta se on turha yritys.\nJäävyöry on kohta uudestaan valaan kimpussa, se nostaa pyrstöpuolen\nylös ja heittelee maallepäin, niin että vähän ajan kuluttua makaa\nkyljellään rannalla.\n\nMykistyneenä oli Arjak katsellut tätä kaameata näytelmää, voimain\nmittelemistä, joihin verraten ihmisen voimat näyttävät sangen\nvaatimattomilta. Mutta silloin, kun valas oli jäänyt kuiville, tiesi\nArjak toiminnan hetken tulleen. Hän kävi hakemassa majasta nuijan,\nkivikirveen, keihään ja veitsen ja meni rantaan valaan luo kumarana,\nmelkein kontaten, kun myrskyn voima oli heittää kumoon.\n\nJäiden helinä, ryske ja meren pauhina oli niin voimakas, että iskut\nkuuluivat varsin heikoilta, kun hän kivinuijallaan takoi valaan\npäätä. Sen jälkeen hän tukki sen hengitysreiän ja viimein koetti\nupottaa keihästään valaan sydänonteloon. Kun sen kivinen terä leikkasi\nvaltimon poikki, syöksyi keihään lävestä vahva verisuihku rantakiville.\nMuutamien minuuttien perästä nytkähtelivät valaan lihakset hetkisen, ja\nmeren jättiläinen oli kuollut.\n\nArjak leikkasi sen repaleisista huulista aikamoisia lihakimpaleita\nja kantoi ne keihäässään majaansa; niistä hän valmisti itselleen\nvoimakkaan aterian eikä unohtanut jääkarhuakaan, sillä hyvät henget\nolivat hänelle lähettäneet muonaa vaikka koko vuodeksi, kunhan vain sai\nsäilöön korjatuksi.\n\nArjak iloitsi siitä. Ja hän jo katui, että oli jääkarhusta ajatellut\npahaa. Ja sovittaakseen tämän epäilyksensä hän talutti kasvattinsa\nvalaan pyrstön tyvelle ja sanoi:\n\n— Syöhän siitä vatsasi täyteen!\n\nSillä aikaa kuin jääkarhu herkutteli mieliruoallaan, aherteli Arjak\nvalaan ruhon pääpuolella: leikkasi siitä aikamoisia kimpaleita lihaa\nja ihraa, kantoi ne kauemmaksi maalle ja jätti ne siihen kylmettymään\naikoen ne myöhemmin siirtää parempaan säilöön.\n\nJa vaikka purevan kylmä talvimyrsky riehui hänen ympärillään jäädyttäen\njokaisen lihapalan puolessa tunnissa, valuivat hikipisarat hänen\notsaltaan, kun hän tylsillä aseilla leikkeli kappaleita ruhosta.\nHäntä kannusti tässä työssä kaksi seikkaa: hän epäili, että seuraavan\nnousuveden aikana voi vyöryvä jääsohjo haudata valaan alleen niin,\nettei siihen enää pääse käsiksi, ja toinen syy oli se, että jos\npakkanen jäädyttäisi kokonaan jättiläiseläimen, olisi siitä hänen\naseillaan vaikea saada mitään irti.\n\nMyöhään iltaan hän hääräili näissä talviteurastuspuuhissa, joka hänen\naseillaan kävi hitaasti. Kun hän lopetti työnsä, oli hänellä kuitenkin\nsatoja liha- ja rasvakimpaleita jäätymässä ja melkoinen kasa valaan\nhetuloita, joita hänen vanhempansakin olivat käyttäneet moniin eri\ntarkoituksiin.\n\nMurri oli syönyt niin täyteen vatsansa, että se pullotti kuin\npuutiainen, eikä se halunnut lähteä majallekaan sellaisten lihapatain\näärestä. Arjak sitoi hihnan pään kiveen arvellen, että antaapa sen\nvahtia ruhoa räähkälinnuilta ja naaleilta, joita hän arveli pian\nilmestyvän saaliin jaolle.\n\nSeuraavana päivänä oli valaan ruho vielä sen verran sula, että siitä\nsaattoi irroittaa sisälmyksiä ja hetuloita. Silloin Arjak mittasi\nsaaliinsa ja huomasi sen kolmenkymmenen askelen pituiseksi.\n\nMutta seuraavana yönä jäätyi valas kovaksi. Siihen eivät enää pystyneet\nkiviaseet, mutta Murrin hampaat ottivat siitä kuitenkin joka päivä\nosansa.\n\nPummankivuonon erakko oli jo kauan odottanut lunta, talvimajan\nrakennusainetta, sillä kesämaja tuntui jo liian kylmältä; sen\nkokemuksen hän oli saanut varsinkin pohjoismyrskyn aikana. Heti sen\njälkeen sitä tuli kuitenkin niin paljon, että oli vaikea kulkea\nkahlomalla majasta valaan ruholle, ennenkuin tie saatiin tallatuksi.\n\nArjak ryhtyi talvimajan tekoon. Hän rakensi sen samoin kuin oli\nnähnyt vanhempiensa tekevän, jäästä ja lauhkeasta lumesta. Ja\nmittasuhteiltaankin se tuli yhtäläinen. Semmoinen kirkon kuvun\nmuotoinen maja lienee aina ollut hänen heimollaan.\n\nSiihen kului monta päivää ja pimeätä lisäksi, koska valoisa päivä\noli käynyt kovin lyhyeksi. Mutta kun hän oli saanut sen valmiiksi,\nkatseli hän itsekin sitä mielihyvin ja ihmetellen, kuinka paljon\nihminen rakennustyössäkin on eläimiä etevämpi; — hän silloin ikäänkuin\naavisteli ihmisneron tulevaa suuruutta.\n\n— Voisi tässä majassa asua useampiakin, sekin, joka hiuksistaan punoi\ntämän paulan ja minulle lähetti.\n\nNäiden puuhailujensa aikana Arjak oli unohtanut jääkarhun kesyttämisen.\nSe oli saanut elää vallan omissa oloissaan valaan raadolla, eikä se\nnäyttänyt muuta kaipaavankaan, söi ja makaili tai istuallaan nyökytteli\npäätään niinkuin vangitut jääkarhut usein tekevät. Se luuli nyt\nolevansa riippumaton ihmisestä ja hänen hyvästä tahdostaan. Sen tähden\nse murahteli, kun isäntä sitä lähestyi. Semmoinen suhde ei saanut\njatkua. Ja Arjak huomasi, että oli viisainta viedä se pois lihapatain\näärestä.\n\nMutta se oli pikemmin päätetty kuin tehty. Kun Arjak meni sitä hihnasta\ntaluttamaan aikoen viedä sen majan luo entiselle makuupaikalleen,\nmörisi se hampaitaan irvistellen ja äkääntyi istumaan.\n\n— Vai aiot sinä ruveta niskoittelemaan ihmistä vastaan. Tuosta saat.\n\nArjak löi sitä kerran hihnan päällä. Siitä karhu niin äkämystyi, että\nnousi kahdelle jalalle ja asteli kiukkuisen näköisenä kurittajaansa\nkohti. Mutta Arjak oli myöskin varuillaan: hän antoi nyrkillään sen\nkorvalliselle sellaisen tillikan, että äkäpussi makasi hetkisen\nkyljellään kinoksella ihmetellen ihmisen voimaa. Sen jälkeen se\nulkonaisesti nöyränä, mutta sisällisesti vielä kiukuissaan lähti\nastelemaan taluttajansa perässä.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen elivät molemmat hiljaista talvielämää\npimeimmän talvisydämen aikana. Arjak nukkui majassaan nahkain alla,\njääkarhu majan ovella. Vilu ja nälkä saivat heidät jonkin kerran\nvuorokaudessa liikkeelle, samoin kesytysharjoitukset, joita Arjak\nyhtenäkään päivänä ei unohtanut.\n\nKun ankara lumituisku pimeimpänä aikana peitti asumuksen nietostensa\nalle, ei olisi huomannut mitään eloa valkoisen kinoksen alla, jollei\nolisi sattunut katsahtamaan ahtaaseen lumitunneliin, jonka suulla kaksi\nmustaa silmää kahden leveän käpälän välissä vartioitsi ihmisasuntoa,\nainoaa suuren sisämaan jäätikön pohjoispuolella.\n\n\n\n\nARJAK JA JÄÄKARHU »KUOLEMAN KENTILLÄ».\n\n\nKeväinen aurinko paistaa jo kirkkaasti päiväkaarensa korkeimmalta\nkohdalta valaisten ja lämmittäen autiota maisemaa. Ei mitään liikettä\nmajan ympärillä, ei tunturilla, ei vuonolla eikä pilvettömällä\ntaivaallakaan, jollei lue liikkeeksi auringonsäteiden heijastumista\nmiljardeista lumikiteistä ja kevyttä huurua vuonon suulla,\nmustansinertävän sulan meren rannalla.\n\nEi näy paljon elämänmerkkejäkään, kun Arjak jääkarhun kanssa katselee\nkinoksiin kätkeytyneen majansa oviaukon ulkopuolelta: lumeen uurtunut\npolku vain johtaa alas meren rantaan ja toinen ylös maajään reunaan,\nmiehen ruokavarastoille. Mutta varhaiskevään tuntua on jo ilmassa; sitä\ntuntee mies, joka on kuin heräämässä pimeyden painostavasta otteesta,\nsitä karhukin sieraimissaan toteaa, kun se tähystelee etäälle sulan\nreunaan, sen oikeaan valtakuntaan. Arjak katselee maisemaa jäykkänä ja\nsuorana kuin laivan kapteeni, sillä hän tuntee lihaksissaan lujuutta,\nmielessään keväistä virkeyttä ja tahdon tarmoa. Hän siinä jääkarhu\njalkojensa juuressa kuin aavistelee ihmisen tulevaa valta-asemaa.\n\nSen jälkeen hän kumartuu, taputtaa jääkarhua selkään, aivan kuin se\nolisi ollut hänen metsästyskoiransa, ja puhelee:\n\n— Katsele nyt viimeisiä kertoja näitä jäisiä kotiseutujasi. Pian täältä\nlähdemme »kuoleman kenttien» yli taivaltamaan onnellisten maalle, jossa\n»jumalan silmät» aina loistavat, tuuli puhaltaa aina lämpimästi ja\nhyvät henget ihmisiä kilvan palvelevat.\n\nArjak näyttää juhlalliselta. Hän on päivän kunniaksi kärventänyt\npartansakin palavalla kekäleellä, syönyt lihavinta lintua ja valaan\nlihaa, juonut päälle peuran verta sekä syöttänyt Murrinkin kylläiseksi,\nkun on vihdoin valjennut se päivä, jona hän on päättänyt lähteä.\n\nMutta tarkemmin asiaa harkittuaan hän huomaa, että talvi maajäällä\non ehkä vielä liian ankara, kun ei vielä näy päiviäkään tunturin\nrinteellä. Sen tähden hän päättää siirtää lähtöä tuonnemmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuono oli jo sulanut, sen rinteet osaksi paljastuneet ja lokkien\nkirkuminen oli alkanut, kun Arjak eräänä iltana huomasi sopivan ajan\ntulleen, ja sitten hän myöhään illalla täydensi matkavaruksiaan.\n\nArjakia ei sinä yönä nukuttanut. Hän kääntelehti levottomasti tulen\nloisteessa nahkavuoteellaan. Yön hiljaisuudessa hän harkitsi, kumpi\nolisi parempi, jäädäkö vielä seuraavaksi talveksi sinne vai lähteä\netelään. Silloin hän vasta huomasi, kuinka vaikeata oli jättää\nhyvä asunto, joka oli tarjonnut hänelle suojaa sadetta, tuulta ja\npetoeläimiä vastaan, vieläpä lämminnytkin nuotion loisteesta; vaikealta\nnäytti myös ruokavarain ja nahkain kuljetus.\n\nAamun valjetessa Arjak kömpi ulos majastaan. Murri ärähti\nhermostuneesti, kun hänen isäntänsä ohikulkiessaan sattui sitä\nkyynärpäällään koskettamaan. Se näytti ihmettelevän, miksi ihminen oli\nnäin varhain liikkeellä.\n\nYöllä oli ollut navakka pakkanen, joka oli kovettanut edellisten\npäivien vesisateilla lauhtuneen lumen pinnan lasikirkkaaksi\njääkuoreksi. Se oli niin lujaa, että kun Arjak käveli sitä myöten,\npuhkesi se vain silloin, kun hän kaikin voimin sitä polkaisi.\n\nMainio keli ja ilma, totesi erakko; eikä hänestä enää matkaan lähtö\ntuntunut lainkaan niin vaikealta kuin yöllä.\n\n— Nousehan jo! Nyt vihdoin jätämme tämän pesän ja etsimme uutta sieltä\netelästä, sanoi Arjak puistellessaan Murria hereille.\n\nMurri murahti vastaukseksi ymmärtämättä sanaakaan isäntänsä puheesta,\nmutta nousi kuitenkin istumaan, kun näki Arjakin käyvän lihakasalle.\n\nMurri nosti etukäpälänsä ylös ja huitoi niitä ilmassa anoen osaansa.\nArjak valitsi varastostaan valmiiksi paistetun peuranvasikan reiden ja\nasetti sen kuumenemaan nuotion loisteeseen. Mutta Murrille hän antoi\ntuoreen lavan. Tyytyväisenä laskeutui karhu sitä syömään; ahneesti\nmieskin iski valkoiset ja vahvat hampaansa paistiin. Silmävalkuaiset\nmuljahtelivat molemmilla aterioitsevilla, kun pehmeä liha loppui ja\nhampaat jyrsiessä karskahtelivat kovaan luuhun. Mutta Arjakin hampaat\neivät kuitenkaan pystyneet lohkomaan palasia niinkuin Murrin, joka teki\nselvän koko raajasta. Lopuksi Arjak viskasi reisiluun karhulle mainiten:\n\n— Syöhän vielä tuokin!\n\nSenjälkeen Arjak veti lumiluolastaan esiin omituisen reen. Sen\npohja oli valaan luista tehty ja sivut hylkeennahoista. Siihen\nluolan erakko oli kerännyt kaiken parhaimman omaisuutensa: kivi- ja\nluuaseet, nahkavaatteet sekä lihaa ja rasvaa pitkän matkan varaksi;\npäällimmäiseksi hän oli köyttänyt rasvalampun, jossa sammalsydän paloi\nkuten ennen majassakin.\n\nHän valjasti valkoisen ajokkaansa kuorman eteen. Asetti nahkalänget eli\nkäsätteen kaulaan, veti vuottoraipan jalkojen välitse ja sitoi sen reen\nkeulaan.\n\nNe, jotka arvelevat, että Arjak, villi luolamies, kevein mielin jätti\nkotiseutunsa, erehtyvät pahasti. Vielä vuoren rinteellä, kavutessaan\najokkaansa kanssa rosoista jäätikköä ylös, hän kääntyi jälkeensä\nkatsomaan entistä kotiseutuaan, jonka hän nyt aikoi vaihtaa toiseen,\nmuka parempaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka maajää alkoi aivan lumiluolan takaa, olivat heimon perimätiedot\nsiitä verraten ylimalkaisia. Kukaan ei ollut kulkenut sen reunaosia\nkauemmaksi, ja mitä sieltä kuultiin, herätti kammoa ja kauhistusta. He\nolivat, huomanneet, että jäänreuna »eli». Se niksahteli ja naksahteli\nyhtenään, toisinaan jylisi kuin ukkonen, toisinaan taas paukahteli\nja helisi. Kesällä pauhasivat sieltä villit vuoristopurot mereen; ne\nolivat jäähän sahanneet syviä uomia, mutta talveksi ne tyrehtyivät.\nMaajäästä valui vuonoihin leveitä juoksujäätiköitä, joiden kielekkeistä\njäävuoret lohkeilivat. Sen reunalla nähtiin usein yliluonnollisia\nnäkyjä. Sateen jälkeen siellä tanssi keveitä keijukaisia\nsumuvaatteissaan, toisinaan se peittyi kokonaan pilven sisään, vaikka\nalhaalla oli selvä ilma. Kaiken tämän tähden sisämaajää oli kammottava\n»kuoleman kenttä», jonne alkuihminen ei mielellään lähtenyt.\n\nEi siis ollut ihme, jos myöskin Arjak jonkin verran pelkäsi jäätikön\nihmeitä.\n\nArjak oli nähnyt, että vuonoon laskevan juoksujäätikön pinta oli hyvin\nrosoinen ja kuiluinen. Sen tähden hän ei noussut maajäälle sitä pitkin,\nvaan kulki suoraan loivahkon maajään reunaa ylös. Siinä sai jääkarhu\nvetää rekeä voimainsa takaa, sillä reuna oli harmajanaan kiviä ja\nsoraa, joihin reki vähän väliä tarttui. Arjak näki jään rintuuksessa\npyöreitä kuoppia, joista kivet olivat vierineet rinteen alle. Hän\nnäki jäältä tulevan kovia koskia, ja niissä veden kuljettavan kiviä\nja hiekkaa. Olipa jään pinnalla suuriakin kiven möhkäleitä, isompia\nkuin hänen lumimajansa. Muutamat niistä olivat vyöryneet jonkin matkaa\nrinnettä alas ja tehneet jäähän syviä vakoja, aivan kuin joku olisi\nne jäälle syrjästäpäin nakannut. Siinäkin oli villin miehen mielestä\njotakin ihmeellistä. — Mistä kivet ovat tulleet jään sisään? kysyi\nhän itseltään. Eikä hän sille muuta selitystä löytänyt kuin sen,\nettä peikot ovat siellä kivillä toisiaan pommittaneet. Hän ei tullut\najatelleeksi, että maajää liikkuessaan murtaa alustansa vuoriperästä\nkiviä, pyöristelee niitä ja nostaa jään sisäänkin sekä kuljettaa\nmukanaan jään reunalle saakka.\n\nMurria ei vetotyö aluksi huvittanut; se usein seisahti pahimmassa\nvastamaassa ja kääntyi katsomaan taakseen, vaikka taluttaja olisi\nkuinka hihnasta kiskonut. Se näytti aavistavan, että edessä olivat\nikävät nälkämaan vaivat.\n\nEdessä aukeni ammottava jääkuilu; se oli vähintään kaksi syltä leveä\nja sata syvä. Ei ollut ajattelemistakaan sen yli ilman siltaa.\nNeuvottomana katseli mies sen reunalta pyörryttävään syvyyteen\ntutkiakseen, oliko siellä mitään ihmeellisempää. Murrikin katseli sitä\nihmeissään. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään. Viimein kapeni\nrailo ja eräässä kohdassa oli jääsilta, jota myöten matkailijamme\npääsivät vaarallisen paikan yli. Mutta toisia, pienempiä rakoja ja\nkuiluja oli yhtenään alkumatkalla. Niiden yli oli joko hypättävä tai\nniistä oli etsittävä jääsiltoja. Matkan vaikeutta lisäsi myöskin\nroukkoinen jään pinta, minkä syyn tähden kelkka oli usein kaatua. Sitä\nArjak kovasti pelkäsi, sillä silloin rasvalampun tuli olisi voinut\nsammua.\n\nYlempänä jäänpinta oli tasaisempaa, ja kelkka luisti sen yli keveämmin.\nJos joku Kutymin aikainen ihminen olisi Arjakin matkueen nähnyt,\nolisi hän kauhulla kertonut, että itse paholainen vedätti kuollutta\nkummituskarhulla »kuoleman kentille».\n\nEnsimmäisenä päivänä sujui matka hyvin. Arjak oli tyytyväinen, kun oli\nmatkaa varten kesyttänyt juuri jääkarhun eikä esimerkiksi peuraa, jota\nvarten olisi ollut vaikea kuljettaa ruokaa kylliksi.\n\nIllalla kohosi heidän edessään korkea »nunatakki» tasaisesta\njäätikkömaisemasta. Etäämpänä näkyi toisia. Ne olivat lumilaikkaisia\nvuorenhuippuja, vaikka ne Arjakin silmissä kuvattelivat olevansa\nkurkistelevien jättiläisten suippolakkeja. Mutta kun hän illalla\nlähestyi erästä niistä, huomasi hän sen rosoiseksi tunturin huipuksi,\neikä vähimmässäkään määrin vaaralliseksi paikaksi.\n\nKun Murrikin näytti jo väsyneeltä ja hermostuneelta ainaiseen\nvetämiseen — se oli usein äkäytynyt istumaan ja katsellut vihaisesti\ntaluttajaansa — niin Arjak päätti jäädä yöksi vuoren juurelle. Hän\nriisui vetojuhdaltaan valjaat, antoi sille lihakimpaleen ja sitoi\ntalutushihnan pään jään päälle vyöryneeseen kiveen. Hän itsekin istui\nreen päälle syömään paistettua lintua ja valaan ihraa, jota hän ensin\nrasvalampun loisteessa käristeli.\n\nSyödessään Arjak mietti, olikohan matkan suunta oikea. Majalta\nlähtiessään hän oli päättänyt kulkea keskipäivän aurinkoa kohti, mutta\nhän tiesi, että jos tulee pilvinen päivä, niin silloin hän voisi\nhelposti eksyä samoin kuin avoimella merellä. Ja hän päätti käydä\nvuoren huipulla merkitsemässä muistiin nunatakkien asemia.\n\nVuori ei jään pinnasta kohonnut kovinkaan korkealle, ehkä noin sata\nmiehen mittaa, joten sen laella käynti ei ollut vaikea, kun sen\nrinteetkään eivät olleet jyrkät.\n\nHän ei voinut kuitenkaan jättää ajokastaan lihakuorman lähelle, sillä\nse olisi voinut syödä kaikki eväät. Hän otti Murrin mukaan, mutta\nlihakuorman hän jätti vuoren juurelle.\n\nVuoren huipulta oli huimaavan lavea näköala kevyen, väräjävän autereen\nverhoaman maajään yli. Muutamilla suunnilla sinertävän valkoinen\nlumiaavikko sulautui näköpiirin rajalla pilvettömään taivaaseen,\nmutta useimmin rajoittui katse mustien nunatakkien keilanmuotoisiin\nhuippuihin, joita näkyi kymmenittäin eri muotoisina ja kokoisina. Arjak\nmerkitsi mieleensä niiden muodot ja keskinäisen aseman, ja hän huomasi\nkulkevansa melkein korkeinta, pyöreäpäistä tunturia kohti. Hänellä siis\nselvällä ilmalla oli kuin kartta edessään.\n\nArjak nukkui puoleenöihin vuoren juurella nahkoihin kääriytyneenä,\nMurri hänen lähellään hangella. Auringon noustessa lähtivät he taas\neteenpäin. Silloin Murri oli jo vihaisen näköinen. Se olisi halunnut\nsyödä ennen lähtöä, mutta mies ei voinut liiaksi tuhlata ruokavaroja,\nkun ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka pitkä oli matka ja kuinka\nkauan se tulisi kestämään.\n\nJa yksitoikkoista lumilakeutta näytti jatkuvan loppumattomiin. Joka\npäivä Arjak toivoi sen loppuvan ja lämpimän maan alkavan, mutta aina\nillalla oli edessä samanlainen taival kuin se, joka oli kuljettu.\nMurrikin näkyi kyllästyvän ainaiseen matkaan, se vaati yhä enemmän\nruokaa, mutta nopeasti hupenevat varastot pakottivat päiväannoksia\nedelleenkin supistamaan. Niska köyryssä kulki karhu myrtyneenä orjan\ntyötä toimittaen, uhkanaan Arjakin vinkuva hihna.\n\nTuntisimme näet huonosti petoeläinten ärtyisän lahkon, jos luulemme,\nettä ne ilman muuta alistuvat vetojuhdiksi.\n\nEräänä päivänä he olivat laskeutumassa loivaa rinnettä alas, kun\ntavarakäärö luisti alas karhun takakintuille. Peto suuttui siitä ja\nvihaisesti äristen kääntyi kuormaan päin. Arjak koetti sitä kaikin\nvoimin kiskoa hihnasta, jottei vimmastunut Murri pääsisi repimään\nkallista kuormaa, mutta kaikki luolamiehen ponnistelut näyttivät\nturhilta. Karhu iski kyntensä nahkakääröön, käänsi sen ensin nurin,\njolloin palava lamppu irtautui. Kynsin ja hampain se repi käärön auki,\nniin että sen sisällä olevat tavarat alkoivat jäätikkörinnettä pitkin\nkieriä toinen yhtäälle, toinen toisaalle.\n\nArjak suuttui hirveästi uppiniskaiselle ajokkaalleen; hän hyppi\ntasakäpälässä, ja vihaisia sisunpurkauksia sateli karhulle.\n\n— Senkin heittiö, senkin lurjus, kun et tuon enempää ole koulussani\noppinut, mutta tuosta saat opetusta!\n\nJa Arjak huitoi hihnan päällä karhua ympäri korvia, minkä ennätti.\n\nSe oli karhusta jo liikaa. Mikä oikeus oli ihmisellä lyödä? Oliko hän,\njääkenttien majesteetti, velvollinen vetämään ihmiskääpiön kuormaa,\nmietti se mielessään.\n\nSamassa se nousi kahdelle jalalle ja katseli kipenöitsevin silmin\nlyöjäänsä, entistä ystäväänsä. Karhu ei näyttänyt laisinkaan ymmärtävän\nihmisen tarkoitusta. Siihen asti he molemmat olivat olleet melkein\ntasavertaisia: yhdessä he olivat kulkeneet, yhdessä syöneet ja\nsamalla majalla asuneet. Nyt näytti ihminen pyrkivän ylivaltiaaksi ja\nalistamaan korkeasukuisen jääaavikoiden kuninkaan orjan asemaan. Se ei\nsaanut jatkua.\n\nJääkarhu on kahden vaiheilla: hyökätäkö vai lähteä ilman muuta ihanaa\nvapautta kohti.\n\nEi hyökkää karhu; ihmisen tahto on jo siihen painanut orjan pelkoa; se\npakenee. Se tekee tavallisen karhun kiepauksen taaksepäin, ponnahtaa\nkuormareen yli ja nelistää pitkin, voimakkain laukoin pohjoista kohden.\n\nArjakilta pääsee karkea kurkkuääni, joka on kirouksen ja tuskanhuudon\nvälimuoto. Hänen kasvonsa saavat kauhistuvan ilmeen, kädet puristuvat\nnyrkeiksi, ja hän alkaa juosta jäljessä hurjistuneen miehen huikeaa\nvauhtia samalla tavoitellen leiskuvaa hihnaa, joka milloin ruuvi\nkierteenä, milloin loivempina kaarina kiemurtelee pakenevan perässä\nmuistuttaen menijälle, että nyt on side hallitsijan ja alamaisen\nvälillä katkennut.\n\nEi tapaa Arjak entistä orjaansa, se ei kuuntele hänen\nhoukutuksiaankaan, kun hänen kiukkuinen äänensä maanittelevaksi\nmuuttuen kutsuu:\n\n— Murri, Murri, täällä on lihaa, lihaa...\n\nPian on karhu äänen kantamattomissa, silmän saavuttamattomissa mustan\nnunatakin takana.\n\nArjak raivostuu uudelleen, huutaa ja herjaa:\n\n— Mene, mene, pahojen henkien riivaama kummituskarhu, jonka häijyt\nhenget minun turmiokseni lähettivät.\n\nHän vaipuu hengästyneenä hangelle huohottamaan kuin pakahtuva peura.\nKaljut nunatakit kertaavat hänen sanojaan: — mene, mene... Ja\nkauhistuen Arjak katsoo niitä, kun ne näyttävät liikkuvan: etäisimmät\nkohoavat pilviin, muuttelevat muotoaan, ja ylimmät kummittelevat\npäällään seisoen.\n\nJa Arjak tuntee olevansa kuin uneksija lumotussa maailmassa. Mutta\nterästäen itsensä hän nousee ylös ja huutaa autioon erämaahan:\n\n— Minä olen Arjak, kohtalon ja kuoleman uhmaaja. Ei minua erämaa\nkukista.\n\nHän ei ymmärrä aamukangastusta (fata morgana), vaan luulee taas koko\nluonnon häntä vainoavan.\n\nMutta hän ei masennu näistä näyistä. Pystypäin hän astuu rekensä\nluo, asettaa vetohihnan olkaukseensa ja alkaa jännittynein polvin ja\nkoukistunein lihaksin vetää junnata.\n\nHän miettii pehmeää lumenpintaa astua paarustaessaan, että olisikohan\npeura ollut parempi vetojuhta.\n\nSisunsa kannustamana kulkee mies lumi- ja jääaavikkoa eteenpäin silloin\ntällöin tähyillen taivaan rantaa, josta odottaa onnen maan nousevan\nhänen näköpiiriinsä. Mutta lumierämaa kestää, kestää... Kymmeniä\nkertoja aurinko kaartaa hänen editsensä idästä länteen, kuukin kerkiää\nsirpistä kasvaa täysikuuksi ja syöpyä taas kannikaksi, eikä maasta näy\nvielä merkkiäkään.\n\nPäivisin, jolloin aurinko pehmittää hangen pinnan, hän syö ja nukkuu,\nöisin kulkee.\n\nKun maassa ei ollut mitään merkillisempää nähtävää eikä vaihtelua,\nniin hän usein tutkii taivaan merkkejä ennustellen niistä matkansa\nonnistumista. Aurinko, kuu ja tähdet olivat kulkijan hyviä ystäviä.\nMilloin ne häntä katselivat, ei ollut hätää. Hyvää merkitsi myös\niltarusko ja valkoinen poutapilvi, mutta musta pilvi oli taivaan\npeikko, joka imi itseensä auringon valon ja lämmön ja ruoski kulkijaa\nrakeilla ja räntäsateella. Pahaa merkitsivät myöskin koukkuiset\ntuulenkynnet ja tuulenpesä, jossa hänen mielestään myrsky asusti.\n\nKuta kauemmaksi hän kulki, sitä autiommaksi muuttui maa. Nunatakit\nharvenivat ja näyttivät yhä enemmän kätkeytyvän lumen ja jään sisään\nuskaltaen vain lumilakista päätään hiukan kohottaa, ja viimein ne\nkatosivat kokonaan. Niiden ympärillä oli vain valkoinen jääaavikko,\njonka yli taivaan holvi korkeana ja kuperana kaartui ja jonka\nkeskipisteenä näytti olevan hän itse, Arjak kuormineen, ainoa tumma\nesine näköpiirissä. Silloin kun lumesta nousi usva, olisi hän etäämpää\nkatsojalle näyttänyt jumalia vastaan kapinoitsevalta jättiläiseltä,\ntitaanilta.\n\nMutta toisinaan Arjak ylhäisessä yksinäisyydessään tunsi itsensä\nmaailman pienimmäksi olioksi, kuten esimerkiksi eräänä selkeänä yönä\nkelkkansa päällä istuessaan.\n\nPohjoinen taivaanranta oli jo tummunut, yön tähdet tuikkivat lempeästi\nmatkamiehelle, linnunrata kaartui juhlallisena keskitaivaan yli, ja\nrevontulet vihreänpunaisina hulmahtelivat kuin taivaan esikartanoiden\nharsoiset riippuverhot, kun meteori leiskahti tuleen taivaan laella ja\nviilsi korkeuksia kuin tulinen veitsi kulkien etelään.\n\n— Ah, mikä taivaallinen ilosanoma! Hyvien henkien lähettiläs menee\nedellä ilmoittamaan, että Arjak tulee, vartioikaa häntä! Niinhän\nisä-vainajanikin sanoi, että jos tähdet lentävät samaan suuntaan, ei\nole vaaraa matkalla.\n\nMutta siitä huolimatta seuraavana päivänä nousi häntä vastaan harmaa\npilvi, ja takaa alkoi tuulla vinhasti. Lumihiutaleita putoili\nensin harvakseen, sitten tiheään tuiskuten. Pian pölysivät pehmeät\nlumihiutaleet hänen ympärillään sakeina pyörteinä, tuuli ulvahteli\nkorvissa kuin nälkäinen susi, ja keli muuttui niin raskaaksi, että\nreki ei tahtonut liikkua ollenkaan. Arjak katsoi parhaaksi pystyttää\npienen nahkatelttansa ja asettua sen suojaan pyryä pitämään. Syödessään\nhän totesi, että ruokavarat olivat arveluttavasti vähentyneet,\nkun niskoittelevaa karhua hyvitellessä oli täytynyt sille antaa\nylimääräisiä annoksia.\n\nKuin pahana painajaisena vaikutti tämä tieto väsyneeseen mieheen. Kun\nei tiennyt, kuinka kauan matka vielä kestäisi sulille maille, päätti\nhän senjälkeen syödä vain puolen verran kuin ennen. Hän olisi tahtonut\ntietää, moneksiko auringon kierroksi eli vuorokaudeksi hänen varastonsa\nriittivät, mutta hänen laskunsa menivät aina sekaisin, koska hänellä\nei ollut laskusanoja tarpeeksi. Hän taisi lukea vain viiteen asti; jos\nluettavia esineitä oli enemmän, sanoi hän niitä olevan paljon.\n\nJa Arjak latoi eväslinnut eteensä, asetti yhden niistä kunkin sormen\nnenän kohdalle.\n\n— Niitä on yksi joka sormelle, sanoi hän itsekseen, — ja lisäksi\nliharaaja kummallekin jalalle. — Ei se ole paljon.\n\n— Mutta mitähän, jos vielä jääkarhu olisi ollut mukana, sehän söi\nlinnun joka jalalle yhden auringon kierron aikana?\n\nArjak oli varma, että ruokavarat olivat jo loppuneet. Ja tätä\najatellessaan huomasi hän, että jääkarhun karkaamien oli hänelle\nhyödyksi. Se ei siis ollutkaan pahojen vaan hyvien henkien ansiota.\nSentähden, vaikka tuisku möyrysi ulkona, nukkui Arjak sinä päivänä\nlevollisesti suotuisaa säätä odotellen.\n\n\n\n\nUUSI MAA.\n\n\nArjak vaelsi monta viikkoa etelää kohti, siihen suuntaan, josta aurinko\npaistoi korkeimmillaan ollessaan. Vain aniharvoin, silloin kun aurinko\noli alimmillaan, hän levitti hangelle taljoja taakastaan ja lepuutti\njäseniään. Joka suunnalla hänen ympärillään levisi silmänkantamattomiin\naava, huikaisevan valkoinen, luminen lakeus, niin kuolettavan autio,\nettä siinä ei näkynyt merkkiäkään kasvi- eikä eläinkunnasta. Päivisin\nkimalteli sen pinta auringon kilossa, öisin kuun hopeassa tai kylpi\nrevontulten punertavassa hohteessa. Toisinaan päivällä kevyt tuuli\nnostatti sen pinnasta lumipyörteitä, jotka aaveiden tavoin tanssivat\nnäillä »kuoleman kentillä».\n\nKun hän useita päiviä oli kulkenut aivan tasaisia, huikaisevan valkeita\njäälakeuksia, alkoi jo taas ilmestyä »nunatakkeja», yhä korkeampia ja\nmahtavampia, mitä kauemmaksi hän kulki. Hän ei osannut aavistaakaan,\nettä tämä johtui maajään ohenemisesta etelämpänä, niin että tunturien\nhuiput jo ulottuivat sen pinnalle. Jos hän olisi tämän tietänyt, olisi\nse ollut hänelle lohduttava asia.\n\nArjakilla oli kiire. Öillä tuntui kuin henget olisivat häntä taas\najaneet ja häneltä kyselleet: — Kuka sinä olet, mistä sinä tulet ja\nminne sinä menet? Ja hän vastasi: — Minä olen Arjak ja kuljen kuolemaa\npakoon onnen maahan.\n\nArjak ei tiennyt, että hänen jalkapohjainsa ja maan välillä oli puolen\nkilometrin vahvuinen maajää, joka toisinaan kovasti paukahteli,\nikäänkuin olisi peloitellut yksinäistä kulkijaa.\n\nViimein tuli eteen loivasti viettävä, rosoinen ja kuiluinen\njäätikkörinne, jonka alla oli sorakasaantumia. Siitä alkaen peitti\nmaanpintaa vain pehmeä lumipeite, jossa hän näki sulan pälven.\n\n— Maata, maata! huudahti hän riemuissaan! — »Kuoleman kenttä» on jo\ntakana.\n\nHän kouraisi kädellään maan pintaa todetakseen, että se oli sulaa\nmaata. Hän löysi siitä muutaman kuihtuneen kasvinkin, jota hän\nhypisteli kädessään kuin lapsi mieluista leikkikalua.\n\n— »Jumalan silmiä» on ollut täälläkin. Tästä alkaen muuttuu luonto\nalavaksi. Eikä taida enää olla kaukana ihmistenkään asuma maa.\n\nJa sen jälkeen uudestaan virinnyt toivo hänen askeleitaan joudutti.\n\nMaisemat muuttuivat mäkisiksi. Se oli merkkinä siitä, että maajään\nreuna oli sivuutettu ja että se lumiverho, joka maanpintaa peitti, oli\ntavallista talven lunta.\n\nLaaksokuruissa oli jo pajujakin, sekä solakoita, valkokylkisiä puita\n(koivuja), joita Arjak ei ennen ollut nähnyt.\n\n— Onhan tämä maailmaa, kun täällä kasvaa valkokuorisia »pajuja», niin\nkorkeita, että mies joutuu piiloon niiden seassa kulkiessaan.\n\nJa hän heti tutki, palaisiko valkea paju tulessa.\n\nOli näet jo tarpeellista keksiä uusi polttoaine, kun rasva alkoi loppua\nlampusta, jota hänen matkalla oli täytynyt vaalia kuin silmäterää,\nettei liekki päässyt sammumaan.\n\nArjakin ilo oli rajaton nähdessään, että kuivat koivunpökkelöt paloivat\nkirkkaan valkoisin liekein ja lämmittivät paremmin kuin kituva\nrasvalamppu. Hän kokosi niitä rovioon suuren röykkiön, lämmitteli tulen\nloisteessa, kuivaili nahkavaatteensa ja hieroi jalkojaan, jotka olivat\nalkaneet pahasti pöhöttyä ja uhkasivat jo lakkoilla.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hän tuli eräänä iltana jylhään mäntymetsään\n— kuusta hänen aikanaan ei vielä ollutkaan Suomessa. Kunnioittaen hän\nkatseli puiden korkealle kohoavia latvoja, joissa istui mustia, outoja\nlintuja. Hän teki puista nuotion ja huomasi mäntyjenkin hyvin palavan.\n\nMinä olen jo tullut »onnellisten maahan», kunhan nyt vain löytäisin\ntoisia ihmisiä.\n\nSeuraavana iltana hän näki edessään metsäisen vuorenrinteen, ja siinä\nammotti musta luolan suu. Arjak päätti sitä tutkia, olisiko siitä\nasunnoksi. Hän ei ollut varma siitäkään, oliko luola autio.\n\nArjak seisahtuu onkalon suulle. Ei jäsenkään värähdä, kun hän\nkuuntelee, onko ehkä ihmisiä tai muita eläviä olentoja sisällä. Ja\nparemmin kuullakseen hän painaa korvansa kallion kylkeen, mutta ei\nsittenkään erota mitään merkillisempää: tuuli vain hiljaa suhisee\njossakin luolan katossa, mistä päättäen siitä johtaa rako ulkoilmaan.\nSiitä huolimatta villin miehen sydän jyskyttää tavallista kovemmin,\nsillä ihmisen kohtaamista hän pitää toisekseen vaarallisenakin, kun\nhän muistaa isävainajansa varoitukset: »Sinä olet kuolemani jälkeen\nheimoni viimeinen jäsen, sinulla ei ole toveria eikä ystävää näillä\nlumilakeuksilla; kaukana asuvat vierasheimoiset ovat vihollisiasi,\njollei sinun onnistu tehdä heitä ystäviksesi. Pidä siis nuija lujasti\nkädessäsi lähestyessäsi outoa luolaa tai muuta ihmisten leiriä.»\n\nArjak kurkisti sisälle varovasti. Kaksi kipenöitsevää silmää kiilui\nluolan hämärästä häntä vastaan. Ne eivät olleet ihmisen eivätkä\njääkarhun silmät. Ja kuullessaan olion lähestyvän, kohotti hän nuijansa\nlyöntiasentoon, likaisen valkoinen eläin sukaisi kyljellään hänen\njalkaansa sellaisella vauhdilla, että nuijan isku sattui vain sen\nhännän päähän; parkaisten eläin laukkasi tiehensä.\n\n— Naali, virkkoi mies halveksuvasti.\n\nJa hänen kasvonsa saivat iloisemmat piirteet, kun hänen ei tarvinnut\ntaistella luolan omistamisesta ihmistä eikä karhua vastaan. Väsyneellä\nmiehellä ei ollut siihen lainkaan halua. Naalin kaltaisen olion voi hän\nhelposti potkaista ulos tai heittää kivellä kuoliaaksi, jos se sisälle\npyrki.\n\nArjak kömpi luolaan ja istuutui sen keskelle kallion ulkonemalle\ntarkastelemaan uuden asuntonsa mittasuhteita, asunnon, jonka hän niin\nhelposti oli itselleen valloittanut.\n\nSe oli ainakin kymmenen miehen mittainen, keskeltä kaksi syltä\nleveä, mutta suulta kapea; sen katto oli sikäli korkea, että ihminen\nkumartumatta voi sen alla kävellä. Pystysuorat sivuseinämät osoittivat,\nettä luola oli vuoren halkeamassa, jonka yläosan kallionlohkareet\nolivat tukkineet. Lattialla oli vahvasti kaikenlaisia jätteitä:\nkuivuneita nahan palasia, luita, lintujen luurankoja, kuivunutta\neläinten lantaa ja keskellä luuröykkiön alla kekäleiden päitä, hiiliä\nja tuhkaa, josta päättäen onkalossa oli kerran asunut ihmisiäkin.\n\nLöydöstään innostuneena hän kaiveli syvemmälti jätekasoja erotellen\nkunkin eläinlajin luut toisistaan; siinä oli hirven, peuran,\nmetsäkauriin, ahman ja ketun luita, kalojen ruotoja ja muutamia hylkeen\npääkallon osia. Arjak ei niitä kaikkia tuntenut. Kalanruodoista Arjak\nteki sen johtopäätöksen, että suuri vesi, meri ei ollut kaukana.\nPohjalta tuli esiin hirvittävän suuri, käyrä luu, niin suuri,\nettä sitä ei saanut muun roskan alta vähällä vaivalla nousemaan.\nArjak ei tuntenut mammutin hammasta. Kun hän oli varma siitä, että\njättiläiseläin itse ei ollut luolaan mahtunut, tiesi hän, että ihmiset\nolivat senkin sinne tuoneet. Lisäksi hän löysi kivikirveen, jonka varsi\noli jo lahonnut. Sekin todisti, että ihminen oli kauan sitten käyttänyt\nluolaa asuntonaan.\n\nArjak siirteli luita syrjään luolan keskikohdalta, haki ulkoa\nrasvalampun ja asetti sen sille kohdalle, jossa luolan entisetkin\nasukkaat olivat tulta pitäneet. Hän haki ympäristöltä lahokantoja ja\nteki tulen. Kohta räiskyi uudessa asunnossa iloinen roviotuli. Ja mikä\nmieluisinta, sen savu ei täyttänyt luolaa, vaan kumpusi siitä ulos\nkatossa olevasta aukosta.\n\n— Mainio asunto, totesi Arjak tyytyväisenä, — kunhan vain saisi rauhan\ntungettelijoilta.\n\nSen jälkeen meni hän taas ulos ja taitteli vähäisen kasan koivun ja\nkatajan ritvoja, kantoi ne sisälle ja levitteli asuntonsa lattialle\nlähelle nuotiota vuoteekseen. Sitä tehdessään hän huomasi, että\nmuutamassa varvussa oli kuivuneita lehtiä, se todisti, että koivuissa\noli edellisenä kesänä ollut täysi lehti; niissä oli myös aukeamassa\nolevia urpuja uutta lehteä varten. Tämä huomio vakuutti, että hän\noli tullut lumen ja jään maasta niin kauas etelään, että maa kesällä\npaljastui ja auringon valo ja lämpö kehittivät kesällä kasvillisuutta.\n— Varpujen päälle asetteli hän peurantaljan ja muita nahkatavaroitaan,\nsitten hän valitsi varastostaan lihavimman lihakimpaleen ja asetti sen\nhiilille paistumaan. Hän ei joutanut odottamaan, että koko liharaaja\nolisi paistunut, vaan hän söi pinnalta kypsyneen osan, paistoi\nuudestaan ja söi, kunnes peuran lavasta oli vain luu jäljellä. Hänen\nrasvaiselle naamalleen levisi runsaan ravinnon tuottama lienteä hymy,\nja kuin kiitokseksi kaiken hyvän antajalle, jota hän ei kuitenkaan\ntuntenut, kohosi hänen suustaan kumea röyhtäys.\n\nHyvä oli miehen olla, kun hän syötyään oikaisi selkänsä lämpimälle\ntaljalle, asetteli ahman ja suden nahkoja peitteekseen sekä antoi\nmielikuviensa kulkea omia teitään. Aurinko oli sillävälin kiertänyt\nkaarensa pohjoisimpaan neljännekseen ja kurkisti suoraan luolan\naukosta sisään valaisten sen pitkin pituuttaan. Nykyajan ihminen\nolisi kauhistunut sitä asuntoa, jossa luut ja erilaiset pääkallot\njoka puolelta irvistelivät lepäävän ympärillä, mutta Arjakille,\nluolaihmiselle, se oli jokapäiväiseen elämään kuuluvaa.\n\nTuskin oli Arjak päässyt uneen, kun ulkoa luolan suulta rähähti selkää\nkarmiva ääni:\n\n— Vauuu, vauuu, uuuuuu, kuului haikeana illan kajealla.\n\nNukkuja havahtui, nousi vuoteeltaan ja hiipi ääntä kohti kädessään\nkivinen nuija. Hän näki luolan suulla saman naaliketun, jonka hän oli\najanut sieltä ulos. Arjak heitti sitä nuijalla, mutta vikkelä eläin\nväisti nopealla syrjähypyllä vaarallisen nuijan ja luikki metsään,\njossa se vielä jatkoi kaameata ulvomistaan.\n\nKun mies palasi takaisin asuntoonsa, selvisi hänelle kohta naalin\nkummallinen käyttäytyminen: luolan perältä luukasan takaa katseli häntä\ntuskin kissan kokoinen naalinpoikanen tyhmän rohkeana. Mutta kun Arjak\nmeni sitä käsiinsä tavoittelemaan, suikasi se halkeamasta toiseen\nahtaampaan sivuluolaan.\n\n— Vai niin, piessan naalit, yörauhan häiritsijät, onko teillä siellä\ntoinenkin huone käytettävissänne, murisi Arjak repien käsillään\nluuröykkiötä sivuluolaan johtavasta raosta.\n\nKun hän oli saanut siitä enimmät pois, otti hän käteensä palavan\nkekäleen, työnsi sen raosta sisään ja kurkisteli toiseen luolaan\ntyöntäen eturuumistaan kyljittäin eteenpäin, kun se ei muuten mahtunut.\nHän näki tulen valossa kuusi vikkeläliikkeistä pentua pakenevan\nsivuluolan etäisimpään soppeen, sinnepäin, missä oli suuremman\nluolan suu. Arjak ei kuitenkaan voinut käsittää, minne ne siellä\nkatosivat. Vasta sitten, kun hän oli vetäytynyt kokonaan sivuluolaan ja\nkompuroinut pentujen jäljessä, huomasi hän sieltäkin pienen käytävän\njohtavan ulkoilmaan vuoren rinteelle.\n\nKetut ovat siinä suhteessa samanlaisia, että niiden pesään aina pitää\njohtaa vähintään kaksi käytävää: pääkäytävä ja salakäytävä, jota\ntarvitaan vaaran uhatessa.\n\nVaikka Arjakin iltauni oli näin tullut häirityksi, oli hän silti\nmielissään arvokkaan löytönsä tähden. Hän villin ihmisen vaistoilla\nvarustettuna aavisti, että sivuluolalla voisi olla merkitystä\nhänellekin hädän hetkellä.\n\nVuoteelleen palattuaan nukkui hän makeaan uneen liekehtivän nuotion\nlämmittämässä luolassaan, jonka hän naaliperheeltä oli vahvemman\noikeudella anastanut, kunnes yörauha uudestaan tuli häirityksi.\n\nEivät Lotoma-vuoren seudut olleet niin tyhjät eläimistä kuin Arjak\naluksi luuli, eikä sen luola erittäin turvallinen asuinpaikka. Naali\nsen ensin sai kokea, sitten mies.\n\nYö kuluu aamupuolelle, tähtien tuike alkaa jo heikentyä, kun susilauma\njuoksee Lotoma-vuoren rinnettä. Siinä on ainakin parikymmentä\nnälkäistä ja laihaa petoa. Ne eivät pitkiin aikoihin ole saaneet muuta\nsyötävää kuin silloin tällöin jonkin ruskeakylkisen sopulin. Siksi ne\njuostessaan vainuilevat joka taholle.\n\nSudet juoksevat peräkkäin, samoihin askelensijoihin tallaten.\nJohtaja-susi huomaa naalin, joka poikineen laskeutuu rinnettä alas.\nSyntyy vimmattu ajo. Kuuluu kuusi kertaa hätäinen »väyy, väyy» ja yksi\nvahvempi ränkäisy, kun sudet repivät pakenijat paloiksi ja nielevät\nkitoihinsa.\n\nJohtaja-susi suupieliään nuoleskellen alkaa nuuskia taas ilmaa.\nJostakin kantautuu sen sieraimiin outoa hajua: — Mistä, mistä?\nnäyttävät pedot kyselevän toisiltaan. — Luolasta. — Ja petolauma\nnelistää kuin kilpaa mäkirinnettä ylös mustaa aukkoa kohti, josta\ntuntuu tulevan lihan tuoksua. Lauma pysähtyy luolan suulle nähdessään\noutoa valoa ja tuntiessaan lihan tuoksuun sekaantuvan savun hajun.\nSudet kuuntelevat. Sisältä kuuluu korinaa. Sudet kallistelevat päätään.\n— Luolakarhuko? Sitä johtaja-susi ei halua mennä tervehtimään. Sillä on\nliian raskas käpälä. Ja susilauma aikoo jo perääntyä, kun eräs nuori\nsusi syöksyy sisään ja repäisee hampaillaan palan peuran taljasta,\njolla luolamies nukkuu. Koko lauma syöksyy sisälle.\n\nArjak herää, kimpoaa pystyyn, huutaa, lyö ja potkii, kun pedot\närhentelevät ympärillä kuin vihaiset koirat: silmät välkkyvät, leuat\nluskavat, kynnet rapisevat, ja nuotiotulesta säkenet singahtelevat\nyön hämärään. Mutta raskaasti paukahtelee myös Arjakin nuija puolelle\nja toiselle. Pääkallot murtuvat, selkärangat rusahtelevat ja koivet\nkatkeilevat, kun mies opettaa susille, mikä on ihminen. Ja muutamissa\nsekunneissa syntyi Arjakin ympärille tyhjä ympyrä. Toiset perääntyivät\naukon täydeltä ulos, toiset piileskelevät jo häntä koipien välissä\nluolan perällä, josta puikahtelevat sivuluolaan. Kuolleita tai\nhenkitoreissaan ulisevia on lattialla.\n\nArjak antaa kuoleville armoniskut, vetää raadot ulos ja huohottaen\nkatselee susien perään, kun ne harmaina kerinä kiitävät pois\ntaistelutantereelta, jossa ihminen nuijallaan on kirjoittanut niiden\nselkiin korven järkkymätöntä lakia vahvemman oikeudesta. Ja Arjak\ntuntee ratkaisevan voiton paisuttavan rintaansa, ja se tilapäinen koti,\njonka puolesta hän on taistellut, tuntuu hänestä jo melkein rakkaalta.\n\nKun luolamies palaa asuntoonsa ja kohentelee tulta, näkee hän pohkeensa\nvuotavan verta. Susi on purrut siihen suuren haavan. Arjak lääkitsee\nsitä virtsalla ja köyttää sen peuranvasikan pehmeällä nahkasuikaleella.\nSen jälkeen tukkii hän kiven lohkareilla sivuluolan käytävät vangiten\nsinne ne kolme sutta, jotka taistelun ratketessa ovat sinne paenneet.\n\n\n\n\nIHMISEN JÄLJET.\n\n\nKukapa sen tietäisi tarkalleen selittää, mistä johtuivat ensin eläinten\nvaellukset Pohjolaan, kun ne keväisin suurin laumoin kiirehtivät\netelästä pohjoiseen ja syksyllä taas etelään. Muutamat tiedemiehet\nväittävät sen alkaneen jääkaudella. Kun maajää peitti vähitellen\nlaajoja aloja pohjoisista maista ja siten valtasi kaikenlaisten\neläinten mieluisia asuinpaikkoja, täytyi eläinten siirtyä yhä\netelämmäksi, mutta niiden vaistoissa säilyi polvesta polveen halu\npalata esi-isiensä syntymäpaikoille. Ja missä vain talven lumi\nsuli sen verran, että maa paljastui ja jonkinmoista kasvillisuutta\nsyntyi, siellä saakka kävivät eläimet kesällä, useat aina maajään\nreunassa saakka pyrkiessään pohjoiseen. — Toiset oppineet sanovat\nsen johtuvan siitä, että viileässä ja valoisassa Pohjolassa poikaset\nmenestyvät paremmin kuin lämpimässä etelässä, jossa on paljon erilaisia\npetoeläimiä ja jossa pensaikoissa ja ruohostoissa kahisee myrkyllisiä\nkäärmeitä.\n\nOlkoon kuinka tahansa. Alkuihminen ei tällaisilla asioilla päätään\nvaivannut, sillä hän otti kaikki käytännön kannalta. Hänelle riitti,\nettä hän tiesi talven perästä tulevan kevään ja että se tuo Pohjolaan\nsuunnattoman määrän riistaa: suuria peuralaumoja, joiden kintereillä\nkulki susijoukkoja, kahlaajaparvia, joita haukat, pöllöt ja muut\nräähkälinnut mielellään seurailivat. Kevät oli Arjakin lapsuudessakin\nollut n.s. »rasvakausi», jolloin etelässä lihoneet linnut olivat\nhäähuumassaan tavallista varomattomampia, niin tuhmankesyjä, että niitä\nsai huonompikin pyytäjä.\n\nSaavuttuaan Lotoma-vuoren luolaan totesi Arjak, että eväsvarat olivat\nvähinä. Kolmannen päivän iltana paistoi hän viimeisen liharaajan. —\nSudenlihaa tosin olisi ollut, mutta se oli liian mustaa ja sitkeää,\neikä hänen mielestään ihmiselle kelpaavaa, vaikkakin kotkat, korpit ja\nvarikset sitä mielellään söivät. Ihminen on ollut aina herkkusuu.\n\nNeljäntenä päivänä hän söi viimeisen lihapalan, mutta hän uskoi, että\nkesä tuo mukanaan ruokaa, että se tuo muuttoeläinten tiheät parvet.\n\nNeljä vuorokautta makasi mies taljavuoteellaan syömättä, odotellen\nlumen sulamista ja muuttoeläinten saapumista. Kasvot nuotioon päin,\npolvet koukussa, niin että ne leukaan koskivat, hän nukkui tai\nmakasi lämpimien turkiksien alla nuotioon tuijottaen. Hän oli näet\nkokemuksestaan oppinut, että mitä vähemmän ruumis on liikkeessä,\nsitä pienempi on ravinnon kulutus, ja mitä lämpimämpi on ilma, sitä\nvähemmän tarvitsee syödä. Ja pienentääkseen suoliensa liikkumisalaa\nhän kääri nahkasuikaleen tiukasti keskiruumiinsa ympärille. Vatsa\noli aluksi vaiti, mutta miehen mielikuvitus maalaili mieluisia kuvia\nhänen lapselliseen sieluunsa. Hän muisteli ennen elettyjä keväitä\nkaukana Jäämeren rannoilla, jolloin lihavat hylkeet nousivat jään\nreunoille päivää paistattelemaan. Mutta viidentenä päivänä alkoivat\nsuolet kapinoida: ne naukuivat ja marmattivat kuin häntä vastaan olisi\ntapellut puolitusinaa ilveksenpoikasia. — Miksi ei ihminen ollut yhtä\nkestävä nälkää vastaan kuin karhu, joka nukkui koko talven pesässään\nja söi vain kesällä. Voisihan hänkin siihen tottua, kun kylliksi kauan\nharjoittelisi.\n\nMutta nälkä ajoi hänet jo iltapäivällä liikkeelle. Hän etsi nuotion\nvierestä sen nivelluun, minkä hän edellisenä iltana oli siihen\nheittänyt, hän jyrsi sitä, niin että kuului karske ja rauske kuin\nnälkäinen koira olisi purrut lampaanluuta; mutta kun siitä ei mitään\nnieltävää enää lähtenyt, heitti hän sen uudestaan vanhojen luiden\njoukkoon. Sitten hänen silmänsä sattuivat nahkoihin. Kun hän niitä\ntarkemmin tutki, näki hän koivissa ja kaulanahkassa kuivunutta\nlihaa. Hän leikkasi ne kohdat erilleen kiviveitsellään, kärventeli\nnuotiotulella karvat ja paistoi nahkapalat pehmeämmiksi. Vaikka ne\nkoirista ja naaleista olisivat olleet herkkupaloja, muljautteli Arjak\npahasti silmiään niellessään sitkeitä nahkapaloja naukuvaan vatsaansa.\nSilloin hän muisti suden raadot ja meni ulos ottaakseen niistä parhaita\nkohtia.\n\nSiellä olivat kuitenkin jo toiset ruokailijat tehneet puhdasta jälkeä;\nsuden raadoista oli vain luut jäljellä. Ja kun Arjak meni niitä\nlähempää tarkastelemaan, huomasi hän lumessa naalien, kotkien, varisten\nja korppien jälkiä. Arjak tunsi verensä kuohahtavan, mutta heti hän\nmalttoi mielensä ja virkkoi: — Niinhän se käy, kun valitsee ruokiaan.\n\nArjak päätti lähteä etsimään riistaa kauempaa siitä huolimatta, että\nlumi oli aivan soseena ja sulapälviä vähän ja että hänen jalkineensa\neivät pitäneet vettä. Hän otti mukaan nuijansa, keihäänsä ja\nlintuatraimensa.\n\nLaakson pohjalla juoksi tyyni joki, jonka rannat kasvoivat metsää.\nArjak huomasi suuren eläimen kulkeneen pensaikon sivua. Se oli kyllä\netsinyt sulapaikkoja jalkainsa alle, mutta joskus astunut lumeenkin,\njohon oli jäänyt pitkänpyöreä jälki. — Olisikohan siitä karhu kulkenut?\n— Ei, niissä ei näy kynnen jälkiä, ja menijä on tehnyt liian jyrkkiä\nmutkia. — Olisikohan...?\n\nArjak tunsi jäsenensä vavahtavan. Hän olisi ollut valmis taistelemaan\nvaikka minkälaista petoa vastaan vapisematta, mutta ihmisen jäljen\nnäkeminen niissä olosuhteissa vaikutti omituisesti.\n\nHän seurasi jälkiä hiipien varovasti niinkuin suurta ja arkaa otusta\nvaanitaan, vaikka hän ei ollut varma siitäkään, olivatko ne sen\npäiväiset.\n\nIhminen oli ensin seuraillut joen rantaa, noussut sitten viistoon\nrinnettä ylös ja löytänyt sieltä peuran jäljet sekä alkanut niitä\nseurata takaisin jokirantaan.\n\n— Se on ollut mies, päätteli Arjak.\n\nOuto metsästäjä oli seuraillut peuran jälkiä jyrkähkön kalliorinteen\nalle, jossa joki kääntyi etelään, mutta siinä noussut kapealta\nhetemaalta rinteen päälle ja alkanut kaartaen lähestyä otusta, joka\nsilloin nähtävästi oli ollut niemessä. Lyhyin, vaanivin askelin oli\nmies edennyt, kuusien suojassa pysähtyen ja kurkistellen kuin linnun\nvaanija, melkein kuin kissa saalistaan lähestyessään. Muutaman puun\ntakana oli seisonut ja jäljistä päättäen jotakin puuhaillut. Mutta\nsiitä oli syöksynyt pitkin harppauksin kuin hyökäten ja alkanut juosta\nlaukkaavan peuran perään. Siitä alkaen verinen viiru seurasi lumessa,\njosta päättäen metsämies jollakin aseella oli otusta haavoittanut\n— millä, sitä ei Arjak voinut ymmärtää, pistokeihästä ei hänen\nkäsityksensä mukaan voinut niin pitkältä matkalta käyttää.\n\nJa Arjak seurasi jälkiä hiljaa kuin varjo, hänkin seisahdellen, puiden\nsuojia hyväkseen käyttäen ja terästetyn katseensa upottaen metsän\nmonilokeroisiin sokkeloihin. Hän odotti joka hetki näkevänsä ihmisen,\njota etsimään hän oli lähtenyt, ja kaadetun peuran, jonka lämmintä\nverta hän, nälkäinen, himoitsi juodakseen.\n\nVihdoinkin hän näki edessään peuran kaatopaikan. Tasaisella kentällä\noli verinen tanner lumessa. Se näkyi kauas, ja sen keskellä oli jokin\nkasa, mutta ihmistä ja peuraa ei näkynyt. Lähemmäksi tultuaan Arjak\nhuomasi, että metsästäjä oli siinä teurastanut saaliinsa ja vienyt\nmennessään koko ruhon; suolet ja vatsalaukun vain oli jättänyt hangelle\nriettalintujen ruoaksi.\n\n— On se ollut aika mies, kun on kerralla peuran kantanut, kuiskasi\nArjak, — ja minulle jättänyt suolet kuin koiralle. Mutta Arjak ei syö\ntoisen tähteitä, vaikka nälkään kuolisi.\n\nTanterelta hän löysi omituisen, oudon aseen: se oli tuskin käsivarren\npituinen puupuikko, jonka toisessa päässä oli kivinen kärki ja toisessa\nlinnun sulkia. Se oli pieni keihääksi, mutta pitkä puukoksi.\n\nHän ei ymmärrä, mitä sellaisella aseella tehdään, sillä hän,\nmetsättömän alueen mies, ei ole ennen nähnyt jousta eikä nuolta.\n\nArjak heittää nuolen maahan ja lähtee edelleen jälkiä seuraten sekä\nentistäkin varovammin, koska hän ei halua näyttäytyä, ennenkuin itse\nnäkee etsittävänsä. Mutta samassa hän on kuulevinaan ääniä edestäpäin.\nHän seisahtuu, varjostaa kädellä korvaansa ja kuuntelee erämaan miehen\nheristetyin korvin.\n\n— Salla, Sallaa! kuuluu selvään, ja siihen vastaa toinen, kimakampi ja\nsointuvampi syrjästä.\n\n— Ihmisääniä! pääsee kuuntelijalta puolihillitty kuiskaus.\n\nVarovasti kurkistelee Arjak männyn oksien lomasta loivalta rinteeltä\nalas joen niemekkeelle, sankan metsän ympäröimälle aukeamalle, jossa\nhän näkee nahkateltan edustalla ihmisen, vanhan vaimon, roviotulen\nluona ruoanlaittopuuhissa ja vähän syrjemmällä miehen peuraa nylkemässä.\n\nVaimo, joka alussa näkyy vain hämärästi liekkien ja savun takaa, nousee\nseisomaan, katsoo Arjakiin päin huutaen:\n\n— Salla, Saallaa!\n\n— Hoi, hooi! vastaa taas se heleä ääni.\n\nArjak säpsähtää, sillä nuoren naisen ääni vastaa hänen takaansa, ja hän\nkuulee lähestyviä askeleita. Vaistomaisesti hän vetäytyy kuusen oksien\nsuojaan ja jää kuin kivettyneenä odottamaan, huomaako tulija hänet vai\nei. Ja Arjakista tuntuu, että hän ennemmin menisi taistelemaan vaikka\nkahta jääkarhua vastaan, kuin tulisi yllätetyksi vakoilusta ja niin\nrepaleisessa puvussa.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän näkee nahkoihin puetun naisen kävelevän\nsivu puutaakkaa kantaen. Hän on avopäin, mutta pitkä, musta tukka\nvaluu reheväkasvuisena harteille ja olkapäille. Arjak kerkiää vain\nvilahdukselta nähdä hänen tummahkoja, viehättäviä kasvojaan ja reipasta\nkäyntiään.\n\nNainen pudotti taakkansa nuotiolle ja näytti puhelevan vanhemman vaimon\nkanssa. Mieskin lakkasi nylkemästä ja tuli nuotiolle kädessä suuri\nlihakimpale. Ja Arjak kuuli hänenkin mainitsevan samaa Salla-nimeä,\njota vanhempi vaimo oli huutanut; se oli varmaan nuoremman naisen nimi.\n\nArjak huomasi, että mies oli pitkä, leveäharteinen, tuuheatukkainen ja\n-partainen. Puhuessaan hän yhtenään kädellään viittoili saaliiseensa.\n\nVaikka Arjak, »kuoleman kentän» uhmaaja, ei suinkaan ollut pelkuri, ei\nhänellä ollut rohkeutta sillä kertaa astua näiden ihmisten luo, kun\nhän ei tiennyt, olivatko ne ystäviä vai vihollisia. Hän päätti ensin\nsalassa seurata niiden puuhia.\n\nPaluumatkallaan sai Arjak keihästetyksi valkoisen, suurikorvaisen ja\nmustasilmäisen eläimen, jolla oli ylähuuli poikki ja hyvin käyrät\ntakajalat. Hän tosin ei ollut sellaista eläintä ennen nähnyt, mutta\narveli sen lihan kelpaavan syötäväksi, eikä hän siinä erehtynytkään.\n\nArjak oli sinä iltana kuin kuumeessa. Hän oli nähnyt yhtä aikaa liian\npaljon: saanut tietää, että maailmassa oli vielä ihmisiä, nähnyt\nneitosen, aivankuin nahkoihin puetun keijukaisen, ja hänestä ne olivat\nnäyttäneet hyväntahtoisilta ihmisiltä.\n\nJa hän päätti seuraavana aamuna mennä tekemään tuttavuutta outojen\nnaapuriensa kanssa.\n\n\n\n\nKOHTAUS LATOKI-HEIMON KESÄMAJOILLA.\n\n\nLatoki-heimon kolme kotakuntaa, yhteensä seitsemän perhettä, oli\nlähtenyt talviasunnoiltaan nykyisen Inkerin metsistä tavallisille\nkesäpaikoilleen kaukaiseen Pohjolaan, kirkkaiden kesäöiden maahan. He\nolivat alkaneet muuttomatkansa jo kevättalvella, samoihin aikoihin kuin\npeurat, hirvet ja mammutit kääntyivät kesälaitumilleen. Näitä suuria\nlaumoja he seurailivat kesytettyine kanto- ja ajoporoineen, ja yksi\nja toinen villi sarvipää, varsinkin vahvemmassa lumessa kaatui heidän\nnuoliensa ja keihäidensä lävistämänä joutuen heidän kivipataansa, mutta\nmammutit jäivät tavallisesti toisista jälkeen ja tulivat vasta sulan\ntullen havumetsärajalle, koivu- ja pajuvyöhykkeelle. Usein olivat tämän\nheimon perhekunnat käyneet aukeilla tundramailla saakka, suuren maajään\nja metsävyöhykkeen välillä. Mutta tavallisimmin, niinkuin silloin,\nkun Arjak heidät tapasi, pysähtyivät he metsävyöhykkeellä, mahtavan,\nmaajäältä tulevan joen ja meren väliselle niemelle, joka oli parhaita\nriistamaita, sillä siinä pohjoiseen pyrkivät laumat joutuivat kolmelta\ntaholta vesien saartamiksi. Siinä hiekkaharjalla oli myös mainio paikka\npyydystellä suur-riistaa salahaudoilla.\n\nLatokin heimo oli sinä keväänä tullut aikaisemmin kuin muuttavat\neläinlaumat. Se peura, jonka jälkiä seuraten Arjak oli tavannut yhden\nperhekunnan, oli ensimmäinen, suurlaumasta eksynyt vaadinporo.\n\nHeimon vanhan tavan ja käsityskannan mukaan olisi ensimmäinen, uudessa\nkesäpaikassa saatu peura pitänyt syödä samana päivänä yhteisellä\nheimoaterialla, ja osa uhrata metsän hengille, metsämiehen hyville\nystäville, jotka häntä innostavat otuksen ajoon, pelastavat hänet\neksymästä ja pidättävät peuroja paikoillaan, kunnes metsämies ennättää\nampua. Ja tätä juhlaa koski se neuvottelu, jonka Arjak näki: sitävarten\nSalla kantoi puita, ja sentähden hänen piti mennä kutsua viemään\ntoisiin telttoihin. Mutta heimoa ei enää sinä iltana saatu koolle,\nkun miehet olivat myöhään pyyntimatkoillaan. Siitä syystä siirrettiin\njuhlat seuraavaan päivään.\n\nKun Arjak seuraavana aamuna parhaimpaan turkispukuunsa puettuna\nja täysin asestettuna astui Latokin leirille päin, kuuli hän sitä\nlähestyessään leiriltä toitottavan äänen: »tuu-tuu, tuu-tuu», ja\naamukajealla kaiku sitä matki.\n\nNykyisten villien maissa matkustaja olisi sitä luullut sotatorven\ntoitotukseksi ja pahaksi merkiksi, mutta itse asiassa se oli sangen\nviaton tuutaus, kun heimon vanhin alkuhärän sarvesta tehdyllä torvella\nilmoitti aterian alkaneeksi.\n\nSilloin Arjak päätti myös ilmaista itsensä.\n\n— Ho hooi! huusi hän voimakkaasti, kun leiri oli jo näkösällä.\n\nLeirillä syntyi hämminki. Miehet ja vaimot nousivat seisomaan nuotion\nympärillä, ja kaikki sanattomina katselivat tulijaa, joka pystynä,\ntarmoa uhkuen läheni. Nähdessään hänet asestetuksi tempasivat muutamat\nnuoret miehet jousensa, mutta eivät niitä virittäneet.\n\nVierasheimoisen ihmisen näkeminen näytti heillekin olevan suuri yllätys.\n\nArjak ei tiennyt mitään tervehdystavoista, koska hänen heimollaan ei\nollut tervehdittäviä, mutta sen hän käsitti, että uhkaavana ei sovi\nlähestyä niitä, joista toivoo ystäviä. Sentähden hän asetti nuijan\nja keihään ristiin rintansa kohdalle nuotiota lähestyessään. Kuin\nkuvapatsaat seisoivat latokit tulijaan tuijottaen, ja tutkivasti myös\nArjak katseli heitä, varsinkin jousimiehiä. Kun hän oli aivan nuotion\ntakana, viittasi heimon päämies, jota toiset nimittivät Jammaksi,\npysähtymään.\n\n— Kuka olet ja mistä tulet? kysyi hän kolkosti.\n\n— Minä olen Arjak, heimoni viimeinen, ja tulin »kuoleman kenttien» yli\nmuita ihmisiä etsimään.\n\nMiehet vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi ja naurahtelivat.\n\n— Mistä tulet? uudisti Jamma, joka oli jo vanha ja ryppykasvoinen,\nkumaraharteinen mies.\n\n— Suuren jään yli, kaukaa, kaukaa, aina sieltä saakka, jossa kesällä ei\nole yötä ollenkaan, selitti Arjak, joka oli siitä hyvillään, että hänen\nkieltään jotenkuten ymmärrettiin.\n\n— Missä nukuit viime yönä?\n\n— Luolassa, tuollapäin, ja hän viittasi kädellään luolaan päin.\n\n— Valehtelet, luolakarhu; vihollinen sinut lähetti, saame-heimo. Ei\nkukaan tule jään yli elävänä, ei kukaan nuku kummitusluolassa.\n\nJamma viittasi jousimiehille, kuului raksahdus, ja kummankin eteen\nkohosi kaarella varustettu ase. Arjak näki niihin kumpaankin pantavan\nsamanlaisen kivikärkisen puikon kuin hän edellisenä päivänä oli\nlöytänyt.\n\n— Puhu totta, muuten henki menee kuoleman kentille! karjui Jamma\nsilmävalkuaisia muljautellen kuin vihainen sonni.\n\n— Minä olen puhunut totta. Olen ystävänne, en vihamies enkä vakooja.\n\n— Ha ha haa, saamelainen latokin, kotka metsäkauriin ystävä!\n\n— Minä olen yksinäinen ihminen, minä tahtoisin asua teidän kanssanne ja\ntaistella puolestanne.\n\nSyntyi tuskallinen vaitiolo. Arjak käsitti, että pieninkin päällikön\nviittaus jousimiehille olisi riittävä tekemään lopun hänen\nvaelluksestaan. Mutta hän ei vähääkään pelännyt, sillä pettymys oli\ntehnyt hänet kuolemaa halveksivaksi. Hän sattui katsahtamaan Sallaan,\njoka seisoi päällikön takana, ja nähdessään hänen silmissään pelkoa,\nsuoristautui hän melkein uhmaavaan asentoon.\n\nSilloin astui päällikön eteen hyvin vanha ja kuivettunut mies, heimon\nnoita, Kaltto, joka hiljaa kuiskaillen puhui; hän esitti, että olisi\nkysyttävä hengiltä, mikä mies hän on, ja siksi aikaa mies olisi\nvangittava.\n\nHeimon päälliköstä oli neuvo hyvä; hän viittasi heti jousimiehille,\nettä vapauttavat jousensa vireestä, ja kuiskaili senjälkeen kahden muun\nrotevan miehen kanssa. Nämä astuivat heti Arjakin luo nuotion taa,\ntarttuivat toinen oikeaan, toinen vasempaan käsivarteen, ja samalla\npäällikkö kuului sanovan:\n\n— Vakooja, saamelainen, ei ole hyvä tulla Latokin leiriin petos\nkielellä. Valekyyhkynen kynitään kotkan pesässä.\n\nMiehet koettivat vääntää Arjakin käsiä taaksepäin ja ryöstää häneltä\naseet. Mutta siitä tämä raivostui. Syntyi huima nujakka, jonka\nkestäessä miehet pyörivät ja ähkivät hampaat irvissä. Kahdesti\nkoettivat Latokin miehet jalkakammilla kaataa vastustajansa maahan,\nkun tämä ei hellittänyt aseitaan. Viimein pudotti hän ne itse\nvapauttaakseen kätensä. Jousimiehet yrittivät heimolaistensa avuksi,\ntoisessa kädessään häränvuodasta leikattu hihna, jolla he aikoivat\nsitoa Arjakin kädet selän taa, mutta Jamma teki kädellään torjuvan\nviittauksen, sillä hänen mielestään oli heimolle alentavaa, että neljä\nmiestä taisteli yhtä vastaan, varsinkin, kun tämä oli aseeton; sitä\npaitsi oli huvittavaa nähdä miesten ottelua, kun he kolmen äkäisen\nluolakarhun lailla myllersivät. Arjak oli villipeuroja pyydystellessään\noppinut niitä kaataessaan käyttämään monenlaisia temppuja. Mutta hän ei\nvoinut niitä aluksi käyttää, kun latokilaiset pitelivät käsivarsista ja\nkalvosimista. Sentähden alkoi hän tanssittaa vastustajiaan edestakaisin\nvuoroon levittäen, vuoroon vetäen käsiään yhteen, jolloin miehetkin\nvuoroon iskivät yhteen, vuoroon erkanivat. Kun hän täten, heimon\nsuureksi ihmeeksi, oli miehiä väsyttänyt, pisti hän jalkansa toisen\nmiehen jalkojen taa samalla sysäten häntä taaksepäin. Mies kellahti\nkumoon ja Arjak sai toisen kätensä vapaaksi. Samassa hän iski oikean\nkätensä toisen miehen tukkaan ja vasemman hänen leukansa alle ja väänsi\nsitten niskoja kieroksi. Tätä peuran kaatotemppua ei mies kestänyt,\nvaan kaatui toisen päälle. Silloin Arjak tunsi nuijan paukahtavan\npäälakeensa takaapäin niin kipeästi, että maailma musteni hänen\nsilmissään, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan kepertelevien miesten\npäälle.\n\nKun hän heräsi tajuttomuuden tilastaan, huomasi hän makaavansa peuran\nnahalla tuuhean puun juurella käsistä ja jaloista nahkahihnalla\nsidottuna ja puun runkoon kytkettynä kuin villi eläin. Edessään,\nvähän matkan päässä, hän näki nahkakodan, jonka ulkopuolella heimon\nväki istui aterialla. Aurinko oli jo noussut puolipäivän korkeuteen,\nja hän kuuli pikkulintujen iloisesti livertelevän ympäristön puissa,\nlintujen, jotka äänestä päättäen olivat hänelle outoja. Päätä pakotti\nkovasti, ranteissa ja jaloissa tuntui hihnojen kiristystä, ja tyhjät\nsuolet kurisivat ravintoa anoen. Hän tunnusteli sormillaan, voisiko\nkäsiä vapauttaa hihnoista, mutta solmut tuntuivat kireiltä ja hihnat\nvahvoilta; hän koetteli liikuttaa jalkojaan, mutta huomasi niidenkin\nolevan lujasti toisissaan kiinni. Pää vain oli vapaana. Ja hän päätti\nsopivan tilaisuuden tullen käyttää villin ihmisen viimeisiä aseita,\nhampaita, hihnan katkomiseen.\n\nAamuiset tapaukset muistuivat mieleen hämärästi kuin hyvin vanhat\nasiat tai epäselvä uni. Vähitellen hänelle kuitenkin selvisi, mitä\noli tapahtunut ja missä hän oli. — Tämäkö oli se onnen maa, josta\nhän oli kotivuonon rannalla yksin eläessään uneksinut, nämäkö niitä\nhyviä ihmisiä, joita hän, ikuisen jään takaa ja kuolemaa uhmaten\netsi. — Petojahan ne ovat, salakavalia ihmispetoja, jotka surmaavat\nomaa sukuaan. En ole koskaan nähnyt naalien, hylkeiden enkä mursujen\ntappavan omaa lajiaan niinkuin nämä.\n\nKaikkea tätä ajatellessaan Arjak raivostui. Jos hänen jalkansa ja\nkätensä olisivat olleet vapaat, olisi hän kuin luolakarhu hyökännyt\nleiriin ja taistellut ratkaisevan taistelun, voitti tai hävisi, —\nihmisyyden puolesta.\n\nKeskustelu nuotiolla oli aterian aikana ollut niin hiljaista, että\nhän oli selvään kuullut, kuinka miehet imivät ydintä rikotuista\npeuran sääriluista, mutta syönnin jälkeen se kehittyi kiistaksi, jopa\nriidaksikin, varsinkin Jamman ja velhon välillä.\n\n— Sinä olet huono noita, kuuli hän Jamman sanovan, — sinä et tiedä,\nkoska saamelainen tulee.\n\n— Sinä olet hullu, kun säälit saamelaista, sanoi noita, — oikea latoki\nei sääli saamea.\n\nSen jälkeen hän kuuli matalaäänistä keskustelua siitä, mitä vangille\nolisi tehtävä. Kaltto ehdotti, että hänet on heimon vanhan tavan mukaan\nuhrattava henkien lepyttämiseksi, mutta Jamma tahtoi häntä vielä\nkuulustella.\n\n— Yleensä ihmeteltiin, miksi mies tuli rehellisesti leiriin.\n\n— Sen kieli on jo kankea, ei se enää puhu, ilmoitti poppamies.\n\n— Vielä äsken eli, kyllä vielä tointuu, sanoi Jamma.\n\nKun heimon kahden mahtimiehen välillä oli syntynyt väittely siitä,\nelikö vanki vai ei, lähti Vuoma, vanha, ryppyinen ja noita-akan\nnäköinen eukko Arjakia tutkimaan. Hän olikin velhon vaimo ja tahtoi\ntodistaa miehensä puheen oikeaksi; hänen jälkeensä lähti Salla isänsä\nJamman kehoituksesta.\n\nArjak makasi aivan liikkumattomana. Hän näki toisella silmällään\neukon lähestyvän sipsuttavin askelin — toinen silmä oli nuijan iskun\naiheuttamasta sisäisestä verenvuodosta muurautunut umpeen — ja eukon\nperässä tuli Salla huolestuneen näköisenä. Noita-akka potkaisi\nvangittua kylkeen.\n\n— Laho puukin ennen liikkuu kuin tämä.\n\nSitten hän sysäsi luisevat sormensa Arjakin kaulaan, niin että pitkät,\nterävät kynnet painuivat syvälle nahkaan.\n\n— Kuollut kuin kuollut, sanoi eukko terävästi.\n\nSen jälkeen Arjak tunsi ohimoillaan Sallan pehmeämmän käden\ntunnustelevan valtimon lyöntiä ja siirtyvän poskea pitkin kaulalle.\nArjak tunsi kasvolihastensa vaistomaisesti värähtävän. Salla ei puhunut\nmitään, vaikka hän tuli vakuutetuksi siitä, että mies vielä eli.\n\nArjakin kaulaa kouraistessaan noidan eukon kynnet tarttuivat ohueen\nnuoraan, joka oli solmittu vangin kaulan ympäri. Se katkesi, ja eukko\nkatseli narua ihmetellen silloin, kun Salla nousi kumarasta asennostaan\nseisomaan.\n\n— Mikä tämä on? Varmaankin saamelaisten taikakalu, koska mies sitä\nkaulassaan kantaa, sanoi eukko silminnähtävästi iloisena siitä, että\noli sen saanut itselleen.\n\nMolemmat katselivat sitä sormin hypistellen.\n\n— Sehän on linnun permi, tunsi eukko viimein — ja naisen hiuksista\ntehty.\n\n— On aivan kuin minä olisin punonut sen omista hiuksistani, sanoi Salla.\n\nSen jälkeen Salla näytti koettavan muistella jotakin vanhaa asiaa.\n\nNuotiolla herätti yleistä mielenkiintoa Vuoman ilmoitus, että\nsaamelainen on jo kuollut. Jamma ja hänen poikansa tuntuivat murisevan,\nettä oli lyöty liian lujasti vankia, jolta ehkä olisi saatu tietää,\nkoska saamelaiset hyökkäävät, mutta enimmät näyttivät teon hyväksyvän.\nSalla ei väittänyt vastaan, mutta lisäsi:\n\n— Hän ei olekaan saamelainen; hän on liian roteva saamelaiseksi ja\nhänellä on liian paljon partaa.\n\nTytön väitteeseen ei moni kiinnittänyt huomiota, naiset kun heidän\nmielestään eivät olleet yhtä tarkalla huomiokyvyllä varustettuja\nkuin miehet. Mutta sen sijaan ihmeteltiin, miksi kantoi linnun ansaa\nkaulassaan. Se varmaankin oli tehokas taikakalu. Kukaan ei kuitenkaan\ntiennyt, mitä vastaan sitä oli käytettävä. Ja vielä kummallisempaa\noli se, että ansa oli Sallan punoma ja hänen veljeltään jäänyt linnun\nkaulaan. Veli tunsi sen merkkisolmustaan, jonkalaista ei kukaan muu\nkäyttänyt. Mistä mies oli sen saanut? Ei ainakaan saamelaisilta, jotka\neivät pyytäneet eivätkä syöneet vesilintuja.\n\nTämän tähden heimokunta olisi mielellään vangitulta tahtonut näitä\ntietoja, mutta nyt oli hän ne vienyt mennessään, kuten luultiin,\nkuolleiden maahan.\n\n\n\n\nKUOLLEISTA HERÄNNYT.\n\n\nMuuttavat eläimet sekä syksyllä että keväällä kulkevat omia tuttuja\nteitään: vesilinnut jokia, järvireittejä tai merenrannikkoa seuraten,\nmikä reitti millekin lajille on mieluisin ja mitä tietä se on tottunut\nmuuttamaan; kahlaajat lentävät samoin entisiä levähdyspaikkoja etsien,\nsamoin lienee laululintujen laita; metsäpeurat niin ikään kulkivat\nennen vanhoja muuttoteitään: samoja jäkäläkankaita hakien syksyllä\nja varhain keväällä, mutta kortejärviä, raatejänkiä ja ruohoisia\njokivarsia pitkin alkukesällä. Viimemainituilla olivat omat, matalammat\nkahluupaikkansa jokien yli, jotka olivat niin hyvin vanhojen hirvaiden\nkuin vasomaan kiirehtivien vaatimienkin muistossa, mutta, mikä oli\npahinta, myöskin metsän pedot ja ihminen ne tiesi.\n\nOlemme jo maininneet, että latokien kesämajat olivat sellaisen\nmuuttoreitin varrella. Peuroilla oli iänikuinen kahluupaikka\nLotoma-vuoren luolan ja joen suun välillä. Mutta ennen joen ylimenoa\njuoksivat peuralaumat tavallisesti jokirantaa ja jokea seuraavaa harjua\npitkin kapealle meren niemelle jäkälää syömään, varsinkin jos tuuli\nsattui puhaltamaan sieltä päin.\n\nHeimon perhekunnilla oli yhteinen peurahauta korkealla harjun selällä,\njoka pisti mereen kapeana niemenä. Sen kaivamisessa oli heimolla\nollut paljon työtä, kun hiekka piti irroittaa maasta kiviaseilla ja\nnahkapusseissa vetää ylös. Kun hauta oli saatu noin kolmen sylen\nsyvyiseksi ja sen päälle asetettu sisäänputoava, turpeilla peitetty\npuukansi, niin oli siitä suur-riistalle, jota heidän heikoilla\naseillaan oli muuten vaikea kaataa, saatu oivallinen pyydys, johon\njoskus hirvi ja metsähärkäkin sortui. Ja kun vielä otamme huomioon,\nettä jokeen nousi runsaasti lohia, siikoja ja muita kaloja ja että\nmeri antoi myös elämisen apua: rapuja, simpukoita ja näkinkenkiä, niin\nrohkeasti voimme väittää heimon asuneen kadehdittavassa paikassa.\n\nEikä heiltä kadehtijoitakaan puuttunut, vaikka Latokin heimo oli\nyksi niitä harvoja Pohjois-Eurooppaan pyrkiviä heimoja, joita tänne\nmuuttavat eläinlaumat keväällä houkuttelivat. Heidän naapurinaan,\ntuskin päivämatkan päässä asui kesällä salakähmäinen saameheimo, joka\ntoisinaan, kun latokien heimo oli käymässä vielä kauempana pohjoisessa,\noli käyttänyt heidän peurahautojaan, joen liejupatoja kalastuksessa ja\nasunutkin heidän kesäpaikoillaan.\n\nSiitä oli kehittynyt sovittamaton riita, alituinen heimosota näiden\nnaapurusten välille. Monesti nämä heimot olivat koko voimillaan\niskeneet yhteen ja tulisissa taisteluissa ratkaisseet välinsä menettäen\nmiehiä molemmin puolin. Vielä useammin yksinäinen erämies ei koskaan\npalannut kotiin pyyntimatkoiltaan, kun vihollisen nuoli hänet kaatoi.\n\nSemmoiset olivat näiden heimojen keskinäiset välit silloinkin, kun\nArjak joutui heidän kesämailleen ja oli joutua erehdyksestä näiden\nheimoriitojen uhriksi. Sinä keväänä odotti latokien heimo tavallista\nkiivaampaa, ehkä ratkaisevaa hyökkäystä, kun heimon miesväki oli\nhuvennut vähäiseksi. Kun tämän tiedämme, ymmärrämme paremmin sitä\nraakaa kohtelua, mitä Kalton ja Jamman miesten puolelta osoitettiin\nArjakia kohtaan, jota he todella luulivat saamelaiseksi, koska muista\nihmisistä ei ollut tundramaiden rajoilla mitään tietoa.\n\nSaamelais-pojat olivat usein Sallaakin koettaneet ryöstää omalle\npuolelleen, mutta reipas tyttö oli ne yritykset ajoissa huomannut ja\nmetsäkauriin nopeudella syöksynyt heimolaistensa seuraan. Siksi hän oli\nvähitellen tullut pelkuriksi, kuten erämaissa asuvat naiset usein ovat.\nMutta Arjakia hän ei pelännyt; sitä hän itsekin ihmetteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta aterian loputtua, kun perhekunnat olivat hajaantuneet\ntelttoihinsa ja Jamma lähettänyt kaksi miestä harjun korkeimmalle\nkohdalle vartioimaan, koska peuralaumoja alkoi tulla niemelle, uskalsi\nSalla ilmoittaa, että hän luuli vangin vielä elävän.\n\n— Jos puheesi on totta, niin vie hänelle vettä ja ruokaa, ettei hän\nyöllä kuole; haavoittuneita janottaa kovasti.\n\n— Ei ole naisten työtä viedä ruokaa niin vahvalle vangille... Voisi\nvielä päästä irti, varoitteli Jamma. Mutta tytär oli jo menossa; hän\notti saviastiaan vettä — latokit osasivat jo tehdä saviastioita —ja\ntoiseen käteensä paistettua lihaa ja meni Arjakin luo.\n\n— Elätkö vielä?\n\n— Elän.\n\n— Haluatko jotakin syödä.\n\n— En, sanoi Arjak päättävästi.\n\n— Entä juoda?\n\n— En.\n\n— Eikö sinulla ole nälkä ja jano?\n\n— On.\n\n— Miksi et syö ja juo, kun on nälkä ja jano?\n\n— Kätenihän ovat kiinni, Arjak ei syö kuten pieni lapsi toisten\nsyöttäessä, ja sitäpaitsi vihollisten ruokaa, vihollisten, jotka\ntakaapäin salaa lyövät. Naali puree takaapäin, ei ihminen.\n\nJos Arjak olisi tuntenut ilveksen tai kissan, olisi hän varmaan niitä\nkäyttänyt kavaluuden vertauskuvana, mutta hänen maassaan ei ollut niitä\neläimiä, koska kissa vaatii lämpöisen kodin, ilves suojaisia metsiä.\n\n— Sinä tappelit kuin karhu kahta miestä vastaan, Jami oli paha, kun löi\ntakaa.\n\nNeitosen tunnustus kulki kuin lämmin, sovittava laine hänen\nsydänalassaan, mutta hän ei sen antanut vaikuttaa sanoihinsa.\n\n— Minulla on kauhea taikakalu, kuka minulle tekee pahaa, hän kuolee.\nSe on kyllä minulta viety, mutta kyllä ne tuovat sen takaisin. Minä\nlähetän henget noutamaan.\n\nSalla juoksi takaisin kotaan, ja jonkin ajan perästä Jamma, Kaltto,\nVuoma ja Salla tulivat vangitun luo.\n\nSillä välin oli Arjak saanut oikean kätensä vedetyksi pois hihnan\nsilmuksista ja näin vapautuneilla sormillaan hän nopeasti päästeli\nhihnan solmut ja vapautti itsensä kokonaan, mutta jäi kuitenkin\nmakaamaan entiseen asentoonsa.\n\nTulijain hämmästyksellä ei ollut rajoja, kun he näkivät Arjakin\nnousevan seisomaan, suoristautuvan ja puristavan kätensä nyrkeiksi.\n\n— Minä olen Arjak, Varjokin poika, kuoleman uhmaaja. Te ette voi minua\ntappaa. Eikä teillä ole siihen syytä, koska en ole teidän vihollisenne.\n\nKuullessaan oudon miehen äänen ja nähdessään kuolleeksi ilmoitetun\nmiehen seisovan riensivät kaikki kodalta äskeisen vangin luo. Jamilla\noli kädessään viritetty jousi, mutta Kaltto tarttui siihen sanoen:\n\n— Hän on noita; äsken kuollut, nyt elävä, äsken vangittu, nyt vapaa. Ei\nvoi häntä nuolellakaan nukuttaa.\n\nMies pudotti jousensa maahan. Arjak päätti käyttää tätä suotuisaa\ntilaisuutta mahdollisimman paljon hyväkseen. Ja kun hän maatessaan\noli kuullut, että noita antoi suuren merkityksen ansalle, jonka hänen\neukkonsa oli ottanut, sanoi hän melkein karjuen:\n\n— Kuka on ottanut taikaesineeni, tuokoon sen heti takaisin, muutoin\nihmeitä taas tapahtuu.\n\nVuoman pää ja kädet vapisivat, kun hän antoi permen Kaltolle, kun\nei itse uskaltanut antaa sitä Arjakille, ja samassa hän lyyhistyi\npyörtyneenä maahan.\n\nNaisen pyörtyminen ei näiden villi-ihmistenkään keskuudessa ollut\nharvinainen tapaus. Päinvastoin lienee se ollut vielä yleisempi\nkuin nykyaikana. Erämaan yksinäisyys ja sen vaarat heikensivät\nhermostoa. Tiedämmehän, että vielä meidän päivinämme kolttalais- ja\nlappalaisnaiset säikähdyksestä pyörtyvät usein, jos vieras tulee\nhuoneeseen ilmoittamatta ulkopuolella tulostaan. Mutta sellaisessa\ntilaisuudessa Vuoman pyörtyminen paljon tehosti vaikutusta, jota vielä\nlisäsi se, että Kaltto antoi hänelle taikapermen.\n\nSeurasi pitkä neuvottelu Jamman majassa, jonka tuloksena oli, että\nArjak sai jäädä latokien leiriin, perustaa oman nahkakotansa, syödä\nyhteistä saalista ja taistella heimon vihollista vastaan asein ja\nnoitakeinoin.\n\nJa Arjakin onnistui vielä edelleenkin vahvistaa asemaansa, kun hän\nLotoma-vuoren luolalla käytyään toi aseensa ja rekensä heimon leiriin.\nKaikki tulivat vakuutetuiksi, että Arjak ei ollut saamelainen ja että\nhän oli kulkenut ikuisen jään yli.\n\n\n\n\nLATOKIT LIHAPATAIN ÄÄRESSÄ.\n\n\nVaikka Arjakin asema oli kuin kädenkäänteessä muuttunut suotuisaksi,\nja vaikka hän oli jo saavuttanut jonkinlaisen johtoaseman heimon\nkeskuudessa, eivät hänen ja heimon keskeiset välit olleet vielä selvät\nja luottavat. Ensimmäisenä yönä sattui monta kertaa, että noita, joka\nmakasi nuotion loisteessa teltan ulkopuolella, ja Arjak, joka lepäili\nnahkarankisessa, huomasivat silmillään vakoilevansa toisiaan. Ja Arjak\npani merkille, että miehet nukkuivat nuija, keihäs ja jousi vierellään.\nAseet olivat myös Arjakilla käden ulottuvilla. Latokin miehet tosin\nkertoivat, että heidän täytyi olla varuillaan saamelaisten tähden,\nmutta se ei ollut täysin totta; he pelkäsivät myös Arjakia, jolla oli\nniin tavattomat ruumiin ja hengen voimat ja salaiset henget vallassaan.\n\nArjak huomasi tämän ja alkoi suhdettaan parantaa. Aina, kun heimo oli\nkoolla, hän kertoili Varjakin perheen elämästä Jäämeren rannalla tai\nkuvaili matkaansa maajään yli.\n\nSilloin miehet, naiset ja lapset kuuntelivat häntä kuin parasta\nsadunkertojaa, vaikka hän totuudenmukaisesti kuvaili tapahtumia.\n\nMutta pian alkoi ikäviäkin enteitä ilmestyä. Pahin oli nälkä.\nPeuralaumat viipyivät tavallista kauemmin matkalla, ja entiset\neväsvarat loppuivat, sillä latokitkaan eivät kantaneet suurta surua\nhuomisesta päivästä. He söivät hyvin silloin, kun oli, näkivät nälkää\nsilloin, kun ei ollut mitään suuhun pantavaa. Harvoin heitä kuitenkin\nkohtasivat sellaiset ajat, mutta koska ne tulivat, olivat ne muka\npahojen henkien aikaansaamia ja myöskin heimon noitien heikkoudesta\njohtuvia, kun eivät kyenneet pahaa manaamaan pois.\n\nKeväinen päivä toisensa jälkeen meni; vahtimiehet harjulla olivat\nvalppaina, ja ne vaihdettiin joka ilta uusiin, mutta erämaasta auringon\nnousulta päin ei kuulunut toivottuja ääniä: peurain ronkumista ja\nkavioiden raksetta; nälkäiset sudet siellä vain öisin huhuilivat, ketut\nränkyivät ja pöllöt puputtivat ja kirkuivat.\n\nHeimon ei kuitenkaan tarvinnut olla vallan syömättä. Joka aamu\nlähtivät vaimot tavanmukaiselle keräysmatkalleen nahkapussi vasempaan\nkäsivarteen sidottuna. He keräsivät siihen joen ja meren rannalta\nsimpukoita, kaloja, sammakoita, matoja, toukkia ja kuolleita kaloja.\nKun sattui olemaan hyvä onni, saivat he jonkin linnunkin tai liian\njuron jäniksen sauvallaan lyödyksi. Nämä olivat kuitenkin vain\nhätäruokia. Miehet niitä vihasivat; jos piti kauan olla niin keveällä\nravinnolla, murisivat he noidalle.\n\nKun kului jo niin monta auringon kiertoa kuin käsissä on sormia, eikä\npeuroja vieläkään kuulunut, ilkkui Jamma kerran syödessään ilkeästi:\n\n— Nyt meillä on kaksi noitaa, mutta raakut (simpukat) ovat ruokana.\n\nSalla oli ahkera muonan kerääjä. Kerran hänellä oli pussillinen\nsammakoita, koska hän oli päässyt niiden kutulammikolle, ja retkeltä\npalattuaan hän pudotti ne Arjakin eteen nauraen:\n\n— Tässä on peuralauma, Arjak pyytää niitä.\n\nTämä pilkanteko Arjakia suututti.\n\n— Huomenna saadaan oikeaa lihaa, sanoi hän summassa, vaikka hänellä\npeurain tulosta ei ollut vähintäkään tietoa.\n\n— Huomenna saadaan lihaa, Arjak lupaa lihaa, kuului pian kaikkien\nhuulilta.\n\n— Ei tule vielä, ennusteli Kaltto, joka tahtoi arvovaltaansa kohottaa.\n\nToisinaan saattaa arvata oikeinkin. Sattumaa sai Arjak kiittää, että\npeuralaumat todella tulivat aamuyöstä. Jami ja Arjak olivat silloin\nharjulla vartioimassa, kun idästä alkoi kuulua kohina, juuri kuin tuuli\nukkospilven edellä olisi siellä kohajanut, ja sen ohella, tarkkaan\nkuunnellen, erotti vaatimien ja vasojen ääniä.\n\nArjak kätkeytyi tuuhean kuusen alle, Jami meni herättämään heimon\njäseniä, kuka vain kynnelle kykeni, pakottamaan laumaa kapealle\nniemelle peurahautoihin ja estämään peurain paluuta.\n\nTuhatpäinen lauma vyöryi harjua ja sen molempia sivukankaita kuin\nmeren aallokko, jossa tummat aaltopohjat ja valkoiset vaahtopäät\nvuorottelivat. Lauman kärjessä kulki suurimpia koirasporoja, hirvaita,\ntolvaten (harvakseen juosten) ja väliin sieraimillaan ilmaa vainuten,\nperässä kulki nuorempia hirvaita, urakoita (kaksivuotinen koiraspeura)\nja vuonniloita (kaksivuotinen naaraspeura), mutta vaatimet nuorine\nruskeine vasikoineen vaeltelivat hajalaumana, toiset melkein yksinään,\njotteivät vasikat lauman jalkoihin tallautuisi.\n\nArjak katselee käsiään hykerrellen tätä menoa, kun peurat kaikessa\nvapaudessaan kulkevat niemelle päin tietämättä, että siellä kolme\npetollista peurahautaa odottaa saalista. Kohta ovat toisetkin\nmetsästäjät harjun sivulla odottamassa. Ja kun koko lauma kerkiää\nsivu, levittävät metsästäjät ihmisketjun niemen tyven yli. Ketju on\ntosin harva, ja sen muodostamiseen ottavat osaa naisetkin, mutta sitä\ntihennetään nuotioilla, joita Arjak on suunnitellut ja sytyttämistä\nvaille valmistellut edeltäpäin. Kun kaikki ovat kerinneet määrätyille\npaikoilleen, kulkee Salla tulisoihtu kädessä nuotiolta nuotiolle ja\nsytyttää ne palamaan. Hulmuten alkavat liekit nuoleskella tervaisia\nkelohonkia ja kantoja, ja niiden punertava valo sekä palavan tervan\nkatkera haju peloittavat peuroja, kun ne meren nähtyään ja ihmisistä\nvainun saatuaan aikovat pyörtää takaisin. Silloin kuuluu Arjakin huikea\nhuuto:\n\n— Hei, heei — hei heei.\n\nJa pian koko heimo kiljuu ja ammuu kuin härkälauma.\n\nPakokauhun valtaamana rynnistää peuralauma yhä kapenevalle niemelle.\nSyntyy rykelmiä ja ruuhkapaikkoja; vanhemmilla peuroilla on täysi työ\nvaroessaan nahkasarven alkuja, jotka juuri ovat päästä puhkeamassa\nkuin keväiset urvut ja jotka silloin ovat kosketukselle hyvin\narat. Useita vasikoita sortuu jalkoihin, kun takaa kuuluu yhtenään\n»he-heei»-huutoja, nuijien rummutusta kelohonkien kylkiin ja kivien\npauketta.\n\nKuuluu rysähdys. Johtaja-hirvaat ovat astuneet ensimmäisen peurahaudan\nkannelle ja putoavat suinpäin syvyyteen, toisia tuupertuu sinne lauman\npainostuksen edessä, kunnes kuoppa kiehuu täynnä päitä ja sorkkia,\nselkiä ja valkeita saparoita. Kun kuoppa täyttyy, laukkovat toiset\nelävinä hautaan sortuneiden yli. Kuuluu toinen ja kolmas rysähdys.\nHetken kuluttua ovat nekin täynnä, samoin koko niemen kärki. Miehet\njuoksevat perässä täydentäen suurteurastusta. Ylimpänä muita heiluu\nArjakin nuija, nousee ja laskee, ja joka iskulla kellahtaa kentälle\nvuonilo tai pehmeäkarvainen vasa, jolla on mainio turkisnahka ja pehmyt\nliha.\n\nViimein peurat syöksyvät niemen kärjestä mereen koettaen uimalla\npelastua joen suun toiselle puolelle. Useimmat siinä onnistuvat, mutta\nheikoimpia vasikoita hukkuu taipaleelle.\n\nNiemi on tyhjentynyt muualta, mutta haudoilla vielä nuijat paukkuvat\naamun sarastukseen asti.\n\nHeimo kerääntyi entisille haudoilleen. Arjak oli kaikkien huulilla,\nkun hän oikein ennusti ja hyvin järjesti joukkoteurastuksen. Ei\nkoskaan ollut yht'aikaa mennyt hautoihin niin paljon samasta laumasta,\nei milloinkaan niiden ulkopuolella niin monta nuijittu tai nuolilla\nammuttu.\n\nUseita auringon kiertoja kului tätä riistan paljoutta korjattaessa.\nMitä ei syöty lähinnä seuraavina päivinä, se haudattiin routaiseen\nmaahan kaivettuihin kuoppiin tai paloiteltiin ohuiksi viipaleiksi,\njotka asetettiin vapojen kärkiin kuivumaan tulevien aikojen varaksi.\nSellaisia lihapäisiä saittoja nuokkui sadoittain leirin lähistöllä\nosoittaen, että nälkä oli niinä aikoina kaukana. Nahoista oli myös\npaljon huolta: niitä pingoitettiin seipäille leveiksi levyiksi ja\naseteltiin kuivumaan, toisia vietiin jokeen likoomaan, jotta saataisiin\nkarva irtautumaan. Jänteitä kiskottiin ompelulangaksi ja suolista\npunottiin köyttä. Puuhaa tämän suurteurastuksen jälkeen oli pitkiksi\najoiksi.\n\nIlloin nuotiotulten iloisesti räiskyessä ja punaisten liekkien\nleiskuessa miehet särkivät peuran sääriluita ja imeskelivät makeaa\nydintä niiden kanavista, naiset muokkailivat nahkoja tai neuloivat\nniitä yhteen luuneuloilla, mutta lapset ilakoivat läheisillä kentillä.\nRunsaan ravinnon ja rauhallisen elämän tuottama tyytyväisyys kuvastui\nuseimpien kasvoilta. Ja tähän iloon yhtyi myös keväinen luonto: käki\nkukkui, yörastas kujerteli, sinirinta satakieli hopeakelloin soitteli,\nja kuhankeittäjä pakinoi koivussa.\n\nTämä oli uutta Arjakille, sillä laululinnut eivät uskaltaneet tulla\nmaajään yli; uutta oli myöskin Sallan lempeä katse, kun hän yhä enemmän\noli alkanut ihailla Arjakin otteita heimon hyväksi.\n\n\n\n\nNOITAIN TAISTELU.\n\n\nArjak piti silmänsä auki katsellessaan kaikkea, mitä hän piti tärkeänä\nihmisen elämäntaistelussa, joka epäilemättä hänellä ja senaikaisilla\nihmisillä yleensä oli paljon ankarampi kuin meillä. Hän näki, että\ntällä etelästä tulleella heimolla oli monta uutuutta, monta tärkeää\nasetta, joita hänen maassaan ei tunnettu. Niistä olivat jousi ja\nnuoli kerrassaan nerontuotteita. Nuoleen hän oli tutustunut jo peuran\nkaatopaikalla, mutta jousen näki hän ensimmäisen kerran silloin,\nkun Jamman pojat häntä sillä tähtäsivät. Ja myöhemmin hän myönsi,\nettä kylmät väreet kulkivat silloin hänen selkäänsä pitkin, kun hän\nmuisteli, miten helposti nuoli oli peuran kaatanut. Hän päätti, että\nhänen täytyi siihen tarkemmin tutustua, hänen täytyi oppia sillä\nampumaan.\n\nHänen asemansa kehittyi kuitenkin liian pian sellaiseksi, ettei\nollut sopiva näytellä oppipojan osaa, ei sopinut harjoitella muiden\nkatsellessa, kuten niiden nuorten latokilaisvesojen, jotka leirin\nlähellä päiväkaudet pikkujousillaan pilkkaan ampua raksuttelivat. Hän\nnäet oli juuri joutumassa päällikön asemaan. Siitä syystä harjoitteli\nhän salaa, valoisina kesäöinä, kun toiset nukkuivat. Jammalla oli hyvin\nsuuri ja jäntevä jousi, hänen isävainajansa entinen ase, jota nuorempi\npolvi ei ollut voinut käyttää. Suuren peurametsästyksen jälkeen oli\nJamma antanut sen Arjakille kuin tunnustukseksi hyvästä teosta. Sillä\nArjak harjoitteli joen rannalla, niin kaukana majoista, etteivät\nraksahdukset kuuluneet leiriin.\n\nJamman pojat olivat taitavia kiviaseiden tekijöitä. Ahkerasti he\nsuuren laakakiven päällä kivivasarallaan loiskuttelivat tummia\nkivilohkareita, muovaillen niistä reiällä varustettuja kivikirveitä,\ntalttoja ja kaapimia, ja lopuksi hioivat ne kiiltävän sileiksi toisia\nkiviä vasten. Varjak, jonka valmistamat Arjakin aseet olivat, ei ollut\nsilittämisestä välittänyt. Kun Arjak ei tässäkään taidossa tahtonut\nolla miestä huonompi, istui hän usein näiden aseiden valmistajain töitä\nkatselemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArjakin nousu oli kuitenkin ollut liian nopea. Sellainen synnyttää\nvielä meidänkin päivinämme kadehtijoita ja vastustajia. Vanha noita\noli alkanut kaivata entistä asemaansa, kun oli huomannut tulleensa\nkokonaan syrjäytetyksi heimon johdosta; Jammakin alkoi häntä vieroksua,\nkun ei enää kukaan muilta kuin Arjakilta neuvoa kysynyt. Pahinta\nkuitenkin oli, että kaksi nuorta miestä Kiurin perhekunnasta, jotka\nolivat iskeneet silmänsä Sallaan, etsivät tilaisuutta suistaakseen\nhänet pois siltä kunniankukkulalta, melkeinpä heimon johtaja-asemasta,\njohonka hän äkkiä oli kohonnut. Täten syntyi omituinen tilanne: nämä\nmiehet olivat kiitollisia Arjakille siitä, että oli saatu niin paljon\npeuroja, he tunnustivat hänen urheat tekonsa, ja he pelkäsivät hänen\n»kauheaa taikakaluaan» ja valtaa henkien yli, mutta heimon ei olisi\npitänyt häntä liiaksi kunnioittaa, ei ainakaan heidän kunnioittamisensa\nkustannuksella. Syntyi siis heimon entisten johtajien ja tämän\nnousukkaan välillä kiista valta-asemasta.\n\nJa niinkuin vielä meidänkin päivinämme vastaavissa tapauksissa\nvastustajat eivät salanneet Arjakin heikkouksia. Kalton mielestä\nhän ei ollut mikään noita, koska ei voinut »langeta loveen» [loveen\nlangetessaan noita joutuu tainnostilaan, jolloin muka henget hänelle\nsanovat, mitä pitää tehdä, tai ilmoittavat salaisia asioita], hänellä\nei ollut tepsiviä taikakaluja, ja yleensä hän ei muka ollut missään\nsuhteessa tavallista miestä kummempi. — Miten hän muka keskustelee\nhenkien kanssa, kun ei voi nousta henkien asuntoihin, kuului Kaltto\nusein heimolle selittävän. — Jamma ja Kiuri moittivat Arjakia siitä,\nettä hän ei osannut käyttää jousta ja nuolta. Se kyllä olikin niissä\noloissa vajavaisuus, mutta Arjak teki kerran semmoisen päätöksen, että\nhänen pitää oppia se taito ensi tilassa. Ja siitä alkaen hän jousella\nampumista salaisesti harjoitteli.\n\nKerran Kiurin pojat tahtoivat tämän tähden häntä häpäistä koko heimon\nläsnäollessa. He järjestivät keskuudessaan jousella-ampumiskilpailut,\njohon piti joka miehen ottaa osaa. He luulivat, että Arjak ei vieläkään\nosannut tätä metsästäjälle välttämätöntä taitoa. Moni latokin mies\nampui sangen hyvästi. Jamma ampui nuolenkantaman päästä oravaa silmään\nja pudotteli kävyn kerrallaan kuusesta, Kiurin pojat ampuivat kumpikin\nsamalta matkalta nuolensa peurankalloon. Tuli sitten Arjakin vuoro.\nHän viritti Jammalta saamansa jämerän jousen, jota ei yksikään heimon\nmiehistä saanut vireeseen, ja ampui nuolen peuran kallon silmän reikään\nsellaisella voimalla, että sitä ei saatu kiskomallakaan siitä irti.\n\nKiurin pojat olivat edeltäpäin käskeneet sisarensa nauraa\nArjakin ampumiselle, koska he olivat varmat hänen täydellisestä\nepäonnistumisestaan, mutta hymykin jähmettyi heidän huulilleen\nnähdessään tämän mestarilaukauksen.\n\nTässä mainittakoon, että naisten pilkkanaurua miesten heikkouksille\npidettiin siihen aikaan kauheana loukkauksena.\n\nKiurin poikia kiukutti enimmän se, kun Salla ääneensä ihasteli Arjakin\nosumaa.\n\n— Mulo, tule sinäkin koettamaan iso-isäni jousta, sanoi Salla ottaen\njousen maasta ja tarjoten sitä Kiurin vanhimmalle pojalle.\n\nHän ei kuitenkaan yrittänyt, siksi monta kertaa hän oli ennen tehnyt\nturhia yrityksiä.\n\nJa näin kääntyi pilkka omaan nilkkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLääkärin tehtäviä senaikaisten villikansojen keskuudessa, hoitivat\nheimon noidat niinkuin paikoin vieläkin. Tauti oli pahojen henkien\ntyötä ja sen oli joku vihollinen sairaaseen lähettänyt. Paha oli\nsairaasta ajettava taikaesineillä ja kotoisilla lääkkeillä sekä »pahan\nnostaja» oli saatava selville ja rangaistava.\n\nKaltto oli ollut myös heimon lääkäri. Hänellä oli teltassaan\nerityisessä nahkapussissa salaisia taikakaluja ja kuivattuja\nlääkekasveja. Hänellä oli eri tauteihin eri lääkkeet ja parannuskeinot.\nMoni sai häneltä avun, tai oikeammin luuli saaneensa, kun vamma\nparani itsestään, mutta paljon oli niitäkin, joiden sairaus paheni\npahenemistaan, ja potilas viimein kuoli. Sekin oli katalan vihamiehen\nsyy, joka oli nostattanut niin vaarallisen taudin, ja toisaalta sen\naiheutti poppamiehen taidon puute. Lääkärin virka ei siis ollut\nkadehdittava, koska tätä luottamustehtävää, ei kukaan voinut heimon\nmieliksi suorittaa.\n\nTälläkin alalla heimon jäsenet alkoivat yhä enemmän kääntyä Arjakin\npuoleen, koska hänellä oli ihmeellinen taikakalu. Jäämeren rannalta\ntuotu linnun permi. Kun jotakuta päänkipu alkoi vaivata, sitoi Arjak\nansan kaulaan, ja kohta sairaus oli poissa kuin vedellä pesty; kun\nkalvonen tai nilkka venähti, kietoi hän sen tiukasti kipeän jäsenen\nympärille, ja vammat paranivat; ja kun joku haavoittui, tuli hänkin\nuutta velhoa pyytämään avukseen. Ja Arjak itsekin alkoi uskoa, että hän\noli jo poppamies ja että hänellä oli ihmeitätekevä taikaesine. Kukaan\nei enää kääntynyt Kalton puoleen, joka oli »liian vanha» ja heikko ja\nitsekin sairasteli. — Jos hän on poppamies, niin tottakai hän ensin\nitsensä parantaa, sanoivat heimon miehet.\n\nKun sellaiset puheet kantautuivat Kalton korviin — helposti ne\nkantautuivatkin Vuoman avulla — muuttui ukon mieli vieläkin\nsynkemmäksi, ja silmät oudosti kiilsivät. — Odotahan veijari, mutisi\nhän silloin harvoja hampaitaan kiristellen. — Kaltto ei ole Kaltto,\njollei hän kosta tämmöisen alennustilan tähden.\n\nSen lisäksi oli Kaltolla vielä muitakin pakottavia syitä entisen\nvalta-asemansa etsimiseksi. Hän ja Vuoma olivat tulleet siihen ikään,\njolloin vanhukset luolakauden lakien mukaan jo jätettiin heimon\nhylkäämänä oman onnensa nojaan. Tämä tapahtui siten, että heidät\nsyysmuuton aikana jätettiin kesäleirille, kun he muutettaessa olivat\nvastuksena. Heidät kyllä varustettiin vaatteilla, talvimuonalla ja\nsuojalla, mutta melkein poikkeuksetta ei heistä seuraavana keväänä\nkukaan ollut enää elossa. Ankara talvi oli tehnyt tehtävänsä, toiset\nolivat joutuneet nälkäisten susilaumojen ruoaksi, muutamat taas\nkuolleet omiin tauteihinsa. Tämä kaamea kohtalo jo uhkaavana painosti\ntietäjäparia. Kaltto tiesi, että kuta suurempi hänen vaikutusvaltansa\noli, sitä vähemmän vielä oli pelättävä heitteille jättämistä.\n\nUkko oli pitkän elämänsä aikana ja vaikean ammattinsa kannustamana\ntehnyt paljon havaintoja eläimistä ja kasveista; hän oli jonkinlainen\nluolakauden luonnontieteilijä. Kun Arjak sitävastoin oli kasvanut\nJäämeren karun luonnon helmassa, oli hänelle eteläisen alueen eläin-\nja kasvikunta suureksi osaksi outo. Sen ukko oli heti alussa huomannut\nja hän päätti näitäkin seikkoja käyttää hyväkseen saattaakseen uuden\ntietäjän naurunalaiseksi.\n\nKerran, myöhemmin kesällä, kun hyönteismaailma oli jo täysin herännyt\ntalvisesta horrostilastaan, toi velho pussillisen kimalaisten\nmesikennoja leiriin ja jakeli niitä auliisti kaikille, antaen myös\nArjakille osansa. Mesi maistui makealta, vielä paremmalta kuin\nnykyajan ihmisistä, koska sokeriaine silloin oli harvinainen herkku.\nLapset joukoittain kirkuivat ukon ympärillä saadakseen enemmän tätä\nmieliruokaa.\n\n— Mistä sinä olet tätä saanut? kysyi Arjak.\n\n— Mene tuonne jokirannalle, siellä näet pajupensaissa kiikkuvan tämän\nnäköisiä harmaita pesiä, niissä on hunajaa. Ukko näytti hänelle samalla\ntyhjää ampiaispesää.\n\nArjak lähti heti pajukkoon, eikä hänen ollut vaikea löytää sieltä\nsamannäköisiä, kukkaronmuotoisia pesiä, sillä niitä oli useammassa\npensaassa. Hän otti käteensä ensimmäisen aikoen niitä poimia kuin\nhedelmiä puista. Mutta voi kauheaa! Pieniä siivekkäitä pörriäisiä\nalkoi siitä suitsuta ilmaan. »Fiuu, fiuuu», vinkuivat ne hänen päänsä\nympärillä tiheänä parvena; ne pistelivät hänen nenäänsä, kasvoihinsa,\nsilmäluomiinsa ja käsiinsä kuin pienet pirut; ne tarttuivat hänen\ntuuheaan tukkaansa, partaansa ja kulmakarvoihinsa tuikkien kipeästi\nihoa kuin terävillä neuloilla. Arjak hyppeli, puhisi ja sylki niiden\nahdistamana, kun kiusanhenget myrkkypistimin puolustivat pesäänsä ja\npoikasiaan.\n\n— Katsokaa, kun teidän tietäjänne etsii ampiaispesästä kimalaisen\nhunajaa, sanoi vanha velho pirullisesti niille, jotka hän oli kutsunut\nsyrjästäpäin seuraamaan huvittavaa näytelmää.\n\nLapsetkin nauroivat makeasti, kun Arjak turvonnein nenin, poskin ja\numpeen muuratuin silmin palasi leirille.\n\n— Saitko hunajaa? kysyi ukko ilkeästi virnistellen.\n\nArjak meni majaansa makaamaan ja sulattelemaan pöhöttynyttä päätään\nsynkästi sadatellen kelmiä ukkoa.\n\nKun Jamma piti moista menettelyä sopimattomana, niin velho vastasi\nhänelle:\n\n— Minä vain koetin hänen noitakalujensa tehokkuutta. Tottapa hänellä on\nkeinot myöskin ampiaisen pistoa vastaan.\n\nKaltolla oli majassaan kokoelma eläviä käärmeitä suljetussa\nnahkapussissa. Niitä hän oli keväällä keskipäivän aikana kerännyt\npäivänpuoleisilta kallioilta, kun nämä matelijat olivat pitkän talvisen\nhorrostilan päätyttyä niille kerääntyneet auringonkylpyjä ottamaan.\nKäärmeitä pelkäsivät kivikauden ihmiset vielä enemmän kuin nykyiset,\nkun heillä ei ollut tepsivää vastamyrkkyä. Herättääkseen kauhua\nja näyttääkseen omaa mahtiaan oli Kaltolla tapana pudistaa joskus\nkäärmeet pussista maalle ihmisten lähelle. Häntä huvitti, kun naiset\nja lapset kirkuen juoksivat pakoon ja kuinka miehet nuijin, keihäin\nja seipäin riensivät niitä tappamaan, ennenkuin »paholaisen lierot»\nkerkisivät purra ihmisiä. Mutta ukko kylmäverisesti keräili ne käsin\nsäkkiinsä tavoittaen niitä milloin niskasta, milloin hännästä. Nämä\nkokeilukäärmeet eivät kuitenkaan olleet myrkyllisiä, sillä ukko oli\nniiltä kiskonut pois käyrät myrkkyhampaat.\n\nEräänä päivänä, kun Jamman perhe istui kaatuneen puun rungolla jutellen\nArjakin kanssa, kaatoi velho taas käärmepussinsa sisällön maahan. Kun\noli lämmin paiste, niin eläimet alkoivat vikkelästi luikerrella eri\ntahoille.\n\nJamman väki, Salla ensimmäisenä, lähtivät pakoon, mutta Arjakin\nei sopinut näyttää pelkuruutta. Hän otti muutaman käteensäkin ja\nheitti sen ukon pussin luo kuin halkopalasen. Heittäessään hän\ntunsi kuin käärme olisi pistänyt sormeen, mutta hän ei ollut siitä\ntietävinäänkään, nakkeli vain niitä yhtenään ukon luo.\n\nTällä kertaa käärmeet olivatkin vielä myrkkyhampailla varustettuja, sen\nnäki kohta siitäkin, että Arjakin sormi alkoi ajettua ja siihen tuli\ntuskallinen polte.\n\n— Oh, pistikö se käteesi? huudahti ukko viattoman näköisenä. — Mutta\nonhan sinulla parannuskeinoja käärmeen puremaa vastaan.\n\nVuoma sinä päivänä kuulutti koko heimolle, että Arjak ei ollut mikään\nvelho, koska hän oli kuolemaisillaan käärmeen puremasta, samojen\nkäärmeiden, joita Kaltto piteli joka päivä käsissään.\n\nNäitä parjauspuheita alettiin uskoa. Yksi ja toinen etsi taas vanhan\nnoidan apua. Ja kaiken lisäksi Arjakin paras taikakalu, ansa, katosi\nsalaperäisellä tavalla. Arjak oli sen sitonut Kiuri-ukon peukaloon,\najettuman ehkäisemiseksi. Siitä se oli ukon nukkuessa hävinnyt aivan\nkuin maa olisi niellyt. Kiuri-ukko kyllä väitti kivenkovaan, että\nketään ihmistä ei hänen nukkuessaan käynyt teltassa, mutta useimmat\narvelivat, että Kaltto oli sen varastanut.\n\nArjak oli hirmuisen vihainen. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että ukko\noli sen varastanut omiin kokoelmiinsa saattaakseen hänet pulaan.\n\n— Nyt Arjakilla ei ole enää taika-ansaa, nyt hän ei voi mitään tautia\nparantaa, kuiskailtiin sinä päivänä naisten kesken.\n\nNäihin aikoihin sattui vielä tapaturma, joka vahvisti sitä luuloa,\nettä Arjak oli menettänyt parantamistaitonsa. Jamma oli nimittäin\nkivikirvestä valmistaessaan iskenyt vasemman käden etusormen mäsäksi.\nSiitä vuoti niin kovasti verta, että Arjak, jolle Jamma vielä\nuskoi sormen parantamisen, ei millään keinoilla ollut saada vuotoa\ntukkeutumaan. Ja mikä pahinta, sormi myöhemmin mätäni ja putosi pois.\n\nKun Jamma näytti kerran Kaltolle poikkinaista sormeaan, sanoi ukko\nhyvin itsetietoisesti:\n\n— Olisit tuonut kätesi minulle, nyt sinulla olisi terve ja ehyt sormi.\n\nJa näyttääkseen, kuinka hän saa katkaistun jäsenen paranemaan ja\nkasvamaan entisen kaltaiseksi, katkaisi hän Jamman, Arjakin ja useiden\nmuiden läsnäollessa sisiliskolta hännän, voiteli katkenneen kohdan\nomilla lääkkeillään ja sulki eläimen nahkapussiinsa. Sen jälkeen hän\ntätä koe-eläintä näytteli joka päivä samoille henkilöille. Ja muutamien\nviikkojen perästä liskon häntä oli kasvanut ennalleen. Se oli kuitenkin\nluonnollinen parantuminen, jollaisia alemmilla eläimillä vieläkin\ntapahtuu.\n\n— Annapa sormenkin kasvaa samalla tavoin, pyyteli Jamma.\n\n— Ei parane enää, ei parane, sanoi noita ilkkuen. — Se olisi heti\ntapaturman jälkeen pitänyt tuoda minulle.\n\nTämän näytteen jälkeen oli vanha noita saavuttanut miltei entisen\nvalta-asemansa, varsinkin heimon lääkärinä.\n\nArjak tunsi itsensä masennetuksi, ei sentähden, että hän itse olisi\npyrkinyt heimon poppamieheksi ja päälliköksi, heimohan hänet oli siihen\nasemaan koroittanut, ja sillä oli oikeus hänet siitä sysätä poiskin,\nmutta heimon itsensä tähden ja Sallan tähden hän oli siitä pahoillaan.\nHän tiesi tytön ihailevan hänen menestystään, sen hän oli nähnyt\ntummista silmistä, jotka aina silloin olivat loistaneet, kun hän oli\ntehnyt jonkin uljaamman teon, mutta samat silmät ikäänkuin syyttäneet\nsilloin, kun hän jossakin epäonnistui. Pitikö hänen häväistynä,\nvoitettuna ja ilman Sallaa lähteä leiriltä etsimään toisia heimoja ja\nhenkipattona kulkemaan yksin erämaita. Siihen suuntaan hän tiesi velhon\njohtavan asioita.\n\nJa hänen alakuloisuutensa muuttui vähitellen kyteväksi vihaksi,\njoka ensin ilmeni silmänmuljauksina, sitten pistosanoina, viimein\nuhkauksina, kun hän kahden kesken kohtasi velhon. Nämä olivat pahoja\nenteitä, ja heimon väkikin odotti ratkaisua tähän jännittyneeseen\ntilaan.\n\nOli kesäinen iltapäivä. Aurinko paistoi kuumasti keskitaivas oli\nkirkas, mutta auringon laskun suunnalta nousi synkeä, uhkaava\nukkospilvi. Kaltto istui telttansa edessä tutkien taika-esineitään,\njotka nykyajan ihmisistä olisivat näyttäneet lasten leikkikaluilta.\nSiinä hänen edessään maassa oli harvinaisia kiviä, merisimpukoiden\nkuoria, pulleiksi puhallettuja alkuhärän virtsarakkoja, karhun ja\nihmisen kalloja, kuivattuja ruohoja sekä aseiden kappaleita. Heimon\nväki oli kokoontunut neuvottelemaan tärkeästä yhteismetsästyksestä,\njonka piti alkaa seuraavana päivänä. Silloin Arjak astui noidan eteen\nuhkaavana kuin ukkosenilma, joka oli lähestymässä.\n\n— Anna minun ansani takaisin, kelmi, sanoi hän ankaran käskevästi.\n\nUkko hätkähti tuntien syyllisyytensä, mutta rohkaisi luontonsa.\n\n— Hae hengiltäsi, ne ovat sen vieneet mennessään päästessään sinun\nvallastasi.\n\n— Sinä olet sen varastanut; Kiuri, Jami ja Vuoma ovat sen sinulla\nnähneet. Jollet anna, taivaan tuli sinut polttaa tänä päivänä.\n\nSamassa leimahti pilven reunalla kirkas salama ja ukkonen jylisi.\n\nHeimo henkeään pidätellen tuijotti näihin kahteen tietäjään.\n\nKaltto ponnahti seisomaan.\n\n— Pakene, pakene saamelaisten noita! Tuossa on evästä matkallesi,\nkähisee velho, heittäen avatun käärmepussinsa Arjakin jalkoihin.\n\nArjak heittää sen palavaan nuotioon, niin että tuhkat pöllähtävät.\nKuuluu selvästi, kun noidan parhaat taikaeläimet palavassa pätsissä\npuhisevat ja paukahtelevat.\n\nNoita nostaa molemmat kätensä nyrkkeinä ylös jännittäen lihaksensa,\nkääntää silmänsä kieroiksi ja hampaiden välistä alkaa ensin harvakseen,\nsitten tiheämmässä tahdissa loitsia:\n\n— Nouse mato maasta, käärme kiven kolosta, pistä, polta, paista, lihat\nsuon liaksi, veret rimmin ruosteheksi. Maan henget, meren henget,\nmetsän henget, tuokaa taudit tappavaiset, nukuttakaa saamen noita.\n\nMutta Arjak suoristautuu myöskin. Tuikeina silmät tuikahtelevat\ntuuheiden kulmakarvojen alla ja jyleänä kuuluu hänen äänensä ukon\nkimakan äänen ohella, kun hän omia tenhotuksiaan latelee. Hän pyytää\njään henkiä ja luolan henkiä avukseen, anoo pilven henkeä iskemään\ntainnoksiin epärehellisen noidan. Ja luonto kuulee hänen pyyntönsä.\nPilvessä kohisee ja pauhaa, jyskää ja jylisee. Pitkäisen tuliset kielet\nkimpoilevat pilvestä pilveen, väliin pilvestä maahan.\n\n— Iske, iske taivaan tulinen jousimies, singauta nuolesi valehtelijaan,\nheimonsa pettäjään, huusi Arjak.\n\nTohiseva tuulispää tarttuu puihin, tanssittaa oksia, kumarruttaa\nrunkoja, kiljuttaa konkeloita; ryskää jo noidankin rankisessa: nostaa\nsen ilmaan, rieputtaa, reuhtoo ja paiskaa viimein maahan. Päiden päällä\njyrähtää ja räsähtää kuin jotakin särkyisi; pilven reunalla leimahtaa\ntaas, ja pitkäpyrstöinen ukonnuoli noitain päitä hipoen kiitää honkaan\nja pirstoo sen päreiksi; latvan vain viskaa maahan.\n\nVanha velho kaatuu maahan, vaahto valuu suusta, hän on langennut loveen.\n\nKauhistuen pakenee väki telttoihin. Mutta vielä seisoo Arjak, uhmaaja,\nuusi noita, pilveen katsoen ja nyrkit taivasta kohti kohotettuina,\nvaikka sakea vesi- ja raesade ryöppyilee hänen ympärillään. Silloin\nVuoma vapisevin käsin ojentaa hänelle taikapermen.\n\nKauan makasi vanha noita »lovessa» eikä herättyään kyennyt moneen\npäivään liikkeelle. Hän oli lyöty, voitettu mies.\n\n— Hänellä on salamakin hallussaan, kuiskailivat sen jälkeen latokin\nmiehet.\n\n\n\n\nTAISTELU KARHUN KANSSA JAMMANNIEMELLÄ.\n\n\nPeuralaumaa seurasi useita petoeläinlajeja: susia, ilveksiä, karhuja ja\nahmoja. Ne kaappasivat kilvan ihmisen kanssa vaivaisia, liian vanhoja\ntai vastasyntyneitä yksilöitä täyttäen siten erämaan kirjoittamatonta\nlakia: »heikot sortukoot» ja suorittaen siten erämaan julmaa\nraivaustyötä, joka esti peurat liiaksi lisääntymästä ja piti suvun\nvahvana.\n\nJammanniemellekin ilmaantui petoja heti sen jälkeen, kun peuralauma oli\nkulkenut siitä sivu. Ketut ja ahmat kävivät syömässä teurasjätteitä,\ntoisinaan säilöön pantua lihaakin, mutta pahinta vahinkoa latokien\nkätköille teki suuri karhu, joka asettui päntiöksi aivan ihmisasuntojen\nläheisyyteen. Se kaiveli maasta peuran ruhoja ja söi suuhunsa; se\ntaivutteli maahan kuivausvavat ja nappasi »parempiin suihin» niiden\npäissä killuvat lihakimpaleet; se peloitteli naisia ja lapsia, kun ne\nmenivät merenrannalle tai jokisuulle tavallisille keräysmatkoilleen.\n\nKerrankin Salla ja Kiurin tytöt juoksivat henki-kurkussa leirille,\nkun karhu oli heiltä melkein käsistä ryöstänyt peuranpaistit. Toisena\naamuna se huhuili ja vihelteli aivan kotien lähellä, eivätkä lapset\nsinä päivänä uskaltaneet lähteä laisinkaan kauemmaksi, vaan kyyköttivät\nkodassa tai nuotion ympärillä. Eivätkä miehetkään yksinään uskaltaneet\nlähteä niinä aikoina metsään, sillä kivikärkinen keihäs ja nuoli olivat\ntaistelussa karhun kanssa liian heikkoja aseita.\n\nKun ihminen oli siihen aikaan paljon harvinaisempi kuin petoeläimet,\neivät ne häntä olleet nähneet, eivätkä ne tienneetkään, miten ihmiseen\nolisi suhtauduttava. Ei karhukaan vielä tietänyt, oliko se elävä,\njolla oli pyöreä pää, lyhyet leuat ja joka käveli vain takajaloillaan,\nsyötäväksi kelpaava vai ei, tai oliko sitä kartettava. Ihminen ei vielä\nsilloin ollut kerinnyt synnyttää kauhua eläinkunnassa.\n\n— Tämä ei saa jatkua, sanoi Arjak eräänä päivänä, kun taas valitettiin,\nettä karhu söi varastoja. — Meidän on se tapettava tai ajettava\nkäpälämäkeen.\n\n— Se on helpommin sanottu kuin tehty, huomautti siihen Jamma, jolla\noli kasvoissaan ja käsivarsissaan kauheat kynsien jäljet muistoina\nnuoruusvuosien taisteluista karhujen kanssa, ja joiden taisteluiden\njohdosta hän oli osittain heimon metsästyspäälliköksi kohonnut. — Jos\nisävainajani eläisi, niin hän kyllä tämänkin kontion tappaisi; hänellä\noli sellainen ase, että se upposi karhunkin kylkeen. Ei ole näistä\nnykyajan miehistä.\n\nSe puhe Arjakia harmitti. Ja kun hän jääkarhua kesytellessään oli\ntullut tarkoin tuntemaan karhun tavat, uskalsi hän kehaista: — Se\non huono mies, joka lähtee karhua pakoon, jos hänellä on nuijakaan\naseenaan. Ensi yönä koetellaan.\n\n— Yönäkö...?\n\n— Niin, karhu on paremmin yö- kuin päiväeläin.\n\nLatokin miehet pudistelivat päätään. He eivät tavallisesti yöllä\nmetsästäneet, koska he pelkäsivät pimeällä, sillä yö oli maahisten ja\nkaikenlaisten haltijain liikkumisaika, ja mielikin oli silloin liian\nherkkä. Mutta kun Arjak esitti heille suunnitelmansa, suostuivat he\nyritykseen.\n\nArjak käski laittaa peurahaudat jälleen kuntoon, nyt kuitenkin\ntoisenlaista otusta varten. Miehet kyllä epäilivät, pysyisikö karhu\npeurakuopassa, mutta Arjak vastasi, että siihenkin keksitään keino.\nVaikka täyllä varustettua sudenkuoppaa ei siihen saakka kukaan ollut\nkäyttänyt, aikoi Arjak peurahaudoilla pyydystää karhua samalla tavoin\nkuin aina meidän päiviimme asti on susia pyydystetty. Hän nimittäin\nasetti lihaa seipään nenään jokaisen peurahaudan päälle ja käski Jamin\nkiivetä puuhun vahtimaan, koska karhu putoaa hautaan. Silloin hänen\npiti huutaa miehiä avuksi.\n\nSen jälkeen miehet valmistautuivat tulevan taistelun varalta. Arjak\nluotti tukevaan nuijaansa, toiset jousiinsa ja kivikeihäisiinsä.\nSiltä varalta, että karhu menisi kuoppaan keskiyöllä, Arjak valmisti\ntulisoihdun: hän pujotti teroitetun koivukangen päähän vuoroon\nrasvaviipaleita ja tuohta. Se oli yksin hänen keksintönsä, jota hän oli\ntullut ajatelleeksi peuran metsästyksen yhteydessä.\n\nIlta oli jo kulunut auringon laskuun, eikä vielä kuulunut Jamin huutoa.\nHeimon kaikki miehet olivat odottamassa, sillä koskihan mahdollisesti\nalkava taistelu vihollista, jota he eivät olisi voittaneet\ntasataistelussa mies miestä vastaan. Tuntui kuin heimon yhteistunto\nolisi siinä kasvanut yhteistä vihollista ajateltaessa. Odotuksen\njännitys kuvastui kaikkien kasvoilla, kun miehet täysissä aseissa\nistuivat johtajansa majan edustalla. Poikasetkin pikkujousineen olivat\njoukossa, vaikka eivät aikoneetkaan lähteä mukaan miesten taisteluun.\n\nHetket tuntuivat kuluvan hitaasti, kun ei uskaltanut kovasti\npuhellakaan. Mutta vielä ikävämpi oli odotus Jamille, joka istui kuin\nmetso puun latvassa pamppailevin sydämin, kun ei ollut varma siitäkään,\netteikö karhu nouse puuhun häntä tavoittelemaan. Yön hiljaisuus ja\naaveiden pelko tätä tunnetta vielä tehostivat. Erämaa hänen ympärillään\nei kuitenkaan täydellisesti nukkunut: jänikset kuppelehtivat harjun\nalla, pöllöt kuulumattomasti kiertelivät saalista etsien, ja yörastas\nläheisessä puussa lauloi.\n\nJo kuului raskaita askelia harjun selältä. Kuivat oksat katkeilivat\nkulkijan jaloissa, ja tumma, valtava hahmo piirtyi taivasta vasten.\n— Meneekö se haudalle, vai kääntyykö alas? — Menee, menee... Se on\njo ensimmäisen reunalla. Suuri käpälä nousee ilmaan tavoittamaan\ntäkyä. Kuuluu romahdus ja suinpäin syöksyy peto syvään hautaan. Kuuluu\nröhkäisyjä ja kansipuiden ryminää.\n\nJami karjaisee »ho-hoii»-huutonsa. Ääni takertuu kurkkuun, mutta kuuluu\nkuitenkin nuotiolle.\n\n— Nyt, nyt! kuiskaavat nuotiolla odottajat.\n\nArjak sytyttää tuohuksen nuotiosta, ja miehet kiireesti kyyryasennossa\njuoksevat peurahautaa kohti.\n\nJo on Jamikin laskeutunut puusta. Hän liittyy joukkoon.\n\nMutta haudan pohjalla ärhentelee kontio: hyppii soraseiniä vasten,\nviskelee kansipuita ja väliin katsahtelee karjuen ylös kuopan aukkoon,\njohon ilmestyy outoa valoa. Valkoiset hampaat luskahtavat, pienet\npippurisilmät kipenöitsevät tuohuksen valoa vasten ja etukäpälät\nhuitovat tyhjää ilmaa, kun peto raivoaa maanalaisessa vankilassaan.\n\nMutta jo ovat jousetkin vireessä »Raks, raks, raks.. ne laukeilevat»,\nja kivikärkiset nuolet naksahtelevat selkään, rintaan ja suuhun.\nToiset tupsahtavat tuuheaan turkkiin, toisista putoaa pois kivinen\nkärki, mutta muutamat iskeytyvät syvemmälle lihaan. Keihäskin kiitää\nilmassa ja uppoaa karhun kylkeen. Kohta on kontio kuin piikkisika, kuin\ntaisteluhärkä areenalla banderillojen nuolilla ärsytettynä. Se karjuu\ntuskasta, se kerää voimansa jalkoihinsa, ja hurjalla hypyllä rynnistää\nylös, tapaa etukäpälillään kuopan reunasta ja vetäytyy maanpinnalle.\nNyt se seisoo jo kahdella jalalla. Arjakilta putoaa tuohus, hän ojentaa\nnuijansa sivulle, muistaa vanhan Kutymin neuvon ja iskee petoa altapäin\nkorvalle. Hyökkäys jää tekemättä, kun joka suunnalta tanakat keihäät\ntunkeutuvat pedon vatsaan, kylkiin ja rintaan. Röhkäisten kaatuu karhu\nvoittajien eteen, se huitoo hetkisen ilmaa käpälillään, sen valtava\nruho vavahtelee ja jää sitten liikkumattomana vertaan vuodattamaan\njanoiseen maahan.\n\nMielten jännitys myös laukeaa ja urhojen kasvoille leviää riemu.\nKeihäitä irroitetaan, yksi ja toinen suu painautuu karhun kylkeen\nimeäkseen suihkuavaa verta, — voimaa, tarmoa ja urheutta tuottavaa\nuhrijuomaa.\n\nJa hetken kuluttua huumaantuneiden miesten voitonhuuto kiirii\nuneksivaan yöhön, se kantautuu kotaväenkin korviin, synnyttäen\nnuotiollakin olijoihin voitontunnelmaa.\n\nMutta korjuuseen oli saatettava saalis. Jamma sitoi nahkahihnan kontion\nkaulaan ja hartiain ympärille kutsuen sitten miehet yhteisvoimin\nvetämään kotiin mieluista kuormaa, monen peuran ja kymmenien naalien\narvoista. Ei painanut paljon mesikämmen miestä kohti jyrkässä\nmyötämäessä, ja alempaa rinteellä liittyi joukkoon naisten ja lasten\nkiljuva liuta. Ihailtiin, ihmeteltiin, kämmeniä yhteen taputeltiin.\n\nNuotiolla nyljettiin otus. Nahka pihlajapuilla peijittiin leveäksi\nlevyksi ja asetettiin tuuleen kuivumaan. Ruho paloiteltiin, ja jokainen\nsai siitä leikata mieleisensä viipaleen rasvaa tai lihaa. Mitä ei sillä\nkertaa syöty, se paloina pujoteltiin samoihin saittoihin kuivumaan,\njoista karhu edellisinä öinä oli peuranlihakimpaleita näpistellyt.\nMutta valkoiset hampaat jaeltiin tyttöjen kaulahelyiksi. Salla sai\ntorahampaat, koska hän oli kontiota kovin säikähtänyt. Mutta kallon\nja katkenneet aseet otti Kaltto taikakaluikseen sekä moniliuskaisen\nmaksan, josta hän luki karhun iän.\n\n— Arjak on mainio metsämies, Arjak olkoon meidän johtajamme,\nkuiskailtiin miesten kesken, eikä Jammakaan, vanha mies, sitä silloin\nvastustanut.\n\nKorkealta jo katseli aamupäivän aurinko, kun nahkoihin puettu kansa\nlevolle suoriusi.\n\n\n\n\nARJAK JA MEREN AARTEET.\n\n\nArjak oli aavan merenrannan kasvatti. Tuuli ja aallot olivat hänelle\nkehtolaulua laulaneet silloin, kun hän nahkakomsiossa kiikkui Varjakin\nrankisen edessä nukkuen viatonta lapsen untaan, meri oli hänen\nsieluunsa kasvattanut suuruuden unelmia, kun hän poikasena kirmaili sen\nkivisillä rannoilla, ja meri oli myöskin näytellyt hänelle kaukaisia\nkangastuksia, ihania harhanäkyjä, joita hän, luola-asteella elävä,\nmutta sankarisieluinen mies, vielä muisteli. Meri- ja tunturi-ilma\nolivat hänen ruumiinsa karaisseet kestämään suurien voimainponnistusten\nrasituksia. Se oli antanut hänelle myöskin ravinnon aina lapsuudesta\nasti.\n\nSentähden Arjak usein muisteli merta, suurta ja valtavaa Jäämerta,\nkaukana pohjoisessa.\n\nMutta olihan merta myöskin tässä uudessa kotimaassa eikä kaukana\nteltoilta. Sen rannalla hän käveli usein, kun tuli merta ikävä.\n\nKerrankin, eräänä varhaisena aamuhetkenä, kun muut vielä nukkuivat\nrankisissaan, nahkapeitteiden alla, asteli Arjak jokisuulle suurta\nvettä tarkastelemaan. Merenpinta läikkyi ja välkkyi auringon kilossa.\nLaakeat mainingit löivät rantahiekkaan säännöllisin väliajoin, ja\ntohisten, aivankuin meri olisi huokaillut. Suolaisen meren kosteaa\ntuoksua nousi maallekin sen henkäyksestä.\n\nMeren elämä oli jo herännyt: hylkeet nostelivat pyöreitä päitään sen\npinnasta ja huhuilivat, toisia makaili luodoilla ja rantakallioilla;\nlokkeja, tiiroja ja räiskiä lenteli saalistaan etsien, ja\nvesilintuparvia kelluili matalikolla.\n\nJokisuulla suuria lohiparvia ui ylöspäin. Tummia selkiä kohoili, toiset\nselkäevillään viiltelivät vedenpintaan viiruja, muutamat ponnahtelivat\nilmaankin pudoten sitten loiskahtaen omaan elementtiinsä.\n\nRannalla istuessaan tuli Arjakin mieleen kysymys, miksikä latokit\neivät käytä meren antimia enemmän hyväkseen? Miksi he eivät asu täällä\npaikoillaan ja pyydystä hylkeitä talvimuonakseen ja istu nuotion\nja rasvalampun ääressä lumimajassaan? Heillähän on täällä paremmat\nelämisen mahdollisuudet kuin Jäämeren rannoilla. Minä en ainakaan lähde\nvaeltelemaan muuttavien peurojen perässä kuin mikäkin ahma tai susi.\n\nJa siinä miettiessään hän huomasi, miksikä latokit eivät käytä meren\naarteita. Heillä ei ollut siihen aseita eikä pyyntitaitoa.\n\nKun Arjak palasi leirille, nousi jo naisväki nukkumasta, kohenteli\ntulia ja leikkasi lihapaloja aamiaiseksi paistettavaksi. Se jo haisi\nmädänneeltä, mutta siihen eivät nämä ihmiset kiinnittäneet huomiota.\n\n— Lähdetäänpä miehet pyytämään tuoreempaa riistaa, komensi Arjak\nikäänkuin hän olisi jo ollut heimon täysivaltainen päämies.\n\nYksi ja toinen parrakas pää nousi nahkojen välistä. Haukoteltiin,\nkynsittiin tukkaa, tuijotettiin tuleen ja kuhnailtiin. Vain nuoret\nmiehet, joilla oli karhunmetsästys vielä tuoreessa muistissa, nousivat\nrivakammin heittäen selkään nahkamanttelin.\n\n— Niin, minnekä sinä nyt näin varhain? kysyi Jamma haukotellen.\n\n— Meren rannalle kalastamaan...\n\n— Ei kannata kalojen tähden kynsiään kastella, sanoi Kiuri ja painui\nuudestaan nahkojen väliin.\n\nMutta nuoret miehet nousivat, ottivat jousensa ja keihäänsä sekä\nseurasivat Arjakia meren rantaan. Pojat panivat merkille, että\njohtajalla oli mukanaan monipiikkinen kala-atrain ja hyljeharppuuna,\njoita hän oli näytellyt, mutta ei käytännössä esitellyt.\n\nLahden pohjassa, matalalla! luhdalla, makaili iso hauki selkäänsä\npaistattamassa. Arjak viittasi kädellään merkiksi, että pojat\npysähtyisivät. Itse hän kahlasi hiljaa avojaloin hauen lähelle ja pisti\nsen niskaan terävän atraimensa. Hauki pyrstöllään porskutteli hetkisen,\nja sitten Arjak kantoi aseellaan maalle melkein miehen mittaisen hauen\nvenkaleen.\n\nVähän matkaa siirryttyään heitti hän atraimensa monen sylen päästä\nhauen selkään. Joen hiekkasärkältä hän sai lohen.\n\nVihdoin pojatkin innostuivat kalastukseen. He koettivat pistää haukia\nkivikeihäillään, mutta harvoin se osui kalaan, ja jos sattuikin, niin\nnahasta kilpistyi syrjään tylsä ase. Toiset ampuivat nuolilla, mutta\nkala meni pakoon nuoli niskassa ja siten tuli ampujalle aikamoinen\nvahinko.\n\n— Joka työssä täytyy olla omat työaseensa, mainitsi Arjak. — Enhän\nminäkään mennyt karhua kaatamaan tällä kala-atraimella.\n\nHylkeitä makaili matalasta vedestä kohoavalla kalliolla. Arjak taas\nviittasi kädellään ja alkoi kontata hylkeitä kohti. Päästyään rannalle\nheitti hän harppuunansa pienimmän hylkeen selkään. Sen jälkeen seurasi\njännittävä näytelmä, kun hylje puljahti mereen ja sukelsi veden alle.\nMutta Arjak ei ollut millänsäkään, hän laski nahkaköyttä sitä mukaa\nkuin hylje vei. Kauan se oli sukkelossa, kun se taas kävi veden\nkalvossa hengittämässä. Siihen syntyi rasvaläiskä, sillä haavasta vuoti\nrasvansekaista verta.\n\nKun hylje pyrki suoraan merelle, täytyi Arjakin alkaa pidätellä,\njottei hän joutuisi aivan hihnan päästä pitelemään, jolloin otus usein\nryöstäytyy irti, niinkuin käy taitamattomalle uistajalle, kun hän liian\nhellästi laskee siimansa loppuun, että lohi luiskahtaa pois hänen\nkoukustaan.\n\nMutta kun veri taukoamatta pulppusi harppuunan haavasta, niin hylje\nväsyi. Se heijaili vedessä kuin selkäevästään uistimeen tarttunut kuha.\nViimein se vakautui liikkumattomaksi.\n\nVarovasti veti Arjak kuolleen hylkeen rantaan. Pojat tulivat sitä\nkatselemaan.\n\n— Minkätähden et iskenyt suurimpaan?\n\n— Olisin menettänyt ehkä harppuunani siinä leikissä, kun en olisi\nkerinnyt hyljettä nuijalla lyömään.\n\nJammanniemen sivulta he saivat toisen hylkeen, paljon suuremman.\nSen Arjak iski nuijalla kuoliaaksi, kun se liian raukeana nukkui\nrantapaadella.\n\nKun erämiehet palasivat heimon luo, jakoivat he saaliin perheittäin ja\nhenkilöluvun mukaan. Jokainen sai kimpaleen hylkeen lihaa ja rasvaa,\nmutta kaloista ei kaikille riittänyt. Jamma oli tällaisen jaon ennen\nsuorittanut, mutta kun se ei ollut mikään kiitollinen toimi, antoi hän\nsen nyt mielellään Arjakin tehtäväksi.\n\nJa tämä tapaus katsottiin kuin taloudellisen päällikkövallan\nsiirtymiseksi Jammalta Arjakille, sillä ukko ei sen jälkeen ruvennut\nriistan jakelijaksi.\n\n— Jakelehan, kun olet saanutkin, sanoi vain, kun Arjak häntä siihen\npyyteli.\n\nKun Arjak huomasi, että heimon toimeentulo jäi yhä enemmän hänen\nsuunnitelmistaan riippuvaksi, ja kurittomuus alkoi jäytää poikki\nperheiden välisiä siteitä, päätti hän käydä asiain johtoon jäntevin\nottein. Siihen saakka oli kukin kulkenut erän etsinnässä, missä\nmilloinkin, mutta nyt Arjak kullekin metsämiehelle osoitti oman alueen,\njollei ryhdytty suurempaan yhteismetsästykseen. Naiset ja lapset saivat\nvain petojen tähden kulkea joukoissa. Itse hän kahden nuorukaisen\nkanssa otti merimetsästyksen huolekseen.\n\nHauska oli katsella, kun väki aamupaistin syötyään läksi päivän töihin:\nmiehet jousi ja keihäs olalla, nuolet viinessä, naisväki ja lapset\npusseineen ja keppeineen. Mutta miltei yksitellen erämiehet illalla\nkotiin palailivat.\n\nEnnen he olivat laskeneet kantamuksensa Jamman jalkojen juureen, hänen\nkotansa edustalle, mutta nyt he toivat ne uuden päällikön luo.\n\nEräänä päivänä Kiurin Oulo oli ampunut soreamuotoisen metsäkauriin, oli\nnähnyt myöskin joukon sanomattoman suuria alkuhärkiä, mutta ei ollut\nmies yksinään uskaltanut ampua. Jamilla oli hirven vasikka, toisilla\nmetsoja, teeriä, jokin jänis, metsäsika ym. Toivat naiset ja lapsetkin\ntuomisensa: munia, sammakoita, kaloja ja raakkuja, ja laskivat\npäällikön eteen. Kalton pojalla vain ei ollut mitään. Nuoret miehet\nkuuluivat murisevan, että he olivat vain laiskotelleet ja huvikseen\nheitelleet kiviä Lotoma-vuoren rinteellä.\n\nMutta neljä poikasta oli vielä tulematta. Valmistettiin iltanen ja\nsyötiin, ei vieläkään näkynyt nuorimpia erämiehiä. Päiviteltiin,\nodoteltiin, etsittiin läheisistä metsistä. Ei näkynyt, ei kuulunut. —\nOlisiko susilauma sattunut kohti? arveltiin — tai karhu tai jokin muu\nsuuri peto tai pahahenki.\n\nJamma haki kätköistään alkuhärän sarvesta tehdyn torven ja huutaa\nhuikautti. Kaiku hänelle vain vastaili vaaroista.\n\nMyöhään illalla pojat tulivat itsestään. Olivat vain eksyneet\nerämaahan, mutta sitten selvinneet hämmennyksistä ja osanneet kotiin.\n\nSinä yönä Arjak näytteli ihme-esinettä. Kun tuli pimeä, asetti hän\nhylkeenrasvaa ja sammalia rasvalamppuunsa ja sytytti sydämen. Se alkoi\npalaa korkealla liekillä valaisten ja lämmittäen kotaa.\n\nKoko heimon väki kerääntyi sitä ihailemaan.\n\n— Katso, kun se loistaa kirkkaasti! huudahti Salla.\n\n— Näkisi vaikka ampua yöllä, jos tuollainen lamppu olisi mukana,\nsanoivat pojat.\n\n— Me teemme tuollaisen talviluolaamme, päättelivät miehet.\n\nSen päivän jälkeen kuuluivat myöskin meren eläimet yhtähyvin kuin\nmaaeläimetkin pyydystettävään riistaan. Ja Arjak sen jälkeen johti\nriistan pyydystystä.\n\n\n\n\nSALLAN RYÖSTÖ.\n\n\nKesä oli kukkeimmillaan: koivussa ja haavassa täysi lehti,\nhyvätuoksuiset tuomen tertut avanneet valkoiset kukkansa, käki jo\nkukuntaansa vähensi.\n\nLatokeilla oli juhlapäivä, ei tavallinen jokaviikkoinen sunnuntai\n— sellaisiahan heillä ei ollutkaan — vaan keskikesän juhla, »pyhän\npihlajan päivä», jota vietettiin silloin, kun pihlajan huiskiloissa\nnäkyivät ensimmäiset terälehdet. Jokainen oli juhla-asussa: iho pesty,\nhiukset kalanruotokammalla suittu, kaula simpukoilla ja eläinten\nhampailla koristettu ja harteilla hienokarvainen uusi viitta, jonka\ntähden tätä päivää sanottiin myöskin »uuden viitan päiväksi».\n\nLapset olivat jokirannassa »jumalansilmiä» noukkimassa — Arjakin tuoma\nnimitys oli jo otettu käytäntöön — miehet istuivat päivänpaisteessa\ntarinoiden, ja naiset laulelivat omituisia joikujaan, joissa ei ollut\nmitään sanoja. Ne olivat kuitenkin mielihyvän ilmaisua, kun oli\nlämmintä, valoisaa ja rauhallista ja kun nuoret miehet heitä mielellään\nkuuntelivat.\n\n— Minkätähden lapset noin juoksevat, aivan kuin peurat karhun edessä,\nsanoi Arjak.\n\nVaivoin he saivat sanotuksi:\n\n— Saamelaiset tulevat!\n\nSe oli kuin taikasana, joka silmänräpäyksessä tehosi kaikkiin; se sai\nlaiskimmatkin liikkeelle, sillä henki ja omaisuus olivat kysymyksessä.\n\n— Saamelaiset tulevat, saamelaiset tulevat! huudettiin jokaisessa\nkodassa.\n\nJa pian oli leirissä sellainen hyörinä, päätön puikkelehtiminen ja\npyörinä kuin muurahaispesässä, jota karhu on käpälällään kouraissut.\nNuijia, jousia ja keihäitä tapailtiin, kotien väliä juostiin ja sitten\nyhtenä rykelmänä hyökättiin sinnepäin, mistä lapset tulivat. Arjak oli\nensimmäisenä nuijalla ja suurella jousella varustettuna.\n\nKun osa miehiä oli kävelyllä meren puolella, otti Jamma taas metsähärän\nsarvesta tehdyn ämyrinsä ja toitotti heimon kesken sovitun sotamerkin:\n»tuu, tu, tu, tuu»-tuutauksensa, jonka kaiku kiiri velvoittavana\nja kaameita tunteita herättävänä salojen hiljaisuudessa hiipivien\nerämiesten korviin ja käänsi heidät kotiaan ja omaisiaan puolustamaan.\nMutta sen kaiku kantautui myös niiden neljän saamelaisnuorukaisen luo,\njotka eivät sotatarkoituksessa, vaan lemmen kaipauksen pakottamina\nkähnivät leirin läheisyydessä odotellen kauniin Sallan lähtemistä erän\netsintään.\n\nSotahyökkäykseksi luulivat sitä latokilaiset, kun eivät tienneet\nmiesten lukumäärästäkään mitään. Hajaryhmänä etenivät he siihen\nsuuntaan, jossa lapset olivat nähneet vieraan heimon miehiä. Puulta\npuulle, pensaalta pensaalle he hiipivät kädessään jäntevä jousi. Mutta\nsaamelaiset vilistivät jo kaukana pakoon, vilkuilivat taakseen ja\njuoksivat, sillä he ymmärsivät sotatorven kumeaa kieltä.\n\nLotoma-vuoren sivu seuraili Arjakin joukko pakenevia, mutta eivät\nnäköönsäkään saaneet. Ja tyhjin toimin heidän täytyi palata kotiin.\n\nKun lapset tarkemmin selittivät, montako oli miestä ja minkänäköisiä\nhe olivat, tiesivät miehet, mistä oli kysymys. Joukossa oli ollut sama\nmies, joka edellisenäkin kesänä oli yrittänyt ryöstää Sallan vaimokseen.\n\nJousimiehet olivat kiukuissaan, kun eivät tavanneet, Arjak vihasta\naivan tulipunaisena.\n\nMutta sivulla seisoi tyttöjen hälisevä parvi kuin kyyhkysliuta, johon\nhaukka on yrittänyt iskeä.\n\n— Olisikohan näillä neitosilla puolustajia, jos julkeat saamelaiset\nsuuremmalla joukolla hyökkäisivät? mainitsi Jamma kiihoittaakseen\nmiesten sotaintoa.\n\n— Tässä on yksi jousi, sanoi Arjak suurta jousta ja nuijaa ilmaan\nkohottaen.\n\n— Tässä toinen, sanoi Jami.\n\n— Tässä kolmas, lisäsi Oulo.\n\n— Neljäs...\n\nMiehet eivät osanneet laskea suurempia lukuja, mutta jousia ja nuijia\nkohoili joka suunnalla.\n\nSalla katseli punastellen tätä näytelmää, tätä metsäihmisten valaa. Hän\naavisteli, että jouset nousivat ilmaan etupäässä hänen tähtensä. Tuntui\nniin turvalliselta, kun ylemmäksi toisia nousi Arjakin jousi.\n\nHeimolle sinä päivänä selvisi kaksi asiaa: ensiksi, että saamelaiset\nolivat taas entisillä kesämaillaan, ja toiseksi, että heidän\nhyökkäystään voitiin odottaa minä hetkenä tahansa.\n\nSen jälkeen latokien leirissä elettiin hyvin varuillaan. Miehet\nnukkuivat aseet vierellään, vartijat valvoivat majojen lähistöllä\nkoko yön, ja naisväki ei pienissä joukoissa uskaltanut lähteä\nravinnonkeräysmatkoille; jos lähtivät, kulkivat mieluummin meren\npuolelle kuin auringon nousulle päin. Erämies kulki hiljaa korpien\npimennoissa, ei uskaltanut huutaa huikatakaan niinkuin ennen, kun joka\nhetki voi tulla yllätetyksi, kun milloin tahansa voi metsän tiheiköstä\nsuhahtaa tappava nuoli.\n\nSillä salakähmäisiä olivat saamelaiset sekä sodankäynnissä että rauhan\ntoimissa. Heihin ei voinut milloinkaan luottaa.\n\nKesä oli jo kulunut niin pitkälle, että suomuuraimet ja mustikat\nalkoivat jo kypsyä tarjoten metsäihmisen yksipuoliseen ruokalistaan\nmieluista vaihtelua ja kauan kaivattua kasviravintoa. Miehet tosin\nmetsästelivät edelleen isompaa riistaa, mutta naisväki, vanhukset ja\nlapset, ketkä vain kynnelle kykenivät, suorisivat marjanpoimintaan.\nTuohiset kädessä ja nahkapussit selässä kuukkivat marjanpoimijat soiden\nrämeillä keräilemässä keltaisia lakkoja tai vaarojen päivänpuoleisilta\nrinteiltä maukkaita mustikoita.\n\nEräänä päivänä Sallakin Kiurin tytärten keralla on suuren suon reunalla\nlakkoja noukkimassa kilpaa kurkien ja koppelonpoikasten kanssa. Niin\novat touhuissaan tyttäret, etteivät muista katsellakaan ulommaksi\nmetsän reunaan, vaikka karhu päälle karkaisi; syövät ja poimivat\nvain keltaisia suon antimia, kun vähän etäämpänä kurkiemo kaulaansa\nkurottaen huutaa luikauttaa tavallisen hätä- ja varoitushuutonsa:\n»kruu', kruu'». Samassa lähtivät kurjet lentämään aavalle päin.\n\nSilloin poimijatkin suoristautuvat, tähystelevät ja kuuntelevat.\n\n— Mitähän ne kurjet noin säikähtivät? ihmettelee Salla.\n\n— Olisiko kettu niitä vaanimassa? lisää Kiurin Lulu.\n\nMetsäihminen näet niissä oloissa luotti joskus enemmän villieläinten\nja lintujen tarkempiin aisteihin kuin omiinsa. Varsinkin valpas kurki\nhuomasi jo etäämpää lähestyvän pedon.\n\n— Ei tainnut olla mikään, virkkoi Salla rauhallisemmin. — Huutavathan\nkurjet joskus ilman aihetta.\n\nSuollepäin kaatuneen männyn juurakon takaa kuuluu hiljainen kuiskaus:\n\n— Tännepäin tulevat. Kohta ne ovat tässä kohdalla.\n\nHeitä on viisi miestä, viisi pelättyä saamelaista. He ovat kaikki\nparrattomia, litteänenäisiä, leveäkasvoisia ja mustatukkaisia miehiä,\naseinaan jouset, nuolet ja kivikirveet.\n\nVäijytyspaikallaan muistuttavat he ahmaa, joka on noussut lengon männyn\npäälle ja odottelee peurain saapumista hyökkäyspiirin sisälle.\n\n— Kohta ovat kohdalla, Salla muista edellä.\n\n— Älä vielä, älä vielä, anna tulla kohdalle, kuiskailee nuori mies,\njolla on päässä peuran vasan nahasta tehty ruskea patalakki, jonka\nsivuilta riippuivat viillekkeet rinnalle.\n\nSalla poimii lakkoja suon reunalta. Hän kuulee rapinaa puun takaa,\nponnahtaa pystyyn, pudottaa marjaropeensa ja kirkaisee. Samassa jo\npakenee tyttöjen parvi kuin metsäkauriiden arka lauma luolakarhun\nedessä. Mutta heti heidän kintereillään kirmaavat lättäkenkäiset saamen\nmiehet. Syntyy siinä kohtalokas »leskenjuoksu», jonka seurauksista\ntytöt olivat selvillä. Siksi kiljahdus toisensa jälkeen kiirii erämaan\nhiljaisuuteen.\n\nSalla on edellä, vaikka polvet vapisevat eivätkä tahdo kannattaa\njuostessa, kun hän kuulee, että kintereillä ovat saamen miehet. Hän\nmutkii juostessaan kuin jänis koiran edessä, mutta yhä lähempää kuuluu\najajain läähätys.\n\n— Elke peljätä, ei saame tekemäs paha, saame tekemäs sovinto latoki\nkanssa, huusi pisin nuorukainen.\n\nMutta tytöt paransivat vauhtiaan. Silloin Sallan päähän naksahtaa\npuinen nuija, silmissä välähtää kuin salama, sitten maailma mustenee\nkokonaan, ja hän vaipuu pyörtyneenä suon karamättäälle.\n\n— Ei saame tekemäs paha, saame ottamas sinu vaimoksi.\n\nSalla ei kuule enää häntä. Toiset tytöt jo pääsevät kuivemmille maille\nja jättävät takaa-ajajat. Pisin saamelainen, se, joka on Sallaa\nennenkin vaaninut, ottaa hänet selkäänsä ja lähtee kantamaan omaa\nkotileiriään kohti, toiset, hänen apumiehensä, tulevat perässä. Kiire\non, sillä he tietävät latokien heimon lähtevän kadonnutta neitosta\ntakaisin pelastamaan.\n\nJamma näkee kirkuvat tytöt palaavan marjasta ilman tuohista. Ei näy\nSallaa joukossa. Aavistaa pahinta.\n\n— Saamelaiset ryöstivät Sallan, saavat tytöt sanotuksi.\n\n— Sallanko? sai Jamma sanotuksi hämmästykseltään.\n\n— Niin, niin, Kurusuon laidassa se tapahtui. Saamen miehet ajoivat\nmeitäkin, mutta eivät tavoittaneet; hirveät saamelaiset!\n\n— Me tapaamme ne koirat! Nyt miehet koolle! huusi Jamma raivoissaan.\nEivät ne vielä ole kauaksi kerinneet.\n\nJa vanhan miehen jalat liikkuivat keveästi kuin nuorukaisen, kun hän\njuoksi kotaan aseitaan hakemaan, isän rakkaus ja sammumaton viha\nsaamelaisia kohtaan niitä kevensivät.\n\nPitkään ja hätäillen soi hänen ämyrinsä, kun hän kukkulalle päästyään\nnosti sen suulleen ja silmät kierossa siihen puhalsi:\n\n— Tuu tu tu tu — tuu tu tu tu...\n\nPian alkoi miehiä saapua metsästä. Arjak ensimmäisenä, kun hän tapansa\nmukaan oli kalastamassa meren rannalla.\n\nHänelle ilmoitettiin kauhea uutinen.\n\nKaltto huomasi, että Arjakin kasvot värähtelivät mielenliikutuksesta,\nkun äsken herännyt mieltymys Sallaa kohtaan ja viha julkean ryöstön\njohdosta taistelivat ylivallasta hänen alkuperäisessä sielussaan.\n\n— Eihän se ole muita naimiskauppoja kummempi, niinhän sinäkin, Jamma,\nkerran sait Jollamosi, sanoi virkaheitto noita käärmeellisen purevasti,\nkun hänellä oli kaunaa kummallekin. — Kerranhan ne neitoset kumminkin\nmenevät naimisiin, ja eihän ole soveliastakaan, että kaikki menevät\noman heimon miehille. Salla on jo siinä iässä.\n\nArjak ja Jamma loivat häneen kiukkuisen katseen.\n\n— Juoksiko Salla pakoon saamelaisia? kysyi Arjak.\n\nHetkistä myöhemmin syöksyi miesjoukko leiriltä metsään ankarasti\nasestettuna.\n\nSanoin kuvaamaton tuska ja raivo poltti Arjakin sydäntä, tuska Sallan\nkohtalon tähden ja raivo sen aiheuttajia, saamelaisia, kohtaan. Jousi\nselässä, kädessä nuija ja notkea keihäs sekä vyössä kivinen kirves hän\njuoksi niin, että pitkä tukka harjana hulmusi hänen takanaan. Häntä\nolisi syrjästä katsoja luullut raivoavaksi Paniksi, metsän jumalaksi,\njollei toisia melkein saman näköisiä olisi tullut perässä pitkänä\nrivinä. Vanhat miehet Jamma ja Kiuri köpittivät viimeisinä.\n\nSuon reunassa he näkivät saamelaisten jäljet. Arjak seuraili niitä\nkankaalle, mutta siinä hän eksyi. Jamma löysi ne uudelleen, ja kun\nhänellä oli aivan äärimmilleen kehittynyt jäljen noutoaisti, seuraili\nhän niitä kuin hyvä ajokoira. Yksi saamen miehistä, nimittäin se,\njoka oli Sallaa kantanut, oli painanut pehmeämpään maahan tavallista\nsyvemmät jäljet, ja kuivallakin olivat varvut ja oksat hänen astuessaan\nkatkeilleet useammin kuin toisten jalkain alla.\n\nKankaan päätyttyä tuli eteen kapea suon salmeke, jonka yli jäljet\njohtivat toiselle kankaalle. Salmekkeessa solisi kirkasvetinen puro.\nSiitä olivat herjat juoneet suullaan kuin eläimet. Näkyi selvästi\nkämmenien sijat suoturpeessa, kun miehet olivat eturuumista käsillään\nkannattaneet, näkyi myöskin mättäällä sija, jossa kannettava oli ollut\nsen aikaa, kun miehet olivat juoneet.\n\nToisella kankaalla he olivat usein eksyä jäljiltä. Jamman täytyi usein\npainaa nenänsä askeleseen todetakseen, että he olivat ihmisten eivätkä\npetojen jäljillä.\n\nSaamelaiset olivat poikenneet kankaalta joen varteen. Sen rantahiekalla\nnäkyivät jäljet selvästi. Mutta siinä, missä oli matala, monihaarainen\nkoski, katosivat jäljet jokirantaan. Ja näytti siltä, että\n»kosiomiehet» siinä olivat menneet virran yli.\n\nMutta saamelaiset olivat tällä tempulla koettaneet peittää jälkensä. He\nolivat vain jonkin matkaa kahlanneet joen pohjaa ja nousseet takaisin\nsamalle puolelle rantaa. He käyttivät tässä samanlaista juonta kuin\nkarhu nykyisin, kun sitä ajetaan upottavilla keväthangilla.\n\nArjakin he ehkä olisivat voineet pettää moisella konstilla, koska hän\nei ollut tottunut metsättömillä seuduilla, jossa esineet näkyivät\npenikulmittain, nuuskimaan jälkiä naalin tavoin, mutta Jamman ja Kiurin\nlaista erämiestä he eivät pettäneet. Jamma löysi pienestä kosken\npoukamasta maallenousunjäljet.\n\nSiinä Arjak, jolla oli tavattoman herkäksi kehittynyt kuuloaisti,\nheristi nyrkillään toisille, että olisivat hiljaa. Miehet seisahtuivat\nkosken rannalle.\n\nEdestäpäin kuului hanhen tatatusta, mustan viklan vihaisia »tyit,\ntyit»-ääniä ja poutahaukan hätäistä tikittämistä.\n\n— Mitä te kuulette? kysyi Arjak raskaasti hengittäen, sillä hän oli\nkuunnellut henkeään pidättäen.\n\n— Lintujen varoitusääniä. Niistä päättäen on kuonolaisten kulkue tuolla\njokivarrella, sanoi Kiuri. — Musta vikla ei valehtele.\n\n— Minä olin kuulevinani sieltäpäin naisen heikon kirkaisun.\n\n— Korvasi valehtelevat, Arjak, sanoi Jamma.\n\nMutta kohta kuulivat sen toisetkin, kuulivat kimakan, katkonaisen\nkirkaisun, aivan kuin suu olisi kesken tukittu.\n\nMiehet lähtivät juoksemaan sinnepäin. Kukaan ei puhunut mitään ja\njokainen varoi katkomasta kuivia oksia kulkiessaan, sillä ne useimmin\nkuin mikään muu ilmaisevat lähestyjän. Korkealta joen hiekkatöyrämältä,\n»mellalta», näkevät he edessään kummallisen kulkueen: kaksi miestä\nkantaa Sallaa, joka koettaa riuhtoa itseään irti ja huutaa, mutta\nhänelle on sidottu nahka suun eteen. Kolme muuta miestä kävelee sivulla.\n\nTämä näky kiihoitti väsyneitä, hikoilevia ja hengästyneitä latokin\nmiehiä äärimmilleen. — Rosvot, naisen ryöstäjät, metsän pedot,\nsähisi Arjak juostessaan; hänen perässään seurasi Kiurin Oulo ja\nsitten toiset. Kahden edellisen välillä syntyi kilpailu siitä, kumpi\nensin kerkiää pelastamaan heimon helmeä kurjilta ryöstäjiltä. Mutta\nkukaan ei kestä Arjakin kanssa murhaavassa vauhdissa. Päästyään noin\nviidenkymmenen askelen päähän hän ärjäisee:\n\n— Pysähtykää, sudet! Minä olen Arjak, »kuoleman kenttien» uhmaaja, minä\nkostan teille katalan tekonne Sallan puolesta.\n\nSaamelaiset pudottivat Sallan maahan, kääntyivät katselemaan taakseen\nja yrittivät vetää jousensa vireeseen, mutta nähdessään ajomiesten\nhurjistuneen joukon kintereillään livahtivat he puiden taa ja\nsingahuttivat sieltä nuolituiskun etumaisia miehiä, Arjakia ja Ouloa\nvastaan. Yksi nuoli puhkaisi Arjakin käsivarren, toinen suhahti\nkorvalehteä hipoen ja repäisi tukun tukkaa hänen korvallisiltaan. Mutta\nse ei estänyt häntä virittämästä jousta, ja kun se raksahti, kiljaisi\nsaamen mies ja tuupertui maahan, kun vahva nuoli lävisti rinnan.\nToiset lähtivät pakoon latokilaisten nuolisateen seuraamana. Puiden\nsuojaa hyväkseen käyttäen kuin karhut he katosivat metsän pimentoon\nvälittämättä kaatuneesta toveristaan. Ja latokin miehet seurasivat\npakenevien perässä. Arjak vain meni kaatuneen vihollisen luo, vetäisi\nnuolensa sen korisevasta rinnasta, pesi sitä ja pisti viineensä. Sitten\nhän palasi Sallan luo, selvitteli nahkasuikaleen hänen suultaan ja\nkaulaltaan ja kysyi:\n\n— Elätkö vielä?\n\n— Elän, mutta oletko jo kostanut saamelaisille?\n\n— Olen.\n\nSalla pyörtyi uudestaan ja jäi hervotonna makaamaan.\n\nArjakin viha lauhtui melkein hentomieliseksi hellyydeksi katsellessaan\nkalpeaa metsäläisneitosta. Hän kantoi joesta kourillaan vettä, jolla\nvaleli pyörtyneen päätä ja sitten siveli käsillään hänen silkinhienoa\ntukkaansa. Ja kun hän ajatteli, että Salla oli iäksi häipyä hänen\nnäköpiiristään, pyrkivät kyynelet kihoamaan karskin miehen silmiin.\nSellaista oli hänelle tapahtunut vain kerran ennen, silloin kun hän\nvanhempansa kadotettuaan luuli jääneensä yksin maailmaan.\n\nMutta jokivarren ryteikössä jatkui saamelaisten pyydystäminen. Vaikka\nlatokin nuoret miehet olivat itsekin olleet ennen samanlaisilla\nmatkoilla kuin ajettavat: henkensä uhalla toisista heimoista hakemassa\nitselleen morsianta, ei se estänyt heitä kirimästä viimeisiin voimiin\nsaakka, saadakseen nuolillaan tai nuijallaan kostaa kosiomiehille\nsopimattoman menettelyn. Niinhän olisivat saamelaisetkin tehneet\nvastaavassa tapauksessa — se oli yleinen tapa — mutta heistä ei\nkuitenkaan kukaan halunnut vaimokseen saamelaisia, »koirankuonolaisia»,\nkun kauempana talvimajojen läheisyydessä oli kauniimpia ja\nkehittyneempiä.\n\nLatokin miehet eivät sillä kertaa uskaltaneet seurata saamelaisia\nheidän leiripaikoilleen saakka, kun he eivät lähtiessään olleet\nvarustautuneet oikeaan sotaan, vaan ainoastaan kosijoita kurittamaan.\nSen tähden miehet, arvellen leiripaikan olevan jo lähellä, kääntyivät\ntakaisin ja tulivat Sallan luo, joka vieläkin oli pyörtyneenä ja jota\nArjak parhaan taitonsa mukaan hoiteli.\n\nOli lähdettävä heti paluumatkalle, koska oli varmaa, että saamelaiset\nsuuremmalla joukolla tulevat kadonnutta päällikkönsä poikaa etsimään,\nja silloin taistelu voisi kääntyä tälle rankaisuretkikunnalle\nvaaralliseksi.\n\nPaluumatkalla Arjak kantoi Sallaa käsivarsillaan kuin pientä lasta,\nvaikka nuolen tekemää haavaa kovasti pakotti. Hänestä tuntui siltä,\nettä hän oli suorittanut elämänsä suurtyön pelastaessaan neitosen\nvihollisen vallasta. Eräässä levähdyspaikassa hän sitoi taikapermen\nSallan kaulaan, luullen jo hänkin, että siihen oli kätketty parantava\nvoima. Ja ihme näytti tapahtuvan, kun tyttö vähän ajan perästä tointui\nja kulki omin voimin loppumatkan.\n\nLeirillä iloittiin, kun Salla, kaikkien lemmikki ja heimon ylpeys,\ntuli terveenä takaisin. Keskeytynyttä keskikesän juhlaa jatkettiin\nsen jälkeen, mutta toisissa merkeissä. Siitä tuli hyville hengille\nomistettu kiitosjuhla, koska he olivat olleet avullisina Sallan\npelastamisessa. Tytöt joikuivat sanattomia joikujaan, miehet\npuhaltelivat eläinten sääriluista tehtyihin soittimiinsa, ja\nlapset kirmailivat ruohoisella kentällä. Luontokin yhtyi tähän\nilonpitoon illempana: käki kukkui, leivo liverteli, rastas lauloi, ja\nkuhankeittäjä koivussa kujerteli.\n\nMutta Jammanniemellä metsähärkä ammua luikahutti kaihonhuhuilunsa, ja\nlahden takaa toinen vastasi.\n\n\n\n\nSISÄISIÄ VIHOLLISIA.\n\n\nEi ole niin pientä yhteiskuntaa, etteivät sisäiset ristiriidat pyri\nsitä hävittämään. Myöskin Arjak heimon päällikkönä ollessaan sai niitä\nvastaan taistella miltei enemmän kuin ulkonaisia vihollisia vastaan.\nJa hän huomasi, että mitä vaikeammaksi tuli riittävän ravinnon saanti,\nsitä enemmän ilmaantui näitä yhteiskunnan juuria jäytäviä pahan\ntoukkia. »Nälkä tuo toran perheeseen», kävi toteen myöskin latokien\npienessä heimoyhteiskunnassa. Mutta niitä syntyi myöskin silloin, kun\nheimo istui kukkuraisten lihapatojen ääressä.\n\nIkivanhan tavan mukaan piti kaikki saalis, olipa se metsän tai veden\nriistaa, marjoja tai voittosaalista, tuoda heimon päällikön jalkain\njuureen. Hän sitten jakoi ne perheille sen mukaan kuin niissä oli\njäseniä. Samoin jaettiin myöskin peitotut ja muokatut nahat, joista\nkukin perhe sai valmistaa tarvittavan vaatetuksensa.\n\nMutta jo näinä alkuaikoina oli ahkeria ja laiskoja, säästäväisiä ja\ntuhlaavaisia, sekä tyytyväisiä että riitaisia ihmisiä. Jammakin oli\nsaanut monesti tarpeekseen mieliharmia tällaisten luonteenheikkouksien\ntähden; ja juuri siitä syystä hän niin helposti luovutti muonanjakajan\nvirankin Arjakille, kun hän osoittautui jyrkäksi ja suoraluonteiseksi\nmieheksi.\n\nMutta nämä riidat jatkuivat myös uuden päällikön aikana, ehkäpä\nentistä suuremmassa mitassa. Kiurin pojat, varsinkin Oulo, usein\nlaiskottelivat, kun toiset olivat ahkerassa työssä. Ja minkä he saivat,\nsöivät he jo metsässä. Jos he saivat ammutuksi metson, paistoivat he\nsen Mulon nuotiolla Jammanlahdessa, jossa viimemainittu oli ajoporoja\npaimentamassa, ja söivät suuhunsa, samoin kävi lintujen munille. Vain\nsuuremman riistan luovuttivat he useimmin jakoon.\n\nTämä tuli heimon toisten jäsenten tietoon, ja he vaativat rangaistusta\nyhteisten heimosääntöjen rikkomisesta. Arjak otti asian esille heimon\nmiesten yhteisessä kokouksessa, mutta kun ei ollut selviä todisteita,\nantoi Arjak vain yleisen muistutuksen ja uhkasi ankarasti rangaista,\njos sellaista rikkomusta tapahtuu.\n\nSiitä ei kuitenkaan seurannut toivottua parannusta.\n\nKun kerran kesempänä liha oli leirissä ollut monta päivää lopussa\nja Kiurin pojat saivat metsäkauriin, se kun oli tullut kesytettyjen\nporojen luokse, eivät he sitäkään luovuttaneet yhteiseen jakoon, vaan\npaistoivat pala palalta Mulon nuotiolla ja elivät yltäkylläisyydessä\nsillä aikaa, kun leirillä elettiin simpukoilla ja kuivalla\npeuranlihalla, eikä näitäkään ruoka-aineita ollut tarpeeksi.\n\n— Nyt ovat Kiurin pojat ottaneet taas saaliin itselleen, kun ovat\njääneet Mulon nuotiolle yöksi, huomautti Jamma Arjakille, joka\nihmetteli, etteivät kaikki heimon miehet olleet tulleet leirille.\n\n— Minä menen ottamaan siitä selvää.\n\nJa vaikka oli jo hyvin hämärä, lähti hän Jammanlahteen omin silmin\nottamaan selkoa, vieläkö rikottiin heimon yhteisiä tapoja.\n\nNuotiota lähestyessään hän näki, että kolme Kiurin poikaa makaili\ntulen loisteessa odotellen suurten liharaajojen paistumista, jotka\nkäristen ja rasvaa tippuen heiluivat koivuseipäissä hehkuvan hiilloksen\nlähellä. Miesten kiiltävistä kasvoista hän voi päätellä, että he eivät\nsiihenkään saakka olleet »riihtätappavan härän suuta sitoneet kiinni».\n\nArjak julmistui. Hänen mieleensä tulivat kalpeat lapset, jotka olisivat\ntarvinneet jotakin tuoretta ravintoa ja joiden hyvinvointi riippui\nsiitä, että vanhemmat ihmiset täyttivät velvollisuutensa ja olivat\noikeamielisiä. Kun Arjak heimon päällikkönä tunsi vastuun näiden heimon\nheikompien jäsenten elämästä painavan hänen omaatuntoaan, ei hän voinut\nvastustaa vihan kipenöitsevää kiukkua, joka tuntui jo kohottelevan\nhänen hiuksensa pystyyn.\n\n— Mitä te täällä teette, rosvot?\n\nMiehet säikähtivät pahanpäiväisesti, kuten pahanteosta tavatut ainakin,\nja kiireessään pudottivat tuhkaan lihapaistoksiaan.\n\n— Mistä on tämä liha?\n\n— Itse olemme pyytäneet, ei ole Arjakin omaa, selitti Oulo.\n\n— Se on heimon omaa, te olette varkaita, vääryyden tekijöitä, kun\notatte osanne yhteisestä jaosta ja itse syötte pyytämänne riistan.\nVasta sitten, kun olette heimosta eronneet, voitte näin tehdä.\n\nHänen teki mieli keihään varrella antaa selkään epärehellisille heimon\njäsenille, mutta hän malttoi mielensä ja päätti rangaista toisella\ntavalla.\n\nKun vähän myöhemmin toiset metsästäjät saivat ammutuksi peuran, ei\nArjak antanut siitä ollenkaan Kiurin pojille osaa, vaan sanoi koko\nheimon läsnäollessa: — Syökää sitä metsäkaurista.\n\nToisten heimon jäsenten syyttävät katseet yhdessä nälkärangaistuksen\nkanssa tehosivat ehkä paremmin kuin raipat, mutta kokonaan ne eivät\nvoineet juurruttaa pois Kiurin poikain omavaltaisuutta. Kun he eivät\nenää uskaltaneet paistaa riistaa Mulon nuotiolla, niin he söivät linnut\nraakana jättäen syöntipaikkaan höyhenläjän ja luut, kuten kettu tai\nmuu pienempi petoeläin. Mutta tarkkasilmäiset metsästäjät erottivat\nkuitenkin, koska linnun oli syönyt ihminen, koska jokin petoeläin tai\npetolintu.\n\nArjakia itseään syytettiin puolueellisuudesta jaon toimituksessa.\nKaltto oli aina tyytymätön perheensä osaan. Arjak muka kehtasikin\nhänelle, vanhalle miehelle ja noidalle, valita luisimmat paikat\nliharaajoista ja pienimmät linnut. Kiurin tyttäret olivat näkevinään,\nettä Arjak turkisnahkojen jaossa piti erikoisesti Sallan puolta,\nsen muka näki siitäkin, että Arjak viime jaossa asetti peitotun\nsaukonnahan, ainoan, mikä silloin oli jaossa, Sallan hartioille.\n\n— Siinä on jotakin. Saattepa nähdä, että Arjak sieppaa meiltä Sallan,\nkuiskaili Kiurin Lulu.\n\n— Tuskinpa se olisi Sallallekaan vastenmielistä. Näittekö hänen leveää\nhymyään, kun hän sai sen nahan.\n\n— Se luulee olevansa muita tärkeämpi.\n\n— Ja kauniimpi. Minä olen monesti nähnyt, kuinka hän tuolla lähteen\npartaalla on itseään peilaillut ja laitellut: sukinut tukkaansa\nruotokammalla, sitonut siihen »jumalan silmiä», käännellyt päätään ja\nmuikistellut suutaan. Se jotakin ennustaa.\n\n— Saattepa nähdä, että Sallalle käy niinkuin monelle muulle: toista\ntoivoo, mutta toisen saa. Mitä hän sanoisi, jos joku saamen poika\ntulisi ja napauttaisi päähän vasarallaan »lemmen iskun» ja kantaisi\nsitten omaan majaansa. Kenelle Arjak sitten saukonnahkoja jakelisi,\nennusti Lulu.\n\n— Niin kenelle...?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta heimo vietti myöskin toisinaan todellisia juhlia ja juhlahetkiä.\nJuhlahetki oli esimerkiksi silloin, kun heimon metsästäjät saivat\nkaadetuksi jonkin suuremman eläimen: karhun, metsähärän tai suden,\njonka talja oli haluttu turkisnahka. Heillä oli kaksi suurta juhlaa,\ntoinen »pyhän pihlajan päivä» keskikesällä, josta jo ennen on puhuttu,\ntoinen »uuden turkin juhla», jota vietettiin silloin, kun lehdet olivat\nvarisseet puista, ja jolloin heimo alkoi valmistella matkaa etelään\npäin. Näiden ohella viettivät he pienempiä juhlapäiviä, koska heillä\nei ollut varsinaista sunnuntaipäivää. Niitä vietettiin milloin sattui,\nmilloin päällikkö määräsi. Ja niiden, samoin kuin muidenkin juhlain\ntarkoitus oli yhteistunnon kehittäminen ja henkien palveleminen.\n\nVähän aikaa sen jälkeen kuin Kiurin pojat olivat saaneet opetusta\nheimon sääntöjen rikkomisen tähden, ampui Arjak eräänä aamuna\njousellaan nuoren peuran. Hän kantoi sen selässään kokonaisena\nleirille, kuten oli nähnyt Jamman toisinaan tekevän, ja kun hän oli\nvarma siitä, että ruhossa oli syömistä ainakin yhdeksi kerraksi, käski\nhän Jamman kuuluttaa väelle, että se päivä pyhitetään metsän hengille.\nHeimon saavuttua otti hän kivisen veitsensä, viilsi sillä nahkaan\nviillon pitkin vatsaa aina turpaan saakka, toisia tästä jalkoja pitkin\nkavioihin saakka ja sitten poikkiviillot jalkojen ja turvan ympäri. Sen\njälkeen hän käsin ja poron sarvesta tehdyllä nylkimellä kiskoi nahan\nmuutamissa minuuteissa. Sitten hän aukaisi vatsan ja rintaontelon.\nSiellä oli verta, voimaa antavaa jumalten uhrijuomaa, jota hän ensin\ntiputti kivestä tehdyn jumalankuvan suuhun ja sen jälkeen saivat lapset\nsiitä tuohisillaan ryyppiä ja syödä raakoja maksanpaloja, joita Arjak\nheille jakoi leivän sijasta. Teurastuksen aikana saivat aikuisetkin\nleikata ruhosta itselleen maistiaisia, eikä kivistä jumalankuvaakaan\nunhotettu. Hänen suuhunsa vei Jamma kookkaan kimpaleen parasta paistia.\nJa kun se ei muuten mahtunut, tilkitsi uhraaja sitä kiilalla ja\nnuijalla.\n\nArjak käski valmistaa suuren rovion koivuista. Sen kuumaan hohteeseen\nasetti hän riistan melkein kokonaisena paistumaan. Kihisten, rasvaa\ntihkuen ja hajuhermoja kutittavaa käryä levittäen kypsyi siinä valtava\npaisti. Kantautuipa sen kiihoittava käry kauemmaksikin. Korppi tunsi\nsen aina Jammanniemen nenään saakka, lehahti lentämään ja ronkkui\njuhlijain yläpuolella »klok-klonk»-huutojaan. Ja kettu jokirantaa\njuostessaan istahti hiekalle, nosti hienoaistisen kuononsa tuulta kohti\nja vainuili halukkaasti herkullista tuoksua uskaltamatta kuitenkaan\nlähteä joen yli, koska tuoksuun sekaantui toisinaan kitkerää savun\nhajua.\n\nKun toinen puoli oli paistunut, kehoitti Arjak aloittamaan aterian.\nKukin sai itse leikata minkälaisen palasen ja mistä paikasta tahansa.\nMiehet viiltelivät itselleen leveitä selkäkuukimpaleita, naiset\nlaihempia paistipaloja ja lapset pehmeämpiä vatsalihoja. Ahnaasti\nleikkelivät norsunluunvalkoiset talttahampaat rasvaisia kappaleita,\njotka sitten pulleina paloina putoilivat alkuihmisen tilavaan vatsaan.\nKun paistunut kerros ruhon ympäriltä oli loppunut, siirrettiin se\nuudestaan paistumaan. Sillävälin neitoset ottivat kukin pienen,\nräydytetyn rasvapalasen saippuakseen ja sivelivät sillä kasvojaan ja\ntukkaansa. Sitten he istuivat joikumaan. Mutta miehet kertoilivat\nmetsästysjuttujaan, joita nuori polvi halukkaasti kuunteli oppiakseen\neränetsinnässä oikein käyttäytymään. Varsinkin Jamman tarinavarasto oli\ntyhjentymätön, eikä niitä ollut vähän Arjakillakaan. Kaltto puolestansa\nkehui noitakeinojensa vaikutuksia. Ja ilo rasvankiillon kirkastamana\nloisti kaikkien kasvoilla.\n\nKun vihdoin kaikki liha oli syöty, otti Arjak luut esille.\nKivikirveellään hän halkoi sääriluut ja jakeli ne lapsille, jotka\nniiden sisältä imivät makeaa ydintä, aikuiset saivat muut luut\nkalutakseen sekä aivot ja selkäytimen syödäksensä.\n\nNäiden yhteisten syöminkien aikana keskustelivat miehet myöskin heimon\nyhteisistä asioista, ja yhteisymmärrys niiden kautta näytti parantuvan.\nMutta vielä enemmän se parani seuraavien koettelemusten synkkinä\naikoina.\n\n\n\n\nKOSTO.\n\n\nSiihen aikaan eivät lait eikä evankeliumi olleet vaikuttamassa\nheimon jäsenten keskinäisten ja eri heimojen välisten riitojen\nsovitteluissa. Kukapa silloin olisi lakeja säätänyt, vain heimon vanha\ntapa ja miesten kokousten yhteiset päätökset olivat ikäänkuin ituja\nmyöhemmälle lainlaadinnalle, mutta päällikön mielivalta teki usein\nentiset päätöksetkin tyhjäksi. Kukapa silloin olisi kirjoittanut\nlakeja muistiin, kun kirjoitustaito oli vielä muuallakin maailmassa\nkeksimättä, kuka niillä olisi päätään vaivannut. Eikä evankeliuminkaan\nsuloinen sanoma ollut vielä ehtinyt luolamiesten korviin. Mutta luonto\npuhui heille kaunopuheisella kielellään korkeimmasta olennosta ja hänen\njärkähtämättömistä laeistaan. Hänen hyvät henkensä ilmenivät auringon\npaisteessa ja kaiken hyvän antamisessa. Mutta näiden rinnalla olivat\npahat voimat, jotka ilmestyivät ihmiselle epämieluisina ilmiöinä.\nTuuli, myrsky ja sade ruoskivat häntä toisinaan hyvin kovakouraisesti,\nukkonen jylisi ilmoittaen salamainsa sinkoamisella valtavista\nvoimistaan, ja toisinaan sen tuliset peitset ja nuolet pistivät hänet\nkuoliaaksi. Sattui sairauksia, tuli tappavia tauteja, joille tavallinen\nihminen ei mitään mahtanut; vain noita salaperäisin taika-asein ja\n-sanoin niitä lepytteli tai pois manasi. Sanalla sanoen: luonto puhui\nalkuihmiselle milloin lempeää, milloin sangen kovaa kieltä, milloin\nhäntä hyvitteli, milloin ankarasti rankaisi.\n\nVieras heimo oli myöskin vihollinen: se pyrki vähentämään riistaa\nja rajoittamaan metsästysalueita; se pyrki ryöstämään ja tappamaan,\nse tahtoi usein hävittää tieltään toisen heimon kokonaan saadakseen\nitselleen vapaat liikkumis- ja toimialueet. Ja varsinkin eri heimojen\nkeskuudessa oli silloin vallitsemassa jyrkät korpilait: »heikompi\nväistyköön vahvemman, tyhmä viisaan» tieltä; silloin oli, kuten\nsanotaan, »kämmenissä käräjät, sormissa sota-aseet».\n\nTällaiset ankarat olemassaolon taistelun lait olivat käytännössä\nlatokien ja saamelaistenkin välillä. Arjak joutuessaan näiden heimojen\nvälisiä suhteita omalta osaltaan selvittelemään huomasi pian, että\nse maa, johon hän oli tullut, ei ollutkaan kaivattu »onnenmaa»,\njossa rauha, rakkaus ja hyvinvointi vallitsivat, vaan taistelujen ja\nkeskinäisten riitojen tyyssija, jossa ihmishenki ei ollut naalinkaan\nnahan arvoinen. Tämän totuuden Arjak oppi varsinkin Sallan ryöstöä\nseuranneiden tapausten yhteydessä.\n\nKesäjuhlien jälkeisenä päivänä pitivät miehet yhteisen kokouksen, jossa\nneuvoteltiin heimon elinkysymyksestä, miten oli leiriä puolustettava\nsiinä tapauksessa, että vihollinen tekisi kostoretken. Eikä sitä kukaan\nvanhempi mies epäillytkään. Veri oli sovitettava verellä, sehän oli\nyleinen tapa, varsinkin, kun oli kyseessä päällikön poika.\n\n— Olisi ehkä ollut viisainta, että Arjak olisi ampunut jalkoihin,\ntuumaili Jamma, — silloin olisi henki säilynyt, mutta mies saanut\nkuitenkin rangaistuksekseen haavan jalkaansa. Nyt kun mies kaatui,\nkihisee saamelaisten sisu kuin kuohuva kivikattila, ja miehet\nvalmistautuvat sotaan meitä vastaan. Se on heidän vanhojen tapojensa\nmukaista. Olemmeko valmiit ottamaan vastaan rynnäkön? En minäkään\nolisi ampunut nuolta pakenevien sydämeen, mutta olisin heitä muuten\nkurittanut.\n\n— Arjak tekee aina tyhmyyksiä, jurnutti Kaltto, jonka salainen viha\naina etsi ilmenemismuotoja. — Koko heimo saa nyt kärsiä Arjakin tähden.\n\nJa Kiurin Oulo, joka edellisenä päivänä oli innokkaasti ajanut\nsaamelaisia ja olisi ollut valmis heidät tappamaan, napisi nyt samassa\näänilajissa, mutta hänen ja Kalton vaikuttimet yleensä ymmärrettiin.\n\nHeimon miesten yhteiseksi päätökseksi tuli, että aseet piti olla\njokaisella kunnossa, että pitemmille metsästysretkille ei lähdetä\nlähiaikoina ja että öillä oli leiriä vartioitava entistä tarkemmin.\n\nEikä niihin aikoihin metsästys hyvin tuottanutkaan. Oli ollut\nviikkokausia kuivaa ja kuumaa helleaikaa, jolloin koppelon ja teeren\npojat makasivat päivisin kosteissa korpiryteiköissä karvakortteiden\nseassa, peurat paarmain ja itikkain tähden samoilivat suuremmilla\nsuoaavoilla, nuolen kantaman takana, ja kalatkin kilon tähden ja\nkalasääsken kynsiä peläten pysyttelivät syvemmillä vesillä.\n\nSen tähden ei tullut suurta vahinkoa, vaikka miehet seuraavina\npäivinä pysyttelivät vain äänen kantomatkan päässä, mutta suurempi\nhaitta oli siitä, kun naiset ja lapset eivät enää uskaltaneet lähteä\nmarjanpoimintaan.\n\nOli jo kolmas päivä kulumassa, eikä vihollisesta kuulunut mitään.\nPäivä oli tavallista lämpimämpi. Aurinko paistoi niin kuumasti, että\npihka kihoili mäntyjen kyljistä ja kivet tuntuivat paljaaseen jalkaan\nkuumilta. Miehet makailivat puiden varjossa hikoillen nahkapukimissaan\nja taistelivat käsillään paarmojen ja mäkäräin ristitulta vastaan.\nNaisilla oli täysi työ estäessään tulen levenemistä kuivaan\nkanervikkoon ja ruoan paistamisessa perheilleen.\n\nIltapäivällä oli ilmassa lähestyvän ukkosilman tuntua. »Kuivat salamat»\njo leimahtelivat itäisellä taivaalla, mutta pilvi oli heikko ja\nodotettua sadetta, joka saisi eläimet liikkeelle lymypaikoistaan, ei\nnäkynyt, vaikka itätuuli kiihtymistään kiihtyi.\n\nMutta sen sijaan pöllähti itäpuolella ilmaan sakea savupatsas, pöllähti\ntoinen ja kolmas kapean harjun ja sen sivukankaiden eri osista.\n\nHeimon väki hätääntyi, sillä savu pian tuulen mukana kantautui leiriin\npimentäen ilmaa ja levittäen palaneen turpeen käryä. Kauhistuen\nkatselivat vanhat miehet yltyvää metsäpaloa aavistellen kulovalkean\nsaavuttavan peloittavan voiman.\n\n— Se on »jumalan tuli», sanoi Jamma, — se tavallisesti itsestään sammuu.\n\n— Käy sitä vastaan, Arjak, et noita lienekään, jollet saa tulen valtaa\nrajoitetuksi, kehoitti Kaltto.\n\n— Ei tuli taioista välitä, mutta miesten on lähdettävä taistelemaan\ntulen voimaa vastaan, sanoi Arjak. — Samoin kuin naiset nuotiolla\npiiskaavat tulta havu- ja lehtivitsoilla pakottaen sen pysymään\nnuotiolla, samoin mekin menemme rajoittamaan tulen raivoisaa kulkua.\n\n— Ha haa! Vai ei tuli taioista välitä! huudahti noita kolkosti.\n\nMutta Arjak ei kuunnellut luihun ukon sanoja. Hän hakkasi\nkivikirveellään pitkän närevesan, otti sen olalleen ja lähti.\nMennessään hän huusi:\n\n— Mukaan miehet! Leiri on pelastettava!\n\nKohta taisteli Arjak tulen etenevää rintamaa vastaan huitoen\nmaata hurjasti havuluudallaan, ja toiset miehet seurasivat hänen\nesimerkkiään. Pehmeästi mutta silti voimakkaasti mätkähtivät havut\npalavaa sammalta vasten, niin että savu tuprahteli ja säkenet\nsinkoilivat korkealle ilmaan.\n\n— Minä olen Arjak, jään ja lumen lumooja, minä tahdon taltuttaa myös\ntulen.\n\nJa mitä rajummin tuli rynnisti, sitä kovemmin iski Arjak, kun kodat\nolivat kohta vaarassa ja turvatonna naisväki huuteli leirillä\nhätääntyneenä.\n\nMutta ei auta enää ihmisvoima. Tuli on anastanut valtoihinsa koko\ntienoon. Miesten rintaman kohdalla se tyrehtyy, mutta sivuilta karkaa\neteenpäin ja on saartaa miehet. Heidän täytyy perääntyä. Ja kun se jo\npuolipäivän suunnalta päin painuu rinnettä alas leiriin päin, rientävät\nmiehet ihmisiä ja tavaroita pelastamaan.\n\nHyörinä, huuto ja meteli vallitsi leirissä. Naiset kirkuivat, lapset\nitkivät, ja vanhat eukot saivat, hysteerisiä kohtauksia. Tavaroita,\nmitä kukin kerkisi saada käsiinsä, kannettiin sylillisittäin joen\npoukamaan, josta niitä ei vesi vienyt eikä tuli polttanut.\n\nJo tohisi tuli aivan majojen takana. Polttavan kuuma pyörre kulki\nihmisten yli. Heidän täytyi suin päin paeta jokeen ja painautua\nvilpoiseen veteen toisinaan niin syvälle, että tukkakin kastui,\nsillä kipinöitä ja pienempiä kekäleitäkin satoi veden pintaan heidän\nympärilleen.\n\nKauhistuneita kasvoja veden silittämine tukkineen katseli vedestä\ntätä hävityksen kauhistusta, kun tuli jo tarttui karvaisiin\nkotanahkoihinkin, kärvensi ne hetkessä, ja myrsky heitteli palavia\nnahanpalasia ilmaan viskoen niitä joelle saakka.\n\nPeloittavalla nopeudella ja leveänä rintamana kulon tuliset,\nkiemurtelevat käärmeet levisivät jokivarttakin kohti; väliin kyyristyen\nmatalaksi keräksi kanervikkoon, väliin leiskahdellen korkealle ne\nkierivät eteenpäin. Kun tuli puu tielle, eivät ne sitä kiertäneet,\nvaan ruuvikierteen tavoin kurahtelivat latvaan ja loikkasivat toisiin\npuihin, joissa pian sikisi samanlaisia kipenöitseviä kiemuroita. Ja\nmyrsky syyteli niitä puista kankaalle, kauas niiden syntymäsijoiltapa\nsinnekin syttyi uusia tulisten kielien ja käärmeiden pesiä. Niiden\nkulkiessa humisi ja tohisi, ja savupilvet pöllähtelivät taivaalle\nhajoten sakenevaan ilmaan.\n\nOrava koetti puittaen paeta tulenliekkien raivoa, mutta naavaisessa\nkuusessa ne sen tapasivat, kärvensivät karvat ja käperryttivät kynnet\noksan ympärille niin lujaan, että paistettuna köntikkäänä se viimein\npalaneen oksan mukana putosi maahan. Jänis tulisella nopeudellaan ja\nsyrjähypyillään koetti pelastaa henkensä, mutta pensaan alle paistui\npupukin hirvittävässä kuumuudessa.\n\nJammanniemeltä kuului tulenräiskeen ja kohinan läpi metsähärän mörinää.\nVastukseksi voimakas eläin ensin tekeytyi, iski sarvensa punaiseen,\npuhisevaan vainolaiseen, mutta saatuaan niskauturaansa tulisia hiiliä,\nlähti silmät muljollaan, suu auki ja häntä torvella laukkaamaan\nharjun selkää. Peuralauma rynnisti niemen nenään ja ui joen suun yli\njoen toiselle puolelle; linnut, vaikka niillä oli jo lentävät pojat,\nkerääntyivät ja hätääntyivät Jammanniemen nenään, ja useat niistä\npaloivat, kun eivät ajoissa lentäneet joen yli.\n\nMutta meri otti vastaan tulen taisteluhaasteen ja taltutti sen raivon.\nTuliset kielet ja kekäleet tupsahdellen sammuivat sen kylmässä helmassa.\n\nTuli oli tehnyt tehtävänsä: muuttanut kukoistavan maan mustaksi\nkuoleman kentäksi ja heimon ihmisten kodit tuhkaläjiksi. Jäljelle oli\njäänyt savuava, musta maa, jolle ei voinut sinä päivänä astuakaan. Sen\ntähden latokilaiset keräsivät pelastetut tavaransa joen poukamasta\nja kahlasivat joen toiselle puolelle, jonne pystyttivät väliaikaiset\nhavumajansa.\n\nKun Arjak ja Jamma yöllä olivat menossa joen yli vanhan leirin\npaikalle, näkivät he kahden saamelaisen hiiviskelevän paloalueella,\nmutta huomattuaan miehet pakenivat he nopeasti.\n\n— Nyt minä tiedän, mistä tuli syttyi, sanoi Jamma. — Se oli katala\nkoston tuli.\n\nNäin oli latokeilta mennyt asuinpaikka ja laajalti metsästysmaita,\neikä ollut lähivuosinakaan, ennenkuin ystävällinen luonto peittää\ntulen jäljet, voinut odottaakaan sinne riistaa, sillä mikä eläin tulee\nsellaiselle kirotulle maalle, josta kaikki elämä on kadonnut! Peura\nvainuaa jo kaukaa palaneen käryn ja kääntyy takaisin, metsähärkä\nkauhistuu mustaa maata, josta ei saa yhtään vihreätä kortta suuhunsa;\norava kummastelee tullessaan palon rajalle ihmeellisiä, mustia puiden\nmuumioita, joissa ei näy yhtään havunneulaa, ei lehteä, ei silmua eikä\nkäpyä, ja joissa vain hiiltyneet rungot ja vahvimmat oksat aavemaisina\nkohoavat kuin maaemon rukoilevat kädet.\n\nKun Arjak seuraavana aamuna näki tämän hävityksen kauhistuksen, oli\nhänestä paloalue paljon kammottavampi kuin ikuisen jään »kuoleman\nkenttä». Nähdessään leirisijan tyhjänä, kodan paikalla muutamia\nkärventyneitä nahanpalasia, varastot miltei hävitettyinä, kiihtyi hänen\nvihansa äärimmilleen; nyrkit taivasta kohti kohotettuina, silmissä\njulma ilme ja tukka harrittavana, hän vannoi:\n\n— Minä kostan saamelais-piruille, minä hävitän heidän jälkensäkin maan\npäältä.\n\nKun hän kävelee jalkojen alla karskahtelevaa maata peurahaudoille päin,\npöllähtelee tuhka ja noki joka askelella.\n\nHänen edestään lähtee pakoon ketun kokoinen, musta eläin, jolla ei\nole laisinkaan karvapeitettä, häntäkin on kuin hoikka ruoska ja selkä\npaikkapaikoin verilihalla. Se ei jaksa enää juosta kuin muutamia\naskeleita ja sitten kyyristyy kallion koloon. Arjak luulee sitä aluksi\njoksikin kummituseläimeksi, mutta hänelle selviää sitten, että se on\npalossa kärventynyt kettu. Se katsoo häntä laimein, rukoilevin silmin.\nArjak katselee sitä hetkisen säälien ja antaa sille onnettomalle armon\niskun.\n\nPeurahaudalla häntä kohtasi uusi yllätys. Hän näki jo etäämpää, että\nkansi oli pudonnut sisään, mutta hän luuli sen johtuneen siitä, että\nkansipuut, risut ja peitesammaleet olivat palaneet poroksi. Haudan\nreunalle päästyään näki hän kuopassa suuren eläimen kuoliaaksi\npaistuneena. Ja tarkemmin katsoen tunsi hän sen suureksi metsähäräksi,\njolta myös karvat olivat palaneet, nahka hiiltynyt mustaksi ja liha\nosittain paistunut.\n\nKun hänellä oli nälkä, leikkasi hän eläimen selästä viipaleita ja\nsöi kuopan reunalla. Todettuaan lihan hyväksi leikkasi hän valmiiksi\npaistuneen härän selästä muutamia suurempiakin lihakimpaleita, jotka\nhän pujotti keihään varteensa ja lähti taakkoineen uudelle leirille.\nJoen yli kahlatessaan oli virta hänet kaataa kumoon, mutta suurin\nponnistuksin pääsi hän toiselle rannalle, jossa hän vasta huomasi, että\noli kulkenut joen yli alempaa kuin menomatkalla.\n\nTuskinpa nykyajan ihminen söisi tulipalossa tukehtuneen eläimen lihaa,\nkun se muka ei ole teurastettu kaikkien sääntöjen mukaan ja veri\nlaskettu pois tarkoin. Sen ajan ihminen ravinnon valinnassa ei ollut\nniin tarkka. Heidän mielestään oli suurta tuhlausta jättää käyttämättä\nrannalle ajautuneen hylkeen ruho tai itse kuollut eläin, kun se vielä\nei ollut aivan hajoamistilassa. Ei haitannut, vaikka se oli melkoisesti\npehminnyt niiden pienten bakteerien vaikutuksesta, jotka mätänemisen\nsaavat aikaan. Mureampaahan oli sellainen kuin tuoreesta valmistettu\npaisti.\n\nLatokien masentunutta mielialaa synkensi poropaimenen kohtalokas tieto.\nKuten jo olemme maininneet oli heillä kymmenkunta veto- ja kantoporoa.\njotka olivat heille kevät- ja syysmuuton aikana välttämättömiä. Niitä\nei voinut kesälläkään laskea laitumelle, koska ne olisivat menneet\nvillipeuralaumaan ja jääneet sinne: niitä täytyi hoitaa hihnassa\neli lieassa. Jammanniemen takana meren lahden pohjukassa oli heinä-\nja pajupensaikkoa kasvava niitty. Siinä kasvoi kortetta, raatetta\nja saraheinää, porojen kesäistä mieliruokaa. Sen laiteilla Kiurin\nMulo niitä kesäkaudet hoiteli, eikä uskaltanut hetkeksikään lähteä\npois niiden luota jättämättä miestä sijalle, sillä kovin mielellään\nkarhut ja sudet olisivat kaataneet ne paistikseen, jolleivät olisi\npelänneet Mulon roihuavaa ja savuavaa roviotulta, joka yötä päivää\npaloi hänen rankisensa edessä. Hyvä oli ollut elämä poroilla, eikä\npaha paimenellakaan metsäpaloon saakka, mutta se oli sekä poroja että\npaimenta kovin peloittanut. Onneksi oli tuli pysähtynyt niityn laitaan\neikä ollut tehnyt poroillekaan vahinkoa.\n\nMutta aamulla Mulo kuuli omituista liikettä pensaikosta. Kun hän\nryömi ulos rankisestaan, näki hän, että kolme saamelaista irroitti\nhihnoja, joilla porot oli puihin kytketty, ja toisia kuulosti olevan\nlähellä. Mulo huomasi asemansa niin heikoksi, että hänen ei ollut\nyrittämistäkään nousta vastarintaan, vaan hän hiljaa vatsallaan\nvetäytyen lähti viemään sanaa heimon muille miehille. Hän tiesi\nvarmasti, että jos saamelaiset hänet huomaavat, ei hänestä sen jälkeen\nole viestin viejäksi. Siksi olivat liikkeet hiljaisia kuin hanhen\nvaanijalla, siksi vuoroin jalka, vuoroin käsi verkalleen liikkui kuin\nvaanivan kissan käpälät. Hän pujottautui pensaiden lomitse niityltä\nmeren rannalle, painautui pienintäkään ääntä päästämättä veteen kuin\nsaukko, jonka metsämies on rantatörmällä yllättänyt. Hiukan pää koholla\nhän eteni törmän alla. Kun hän ehti Jammanniemen puolelle, suojasi\nhäntä jo savu vihollisten silmiltä.\n\nNäitä tukalia tietoja tuomaan tuli Mulo latokien leiriin juuri silloin,\nkun elämä jo muutenkin näytti yhtä mustalta kuin palanut maisema.\n\n— Nyt ovat kaikki pahat henget valloillaan, nyt ne hävittävät heimomme\nkokonaan saamelaisten käsien kautta! Kenen on syy? Mistä nyt saamme\nvetoporot muuttomatkalle? Tännekö siis täytyy heimon jäädä nälkään ja\nkylmään kuolemaan! hätäili Jamma.\n\n— Kysyt, kenenkä syy? — Pahojen henkien lähettiläs tuli luoksemme valhe\nkielellään. Sinä annoit hänelle heimon päällikkyyden. Onnettomuus\nseurasi onnettomuutta. Tässä nyt olemme. Arjakin on syy! — Arjakin on\nsyy! huusi Oulokin.\n\nKun Arjak ei silloin ollut lähellä, kysyi Jamma: — Mitä hänelle olisi\nmielestänne tehtävä?\n\n-— Uhrattava henkien lepyttämiseksi, sehän on heimon vanha tapa, neuvoi\nKaltto.\n\nJa kun Arjak sattui silloin olemaan joen toisella puolella paloaluetta\nkatselemassa, pitivät heimon miehet yhteisen neuvottelukokouksen, jossa\nuseat miehet vaativat, että syyllinen on uhrattava. Mutta kun enemmistö\noli sitä mieltä, että Arjak ei ole syyllinen, päätti noita heidän\nuskoaan vahvistaa »lankeamalla loveen», jolloin henget ilmoittavat\nsyyllisen.\n\nKaltto otti taikaesineensä esille, luki loitsujaan ja oli muka\nmenevinään tainnoksiin. Herättyään huusi hän rämisevin äänin: — Arjak!\n\n— Mitä sinä ukko minusta huudat? Tässä minä olen ja tuon teille\nvalmiiksi paistettua häränlihaa, sanoi Arjak. Syökää vatsanne täyteen.\n\nMiehet hämmästyivät. Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Jamma\nkatseli varpaitaan, noita syleskeli vaahtoa suustaan, ja Oulo taputteli\nkepillä nuotion tuhkaa aivan kuin häpeissään oleva poikanen, joka etsii\njotakin askartelua, kun huomaa joutuneensa noloon asemaan.\n\nKun kaikilla oli nälkä, tarttuivat miehet ahnaasti tarjottuun ravintoon.\n\n— Nyt lihoja kantamaan peurahaudalta! komensi Arjak.\n\nMiehet lähtivät, vaikka noita mutisi jotakin. Neuvottelijat eivät\nolleet huomanneet, että Salla syrjästäpäin tarkasti seurasi keskustelun\nkulkua ja olisi käynyt Arjakia puolustamaan, jollei tämä itse olisi\nsaapunut paikalle. Kun miehet olivat menneet, sanoi hän Arjakille:\n\n— Sinä olet pelastanut minut saamelaisilta, minä pelastan sinut\nlatokeilta.\n\nJa tyttö vesissä silmin selitti, mitä oli kuullut ja minkälainen\ntoimitus ihmisuhri oli.\n\n— Paetaan täältä. Seuraan sinua vaikka »kuoleman kentille», esitti\nSalla.\n\nArjak oli hämillään kahdestakin syystä; hän ei olisi uskonut Kalton\nsaavan niin paljon aikaan juonillaan ja toiseksi Sallan esityksen\ntähden.\n\n— Arjak ei milloinkaan pakene. Ensin on kostettava saamelaisille, sen\njälkeen on heimon elämä turvattava, ja vasta sitten voimme ajatella\ntäältä lähtöä. Ilman sinua en voi palata takaisin Jäämeren rannalle.\n\nSallan silmät loistivat kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan Arjakin\nvoimakkaan käden puristavan kättään.\n\n\n\n\nSOTAVALMISTELUT UUDESSA LEIRISSÄ.\n\n\nHeimon sisäiset ja ulkoiset asiat olivat siis tämän kauhunpäivän\njälkeen erittäin sekaiset: kodat olivat palaneet ja asukkaat\nvärjöttivät »paljaan taivaan alla», luottamus johtajaan loppunut ja\nhäntä vaadittiin hengellään sovittamaan vahingot; porot oli varastettu,\njoten paluu etelään näytti mahdottomalta; kaiken lisäksi olivat he\nalati saamelaisten sammumattoman vihan esineenä. Voiko kauheampaa\ntilannetta ajatella.\n\nTätä sekasortoa kuvasi parhaiten tilapäisen leirin ulkoasu. Joen\nruohoisella rantatörmällä oli sikin sokin kivikirveitä, jousia,\nkeihäitä, atraimia, nahkoja, hihnoja, ruokatavaraa ja Kalton\ntaikakaluja.\n\nTämän hävityksen kauhistuksen seassa ihmiset kulkivat tai istuivat\nsurullisen näköisinä. Lapset kyyröttivät läjissä lähinnä nuotiota ja\nkirkuivat ruokaa, naiset kaipailivat tavaroitaan, joista enimmät olivat\npalaneet metsäpalossa, miehet olivat salaperäisen näköisiä kolkon\npäätöksensä johdosta, kun he olivat varmoja, että Arjak ei niin vain\nantaudu polttoroviolle; kuka pelkäsi hänen noituustaitoaan, kuka hänen\nvoimiaan, kuka hänen silmiensä terävää katsetta. Vain kaksi ihmistä,\nArjak ja Salla, ei ollut toivotonta. Arjak ei ollut tietääksensä\nkaikesta siitä, mitä Salla hänelle uskoi. Kun miehet häränlihataakat\nselässä saapuivat joen yli ja kun kukin oli saanut levähtää ja syödä\nuudestaan, komensi Arjak kuin sotapäällikkö: -— Nyt majoja tekemään!\n\nMiehet eivät vastanneet mitään, katselivat vain nuotioon synkkinä; Oulo\nnaurahti pahansuovan näköisenä, ja noita vilkuili sinne tänne.\n\n— Onnettomuuksia vastaan pitää käydä rohkeasti. Emmehän voi olla ilman\nsuojaa. Lotoma-vuoressa olisi tosin luola, mutta se on liian pieni koko\nheimolle, lisäsi Arjak.\n\n— Mistä sinä ne teet, kun telttanahatkin ovat palaneet? huomautti\nKaltto.\n\n— Puista, turpeista ja havuista. Eihän täällä ole rakennusaineesta\npuutetta; olemmehan mekin siellä pohjoisessa rakentaneet asuntomme,\nvaikka ei ole puitakaan. Sitten meidän on valloitettava saamelaisilta\nporomme lisän kanssa ja annettava heille jousillamme ja nuijillamme\nsellainen opetus, että he muistavat vielä ensi kesänäkin, keitä vastaan\nhe ovat aseensa nostaneet.\n\nTämä puhe näytti toisiin miehiin jonkin verran vaikuttavan. Siinä\noli suunnitelma, jota muilla ei ollut. Ja kun he muistivat, kuinka\nhyvä soturi Arjak oli, ei ainakaan Jammasta, ei hänen pojastaan eikä\nKiurista näyttänyt viisaalta uhrata häntä »höperön ukon» neuvosta.\n\n— Ehkäpä sittenkin Arjak vielä pelastaa pälkähästä, ei hän muuten\nesiintyisi niin varmana, ajatteli moni. — Mutta Oulo heitti vihaisella\nliikkeellä puupökkelön nuotioon, niin että tuhka pölähti, tahtoen tällä\ntavoin ilmaista, että hän pitää kiinni entisestä päätöksestä.\n\nKaltto puheli taivaalle katsoen:\n\n— Tuulen kynnet ovat tänään kovin uhkaavasti maata kohti. Taivaan\nhenget on jollakin lepytettävä, muutoin menee henkipahanenkin\njokaiselta.\n\n— Niin on, myönteli Kiurikin.\n\nArjak huomasi itsekin, että taivaalla oli koukkuisia tuulenkynsiä\nja tuulenpesä, josta jo alkuihmiset tuulen suuntaa ennustelivat. Ja\nkun hän tiesi, miten herkät latokit olivat uskomaan niitä väitteitä,\njoiden vahvistuksena olivat taivaan merkit, päätti hän lyödä viimeisen\nvalttinsa pöytään pelastaakseen asemansa ja ennen kaikkea henkensä,\njota jo vakavasti uhattiin.\n\n— Tuulenkynnet uhkaavat niitä, jotka tahtovat vuodattaa syyttömän\nveren, — katsokaa tuota punaista kynsissä. — Ja minä tiedän, kenenkä\nveri on kysymyksessä. Mutta vihamieheni joutuvat häpeään. Turha on\nheidän taistella voimakkaampaa vastaan, joka tietää kaikki edeltäpäin.\nTurha on ampua nuolia kallion seiniin; pois ne siitä kilpistyvät. — Ja\nnyt miehet töihin, lapset ovat viluissaan!\n\nArjak määräsi, mitä kunkin piti tehdä: hän pani alkuun siis\njonkinmoisen työnjaon asuntojen teossa. Nuoremmat voimakkaammat miehet\nhän käski kodan tukipuita hakkaamaan, vanhemmat karsimaan havunoksia\nja naisten piti kerätä turpeita ja sammalia; itse hän silitteli kodan\nsijoja kiskoen pois kataja- ja kanervapensaita.\n\nPuiden kaataminen kivikirveellä ei ollut läheskään niin helppoa kuin\nnykyaikaisilla aseilla. Niillä hakattiin puun ympärille jonkinlainen\n»koirankaula» — oikeaa lastusta niillä ei saanut. Ja kun kaula oli\nsikäli hoikka, että luultiin puun kaatuvan, työnnettiin se miesvoimin\nkumoon.\n\nPian oli metsässä sellainen ryske ja pauke, että se olisi kuulunut\nLotoma-vuoren luolaan asti, jos siellä joku olisi ollut kuuntelemassa.\nParahdellen kaatuivat koivut ja paukkuen taittuivat naisten käsissä\npuiden oksat. Arjak itse iski kodan tukipuita maahan avaraksi\nympyräksi, taivutti sitten latvat yhteen ja sitoi ne hihnalla kiinni.\nKun sitten kodan kehä oli valmis, kietoivat miehet ensin vitsoja\npystypuiden väliin ja sitten alkoivat maasta alkaen latoa turpeita\nja havuja päälle. Illan hämärtyessä oli heimolla jo yksi kutakuinkin\nmukava asunto, melkeinpä parempi kuin yksikään niistä nahkakodista,\njotka paloivat. Seuraavana päivänä he tekivät kaksi ja sitä seuraavana\npäivänä vielä pari kappaletta. Niin kohosi heimolle uusia asuntoja kuin\nsieniä sateen jälkeen. Ja kun ne sisustettiin Arjakin neuvon mukaan,\nsamalla tavoin kuin hänen majansa sisustus oli ollut Pummankivuonon\nrannalla, myönsivät vanhimmatkin miehet, että sellainen havu- ja\nturvemaja oli miltei mukavampi kuin nahkakota. Omaan asuntoonsa Arjak\nlaittoi rasvalampun palamaan keskelle lattiaa, koska hylkeen rasva,\njonka hän kevätkesällä oli upottanut maahan kesämajojen lähelle, oli\njäänyt palamatta maan suojaavaan poveen.\n\nNämä uudet asunnot olivat turvallisemmassa paikassa kuin entiset.\nMikäli Jamman tiedot olivat oikeat, asuivat saamelaiset joen saaressa,\njonka pääväylä oli yönauringon puolella matalampi kuin päivän puolella.\nTässä sivuväylässä oli kahluupaikka; sitäpaitsi eivät saamelaisetkaan\nolleet »vesikansaa». Mutta siitä huolimatta antoi Arjak tarkasti\nvartioida ympäristöä, eikä hän niissä olosuhteissa paljon itsekään\nnukkunut.\n\nOnneksi eivät saamelaiset täydentäneet luonnon voimain avulla\nalkamaansa hirvittävää hyökkäystä, luulivat kai heimon sortuvan\nmuutenkin nälkään ja kylmään, ainakin talvella. Niin olisi varmaan\nkäynytkin, jollei Arjak, terävämmällä järjellä, suuremmalla toiminta-\nja suunnittelukyvyllä varustettu mies, olisi kuin sallimuksen\nheittämänä tullut heidän elämäänsä ohjaamaan ja taistelemaan heidän\nmenestyksensä puolesta, sillä latokit huonon yhteishengen tähden olivat\nhajoamistilassa oleva heimo, joka liiaksi oli luottanut noitansa\ntaikoihin ja jättänyt paljon sattuman varaan, ja jonka luottamus\nheimopäällikköä kohtaan horjui, olipa siinä kuka hyvänsä. — Jos\nsaamelaiset olisivat kulon kintereillä hyökänneet ja päässeet joen yli.\nolisi latokien heimon päivät olleet lopussa, sillä epäjärjestys ja\nmasentunut mieli ovat vihollisen parhaita liittolaisia.\n\nNopea asuntojen rakentaminen nostatti osaltaan heimon luottamusta sekä\nitseensä että johtajaansa. Sitä täydensi yltäkylläinen ravinnon saanti\nlähinnä seuraavana päivänä, joka myöskin oli Arjakin ansio.\n\nPahoillaan olivat metsämiehet olleet siitä, että heidän parhaat\npyytöneuvonsa, peurahaudat, olivat menettäneet merkityksensä\njouduttuaan palaneen maiseman keskelle, eikä sopivaa asuinsijan paikkaa\nollut lähistöllä. Sen lisäksi oli palanut paljon linnunrihmoja ja\nloukkuja.\n\nMutta uusi ympäristö, vaikka se oli vain joen erottama entisestä,\nnäytti heti olevan entistä ruokaisampi varsinkin pienriistaan ja\nkasvikunnan antimiin nähden. Moni koppelo ja teeriperhe oli joen\ntoiselta rannalta sinne paennut. Kun oli jo tullut sienen aika, olivat\npeuralaumatkin hajonneet pienempiin osiin. Peurat olivat alkaneet\nsääskien vähentyessä itseään lihottaa talvea varten, ja niitä ilmaantui\nyksitellenkin joen rannikon tiheikköihin. Niillä oli omat pensaikkojen\nväleissä koukertelevat ikivanhat polkunsa, jotka oli sinne tallattu\netenkin kevätkesällä sääskien aikana, kun peurat koettivat kiusanhenkiä\nitsestään lehvistöjen lokeroihin eksyttää.\n\nArjak muisti silloin isä-vainajansa vanhaa pyyntikeinoa — ansaa. Hän\nviritti nahkahihnan silmukan sellaiselle enimmän käytetylle polulle\npensaiden väliin, aivan kuin linnun ansan, ja sitoi sen pään joustavaan\nkoivuun.\n\nKun Arjak eräänä aamuna anivarhain meni pyydyksiään kokemaan, hyppeli\nkaksi lihavaa peuraa ansoissa. Lyhyen taistelun perästä, jossa\nhän käytti aseenaan keihästä, oli peurat kaadettu. Leirissä vielä\nnukuttiin, kun Arjak kokonainen peura selässään saapui kotiin ja heitti\notuksen selästään, niin että maa jysähti.\n\n— Nouskaapa peuraa nylkemään! komensi Arjak.\n\nUnisia, takkuisten tukkien alta tähyileviä silmiä ilmaantui majojen\naukoille. Ihmeteltiin, miten Arjak oli saanut peuran ilman hautaa niin\nnopeasti. Mutta vielä enemmän ihmeteltiin, kun hän hetken perästä toi\ntoisen.\n\n— Onko ketään parempaa metsämiestä kuin Arjak! huudahti Salla toisille\ntytöille.\n\n— Ei ole, vakuuttivat toiset tyttöset.\n\nSinä päivänä ei heimon miesten tarvinnut lähteä metsästämään. Heidän\npiti tehdä varusteluja sotaretkeä varten.\n\nUmpimähkäinen hyökkäys vihollisen leiriin olisi kuitenkin ollut sangen\nvaromaton teko. Jo kivikauden luola- ja metsäihmiset ymmärsivät\nhyvän vakoilun suuren merkityksen, sillä semmoiset tiedot, missä\novat viholliset, kuinka paljon heitä on, miten he ovat asestetut ja\nkuinka paljon heillä on muonaa ja aseita, ovat alkeellisimmissakin\nsodankäynneissä välttämättömiä. — Arjak oli näistä asioista selvillä,\nja kun he peurapaistin syötyään pitivät yhteistä miesten neuvottelua,\nselitti Arjak ensin lähtevänsä vakoilemaan saamelaisten leiriin,\nennenkuin ryhdytään sotatoimiin. Sitä ehdotusta yleisesti kannatettiin,\nmutta osittain eri syistä. Jamma ja Kiuri, monta kertaa tulessa\nolleina, puhtaasti sotataidollisista syistä, Oulo ja Kaltto siitä\nsyystä, että Arjak ehkä siellä joutuu vihollisten käsiin eikä sieltä\nkoskaan enää palaa.\n\nKussakin valtakunnassa on näet aina enemmän tai vähemmän niitä, joiden\nluulon mukaan kaikki onnettomuudet johtuvat johtajista ja jotka\nolivat valmiit sysäämään heidät »alimmaiseen kattilaan», tietämättä\nkuitenkaan, mitä seurauksia siitä olisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn lämmin mätäkuun ilta. Rankkasade on juuri lakannut; puiden lehtien\nkärjissä, havuneulasten nenissä ja ruohon korsissa kimmeltävät\nvesipisarat, joissa pilven takaa paljastuvan ilta-auringon säteet\nvärikkäinä heijastelevat.\n\nArjak täysissä varuksissaan seisoo vanhan asuntonsa, Lotoma-vuoren\nluolan suulla; hän on poikennut sinne sadetta pitämään. Hän aistii\nkaikin aistimin illan lepoon kallistuvaa erämaata: hän tuntee kostean\nmetsän tuoksun; hän kuuntelee, mutta turhaan tärähtelevät hänen\nkorvalehtensä, jotka eivät ole vielä täysin menettäneet liikuntakykyään\n— kiveliö on vaiti, ikäänkuin kuollut, vaikka elämä on siellä\ntäysimmillään: ei kotkota koppelo, kylläisenä vain istuu kokoistensa\npoikien kanssa karvakortteikossa, ei räkätä rastas, kun pojat ovat jo\nlennossa ja kupu täynnä toukkia ja marjoja, ei kuulu kurkienkaan huutoa\nsuolta, niilläkin on kupu liian täynnä suomuuraimia ja mustikoita,\nvoidakseen huutaa. — Kuuluu vain etäisyydestä kosken kohinaa. Arjak\ntuntee lämpimän löyhähdyksen kasvoillaan ja paljaassa rinnassaan; se\ntuntuu niin hellän hyväilevältä tuulten ja pakkasen parkitsemalla\niholla, että karskin miehen sotainen mielikin hetkeksi laukeaa, ja hän\nnauttii tästä luonnon hyväilystä ja neitseellisen erämaan rauhasta sen\nmelskeisen ajan jälkeen, jollaista hän ei ennen uskonut olevankaan.\n\nHänen mieleensä johtuu siinä monia asioita. — Mitähän, jos noutaisin\ntänne Sallani, perustaisimme oman kodin tähän luolaan, me tekisimme\nahkerasti työtä kerätessämme muonaa talven varaksi ja me taistelisimme\nkuin karhut tämän puolesta. Me eläisimme onnellisina täällä suurten\nmetsien keskellä. Antaisimme latokien ja saamelaisten keskenään\ntaistella ja hävittää toisiaan. Mitä se meihin kuuluisi.\n\nMutta hänen aivoihinsa sikisi myöskin toisia ajatuksia, näille\nedellisille vastakkaisia tai niiden kanssa ristiriitaisia. — Eihän\nminulla ole siihen oikeutta, kun olen tekeytynyt heimon päämieheksi, ei\nsiinäkään tapauksessa, että muutamat ovat minulle uskottomia. Emmehän\nme saisi kuitenkaan rauhassa asua kahden keskenään vihamielisen heimon\nvälillä. Mitä tekisi meille Oulo, kun me jäisimme niin lähelle? Ei, ei.\nPois me yhdessä täältä vaellamme takaisin Jäämeren rannalle.\n\nJa Arjak lähti astelemaan eteenpäin Jamman neuvomaa suuntaa, nimittäin\njokivartta ylöspäin. Ilta tuli yhä pimeämmäksi, mutta peuran polkua\nmyöten voi hyvin kävellä, kunhan vain varoi tien yli kaatuneet\nrytöpuut, joita näissä koskemattomissa metsissä oli paljon, sekä\nkonkelopuut, jotka ukkosmyrskyllä olivat kaatuneet toisia puita\nvastaan nojalleen. Hän olisi niin mielellään kulkenut kuulumattomin\naskelin ja säikyttämättä mitään elävää, mutta se ei käynyt niin\nrikkaassa riistamaassa. Välistä rastas jalan luota lentoon lähtiessään\nrähähti räkättämään, välistä metsäkanaperhe nauraen lentoon lehahti,\ntoisinaan taas metso jykevin siiveniskuin ja risukoissa rymisten kohosi\nyösijaltaan. Mutta pahimmat vakoilijan ilmiantajat, kuovit ja viklat,\nolivat vaiti.\n\nMuutamassa joen käänteessä hän tunsi sieraimissaan savun hajua. Kun\ntuulen suunta oli jokea alas, käsitti hän, ettei leiri ollut enää\nkaukana edessäpäin. Ja hetken kuluttua hän näki joen sivuväylän\ntakaa nuotion pohottavan valon valaisevan metsää. Arjak seisahtui\nkuuntelemaan.\n\nHänen ympärillään oli jo melkein pilkkopimeätä. Hän ei voinut nähdä\nihmisiä, mutta aivan selvästi kuuli miesten keskustelun, kun he olivat\nkerääntyneet roviotulen ääreen neuvottelemaan, vaikkakin miehet\npuhuivat matalalla äänellä ikäänkuin aavistellen, että erämaalla on\nkorvat. Hän näki vain nuotion liekkien punaisina kielekkeinä kohoilevan\nlevittäen punertavaa valoa lähimpään, ympäristöön. Ne vain valkenivat\nsilloin, kun joku heitti rovioon pihkaisen kelohongan kappaleen.\nNeuvottelu kuului koskevan erästä matkaa — mitä, siitä ei joen taa\nsaanut selvää.\n\nHiljaa kuin varjo laskeutui Arjak jokeen. Se ei ollut syvä. Hiekkapohja\ntuntui pehmeältä jalkaan, ja vettä oli vain polveen saakka. Jos\nsaamelaisilla olisi ollut vartioita joen puolella, olisivat ne\npimeydestä huolimatta nähneet mustan varjon liikkuvan joen poikki,\nmutta Arjakilla onneksi he luulivat, että latokeista ei enää ollut\npelkoa, ja Arjak näin ollen pääsi rannalle ja varovasti ryömien hän\nlähestyi leiriä.\n\nSiinä pensaan alla maatessaan hän tekee tarkkoja havaintoja\nvihollisistaan. Nuotiolla istuu kymmenkunta miestä, jokaisella\nliharaaja kädessään, jota he järsivät ja samalla puhelevat keskenään.\nHeillä kaikilla on yllään nahkapuku, umpinaisempi kuin latokeilla.\nKasvot ovat leveät, parrattomat, nenä litteä ja tukka musta, harteille\nulottuva. He puhuvat pehmeää kieltä, jota Arjak vain osittain ymmärtää.\nVanhin mies, jonka kasvot sattuivat olemaan Arjakiin päin, näytti\nalakuloisen näköiseltä ja hän puhui hiljaa. Kuului kertovan pojastaan,\njoka kaukana jo metsästeli paremmilla metsästysmailla. Jamman kuvausten\nmukaan tunsi hän sen saamelaisten päälliköksi, Vuosseliksi, mutta hän\nei näyttänyt ollenkaan niin julmalta ja viekkaalta kuin Jamma oli\nesittänyt. Arjak ei tiennyt, että pojan kuolema oli ukkoon kovasti\nkoskenut. Ukko kuului puhuvan latokien suurisilmäisestä linnusta, joka\nolisi saanut jäädä pyydystämättä.\n\nArjak näki lisäksi kahdeksan nahkakotaa, melkein saman muotoisia kuin\nlatokeilla, ja erään oviaukolta kurkisteli naishenkilö. Poroista ei\nnäkynyt jälkeäkään, ei muuta kuin ne sääriluut, joita miehet alkoivat\nkivien päällä särkeä, ja kuivumaan levitetyt taljat, joista ei\nkuitenkaan voinut päätellä, olivatko ne metsäpeuroille vai poroille\nkuuluneet.\n\nArjak hiipi takaisin rantaan, vähän alemmaksi kuin mistä hän\noli noussut maalle. Siinä hän tapasi vahvan, sisältä onton\npuunrungonkappaleen. Ja vaikka oli melko pimeä, tunsi hän, että se oli\njokin ihmisten muovailema esine. Arjak tunnusteli sitä käsinkin ja sai\nselville, että se ei ollut päistä avonainen, kuten ontto puu, vaan se\noli pitkän, kivisen rasvalampun muotoinen, jossa olisi pysynyt vaikka\nvesi. — Olisikohan se vene, jonka Jamma oli nähnyt etelässä ja jolla\nkuulutaan liikkuvan veden päällä. — Olisihan se mukavaa, kun ihminen\nkelluisi puun rangon päällä ja menisi eteenpäin.\n\nHaapio oli löyhästi vedetty rantahiekalle. Ja Arjak ei voinut vastustaa\nhalua saada nähdä, miten se ui vedessä. Hän työnsi sen jokeen ja näki\nsen lähtevän hiljaa solumaan virran suuntaan. Varovaisuussyistä hän\nkahlasi joen toiselle rannalle ja katseli sieltä, kuinka alempana\nkiihtyvä virta kantoi sitä selässään kuin kuollutta lintua ja kuinka\nse keveästi pyörähteli aallokossa ja meni niin vinhaa vauhtia, että\nArjakilla oli täysi työ sitä seuratessa.\n\nArjak aavisti, että venheellä tulee olemaan tärkeä merkitys ihmisten\nelämässä yleensä ja että se hänelle, meren rannikon asukkaalle\nerittäin, tulisi olemaan suureksi avuksi.\n\nEi Arjak sitä olisi ottanut ystäviltä, se olisi ollut varkautta, mutta\nheimothan olivat silloin sodassa keskenään.\n\nKun alempana tuli pitkä suvantovesi, kulki vene niin hiljaa, että Arjak\npäätti sen sivuuttaa ja odottaa vasta latokien majojen kohdalla sen\nsaapumista.\n\nMatka latokien leirille tuntui yösydännä pitkältä. Onneksi kuun\npuolikas nousi joen takaisten metsien yläpuolelle ja valaisi\nvaljulla valollaan paikka paikoin koukeroista polkua ja välkehti\nhopeanhohtoisena joen väreilevällä pinnalla. Erämaa oli uninen,\nvieläkin hiljaisempi kuin menomatkalla. Huuhkaja lensi joen yli ja\nistahti kelohongan latvaan, katseli öistä kulkijaa kummissaan suurine\nkissan silmineen ja nähdessään jäniksen kuukkivan rannan pensaikossa\nlaskeutui kuulumattomin liitolennoin sen selkään. — »Piää, piää»,\nparkaisee pupu tuntiessaan terävien kynsien iskeytyvän selkälihaksiin.\nMutta samassa iskee myös koukkuinen nokka sen ohutluiseen kalloon.\nKuuluu vielä kerran heikko »piää-piää»-huuto, aivan kuin pupu joltakin\napua huutaisi — joltakin, joka ei koskaan tule sitä auttamaan. Arjak\nnäkee petolinnun istuvan siivet levällään hetkisen sen päällä, mutta\nkun jänis lakkaa potkittelemasta, laskee se lentimensä sivuilleen ja\nalkaa nokallaan repiä sen kylkeä. Arjak olisi voinut helposti anastaa\nmetsien mulkosilmältä saaliin, mutta ei viitsi lähteä kantamaan\njousijalkaista eläintä leiriin, kun se on vain poikajänis.\n\nArjak ehti leirin kohdalle ennen venettä. Hän odotti rannalla. Aamun\nsarastus jo hopeoi etäistä taivaanrantaa, ensin heikosti puiden\nlatvojen välistä, sitten leveämmin kultaa sekoittaen. Aamu oli ihana,\nmutta Arjak ei sen kauneutta vielä oikein ymmärtänyt, ainoastaan\nvaistoili. — Jo lipui venekin virran hopeakalvoa. Arjak kahlasi sitä\nvastaan keskivirralle. Silloin hän näki sen yksityiskohtaisen rakenteen\nparemmin kuin yöllä.\n\n— Mikä mestariteos se olikaan! Ja mikä oli se pitkää lapiota\nmuistuttava esine sen sisällä?\n\nMaalle vetäessään Arjak huomasi, että ontto oli polttamalla tehty\npuunrunkoon, ja hiili kiviaseella kaavittu pois. Polttamalla oli se\nmyöskin puusta katkaistu. Mutta sitä mies ihmetteli, miten tuli saatiin\npolttamaan vain puun sydänosia eikä pintaa, joka oli jäänyt purren\nlaidoiksi.\n\n— Ah, jos sillä oppisi soutelemaan! huokasi Arjak. — Kalastaessani ja\nmetsästäessäni sitä käyttäisin ja hylkeillekin näyttäisin, että ei ole\nhyvä nousta kareille ja saarille laiskana makaamaan.\n\nKun Arjak päivemmällä heräsi, näki hän heimon väen rannassa\nihmettelemässä uutta, »suurta keksintöä», jonka muka saamelaiset olivat\ntehneet, vaikka se todellisuudessa oli muiden tekemä, etelämpää tuotu.\nSaamelaiset olivat tämän ainoan veneensä vaihettaneet poroilla toiselta\nheimolta ja poroilla vedättäneet sen tullessaan kesämajoille. Paljon\noli jo sitä käytetty kalastuksessakin, sen huomasi siitäkin, että\nhopeanhohtoiset kalansuomut peittivät sen pohjan.\n\nRannalla oli tullut aikamoinen kiista siitä, mitenpäin veneen tuli olla\nsoudettaessa. Silloin kun Arjak tuli rantaan, oli Oulo sitä melomassa.\nHän oli keikauttanut haapion kumoon, istunut pohjan päälle kuin\nratsastaja kahareisin ja meloi airolla venettä eteenpäin. Kantoihan se\nniinkin miehen. Mutta Jamma kertoi nähneensä, että mies istui kokonaan\nveneen ontelossa ja meloi eteenpäin, mutta häntä ei moni uskonut.\nVähitellen he kokeilun kautta oppivat pitämään venettä oikeinpäin, kun\nhuomasivat sen siten kantavan enemmän. Kokeillen saivat he selville\nsenkin, montako henkeä se kantoi, asia, josta eivät nykyaikaisetkaan\nveneenomistajat ole aina täysin selvillä. Kun sillä yksi tai kaksi\nmiestä oppi kulkemaan joen yli ja sieltä takaisin, nähtiin sen suuri\nhyöty, kun ei enää tarvinnut mennä kylmään veteen.\n\n— On se ihmeellinen esine, jolla voi »ratsastaa» joen yli, ihasteltiin.\n\n— On. Jospa olisi sellainen joka miehellä. Mutta vahinkokin oli\ntulla näissä kokeiluissa. Miesten mentyä majoille neuvottelemaan\nrankaisuretkestä jäivät poikaset rantaan, sillä heitä innosti palava\nhalu saada kokeilla uutta kulkuneuvoa. Vaikka Arjak oli kieltänyt\nsiihen sormellakaan koskemasta, työnsivät pojat sen vesille, ja pian\nse ahtautui täyteen pieniä latokilaisia, ja yksi alkoi meloa haapiota\njoelle päin. Veneessä olijat eivät kuitenkaan pysyneet paikoillaan,\nja siitä oli seurauksena, että vaappera alus kaatui tyhjentäen\nsisällyksensä jokeen. Kodille alkoi kuulua kaamea hätähuuto, ja kun\nmentiin katsomaan, huomattiin poikien pulikoivan hukkumaisillaan. Hädin\ntuskin saatiin heidät pelastetuiksi, mutta haapio jäi jokeen ja vasta\njokisuulla se kantautui rannalle.\n\nKaltto käänsi veneen hankinnankin pahaksi.\n\n— Se on vihollisten lähettämä noitakalu, joka tuottaa meille pahaa,\nselitti hän salavihkaa heimon miehille. — Näkeehän sen siitäkin, että\nse toisinaan nakkaa ihmiset pois selästään.\n\nHeimon miesten yhteisessä neuvottelussa Arjak teki selkoa yöllisestä\nvakoilumatkastaan. Suu auki kuuntelivat monet heimolle erittäin\ntärkeitä tietoja. Jo huomasi miesten katseista, että päällikön rohkea\nteko lisäsi luottamusta häneen, mutta kun vihollinen oli miesluvultaan\nsuurempi, päätettiin Jamman neuvosta sotaretki siirtää vähän\ntuonnemmaksi ja sillä aikaa tehdä parannuksia sotavarustuksiin.\n\nArjak käski tuoda aseet esille. Miehet tottelivat, ja kukin asetti\naseensa omaan läjäänsä. Sen jälkeen Arjak ja Jamma tutkivat niitä\nyksitellen. Muutamissa jousissa oli liian heikko kaari, keihäistä oli\nosa liian tylsäkärkisiä, ja nuolia oli kaikilla liian vähän: niitä oli\ntehtävä lisää.\n\n— Ei ole sota oravan ja linnun ammuntaa, jolloin voi vapaasti noutaa\nnuolen takaisin, huomautti Jamma lopuksi. — Orava ja peura eivät ammu\nampujaa kuten ihminen.\n\nMiehet hyväksyivät sen esityksen, että aseita oli lisättävä.\n\n— Minulla on vielä eräs esitys, jota yön hiljaisuudessa mietin. Me\nvoisimme käyttää hyväksemme myöskin venettä, sanoi Arjak, — mutta me\ntarvitsemme niitä useampiakin.\n\n— Mitä niillä sodassa tehdään? kysyi Kiuri.\n\n— Me voimme hyökätä saamelaisten leiriin myöskin joen suuremman väylän\npuolelta, jos meillä on kolmekin tuollaista alusta.\n\nSille esitykselle Kaltto nauroi ivallisesti ja sanoi:\n\n— Kävisihän se, jollei saamelaisilla olisi jousia. Me kuitenkin\ntiedämme, että he ovat hyviä ampujia. Ennenkuin Arjak veneillään ehtii\nrantaankaan, on joka miehen rinta lävistetty.\n\n— Mutta hyökkäyshän tapahtuu salaa yön pimeydessä. Vanhat miehet\nmiettivät asiaa ja huomasivat viimein Arjakin esityksen hyväksi.\n\nVarustusten täydentäminen aloitettiin tulisella kiireellä, toiset\nnakuttivat kovasta kivestä nuolen kärkiä, toiset tekivät kivestä ja\nluusta keihään teriä, muutamat valmistivat jousen kaaria, mutta Arjak,\nJamma ja Kiuri suorisivat veneen tekoon. Majojen lähellä maassa virui\nhyvin vanha juuriltaan kaatunut puu, sen oli paiskannut kumoon se\nsama ukkosilma, jonka aikana Arjak ja Kaltto noitakeinoin taistelivat\nkeskenään.\n\nMiesvoimin vedettiin saamelaisilta saatu vene puunrungon luo malliksi.\nKukaan heistä ei ollut nähnytkään veneen tekoa, mutta Jamma oli kuullut\netelässä, että siinä käytettiin tulta apuna. Sen näki valmiista\nveneestäkin. Mutta miten se yksityiskohdissaan tapahtui, se oli\nkokeilun kautta selvitettävä. Kauan miettivät nämä viisaat miehet\npää kumarassa istuen puunrungon päällä tämän pulmallisen kysymyksen\nratkaisua, miten tuli saadaan polttamaan vain puun sydänosia ja siihen\nkaukalon muotoisen syvennyksen eikä pintaosia, tulevan veneen laitoja.\nJa he miettivät ja miettivät, niin että aivot tahtoivat kuumentua\nliikarasituksesta, kunnes Arjak huomasi niksin.\n\n— Me asetamme kekäleitä palamaan puun rungon päälle ja kastelemme\nvedellä niitä kohtia, joista laidat tulevat.\n\nJamma ja Kiuri kuin yhdestä suusta huudahtivat:\n\n— Sitähän minäkin ajattelin.\n\nHe mittasivat kukin vanhan veneen pituisen palan puunrungosta, vieläpä\njättivät katkaisemisen varankin. Sitten kukin asetti tervaksista tehdyn\ntulen puun alle niihin kohtiin, joista puu oli katkaistava, ja kun he\nhakkasivat kivikirveillään hiilen pois sitä mukaa kuin tuli ehti puuta\nsyövyttää, katkesi runko sopivan pitkiksi paloiksi. Kun tämä oli tehty,\nsammuttelivat he tulevan veneen päät vedellä.\n\nHikisinä miehet istahtivat venepuille levähtämään, kun kohta oli alkava\ntärkein mestarityö, sisusonnen kovertaminen...\n\nVenemiehet varasivat sitten parhaita tervassälöjä ja kekäleitä\nkovertamista varten. Salla kantoi heille tuohisilla vettä juotavaksi ja\n»ryöstäytyvää tulta» varten. Jamma ja Kiuri asettivat palavat kekäleet\nja tervassäleet ilman muuta valmistelua venepuun päälle, mutta Arjak\npehmitti ensin kivikirveellään puun pinnan, ja se näytti hyvältä.\n\nIloisesti roihusi tuli ruskeissa tervaksissa polttaen myös alla\nolevaa venepuuta hiillokselle, hyvillään miehetkin kivikirveillään\nja taltoillaan kaapivat pois hiiltä paljastaen uutta puuta tulen\nnuoleksittavaksi. Mutta jos tuli varastautui laitapuille, silloin\nkaatoivat he vettä niihin kohtiin tai suojasivat märillä suosammalilla.\nJa miehet huomasivat, että he voivat erittäin hyvin käyttää tulta\ntyöaseenaan; kaukalo syventyi, laidat ohenivat hiiltymisestä ja\nkaapimisesta, kunnes onsi oli entisen veneen altaan kokoinen. Silloin\nmiehet sammuttelivat tulen ja kaapivat kiviasein sisuksen valkoiselle\npuulle.\n\n— Huh, huh, kun tämä puusepän työ on raskasta ja hikistä, huokasi Arjak\nistuutuessaan taas levähtämään.\n\n— Niin on.\n\nMutta kun he katselivat teoksiaan, jotka näyttivät yhtä hyviltä kuin\nmalli, niin työn ilo ja voitettujen vaikeuksien tuottama mielihyvä\nloisti heidän silmistään.\n\nSalaman särkemästä puusta saivat he laudan paloja, joista he\nvalmistivat melat.\n\nKolmantena iltana auringon laskun edellä, kun ilma oli tyyni ja\npäivänkorennot jo survoivat ilmaa, lykättiin vesille neljä haapiota,\nkolme uutta ja yksi vanhempi. Koko heimo oli katsomassa, kun ne miesten\nmeloessa liukuivat joella jättäen jälkeensä valtavan väreen.\n\nKuinka somia ne olivatkaan katsella, kun ne keveästi heilahtelivat\nmelonnan tahdissa ja valkoinen mela ilta-auringossa hauskasti\nvälkähteli.\n\nNäytti siltä kuin jokainen olisi tuntenut, ainakin aavistanut veneiden\nsuuren merkityksen. Joet ja järvet eivät olleet enää ylikulkemattomia,\nmeren saaret saavuttamattomia, vaan ihminen oli vedetkin vallannut\nkulkuteikseen.\n\n\n\n\nMIES MIESTÄ VASTAAN.\n\n\nKulkue nousta jutuuttaa jokirannan hietatörmää ylävirroille päin.\nNeljä miestä vetää hihnoilla kukin haapiotaan, neljä pitelee niitä\nkoivukangella loitompana rannasta ja viides kävelee edellä täysissä\nsotavarusteissaan, mutta toisilla miehillä on pitkävartiset nuijat,\nkeihäät ja jouset haapioissa, samoin nahkaiset eväspussit ja\nsuopungit. Miedoilla virroilla näyttävät haapiot nousevan helposti,\nmutta äkäisillä nahkanivoilla miehet väkeen vetävät ja akkiloivat\nuppiniskaisia aluksia, jotka vängällä vääntäytyvät poikkiteloin kuin\npahankuriset mullikat.\n\nLatokien sotavoima siinä on matkalla saamelaisia kurittamaan ja\nkostamaan niiden entisistä ja nykyisistä pahanteoista. Sisu pyrkii\nmiehillä kihisemään ajatellessaan vihollisen monia kolttosia, varsinkin\nviimeistä; sitä miehet mumisevat vetäessään, että ovatpahan siinä\nnaapurit, kun tahtovat polttaa kaikki elävältä; ovat petoja pahempia.\n\nMatkue vähän väliä seisahtuu, kuuntelee ja katselee eteenpäin.\n\nJo häämöttää niemen takaa saamelaisten asuinsaari mataline\nhiekkarantoineen. Se nostattaa omituisen tunnelman. Ilta on vielä\nliian varhainen. Ei ole hyvä näyttäytyä, silloin tietävät varustautua.\nSentähden Arjak käskee kääntää haapiot joen poukamaan, ja miehet\nmenevät niemelle pensaikkoon lymyilemään ja vakoilemaan, näkyisikö\nmitään leiriltä.\n\nEi näy muuta kuin nahkakotien huiput pensaiden takaa. Kuuluu puhelua ja\nkirveen iskuja. Se on hyvä merkki, kun väki on rauhan töissä.\n\nVähitellen hämärtyy saari ja katoaa pimeyteen. Silloin Arjak saatattaa\nJamman ja neljä muuta miestä joen päivänpuoleiselle rannalle, ja\nitse jää kolmen muun kanssa haapioita kuljettamaan. Kahtaalta päin\nhe aikovat hyökätä saamelaisten niskaan: Jamma etelästä, kahlattavan\nsivuvirran yli, Arjak kanooteillaan pääväylän poikki.\n\nMiehet joen molemmilla rannoilla ovat jo saaren kohdalla, mutta ei\nkuulu vielä sovittua merkkiääntä. Ei olekaan vielä puoliyön aika.\nTaivas on tosin vetäytymässä pilveen, sentähden ei näy selvään\nseulajaisenkaan tähtisikermää, taivaankellon viisaria, eikä otavaa,\njoista kivikauden kansa ajan kulun öiseen aikaan arvioi, mutta\nodottajista ei yö tunnu olevan vielä niin pitkällä. He heristelevät\nkorviaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mikä on tuo ääni? kysyy Jauri-ukko, saamelaisten päällikkö itseltään.\n\n— Huuho, huuho, kuuluu yhä selvemmin joen etelärannalta, ja vähän ajan\nperästä kuuluu sorsan kutsuääni joen pohjoisrannalta.\n\nJamma ja Kiuri siellä joen yli lintujen kielillä haastelevat.\nMatkiminen on niin luonnollinen, ettei tavallinen ihmiskorva siinä\nmitään epäiltävää erottaisi. Mutta vanhalla Jaurilla, joka on monissa\nkahakoissa karaistunut mies, on erämaan asukkaan herkistynyt kuuloaisti.\n\nHän on muiden levolle mentyä jäänyt vahtikoiran virkaa toimittamaan,\nsillä eivät saamelaiset niin kevytmielisiä ole, että jättävät leirin\nyöksi vartioimatta.\n\n— Ei ollut se tavallinen hyypiän ääni, olisiko poikahuuhkaja.\n\nJa Jauri henkeään pidättäen kuuntelee.— Jaurakaisen notkosta kuuluu\ntaas sorsan kutsuääni.\n\n— Kun sorsa niin levollisesti äännähtelee, niin ei ainakaan siellä ole\npelättävää. — Mutta mikä on tuo hiljainen loiske joella?\n\nJauri hiipii rannalle. Hän säikähtää niin, että jousi vapisee kädessä,\nsillä hän näkee viisi ihmishahmoa kahlaavan joen yli.— Ovatkohan ne\naaveita? —Eivät. Kuuluvat keskenään kuiskailevan.\n\nJauri juoksee kodille hyppien kivien ja mättäiden yli, jokaisen kodan\novella hän karjaisee: — Latokit tulevat putaan yli!\n\nNuolina syöksyvät saamelaiset rantaan Jaurin osoittamaan paikkaan.\nJouset ovat vireessä, mutta vielä on vihollinen liian kaukana. Kuuluu\nmetsähiiren vikinää muistuttava merkkiääni. Kymmenen jousta raksahtaa\nyht'aikaa. Nuolet suhahtavat Jamman miesten korvien sivu.\n\n— Kätkeytykää! komentaa Jamma.\n\nMiehet painautuvat veteen, kasvot vain jäävät vedenpinnan yläpuolelle.\n\nNuolia suhisee taas päiden yli, mutta latokit eivät voi vastata tuleen,\nkun vihollinen piilee pensaikon takana. Tilanne on Jammasta tukala.\n\nMutta jo juoksevat Arjakin miehetkin saaren pään yli avuksi.\nSaamelaiset luulevat heitä ensin omiksi miehikseen, mutta pian heille\nselviää kohtalokas erehdys, kun Arjakin jykevä nuija halkaisee pään\nmuutamalta, ja Jami nutistaa toiselta hengen keihäällään. Kolmas\niskee harhaan, kun koettaa tavoittaa keihääseensä pensaikossa\nkyyristelevää nuorta saamelaista ja joutuu käsikähmään hänen kanssaan.\nJauri laukaisee jousensa Arjakia kohti, mutta nuoli pyyhkäisee hänen\nleukaansa pitkän viiltohaavan. Siitä Arjak raivostuu, hyppää pensaan\nyli kuin tiikeri ja iskee nuijallaan miehen kalloa kohti, mutta\npäällikkö väistää, ja isku sattuu hänen olkapäähänsä musertaen vasemman\nsolisluun. Kohta on hänen kaksi poikaansa Arjakin kimpussa. Toinen\nkoettaa viiltää häntä puukolla takaapäin, toinen heittää nahkasilmukkaa\nhänen kaulaansa, mutta Arjak väistelee ja koettaa saada kätensä\nvapaaksi takaapäin pitelevän otteesta.\n\nSilloin rynnistävät Jamman miehetkin maalle läpimärkinä. Taistelu\nkiihtyy kuun pilkistäessä pilven raosta. Raskaiden nuijien mätkähtely,\nnuolien suhina ja pensaiden kahina yhtyvät miesten huutoon ja meteliin\nsekä haavoittuneiden voihkinaan.\n\n— Iskekää, iskekää! kehoittaa Jamma, — lyökää maahan varkaat,\nmurhaajat, kotien polttajat! Kostakaa, kostakaa.!\n\nTulistuneena taistelee Arjak ylivoimaa vastaan. Jaurin pojat häntä\nampuvat, pistävät keihäällä, koettavat lyödä nuijalla ja kuristaa\nnahkasuopungilla, mutta notkeasti väistelee mies iskuja, ja nuolet\nja keihäät kilpistyvät hänen vahvasta rintahaarniskastaan. Hän saa\napua. Yksi Jaurin pojista kaatuu, toinen haavoittuu ja kolmas pakenee\nkadoten pimeään pensaikkoon. Silloin vaimenee muuallakin taistelun\nmelske; kosto on suoritettu, vihollinen lyöty, ja hurjana kiirii yössä\nvoittajain riemuhuuto.\n\nLatokit sitoivat haavoittuneet nahkahihnoilla, etteivät pääsisi pakoon,\nja rientävät sitten kotiin, joista koko ajan on kuulunut naisten ja\nlasten epätoivoinen itkun ulina.\n\n— Ei saa tappaa vaimoja ja lapsia! huutaa Arjak. — Ihmisiä on vähän\nmaailmassa.\n\nLatokien miehet tapaavat kodista vain muutamia vanhuksia ja pyörtyneitä\nnaisia. Suurin osa on paennut metsään. Väsyneinä istahtavat miehet\nkytevän nuotion luo levähtämään, eivät kuitenkaan kaikki. Oulo ja Jami\nmakaavat haavoittuneina pensaikossa. Heidät kannetaan nuotiolle ja\nhaavat sidotaan nahkasuikaleilla.\n\nAamu jo sarastaa. Sen kullankellertävä hohde leviää verisen\ntaistelutantereen yli paljastaen silmälle kaameita näkyjä. Alkaa\npakenevien etsintä. Rintamana samoavat voittajat saaren aarniometsässä.\n— Minnepä ne pääsevät saaresta, tuumailevat miehet. Jostakin kuuluu\npienen lapsen tukahdutettua itkua. Miehet kävelevät ääntä kohti.\nPäällekkäin kaatuneiden puiden alta se kuuluu. Ja kun miehet\nkurkistavat sinne, näkyy nuori, nahkoihin puettu nainen, jolla on\nsylissään komsioon asetettu lapsi, jolle hän antaa rintaa. Kovasti\nnuori äiti kalpenee nähdessään vain muutaman askelen päässä Arjakin\nkasvot.\n\n— Missä ovat saamelaisten porot? tiukkaa Arjak.\n\n— Tu... tu... tuolla... sa... saaren päässä, änkytti nainen.\n\nSaaren päässä oli melkoisen suuri lietemaa niitty ja sieltä löysivät\nlatokit melkein kaikki omat poronsa ja saamelaisten suuremman kiekerön\nhihnoissa. Miehet valitsivat lihavimman saamelaisten porohärän ja\nlähettivät sen Kiurin poikien mukana leirille teurastettavaksi ja\npaistettavaksi voittajille aamiaiseksi.\n\nMutta saaren metsissä jatkui kauhusta hullaantuneiden naisten ja lasten\netsintä. Ja merkillisiä piilopaikkoja olivat ne löytäneetkin. Niinpä\nJamma saaren keskiosissa osoitti mäntyä ja sanoi:\n\n— Tuolla latvapuolessa liikahti jokin eläin, taitaa olla ahma. Minäpä\npudotan sen maahan.\n\nSamassa Jamma ojensi jousensa, mutta sillä hetkellä oletettu ahma\nkurkisti alas, oksien välistä näkyivät selvät ihmiskasvot. Poikanen oli\nsinne kiivennyt pakoon, mutta ei malttanut olla liikkumatta.\n\nSaamelaisia »apinoita» tapasivat he tuon tuostakin puissa. Ne\nkomennettiin alas ja vietiin kodille samoin kuin naiset ja pikku\nlapsetkin. Mutta harmikseen totesivat Jamma ja Arjak, että muutamia\nsaamelaisia oli paennut saaresta. He olivat löytäneet haapiot saaren\npohjoisrannalta ja soutaneet niillä mantereen puolelle. Sinne oli\nnähtävästi mennyt Jaurin poikakin, se, joka oli paennut taistelun\naikana.\n\nRyöstösaalista koottaessa saamelaisten nahkakodista ja kätköistä viha\nlauhtuu ja mielihyvän tunne saa ilon pilkahduksen voittajain muuten\nkorskeille kasvoille.\n\nNuotiolle kannetaan suureksi röykkiöksi porontaljoja, turkiksia,\naseita, valmiita peskejä, kuivattua lihaa, marjoja, kuivattuja haukia\nja lohia.\n\nPuoliavoimin silmin Jauri katselee tätä hävitystä ja näyttää\nkuolleelta. Jamma häntä sivumennen potkaisee koetellakseen, elääkö\nvielä vanha kettu, mutta ei saa siihen kyliin selvää vastausta.\n\nMiehet söivät poronpaisti-aamiaistaan haukaten väliin kuivattua haukea\nja lohta vaihtelun vuoksi ja ryyppäsivät poron maitoa palan paineeksi,\njota herkkua he eivät ennen koskaan olleet saaneet.\n\nSyönnin jälkeen puhui Arjak yhteen kotaan kerätyille saamelaisille.\n\n— Latokit voittivat, mutta me emme ole niin pahoja kuin saamelaiset,\nme emme tapa teitä kaikkia, vaan päästämme osan menemään. Me annamme\nteille osan poroista ja osan tavaroista, mutta älkää tulko enää koskaan\ntälle saarelle, silloin latokit tappavat kaikki, tappavat kaikki.\n\nPuhe käsitettiin. Kun latokit käärivät tavarat porojen selkään ja\nlähtivät viemään kotiinsa, alkoivat myöskin saamen heimon tähteet\nkerätä tavaroitaan muuttamista varten. Vanha viekas Jauri ja hänen\npoikansa olivat edelleenkin heimon johtomiehinä.\n\nLatokien leirissä vallitsi sinä yönä pelko ja toivo, epäilys ja usko,\nsuru ja ilo. Eihän tiennyt edeltäpäin, miten käy taistelussa, mille\npuolelle hyvät henget asettuvat. Ei tullut uni silmään Sallallekaan, ja\nvanhat vaimot valvoivat myös koko yön ompeluksiensa ääressä kertoillen\ntoisilleen ja pojille vanhoja sotamuistoja ja omaistensa sankaritekoja.\n\nJa ikäviä viestejäkin tuli jo ylävirroilta. Vähän auringon nousun\njälkeen kuljetti virta alas kahta haapiota. Poikaset kahlasivat ne\nmaihin. Ei kummassakaan ollut melaa, ja toisen pohjalla oli iso\nverilaikku.\n\n— Niinhän minä jo lähtiessä sanoin, että surman suuhun Arjak vie\nmiehet, sanoi Kaltto ruuhia tarkastellessaan. — Vaikka lienee tuossa\nJamman verta.\n\nMutta jo näkyy parempiakin viestejä. Jokea pitkin soluu kaksi haapiota,\njoissa on ohjaajat ja makuullaan toinenkin mies kummassakin. Siinä\nsaapuvat haavoittuneet, ja hetkistä myöhemmin näkyy jokitörmällä\npororaito, ja jokaisella porolla kantamus selässä.\n\n— Saamelaiset on voitettu, leviää tieto leirissä.\n\nJa kilvan hillittömän ilon vallassa juoksevat kaikki voittajia vastaan,\nkun heimon olemassaolo on taas turvattu.\n\n\n\n\nARJAKIN PALUU.\n\n\nKuin pahan painajaisen vallasta päässeenä eli latokien pieni heimokunta\nlyötyään perin pohjin vanhan verivihollisensa. Ei pelännyt enää\nyksinäinen metsämies saamelaisten salanuolia, kun luulivat jo heidän\nrippeensäkin lähteneen etelään, vapaasti sai lohimieskin joella kaloja\nkeihästää, ja neitosten ei tarvinnut enää varoa vastenmielisen kosijan\npuunuijaa.\n\nYhteisen vaaran voittaminen oli lisännyt yhteistuntoa. Kalttokaan ei\nsen perästä koettanut juonia punoa Arjakia vastaan. Ravinnosta ei\nsen jälkeen ollut puutetta, kun he haapioilla pääsivät soutelemaan\nläheisille meren saarillekin, joista heimon miehet nuijilla ja\nkeihäillä kaatoivat sadoittain hylkeitä. Syyskauden kuluessa\nharjoitteli jokainen heimon mies haapiota käyttämään, ja miehistä\nkehittyi vähitellen hyviä merimetsästäjiä. Syksymmällä, metsäpeurojen\nrykimisaikana ilmaantui melkoisia peuralaumoja meren rannallekin.\nUsein kuului kotiin saakka jäykkäniskaisten hirvaiden kumea rykiminen.\nSilloin menivät peurat sokeana pyytäjän ansaan, olisivat menneet\npeurahautoihinkin, jos niitä olisi ollut; silloin sai vihaisia hirvaita\npistää keihäälläkin, jos oli miehellä uskallusta käydä suurisarvisen\nkanssa kamppailemaan.\n\nOli jo lehden lankeamisen aika, kun eräänä aamuna kuului lähellä\npeuran yskiminen. Lauma lähestyi leiriä, etunenässä sakeasarvinen\nhirvas. Turpa maassa, silmät muljollaan, sarvet tanassa se tuli ihmisiä\nkohti. Silloin Oulo, joka jo oli täydellisesti parantunut saamistaan\nhaavoista, ehätti ennen muita näyttämään taistelunhaluiselle ihmisen\nvoimaa ja taitoa; tahtoipa hän siinä näyttää heimon tyttärille omaakin\nmiehuuttaan. Peura seisahtui muutamien sylien päähän ja lyhyin askelin\ntömisytti maata — kuten peuroilla on tapana valmistella hyökkäystään —\nja tähtäsi sarvensa Ouloa kohti, joka keihäs kädessä kävi sitä vastaan.\nRajulla laukalla hyökkäsi peura miestä kohti, joka kivikeihäs kädessään\nodotti tilaisuutta painaakseen aseen hurjimuksen sydämeen; hän hypähti\nsyrjään koettaen sivultapäin pistää peuraa. Mutta niinkuin monesti\nmuulloinkin ratkaisevalla hetkellä ase särkyi, kivinen terä katkesi\njuuresta poikki. Seuraavassa hetkessä hirvas kääntyi ja sai sarviinsa\naseettoman miehen, alkaen häntä armottomasti riepoittaa ja etsiä puuta,\njota vasten saisi sarvenhaaransa puskea oudon pedon ruumiiseen, sillä\npedoksi hirvas arvosteli ihmistä.\n\nKaikki heimon miehet yrittivät apuun, mutta Arjak viittasi kädellään\nmerkiksi, että hän käy yksin miestä pelastamaan. Kuin villi peto\nhän hyppäsi sivultapäin peuran sarviin ja alkoi sen niskoja vääntää\nkieroksi sarvista ja turvasta. Peuran täytyi pysähtyä, ja silloin Oulo\npääsi pois tukalasta asemastaan. Peuran ja Arjakin välillä syntyi\nsilloin omituisen näköinen voimain koetus: mies koetti vääntää kaulaa\nniin kieroksi, että hengitys salpautuisi, mutta peura kaikin voimin\nvastusti etenkin vahvoilla niskalihaksillaan. Jännittyneenä katseli\nheimo hiljaiseksi käynyttä voimain mittelyä, jonka suuruudesta vain\nvanhemmilla miehillä oli kokemuksiin perustuvat tiedot. Hajasäärin,\nhampaat irvessä ja silmät kieroina seisoi siinä niin vääntäjä kuin\nväännettäväkin, silloin tällöin vain jalkaansa parantaen. Vaakasuorana\nsivullepäin ovat peuran sarvet ja turpa; voimavaaka näyttää pysyvän\nkauan tasapainossa. Mutta tuuma tuumalta alkavat sarven kärjet sitten\npainua maata ja turpa taivasta kohti. Kuuluu heikko niksahdus, kun\npeuran niskanikamissa jokin kohta rikkoontuu, ja kohta tanner tömähtää\npeuran kaatuessa kyljelleen. — Heimon väki hengittää vapaammin,\njännitys on lauennut, Arjakin nimi on kaikkien huulilla.\n\nArjak painaa sarven kärjet maahan, ottaa vyöltään veitsen ja teurastaa\nsaaliinsa.\n\nTästä yltyvät muut miehet, ajavat peuralauman rintamana meren\nniemeen, ja kun eläimet yrittävät uimalla pelastaa nahkansa, tapaavat\nhaapiomiehet niistä useita ja iskevät nuijillaan kuoliaaksi.\n\nSamanlaisia päivänsaaliita oli latokeilla monesti muulloinkin sinä\nsyksynä. Liha ja nahkavarat karttuivat päivä päivältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka ei kukaan latokien miehistä taistelun jälkeen ollut käynyt\nsaamelaisten leiripaikalla, kun he olivat pelänneet vainajien henkiä,\noli heillä yhteisenä se käsitys, että saamelaiset ovat aikoja sitten\nmenneet niiltä mailta. Sentähden miehet hämmästyivät kovasti, kun\neräänä aamuna nousun aikana näkivät miehen taluttavan kantoporoa\njokirantaa pitkin leirille päin. Arjak käski asestettujen miesten mennä\ntulijaa vastaan ja tuoda hänet leiriin, mutta hänelle ei saanut tehdä\nmitään pahaa — hän muisti tätä sanoessaan omaa kohtaloaan silloin,\nkun hän itse tuli ensikerran latokien leiriin. Mies oli Jauri, jonka\nolkapää oli jo täysin parantunut.\n\nAseettomana astua nilkutti vanha mies ensin Jamman eteen kädet rinnan\neteen kohotettuina ja kasvoillaan nöyrä ilme, mutta tämä viittasi ukkoa\nmenemään Arjakin puheille.\n\n— Urhoollinen latokien päällikkö, saamein heimo tahtoo elää ikuisesti\nsovinnossa kanssanne ja tuo alamaisuuden merkiksi lahjojaan, poron\nkantamuksen kalliimpia turkiksia teille lähettää.\n\n— Ettekö te lurjukset ole lähteneetkään saarelta, karjui Jamma, joka ei\noikein luottanut ukon rauhanrakkauteen.\n\n— Kuka voisi asua vainajien saarella. Me asumme nyt paljon etelämpänä,\nmutta heimoni lähetti sovintoa hieromaan, kun se taas ensi kesänä\ntahtoisi palata näille maille. Sillä on aina keväällä halu muuttaa\ntänne pohjoiseen. Minä itse olen jo vanha mies, ja on nuoremmilla ollut\njo aikomus antaa minulle ikuinen lepo, mutta nuorempien tähden minä\npyytäisin, että saisivat ensi kesänä asua vähän ylempänä jokivarrella.\n\nUkko riisui sitten poron taakan ja levitti Arjakin eteen hyvin\nhoidettuja suden, ilveksen, ahman, saukon, näädän ja majavan nahkoja.\n\n— Tämä on heimon yhteinen asia, sanoi Arjak, jota jo säälitti ukon\nkohtalo.\n\nSillä aikaa kuin ukko levähteli ja söi eväitään, pitivät heimon miehet\nneuvottelukokouksen. Arjak ilmoitti sen päätöksen Jaurille.\n\n— Saatte asua joen yläjuoksulla sekä metsästää ja kalastaa aina\nentiseen asuntosaareenne saakka, mutta teidän pitää siitä oikeudesta\nmaksaa meille veroa, koska maa kokonaisuudessaan on meidän, voittajien.\nTeidän pitää joka kesä tuoda meille neljä peuran, neljä ahman ja yksi\nkarhun talja sekä poron taakka kuivaa kalaa.\n\n— Ehdot ovat liian ankarat, emmekö voisi saada pois karhunnahkaa, kun\nmiehemme eivät viime aikoina ole saaneet karhuja, päinvastoin karhu\ntappoi meiltä keväällä parhaan pyyntimiehen, ja hänen lapsensa on\nmeidän elätettävänämme.\n\n— Emme voi muuttaa heimon yhteistä päätöstä, mutta jollette saa karhua,\npyytäkää silloin huojennusta.\n\nJauri lähti kotiaan kohti raskain askelin, sillä eihän hänen heimonsa\nollut enää täysin vapaa.\n\nJaurin tuoma turkisvarasto oli varsinkin naisille mieleen. Heille\noli niissä ompelemista kauaksi aikaa. Salla sai niistä parhaan\nosan, ja leirissä yleisesti kuiskailtiin, että hän ei kelin tullen\nlähdekään enää etelään, vaan Arjakin kanssa pohjoiseen. Eräässä heimon\nkokouksessa Arjak toi julki tämän salaisuuden.\n\n— Heimon vanhimmat, minulla on teille jotakin tärkeätä sanottavaa\ntänä päivänä, sanoi Arjak. — Heimon asiat ovat nyt hyvällä kannalla:\nsaamelaiset voitettu, joten heistä ei ole mitään pelkoa, ruokaa on niin\npaljon kuin heimo jaksaa kuljettaa mukanaan ja vielä ylikin, majat\novat valmiit ensikesääkin varten, jollei niitä talvi tuhoa, ja haapiot\nodottavat rannalla kevätpyyntiä. Minä olen teitä koettanut auttaa\nkaikessa voimieni mukaan, mutta nyt ei minua enää täällä tarvita. Ja\nkun en halua lähteä kanssanne etelän metsiin, niin meille tulee nyt\neron päivä.\n\n— Minne sinä aiot mennä? tiedusteli Jamma ihmeissään.\n\n— Takaisin pohjoiseen. Jäämeri vetää minua vastustamattomalla voimalla.\nKotiseutuni, jossa ei ole yhtään ihmistä, minua kutsuu.\n\n— Tarvitsemme vielä sinua, huomautti Kiuri.\n\n— Ette tarvitse. Jamma on vielä kipakka mies ja osaa johtaa heimoa,\nkuten ennenkin. Kiuri on vielä myös nuoren miehen veroinen. Kaltolla\non noitakeinoja liiaksikin henkien lepyttämiseksi. Yhtä teiltä nyt\npyytäisin, pyytäisin Sallaa vaimokseni, kun aion syyskelin aikana\npalata syntymämailleni.\n\n— Arjak on hänet ansainnut, sanoi Jamma. — Mutta onko hänestä »kuoleman\nkenttien» yli kulkijaksi?\n\n— On, on, vakuutti Arjak.\n\n— Arjak on hänet ansainnut, myönteli Kiuri ja Kalttokin. — Voimakkaat\nihmiset etsivät toisiaan, lisäsi Kaltto omasta puolestaan. — Minä annan\nparhaimman taikaesineeni, että he hyvin pääsisivät vaarallisten maiden\nyli.\n\n— Minulla on itselläni taikaesine, Sallan punoma ansa, joka on jo kaksi\nkertaa kulkenut ikuisen jään yli. Se on ollut milloin Sallan, milloin\nminun kaulassani, ja vastukset on voitettu.\n\n— Älä anna sen kuitenkaan liiaksi kiristää kaulaasi, veisteli Jamma.\n\n— Äläkä sano tästä mitään Oulolle, hän on viime aikoina ollut niin\nkummallinen. Poika taitaa liiaksi pitää Sallasta.\n\n— Ei ole sukulaisista aviopuolisoiksi, väitti Kaltto.\n\nSe oli päätetty. Tästä alkaen alettiin valmistella matkaa. Heimo\npeuralaumojen perässä etelään, toiset pohjoiseen.\n\nMutta Vuoma ei malttanut olla juoruamatta Oulolle heimon vanhimpien\npäätöksestä. Ja Oulo tuli siitä entistä synkemmäksi.\n\nArjak tiesi kokemuksestaan, minkälaisia matkavarustuksia täytyy tehdä\nmaajään yli kulkua varten. Nyt hän aikoi käyttää poroja vetojuhtinaan,\nkun heidän osalleen tuli yhteisessä jaossa kaikkiaan viisi poroa.\nNiille piti kuitenkin hankkia eväät sulan aikana. Kun lähellä oli\nhyviä jäkälämaita, käski Arjak poikasten kuokkia sitä kasoihin. Hän\nitse puristi ne koviksi kasoiksi, jotteivät ne veisi paljon tilaa\nporon kelkoissa. Muitakin matkavarustuksia oli tehtävä. He olivat\nsotasaaliina saaneet saamelaisilta kahdet sukset, joita ei ennen\nkukaan latoki ollut nähnyt, vielä vähemmin käyttänyt. Ne Jamma antoi\nArjakille ja sanoi kuulleensa, että niitä käytetään pehmeällä lumella\nliikuttaessa. Paljon oli varattava mukaan hylkeenrasvaa, paistettua\nlihaa, nahkoja ja turkiksia, laitettava jalkineita ja turkisvaatteita.\n\nHeidän ei tarvinnut kahden lähteä Sallan kanssa matkalle, sillä Jami\nvaimoineen lupasi heitä seurata siihen ihmeelliseen maahan, josta Arjak\noli hänelle kertonut kummallisia asioita. Heimon miesväki tosin siten\nväheni tuntuvasti, mutta eihän enää ollut vihollistakaan uhkaamassa\neikä nälästä niin pahaa pelkoa kuin ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi on jo saapunut suureen erämaahan: lunta on jo maassa keliksi\nsaakka, joki jäätynyt kantavaksi, teeret jo urpukoivuissa kurahtelevat,\nja metsäkanat makeasti nauravat eräänä pakkasaamuna. Viisipäinen\npororaito lähtee matkalle kahden miehen taluttamana, ja kaksi\nturkiksiin puettua naista istuu yhdessä kelkassa, mutta toisissa on\neväitä ja muita matkavarusteitä. Arjakin retkikunta siinä painautuu\npitkälle, talviselle taipaleelle päämääränään Jäämeren sula rannikko.\nLatokien heimon pääjoukkue on jo ennen lähtenyt etelää kohden.\n\nHyvä on Arjakin mieli päästessään palaamaan takaisin siihen maahan,\njota hän kerran piti kirottuna seutuna, hyvällä tuulella ovat toisetkin\nseurueen jäsenet.\n\nIltapäivällä tulee eteen silmänkantamaton, saarinen järvenselkä. Arjak\ntuntee sen tulomatkan ajoilta ja lohduttelee matkatovereitaan, että\nsen takaa tulee maata ja sitten vahvaa maajäätä, jota riittää perille\nsaakka. Järvi on melkein kaljamana. Iltapakkasessa sen jää ulisten\nhalkeilee niemestä niemeen, saaresta saareen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe järvi, jota he aluksi kulkivat, oli vain suuresta sisävedestä\npistävä lahti, sillä senaikainen Suomen kuva oli toinen kuin nykyjään.\n\nPohjois-Suomi Pohjois-Karjalaa myöten ja suurin osa Pohjanlahtea\nja Pohjanmaatakin oli vielä maajään peitossa. Suurin osa Etelä- ja\nKeski-Suomea oli silloin veden alla, Ancylus-järven vesien peitossa.\nHämeen, Savon ja Karjalan selkämaat sekä pitkä Salpausselkä monine\nsivuharjuineen ja muutamat erilliset vaarat olivat vain kuivana\nmaana; Suomenlahti ja Laatokka olivat leveän salmen kautta toistensa\nkautta yhteydessä. Kesällä eivät sen ajan ihmiset päässeet sen yli\nkulkemaan, mutta kun se talveksi jäätyi, ei se estänyt keväistä muuttoa\npohjoiseen, tuhansien järvien, saarien ja niemien maahan verottamaan\nsen rikasta eläinkuntaa, mutta syksyllä sai toisinaan kauemmin odottaa\nsen jäätymistä, jollei tahtonut kiertää nykyisen Laatokan ympäri.\n\nPienempiäkin järviä oli silloin enemmän kuin nykyjään. Sentähden kulku\noli helppoa aina maajään reunaan saakka vähälumisia järvireittejä\npitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivisin he kulkivat, öisin nukkuivat nahkateltassa rasvalampun\nlevittäessä lämpöä ja valoa ja porojen rouskutellessa mureaa\npantiojäkälää.\n\nArjakilla oli muutamia merkkituntureita matkan varrella. Sellainen oli\nKoli, joka senaikaisestakin maisemasta kohosi huomattavaan korkeuteen.\nSille he antoivat nimen Jamin vaimon nimen mukaan. Maajään eteläisellä\nalueella, nykyisessä Koillis-Suomessa, kohosi maajäästä satoja\nerillisiä nunatakkeja kuin mustia hiippoja. Korkeimmalle he antoivat\nnimen Salla. Se oli kerrassaan uhkea tunturi, vaikka siitä enemmän kuin\npuoli oli maajään kätkössä.\n\nNiillä tienoin muisti Arjak menettäneensä tullessaan ainoan ajokkaansa,\njääkarhun. Seurue makeasti nauroi, kun hän kertoi seikkailustaan paikan\npäällä.\n\n— Ei ole petoeläimistä ajokkaiksi, päättelivät he yhdessä.\n\nToisenlaisia olivat porot. Ne eivät olleet kertaakaan äkääntyneet,\nkun olivat kaikki vanhoja ajokkaita, mutta yhdeltä oli jään kuilussa\nkatkennut jalka, ja se täytyi teurastaa eväslihoiksi.\n\nLoppumatka oli hankalin satojen syvien kuilujen tähden, jotka jo olivat\nolleet Arjakin niellä ammottaviin onkaloihinsa. Mutta nyt heillä oli\nse etu, että oli nostajia, jos joku kuormakunta olisi pudonnut, mutta\nsellaista ei kuitenkaan sattunut, kun Arjak tarkoin tutki epäiltävät\nkohdat ja lumi ei ollut vielä kerinnyt tehdä sinä syksynä valesiltoja\nkuilujen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kirkkaana aamuna näkevät he vihdoin edessään sulan Jäämeren\nulapan. Tummansinisenä heloittavat sen avarat selät ja vuonot valkoisen\nmaajään takaa.\n\n— Katsokaa, eikö se ole komea, huudahtaa Arjak koettaen siten innostaa\nväsyneitä matkatovereitaan.\n\n— Onhan se, myöntävät toiset.\n\nSinne oli kuitenkin penikulmia, mutta myötämäkeen matka sujui sikäli\nnopeasti, että illalla he laskeutuivat jyrkähköltä maajään reunalta\nkierrätellen Pummankivuonon rannalle.\n\nKaikki oli siellä entisellään: tunturit suline rinteineen, vuono\nkivikkorantoineen, kotikenttä majan sijoineen ja valaan luurankokin\nvielä rannalla romotti. Vielä keinui vuonon pinnalla joukoittain\nvesilintuja, vielä istuivat ruokit rantakallioilla, ja ilmassa oli\nsellainen riemu ja remakka, että tulijatkin valtasi hyvä tuuli.\n\n— Ihmeellinen maa! ihastelivat ensikertalaiset.\n\n— Tämä on se onnen maa, jota minä olen muualta etsinyt, sanoi Arjak.\n\nKun he olivat saaneet tilapäisen majansa pystytetyksi ja rasvalampun\npalamaan, syöksyi Salla sisälle huudahtaen:\n\n— Kaksi suurta valkoista eläintä kävelee vuonon rantaa tännepäin. Ne\novat paljon isommat kuin porot.\n\n— Ne ovat jääkarhuja. Älä ole milläsikään, minullahan oli mennessä\nvetojuhtana jääkarhu.\n\nKarhut kävelevät aivan rauhallisesti pakoveden paljastamaa\nrantakivikkoa aivan vesirajaa pitkin. Toisinaan ne nuuskivat maata\nruokaa etsien. Kohdalle päästyään ne huomaavat ihmiset, mutta eivät\npakene, päinvastoin toinen niistä lähestyy muutaman kymmenen askelen\npäähän, istuu turpeelle ja katselee kuin tunteakseen. — Salla painautuu\nlähemmäksi Arjakia.\n\n— Sehän on Murri! huudahtaa Arjak.\n\nJääkarhu tuntee myös vanhan hoitajansa, nyökyttelee päätänsä iloisesti,\nikäänkuin tahtoisi sanoa: — Arjak, olenhan ollut oikeassa, kun palasin\nväliltä takaisin; tännehän sinäkin tulit.\n\nArjak ymmärsi sen mykkää kieltä ja myönsi, että karhu oli ollut\noikeassa.\n\n\n\n"]