[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCW6ZQ6CHkddMO2t2v9dEeyeRMAlkNvUeXTJVYenN5u8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},277,"Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa","Godenhjelm, Bernhard Fredrik",1840,1912,"277-godenhjelm-b-f-oppikirja-suomalaisen-kirjallisuuden-historiassa","277__Godenhjelm_B._F.__Oppikirja_suomalaisen_kirjallisuuden_historiassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1898,25311,181477,false,18481,[22],"Finnish literature -- History and criticism",[24,25],"History - Other","Teaching & Education","\"Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa\" by B. F. Godenhjelm is a historical account focused on Finnish literature written in the late 19th century. The work aims to serve as both a teaching tool and a reference guide for students, covering various epochs of Finnish literary development while highlighting the influence of Finnish culture and identity.   At the start of the book, the author introduces the dual purpose of the text: to provide an overview of Finnish literature for educational settings and to incorporate broader insights into Finnish national identity and literature's role within it. The opening establishes that the book is organized into two main sections and explains that the main text is based on notes from a teaching institution in Helsinki. Godenhjelm emphasizes that the history of Finnish literature cannot be separated from the history of the Finnish people, advocating for the inclusion of works in languages other than Finnish when they significantly impacted national consciousness. This introductory portion sets the stage for a detailed exploration of the evolution and characteristics of Finnish literature, appealing to readers interested in cultural and literary history. (This is an automatically generated summary.)",[],472,"Oppikirja tarkastelee suomalaisen kirjallisuuden kehitysvaiheita muinaisesta kansanrunoudesta 1800-luvulle. Teoksessa käsitellään niin Kalevalaa, uskonpuhdistuksen ajan hengellistä kirjallisuutta kuin Porthanin aikakauden sivistyshistoriaakin. Kirja tarjoaa jäsennellyn katsauksen suomen kielen ja kirjallisen kulttuurin muotoutumiseen.","B. F. Godenhjelmin 'Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 277. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot","OPPIKIRJA SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIASSA.\n\nKirjoittanut\n\nB. F. Godenhjelm.\n\n\nWeilin & Göös, Helsinki, 1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n§§  Johdatus.\n 1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia.\n 2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo. (Tärkeimmät kielikunnat.\n    Suomalais-ugrilaiset kielet. Altailainen kielikunta.\n    Suomalais-ugrilaiset kansat).\n 3. Suomalaiset kielet.\n 4. Suomen kielen murteet.\n 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.\n\nEnsimmäinen aikakausi.\nVanhin aika vuoteen 1157.\n 6. Vanhimman ajan runotuotteet.\n 7. Kalevala (Kalevalan pääsisällys. Kalevalan ainekset. Kalevalan\n    henkilöin luonteet. Virolaisten Kalevipoeg).\n 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar. (Kansanlyriikan kaksi\n    muodostusjaksoa. Varsinaiset laulurunot. Kertovaiset runot).\n 9. Loitsurunous.\n10. Satuja (Suomen kansan Satuja ja Tarinoita. Eläinsatuja.\n    Kuninkaallisia satuja. Eesti rahva ennemuistesed jutud).\n11. Sananlaskuja ja Arvoituksia.\n\nToinen aikakausi.\nKeskiaika vv. 1157-1542.\n12. Keskiajan sivistys-olot.\n13. Kansanrunous (Legendoja: Piispa Heinrikin surma, Viron orja\n    ja isäntä, Mataleenan vesimatka, \"Luojan virsi\". -- Ballaadeja:\n    Turusen neiti (Annikki ja Kesti), Inkerin sulhot, Elinan surma,\n    Antero ja Kaloniemen neito. -- Historiallisia kansanrunoja. --\n    Ridvalan Helkavirret. -- Muita runoja).\n\nKolmas aikakausi.\nUskonpuhdistuksen aika vv. 1542-1640.\n14. Mikael Agricola.\n15. Hengellistä runoutta (Jaakko Suomalainen. Hemminki\n    Henrikinpoika).\n16. Suorasanaista kirjallisuutta (Eerik Sorolainen, Raamatun\n    suomennos. Liungi Tuomaanpojan y.m. lainsuomennokset.\n    Juusten).\n\nNeljäs aikakausi.\nSuomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan\nloppuun asti vv. 1640-1721.\n17. Yleinen katsaus.\n18. Suorasanaista kirjallisuutta (Raamatun suomennos. Petraeus,\n    Florinus, Martinius, Vhael. -- Wexionius, Thuronius. --\n    Laurentius Petri, Rajalenius, Hartikka Speitz).\n19. Runoutta (Hengellistä runoutta: Salamniuksen Ilolaulu\n    Jesuksesta, Eerik Juhana Cajanus. -- Tilapää-runoutta:\n    Justander. -- Historiallista runoutta: Laurentius Petrin\n    ajantieto, Vhael'in valitusruno, Calamniuksen Sururunot\n    suomalaiset. Aschelinus, Lithovius. -- Huoneen peili. Tuderus.\n    -- Historiallisia kansanrunoja).\n\nViides aikakausi.\nRuotsin vallan loppuaika 1721-1809.\n20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius. (Lis.: Idman ja Weman).\n21. Runoelmia (G. Calamnius, Lilius, Frosterus, Abraham Achrenius,\n    Simo ja Henrik Achrenius, Tuomas Ragvaldinpoika).\n22. Porthan ja hänen aikalaisensa (Porthan. -- Ganander, Lencqvist,\n    Lizelius. -- Franzén, Frese, Creutz, Choraeus).\n\nKuudes aikakausi.\nUusi aika vuodesta 1809.\n\nI. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809-1835.\n23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.\n24. Suomen kielen tutkimus (Renvall, Becker, Sjögren, Strahlmann).\n25. Juteini ja Gottlund.\n26. Kansanrunojen keräileminen. Topelius vanhempi (Schröter).\n27. Runoilijoita (Lagervall, Poppius, Kallio, Ticklén veljekset, Kemell).\n28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson. (Linsén, Ehrström).\n29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen (Keckman y.m.\n    -- Tieteellisiä seuroja).\n\nII. Vuodet 1835-1850.\n30. Elias Lönnrot.\n31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat\n    (Korhonen, Makkonen, Kymäläinen, Puhakka, Räikkönen. -- P.\n    Väänänen, Tuoriniemi, P. Lyytinen, H. Väänänen, Mansikka, O.\n    Lyytinen. -- Uuden-aikuiset kansanrunot).\n32. Ruotsinkielinen runous (Runeberg, Cygnaeus, Topelius, Stenbäck,\n    Wecksell).\n33. Juhana Vilhelm Snellman.\n34. Suomalainen kirjallisuus 1835-1850 (Kajaani, Varelius,\n    Hannikainen, Granlund, E. A. ja A. V. Ingman y.m.).\n35. Kielitiedettä. Castrén. (Eurén, Kellgren, Avellan, Collan).\n\nIII. Aika jälkeen vuoden 1850.\n36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.\n37. Eero Salmelainen ja Satuja ja Tarinoita.\n38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja J. Krohn.\n39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous (Kivi. -- Tuokko.\n    -- Bergbom, Suomalaisen kansallisteaatterin perustaminen. --\n    Uudempi näytelmäkirjallisuus).\n40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku (Gummerus, Theodolinda\n    Yrjö-Koskinen, Suomalainen. -- Kansankirjailijat: Päivärinta.\n    -- Jahnsson, Bergman, Soini y.m. -- J. V. Calamnius).\n41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus (Minna Canth, Aho,\n    Pakkala, S. Ingman. -- Kauppis-Heikki, Alkio. -- Reijonen,\n    Järnefelt, Kokko, Aura, Ronimus, Maila Talvio, Aino Suonio\n    y.m., Jalmari Hahl. -- Kansankirjailijoita: Sissala,\n    Meriläinen, Niemelä).\n42. Runomuotoinen kirjallisuus (Cajander, Erkko, Genetz, K. Leino.\n    -- Rahkonen, Wuorinen, Minna Krohn, Kramsu y.m. -- Irene\n    Mendelin, Hilja Hahnsson, Noponen, Nyman, Weijola, Eino Leino,\n    Larson, I. Calamnius).\n43. Loppukatsaus. -- Käännöksiä. -- Tieteellistä\n    kansalliskirjallisuutta y.m. (Historiaa. Kirjallisuus- ja\n    Taidehistoriaa. Muita tieteitä. Aikakauskirjoja).\n\n\n\n\nAlkulause ensimmäiseen painokseen.\n\n\n_Tämän kirjan tarkoitus on kahdenlainen, josta syystä sen sisällys on\njärjestetty kahteen jaksoon. Pääteksti on kouluja varten toimitettu ja\nperustuu Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa tehtyihin\nmuistoonpanoihin. Lisäyksiin olen koonnut, mitä olen katsonut laajempaan\noppijaksoon kuuluvaksi, jotta kirja kokonaisuudessaan voisi olla lyhyt,\nmutta johonkin määrin täydellinen oppi- ja käsikirja suomalaisen\nkirjallisuuden historiassa. Tämä laveampikin jakso on saanut alkunsa\nopetustoimestani yllämainitussa opistossa: se vastaa pääasiallisesti sen\njatko-opistossa suoritettavaa oppimäärää. Lisäyksiin on paitsi sitä\npantu kaikenlaisia tarpeellisia selityksiä, esimerkkejä y.m., varsinkin\nsemmoisia, joista opettaja voi saada aihetta lyhyemmässä oppijaksossa\nesitettyjen seikkojen tarkempaan valaisemiseen. Kertomus Kalevalan\nsisällyksestä samaten kuin muutkin Kalevalaa koskevat laveammat\nselitykset on niin-ikään sovitettu lisäyksiin, koska kouluissa\ntavallisesti, kun joudutaan kirjallisuuden historiaan, Kalevala jo on\nloppuun luettu ja oppilaat silloin tietysti jo ovat saaneet kuulla\nkaikki nämä selitykset._\n\n_Suomalaisen kirjallisuuden historia on siinä suhteessa omituista\nlaatua, että se ei voi supistaa ainettansa ainoastaan suomeksi\nilmestyneihin kirjateoksiin, vaan että sen niiden ohessa täytyy pitää\nsilmällä koko sitä kansallista kehitystä, joka sen on tuottanut, s. o.\nsuomalaisen kirjallisuuden historia on samalla suomalaisuuden historiaa.\nSentähden tärkeä sija on annettava Suomen kielen tieteelliselle\ntutkimukselle, ja samaten tulee semmoisiakin kirjoittajia huomioon\nottaa, jotka voimallisesti ovat vaikuttaneet kansallistunnon tai\nkotimaisen sivistyksen varttumiseen ja niinmuodoin ainakin välillisesti\nedistäneet suomenkielistäkin kirjallisuutta, vaikk'eivät ole\nkirjoittaneet kansan omalla kielellä. Sellaiset miehet kuin Porthan,\nArwidsson, Snellman, Castrén ansaitsevat kyllä kunniapaikkansa\nsuomalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikka heidän teoksensa ovat\nlatinan- tai ruotsinkielisiä. Eikä mainitsematta sovi jättää noita\nruotsinkielisiä runoilijoitakaan, Runeberg'iä etupäässä, joilla on ollut\nniin suuri merkitys meidän maan sivistyshistoriassa. Oikeimmaksi olen\nkuitenkin katsonut vaan lyhyeltä viitata heidän kirjalliseen toimeensa,\nkoska tämä voipi saada oikean selvityksensä ainoastaan Ruotsin\nkirjallisuuden historiasta; muuten koulunuorisomme ruotsinkin tunneilla\nheihin tutustuu. -- Selitykset suomensukuisista kielistä ja Suomen\nkielen murteista pidän sopivimpana koulu-opetuksessa liittää\nkirjallisuuden historiaan._\n\n_Tuskin tarvinnee sanoa, että kirjallisuuden historia koulussa on\nrunsailla esimerkeillä valaistava ja että sen rinnalla siis pitää lukea\nkirjallisuutta niin paljon, kuin aika suinkin myöntää. Sentähden olen\nkoettanut mahdollisuuden mukaan lueteltujen teosten joukossa mainita\nsemmoisia helposti saatavia runoja ja muita lyhyitä kappaleita, jotka\nkoulussa sopivat esimerkeiksi. Erittäin tahdon, mitä vanhempaan aikaan\ntulee, viitata tunnettuun kirjaan \"Helmivyö suomalaista runoutta\"[1]. --\nKaikkein uusin aika ei ole vielä historiaa eikä sitä siis voi samalla\ntapaa esitellä kuin edellisiä ajanjaksoja. Asianmukaisimmaksi olen\nkatsonut suurimmassa lyhykäisyydessä asettaa näkyviin, mitä meillä tätä\nnykyä on olemassa kansalliskirjallisuuden eri aloilla._\n\n[1] _Sen jälkeen kuin tämän oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi, on\ntullut toinenkin suomalainen antologia, Leimun (Kustavi Grotenfelt'in)\ntoimittama \"Väinölä\" (1884 ja lisävihko 1892, uusi täydennetty painos\n1899), joka tarkoitukseltaan ja sisällykseltään vastaa \"Helmivyötä\"._\n\n_Näin lähetän tämän kirjasen ulos maailmaan hyvin tietäen, että\nteokseeni on saattanut puikahtaa paljokin erehdyksiä, semminkin kun se\non ensimmäinen laatuansa eivätkä olot ole sallineet minun panna aivan\nrunsaasti aikaa sen lopulliseen suorittamiseen._\n\n_Syrjässä Lopen pitäjässä Elokuulla 1884._\n\n      _Tekijä._\n\n\n\n\nAlkulause kolmanteen painokseen.\n\n\n_Ne muutokset ja lisäykset, joita tämän kirjan nyt ilmestyvä kolmas\npainos on vaatinut, koskevat pääasiallisesti joko johdatusta ja\nensimmäisiä aikakausia taikka nykyajan kirjallisuutta. Kielentutkimuksen\nuusimmat tulokset olivat huomioon otettavat, mitä suomalais-ugrilaisiin\nkieliin ja suomensukuisten kansojen vanhimpiin asuinpaikkoihin tulee, ja\nsamaten myös Kantelettaren osittainen uudistus, joka oli tapahtunut\ntoisen painoksen julkaisemisen jälkeen. Viime aikojen kuvailussa on\nedellisissä painoksissa nuorina kirjailijoina, vieläpä\naloittelijoinakin, mainittu monta, joiden asema kirjallisuudessa nyt jo\non vakaantunut; niihin on tietysti nyt luotu enemmän huomiota, ja uusia\nkirjailijoita on otettu lukuun nykyisen kirjallisuuden kokonaiskuvan\ntäydentämiseksi. Kirjallisuutemme onkin juuri viime vuosikymmenenä niin\nsuuresti karttunut, että entinen \"loppukatsaus\" on täytynyt kokonaan\nuudistaa. Kun tälle kirjalle toissa vuonna tapahtui se odottamaton\nkunnia, että se herra E. D. Butler'in taitavalla kädellä käännettiin\nEnglannin kielelle, tein jo muutamia lyhyitä lisäyksiä englantilaista\nlaitosta varten; mutta nyt olen katsonut tarpeelliseksi vielä tarkemmin\nesittää uusinta aikaa. Mainittakoon tämän yhteydessä, että uusi teksti\njo valmistui Marraskuun loppupuolella ja että kirjallisuuden kehitystä\nsiihen asti on pidetty silmällä. Ainoastaan pari viittausta muutamiin\nsen jälkeen ilmestyneihin teoksiin on sittemmin lisätty. -- Paitsi sitä\non eri paikoin tehty parannuksia ja yleensä koetettu ottaa varteen, mitä\nviime aikojen tutkimus on tuonut ilmi._\n\n_Kaikille niille, joilta olen saanut ystävällisiä tiedon-antoja, etenkin\ntoht. K. Grotenfelt'ille ja toht. K. Krohn'ille, pyydän saada lausua\nlämpimät kiitokset._\n\n_Helsingissä, Tammikuulla 1898._\n\n      _Tekijä._\n\n\n\n\nJohdatus.\n\n\n\n\n§ 1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia.\n\n\n_Kirjallisuudeksi_ sanotaan yhteisellä nimellä kaikki ne kansain\nhenkiset tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla, ja jokaisella\nkorkeammalle sivistyksen kannalle joutuneella kansalla on oma\nkirjallisuutensa. Kieli on henkisen toiminnon luonnollinen välittäjä ja\nniinmuodoin kirjallisuudenkin kannattaja; kun puhutaan _suomalaisesta\nkirjallisuudesta_, tarkoitetaan siis sitä kirjallisuutta, joka on\nsuoritettu Suomen kielellä.\n\n_Suomalaisen kirjallisuuden historia_ esittää siis suomenkielisen\nkirjallisuuden kehkiämistä eli, toisin sanoen, Suomen kansan sivistyksen\nedistymistä, niinkuin se ilmaantuu sen omakielisessä kirjallisuudessa.\n\n_Kansalliskirjallisuudeksi_ nimitetään ne kirjallisuuden tuotteet, jotka\nselvästi kuvastavat kansan omituista henkeä ja katsantotapaa. Sitä\nlaatua on varsinkin runous; tieteellisestä kirjallisuudesta siihen\nluetaan etenkin historia ja filosofia; muut kirjallisuuden lajit ovat\nkansalliskirjallisuutta samassa määrässä, kuin ne tuovat esiin kansan\nomituista henkeä. Kirjallisuuden historia koskee pääasiallisesti\nkansalliskirjallisuuteen.\n\nLisäys 1. Kirjallisuutta ovat oikeastaan vaan ne kansanhengen\ntuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla. Tarkkaan katsoen siis\nmuinais-ajan runot, tarut, sananlaskut y.m., jotka elävät kansan\nhuulilla, eivät ole kirjallisuutta, ennenkuin tulevat muistoon\nkirjoitetuiksi. Mutta niille on kuitenkin annettava tärkeä sija\nkirjallisuuden historiassa; sillä puhtaimpana ilmaantuu kansan\nalkuperäinen omituisuus näissä sen runouden ensimmäisissä hedelmissä, ja\nikäänkuin raikkaasta luonnon-lähteestä runous myöhempinäkin aikoina\nniistä ammentaa uutta elinvoimaa.\n\nLisäys 2. Kansalliskirjallisuuden luonnollinen välittäjä on kansan oma\nkieli. Poikkeuksena on pidettävä, jos sitä toimitetaan jollakin\nvieraalla kielellä. Niin tapahtuu kuitenkin toisinaan historiallisten\nolojen vaikutuksesta, joko ennenkuin kansallinen elämä on päässyt\ntäyteen voimaan, taikka kun se on päättynyt ja kansa on kuolemaisillaan.\nOlipa esim. latina keskiajalla kaiken korkeamman sivistyksen\nkannattajana; ei ainoastaan tieteellisiä teoksia, vaan myöskin runoutta\nja muuta kaunokirjallisuutta syntyi mainitulla kielellä. Samaten\nmeidänkin maassa ruotsi kauan aikaa on ollut ylhäisemmän\nhengenviljelyksen melkein yksinomaisena välittäjänä, ja uudestaan\nheränneen kansallishengen ensimmäiset ilmaukset pakeutuivat\nruotsinkieliseen muotoon. Sellainen kirjallisuuden tila on kuitenkin\nvaan haihtuva väliaste kansojen kehityksessä; pian kansanhenki\nvahvistuneena vaati sisällyksellensä omakielisen muodon. --\nPäinvastaisena esimerkkinä sopii mainita keltiläiset heimokunnat, esim.\nIrlantilaiset, joiden kansallisen runouden nykyaikaiset tuotteet ovat\nenglanninkielisiä, surkeana todisteena siitä, kuinka häviämäisillään\nolevat kansakunnat menettävät kielensä.\n\nMeidän maan omituiset olot tekevät tarpeelliseksi, että suomalaisen\nkirjallisuuden historiassa välisti otetaan lukuun myöskin ruotsin- ja\nlatinankielisiä teoksia, kun ne tehokkaasti ovat vaikuttaneet\nkansallisen sivistyksen muodostumiseen.\n\n\n\n\n§ 2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo.\n\n\nSuomen kieli kuuluu _Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon_.\nSuomalais-ugrilaiset kielet ynnä muutamien muiden kieliheimojen kanssa\nluetaan suureen _Altailaiseen kielikuntaan_.\n\nTärkeimmät kielikunnat ovat Altailaisen rinnalla _Semiläinen_ ja\n_Arjalainen_. Edelliseen luetaan esim. Hebrean ja Arabian kieli,\njälkimäiseen Indian ja Persian kielet (Sanskrit, Zend, y.m. ja ne,\njotka niistä ovat alkunsa saaneet) sekä enimmät Euroopan kielet:\nKreikka, Latina ja Romanilaiset kielet (Ranska, Italian ja Espanjan\nkieli y.m.), Germanilaiset kielet (Saksa, Ruotsi, Englannin kieli\ny.m.), Slaavilaiset kielet (Venäjä y.m.), Baltilaiset eli\nLiettualaiset kielet (Liettua, Lätti) ja Keltiläiset kielet.\n\nSuomalais-ugrilaiseen kieliheimoon kuuluu seuraavat seitsemän\nkieli-yhteyttä:\n\n1. _Suomen kieli_ ja sen lähimmät sukukielet (Yhteis-Suomi);\n\n2. _Mordvan kieli_, jota on kaksi murretta: Ersa ja Moksha;\n\n3. _Tsheremissin kieli_, jota niin-ikään on kaksi murretta:\nNiitty-Tsheremissien ja Vuori-Tsheremissien murre;\n\n4. _Lapin kieli_, jota on neljä murretta (Ruotsin, Norjan, Suomen eli\nInarin ja Venäjän Lapin murre);\n\n5. _Permalaiset kielet_: Syrjäänin ja Perman kielet, jotka ovat hyvin\nlähellä toisiansa, sekä Votjakin kieli;\n\n6. _Obilainen kieli-yhteys_: Ostjakin ja Voguulin kieli;\n\n7. _Unkarin_ eli _Magyarin kieli_.\n\nLisäys 1. Altailaiseen kielikuntaan luetaan viisi kieliheimoa:\n_Suomalais-ugrilainen_, _Samojeedilainen_, _Turkkilais-tatarilainen_,\n_Mongolilainen_ ja _Mandshu-tungusilainen_; mutta kielitiede ei ole\nvielä ehtinyt kaikin puolin selvittää näiden keskinäistä sukulaisuutta.\nYleensä altailaisten kieliheimojen yhteys ei ole niin luja ja selvästi\nhavaittava kuin Arjalaisten kielten.\n\nLisäys 2. Mainio kielentutkija _M. A. Castrén_ jakoi\nSuomalais-ugrilaiset kielet neljään ryhmään, jotka jokainen käsittävät\nuseampia kieliä. Nämä ryhmät ovat:\n\n1. _Ugrilainen_, johon kuuluu Ostjakin, Voguulin ja Unkarin (Magyarin)\nkieli;\n\n2. _Bulgarilainen_ eli _Volgalainen_: Tsheremissin ja Mordvan kieli\nmurteineen;\n\n3. _Permalainen_: Syrjäänin ja Perman sekä Votjakin kieli;\n\n4. _Suomalainen_ ryhmä: Suomalaiset kielet sekä Lapin kieli.\n\nTästä jaosta yleensä selviää eri kielten keskinäinen sukulaisuus; mutta\nnykyisempi tutkimus on sen lisäksi huomannut läheisen yhteyden\nvarsinaisten Suomalaisten kielten ja Mordvan kielen välillä, joka\ntodistaa Suomalaisten heimojen muinoin asuneen Mordvalaisten\nläheisyydessä, ja toiselta puolen Lapin kieltä ei nykyjään enää aseteta\nvälittömään yhteyteen Suomen kielen kanssa, vaan erikseen, siinä kun\ntavataan yhtäläisyyttä sekä Suomalaisten että myös Ugrilaisten, vieläpä\nPermalaistenkin kielten kanssa.\n\nLisäys 3. Suomalais-ugrilaiset kansat ovat hyvin erilaiset\nsivistyksensä ja elämänlaatunsa puolesta. Samalla kuin itäisimmät\nheistä, Ostjakit ja Voguulit, asuen Pohjois-Aasiassa lähellä Jäämeren\nrantoja alkuperäisessä luonnon tilassa, hankkivat elatuksensa\nkalastuksella tai metsästämisellä, heidän likimmät sukulaisensa,\nUnkarilaiset, eläen hedelmällisessä maassa Keski-Euroopan tasangoilla,\nkaikin puolin ovat omistaneet nykyajan sivistyksen, heillä kun on oma\nkansallinen elämä, oma valtiolaitos, oma kirjallisuus, -- Bulgarilaiset\nkansat ovat saaneet nimensä muinoin kuuluisasta Bolgarien valtakunnasta\nja heitä sanotaan myös Volgalaisiksi, koska asuvat Volgan varrella.\nNykyjään Volgalaiset kansat, Mordvalaiset ja Tsheremissit, ovat paraasta\npäästä maanviljelijöitä; osa jälkimäisistä on kuitenkin metsästäjiä.\nVaikka ulkonaisesti kääntyneinä kristin-uskoon, useat heistä pyhissä\nlehdoissaan salaa palvelevat entisiä jumaliansa. Tsheremissit ovatkin\nosaksi vielä kastamattomia. -- Syrjäänit ovat Pohjois-Venäjän\nvarsinainen kauppakansa. Heidän luontainen taipumuksensa kaikenlaiseen\nkaupantekoon on syynä, että noilla autioilla lakeilla Jäämeren rannoilla\nmainittu elinkeino kokonaan on joutunut heidän käsiinsä, joka niin-ikään\non antanut heille jonkunlaisen vallan siellä asuvain Samojeedien yli.\nMuutamat Syrjäänit ovat myös poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä\nuseat elävät maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit.\nViimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. -- Tunnettua on, miten\nLappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin,\nNorjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan\ntuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren\nvuonoista. -- Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.\n\n\n\n\n§ 3. Suomalaiset kielet.\n\n\nVarsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä;\nkielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen,\nYhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: _Suomi_, _Karjala_,\n_Aunus_ eli _Liygi_, _Vepsä_, _Vatja_, _Viro_ ja _Liivi_.\n\nVertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset\nheimot, -- _Karjalaiset_, _Hämäläiset_, _Varsinais-Suomalaiset_,\n_Vepsäläiset_, _Vatjalaiset_, _Virolaiset_ ja _Liiviläiset_, -- vielä\nmeidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella\nnykyistä Liivin- ja Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa\nVäinäjoki ja pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja\ngermanilaisten kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat\nsuomalaiset heimot sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin;\nmuuttojen alkusyynä olivat nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien\nhyökkäys Eurooppaan ja Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat\naihetta yleiseen kansainvaellukseen.\n\n_Karjalaiset_ levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä\neteenpäin, ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän\nKarjalan sekä osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta\nsuuri osa väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten\nuskonnollista vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver'in, Novgorod'in y.m.\nkuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan\nkieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin\nSuomenmaasta uusia asukkaita. -- Karjalaisten alkuperäinen kieli on\nsäilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa Suomen\nitärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.\n\nLähellä Karjalan kieltä on _Aunuksen_ eli _Liygin_ kieli, jossa\nkuitenkin huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.\n\nMuista heimoista _Vatjalaiset_ pysyivät entisillä asuinpaikoillaan\nInkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan\nlähitienoilla; _Vepsäläiset_ taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven\nlänsi- ja eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, _Virolaiset_,\njotka asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan\npohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat _Liiviläiset_ ja _Kuurilaiset_,\njotka siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka\nheistä ovat saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, _Liivin kieli_,\non jo häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä\npaikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.\n\nSuomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi\nKarjalaisia, kaksi heimokuntaa: _Varsinais-Suomalaiset_, kulkien pitkin\nSuomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on\npuhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja\n_Hämäläiset_, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät\nEtelä-Pohjanmaalle.\n\n\n\n\n§ 4. Suomen kielen murteet.\n\n\nNe suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset,\njotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä\nyhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen _Suomen kieli_.\nTämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: _Itä-Suomen_ ja _Länsi-Suomen_;\nedellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja\nVarsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu\nuseita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä\nSuomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre _Salmin_\nkihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen\nalalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan _Rauman_ ja\n_Uudenkaupungin_ seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista\npäämurretta, on Länsi-Suomen alalla _Hämeen_ kieli Hämeessä,\nSatakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla _Savon_ murre,\njota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä\nPohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli\novat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä,\nkuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset\novat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä\neteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat\nerittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut\npois (talost', kaupungiss' y.m.) Näin on syntynyt erityinen\n_rantamurre_, sekä _itä-_ että _länsi-suomalainen_, joka Turun seuduilla\nyhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja\nUudenkaupungin murteeseen.\n\nYllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla.\nEi päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos _d_-äänen pysyminen tai\npois-heittäminen[1] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä\nVehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää\nlänsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden\nmuutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin\nKokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä\nrajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo\npaikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat\nerittäinkin _Oulun_ ja _Viipurin_ lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös\n_Inkerinmaan_ ja _Venäjän Karjalan_ murteet.\n\n[1] Länsimurteen alalla kirjakielen _d_ aina ääntyy jollakin tavalla\n(pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j.n.e.), itämurteen alalla se katoaa.\n\n\n\n\n§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.\n\n\nSuomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:\n\n1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan\nalle ja kristin-usko tuli maahan.\n\n2. Keskiaika 1157-1542.\n\n3. Uskonpuhdistuksen aika 1542-1640, ensimmäisen suomenkielisen kirjan\nilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.\n\n4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti, 1640-1721.\n\n5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721-1809.\n\n6. Uusin aika vuodesta 1809.\n\n\n\n\nEnsimmäinen aikakausi.\n\nVanhin aika vuoteen 1157.\n\n\n\n\n§ 6. Vanhimman ajan runotuotteet.\n\n\nSuomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti\nkansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan\nkauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit,\njotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista\nmuinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta\nsopiikin siitä syystä sanoa _myytilliseksi_. Kansanrunous on tosin yhä\nollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia;\nmutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka\nkäsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai\nsisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen\nmuinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen\nkansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.\n\nSuomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia\novat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, _eepilliset runot_,\njoissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet;\nikivanhoja ovat Suomessa _loitsurunotkin_, joiden avulla ihminen koetti\nluonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat\n_lyyrilliseen runouteen_, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin\njutelmia, _satuja_, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina\naikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin\n_sananlaskuihin_ ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä\n_arvoituksilla_.\n\nNoita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja,\nkaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen\ntieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi\nvuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän\nKarjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin\nseuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä\nniitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan\nrunoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut,\nArvoitukset) julkaisi nerokas _Elias Lönnrot_ (vertaa § 30); \"Satuja ja\nTarinoita\" antoi ulos _Eero Salmelainen_ (vrt. § 37).\n\nNiinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät\nmeitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista\non siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä\nrikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin\nitämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo\nalkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee\nkoko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.\n\nVanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan\nkertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä\nsananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista\ntrokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa\nolla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa\nkaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset.\nEnsimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on\ntavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai\nnelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan\nrunomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron\nja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle\nerinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.\n\nLisäys. Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla:\n\"Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat\nyhdessä, toinen _laulajan_, _päämiehen_ eli _edeltäjän_ (_edellä\nkävijän_) nimellä, toinen _puoltajan_, _säistäjän_, _kertojan_,\n_kerallisen_ (_keralla laulajan_) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten\nistuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja\nsäistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän\nlaulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies\nmiettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta\nlaulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa\nkumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin\nvakaisen ja miettiväisen näköisenä\".\n\n\n\n\n§ 7. Kalevala.\n\n\nMuinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt\nlaveaksi kertomarunoksi, jolle antoi _Kalevalan_ nimen; sillä, vaikka\nnuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa,\nhän huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä\nmuodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio\nkansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa.\nEnsimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849.\nSen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt Kalevalan\n(Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon\nhankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan liittyy koko\njoukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman\nluomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y.m.) Monta loitsulukuakin on\nkertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen rinnalla esiintyvät\nKalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on \"taivoa takonut,\nilman kantta kalkutellut\", ja iloinen Lemminkäinen, joka aina on valmis\nsotaretkille lähtemään. -- Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin\nKalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä ajasta, jolloin\nne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina aikoina on\nmiettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen\nsankari-ihanteet, -- sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa\nilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä\ntavalla esitettynä.\n\nLisäys 1. _Kalevalan pääsisällys_ (uudemman laitoksen mukaan) on\nlyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin maailman\nluomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar, Väinämöisen\nemo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii seitsemän munaa hänen\npolvellensa, luullen sitä \"heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi\"; vaan\nIlmatar vavahuttaa polveansa ja munat vierähtävät veteen, mutta niiden\npalasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. --\nVäinämöinen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa\nSampsa Pellervoisen puita kylvämään. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi\nkasvaneena, peittää sekä auringon että kuun, merestä nousneen pikku\nmiehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa\nensimmäisen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja.\nTultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren,\nitserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata\nsisarensa Aino Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä,\nettä häntä pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee\nkorvessa, joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen.\nTurhaan Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa\nPohjolan neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä\nvastaan sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun\nhänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu kuitenkin\nPohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan\nemäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon,\nihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan,\ntoimittaa seppo Ilmarisen, \"takojan iän-ikuisen\", synkkään Pohjolaan\nSampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin \"joutsenen kynän nenästä,\nmaholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta\";\nvaan Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin toimin\npalata kotia.\n\nNyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen,\n\"veitikan verevän\", retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää\nvaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja\nlähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia\nansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta,\nkuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota Lemminkäinen on\nloukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa Tuonelan jokeen.\nTuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen palasille.\nLemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä hän kulkee\nmäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella haravalla\nhän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen; voiteilla,\njoita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin vihdoin\nonnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.\n\nKertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa uuden\npurren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja, hänen täytyy\nkäydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän, virsikkään\nVipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan kosimaan, ja\nIlmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä kertaa ihana\nPohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja Pohjolassa vietetään\nkomeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä, että hän riitaisan\nluonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee sotaretken ja\ntappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan emännän kostoa\nhänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan sieltäkin Lemminkäisen\non pakko poistua, koska saaren miehet, hänen lemmenseikoistaan\nsuuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin tultuaan näkee hän koko\nasuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki on käynyt sitä\nhävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut. Lemminkäinen yrittää\nvielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan pakkanen ja nälkä\ntekevät siitä surkean lopun.\n\nTähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset,\neri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo\nkaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo, joka\norjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla Untamo\nvalmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa,\nkostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki\ntyöt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy Kullervon\nIlmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä, entinen\nPohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven paimenen\neväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen katkaisee isältä\nperityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen hukuttaa lehmät suohon\nja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät emännän kuoliaaksi.\nKullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli luullut jo aikaa\nkuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään; palausmatkalla Kullervo\nviettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä tapaa ja jossa sitten\nkauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar toivottomana syöksyy koskeen.\nKullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin heittäytyä surman suuhun, vaan\npäättää ensin kostaa Untamolle, mitä sukunsa häneltä on kärsinyt.\nKostonsa täytettyään hän palaa kotiin; vaan talo on autiona eikä muita\neläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin Musti, hänen koiransa. Metsässä\nharhaillessaan Kullervo joutuu siihen paikkaan, jossa hänen rikoksensa\non tapahtunut; siellä uros kääntää miekkansa kärjen omaa rintaansa\nvastaan ja lopettaa onnettoman elämänsä.\n\nIlmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on\npysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit,\nVäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa\nvalloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen\nleukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän\nihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse\njumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja\nmerestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot\npitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen\nnukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä,\njohon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta\nherättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan,\njolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi itse\nsotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee tuima\ntaistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi ja sen\nmuruja vierii \"alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi\". Toisia\nmuruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on \"alku onnen ainiaisen\nSuomen suurille tiloille\". Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon\nkirjakannen; \"siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa\".\n\nNäin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan\nkanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden;\nkopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja\nkielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla\nsulhastansa odotteli.\n\nMutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa kaikenlaisia\ntauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun sille vahinkoa\ntekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko maailma peittyy\npimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden avulla kaikki nämä pahat\npoistuvat ja riemu ja rauha palajavat Kalevalan kansaan.\n\nKalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella tavalla\nesittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja kristin-opin\nvälillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta; Väinämöinen\ntuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee häntä ja \"ukko\"\nristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena Väinämöinen lähtee\nvenehellä vaskisella \"yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin\".\nLähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä tulevan, jolloin häntä\nkaivataan \"uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi, uuen kuun\nkulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi\"; mutta kanteleensa hän on\njättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.\n\nLisäys 2. _Kalevalan ainekset_ ovat enimmältään tarunomaisia,\nmyytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan\nmuistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin\nluonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on\ntarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia\nluonnontaruja ovat esim. kertomus isosta tammesta toisessa runossa,\nkaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y.m.,\npuhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä,\nniinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon\nkätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja muodostumisesta\nei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.[1]\n\n[1] Myytilliseltä kannalta on _E. Aspelin_ tarkastanut Kalevalan taruja\n(Kalevalan tutkimuksia, 1882, y.m.). _J. Krohn_ on Suomalaisen\nkirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen\nhistoriallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten\nsiirtymistä seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat\nkotimaisia, mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen\naineet muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka\nniiden lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten\nkesken. _Ahlqvist_ päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti\nsitä mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja\nkokonaan Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten\nselittämistä luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen\npohjan. Näiden niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain\ntutkijain mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden\nSeuran toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen\nosan johdannossa.\n\nKalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa\nluonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja\nnykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja\nsisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat\nvanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina\nrunoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat\nruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm.\nSampo-laulut, kosiorunot y.m. -- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on\nviime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan\nKalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty,\nniinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita \"esitöitä\".\n\nLisäys 3. _Kalevalan henkilöin luonteet._ Kalevalan päähenkilöitä on\nkolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin \"vaka,\nvanha\" _Väinämöinen_ on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo\nmainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää\nKalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina\nilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka\njos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava\nlaulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen\nluonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä\nilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen\nrunotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet,\nälykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen\nhellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia\nleikillisesti esitellään. _Ilmarinen_ Väinämöisen rinnalla esiintyy\nkäytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut\ntaitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen\ntuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta,\nliikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua\nsen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja\nyksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan\nyksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä\npelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on _Lemminkäinen_, \"Suomen\nrunottaren lempilapsi\", tuo seikkailuksia halajava sankari, impien\nihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä\nkohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen\npääsankarin rinnalla _Kullervo_, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka\nsortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä\nihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino,\nhentotuntoinen _Aino_, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle,\n-- maan mainio _Pohjolan neito_, hempeä ja oikullinen kotonansa,\nsulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa\nkohtaan, -- _Lemminkäisen_ hellä, uskollinen _äiti_, puhtain\näidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, -- _Louhi_,\nPohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota\nkuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j.n.e. -- Yleensä Suomen\nmuinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine\nomituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla\nniitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta\nmyöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y.m.\n\nLisäys 4. Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht.\n_Fr. B. Kreutztvald_ (k. 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on\n_Kalevipoeg_ (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää\nkaksikymmentä laulua.\n\n\n\n\n§ 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar.\n\n\nSuomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa\non koottu Elias Lönnrotin toimittamaan _Kantelettareen_. Se ilmestyi\n1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli \"kirjan\"\nLönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot\novat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa\nlaulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri\naikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta\naikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä,\nKalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta\nuudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos\nkaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan\npois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä\nrunomittaa ja esitystapaa.\n\nLisäys. Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa:\n_vanha lyriikka_, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon,\nja _uuden-aikuinen kansanlaulu_, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää\ntaiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia\nvesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä _puhtaasti\nlyyrillistä_ että _kertovaista_ laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista\nuseat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia\naineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja\nvihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa\nesitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa\nkäsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään\nerityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi,\npaitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen\nhistorialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja\ntoisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista,\nLönnrot'in \"virsilauluista\"). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin;\npoikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista\nvapaammin muodostunut laulu, niinkuin \"Hyvä ilta lintuseni\" (Kant. I,\n122) ja \"Lunastettava neiti\" (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). --\nLyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin\neepillinenkin.\n\n_Varsinaiset laulurunot_ ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka\nalkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri\ntilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä\nelämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten,\npoikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten\nrunoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä\nlaulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. -- Kaikkien maitten\nlyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel;\nkummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin\nyksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon\nkaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden\ntyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren\nensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: \"soitto on suruista tehty,\nmurehista muovaeltu\". Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet\nrunoissa \"Muinaiset ajat paremmat\" ja \"Vierin maalle vierahalle\" (I, 32,\n33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm.\n\"Korpi kurjalla kotina\" I, 36, \"Parempi syntymättä\" I, 46, \"Elkää sanoko\nhuolettomaksi\" I, 52, \"Monihuolinen\" I, 53, \"Usiahuolinen\" I, 54, \"Ei\nsula syän suruinen\" I, 60, \"Pimeä isoton pirtti\" I, 62, y.m.) --\nErehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett'ei Suomen kansanrunous\nviritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän,\nkuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. \"Ohoh kullaista\nkotia!\" I, 75, \"Tanssin kulku\" I, 175, \"Hämehen kävijä\" ja \"Kuulin\nkummat kuusialta\" I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat\ntyttöjen lauluista, niinkuin \"Korpikotinen\" II, 67 y.m. Tyyntä\niloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat\nlemmenlaulut, niinkuin \"Armahan kulku\" I, 174. -- Suomalaisen\nkansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto,\njoka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina,\njolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I,\n175 \"Enkö mi näki toivoisi?\"):\n\n      Tule tänne, pieni lintu,\n      Lennä tänne, lintu rukka,\n      Haastele halusi mulle,\n      Ikäväsi ilmottele;\n      Mie sanon sinulle jällen,\n      Haastan mielihaikiani.\n      Sitte vaihamma vajoja,\n      Kahenkesken kaihojamme.\n\nJa \"Huoliansa haasteleva\" (I, 59) valittaa, ett'ei ole ketään, jolle\nvoisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu\nviimein:\n\n      Menen metsähän mäelle,\n      Puhelen Jumalan puille,\n      Haastan haavan lehtyisille,\n      Pakajan pajun vesoille;\n      Ne ei kerro kellenkänä,\n      Kuihkaele kullenkana.\n\nPuheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat\nepäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm.\nmetsämiesten laulut (katso \"miesten lauluja\" Kantelettaren II osassa,\n329--354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet,\nniinkuin \"Vangittu pannu\" I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n\npäiviltä.\n\n_Kertovaiset runot_ löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa\nkirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo\npilkallinen eläinsatu \"Lintuin keräjät\" I, 91, samanlaatuinen \"Revon\nvalitus\" I, 92, tarun-omainen \"Ensimmäinen rautio\" I, 94 sekä\nopetusrunon tapainen \"Väinämöisen sanoja\" I, 90 y.m.). Karttuneiden\nrunovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen\nkirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat\nkertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan\nmuodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen\ntuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia,\nesitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät\nsuppeammassa muodossa.\n\nKertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin.\nSellainen on esm. \"Suomettaren kosijat\" (vanha laitos III, I) eli\n\"Suomettaren synty ja kosijat\" (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten\nKuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen\nja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka\nKalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja\nLemminkäis-runoista sisältää \"Neiden rosvo Ikutiera\", u. 19, vaikka\nimmen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22).\nAino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa,\nmonessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon \"Katri ja Riion\npoika\", u. 68, \"Merenkylpejä neiti\", u. 86, 87, ja \"Katri paimenessa\",\nu. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on \"Helka paimenessa\", v. 37\nja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa\n\"Oinonsarvinen kantele\", u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan\nmonessa runossa. Sen muodostuksia on esm. \"Kiikan lapset\", v. 18,\nlyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin\nluontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut\neepillisemmän muodon (\"Kiian lapset\", 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat\n\"Tuiretuisen lapset\", v. 19, ja \"Kullervon sotaan lähtö\", v. 30, y.m.\nm. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta\ntai muita Kalevalan aineita.\n\nMainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. \"Pääskyläinen\", u. 1,\nkertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta\nkosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa \"Turo,\nkuun ja auringon pelastaja\", u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka\nHiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille\npaistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille\nylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän\nsiirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja\nhuoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen \"oksille keskellä puuta\" ja\nsilloin päivä tasoin paistoi\n\n      Köyhille ja rikkahille,\n      Se paistoi isällisille,\n      Rikkahille, rakkahille,\n      Ja paistoi isättömille,\n      Köyhille, kerä'äjille.\n\nTarullinen sisällys on myös runoissa \"Meren neito ja metsän sulho\", u.\n5, \"Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö\", u. 18, ja \"Meren kosijat\", v.\n38, u. 77.\n\nOnpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia\nrunoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin\nkoko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan\nrunojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja\ntarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. \"Hukkunut veli\", v. 43,\nja \"Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö\", u. 115, jotka\nnähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin\nnäissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa \"Anno neitonen ja\nlintunen lehossa\", u. 129, y.m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään\nuseassa kertoelmassa; mainittakoon \"Mattu emonsa kuoltua\" ja \"Tyttö\nemonsa haudalla\", u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset\novat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. \"Neiti omenapuussa\", v. 52, u.\n65, \"Neitten kivinen linna\", u. 67, ja \"Viisastunut\", v. 59 (= u. 128).\nTotisempaa laatua on \"Hiihtävä surma\", u. 136 (v. 60). Surma ei luule\ntekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet\nlapset jäävät emottomina surkastumaan.\n\n\n\n\n§ 9. Loitsurunous.\n\n\nLoitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä,\nperustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa,\nniin pian kuin sen synty on tunnettu. _Synnyt_ eli _syntysanat_\nsisälsivät siis syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla\nsaattoi _tietäjä_ eli _loitsija_ sanan voimalla luontoa hallita: poistaa\nkaikki pahat, muuttaa kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti\nlausuen, saada mitä hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua\nja itse laulajaa pidettiin. -- Jo Kalevalaankin otettiin paljo\nloitsulukuja; mutta runsaan kokoelman \"_Suomen kansan muinaisia\nloitsurunoja_\" toimitti Elias Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.\n\n\n\n\n§ 10. Satuja.\n\n\nPaitsi kertoma-, laulu- ja loitsurunoja on Suomen kansan suusta koottu\njoukottain suorasanaisia _satuja_. Näissä kyllä tavataan vanhoja\ntaru-aineksia; mutta niihin on myöskin sekaantunut paljo uuden-aikuisia\naineita. \"_Suomen kansan satuja ja tarinoita_\", Eero Salmelaisen\ntoimittamia, on ilmestynyt neljä osaa (1852-1866), joista kolmas\nsisältää eläinsatuja.\n\nLisäys. Sadut semmoisinaan leviävät helpommin kuin muut kansanrunouden\ntuotteet maasta maahan, kansasta kansaan, koska kielten mukaan\nvaihteleva runomuoto ei vaikeuta niiden leviämistä. Sentähden\nhuomataankin paljon yhtäläisyyttä kaikkein kansain satuvaroissa.\nLikimmän heimokansamme, Virolaisten, sadut julkaisi _Fr. R. Kreutzwald_\nnimellä _Eesti rahva Ennemuistesed jutud_ (1866). Virolaisten satujen\nkertomustapa, niinkuin se ilmaantuu Kreutzwald'in kokoelmassa, on\nyleensä vilkas ja miellyttävä; useissa ilmaantuu hentoa runollisuutta,\nmuutamissa leikillisyyttä tai terävää ivaa. Mutta yleensä ne ovat\nvähemmän alkuperäisiä kuin meidän satumme niin esitystapansa kuin\nsisällyksensäkin puolesta.\n\nLisäys. _Suomalaisia kansansatuja_ eli satujen alkuperäisiä toisintoja\non Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ruvennut julkaisemaan; niitä on\nkaksi osaa ilmestynyt, joista ensimmäinen, sisältäen _Eläinsatuja_, on\n_Kaarle Krohn_'in ja jälkimäinen, _Kuninkaallisia satuja_, Kaarle\nKrohn'in ja _Lilli Liliuksen_ toimittama.\n\n\n\n\n§ 11. Sananlaskuja ja arvoituksia.\n\n\nHarvalla kansalla on niin runsaat sananlaskuvarat kuin Suomalaisilla. E.\nLönnrot'in vuonna 1842 ulos-antama kokoelma _Suomen kansan Sananlaskuja_\nsisältää niitä enemmän kuin 7000; suurin osa niistä on runomittaisia,\nharvemmat suorasanaisia. Niiden ilmaisemat mietteet lausutaan sangen\nosaavasti, milloin yksivakaisesti ja usein kyllä runollisilla\nvertauksilla, milloin leikillisesti sattuvalla ivalla tai huumorilla.\n\n_Suomen kansan Arvoituksia_ Lönnrot toimitti painosta v. 1844. Niitä oli\njo ensimmäisessä laitoksessa enemmän kuin puolitoista tuhatta (paitsi\ntoista sataa virolaista arvoitusta); toisessa laitoksessa nousee\nsuomalaisten arvoitusten luku yli 2,200 ja virolaisia on 189.\n\nSananlaskut ja arvoitukset, vaikka vanhimpina aikoina ovat saaneet\nensimmäisen alkunsa, eivät ole yksinomaisesti puheena olevan aikakauden\ntuottamia; vaan niitä on tietysti syntynyt ja syntynee yhä vieläkin\nuusia pitkin Suomen kansan elämän-aikaa.\n\n\n\n\nToinen aikakausi.\n\nKeskiaika vv. 1157-1542.\n\n\n\n\n§ 12. Keskiajan sivistys-olot.\n\n\nKun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan muinais-uskonto\npoistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä enemmin väistyi\nsyrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen kansassa ja keskiaika\ntuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten ballaadintapaisia\nlauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät synnyttäneet mitään\nkansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta. Suomi oli kyllä tähän\naikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa säädyissä; mutta latina oli\nsekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana.\nSyvempää tieteellistä oppia haettiin ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten\nparaasta päästä Prag'in ja Leipzig'in, viimein Upsalan yliopistosta.\nEtupäässä pappien kasvattamista varten oli \"katedraalikoulu\" Turussa,\nniinkuin myös muutamia muita oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä\njoku luostarikoulu). Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan\nsivistystä, mutta Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja\nniissä vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan,\nylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle\nsortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä\ntulee iloisen kasvannon aika. -- Ellei oteta lukuun virallisia\nkirjoituksia ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita\nkirjallisia muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka\nsekä muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.\n\n\n\n\n§ 13. Kansanrunous.\n\n\nUusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka\ntoisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut\nItä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin\nHämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain\nmuuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta.\nNämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden\njälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän\nballaadintapaisia.[1] Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan\nmuuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat tuodaan\nesiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen ballaadeissa\non tavallista. -- Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä\naikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin\nkummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin pakanallisiin muistoihin.\nPaitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen\nrunoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat\nkansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.\n\n[1] _Ballaadi_ on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen,\ntäynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään,\njommoisia ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan\nkeskiaikaiset kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot\novat tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään _romanseiksi_.\n\nTärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:\n\n_a) Legendoja:_ Enimmän tunnettu on _Piispa Heinrikin surma_ eli\n_Piispa Heinrikki ja Lalli_ (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan\ntuo vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen\ntappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.\n\n_Viron orja ja isäntä_ eli _Orja ja isäntänsä_ (Kant. III, v. 4, u. 26)\nmukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.\n\n_Mataleenan vesimatka_ eli _Mataleena ja Jesus_ (Kant. III, v. 5, u. 24)\nmuistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian\nvaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen\nhäneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.\n\nKantelettaren vanhan laitoksen _Neitsy Maarian virsi_ (III, 6) eli n. s.\n\"Luojan virsi\", jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta,\non uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: _Neitsy\nMaaria_ _Vapahtajan synnyttäjä_, _Vapahtajan syntyminen_ ja _Vapahtajan\nkuolema_ (III, 20--22).\n\n_b) Ballaadeja_, joista ovat merkillisimmät:\n\n1. _Turusen neiti_ eli _Annikki ja Kesti_ (Kant. III, v. 13, u. 34),\nkuvaus keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on\nantanut \"kestin\", s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan[1], viekoitella\nitsensä lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää\nkotiin entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa \"Ukkoa, ylistä\nherraa\", pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän\nhukkuu myrskyiseen mereen.\n\n[1] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä,\nniin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä\ntulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat\nkotimaahansa.\n\n2. _Inkerin sulhot_ eli _Lalmanti ja Inkeri_ (Kant. III, v. 9, u. 32),\nritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta\nballaadista.\n\n3. _Elinan surma_ (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa _Klaus\nKurki ja Elina rouva_ (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan\nrunouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra,\nYlisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa \"Elina rouvaa\"\nkohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman\npuolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää perustuvan\ntosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480 välillä.\nSiinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso, Elina\nJuhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset esitetään\nerinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla tavalla.\nMestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin\nesiintyy \"sa'an saattomiehen kanssa, sa'an satulaurohon\"; \"tulennasta\ntuiman tunnen, jalon jalkansa polusta\", sanotaan runossa. Annetaanpa\nsamalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta.\n\n4. _Antero ja Kaloniemen neito_ (Kant. III, u. 36), syvätunteinen\nballaadi, jossa kerrotaan, miten Antero \"ylinen ylkä\", kuultuaan nuoren\nvaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin \"yksi puron tälle\npuolen, toinen puron tuolle puolen\"; nuori koivu nousi sitten\nkumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun\nkoivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.\n\n_c) Historiallisista kansanrunoista_ kuuluu tähän aikakauteen\n_Viipurin linnan hävitys_ eli _Iivana kuningas_ (Kant. III, v. 10, u.\n54), Venäjän puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän\nhallitsija, \"Iivana iso isäntä\", valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja\nruotsalainen käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi\npakenemaan. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy\nliittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on\nmuutamia historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.\n\n_Ridvalan Helkavirret._ Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä nuorison\nvielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina kokoontua\neräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan, jolloin tytöt\nlauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin \"Helan huutamiseksi\".\nSamanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin pyhinä\njuhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen aikoina\narvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa Muinais-Suomalaisten\nkevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin vielä on suuressa\nosassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana polttaa \"kokkoa\"\njuhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa vietetään heluntaita\n\"helavalkeilla\". Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä on neljä:\n_Alkusanat_, _Mataleenan vesimatka_, _Inkerin sulhot_ ja _Annikan runo_.\nEnsin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista\nlauluista. \"Alkusanat\" ovat alkuperäisestä muodostaan niin turmeltuneet,\nettä niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat niiden olevan\n\"alkukieltä\". \"Mataleenan vesimatka\" ja \"Inkerin sulhot\" ovat jo\nedellisessä olleet puheena. \"Annikan runo\" (= \"Kestin lahja\", Kant. III,\nv. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta \"Turusen neidestä\".\n\nLisäys. Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein\nvaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia\ntoisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia\n(jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa\nlaitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo \"Kankahan kutoja\" eli\n\"Kuollutta kultaansa itkevä neito\" (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka\nmolemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä\nhellätuntoisesti esitetty \"Aholla itkijä\" (Kant. III, v. 39) eli \"Itkejä\nimpi\" (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin\nlyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille\nkertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen.\nNiin \"Tyttö pellavan kitkennässä\" (Kant. III, u. 62) kuvailee\nalkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa\nvastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett'eivät\nhänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään onnea tuottaisi. Sen\ntoisinnoissa \"Kalevalan neiti\" ja \"Kalevalan neiti paimenessa\" (v. 21,\nu. 63) lausuu kosija tämän toivomuksen, saatuansa neidolta kieltävän\nvastauksen. Toisinaan muinaistarullisetkin aineet ovat muodostuneet\nballaadintapaisesti (vrt. \"Kiian lapset\", § 8, lis.). -- Muutamissa\nrunoissa elää muisto noista rajamelskeistä ja ryöstöretkistä, jotka\nennen muinoin häiritsivät suomalaisten heimojen rauhallista elämää.\nSellaisia ovat \"Lunastettava neiti\", josta on paljon eri muodostuksia\n(Kant. III, v. 26 ja 27 ynnä 28 \"Neiti lepetissä\", ja u. 29--31) sekä\n\"Veenkantaja Anni\" eli \"Vedennoutaja Anni\" (v. 23, u. 61). Jälkimäisessä\nkerrotaan, kuinka nuori tyttö, \"Karjalaisen\" ryöstämä, vihdoin vapautti\nitsensä, mutta vanhempiensa hylkäämänä kuoli suruunsa. -- Runossa\n\"Lohikäärmeen saaliiksi tuomittu neito\" (u. 41) puhutaan neidosta, joka,\nonnettomuuteen jouduttuansa, tuomitaan lohikäärmeen nieltäväksi; mutta\nlohikäärme kieltäyy häntä tappamasta, samalla kuin immet punovat köyttä\nhirttääksensä hänen viettelijänsä.\n\nLegendojen joukkoon kuuluvat vielä \"Katrin parannus\" eli \"Katri neidon\npelastus tuliroviosta\" (v. 3, u. 27). Legendan ja ballaadin rajalla on\n\"Leino leski\" (u. 25).\n\n\n\n\nKolmas aikakausi.\n\nUskonpuhdistuksen aika vv. 1542-1640.\n\n\n\n\n§ 14. Mikael Agricola.\n\n\nUskonpuhdistuksen seurauksena oli kaikkialla kansan kielen kohoaminen\nsuurempaan arvoon, kun sitä ruvettiin käyttämään jumalanpalveluksessa ja\nkansaa varten toimitettiin Raamatun käännöksiä ja hengellistä\nkirjallisuutta. Niin tapahtui Suomessakin, ja suomenkielisen\nkirjallisuuden alku oli täällä uskonpuhdistuksen ensimmäisiä hedelmiä.\nSuomen kirjallisuuden perustaja oli _Mikael Agricola_. Hän syntyi\nköyhän kalastajan poikana Torsby'ssä Pernan pitäjässä Uudellamaalla noin\nvuonna 1508, kävi koulua Viipurissa, tuli piispa Skytte'n käsikirjuriksi\nja lähetettiin hänen toimestaan muutamien muiden nuorten miesten kanssa\nWittenberg'iin, jossa kuunteli Luther'in ja Melanchthon'in opetusta sekä\nsaavutti maisterin arvon. Sitten Agricola tuli Turun koulun rehtoriksi,\nvirkaa-tekeväksi piispaksi ja vihdoin Turun piispaksi (1554-1557). Hän\nmäärättiin rauhan sovittajana Moskovaan lähtemään ja kuoli paluumatkalla\nKyrönniemellä nykyisessä Kuolemajarven pitäjässä lähellä Viipuria 1557\nsekä haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.\n\nVäsymättömällä työllä ja innolla Agricola koetti edistää elämänsä\npäätehtävää, uuden opin levittämistä Suomen kansaan omakielisen\nkirjallisuuden avulla. Hänellä on se ikuinen ansio, että hän ensiksi\ntaivutti Suomen kielen kirjallisuudessa täytettäväksi, joka siihen\naikaan, kielen vielä viljelemättömänä ollessa, ei ollut aivan helppo\ntehtävä. \"Kylle se cule Somen kielen, joca ymmerdhe caickein mielen\",\nvakuutti Agricola Rukouskirjansa alkulauseessa niille, jotka oudoksuivat\nSuomen kielen käyttämistä hengellisellä alalla. Agricola aloitti\nkirjallisen toimensa _Aapiskirjalla_ (luultavasti 1542); mutta hänen\ntärkein teoksensa on _Uuden Testamentin_ suomennos, johon hän jo\nWittenberg'issä oli ryhtynyt ja joka häneltä valmistui 1542, vaan ei\nilmestynyt ennen kuin 1548. Hänen toimestaan julkaistiin vielä:\n_Rukouskirja_, _Käsikirja_, _Messu_, _Psaltari_ ja muita kappaleita\nVanhasta Testamentista, joista viimeiset tulivat ulos 1552. Kaikki nämä\nkirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa siihen aikaan ei ollut\nmitään kirjapainoa. Ne tarkoittivat etupäässä pappien sivistystä, koska\nnämä yleensä olivat sangen tietämättömiä; muutamat eivät osanneet\nlatinaakaan, joka siihen aikaan oli välttämättömänä sivistyksen\nvälikappaleena. Että Agricola heitä varten toimitti kirjansa suomeksi\neikä ruotsiksi, todistaa pappien sen-aikuista suomenkielisyyttä. --\nAgricolan kieli on pääasiallisesti Turun murretta, mutta sisältää\nkuitenkin paljon itäsuomalaisiakin aineksia, arvattavasti Viipurin\nmurteen vaikutuksesta (refleksiivimuotoja, akkusatiivit \"meidät\" ja\n\"teidät\" y.m.).\n\nLisäys 1. Agricolan teokset ovat: _Abc-kiria_ ennen vuotta 1543 (?);\n_Rucouskiria_, jossa paitsi rukouksia on muutakin, esm. almanakka ja\nmuutamia lukuja evankeliumeista, 1544; _Se Usi Testamenti_ 1548;\n_Käsikiria castesta ia muista Christikunnan menoista_ ja _Messu eli\nHerran echtolinen_ 1549; _Psaltari_ ja _Veisut ja Ennustoxet Mosesen\nlaista ia Prophetista uloshaetut_ 1551; _Ne Prophetat Haggai, Sacharia\nia Maleachi_ 1552 ynnä otteita Moseksen laista. Paitsi näitä mainitaan\nAgricolan teosten joukossa, Aapiskirjan jälkeen, _Alcuoppi uscohon_ eli\n_Katkismus_; mutta näillä nimityksillä tarkoitetaan luultavasti\nAapiskirjaa. -- Suomennostyössä Agricola osittain käytti oppilaittensa\napua, joiden työtä hän itse korjasi. Teostensa esipuheisiin hän välistä\npani tietoja muistakin kuin hengellisistä asioista; niin hän esim.\nPsaltarin alkulauseessa puhuu Muinais-Suomalaisten jumalista.\n\nNäytteenä Agricolan kielestä ja kirjoitustavasta olkoon Isä-meidän hänen\nAapiskirjastaan:\n\n      Ise meinen (meiden?), ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun\n      nimmes. Lehestulkon sinun waldacunnas. Olcon sinun tactos niin\n      maasa quin on taiuassa. Anna miele (meile) tenepeiuen, meiden\n      ioca-peiuenen leipen. Ia anna meiden syndinne andexi, ninquin me\n      meiden welgolisten anname. Ia ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta\n      päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldacunda, ia voima, ia\n      cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.\n\nSaksalaisen Seb. Münster'in saman-aikuisessa \"Cosmographey\" nimisessä\nteoksessa (1544) on näin kuuluva suomennos Isä-meidän rukouksesta:\n\n      Isä meidhen ioko oledh taivahissa: pühettü olkohon siun nimesi:\n      tulkohon siun waltakuntasi; olkohon siun tahtosi kuwin taivahissa\n      nyn manpällä: meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiväne: ia\n      anna anteixe meiden syndiä kuwin möe annamma meden vastahan\n      rickoillen: ia älä sata meitä kiusauxen, mutta päästä meitä\n      pahasta: Amen.\n\nLisäys 2. Paitsi Agricolan käännöstä on samalta ajalta vielä toinenkin\nKäsikirjan ja Messun suomennos, jonka toimittaja luultavasti oli\n_Mathias (Johannis) Westh_, Rauman kappalainen ja\n\"kaupunginpedagoogi\"[1].\n\n[1] Agricolan Käsikirjan ja Messun sekä kaksi käsikirjoitusta, joista\ntoinen on yllämainittu suomennos, ovat E. N. Setälä ja K. B Wiklund\njulkaisseet Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa sarjassa\n\"Monumenta Lingvæ Fennicæ\" (Suomen kielen Muistomerkkejä). Johdatuksessa\nE. N. Setälä osoittaa todennäköiseksi, että mainittu käsikirjoitus on M.\nWesth'in tekemä.\n\n\n\n\n§ 15. Hengellistä runoutta.\n\n\nEnsimmäisen suomalaisen virsikirjan toimittaja on _Jaakko\n(Pietarinpoika) Suomalainen_ eli _Finno_. Hän oli luultavasti\nLänsi-Suomesta kotoisin, kävi Saksan yliopistoissa tietojansa\ntäydentämässä ja tuli Turun koulun rehtoriksi 1568. Usean vuoden hän oli\nRäntämäen kirkkoherrana; samaan aikaan hänelle suotiin muitakin\npalkkaetuja; päästyänsä tällä tavoin vapaaksi koulutyöstä, Suomalainen\ntoimitti muutamia kirkollisia kirjoja, joiden suorittamisen Johana III\noli hänelle uskonut. Niiden joukossa oli ensimmäinen suomalainen\nvirsikirja, joka ilmestyi noin 1580-1582. Se sisältää 99 virttä, joista\n2 Agricolan tekemää. Enimmät ovat suomennoksia latinasta, saksasta tai\nruotsista. Suomalaisen omat virret eivät osoita runollista lahjaa ja\nkäännöksetkin ovat kankeita. Jaakko Suomalainen kuoli Turun koulun\nrehtorina ruttotautiin vuonna 1588.\n\nUuden lisätyn virsikirjan toimitti (vuosien 1610 ja 1614 välillä) Maskun\nkirkkoherra _Hemminki Henrikinpoika_, Maskusta syntyisin ja tunnettu\nnimellä \"Maskun herra Hemminki\" (k. 1618 ja 1620 välillä). Sitä tuli\nmonta eri laitosta, mutta pääasiallisesti suomalainen virsikirja\nsenjälkeen pysyi muuttumattomana 17:nnen vuosisadan loppuun asti. Paitsi\nsitä on Hemminki suomentanut erään katolis-aikaisen virsikokoelman,\n_Piae Cantiones_, nimellä: _Vanhain Suomen maan piispain ja kircon\nesimiesten Latinankielised laulud Suomexi käätyd_ (1616). Kaikkiansa on\nHemminki jättänyt jälkeensä vähän kolmatta sataa virttä, joista suurin\nosa on käännöksiä (enimmiten latinasta), vähempi osa omatekoisia.\nHänessä havaitaan yleensä mielikuvitusta ja tunnetta, kieli on rikasta\nja elävää ja mielellään hän käyttää vanhan runouden kaunistuskeinoja,\nalkusointua ja kertoa; mutta kielellinen muoto ja runomitta ovat\nhänenkin virsissään vielä varsin vaillinaiset. Jaakko Suomalaisen ja\nHemmingin kautta Turun murre katkonaisine sananmuotoineen sai\nvirsikirjassa vallan; samoin loppusointukin nyt tuli Suomen runouteen.\n\n\n\n\n§ 16. Suorasanaista kirjallisuutta.\n\n\nTämän aikakauden loppupuolella ilmestyi piispa _Eerik Sorolaisen_ eli\n_Ericus Erici'n_ _Postilla_, kaksi osaa, 1621 ja 1625, joka todistaa\ntekijänsä laveata oppia ja hyvää kirjallista kykyä. _Eerik Sorolainen_\n(k. 1625), tunnettu sen ajan valtiollisestakin historiasta, on vielä\nmainittava etevimpänä jäsenenä siinä kahdeksan-miehisessä\ntoimituskunnassa, joka asetettiin v. 1602 Raamatun suomentamista varten.\nNäyttääpä siltä, kuin kääntäjät olisivat saaneet suurimman osan\ntyöstänsä suoritetuksi; mutta vasta seuraavalla aikakaudella (1642)\nRaamatun suomennos lopullisesti valmistui (vrt. § 18).\n\nSamaan aikaan _Liungi Tuomaanpoika_ suomensi _Kuningas Kristoferin\nMaanlain_ (1602) ja _Kaupunginlain_ (1609). Hän ryhtyi mainittuun työhön\nkuningas Kaarlo IX:nen kehoituksesta, ja suomennosta ruvettiinkin jo\npainamaan; mutta painaminen keskeytyi kuninkaan kuoltua.\n\nLisäys. Jo samana vuonna, kuin Agricolan Uusi Testamentti tuli\njulkisuuteen (1548), oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra,\n_Martti_, kääntänyt Kristoferin Maanlain suomeksi; mutta tämä teos ei\ntullut koskaan painetuksi. -- _Liungi Tuomaanpoika_ syntyi Limingassa,\njossa isä oli kirkkoherrana, oli loppu-iällänsä Perä-Pohjan provastina\nja kirkkoherrana Kalajoella ja kuoli valtiopäivämiehenä Nyköping'issä\nvuonna 1611 \"Lainlukijana\" Liungi Tuomaanpoika monta vuotta kirkollisen\nvirkansa ohessa toimitti tuomarin tehtäviä Pohjanmaalla, ja Nuijasodan\nmetelisinä aikoina hän usein oli talonpoikien asiamiehenä, valvoen\nheidän etuansa sekä Kaarlo herttuan luona että keskusteluissa Arvid\nStålarm'in kanssa. Hän on paitsi sitä kirjoittanut ruotsinkielisen\n_kertomuksen Nuijasodasta_, joka vasta meidän aikoinamme on tullut\npainetuksi.\n\nMainitsemista ansaitsevat tältä ajalta vielä ensimmäiset Suomen\nhistoriaa koskevat teokset, piispa _Paavali Juusten_'iin (k. 1576) _Acta\nlegationis Muscoviticae_ (kertomus lähetyksestä Moskovaan, painettiin\nvasta 1775) ja erittäinkin hänen kirjoittamansa _Chronicon episcoporum\nFinlandensium_ (Ajantieto Suomen piispoista), jonka Porthan sittemmin\nlaski perustukseksi historiallisille tutkimuksilleen. Paavali Juusten\nesiintyi myös suomenkielisenä kirjailijana hengellisen kirjallisuuden\nalalla.\n\n\n\n\nNeljäs aikakausi.\n\nSuomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun asti vv. 1640-1721.\n\n\n\n\n§ 17. Yleinen katsaus.\n\n\nTurun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut\nSuomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen\nmuutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti\ntieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo\nRuotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin\nsen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden\narvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn\nvuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä\nRuotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan\nkeskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit,\nvieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia\ntuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen\njohdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan.\nSuomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat\nenimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja\nkreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten,\nruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat\nruotsalaisen muodon[1]. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus\nRuotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti\nkansallistuntoa. Niin esim. _Johannes Paulinus_ (aateloittuna\n_Lillienstedt_) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä\nkreikankielisessä runoelmassa (\"Suomen kunnia\" 1678). Että suomalaisuus\ntällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne\nmuuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin\noloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista\nSuomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen\ntunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista\nsuoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat\nvarsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin\naikakaudella pysyi latinankieli.\n\n[1] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli _Arctophilacius_\n(s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin\n_Calajokius_, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi\n\"amnis\". Sukunimi _Frosterus_ tulee Pakkalan rusthollin nimestä\n(pakkanen ruotsiksi \"frost\"), _Alopaeus_ Kettusesta (kettu kreikaksi\n\"aloopeeks\"). _Miltopaeus_ tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää\n(kreikaksi \"miltos\" = punaliitu), _Castrén_, ensin _Castrenius_, Linnan\nrusthollista (\"castrum\" latinaksi = linna), _Chydenius_ Kytilän eli\nKytyniemen talosta j.n.e.\n\nAikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta,\ntiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin\nkaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata\nliikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä\npitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään.\nOikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan\nulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja\nturhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden\nalkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi.\nRunoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä\nkirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus\nkreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen\najan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja;\njälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista,\njotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta\nne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään\nTurun murteen katkonaisia sananmuotoja.\n\n\n\n\n§ 18. Suorasanaista kirjallisuutta.\n\n\nVuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten\n(vrt. § 16), ja painosta ilmestyi _Raamatun suomennos_ vuonna 1642. Näin\npäättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden\nsen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä\noli, niinkuin ylempänä mainittiin, _Eskil_ eli _Aeschillus Petraeus_\n(synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa,\nsittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa,\nviimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat\nprofessori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja\n_Gregorius Favorinus_, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin _Henrik\nFlorinus_, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun\nkäännöksen (1685).\n\nEskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, _Suomen kieliopin_;\nhänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna\n1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin\nSuomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu\n_Florinus_, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen\nsananlasku-kokoelman 1702, nimeltä _Vanhain Suomalaisten tavalliset ja\nsuloiset Sananlaskut_.\n\nLisäys. Eskil Petraeuksen kirja _Linguae finnicae brevis institutio_\non, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka\nse tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka\nrunsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen\nkieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken\nmainitusta, toimitti _Mattias Martinius_, Viipurin lukion lehtori\n(_Hodegus Finnicus_, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus\n_Bartholdus Vhael_'in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin\nteoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen\nluonteesta (_Grammatica fennica_, painettu tekijän kuoleman jälkeen\n1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle\nvähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten\nvangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin'in käskystä määrättiin\nPohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa\nvaltiopäivillä.\n\nTieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston\nopettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista.\nPetraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen _Mikael Wexionius_\n(sittemmin aateloittuna _Gyldenstolpe_), historian ja valtio-opin\ntutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen\nlaveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä\nlatinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: \"Epitome\ndescriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum\"\n1650) ja Suomalainen _Antti Thuronius_, ensimmäinen itsenäinen\nfilosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori (k.\n1665).\n\nSuorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta\nkuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat _Laurentius Petri_,\nTammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja _Tuomas Rajalenius_, joka oli\nkirkkoherrana Tyrväässä. -- _Hartikka Speitz_ julkaisi asetusten\nsuomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja\nvuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi,\nvaikk'ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.\n\n\n\n\n§ 19. Runoutta.\n\n\nPuheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä\nhuomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä,\ntilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita\nrunoteoksia.\n\n_Hengellistä runoutta._ Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on\n_Ilolaulu Jesuksesta_ (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja\nkuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus\non välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein\nvirheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa.\nIlolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia,\njonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu[1]. Sen tekijä oli _Mattias\nSalamnius_, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti\nopintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten\nsotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun\nsaaristossa) vuonna 1691.\n\n[1] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt'in toimesta.\n\nVuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886\nvuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka\nnykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin\nentisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun\nkoulun konrehtorin, sittemmin Kronoby'n kirkkoherran, _Eerik Cajanuksen_\ntoimesta. -- Tuon tunnetun kauniin virren _Katoovaisuudesta_ (\"Etkös\nole, ihmisparka, aivan arka\") on kirjoittanut _Juhana Cajanus_,\nylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa\n1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet,\njotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu\nruno, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna\nvirsikirjaan.\n\n_2. Tilapää-runoutta._ Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana\nsepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin\njoukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi,\nonnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa\nväitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j.n.e. Samaa laatua ovat ne\nkiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun\nvaltiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat\nhistorialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat\nrunollista arvoa vailla.\n\nMainittavin tilapää-runoilija on _Eerik Justander_, runoustaiteen\nprofessori ja virallinen suomentaja, k. 1678 kirkkoherrana Mynämäellä.\nJustander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän\n\"Tuhlaaja-pojasta\", joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun\nyliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.\n\n_3. Historiallista runoutta._ Suomalaisen riimikronikan, nimeltä\n_Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost_, toimitti julkisuuteen (1658)\nTammelan kirkkoherra _Laurentius Petri_ (_Aboicus_ eli _Tammelinus_),\nmuutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos\nviljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella\nSuomen runomitalla. -- Tietty on, ett'eivät Ison-vihan tuottamat\nsurulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin\nsäilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita\naikoja. Etevin niistä on _Bartholdus Vhael_'in (kieliopin-tekijän, katso\n§ 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava _Valitusruno_,\n\"runo raudalla rakettu\"[1]. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan\nkärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä\nkotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:\n\n[1] \"Runoelman\" täydellinen nimi on: \"Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan\nperäläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen\nmiecan Tygö Carlen callehimman -- -- Runo raudalla rakettu\".\n\n      \"Carle cuuluisin cuningas,\n      Tule cullainen cotihin,\n      Tuoppas rauha tullessansi!\"\n\nVarsin huomattava on niin-ikään _Gabriel Calamniuksen_ kuvaus Ison-vihan\nhirmutöistä ja muista tapauksista, _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 21).\n\nLisäys 1. Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon\n_Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, k. 1713), jonka tekemiä\novat \"Virsi suuresta nälästä 1697\", \"Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta\" ja\n\"Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä\", sekä _Sakari\nLithovius_ (k. 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta\nrunoa ajan tapausten johdosta.\n\nMuista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon\n_Huoneen-peili_, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota\nkuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja\n_Veisu talonpojille kunniaksi_ (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma\neräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra\n_Gabriel Tuderus_, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken.\nMahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija _Elias Brenner_,\njoka painatti mainitun \"veisun\", on antanut sille suomalaisen muodon.\n\nLisäys 2. Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia\n_historiallisia kansanrunoja_, joissa ajan tapauksia esitetään kansan\nmielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan.\nSemmoisia ovat _Kaarle herttuan sotaretki Suomeen_ (u. 52), _Puntuksen\nsota_ eli _Jaakko Pontus_ (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta\ntarkoittavat runot _Kaarlon sota_ eli _Kaarlo kuningas_ (v. 12, u. 55)\nja _Sota Narvan tienoilla_ (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta\nmuutamia historiallisia lauluja.\n\n\n\n\nViides aikakausi.\n\nRuotsin vallan loppuaika 1721-1809.\n\n\n\n\n§ 20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius.\n\n\nIson-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka\nsiihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi\nkuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys\nilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se\nseuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa\npakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten,\nkotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään\nja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella\nkarttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan\nkouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja\nilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa\nvaltaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli\ntieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan\nkielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän\nliikkeen kannattajia sanottiin _Fennofiileiksi_, s. o. suomalaisuuden\nystäviksi.\n\nFennofiilien etupäässä oli _Daniel Juslenius_, syntynyt 1676\nMynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän\nkuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa\nkotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä\naluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston\nkonsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius\nnuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja\nhebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin\ntäytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta\nRuotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän\ntuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi,\njossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa\nhiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan\njaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran\npiispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä\ntunnetuksi kirjallisilla teoksillaan _Aboa vetus et nova_ (vanha ja uusi\nTurku) ja _Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus), joka\njälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin\nJusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus;\npalavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän\nylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen\nsanakirjansa: \"_Suomalaisen sana-lugun coetus_, Jumalan avulla, suurella\ntyöllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu\",\npainettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin\ntäydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty\nlatinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen\nlisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa\nsuomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä\nvirkaanasettajais-puhe _Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean\nkanssa_, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet,\ninnokkaasti puolusteli. -- Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen\nkirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon.\nSuomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen _Svebeliuksen\nkatkismuksesta_. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut\nkeräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. -- Ajan\nvaltiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin\nvaltiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena\noli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä\nkansaa koskevat asetukset.\n\nPuheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen\nelämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa.\nTieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta.\nEtupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää\nkotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja\nluonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin\ntieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen\nkieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja\nhistoriantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten\nlakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen\nluultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja\nhebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat\nmielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.\n\nLisäys. Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon\n_Niilo Idman_ (Huittisten provasti, k. 1790), joka, hyläten kielemme\nsukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen\nyhtäläisyyttä, ja _Kaarle Kustaa Weman_, joka sen ohessa oli\nrunokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun\nyliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, k.\nprovastina Kemiössä 1803.\n\n\n\n\n§ 21. Runoelmia.\n\n\nTämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin\nedellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja\ntäydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain\nkansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein\nyksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon\ntekijät ovat seuraavat:\n\n_Gabriel Calamnius_, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta),\nsynt. 1695, k. Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui\nVenäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin\nkärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla\nkuvaili teoksessaan _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 19.3), joka\nkirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät\nrunoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä _Vähäinen Cocous\nsuomalaisista runoista_, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä\nRuotsin ajalta[1]. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista\nintoa; paras kappale on \"Keväällä tehty hääruno\".\n\n[1] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan\nCalamniuksen runot, K. Grotenfelt'in toimesta, painettiin uudestaan\nSuomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). \"Sururunot suomalaiset\" on A. R. Niemi\nsamoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).\n\n_Henrik Lilius_, Messukylän kirkkoherra (k. 1745), on kirjoittanut\nmuutamia onnistuneita suomalaisia runoja (\"Kehtoruno\" y.m.).\n\n_Juhana Frosterus_ syntyi 1720 Paltamossa (Pohjanmaalla), jossa isä\noli kirkkoherrana, oli koulun rehtorina ja pappina Kajaanissa, sitten\nkontrahtiprovastina Sotkamossa ja kuoli 1809. Syvää Suomen kielen taitoa\nja runollista taipumusta osoittavat hänen tekemänsä \"Hääruno\" ja \"Runo\nJumalan pyhästä laista\". Erinomaisen miellyttävä esitystavaltaan on\nhänen teoksensa _Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_ (1791),\nensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielinen kirja, jossa\nkansantajuisella tavalla selitettiin luonnon ilmiöitä. Sitä onkin monta\nkertaa uudestaan painettu.\n\n_Abraham Achrenius_, synt. Somerolla (Hämeessä) 1706, on erittäin\ntunnettu hengellisten laulujen sepittäjänä. Achrenius kirjoitteli jo\nylioppilas-aikanaan onnentoivotuksia väitöstiloissa ja muita\nakatemiallisia juhlarunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi;\nviimeksi-mainitulla kielellähän oli taitavimpia heksametrin ja eleegisen\nrunomitan käyttäjiä (\"Onnentoivotus väitökseen\" ja \"Uuden vuoden\ntoivotus Suomenmaan asujamille\"). Sen jälkeen kuin hän oli kääntynyt\nsilloin leviävään pietismiin, liikkui hänen runoilunsa yksinomaisesti\nhengellisellä alalla; polttipa hän kerran uskonvimmassaan koko vihon\nvielä painamattomia maallisia runoelmiaan. Sillä välin Achrenius oli\ntullut papiksi; mutta hänen yksipuolinen jumalisuutensa saattoi hänet\nkoviin tunnonvaivoihin, jotta hän kerran, ollessaan Ahtavan kappalaisena\nPohjanmaalla, rupesi hyppelemään ja huutamaan saarnastuolissa ja\njulkisesti luopui virastaan. Sittemmin hän kuitenkin, edesvastauksesta\nvapautettuna, jälleen ryhtyi papintoimiin ja kuoli kirkkoherrana\nNousiaisissa 1769. -- Abraham Achrenius on kirjoittanut suuren joukon\nvirsiä ja myös muutamia suorasanaisia hengellisiä teoksia sekä suomeksi\nettä ruotsiksi; enimmän tunnetut ovat _Sionin Juhlavirret_. Hänen\nkirjojansa on paljon suosittu kansan kesken ja yhä uudestaan painettu.\nHänen suomalaiset virtensä eivät kuitenkaan ole erittäin kiitettäviä\nrunollisessa suhteessa, vaan useimmiten pitkäveteisiä ja sekavia.\nOnnistuneempia ovat ruotsalaiset.\n\nVeljekset _Simo_ (k. 1758) ja _Henrik Achrenius_ (k. 1798), Abraham\nAchreniuksen veljenpojat Sievistä Pohjanmaalta, ovat niin-ikään tulleet\ntunnetuiksi runonsepittäjinä, edellinen, joka oli pappi, paraasta päästä\nvakavanlaatuisista runoelmista, jälkimäinen, nimismies, leikillisistä\ntilapää-runoista, sekä loppusointuisista että vanhalla runomitalla\nkirjoitetuista. Simo Achreniuksen suurin teos oli \"Uudet hengelliset\nrunot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista\". Henrik Achreniuksen\nlauluista ovat hauskimpia \"Papin rouville 1 p:nä Toukokuuta\" ja\n\"Tavallinen morsiantanssi\".\n\n_Tuomas Ragvaldinpoika_, eräs talonpoikainen mies, syntynyt Tyrväässä\n(Satakunnassa) 1724, kuollut Loimaalla 1804, on tehnyt itsensä\ntunnetuksi hengellisenä runoilijana. Hän oli koko aikansa kivulloinen,\nja runoileminen oli tavallaan hänen elinkeinonsa. Hänen laulunsa, jotka\nenimmiten ovat eri tilaisuuksia varten sepitettyjä, eivät ole\nrunollisessa suhteessa erinomaisen eteviä, mutta ovat kuitenkin hartaan\njumalisuutensa tähden saavuttaneet paljon suosiota.\n\n\n\n\n§ 22. Porthan ja hänen aikalaisensa.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi\nmelkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta,\njoka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden\nvarsinaisena perustajana. Tämä mies, _Henrik Gabriel Porthan_, oli\nsyntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739.\nHänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen\nveljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden\npoika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli\nKronoby'n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari\nJusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun\nyliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen\nPorthan tuli \"kaunopuheisuuden\" (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja\nyliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi\nja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa\nvirassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.\n\nPorthan'in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun\nkotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee\nSuomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian\nisäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi\nasetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen\nnojalla tekee päätöksiänsä.\n\nMuutoin Porthan'in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi\noman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat\nSuomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia\nsuhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja\nmuutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki\nPorthan'in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina[1]. Enimmät\nhänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi.\nSuomen kieltä Porthan sanoo \"varsinaiseksi äidinkielekseen\" ja sen\nviljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään\nsuomeksi kirjoittanut.\n\n[1] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin\nväitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he\nsaivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet\nheidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin\nuseampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä\ntähden Porthan'in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta\nvuosikautta.\n\nPorthan'in tärkein kirjallinen teos on _Selitykset Paavali Juusten'in\npiispain-kronikkaan_[1]. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi\nkaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa\nuskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen\n(vuosina 1784-1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa _Turun\nyliopiston kirjaston historia_. -- Varsin merkillinen on hänen teoksensa\n_De poësi Fennica_ (Suomen runoudesta, 1766-1778), jossa hän puhuu sekä\nvanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen\nluonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän\nkirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous\nensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin\nmuuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan[2].\n\n[1] _M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum\nFinlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum._\n\n[2] Niin oli eräs Skotlantilainen, _Macpherson_, v. 1762 antanut ulos\nGaeliläisten vanhat kertomarunot, _Ossian'in laulut_, Englannin kielelle\nkäännettyinä. Tämä runokokoelma oli Porthan'ille tuttu; sitä vastoin\n_Herder_'in kuuluisa kansanrunoin kokoelma, _Stimmen der Völker in\nLiedern_, ilmestyi vasta samana vuonna, kuin Porthan'in puheenaoleva\nväitöskirja-jakso päättyi, 1778.\n\nPaljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman\noppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten\npyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa\nrinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa\nsiihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja\nhistoriassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta\nainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta\nkaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat\nalkunsa esm. _Kristfrid Ganander_'in ruotsiksi kirjoitettu\ntaru-opillinen sanakirja _Mythologia Fennica_ ja _Kristian Eerik\nLencqvist_'in teos _Vanhain Suomalaisten taika-uskosta_ (_De\nsuperstitione veterum Fennorum theoretica et practica_). Samoin\nruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan\nmaantieteen, sai Porthan'ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. --\nPorthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset\nmuistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall'in\nsanakirja-työssä käytettäviksi.\n\nMuutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin\nja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren,\nperustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, _Aurora-seuran_; sen\nrientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti _Tidningar\nutgifna af ett sällskap i Åbo_, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän\nviikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä\ntieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen\nsanomalehti, _Suomenkieliset Tietosanomat_, joiden näyttönumero ilmestyi\nsyksyllä 1775 (nimellä \"Suomalaiset Tietosanomat\") ja jotka sitten\npysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen\nprovasti _Antti Lizelius_. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta\npäästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista\ntoimista.\n\nPorthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen\nharrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet\npukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon.\nSuomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä\nrunoudessa, olletikkin _Frans Mikael Franzén_'in ihanissa lauluissa.\n\nLisäys. Yllämainittu _Antti Lizelius_, Suomenkielisten Tietosanomain\ntoimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä,\nsyntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin\nMynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.\n\n_Kristfrid Ganander_, \"Mythologia fennica'n\" kirjoittaja, syntyi 1741\nHaapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna\n1790. \"Mythologia fennica\" (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi\nerääseen _suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan_, joka Ganander'illa oli\ntekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen\nrunsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall'in\nsanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan\nsananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja\nantanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia\n(\"Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut\",\n\"Runokirja\", muutamia lääkeopillisia kirjoja y.m.).\n\nSuomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta\nansaitsevat Franzén'in rinnalla mainitsemista: _Jaakko Frese_ (synt.\nViipurissa 1691, k. 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä;\n_Gustav Filip Creutz_ (synt. 1731, k. Ruotsin kunink. kanslian\npresidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään \"Atis ja Camilla\";\n_Mikael Choraeus_ (synt. 1774, k. 1806). Etevin heistä on kuitenkin,\nniinkuin ylempänä mainittiin, _Frans Mikael Franzén_, synt. Oulussa\n1772, k. Hernösand'in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden\njoukossa \"Selma ja Fanny\", \"Vanha sotilas\" y.m., kertomarunot \"Emilie\neli Ilta Lapissa\", \"Kustaa Aadolf Saksassa\", \"Julie de Julien eli\nVapauden kuva\" j.n.e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun\nlauhin \"Eläköön armias\".\n\n\n\n\nKuudes aikakausi.\n\nUusi aika vuodesta 1809.\n\n\n\n\nI. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809-1835.\n\n\n\n\n§ 23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.\n\n\nHaminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen\nasemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan\nkeisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan\ntulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin,\ntuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen\nsyntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen\nkansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen\nelossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen\naikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten\nrientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden\nja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan'in\ntieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle\nsuomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin\nteosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä\nlukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin\nselittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja\nyhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se\n_suomalaisuuden harrastus_, jolle ennen pitkää annettiin _fennomaniian_,\nsuomikiihkoisuuden nimi.\n\n\n\n\n§ 24. Suomen kielen tutkimus.\n\n\nEnsi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen\nkelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä\noli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli _Renvall_, tahtoivat\nperustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin\n_Becker_, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta _Lönnrot_'in\nkautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat\nkuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli\naikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin _Gottlund_ ja\n_Lagervall_, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan\ntulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti\nSavon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.\n\n_Kustaa Renvall_ syntyi rusthollarin poikana Halikossa\n(Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen\nkielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja\nopetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan\nkirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen\ntarkka ja luotettava _Suomalainen Sanakirja_ (1826), johon hän on saanut\npaljon ainetta Porthan'in ja varsinkin Ganander'in jälkeen-jääneistä\nkäsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset\novat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä.\nEnsi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija\n_Erasmus Rask_, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin\ntavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen\ntieteenharrastajan, kreivi _Rumjantsov_'in, suostumaan Renvall'in\nsanakirjan kustantamiseen. -- Toinen Renvall'in teos on _Suomen\nkielioppi_ \"puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan\" (\"Finsk spräklära\nenligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten\"; oli jo\nvalmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on\nantanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.\n\n_Reinhold von Becker_ syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen\nisänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa\nfilosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian\ndosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816,\njossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti\nsuomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa\non oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu _Suomen kielioppi_ (\"Finsk\nGrammatik\"), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet\nensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden\nkielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker'in esitys Suomen\nkielen lauseopista. -- Suuri merkitys on R. v. Becker'in toimilla\nsanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan _Turun\nViikkosanomia_, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne\nsisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja\nhyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan\nkielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain\ntoimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. -- Becker keräili myös\nkansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa\njulkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja\nrunoja.\n\nSuuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti _Antti Juhana\nSjögren_. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin\npitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.\n\nLisäys 1. Sjögren'ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin\nhänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella\nhän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän\npäätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta\nyllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi\nkreivi Rumjantsov'in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen\nvaltiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa\nPohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten\nkansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä\nynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta\nuseihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren\nnimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi\nmatkustusta, toisen -- kovin vaivalloisen -- Kaukasiaan Ossetien kielen\ntutkimista varten 1835-1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen\nsilmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa\npienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli\n_Liivin kielioppi ja sanakirja_. Enimmät hänen monilukuisista\nteoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi,\nruotsiksi ja venäjäksi.\n\nLisäys 2. Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät\nerittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista,\njoita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa\nsitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he\nkoettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen\nkielessä tarpeettomia _c_, _q_, _x_ ja _z_ kirjaimia sekä muita\nepäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja\nlänsimurteen käyttämisestä koski erittäin _d_-kirjainta, jota edellisen\npuolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas\nvanhan kirjoitustavan puolustaja oli _J. Strahlmann_ eli _Stråhlman_,\nValkjarven provasti, jonka \"Finnische Sprachlehre\" (1816) oli kovin\npuutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan\naikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.\n\n\n\n\n§ 25. Juteini ja Gottlund.\n\n\nSamalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin\nmyös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina\ntällä alalla tulee mainita _Jaakko Juteini_ ja _K. A. Gottlund_.\n\n_Jaakko Judén_ eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää,\n_Juteini_ oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä)\nja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin\ntuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan'in\nopetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. --\nVähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana\nmaaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui\nkansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin\nepäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut,\nvaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin\nSuomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi\nkielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle\nannettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja\nz-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n\nja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli\nmaistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.\n\nJuteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon\nrunomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä\nerilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän\nnautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite-\nja pilkkarunoja j.n.e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa\npuhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten\nkasvatuksesta y.m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia\ndraamallisiakin kokeita (_Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_).\n\nUseat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja\nsuosituiksi Suomen kansassa, esm. _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon\nsuuren lapsukaiset avaruuden alla_. Ollen katsantotavaltaan menneen\nvuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo\nkirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii\ntaika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin\noman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja\nsiveellisyyttä j.n.e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt\nhengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien\npuolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, _Tankar\ni varianta ämnen_, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia\nsisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin\nrettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta;\nmutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan.\nPaitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia\nmuitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa _Suomen\nkieliopin_. -- Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina;\nkieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen.\nSuomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään\nvihkoon ja julkaistiin nimellä _Juteinin kirjoja_.\n\n_Kaarle Aksel Gottlund_ syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla;\nsieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli\nkirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten\nUpsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s.\nSuomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten\noloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä\nhenkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja\nlähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan\nkanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen\neteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund'ia huudettiin Venäläisten\npalkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu\nomakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa\nkohdin parantui. -- Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui\nKuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen\nlehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.\n\nGottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja,\nsananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa\nantoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: _Pieniä runoja Suomen\npojille ratoksi_ (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818).\nMerkillisin Gottlund'in teoksista on _Otava_ (kaksi osaa 1831 ja 1832),\nensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä\nja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä\non kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta\nja Suomen kielestä, muinaistiedettä y.m.) sekä runokokeita,\nalkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon _Runola_,\neepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista\nmytologiaa, runokalenteri _Sampo_, sanomalehdet _Suomalainen_ ja _Suomi_\nsekä _Fredmannin lauluja ja loiluja_ (suomennoksia Bellman'in runoista).\nNämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla.\nSen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee\nmonenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja\nmuinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä\ntutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.\n\nEnimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund'in\nomituinen luonne teki, ett'ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden\nharrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia\npolkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä,\njota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan,\nsamoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.\n\n\n\n\n§ 26. Kansanrunojen keräileminen. Sakari Topelius vanhempi.\n\n\nSiihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen\ntoimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund'in toimista on jo\nedellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen _H. R. von\nSchröter_ kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen\nkanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen\nosaajana oli hänellä apuna[1]. -- Mutta vanhain runojen keräilijänä on\nmainittava etenkin _Sakari Topelius_, samannimisen runoilijan isä. Hän\nsyntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831.\nHänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä _Suomen\nkansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ (1822--31).\n\n[1] Schröter'in kirja oli ensimmäinen, joka tutustutti ulkomaan oppineet\nSuomen kansanrunouteen. Herder'in tunnettu kansanrunoin kokoelma ei\nsisällä vielä mitään suomalaista laulua; Goethe käänsi kuitenkin jo 1810\nerään suomalaisen runon nimellä \"Finnisches Lied\" (\"Jos mun tuttuni\ntulisi\"), jonka oli saanut Italialaisen Acerbi'n vuosisadan alussa\npainetusta matkakertomuksesta.\n\n\n\n\n§ 27. Runoilijoita.\n\n\nTämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:\n\n_Jaakko Fredrik Lagervall_, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti\nkersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli\nsitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä\nmaanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut\nensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun\nmukaelman Shakespearen Macbeth'ista, nimeltä _Ruunulinna_, joka\nkuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on\npainattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia,\nsekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä\nmuistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään\nmainittakoon näytelmät _Tuhkapöperö_, _Kaini_, _Josephi_ ja _Judithi_.\n\n_Abraham Poppius_ syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja\nUpsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on\nkirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä\najalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson'in\ntoimittamassa \"Oskyldigt Ingenting\"[1]. Onnistuneimpia ovat: \"Perhosen\nsynty\", \"Kukkasen taivas\", \"Punnittu Amor\", \"Varpunen\" ja \"Valistuksen\nvaikutus\", jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa\nnimien muukalaiseksi vääntämisestä.\n\n[1] J. Krohn on sittemmin julkaissut Poppiuksen ennen painetut runot\nsekä monta ennen painamatontakin \"Koittaren\" I vihossa.\n\n_Kallio_ eli oikealta nimeltään _Samuli Kustaa Bergh_ oli lahjakkain\ntämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt\njälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund'in Otavan\ntoisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: _Oma\nmaa_, _Milloin muistelet minua?_ (alkuansa \"Ystävälleni\"), _Huolissaan\nrunoileva_ (alk. \"Runo\"), _Soidin_ (mukaelma Goethen pienestä runosta\n\"Die Bekehrte\"), _Sirkka_ ja _Kultaperhoset_. Hän syntyi 1803 Oulussa.\nLoistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa,\ntuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen\nsilmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein\nkokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853.\nNäinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon\nalaiselle.\n\nLisäys. Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui\nsiihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden\ntekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.\n\nTicklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi,\n_Pietari Ticklén_, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan\nkirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat\n\"Lapsellinen lapsenlaulu\" ja \"Leivoselle\". Nuorempi, _Eerik Ticklén_,\nKärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo\n\"Neidon valitus\", jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka\nRuneberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.\n\n_Klaus Juhana Kemell_ (k. 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa\nPohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas\na Kempis'in kirjasta \"Kristuksen seuraamisesta\", joka puhtaalla ja\nraikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen\nparantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen,\njonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa\nkieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut\nuseampia runoin suomennoksia; paraita ovat \"Lohdutus haudalla\" ja\nmukaelma Bellman'in laulusta \"Ystävä kullat\".\n\n\n\n\n§ 28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson.\n\n\nSuomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui\nesiin _Aadolf Iivari Arwidsson_[1]. Hän oli syntynyt Padasjoella\n(Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa\nLaukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän\ninnolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett'ei\nnuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana\nArwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan\nhän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa\nvallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain\nkanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia\nRuotsinmaalle[2]. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin\nvähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana\njoutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian\ndosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan _Åbo Morgonblad_\nnimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla\njyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki\nyhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä; mutta etupäässä hän\nselitti, kuinka Suomenmaan asema vuodesta 1809 kokonaan oli muuttunut,\nkuinka oma kansallisuus nyt oli olemisen ainoa perustus ja Suomen kieltä\nennen kaikkea tuli suojella ja arvossa pitää. Hän se lausui nuo\nsuomalaisuuden pyrintöin ensimmäiset tunnussanat: \"Ruotsalaisia emme\nole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täytyy olla Suomalaisia\". --\nMutta Arwidsson'in rohkeus ei ollut silloisten vallanpitäjäin mieleen,\nja \"Åbo Morgonblad\" lakkautettiin, jonka sijaan sitten ilmestyi\n_Oskyldigt Ingenting_. Vaan Arwidsson jatkoi kirjallista tointansa\ntoisessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä (_Mnemosyne_), kunnes eräs\n\"Mietteitä\" niminen kirjoitus katsottiin niin vaaralliseksi, että hän\nerotettiin yliopistosta (1822). Kun Arwidsson näki mahdottomaksi\nSuomessa saada mitään toimeentuloa, jätti hän seuraavana vuonna kovan\nsisällisen taistelun jälkeen kotimaansa ja muutti Ruotsiin, jossa\nsittemmin tuli kuninkaallisen kirjaston hoitajaksi. Hän työskenteli\nloppu-iällänsä paraasta päästä historiallisissa tutkimuksissa,\njulkaisten monta arvokasta kirjaa erittäinkin Suomen historian alalla.\nKesällä 1858 Arwidsson jälleen kävi isänmaatansa katsomassa; vaan tällä\nmatkalla hän äkkiä sairastui ja kuoli Viipurissa.\n\n[1] Kasteessa saadun _Johannes_ nimensä vaihtoi nuori Arwidsson isänsä\nluvalla muka uljaammalle soivaan _Iivariin_.\n\n[2] Runoelmansa hän sittemmin kokosi erityiseen vihkoon, nimeltä\n_Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnskog_, s. o. Nuoruuden haudetta, tehnyt\nKotkanmetsän poika. \"Sonen i Örnskog\" on ruotsinnos Arwidsson nimen\nmuinais-skandinavilaisesta merkityksestä.\n\nLisäys. Jo vuonna 1817 moitti Juteini eräässä pienessä runossa\n\"Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille\" oman maan sivistyneitä\nsiitä, ett'eivät käyttäneet Suomen kieltä; mutta vasta 1819 tuotiin\neräässä professori _J. G. Linsén_'in tekemässä kirjoituksessa\nMnemosynessä esiin se vaatimus, että Suomen kieli oli koroitettava\nkorkeamman sivistyksen kannattajaksi Suomenmaassa. Arwidsson'in rinnalla\npuolusti samaa mielipidettä myöskin _Eerik Kustaa Ehrström_ (Venäjän\nkielen opettaja yliopistossa, sitten Pietarin ruotsalaisen seurakunnan\nkirkkoherra, k. 1835) eräässä kirjejaksossa, jonka hän julkaisi Åbo\nMorgonblad'issa vuonna 1821. Näissä kirjoituksissa hän toi esiin selvän\nja täydellisen ehdotuksen, miten kansallinen kieli oli saatettava\noikeuksiinsa kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.\n\n\n\n\n§ 29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen.\n\n\nTärkeän käänteen tuotti kansallisiin sivistysrientoihin _Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Vuonna 1831 muutamat suomalaisuuden\nharrastajat Helsingissä, enimmät yliopiston opettajia tai nuorempia\nyliopiston jäseniä, päättivät yhtyä seuraksi suomalaisen kirjallisuuden\nviljelemistä, kansanrunojen ja muiden vanhain muistomerkkien\nkokoilemista sekä Suomen kielen ja historian tutkimista varten. Suurella\nvirkeydellä on tämä seura siitä asti edistänyt suomalaista\nkirjallisuutta ja useat niistä kirjallisista tuotteista, joita\nseuraavassa mainitaan, ovat sen toimesta päässeet julkisuuteen.\n\nLisäys 1. Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori\nlääkäri _M. J. Lindfors_ (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen\nensimmäiseksi esimieheksi valittiin _Kaarle Niilo Keckman_ (kuuluisan\nrunoilijan F. M. Franzén'in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen\nSuomen kielen lehtori yliopistossa, k. 1838); mutta Keckman luopui pian\nesimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri,\n_Elias Lönnrot_, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom.\nKirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: _R. von Becker_ ja _J. G.\nLinsén_, joista jo ylempänä on puhuttu; _E. A. Ingman_ (katso § 34,\nlis.); silloinen dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_,\nhistorioitsija ja tilastontutkija (k. 1867); _Mattias Akiander_, tunnettu\ntutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla (k.\nyliopiston professorina 1871); mainio _J. L. Runeberg_; _Juhana Jaakko\nNervander_, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, k.\n1848 fysiikan professorina yliopistossa), y.m.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja\nmonihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen\nja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia\nkansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana\n(1834) _Kultala_, _Keckman_'in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan\nZschokke'n opettavaisesta kertomuksesta \"Das Goldmacherdorf\". Sitten\nkääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen,\naina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin\nsen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen\nperustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten\nlaveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa,\nedisti kaunokirjallisuutta j.n.e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen\nsuuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen\naikakauskirja _Suomi_ on ilmestynyt vuodesta 1841.\n\nLisäys 2. Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden\ntieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden\nSeuran omassa keskuudessa _Suomen Historiallinen Seura_, jonka\ntoimittama on \"Historiallinen Arkisto\". Sen rinnalle asettui sitten\n_Muinaismuisto-yhdistys_, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä\naikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet _Suomalais-ugrilainen\nSeura_ sekä ylioppilaiden kesken muodostunut _Kotikielen Seura_.\nNäilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. -- Yleistajuista\nkirjallisuutta on _Kansanvalistus-seura_ vilkkaalla toiminnallaan\nsuuresti edistänyt.\n\n\n\n\nII. Vuodet 1835-1850.\n\n\n\n\n§ 30. Elias Lönnrot.\n\n\nUusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan\nilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan\ntoimittaja, Suomen kirjakielen perustaja _Elias Lönnrot_. Hän syntyi\nHuhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa\n(Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua\nTammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta\nvarattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi\nHämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen\nlukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja\nauttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi\nsyksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg).\nYlioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori\nTörngren'illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli\ntilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä\nhänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti\nkandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin\npiirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen\nprofessori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut,\nkutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi\n1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä\nvanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi\nkirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin.\nLönnrot'in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen\njuhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä\n1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan\nelämänsä.\n\nJo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja\nkandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen,\nläksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä\nKajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan\nläänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan.\nNäiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä _Kantele_ nimistä\nrunovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen,\nettä Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen\neepoksen, ja tämä Lönnrot'ille nyt selviämistään selvisi[1]. Saatuansa\naineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin\njatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui _Kalevala_ Helmikuun 28\np. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin\nmuinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkustannuksella. Sitten seurasi _Kanteletar_ 1840 (vertaa § 8); samalla\nlailla julkaistiin _Suomen kansan Sananlaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan\nArvoituksia_ 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret\nmiehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään[2],\nolivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli _Kalevalan toinen\npainos_ 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on _Suomen\nkansan Loitsurunot_ (1880), joka kirja ko'on puolesta ei ole Kalevalaa\nvähempi (vertaa § 9). -- Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden\nhistoriassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä\nsai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman\nrunoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen\nkansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä,\nsamalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen[3].\n\n[1] Lönnrot valmisteli Kalevalan toimittamista sovittamalla yhteen\npienempiä runostoja, ensin Lemminkäisestä, sitten Väinämöisestä; vihdoin\nniistä muodostui \"Runokokous Väinämöisestä\", joka silloin jäi painamatta\nja oikeastaan on Kalevalan vanhin laitos (vrt. Kalevalan painos v:lta\n1895, II. Johdanto, sivv. XI--XIX, sekä \"Kalevalan esityöt\", Suomi, III\njakso, 4 ja 5 osa).\n\n[2] Näiden joukossa on erittäin huomattava _Daniel (D. E. D.)\nEuropaeus_, joka Inkerinmaalta sai kauniit Kullervo-runot.\n\n[3] Kalevala on täydellisesti käännetty Ruotsin, Saksan, Englannin,\nRanskan, Unkarin, Viron, Venäjän ja Tshekin kielelle, ja paitsi sitä\nosittain vielä muutamille muillekin kielille.\n\nToinen puoli Lönnrot'in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä\nkielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden\nalalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja\nlänsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski\nyleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset\nmuodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja\nlausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo\nsuuri _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, jonka hän valmisti vanhoilla\npäivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa\narvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä,\nmuinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen\nsukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta\nmatkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen\nlääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845\nvälillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen\nprofessorinväitöksensä _Vepsän kielestä_ (\"Om det Nordtschudiska\nspräket\") ja saksaksi kirjoitettu esitys _Inarin Lapin murteesta_.\n\nYleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla,\ntaivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina\n1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos _Mehiläisen_, Oulussa\nilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee\nennen muita mainita _Kauppa- ja Maakaaren suomennos_ ja _Palmén'in\nlain-opillinen käsikirja_, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä,\nsekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (_Odysseen\nvastaan-otto Faiakilaisten saarella_ ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot'in\nomatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota _Suomen Kasvisto_\n(1860, -- uudempi laitos _Suomen Kasvio_), jossa hän toi esiin\noivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot'in toimittamista\nrahvaankirjoista on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_. -- Vuonna 1863\nLönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun\nkomitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön;\nkomitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan\nehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa).\nKesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen\nolivatkin hänen viimeisenä työnänsä. -- Hänen kuolemansa jälkeen\ntoimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon\nensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta\nkolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).\n\n\n\n\n§ 31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat.\n\n\nKantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä _nykyaikaisista\nloppusointuisista kansanlauluista_, jotka sekä henkensä että\nvärssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi\nhuomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on\n_yksityisten runoniekkain_ tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja\ntaiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa,\nuseammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat\nmilloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten\nrunoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat\nkansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä,\nMakkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden\ntämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella[1].\n\n[1] Etevimmät kansanrunoilijain teokset on K. Grotenfelt koonnut Suom.\nKirjallisuuden Seuran kustantamaan valikoimaan \"Kahdeksantoista\nRunoniekkaa\" (1889).\n\n_Paavo Korhonen_ syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin\npitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan\nVihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen\nensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno _Nimismies Kokista_. Enimmät\nKorhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat\njostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat\nyleisempiäkin asioita, niinkuin runot _Suomen kielestä_, _Talonpojille_,\n_Aikain paranemisesta_ y.m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo\ntunnettu hääruno; \"Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä\njuodaan!\" -- Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän\nkuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän\nkuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki\nmurherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen\nniihin hänen elämäkertansa.\n\n_Pietari Makkonen_ syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä\n(Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon,\ntehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli\nantanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli\nhyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua.\nHuomattavimmat ovat hauska ja sievä _Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta_\nsekä _Viinan töistä_. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä\nkotipitäjässään.\n\n_Olli Kymäläinen_, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä\nHeinävedellä (Savossa), k. 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena\nolevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä _Kiitos\nLuojalle hyvästä vuodentulosta_. Onnistunut on niin-ikään runo\n_Punkaharjusta_. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa\nhävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.\n\n_Antti Puhakka_, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, k. 1893, on\nerittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut\nkoko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä.\nParaat niistä ovat _Tuhman Jussin juttureissu_, joka varsin osaavasti\nkuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja _Surulaulu 1850\nvuoden kiellosta_ (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä\ntalonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.\n\n_Jaakko Räikkönen_, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren\npitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen\narvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla\nluonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja\nseurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy\nhänen runoistaan _Suomelle_, _Kenpä tuon on kaiken tehnyt?_ ja _Paavin\nmaallisen vallan loppu_. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin\nsyvää mietiskelyä, esm. _Mietteitäni_.\n\nLisäys. Näiden lisäksi sopii vielä mainita: _Pietari Väänänen_,\nvanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, k. 1846), joka\nedusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai\naihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, _Elias Tuoriniemi_\nPohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat \"Juttu juomareista\" ja\n\"Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta\", _Pentti Lyytinen_,\nkestikievari Suonnejoella (k. 1871), joka on kirjoittanut leikillisen\nrunon \"Kestikievarin virasta\", ja työmies _Heikki Väänänen_ Oulusta,\njoka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun \"lystillisen runolaulun\nkummasta kalakukosta\", niin myös _Pietari Mansikka_ Viipurista (\"Oravan\nvalitus\" y.m.) ja _Opatti Lyytinen_ Vesannolta, äsken mainitun Pentti\nLyytisen veljenpoika.\n\nEdellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen\nmuodostusjakson käsittävän _uuden-aikuiset laulut_ eli ne kansanlaulut,\njotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista\nrunomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja.\nUseat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia,\nherrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset\nlienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista\nLönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko\njulkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti\ntunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin _Onneton nuorukainen_,\n_Toivoton rakkaus_, _Kultani kaukana kukkuu_, _Kultaansa ikävöivä_,\n_Kultaansa sureva_ y.m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä\nhuonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän\ntunteellisuutensa vuoksi, esm. _Merille lähtevä_. Aineena on\ntavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton.\nBallaadintapaisia ovat _Morsiamen kuolo_, _Velisurmaaja_ (joka\nmuistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo _Nauru\nja itku_, _Rannalla itkijä_ ja humoristinen kuvaus _Varpusen olut_.\nNäytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu _Poika ja tyttö_.\nLeikillisiä ovat vielä _Häälaulu_, _Mutkainen matka_ ja _Laulu, olut ja\nviina_.\n\nSe kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta\nylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä\nsopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä\nmuodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden\nkeskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja,\neriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett'ei se ole yhteisen\nkansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin\najatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana\nlyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut\nvoiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään\nmestarillisella tavalla.\n\n\n\n\n§ 31. Ruotsinkielinen runous.\n\n\nNäiden uusien rahvaanrunoilijain lauluissa, samoin kuin niiden\ntaiderunoilijainkin teoksissa, joita ylempänä on mainittu, kaikui kansan\noma kieli, vaikka ne aineen ja esitystavan puolesta liikkuivat\njokseenkin ahtaassa piirissä eivätkä kohonneet runouden korkeammille\nkukkuloille. Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan\nvielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi\nsitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan\nruotsinkielistenkin runoilijain, _Juhana Ludvig Runeberg'in_,\n_Fredrik Cygnaeuksen_, _Sakari Topeliuksen_ ja _Lauri Stenbäck'in_\nteoksissa. Samalla kuin pitivät maassamme vireillä jaloimpia\naatteellisia pyrintöjä, he elähyttivät kansallistunnetta ja valmistivat\nniinmuodoin alaa perin suomalaiselle runoudelle; paitsi sitä useat\nheidän teoksensa esikuvina suorastaan vaikuttivat suomenkieliseen\nkirjallisuuteen.\n\nLisäys. Suurin näistä runoilijoista on _Juhana Ludvig Runeberg_ (synt.\nPietarsaaressa Helmik. 5 p. 1804, lukion lehtori Porvoossa, k. 6 p.\nToukok. 1877). Ennen muita hänen runoelmiansa tulee tässä huomioon ottaa\n_Hirvenhiihtäjät_, ihana eepillinen kuvaelma Suomen kansan elämästä, ja\nnuo yleisesti tunnetut kauniit eepillis-lyyrilliset runot _Vänrikki\nStoolin tarinat_, kertomarunot _Hanna_, _Nadeshda_, _Joulu-ilta_, _Hauta\nPerhossa_ ja _Fjalar kuningas_ sekä ylevä antiikintapainen draama\n_Salaminin kuninkaat_, niinkuin myös hänen _lyyrilliset_ runoelmansa,\netenkin _Idyllit ja epigrammit_. -- Etevä runoilija ja kaunopuhuja,\nesteetikko ja historioitsija, joka innolla edisti kaikkia aatteellisia\nrientoja, oli _Fredrik Cygnaeus_ (synt. 1807, estetiikan professori\nyliopistossa, k. 1881). Lämpimän isänmaallisuutensa ja puhtaan\nkatsantotapansa vuoksi on _Sakari (Zachris) Topelius_ saavuttanut\nyleistä suosiota (synt. Tammik. 14 p. 1818, historian professori\nyliopistossa, jonkun aikaa yliopiston rehtori, k. 12 p. Maalisk. 1898).\nHyvin tunnettuja ovat hänen lyyrilliset runoelmansa (\"Ljungblommor\",\n\"Nya blad\" ja \"Ljung\"), murhenäytelmä \"Regina von Emmeritz\" sekä\n\"Välskärin kertomukset\" ja novellikokoelma \"Talvi-iltain tarinoita\";\nTopeliuksen verratonta taitoa lasten-kirjallisuuden alalla todistavat\nhänen satunsa ja lukukirjansa (\"Lukemisia lapsille\", \"Luonnon kirja\" ja\n\"Maamme kirja\"). Runoilijan maailmankäsitys ilmenee hänen kuolemansa\njälkeen painetussa teoksessa \"Lehtisiä mietekirjastani\". --\nRuotsinkielisistä runoilijoista on vielä erittäin mainittava\nsyvämielinen _Lauri Stenbäck_ (k. 1870), samoin kuin myöhemmältä ajalta\n_Josef Julius Wecksell_ (synt. 1838), etevän \"Daniel Hjort\" nimisen\nmurhenäytelmän tekijä.\n\n\n\n\n§ 33. Juhana Vilhelm Snellman.\n\n\nKajahtipa silloin herätyshuuto Suomen kansalle, vielä mahtavampi kuin\nArwidsson'in; _Juhana Vilhelm Snellman_ selitti kansallisuuden\nmerkityksen ja arvon ja kehoitti tehokkaaseen työhön tosi-kansallisen\nsivistyksen perustamiseksi. -- Snellman syntyi 12 p. Toukok. 1806\nTukholmassa, jossa hänen vanhempansa, molemmat kotoisin Pohjanmaalta,\nsiihen aikaan pitivät asuntoa. Kun poika oli seitsenvuotinen, muuttivat\nhänen vanhempansa takaisin kotimaahan ja asettuivat Kokkolaan asumaan.\nIsä, joka oli merikapteini, vaan ennen oli ollut ylioppilaana, oli hyvin\nmieltynyt filosofisiin ja jumaluus-opillisiin tutkimuksiin, joka sekin\nlienee kehittänyt pojan luonnonlahjoja tieteelliseen suuntaan.\nKokkolasta nuori Snellman lähetettiin Oulun kouluun ja 1822 hän tuli\nylioppilaaksi Turkuun, sitten maisteriksi ja filosofian dosentiksi\nHelsingin yliopistoon. Siihen aikaan oli yliopistossa joukko lahjakkaita\nnuorukaisia, joita elähytti isänmaallinen mieli, semmoisia kuin Lönnrot,\nRuneberg, Cygnaeus, Nervander y.m.; näihin Snellmankin liittyi. Vuosina\n1839-1842 hän oleskeli Ruotsissa ja Saksassa; sivumennen hän kävi\nTanskassakin. Kaikkialla hän rakensi tuttavuutta etevinten tiedemiesten\nja kirjailijain kanssa. Samaan aikaan työskenteli hän ahkerasti\nkirjallisuuden alalla; silloin ilmestyi monta sekä tieteellistä että\nkaunokirjallista teosta; merkillisimpiä ovat aikakauskirja _Spanska\nFlugan_, joka sisältää etenkin kirjallisia arvosteluita, ja saksaksi\nkirjoitettu filosofinen teos _Die Idee der Persönlichkeit_. Mutta ennen\nkaikkia on tältä aikakaudelta huomattava Snellmanin kuuluisa\n_Valtio-oppi_ (\"Läran om staten\" 1842), jossa näytetään kansanhengen\nolevan valtion perusteen. Filosofina Snellman liittyi Hegel'in\noppikuntaan.\n\nTieteellisten teostensa kautta oli hän saanut suuren maineen niin\nSuomessa kuin ulkomaallakin, ja monesti häntä kehoitettiin hakemaan\nprofessorin virkaa jossain Ruotsin yliopistossa; vaan tahtoen uhrata\nkaikki voimansa oman maansa hyväksi, ei hän siihen suostunut. Mutta\nkotimaahan palattuansa, hänen ei onnistunut saada vakinaista paikkaa\nyliopistossa; hän tuli sen sijaan Kuopion korkeamman alkeiskoulun\nrehtoriksi. Siellä hän ryhtyi vilkkaaseen kirjalliseen toimeen, antaen\nulos ruotsinkieliset aikakauskirjat _Saima_ 1844-1846, _Kallavesi_ 1846\nja _Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning_ 1847-1849 (jota\njälkeenpäin jatkettiin 1855-1863). Sen ohessa toimitti hän alusta\nvuotta 1844 suomalaista lehteä _Maamiehen ystävä_. Edellämainituissa\nruotsinkielisissä lehdissä hän tuopi esiin ajatuksensa kansallisuudesta\nja yleisistä oloista, etupäässä koettaen sivistyneessä yleisössä\nherättää sen uinailevaa kansallisuuden tunnetta ja vaatien Suomen kielen\nsivistyskieleksi koroittamista, kansamme edistymisen ja turvallisuuden\nvälttämättömänä ehtona. Muutoinkin hän paljasti useita epäkohtia\nyhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä, esitellen keinoja niiden\nparantamiseksi, ja herätti eloon monta tärkeää kysymystä, etenkin\nyleisen sivistyksen ja kansantalouden alalla. Näissä toimissa Snellman\nsai kokea paljon vastuksia: sillä aika ei ollut myötäinen suomalaisuuden\nharrastuksille. Vaikka hänen pontevat sanansa nostivat kaikua monen\nSuomalaisen ja olletikkin nuorison mielessä, oli kuitenkin vastustajain\nluku suuri, ja etenkin hallitusmiehet katsoivat epäluulolla kaikkia\nkansallisia pyrintöjä. Vihdoin meidänkin maassa pääsi voitolle\nEuroopassa siihen aikaan yleinen taantumisen henki. Snellman, jonka\nasema oli käynyt yhä tukalammaksi, päätti luopua Litteraturblad'in\ntoimittamisesta ja rehtorinvirasta (1849); hän muutti Helsinkiin, jossa\ntoivoi pääsevänsä yksityisen kauppaopiston johtajaksi; mutta, tämän\ntoivon rauettua, teki hän pari vuotta työtä Borgström'in\nkauppakonttorissa ja tuli sittemmin erään englantilaisen vakuutus-yhtiön\nagentiksi.\n\nMutta joutuipa parempi aika, kun Aleksanteri II oli noussut\nvalta-istuimelle. Vuonna 1856 Snellman määrättiin filosofian eli,\nniinkuin sitä silloin nimitettiin, \"siveys-opin ja tieteiden\njärjestelmän\" professoriksi yliopistoon ja 1863 senaattoriksi ja\nvaltiovarain toimituskunnan päälliköksi. Valtiomiehenä on Snellman\niki-muistettava Suomen historiassa; keisarillinen julistus Suomen kielen\noikeuksista vuodelta 1863 on luettava hänen ansiokseen, ja 1865 vuoden\nrahanmuutoksen toimeenpanijana avasi hän uuden uran Suomenmaan\naineelliselle edistymiselle. Snellman erosi senaatista 1868, jonka\njälkeen hän yhä asui Helsingissä, vanhuudenkin päivinä vielä hartaasti\nottaen osaa isänmaan kirjalliseen ja valtiolliseen elämään, väsymättä\ntaistellen niiden aatteiden edestä, joita oli puolustanut Saimassa ja\nLitteraturblad'issa. Kun hän Toukokuulla 1881 täytti 75:nnen\nikävuotensa, osoittivat kansalaiset kaikilta maan ääriltä hänelle\nrakkauttaan ja kiitollisuuttaan; mutta pian sen jälkeen kuolema häntä\nkohtasi Danskarby'n tilalla. Kirkkonummella Heinäkuun 4 p:nä 1881.\n\nSnellman'in teoksista on vaan tärkeimmät tässä lueteltu. Hänen\nkirjallinen toimensa oli hyvin laaja; se koski etupäässä filosofiaa,\nvaltio- ja taloustiedettä sekä tärkeitä ajan kysymyksiä, mutta käsitti\npaitsi sitä matkamuistelmia, novelleja, elämäkertoja, arvosteluita koti-\nja ulkomaan kirjallisuudesta y.m. Nykyisimpinä aikoina on kaikki\nSnellman'in teokset julkaistu yhtenä sarjana, ja niiden toimittaja, _Th.\nRein_, on siihen liittänyt oivallisen ja lavean elämäkerran, josta kaksi\nosaa tähän asti on valmistunut[1].\n\n[1] Tämä ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta on myös ilmestynyt suomeksi.\n\n\n\n\n§ 34. Suomalainen kirjallisuus 1835-1850.\n\n\nSnellman'in herättämä uusi henki virkistytti suuresti suomalaista\nkirjallisuutta, varsinkin 1840-luvun loppupuolella; siihen aikaan\nilmestyi monenlaista kansankirjallisuutta, useita koulukirjoja ja\njoitakuita sellaisiakin teoksia, jotka nimenomaan tarkoittivat\nsivistyneiden tarpeita. Suurin osa oli käännöksiä, mutta muutamat\nalkuperäisetkin teokset ovat muistettavia. Mainittakoon tässä erittäin\n_Juhana Fredrik Kajaanin_ (_Cajan'in_) _Suomen historia_, ensimmäinen\nsenkaltainen teos Suomen kielellä, _Antero Vareliuksen_ _Enon\nopetuksia luonnon asioista_ ja _Pietari Hannikaisen_ lystillinen\nnäytelmä _Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään_,\nensimmäinen varsinainen komedia Suomen kielellä (1847), jossa tehdään\nterävää pilkkaa muukalaisuuden ylenmääräisestä kunnioittamisesta.\nHannikaisen alkuunpanema oli niin-ikään Viipurissa ilmestyvä _Kanava_,\nsuomenkielinen sanomalehti, joka tarkoitti sivistynyttäkin yleisöä ja\notti puheeksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845). Samaan\naikaan sai alkunsa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestyvä, nimenomaan\nvaltiollinen sanomalehti Suomen kielellä, _Suometar_ (1847), jonka\nperustajat olivat _A. E. Ahlqvist_, _Paavo Tikkanen_, _A. Varelius_ ja\n_D. E. D. Europaeus_. Suometar jäi sitten paraasta päästä Tikkasen\ntoimitettavaksi. -- Käännöskirjallisuuden alalla on huomattava _Annikka_\nniminen kirjasarja, joka sisälsi ulkomaan kaunokirjallisia teoksia\nsuomalaisessa puvussa. Suomennoksia Bellman'in lauluista ja\nalkuperäisiäkin runoja, enimmiten leikillistä laatua, kirjoitteli\n_Juhana Fredrik Granlund_.\n\nMutta tulipa silloin kova halla, joka hävitti suomalaisen kirjallisuuden\nversovat taimet. Sama taantumiskiihko ja suomalaisuuden kammo, joka oli\npakoittanut Snellman'in laskemaan kynän kädestänsä, sai aikaan _1850\nvuoden kiellon_ -- kiellon semmoisen, jonka vertaista ei ole nähty\nsivistyneiden kansojen historiassa, -- _ett'ei Suomen kielellä saatu\npainattaa muita kirjoituksia kuin semmoisia, jotka tarkoittivat\nuskonnollista mielen-ylennystä tahi taloudellista hyötyä_. Sittemmin\ntämä kielto kuitenkin vähitellen joutui unohduksiin ja poistettiin\nviimein kokonaan.\n\nLisäys. _J. F. Cajan_ eli _Kajaani_ (synt. 1815, Piippolan\nkappalainen, k. 1887) toimitti \"Suomen historian\" ensimmäisen laitoksen\nvuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot'in Mehiläisen ohessa;\ntoisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen\nosa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta\njulkaistiin sittemmin uudistettu painos.\n\n_Antero Varelius_ (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti\ntunnettu yllämainitusta \"Enon opetuksia\" nimisestä kirjasta, joka oli\nensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä\non hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa\nkertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän _Vekkulit ja\nkekkulit_ y.m.\n\n_Pietari Hannikainen_, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi\nSavonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja\nrupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen\nSilmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. \"Kanava\" sisälsi paljon runoelmia,\nnovelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta\nyhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua\nkiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma-\nettä kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita:\nViipurissa ilmaantuneet sanomalehdet \"Aamurusko\" ja \"Otava\" (1861 --\n62), näytelmät \"Lapsuuden ystävät\" ja \"Neitsyt Siiri\" sekä \"Antonius\nPutronius\", mukaelma Holberg'in Erasmus Montanuksesta, novellivihot\n\"Talvikukkaisia\" ja \"Läheltä ja kaukaa\" (edelliseen on myös\n\"Silmänkääntäjä\", vähän muutettuna, uudestaan painettu),\n\"Pitäjään-kirjasto\", kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat\nkäännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli\nhelppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä\nonnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.\n\n_Juhana Fredrik Granlund_ eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874.\nYleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis \"Kevät\" niminen laulu.\nMuutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. \"Punssipullon kuolemasta\".\nEräs näytelmäkin, \"Sisaren sukkeluus\", on hänen kirjoittamansa.\n\nYlempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa _Eerik\nAleksanteri Ingman_ (k. 1858 lääketieteen professorina), jonka\nkirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka\nhänen suomentamansa \"Anakreonin laulut\" ilmestyivät jo 1834. E. A.\nIngman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle\nSuomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten\nlaajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen\nhän muun muassa kirjoitti pienen idyllin \"Elias ja Anna\" (painettu\nLönnrot'in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen\ntutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä (\"Ovatko taudit itsenäisiä\nolentoja?\").\n\nE. A. Ingman'in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja\njumaluus-opillinen kirjailija _Antero Vilhelm Ingman_ (k. 1877 teologian\nprofessorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan\nkansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen\nkielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu\nRaamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta.\nSittemmin julkaisi hän \"Raamatun selityksiä\" (useat profeettain kirjat\nja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä\nvarustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen\nulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.\n\n\n\n\n§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.\n\n\nSamalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä\nenemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja\nsilloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan\naltailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli _Mattias\nAleksanteri Castrén_, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen\nkieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa\nkielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli\nlöytäneensä koko altailaisen eli \"ural-altailaisen\" kansasuvun kehdon\nAltai-vuoriston tienoilla. -- M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa\n(Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta\nasti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi\nkoskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla\nmatkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin\npyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen\ntilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin.\nTäällä Lönnrot'in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen\nmytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838\nmatkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna\nSuomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin.\nNäiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa _ruotsalainen Kalevalan\nkäännös_. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi\nyliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten\nsuomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja\njumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin\ntiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien\n1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen\nja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä\nSamojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk'iin\nasti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan\nKiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin\nsen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi\nSuomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850\nvuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti\nkäytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin\nyliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää\nPohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen\nterveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. --\nMonilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja\nlatinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa\ntuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.\nMatkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset,\njoissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa,\nilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä _Nordiska resor och\nforskningar_, samalla kuin Pietarin akateemikon _Schiefner_'in\n(Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen\nkokoelma Castrén'in tieteellisiä tutkimuksia.\n\nTältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä _Eerik Kustaa\nEurén_, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta\nsanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla\n_Herman Kellgren_.\n\nLisäys. _Eerik Kustaa Eurén_, synt. Porissa 1818, oli ensin\nkirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä\nyliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion\nlehtorina 1872. Eurén'in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista\non kolme toimitettu ruotsiksi -- yksi laveampi ja kaksi lyhyempää -- ja\nyksi suomeksi: \"Suomalainen kielioppi Suomalaisille\". Niissä on hän\nhyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimukset olivat\nilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän\npaljon apua Lönnrot'in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén\nollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.\n\n_Abraham Herman August Kellgren_ syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo\nnuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti\noleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp'in oppilaana Berlin'issä, ja\ntuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui\naikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä\nindo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin\nperehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin\nrientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa\nja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta.\nEräällä saksankielisellä kirjoituksella (\"Die Grundzüge der finnischen\nSprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm\")\nkäänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.\n\nKielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista _Kustaa Aadolf Avellan_\n(k. 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nSuomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin\nkäännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä _Fabian Collan_\n(k. 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.\n\n\n\n\nIII. Aika jälkeen vuoden 1850.\n\n\n\n\n§ 36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.\n\n\nSen jälkeen kuin 1850 vuoden kielto poistettiin, on kirjallisuutemme\nkohoamistaan kohonnut. Askel askelelta on Suomen kieli käytöllisessä\nelämässä voittanut yhä enemmän alaa, joka tietysti on ollut edullista\nkielen kehittymiselle, ja samoin omakielinen kirjallisuuskin on\nvalloittanut yhä uusia viljelys-aloja. Etenkin suomalaisten koulujen\nperustaminen ja Suomen kielen enenevä käytäntö yhteiskunnallisessa\nelämässä, niinkuin myös kansallisen kielen palajaminen sivistyneitten\nperhe- ja seura-elämään, on kirjallisuuden vaurastumista suuressa\nmäärässä edistänyt. Muistettava on myöskin, että se vapaampi ja\nvirkeämpi henkinen elämä, joka alkoi vuodesta 1863, on terveellisesti\nsiihen vaikuttanut. Mitä muutoin tämän ajanjakson kirjallisiin ilmiöihin\ntulee, on useita niistä jo edellisessä mainittu; seuraavassa otetaan\nvielä huomioon muutamia kirjallisuuden tärkeimpiä edustajia ja luodaan\nsen ohessa pikainen silmäys viime aikojen kansalliskirjallisuuden\ntuotteisiin.\n\n\n\n\n§ 37. Eero Salmelainen ja \"Satuja ja Tarinoita\".\n\n\nEnnenkuin puhutaan tämän ajanjakson muista kirjallisista tuotteista,\nsopii muistiin johdattaa _Eero Salmelaisen_ (_Rudbeck_'in)\nulos-antamia Suomen kansan _Satuja ja Tarinoita_, joita on ilmestynyt\nneljä vihkoa (1852-1866; vertaa § 10). Niiden julkaiseminen on\ntavallansa jatkoa Lönnrot'in muinaisrunoutta koskeviin toimiin.\nTäydellisesti perehtyneenä Itä-Suomen kansankieleen, osasi Salmelainen\nniitä yhteen-sovittaessaan säilyttää sitä kieltä ja esitystapaa, jota\ntavataan etenkin itäsuomalaisissa saduissa; puhtaan ja alkuperäisen\nkielensä vuoksi Sadut ja Tarinat tulivat esikuvaksi, kun suorasanainen\nkirjoitustapa juuri siihen aikaan rupesi vakaantumaan. -- Eero Rudbeck\nsyntyi Iisalmessa 1830 ja kuoli lukion-apulaisena Kuopiossa 1867. Hän on\npainattanut useita suomennoksia ja mukaelmia sekä muutamia Suomalaisten\nmuinais-elämää koskevia kirjoituksia (\"Pääskysen pakinat\", \"Muinaisten\nSuomalaisten pyhistä menoista\" y.m.).\n\n\n\n\n§ 38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja Krohn.\n\n\nTämän ajanjakson alkaessa tavataan kolme kirjailijaa, jotka ovat\ntyöskennelleet sekä tieteen että yleisen kirjallisuuden alalla ja paljon\nvaikuttaneet aikansa henkiseen elämään. Nämä miehet ovat _August\nEngelbrekt Ahlqvist_, _Y. S. Yrjö-Koskinen_ ja _Julius Krohn_. Ahlqvist\nkuuluu osittain edelliseenkin, toiset molemmat yksistään tähän\najanjaksoon.\n\n_August Engelbrekt Ahlqvist_, runoilija-nimeltään _Oksanen_, oli\netevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija ja on erittäin\nhuomattava suomenkielisen taidelyriikan varsinaisena perustajana. Hän\nsyntyi Kuopiossa 1826, tuli Suomen kielen professoriksi yliopistoon\n(Lönnrot'in jälkeen) 1863, oli yliopiston rehtorina 1884-1887 ja kuoli\n1889. Kansallisiin rientoihin innostuneena, hän jo ylioppilaana ryhtyi\nSuomen kielen tieteelliseen tutkimiseen sekä keräili runoja ja satuja.\nFilosofian-kandidaatiksi tultuaan, teki hän matkustuksia suomensukuisten\nkansojen luo, käyden ensiksi Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja\nAunuksessa, sitten Itä-Venäjällä ja Siperiassa, jolloin tutki\nerittäinkin Mordvalaisten ja Tsheremissien sekä Ostjakkien ja Voguulien\nkieltä. Näitä matkustuksia hän on kuvaillut huvittavassa kirjassaan\n_Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--58_. Senjälkeen hän vielä\nkahdesti kävi Siperiassa Ostjakkien ja Voguulien maassa. Useat\nkielitieteelliset teokset syntyivät näiden matkustuksien johdosta.\nNiistä Ahlqvist'in teoksista, jotka yksinomaisesti koskevat Suomen\nkieltä, on etupäässä mainittava _Suomen kielen rakennus_, jonka\nensimmäinen osa ilmestyi 1877. Professorinvirkaa varten Ahlqvist\njulkaisi väitöskirjan _Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta_,\njossa vakautti Suomen runokielen ulkonaisen muodon. Lönnrot'in elämän\nhän lyhyesti esitti hänen kuolemansa jälkeen kirjassa _Elias Lönnrot,\nelämäkerrallisia piirteitä_. Mielipiteensä Kalevala-runojen syntyperästä\nAhlqvist toi esiin teoksessa _Kalevalan Karjalaisuus_ (vrt. § 7, lis. 2,\nmuistutus).\n\nAhlqvist'in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat\nsuomennokset (Runeberg'in runoelmista y.m.). Sittemmin ilmestyneelle\nrunokokoelmallensa antoi hän nimen _Säkeniä_, joiden ensimmäinen \"parvi\"\ntuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen\nsovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on\nSäkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs\n\"_Satu_, kansatieteellinen unelma\". Runojen taiteellinen muoto ja se\nsyvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi\nhetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat\nlämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja\nkansallislauluja, esm. _Suomen valta_ ja _Savolaisen laulu_.\nIsänmaallisista runoista muistettakoon vielä _Miksi aina suret?_ _Tuopa\ntuopi tuiman tunnon_, _Silloin saisi Tuoni tulla_ ja ennen kaikkia tuo\ninnokas, mahtava juhlaruno _Porthan'in kuvapatsaan paljastettua_ (1864).\nKauniita ballaadeja ovat _Koskenlaskijan morsiamet_ ja _Eräs nälkätalven\nkuvia_; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän\nvaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä\n_Lähteelle kadussa_, _Syksytoiveita_, _Palannut runotar_, _Kynälampi_,\n_Joulupuu_ ja _Pikku Annan kuoltua_. Suomennosten joukossa tavataan nuo\nmestarilliset käännökset Schiller'in tunnetusta runoelmasta _Laulu\nkellosta_ sekä latinaisista virsistä _Marian murhe_ ja _Koston päivä_.\n-- Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller'in\ntragedian _Kavaluus ja rakkaus_ (\"Kabale und Liebe\") ja\nvirsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos _Virren-ehdotuksia_.\n\n_Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_ on tullut tunnetuksi historioitsijana ja\nkansallisten rientojen etevimpänä valtiollisena edustajana nykyisempinä\naikoina. Hän syntyi Vaasassa 1830, oli ensin koulumiehenä, tuli 1863\nyleisen historian professoriksi yliopistoon, jonka paikan sittemmin\nvaihtoi professorin virkaan Suomen ja Pohjoismaiden historiassa,\nkutsuttiin 1882 senaattiin ja oli monta vuotta kirkollistoimituskunnan\npäällikkönä, kunnes erosi senaatista 1899. Aateloittuna hän muutti\nalkuperäisen sukunimensä _Forsman_ Yrjö-Koskiseksi ja nimitettiin sitten\nvapaaherraksi. Hänen kirjailijanimenään on ollut _Yrjö Koskinen_.\nNuoruuden innolla hän jo ensi ylioppilas-aikoinaan antautui suomalaisen\nkansallisuus-aatteen omaksi, ja hänen toimittamansa _Kertomus\nHämeenkyrön pitäjästä_ oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka saatiin\njulkaistuksi 1850 vuoden kiellon jälkeen, vaikka se sisällykseltään ei\nollut hengellinen eikä taloudellinen. -- Tiedemiehenä on Yrjö-Koskinen\netupäässä työskennellyt historian alalla; muutoin hänen kirjallinen\ntoimensa on liikkunut olletikkin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa\nasioissa, jonka ohessa hän on kirjoittanut Suomen kielen oppikirjoja,\nkaunokirjallisuutta y.m. Historiallisista teoksista ovat etevimmät\n_Nuijasota, sen syyt ja tapaukset_ (1857--59), josta sittemmin ilmestyi\nuudistettu laitos, yleisesti tunnettu _Oppikirja Suomen kansan\nhistoriassa_ (1869--73, toinen painos: _Suomen kansan historia_),\nensimmäinen perin kansalliselta kannalta kirjoitettu esitys meidän maan\nvaiheista, ja _Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa_ (1879),\nfilosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, yhtä\nhuomattava sisällyksensä itsenäisyyden kuin selvän ja tarkan\nesityslaatunsa tähden. Eteviä historiallisia teoksia ovat vielä:\nprofessorinväitöskirja _Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta_, toisen osan\nloppupuoli (Rooman keisari-aika) sekä kolmas ja neljäs osa kirjasta\n_Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_[1], _Yrjö Maunu Sprengtporten'ista\nja Suomen itsenäisyydestä_ sekä puolittain kaunokirjallinen, puolittain\nhistoriallinen kuvaelma _Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta_\n(juhlakirja Savonlinnan muistojuhlan johdosta 1875), paitsi sitä suuri\njoukko erityistutkimuksia aikakauskirjoissa (Historiallisessa Arkistossa\ny.m.), historiallisia lähdekokoelmia j.n.e. Yrjö-Koskisen\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset kirjoitukset, joissa hän voimallisesti\najaa suomalaisuuden asiaa, löytyvät eri sanomalehdissä ja\naikakauskirjoissa, varsinkin \"Kirjallisessa Kuukauslehdessä\" ja \"Uudessa\nSuomettaressa\". Eräs historiallinen novelli, _Pohjan piltti_, on\nYrjö-Koskisen kynästä lähtenyt, samoin kuin muutamat runotkin, joiden\njoukossa tuo yleisesti laulettu _Honkain keskellä_.\n\n[1] Mainitusta kirjasta, jonka kertoelmat nimilehdellä ilmoitettiin\nGruben mukaan tehdyiksi, on vaan ensimmäinen ja enimmältään toinenkin\nosa Gruben johdolla toimitettu; toisen osan loppupuoli sekä 3:s ja 4:s\nosa ovat Y. Koskisen, 5:s (joka paraasta päästä sisältää käännöksiä) K.\nSlöör'in ja 6:s ja 7:s osa J. Krohn'in toimittamia. Tätä teosta, jonka\neri osista on tullut monta painosta, on myöhemmissä laitoksissa osittain\nuudistettu.\n\n_Julius (Leopold Fredrik) Krohn_, runoilija-nimeltään _Suonio_, oli\nerittäin tuottelias kirjailija ja on hartaalla innolla työskennellyt\nmonella eri alalla. Hän syntyi Viipurissa 1835, tuli Suomen kielen\ndosentiksi yliopistoon, sittemmin lehtoriksi ja lopullisesti\nylimääräiseksi Suomen kielen professoriksi, ja sai tapaturmaisen\nkuoleman purjehdusretkellä lähellä Viipuria 1888. -- Julius Krohn\njulkaisi \"Mansikoita ja Mustikoita\" nimisessä kalenterissa ensimmäiset\nrunonsa, niinkuin myös kertoelmasarjan _Kuun tarinoita_ ja erään\nesityksen \"_Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta_\". \"Kuun tarinat\"\nsaavuttivat pian yleistä suosiota; ne ovat tavallansa lyyrillisiä\nkertomarunoja suorasanaisessa puvussa, samaan tapaan kirjoitettuja kuin\ntanskalaisen saturunoilijan Andersenin kuvaelmat. Vähittäin ilmestyneet\nrunot sekä \"Kuun tarinat\" koottiin sitten kahteen vihkoon, joille\nannettiin nimi _Runoelmia_; v. 1882 tuli paljon enennetty painos,\n_Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat_, joka sisältää muutamia\nnovellejakin. -- Krohn'in runoelmat, jotka ovat huomattavia puhtaan ja\nhartaan mielialansa vuoksi, lausuvat ilmi osittain isänmaallisia\ntunteita, osittain lemmen iloja ja huolia, murhetta armahaisen\nkuolemasta tai muita mielenliikuntoja; välisti on muualtakin otettu\naiheita. Paraita ovat _Suksimiesten laulu_, _Lumisateella_,\n_Purjehdusretki_, _Italian herääminen_, _Karkuri_, _Virsi kotimaan\npuolesta_ ja _Varpunen_ sekä juhlaruno _Runebergin kuvapatsasta\npaljastaessa_, niinkuin myös ne runot, jotka on järjestetty _Emma_\nnimiseen sarjaan. Kansantajuisten kirjain ja aikakauslehtien\ntoimittajana on Krohn suuresti edistänyt kotimaista kirjallisuutta; niin\nhän julkaisi kuvalehdet _Maiden ja Merien takaa_ (1864-1866) ja _Suomen\nKuvalehti_ (1873-1880).\n\nHänen tieteelliset toimensa olivat monta eri lajia. Osittain ne koskivat\nSuomen kieltä ja sen lähimpiä sukukieliä (_Viron kielioppi_), osittain\noman maan tahi yleistä historiaa; pääasiallisesti olivat kuitenkin\nSuomen kirjallisuuden historia ja muinaisrunous hänen työalansa. Sitä\nlaatua oli, paitsi yllämainittua kirjoitusta Suomen kansanrunoudesta, jo\nKrohn'in väitöskirja dosentin-virkaa varten, _Suomenkielinen runollisuus\nRuotsinvallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_, ja\nerittäin huomattava on hänen teoksensa _Suomalaisen kirjallisuuden\nhistoria_, jonka ensimmäinen osa -- ainoa, mikä häneltä ehti valmistua,\n-- valaisee Kalevalaa sekä esteettisessä suhteessa että sen kokoonpanon\nja syntymätavan puolesta. Näiden tutkimusten hedelmiä ovat vielä\n_Helmivyö suomalaista runoutta_, kirjallishistoriallinen kokoelma\nvalittuja suomalaisia runoja, ja toisintojen nojalla lisätty _uusi\nKullervon runojen laitos_. Kirjallishistoriallisiin teoksiin kuuluu myös\n_Suomalaisen virsikirjan historia_, johon tekijälle antoi aihetta hänen\nahkera työnsä suomalaisessa virsikirja-komiteassa. Uuden suomalaisen\nvirsikirjan muodostus onkin pääasiallisesti luettava hänen ansiokseen.\n-- Krohn on antanut miellyttäviä historiallisia kuvaelmia teoksissaan\n_Kertomuksia Suomen historiasta_ (4 osaa) ja _Suomen historia\nnuorisolle_; paitsi sitä on hän kirjoittanut kuudennen ja seitsemännen\nosan kirjasta _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_. Esityksen\nsuomalais-ugrilaisista kansoista, nimeltä _Suomen suku_, hän on\njulkaissut Kansanvalistusseuran \"Maantieteellisissä kuvaelmissa\".\n\nKrohn oli hyvin uuttera suomentaja, kääntäen sekä runomittaisia että\nsuorasanaisia teoksia (Körner'in \"Syyn sovitus\", Macaulay'n \"Englannin\nhistoria\", I osa, \"Andersen'in satuja\" useampia vihkoja, useat Walter\nScott'in romaanit y.m.).\n\nJulius Krohn'in jälkeen jäi paljon käsikirjoituksia ja muistiinpanoja,\netenkin suomalaista mytologiaa ja kirjallisuudenhistoriaa koskevia.\nHänen poikansa, _Kaarle Krohn_, on jatkanut isänsä työtä muinaistaruston\nja kansanrunouden alalla ja on toimittanut julkisuuteen hänen\nmytoloogiset kirjoituksensa nimellä _Suomen suvun pakanallinen\njumalanpalvelus_, niitä täydentäen ja sovittaen uudempain tutkimusten\nmukaan. Samalla lailla hän nimellä _Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet_\non julkaissut isä vainajansa kirjallisuudenhistorian jatkon Agricolasta\neteenpäin.\n\nLisäys. _A. E. Ahlqvist_'in tärkeimmät kielitieteelliset teokset ovat\npaitsi ylempänä mainittuja: \"Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat\",\njonka kirjan hän ensin antoi ulos ruotsiksi, vaan sitten uudistettuna\nsaksaksi (\"Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen\"), Vatjan\nkielioppi (ruotsiksi) ja Saksan kielellä kirjoitettu Moksha-Mordvan\nkielioppi, tutkimus Vepsän kielestä ja kirjoitus \"Viron nykyisemmästä\nkirjallisuudesta\". Ostjakkein ja Voguulien oloja on hän hauskasti\nkuvaillut saksankielisessä teoksessa \"Unter Wogulen und Ostjaken\". --\nAikakauskirja \"Kieletär\" sisältää arvosteluita ja erityistutkimuksia\nkielitieteen alalta. Nuorisoa varten on Ahlqvist toimittanut\nselityksillä varustetun laitoksen \"Valittuja Suomen kansan\nsananlaskuja\". Kalevalan kokoonpanoa koskee yliopistollisena\nkutsumuskirjana ilmestynyt kirjoitus \"Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja\ntämän tarkastusta\".\n\n_Yrjö-Koskisen_ teoksista sopii vielä mainita \"Finska språkets\nsatslära\", ensimmäinen Suomen kielen lauseoppi, sekä \"Olavi Maununpoika\nPariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla\",\n\"Lähteitä Ison-vihan historiaan\" ja ranskaksi kirjoitettu tutkimus\nLiiviläisistä, \"Sur l'antiquité des Lives en Livonie\". Kansantajuista\nlukemista tarjoo kirjanen \"Opiksi ja huviksi\".\n\n\n\n\n§ 39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous.\n\n\nSiihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin\nrunsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori\nmies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli _Aleksis\nKivi_ eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, _Aleksis Stenvall_.\nHän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa\nhänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet,\nlähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun;\nköyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä\nylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta\nlukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä\nuseilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi\nkäännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala,\nShakespearen näytelmät ja Cervantes'in Don Quixote. Ensimmäinen teos,\njonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä _Kullervo_, joka valmistui\nvuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom.\nKirjallisuuden Seuran ulos-antamaan \"Näytelmistöön\". Varattomuus ja\nmonenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina;\nmutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia\nrunoteoksia.\n\nKiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen\nnainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen\nomalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät\nteoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864\nilmestyi komedia _Nummisuutarit_, jossa mestarillisella huumorilla\nkuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja \"Nummisuutarin Eskon\"\nonnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään\nsuomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli\nrunokokoelma _Kanervala_, hauska yksinäytöksinen komedia _Kihlaus_ sekä\n_Karkurit_, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli\n_Yö ja päivä_. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä _Lea_, kokoonpanon ja\ntaiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana\nitämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa\nVapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, \"hempeä\nkukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet\nyhteen\". Seuraavana vuonna tuli ulos _Seitsemän veljestä_, suuri\nromaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja\nverrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että\nvakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta,\nja sen pohjana on se siveellinen aate, ett'ei ihminen voi menestyä ilman\nsivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä\npaeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin\nsivistyksen helmaan. -- Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta\nrunoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat\nraukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä\n_Margareta_ (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi\nkuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. \"A.\nKiven Valitut teokset\" julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta\nja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa,\nmuun muassa näytelmä _Leo ja Liina_ ja sievä kertomus _Koti ja Kahleet_.\n-- Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on\nihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa\ntaiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa\nkuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti\ndraamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen\nsuuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa\neikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas\nmielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia,\nesm. \"Lintukoto\" ja \"Lapsi\". Raikkaalta soi niin-ikään \"Metsämiehen\nlaulu\". Muista runoista sopii vielä mainita \"Äiti ja lapsi\" sekä\n\"Suomenmaa\".\n\nVuonna 1868 ilmestyi murhenäytelmä _Saul_, jonka tekijä on _Tuokko_\neli _Antti Törneroos_ (synt. Iitissä 1835, k. 1896). \"Saul\" on enemmän\ndraaman muotoon sovitettu runoelma kuin varsinainen näytelmä;\nlyyrillinen kauneus siinä voittaa draamallisuuden. Se on varsinkin\nhuomattava erinomaisen sointuvan ja säännöllisen runokielensä vuoksi,\njossa suhteessa sillä on suuri merkitys kirjallisuutemme historiassa.\nTuokko on paitsi sitä kirjoittanut lyyrillisiä runoelmia, jonka ohessa\nhän on esiintynyt ahkerana näytelmäin ja muiden runoteosten\nsuomentajana. Hänen kääntämiänsä ovat Runeberg'in \"Hauta Perhossa\" ja\n\"En voi\", Schiller'in \"Maria Stuart\", Tegnér'in \"Aksel\", useat\nFranzén'in \"Selma-lauluista\", Burger'in \"Lenora\" y.m. Näytelmäin\nsuomennoksia ei ole kaikkia painettu.\n\nVuodesta 1872 meillä on oma kansallisteaatteri, jonka perustaminen on\nsen nerokkaan johtajan _Kaarlo Juhana Bergbom_'in ansio (synt. 1843).\n-- Kaarlo Bergbom on suomeksi kirjoittanut näytelmän _Paola Moroni_,\nuseita arvosteluita ja muita taidetta ja kaunokirjallisuutta koskevia\nkirjoituksia sekä muutamia novelleja (\"Sydämmiä ihmistelmeessä\" y.m.).\n\nLisäys. Suomalaisen kansallisteaatterin perustamista valmistettiin\nseuranäytelmillä, ja sen varsinainen alku on luettava 10 p:stä\nToukokuuta 1869, kun Helsingissä näytettiin Kiven Lea etevän\nruotsalaisen taiteilijattaren, rouva Hedvig Charlotte Raa'n (nyk. rouva\nWinterhjelm'in) avulla. Senjälkeen se taidelaitoksena jo on ehtinyt\nkantaa sangen kauniita hedelmiä ja on suomalaiseen kirjallisuuteenkin\nelähyttävästi vaikuttanut. Paitsi monta monituista näytelmää, jotka\nteaatteria varten on käännetty, on ilmestynyt paljon alkuperäisiäkin\ndraamoja, niiden joukossa monta vallan ansiokasta. Erittäin huomattavia\novat _Minna Canth_'in ja _J. H. Erkon_ näytelmät; näistä, niinkuin\nmuutamien muidenkin erikseen mainittavien kirjailijain draamoista\ntehdään edempänä tarkemmin selkoa. -- Suomalaiseen\nnäytelmäkirjallisuuteen on myös luettava _G. von Numers_'in ruotsiksi\nkirjoitetut, mutta suomennettaessa uuden muodostuksen saaneet teokset\n\"Kuopion takana\" ja \"Elinan surma\"; edellinen on oivallinen komedia ja\njälkimäinen, jota ei ole vielä kokonaisuudessaan painettu, mahtavasti\nvaikuttava murhenäytelmä. G. v. Numers'in draamoja ovat vielä \"Tuukkalan\ntappelu\" ja \"Eerikki Puke\". -- Inkerin kansan elämästä sai _Matti\nKurikka_ aiheen näytelmäänsä \"Viimeinen ponnistus\", joka koskee orjain\nvapauttamista Venäjänmaalla. Muistettakoon myös _Robert Kiljander_'in\nhullunkuriset huvinäytelmät: \"Amalia ystävämme\", \"Mestarin nuuskarasia\",\n\"Pukkisen pidot\", \"Pahassa pulassa\", \"Kumarrusmatka\" j.n.e. Viime\naikoina ovat vielä kirjoittaneet näytelmiä _Martti Wuori_ (_M. A.\nBergh_), _Juhani Sjöström_ y.m.\n\n\n\n\n§ 40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku.\n\n\nEdellisen ajanjakson kirjailijoista on ainoastaan Pietari Hannikainen\nmuistettava novellikirjallisuuden alalla, ja hänenkin kertoelmansa\nkuuluvat suureksi osaksi nyt tarkastettavan ajan tuotteisiin (vrt. § 34,\nlis.). Kuusikymmen- ja seitsenkymmen-luvulla _Kaarle Jaakko Gummerus_\n(synt. 1840, lyseon opettaja Jyväskylässä, k. 1898) kirjoitteli romaaneja\nja novelleja (\"Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita\", \"Ylhäiset ja\nalhaiset\" y.m.); nämä, niinkuin myöhemmin toimitetut aikakauslehdetkin\n(\"Kyläkirjasto\" ja \"Kyläkirjaston Kuvalehti\"), saivat, varsinkin kansan\nkesken, laajan lukijakunnan. Samaan aikaan aloitti kirjallisen toimensa\nrouva _Theodolinda Hahnsson_ (o. s. _Limón_, synt. 1838), nykyään\n_Theodolinda Yrjö-Koskinen_, ennen mainitun historioitsijan ja\nvaltiomiehen Y. S. Yrjö-Koskisen toinen puoliso. Hänen somat,\nidyllintapaiset kertoelmansa kuvailevat enimmiten kansan elämää\n(\"Kotikuusen kuiskehia\", \"Martta\" y.m.). Huomattavin hänen teoksistaan\non laveanpuolinen novelli \"Huutolaiset\".\n\nMerkillisin teos tällä alalla 1870-luvulta oli _Kiven_ \"Seitsemän\nveljestä\", josta jo ennen on puhuttu ja jonka vaikutus on selvästi\nhavaittava seuraavan ajan romaani- ja novellikirjallisuudessa.\n\nVilkkaalla ja sievällä, usein leikillisellä kertomustavallaan viehättää\n_Kaarle (Gustav Samuel) Suomalainen_ (synt. 1850, lehtori Kymölän\nseminaarissa), joka salanimellä _Samuli S._ on julkaissut kaksi sarjaa\n_Novelleja_ (\"Halla-yö\", \"Kesäinen tarina\", \"Kosto\", \"Piispan Ellu\",\n\"Tulipalo\" y.m.). Sen ohessa on Suomalainen osoittanut erinomaista\ntaitoa suorasanaisten kirjain kääntämisessä; paitsi muuta hän on\nsuomentanut useita kaunokirjallisia teoksia, varsinkin ranskan- ja\nvenäjänkielisiä (Sandeau'n, Pushkin'in, Gogol'in ja Turgeniev'in\nkertomuksia, Topeliuksen \"Nuoruuden unelmia\" y.m.). Suomalainen on myös\nkirjoittanut pari pientä huvinäytelmää sekä runoja lapsia varten.\n\nHuomattava ilmiö suomalaisen kirjallisuuden alalla ovat ne monilukuiset,\nkansan syvistä riveistä lähteneet kirjailijat, jotka nykyisempinä\naikoina ovat julkaisseet romaaneja ja novelleja. Suomen kansan\nluonnollinen taipumus runolliseen tuotantoon näkyy myös näissä\nkansankirjailijain suorasanaisissa teoksissa. Vanhin heistä on _Pietari\nPäivärinta_ (synt. 1827, lukkari Ylivieskassa Pohjanmaalla); hänen\nkertoelmansa, ollen ensimmäisiä laatuaan, ovat nostaneet paljon\nhuomiota, ja luonnonmukaisella tavalla niissä kuvaillaan kansan-elämää.\nParhaat ovat _Elämäni_ (jossa tekijä oikeastaan esittelee omaa\nelämäkertaansa) ja ne, jotka ilmestyivät yhteisellä nimityksellä _Elämän\nhavainnoita_ (niiden joukossa varsinkin _Vaimoni_, _Uudistalo_,\n_Halla-aamuna_, _Puutteen Matti_ ja _Kontti-Anna_). Muista Päivärinnan\nteoksista ansaitsevat erittäin mainitsemista _Tintta-Jaakko_ ja _Minä ja\nmuut, Sakeus Pyöreän kertomuksia_.\n\nLisäys. Romaanikirjallisuutemme vanhempaan kehitysjaksoon kuuluu vielä\n_Evald Ferdinand Jahnsson_ (k. 1895), jonka ansioksi on luettava, että\nhän suomenkielisessä kirjallisuudessa pani alkuun historiallisen\nromaanin (\"Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa\", \"Muuan suomalainen\nsoturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta\", y.m.); samoin hän\ndraamankin alalla on muistettava ensimmäisenä, joka valitsi aineensa\nkotimaan historiasta (\"Lalli\", \"Bartholdus Simonis\", \"Raatimiehen\ntytär\"). -- Historiallisen kertomuksen \"Nevalaiset\" on kirjoittanut\n_J. A. Bergman_, niinkuin myös novellin \"Aumolan emäntä\". --\nOnnistuneita kuvaelmia, varsinkin kansan elämästä, julkaisi _Vilho\nSoini_ Suomen Kuvalehdessä salanimellä \"Pii\" (\"Kirjavia kuvia pölkkyjen\nhistoriasta\", \"Sedän toivo\"); saman tekijän kirjoittamia ovat novellit\n\"Erkki\" ja \"Kaarlo Tiira\" sekä näytelmät \"Valoa kansalle\" ja \"Kevään\noikkuja\". -- Nimimerkillä _Kah_ on _K. A. Heman_ julkaissut\n\"Kysymysmerkkiä\" ja muita kuvaelmia Hämeen kansan elämästä. --\nMainittakoon vielä _Emil Nervander_ (salanimi _Emlekyl_), jonka\nruotsiksi kirjoitetut novellit (\"Uotilan isäntä\", \"Katri\") sekä\nsatukokoelma \"Honkain tarinat\" ilmestyivät Suomen kielellä.\n\nMelkein kaikki yllämainitut teokset tulivat julkisuuteen 1870-luvulla ja\n1880-luvun alkupuolella. -- Miellyttävänä kertoilijana ilmaantui samaan\naikaan _Juhana Viktor Calamnius_ (synt. 1838, k. tuomioprovastina\nKuopiossa 1891) niissä muinais-aikaisissa taruissa, joita hän esitteli\nOvidion mukaan (_Kreikkalaisia satuja kirjeissä Suleimalle_). Calamnius\non muutoin tunnettu Aristoteleen Runous-opin ja Platonin \"Faidonin\"\nsuomentajana.\n\n\n\n\n§ 41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus.\n\n\nNoin 1880-luvun keskivaiheilla tapahtui käänne Suomen\nkaunokirjallisuudessa; uuden-aikuinen realismi levisi varsinkin\nIbsen'in, Björnson'in, Kielland'in ja muiden norjalaisten kirjailijain\nvaikutuksesta meidänkin maahan. Täällä se kuitenkin sai itsenäisen,\nkansallisen luonteen, kun oman maan oloja ruvettiin luonnonmukaisesti\nkuvailemaan. Uusi suunta ilmenee etenkin novellin ja näytelmärunouden\nalalla. Samoin, kuin mainitut norjalaiset kirjailijat, heidän\nsuomalaiset hengenheimolaisensakin esittelevät tosi-elämää kaikkine\nepätasaisuuksineen ja kiinnittävät sen ohessa huomionsa ajan kysymyksiin\nja korjattaviin epäkohtiin; siten realismiin enimmiten yhtyy selvästi\nhavaittava tendenssi eli tarkoittelevaisuus. Myöhemmin on tähän suuntaan\nosittain liittynyt se uusi romantisuus, joka Euroopan kirjallisuudessa\nnäyttää astuvan entisen realismin sijaan. Ne kirjailijat, joissa nämä\npiirteet selvimmin esiintyvät, ovat _Minna Canth_ ja _Juhani Aho_.\n\n_Minna Canth_ (omaa sukuansa _Johnsson_) syntyi 1844 Tampereella, oli\njonkun aikaa oppilaana Jyväskylän seminaarissa ja meni sitten naimisiin\nseminaarin-lehtorin J. F. Canth'in kanssa. Jäätyään leskeksi 1879 muutti\nhän, seitsemän pienen lapsen ainoana turvana, Kuopioon, jossa rupesi\nkauppaliikettä pitämään. Täällä hän ahkerasti antautui kirjalliseen\ntyöhön, johon oli ryhtynyt jo Jyväskylässä, kirjoittaessaan pieniä\nkertomuksia miehensä toimittamaan sanomalehteen. Ensiksi hän nosti\nhuomiota _Murtovarkaus_ nimisellä näytelmällään, jossa varsinkin\nHoppulaisen hauskasti kuvattu luonne ansaitsee kiitosta. Sen jälkeen\ntuli toinen kansan-elämää esittävä draama, _Roinilan talossa_. Kolmas\nnäytelmä, _Työmiehen vaimo_ (1885), asetti Minna Canth'in uuden,\ntarkoitusperäisen realismin innokkaimpien kannattajien joukkoon; siinä\nnäytetään, kuinka viheliäisessä asemassa vaimo on siveellisesti\nrappeutuneen, juopottelevan miehen rinnalla. Samaa suuntaa ovat\nseuraavina vuosina ilmestyneet teokset: _Köyhää kansaa_, syvästi mieleen\npainuva kuvaus köyhien surkeasta kohtalosta, sekä laajemmat novellit\n_Hanna_ ja _Salakari_, niinkuin myös pienet kertoelmat _Lain mukaan_ ja\n_Kauppa-Lopo_; jälkimäisessä ilmaikse tekijän lämmin osan-otto\nkurjintakin ihmis-olentoa kohtaan. Tätä sarjaa on vielä näytelmä _Kovan\nonnen lapsia_, jossa kirjailija luo perin synkän kuvan työväen oloista.\n-- Kaikissa näissä viimeksi-mainituissa teoksissa Minna Canth, usein\nhyvinkin räikeillä väreillä, esittää aikamme epäkohtia, katsoen asioita\npimeimmältä puolelta. Mutta loppu-iällänsä hän luopuu jyrkästä\nrealismista, ja silloin sovinnollisempi käsitystapa pääsee voitolle.\nKäännekohdan muodostaa näytelmä _Papin perhe_, joka koskee vanhan ja\nnuoren sukupolven vastakkaisuutta. Seuraava draama, _Sylvi_, näyttää,\nmiten kiihkeätunteinen, henkisesti kypsymätön vaimo puolitajuisuuden\ntilassa murhaa miehensä; mutta tätä kamalaa ainetta käsitellään\nromantisella tavalla. Hänen viimeinen näytelmänsä _Anna Liisa_ (1895) on\nhuomattava jännittävän toimintansa ja onnistuneen draamallisen\nrakennuksensa puolesta. Sen perus-aate on rikoksen sovittaminen\nvapaaehtoisen, vilpittömän tunnustuksen kautta. -- Minna Canth'in\nkertoelmat julkaistiin nimellä _Novelleja_ kahdessa osassa. Paitsi sitä\nhän on kirjoittanut vielä muutamia pieniä näytelmiä (mukaelman \"Hän on\nSysmästä\", \"Spiritistinen istunto\" ja \"Kotoa pois\") sekä lyhyen\nkertomuksen \"Missä onni?\" -- Minna Canth kuoli keväällä 1897.\n\nMinna Canth'in esitystapa on suppea ja ponteva; lyhyin, voimakkain\npiirtein hän saa kuvattavansa havainnollisesti esiintymään. Hänen\ntaitonsa huomataan varsinkin näytelmissä; niissä on vilkas toiminta,\nluonteva puhelu ja tehokas luonteiden kuvailu. Minna Canth'in herkkään\nmieleen koskivat kaikki ajan virtaukset, ja palavalla innolla hän\nantautui uusia aatteita harrastamaan: sentähden melkein kaikki viime\naikojen ajatussuunnat näkyvätkin hänen teoksissaan ikäänkuin\nkuvastimessa. Niin hän puolusti naiskysymystä, raittiuspyrintöjä,\ntyöväen-asiaa; eivätpä nykyisimmän ajan hengellisetkään liikkeet jääneet\nhänelle vieraiksi. Into vei hänet usein liioitteluun ja tendenssi on\nmonesti haitaksi hänen teostensa taiteellisuudelle; mutta syynä oli jalo\nihmisrakkaus, ja kauniimpia piirteitä hänen kirjailijatoimessaan on\nlämmin myötätuntoisuus kaikkia köyhiä ja sorrettuja kohtaan.\n\n_Juhani Brofeldt_, enemmän tunnettu kirjailijanimellään _Juhani Aho_\n(synt. Lapinlahdella Savossa 1861), edustaa teoksissaan, samoin kuin\nMinna Canth, nykyajan kirjallisuuden eri suuntia, mutta ilman\ntarkoitusperäisyyttä. Erinomaisella taidolla hän kuvailee luontoa ja sen\nyhteydessä ihmisen sielun-elämää; useista erityispiirteistä hän osaa\nluoda havainnollisen kokonaisuuden. Pienet tunnelmakuvat onnistuvat\nhäneltä erittäin hyvin; mutta suuremmissakin sommitelmissa ilmaantuu\nhänen oivallinen kirjailijalahjansa. Usein tavataan hänen kertoelmissaan\nhienoa huumoria, välistä ivaakin. Mestarillisella esityslaadullaan ja\nsointuvalla, rikkaalla kielellään on Juhani Aho paljon vaikuttanut\nsuorasanaisen kirjoitustavan kehittymiseen.\n\nJuhani Ahon ensimmäiset kertomukset olivat _Sipolan Aapon kosioretki_ ja\n_Siihen aikaan, kun isä lampun osti_, joista varsinkin jälkimäinen\nhauskuudellaan viehätti lukijakuntaa. Näiden jälkeen nostivat huomiota\n_Muuan markkinamies_, kansanmiehen surullinen elämäkerta, ja\nleikillisyydessään verraton kuvaus _Rautatie_, niinkuin myös _Papin\ntytär_, jossa esitellään nuoren tytön henkistä riutumista ahtaissa\nkotioloissa. Viimeksi-mainitussa teoksessa Aho jo täydellisesti astuu\nuuden realismin polkuja; sama suunta ilmaantuu vielä muutamissa pienissä\nkertomuksissa (_Hellmannin herra_ y.m.) ja yltyy korkeimmilleen\nnovelleissa _Helsinkiin_ ja _Yksin_. Mutta jälkimäisessä, jonka hän\nkirjoitti käytyänsä Pariisissa ja siellä lähemmin tutustuttuansa\nranskalaiseen kirjallisuuteen, esiintyy samalla ensi kerran se sorea,\ntaiteellinen kertomistapa, joka siitä asti on jäänyt Ahon teosten\ntunnusmerkiksi. Tästälähin myös romantinen tunteiden kuvailu saa yhä\nlaajemman alan Ahon kirjailijatoimessa. -- Suurta suosiota ovat hänen\nteoksistaan saavuttaneet nuo lyhyet, _Lastuja_ nimiset luonnon- ja\nihmiselämän-kuvaukset, joita on tullut neljä sarjaa (1891-1899).\nErittäin kauniita ovat ne, joihin isänmaalliset tunteet antavat aihetta,\nniinkuin \"Uudisasukas\", \"Kosteikko, kukkula, saari\", \"Katajainen\nkansallisuutemme\" y.m. Toisissa tekijä, milloin vakavasti, milloin\nleikillisesti tai ivallisesti, piirtelee kuvia henkilöistä tai\nkohtauksia elämästä (\"Äitien muistoksi\", \"Ruokarouva\", \"Mallikelpoinen\",\n\"Yhdistysten aikakaudella\" j.n.e.); toisissa taas hän syventyy luonnon\nherättämiin tunteisiin (\"Metsäpolku\" y.m.) tai kuvailee humoristisesti\neläinten eleitä. Välisti kertoelmain pohjana on Suomen kansan\nmuinais-elämä tai muinaisuuden tarut (\"Metsän neidot\", \"Korven kosto\").\n-- Jatkoa teokseen \"Papin tytär\" on taiteellisen muodostuksensa tähden\nhuomattava novelli _Papin rouva_. Senjälkeen on Aho vielä julkaissut\nkertomuksen _Maailman murjoma_ ja novellikokoelman _Heränneitä_,\nmuistelmia herännäisyyden aikakaudelta, johon liikkeeseen hän\nlapsuudessaan tutustui omassa kodissaan. -- Edellämainituissa teoksissa\non Aho tavallisesti esitellyt jonkun yksityishenkilön vaihtelevia\nmielentiloja; mutta vuonna 1897 ilmestyneessä kertomuksessa _Panu_ hän\nmenestyksellä on astunut uudelle uralle; tässä etevässä romaanissa hän\npanee suuria ihmisjoukkoja liikkeelle ja asettaa kaksi\nmaailmankatsomusta vastakkain, kuvaillen pakanuuden ja kristin-uskon\nlopputaistelua Pohjois-Karjalan erämailla. Elävästi tässäkin teoksessa\nsekä luonto että ihmis-elämä tuodaan näkyviin, ja erittäin mainittava on\nse taito, jolla tekijä on pannut eri henkilöt edustamaan uskonnollisen\nkatsantotavan eri vivahduksia. -- Nykyisimmistä valtiollisista\ntapauksista on Juhani Aho saanut aihetta kahteen kuvaelmasarjaan, joilla\non nimenä _Katajainen kansani_ (1899 ja 1900).\n\nHyvin huomattava novellinkirjoittaja on myös _Teuvo Pakkala_ (synt.\nOulussa 1862). Hänen nimensä oli ensin Frosterus, mutta sen hän\nsittemmin vaihtoi sukunsa alkuperäiseen nimeen. Jo Pakkalan\nensimmäisessä teoksessa _Lapsuuteni muistoja_ ilmaantui hänen etevä\nkirjailijalahjansa. Sitten seurasi mehevästä ja kansanomaisesta\nkielestään kiitetty novelli _Oulua soutamassa_, ja jonkun väliajan\npäästä ilmestyi _Vaaralla_, jossa etenkin lasten elämää kuvataan\nhauskalla ja tosi-runollisella tavalla. \"Vaaralla\" kirjan jatkoksi\njulkaistiin _Elsa_ (1894), jossa entiset lapset esiintyvät\naika-ihmisinä. Molemmat yhdessä muodostavat romaanin, jossa\nerinomaisella tavalla kuvataan työväen oloja eräässä rantakaupungissa\n(nähtävästi tarkoitetaan tekijän kotikaupunkia) eli oikeastaan sen\nläheisyydessä olevalla \"Vaaralla\". Taitavasti tuodaan esiin henkilöin\nsielun-elämää ja monta erilaista luonnetta. Teuvo Pakkala kyllä kajoo\nelämän surullisimpiinkin ristiriitoihin; mutta hänen kuvattaviinsa\nkuitenkin leviää ikäänkuin heleä päivänpaiste, ja siihen on syynä se\nhellä myötätuntoisuus, jolla hän kohtelee oloja ja henkilöitä. --\nHerttaisia kuvia lasten elämästä on Pakkala esittänyt\nkertomuskokoelmassa _Lapsia_, johon myös on otettu muutamia kohtia\nteoksesta \"Vaaralla\". -- Hyvällä menestyksellä on näyttämöllä esitetty\nPakkalan huvinäytelmää _Tukkijoella_.\n\n_Santeri Ingman_ (synt. 1866) kuvaili muutamissa kertomuksissaan\n(\"Hellaassa\", \"Aikansa lapsipuoli\") niitä aatevirtauksia, jotka\nilmaantuivat ylioppilas-elämässä 1880-luvulla; mutta pääasiallisesti hän\non liikkunut historiallisen: romaanin alalla. Ensin hän julkaisi\noivallisen kertoelman _Juho Vesainen_, jossa esitetään Pohjanmaan\nasukkaitten ja Vienan Karjalaisten rajataisteluita kuudennentoista\nvuosisadan loppupuolella. Saman aineen on tekijä sittemmin muodostanut\nnäytelmäksi. Vielä enemmän huomiota kuin \"Juho Vesainen\" sai osakseen\nromaani _Anna Fleming_ (1898), jossa varsinkin Klaus Fleming'in ja\nnuijasodan aikuisten valtiollisten olojen kuvaus ansaitsee\nmainitsemista. Kokoelma onnistuneita historiallisia kertomuksia on\n_Margareeta_, joka paitsi sen-nimistä novellia sisältää muutamia\nlyhyempiä kuvaelmia. Paitsi sitä Santeri Ingman on kirjoittanut hauskoja\nmatkamuistelmia Kuusamosta, \"Tuokiokuvia matkan varrelta\", ja kaksi\nvihkoa pieniä kertomuksia nimellä \"Iltapuhteeksi\" y.m. -- Santeri\nIngman'in uusin teos, \"historiallinen näytelmä\" _Lahjoitusmailla_,\nesittelee noita tunnettuja synkkiä tapauksia Kaakkois-Suomen\nlahjoitusmailla vuonna 1837.\n\nKansankirjailijoista ovat etevimmät _Kauppis-Heikki_ ja _Alkio_, joista\nedellinen kuvailee Savon, jälkimäinen Pohjanmaan kansan-elämää.\n\n_Heikki Kauppinen_, kirjailijanimeltään _Kauppis-Heikki_, (synt.\nIisalmella 1862, nykyjään opettajana Kehvon kasvatuslaitoksessa lähellä\nKuopiota) tuli ensin tunnetuksi mehukkaalla kansankielellä toimitetusta\nkuvaelmasarjasta _Tarinoita_; sitten ilmestyi, paitsi muutamia pienempiä\nkertomuksia, useita laajanpuolisia novelleja: _Mäkijärveläiset_,\n_Viija_, _Kirottua työtä_ ja _Laara_. Kaikissa näissä hän\nluonnonmukaisella tavalla esittelee kotiseutunsa oloja, liittyen ajan\nrealistiseen suuntaan. Mutta erittäin huomattava on kaunis kertoelma\n_Aliina_, jossa tekijä kohoaa eheään taiteellisuuteen, esittäessään\nnuoren tytön sielun-elämän kehitystä. Sen jälkeen on Kauppis-Heikki\nvielä julkaissut _Tarinoita ja tapahtumia_, kokoelman lyhyitä\nluonteenkuvauksia ja muita pikkukertoelmia.\n\n_Santeri Alkio_, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksanteri Filander,\n(synt. 1862 Laihialla, jossa elää maakauppiaana) on harras\nkansansivistyksen edistäjä ja pitääkin kuvaelmissaan silmällä\nsivistys-oloja ja niiden kehitystä. Hänen laajemmista teoksistaan\nansaitsevat erittäin mainitsemista _Teerelän perhe_, onnistuneen\nluonteenkuvauksen sisältävä kertomus _Eeva_, kansakoulun-opettajan\nelämää esittelevä novelli _Mennyt_ ja ennen kaikkia kaksois-romaani\n_Puukkojunkkarit_ ja _Murtavia voimia_. \"Puukkojunkkareissa\" kuvataan\nsitä hurjaa elämää, jota vuosisadan keskipaikoilla vietettiin monessa\npaikoin Etelä-Pohjanmaalla, ja \"Murtavissa voimissa\" kerrotaan, miten\nvarsinkin kamala katovuosi 1867 masensi rajuuden ja paremmat pyrinnöt\npääsivät valtaan. Olojen ja luonteiden kuvaus on karheaa, mutta\ntodenmukaista ja voimallisesti esitettyä. -- Alkion teoksista\nmainittakoon vielä \"Aikamme kuvia\" ja \"Kylistä, kodeista ja vainioilta\",\njotka sisältävät pienempiä kertoelmia.\n\nLisäys. Romaani- ja novellikirjallisuus on viime aikoina suuresti\nkarttunut. Sen monilukuisista edustajista mainitaan tässä\nhuomattavimmat.\n\n_Juho Reijonen_ (synt. 1855, Virolahden kappalainen) toimitti ensin\njulkisuuteen muutamia vihkoja \"Kertoelmia\", jotka miellyttivät yleisöä\nkauniilla kielellään ja humoristisella esitystavallaan, sekä laajemman\nnovellin \"Vaihdokas\". Sittemmin hän on antanut lukijakunnalle vielä\nkaksi novellivihkoa, \"Uusia kertoelmia\" ja \"Suuteita\". Reijosen\nmyöhemmissä kertomuksissa astuu huumorin rinnalle elämän ristiriitojen\nkuvailu.\n\n_Arvid Järnefelt_ herätti ensin huomiota romaanillaan \"Isänmaa\", jossa\nkuvaillaan 1880-luvun ylioppilas-oloja, mutta samalla osoitetaan\npäähenkilön sielun-elämän kehitystä epämääräisten aatteiden ihailusta\ntodelliseen ihmisrakkauteen. Sittemmin hän puolittain\nkaunokirjallisissa, puolittain mietiskeleväisissä teoksissaan\nhaaveellisella tavalla on kannattanut venäläisen kirjailijan Leo\nTolstoin uskonnollista katsantotapaa. -- Järnefelt'in puhtaasti\nkaunokirjallisista teoksista on vielä muistettava \"Ihmiskohtaloja\", joka\nsisältää kolme taitavasti esitettyä kertoelmaa, sekä näytelmä \"Samuel\nCröell\", johon aihe on otettu seitsemännentoista vuosisadan tapauksista.\n\n_Juhana Kokko_ (salanimi _Kyösti_), kansakoulun-opettaja Iissä,\nkäsittelee teoksissaan pohjoisen Pohjanmaan kansan-elämää ja on\nkirjoittanut kertoelmat \"Räisäspoika\" ja \"Kölliskö\", niinkuin myös\nhuomiota ansaitsevan kuvauksen \"Kruunun metsissä\".\n\nHistoriallisen romaanin alalta sopii vielä mainita pari teosta. _Betty\nElfving_ (salanimi _Aura_) on suomeksi julkaissut \"Härkmannin pojat\",\nkuvauksen Ison-vihan ajoilta, joka oli alkuansa ruotsiksi kirjoitettu.\n_Juhana Vilhelm Ronimus_ on laatinut kertomuksen \"Antonio Bröijer\", joka\nliittyy Sigismundin ja Kaarlo herttuan taisteluihin.\n\nViime aikojen nuorista kirjailijattarista tulee muistiin johdattaa rouva\n_Maila Mikkola_ eli, niinkuin hänen kirjailijanimensä kuuluu, _Maila\nTalvio_. Hän on paitsi muuta julkaissut vienon runollisia kertomuksia ja\ntunnelmakuvia (\"Nähtyä ja tunnettua\"), niinkuin myös muutamia pitempiä\nnovelleja (\"Aili\" ja \"Kaksi rakkautta\"), y.m. Hänen pienemmistä\nnovelleistaan ansaitsee huomiota eräs kuvaelma Liettuasta, \"Aatteensa\nuhri\".\n\nAloittelevista naiskirjailijoista on huomattava _Aino Suonio_ (rouva\n_Aino Kallas_, ennen mainitun kirjailijan Julius Krohn'in tytär), jonka\nesitystavaltaan miellyttävä novellikokoelma \"Kuloa ja kevättä\" osoittaa\ntaipumusta sielun-elämän kuvailuun.\n\nPaitsi näitä ovat novellikirjallisuuden alalla toimineet _Edvin\nCalamnius_ eli _Esko Virtala_, _Kalle Kajander_ y.m. m.\n\nNäytelmäkirjallisuuden alalla ansaitsee vielä mainitsemista _Jalmari\nHahl_'in \"Françoise d'Aubigné\", jossa tekijä on osannut hienolla tavalla\nmukailla Ludvig XIV:n aikakauden ajatus- ja esitystapaa.\n\nErityisen ryhmän romaani- ja novellikirjallisuudessa muodostavat\nkansankirjailijat. He kuvailevat tavallisesti, mitä itse ovat nähneet ja\nkokeneet, antaen kukin selvän ja elävän kuvan kotiseutunsa\nkansan-elämästä. Useat Suomen maakunnat ovatkin saaneet tällaisen\nkuvauksen osakseen. Etenkin Pohjanmaa on runsaasti edustettuna. Paitsi\nPäivärintaa ja Alkiota, joista edellinen on Oulun, jälkimäinen Vaasan\nläänistä, ovat pohjoisimman Suomen oloja esittäneet _Eero Sissala_ (_E.\nHelin_, nykyjään kauppiaana Helsingissä) onnistuneessa romaanissa\n\"Heikki Helmikangas\" ja talollinen _Heikki Meriläinen_ Sotkamosta sekä\nsisällyksensä että rikkaan kielensä puolesta huomattavassa kertomuksessa\n\"Korpelan Tapani\", jonka jälkeen hän vielä on kirjoittanut romaanit\n\"Pietolan tytöt\" ja \"Kahleeton vanki\" sekä novellin \"Huutolaistyttö\".\nSavosta on Kauppis-Heikki, ja nyt jo manalle mennyt _Nestor Niemelä_ on\nantanut kuvauksia Hämeestä (\"Takamaan torpparit\" y.m.). Useita\nkansankirjailijain kertoelmia on julkaistu yhteisellä nimellä \"Syvistä\nriveistä\".\n\n\n\n\n§ 42. Runomuotoinen kirjallisuus.\n\n\nNykyisistä runoilijoista ovat seuraavat ennen muita huomioon otettavat:\n\n_Paavo Eemil Cajander_ (synt. Hämeenlinnassa 1846, Suomen kielen\nlehtori yliopistossa) on erittäin tullut tunnetuksi _Shakespearen\ndraamojen_ suomentajana; hänen mestarilliset käännöksensä yhdistävät\nrunollisen kauneuden ja kielen sointuisuuden erinomaiseen pontevuuteen\nja tarkkuuteen. Hänen kädestään on milt'ei joka vuosi lähtenyt joku\nShakespearen näytelmä, ja melkoinen osa niistä onkin jo ilmestynyt\nsuomalaisessa puvussa. Muista käännöksistä ovat mainittavat Wecksell'in\n\"Daniel Hjort\" sekä Runeberg'in \"Hanna\" ja \"Joulu-ilta\", niinkuin myös\nparannettu \"Vänrikki Stoolin tarinain\" suomennos. Cajander'in omissa\nrunoissa ilmaantuu syvä, todenperäinen tunteellisuus, ja useat niistä\novat suomalaisen lyriikan kauniimpia helmiä. Muutamat ovat mieltä\nkiinnittäviä ballaadeja, niinkuin _Saaren impi_, _Vapautettu\nkuningatar_, _Kehrääjä-äiti_, _Runolaulaja_, _Scipio Africanus_; toiset\ntuovat suorastaan ilmi sydämmen tunteita, niinkuin _Aleksis Kiven\nhaudalla_, _Toivoni_, _Kuva_, _Tähti_, _Viihdytystä_. Leikillistä laatua\non sievä runo _Kärpänen_; kauniin luonnonkuvauksen sisältää _Salomaa_.\nUsein isänmaallinen innostus saattaa häntä runoilemaan, varsinkin jonkun\nkansallisessa elämässä merkillisen tapauksen johdosta; niin ovat alkunsa\nsaaneet _Runo Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä_ ja _Juhlaruno\nSuomalaisen teaatterin muistojuhlassa 1897_.\n\n_Juhana Henrik Erkko_ (synt. Orimattilassa 1849) on tuotteliain\nsuomenkielinen runoilija. Hänen laulujensa raikas luontevuus ja sointuva\nkieli hankkivat hänelle jo alusta alkaen monta ystävää. Vuonna 1881\nErkko kokosi ennen julkaisemansa runotuotteet kirjaan _Valikoima\nrunoelmia_. Erinomaisen onnistuneita ovat tässä kokoelmassa ne idyllien\ntai mietelmien tapaiset pikkurunoelmat, jotka ovat yhteen liitetyt\nnimityksillä _Paimenelta_ ja _Kesäpoimintoja_. Niiden vieno sulous ja\nvirkeä luonnontunne muistuttaa Kantelettaren laulelmia. \"Valikoimassa\"\non myös \"pieni laulukihermä\" _Paimenet_. Muista runoista ovat huomioon\notettavia \"Hevospaimenet yömajalla\", \"Kamppiaiset\", \"Isällemme\",\n\"Kotoinen sydän\" y.m. m. Sen jälkeen on ilmestynyt useita runovihkoja:\n_Uusia runoelmia_, _Havaittuani_, _Kuplia_ ja _Ajan varrelta_ sekä\nviimein _Runoelmia ja ajatelmia_, etevin tässä sarjassa. Näissä on Erkko\nyhä enemmän taipunut mietelyriikkaan, kannattaen vapaata ja\nihanteellista katsantotapaa. Myöhemmistä runoista sopii erittäin\nmainita: \"Se kolmas\", \"Ihanteelleni\", \"Koululinna\", \"Nuorille\",\n\"Viirimme\", \"Rajamailla\", \"Kevätvirrat\", \"Montblanc\". Uskonnollisia\naatteitaan hän on tuonut esiin runokokoelmassa \"Havaittuani\".\n\nErkon draamoissakin näkyy hänen etevä runoilijalahjansa. Paitsi muutamia\nnuoruuden teoksia, hän on kirjoittanut kolme näytelmää, joissa muodon\nihanuus yhtyy tosi-runolliseen sisällykseen. Ensimmäinen niistä on\nsyväaatteinen \"viisinäytöksinen runoelma\" _Tietäjä_ (1887); päähenkilönä\non siinä profeetta Bileam ja traagillisena pohjana on vastariita\nuskonnollisen vakaumuksen ja kansallistunteen välillä. Toisiin molempiin\nrunoilija sai aiheensa Kalevalasta. Niissä hän on käyttänyt vanhaa\nkansallista runomuotoa, draamaa varten vapaasti muodostettuna. Yleisön\nsuosiota on erittäin saavuttanut draamallinen \"runo\" _Aino_; siinä meitä\ntenhoo muinaisrunouden henki, jota runoilija on osannut säilyttää,\nsamalla kuin on kehittänyt sen tarjoamaa ainetta, etenkin esittämällä\nJoukolan ja Väinölän heimoja eri sivistyskantojen edustajiksi.\nSamanlaista alkuperäisen aineen kehitystä osoittaa murhenäytelmä\n_Kullervo_, jossa tuohon vanhaan tarinaan on lisätty onnellisesti\nkeksitty yleis-inhimillinen aihe, orjain pyrintö vapauteen. -- Paitsi\nsitä on Erkon kynästä lähtenyt suorasanaisia kertomuksia, _Kotoisia\ntarinoita_, ja laajanpuolinen novelli, nimeltä _Uskovainen_.\n\n_Arvid Genetz_ (synt. Impilahdessa Itä-Karjalassa 1848,\nSuomalais-ugrilaisen kielitieteen professori yliopistossa), etevä\nkielentutkija, on toiminut runoudenkin alalla ja kirjailijanimellä\n_Arvi Jännes_, jota hän muutoinkin käyttää, julkaissut runokokoelman\n_Muistoja ja toiveita_ (1889). Hän esittelee siinä miellyttäviä kuvia\nlähimmästä piiristänsä tahi lausuu voimallisesti ilmi kansallista\nintoaan ja rakkauttaan kotiseutuunsa Karjalaan. Yleisesti tunnettu on\nhänen mahtava laulunsa \"Herää, Suomi!\" (jonka hänen nuorempi veljensä,\nEemil Genetz, on säveltänyt). Muista runoista mainittakoon \"Väinölän\nlapset\", \"Hakkapeliitta\", \"Vaimolleni\", \"Päästökirja Oprille\", \"Poku\",\n\"Veljelleni\" sekä käännöksiä Viron, Unkarin ja Mordvan kielestä.\nErityistä huomiota ansaitsee hänen runoissansa ulkomuodon täydellisyys;\nhänellä onkin paljon ansioita runomuotojen selvittäjänä ja kehittäjänä.\nNiin on hän säännöillä vakauttanut kuusimittaisen runon käytännön Suomen\nkielellä ja sääntöjensä vahvistukseksi kääntänyt Runeberg'in\n\"Hirvenhiihtäjät\". \"Muistojen ja toiveiden\" jälkeen on Genetz\nkirjoittanut muutamia muitakin runotuotteita.\n\nNuoremmista lyyrillisistä runoilijoista on enimmän tunnettu _Kasimir\nLeino_, oikealta nimeltään _Lönnbohm_ (synt. Paltamossa 1866).\nJulkaistuansa paitsi muutamia runoja novellin _Emmalan Elli_ ja\nkokoelman pienempiä kertomuksia, nimeltä _Elämästä_, toimitti hän\nrunovihot _Ristiaallokossa_ (1890), _Väljemmillä vesillä_ ja _Runoja_.\nHänellä on kieli rikasta ja muoto kaunis; nykyajan aatteet häntä\nviehättävät ja monessa runossa on isänmaallinen sisällys. Paraissa\ntavataan paljon tunteen voimaa ja runollista intoa. Etevimpiä ovat:\n\"Ristiaallokossa\", \"Kansan lapsi\", \"Myrskylintu\", \"Kummakos jos maamme\nkallis?\" sekä kertovaiset runot \"Laulajatar\", \"Hääilta\", \"En jouda, en\njouda!\" \"Maisterikekkerit\", \"Kannel ja lyyry\". Huomattava on myös\nlaajempi runoelma \"Elämän laulu\". -- Kasimir Leino on paitsi sitä\nsuomeksi kääntänyt Ibsen'in näytelmän _Brand_.\n\nLisäys. Tämän ajanjaksoa vanhempia lyyrillisiä runoilijoita ovat vielä\nseuraavat. _Aleksanteri Rahkonen_ (synt. Viipurin pitäjässä 1841, k.\n1877) kokosi runoelmansa loppupuolella 1860-lukua kahteen pieneen\nvihkoon, nimeltä \"Sääskiä\", ja oli sen ohessa ahkera suomentaja ja\nkansantajuinen kirjailija. Runomittaiset käännökset, varsinkin\nleikillistä laatua, onnistuivat häneltä hyvin. Hänen pikkurunoelmistaan\novat parhaita \"Imatralla\" ja \"Nykyinen Suomi\". -- Seuraavalta\nvuosikymmeneltä, 1870-luvulta, on runovihko \"Sepitelmiä\", jonka tekijä\non _Olli Wuorinen_ eli _Berg_. Useat hänen reippaista runoistaan pysyvät\nepäilemättä kauan nuorison mielessä, niinkuin \"Lumisilla ollessa\" ja\n\"Luistinretki\". -- Nuorisoa varten runoili vähää myöhemmin myös rouva\n_Minna Krohn_ (o. s. _Lindroos_, tunnetun kirjailijan Julius Krohn'in\njälkimäinen puoliso) kirjasessa \"Pääskysen liverryksiä\" (\"Lasisilmät\"\ny.m.). Samaan aikaan toimitti _Kaarlo Kramsu_ (synt. Oulussa 1855, k.\n1895) molemmat runokokoelmansa, joista jälkimäinen ilmestyi 1887. Hän\noli lahjakas kirjailija ja on etupäässä huomattava kertovaisten\nrunojensa vuoksi, joissa hauskalla huumorilla käsittelee historiallisia\ntapahtumia; semmoisia ovat \"Hannu Krankka\", \"Jaakkima Berends\", \"Taneli\nLuukkonen\"; muistamista ansaitsevat myös Nuijasotaa koskevat runot\n\"Ilkka\" ja \"Santavuoren tappelu\". Kramsun puhtaasti lyyrillisissä\nrunoissa vallitsee sitä vastoin enimmiten synkkä ja toivoton\nkatsantotapa. -- Puheena olevaan aikaan kuuluvat vielä nuorena pois\nmennyt runoilijatar _Iisa Asp_ (k. 1872) ja _Uno von Schrove_ (k. 1886),\njotka ovat kirjoittaneet sieviä runoja, vaikk'ei niitä ole erikseen\npainettu. Runovihkoja julkaisivat paitsi sitä 1880-luvun loppupuolella\n_Jooseppi Mustakallio_ ja _Leimu_ (_Kustavi Grotenfelt_) y.m.\n\nUusi realismi ei ollut erittäin edullinen lyyrilliselle runoudelle;\nmutta kun ihanteellisempi suunta viime aikoina taas rupesi voitolle\npääsemään, syntyi lyriikankin alalla virkeä elämä. -- Niistä nuorista\nrunoilijoista, jotka vuoden 1890 jälkeen ovat julkaisseet ensimmäiset\nrunokokoelmansa, ottakaamme huomioon seuraavat.\n\nVälitöntä tunnetta ja lämmintä isänmaallista intoa henkivät _Irene\nMendelin_'in kauniit runot, joita on ilmestynyt kaksi vihkoa nimellä\n\"Koivikossa\". Niissä on sointuva runomuoto; aiheina ovat varsinkin\nkotimaan huolet ja toiveet, entis-ajan muistot, luonto ja sydämmen\nsisällinen maailma (\"Maalleni\", \"Nuorisolle\", \"Tuusulassa\", \"Kun sataa\",\n\"Hiiloksella\", \"Etsiessä\", \"Jerusalemissa\", \"Kevään kynnyksellä\",\n\"Rimpi\" y.m.). Muutamissa tunteet nousevat voimalliseen lentoon,\ntoisissa vallitsee vieno kaihomielisyys. Irene Mendelin on sen ohessa\nonnistuneella tavalla suomentanut runomuotoisia näytelmiä.\n\nToinen nuori runoilijatar on _Hilja Hahnsson_, ennenmainitun\nkirjailijattaren Theodolinda Hahnsson'in tytär. Hänen sujuvasäkeisissä\nrunoissaan (\"Oraita\" ja \"Tuomenterttuja\") asuu monessakin miellyttävä\ntuoreus ja virkeä luonnontunne (\"Luonnon ääniä\", \"Erkon Ainoa\nkatsellessa\", \"Inkeri\", \"Miksi huokuvat hongat hiljaa?\" y.m.).\n\nVaihtelevia tunteita ja kuvauksia ihmis-elämästä on _Alpo Noponen_\ntuonut ilmi runovihossa \"Urpuja\"; sama tekijä on julkaissut\nrunomittaisen murhenäytelmän \"Ahab, Israelin kuningas\". -- _Severi\nNyman_ on toimittanut kokoelman lyyrillisiä runoja, nimeltä \"Kotoisilla\nrannoilla\"; paras niistä on \"Revontulet\". Sen jälkeen hän vielä on\nkirjoittanut muutamia mieltä kiinnittäviä runoja, esm. \"Itätuulessa\".\n\nUuden uran aukaisijana on pidettävä _Yrjö Weijola_ eli _Weilin_, hän kun\non kirjoittanut ensimmäisen mainitsemista ansaitsevan teoksen\nsuomalaisen taide-epiikan alalla. \"Haavoja\" nimisessä romantisessa\nkertomarunossa eli \"legendassa\" osoittaa Yrjö Weijola vilkasta\nkuvausvoimaa ja huomattavaa kykyä luoda selväpiirteisiä kuvia.\n\nNiistä nuorista runoilijoista, jotka viime vuosina ovat astuneet\njulkisuuteen, on varsinkin kolme vetänyt huomiota puoleensa. Lahjakkain\nheistä on _Eino Leino_ (Kasimir Leinon veli), erittäin tunnettu\ntuotteliaisuudestaan ja runojensa sujuvasta muodosta. Noin neljän vuoden\nkuluessa hän on sommitellut seitsemän runovihkoa, joista mainittakoon\n\"Yökehrääjä\", \"Sata ja yksi laulua\", \"Tuonelan joutsen\", \"Ajan\naalloilta\" ja \"Hiihtäjän virsiä\". Yksityisistä runoista ovat\nmuistettavia \"Henrik Ibsen\", \"Kansa kalliolla\", \"Helsinki sumussa\",\n\"Mietelmiä\", \"Marjatan laulu\", \"Jaa, jaa!\" y.m. m. -- _Kyösti Larson_\n(\"_Larin Kyösti_\") tuli ensin tunnetuksi hilpeillä lauluillaan \"Tän\npojan kevätrallatuksia\"; sitten seurasi \"Kylänlauluja\" ja viimein kaksi\nyht'aikaa ilmestynyttä runokokoelmaa \"Ajan käänteessä, isänmaallisia\nrunoja sekä ballaadeja\", ja \"Kulkurin lauluja\". -- Kolmas runoilija on\n_Ilmari Calamnius_, joka viime vuosina on lähettänyt julkisuuteen kolme\nrunokokoelmaa; uusin niistä on \"Lauluja ja runoelmia\".\n\n\n\n\n§ 43. Loppukatsaus.\n\n\nMuillakin aloilla paitsi kaunokirjallisella on suomalainen kirjallisuus\nviime vuosikymmeninä suuresti kehittynyt. Käännöstenkin avulla se on\nhuomattavassa määrässä rikastunut.\n\nLisäys 1. Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi;\nmutta lisättäköön vielä pari sanaa. -- Vanhemmista suomentajista on\nerittäin muistettava _Kaarle Martti Kiljander_ (k. 1879 tuomiokapitulin\nassessorina Kuopiossa ja Nilsiän provastina); hänen kääntämiänsä ovat\nStagneliuksen \"Martyrat\" ja Nicander'in \"Taikamiekka\", jotka painettiin\n\"Annikkaan\" (vertaa § 34), sekä Runeberg'in \"Nadeschda\", \"Fjalar\nkuningas\" ja \"Salaminin kuninkaat\". Vanhemmissa suomennoksissaan perusti\nhän runomitan kokonaan laajuudelle; uudemmissa taipui hän nykyaikana\ntavallista, korkoa noudattavaa runomittaa käyttämään. -- Ensimmäinen\nShakespearen näytelmä, joka suomeksi käännettiin, oli _Macbeth_, _Kaarlo\nSlöör_'in suomentama; se ilmestyi Shakespearen muistojuhlaksi 1864. --\nRunomittaisten teosten suomentajina ovat vielä esiintyneet, paitsi\nmuita: _Juhana Enlund_ (Oehlenschläger'in \"Aksel ja Valpuri\", Lessing'in\n\"Nathan Viisas\" y.m.) ja _Kaarlo Forsman_, joka on suomentanut Goethen\nFaust'in, Sofokleen Antigonen ja Aischylon Agamnemnon'in. \"Vänrikki\nStoolin Tarinat\" ilmestyivät suomeksi useain kääntäjäin yhteisestä\ntoimesta; heistä ovat erittäin mainittavat J. Krohn ja Tuokko sekä P.\nCajander, joka suomennoksesta sittemmin toimitti uuden laitoksen. --\nHyvää ulkomaan romaanikirjallisuutta välittivät aikanansa _Waldemar\nChurberg_'in _Uusi Romani-jakso_ ja _Romani-kirjasto_, jotka sisälsivät\nsuomennoksia Dickens'in, Jókai'n, Pushkin'in, Gogol'in, Ebers'in, Silvio\nPellicon y.m. teoksista. Senjälkeen on monta etevää ulkomaan romaania,\nvarsinkin suurten sivistyskansojen sekä pohjoismaiden kirjallisuudesta,\nilmestynyt suomalaisessa puvussa, samalla kuin Suomenmaan\nruotsinkielisiäkin teoksia ahkerasti on käännetty.\n\nLisäys 2. Kansalliskirjallisuuden edistäjinä tulee ennen mainittujen\nlisäksi johdattaa huomioon muutamia kirjailijoita, joiden tutkimukset\nkoskevat oman maan kehitystä ja sivistys-oloja.\n\nTämän ajanjakson alkupuoleen kuuluu aikaisin pois-mennyt historioitsija\n_Kaarle Alfred Castrén_ (k. 1873), joka kirjoitti \"Muistelmia vuosien\n1808-1809 sodasta\", \"Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv.\n1650-1750\" j.n.e. Nykyisemmistä historiantutkijoista on ennen muita\nmuistettava _Juhana Richard Danielson_, etevä tiedemies ja valtiollinen\nkirjailija; erittäin tunnettuja ovat ne teokset, joissa hän puolustaa ja\nselvittää Suomenmaan valtiollista asemaa (\"Suomen yhdistäminen Venäjän\nvaltakuntaan\", \"Suomen sisällinen itsenäisyys\" ja \"Viipurin läänin\npalauttaminen muun Suomen yhteyteen\"), sekä hänen kuvauksensa 1808-1809\nvuosien sodasta, \"Suomen sota ja Suomen sotilaat\". Muutoin kotimaan\nhistorian erityistutkimus on suuresti laajennut ja tuottanut monta\nansiokasta teosta, joihin ei tässä kuitenkaan sovi kajota. -- Kuuluisa\nmuinaistutkija on _Juhana Reinhold Aspelin_, suomalais-ugrilaisen\nmuinaistutkimuksen perustaja.\n\nKirjallisuuden historiaa, Suomen muinaistarustoa ja etenkin taiteen\nhistoriaa on hänen veljensä _Eliel Aspelin_ valaissut monessa tarkkoihin\ntutkimuksiin perustetussa teoksessa; niistä mainittakoon \"Kalevalan\ntutkimuksia\", \"Suomalaisen taiteen historia\" sekä suomalaisten\ntaiteilijain Johannes Takasen, Werner Holmbergin ja Elias Brenner'in\nelämäkerrat, joita hän sangen miellyttävällä tavalla on esitellyt. --\n_Ernst Gustav Palmèn_'in kirja \"Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nviisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881\" antaa\nselvän kuvan suomalaisen sivistyksen varttumisesta uudempina aikoina.\n\nAikakauskirjoja tieteellistä ja yleiskirjallista sivistystä varten ovat\nolleet _Fredrik Polén_'in toimittama _Mehiläinen_ (1859-1863),\n_Kirjallinen Kuukauslehti_ (1866-1880) ja _Valvoja_ (vuodesta 1881). --\nIäkäs kirjailija, joka on toiminut monella eri alalla, mutta erittäinkin\non lausunut mielipiteitänsä yhteiskunnallisista kysymyksistä, on\n_Agathon Meurman_.\n\nPaitsi yllämainituilla aloilla on tieteellinen kirjallisuus muutoinkin\ntuottanut paljon arvokkaita teoksia. Erityistä huomiota ansaitsevat\n_Thiodolf Rein_, joka on pannut alkuun varsinaisen filosofisen\nkirjallisuuden Suomen kielellä, _Eemil Nestor Setälä_, etevä suomen ja\nsuomensukuisten kielten tutkija, sekä _Aukusti Juhana Mela_, joka\nteoksillaan suuresti on edistänyt eläin- ja kasviopillisen\nkirjallisuuden kehitystä. Mutta kaikkien niiden kirjailijain ja teosten\nluetteleminen, jotka kussakin eri tieteessä ovat merkillisiä, on --\nsamoin kuin sanomakirjallisuuskin -- ulkopuolella tämän kirjan\ntarkoitusta[1].\n\n[1] Uutteralla ja tarkalla työllä on _Valfrid Vasenius_ toimittanut\nluettelon kaikista Suomen kielellä ilmestyneistä kirjoista, joka on\noivallinen apulähde Suomen kirjallisuudenhistorian tutkijoille\n(\"Suomalainen kirjallisuus 1544-1877\" ja useita lisävihkoja, joiden\njulkaisemista yhä jatketaan).\n\n\n\n"]