[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIiz98Qqdw9C1BTK4bI3E7bv3PdpK2Rl39uR4O13ZKfE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2770,"Qvo vadis","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2770-sienkiewicz-henryk-qvo-vadis","2770__Sienkiewicz_Henryk__Qvo_vadis","Kertomus Neron ajoilta","romaani",[],[15],"nobel","fi",1896,1921,159777,1038858,false,15010,[24,25,26,27],"Christian fiction","Church history -- Primitive and early church, ca. 30-600 -- Fiction","Historical fiction","Rome -- History -- Nero, 54-68 -- Fiction",[29,30,31,32],"Historical Novels","Novels","Historical Fiction","Nobel Prizes in Literature","\"Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel written in 1895-1896. Set in Rome during Emperor Nero's reign from AD 64 to 68, it follows the forbidden love between Marcus Vinicius, a Roman patrician, and Lygia, a Christian woman held as a barbarian hostage. As their romance unfolds against a backdrop of imperial decadence, Rome burns and Christians become scapegoats for the disaster. The novel vividly depicts the clash between early Christianity and Roman paganism, culminating in brutal arena spectacles and the martyrdom of early church figures. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Talvio, Maila",388,"Sienkiewiczin historiallinen romaani sijoittuu keisari Neron hallitsemaan Roomaan ja kuvaa varhaiskristittyjen vainoja. Tarina seuraa roomalaisen sotilaan Vinitiuksen ja kristityn Lygian rakkautta antiikin ajan loiston ja rappion keskellä.","Henryk Sienkiewiczin 'Qvo vadis' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2770.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet DP Proofreaders ja Projekti Lönnrot.","QVO VADIS\n\nKertomus Neron ajoilta\n\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nPetronius heräsi vasta puolenpäivän aikaan, hyvin väsyneenä, kuten\ntavallisesti. Hän oli edellisenä iltana ollut Neron luona kemuissa, ja\nne olivat kestäneet myöhään yöhön. Viime aikoina oli hänen terveytensä\nalkanut horjua. Aamuisin herätessään valitti hän olevansa aivan kankea\nja kykenemätön kokoamaan ajatuksiaan. Mutta kun harjaantuneet orjat\naamukylvyssä huolellisesti olivat muokanneet hänen ruumistaan, niin\npääsivät laiskat veret taas liikkeelle, mies heräsi ja virkistyi, hänen\nvoimansa palasivat, ja hän jätti oleotekiumin, s.o. kylpyjen viimeisen\nosaston, ikäänkuin uudesti syntyneenä, silmät säteillen älyä ja\nhuolettomuutta, nuortuneena, elämänhaluisena, käytöksessä maailmanmiehen\nsirous ja näennäinen kylmyys. Itse Otho ei olisi kyennyt kilpailemaan\nhänen kanssaan. Hän ei suotta omistanut nimeä »kauneuden tuomari»,\n»arbiter elegantiarum».\n\nJulkisissa kylpylaitoksissa kävi hän harvoin: vain silloin kun siellä\nesiintyi joku erinomainen puhuja, josta kaupungilla oli kerrottu, tai\nkun ephebioissa oli erityisen jännittäviä paineja. Olihan hänen\nomassakin »insulassaan» kylvyt, jotka Celer, Severuksen kuuluisa\naikalainen oli häntä varten laajentanut ja sisustanut, jopa niin\nerinomaisella aistilla, että itse Nero piti niitä parempina kuin\nkeisarillisia kylpyjä — vaikka viimemainitut olivat tilavammat ja kaikin\npuolin komeammat.\n\nHänen oli noissa kemuissa täytynyt kuunnella Vatiniuksen ikäviä\nsukkeluuksia ja ottaa osaa Neron, Lucanuksen ja Senecan keskusteluun\nkysymyksestä: onko naisella sielu? Hän nousi myöhään ja läksi paikalla\nkylpyyn, jossa kaksi jättiläiskokoista orjaa laski hänet pitkäkseen\nsypressipuiselle, valkealla egyptiläisellä byssoskankaalla peitetylle\npöydälle. Sitten he kastoivat kämmenensä hyvänhajuiseen öljyyn ja\nrupesivat hieromaan hänen kaunismuotoista ruumistaan. Suljetuin silmin\nodotti Petronius lämpimän kylvyn vaikutusta. Lämpö hierojien käsistä\nvirtasi häneen ja karkoitti väsymyksen kuin pyyhkäisemällä.\n\nHyvän aikaa hän oli pysynyt äänetönnä. Nyt hän avasi silmänsä ja rupesi\nkysymään, kummoinen ilma oli sekä olivatko gemmat, jotka kultaseppä\nIdomenus oli luvannut tänäpaivänä lähettää nähtäviksi, jo tulleet. Hän\nsai kuulla, että ilma oli kaunis, että Albanian vuorilta puhalsi lauha\ntuuli, mutta etteivät gemmat vielä olleet tulleet. Petronius sulki\ntaasen silmänsä ja käski kantaa itsensä tepidariumiin. Samassa astui\noviverhon takaa esiin ilmoittaja, »nomenclator», sanomaan, että nuori\nMarcus Vinitius, joka vasta oli palannut Vähästä Aasiasta, pyysi saada\nhäntä tavata.\n\nPetronius käski viedä vieraan tepidariumiin, jonne häntä itseään juuri\npiti kannettaman. Vinitius oli hänen vanhemman sisarensa poika, sisaren,\njoka jo aikoja sitten oli mennyt naimisiin Marcus Vinitiuksen, erään\nTiberiuksen aikaisen entisen konsulin kanssa. Nuorukainen oli palvellut\nCorbulon parttilaisia vastaan lähetetyssä väessä ja sodan loputtua\npalannut kaupunkiin. Petronius piti hänestä, tunsipa miltei hellyyttä\nhäntä kohtaan, sillä Marcus oli kaunis ja nuortean voimakas, tiesi\nsitäpaitsi aina nautinnoissaankin noudattaa taiteellista kohtuutta, ja\nsiihen pani Petronius erittäin suurta arvoa.\n\n\"Terve sinulle, Petronius!\" huudahti nuori mies, joustavin askelin\nastuessaan tepidariumiin. \"Suokoot jumalat sinulle menestystä, varsinkin\nAsklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata\nonnettomuus!\"\n\n\"Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan\njälkeen,\" vastasi Petronius, ojentaen hänelle kätensä pehmeän viitan\npoimuista, johon hän oli kääritty. \"Mitä uutta Armeniasta, ja etkö\nAasiassa ollessasi käynyt Bityniassa?\"\n\nPetronius oli kerran ollut varakonsulina Bityniassa, jopa hallinnut\ntarmolla ja oikeudella. Omituisena vastakohtana tälle tosiasialle oli\nmiehen luonne: Petronius oli nimittäin kuuluisa naisellisuudestaan ja\nrakkaudestaan ylellisyyteen. Mutta hän muisteli vielä mielellään noita\naikoja, jotka todistivat mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän vain\nolisi tahtonut.\n\n\"Minä osuin Herakleaan,\" virkkoi Vinitius, \"sillä Corbulo lähetti minut\nsinne noutamaan lisävoimia.\"\n\n\"Vai Herakleaan! Tunsin siellä erään tytön Kolchiksesta, jota en\nvaihtaisi koko täkäläiseen naisväkeen, en itse Poppaeankaan. Mutta ne\najat ovat olleet ja menneet! Kerro mieluummin kuulumisia parttien\npuolelta. Suoraan sanoen olen noista Vologeseista, Tiridateista,\nTigraneksista ja muista barbareista saanut ihan tarpeekseni. Nuori\nArulanus vakuuttaa, että he omassa keskuudessaan aina kävelevät neljällä\njalalla ja että he vain meidän edessämme tekeytyvät ihmisiksi. Paljon\nheistä nykyään puhutaan Roomassa, ehkä siksi että on vaarallista puhua\nmuusta.\"\n\n\"Sota ei edisty. Jollei Corbulo olisi johtajana, niin se piankin voisi\nkääntyä tappioksi.\"\n\n\"Corbulo! Niin, kautta Bacchuksen, se se on oikea sodan jumala, Mars\nitse omassa persoonassaan: suuri soturi, tulinen, rehellinen ja tyhmä.\nMinä pidän hänestä, jollen muusta syystä, niin siksi, että Nero pelkää\nhäntä.\"\n\n\"Corbulo ei ole tyhmä mies.\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevää. Tyhmyys, kuten Pyrrho\nsanoo, ei ole ensinkään huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikä\nmissään suhteessa eroa siitä.\"\n\nVinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmänsä,\nhuomasi nuori mies, miten väsyneet ja laihtuneet hänen kasvonsa olivat.\nSilloin hän kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena\nkysymään hänen terveyttään.\n\nPetronius avasi silmänsä.\n\nTerveyttään! Niin, ei hän ollut terve. Tosin ei hänen vielä ollut niin\nhullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen\nmäärään, että kun hänet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hänen täytyi\nkysyä: »istunko minä?» — Mutta ei hänkään ollut terve. Vinitius oli\nsulkenut hänet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hän, Petronius,\nei uskonut Asklepiokseen. Eihän edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios\noli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes äidistä ole varmaa\ntietoa, niin mitä sitten isästä kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten\nnäinä aikoina uskalsi mennä takaamaan edes omaa isäänsä!\n\nPetronius hymähti ja jatkoi puhettaan:\n\n\"Kaksi vuotta sitten minä todella lähetin Epidaurukseen kolme tusinaa\neläviä rastaita ja kultaisen pikarin. Tiedätkö, miltä kannalta otin\nasian? Ajattelin: se auttaa, jos auttaa, ja jollei auta, niin ei se\nainakaan vahingoita. Ja jos ihmiset maan päällä vielä kantavat uhreja\njumalille, niin kaikki he varmaan ajattelevat niinkuin minä. Kaikki!\npaitsi mahdollisesti aasinkuljettajat, jotka Porta Capenen luona\nkauppaavat palvelustaan matkustajille. Mutta paitsi Asklepion olin\ntekemisissä Asklepiadienkin kanssa viime vuonna, kun sairastin\nrakkotautia. He toimittivat minulle »inkubationin», ja minä kyllä tiesin\nettä se keino pettää, mutta ajattelin: entä sitten? Koko maailma on\npetokselle perustettu ja elämä on paljasta harhanäköä. Sielu on sekin\nharhanako. Ihmisellä pitää vain olla niin paljo järkeä, että hän osaa\nerottaa suloiset harhanäöt karvaista. Annan kylpyhuoneessani polttaa\nambralla priiskoitettuja seeteripuita, sillä olen aina pitänyt tuoksusta\nenemmän kuin haisusta. Mitä taas Kyprikseen tulee, jonka suosioon tässä\nsuljit minut, niin on hän suosinut minua siihen määrään, että oikeassa\njalassani aina on särkyä. Mutta onhan se hyvä jumalatar! Vakuutan, että\nsinä ennemmin tai myöhemmin uhraat valkeita kyyhkysiä hänen\nalttarilleen.\"\n\n\"Kyllä kai,\" vastasi Vinitius. \"Parttilaisten nuolet eivät minuun\nosuneet, mutta Amorin vasama minuun sattui aivan odottamatta, muutaman\nstaadion matkan päässä kaupungin porteilta.\"\n\n\"Kautta Sulotarten valkeitten polvien! siitä sinä kerrotkin minulle\njoskus sopivaan aikaan!\" huudahti Petronius.\n\n\"Totta puhuen minä tulinkin pyytämään sinulta neuvoa juuri tässä\nasiassa,\" puhui Marcus.\n\nNyt tulivat paikalle samat orjat, jotka olivat palvelleet Petroniusta,\nja hänen kehoituksestaan riisui Marcus tunikansa ja astui haaleaan\nkylpyyn.\n\n\"En edes kysykään, saatko osaksesi vastarakkautta,\" puheli Petronius,\nkatsellen Vinitiuksen nuorta ruumista, joka oli kuin marmorista\nveistetty. \"Jos Lysippus olisi sinut nähnyt, niin sinä nyt koristaisit\nPalatinuksen porttia nuorteana Herkuleen kuvapatsaana.\"\n\nNuori mies hymähti mielissään ja sukelsi kylpyyn sellaisella vauhdilla,\nettä lämmin vesi läiskähti mosaikkikuvan päälle, joka esitti Heraa\nrukoilemassa unen jumalaa nukuttamaan Zeusta. Petronius katseli\nsisarenpoikaansa taiteilijan tyytyväisellä silmällä.\n\nTuskin oli Marcus noussut kylvystä ja joutunut »epilatorien»,\nkarvannyppijä-orjien, käsiin, kun »lector» eli esilukija astui sisään,\npronssikotelo riippumassa vatsan päällä, kotelossa papyruskääröjä.\n\n\"Tahdotko kuulla?\"\n\n\"Mielelläni, jos se on sinun teoksesi,\" vastasi Vinitius, \"muuten\nmieluummin juttelisin. Tähän aikaan on runoilijoita sellainen määrä,\nettä he ahdistavat meitä joka kadunkulmassa.\"\n\n\"Niin kyllä. Et voi liikkua ainoankaan julkisen rakennuksen,\nkylpylaitoksen, kirjaston tai kirjakaupan likeisyydessä, näkemättä sen\nedustalla runoilijaa tekemässä apinantemppujaan. Kun Agrippa palasi\nkotiin itämailta, luuli hän heitä paholaisen riivaamiksi. Ajat ovat\ntodella sellaiset, että voi tulla siihen johtopäätökseen. Caesar\nkirjoittaa runoja, ja kaikki muut seuraavat hänen jälkiään. Varokoon\njokainen ainoastaan, ettei kirjoita parempia runoja kuin Caesar! ja\nsiinä suhteessa hiukan pelkään Lucanuksen puolesta... Minä puolestani\nkirjoitan suorasanaista ja sitä en tarjoa nautittavaksi itselleni\nenempää kuin muillekaan. Esilukijan tarkoitus oli tässä esittää\nFabritius Vejento-raukan teoksia.\"\n\n\"Minkätähden »raukan?»\"\n\n\"Siksi että häntä käskettiin viipymään Odyssassa eikä palaamaan\nkotoisille karsinoille ennenkuin saa uuden käskyn. Mutta tämä »Odysseia»\nkäy hänelle epämiellyttävämmäksi kuin Odysseulle, sillä hänen vaimonsa\nei ole mikään Penelope: Tyhmyyksiä! Mutta kaikki katsovat täällä asioita\npintapuolisesti. Kirja muuten on sekä huono että ikävä, ja ihmiset ovat\nruvenneet lukemaan sitä vasta senjälkeen, kun tekijä karkoitettiin\nmaanpakolaisuuteen. Nyt huudetaan joka taholta: »scandala, scandala!» ja\nmahdollisesti Vejento muutamissa kohdin on liioitellut, mutta minä, joka\ntunnen kaupunkimme ja tunnen miehemme ja naisemme, vakuutan sinulle,\nettä todellisuudessa kaikki on räikeämpää kuin kirjassa. Jokainen hakee\nsieltä — pelolla itseään, mielihyvällä tuttaviaan. Avirnuksen\nkirjakaupassa istuu paraikaa sata henkeä kirjoittamassa jäljennöstä\ntästä kirjasta sanelun mukaan — ja sen menestys on taattu.\"\n\n\"Esiinnytkö sinä siinä?\"\n\n\"Kyllä, mutta tekijä ei ole osannut oikeaan, sillä minä olen sekä\nhuonompi että vähemmän alhainen kuin miksi hän minua kuvaa. Katso, johan\nmeiltä aikoja sitten on mennyt taju oikeasta ja väärästä. Ja minä\npuolestani olen vakuutettu siitä, ettei näiden käsitteiden välillä\nmitään varsinaista eroa olekaan, vaikka Seneca, Musonius ja Thrasea\nväittävät olevan. Minulle on kaikki yhdentekevää. Kautta Herkuleen, minä\npuhun niinkuin ajattelen! Mutta sen verran mielenjaloutta sentään aina\nolen säilyttänyt, että osaan erottaa mikä on rumaa, mikä kaunista, mutta\nsitä esimerkiksi tämä punapartainen runoilijamme, kuskimme,\nlauluniekkamme, tanssitaiturimme ja kulharimme — ei ymmärrä.\"\n\n\"Sääli minun kuitenkin käy Fabritiusta? Hän oli hyvä toveri.\"\n\n\"Itserakkaus sen miehen tärveli. Kaikki epäilivät häntä, mutta kukaan ei\ntietänyt mitään varmaa. Hän itse ei voinut pitää kiinni suutaan, vaan\nlörpötteli salaisuutensa joka haaralle. Oletko kuullut Rufinuksen\njutun?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No lähdetään sitten frigidariumiin vilvoittelemaan, niin kerron\nsinulle.\"\n\nHe läksivät frigidariumiin, jonka keskellä suihkulähde nosti ilmaan\nvaaleanpunaista, orvokinhajuista vettä, ja istuutuivat silkillä\nverhottuihin seinäsyvennyksiin jäähdyttämään itseään. Hetkisen ajan\nvallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissään pronssista faunia,\njoka oli riistänyt syliinsä vedenneidon ja kiihkeästi kurottautui hänen\nhuuliaan kohti.\n\n\"Tuo on oikeassa!\" huudahti hän sitten. \"Se se on parasta tässä\nelämässä.\"\n\n\"Jossakin määrin! Mutta pidäthän sinä sodastakin, jota taas en minä voi\nkärsiä, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa. Mutta\njoka ihmisellä on omat mielitekonsa. Vaskiparta pitää laulusta,\nvarsinkin omasta laulustaan, ja vanha Scarus rakastaa korinttilaista\nvaasiansa, joka aina öisin seisoo hänen vuoteensa vieressä, jotta hän\nvoisi sitä suudella, jollei saa unta. Hän on jo suudellut siltä laidat\nrikki. Kerropa minulle, kirjoitatko runoja?\"\n\n\"En. En ole vielä tehnyt ainoatakaan heksametriä.\"\n\n\"Entä soitatko luuttua ja laulatko?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Entä ohjaatko vaunuja?\"\n\n\"Koetinhan minä ennen Antiokiassa, mutta ei se onnistunut.\"\n\n\"Sitten olen sinun puolestasi levollinen. Mitä puoluetta kannatat\nkilparadalla?\"\n\n\"Vihreää.\"\n\n\"Sitten olen aivan levollinen, varsinkin koska sinulla on suuri maatila,\nmutta et sentään ole niin rikas kuin Pallas tai Seneca. Näetkös,\nmeikäläisen on kyllä hyvä nykyaikana kirjoittaa ja lausua runoja,\nsoittaa luuttua ja esiintyä sirkuksessa, mutta vielä parempi — ja ennen\nkaikkea vaarattomampaa — on meikäläisen olla kirjoittamatta runoja, olla\nsoittamatta, laulamatta ja esiintymättä sirkuksessa. Paraiten menestyy\nse, joka osaa ihaella sitä, mitä Vaskiparta ihaelee. Sinä olet kaunis\npoika ja sentähden saattaa sinua mahdollisesti uhata se vaara, että\nPoppaea rakastuu sinuun. Mutta jo hän taitaa olla liian kokenut. Hän\nlienee kahdelta ensimmäiseltä mieheltään saanut tarpeeksi tyydytystä\nrakkaudelleen ja tahtoo tältä kolmannelta jotakin aivan toista.\nTiedätkö, että se tyhmä Otho rakastaa häntä aivan mielettömästi... Nyt\nhän kulkee huokailemassa Espanjan kallioilla ja kuuluu kokonaan\nmuuttuneen entisestään: hän on aivan unohtanut oman itsensä eikä enää\ntarvitse kuin kolme tuntia hiustensa kampaamiseen. Kuka sitä olisi\nuskonut Othosta?\"\n\n\"Minä ymmärrän hänet,\" virkkoi Vinitius, \"mutta hänen sijassaan olisin\nmenetellyt toisin.\"\n\n\"No kuinka?\"\n\n\"Olisin hankkinut itselleni uskollisia legiooneja sikäläisistä\nvuoristolaisista. Iberiläiset ovat kelpo sotamiehiä.\"\n\n\"Vinitius, Vinitius! Tekisipä mieleni väittää, ettet olisi ryhtynyt\nsellaiseen. Arvaapas miksi? Siksi, että sellaista tosin joskus tapahtuu,\nmutta ei kukaan puhu siitä ääneen. Minä puolestani olisin antanut hänen\nsijassaan palttua sekä Poppaealle että Vaskiparralle, ja jos olisin\nhankkinut itselleni legioonia, niin en olisi ottanut niihin Iberian\nmiehiä, vaan naisia. Lisäksi olisin kirjoittanut epigrammeja, mutta\nniitä en olisi lukenut kenellekään, kuten Rufinus-raukka tekee.\"\n\n\"Sinunhan piti kertoa minulle hänen historiansa.\"\n\n\"Unctuariumissa saat sen kuulla.\"\n\nMutta unctuariumissa kääntyi Vinitiuksen huomio toisaalle, sillä siellä\nodotti kylpijöitä joukko erinomaisen kauniita orjattaria. Kaksi heistä,\nmustia neekerityttöjä, jotka olivat kuin ihanat, mustasta puusta\nveistetyt kuvapatsaat, alkoi sivellä heidän ruumistaan hyvänhajuisilla\nArabian voiteilla. Frygittäret, notkeina ja liukkaina kuin käärmeet ja\ntaitaen kaikki hiussukimisen salaisuudet, pitivät käsissään\nkiilloitettuja, teräksisiä peilejä ja kampoja. Mutta kaksi jumalattaren\nmuotoista kreikatarta Kos-saarelta odotti herrojen pukeutumista,\nsaadaksensa järjestää heidän togansa taiteellisiin poimuihin.\n\n\"Kautta pilviäpitelevän Zeusin!\" huudahti Marcus Vinitius, \"mikä\nvalikoima sinulla on!\"\n\n\"Pidän mieluummin pienen valikoiman kuin suuren lauman,\" vastasi\nPetronius. \"Koko palvelijakuntani Roomassa ei nouse kuin neljäänsataan\nhenkeen. Ainoastaan nousukkaat tarvitsevat persoonalliseen\npalvelukseensa enemmän väkeä.\"\n\n\"Kauniimpaa väkeä ei ole itse Kupariparrallakaan,\" puheli Vinitius, ja\nhänen sieramensa laajenivat.\n\nSiihen vastasi Petronius omituisella hyväntahtoisella\nhuolimattomuudella:\n\n\"Olet sukulaiseni, mutta minä en ole mikään nautinnonhylkääjä kuten\nBassus, enkä liioin mikään turhantarkka kuten Aulus Plautius.\"\n\nViimemainitun nimen kuullessaan Vinitius hetkeksi unohti Kos-saaren\ntytöt, nosti päätään ja kysyi:\n\n\"Mistä sinä tulit ajatelleeksi Aulus Plautiusta? Tiedätkö että minä\nvietin muutamia viikkoja juuri hänen talossaan sen jälkeen, kun olin\nkatkaissut käteni ulkopuolella kaupunkia. Plautius sattui nimittäin\ntulemaan paikalle juuri onnettomuuden tapahtuessa ja, nähdessään minun\nkärsimykseni, vei hän minut kotiinsa, ja hänen orjansa, parantaja\nMerion, minut paransi. Juuri tästä asiasta tahdoin puhua kanssasi.\"\n\n\"Kuinka niin? Rakastuitko sattumalta Pomponiaan? Siinä tapauksessa\nsäälin sinua! Pomponia on vanha ja siveä. Ikävämpää suhdetta en saata\najatella. Brr!\"\n\n\"En Pomponiaan — ehei!\" vastasi Vinitius.\n\n\"No keneen sitten?\"\n\n\"Jospa edes itsekään tietäisin keneen! Mutta minä en tarkoin tiedä edes\nhänen nimeänsä, onko hän Lygia vaiko Callina. Kotona sanovat häntä\nLygiaksi, sentähden että hän on lygiläistä syntyperää, mutta hänen\nbarbarinen nimensä on Callina. Kummallinen talo tuo Plautiuksen talo!\nSiellä asuu väkeä että kiehuu, mutta kuitenkin siellä on hiljaista kuin\nSubiacumin lehdoissa. Muutamaan päivään en tietänyt, että talossa asui\njumalatar. Mutta eräänä varhaisena aamuna näin hänen peseytyvän\npuutarhan suihkulähteessä. Kautta vaahdon, josta Afrodite syntyi,\nvakuutan sinulle, että aamuruskon säteet lävistivät hänen ruumiinsa.\nLuulin hänen auringon noustessa muuttuvan pelkäksi valoksi, kuten\nmuuttuu aamurusko. Senjälkeen näin hänet vielä kaksi kertaa ja sitten en\nenää tiedä, mitä on rauha. Minun ei tee mieleni mitään, en tahdo tietää\nkaupungin huvituksista, en huoli naisista, en välitä kullasta, en\nKorintin vaskisista taideteoksista, en helmistä enkä kalliista kivistä,\nen viinistä enkä kemuista — ikävöin ainoastaan Lygiaa. Sanon sinulle sen\nvielä selvemmin, Petronius, että ikävöin häntä niinkuin Unen jumala,\njoka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikävöi\nPaisytheiaa, ikävöin häntä yöt, päivät.\"\n\n\"Jos tyttö on orja, niin osta hänet.\"\n\n\"Hän ei ole orja.\"\n\n\"Mikä hän sitten on? Onko hän Plautiuksen vapautettu?\"\n\n\"Hän ei ole koskaan ollut orja eikä niinmuodoin voi olla\nvapautettukaan.\"\n\n\"Kuka hän sitten on?\"\n\n\"En tiedä. Jonkun kuninkaan tytär, tai jotakin sellaista.\"\n\n\"Sinä teet minut uteliaaksi, Vinitius.\"\n\n\"Jos tahdot kuulla, niin heti tyydytän uteliaisuutesi. Juttu ei ole\nkovin pitkä. Etkö sinä liene persoonallisestikin tuntenut svevien\nkuningasta Vanniusta, joka, karkoitettuna maastaan, kauan aikaa asui\ntäällä Roomassa, jopa tuli tunnetuksi hyvänä diskonheittäjänä ja\nvaununohjaajana. Keisari Drusus auttoi hänet takaisin valtaistuimelle.\nVannius, joka totta puhuen oli kelpo mies, hallitsi alussa hyvästi\nkansaansa, jopa kävi sotiakin onnella, mutta rupesi sitten sortamaan\nsekä naapurejaan että omaa kansaansa. Silloin hänen sisarenpoikansa\nVangio ja Sido sekä hermandurilaiskuninkaan Vibiliuksen pojat nousivat\nhäntä vastaan ja pakottivat hänet uudestaan lähtemään Roomaan...\nkoettamaan onneaan luupelissä.\"\n\n\"Muistan kyllä. Se tapahtui Klaudiuksen aikana.\"\n\n\"Niin. Syttyi sota. Vannius kutsui avukseen jazygit, hänen rakkaat\nsisarenpoikansa taas lygit, joita viimeksimainittuja Vanniuksen\nrikkaudet ja saaliinhimo houkutteli maahan niin suurissa laumoissa,\nettä itse Caesar Klaudiuskin rupesi pelkäämään rajojaan. Klaudius ei\ntahtonut sekaantua barbarien riitoihin, vaan kirjoitti Tonavan\nlegioonien päällikölle Atelius Histerille ja käski hänen pitää silmällä\nsodan kulkua sekä varoa, ettei meidän rauhaamme häirittäisi. Hister\nvaati nyt lygeiltä lupauksen, etteivät he menisi rajan yli, ja lygit\nantoivat sanansa. Lisäksi antoivat he vielä panttivankeja, joiden\njoukossa oli heidän johtajansa puoliso ja tytär... Huomattava on, että\nbarbarit lähtevät sotaan vaimoineen, lapsineen... Minun Lygiani on\nvastamainitun päällikön tytär.\"\n\n\"Mistä sinä tämän kaiken tiedät?\"\n\n\"Aulus Plautius itse sen minulle kertoi. Lygiläiset eivät todellakaan\nmenneet rajan yli, mutta barbarien mieli on epämääräinen kuin myrskyn\nkulku. Niin katosivat lygitkin häränsarvineen päivineen. He löivät\nVanniuksen, svevit ja jazygit, mutta tappelussa kaatui heidän oma\nkuninkaansa. Sitten he läksivät pois saaliineen päivineen, mutta\npanttivangit jäivät Histerille. Äiti kuoli pian. Hister, joka ei\ntietänyt, mihin hän lapsen panisi, lähetti sen germanien maaherralle,\nPomponiukselle. Päätettyään sodan chateja vastaan palasi Pomponius\nRoomaan, jossa Klaudius, kuten tiedät, salli hänen panna toimeen\nvoittokulun. Neito astui tässä tilaisuudessa voittajan vaunujen takana.\nMutta koska ei panttivanki suinkaan ole samaa kuin vanki, eikä Pomponius\njuhlallisuuden loputtua taaskaan tietänyt, mitä hän tytölle tekisi,\nantoi hän hänet vihdoin sisarensa Pomponia Graecinan, Plautiuksen vaimon\nhaltuun. Tässä talossa asuu hyve sekä isäntäväen suojissa että yksin\nkanakopissakin, ja täällä kasvoi tyttö yhtä siveäksi kuin Graecina itse,\nmutta niin ihanaksi, että Poppaea hänen rinnallaan olisi kuin syksyinen\nviikuna Hesperiidien omenan rinnalla.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sanon sinulle vieläkin, että nähtyäni auringon säteiden siellä\nsuihkulähteen luona miltei lävistävän hänen ruumiinsa, olen häneen\nsilmittömästi rakastunut.\"\n\n\"Onko hän sitten niin läpikuultava kuin pieni nahkiainen tai nuori\nsardiini?\"\n\n\"Älä laske leikkiä, Petronius! Minä kerron sinulle tässä kohtalostani\nyksinkertaisella suoruudella, mutta tiedäthän, että ihminen\nräikeänvärisillä vaatteilla monasti peittää syviäkin haavoja. Vielä\ntäytyy minun tunnustaa sinulle, että palattuani Aasiasta vietin yön\npyhän Mopsuksen temppelissä, saadakseni nähdä jotakin ennustavaa unta.\nUnessa ilmestyi minulle itse Mopsus, joka ilmoitti, että elämässäni\ntulee tapahtumaan suuri muutos rakkauden kautta.\"\n\n\"Muistaakseni Plinius sanoo, ettei hän usko jumaliin, mutta uniin hän\nuskoo. Mahdollisesti hän on oikeassa. Vaikka minä lasken leikkiä\nkaikesta, niin olen miltei vakuutettu siitä, että on olemassa ainoastaan\nyksi iankaikkinen, luova ja kaikkivoipa jumaluus, Venus Genitrix. Hän\npitää koossa sielut ja ruumiit, elolliset ja elottomat olennot. Eros se\noli, joka loihti esiin maailman kaaoksesta. Toinen asia on, tekikö hän\nsiinä hyvin, mutta koska sitä nyt kerran ei voi muuttaa, niin meidän\ntäytyy tunnustaa hänen voimansa joko myöten tai vastoin tahtoamme.\"\n\n\"Oi Petronius! Helpompi on maailmassa saada kuulla filosofiaa kuin hyviä\nneuvoja.\"\n\n\"Sano minulle nyt sitten, mitä sinä oikeastaan tahdot?\"\n\n\"Tahdon omistaa Lygian. Tahdon että nämä käsivarteni, jotka nyt\ntavoittelevat tyhjää ilmaa, pitelevät häntä ja painavat häntä rintaani\nvasten. Tahdon niellä hänen hengitystään. Jos hän olisi orjatar, niin\nantaisin Aulukselle hänestä sata tyttöä, joitten valkeiksi kalkitut\njalat osoittavat, että he ensi kertaa seisovat turulla. Tahdon omistaa\nhänet, kunnes hapseni ovat yhtä valkeat kuin Soracten kukkula talvella.\"\n\n\"Hän ei ole orjatar, mutta hän on kuitenkin katsottava kuuluvaksi\nPlautiuksen »familiaan», palvelijakuntaan. Tai ehkä häntä orpolapsena\nvoipi pitää »alumnana», kasvattityttärenä. Plautius saattaisi luovuttaa\nhänet sinulle, jos tahtoisi.\"\n\n\"Sinäpä et tunne Pomponia Graecinaa. Sitäpaitsi he molemmatkin\nkohtelivat häntä kuin omaa lasta.\"\n\n\"Tunnen kyllä Pomponian. Hän on aivan kuin sypressi. Jollei hän olisi\nAuluksen vaimo, niin saattaisi palkata hänet itkijänaiseksi. Julian\nkuoleman jälkeen käyttää hän aina mustaa »stolaa» ja näyttää muuten\nsiltä kuin hän jo käyskentelisi Tuonen niityillä asphodelos-liljojen\nkeskellä. Onhan hän sitäpaitsi »univira», yhden miehen rakastettu, ja\nmeidän naistemme joukossa, jotka neljä, viisi kertaa ovat vaihtaneet\nmiestä, on sellainen oikea Fenix-lintu. Mutta tosiaan...! oletko\nkuullut, että Pohjois-Egyptissä hiljan todella on nähty Fenix, jommoisia\nei löydetä kuin kerran viidessäsadassa vuodessa?\"\n\n\"Petronius, Petronius! Puhukaamme Fenixistä toisen kerran.\"\n\n\"Mistä minä sitten sinulle puhuisin, hyvä Marcus! Tunnen Aulus\nPlautiuksen. Hän moittii kyllä elämäntapojani, mutta pitää minusta\nsentään tavallaan ja kunnioittaa minua enemmän kuin muita siksi, etten\nkoskaan ole ollut ilmiantaja, kuten esimerkiksi Domitius Afer,\nTigellinus ja koko Vaskiparran ystävälauma. Vaikken tahdokaan näytellä\nminkään stoikon osaa, niin olen moittinut Neron tekoja, joiden johdosta\nSeneca ja Burrus eivät ole lausuneet ainoatakaan paheksuvaa ääntä. Jos\nluulet minun voivani tehdä jotakin hyväksesi Aulukseen nähden, niin olen\nvalmis auttamaan sinua.\"\n\n\"Luulen että voit. Sinä voit vaikuttaa häneen ja sinun kekseliäs pääsi\nlöytää aina uusia keinoja. Jos sinä ottaisit tutkistellaksesi asemaa ja\npuhuaksesi Plautiuksen kanssa...\"\n\n\"Sinulla on liian suuret luulot sekä vaikutuksestani että\nkekseliäisyydestäni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllä\nPlautiuksen kanssa, niin pian kuin hän palaa kaupunkiin.\"\n\n\"Hän palasi jo toissapäivänä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa menkäämme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja\nkootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo.\"\n\n\"Minä olen aina pitänyt sinusta,\" huudahti Vinitius lämpimästi, \"mutta\nnyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon — kas, tuon\nkauniin kuvan tuolta — ja kannan sille uhreja.\"\n\nNäin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja\nviittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.\n\n\"Kautta Helioksen valon!\" huudahti hän sitten, \"jos jumalallinen\nAlexandros (Paris) oli sinun näköisesi, niin en hämmästele Helenaa.\"\n\nHänen huudahduksensa oli todella välitöntä ihailua, sillä vaikka\nPetronius oli vanhempi eikä kovin kookas vartaloltaan, niin oli hän\nmiltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivät ihailleet yksin sitä\nhienoa älyä ja aistia, joka oli antanut hänelle »arbiter\nelegantiarum»-nimen, vaan hänen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat\nhäntä kreikkalaiset tytötkin, jotka paraikaa järjestivät hänen togansa\npoimuja. Toinen tytöistä, nimeltään Eunike, rakasti häntä salaa ja\nkatseli hänen silmiinsä nöyrin, ihastunein katsein.\n\nPetronius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kääntyi hymyillen\nVinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa\nnaisesta:\n\n\"Animal impudens... j.n.e.\"\n\nSitten kiersi hän käsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympäri ja saattoi\nhänet tricliniumiin.\n\nSill'aikaa olivat molemmat kreikkalaistytöt, frygittäret ja kaksi\nmauritarta korjaamassa unctuariumista pois hyvänhajuisia voiteita. Äkkiä\npistivät frigidariumin puoleisen oviverhon välitse kylpyvartijat päänsä\nja kuiskasivat hiljaa: »sst!» Samassa hypähtivät frygittäret, kaksi\netiopialaistyttöä ja toinen kreikattarista paikoiltaan ja katosivat\nsilmänräpäyksessä oviverhon taakse. Kylpylaitoksessa alkoi nimittäin\ntaas se vallaton ja hillitön elämä, jota ei tarkastajakaan kieltänyt,\nsentähden että hän monasti itsekin otti osaa sen nautintoihin. Harmitti\nse muuten Petroniusta, mutta järkevänä miehenä ei hän mielellään\nryhtynyt rangaistuksiin, vaan antoi näittenkin huvitusten mennä\nmenojaan.\n\nEunike oli jäänyt yksin unctuariumiin. Hetkisen kuunteli hän naurua ja\nmelua, joka, yhä edeten, kuului hikoiluosastosta päin. Vihdoin nosti hän\npienen, jalokivillä koristetun norsunluisen tuolin, jota Petronius vasta\noli käyttänyt istuimenaan, varovasti hänen kuvansa alle.\n\nHuone oli täynnä valoa ja värejä, sillä seinät olivat lasketut\ntaivaankaarenkarvaisilla marmorilevyillä, ja niitä pitkin hyppelivät\nauringonsäteet.\n\nEunike nousi tuolille ja, päästyään kuvan tasalle, kiersi äkkiä\nkäsivartensa sen kaulaan. Hän ravisti taapäin kultaisia hiuksiaan,\npainoi ruumiinsa valkeaa marmoria vastaan ja vei hellästi huulensa\nPetroniuksen kylmää suuta vastaan...\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nYstävät nauttivat vahvistavaa aamiaistansa aikana, jolloin tavalliset\nkuolevaiset jo aikoja sitten olivat syöneet päivällisensä. Aterian\njälkeen ehdotti Petronius, että otettaisiin pieni uni. Hänen mielestään\noli vielä liian aikaista lähteä vieraisiin. Tosin muutamat ihmiset\nkäyvät tervehtimässä tuttaviaan jo auringonnousun aikaan, se on muka\nvanha roomalainen tapa, mutta Petroniuksen mielestä se oli sulaa\nbarbarisuutta. Hänestä olivat iltapäivätunnit soveliaimmat, varsinkin se\naika, jolloin aurinko kääntyy Jupiterin temppeliä kohden Kapitoliumille\nja lankeaa vinoon Forumille. Syksy on vielä sangen kuuma, ja ihmiset\nottavat mielellään pienen päivällisunen. Hauska on kuunnella\nsuihkulähteen loisketta atriumissa, astella määrätyt tuhat askeltansa ja\nsitten nukahtaa punertavaan valoon, joka virtaa purppuraisten, puoleksi\nsuljettujen verhojen läpi.\n\nVinitius suostui hänen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti\nastumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista\nja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten läksi Petronius cubiculumiin,\nmutta ei hän kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hän jo palasi,\nkäski tuoda verbena-öljyä, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillä\nkäsiään ja kulmiaan.\n\n\"Et usko,\" virkkoi hän, \"kuinka se virkistää. Nyt olen valmis.\"\n\nKantotuoli oli jo kauan odottanut. He istuutuivat siis ja käskivät viedä\nitsensä Vicus Patriciukselle Auluksen taloon. Petroniuksen »insula» oli\nPalatinuksen läntisellä rinteellä, niinsanotun Carinaen luona, joten\nlyhyin tie sinne vei alempaa Forumia myöten. Koska Petronius kuitenkin\nsamalla tahtoi puhutella kultaseppä Idomenusta, niin antoi hän\nkantajille käskyn kulkea Vicus Apolliniksen ja Forumin kautta Vicus\nSceleratusta kohti, jonka kulmassa oli kaikenlaisia kauppapuoteja.\n\nJättiläiskokoiset maurilaiset neekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen\nja läksivät liikkeelle. Perässä kävi orjia, joita toimensa mukaan\nsanottiin »pedisequi». Hetken perästä vei Petronius vaieten kätensä\nkasvoilleen, haisteli öljyä ja näytti miettivän jotakin.\n\n\"Päähäni pälkähtää,\" virkkoi hän sitten, \"että jollei unelmiesi\njumalatar ole orja, niin voihan hän jättää Plautiuksen talon ja muuttaa\nsinun luoksesi. Sinä ympäröit hänet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin\nminä jumalallisen Chrysotemikseni, johon — näin meidän kesken\ntunnustaen — olen yhtä kyllästynyt kuin hänkin minuun.\"\n\nMarcus pudisti päätään.\n\n\"Eikö sovi?\" kysyi Petronius. \"Pahimmassa tapauksessa voisin puhua\nasiasta Caesarille, ja voit olla varma siitä, että Vaskipartamme, jollei\nmuuten, niin ainakin minun tähteni asettuu sinun puolellesi.\"\n\n\"Sinä et tunne Lygiaa!\" virkkoi Vinitius.\n\n\"No salli minun kysyä, tunnetko sinä häntä — paitsi näkemältä? Oletko\npuhutellut häntä? ehkä tunnustanut hänelle rakkautesi?\"\n\n\"Ensin näin hänet suihkulähteellä ja senjälkeen olen tavannut hänet\nkaksi kertaa. Huomattava on, että aluksi asuin erityisessä, vieraita\nvarten rakennetussa huvilassa, ja koska käsivarteni oli poikki, niin en\nvoinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lähtöni edellisenä päivänä\ntapasin Lygian illallisen aikana — mutta en saattanut puhua hänelle\nsanaakaan. Minun täytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita\nhän Britanniassa oli saanut, sekä miten pienet tilat Italiassa\nvähitellen häviävät ja miten Licinius Stolo on koettanut sitä estää.\nLuulen, ettei Aulus yleensä muusta osaakaan puhua ja että me tänäänkin\nturhaan koetamme päästä niistä asioista, jollet ehkä tahdo kuulla\nesitelmää nykyajan ylellisyydestä. Heidän kanatarhassaan on fasaaneja,\nmutta niitä ei syödä, sillä he luulevat, että jokainen syöty fasaani\njouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tytön puutarhassa\nvesialtaan luona, kädessä tuore oksa, jonka hän pisti veteen, sitten\nsirotellakseen sillä pisaroita liljojen lehdille, ikäänkuin vispilällä.\nKatsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivät vavisseet, kun\nparttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan,\nmutta siellä vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen,\njoka vielä kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkän aikaa silmilläni\nhäneltä armoa, saamatta sanaa suustani.\"\n\nPetronius katseli häneen miltei kadehtien.\n\n\"Sinua onnellista!\" huudahti hän. \"Vaikka elämä ja maailma kuinka\nturmeltuisivat, niin ikuisesti hyvänä pysyy sentään — nuoruus!\"\n\nHetken kuluttua hän kysyi:\n\n\"Etkö sinä sitten ensinkään puhutellut häntä?\"\n\n\"Kyllä sentään! Hiukan toinnuttuani kerroin, että olin palannut\nAasiasta, että olin taittanut käsivarteni kaupungin ulkopuolella ja\nsaanut paljon kärsiä, mutta että nyt, kun minun piti jättää tämä\nvierasvarainen talo, huomaan, että kärsimyksetkin sen katon alla ovat\nenemmänarvoiset kuin muualla ylellisyys — sairaus täällä parempi kuin\nmuualla terveys. Tyttökin kuunteli sanojani hämillään, pää painettuna\nmaata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertävään hiekkaan.\nSitten hän nosti silmänsä, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin\nminuun, ikäänkuin kysyäkseen jotakin — mutta pakeni sitten äkkiä kuin\nvedenneito ilkeää faunia.\"\n\n\"Hänellä mahtaa olla kauniit silmät?\"\n\n\"Niinkuin meri! Minä upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle,\nettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku\npoika luokseni ja rupesi kyselemään jotakin, mutta minä en ymmärtänyt,\nmitä hän sanoi.\"\n\n\"Oi Athene,\" huusi Petronius, \"päästä auki siteet, joilla Eros on tämän\npojan silmät sitonut, sillä muuten hän halkaisee päänsä Venuksen\ntemppelin pylväisiin.\"\n\nVinitiukselle hän lausui:\n\n\"Oi sinä keväinen umppu elämän puussa, oi sinä viinipuun ensimmäinen\nvihanta oksa! Minun ei pitäisi antaa viedä sinua Plautiuksen luo, vaan\nGelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elämän kouluun.\"\n\n\"Mitä minun nyt pitää tehdä?\"\n\n\"Mitä hän sitten piirsi hiekkaan? Ehkä Amorin nimen tai hänen vasamansa\nlävistämän sydämen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat päättää,\nettä satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elämän\nsalaisuuksia. Ethän toki jättänyt katselematta noita merkkejä?\"\n\n\"Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet,\" vastasi Vinitius \"ja\nAuluksen pojan mentyä katselin kauan piirroksia, sillä tiedän, että\nneitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtävät hiekkaan mitä eivät tahdo\nsanoin lausua... Mutta koetapa arvata mitä hän piirsi?\"\n\n\"Jollen äsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata.\"\n\n\"Kalan.\"\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Sanon kalan. Pitikö sen ehkä merkitä, että hänen suonissaan vastaiseksi\nvirtaa kylmä veri? — en tiedä! Mutta varmaan sinä, joka sanoit minua\nkeväiseksi umpuksi elämän puussa, osaat arvata tuon merkin\ntarkoituksen.\"\n\n\"Rakkaimpani, kysy sitä Pliniukselta. Hän tuntee kalat. Jos vanha\nApitius eläisi, niin hänkin voisi selittää sinulle näitä seikkoja, sillä\nhän sai eläessään enemmän kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu\nyhtaikaa.\"\n\nSiihen heidän keskustelunsa loppui, sillä he tulivat vilkasliikkeisille\nkaduille ja ihmisten hälinä esti heidän ääniään kuulumasta. Vicus\nApollinikselta kääntyivät he Forum Romanumille, jonne poutaisina päivinä\nauringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta väkeä\nkävelemään edestakaisin pylväiköissä, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia,\nkatselemaan tunnettuja henkilöitä, jotka kantotuoleissa kulkivat\nohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja\npronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnä muiden myymälöjä, joita talot\ntorin varrella ja vastapäätä Kapitoliumia olivat täynnä. Linnan\npuoleinen osa Forumia oli vielä varjossa, mutta ylempänä kohoilevia\npylvästöjä kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylväistä\nvenyi pitkiä varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, että silmä\neksyi niiden sekaan kuin metsään. Rakennukset ja patsaat näyttivät\nolevan toistensa tiellä, ne olivat mätetyt ikäänkuin päällekkäin, toiset\nkulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivät pystyyn, toiset\nturvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertävät pylväät\nolivat ikäänkuin runkoina metsässä, milloin tukevampina, milloin\nhennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi,\nmilloin kiertyneinä joonilaisiksi sarviksi, milloin päättyen\nyksinkertaisiin doorilaisiin neliömuotoihin. Pylväsmetsän yläpuolella\nvälkkyi maalattuja triglypejä, ja tympaneista, päätypinnoista ulkoni\nveistettyjä jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla näkyi siivekkäitä,\nkullattuja nelivaljakkoja, ikäänkuin valmiina lähtemään lentoon kohti\ntaivaan sineä, joka niin tyynenä kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia\ntemppelejä. Sekä torin keskellä että sivuilla solui ihmisvirta: joukot\nastelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitä istuskeli\nCastorin ja Polluxin portailla, niitä kierteli Vestan temppelin\nympärillä. Marmorista maanpintaa vastaan näyttivät ihmiset kirjavilta\nperhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistä, joka oli pyhitetty »Jovi\noptimo, maximo», alas sen äärettömiä portaita tulvi uusia hyökyaaltoja;\nrostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin\ntarjosivat kaupustelijat korkealla äänellä hedelmiä, viiniä tai\nviikunamehulla sekoitettua vettä; puoskarit kehuivat ihmeellisiä\nlääkkeitään, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden\nolinpaikat, unenselittäjät tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui\npuheen ja huutojen humuun sistron, egyptiläisen sambukin tai\nkreikkalaisten huilujen helinä, joku hurskas tai alakuloinen sairas\nkantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina\ntäplinä parveilivat kivityksellä, keskellä ihmisjoukkoja kyyhkyset,\nhalukkaasti kyttäellen putoavaa jyvästä ja tuontuostakin humahtaen\nlentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vähäväliä täytyi\nihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui\nkoreasti puettuja naisia tai elähtäneitä senaattoreja ja ylimyksiä.\nErikielinen väkijoukko mainitsi ääneen heidän nimiään, varustaen kunkin\njoko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisäyksellä. Siellä täällä\nhälinässä tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa\nkatujärjestystä. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltä yhtä\npaljon kuin latinaakin.\n\nVinitiusta, joka pitkän aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti\nsuuresti hyörinä Forumilla. Tori kyllä hallitsi elävät aaltonsa, mutta\ntulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystävänsä ajatukset, sanoi\nsitä »Quiritien pesäksi — jossa ei ole Quiritejä». Kaupungin oma väestö\noikeastaan hävisi mitä erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan.\nSiellä eli etiopialaisia, jättiläiskokoisia, vaaleatukkaisia miehiä\nkaukaisesta pohjolasta, brittejä, galleja, germaaneja, vinosilmäistä\nväkeä Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millä\nminkin värinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia\nOronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmät, toisilla laimeat;\nArapian erämaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi,\njuutalaisten rinnat olivat sisäänpainuneet, egyptiläisten kasvoilla\nviipyi ainainen välinpitämätön hymy. Siellä oli numideja, afreja,\nkreikkalaisia Hellaasta — jotka viimemainitut yhdessä roomalaisten kanssa\nhallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitä tieteellään, taiteellaan,\nviisaudellaan ja lääkitsemistaidollaan — kreikkalaisia saarilta,\nVähästä-Aasiasta, Egyptistä, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta.\nOrjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu läpi, näkyi laiskoja\nvapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti\nhuolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elämä ja onnenonkiminen\noli houkutellut jättiläiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikä\npappejakaan. Siellä oli Serapiksen pappeja, palmunoksat käsissä,\nIsis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin\nenemmän uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen\npappeja, jotka kantoivat käsissään kultaisia riisitähkiä, sitäpaitsi\nkaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellä oli itämaalaisia\ntanssijattaria, kirjavat lakit päässä, oli amuletinkauppiaita, oli\nkäärmeenkesyttäjiä ja kaldealaisia tietäjiä, oli vihdoin aivan\ntoimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivät kerjäämään\njyvämakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat\npääsylipuista sirkukseen, viettivät yönsä Tiberin-takaisen kaupunginosan\nrappeutuneissa hökkeleissä ja aurinkoisina, lämpiminä päivinä\noleskelivat pimeissä porttikäytävissä, Suburran haisevissa\nruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden »insuloissa», joissa\nheille joskus viskattiin jätteitä orjien pöydältä.\n\nPetronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkilö. Yhtä mittaa kuuli\nVinitius huudettavan: »hic est!» — »se on hän!» Kansa oli aina pitänyt\nPetroniuksesta hänen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hän vasta\noikein päässyt suosioon, kun oli saatu kuulla, että Petronius Caesarin\nedessä oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka määräsi\ntapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko »familian», s.o. kaikki\norjat, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sentähden että yksi heistä\nepätoivon hetkenä oli surmannut julman isäntänsä. Petronius kyllä\nsuoraan huomautti, että asia hänelle oli ollut yhdentekevä, hän oli vain\nyksityisesti puhunut Caesarille, koska hän oli »arbiter elegantiarum»,\njonka esteettistä tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi\njoillekin skyyttiläisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka\nmielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitä asti\nPetroniusta.\n\nHänelle oli kansansuosio yhdentekevä. Hän muisti, että sama kansa oli\nrakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron\nkäskystä surmattiin — samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin\nkuumaan höyryyn, sittenkun hänen suonensa ensin oli avattu — samaten\nRubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minä\npäivänä hyvänsä saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi\npikemmin pitää huonona enteenä, ja epäilijä Petronius oli taikauskoinen.\nHän halveksi joukkoa erittäinkin kahdesta syystä: siksi että hän oli\nylimys ja siksi että hän oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat\npaistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka\nkadunkulmissa ja pylväskäytävissä pelasivat moraa, niin että alituisesti\nolivat hiessä ja yskässä — ne eivät hänen silmissään ansainneet ihmisen\nnimeä.\n\nHän ei vastannut käsientaputuksiin enempää kuin lentosuudelmiinkaan,\njoita sieltä täältä heitettiin hänelle, vaan kertoi Marcukselle\nPedaniuksesta ja ivasi katuyleisöä, joka raivonsa jälkeisenä aamuna oli\ntaputtanut käsiään Nerolle, kun hän kulki Jupiter Statorin temppeliin.\nAvirnuksen kirjakaupan luona hän seisautti kantotuolin ja osti kauniisti\nkirjaellun käsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle.\n\n\"Tässä saat lahjan,\" virkkoi hän.\n\n\"Kiitos,\" vastasi Vinitius, katseli sitten teoksen nimeä ja jatkoi:\n\"'Satiricon'. Se on aivan uutta. Kenen kirjoittama se on?\"\n\n\"Minun. Mutta minä en tahdo kulkea samoja teitä kuin Rufinus, josta\nminun juuri piti sinulle kertoa, tai Fabritius Vejento. Sentähden ei\nkukaan tiedä mitään teoksistani, äläkä sinä myöskään kerro niistä.\"\n\n\"Mutta sinä sanoit, ettet kirjoita runoja,\" huudahti Vinitius, selaillen\nteosta, \"suorasanaisen joukossa on täällä tuhkatiheässä runoa.\"\n\n\"Kun sinä nyt luet sitä, niin huomaa erittäin »Trimalchionin pidot».\nMitä runoihin tulee, niin ne minua iljettävät senjälkeen kun Nero on\nruvennut kirjoittamaan eeposta. Katso, kun Vitellius tahtoo keventää\nruumistaan, niin hän työntää kurkkuunsa pienen, norsunluisen kapulan,\ntoiset käyttävät flamingonsulkaa, joka on kastettu öljyyn tai keitettyyn\nserpillum-nesteeseen — minä luen Neron runoja, ja vaikutus tapahtuu\nsilmänräpäyksessä. Sitten minä taas saatan niitä kehua, jollen puhtaalla\nomallatunnolla, niin ainakin puhtaalla vatsalla.\"\n\nNäin sanottuaan pysäytti hän kantotuolin kultaseppä Idomenuksen kohdalle\nja toimitettuaan gemma-ostoksensa käski kantajien kulkea suoraan\nAuluksen talolle.\n\n\"Matkalla kerron sinulle jutun Rufinuksesta, niin saat nähdä, mihin\nkirjailijan itserakkaus saattaa johtaa.\"\n\nTuskin hän sentään oli ehtinyt alkaakaan, kun kantajat kääntyivät Vicus\nPatriciukselle ja pysähtyivät Auluksen talon eteen. Voimakas nuori\n»janitor», ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievän oven, ja siellä\ntervehti heitä harakka, täyttä kurkkua huutaen häkistään: »salve!»\n\nAstuessaan toisesta eteisestä eli niinsanotusta ostiumista itse\natriumiin puhui Vinitius:\n\n\"Oletko huomannut, että ovenvartiat täällä kulkevat ilman kahleita?\"\n\n\"Merkillinen talo,\" sanoi Petronius puoliääneen. \"Tottahan sinä olet\nkuullut, että Pomponia Graecinan epäillään tunnustavan erästä\nharhaoppia, joka on tullut idästäpäin ja joka kunnioittaa erästä\nKristusta. Crispinilla näkyy käyttäneen sitä hyväkseen, sillä hän ei\nsaata suoda anteeksi Pomponialle, että tämä koko elämänsä ajan on\ntyytynyt samaan mieheen. — Univira! yhden miehen vaimo!... Helpompi on\nnäihin aikoihin poimia tuoreita sieniä Noricumista. Hän on jo ollut\nkutsuttuna kotituomioistuimen eteen.\"\n\n\"Olet oikeassa, se on kummallinen talo. Myöhemmin kerron sinulle, mitä\ntäällä olen kuullut ja nähnyt.\"\n\nHe tulivat atriumiin. Orja, joka siellä palveli, n.s. atriensis, lähetti\nnomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille\nistuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli\nkuvitellut, että tässä ankarassa talossa vallitsisi ainainen\nalakuloisuus, ei ollut ikinä siellä käynyt, mutta tunsi nyt sekä\nkummastusta että pettymystä, sillä atrium teki varsin iloisen\nvaikutuksen. Ylhäällä katossa oli suuri aukko, ja siitä tulvi kimputtain\nkirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipinöiksi vesisäteissä.\nSuihkulähteen ympärillä oli neliskulmainen säiliö, johon pahalla ilmalla\nlankesi sadevesi kattoaukosta. Sitä sanottiin impluviumiksi, ja sen\nympärillä kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja näytti olevan oikein talon\nlempikukka, sillä sekä punaisia että valkeita liljoja oli joukottain.\nOli myöskin safirin-värisiä iris-kukkia, joiden sirot terälehdet vesi\npärskeellään oli ikäänkuin hopeoinut. Märkien sammalten välistä, jotka\nympäröivät liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse näkyi pronssisia\nlasten- ja vesilintujenkuvia. Eräässä kulmassa oli niinikään pronssista\nvalettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreähtävää\npäätänsä vettä kohti, ikäänkuin juodakseen. Atriumin permanto oli\nmosaikkia; seinät olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi\nmaalattua puuta, täynnä kalojen, vaakalintujen ja muiden lentäväisten\nkuvia, joten niiden värit loistollaan hivelivät silmää. Ovet viereisiin\nhuoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillä ovien välissä\nseisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta.\nLiioittelua ei saattanut havaita missään, mutta aateluus ja\nitsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle.\n\nPetronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja\nhienostuneella ylellisyydellä, ei kuitenkaan täälläkään saattanut tavata\nmitään loukkaavaa. Hän kääntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan\ntätä seikkaa, kun orja työnsi syrjään atriumin ja tablinumin välisen\nverhon ja talon perältä tuli näkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti\nasteli heitä kohti.\n\nTälle miehelle oli jo koittanut elämän ehtoo ja hänen hiuksensa olivat\nvalkeassa kuurassa, mutta silti oli hän vielä reipas, kasvonpiirteet\njäntevät ja luiset kuin kotkalla. Tällä hetkellä kuvastui hänen\nkasvoissaan täydellinen hämmästys, jopa levottomuuskin, sillä Neron\nystävän ja uskotun tulo hänen taloonsa oli tuiki odottamaton.\n\nPetronius oli sekä liiaksi maailmanmies että teräväjärkinen ollakseen\nsitä huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hän sentähden\nselittämään, että hän tuli kiittämään siitä hoidosta, jota hänen\nsisarenpoikansa oli saanut nauttia tässä talossa. Kiitollisuus oli\nainoana aiheena hänen tuloonsa, ja lisäksi rohkaisi häntä vanha\ntuttavuus.\n\nAulus vakuutti omasta puolestaan, että Petronius oli hänelle rakas\nvieras, mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin hän oli kiitollisuuden\nvelassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietänyt ehkä mistä syystä.\n\nPetronius ei todellakaan sitä tietänyt. Hän loi ruskeat silmänsä\nylöspäin ja koetti miettiä, oliko hän tehnyt jotakin pientä palvelusta\nAulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hän ei muistanut ainoatakaan,\npaitsi sen, jonka aikoi tehdä Vinitiukselle. Mahdollisesti hän\ntietämättään oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se\ntodella oli tapahtunut aivan hänen tietämättään.\n\n\"Minä rakastan ja kunnioitan Vespasianusta,\" jatkoi Aulus, \"jonka hengen\nsinä pelastit, kun hänelle kerran sattui se onnettomuus, että hän nukkui\nkuunnellessaan Caesarin säkeitä.\"\n\n\"Onni hänelle,\" virkkoi Petronius, \"ettei hän niitä kuullut. Asia olisi\nsentään saattanut päättyä onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti\nlähettää centurion hänen luokseen antamaan ystävällisen neuvon, että hän\navaisi suonensa.\"\n\n\"Ja silloin juuri sinä, Petronius, hymyilit hänelle.\"\n\n\"Niin, tai oikeastaan päinvastoin. Sanoin hänelle, että Orfeuskin\nlaulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja että Nero nukuttaessaan\nVespasianuksen oli saavuttanut yhtä suuren voiton. Punapartaa saa kyllä\nmoittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen\nCaesarittaremme Poppaea ymmärtää ne asiat juurtajaksain.\"\n\n\"Valitettavasti,\" puhui Aulus, \"ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu\nkaksi etuhammasta, sillä muuan brittiläinen heitti minua kerran kivellä,\nja siitä asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettänyt\nelämäni onnellisimmat hetket Britanniassa...\"\n\n\"Siksi että ne hetket olivat voiton hetkiä,\" lisäsi Vinitius.\n\nPetronius, joka pelkäsi, että vanha sotapäällikkö rupeisi kertomaan\nmuistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset\nlöytäneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi päätä. Samana päivänä\noli raivonnut myrsky ja salama oli hävittänyt osan Kuuttaren temppeliä,\nmikä myöhäiseen syksyyn nähden oli aivan kuulumatonta. Muuan\nCotta-niminen mies, joka oli tämän kertonut, tiesi myöskin, että saman\ntemppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon\nperikatoa, jollei sitä erityisillä uhreilla saataisi peräytetyksi.\n\nAulus oli sitä mieltä, ettei tällaisia merkkejä saanut olla huomioon\nottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden\nylellisyydestä, mikä ei olisi ollut ensinkään kummallista — ja silloin\nolivat sovitusuhrit aina paikallaan.\n\nNyt puhui Petronius:\n\n\"Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinä asuukin\nsuuri mies; minun taloni, joskin liian suuri näin alhaiselle olennolle,\non siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin\nsuuren talon häviöstä kuin on esimerkiksi »domus transitoria», niin\nkannattaako meidän oikeastaan uhrata sen perikadon estämiseksi?\"\n\nPlautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa\nloukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa\noikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja\nhänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti\nsentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen\nasuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.\n\n\"Se on vanha sukutalo,\" selitti Plautius. \"Senjälkeen kun minä sen\nperin, ei ole muutettu mitään.\"\n\nKun atriumin ja tabliumin välinen oviverho oli vedetty syrjään, oli talo\navoinna päästä päähän, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja\nsen takana olevan salin eli n.s. oecuksen läpi saattoi nähdä kauas\npuutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissä, ja sieltä\nliiti atriumiin asti lapsen nauru.\n\n\"Salli, oi päällikkö,\" virkkoi Petronius, \"meidän likeltä kuulla tuota\nheleää naurua, jota nykyään niin harvoin saa kuulla.\"\n\n\"Kernaasti,\" vastasi Plautius, nousten istualtaan. \"Pieni poikani Aulus\nja Lygia siellä lyövät palloa. Mutta mitä nauruun tulee, Petronius, niin\nluulen, että juuri se sinun elämästäsi puuttuu.\"\n\n\"Elämä on naurun arvoinen,\" vastasi Petronius, \"minä kyllä\nnauran! — mutta tämä nauru soi aivan toisin.\"\n\n\"Petronius,\" huomautti Vinitius, \"on monasti päiväkausia nauramatta ja\nnauraa sitten taas yöt umpeensa.\"\n\nNäitä puhellessaan astuivat he talon läpi ja tulivat puutarhaan, missä\nLygia ja pikku Aulus löivät palloa. Tähän huviin vartavasten määrätyt\norjat, n.s. spheristae, keräsivät maasta pallot ja toivat ne pelaajien\nkäsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmäyksen Lygiaan, mutta\npikku Aulus karkasi tervehtimään Vinitiusta ja Vinitius puolestaan\nkumarsi kauniille tytölle, joka seisoi pallo kädessä, hiukset hiukan\nepäjärjestyksessä, hämillään ja puna poskilla.\n\nPuutarhan tricliniumissa, muratti- ja viiniköynnösverkon varjossa istui\nPomponia Graecina, ja sinne menivät vieraat häntä tervehtimään.\nPetronius tunsi hänet, vaikkei hän seurustellutkaan Plautiusten talossa,\nsillä hän oli nähnyt hänet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttären\nluona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset,\nlempeät kasvot, hänen jalomuotoinen vartalonsa, hänen liikkeensä ja\nsanansa, kaikki hänessä teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen.\nPomponia kumosi siihen määrään koko hänen käsityksensä naisesta, että\ntuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista\nei ollut koko Roomassa, täytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta häntä\nkohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hänen seurassaan. Kun\nhän kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pääsi häneltä aivan\nvaistomaisesti puhuttelusana »domina», herratar, jota hän ei\nvahingossakaan olisi tullut käyttäneeksi puhutellessaan esim. Calviaa,\nCrispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman\nnaisia. — Tervehdittyään ja kiitettyään Pomponiaa huomautti hän, että\nhäntä valitettavasti niin harvoin näkee. Ei häntä tapaa sirkuksessa eikä\namfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kätensä miehensä käteen ja\nvastasi tyynesti:\n\n\"Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhä paremmin viihtymään kodin\nhiljaisuudessa.\"\n\nPetroniuksen piti vastata hänen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus\nPlautius sihisevällä äänellään:\n\n\"Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistä, jotka roomalaisille\njumalillemme antavat kreikkalaisia nimiä.\"\n\n\"Jumalat ovat jo aikoja sitten käyneet korusanoiksi puhujien puheissa,\"\nhuomautti Petronius kevyesti. \"Ja koska kreikkalaiset meille ovat\nopettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera\nkuin Juno.\"\n\nTätä lausuessaan kääntyi hän Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hän\nhänen seurassaan saattanut mitään muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja\nryhtyi sitten vastaamaan hänen huomautukseensa heidän vanhuudestaan.\n\n\"Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elävät\nihan toista elämää ja joiden kasvot Saturnus kokonaan näkyy unohtavan.\"\n\nPetronius puhui aivan vilpittömällä mielellä, sillä Pomponia Graecinan\nkasvot, vaikka hän olikin elämänsä ehtoopuolella, olivat harvinaisen\ntuoreet. Hänen päänsä oli pieni, piirteet hienot. Hän teki aivan nuoren\nnaisen vaikutuksen, vaikka hän kantoi mustaa pukua ja vaikka hän oli\nhuolestuneen ja surullisen näköinen.\n\nSillaikaa pikku Aulus, joka lämpimästi oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli\npyytämään häntä palloa lyömään. Pojan kanssa tuli tricliniumiin myöskin\nLygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessä hänen kasvoillaan,\ntuntui hän Petroniuksen mielestä vieläkin kauniimmalta kuin ensi\nnäkemältä. Hän muistutti todella nymfiä. Petronius ei vielä ollut\npuhutellut häntä, sentähden hän nyt kumarsi hänelle ja rupesi,\ntavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan säkeitä, joilla\nOdysseus tervehti Nausikaata:\n\n   Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet...\n   Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain suku sulla,\n   Niin ylen autuas sull' isä ompi ja äitisi armas,\n   Veljesi myös ylen autuahat...\n\nPomponiaakin miellytti tämän maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia\ntaas kuunteli häntä hämillään, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa\nsilmiään. Vähitellen rupesi hänen suupielissään värähtelemään vallaton\nhymy ja kasvoista saattoi huomata, että tytössä taisteli ujous ja halu\nsaada vastata — ja vihdoin tämä halu voitti. Hän vilkaisi äkkiä\nPetroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessä\nhenkäyksessä ikäänkuin ulkoa opitun läksyn:\n\n   Kunpa sa vieras et lienekään mies joutava, tyhmä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten hän kääntyi ympäri ja pakeni kuin pelästynyt lintu.\n\nNyt oli Petroniuksen vuoro hämmästyä, sillä hän ei ollut saattanut\nodottaa kuulevansa Homeron säkeitä tytön huulilta, jonka syntyperä oli\nbarbarinen, kuten hän Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hän loi kysyvän\nkatseensa Pomponiaan, mutta tämä ei voinut antaa mitään vastausta, sillä\nhän katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestä säteileviä\nkasvoja.\n\nAulus nimittäin ei saattanut salata ylpeyttään. Rakastihan hän Lygiaa\nkuin omaa tytärtään ja pitihän hän kreikkalaisuutta sivistyneen\nseuraelämän huippuna, vaikka hänen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa\nkäskivätkin häntä vastustamaan kreikankieltä ja sen leviämistä. Itse ei\nhän koskaan ollut sitä oikein oppinut, ja se häntä salaa harmitti. Mutta\nsiitä hän iloitsi, että tämä hienostunut herra ja kirjailija, joka\nvarmaan oli pitänyt hänen taloaan barbarisena, nyt siellä sai\nvastaukseksi Homeron säkeen alkukielellä.\n\n\"Meillä on täällä kreikkalainen opettaja,\" selitti hän Petroniukselle,\n\"joka opettaa poikaamme, ja tyttö kuuntelee hänkin opetusta. Pieni\npeipponen se vielä on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme\nhäntä molemmat.\"\n\nPetronius katseli murattiköynnösten ja kaprifoliain läpi puutarhaan,\njossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi\ntunikassa. Hän heitti palloa ilmaan ja vastapäätä seisoi Lygia,\nkäsivarret ojennettuina ottamaan sitä vastaan. Ensi näkemältä ei tyttö\nollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hän tuntui hänestä\nliian hennolta. Mutta kun hän sitten tricliniumista tarkemmin katseli\nhäntä, niin hän ajatteli, että tuon näköinen mahtoi Aamuruskon jumalatar\nolla, ja tuntijana hän tunnusti, ettei tyttö ollut tavallista laatua.\nJota kauemmin häntä katseli, sitä enemmän hän miellytti. Hänen kasvonsa\nolivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikäänkuin suudelmaksi kaarrettu,\nsilmät siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset\nhulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen\nvasken väriin. Hänen kaulansa oli kaitainen, olkapäitten kaarevuus\n»jumalallinen», koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevään\nkukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmä sanoi, että tämän tytön\nkuvaa tuli sanoa »kevääksi». Äkkiä muistui hänen mieleensä Chrysothemis,\nja häneltä pääsi ilkeä hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja\nkulmakarvat mustattuina oli hän kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet\nlehdet jo putoavat. Ja tätä Chrysothemista häneltä kuitenkin kadehti\nkoko Rooma. Sitten muistui hänen mieleensä Poppaea, mutta kuuluisa\nPoppaeakin kävi hänen silmissään hengettömäksi vahakuvaksi. Tässä\ntytössä, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevät,\nvaan Psychen kirkkaus, joka loisti läpi hänen ruusuisen ruumiinsa\nniinkuin liekki loistaa lampusta.\n\n\"Vinitius on oikeassa,\" mietti Petronius, \"minun Chrysothemikseni on\nvanha, vanha ... kuin Troja.\"\n\nSitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan\nviitaten:\n\n\"Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin\nviihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa.\"\n\n\"Niin,\" vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni\nAulus olivat.\n\nMutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea,\nmitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä\nasuvasta kansasta.\n\nPuutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat\nhiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan\nvalkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä.\nJonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli\nkeskellä puutarhaa. Pian Aulus sentään erosi heistä, pelotellakseen\nkaloja läpikuultavassa vedessä. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli\nalettu jo kävellessä.\n\n\"Niin,\" virkkoi hän matalalla, värisevällä äänellä. \"Tuskin olin saanut\nriisutuksi poikatogan, kun minut lähetettiin Aasian legiooniin. En ollut\noppinut tuntemaan kaupunkia — en elämää enkä rakkautta. Tosin muistan\nulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minä, kuten Petronius, osaa\nlasketella runoa heti, kun järki ihmettelystä vaikenee ja omat sanat\npuuttuvat. Poikana kävin koulua Musoniuksen luona ja hän sanoi meille,\nettä sen, joka tahtoo löytää onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon\nmukaan — että siis onnen saavuttaminen riippuu meistä itsestämme. Minä\npuolestani kuitenkin luulen, että on olemassa jotakin paljon suurempaa\nja kalliimpaa, joka ei riipu meidän tahdostamme ja jonka yksin rakkaus\nsaattaa antaa. — Etsiväthän tätä onnea itse jumalatkin, siis minäkin, oi\nLygia, joka en tähän asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidän\njälkiään ja etsin sitä, joka minulle antaisi rakkautta...\"\n\nHän vaikeni. Eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun\npikku Aulus viskasi siihen kiviä pelästyttääkseen kaloja. Hetkisen\nperästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin\nhellemmällä äänellä.\n\n\"Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan,\nettä hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja\nniin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä. Niin voisin\nminäkin rakastaa, oi Lygia!... Rikkaus, kunnia, valta — mitä ne ovat\nmuuta kuin savua, tyhjyyttä! Rikas tapaa aina itseään rikkaampia,\nkuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa\nkilpailee mahtavampi... Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat\nsaavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen\nkuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän\nsuutelee lemmittynsä huulia... Ei, juuri rakkaus tekee meidät\nyhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!\"\n\nMutta tyttö kuunteli hämillään, kummissaan, ja hänen korvissaan soi kuin\nkreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Välistä tuntui hänestä\nsiltä kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistä laulua, joka\nvalui hänen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydämen\nsykkimään pelosta ja oudosta ilosta... Hänestä tuntui siltä kuin Marcus\nolisi koskettanut jotakin, jota hänessä kyllä ennenkin oli ollut, mutta\njota hän ei ollut ymmärtänyt miksikään. Hän tunsi, että hänessä heräsi\njotakin, joka tähän asti oli nukkunut, ja että himmeä uni kävi yhä\nselvemmäksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi.\n\nAurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja näkyi\nnyt alhaalta Janiculus-kummun päältä. Sypressit seisoivat\nliikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua täynnä.\nLygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmänsä, jotka olivat ikäänkuin\njuuri unesta heränneet — ja illan loistossa, rukous silmissä,\nkumartuneena tyttöä kohti, oli hän hänen mielestään kauniimpi kaikkia\nkreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hän oli nähnyt\ntemppelien harjoilla. Vinitius tarttui hänen ranteeseensa ja lausui:\n\n\"Etkö arvaa, Lygia, miksi minä näitä puhun sinulle...?\"\n\n\"En,\" kuiskasi tyttö niin hiljaa, että Vinitius tuskin saattoi sen\nkuulla.\n\nMutta hän ei uskonut sitä, vaan pusersi yhä kovemmin hänen kättään ja\nolisi varmaan painanut hänet sykkivää sydäntään vasten ja puhunut\nhänelle hehkuvia sanoja, sillä ihmeellinen impi oli sytyttänyt hänen\ntunteensa tuleksi — jollei myrttipensaiden reunustamaa tietä pitkin\nsamassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitä kohti.\n\n\"Aurinko laskee,\" huusi hän, \"varokaa sentähden iltakylmää älkääkä\nsuututtako Libytinaa.\"\n\n\"En ole vielä ottanut togaakaan ylleni,\" vastasi Vinitius, \"eikä minun\nole ensinkään kylmä.\"\n\n\"Vuorten päältä tuskin enää näkyy auringon kehän toinen kylki,\" puheli\nvanha sotapäällikkö. \"Mutta kas siellä Siciliassa, siellä on lauhkea\nilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerääntyä toreille veisaamaan\njäähyväisvirsiä mailleen laskevalle Foebukselle.\"\n\nJa unohtaen että juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi\nhän kertomaan Siciliasta, jossa hänellä oli suuria tiluksia ja\nviljelyksiä. Niitä hän rakasti, ja monasti hän oli aikonut kokonaan\nmuuttaa Siciliaan rauhassa viettämään loppupäivänsä. Tarpeekseen talven\nkuuraa on jo nähnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielä eivät\nlehdet putoa puista, vielä hymyilee kaupungin päällä ystävällinen\ntaivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa\nAlbanian vuorille ja jumalat lähettävät vinhat tuulensa Campanialle,\nniin kuka tietää, vaikka muuttaisi perheineen päivineen rauhaisiin\nmaakyliin.\n\n\"Ethän toki tahdo jättää Roomaa, Plautius?\" kysyi Vinitius äkkiä\nlevottomasti.\n\n\"Olen jo kauan tahtonut,\" vastasi Aulus, \"sillä siellä olisi sekä\nlevollisempaa että vaarattomampaa asua.\"\n\nJa uudestaan alkoi hän ylistellä puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka\noli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja\nthymbraa ja joitten ympärillä mehiläisparvet surisevat. Mutta Vinitius\nvälitti vähät hänen paimenlauluistaan, hän pelkäsi ainoastaan\nkadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan.\n\nSillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja\nihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat\nmyrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan.\nRuskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin\nopaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet.\nSypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla\npäivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.\n\nPetroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden\nihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän\npoikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut\nniissä kasvoissa, jotka joka päivä — tai oikeammin sanoen joka yö — häntä\nympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka\nvarmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin.\nHämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji\nkauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on\najanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan\ntukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:\n\n\"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota\nmeidän Neromme hallitsee.\"\n\nPomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi\nvaatimattomasti:\n\n\"Ei Nero maailmaa hallitse — vaan Jumala.\"\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo\nvanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet,\nmutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä:\n\n\"Sinä uskot siis jumaliin, Pomponia?\"\n\n\"Minä uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias,\"\nvastasi Aulus Plautiuksen vaimo.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n\"Hän uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas,\"\ntoisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen\nkanssa. \"Jos hänen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hän on elämän ja\nkuoleman herra; jos hän taas on vanhurskas, niin hän oikeudenmukaisesti\nantaa ihmisten kuolla. Minkätähden Pomponia sitten suree Juliaa?\nSurressaan Juliaa hän tietysti soimaa Jumalaansa. Minun täytyy kertoa\ntämän-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillä\ntotisesti minä väittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitä taas\nnaisiin tulee, niin arvelen, että jokaisella on kolme tai neljä sielua,\nmutta niistä ei ainoakaan ole järjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia\nSenecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitä, mikä on heidän suuri\nSanansa... Manatkoon hän vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja\nPlaton varjot, jotka siellä kimmeriläisten maan äärissä kituvat kuin\npeippo häkissään. Minä olisin hänen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua\naivan toisista asioista. Kautta egyptiläisen Isiksen pyhän vatsan! Jos\nminä olisin suoraan sanonut heille, mikä oli syynä vierailuumme, niin\nkyllä heidän hyveellisyytensä olisi nostanut sellaisen melun, että olisi\nluullut kepeillä lyötävän vaskiseen kilpeen. Minä en uskaltanut. Usko\npois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja,\nmutta kirkuvat kauheasti. Minä pelkään kirkunaa. Mutta sinun valintaasi\nminun täytyy kehua. Tyttö on oikea »rusosorminen Aamunkoi...» Ja\ntiedätkö mitä hän vielä muistuttaa? — Kevättä! — eikä meidän italialaista\nkevättämme, joka tuskin siellä täällä pukee omenapuut kukkiin, mutta\njättää öljypuut köyhään harmauteensa, vaan sitä nuorta, raikasta,\nheleänvihreää kevättä, jonka kerran näin Helvetiassa... Kautta kalpean\nKuuttaren — minä en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedä, että sinä\nrakastat Dianaa ja että Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimään sinut\nkappaleiksi, kuten koirat repivät Aktaion.\"\n\nVinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkän aikaa. Vihdoin hän alkoi\npuhua ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.\n\n\"Ikävöin minä häntä ennenkin, mutta nyt minä ikävöin vielä enemmän. Kun\nminä tartuin hänen käteensä, hulmahtivat liekit läpi koko olentoni.\nMinun täytyy saada hänet omakseni. Jos minä olisin Zeus, niin peittäisin\nhänet pilviin, kuten hän peitti Ion, tai lankeaisin hänen päällensä\nsateena, kuten hän lankesi Danaën päälle. Tahtoisin suudella hänen\nsuutansa, kunnes tekisi kipeätä! Tahtoisin kuulla hänen huutavan\nsylissäni! Tahtoisin surmata sekä Auluksen että Pomponian ja ryöstää\nhänet ja kantaa kotiini. En tule tänä yönä nukkumaan. Annanpa ruoskia\njotakin orjaa ja kuuntelen hänen voivotustaan...\"\n\n\"Rauhoitu!\" virkkoi Petronius. \"Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin\njonkun Suburran suutarin...\"\n\n\"Yhdentekevää. Minun täytyy saada omistaa hänet. Käännyin sinun puoleesi\npyytämään neuvoa, mutta jollet sinä voi auttaa minua, niin koetan tulla\ntoimeen omin voimin... Aulus pitää Lygiaa tyttärenään — minkätähden minun\nsitten tulisi pitää häntä orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin\nkoristakoot hänen kätensä kotini kynnystä, voidelkoon hän sitä\nsudenrasvalla ja vartioikoon hän vaimonani kotiliettäni.\"\n\n\"Rauhoitu, sinä konsulien raivoisa jälkeläinen. Kun me kuljetamme\nbarbarikuninkaita köysissä voittovaunujemme perässä, niin emmehän tee\nsitä naidaksemme heidän tyttäriään. Kavahda toki äärimmäisyyksiä. Käytä\nsuoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekä itsellesi että minulle\najatusaikaa. Pidinhän minäkin Chrysothemista Jupiterin tyttärenä, mutta\nen toki nainut häntä — ja eihän Nerokaan nainut Actea, vaikka häntä\npidettiinkin Attaluksen tyttärenä... Rauhoitu... Muista, että jos tyttö\ntahtoo jättää Auluksen talon, niin ei kukaan saata estää häntä.\nSitäpaitsi et sinä yksinäsi pala, vaan tyttöönkin on Eros sytyttänyt\nliekkinsä... Minä näin sen ja olen siitä ihan varma. Ole nyt vain\nkärsivällinen. Keksimme vielä keinoja kaikkeen, mutta tänään olen jo\najatellut liiaksi, ja se väsyttää minua. Huomenna lupaan taas ajatella\nrakkauttasi, enkä enää ole Petronius, jollen keksi keinoa.\"\n\nMolemmat vaikenivat — vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana:\n\n\"Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!\"\n\n\"Ole kärsivällinen.\"\n\n\"Minne käskit kantaa meitä?\"\n\n\"Chrysothemiksen luo.\"\n\n\"Onnellinen sinä, joka omistat rakastettusi.\"\n\n\"Minäkö? Tiedätkö mikä minua vielä huvittaa Chrysothemiksessa? Se, että\nhän yhdessä oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa\npettää minua ja luulee, etten minä mitään näe. Rakastinhan minä häntä\njoskus — nyt minua ainoastaan huvittaa hänen valheellisuutensa ja hänen\ntyhmyytensä. Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Jos hän rupeaa\nmielistelemään sinua ja kirjoittaa jotakin pöytään viiniin kastetulla\nsormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten käy mustasukkaiseksi.\"\n\nHe antoivat käskyn, että heidät kannettaisiin Chrysothemiksen luo.\n\nJuuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kätensä Vinitiuksen\nolalle ja huudahti:\n\n\"Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!\"\n\n\"Palkitkoot sinua kaikki jumalat!\"\n\n\"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus...\"\n\n\"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni...?\"\n\n\"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin\nhedelmän.\"\n\n\"Olet suurempi Caesaria!\" huudahti Vinitius innoissaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nPetronius piti todella sanansa.\n\nPalattuaan Chrysothemiksen luota hän tosin nukkui koko päivän, mutta\nillalla hän käski kantaa itsensä Palatinukselle ja keskusteli kauan\ntuttavallisesti Neron kanssa. Tämän keskustelun tuloksena oli, että\nkolmantena päivänä Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta\npretoriaani-sotamiestä.\n\nNäinä kauhun ja epävarmuuden aikoina tiesivät tämäntapaiset lähetit\ntavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen\nja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, että talon edustalla oli\nsotamiehiä, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerääntyi vanhan\nsotapäällikön ympärille, kaikki käsittivät, että onnettomuus likinnä\ntarkoitti häntä. Pomponia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, pusertui\nkoko voimallaan häntä vasten, ja hänen sinettyneet huulensa liikkuivat\nnopeasti, lausuen joitakin epäselviä sanoja; Lygia, kalman kalpeana,\nsuuteli hänen käsiään; pikku Aulus riippui hänen togassaan. Käytävistä,\nalakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista,\nkoko talosta syöksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului\nhuutoja: »heu, heu, me miserum!» ja naiset päästivät suuren itkun.\nToiset repivät jo kasvojaan, toiset peittivät päänsä liinoilla.\n\nAinoastaan vanha päällikkö, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan\nkuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenä, ja vain hänen lyhyet\nkotkankasvonsa kävivät ikäänkuin kivestä veistetyiksi. Hän sai melun\nvaikenemaan, käski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten:\n\n\"Päästä minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllä me vielä\nsaamme aikaa sanoa hyvästi toisillemme.\" Lempeästi työnsi hän pois\nvaimonsa, mutta tämä virkkoi:\n\n\"Suokoon Jumala minun kuolla sinun kanssasi, oi Aulus!\"\n\nSitten hän lankesi polvilleen ja rupesi rukoilemaan koko sillä voimalla,\nmillä ihminen rukoilee, kun hän pelkää kadottavansa rakkaan olennon...\n\nAulus läksi atriumiin, missä centurio häntä odotti. Se oli vanha Cajus\nHasta, hänen alipäällikkönsä ja toverinsa Britannian sodista.\n\n\"Terve, päällikkö,\" huudahti hän. \"Tuon sinulle käskyn ja tervehdyksen\nCaesarilta. Tuossa taulut merkiksi siitä, että tulen hänen nimessään.\"\n\n\"Olen kiitollinen Caesarin tervehdyksestä ja hänen käskynsä täytän,\"\nvastasi Aulus. \"Terve, Hasta, ja sano minkä käskyn tuot.\"\n\n\"Aulus Plautius,\" alkoi Hasta, \"Caesar on saanut tietää, että talossasi\non lygien kuninkaan tytär, jonka heidän kuninkaansa vielä jumalallisen\nKlaudiuksen eläessä antoi roomalaisten käsiin vakuudeksi siitä, etteivät\nlygiläiset milloinkaan häiritsisi valtakunnan rajoja. Jumalallinen Nero\nkiittää sinua, päällikkö, siitä, että kaikkina näinä vuosina olet\nantanut tytön nauttia vierasvaraisuutta kodissasi. Nyt ei Nero\nkuitenkaan enää tahdo rasittaa taloasi, vaan on neitsyen panttivankina\noltava Caesarin ja senaatin suojeluksen alaisena. Sentähden käskee\nCaesar sinun antaa hänet minun käsiini.\"\n\nSotilaana ja karaistuna miehenä ei Aulus tämän puheen aikana alentunut\npuhkeamaan mihinkään säälin tai surun ilmauksiin. Ainoastaan otsalla\nnäkyi äkillisen suuttumuksen ja surun merkki. Hänen kulmakarvojensa\ntuolla lailla rypistyessä vapisivat muinoin britannilaiset legionat — ja\ntänäkin hetkenä kuvastui Hastan kasvoilla kauhu. Mutta tämän käskyn\nedessä seisoi Aulus Plautius turvattomana. Jonkun aikaa hän katseli\ntauluja, jotka olivat lähetetyt vakuudeksi, nosti sitten silmänsä\nvanhaan sadanpäämieheen ja virkkoi tyynesti:\n\n\"Odota, Hasta, atriumissa, kunnes panttivanki sinulle luovutetaan.\"\n\nJa näin sanottuaan läksi hän talon toiseen päähän, siihen saliin, jota\nsanottiin oecukseksi ja jossa Pomponia Graecina, Lygia ja pikku Aulus\npelolla ja vavistuksella häntä odottivat.\n\n\"Ketään ei odota kuolema eikä karkoitus kaukaisiin maan ääriin,\"\nilmoitti hän, \"mutta kuitenkin on Caesarin lähetti onnettoman sanoman\ntuoja. Asia koskee sinua, Lygia.\"\n\n\"Lygiaako?\" huudahti hämmästyksissään Pomponia.\n\n\"Niin!\" vastasi Aulus.\n\nJa kääntyen tytön puoleen alkoi hän:\n\n\"Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekä Pomponia että\nminä rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Mutta tiedä, ettet ole\nmeidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut\nroomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on\nCaesar lähettänyt miehensä meidän taloomme.\"\n\nPäällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä.\nLygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt,\nmistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi. Oecukseen vievän\nkäytävän oville rupesi taas ilmestymään orjien pelästyneitä kasvoja.\n\n\"Caesarin tahto on täytettävä,\" virkkoi Aulus.\n\n\"Aulus,\" huusi Pomponia, kiertäen käsivartensa tytön ympäri ikäänkuin\nsuojellakseen häntä, \"parempi olisi hänen kuolla.\"\n\nLygia heittäytyi hänen rinnalleen eikä kyyneliltään saanut muuta\nsanotuksi kuin: »äiti, äiti!»\n\nTaas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru.\n\n\"Jos vain olisin yksin maailmassa,\" puheli hän synkästi, \"niin en\nluovuttaisi häntä elävänä — ja omaiseni voisivat vielä tänäkin päivänä\nkantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta\nsurmata sinua eikä lastamme, sillä te voitte vielä nähdä onnellisempia\naikoja... Minä annan tytön vielä tänäpäivänä Caesarille ja rukoilen\nhäntä ottamaan takaisin käskynsä. En tiedä, kuuleeko hän minua. Siihen\nasti jää hyvästi, Lygia! Ja tiedä, että minä ja Pomponia aina siunaamme\npäiviä, jolloin sinä istuit kotilietemme ääressä.\"\n\nNäin sanottuaan laski hän kätensä tytön pään päälle koettaen pysyä\nlevollisena. Mutta kun Lygia käänsi häneen kyyneltyneet kasvonsa ja\ntarttuen hänen käteensä rupesi painamaan sitä huuliaan vasten, niin\nvärisi hänen äänessään syvä, isällinen suru.\n\n\"Jää hyvästi, sinä ilomme ja silmiemme valo!\" lausui hän.\n\nJa kiireesti läksi hän takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja\nsotapäällikölle sopimaton mielenliikutus pääsisi valtaamaan häntä.\n\nSillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen\ntyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä\ntalossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi\nvielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan\nmukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli\nVirginius lävistänyt oman tyttärensä rinnan pelastaakseen hänet\nAppiuksen käsistä, ja ennen sitä oli Lucretia vapaaehtoisesti elämällään\nostanut kunniansa. Sillä Caesarin talo oli häpeän, pahuuden ja rikosten\npesä.\n\n\"Mutta me, Lygia, tiedämme, ettei meillä ole oikeutta satuttaa kättämme\nitseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja\npyhempi, ja se suo meidän puolustautua pahuutta ja häpeää vastaan,\nvaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka\npuhtaana pääsee turmion asunnosta, sen ansio on sitä suurempi.\nMaailma on surun laakso, mutta onneksi kestää elämä vain\nsilmänräpäyksen. — Haudan takana on ylösnousemus, ja sitten ei enää\nhallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kärsimys iloksi ja\nkyyneleet riemuksi.\"\n\nPomponia alkoi puhua itsestään. \"Niin! — hän näyttää tyyneltä, mutta\nhänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä,\nsilmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä.\nÄiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hän ajattelee,\nettä tätä voi kestää elämän loppuun asti, että hänen ehkä täytyy erota\nheistä tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tämä ajallinen ero,\njoka nyt tuottaa heille tuskia — niin ei hän käsitä, miten hän saattaa\nelää ilman heitä ja voiko hän edes taivaassa olla onnellinen. Monet yöt\nhän jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hän uhraa Jumalalle\ntuskansa, odottaa ja turvaa Häneen. Eikä hän nytkään, kun heitä kohtaa\nuusi isku, kun julmurin käsky ryöstää heiltä lapsen, jota Aulus sanoi\nheidän silmiensä valoksi — lakkaa luottamasta siihen, että on olemassa\nVoima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hänen julmuuttaan väkevämpi.\"\n\nVielä kiihkeämmin painoi Pomponia tytön päätä rintaansa vastaan. Lygia\nlankesi hänen jalkainsa juureen ja kätki pään hänen viittansa poimuihin.\nHetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tyttö vihdoin nousi, olivat\nhänen kasvonsa tyynemmät.\n\n\"Ikävä minun on sinua, äiti, isää ja veljeä, mutta tiedän, ettei\nvastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitä kaikkia. Mutta sen\nlupaan sinulle, etten ikinä unohda sanojasi Caesarin talossa.\"\n\nVielä kerran hän kiersi kätensä kasvatusäidin kaulaan, sitten he\nläksivät oecukseen. Siellä sanoi Lygia jäähyväiset pikku Aulukselle,\nvanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli\nhäntä hoitanut pienestä pitäen, ja kaikille orjille.\n\nMuuan orjista, kookas ja harteva lygiläinen, jota sanottiin Ursukseksi\nja joka aikoinaan Lygian ja hänen äitinsä kanssa muiden palvelijain\nmukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittäytyi nyt Lygian ja\nPomponian jalkain juureen, lausuen:\n\n\"Oi, herratar, sallikaa minun seurata emäntääni, jotta häntä palvelisin\nja vartioisin Caesarin talossa.\"\n\n\"Et ole meidän palvelijamme, vaan Lygian,\" vastasi Pomponia Graecina,\n\"mutta jos todella päästäisimme sinut Caesarin taloon, niin niillä\nlailla voisit häntä vartioida?\"\n\n\"En tiedä, herratar. Sen vain tiedän, että rauta murtuu käsissäni kuin\npuu.\"\n\nSamassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hän kuuli mistä oli kysymys,\nniin ei hän suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti\npäinvastoin, ettei kenelläkään ollut oikeutta kieltää häntä menemästä.\nHe luopuivat Lygiasta sentähden että hän oli panttivanki, jonka keisari\nvaati takaisin — luonnollisesti heidän täytyi silloin luopua hänen\nseurueestaankin, joka hänen mukanaan joutui Caesarin holhouksen\nalaiseksi. Sitten hän kuiskasi Pomponialle, että hän liittäisi tytön\nseurueeseen niin monta orjaa kuin hän vain hyväksi näkisi, sillä ei\ncenturio saattanut panna sitä vastaan.\n\nLygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, että hän sai valita\npalvelijat oman mielensä mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hän Lygian\nvanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi\ngermaanilaista kylvettäjätyttöä. Siten tuli valittujen joukkoon\nyksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli\nkuulunut niihin. Kaikkiin näihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa.\nSamalla iloitsi hän siitä, että heidän kauttaan totuuden siemen tulisi\nkylvetyksi Caesarin taloon.\n\nHän kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen\nLygian hänen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea\nuuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan\nkuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän\nhalukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä. Muuten kerrottiin\nnuoresta vapautetusta, että hän aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan\ntoisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekä että hän\nyleensä oli palatsin hyvä hengetär.\n\nHasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hän piti luonnollisena\nasiana, että kuninkaan tyttärellä oli palvelijaseurue, eikä siis\nlaisinkaan estellyt heidän tuloaan palatsiin, päinvastoin ihmetteli,\nettä heitä oli niin vähän. Hän pyysi sentään, että kiirehdittäisiin,\nsillä hän pelkäsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli.\nUudestaan täyttyivät Pomponian ja Lygian silmät kyynelillä, vielä kerran\nlaski Aulus kätensä Lygian päälaelle. Sitten läksivät sotamiehet viemään\nhäntä Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa täyttä kurkkua ja\nheristellessä pieniä nyrkkejään centuriolle, muka sisarta\npuolustaakseen.\n\nVanha sotapäällikkö käski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa\nPomponian kanssa pinakothekiin.\n\n\"Kuule, Pomponia,\" virkkoi hän. \"Minä lähden Caesarin luo, vaikka\npelkään, että se onkin turhaa. Käyn myöskin Senecan luona, vaikkeivät\nhänen sanansa enää mitään vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus,\nPetronius tai Vatinius suosiossa... Caesar luultavasti ei eläessään\nollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hän vaati hänen\nluovuttamistaan panttivankina, niin hän teki sen siitä syystä, että joku\npuhui hänelle hänestä. Helppohan meidän on arvata, kuka sen teki.\"\n\nPomponia nosti äkkiä silmänsä.\n\n\"Petroniusko?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi päällikkö:\n\n\"Sellaista se on, kun päästää kynnyksensä yli ihmisiä, joilla ei ole\nkunniaa eikä omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui\ntaloomme! Hän tänne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivät he hae\npanttivankia vaan jalkavaimoa.\"\n\nJa hänen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru\nrakastetun lapsen kadottamisesta, kävi vielä sihisevämmäksi kuin\ntavallisesti. Jonkun aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ainoastaan\nnyrkeiksi puserretut kädet todistivat, miten raskas hänen sisällinen\ntaistelunsa oli.\n\n\"Tähän asti olen kunnioittanut jumalia,\" puheli hän, \"mutta nyt en usko\nheidän hallitsevan maailmaa. Sitä hallitsee häijy, mielipuoli hirviö,\nnimeltä Nero.\"\n\n\"Aulus!\" huudahti Pomponia. \"Nero on vain kourallinen katoavaa tomua\nJumalan edessä.\"\n\nAulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hänen\nelämänsä oli ollut täynnä suurtöitä, mutta suuria onnettomuuksia hän ei\nollut kokenut. Sentähden oli hän niihin tottumaton. Vanha soturi oli\nkiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi, — eikä hän saattanut\ntottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi\ntunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi,\nja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla\nkatosi mitättömäksi.\n\nKun hän vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hänen\najatuksensa, virkkoi hän:\n\n\"Petronius ei ole saattanut ryöstää häntä meiltä Caesaria varten, sillä\nei hän toki saata loukata Poppaeaa. Hän ryösti hänet siis itselleen tai\nVinitiukselle... Vielä tänä päivänä hankin siitä tiedon.\"\n\nHetkisen perästä kannettiin häntä Palatinusta kohti. Mutta yksin\njäätyään läksi Pomponia pikku Auluksen luo, joka ei lakannut itkemästä\nsisartaan ja uhkaamasta Caesaria.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAulus tietysti otti lukuun senkin, että häntä mahdollisesti ei päästetä\nNeron kasvojen eteen. Hänelle vastattiin, että Caesar paraikaa oli\nlaulamassa luutunsoittaja Terpnoksen kanssa ja ettei hän yleensä ottanut\nvastaan muita kuin niitä, joita hän itse oli kutsunut. Se merkitsi\ntoisin sanoin, ettei Auluksen tulevaisuudessakaan kannattaisi koettaa\nhäntä tavata.\n\nSen sijaan Seneca, vaikka kuumesairaana, otti vastaan vanhan\nsotapäällikön kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella, mutta\nkuultuaan hänen asiansa, hymyili hän katkerasti ja virkkoi:\n\n\"Ainoastaan sen palveluksen saatan tehdä sinulle, jalosukuinen Plautius,\netten milloinkaan ilmoita Caesarille tuntevani sääliä sinua kohtaan ja\nhaluavani sinua auttaa, sillä voit olla varma, että jos Caesar saisi\nhiukankaan aavistusta siitä, niin ei hän ikinä antaisi takaisin Lygiaa,\nvaikkapa vain tehdäkseen minulle kiusaa.\"\n\nEi Seneca myöskään kehoittanut kääntymään Tigellinuksen, Vatiniuksen tai\nVitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidät saisi rahalla lahjotuksi,\nmahdollisesti he myöskin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka\nvaikutusta he koettivat tehdä tyhjäksi. Mutta luultavasti he Caesarille\nilmoittaisivat, miten kallis Lygia oli Plautiuksen perheelle, ja\nsilloinpa Caesar vasta oikein saisi aihetta olla antamatta häntä. Vanha\nfilosofi rupesi puhumaan purevalla ivalla, kääntäen sen kärjen itseään\nvastaan.\n\n\"Sinä vaikenit, Plautius, vaikenit vuosikausia, mutta Caesar ei pidä\nniistä, jotka vaikenevat. Kuinka sinä saatoit olla kehumatta hänen\nkauneuttaan, hänen hyveitään, hänen lauluaan, kilpa-ajotaitoaan ja\nrunojaan! Miten sinä saatoit olla ylistämättä Britannicuksen kuolemaa,\nmiten laiminlyödä kiitospuheitten pitämisen äidinsurmaajan kunniaksi?\nSinä et edes lähettänyt onnittelujasi Octavian kuristamisen johdosta.\nAulus, Aulus, sinä et osaa olla varovainen kuten me, hovin onnelliset\nsuosikit, olemme oppineet olemaan.\"\n\nNiin sanottuaan otti hän pikarin, joka riippui hänen vyöllään, pisti\nvettä impluviumin suihkukaivosta, kostutti polttavia huuliaan ja jatkoi\npuhettaan:\n\n\"Oi, Nerolla on kiitollinen sydän. Hän rakastaa sinua siksi, että\nkannoit hänen nimensä kunnian maailman ääriin, ja hän rakastaa minua\nsiksi, että olin hänen opettajanaan hänen nuoruudessaan. Siitä syystä ei\ntämä vesi ole myrkytettyä, vaan tiedän, että huoleti voin sitä juoda.\nViini minun talossani ei ole täysin luotettavaa, vaan jos olet janoinen,\nniin juo rohkeasti tätä vettä. Vesijohto tuo sen aina Albanian vuorilta\nasti, ja sen, joka tahtoo ruveta myrkyttämään minun kaivoani, täytyy\nmyrkyttää kaikki muutkin kaivot Roomassa. Kuten näet, saattaa ihminen\nsentään vaarattomastikin viettää rauhallisia vanhuudenpäiviä tässä\nmaailmassa. Olen tosin sairas, mutta enemmän sielun kuin ruumiin\npuolesta.\"\n\nSe oli totta. Senecalta puuttui hengenvoimat, joita esimerkiksi\nCornutuksella tai Traseaalla oli. Sentähden oli hän yhtä mittaa ollut\nliian heikko vastustaakseen rikoksia. Itse hän kyllä tunsi ja käsitti,\nettä hänen Zenonin opin tunnustajana olisi pitänyt kulkea toisia teitä,\nja tämä tuotti hänelle enemmän kärsimyksiä kuin kuolemanpelko.\n\nÄkkiä katkaisi päällikkö hänen surullisten ajatustensa juoksun.\n\n\"Jalo Annaeus,\" huudahti hän, \"tiedän kyllä, miten Caesar palkitsi\nkaiken huolenpidon, minkä nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynä\nlapsemme ryöstämiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset\nhänen tekoonsa ja käytä vihdoin vanhan ystävyytesi tähden kaikkia\nkeinoja, mitä ikinä keksit, taivuttaaksesi häntä.\"\n\n\"Petronius ja minä,\" vastasi Seneca, \"olemme kahden vastakkaisen leirin\nmiehiä. En tiedä hänen syitään enkä arvaa vaikuttimia, joiden nojalla\nhän toimii. Luulen sentään, että hän, kaikesta turmeluksestaan\nhuolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyään kerää\nympärilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hänelle, että\nhän on tehnyt väärin, sillä Petronius on aikoja sitten kadottanut älyn\nerottaa oikeaa väärästä. Mutta osoita hänelle, että hänen menettelynsä\noli rumaa, niin hän häpeää. Kun minä hänet näen, niin aion sanoa:\n»ihanhan sinä olet menetellyt kuin vapautettu orja.» Jollei se auta,\nniin ei mikään auta.\"\n\n\"Kiitän sinua siitäkin,\" lausui päällikkö.\n\nSitten hän käski kannattaa itsensä Vinitiuksen luo, jonka hän tapasi\nmiekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus näki nuoren\nmiehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenä, jolloin salaliitto\nLygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hänet vihan vimma, ja\ntuskin oli opettaja jättänyt huoneen ja oviverho laskeutunut hänen\njälkeensä, kun ankarat syytökset ja soimaukset koskena kuohuivat hänen\nhuuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, että Lygia oli ryöstetty, kävi hän\nniin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enää hetkeäkään saattanut epäillä\nhänen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat\nhikipisarat, veri karkasi ensin sydämeen ja tulvi sitten kuumina\nlaineina takaisin kasvoille, silmät säkenöivät ja suusta syöksyi sekavia\nkysymyksiä. Hänen sisässään taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja\nraivon myrsky. Hänestä tuntui, että niin pian kuin Lygia on astunut\nCaesarin talon kynnyksen yli, on hän, Vinitius, ainiaaksi kadottanut\nhänet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren\nsoturin päähän salaman nopeudella epäilys: entä jos Petronius on pitänyt\nsinua pilkkanaan, entä jos hän lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia\nitselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkä hän on ryöstänyt\nhänet itseään varten. Vinitiuksen päähän ei edes pälkähtänyt ajatus,\nettä joku nähtyään Lygian saattaisi olla himoitsematta häntä.\n\nHillittömyys, joka hänen suvussaan oli perinnöllinen, sai hänet tällä\nhetkellä raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei häneltä kaiken\nmielenmaltin.\n\n\"Päällikkö,\" huusi hän särkyneellä äänellä, \"lähde kotiin ja odota\nsiellä minua. Tiedä, että vaikka Petronius olisi oma isäni, niin\nkostaisin hänelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota\nminua siellä. Ei Petronius enempää kuin Caesarkaan saa häntä omistaa.\"\n\nSitten hän kääntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka\ntäysissä vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejään\nheristellen:\n\n\"Kautta näiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekä hänet että itseni!\"\n\nNäin sanottuaan hän karkasi ulos, huusi vielä mennessään Aulukselle\nsanat »odota minua!» ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen\nasuntoa kohti, tiellä työntäen kumoon useita vastaantulijoita.\n\nTyyntyneempänä palasi Aulus kotiin. Hän tuli siihen johtopäätökseen,\nettä jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ryöstää Lygian\nVinitiusta varten, niin Vinitius kyllä toisi hänet heille kotiin.\nVihdoin lohdutti häntä se ajatus, että jollei Lygiaa saataisi\nvapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hänen puolestaan ja pelastaisi\nhänet kuoleman kautta häpeästä. Hän tiesi, että Vinitius pitäisi\nsanansa, sillä hän oli nähnyt hänen raivonsa ja tunsi ennestäänkin\nkaikkien tämän suvun jäsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka\nrakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata\nhänet kuin luovuttaa hänet Caesarille. Epäilemättä hän sen olisi\ntehnytkin, jollei hänen olisi pitänyt ajatella poikaansa, suvun\nviimeistä miehistä jäsentä. Aulus oli sotilas. Stoikoista hän tuskin oli\nkuullut puhuttavankaan, mutta hänen mielipiteensä olivat hyvin\nsamanlaiset kuin heidän. Hänen käsityksensä mukaan oli kuolema keveämpi\nkestää kuin häpeä.\n\nKotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hän Pomponiaa uutisillaan, ja\nmolemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain\natriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidän\nrakasta lastaan ja olivat valmiit sydämen pohjasta antamaan siunauksensa\nheille molemmille. Mutta aika kului, eikä viestiä kuulunut. Vasta\nillalla kumahti vasara porttiin.\n\nHetkisen perästä tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettä. Vanha soturi oli\naina tottunut hillitsemään tunteensa, mutta kirjettä ottaessaan\nvapisivat hänen kätensä, ja hän heittäytyi lukemaan sitä niin\nhätäisesti, että olisi luullut koko hänen talonsa kohtalon riippuvan\nsiitä.\n\nÄkkiä synkistyivät hänen kasvonsa, ikäänkuin hänen päälleen olisi\nlangennut varjo ohitse kiitävästä pilvestä.\n\n\"Lue,\" virkkoi hän vaimolleen.\n\nPomponia otti kirjeen ja luki:\n\n»Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikä on tapahtunut, on\ntapahtunut Caesarin käskystä. Alistukaa siihen, niinkuin minä ja\nPetroniuskin alistumme.»\n\nSeurasi pitkä äänettömyys.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nPetronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispäänä oli\ntörmännyt atriumiin ja saanut kuulla, että isäntä oli kirjastossa, ei\novenvartija ollut uskaltanut pidättää häntä, vaan hän pääsi yhtä kyytiä\nryntäämään kirjastoon. Siellä tapasi hän Petroniuksen kirjoittamassa.\nVinitius riisti ruokokynän hänen kädestään, rikkoi sen ja viskasi\npermannolle, laski sitten kätensä Petroniuksen olkapäälle, vei kasvonsa\nihan likelle hänen kasvojaan ja rupesi käheällä äänellä kyselemään:\n\n\"Mitä sinä olet hänelle tehnyt? Missä hän on?\"\n\nMutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius\ntarttui nuoren soturin käteen, joka lepäsi hänen olkapäällään, koppasi\nsitten hänen toisen kätensä ja pusertaen niitä molempia yhdellä\nkädellään kovasti kuin rautaisilla pihdeillä, huusi:\n\n\"Minä olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani\nkyllä entinen joustavuus. Koetapa päästä irti. Olet mahtanut olla\nvoimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia\nsepältä.\"\n\nHänen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinääkään, ainoastaan\nsilmistä säihkyi päättäväisyys ja tahdonvoima. Hetken perästä päästi hän\nirti Vinitiuksen kädet. Nöyrtyneenä, häpeissään ja kiivastuksissaan\nseisoi Vinitius hänen edessään.\n\n\"Teräksestä ovat kätesi,\" virkkoi hän, \"mutta kautta kaikkien Manalan\njumalien vannon, että jos sinä olet minut pettänyt, niin pistän veitsen\nkurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa.\"\n\n\"Jutelkaamme levollisesti,\" vastasi Petronius. \"Teräs on, kuten näet,\nrautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä\nkaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain\nsäälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä\nsaattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin\nkiittämättömyyttäsi.\"\n\n\"Missä Lygia on?\"\n\n\"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa.\"\n\n\"Petronius!\"\n\n\"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän\nottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet\nsinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät\nminut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä\nveisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi\nikävissään.\"\n\nHe vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivästi silmäili\nPetroniukseen; sitten hän puhui:\n\n\"Katso minuun. Minä rakastan häntä ja rakkauteni on pannut ajatukseni\nihan sekaisin.\"\n\n\"Nyt saat sinä hämmästyä minua, Marcus. Toissa päivänä virkoin\nCaesarille näin: sisarenpoikani Vinitius on siihen määrin rakastunut\nerääseen tyttö-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, että\npelkät huokaukset ovat muuttaneet koko hänen kotinsa täydelliseksi\nhöyrykylvyksi. Sinä Caesar, sanoin, tai minä, jotka tiedämme, kummoisen\ntodellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hänestä tuhatta\nsestertsiäkään, mutta poika on aina ollut tyhmä kuin kolmijalka, ja nyt\nhän on kadottanut viimeisenkin järkensä.\"\n\n\"Petronius!\"\n\n\"Jollet ymmärrä, että minä tämän sanoin turvatakseni Lygiaa, niin\ntodella olen valmis uskomaan, että puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle,\nettei niin suuri esteetikko kuin hän saata pitää sellaista tyttöä\nkauniina, ja Nero, joka ei koskaan tähän asti ole uskaltanut katsella\nasioita muuten kuin minun silmilläni, ei tietysti nytkään tule\ntunnustamaan häntä kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei\ntietysti vaadi omakseenkaan. Näin oli apina saatettava vaarattomaksi ja\nkytkettävä talutusnuoraan. Hän ei ensinkään tutustu Lygiaan. Sen sijaan\nhuomaa Lygian Poppaea ja hän puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa\nkarkoittaakseen hänet palatsista. Mutta välinpitämättömästi jatkoin minä\npuhettani Vaskiselle Parralle tähän tapaan: »ota Lygia ja anna hänet\nVinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdä se, sillä tyttö on panttivanki,\nja samalla voit katkeroittaa Auluksen elämää.» Nero suostui. Eihän\nhänellä ollut vähintäkään syytä olla suostumatta, varsinkin kun annoin\nhänelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisiä ihmisiä. Sinut määrätään\npanttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygiläinen aarre\nsinun käsiisi. Sinä taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla\nCaesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat — et ainoastaan hoitaa\naarrettasi niin, ettei siitä mitään menisi hukkaan, vaan niin, että se\nlisääntymistään lisääntyisi. Näön vuoksi pitää Caesar häntä nyt muutamia\npäiviä palatsissa ja lähettää hänet sitten sinun insulaasi, sinä onnen\npoika!\"\n\n\"Onko se totta? Eikö häntä uhkaa vaara Caesarin talossa?\"\n\n\"Jos hänen pitäisi jäädä sinne asumaan, niin Poppaea varmaan\nneuvottelisi hänestä myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on\nkysymys muutamasta päivästä, niin ei mikään uhkaa häntä. Caesarin\npalatsin väestö nousee tähän aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On\nhyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan näe tyttöä, varsinkaan koska\nhän uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpäämies kävi juuri luonani\nilmoittamassa, että hän saattoi neidon palatsiin ja uskoi hänet Acten\nkäsiin. Acte on hyvä ihminen. Sentähden käskinkin uskoa hänet hänen\nhaltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltä, koska hänkin\nkuuluu kirjoittaneen hänelle. Huomenna pitää Nero kemut. Toimitin\nsinulle paikan Lygian vieressä.\"\n\n\"Suo anteeksi hätiköimiseni, Cajus,\" lausui Vinitius. \"Luulin sinun\nkäskeneesi tuoda hänet itsellesi tai Caesarille.\"\n\n\"Hätiköimisen kyllä suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda\nanteeksi alhaiset tapasi, tyhmät huutosi ja raa'an äänesi, joka\nmuistutti moranpelaajia. En pidä sellaisista, Marcus. Tiedä, että Neron\nurkkijana toimii Tigellinus, tiedä myöskin, että jos minä olisin\ntahtonut toimittaa tytön itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan\nsilmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidän hänet, kunnes\nkyllästyn häneen.\"\n\nNäin sanottuaan iski hän Vinitiukseen pähkinänkarvaiset silmäteränsä, ja\nhänen kasvoihinsa tuli kylmä, röyhkeä ilme. Nuori mies hämmentyi\nkokonaan.\n\n\"Minä olen syyllinen,\" huudahti hän. \"Sinä olet hyvä ja rehellinen, ja\nminä kiitän sinua koko sielustani. Salli minun sentään vielä kysyä,\nmikset käskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?\"\n\n\"Siksi että Caesar tahtoo säilyttää säädyllisyyden varjon. Tietysti\nkaupungilla tullaan puhumaan siitä, että panttivankina olemme ottaneet\nLygian huostaamme. Olkoon hän Caesarin palatsissa niin kauan kuin näitä\npuheita kestää. Sitten lähetämme hänet kaikessa hiljaisuudessa sinun\nluoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hän\ntietää, että hänen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hän koettaa saada\nteoilleen säädyllisyyden muotoa. Joko sinä olet tyyntynyt niin, että\nkanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt,\nminkätähden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma,\nettei sitä kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden,\nrehellisyyden ja hyveen varjon alla?... Minkätähden se näkee niin\npaljon vaivaa? Minä myönnän, että veljen, äidin ja puolison murhaaminen\nsopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman\nCaesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin\nen minä kirjoittelisi selityskirjeitä senaatille... Nero\nkirjoittaa — Nero koettaa säilyttää säädyllisyyden varjon, sillä Nero on\npelkuri. Tiberius ei ollut mikään pelkuri ja kuitenkin hänkin aina\nselitti menettelynsä oikeudenmukaisiksi. Minkätähden? Ihme ja kumma,\nettä paheen aina pitää alistua hyveen alle! Mutta tiedätkö miksi? Siksi,\nettä rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis:\ntodellinen esteetikko on aina mitä hyveellisin ihminen. Siis: minäkin\nolen hyveellinen ihminen. Tänään täytyy minun valaa hiukan viiniä\nProtagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillä huomaan, että\nsofisteistakin voi olla jotakin hyötyä. Mutta kuuntele, sillä nyt puhun\neteenpäin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hänet sinulle. Hyvä. Mutta\nLysippuspa osaisi muovaella teistä ihanan ryhmän. Te olette molemmat\nkauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se\nsaata olla huono. Katso Marcus, tässä istuu sinun edessäsi Petroniuksen\nhahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides eläisi, niin hänen täytyisi\ntulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tästä lyhyestä puheestani\nhyveen kunniaksi.\"\n\nMutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmän kuin kaikki esitelmät\nhyveestä.\n\n\"Huomenna,\" huudahti hän, \"saan nähdä Lygian, ja sitten on hän kotonani\naina ja ikuisesti, kuolemaan saakka.\"\n\n\"Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun\nkimpussani on Aulus. Hän syytää päälleni kaikkien pimeyden jumalien\nkoston. Jospa se peto edes sitä ennen ottaisi kunnollisia\nlausuntotunteja... Mutta ehkä hän kohtelee minua kuten entisellä\novenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lähetin hänet muuten\njuuri siitä syystä maalle kuritushuoneeseen.\"\n\n\"Aulus kävi luonani. Lupasin lähettää hänelle tietoja Lygiasta.\"\n\n\"Kirjoita hänelle, että Caesarin »jumalallinen» tahto on yläpuolella\noikeuden ja että annat ensimmäiselle pojallesi nimen Aulus. Täytyyhän\nvanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytää Vaskipartaa\nkutsumaan hänet huomisiin kemuihin. Sitten hän saa nähdä sinut\ntricliniumissa Lygian rinnalla.\"\n\n\"Älä tee sitä,\" sanoi Vinitius. \"Minun käy heitä kumminkin sääli,\nvarsinkin Pomponiaa.\"\n\nHän istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti\nviimeisetkin toiveet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman\nylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut\nhalunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt\nhyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen\nrukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut\nosakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei\nedes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden\nmielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät,\nettä hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella,\njoka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä\najoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi.\nKaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa\najatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä,\nettä Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti\nturvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin\npiti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä\nkannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.\n\nKoska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman\nminkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin\nhäntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan\nhänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen\ncubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja\nNarcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet\nistua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla,\nniin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti\nhänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei\nCaesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään\nistui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli\nsenaattoreja — pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla\nsuostuivat olemaan narreinakin — oli patriseja, sekä nuorempia että\nvanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli\nylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan\nvaletukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita\nvirkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit\ntekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista\nroskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana,\ntanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan\nomia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa\nsiitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit\nseurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat\nvaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja\nkaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut\nlyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla\npeittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.\n\nSuuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät\naterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä,\njolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden\nkimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus,\nVatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt\nhankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin\nhuoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä\nsiellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki\nja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen\njälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja\nkurjat, ala-arvoiset kyvyt — kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen\nhäikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä\ntuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota\nkaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys\nsaattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.\n\nTänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut\nkumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen\nhuumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua\nvastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia,\njonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden\nhäpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän\nystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön,\nsillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta\ntunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä\npalatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut\nsiitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa\noppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä,\nja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä\näidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän\nuskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen\nsuloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.\n\nKoska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet\nvastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras\nkieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus\nääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu\nosoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa\nkuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän\nitse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa\ntunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti\nrukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli\nväliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä\nmarttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen\nkauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti.\nJa sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut.\nNiissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli\njonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun\ntottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän\nrangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua\ntodellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin\njonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja\nminkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?\n\nHänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte\nsai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen\nkummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan.\nNousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää\nvastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei\ntietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti,\nettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota\nei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin\nolihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi\npolkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut\nottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan\nalla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.\n\n\"Niin,\" jatkoi hän, \"minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä\nja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika,\njoka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä\nunohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta\nsiksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista\nEpictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos\nvalittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että\nsinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan\nSejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki\nkieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei\ntätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä\nCaesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä\ntai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä\nvapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä\nmaallista, hirveää jumalaa.\"\n\nActe oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli\nlikinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja,\nikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat\ntehneet.\n\nLygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa\nja virkkoi:\n\n\"Sinä olet niin hyvä, Acte!\"\n\nActea liikutti hänen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hän painoi tytön\nrintaansa vastaan. Samassa hän sentään irroitti hänet syleilystään ja\npuhui:\n\n\"Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole.\"\n\nSitten hän kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja\npuheli itsekseen, ikäänkuin epätoivoissaan:\n\n\"Ei! Hänkään ei ollut paha! Siihen aikaan piti hän itseään hyvänä ja\ntahtoi olla hyvä. Minä sen parhaiten tiedän. Kaikki muu tapahtui\nmyöhemmin ... sitten, kun hän lakkasi rakastamasta... Toiset hänet\ntekivät tällaiseksi ... niin, toiset — ja Poppaea.\"\n\nHänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Jonkun aikaa Lygia katseli\nhäntä sinisillä silmillään, mutta virkkoi vihdoin:\n\n\"Säälitkö häntä, Acte?\"\n\n\"Säälin!\" vastasi kreikatar synkästi.\n\nJa taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan,\nkasvoissa neuvoton ilme.\n\nMutta Lygia jatkoi arasti kyselyään:\n\n\"Rakastatko häntä, Acte?\"\n\n\"Rakastan...\"\n\nHetkisen perästä hän lisäsi:\n\n\"Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan.\"\n\nHe vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka\nmuistojen kautta oli tullut järkytetyksi. Kun hänen kasvonsa vihdoin\nolivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensä, puhkesi\nhän puhumaan:\n\n\"Puhukaamme sinusta, Lygia. Älä ajattelekaan Caesarin tahdon\nvastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen.\nMinä tunnen tämän talon perinpohjin ja tiedän, ettei sinua Caesarin\npuolelta uhkaa mikään vaara. Jos Caesar olisi käskenyt ryöstää sinut\nitseään varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Täällä hallitsee\nPoppaea ja nyt, synnytettyään Nerolle tyttären, on hän entistä\nitsevaltiaampi... Ei. Nero tosin on käskenyt sinun saapumaan kemuihin,\nmutta eihän hän vielä ole nähnyt eikä kysynyt sinua eikä siis välitä\nsinusta. Mahdollisesti hän sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain\nkiusoitellakseen heitä. Petronius kirjoitti minulle, että ottaisin sinut\nhuostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedät, Pomponia. Luultavasti he\novat keskenään sopineet asiasta. Tai ehkä Petronius teki sen Pomponian\npyynnöstä. Jos niin on, että hänkin Pomponian pyynnöstä valvoo\nkohtalojasi, niin ei sinulla ole mitään hätää, ja kuka tietää, vaikka\nhän saisi Neron lähettämään sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedä,\npitääkö Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hän harvoin uskaltaa olla\ntoista mieltä kuin Petronius.\"\n\n\"Oi Acte,\" vastasi Lygia, \"Petronius kävi meillä vähää ennen kuin minut\nvietiin kotoa, ja äiti oli vakuutettu siitä, että Nero hänen\nkehoituksestaan päätti noudattaa minut.\"\n\n\"Se olisi paha!\" huudahti Acte.\n\nHetkisen mietittyään jatkoi hän:\n\n\"Ehkä Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen\ntalossa nähneensä lygien panttivangin, ja ehkä Nero, joka saattaa\nkadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitä syystä,\nettä panttivangit kuuluvat Caesarille. Hän muuten ei pidä Auluksesta\neikä Pomponiasta... Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ryöstää\nsinut Aulukselta, niin olen varma, että hän olisi menetellyt toisin...\nEn tiedä, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta\ntoisenlainen hän kumminkin on... Ehkä muuten keksit jonkun toisenkin,\njoka tahtoisi ajaa asiaasi. Etkö Auluksen luona nähnyt ketään Caesarin\nlikeisistä?\"\n\n\"Näinhän minä Vespasianuksen ja Tituksen.\"\n\n\"Caesar ei pidä heistä.\"\n\n\"Ja Senecan.\"\n\n\"Senecan neuvosta olisi seuraus, että Caesar menettelisi aivan\npäinvastoin.\"\n\nLygian kasvoille nousi heleä puna.\n\n\"Ja Vinitiuksen.\"\n\n\"Häntä en tunne.\"\n\n\"Hän on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta.\"\n\n\"Luuletko että Nero pitää hänestä?\"\n\n\"Kaikki pitävät Vinitiuksesta.\"\n\n\"Luuletko että hän suostuisi ajamaan asiaasi?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nActe hymyili hellää hymyä ja lausui:\n\n\"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin,\nensiksi jo sentähden, että sinun täytyy... Ainoastaan sellainen lapsi\nkuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot\npalata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta\nja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat\ntäällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että\nolisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi\npoissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet\nuskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään\npelastaisi. Mene, Lygia... Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja\npian alkavat vieraat saapua.\"\n\n\"Olet oikeassa, Acte,\" vastasi Lygia. \"Minä seuraan neuvoasi.\"\n\nEi hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen\npäätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius,\nmutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran\neläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki\nmuut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta\nkoko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö\nselvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä\njärki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi\nepäilemästä.\n\nActe vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen\nhänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin\npalveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa\nerityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus\noli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian\nsaattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka\nhän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä\nmuinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti\nvoimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja\nnäki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin\nhelmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.\nHän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman\nkaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:\n\n\"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!\"\n\nMutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous\nvallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään\nihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva\ntai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät\nluotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä,\naukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että\nne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.\n\nActe likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:\n\n\"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!... En pane niihin kultajauhoa, ne\nloistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa... Ehkä\nsentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän,\nvaan, ikäänkuin säteenä loistamaan... Ihana mahtaa olla lygiläinen\nmaanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja.\"\n\n\"En muista sitä,\" vastasi Lygia. \"Mutta Ursus on kertonut, että siellä\non metsiä, metsiä, metsiä.\"\n\n\"Juuri metsissä kukat kukkivat,\" sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin,\njoka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.\n\nSaatuaan tämän työn tehdyksi, rupesi hän hiljalleen voitelemaan tytön\nruumista hyvänhajuisella Arapian öljyllä. Sitten puetti hän hänet\npehmeään, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka\npäälle oli tuleva lumivalkea »peplum». Mutta koska nyt oli aika käydä\njärjestämään hiuksia, kääri hän väliaikaisesti tytön jonkinlaiseen\nleveään viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hänet\nnojatuoliin ja uskoi orjattaren käsiin, saadakseen hiukan etempää\nseurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan\nLygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkiä, jotka\nkultaisilla nyöreillä köytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympäri. Kun\nvihdoin kampaaminenkin oli päätetty, järjestettiin peplum kauniisiin\nkeveisiin poimuihin. Acte pani vielä helmet kaulaan ja siroitti sinne\ntänne hiuksille kultatomua. Sitten hän käski ruveta puettamaan itseään,\nmutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa.\n\nPian hän olikin valmis, ja kun ensimmäiset kantotuolit likenivät\npääkäytävää, astuivat he sisään sivukäytävästä, josta saattoi nähdä\npääportin ja sisähuoneita sekä pihan, jota ympäröi numidilaisesta\nmarmorista veistetty pylväikkö.\n\nRyhmittäin tulvi yhä enemmän kansaa portin korkean kaaren alle, jonka\nkatolla Lysiaan ihana nelivaljaikko näytti kiidättävän ilmaan Apolloa ja\nDianaa. Lygian silmien edessä oli niin komea näköala, ettei hän Auluksen\nvaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan.\nAurinko juuri laski ja sen viimeiset säteet valaisivat keltaisia\nmarmoripylväitä, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vähitellen\nkävivät ruusunvärisiksi. Läpi pylvästön, ohi vaikeitten Danaidien ja\nmuiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinä oli\nsekä miehiä että naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka\nkauniina, pehmeinä poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin\nkuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jättiläiskokoinen\nHerkuleen kuva, jonka pää vielä oli valossa, mutta rinta jo upposi\npylvään luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti\nLygialle senaattorit leveäsaumaisissa togissaan ja värikkäissä\ntunikoissaan, kengissä puolikuut. Hän osoitti hänelle ritarit, kuuluisat\ntaiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikä oli puettu roomalaiseen, mikä\nkreikkalaiseen, mikä fantastiseen itämaalaiseen pukuun, hiukset\nnostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinä pitkin päätä, kuten\njumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain\nsekä miesten että naisten nimet ja lisäsi moneen jonkun hirveän\nkertomuksen, joka herätti Lygiassa sekä kauhua että hämmästystä ja\nmietteitä. Tämä oli kummallinen maailma, jonka kauneus häikäisi silmiä\nja jonka varjopuolia ei tytön lapsellinen järki pystynyt käsittämään.\nTaivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylväsrivit, jotka hävisivät\nkaukaisuuteen, nämä ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita — kaikki\nteki ylevän, tyynen vaikutuksen; tuntui siltä, että ihmisten täällä\ntäytyi viettää puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elämää.\nMutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi näistä ihmisistä ja tästä\npalatsista yhä uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa näkyi vielä\nsekä seinissä että lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean\nmarmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli\nsurmattu hänen vaimonsa, tuolla viskattu hänen lapsensa kuoliaaksi\nkiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus\nnälissään oli kalvanut omat kätensä, tuolla oli myrkytetty vanhempi\nDrusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa\nClaudius, tuolla kärsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinät olivat kuulleet\nvoivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nämä ihmiset, jotka nyt riensivät\njuhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin,\nsaattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkä hymy monenkin\nkasvoilla oli peittämässä kauhua, levottomuutta ja huomispäivän pelkoa;\nehkä kuumeentapainen himo ja kateus tälläkin hetkellä kalvoi monen\nulkonaisesti huolettoman, seppelöidyn puolijumalan sydäntä. Lygian\npelästyneet ajatukset eivät jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota\nväkevämmin tuo loistava maailma vaikutti hänen silmiinsä, sitä\ntuskallisemmaksi kävi tunne hänen sydämessään ja hänen sielunsa ikävöi\naavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen\nrauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikä rikos.\n\nVicus Apollinista pitkin tulvi yhä uusia vieraslaumoja. Portin takaa\nkuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan,\nhuusivat. Pihassa ja pylväiköissä vilisi keisarillisia palvelijoita,\norjia, orjattaria, pieniä poikia ja pretoriaani-sotamiehiä, joiden piti\nvartioida palatsia. Siellä valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa\nnäkyi mustia numidilaisia, päässä helmitöyhtöinen kypärä ja korvissa\nsuuret, kultaiset renkaat. He kantoivat käsissään luuttuja, sitroja,\ntaiteellisesti sekä ansari-kasveista että myöhäisen syksyn kukkasista\nsidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia käsilamppuja.\nYhä äänekkäämmäksi kävi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulähteen\nloiskina, kun illan ruskojen punaama vesisäde korkealta putosi marmoria\nvastaan ja siinä särkyi ikäänkuin kyyneliksi.\n\nActe oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikäänkuin\netsien jotakin. Äkkiä nousi hänen poskilleen puna. Pylväskäytävän läpi\nastuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa\ntogissaan, tyyninä ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui,\nkun hän vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut,\nystävälliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hänen\nsydämeltään. Hän ei enää ollut niin yksin. Vielä hetkinen sitten oli hän\nkalvavalla ikävällä ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hänen\nikävänsä enää ollut niin tuskallinen. Halu nähdä ja puhutella Vinitiusta\ntukahdutti muut äänet. Turhaan hän johdatti mieleensä kaiken Caesarin\ntalon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta\nkaikista varoituksista tunsi hän, ettei hän ainoastaan pakosta lähtenyt\nkesteihin: hänen teki niihin mieli. Kun hän ajatteli, että hän hetkisen\nperästä saisi kuulla tuon suloisen äänen, joka hiljan puhui hänelle\nrakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli\nsoinut hänen korvissaan, täytti hänen rintansa suuri riemu.\n\nSamassa hän kuitenkin pelästyi riemuaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän\ntänä hetkenä olisi loukannut sekä sitä puhdasta oppia, johon hän oli\nkasvatettu, että itseään ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua\nvälttämättömyyden alle, toista lähteä huvittelemaan. Hän tunsi olevansa\nrikollinen, syntinen, kadotettu. Hänet valtasi epätoivo, hän olisi\ntahtonut itkeä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heittäytynyt\npolvilleen, lyönyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen\nrikkonut! Acte tarttui hänen käteensä ja veti hänet sisähuoneiden läpi\nsuureen tricliniumiin, jossa kemut vietettäisiin. Mutta hänen silmänsä\nsumenivat, sisällinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydämen\nlyönnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikäänkuin unessa näki hän\ntuhansia lamppuja tuikkimassa pöydillä ja seinillä, kuin unessa kuuli\nhän huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun läpi näki hän hänet\nitsensä. Huuto teki hänet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvänhajuisten\nvoiteiden täyttämä ilma pyörrytti. Hän oli siihen määrään kadottanut\ntajuntansa, että hän tuskin tunsi Actea, joka vei hänet pöytään ja itse\nasettui hänen viereensä.\n\nÄkkiä puhutteli häntä tuttu ääni toiselta sivulta lausuen hiljaa:\n\n\"Terve sinulle, sinä ihanin maailman impysistä ja taivaan tähdistä,\nterve sinulle, jumalallinen Callina!\"\n\nLygia, joka oli ehtinyt hiukan tointua mielenliikutuksestaan, katsahti\nsivulleen ja huomasi Vinitiuksen vieressään.\n\nHän oli ilman togaa, koska sekä tapa että mukavuus käskivät riisumaan\ntogan kemuissa. Hänen ruumistaan verhosi hihaton, purppuranvärinen ja\nhopeisilla palmunoksilla koristettu tunika. Käsivarret olivat paljaat ja\nitämaalaiseen tapaan koristetut kahdella leveällä, kultaisella vanteella\nkyynärpään yläpuolella. Huolellisesti puhdistettuina karvoista tekivät\nne sorjan vaikutuksen, mutta olivat samalla jäntevät kuin ainakin\nsoturin käsivarret, jotka ovat tottuneet käyttämään miekkaa ja kilpeä.\nHänen päässään oli ruususeppele. Kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen\nnenän kohdalla, silmät loistivat, ruskea iho hohti. Hän oli kuin\nruumiillistunut nuoruus ja voima. Lygian mielestä näytti hän niin\nkauniilta, että, vaikka hän jo oli päässyt ensimmäisestä\nhämmästyksestään, hän tuskin sai lausutuksi vastauksensa:\n\n\"Terve sinulle, Marcus!\"\n\nNuorukainen jatkoi:\n\n\"Onnelliset ovat silmäni, jotka saavat sinut nähdä, onnelliset korvani,\njotka saavat äänesi kuulla. Ihanampi on se minulle kuin huilujen ja\nsitrojen soitto. Jos minulle annettaisiin valta valita, kenen tahdon\nrinnalleni lepäämään tänä iltana, sinut Lygia vaiko Venuksen, niin\nvalitsisin sinut, oi jumalallinen!\"\n\nJa hän rupesi katselemaan häntä ikäänkuin tyydyttääkseen nälkäänsä hänen\nnäkemisellään, ikäänkuin silmillään polttaakseen hänet sieluunsa. Hänen\nkatseensa luisui tytön kasvoilta hänen kaulalleen ja paljaille\nkäsivarsilleen, hän ihaili hänen sopusointuista vartaloaan, ihastui\nhäneen, ahmi ja nieli häntä silmillään. Hänen intohimonsa oli hereillä,\nmutta samalla valaisi hänen sydäntään onni, rakkaus ja rajaton ihastus.\n\n\"Tiesin näkeväni sinut Caesarin talossa,\" puheli hän edelleen, \"mutta\nkun sinut todella näin, niin valtasi koko sieluni suuri riemu, ikäänkuin\nminua olisi kohdannut aivan odottamaton onni.\"\n\nToinnuttuaan ja käsitettyään, että Marcus koko tässä joukossa oli ainoa\nolento, johon hän voi luottaa, rupesi Lygia puhumaan hänelle ja\nkyselemään kaikkea, mitä ei hän käsittänyt ja mitä hän pelkäsi. Mistä\nMarcus tiesi, että hänet oli tuotu Caesarin taloon ja miksi hän\noikeastaan oli täällä? Miksi Caesar otti hänet pois Pomponian luota? Hän\npelkäsi täällä ja tahtoi palata kotiin. Hän kuolisi ikävään ja huoleen,\njollei hän saisi toivoa, että Marcus ja Petronius puhuvat hänen\npuolestaan Caesarille.\n\nVinitius selitti saaneensa tietoja hänen ryöstämisestään Aulukselta\nitseltään. Ei hän tietänyt, miksi hän on täällä. Caesar ei tee\nkenellekään tiliä teoistaan ja toimistaan. Ei hänen kuitenkaan pitänyt\npelätä. Olihan hän, Vinitius, hänen luonaan ja jäisi hänen luokseen.\nMieluummin hän kadottaisi silmänsä kuin lakkaisi Lygiaa katselemasta,\nmieluummin hän heittäisi henkensä kuin luopuisi hänestä. Hän on hänen\nelämänsä, ja hän varjelee häntä kuin elämäänsä. Alttarin hän hänelle\nrakentaa taloonsa ja pitää häntä jumalanaan, jolle hän uhraa myrrhaa ja\naloeta, mutta keväisin safranin ja omenan kukkia... Ja jos hän pelkää\nCaesarin taloa, niin hän lupaa, ettei hän jätä häntä siihen taloon.\n\nMutta vaikka hän puhui kierrellen ja vaikkeivät hänen sanansa olleet\nkokonaan yhtäpitävät totuuden kanssa, niin hänen äänessään kaikui\ntotuus, sillä hänen tunteensa olivat todelliset. Hänen kävi Lygiaa\ntodella sääli. Kun tyttö rupesi häntä kiittämään ja vakuutti, että\nPomponia rakasti häntä hänen hyvyytensä tähden ja että hän, Lygia itse,\nkoko elämänsä läpi tulisi olemaan hänelle kiitollinen, tekivät hänen\nsanansa häneen syvän vaikutuksen, ja hän tunsi, ettei hän koskaan\neläessään saattaisi vastustaa hänen pyyntöään. Hänen sydämensä suli.\nTytön kauneus huumasi hänet, ja hän himosi häntä. Mutta samalla hän\ntunsi suuresti rakastavansa häntä ja olevansa valmis palvelemaan häntä\nkuin jumalallista olentoa. Hänet valtasi myöskin sanomaton halu saada\npuhua hänelle hänen kauneudestaan ja omista tunteistaan. Kun melu\njuhlassa kävi äänekkäämmäksi, vetäytyi hän likemmäksi tyttöä ja alkoi\nkuiskata hänelle kauniita, suloisia sanoja. Sanat tulvivat hänen\nsielunsa pohjalta, soivat kuin musiikki ja juovuttivat kuin viini.\n\nTyttö niistä juopuikin. Keskellä näitä vieraita ihmisiä, jotka joka\nhaaralla ympäröivät häntä, kävi Marcus hänelle yhä likeisemmäksi ja\nrakkaammaksi. Häneen hän saattoi täydellisesti luottaa. Nuori mies\nrauhoitti häntä ja lupasi ryöstää hänet pois Caesarin talosta; hän\nvakuutti ettei hän häntä heitä, vaan on valmis aina palvelemaan. Ennen\nAuluksen talossa oli hän puhunut rakkaudesta ja onnesta yleensä. Nyt hän\nsuoraan tunnusti, että hän rakasti Lygiaa, että hän oli hänelle rakkain\nja kallein kaikista. Ensi kerran eläessään kuuli Lygia tällaisia sanoja\nmiehen suusta ja jota enemmän hän niitä kuunteli, sitä selvemmin hän\ntunsi, että hänen sielunsa heräsi kuin unesta, että hänet valtasi sekä\nääretön riemu että ääretön levottomuus. Hänen poskensa alkoivat polttaa,\nsydän lyödä ja huulet avautuivat ikäänkuin hämmästyksestä. Hänet valtasi\nkauhu, kun hän huomasi, että hän kuunteli tällaisia asioita, ja\nkuitenkaan ei hän mistään hinnasta olisi tahtonut kadottaa ainoaakaan\nsanaa. Välistä hän loi katseensa alas, mutta katsahti sitten taas\nVinitiukseen, onnellisena, peloissaan, kysyväisenä, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: »puhu eteenpäin!» Melu, soitto, kukkien ja arapialaisen\nsavun tuoksu rupesi taasen pyörryttämään häntä. Roomassa oli tapana,\nettä juhlissa oltiin levolla, pitkänään. Kotona Lygia aina oli levännyt\nPomponian ja pikku Auluksen välillä. Nyt lepäsi hänen rinnallaan\nVinitius, väkevänä, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, että\nhänestä henki ikäänkuin tuli, ja häntä sekä hävetti että huumasi. Hänet\nvaltasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen pyörrytys, joka\nsai hänet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikäänkuin horroksiin. Mutta\nhänenkin likeisyytensä rupesi vaikuttamaan Marcukseen. Hänen kasvonsa\nkalpenivat, hänen sieramensa laajenivat niinkuin virman hevosen.\nKiihkeästi sykki hänen sydämensä purppuraisen tunikan alla, hengitys\nkävi lyhyeksi ja sanat särkyivät suuhun. Hän oli ensi kertaa näin\nlikellä Lygiaa. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen suonissaan kiersi\nkuin tulen liekkejä, joita hän turhaan koetti sammuttaa viinillä. Hän\njuopui juopumistaan, mutta ei viinin vaikutuksesta. Sen teki tytön\nlikeisyys, tytön ihanat kasvot, hänen paljaat käsivartensa, hänen\nneitseellinen povensa, joka aaltoili kullalla kirjaillun tunikan alla,\nja koko hänen peplumin valkeisiin poimuihin verhottu ruumiinsa. Vihdoin\ntarttui hän tytön ranteeseen, kuten kerran ennenkin Auluksen talossa, ja\nvetäen häntä luokseen, kuiskasi värisevin huulin:\n\n\"Minä rakastan sinua, Callina, sinä jumalaiseni!\"\n\n\"Marcus, päästä minut!\" huusi Lygia.\n\nMutta Marcus jatkoi, ja hänen katseensa oli kummallisen verhottu:\n\n\"Jumalattareni!... Rakasta minua!\"\n\nSamassa virkkoi Acte, joka lepäsi Lygian toisella puolella:\n\n\"Caesar katsoo teihin.\"\n\nVinitius vimmastui sekä Caesarille että Actelle. Acten sanat sammuttivat\nhänen hurmauksensa puuskan. Tällä hetkellä olisi hänen parhaimman\nystävänsäkin ääni suututtanut häntä, mutta lisäksi hän luuli, että Acte\ntahallaan oli keskeyttänyt hänen ja Lygian keskustelun.\n\nHän nosti päätään, katsahti nuoreen vapautettuun Lygian olkain yli ja\nvirkkoi ilkeästi:\n\n\"Se aika on ohi, Acte, jolloin sinä kemuissa lepäsit Caesarin rinnalla.\nSanotaan, että sinä nykyään olet tulemaisillasi sokeaksi — kuinka siis\ntaidat nähdä hänet?\"\n\n\"Näen hänet kuitenkin,\" vastasi Acte surullisesti. \"Hänkin on\nlikinäköinen ja katselee teitä smaragdin läpi.\"\n\nNe, jotka istuivat likellä Neroa, vartioivat hänen jokaista liikettään.\nSe teki Vinitiuksen levottomaksi ja hän jäähtyi ja rupesi\nvälinpitämättömin katsein silmäilemään Caesariin päin. Lygia, joka\njuhlan alussa oli ollut ikäänkuin pyörryksissä, oli silloin nähnyt Neron\nkuin sumun läpi. Sittemmin oli Vinitiuksen seura ja puheet kiinnittäneet\npuoleensa koko hänen huomionsa, joten hän ei ensinkään ollut häneen\nkatsonut. Nyt vasta hänkin äkkiä loi häneen uteliaat, pelästyneet\nsilmänsä.\n\nActe oli puhunut totta. Caesar oli nojautunut pöytää vastaan, räpytteli\ntoista silmäänsä ja piteli hyppysillään toisen edessä pyöreää, hiottua\nsmaragdia, jota hän tavallisesti käytti. Sen läpi hän paraikaa katseli\nheitä. Hetkisen perästä hänen katseensa sattui Lygian silmiin, ja kauhu\npusersi kokoon tytön sydämen. Muinoin, kun hän lapsena oleskeli Auluksen\nmaatiloilla Siciliassa, oli vanha egyptiläinen orjatar kertonut hänelle,\nettä vuorten onkaloissa asuu hirveitä lohikäärmeitä — nyt valtasi hänet\näkkiä tunne, että tuollaisen lohikäärmeen vihreät silmät tuijottivat\nhäneen. Hän tarttui Vinitiusta käteen kuin lapsi, joka pelkää, ja hänen\npäähänsä lensi kaikenlaisten ahdistavien ajatusten tulva: tuoko nyt on\nhän? tuoko on se hirveä, se kaikkivaltias? Hän ei koskaan ollut häntä\nnähnyt, mutta hän oli kuvitellut hänet toisenlaiseksi. Hän oli ajatellut\nhänen kasvonsa julmiksi, kivettyneiksi, ajatellut, että ne ovat täynnä\nilkeyden piirtoja; mutta tässä oli suuri naama paksun kaulan päässä.\nTosin se oli julma, mutta samalla melkein naurettava ja — ainakin kaukaa\nkatsoen — lapsellinen. Ametistinvärinen tunika, jonka käyttäminen muilta\nkuolevaisilta oli ankarasti kielletty, loi hänen lyhyiin, leveihin\nkasvoihinsa sinertävää heijastusta. Hänen tummat hiuksensa olivat Othon\ntuoman muodin mukaan järjestetyt neljään kiharariviin. Partaa hänellä ei\nollut. Hän oli nimittäin hiljan uhrannut sen Jupiterille, ja siitä häntä\nylisteli koko Rooma, vaikka kyllä miehestä mieheen kuiskailtiin, että\nhän sen uhrasi vain siitä syystä, että se oli punertava, kuten kaikilla\nhänen suvussaan. Hänen ulkonevassa otsassaan oli kuitenkin jotakin\nmiltei olympolaista. Yhteenkasvaneet kulmakarvat todistivat\nkaikkivaltiaan itsetietoisuutta; mutta puolijumalan otsaan liittyi\napinan, juopon ja ilveilijän alhainen, hekumallinen naama. Vaikka hän\nvielä oli nuori, olivat hänen kasvonsa ihraiset, sairaalloiset,\nhävyttömät. Lygiaan teki hän pahaa ennustavan, iljettävän vaikutuksen.\n\nHetken kuluttua laski Nero smaragdin kädestään ja lakkasi katsomasta\ntyttöön. Nyt huomasi Lygia hänen pulleat, siniset silmänsä, jotka\nlamppujen häikäisevässä valossa räpyttelivät. Ne olivat lasiset ja\nilmeettömät kuin kuolleella.\n\nNero kääntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi:\n\n\"Tuoko se nyt on se panttivanki, johon Vinitius on rakastunut?\"\n\n\"Juuri hän,\" vastasi Petronius.\n\n\"Mitä kansaa hän nyt olikaan?\"\n\n\"Lygiläinen.\"\n\n\"Pitääkö Vinitius häntä kauniina?\"\n\n\"Ota laho öljypuun oksa ja pue sen ylle naisen peplum — ja Vinitius pitää\nsitä kauniina. Mutta sinun kasvoistasi, oi verraton tuntija, luen jo\ntuomion! Sinun ei tarvitse sitä lausua! Olet oikeassa! tyttö on liian\nkuiva! liian laiha! Oikea kapeavartinen unikukka. Mutta sinä,\njumalallinen esteetikko, joka annat arvoa naisen varrelle — olet tuhat\nkertaa oikeassa. Kasvot yksinään eivät mitään merkitse. Paljon olen\nsinulta oppinut, mutta vielä minulta puuttuu varma silmänluonti.\nVoisinpa melkein lyödä vetoa Tullius Senecion kanssa, että vaikka näin\njuhlissa, kun kaikki lepäävät pitkänään, on vaikea arvostella koko\nvartaloa, sinä jo olet hänen rakastetustaan tullut seuraavaan\njohtopäätökseen: »liian kaitainen lanteiltaan».\"\n\n\"Liian kaitainen lanteiltaan,\" vastasi Nero silmiään räpytellen.\n\nPetroniuksen huulilla liikkui tuskin huomattava hymy, mutta Tullius\nSenecio, joka juuri keskusteli Vestinuksen kanssa, tai oikeammin sanoen\nkiusoitteli häntä siitä, että hän uskoi uniin, kääntyi Petroniuksen\npuoleen ja virkkoi, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä,\nmistä Petroniuksen ja Neron välillä oli ollut kysymys:\n\n\"Sinä erehdyt! — Minä olen samaa mieltä kuin Caesar.\"\n\n\"Hyvä,\" sanoi Petronius. \"Minä tässä juuri väitän, että sinulla sentään\non hitunen järkeä, mutta Caesar vakuuttaa, että auttamattomasti olet\naasi.\"\n\n\"Se oli hänelle oikein!\" huudahti Caesar nauraen ja kiepautti alaspäin\npeukalonsa, kuten hänellä oli tapana tehdä sirkuksessa, merkiksi siitä,\nettä voitetulle miekkailijalle oli annettava kuolinisku.\n\nMutta Vestinus, joka luuli että oli kysymys unista, puuttui nyt\npuheeseen:\n\n\"Minä puolestani uskon uniin ja Senecalta itseltään olen kuullut, että\nhänkin uskoo uniin.\"\n\n\"Minä näin viime yönä unta, että minusta oli tullut vestaalitar,\"\nhuudahti Calvia Crispinilla, loikoen pöytää vasten.\n\nNero rupesi leipomaan käsiään, muut seurasivat esimerkkiä, ja hetken\nperästä kuului kättentaputuksia koko salista, sillä Crispinilla oli jo\neronnut monesta miehestä ja hänen satumaisen hillitön elämänsä oli\nkuuluisa koko Roomassa.\n\nHän itse ei käynyt ensinkään hämilleen, vaan jatkoi:\n\n\"Entä sitten! Ne ovat kaikki vanhoja ja rumia. Ainoastaan Rubria on\nheistä enää ihmisen näköinen. Olisihan meitä sitten edes kaksi, vaikka\nRubriakin aina kesällä saa kasvoihinsa teerenpisamia.\"\n\n\"Myönnä kuitenkin, kaikkein sivein Calvia,\" lausui Petronius, \"että\nainoastaan unessa voit tulla vestaalittareksi.\"\n\n\"Mutta jos Caesar käskisi?\"\n\n\"Sitten uskoisin, että mahdottomimmatkin unet saattavat toteutua.\"\n\n\"Niin ne toteutuvatkin,\" väitti Vestinus. \"Minä käsitän, että saattaa\nlöytyä ihmisiä, jotka eivät usko jumaliin, mutta kuinka kukaan saattaa\nolla uskomatta uniin?\"\n\n\"Entä ennustuksiin?\" kysyi Nero. \"Kerran minulle ennustettiin, että\nRooma häviää ja että minä tulen hallitsemaan kaikkia Itämaita.\"\n\n\"Ennustukset ja unet liittyvät likeltä toisiinsa,\" virkkoi Vestinus.\n\"Kerran muuan varakonsuli, oikein epäuskoinen mies, lähetti orjan\nviemään Mopsuksen temppeliin kirjettä, joka oli sinetillä varustettu ja\njota ei kukaan saanut avata, sillä varakonsuli tahtoi tietää, osaisiko\njumala vastata suljetussa kirjeessä olevaan kysymykseen. Orja nukkui yön\ntemppelissä saadakseen nähdä ennustavaa unta ja kertoi kotiin\npalattuaan: näin unessa nuorukaisen, joka paistoi kuin aurinko ja joka\nminulle lausui yhden ainoan sanan — sanan: »musta». Tämän kuullessaan\nkalpeni varakonsuli. Hän kääntyi vieraittensa puoleen, jotka niinikään\nolivat epäuskoisia, ja lausui: »tiedättekö, mitä kirjeessä oli?»\"\n\nVestinus katkaisi hetkeksi puheensa, korotti pikarinsa ja joi.\n\n\"Mitä kirjeessä oli?\" kysyi Senecio.\n\n\"Kirjeessä oli: »kummoisen härän minä uhraan, mustan vaiko valkean?»\"\n\nTämä kertomus olisi varmaan herättänyt jonkinlaista huomiota, jollei\nVitellius äkkiä olisi häirinnyt mielialaa. Hän oli jo juhlaan\nsaapuessaan ollut humalassa ja purskahti nyt ilman minkäänlaista aihetta\naivan mielettömään nauruun.\n\n\"Mitä tuo ihratynnöri nauraa?\" kysäisi Nero.\n\n\"Nauru erottaa ihmisen eläimestä,\" vastasi Petronius, \"ja tuskinpa hän\nmuulla tavalla saattaisi osoittaa, ettei ole karjusika.\"\n\nVitellius lakkasi nauramasta, nuoli puhtaaksi rasvaiset huulensa ja\nrupesi katselemaan läsnäolevia kummissaan, ikäänkuin ei ikinä olisi\nnähnyt heitä.\n\nSitten hän nosti kätensä, joka oli pehmeä kuin tyyny, ja huusi käheällä\näänellä:\n\n\"Minun sormestani putosi ritarisormus, jonka sain isältäni.\"\n\n\"Joka oli suutari,\" jatkoi Nero.\n\nVitellius purskahti taasen aivan odottamattomasti nauruun ja rupesi\netsimään sormustaan Calvia Crispinillan peplumin poimuista.\n\nSilloin alkoi Vatinius matkia pelästyneen naisen huutoja, mutta Nigidia,\nnuori leski ja Calvian ystävätär, jonka lapsellisissa kasvoissa oli\nhekumalliset silmät, huusi ääneen:\n\n\"Hän etsii, mitä ei ikinä ole kadottanut.\"\n\n\"Ja mistä hän välittää viisi, jos löytäisikin,\" lisäsi runoilija\nLucanus.\n\nKemut kävivät yhä iloisemmiksi. Orjajoukot kanniskelivat pöytään yhä\nuusia ruokia. Isoista vaaseista, jotka olivat täytetyt lumella ja\nkoristetut murattiköynnöksellä, otettiin joka hetki esiin pieniä\nsekoitusmaljoja, joissa oli eri viinilajeja, ja vieraat joivat minkä\njaksoivat. Katosta putoeli tuontuostakin ruusuja pöydälle ja pöydän\nympärillä lepääville.\n\nPetronius rupesi vihdoin pyytämään, että Nero ylentäisi juhlaa\nlaulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivät\nvieraat hänen pyyntöönsä, mutta Nero vastusti. Hän ei tällä kertaa\npuhunut yksin sentähden, että häneltä puuttui rohkeutta, vaikka sitä\ntosin aina puuttui häneltä... Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt\nesiintymästä, sillä täytyihän tehdä jotakin taiteen hyväksi. Koska\nApollo oli antanut hänelle ääntä, niin eihän jumalten lahjoja sopinut\njättää käyttämättä. Hän kyllä ymmärsi, että se kuului hänen\nvelvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tänään hänen äänensä\ntodella oli käheä. Yöllä hän kyllä oli pitänyt lyijypainoja rinnallaan,\nmutta se ei ollut auttanut... Hän aikoi pian lähteä Antiumiin\nhengittämään meri-ilmaa.\n\nLucanus yltyi nyt kiihkeästi rukoilemaan häntä taiteen ja ihmisyyden\nnimessä. Kaikki tiesivät, että jumalallinen runoilija ja laulaja\nVenuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla\nLucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon\ntästä juhlasta todellinen juhla. Älköön lempeä hallitsija niin kauheasti\nkiduttako alamaisiaan. »Älä ole julma, oi Caesar!»\n\n\"Älä ole julma!\" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpänä.\n\nNero levitti kätensä merkiksi, että hän myöntyi. Kaikkien kasvot kävivät\nnyt kiitollisen näköisiksi ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. Mutta\nCaesar käski ensin ilmoittaa Poppaealle, että hän tulee laulamaan.\nSamalla hän myöskin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia\nollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hänen laulunsa vaikuttaa häneen\nparemmin kuin kaikki lääkkeet, niin olisi sääli jättää tilaisuutta\nkäyttämättä.\n\nPian Poppaea tulikin. Hän oli kyllä tähän saakka pitänyt Neroa valtansa\nalla kuin mitäkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hänen\nitserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentähden\nPoppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin\nvärisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen\nhelminauha — joka joskus oli ryöstetty Massinissalta. Hän oli\nkultatukkainen ja makea ja näytti nuorelta tytöltä, vaikka jo olikin\nehtinyt erota kahdesta miehestä.\n\nHäntä tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin »jumalalliseksi\nAugustaksi». Lygia ei eläessään ollut nähnyt mitään niin kaunista, hän\ntuskin uskoi omia silmiään; sillä hänelle oli kerrottu, että Poppaea\nSabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, että hän\nyllytti Caesarin murhaamaan äitinsä ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat\nolivat niinikään puhuneet hänestä. Lygia oli kuullut, että hän öisin oli\nkäynyt kaupungilla viskelemässä kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille\noli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli määrätty\nmitä hirveimpiä rangaistuksia, mutta silti niitä joka aamu taas\nuudestaan tavattiin muureilta. Nähdessään kuuluisan Poppaean, joka\nKristuksen tunnustajien silmissä oli itse rikos ja pahuus\nruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, että tuon näköisiä\nmahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hän ei voinut\nriistää silmiään hänestä, ja välittömänä huudahduksena pääsi häneltä\nkysymys:\n\n\"Oi Marcus, onko se mahdollista?\"\n\nViini oli huumannut Marcuksen. Sitäpaitsi häntä hermostutti, että\ntuollaiset asiat saattoivat vetää puoleensa tytön huomiota ja erottaa\nhäntä hänen seurastaan ja sanoistaan.\n\n\"Niin,\" virkkoi hän, \"onhan hän kaunis, mutta sinä olet sata kertaa\nkauniimpi. Et tunne itseäsi, muuten rakastuisit omaan itseesi, niinkuin\nNarcissus... Poppaea kylpee aasinmaidossa, mutta sinua on Venus\nkylvettänyt omassaan. Sinä et tunne itseäsi, silmäteräni...! Älä katsele\nhäntä. Käännä silmäsi minuun, silmäteräni...! Kosketa huulillasi tätä\nviinipikaria, niin minä sitten kosketan huulillani samaa kohtaa...\"\n\nMarcus tuli yhä likemmä, mutta Lygia rupesi turvautumaan Acteen. Samassa\nsentään syntyi huoneessa kuolon hiljaisuus, sillä Caesar nousi\nseisomaan. Laulaja Diodoros ojensi hänelle luutuntapaisen soittokoneen,\njota sanottiin deltaksi, ja toinen laulaja, Terpnos, jonka piti soitolla\nsäestää hänen lauluaan, likeni, kädessään nablium-niminen soittokone.\nNero nojasi deltan pöytää vastaan ja nosti silmänsä. Hetkisen aikana\nvallitsi tricliniumissa syvä hiljaisuus. Vain ruusut kahisivat,\nputoellessaan alas katosta.\n\nSitten hän kahden luutun säestämänä alkoi laulaa, tai oikeammin sanoen\nlaulaen lausua ylistyslauluaan Venukselle. Ääni, joskin hiukan käheä, ei\nollut huono, ei liioin runokaan. Lygia-raukkaa rupesivat\nomantunnonvaivat taasen kalvamaan, sillä ylistyslaulu oli hänen\nmielestään kaunis, vaikka olikin tehty irstaan, pakanallisen Venuksen\nkunniaksi, ja Nero itse, laakeriseppele otsalla, silmät korotettuina\nylöspäin, teki komean vaikutuksen eikä ensinkään tuntunut niin\nhirvittävältä ja vastenmieliseltä kuin juhlan alussa.\n\nVieraat puhkesivat myrskyisiin suosionosoituksiin. Kuului huutoja: »oi\ntaivaallinen ääni!» Muutamat naiset nostivat ihastuksensa merkiksi\nkätensä ylös ja pitivät niitä sillä lailla laulun loputtuakin. Toiset\npyyhkivät kyyneliä silmistään; koko salissa kävi hyörinä kuin\nmehiläispesässä. Poppaea nosti kultatukkaista päätään, vei huulilleen\nNeron käden ja piti sitä siinä kauan sanaakaan lausumatta. Nuori,\nerinomaisen kaunis kreikkalainen nimeltä Pytagoras — sama, jonka kanssa\nNero myöhemmin, ollessaan jo puoleksi mielipuolena, kaikella muotoa\ntahtoi pakottaa pappeja vihkimään itsensä, jopa kaikilla tavanmukaisilla\njuhlamenoilla — heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Mutta Nero katseli\nlevottomana Petroniukseen, jonka kiitos aina oli ollut hänelle tärkein.\n\n\"Mitä musiikkiin tulee,\" virkkoi Petronius, \"niin mahtaa Orfeus tällä\nhetkellä olla kateudesta pakahtumaisillaan, kuten tässä läsnäoleva\nLucanuskin on; säkeisiin nähden taas haikeasti valitan, etteivät ne ole\nhuonompia, jotta löytäisin sanoja niitä ylistääkseni.\"\n\nLucanus ei laisinkaan pahastunut, vaikka häntä syytettiin kateudesta.\nPäinvastoin hän loi Petroniukseen kiitollisen katseen, mutta oli\nkuitenkin olevinaan pahalla tuulella ja mutisi:\n\n\"Kirottu kohtalo, joka määräsi minut elämään tuollaisen runoilijan\naikalaisena. Olisin saattanut saada sijan ihmisten muistossa ja\nParnassilla, mutta nyt olen tuomittu sammumaan, kuten kynttiläkruunun\nvalo himmenee auringon rinnalla.\"\n\nPetronius, jolla oli aivan hämmästyttävä muisti, rupesi nyt toistamaan\nerityisiä kohtia ylistyslaulusta. Hän lausui yksityisiä säkeitä, kehui\nja selitteli kauneimpia kohtia. Lucanus hurmaantui siihen määrään, että\nhän unhotti kateutensa ja kehui kilpaa Petroniuksen kanssa. Neron\nkasvoista paistoi ihastus ja ääretön turhamaisuus. Se ei enää ollut\nmielettömyyden rajoilla, vaan täydellisesti sen tasalla. Hän toisti nyt\nitsekin ne säkeet, joita piti kauneimpina, ja rupesi vihdoin\nlohduttamaan Lukanusta: ei hänen pitänyt kadottaa rohkeuttaan; tosin\nihminen pysyy sinä, miksi hän on syntynyt, mutta eihän kunnioitus, jonka\nihmiset Jupiterille suovat, estä heitä kunnioittamasta muitakin jumalia.\n\nSitten hän nousi saattamaan Poppaeaa, joka todella oli sairas ja jonka\ntäytyi jättää juhla. Vieraat olivat nousseet seisomaan, mutta Nero\nkehoitti heitä istumaan paikoilleen ja lupasi palata. Pian hän\npalasikin, sillä hän halusi hengittää enemmän suitsutusta ja ottaa osaa\ntemppuihin, jotka hän itse, Petronius ja Tigellinus olivat juhlaa varten\nvalmistaneet.\n\nTaasen luettiin runoja tai lausuttiin vuoropuheluja, joissa omituisuus\nvoitti sukkeluuden. Sitten kuuluisa miimikko, Paris, esitti Ion,\nInachuksen tyttären seikkailuja. Vieraista, varsinkin Lygiasta, joka oli\ntottumaton tällaisiin näytäntöihin, tuntui se kaikki ihmeeltä ja\nnoituudelta. Käsien ja ruumiin liikkeillä osasi Paris saada aikaan\nsellaista, mitä ei tanssillakaan olisi voinut ilmaista. Käsillään\nhapuili hän ilmaa ja loihti esiin pilven, joka loisti, eli ja väreili.\nPilvestä kääriytyi esiin nainen, puoleksi horroksissa, ruumis\nhekumallisesti väristen. Ei ollut tarkoituskaan esittää mitään tanssia.\nEsitettävänä oli kuva, joka katsojille ilmaisi rakkauden salaisuuksia,\nkuva loistava ja hurmaava, mutta vailla kaikkea kainoutta. Tämän\nkadottua tuli huoneeseen korybantteja ja sitrojen, huilujen, symbaalien\nja rumpujen soidessa rupesivat he syyrialaisten tyttöjen kanssa\ntanssimaan hurjaa tanssia, tuontuostakin yhtyen kirkaisemaan ja\nmellastamaan aivan raivoisasti. Silloin Lygiasta tuntui, että tuli\npoltti hänen suonissaan, että salaman täytyi iskeä tähän taloon tai\nkaton rämähtää vieraitten päälle.\n\nMutta lakeen kiinnitetystä kultaisesta verkosta tippui ainoastaan\nruusuja, ja Vinitius, joka oli jo puoleksi humalassa, virkkoi hänen\nviereltään:\n\n\"Minä näin sinut suihkulähteen luona Auluksen talossa ja rakastuin\nsinuun. Oli varhainen aamu, ja sinä luulit ettei kukaan sinua nähnyt,\nmutta minä näin sinut... Ja samanlaisena näen sinut nytkin, vaikka\npeplum sinua verhoaa. Heitä se yltäsi, kuten Crispinilla on tehnyt.\nNäetkö! Jumalat ja ihmiset etsivät rakkautta. Ilman rakkautta ei löydy\nmitään maailmassa. Nojaa pääsi rintaani vastaan ja sulje silmäsi.\"\n\nRaskaasti tykkivät suonet tytön ohimoilla ja käsissä. Hänet valtasi\ntunne että hän kiiti johonkin syvään kuiluun ja että Vinitius, joka\ntähän saakka oli tuntunut hänestä niin likeiseltä ja luotettavalta, nyt\nveti häntä syvyyteen, vaikka hänen olisi pitänyt pelastaa. Hän suri\nhäntä, hän pelkäsi sekä tätä juhlaa että häntä ja itseään. Ääni, joka\noli kuin Pomponian ääni, puhui vielä hänen sydämessään: Lygia, pelasta\nitsesi! mutta samalla luuli hän kuulevansa toisen äänen sanovan, että jo\noli myöhäistä, että se, joka kerran on leimahtanut sellaiseen liekkiin,\njoka on ottanut osaa sellaisiin juhliin, jonka sydän on niin sykkinyt\nkuin hänen, kun Vinitius hänelle puhui, ja joka on tuntenut sellaista\nhuumausta kuin hän Marcuksen likeisyydessä — jo on auttamattomasti\nkadotettu. Hänen voimansa heikkenivät. Hänestä tuntui siltä kuin hänen\ntäytyisi pyörtyä ja kuin silloin tapahtuisi jotakin kamalaa. Hän tiesi,\nettä sitä, joka ennen Caesaria nousee pöydästä, kohtaa hänen vihansa.\nMutta tuskin olisi hänellä ollut voimaa nousta, jollei tätä vaaraa olisi\nollutkaan.\n\nKemut eivät vielä läheskään olleet loppumaisillaan. Orjat kantoivat\npöytään yhä uusia ruokia ja täyttivät lakkaamatta pikareja. Pöydän eteen\nastui nyt kaksi voimistelijaa tarjoamaan vieraille paininäytelmää.\n\nHe alkoivat kamppailla. Heidän väkevät, öljystä kiiltävät ruumiinsa\nleipoutuivat yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi, luut ritisivät rautaisten\nkäsivarsien alla ja kiristettyjen hampaiden välitse tunki uhkaavaa\nkorinaa. Välistä ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa töminä\npermannolla, jolle oli siroitettu safrania. Välistä he seisoivat niin\nliikkumattomina, että olisi luullut heitä kivestä veistetyksi ryhmäksi.\nRoomalaisten silmät seurasivat ihastuneina taistelevien äärimmilleen\npingoitettuja säärien ja käsivarsien jänteitä. Mutta kamppailu ei\nkestänyt kauankaan, sillä Crotonia, miekkailumestaria ja miekkailukoulun\njohtajaa, ei turhaan pidetty valtakunnan väkevimpänä miehenä. Hänen\nvastustajansa hengitys kävi yhä läähättävämmäksi ja korisevammaksi,\nhänen kasvonsa sinettyivät, suusta pursui veri, ja vihdoin hän hervahti\nmaahan.\n\nTaistelun tulosta tervehdittiin pauhaavilla kättentaputuksilla. Croton\nlaski jalkansa vastustajansa olkapäälle, pani sitten käsivartensa\nristiin rinnalleen ja silmäili voittoisin katsein ympäri salia.\n\nSitten esiintyivät eläintenmatkijat, kulharit ja narrit, mutta heitä ei\npaljoakaan katsottu, sillä viini oli jo ehtinyt himmentää katsojien\nsilmät. Juhlat muuttuivat juomingeiksi ja irstaiksi ramakesteiksi.\nSyyrialaiset tytöt, jotka äsken olivat ottaneet osaa hurjaan tanssiin,\nsekaantuivat vieraitten joukkoon. Soitto kävi sotkuiseksi ja villiksi.\nSitrat, luutut, armenialaiset symbalit, egyptiläiset sistrot, torvet ja\npuhaltimet rämisivät. Kun muutamat vieraista tahtoivat puhua, rupesivat\nhe huutaen käskemään pois soittoniekkoja. Ilma oli käynyt raskaaksi,\nsillä lemuavat kukat, väkevä öljy, jota herttaiset pienet pojat juhlan\nalussa olivat pirskoittaneet juhlivien jaloille, safrani ja ihmisten\nhengitys oli täyttänyt sen ylenmäärin. Lamput paloivat himmeällä\nvalolla, seppeleet juhlivien päässä retkottivat vinossa, kasvot\nkalpenivat ja otsille pusertui hikikarpaloja.\n\nVitellius keikahti pöydän alle. Nigidia pudotti humaltuneen, lapsellisen\npäänsä Lucanuksen rinnalle. Lucanus, joka niinikään oli humalassa,\nrupesi puhaltamaan kultajauhoja hänen hiuksistaan ja nosti\nihastuksissaan silmänsä korkeutta kohti. Juopuneen itsepintaisuudella\nkertoili Vestinus ainakin kymmenettä kertaa Mopsuksen vastausta\nvarakonsulin suljettuun kirjeeseen. Tullius, joka oli jumalten\npilkkaaja, puuttui nyt puhumaan, ääntään venytellen ja tuontuostakin\nnikottaen:\n\n\"Jos Ksenofaneen Spheros todella on pyöreä, niin sittenhän sellaista\njumalaa voisi potkimalla kierittää edessään kuin mitäkin tynnyriä.\"\n\nMutta Domitius Aferia, vanhaa pahantekijää ja ilmiantajaa, loukkasi tämä\npuhe, ja vimmoissaan kaatoi hän tunikansa täyteen falernoviiniä. Hän oli\naina uskonut jumaliin. Ihmiset ennustivat, että Rooma kerran häviää,\nmutta toiset väittivät, että se jo paraikaa on häviämässä. Ovat\noikeassa! Mutta jos niin tapahtuu, niin syy siihen on se, ettei\nnuorisolla ole uskoa, mutta ilman uskoa ei saata olla hyvettäkään.\nAnkarat, vanhat tavatkin ovat hylätyt, eikä kenenkään päähän pälkähdä,\netteivät epikurolaiset pysty antamaan barbareja selkään. Se olisi aivan\nturhaa! Sääliä nuorisoa, joka elää tällaisina aikoina! Huvituksista\ntäytyy sen hakea turvaa tuskia vastaan, jotka muuten piankin tekisivät\nsiitä lopun.\n\nNäin sanoen veti hän luokseen syyrialaisen tanssijatytön ja rupesi\nhampaattomalla suullaan koskettamaan hänen kaulaansa ja olkapäitään.\nTämän nähdessään hymähti konsuli Memmius Regulus, nosti kaljua päätään,\njonka takaraivolla keikkui seppele, ja virkkoi:\n\n\"Kuka sanoo, että Rooma häviää...? Sulaa tyhmyyttä...! Tottahan minä\nkonsulina sen tiedän... _Videant consules!_... Kolmekymmentä\nlegionaa vartioi Rooman vallan turvallisuutta!\"\n\nÄkkiä hän nosti nyrkit ohimoilleen ja rupesi täyttä kurkkua huutamaan:\n\n\"Kolmekymmentä legionaa — kolmekymmentä legionaa! Britanniasta aina\nparttein rajoille asti!\"\n\nSamassa hän pysäytti puheensa, laski sormen otsalleen ja huusi:\n\n\"Jumal'avita, niitä onkin kolmekymmentäkaksi...\"\n\nSamassa hän keikahti pöydän alle ja antoi ylen sekä flamingonkielet että\npaistetut ja jäädytetyt sienet, hunajassa keitetyt heinäsirkat, kalat ja\nlihat — kaikki mitä oli syönyt ja juonut.\n\nRooman rauhaa vartioivat legionalaumat eivät saattaneet rauhoittaa\nDomitiusta.\n\n\"Ei, ei! Rooman täytyy hävitä, sillä usko jumaliin ja ankarat tavat ovat\nhävinneet! Rooman täytyy hävitä, ja se on vahinko! sillä elämä on\nsentään hauskaa, Caesar on armollinen ja viini on hyvää. Voi mikä\nvahinko!\"\n\nHän kätki päänsä syyrialaisen tanssijatytön kainaloon ja rupesi\nitkemään.\n\n\"Mitä siitä tulevasta elämästä!... Achilles oli oikeassa, että parempi\non olla orjana auringonalaisessa maailmassa kuin kuninkaana\nkimmeriläisillä mailla. Mutta tuo kysymys, onko jumalia olemassa, se on\nepäuskoa ja turmelee nuorison.\"\n\nSillaikaa oli Lucanus saanut puhalletuksi kaikki kultajauhot Nigidian\nhiuksista, ja tarpeeksi juotuaan Nigidia oli nukahtanut. Lucanus otti\nmurattiköynnökset vieressään seisovan vaasin ympäriltä ja seppelöi\nniillä nukkuvan. Tämän työn päätyttyä rupesi hän ihastunein ja kysyvin\nkatsein silmäilemään läsnäoleviin.\n\nSitten kietoi hän itsensäkin ympärille murattia ja toisti moneen kertaan\nsyvällä vakaumuksella:\n\n\"En ole mikään ihminen. Olen fauni.\"\n\nPetronius ei ollut humalassa, mutta Nero, joka »jumalallisen» äänensä\ntakia alussa oli ollut varovainen, oli lopulla kaatanut kurkkuunsa\npikarin toisensa perästä ja juopunut. Hän tahtoi taasen esittää\nrunojaan, tällä kertaa kreikankielisiä, mutta ei muistanutkaan niitä,\nvaan lauloi vahingossa erään Anakreonin odin. Pytagoras, Diodorus ja\nTerpnos koettivat häntä säestää, mutta jättivät sikseen koko puuhan,\nkoska yhteistyö näyttäytyi mahdottomaksi. Nero rupesi nyt tuntijana ja\nestetikkona ihailemaan Pytagoraan vartaloa ja suutelemaan hänen käsiään.\nNäin kauniit kädet oli hän nähnyt vain kerran ... mutta missä?\n\nHän nosti kätensä hiestyneelle otsalleen ja rupesi miettimään. Hetkisen\nperästä kuvastui hänen kasvoillaan kauhu.\n\n\"Niin todella! äidillähän ne olivatkin, Agrippinalla!\"\n\nHänen eteensä nousi synkkä kuva.\n\n\"Sanotaan hänen öisin kuutamossa kulkevan merellä Baiaen ja Baulin\ntienoilla. Ei puhu mitään, kävelee vain kävelemistään, ikäänkuin etsisi\njotakin. Liketessään venettä hän katsoo siihen ja astuu taas eteenpäin,\nmutta kalastaja, johon hän on katsonut, kuolee.\"\n\n\"Hyvä aihe\" huomautti Petronius.\n\nVestinius kurotti kuin kurki pitkää kaulaansa ja kuiskasi\nsalaperäisesti:\n\n\"En usko jumaliin, mutta henkiin uskon — oi!\"\n\nNero ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.\n\n\"Olen aina viettänyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun\ntarvitsisi nähdä häntä. Siitä on jo viidettä vuotta. Täytyihän minun,\ntäytyihän minun toimittaa hänet hengiltä, koska hän lähetti kimppuuni\nmurhaajia. Jollen olisi langettanut hänen tuomiotaan, ette tänä päivänä\nolisi kuulleet minun laulavan.\"\n\n\"Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessä!\" huusi Domitius Afer.\n\n\"Viiniä! ja soikoot tympanit!\"\n\nMelu pääsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan\nmurattiköynnöksen peittoon. Hän tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi:\n\n\"En ole ihminen, vaan fauni ja elän metsässä. Ho-ho-hooi!\"\n\nVihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtä\njuovuksissa kuin muutkin, ja himon lisäksi valtasi hänet riidanhalu,\nkuten aina, kun hän oli nauttinut liikaa. Hänen ruskeat kasvonsa\nkalpenivat, ja käskevällä äänellä hän kangertaen lausui:\n\n\"Suutele minua! Tänään tai huomenna, yhdentekevä! Tätä jo riittää.\nCaesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle,\nymmärrätkö! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmärrätkö!...\nCaesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lähetti sinua hakemaan... Sinun\ntäytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen ...\nsuutele pian!\"\n\nHän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta silloin Acte rupesi häntä\npuolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillä hän\ntunsi, että turmio tulee. Turhaan hän sentään ponnisti voimiaan,\nkoettaen molemmilla käsillään irroittaa ympäriltään hänen karvatonta\nkäsivarttaan; hän rukoili, ettei hän olisi tällainen, vaan kuten ennen,\nja armahtaisi häntä. Suru ja kauhu vapisi hänen äänessään, mutta ei\nmikään auttanut. Hänen täytyi yhä likempää tuntea hänen hengitystään,\njoka tuli viiniltä. Yhä likemmä siirtyivät hänen kasvonsa. Ei se ollut\nenää entinen, hyvä, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeä satyri,\njoka herätti inhoa ja kauhua. Tytön voimat heikkenivät heikkenemistään.\nTurhaan koetti hän kääntää pois päätään, välttääkseen hänen suudelmiaan.\nVinitius nousi pystyyn, kävi molemmin käsin kiinni häneen, veti hänen\npäänsä rinnalleen ja rupesi läähättäen suutelemaan hänen kalpeita\nhuuliaan.\n\nMutta sinä hetkenä joku hirvittävä voima irroitti hänen käsivartensa\ntytön kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikäänkuin ne olisivat olleet\nlapsen käsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjään kuin mikäkin\nkuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitä tämä merkitsi? Kummissaan rupesi\nVinitius hieromaan silmiään ja huomasi samassa rinnallaan\njättiläiskokoisen lygiläisen orjan, nimeltä Ursus, johon hän oli\ntutustunut Auluksen talossa.\n\nLygiläinen seisoi siinä aivan tyynenä, mutta hänen siniset silmänsä\ntuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, että veri nuorukaisen suonissa\nmiltei lakkasi kiertämästä. Hetken perästä nosti hän prinsessansa\nkäsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista.\n\nActe seurasi heitä.\n\nVähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten\nhän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti.\n\n\"Lygia, Lygia!\" huusi hän.\n\nMutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa\nraskaiksi. Jonkun aikaa hän horjahteli sinne tänne, sitten hän koppasi\ntanssijatytön paljaan käsivarren, räpytteli silmiään ja kysäsi:\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\nTyttö tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja\nkatseli häneen kuumin silmin.\n\n\"Juo!\"\n\nVinitius joi ja retkahti maahan.\n\nSuurin osa vieraista oli jo pöytien alla. Toiset kulkivat vielä horjuvin\naskelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillään pöydän ääressä\nkuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja\nsenaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien,\njuopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten — koko tämän tosin vielä\nkaikkivaltiaan, mutta hengettömän, seppelöidyn ja irstaan, mutta jo\nsammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta\nruusuja.\n\nUlkona tuntui jo päivän salo.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKukaan ei pidättänyt Ursusta eikä liioin vaatinut häntä tilille hänen\nmenettelystään. Vieraat, jotka eivät maanneet pöytien alla, olivat\nkumminkin jo jättäneet varsinaiset paikkansa. Kun palvelijat näkivät\njättiläiskokoisen miehen kantavan naista pois tricliniumista, arvelivat\nhe, että se oli joku orja, joka nouti juopunutta emäntäänsä. Olihan\nsitäpaitsi Acte heidän mukanaan, ja hänen läsnäolonsa turvasi heidät\nkaikilta epäluuloilta.\n\nPakenevat tulivat tricliniumin viereiseen huoneeseen ja siitä käytävään,\njoka vei Acten asunnolle.\n\nLygia oli käynyt niin voimattomaksi, että hän hervottomana kuin kuollut\nmakasi Ursuksen käsissä. Vasta kun puhdas, viileä aamuilma tulvi häntä\nvastaan, avasi hän silmänsä. Aamu valkeni vaikenemistaan. He astelivat\npylväikön läpi ja tulivat pääportille, mutta eivät poikenneet pihaan,\nvaan palatsin puutarhaan, jossa aamurusko jo punaili sypressien ja\npinjojen latvoja. Tämä osa palatsia oli tyhjänä, meluava soitto ja\njuhlivien huudot etenivät etenemistään. Lygiasta tuntui siltä kuin hänet\nolisi riistetty helvetistä ja tuotu jumalaisen päivän valkeuteen. Olihan\nmaailmassa sentään vielä jotakin muutakin kuin tuo iljettävä triclinium:\noli taivas, aamurusko, oli valoa ja hiljaisuutta. Äkkiä purskahti tyttö\nitkuun, nojautui jättiläisen olkapäätä vastaan ja vaikeroi siinä:\n\n\"Mennään kotiin, Ursus! Mennään kotiin, Auluksen taloon!\"\n\n\"Mennään vaan!\" sanoi Ursus.\n\nHe olivat tulleet pieneen atriumiin, joka kuului Acten asuntoon, ja\nUrsus laski Lygian marmoripenkille, vastapäätä suihkulähdettä. Acte\nrupesi rauhoittamaan tyttöä ja kehoitti häntä nukkumaan, vakuuttaen,\nettei häntä tällä hetkellä uhannut mikään vaara, koska juopuneet vieraat\nvarmaan nukkuvat iltaan asti. Mutta Lygia ei pitkiin aikoihin voinut\nrauhoittua. Hän vaan piteli käsillään ohimojaan ja toisti toistamistaan\nkuin lapsi:\n\n\"Mennään kotiin! Mennään Aulukselle!\"\n\nUrsus oli kyllä siihen valmis. Tosin porteilla seisoo\npretoriaani-sotamiehiä, mutta entä sitten! Sotamiehet eivät pidätä\nkulkijoita. Porttikaaren luona vilisee kantotuoleja ja ihmisiä lappaa\nmyötäänsä. Ei kukaan heitä estä menemästä. He sekaantuvat kansan tulvaan\nja lähtevät suoraa päätä kotiin. Mitä hänellä muuten onkaan sanomista\ntähän asiaan! Prinsessa käskee, ja hän tottelee. Sitä vartenhan hän on\nolemassa.\n\n\"Niin, Ursus, mennään,\" toisteli Lygia.\n\nMutta Acte rupesi puhumaan heille järkeä. Mennään! niin! Ei kukaan estä.\nMutta Caesarin talosta ei kukaan saa karata, ja joka sen tekee, loukkaa\nhänen majesteettiaan. Sopii lähteä, mutta illalla tuo sadanpäämies\nkuolemantuomion Aulukselle ja Pomponia Graecinalle. Lygia kuljetetaan\ntakaisin palatsiin, ja sitten hän on auttamattomasti hukassa. Jos taas\nAuluksen perhe ottaa hänet luokseen, niin sitä varmaan odottaa kuolema.\n\nLygian kädet vaipuivat helmaan. Ei ollut mitään neuvoa. Turmion täytyi\nkohdata joko Plautiuksen perhettä tai häntä itseään. Muuta valikoimisen\nvaraa ei ollut. Juhlaan mennessään oli hän saattanut toivoa, että\nVinitius ja Petronius saisivat Caesarin lupaamaan hänet takaisin\nPomponialle, mutta nyt hän tiesi, että Caesar juuri heidän\nyllytyksestään oli siirtänyt hänet Aulukselta. Ei ollut mitään neuvoa.\nAinoastaan ihmeen kautta hän voi pelastua tästä kuilusta, ihmeen ja\nJumalan voiman kautta.\n\n\"Acte,\" huusi hän epätoivoissaan, \"kuulitko Vinitiuksen sanovan, että\nCaesar oli luvannut minut hänelle ja että hän tänä iltana lähettäisi\norjansa noutamaan minut luokseen?\"\n\n\"Kuulin,\" vastasi Acte.\n\nHän oikaisi käsivarsiaan ja vaikeni. Lygian epätoivo ei herättänyt\nhänessä vastakaikua. Olihan hän itse ollut Neron rakastettuna, ja vaikka\nhän oli hyväsydäminen, ei hän käsittänyt tällaisen suhteen\nhäpeällisyyttä. Entisenä orjattarena oli orjan käsityskanta liian syvään\nsyöpynyt häneen, ja sitäpaitsihan hän yhä vielä rakasti Neroa. Jos Nero\nolisi tahtonut palata hänen luokseen, olisi hän ollut valmis ojentamaan\nkätensä häntä vastaan niinkuin itse onnea tavoittaakseen. Hän ymmärsi,\nettä Lygian täytyi joko antautua nuoren, komean Vinitiuksen rakastetuksi\ntai syöstä sekä itsensä että Auluksen talo perikatoon — eikä käsittänyt,\nkuinka hän saattoi horjua.\n\n\"Kyllä sinä,\" virkkoi hän hetken perästä, \"Vinitiuksen luona olet yhtä\nhyvässä turvassa kuin Caesarinkin talossa.\"\n\nHänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen sanansa, vaikka olivatkin\ntodet, merkitsivät: »tyydy kohtaloosi ja rupea Vinitiuksen\nrakastajattareksi». Mutta Lygia tunsi vielä huulillaan hänen\neläimellisen intohimoiset ja polttavat suudelmansa ja niitä muistellessa\nkohosi häpeän puna hänen kasvoilleen.\n\n\"Ei ikinä!\" huusi hän kiivaasti. \"En jää tänne enkä mene Vinitiuksen\nluo.\"\n\nActea hämmästytti hänen kiivautensa.\n\n\"Vihaatko sinä sitten Vinitiusta?\" kysyi hän.\n\nSiihen kysymykseen ei Lygia voinut vastata. Hän purskahti uudestaan\nitkuun. Acte sulki hänet syliinsä ja rupesi rauhoittamaan häntä. Ursus\nhengitti raskaasti ja heristeli jättiläisnyrkkejään, sillä hän rakasti\nkoiran uskollisuudella prinsessaansa eikä saattanut nähdä hänen itkevän.\nHänen lygiläisessä, puolivillissä sydämessään syntyi hurja halu palata\nsaliin ja kuristaa sekä Vinitius että tarpeen vaatiessa Caesarkin. Hän\nei sentään uskaltanut sitä tehdä, sillä hän pelkäsi vahingoittavansa\nemäntäänsä, sitäpaitsi ei hän varmaan tietänyt, olisiko sellainen\nteko — vaikka se hänestä tuntui kerrassaan viattomalta — sovelias\nristiinnaulitun Karitsan tunnustajalle.\n\nActe hyväili Lygiaa ja virkkoi uudelleen:\n\n\"Vihaatko häntä?\"\n\n\"En,\" vastasi Lygia, \"en saa vihata, sillä olen kristitty.\"\n\n\"Tiedän, Lygia. Tiedän myöskin Paavali Tarsolaisen kirjeistä, että\nteidän tulee säilyttää siveytenne ja pelätä syntiä enemmän kuin\nkuolemaa, mutta salliiko sinun oppisi tuottaa kuolemaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuinka sinä sitten voit saattaa Caesarin koston Auluksen talolle?\"\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys. Lygian eteen avautui taasen pohjaton\nsyvyys.\n\nNuori vapautettu jatkoi:\n\n\"Minä kyselen, sillä minun käy sääli sinua, sääli hyvää Pomponiaa,\nAulusta ja heidän lastaan. Mutta minä olen tarpeeksi kauan elänyt tässä\ntalossa tunteakseni mitä Caesarin kosto merkitsee. Ei! Te ette saata\nkarata. Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa\nsinut takaisin Pomponian luo.\"\n\nMutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään\ntoisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat\nrupesivat rukoilemaan — Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa.\n\nActe, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut\nriistää silmiään Lygiasta. Hän katseli hänen puhtaita kasvonpiirteitään,\nhänen päätänsä ja käsiänsä, jotka olivat korotetut taivasta kohti,\nikäänkuin hän sieltä olisi odottanut pelastusta. Aamurusko valoi\nkirkkauttaan hänen tummille hiuksilleen ja valkealle peplumilleen. Tässä\nhäikäisevässä valossa näytti hän itsekin olevan pelkkää valoa. Hänen\nkalpeista kasvoistaan, huulista, jotka olivat hiukan auenneet, käsistä\nja silmistä, jotka olivat korotetut taivasta kohti, henki\nyliluonnollinen hartaus. Nyt Acte käsitti, ettei Lygia saattanut ruveta\nkenenkään rakastajattareksi. Neron entisen rakastetun silmien edestä\npoistui ikäänkuin peite ja hänen eteensä avautui ihan toinen maailma\nkuin se, mihin hän oli tottunut. Tuo harras rukous tässä rikoksen ja\nhäpeän pesässä pani hänet hämmästyksiin. Vielä hetkinen sitten oli Lygia\nhänen mielestään ollut auttamattomasti hukassa. Nyt hän rupesi uskomaan,\nettä tapahtuu jotakin eriskummallista, että apuun ehtii pelastus\nvoimakkaampi Caesariakin, että taivaasta tulee siivekäs sotajoukko\nneittä vapauttamaan tai että aurinko levittää säteensä hänen jalkainsa\nalle ja nostaa hänet luokseen. Hän oli kuullut puhuttavan, että\nkristittyjen joukossa tapahtui suuria ihmeitä, ja tuli nyt vakuutetuksi,\nettä puhe niistä oli totta, koska Lygia noin rukoili.\n\nVihdoin Lygia nousi ja toivo säteili hänen kasvoistaan. Ursuskin nousi,\nlikeni penkkiä ja loi katseen emäntäänsä, ikäänkuin hänen käskyjään\nodotellen.\n\nMutta tytön silmät sumenivat ja hetken perästä vieri kaksi suurta\nkyyneltä hänen poskilleen.\n\n\"Jumala siunatkoon Pomponiaa ja Aulusta,\" lausui hän. \"Minä en saa\nsyöstä heitä perikatoon, sentähden en ikinä enää näe heitä.\"\n\nSitten hän kääntyi Ursuksen puoleen ja lausui hänelle, ettei hänellä nyt\nenää ollut ketään muita maailmassa, vaan että Ursuksen täytyi olla sekä\nhänen isänään että holhoojanaan. He eivät saattaneet hakea turvaa\nAuluksen talosta, koska he siten yllyttäisivät Caesarin vihan sitä\nvastaan. Mutta ei hän liioin saattanut jäädä Caesarin eikä Vinitiuksen\nhaltuun. Ursuksen täytyi saattaa hänet pois kaupungista ja kätkeä\njonnekin, jonne ei Vinitius eivätkä hänen palvelijansa löydä. Vielä tänä\npäivänä hän lähtisi Ursuksen mukaan, vaikkapa merten ja vuorten taakse,\nbarbarivaltakuntiin, missä ei tunneta Rooman nimeä ja minne ei Caesarin\nvalta ulotu. Pelastakoon hänet Ursus, sillä hän on hänen ainoa turvansa\nmaailmassa.\n\nLygiläinen oli valmis mihin tahansa ja kuuliaisuutensa merkiksi kumartui\nhän maahan ja kiersi käsivartensa Lygian jalkojen ympäri. Mutta Acten\nkasvoilla kuvastui pettymys, sillä hän oli odottanut ihmettä. Vai eikö\nse rukous saanutkaan aikaan sen enempää? Se, joka karkaa Caesarin\ntalosta, tekee itsensä syypääksi majesteettirikokseen, jota seuraa\nrangaistus. Ja jos Lygian onnistuukin paeta, niin Caesar kostaa\nAulukselle. Jos hän välttämättä tahtoo paeta, niin paetkoon edes\nVinitiuksen talosta; Caesar ei mielellään sekaannu muiden asioihin,\nehkei hän edes huoli auttaa Vinitiusta etsimään Lygiaa. Ainakaan ei\nhänen tekoaan silloin pidetä majesteettirikoksena.\n\nMutta Lygia itse ajatteli: kotiväet eivät saa tietää mitään hänen\nolinpaikastaan, ei Pomponiakaan... Hän kyllä karkaa, mutta ei\nVinitiuksen talosta, vaan jo matkalla sinne. Juovuspäissään Vinitius\ntuli kertoneeksi, että hän illalla lähettää orjansa häntä noutamaan.\nVarmaankaan ei hän selvänä olisi ilmoittanut sitä. Luultavasti hän,\nehkäpä yhdessä Petroniuksen kanssa, jo ennen juhlaa oli ottanut\nCaesarilta lupauksen, että hän seuraavan päivän illalla saa lähettää\nnoutamaan häntä. Ja jos he tänään unohtaisivatkin asian, niin\nlähettävät he hakemaan häntä huomenna. Mutta Ursus hänet pelastaa.\nHän tulee, nostaa hänet kantotuolista, niinkuin hän hänet pelasti\ntricliniumistakin, ja niin he pakenevat maailman ääriin. Ursusta ei\nkukaan saata vastustaa. Hänen rinnalleen ei pääse se hirveä\npainiskelijakaan, joka eilen sai voiton tricliniumissa. Mutta koska\nVinitius voi lähettää kovin paljon orjia, on parasta, että Ursus menee\npyytämään neuvoa ja apua piispa Linnukselta. Piispa heitä kyllä armahtaa\neikä jätä Vinitiuksen käsiin. Hän voi heidän avukseen lähettää\nkristityitä, jotka voittavat Vinitiuksen väet ja pelastavat Lygian.\nSitten Ursus kyllä vie hänet kaupungista ja piiloittaa niin, ettei\nRooman valta löydä.\n\nHänen kasvoilleen valui puna ja hän rupesi hymyilemään, sillä lohdutus\noli taasen täyttänyt hänen mielensä ja pelastuksen toivo muuttunut\nmiltei varmuudeksi. Äkkiä hän heittäytyi Acten kaulaan, vei sulavat\nhuulensa hänen poskeaan vastaan ja kuiskasi:\n\n\"Ethän sinä ilmaise aikomustamme, Acte, ethän?\"\n\n\"Kautta äitini varjon,\" vastasi vapautettu \"en ilmaise aikomustanne.\nMutta rukoilen Jumalaanne, että Ursuksen onnistuisi sinut pelastaa.\"\n\nJättiläisen lapselliset sinisilmät säteilivät onnesta. Hänpä ei ollut\nosannut keksiä tätä keinoa, vaikka kuinka oli vaivannut päätänsä, mutta\nkäytäntöön hän kyllä osaa panna sen. Yöllä tai päivällä — se on ihan\nyhdentekevää! Hän käy piispan puheilla, piispa osaa lukea taivaan\nmerkkejä ja tietää sanoa, mitä pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä.\nMitä taas kristittyihin tulee, niin heitä hän kyllä saa kokoon omin\nneuvoin. Vähäkös heitä oli hänen tuttavissaan, sekä orjissa että\nmiekkailijoissa ja vapaissa miehissä, sekä Suburrassa että siltojen\ntakana. Saisi heitä kokoon pari tuhatta, helpostikin. Kyllä hän tästä\nneitinsä vapauttaa, johdattaa hänet pois kaupungista ja seuraa häntä.\nSiihen hän toki kykenee. Menevät sitten vaikkapa maailman ääriin, missä\nei ole kuultu puhuttavankaan roomalaisista.\n\nHän jäi miettiväisenä silmäilemään eteensä, ikäänkuin saadakseen\nselville tulevaisia, kaukaisia asioita. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Lähdetäänkö metsään? Hei vaan niitä metsiä, niitä metsiä!\"\n\nHetken perästä hän sentään riistäytyi irti tulevaisuusunelmistaan ja\npalasi todellisuuteen.\n\nKas, nyt hän paikalla lähtee piispan puheille, ja illalla on jo sata\npäätä odottamassa kantotuolia. Ja olkoon sitten neittä kuljettamassa\nvaikka miten paljon orjia, vaikkapa pretoriaani-sotamiehiä!... Paras on\nvaan olla likenemättä hänen nyrkkejään, vaikkapa rauta-asussa... Mitäs\nvahvaa se rauta sitten on! Kun vaan osuu oikein tönäisemään, niin kyllä\nse ihmisen pää raudankin sisästä halkeaa.\n\nLygia nosti lapsellisen vakavana sormensa ja lausui:\n\n\"Ursus! »ei sinun pidä tappaman».\"\n\nLygiläinen nosti kouransa, joka oli kuin nuija, niskaansa, mutisi\njotakin ja rupesi kiivaasti raapimaan korvantaustaansa: täytyyhän hänen\nennen kaikkea pelastaa neitinsä, »silmäinsä valkeus»... Olihan neiti\nitsekin sanonut, että nyt on hänen aikansa tullut... Kyllähän hän tekee\nparastaan. Mutta entä jos sitten käy hullusti?... Täytyyhän hänen ennen\nkaikkea pelastaa neiti! Ja jos nyt täytyisi joku nutistaa, niin kyllä\nhän sitten katuu ja pyytää anteeksi viattomalta Karitsalta ja rukoilee,\nettä ristiinnaulittu Karitsa armahtaisi häntä, syntistä... Eihän hän\ntahtoisi Karitsaa loukata, mutta kun hänellä kerran on sellaiset tukevat\nkädet...\n\nSuuri hellyys henki hänen kasvoistaan, mutta hän koetti sitä salata,\nkumarsi ja virkkoi:\n\n\"Ja nyt minä lähden pyhän piispan luo.\"\n\nActe kiersi käsivartensa Lygian kaulaan ja rupesi itkemään. Taasen hän\ntunsi, että on olemassa maailma, jonka kärsimyksetkin antavat enemmän\nonnea kuin Caesarin komea palatsi kaikkine rikkauksineen. Taasen avautui\nhänen eteensä valkeuteen johtava ovi, mutta samassa hän tunsi, ettei hän\nole otollinen kulkemaan siitä ovesta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nLygian kävi sääli Pomponia Graecinaa, jota hän rakasti sydämensä\npohjasta, sääli koko Auluksen taloa. Epätoivon tunne häneltä sentään\nvähitellen oli kadonnut. Tuntui suloiselta ajatella, että hän uskonsa\ntähden uhraa ylellisyyden ja mukavuuden ja antautuu tuntemattomaan\nkulkurielämään. Mahdollisesti hänen lapsellista uteliaisuuttaan jossakin\nmäärin viehätti elämä kaukaisissa maissa, barbarien ja villien petojen\njoukossa, mutta johtavana voimana hänessä kuitenkin oli luottava usko\nsiihen, että koska hän nyt menettelee »jumalallisen Mestarin» käskyn\nmukaan, Hän pitää huolta tottelevaisesta ja uskollisesta lapsestaan. Ja\nmitä hänelle niin ollen voi tapahtua? Jos kärsimyksiä tuleekin, niin hän\nkantaa ne Hänen nimessään. Jos taas odottamaton kuolema häntä kohtaa,\nniin Hän hänet korjaa, ja sitten, jahka Pomponia kuolee, saavat he elää\nyhdessä iankaikkisesti. Monasti hän, vielä ollessaan Auluksen talossa,\noli surrut, ettei hän kristittynä saata tehdä mitään Ristiinnaulitun\nhyväksi, josta Ursuskin niin suurella hellyydellä oli puhunut. Nyt, nyt\noli hetki tulossa. Onnellisuuden tunne valtasi Lygian mielen, ja hän\nrupesi Actelle kertomaan onnestaan. Ei Acte häntä kuitenkaan ymmärtänyt.\nVapaaehtoisesti heittää kaikki: koti, rikkaus, kaupunki, puutarhat,\ntemppelit, pylväiköt, kaikki, mikä on kaunista, heittää tämä aurinkoinen\nmaa ja rakkaat ihmiset, kaikki, kaikki — ja minkätähden? Vain siitä\nsyystä, että tahtoo paeta nuoren, kauniin ritarin rakkautta!... Eivät\nnämä asiat tahtoneet mahtua Acten päähän. Joskus hän ikäänkuin\nvälähdykseltä tunsi, että tyttö ehkä saattaa olla oikeassa, että ehkä\nsaattaa olla olemassa joku ääretön, salaperäinen onni, mutta selvää\nkäsitystä ei hän voinut muodostaa itselleen, varsinkin kun Lygian edessä\nvielä oli yritys, joka saattoi päättyä sangen huonosti, jossa hän\nsuorastaan saattoi menettää henkensä. Acte oli luonteeltaan arka ja\npelolla ja vavistuksella hän ajatteli seuraavaa iltaa. Ei hän sentään\nLygialle maininnut mitään pelostaan. Päivä oli valjennut ja aurinko\npaistoi jo atriumiin. Acte ehdotti, että pantaisiin levolle, koska yö\noli kulunut aivan unetonna. Lygia ei pannut vastaan, ja he läksivät\ncubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu, — vielä niiltä\najoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellä he laskeutuivat\nlevolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei väsymyksestään huolimatta\nsaanut unta. Hän oli kyllä pitkän aikaa ollut surullinen ja onneton,\nmutta nyt kalvoi häntä levottomuus, jota hän ei ikinä ennen ollut\ntuntenut. Tähän saakka oli hänen elämänsä muodostunut päivien raskaaksi\nsarjaksi — nyt se äkkiä tuntui hänestä häpeälliseltä.\n\nHänen päänsä meni yhä enemmän sekaisin. Ovi valkeuteen vuoroin avautui,\nvuoroin sulkeutui, mutta niinä hetkinä, jolloin se oli auki, häikäisi\nhänen silmiään sellainen kirkkaus, ettei hän selvästi voinut eroittaa\nmitään. Hän ainoastaan aavisti, että tuon kirkkauden sisään on kätketty\njoku rajaton onni, jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä. Jos\nesimerkiksi Caesar hylkäisi Poppaean ja uudestaan rakastuisi Acteen,\nolisi sekin siihen verraten turhuutta. Samassa pälkähti hänen päähänsä\najatus, ettei Caesarkaan, jota hän rakasti ja jota hän oli kunnioittanut\nmiltei puolijumalana, ollut parempi kuin joku orja, ja että tämä palatsi\nnumidilaisesta marmorista rakennettuine pylväikköineen oikeastaan oli\nvain kiviläjä. Vihdoin kuitenkin nämä ajatukset, joista hän ei mitenkään\nsaanut selvää, rupesivat väsyttämään. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta\nlevottomuus yhä kiusasi, eikä hän voinut. Vihdoin hän päätti ruveta\npuhumaan Lygian kanssa iltaisesta pakoretkestä. Hän arveli nimittäin,\nettei Lygiakaan, jota uhkaa sellaiset hirveät vaarat, saata nukkua, ja\nkääntyi sentähden häneen päin.\n\nMutta Lygia nukkui rauhallisesti. Pimeään cubiculumiin lankesi verhojen\nraosta kimppu kirkkaita säteitä, joissa tomuhituset hyppelivät. Säteiden\nvalossa näki Acte hänen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta\nkäsivartta vastaan, suljetut silmät ja puoleksi avautuneet huulet. Hänen\nhengityksensä oli nukkuvan tasaista huokumista.\n\n\"Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!\" mietti Acte. \"Hän on vielä lapsi.\"\n\nHetkisen perästä hänen taasen täytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta,\njoka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka\nvalitsee puutteen mieluummin kuin häpeän, joka hylkää Vinitiuksen komean\ntalon Carinaessa ja valitsee maankiertäjän elämän, joka luopuu\nvaatteista, kalleuksista, kesteistä, luuttujen ja sitrojen soitosta.\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\nHän alkoi katsella Lygiaa, ikäänkuin hänen nukkuvilta kasvoiltaan\nlöytääkseen vastauksen. Hän katseli hänen puhdasta otsaansa,\nkulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka\nolivat hiukan auki, ja neitseellistä povea, joka nousi ja laski tyynen\nhengityksen mukaan. Ja taasen hänen täytyi vaipua ajatuksiin.\n\n\"Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minä!\"\n\nLygia kävi hänen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin\ntaivaalliseksi näyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa\nkauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita\nhänen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydämessä ei ollut tilaa\nkateudelle. Päinvastoin hänet valtasi suuri säälin tunne, kun hän\najatteli kaikkia vaaroja, mitkä tyttöä uhkasivat. Hänen sydämessään\nheräsi äidillinen tunne: Lygia ei ollut hänen mielestään ainoastaan\nkaunis kuin uni, vaan myöskin sanomattoman rakas. Hän vei huulensa hänen\ntummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitä.\n\nMutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan\nsiipien suojassa. Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi,\nkun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi\ntarkastamaan cubiculumia.\n\nHän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa.\n\n\"Vai sinäkö, Acte?\" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi\nkreikattaren kasvot.\n\n\"Niin, Lygia.\"\n\n\"Onko jo ilta?\"\n\n\"Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi.\"\n\n\"Eikö Ursus vielä ole palannut?\"\n\n\"Eihän Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen\nkanssa odottaa kantotuolia.\"\n\n\"Niin, todellakin.\"\n\nHe läksivät cubiculumista ja menivät kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei\nhänet sitten syömään ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei\ntällä kertaa ollut odotettavissa mitään vaarallista kohtausta, koska\nsekä Caesar että hänen likeisimmät hovilaisensa vielä nukkuivat. Lygia\nnäki nyt ensi kerran eläessään nuo ihanat puutarhat, täynnä sypressejä,\npinjoja, tammia, öljypuita ja myrttejä, joiden joukossa yleni\nveistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivät tyyniä, kiiltäviä\npintojaan, suihkulähteet kastelivat pärskeellään kukkivia ruusupensaita.\nMissä tuntui muratti- tai viiniköynnösverkon ympäröimä, salaperäinen\nluola kutsuvan luokseen, missä uiskenteli vesillä hopeankarvaisia\njoutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa käyskeli gaselleja,\njoita oli tuotu Afrikan erämaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja,\njoita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta.\n\nPuisto oli tyhjä. Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio\nkädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen\nlomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla,\njoiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset\nkastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja\nLygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston\nihmeellisyyksiä. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli\nhän kuitenkin siksi lapsi, että hän uteliaasti katseli tätä kaikkea.\nHänestä tuntui hauskalta. Hän tuli ajatelleeksi, että jos vain Caesar\nolisi hyvä ihminen, niin hän tässä puutarhassa ja palatsissa olisi\noikein onnellinen.\n\nVihdoin he hiukan väsyivät ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien\npeittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidän\nsydäntään, nimittäin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo\nlevottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hänestä\ntuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhä enemmän\nhänen kävi sääli Lygiaa. Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa\nvaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi\nhän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän\nluulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo.\n\nLygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään.\n\n\"Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hän oli\nhyvä, mutta eilisen juhlan jälkeen pelkään häntä ja tahdon paeta\nlygiläisten luo.\"\n\n\"Mutta rakastitko häntä silloin, kun hän oli Auluksen talossa?\"\n\n\"Kyllä,\" vastasi Lygia ja painoi alas päänsä.\n\n\"Sinä et koskaan ole ollutkaan orjatar, kuten minä,\" huudahti Acte\nhetken mietittyään. \"Sinut Vinitius saattaisi naida. Sinä olet\npanttivanki ja lygiläisten kuninkaan tytär. Aulus ja hänen vaimonsa\nrakastavat sinua kuin omaa lastaan, ja olen varma, että he ovat valmiit\nottamaan sinut tyttärekseen. Vinitius saattaisi naida sinut, Lygia.\"\n\nMutta tyttö vastasi hiljaa, vieläkin surullisempana:\n\n\"Mieluummin pakenen lygien luo.\"\n\n\"Lygia, tahdotko että paikalla lähden Vinitiusta puhuttelemaan? Jos hän\nnukkuu, niin herätän hänet ja sanon hänelle sen, minkä juuri sanoin\nsinulle. Niin, rakkaani, lähden hänen luokseen ja sanon hänelle:\nVinitius, hän on kuninkaan tytär ja kuuluisan Auluksen rakas lapsi; jos\nrakastat häntä, niin palauta hänet Auluksen taloon ja vie hänet\nvaimonasi hänen vanhempiensa kodista.\"\n\n\"Menen lygiläisten luo,\" virkkoi tyttö niin hiljaa, että Acte tuskin\nsaattoi kuulla hänen sanansa.\n\nJa kaksi suurta kyyneltä jäi riippumaan ripseihin, jotka reunustivat\nalaspainuneita silmiä.\n\nSamassa katkesi keskustelu, sillä tieltä alkoi kuulua likenevien\naskelten töminää. Tuskin Acte ennätti nähdä kuka tulija olikaan,\nennenkuin penkin edessä seisoi Sabina Poppaea, pieni orjajoukko\nmukanaan. Kaksi orjattarista piteli hänen päänsä päällä kultavartaitten\nneniin kiinnitettyjä kamelikurjen sulkia, joita he hiljaa löyhyttelivät\nja joilla he samalla suojelivat häntä syysauringon kuumilta säteiltä.\nPoppaean edellä kulki etiopialainen imettäjä, musta kuin ebenholtsi,\nrinnat täynnä maitoa ja kantaen käsivarsillaan lasta, joka oli kääritty\nkultareunaiseen purppuraan. Acte ja Lygia nousivat, arvellen, että\nPoppaea kulkisi heidän penkkinsä ohitse kiinnittämättä huomiota heihin,\nmutta hän pysähtyikin ja puhutteli heitä.\n\n\"Acte,\" virkkoi hän, \"tiu'ut, jotka lähetit nukelle, olivat huonosti\nneulotut. Lapsi repi irti yhden ja pisti sen suuhunsa. Onneksi Lilith\najoissa huomasi sen.\"\n\n\"Suo anteeksi, jumalainen,\" vastasi Acte, laskien kätensä ristiin\nrinnalle ja painaen alas päänsä.\n\nNyt Poppaea alkoi katsella Lygiaa.\n\n\"Mikä orjatar tämä on?\" kysyi hän vähän ajan perästä.\n\n\"Ei hän ole orjatar, jumalallinen Augusta, vaan Pomponia Graecinan\nkasvatti ja lygien kuninkaan tytär, joka joskus on annettu\npanttivangiksi roomalaisille.\"\n\n\"Onko hän tullut sinua tervehtimään?\"\n\n\"Ei, Augusta. Pari päivää sitten muutti hän palatsiin.\"\n\n\"Oliko hän eilen kemuissa?\"\n\n\"Oli, Augusta.\"\n\n\"Kenen käskystä?\"\n\n\"Caesarin käskystä.\"\n\nPoppaea rupesi vieläkin tarkemmin katselemaan Lygiaa, joka seisoi hänen\nedessään, pää kumarassa, milloin uteliaasti avaten loistavat silmänsä,\nmilloin päästäen silmäluomet niitä peittämään. Äkkiä Augustan\nkulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. Kadehtien omaa kauneuttaan ja\nvaltaansa, eli hän ainaisessa pelossa, että jonakin kauniina päivänä\njoku onnellinen kilpailijatar vielä tuhoaa hänet, kuten hän itse oli\ntuhonnut Octavian. Sentähden jokaiset kauniit kasvot, jotka vaan\npalatsin sisäpuolelle joutuivat, herättivät hänessä epäluuloa. Tuntijan\nsilmällä mittasi hän heti ensi hetkenä Lygian kiireestä kantapäähän\nasti, tarkasti jokaista hänen kasvojensa ilmettä ja pelästyi. »Sehän on\ntäydellinen nymfi», tunnusti hän itselleen. »Venus itse hänet on\nsynnyttänyt.» Ja samassa lensi hänen päähänsä ajatus, jota ei vielä\nainoakaan kaunotar ollut hänessä herättänyt, nimittäin, että hän itse on\nmelkoisesti vanhempi! Haavoitettu itserakkaus pani hänet vavahtamaan,\nlevottomuus valtasi hänet, ja kaikenlaiset epäilykset alkoivat risteillä\nhänen päässään. Mahdollisesti Nero ei ole nähnyt häntä, tai ehkei hän,\nsmaragdin läpi katsoessaan, ole huomannut hänen kauneuttaan. Mutta\nkuinka käy, jos hän kohtaa hänet tällaisen ihanan, aurinkoisen päivän\nvalossa?... Päällepäätteeksi tyttö ei ole edes orjatar, vaan\nprinsessa — tosin barbarikuninkaan tytär, mutta kuninkaan tytär joka\ntapauksessa!... Oi te kuolemattomat jumalat! Hän on aivan yhtä kaunis\nkuin minä, mutta nuorempi! Rypyt Poppaean kulmakarvojen välissä kävivät\nyhä syvemmiksi, ja silmiin, jotka katselivat kultaisten ripsien alta,\nsyntyi jäähdyttävä loisto.\n\nVihdoin hän kääntyi Lygian puoleen ja rupesi ilkkuvan tyynesti\nkyselemään:\n\n\"Oletko puhunut Caesarin kanssa?\"\n\n\"En, Augusta.\"\n\n\"Miksi sinä tahdot olla täällä etkä Auluksen luona?\"\n\n\"En tahdo olla täällä. Petronius yllytti Caesaria ottamaan minut\nPomponialta. Olen täällä vastoin tahtoani, oi herratar!\"\n\n\"Tahtoisitko palata Pomponian luo?\"\n\nViime sanat lausui Poppaea pehmeämmällä ja lempeämmällä äänellä. Lygian\nsydämessä heräsi äkkiä toivon kipinä.\n\n\"Herratar!\" huudahti hän, ojentaen kättään hänen puoleensa, \"Caesar\nlupasi luovuttaa minut orjattareksi Vinitiukselle, mutta asetu sinä\nminun puolelleni ja palauta minut Pomponialle.\"\n\n\"Yllyttikö siis Petronius Caesaria ottamaan sinut Aulukselta\nluovuttaakseen sinut Vinitiukselle?\"\n\n\"Kyllä, herratar. Vielä tänä päivänä aikoo Vinitius lähettää noutamaan\nminua. Mutta sinä, joka olet hyvä, armahda sinä minua.\"\n\nNäin sanottuaan kumarsi Lygia maahan, tarttui Poppaean vaatteiden\nliepeeseen ja odotti sykkivin sydämin hänen vastaustaan. Poppaea hymähti\nilkeästi ja katseli häneen hetkisen.\n\n\"Lupaan sinulle,\" lausui hän vihdoin, \"että vielä tänä päivänä olet\nVinitiuksen orjatar.\"\n\nSamassa hän katosi kuin kaunis, ilkeä näky. Acte ja Lygia kuulivat\nainoastaan lapsen parkua, sillä keisarillinen lapsi oli jostakin syystä\nruvennut itkemään.\n\nKyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perästä hän tarttui Acten\nkäteen ja lausui:\n\n\"Mennään pois. Ei pidä odottaa apua muualta kuin sieltä, mistä apu\nsaattaa tulla.\"\n\nHe palasivat atriumiin ja viipyivät siellä iltaan asti. Pimeän tullessa\nkantoivat orjattaret huoneeseen neljä pikisoihtua, joiden loimu oli\nsuuri ja kirkas. Sekä Lygia että Acte olivat hyvin kalpeat. Keskustelu\nkatkesi heiltä yhtämittaa. Molemmat kuuntelivat kaiken aikaa, eikö joku\njo tulisi. Lygia toisteli tuontuostakin, että vaikka hänestä tuntuukin\nsurulliselta jättää Acte, hän kuitenkin iloitsee siitä, että kaikki\ntapahtuu jo tänään ja että Ursus odottaa häntä tuolla pimeässä.\nMielenliikutus oli tehnyt hänen hengityksensä hätäiseksi ja\nläähättäväksi. Acte keräsi kiireesti niin paljon kalleuksistaan kuin\ntaisi ja kätki ne Lygian peplumiin, pyytäen, ettei hän näin pakoretkelle\nlähtiessään hylkäisi niitä. Ajoittain vallitsi huoneessa kolkko\nhiljaisuus, joka oli omiaan synnyttämään kaikenlaisia harhaääniä.\nMilloin oli kuuluvinaan hiljaista kuiskintaa oviverhojen takaa, milloin\nlapsen itkua, milloin koiran ulvontaa.\n\nÄkkiä avautuivat sisäänkäytävää peittävät verhot ja suuri, tumma,\nrokonarpinen mies ilmestyi atriumiin hiljaa kuin henki. Lygia tunsi\nhänet paikalla Atacinukseksi, Vinitiuksen vapautetuksi, joka oli käynyt\nAuluksenkin talossa.\n\nActelta pääsi huuto, mutta Atacinus kumarsi syvään ja virkkoi:\n\n\"Tervehdys jumalalliselle Lygialle Marcus Vinitiukselta, joka on\nvalmistanut juhlat, koristanut talonsa vihannilla kasveilla ja odottaa.\"\n\nTytön huulet kävivät aivan valkeiksi.\n\n\"Tulen,\" vastasi hän.\n\nJa lausuessaan jäähyväisiä heittäytyi hän Acten kaulaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nVinitiuksen talo oli todella puettu vihreään juhlapukuun, kaikki seinät\nja ovet myrtin ja muratin peitossa, pylväitten ympäri kiedottu\nviiniköynnöstä. Atrium, jonka käytäviä yökylmän tähden oli suojeltu\npurppurankarvaisilla kankailla, oli valoisa kuin päivällä. Lamput\npaloivat kahdeksalla tai kahdellatoista liekillä. Mikä lamppu oli astian\nmuotoinen, mikä puun, mikä eläimen, mikä linnun muotoinen, minkä\njalustana taas oli ihmisenkuva, joka kädessään piti lamppua. Toiset\nolivat alabasteria, toiset marmorista, toiset kullatusta\nkorinttilaisesta vaskesta — viimeksimainitut tosin eivät olleet yhtä\nihanat kuin se kuuluisa kynttiläjalusta, joka oli ryöstetty Apollon\ntemppelistä ja joka oli Neron hallussa, mutta joka tapauksessa kauniit\nja kuuluisain mestarien tekemät. Toisia lamppuja oli himmennetty\naleksandrialaisella lasilla tai läpikuultavalla intialaisella,\npunaisella, sinisellä, keltaisella tai sinipunertavalla kudoksella,\njoten koko atrium oli täynnä mitä erilaisinta valoa. Kaikkialla lemusi\nnardus, johon Vinitius oli tottunut ja ihastunut Itämailla. Talon\nperälläkin, missä tuontuostakin liikkui sekä mies- että naisorjia,\nvallitsi sama kirkas valkeus. Tricliniumissa seisoi neljälle hengelle\nkatettu pöytä, sillä paitsi Vinitiusta ja Lygiaa piti Petroniuksen ja\nChrysothemiksen ottaa osaa juhlaan.\n\nVinitius oli kaikessa noudattanut Petroniuksen neuvoja. Petronius oli\nkieltänyt häntä itseään lähtemästä noutamaan Lygiaa ja sen sijaan\nkehoittanut häntä lähettämään Atacinuksen, muka Caesarin lupauksen\njohdosta. Vinitiuksen piti jäädä kotiin ottamaan vastaan Lygiaa, jopa\nystävällisyydellä ja kunnianosoituksilla.\n\n\"Sinä olit eilen humalassa,\" virkkoi Petronius Vinitiukselle. \"Minä\nkatselin sinua: sinä käyttäydyit kuin kivenhakkaaja Albanian\nvuoristossa. Sinun ei olisi pitänyt antautua sellaisen kiihkon valtaan,\nvaan muistaa, että hyvää viiniä pitää nauttia vähitellen. Muista, että\nihmiselle kyllä on suloista ikävöidä rakastettua, mutta vielä\nsuloisempaa on tietää, että hän ikävöi...\"\n\nTässä suhteessa oli Chrysothemiksella oma mielipide, joka joissakin\nmäärin poikkesi Petroniuksen mielipiteestä. Mutta Petronius sanoi häntä\nvestalittarekseen ja kyyhkysekseen ja selitti, että toki täytyy olla ero\nharjaantuneen sirkusohjaajan ja poikasen välillä, joka ensi kertaa istuu\nkilpa-ajovaunuissa. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi:\n\n\"Voita ensin hänen luottamuksensa, pidä huolta siitä, että hänen on\nhauska, kohtele häntä jalomielisesti. En viitsi olla surullisissa\nkemuissa. Vanno hänelle kautta Hadeksen, että saatat hänet takaisin\nPomponian luo — silloin saat nähdä, ettei hän enää puhu palaamisesta\nkotiin, vaan rukoilee, että saisi jäädä luoksesi.\"\n\nHän osoitti Chrysothemista ja jatkoi:\n\n\"Viisi vuotta minä jo olen menetellyt tämän aran kyyhkyseni suhteen\nsillä tavalla, enkä saata valittaa, että hän olisi pahasti pannut\nvastaan...\"\n\nChrysothemis läjäytti häntä viuhkallaan, joka oli tehty riikinkukon\nsulista, ja huudahti:\n\n\"Enkö minä ole pannut sinua vastaan, satyri?\"\n\n\"No niin, edeltäjäni takia...\"\n\n\"Etkö sinä heittäytynyt jalkojeni juureen?\"\n\n\"Kyllä — pujottamaan sormuksia varpaisiisi.\"\n\nChrysothemis vilkaisi vaistomaisesti jalkaansa, jonka varpaissa\njalokivet todella kimaltelivat, ja sekä hän että Petronius purskahtivat\nnauruun. Mutta Vinitius ei kuunnellut heidän sukkeluuksiaan.\nLevottomasti sykki hänen sydämensä kauniisti kirjaellun syyrialaisen\npappispuvun alla, johon hän oli pukeutunut Lygiaa vastaanottamaan.\n\n\"Nyt heidän on täytynyt lähteä palatsista,\" virkkoi hän ikäänkuin\nitsekseen.\n\n\"Niin on,\" vastasi Petronius. \"Kerronpa sillaikaa Apollonius Tyanalaisen\nennustuksia tai lopetan jutun Rufinuksesta, joka, ties mistä syystä,\naina on jäänyt kesken.\"\n\nMutta Vinitius välitti viis sekä Apollonius Tyanalaisesta että\nRufinuksen jutusta. Hänen ajatuksensa olivat Lygian luona. Hän myönsi,\nettä hän näytteli kauniimpaa osaa odottaessaan häntä näin kotona kuin\njos hän olisi ryöstäjänä ilmestynyt palatsiin, mutta samalla hän sääli\njokaista hetkeä, jonka hän olisi voinut viettää katselemalla Lygiaa tai\nistumalla hänen kanssaan kahden kantotuolissa pimeällä kadulla.\n\nOrjat kantoivat nyt tricliniumiin kolmijalan, jota pässinpäät\nkoristivat, sekä hiilillä täytettyjä pronssisia maljoja, joihin\nsirottivat myrrhaa ja nardusta.\n\n\"Nyt he kääntyivät Carinaeta kohden,\" huudahti Vinitius taasen.\n\n\"Saapa nähdä, ettei hän pysy alallaan,\" virkkoi Chrysothemis. \"Hän\nkarkaa vielä heitä vastaan ja juoksee heidän ohitseen.\"\n\nVinitius hymähti hajamielisesti ja vastasi:\n\n\"Pysyn kuin pysynkin.\"\n\nMutta hänen sieramensa laajenivat ja hän hengitti kiivaasti. Petronius\nkatseli häntä ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän ei ollut filosofi sestersinkään edestä. Tästä Marsin pojasta ei\nminun ikinä onnistu tehdä ihmistä.\"\n\nVinitius ei kuullut, mitä Petronius sanoi.\n\n\"Nyt he ovat Carinaella,\" puheli hän itsekseen.\n\nHe olivat todella kääntyneet Carinaelle. Edellä kulki orjia, joita\nsanottiin »lampadareiksi», molemmin puolin kantotuolia taas toisia,\njoita mainittiin nimellä »pedisequi». Atacinus itse asteli perässä\nvalvomassa koko kulkuetta.\n\nSe liikkui ainoastaan hitaasti eteenpäin, sillä kaupunki oli ihan pimeä\nja lyhdyt valaisivat huonosti. Palatsin likeiset kadut olivat aivan\nautiot, vain jokunen kulkija, lyhty kädessä, oli liikkeellä. Edempänä\nvallitsi harvinaisen vilkas liike. Sivukaduilta tulvi kansaa, astellen\nkolmen, neljän hengen suuruisissa ryhmissä, ilman tulisoihtuja ja\nkääriytyneinä tummiin viittoihin. Toiset liittyivät kulkueeseen ja\nastelivat rinnan orjien kanssa. Vastaan tuli yhä suurempia joukkoja.\nJotkut hoipertelivat kuin juopuneet. Kulku kävi niin tukalaksi, että\n»lampadarien» täytyi huutaa:\n\n\"Antakaa tietä jalosukuiselle tribunille Marcus Vinitiukselle.\"\n\nSyrjään vedettyjen verhojen aukosta näki Lygia mustat ihmislaumat, ja\nhänen sydämensä sykki levottomasti. Vuoroin elähdytti häntä toivo,\nvuoroin valtasi hänet epätoivo. »Nuo ovat heitä! Ursus on koonnut\nkristityt! Nyt se tapahtuu», äänteli hän vapisevin huulin. »Auta, oi\nKristus! Pelasta, oi Kristus!»\n\nMutta Atacinuskin, joka ei alussa ollut kiinnittänyt mitään huomiota\ntavattoman vilkkaaseen liikkeeseen kadulla, kävi vihdoin levottomaksi.\nYhä useammin täytyi lampadarien huutaa: »tietä jalosukuisen tribunin\nkantotuolille!» Vieraat ihmiset tuppautuivat niin likelle kantotuolia,\nettä Atacinuksen täytyi käskeä orjia kepeillä ajamaan heitä pois.\n\nÄkkiä kuului edestäpäin huuto ja samassa sammuivat kaikki lyhdyt.\nKantotuolin ympärillä syntyi tungos, hirveä sekasorto ja tappelu.\n\nAtacinus ymmärsi, että oli karattu hänen kimppuunsa.\n\nJa tämän käsitettyään hän kauhistui. Sillä koko kaupunki tiesi, että\nCaesar seurueineen usein huvikseen pani toimeen rosvoretkiä Suburrassa\nja muissa kaupunginosissa. Kaikki tiesivät niinikään, että hän usein\npalasi yöllisiltä seikkailuiltaan ruumis täynnä kuhmuja ja sinelmiä.\nMutta se, joka uskalsi puolustautua, oli kuoleman oma, vaikka hän olisi\nollut senaattori. Vahtitalo, josta piti vartioitaman kaupungin\nturvallisuutta, ei ollut kaukana, mutta näissä tapauksissa tekeytyivät\nvartijat sekä kuuroiksi että sokeiksi. Kantotuolin ympärillä oli hirveä\nhälinä. Ihmiset joutuivat käsikähmään, tappeluun. Toisia kaatui, toisia\ntallautui jalkojen alle. Atacinus käsitti, että tässä kiireessä piti\nkoettaa pelastaa Lygia ja oma nahka. Muut jääkööt oman onnensa nojaan.\nHän veti sentähden neidon kantotuolista, asetti hänet käsivarrelleen ja\nkoetti paeta pimeyteen.\n\nMutta silloin Lygia rupesi huutamaan:\n\n\"Ursus! Ursus!\"\n\nHän oli valkeissa vaatteissa, joten hänet oli helppo erottaa. Atacinus\nkoetti vapaalla kädellään kaikin voimin saada häntä verhotuksi omaan\nviittaansa, mutta äkkiä kävi hirveä koura kiinni hänen kurkkuunsa ja\nhänen päänsä päälle putosi raskaana kuin kivi musertava jättiläispaino.\n\nAtacinus kaatui siihen paikkaan kuin härkä, joka kirveen iskusta lankeaa\nJupiterin alttarin eteen.\n\nOrjat olivat joko haavoittuneina maassa tai, käyttäen hyväkseen\npimeyttä, pakenivat pitkin kaupungin muureja, jättäen jälkeensä\nkantotuolin, joka tappelussa oli mennyt säpäleiksi. Ursus kantoi Lygiaa\nSuburraan päin. Hänen toverinsa riensivät hänen perässään ja hajosivat\nvähitellen pitkin tietä.\n\nPelastuneet orjat kerääntyivät Vinitiuksen talon eteen neuvottelemaan.\nHe eivät uskaltaneet astua herransa eteen. Hetkisen perästä palasivat he\ntappelupaikalle ja löysivät sieltä muutamia kuolleita. Atacinus vielä\neli. Hän väänteli kuolintuskissaan ja jäi vihdoin liikkumattomana\npaikalleen.\n\nOrjat korjasivat pois hänen ruumiinsa, palasivat kotiin ja pysähtyivät\nportille. Täytyi toki mennä herralle ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Menköön Gulo,\" virkkoivat muutamat äänet. \"Hänen kasvonsa ovat verissä\nniinkuin meidänkin ja hänestä herra pitää. Hänelle ei ole niin\nvaarallista kuin meille.\"\n\nGermanilainen Gulo oli vanha orja, joka muinoin oli hoitanut Vinitiusta\nja jonka Vinitius oli perinyt äidiltään, Petroniuksen sisarelta.\n\n\"Kyllä minä puhun,\" sanoi hän, \"mutta mennään kaikki, ettei herran viha\nlankea yksin minun päälleni.\"\n\nVinitius oli sillaikaa ehtinyt käydä kovin kärsimättömäksi. Petronius ja\nChrysothemis nauroivat häntä, mutta hän asteli pitkin askelin\nedestakaisin atriumissa, tuontuostakin virkkaen.\n\n\"Heidän pitäisi jo olla täällä!... Heidän pitäisi jo olla täällä!\"\n\nHän olisi jo tahtonut karata vastaan, mutta molemmat vieraat olivat\npidättäneet häntä.\n\nÄkkiä kuului eteisestä askelia, ja atriumiin karkasi lauma orjia.\nSeinustalle he seisahtuivat, nostivat siinä kätensä ilmaan ja rupesivat\nvalittavalla äänellä huutamaan:\n\n\"Aaaa! ... aa!\"\n\n\"Missä Lygia?\" tokaisi Vinitius hirveällä, oudolla äänellä.\n\n\"Aaaa!\"\n\nGulo astui esiin, kasvot verissä, ja puhui hätäisesti ja valittaen:\n\n\"Olemme verissä, herra! me tappelimme! Olemme verissä, herra, olemme\nverissä!...\"\n\nMutta hän ei saanut lopettaa, sillä Vinitius koppasi käteensä pronssisen\nsoihdun ja musersi ainoalla iskulla hänen pääkallonsa. Sitten tarttui\nhän molemmin käsin päähänsä, raastoi hiuksiaan ja äänteli käheästi:\n\n\"Voi minua kurjaa! Voi minua kurjaa!...\"\n\nHänen kasvonsa sinettyivät, silmät pyörivät päässä ja huulille kokoontui\nvaahtoa.\n\n\"Ruoskaa!\" kirkaisi hän vihdoin äänellä, joka ei enää ollut ihmisen\nääni.\n\n\"Herra! Aaaa! ... armahda meitä!\" vaikeroivat orjat.\n\nMutta Petronius nousi ja hänen kasvoillaan kuvastui inho.\n\n\"Tule, Chrysothemis!\" virkkoi hän. \"Jos tahdot nähdä lihaa, niin käsken\njonkun teurastajan avata myymälänsä Cariaen varrella.\"\n\nHän jätti atriumin. Mutta talosta, joka oli kaunistettu myrtillä ja\nmurattiköynnöksillä juhlaa varten, kuului hetkisen perästä vain\nvoivotusta ja ruoskanläiskettä. Ja sitä kesti aamuun asti.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSinä yönä ei Vinitius yrittänytkään panna levolle. Jonkun aikaa\nPetroniuksen mentyä, kun eivät orjien valitukset saattaneet lieventää\nhänen tuskaansa enempää kuin hänen kiukkuaankaan, keräsi hän ympärilleen\njoukon muita palvelijoita ja läksi heidän kanssaan yön selkään etsimään\nLygiaa. Hän haki Esquilinuksen kaupunginosan, Suburran, Vicus\nSceleratuksen ja kaikki viereiset kadut. Hän kiersi Kapitoliumin, kulki\nFabritiuksen siltaa myöten saarelle, hakipa vielä Tiberin toiseltakin\npuolelta. Hänen ponnistuksensa olivat sentään kokonaan turhat, sillä hän\nei itsekään uskonut voivansa löytää Lygiaa, ja hän haki häntä vain\nsaadakseen jollakin lailla tämän hirveän yön kulumaan. Hän palasi kotiin\nvasta, kun päivä koitti ja rattaat, muulit ja vihanneskauppiaat jo\nrupesivat liikkumaan kaupungilla ja leipurit availivat myymälöitään.\nPalatessaan käski hän korjata pois Gulon ruumiin, johon ei kukaan vielä\nollut uskaltanut koskea. Sitten hän käski lähettää ergastulumiin, s.o.\nkuritushuoneeseen, ne orjat, joiden käsistä Lygia oli viety. Tämä\nrangaistus oli heille kuolemaakin hirveämpi. Vihdoin hän heittäytyi\natriumiin levitetylle patjalle ja rupesi miettimään, millä keinoin Lygia\nolisi saatava pelastetuksi.\n\nHänen oli mahdoton käsittää, että hän olisi menettänyt hänet, kadottanut\nhänet, ettei hän enää saisi häntä nähdä. Kun hän sitä vain ajattelikin,\nvimmastui hän aivan mielipuoleksi. Nuoren soturin itsepintainen luonne\noli ensi kerran hänen eläessään törmännyt yhteen toisen järkähtämättömän\nluonteen kanssa, ja hänen oli suorastaan mahdoton käsittää, kuinka joku\nuskalsi nousta vastustamaan hänen tahtoaan. Vinitius olisi mieluummin\nsuonut koko kaupungin, vaikkapa koko maailman hajoavan raunioiksi kuin\nnähnyt aikeensa menevän myttyyn. Nyt oli nautinnon pikari riistetty\njuuri hänen huuliltaan, ja se oli hänen mielestään niin kuulumaton\ntapaus, että se jo jumalien ja ihmisten edessä huusi kostoa.\n\nMutta ennen kaikkea hän ei saattanut alistua tähän kohtaloonsa\nsentähden, ettei hän eläessään ollut mitään niin halunnut kuin Lygiaa.\nHänestä tuntui, ettei hän ilman häntä saata tulla toimeen. Hän ei\nsaattanut käsittää, miten hän ilman häntä saa huomisen päivän kulumaan\nja miten hän voi elää seuraavina päivinä. Tuontuostakin valtasi hänet\nraivo, miltei mielipuolen vimma, kun hän häntä ajatteli. Hän olisi\ntahtonut omistaa hänet saadakseen edes lyödä häntä, saadakseen raastaa\nhäntä hiuksista pitkin cubiculumia ja saadakseen nauttia hänen\ntuskastaan. Mutta samassa valtasi hänet ääretön kaiho. Hän ikävöi hänen\nääntään, hänen vartaloaan, hänen silmiään, ja hän tunsi olevansa valmis\nheittäytymään hänen jalkoihinsa. Hän huusi häntä luokseen, puri sormensa\nverille ja painoi käsillä päätänsä. Hän pakottautui kaikin voimin\najattelemaan tyynesti, miten olisi meneteltävä, mutta turhaan. Hänen\naivoihinsa karkasi tuhansia tuumia ja ehdotuksia, mutta ne olivat kaikki\ntoinen toistaan hullummat. Vihdoin välähti hänen päähänsä ajatus, ettei\nkukaan muu kuin Aulus ollut voinut ryöstää Lygiaa. Ainakin Auluksen\ntäytyi tietää hänen piilopaikkansa.\n\nHän karkasi ylös ja päätti sen tiensä rynnätä Auluksen talolle. Jollei\nhän anna pois Lygiaa, jolleivät hänen uhkauksensa auta, niin hän\npaikalla menee Caesarin luo, syyttää vanhaa sotapäällikköä\nuppiniskaisuudesta ja toimittaa hänelle kuolemantuomion. Mutta sitä\nennen hän kuitenkin urkkii häneltä tiedon Lygian olinpaikasta. Hän\nkostaa joka tapauksessa, vaikka he vapaaehtoisestikin luovuttaisivat\nLygian. Tosin he kerran ottivat hänet taloonsa ja hoitivat, mutta mitä\nse merkitsee! Tällä yhdellä rikoksellaan he ovat vapauttaneet hänet\nkaikesta kiitollisuudesta. Vinitiuksen herkkää, ärsytettyä mieltä hiveli\najatella Pomponia Graecinan epätoivoa, kun centurio vanhalle\nsotapäällikölle tuo kuolemantuomion. Hän tiesi, että sen hankkiminen\nhänelle onnistuu. Petronius puolestaan kyllä auttaa. Eihän Caesar\nsitäpaitsi koskaan kiellä mitään ystäviltään augustianeilta, kunhan\neivät heidän pyyntönsä joudu ristiriitaan hänen omien etujensa ja\nmielihalujensa kanssa.\n\nHetkiseksi sai vihankiihko hänen sydämensä seisahtumaan.\n\nMutta entä jos Caesar itse on ryöstänyt Lygian?\n\nKaikki tiesivät, että Caesar usein pani toimeen yöllisiä partioretkiä\nsaadakseen vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen. Petroniuskin otti osaa\nnoihin huvituksiin. Päätarkoituksena oli suorastaan ottaa kiinni naisia,\nheittää heidän ympärilleen sotilasviitta ja sen avulla survaista heidät\nmaahan, niin että he menivät tainnoksiin. Caesarin oli tapana sanoa tätä\nhuvittelua »helmien pyydystämiseksi», koska monasti köyhän kansan\nhökkelin pohjalta saattoi löytyä todellinen nuoruuden ja kauneuden\nhelmi. »Sagatio» — joksi sanottiin sitä, kun sotamiehen viitta ansana\nviskattiin toisen niskaan — muuttui nyt todelliseksi naisryöstöksi, ja\n»helmet» saatettiin joko Palatinukselle tai jonnekin Caesarin\nlukemattomista huviloista. Mahdollisesti Caesar myöskin lahjoitti helmen\njollekin ystävälleen. Näin oli saattanut käydä Lygiankin. Caesar oli\nnähnyt hänet juhlassa, eikä Vinitius hetkeäkään epäillyt, että hän oli\npitänyt häntä kauneimpana naisena, minkä ikinä oli tavannut. Kuinkas\nmuuten! Tosinhan tyttö oli ollut Neron palatsissa Palatinuksella. Nero\nolisi siis julkisesti voinut ottaa hänet, mutta Petronius oli aivan\noikein huomauttanut, ettei Caesar uskalla tehdä julkisia rikoksia: hän\nsaattaisi toimia julkisesti, mutta hän valitsee aina mieluummin salaiset\ntiet. Tällä kertaa on häneen ehkä vaikuttanut pelko Poppaeaa kohtaan.\nVinitiukselle selveni nyt, ettei Aulus varmaankaan ole uskaltanut\nväkivallalla ottaa haltuunsa tyttöä, jonka Caesar on Vinitiukselle\nluvannut. Kuka sen olisi uskaltanut tehdä? Mahdollisesti sama\njättiläiskokoinen, sinisilmäinen lygiläinen, joka oli uskaltanut tulla\ntricliniumiinkin ja sylissään kantaa hänet pois juhlasta? Mutta jos hän\nolisi hänet korjannut, niin minne hän olisi saattanut hänet viedä? Ei!\norja ei olisi uskaltanut. Sitä ei siis ole tehnyt kukaan muu kuin\nCaesar.\n\nKun Vinitius näitä ajatteli, pimenivät hänen silmänsä ja hikihelmet\nnousivat otsalle. Siinä tapauksessa hän oli kadottanut Lygian\nikipäiviksi. Kaikkien muiden käsistä hän olisi ollut riistettävissä,\nmutta ei niistä käsistä. Nyt oli syytä huudella: voi minua onnetonta!\nHän saattoi selvästi nähdä Lygian Caesarin sylissä ja ensi kerran\neläessään hän ymmärsi, että on olemassa ajatuksia, joita ihmisen on\naivan mahdoton kärsiä. Vasta nyt hän käsitti, kuinka hän häntä rakasti.\nNiinkuin hukkuvan mieleen salaman nopeudella lentää koko hänen mennyt\nelämänsä, niin Vinitiuskin nyt eli uudestaan kaikki ne hetket, jotka hän\noli viettänyt Lygian kanssa. Hän näki hänet, hän kuuli jokaisen hänen\nsanansa. Hän näki hänet suihkulähteellä, näki hänet Auluksen talossa ja\nsitten kemuissa. Hän oli häntä niin likellä, että hän tunsi hänen\nhiustensa lemun, hänen ruumiinsa lämmön ja suudelmien hekuman,\npainaessaan suutaan hänen viattomia huuliaan vastaan. Nyt oli hän hänen\nsilmissään sata kertaa kauniimpi, houkuttelevampi, suloisempi ja\nrakkaampi kuin kaikki kuolevaiset ja kaikki jumalat. Ja kun hän\najatteli, että Nero pitää hallussaan kaikkea sitä, mikä oli syöpynyt\nhänen sydämeensä, mikä oli muuttunut hänen lihakseen ja verekseen, niin\nvaltasi hänet tuska, joka oli aivan ruumiillinen ja niin kauhea, että\nhänen teki mieli hakata päätään atriumin seinään, kunnes se menisi\nmäsäksi. Hän tunsi, että tämä saattaa viedä hulluuteen, ja varmaan hän\nolisikin tullut hulluksi, jollei kosto vielä olisi pitänyt häntä\nvireillä. Vasta hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän saata elää, jollei\nsaa omistaa Lygiaa, mutta seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei hän\nsaata kuollakaan, ennenkuin on kostanut hänet. Tämä ajatus tuotti hänen\ntunteilleen jonkinlaista lievennystä. »Minä rupean sinun Cassius\nChaereaksesi», toisteli hän itsekseen ja ajatteli Neroa. Äkkiä koppasi\nhän kourallisen multaa impluviumia ympäröivästä kukkaisvaasista ja\nvannoi sekä Erebukselle, Hekatelle että kaikille kotijumalilleen kauhean\nvalan, ettei lepää ennenkuin Lygia on kostettu.\n\nTämä tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Olihan hänellä nyt päämäärä,\njonka edestä kannatti elää ja joka antoi hänen ajatuksillensa ravintoa\nsekä yöllä että päivällä. Hyljättyään tuumansa lähteä Auluksen luo käski\nhän kannattaa itsensä Palatinukselle. Matkalla hän mietti, että\njolleivät päästä häntä Caesarin puheille, tai jos tahtovat tutkia, onko\nhänellä aseita, niin se todistaa, että Caesar on ryöstänyt Lygian. Hän\nei kuitenkaan ottanut mukaansa mitään aseita. Hänen päänsä oli sekaisin,\nja kuten ihmisen ajatukset tavallisesti sellaisessa mielentilassa\nkeskittyvät yhteen ainoaan kohtaan, niin hänenkin ajatuksensa kaiken\naikaa hautoivat kostoa. Hän ei tahtonut ryhtyä toimeen ennen aikojaan.\nTärkeintä oli hänelle tavata Acte, sillä hän arveli häneltä saavansa\nkuulla totuuden. Ajoittain välähti hänen mieleensä toivon säde: entä jos\nhän täällä tapaakin Lygian itsensä! Ja tämä ajatus pani hänet\nvärisemään. Entä jos Caesar sattui ryöstämään hänet tietämättä, kuka hän\noli, ja lähettääkin hänet tänään Vinitiukselle? Mutta seuraavana hetkenä\nhän kumosi tämän arvelun. Sillä jos siinä olisi ollut perää, niin olisi\nLygia jo eilen lähetetty hänelle. Yksin Acte saattoi antaa selityksen\nnäihin ongelmiin ja sentähden oli Acte tavattava ennen kaikkea.\n\nPäästyään selville tästä asiasta käski hän orjien kiiruhtaa, ja pitkin\nmatkaa risteili hänen päässään mitä epämääräisimpiä ajatuksia Lygiasta\nja kostosta. Hän oli kuullut, että egyptiläisen Pacht-jumalattaren papit\nmielensä mukaan saattoivat siirtää tauteja toisesta toiseen. Hän päätti\nsentähden kääntyä kysymään neuvoa heiltä. Itämailla hänelle niinikään\noli kerrottu, että juutalaiset loitsuillaan voivat toimittaa\nvihamiehensä ruumiin täyteen paiseita. Hänen orjiensa joukossa oli\njuutalaisiakin, ja hän päätti kotiin palattuaan käskeä kiduttaa heitä,\nkunnes saisi heidät ilmaisemaan salaisuutensa. Suurimmalla nautinnolla\nhän sentään ajatteli lyhyttä roomalaista miekkaa, joka helposti avaa\nverelle väylän — sehän se oli pulpauttanut esiin verisäteen Cajus\nKaligulastakin ja jättänyt kulumattomat merkit porttikäytävän\npilareihin. Vinitius olisi tällä hetkellä ollut valmis surmaamaan koko\nRooman. Jos joku ystävällinen jumala olisi luvannut ottaa hengiltä\nkaikki muut ihmiset paitsi hänet ja Lygian, niin ei hän suinkaan olisi\npannut vastaan.\n\nPorttiholville päästyään hän sai takaisin mielenmalttinsa, ja nähdessään\npretoriaanivartijat johtui hänen mieleensä taasen ajatus, että jos he\nvähimmälläkään tavalla vastustavat hänen sisäänpääsyään, niin se\ntodistaa, että Lygia on palatsissa Caesarin hallussa. Mutta yli-centurio\nhymähti hänelle ystävällisesti, astui pari askelta häntä vastaan ja\nvirkkoi:\n\n\"Terve, jalo tribuni! Jos tahdot päästä Caesarin puheille, niin olet\nvalinnut sopimattoman hetken. En tiedä, saatatko nähdä häntä.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Jumalallinen pikku Augusta sairastui äkkiarvaamatta eilen. Sekä Caesar\nettä Augusta Poppaea ovat hänen luonaan parantajien kanssa, joita on\nkutsuttu tänne koko kaupungista.\"\n\nSe oli vakava tapaus. Tämän tyttären syntyessä oli Caesar ollut\ntulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hän oli vastaanottanut hänet:\n_extra humanum gaudium_. Ennen synnyttämistä oli senaatti\nerityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa,\nmissä lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia\nnäytäntöjä. Sitäpaitsi oli rakennettu kaksi temppeliä Fortunalle. Nero,\njoka ei koskaan eikä missään osannut pitää kohtuutta, rakasti lastakin\nrajattomasti. Poppaea rakasti myöskin lasta, yksin jo siitäkin syystä,\nettä se tuki hänen asemaansa ja teki hänen vaikutusvaltansa\nhorjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestä ja elämästä saattoi riippua\nkoko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli\nyllinkyllin tekemistä hänen omien huoltensa ja hänen oman rakkautensa\nkanssa. Hän ei sentähden todellakaan kiinnittänyt mitään huomiota\ncenturion sanoihin, vaan virkkoi:\n\n\"Minä tahdon tavata vain Actea.\"\n\nHän astui sisään portista.\n\nMutta Actekin oli lapsen luona, ja hän sai kauan odottaa, sillä Acte\npalasi asuntoonsa vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli väsynyt ja kalpea,\nja kun hän näki Vinitiuksen, kalpeni hän vieläkin enemmän.\n\n\"Acte,\" virkkoi Vinitius, tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle\natriumia, \"missä Lygia on?\"\n\n\"Samaa minä juuri aioin kysyä sinulta,\" vastasi kreikatar, katsellen\nhäntä soimaavasti.\n\nMutta vaikka hän oli jo päättänyt tyynesti ottaa selvää asioista, kävi\nhän taasen käsineen kiinni päähänsä ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan\nvääntäminä:\n\n\"Ei häntä ole. Tiellä ryöstivät hänet minulta.\"\n\nHetkisen perästä hän rauhoittui, tuli likemmä Actea ja rupesi puhumaan\nhampaitansa kiristellen:\n\n\"Kuule Acte... Jos elämä on sinulle rakas ja jos tahdot ehkäistä\nonnettomuuden tapahtumasta, jonka suuruutta tuskin voit aavistaa, niin\nsano minulle totuus: onko Caesar ottanut hänet?\"\n\n\"Caesar ei koko eilispäivänä jättänyt palatsia.\"\n\n\"Kysyn sinulta kautta äitisi varjon ja kaikkien jumalien nimessä: eikö\nhän ole palatsissa?\"\n\n\"Kautta äitini varjon, Marcus — hän ei ole palatsissa, eikä Caesar\nmyöskään ole häntä ottanut. Eilen sairastui pikku Augusta, eikä Nero ole\npoikennut hänen kehtonsa äärestä.\"\n\nVinitius hengitti syvään. Siitä, mikä häntä eniten oli hirvittänyt, hän\ntoki oli pelastunut. Hän istuutui penkille ja puserteli käsiään\nnyrkeiksi.\n\n\"Sitten Aulus on ryöstänyt hänet ja voi silloin Aulusta!\"\n\n\"Aulus Plautius kävi täällä tänä aamuna. Hän ei saanut tavata minua,\nsillä minä olin lapsen luona, mutta hän oli kysellyt Epaphroditukselta\nja muiltakin Caesarin palvelijoilta Lygiaa ja luvannut tulla takaisin\nminua tapaamaan.\"\n\n\"Hän tahtoo turvata itsensä epäluuloilta. Jollei hän olisi tietänyt,\nmitä Lygialle oli tapahtunut, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä\nminun talostani.\"\n\n\"Hän kirjoitti taululle muutamia sanoja minua varten. Niistä näet hänen\ntietävän, että Caesar sinun ja Petroniuksen kehoituksesta noudatti\nLygian hänen talostaan. Hän edellytti siis, että tyttö oli lähetetty\nsinun luoksesi, ja kävi tänään varhain talollasi. Siellä hänelle\nkerrottiin, mitä oli tapahtunut.\"\n\nNäin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perästä taulun,\njonka Aulus oli jättänyt.\n\nVinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hänen synkkiä kasvojaan ja\nvirkkoi, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten:\n\n\"Ei, Marcus, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta\ntahdosta.\"\n\n\"Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!\" huusi Marcus.\n\nActe katseli häneen verhotuilla silmillään miltei ankarasti:\n\n\"Tiesin, ettei hän tahdo ruveta jalkavaimoksesi.\"\n\n\"No, mikä sinä sitten olet ollut koko elämäsi ajan?\"\n\n\"Mutta minä olenkin ennen ollut orjatar.\"\n\nVinitius raivostui: Caesar oli antanut hänelle Lygian, ja hänen ei\ntarvinnut kysyä, mikä hän ennen oli ollut. Mutta hänpä löytää hänet\nvaikka maan alta ja silloin hän kohtelee häntä kuten häntä ikinä\nhaluttaa. Niin juuri! Hänestä tulee sittenkin hänen jalkavaimonsa. Hän\nantaa ruoskia hänet niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja kun hän\nkyllästyy häneen, lahjoittaa hän hänet halvimmalle orjalleen tai\nlähettää hänet maatiloilleen Afrikaan käsikiviä vääntämään. Hän tahtoo\nlöytää hänet vain kiusatakseen, polkeakseen ja nöyryyttääkseen häntä.\n\nVinitius ärtyi ärtymistään, kunnes kadotti kaiken järkensä. Acte huomasi\nhänen uhkaustensa menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin, että niitä oli\nmahdoton panna täytäntöön. Hänestä puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte\nkyllä olisi ollut taipuvainen säälimään, mutta ylenmääräinen kiukku sai\nhänen kärsivällisyytensä loppumaan, ja vihdoin hän kysyi, minkätähden\nVinitius oikeastaan oli tullut hänen luokseen.\n\nSiihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hän oli tullut siksi, että\ntoivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hän oli tullut\npäästäkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nähdä häntä, oli\nhän poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa\nvastaan. Sentähden Caesar varmaan suostuu etsimään häntä koko\nkaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Käytettäköön siihen\nvaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo\nkoko keisarikunnassa. Petronius epäilemättä tulee kannattamaan hänen\npyyntöään, ja etsintä voi alkaa jo tänäpäivänä.\n\nMutta Acte virkkoi:\n\n\"Varo sinä, ettet kadota häntä ainiaaksi samassa hetkessä, jolloin hänet\nCaesarin käskystä löydät.\"\n\nVinitius rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän.\n\n\"Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellä\nkohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi\nsylissään. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith väittää, että hän on\nloihdittu sekä että se vieras tyttö, jonka he puutarhassa kohtasivat,\nhänet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllä, mutta jos käy\npäinvastoin, niin Poppaea paikalla rientää syyttämään Lygiaa\nnoituudesta, ja jos he silloin saavat hänet käsiinsä, niin hukka hänet\nperii.\"\n\nMolemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius:\n\n\"Ehkä hän on noitunut lapsen ja noitunut minut.\"\n\n\"Lilith väittää lapsen ruvenneen itkemään juuri silloin, kun sitä\nkannettiin meidän ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllä itki. Mutta\nvarmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinä Lygiaa\nmistä tahdot, mutta älä virka hänestä sanaakaan Caesarille, ennenkuin\npikku Augusta paranee, sillä silloin tuotat sinä hänelle Poppaean\nkoston. Lygian silmät ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tähtesi. Ottakoot\njumalat suojaansa tyttö raukan!\"\n\n\"Rakastatko sinä häntä, Acte?\" kysyi Vinitius synkästi.\n\nEntisen orjattaren silmät olivat kyynelissä.\n\n\"Kyllä. Rakastin häntä.\"\n\n\"Hän ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani.\"\n\nActe katseli häneen hetkisen ikäänkuin saadakseen selville, tarkoittiko\nhän täyttä totta.\n\n\"Oi,\" virkkoi hän sitten, \"sinä kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hän\nsinua!\"\n\nNämä sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin\nhullu.\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\nLygia ei sietänyt häntä. Mistä Acte saattoi tietää!? Olisiko Lygia yhden\npäivän tuttavuuden aikana ruvennut tekemään tunnustuksia? Mitä rakkautta\nse on, joka valitsee osakseen kulkurielämän, häpeällisen köyhyyden,\nkaikenkaltaisen epävarmuuden, ehkäpä nälän ja kuoleman — mutta hylkää\nseppelöidyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa!\nParas on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillä vähemmästäkin tulee\nhulluksi. Hän ei vaihtaisi tyttöä kaikkiin tämän palatsin\naarteisiin — mutta tyttö pakenee. Mitä rakkautta se on, joka pelkää onnea\nja synnyttää tuskaa! Kuka sellaista ymmärtää? Kuka sellaista saattaa\nkäsittää? Jollei hän vielä toivoisi löytävänsä häntä, niin hän\nupottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikä pakene. Oli ollut\nhetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan\nlikellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän\nvielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan.\n\nMutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt\nvuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut\nLygiaa voittaa? Sensijaan että olisi pyytänyt häntä Aulukselta ja\nPomponialta, oli hän viekkaudella ryöstänyt lapsen vanhemmilta. Hän oli\ntahtonut ottaa tytön rakastajattarekseen eikä vaimokseen, hänet,\ntunnetun perheen kasvattityttären ja prinsessan! Hän oli saattanut hänet\ntähän rikoksen ja häpeän pesään, saastuttanut hänen viattomat silmänsä\nriettaiden kemujen näkemisellä — sanalla sanoen: hän oli kohdellut häntä\nkuin katutyttöä. Joko hän oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja\nPomponian talo oli, missä Lygia oli kasvanut? Eikö hän sitten saattanut\nkäsittää, että sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia\nCrispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat\nCaesarin talossa? Eikö hän heti Lygian nähdessään ollut ymmärtänyt, että\nhän on puhdas tyttö, joka menee kuolemaan mieluummin kuin häpeään? Mistä\nVinitius tiesi, eivätkö ne jumalat, joita hän tunnustaa, ole paremmat ja\npuhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret\nkunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt täällä mitään tunnustuksia,\nmutta hän oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa,\nettä Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hänet kotiin Pomponian\nluo. Ja sitä kertoessaan oli tyttö punastunut rakastuvan neidon lailla,\njoka luottaa lemmittyynsä. Niin, Lygian sydän oli sykkinyt hänelle,\nVinitiukselle, mutta Vinitius oli pelästyttänyt, vimmastuttanut hänet,\nloukannut häntä. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimään\nhäntä, mutta tietäköön, että jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan\nepäillä Lygiaa, ja silloin hänen turmionsa on tullut.\n\nVinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi.\nTieto siitä, että Lygia häntä rakasti, järkytti hänen sydämensä pohjia\nmyöten. Hänen mieleensä muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin\ntyttö, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hänen sanojaan.\nVarmaankin hän juuri silloin oli alkanut rakastaa häntä. Ja tätä\najatellessa leimahti Vinitiuksessa äkkiä eloon tunne sata kertaa\nautuaallisempi kuin kaikki, mistä hän ikinä oli nähnyt unta. Hän olisi\nsiis todella voinut vähitellen voittaa hänet ja vihdoin omistaa koko\nhänen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hänen oveaan, voidellut hänen\nkynnyksensä sudenrasvalla ja hänen vaimonaan istunut lampaantaljalla\nhänen kotilietensä ääressä. Hän olisi hänen suustaan saanut kuulla nuo\npyhät lupauksen sanat: missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla. Hän\nolisi iankaikkisesti ollut hänen omansa.\n\nMiksi ei hän ollut menetellyt niin? Olisihan hän oikeastaan tahtonut.\nMutta nyt ei Lygiaa ole, eikä hän häntä löydä, ja jos löytäisikin, niin\nolisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin\neivät varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen väet enempää kuin\nLygiakaan. Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn,\nmutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa,\nvaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi\ntarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä\nyksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli\nmyöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään. Tehtyä ei enää saanut\ntekemättömäksi.\n\nMyöhäistä!\n\nAmmottava kuilu tuntui avautuvan hänen jalkainsa eteen. Hän ei\nkäsittänyt mitä tehdä, mihin ryhtyä, minne mennä. Kuni kaikuna toisti\nActe toistamistaan sanan »myöhäistä!» ja vieraan suusta kaikui se hänen\nkorvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hän käsitti, että\nhänen täytyy löytää Lygia, sillä muuten hänen käy hullusti.\n\nKoneentapaisesti kiersi hän togan ympärilleen ja oli jo lähtemäisillään,\nhuomaamatta edes lausua Actelle hyvästiä, kun äkkiä etehisen ja atriumin\nvälinen verho vedettiin syrjään ja hänen eteensä ilmestyi Pomponia\nGraecinan surulliset kasvot.\n\nNähtävästi hänkin jo oli saanut tiedon Lygian katoamisesta ja riensi\nkuulemaan uutisia Actelta, arvellen, että hänen oli helpompi kuin\nAuluksen päästä Acten puheille.\n\nKun hän näki Vinitiuksen, käänsi hän häneen kauniit, kalpeat kasvonsa ja\nvirkkoi:\n\n\"Marcus, suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, minkä olet\ntehnyt meille ja Lygialle.\"\n\nVinitius seisoi hänen edessään maahan tuijottaen Hän oli epätoivoissaan,\nhäntä painoi syyllisyyden tunne eikä hän voinut käsittää, mikä jumala\nhänelle saattaa suoda anteeksi. Minkätähden Pomponiakin puhui hänelle\nanteeksiannosta, kun olisi pitänyt puhua kostosta!\n\nPihaan ja pylväikköihin oli kerääntynyt joukottain väkeä. Palatsin\norjien seassa saattoi nähdä ritareja ja senaattoreja, jotka olivat\ntulleet kuulemaan, miten pikku Augusta jaksoi ja yksin tein osoittamaan\nuskollisuuttaan — vaikkapa vain caesarilaisten orjien nähden. Viesti\n»jumalattaren» sairastumisesta oli nähtävästi levinnyt hyvin nopeasti,\nsillä porteille ilmestyi yhtämittaa uusia kasvoja ja holvikaarten alla\nkierteli kokonaisia ihmislaumoja. Nähdessään Vinitiuksen tulevan\npalatsista, kääntyivät useat hänen puoleensa kysymään uutisia, mutta\nVinitius ei vastannut heidän kysymyksiinsä, vaan astui eteenpäin ja oli\ntörmäämäisillään Petroniusta vastaan, joka niinikään oli tullut\ntiedustelemaan sairaan lapsen tilaa ja joka nyt pysäytti hänet.\n\nVarmaan Vinitius hänet nähdessään olisi raivostunut ja tehnyt itsensä\nsyypääksi johonkin laittomuuteen keskellä Caesarin palatsia, jollei hän\nolisi tullut Acten luota niin lamaantuneena, niin perinpohjin\nnujerrettuna ja muserrettuna, että synnynnäinenkin tulisuus tällä\nhetkellä oli hänestä sammuksissa. Hän yritti työntää tieltään\nPetroniuksen, mutta Petronius pysäytti hänet väkisin.\n\n\"Kuinka jumalatar jaksaa?\" kysyi hän.\n\nMutta Petroniuksen käyttämä väkivalta ärsytti taasen Vinitiuksen ja\nhetkessä leimahti hän ilmi liekkiin.\n\n\"Periköön helvetti hänet ja koko tämän talon!\" huusi hän hampaitaan\nkiristellen.\n\n\"Vaikene, onneton!\" lausui Petronius, katseli levottomasti ympärilleen\nja jatkoi sitten kiireesti:\n\n\"Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei! Täällä en\nkerro mitään. Tule mukaani, niin ilmoitan sinulle kantotuolissa\narveluni.\"\n\nHän laski kätensä nuoren soturin olkapäälle ja vei hänet kiireen kautta\npois palatsista.\n\nSe hänen päätarkoituksensa näkyi olevankin, sillä uutisia Lygiasta ei\nhän tietänyt. Mutta koska hän oli viisas mies ja koska hän eilisestä\nloukkaantumisestaan huolimatta paljon piti Vinitiuksesta sekä vihdoin\ntunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta siitä, mitä oli tapahtunut, niin\noli hän jo ryhtynyt toimenpiteisiin.\n\n\"Olen,\" virkkoi hän heidän istuuduttuaan kantotuoliin, \"pannut orjani\nvartioimaan kaikkia kaupungin portteja. Olen antanut heille tarkan\nselityksen sekä tytöstä että tuosta jättiläisestä, joka nouti hänet pois\nCaesarin kemuista, sillä ei ole epäilemistäkään, ettei hän nytkin olisi\nkorjannut häntä. Kuule nyt! Mahdollisesti Aulus aikoi kätkeä hänet\njollekin maatilalleen. Siinä tapauksessa saamme heti tietää, mihin\nsuuntaan vievät hänet. Jollei häntä taas porteilla nähtäisi, niin se\ntodistaa, että hän yhä on kaupungissa ja että voimme alkaa etsiä häntä.\"\n\n\"Aulukset eivät tiedä, missä hän on,\" huomautti Vinitius.\n\n\"Tiedätkö sen varmaan?\"\n\n\"Tapasin juuri Pomponian. He etsivät häntä hekin.\"\n\n\"Illalla ei hän ole saattanut jättää kaupunkia, sillä portit olivat\nsuljetut. Kaksi minun miehistäni vartioi jokaista porttia. Toisen on\nmääränä seurata Lygiaa ja jättiläistä, toisen paikalla rientää tuomaan\nminulle tietoja.\"\n\n\"Jos he ovat kaupungissa, löydämme heidät, sillä helpostihan tuon\nlygiläisen erottaa koosta ja puvustakin. Kiitä sinä onneasi, ettei\nCaesar ole tyttöäsi ryöstänyt — ja minä uskallan sinulle vakuuttaa, ettei\nhän ole sitä tehnyt, sillä Palatinuksella ei ole salaisuuksia, joita en\nminä tuntisi.\"\n\nVinitius rupesi nyt purkamaan hänelle tunteitaan, ja niissä oli tuskaa\nenemmän kuin vihaa. Mielenliikutus teki hänen puheensa aivan\nkatkonaiseksi. Hän kertoi Petroniukselle, mitä oli kuullut Actelta, mikä\nhirveä vaara Lygiaa uhkasi, ja selitti, että — jos lähetit hänet\nlöytäisivät — hän tarkimmalla tavalla oli kätkettävä Poppaean vihalta.\nSitten hän ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hänen antamistaan\nneuvoista. Jollei hän olisi tullut väliin, olisi kaikki käynyt toisin.\nLygia olisi yhä vielä Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nähdä hänet\njoka päivä, ja silloin hän olisi Caesariakin onnellisempi. Jota\nsyvemmälle hän syventyi kertomukseensa, sitä enemmän hänen\nmielenliikutuksensa kasvoi, ja vihdoin pusersi suru ja tuska kyyneleet\nhänen silmistään.\n\nPetronius ei ikinä olisi aavistanut, että hänen nuori sukulaisensa\ntuolla tavalla saattaisi rakastaa ja ikävöidä. Nähdessään hänen\nepätoivoiset kyyneleensä, nousi hänen hämmästyksensä äärimmilleen, ja\nhengessä puhkesi hän sanoihin:\n\n\"Oi sinä Kypron mahtava herratar, sinä hallitset sekä jumalia että\nihmisiä!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun he saapuivat Petroniuksen talolle, ilmoitti atriumin palvelija,\nettei ainoakaan kaupungin porteille lähetetyistä orjista vielä ollut\ntullut takaisin. »Atriensis» oli käskenyt viedä heille ruokaa ja\nuudestaan ilmoittaa, että heidän ruoskimisen uhalla tarkasti tuli pitää\nsilmällä kaikkia, jotka jättivät kaupungin.\n\n\"Näetkö,\" huudahti Petronius, \"he ovat epäilemättä kaupungissa, ja siinä\ntapauksessa me kyllä löydämme heidät. Pane sentään sinäkin väkesi\nvartioimaan portteja, varsinkin ne, jotka olivat noutamassa Lygiaa,\nkoska he helposti tuntevat hänet.\"\n\n\"Käskin lähettää heidät maalle kuritushuoneisiin,\" vastasi Vinitius,\n\"mutta saatanhan peruuttaa käskyni ja lähettää heidät porteille.\"\n\nHän kirjoitti muutamia sanoja pienelle vahataululle ja ojensi sen\nPetroniukselle, joka paikalla lupasi toimittaa sen Vinitiuksen talolle.\n\nSitten he läksivät sisempään pilaripihaan, istuutuivat marmoripenkille\nja rupesivat juttelemaan.\n\nKultatukkainen Eunike ja Iras työnsivät heidän jalkojensa alle\npronssiset jakkarat ja nostivat penkin eteen pienen pöydän. Sitten he\nkaatoivat pikareihin viiniä ihanasta, hoikkakaulaisesta kannusta, joka\noli tuotu Volaterraesta ja Caecinasta.\n\n\"Onko sinun väkesi joukossa ketään, joka tuntee tuon jättiläiskokoisen\nlygiläisen?\" kysyi Petronius.\n\n\"Atacinus ja Gulo hänet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen\nkantotuolin ääreen ja Gulori minä tapoin.\"\n\n\"Sääli häntä,\" sanoi Petronius. \"Hän oli käsivarsillaan kantanut sekä\nsinua että minua.\"\n\n\"Aikomukseni oli vapauttaa hänet,\" huomautti Vinitius. \"Mutta vähät\nsiitä! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri...\"\n\n\"Merestä helmiä juuri pyydystelläänkin... Tietysti emme löydä häntä\ntänään emmekä vielä huomennakaan, mutta löydämme varmaan. Sinä moitit\nminua, että neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvä.\nSe tuli huonoksi vasta sitten, kun se kääntyi pahaan päin. Kuulithan\nAuluksen itsensä sanovan, että hän perheineen päivineen aikoi Siciliaan.\nSiinä tapauksessa tyttö kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta.\"\n\n\"Olisin lähtenyt heidän jälkeensä,\" vastasi Vinitius. \"Silloin ei Lygiaa\nainakaan olisi uhannut mikään vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee,\nniin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielä Caesarille, että se on\nLygian syy.\"\n\n\"Niin kyllä. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt\nsiitä parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt\njoitakin keinoja keksimme.\"\n\nPetronius mietti hetken ja virkkoi sitten:\n\n\"Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan\npahoihin henkiin. Caesar on niinikään taikauskoinen... Jos me nyt\npäästämme liikkeelle huhun, että pahat henget ovat vieneet Lygian, niin\nkyllä siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietävät, ettei Caesar eikä\nAulus Plautius ole häntä ryöstäneet, vaan hänen katoamisensa todella on\ntapahtunut aivan salaperäisellä tavalla. Yksinään ei lygiläinen missään\ntapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hänellä on täytynyt olla\napulaisia, mutta mistä orja yhtenä päivänä olisi voinut saada kokoon\nniin paljon ihmisiä?\"\n\n\"Kaikki Rooman orjat vetävät yhtä köyttä.\"\n\n\"Ja saavat monasti verellään maksaa yksimielisyytensä. Niin! He auttavat\ntoisiaan, mutta eivät toki toinen toista vastaan, ja tässä tapauksessa\nheidän olisi pitänyt tietää, että sinun orjiasi kohtaa vastuunalaisuus\nja rangaistus. Kun sinä nyt ilmaiset heille epäileväsi pahoja henkiä,\nniin he paikalla vakuuttavat omin silmin nähneensä niitä, sillä\nlaillahan he voivat puhdistautua sinun silmissäsi... Kysypä koetteeksi,\neivätkö he nähneet Lygian lentävän ilmaan ja — kautta Zeusin — he vannovat\npaikalla, että näkivät.\"\n\nVinitius, joka myöskin oli sangen taikauskoinen, katsahti äkkiä\nPetroniukseen hyvin levottomana.\n\n\"Jollei Ursuksella ole ollut apunaan ihmisiä ja jollei hän yksinään ole\nsaattanut ryöstää häntä, niin kuka hänet sitten on ryöstänyt?\"\n\nPetronius rupesi nauramaan.\n\n\"Näetkö nyt,\" huudahti hän, \"kyllä he uskovat mitä hyvänsä, koska\nsinäkin jo olet uskomaisillasi. Sellainen se on tämä meidän maailmamme,\njoka pilkkaa jumalia. Kyllä me saamme ihmiset uskomaan huhuumme, niin\nettei kukaan enää etsi Lygiaa. Mutta sillaikaa me kaikessa\nhiljaisuudessa toimitamme hänet pois kaupungista ja kätkemme jonnekin,\njoko sinun tai minun huvilaani.\"\n\n\"Mutta kuka sitten on voinut auttaa heitä?\"\n\n\"Heidän uskonheimolaisensa,\" vastasi Petronius.\n\n\"Kutka? mitä jumalia Lygia palvelee? Sehän minun pitäisi tietää paremmin\nkuin sinun.\"\n\n\"Jokikinen nainen Roomassa palvelee eri jumalaa. Epäilemättä Pomponia on\nkasvattanut hänet palvelemaan samoja jumalia, joita hän itse palvelee.\nMutta mitä jumalaa hän palvelee, sitä en tiedä. Se ainakin on varmaa,\nettei kukaan koskaan ole nähnyt häntä meidän temppeleissämme uhraamassa\nmeidän jumalillemme. Tosin häntä on syytetty siitä, että hän olisi\nkristitty, mutta se luultavasti ei ole totta. Kotioikeuskin on\njulistanut hänet vapaaksi syytöksestä. Kristityt kuuluvat palvelevan\naasin päätä, vihaavan ihmissukua ja harjoittavan mitä hirveimpiä\nrikoksia. Siitä syystä Pomponia ei saata olla kristitty.\"\n\n\"Onhan hänen siveytensä yleisesti tunnettu, eikä ihmissuvun vihaaja\nikinä kohtelisi orjia sillä lailla kuin hän.\"\n\n\"Ei heitä missään talossa kohdella niin hyvin kuin Auluksella,\"\nkeskeytti Vinitius.\n\n\"Siinä näet. Mutta Pomponia mainitsi jonkun jumalan, joka muka on yksi,\nkaikkivaltias ja laupias. Mihin hän sitten on kätkenyt kaikki muut\njumalat — jääköön se hänen asiakseen. Pääasia meille on, ettei tuo hänen\nLogoksensa (luova sana) olisi suinkaan kaikkivaltias, vaan päinvastoin\nsangen turhanpäiväinen jumala, jollei sillä olisi kuin kaksi\ntunnustajaa, nimittäin Pomponia ja Lygia ynnä heidän lisäkseen Ursus.\nEi, noita tunnustajia täytyy olla enemmän, ja juuri ne ovat auttaneet\nLygiaa.\"\n\n\"Heidän oppinsa käskee antamaan anteeksi,\" virkkoi Vinitius. \"Tapasin\nActen luona Pomponian, joka sanoi minulle: »suokoon sinulle Jumala\nanteeksi sen vääryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille.\"\n\n\"Nähtävästi heidän jumalansa on aika hyväntahtoinen herra. Hahhaa!\nSuokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa\nmerkiksi tytön syliisi.\"\n\n\"Huomenna minä toimitan hänelle suuren juhlauhrin. En voi syödä, en\nkylpeä enkä nukkua. Otan ylleni tumman viitan ja lähden kaupungille\netsimään. Ehkä löydän hänet jossakin valepuvussa. Olen sairas!\"\n\nPetronius katsahti häneen säälien. Vinitiuksen silmät olivat todella\nkuopilla ja silmäterät kiiluivat kuin kuumeessa. Hänen partansa oli\naamulla jäänyt ajamatta ja sänki ympäröi tukevia poskia tummana ja\nsakeana. Hiukset olivat epäjärjestyksessä, hän oli todella sairaan\nnäköinen. Iras ja kultatukkainen Eunikekin katselivat häntä säälien,\nmutta ei hän enempää kuin Petroniuskaan näyttänyt heitä huomaavan.\nHeille merkitsi orjatarten läsnäolo samaa, kuin jos saapuvilla olisi\nollut pari koiraa.\n\n\"Sinussa on kuumetta,\" virkkoi Petronius.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mutta kuule nyt mitä sanon... En tiedä, mitä parantaja määräisi\nsinulle, mutta tiedän, mitä minä tekisin sinun sijassasi. Hakisin\nväliaikaisesti toisaalta sitä, mitä minulta puuttuu. Näin sinun\nhuvilassasi erinomaisen kauniita vartaloita. Älä nyt vastustele... Kyllä\nminä tiedän, mitä rakkaus on, tiedän myöskin, ettei toinen voi korvata\nhaluttua valittuani. Mutta sievä orjatar saattaa sentään aina tuottaa\nhetkellistä huvia.\"\n\n\"En tahdo!\" vastasi Vinitius.\n\nMutta Petronius, joka todella piti hänestä ja joka olisi tahtonut\nlieventää hänen tuskiaan, rupesi nyt miettimään, mitä tehdä.\n\n\"Ehkä sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehätyksen\nsilmissäsi,\" huudahti hän hetkisen perästä. \"Mutta katsopa — ja siinä hän\nrupesi silmäilemään Irasta ja Eunikeä, vuoroin toista, vuoroin toista,\nkunnes vihdoin laski kätensä kultatukkaisen kreikattaren\nlanteille, — katsopa tätä sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi\nminulle hänestä hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa\nruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekään käsitä, minkätähden hän\ntähän saakka on jättänyt minut aivan kylmäksi. Suhteeni Chrysothemikseen\nei ainakaan ole ollut estämässä! Mutta minä lahjoitan hänet sinulle. Ota\nhänet!\"\n\nNämä sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike äkkiä kuin vaate.\nHän loi Vinitiukseen pelästyneet silmänsä ja näytti henkeä vetämättä\nodottavan hänen vastaustaan.\n\nMutta Vinitius karkasi ylös, painoi kädet ohimoilleen ja rupesi puhumaan\nkiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistään:\n\n\"Ei, ei!... En välitä hänestä! enempää kuin muistakaan!... Kiitos\nvain, mutta en minä tahdo häntä! Lähdenpä etsimään kaupungille. Käskepä\nantaa minulle gallialainen viitta päähineineen. Lähden tästä Tiberin\ntoiselle puolelle... Kunhan saisin nähdä edes Ursuksen!\"\n\nHän läksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidättää häntä, sillä\nhän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi istua yhdessä kohden.\nVinitiuksen puheen hän taas arveli johtuvan hetkellisestä\nvastenmielisyydestä jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hän ei\nsuinkaan tahtonut, että hänen jalomielinen lahjoituksensa menisi\nmyttyyn, sentähden kääntyi hän orjattarensa puoleen ja lausui:\n\n\"Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lähde sitten Vinitiuksen\ntaloon.\"\n\nMutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja rupesi kädet ristissä\nrukoilemaan, että hän armahtaisi häntä ja sallisi hänen jäädä taloonsa.\nHän ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hän täällä kantaa puita\nhypocaustumiin kuin on siellä ensimmäisenä palvelijana. Hän ei tahdo!\nHän ei voi! Hän rukoilee, että herra häntä armahtaisi. Herra antaa\nvaikkapa ruoskia häntä joka päivä, kunhan vain ei lähetä pois talostaan.\n\nTyttö vapisi kuin lehti. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän pelkäsi ja\nojensi tuskallisesti käsiään herransa puoleen. Petronius kuunteli häntä\nkummissaan. Perin outoa oli Roomassa nähdä orjatar, joka uskalsi\nvastustaa käskyä ja joka sanoi: »en tahdo enkä voi.» Petronius ei ollut\nuskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hänen kulmakarvansa rypistyivät.\nHän oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hänen orjillaan oli enemmän\nvapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nähden. Mutta\nsen sijaan piti heidän ankarasti täyttää velvollisuutensa ja noudattaa\nherransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivät he täyttäneet näitä\nmolempia ehtoja, odotti heitä kyllä sama rangaistus, jota tavallisesti\nvastaavissa tapauksissa käytettiin. Petronius ei sietänyt vastustusta\neikä yleensä mitään, joka häiritsi hänen rauhaansa. Vähän aikaa hän\nkatseli polvistuvaa tyttöä, mutta lausui sitten:\n\n\"Kutsu Teireisias tänne ja palaa itse hänen kanssaan.\"\n\nEunike nousi vavisten, kyyneleet silmissä, ja jätti huoneen. Vähän ajan\nkuluttua hän palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan\nseurassa.\n\n\"Ota Eunike,\" puhui Petronius, \"ja anna hänelle kaksikymmentäviisi\nraippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa.\"\n\nTämän sanottuaan läksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen\nmarmoripöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan teosta »Trimalchionin\npidot».\n\nMutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus häiritsi siihen\nmäärään hänen ajatuksiaan, ettei hän kauaakaan voinut tehdä työtä.\nVarsinkin näytti tuo sairaus kehittyvän vakavaksi. Petroniuksen mieleen\njohtui, että jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku\nAugustan, niin hänkin voidaan vetää edesvastuuseen, koska tyttö hänen\npyynnöstään tuotiin palatsiin. Hän toivoi heti ensi näkemällä voivansa\njollakin lailla selittää Caesarille tuollaisen syytöksen mahdottomuuden\nja luotti samalla Poppaean myötävaikutukseen. Poppaea nimittäin piti\nPetroniuksesta, ja vaikka hän huolellisesti oli koettanut salata\ntunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perästä\nhän sentähden kohautti olkapäitään koko pelolleen ja päätti lähteä\ntricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hän aikoi vielä kerran\nkannatuttaa itsensä palatsiin, sitten Mars-kentälle ja vihdoin\nChrysothemiksen luo.\n\nMatkalla tricliniumiin astui hän käytävän läpi, joka oli määrätty\npalvelijain olinpaikaksi, ja siellä hän äkkiä näki Euniken siron\nvartalon nojaamassa seinää vasten. Hän muisti, ettei ollut antanut\nTeireisiaalle muuta käskyä kuin ruoskia Eunikeä. Kulmakarvojaan\nrypistellen alkoi hän etsiä häntä palvelijoiden joukosta.\n\nMutta kun ei hän häntä nähnyt, kääntyi hän Euniken puoleen.\n\n\"Joko sinä sait raippasi?\"\n\nTyttö heittäytyi taasen hänen jalkoihinsa, suuteli hänen togansa\nlievettä ja virkkoi:\n\n\"Oi, kyllä, herra! Sain! oi, kyllä, herra!...\"\n\nHänen äänessään soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hän luuli, raipat\nsaatuaan, olevansa oikeutettu jäämään tähän taloon. Petronius ymmärsi\nhänen ajatuksensa ja hämmästeli orjattaren intohimoista vastarintaa.\nIhmisluonnon kokeneena tuntijana käsitti hän paikalla, että ainoastaan\nrakkaus saattoi olla syynä sellaiseen vastustukseen.\n\n\"Onko sinun rakastettusi tässä talossa?\" kysyi hän.\n\nTyttö nosti siniset, kyyneltyneet silmänsä herransa puoleen ja vastasi\nniin hiljaa, että ääni tuskin kuului:\n\n\"On, herra!...\"\n\nHän oli erinomaisen kaunis, hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja\nhänen silmänsä loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, että\nPetroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona\nantoi arvon kaikelle kauneudelle, kävi häntä sääli.\n\n\"Kuka noista sitten on rakastettusi?\" kysyi hän nyökäyttäen päätään\norjiin päin.\n\nMutta hänen kysymykseensä ei tullut vastausta. Eunike vaivutti päänsä\nhänen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana.\n\nPetronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekä komeita että\nkauniita nuorukaisia, mutta hän ei kenenkään kasvoista voinut lukea\nvastausta kysymykseensä. Kaikki vain hymyilivät jonkinlaista kummallista\nhymyä. Vähän aikaa Petronius vielä katseli tyttöä, joka oli hänen\njalkainsa juuressa, ja läksi sitten vaieten tricliniumiin.\n\nSyötyään käski hän kantaa itsensä palatsiin ja sieltä Chrysothemiksen\nasuntoon, jossa hän viipyi myöhään yöhön. Kotiin palattuaan kutsutti hän\nluokseen Teireisiaan.\n\n\"Saiko Eunike raippansa?\" kysyi hän.\n\n\"Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hänen pintaansa.\"\n\n\"Enkö hänestä antanut mitään muuta käskyä?\"\n\n\"Et, herra,\" vastasi »atriensis» levottomasti.\n\n\"Hyvä on. Kuka orjista on hänen rakastettunsa?\"\n\n\"Ei kukaan, herra.\"\n\n\"Mitä sinä tiedät hänestä?\"\n\nTeireisias alkoi puhua hiukan epävarmalla äänellä:\n\n\"Eunike ei koskaan öisin jätä cubiculumia, jossa hän nukkuu vanhan\nAcrisionan ja Ifidan kanssa; sinun kylvettyäsi, herra, ei hän koskaan\njää kylpylaitokseen... Toiset orjat nauravat häntä ja nimittävät häntä\nDianaksi.\"\n\n\"Riittää,\" virkkoi Petronius. \"Sukulaiseni Vinitius, jolle tänä aamuna\nlahjoitin Euniken, ei huolinut hänestä. Hän saa siis jäädä taloon. Saat\nmennä.\"\n\n\"Saanko vielä puhua Eunikesta, herra?\"\n\n\"Käskinhän sinun kertoa kaikki, mitä hänestä tiedät.\"\n\n\"Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua\njalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lähdettyäsi tuli Eunike luokseni\nja kertoi tietävänsä miehen, joka voisi löytää hänet.\"\n\n\"Kas vain!\" huudahti Petronius. \"Mikä mies se on?\"\n\n\"En tunne häntä, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani\nilmoittaa sen sinulle.\"\n\n\"Hyvä. Olkoon tuo mies huomenna täällä minun talossani odottamassa\ntribunia. Sinä saat minun nimessäni pyytää häntä aamulla tulemaan\nluokseni.\"\n\n»Atriensis» kumarsi ja läksi.\n\nVaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa näytti\nhänestä aivan selvältä, että nuori orjatar toivoo Vinitiuksen löytävän\nLygian vain siitä syystä, ettei häntä pakotettaisi muuttamaan hänen\ntaloonsa. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että mies, jota Eunike\nsuosittelee, saattaa olla hänen rakastettunsa. Ja tämä ajatus tuntui\näkkiä hänestä ilkeältä. Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä\nselville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo\nmyöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut\nPetroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen\nmieleensä äkkiä — hän ei itsekään tietänyt mistä syystä — että hän tänään\noli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa. Samassa tuli hän\najatelleeksi, että Rooma oli huutanut hänen kauneuttaan paljon enemmän\nkuin se oikeastaan oli ansainnut sekä että Fonteius Capito, tarjotessaan\nEunikestä kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hänestä aivan\nliian vähän.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nTuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan\nkehoituksesta astui unctuariumiin. Hän tiesi, ettei kaupungin porteilta\nvielä ollut kuulunut mitään uutisia, ja tämän tiedon olisi pitänyt häntä\nrauhoittaa, koska se edellytti, että Lygia vielä oli kaupungissa. Mutta\nse vain huolestutti häntä entistä enemmän, sillä nyt hän rupesi\npelkäämään, että Ursus ehkä ryöstön jälkeen oli kuljettanut hänet\nkaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet\nvartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit näin syksyllä, kun päivät\nkävivät lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin\nmyöskin kaikille kulkijoille, ja heidän lukunsa ei suinkaan ollut\nvähäinen. Sitäpaitsi muurin yli kyllä päästiin toisiakin teitä, jotka\norjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat.\nVinitius oli lähettänyt väkeä kaikkien maaseudulle vievien teiden\nvarsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, että kaksi\norjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekä\nselittämään, että heidän kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen\nepäiltävää oli kuitenkin, onnistuisiko näiden lähettien saada heidät\nkiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset\nitseään oikeutetuiksi pidättämään pakenevia Vinitiuksen yksityisestä\npyynnöstä, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei\nkuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen päivän,\npuettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta\nlöytämättä pienintäkään jälkeä. Tosin hän oli nähnyt Auluksen orjia\nliikkeellä, mutta hekin olivat näyttäneet etsivän jotakin, ja se oli\nainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hänessä vakaumusta, ettei Aulus\nollut ryöstänyt Lygiaa ja ettei hän edes tietänyt, mihin hän oli\njoutunut.\n\nKun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, että muuan mies lupaa löytää\nLygian, kiiruhti hän henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi\nkysymään miestä, ennenkuin edes oli tervehtinyt isäntää.\n\n\"Saamme paikalla nähdä hänet,\" virkkoi Petronius.\n\n\"Hän on Euniken tuttava ja Eunike, joka juuri tulee järjestämään togani\npoimuja, saa antaa hänestä likempiä tietoja.\"\n\n\"Onko se sama tyttö, jonka eilen tahdoit lahjoittaa minulle?\"\n\n\"On sama, jonka eilen hylkäsit. Olen sinulle muuten hyvin kiitollinen\nsiitä, sillä hän on paras _vestiplica_, poimujen järjestäjä koko\nkaupungissa.\"\n\nTuskin oli hän lakannut puhumasta, kun _vestiplica_ tuli\nhuoneeseen, otti togan, joka oli kääritty norsunluulla kirjaellulle\ntuolille, levitti sen ja heitti Petroniuksen hartioille. Hänen kasvonsa\nolivat kirkkaat ja tyynet, hänen silmistään loisti ilo.\n\nPetronius katseli häntä ja huomasi, että hän oli hyvin kaunis.\nKäärittyään hänen ympärilleen togan rupesi tyttö järjestelemään sitä ja\nkumartui tuontuostakin oikomaan poimuja. Petronius huomasi, että hänen\nhartioidensa väri oli ihanan vaaleasti ruusuinen ja että rinta ja\nkäsivarret kuulsivat kuin helmi-emo tai alabasteri.\n\n\"Eunike,\" virkkoi hän, \"onko mies tullut, josta eilen puhuit\nTeireisiaalle?\"\n\n\"On, herra.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Chilon Chilonides, herra.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Parantaja, viisas mies ja ennustaja, joka osaa selittää ihmisten\nkohtalot ja ilmoittaa tulevat asiat.\"\n\n\"Onko hän sinullekin ilmoittanut tulevia asioita?\"\n\nEuniken kasvoille valui puna, joka ulottui aina korviin ja kaulaan asti.\n\n\"On, herra.\"\n\n\"No mitä hän sinulle ennusti?\"\n\n\"Että minua kohtaa tuska ja onni.\"\n\n\"Tuska sinua kohtasi jo eilen Teireisiaan kädestä. Onni on vielä\ntulematta.\"\n\n\"Jo se on tullut, herra.\"\n\n\"Millä lailla?\"\n\nTyttö kuiskasi hiljaa:\n\n\"Sainhan minä jäädä tänne.\"\n\nPetronius laski kätensä hänen kullankarvaiselle päälaelleen.\n\n\"Sinä olet tänään hyvästi järjestänyt poimut, ja minä olen sinuun\ntyytyväinen, Eunike.\"\n\nHänen kosketuksensa alla nosti onnellisuuden tunne silmänräpäyksessä\nkyyneleet tytön silmiin, ja hänen povensa alkoi kiihkeästi kohoilla.\n\nMutta Petronius ja Vinitius läksivät atriumiin, missä Chilon Chilonides\nheitä jo odotti. Heidät nähdessään teki hän syvän kumarruksen, mutta\nPetroniuksen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli eilen epäilleensä, että\ntämä mies olisi Euniken rakastettu. Mies, joka seisoi hänen edessään, ei\nsaattanut olla kenenkään naisen rakastettu. Se oli ihmeellinen olento,\npuoleksi inhoittava, puoleksi hullunkurinen. Ei hän ollut vanha: hänen\nsiivottomassa parrassaan ja kiharaisessa pörrössään ei saattanut erottaa\nmontakaan harmaata hiusta. Hänen vatsansa oli sisään painunut ja\nolkapäät kuperat, joten häntä ensi näkemältä olisi luullut\nkyttyräselkäiseksi. Kyttyrän keskeltä nousi suuri pää, jonka kasvot\nmuistuttivat sekä apinaa että kettua. Katse oli läpitunkeva, kellertävä\niho täynnä nyppyjä, ja nenä, niinikään nyppylöiden vallassa, todisti\nhellää rakkautta pulloon. Miehen huolimaton puku, jota täydensi tumma,\npukinvilloilla täytetty tunica ja risainen viitta, osoitti joko\ntodellista tai teennäistä köyhyyttä. Hänet nähdessään tuli Petronius\najatelleeksi homerolaista Thersitestä ja viitaten kädellään vastaukseksi\nhänen kumarrukseensa, lausui hän:\n\n\"Terve, jumalallinen Thersites! Miten nyt on laita vaaterisojen, jotka\nUlysses Trojan edustalla sinulle lahjoitti, ja mitä hän itse nykyään\ntoimittaa Elysiumin kentillä?\"\n\n\"Jalosukuinen herra,\" vastasi Chilon Chilonides, \"viisain vainajista,\nUlysses, lähettää minun kauttani viisaimmalle elävistä, Petroniukselle,\npyynnön, että hän uudella viitalla peittäisi risani.\"\n\n\"Kautta Hecate Triformiksen!\" huudahti Petronius, \"vastauksesi ansaitsee\nuuden viitan.\"\n\nSiinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Vinitius virkkoi äkkiä:\n\n\"Tiedätkö tarkkaan, mistä on kysymys?\"\n\n\"Ei ole vaikea tietää,\" vastasi Chilon, \"kun kahden kuuluisan talon\norjakunnat eivät muusta puhu kuin siitä yhdestä asiasta ja kun\nsitäpaitsi puoli Roomaa kaikuna toistaa heidän puheensa. Toissa iltana\nryöstettiin neito, joka on kasvatettu Aulus Plautiuksen talossa,\nnimeltään Lygia, tai oikeammin sanoen Callina — kun orjasi, oi herra,\nolivat saattamassa häntä Caesarin palatsista sinun »insulaasi». Minä\npuolestani lupaan löytää hänet kaupungista tai, jos hän olisi poistunut\nkaupungista — mikä ei ole luultavaa — antaa sinulle, jalosukuinen tribuni,\ntiedon hänen pakopaikastaan.\"\n\n\"Hyvä on,\" virkkoi Vinitius, jota vastauksen täsmällisyys miellytti.\n\"Mitä keinoja aiot käyttää?\"\n\nChilon hymähti viekkaasti.\n\n\"Keinot ovat sinun käsissäsi, herra. Mutta minulla on äly.\"\n\nPetronius hymähti. Hän oli täysin tyytyväinen vieraaseensa.\n\n\"Tuo mies saattaa löytää neidon,\" mietti hän.\n\nVinitius rypisteli kokoonkasvaneita kulmakarvojaan.\n\n\"Jos sinä, kurja\" virkkoi hän \"vain voitonhimosta petät minua, niin\nannan ruoskia sinut kuoliaaksi.\"\n\n\"Olen filosofi, herra. Filosofia ei johda voitonhimo — varsinkaan ei\nsinun jalomielisen lupauksesi jälkeen.\"\n\n\"Vai olet sinä filosofi?\" kysyi Petronius. \"Eunike sanoi, että olet\nparantaja ja ennustaja. Mistä sinä Euniken tunnet?\"\n\n\"Hän tuli kysymään minulta neuvoa, sillä maineeni oli kaikunut hänenkin\nkorviinsa.\"\n\n\"Mitä neuvoa hän tahtoi?\"\n\n\"Neuvoa rakkautta vastaan. Hän tahtoi parantua toivottomasta\nrakkaudesta.\"\n\n\"Entä paransitko hänet?\"\n\n\"Tein enemmänkin, sillä annoin hänelle amuletin, joka tuottaa\nvastarakkautta. Paphoksessa Kypron saarella on temppeli, jossa, oi\nherra, säilytetään Venuksen vyö. Annoin hänelle kaksi langanpätkää tästä\nvyöstä, suljettuina mantelin kuoreen.\"\n\n\"Ja otit hyvät maksot tietysti?\"\n\n\"Vastarakkauden lahjasta ei kukaan koskaan voi maksaa tarpeeksi. Kas,\noikeasta kädestäni puuttuu kaksi sormea ja sentähden puuhaan itselleni\nkirjuri-orjaa, jotta hän kirjoittaisi muistiin ajatukseni ja toimittaisi\noppini maailman tietoon.\"\n\n\"Mihin kouluun sinä sitten kuulut, jumalallinen tietäjä?\"\n\n\"Olen kyynikko, herra, sillä viittani on risainen; olen stoikko, sillä\nkannan köyhyyteni kärsivällisyydellä; peripatetikkokin olen, sillä en\nomista kantotuolia, vaan kuljen jalkaisin viinikellarista viinikellariin\nja opetan matkalla niitä, jotka lupaavat tarjota minulle viiniruukun.\"\n\n\"Käytkö sitten viiniruukun ääressä puhujaksi?\"\n\n\"Herakleitos sanoi: »kaikki juoksee», ja voitko sinä herra, väittää,\nettei viini juokse?\"\n\n\"Hän sanoi myöskin, että tuli on jumaluus, ja se jumaluus hehkuu sinun\nnenälläsi.\"\n\n\"Jumalallinen Diogenes Apollonialainen sanoi ilmaa kaikkien kappalten\nalkulähteeksi. Jota lämpimämpi ilma, sitä täydellisempiä olentoja se\nsynnyttää, ja lämpimässä ilmassa syntyvät viisasten sielut. Kun syksy\nkäy kylmäksi, täytyy todellisen tietäjän lämmittää sieluaan viinillä...\nSillä ethän voine kieltää, herra, ettei ruukku, vaikkapa ohuempikin,\nkuten capualaiset ja telesialaiset, johtaisi lämpöä tämän katoavan\nihmisruumin luihin asti.\"\n\n\"Chilon Chilonides, missä on syntymäseutusi?\"\n\n\"Mustanmeren rannalla. Olen kotoisin Mesembriasta.\"\n\n\"Chilon, olet suuri!\"\n\n\"Ja tuntematon! lisäsi tietäjä surumielisesti.\"\n\nVinitius kävi taasen kärsimättömäksi. Toivonsa elähdyttämänä olisi hän\ntahtonut, että Chilon paikalla olisi ryhtynyt toimeen, ja koko tämä\nkeskustelu tuntui hänestä turhalta ajan hukalta. Häntä harmitti\nPetroniuksen puheet.\n\n\"Koska alat etsiä?\" kysyi hän, kääntyen kreikkalaisen puoleen.\n\n\"Olen jo alkanut,\" vastasi Chilon. \"Tässäkin, vastatessani ystävällisiin\nkysymyksiisi, etsin paraikaa. Luota vain minuun, arvoisa tribuni, niin\nsaat nähdä, että löytäisin yksin kenkäsi nauhankin, jos sattuisit\npudottamaan sen, tai ihmisen, joka nauhasi kadulta otti.\"\n\n\"Onko sinua ennenkin käytetty tällaisiin toimiin?\" kysyi Petronius.\n\nKreikkalainen loi silmänsä kohti korkeutta.\n\n\"Meidän päivinämme annetaan hyveelle ja viisaudelle niin vähän arvoa,\nettä filosofinkin täytyy käyttää muita keinoja henkensä elatukseksi.\"\n\n\"Mitä keinoja sinä sitten käytät?\"\n\n\"Minä näen kaikki, mitä tapahtuu, ja annan neuvoja tarvitseville.\"\n\n\"Jotka maksavat sinulle — eikö niin?\"\n\n\"Oi herra, minun täytyy ostaa kirjuri. Muuten viisauteni menee hautaan\nminun kanssani.\"\n\n\"Jollet tähän asti ole saanut kokoon niin paljoa, että olisit voinut\nhankkia siistin viitan, niin eivät palveluksesi mahda olla\nsuuriarvoisia.\"\n\n\"Vaatimattomuus on estänyt minua ylvästelemästä. Muista sitäpaitsi,\nherra, ettei näihin aikoihin enää ole sellaisia hyväntekijöitä kuin\nennen. Heille oli yhtä suuri ilo saada kullalla peittää mies, joka oli\nheille tehnyt palveluksen, kuin kulauttaa kurkkuunsa Puteolin osteri.\nPalvelukseni eivät ole pienet, mutta ihmisten kiitollisuus on pieni. Kun\njoskus arvokas orja sattuu karkaamaan, niin kuka hänet löytäisi, jollei\nisäni ainoa poika? Kun muureilta tavataan kirjoituksia jumalallista\nPoppaeaa vastaan, niin kuka saisi selville niiden kirjoittajat? Kuka\nhakee kirjoista Caesaria vastaan tähdätyt säkeet? Kuka antaa ilmi, mitä\nsenaattorit ja ritarit puhuvat kotonaan? Kuka kantaa kirjeet, joita ei\nrohjeta uskoa orjille, kuka kuuntelee uutisia parturien ovilla, kuka\ntietää kaikki viinikellarien ja leipäpuotien salaisuudet, kenelle\nuskoutuvat orjat, kuka saa nuuskia joka talon, atriumista aina\npuutarhaan asti? Kuka tuntee kaikki kadut, kujat ja piilopaikat, kuka\ntietää, mitä puhutaan kylpylaitoksissa, sirkuksessa, toreilla,\nmiekkailukouluissa, orjakauppiaiden hökkeleissä, yksin arenoillakin?...\"\n\n\"Kautta jumalien! riittää jo, jalosukuinen tietäjä!\" huudahti Petronius,\n\"taikka me hukumme sinun palvelustesi, hyveittesi, viisautesi ja\nkaunopuheisuutesi tulvaan. Riittää jo! Tahdoimme tietää, kuka olet, ja\nnyt sen tiedämme.\"\n\nMutta Vinitius iloitsi, sillä hän arveli, että tämä mies, kerran\npäästyään vauhtiin, ajaa ajamistaan kuni jahtikoira eikä väsy, ennenkuin\non piilopaikan löytänyt.\n\n\"Hyvä,\" virkkoi hän. \"Tarvitsetko joitakin tietoja?\"\n\n\"Tarvitsen aseita.\"\n\n\"Kummoisia?\" kysyi Vinitius ihmeissään.\n\nKreikkalainen avasi toisen kätensä ja rupesi liikuttamaan toista,\nikäänkuin laskeakseen rahaa.\n\n\"Ajat ovat sellaiset, herra!\" huudahti hän huoaten.\n\n\"Sinä rupeat siis aasiksi,\" lausui Petronius, \"joka valloittaa\nlinnoituksen kultasäkkien avulla.\"\n\n\"Olen vain köyhä filosofi, herra,\" vastasi Chilon nöyrästi. \"Kulta on\nteidän hallussanne.\"\n\nVinitius heitti hänelle kukkaron, ja kreikkalainen koppasi sen kiinni\nilmasta, vaikka hänen oikeasta kädestään todella puuttui kaksi sormea.\n\nSitten hän nosti päätään ja virkkoi:\n\n\"Herra, tiedän enemmän kuin luuletkaan. En ole tullut tänne tyhjin\nkäsin. Tiedän, ettei Auluksen väki ole ryöstänyt neittä, sillä olen\npuhutellut hänen palvelijoitaan. Tiedän, ettei hän ole Palatinuksella,\njossa kaikki parhaillaan häärivät sairaan pikku Augustan ympärillä.\nTiedän ehkä senkin, miksi herrat tahtoivat etsiä neittä minun avullani\neikä käyttämällä vartijoita tai Caesarin sotamiehiä. Tiedän, että\npalvelija, joka on kotoisin samasta maasta kuin hänkin, auttoi hänet\npakenemaan. Orjat eivät ole auttaneet heitä, sillä orjat vetävät yhtä\nköyttä ja he eivät olisi asettuneet sinun orjiasi vastaan. Ainoastaan\nuskonheimolaiset ovat voineet heitä auttaa...\"\n\n\"Kuulepa, Vinitius,\" keskeytti hänet Petronius, \"enkö sanonut sinulle\nsanasta sanaan tätä samaa!\"\n\n\"Se on suuri kunnia minulle,\" lausui Chilon. Sitten hän kääntyi\nVinitiuksen puoleen ja jatkoi: \"epäilemättä neito palvelee samaa\njumaluutta kuin siveä, jalo roomatar Pomponia. Olen myöskin kuullut,\nettä Pomponia oli kutsuttu kotituomioistuimen eteen vastaamaan joidenkin\nvieraiden jumalien palvelemisesta. En kuitenkaan saanut hänen\npalvelijoiltaan tietää, mitä jumalia ne ovat ja miksi niiden tunnustajia\nsanotaan. Jos vain saisin sen tietää, lähtisin heidän luoksensa,\nrupeaisin hurskaammaksi kuin kukaan heistä onkaan ja voittaisin heidän\nluottamuksensa. Mutta etkö sinä, herra, joka, kuten olen kuullut, olet\nviettänyt muutamia kymmeniä päiviä jalosukuisen Auluksen talossa, voi\nantaa minulle tietoja näistä asioista?\"\n\n\"En voi,\" vastasi Vinitius.\n\n\"Te olette, jalosukuiset herrat, kauan kysyneet minulta kaikenlaisia\nasioita, ja minä olen vastannut kysymyksiinne. Sallikaa nyt minunkin\ntehdä teille muutamia kysymyksiä. Etkö nähnyt, arvoisa tribuni,\nPomponian tai jumalallisen Lygiasi käyttävän joitakin kuvia, joitakin\nuhreja, joitakin merkkejä tai amuletteja? Etkö nähnyt heidän keskenään\nkäyttävän joitakin merkkejä, joita eivät muut ymmärtäneet?\"\n\n\"Merkkejäkö?... Odotapa!... Kyllä! Näin kerran Lygian piirtävän\nhiekkaan kalan.\"\n\n\"Kalanko? Aa! Ooo! Tekikö hän sen yhden kerran vai useampiakin?\"\n\n\"Yhden ainoan kerran.\"\n\n\"Ja oletko, herra, varma, että hän piirsi kalan? Ooo!...\"\n\n\"Olen,\" vastasi Vinitius, jota keskustelu huvitti. \"Voitko aavistaa mitä\nse merkitsi?\"\n\n\"Voinko minä aavistaa!\" huudahti Chilon.\n\nHän kumarsi jäähyväisten merkiksi ja lausui:\n\n\"Suokoon teille Fortuna runsaat lahjansa, jalot herrat!\"\n\n\"Käske antaa itsellesi viitta!\" huusi Petronius hänen jälkeensä.\n\n\"Ulysses kiittää sinua Thersiteen puolesta,\" vastasi kreikkalainen.\n\nHän kumarsi vielä kerran ja läksi.\n\n\"Mitä arvelet tästä jalosukuisesta tietäjästä?\" kysyi Petronius\nVinitiukselta.\n\n\"Arvelen, että hän löytää Lygian!\" huudahti Vinitius iloisesti. \"Tahdon\nsentään lisätä, että jos olisi olemassa roistojen valtakunta, niin tämä\nmies kelpaisi sen valtakunnan kuninkaaksi.\"\n\n\"Epäilemättä. Minun täytyy vielä likemmin tutustua tähän stoikkoon,\nmutta sitä ennen pitää täällä atriumissa savuttaa hänen jälkensä.\"\n\nChilon Chilonides kääriytyi uuteen viittaansa, piteli sen poimujen alla\nkädessään Vinitiuksen antamaa kukkaroa ja iloitsi yhtä paljon sen\npainosta kuin sen helinästä. Hiljalleen asteli hän eteenpäin, tutkiskeli\ntuontuostakin, katselisiko joku Petroniuksen talosta hänen peräänsä,\nsivuutti Liviuksen portin ja kääntyi Virbiuksen mäen kulmassa Suburraan\npäin.\n\n\"Lähdenpä tästä Sporuksen luo,\" puheli hän itsekseen, \"ja valan\nFortunalle hiukan viiniä. Vihdoinkin olen löytänyt sen, mitä kauan olen\netsinyt. Hän on nuori, tulinen, antelias kuin Kypron vaskikaivokset ja\nvalmis lygiläisen lintunsa takia uhraamaan puolet omaisuudestaan. Kas\nsellaista minä jo kauan olen hakenut. Täytyy sentään olla varuillaan,\nsillä nuo hänen kulmakarvojensa rypistykset eivät tiedä hyvää. Voi!\nsudenpenikat ne tähän aikaan hallitsevat maailmaa!... En minä sitä\nPetroniusta pelkäisi. Oi jumalat, välittäjätoimi tuottaa näihin aikoihin\npaljon enemmän kuin hyve. Hahhah! Vai piirsi hän hiekkaan kalan!\nOttaisinpa tukahtuakseni pukinjuusto-palaseen, jos saisin tietää, mitä\nse merkitsee. Mutta minä hankin siitä vielä tiedon! Koska kalat elävät\nveden alla ja niitä on vaikeampi löytää veden alta kuin maan päältä,\ntäytyy minun tästä kalasta saada erityiset maksot. Jos vielä saisin\ntoisen tällaisen kukkaron, voisin heittää kerjäläispussit metsään ja\nostaa orjan... Tai mitä sanoisitkaan, Chilon, jos neuvoisin sinua orjan\nasemesta ostamaan orjattaren?... Tunnen sinut! Tiedän että suostut!...\nJos hän vielä olisi kaunis kuten esimerkiksi Eunike, niin hän\nnuorentaisi sinut ja toimittaisi sinulle hauskan ja varman toimeentulon.\nMöin Eunike-raukalle kaksi langanpätkää omasta vanhasta viitastani...\nHän on tyhmä, mutta jos Petronius lahjoittaisi hänet minulle, niin kyllä\nottaisin vastaan!... Niin, niin, Chilon Chilonin poika... Sinä olet\nkadottanut sekä isäsi että äitisi... Olet orpo, osta siis huviksesi edes\norjatar. Hänen täytyy tietysti asua jossakin — Vinitius saa vuokrata\nhänelle asunnon, jossa sinäkin saat suojaa; hänen täytyy käydä\nvaatteissa — Vinitius saa maksaa hänen vaatteensa; hänen täytyy\nsyödä — Vinitius saa elättää hänet. Oi, kuinka elämä on raskasta!\nNiitäkin aikoja, jolloin yhdellä oboluksella saattoi ostaa niin paljon\npapuja ja silavaa kuin ikinä sylissään jaksoi kantaa, tai niin pitkän\npalasen pukinverimakkaraa kuin kaksitoistavuotisen pojan käsivarsi!\"\n\n\"...Mutta tuossahan Sporus, senkin roisto, jo onkin! Viinikellarissa on\naina helpompi kuulla uutisia.\"\n\nNäin puhellen astui hän viinikellariin ja käski tuoda itselleen\nruukullisen »tummaa». Nähdessään isännän epäilevät silmäykset otti hän\nkukkarosta kultarahan, laski sen pöydälle ja virkkoi:\n\n\"Kuule, Sporus, olen tänään tehnyt työtä Senecan kanssa aamun koitosta\naina puolipäivään asti, ja tämän antoi ystäväni minulle lähtiessäni.\"\n\nSporuksen pyöreät silmät kävivät rahan nähdessään vieläkin pyöreämmiksi,\nja pian oli tilattu viini Chilonin edessä. Chilon kastoi sormensa\nviiniin, piirsi pöydälle kalan kuvan ja virkkoi:\n\n\"Tiedätkö mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Eikö se ole kala? Kala merkitsee tietysti kalaa!\"\n\n\"Olet tyhmä, vaikka sekoitatkin viiniisi niin paljon vettä, että sieltä\nvoisi löytää kaloja. Se on vertauskuva, joka filosofien kielessä\nmerkitsee: Onnettaren hymy. Jos olisit arvannut oikein, olisit ehkä\nsinäkin löytänyt onnesi. Kunnioita filosofiaa, sen sanon sinulle, sillä\nmuutoin muutan minä toiseen viinikellariin. Persoonallinen ystäväni\nPetronius on jo aikoja sitten kehoittanut minua tekemään sen.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavina päivinä ei Chilonia nähty missään. Vinitius taas, joka\nsaatuaan Actelta tietää, että Lygia häntä rakastaa, yhä kiihkeämmin oli\nruvennut häntä ikävöimään, ryhtyi nyt omin neuvoin häntä etsimään.\nCaesarin apua ei hän tahtonut eikä olisi voinutkaan käyttää, koska\npienen Augustan sairaus oli upottanut Caesarin huoliin korvia myöten.\n\nTemppeleissä uhrattiin ja rukoiltiin, lääkärit koettivat taitoaan,\nvihdoin turvauduttiin taikatemppuihinkin, mutta turhaan. Viikon päästä\nkuoli lapsi. Suru valtasi hovin ja koko Rooman. Caesar, joka lapsen\nsyntyessä oli ollut tulemaisillaan hulluksi ilosta, oli nyt\ntulemaisillaan hulluksi surusta. Hän sulkeutui huoneeseensa eikä kahteen\npäivään huolinut mistään ravinnosta. Palatsissa vilisi laumoittain\nsenaattoreja ja augustianeja, jotka olivat rientäneet lausumaan ilmi\nsurunsa ja osanottonsa tunteita, mutta hän ei tahtonut nähdä ketään.\nSenaatti kokoontui ylimääräiseen istuntoon ja julisti kuolleen lapsen\njumalaksi; sille päätettiin rakennuttaa temppeli, jolle asetettaisiin\noma pappi. Kuolleen kunniaksi uhrattiin yhä uusia uhreja, hänen kuvansa\nvalettiin kallisarvoisiin metalleihin, ja hautaus muodostui\nennenkuulumattomaksi juhlallisuudeksi, jossa kansa sai kummastella\nCaesarin peittelemättömiä surunilmauksia, itkeä kilpaa hänen kanssaan,\nojentaa kätensä anomaan almuja ja ennen kaikkea pitää hauskaa\nharvinaisen näytelmän kustannuksella.\n\nTämä kuolemantapaus huolestutti Petroniusta. Koko Rooma tiesi, että\nPoppaea piti noitumista kuoleman syynä. Samaa mieltä olivat lääkärit,\njotka siten pääsivät selittämään syyn lääkkeiden tehottomuuteen, papit,\njoiden uhrit olivat osoittautuneet voimattomiksi, loitsijat, jotka\npelkäsivät henkeään, ja koko kansa. Petronius oli hyvillään Lygian\nkatoamisesta; eihän hän suonut pahaa Aulukselle, ja itselleen ja\nVinitiukselle hän tietysti soi kaikkea hyvää. Kun sitten sypressi, joka\nsurun merkiksi oli pystytetty Palatinukselle, oli otettu pois, läksi hän\nsenaattoreille ja augustianeille valmistettuun vastaanottoon,\nkuulustellakseen, kallistiko Nero korvansa noitumishuhuille ja estämään\nsiitä mahdollisesti johtuvia seurauksia.\n\nHän tunsi Neron ja tiesi, ettei hän uskoisi koko noitumisjuttuun, mutta\ntiesi myöskin, että Nero saattaisi teeskennellä uskovansa! Olisihan\nhänellä siten tilaisuutta huojentaa omaa suruansa ja puskea\nkostonhimonsa johonkin, mutta ennen kaikkea torjua päältään epäluulo,\nettä jumalat olisivat ruvenneet rankaisemaan häntä hänen rikostensa\ntakia. Petronius oli vakuutettu, ettei Nero kyennyt rakastamaan edes\nomaa lastaan syvällä ja vilpittömällä rakkaudella; tosin hän oli\nrakastanut sitä tulisesti, mutta aivan varmaan hänen surunsa oli\nliioiteltu. Petronius oli oikeassa. Nero kuunteli senaattorien ja\nritarien valituksia kivettynein kasvoin, silmät tuijottaen yhteen\nkohtaan. Selvästi saattoi nähdä, että hän todellisen tuskan rinnalla\najatteli, minkä vaikutuksen hänen surunsa tekisi läsnäoleviin. Hän\nkäytti esikuvanaan Niobea ja tahtoi antaa kuvan vanhempien surusta,\nkuten näyttelijä näyttämöllä. Hän ei kuitenkaan johdonmukaisesti osannut\npysyä mykässä, kivettyneessä tuskassa, vaan teki tuontuostakin liikkeen\nikäänkuin sirotellakseen multaa hiuksiinsa tai päästi syvän huokauksen.\nKun hän näki Petroniuksen, säpsähti hän ja rupesi kaikkien kuullen\nhuutamaan täydellisellä surunäytelmän äänellä:\n\n\"Voi, voi!... Sinäkin olet syypää hänen kuolemaansa. Sinun\nkehoituksestasi tuli näiden seinien sisäpuolelle paha henki, joka\nyhdellä silmäyksellään puhalsi elämän hänen rinnastaan... Voi minua,\netteivät silmäni ikinä olisi nähneet Helioksen valkeutta!... Voi minua!\nvoi minua!\"\n\nHän korotti korottamistaan ääntään, kunnes se vihdoin yltyi aivan\nepätoivoiseksi. Mutta samassa päätti Petronius äkkiä tehdä lopun koko\npelistä. Hän ojensi kiireesti kätensä ja vetäisi yhdellä otteella Neron\nkaulasta silkkisen huivin, jota tämä aina käytti, sekä asetti sen hänen\nsuunsa eteen.\n\n\"Herra!\" huudahti hän juhlallisesti \"Rooma ja maailma ovat\nmenehtymäisillään tuskasta — säästä meille toki äänesi lahja!\"\n\nLäsnäolijat hämmästyivät, ja hetkeksi hämmästyi itse Nerokin. Ainoastaan\nPetronius pysyi tyynenä. Hän tiesi varsin hyvin, mitä teki. Hänen\nmieleensä oli muistunut, että Terpnos ja Diodoros olivat saaneet\nnimenomaisen käskyn tukkia Caesarin suun, jos hän sattuisi korottamaan\nääntään niin, että se saattaisi tuottaa hänelle jotakin vaaraa.\n\n\"Caesar,\" jatkoi Petronius entiseen juhlalliseen, surumieliseen\ntapaansa, \"olemme kärsineet määrättömän tappion, salli meidän edes pitää\ntämä lohdutuksen aarre!\"\n\nNeron kasvonlihakset rupesivat vavahtelemaan, ja hetkisen perästä\npuhkesi hänen silmiinsä kyyneliä. Äkkiä laski hän kätensä Petroniuksen\nolkapäille, nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja virkkoi kesken\nitkuaan:\n\n\"Yksin sinä sitä ajattelet, yksin sinä! Petronius! yksin sinä!\"\n\nTigellinus oli halkeamaisillaan kateudesta.\n\n\"Lähde Antiumiin!\" lausui Petronius. \"Siellä hän syntyi maailmaan,\nsiellä vuoti sydämeesi ilo, siellä tulet löytämään lohtuakin.\nVirvoittakoot merituulet jumalallista kaulaasi; hengittäkööt keuhkosi\nsuolaista viileyttä. Me, sinun uskollisesi, seuraamme sinua kaikkialle.\nMe lohdutamme sinua ystävyydellämme ja sinä lohdutat meitä laulullasi.\"\n\n\"Niin!\" huudahti Nero surullisesti, \"kirjoitan ylistyslaulun hänen\nkunniakseen ja sävellän sen.\"\n\n\"Sitten lähdet Bajaehen etsimään lämmintä aurinkoa.\"\n\n\"Ja sitten Kreikkaan etsimään unohdusta.\"\n\n\"Runouden ja laulun kotimaahan!\"\n\nSynkkä, painostava mieliala haihtui vähitellen, niinkuin pilvet\nhaihtuvat peittämästä aurinkoa. Tosin keskustelusta vielä soi\nsurumielisyys, mutta samalla se jo oli täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.\nJuteltiin matkasta, taiteellisista esityksistä, jopa\nvastaanottojuhlallisuuksista, joita täytyi panna toimeen Tiridateen,\nArmenian kuninkaan, tulon johdosta. Tigellinus koetti kyllä vielä palata\nnoituusjuttuun, mutta Petronius oli varma voitostaan ja kävi paikalla\nkiinni hyökkäykseen.\n\n\"Tigellinus,\" virkkoi hän, \"luuletko noituuden vahingoittavan jumalia?\"\n\n\"Caesar puhui itse siihen suuntaan,\" vastasi hovimies.\n\n\"Suru puhui — ei Caesar. Mutta mikä on oma mielipiteesi asiasta?\"\n\n\"Jumalat ovat niin mahtavat, ettei noituminen voi heitä voittaa.\"\n\n\"Ethän vaan tahtone kieltää Caesarin ja hänen perheensä jumaluutta?\"\n\n\"_Peractum est!_\" mutisi Epirus Marcellus, joka seisoi\nlikeisyydessä. Hän käytti samaa huudahdusta, jota kansa käytti, kun\nmiekkailija arenalla heti ensi tiellä sai sellaisen iskun, ettei enää\ntoista tarvinnut.\n\nTigellinus kiehui vihasta. Hän ja Petronius olivat jo kauan kilpailleet\nNeron suosiosta. Tigellinus oli siinä suhteessa voiton puolella, että\nNero hänen seurassaan kursaili aivan vähän tai ei ensinkään, mutta aina\nkun hän törmäsi yhteen Petroniuksen kanssa, voitti Petronius älyllään ja\nsukkeluudellaan hänet täydellisesti.\n\nNiin kävi nytkin. Tigellinus ei voinut muuta kuin vaieta ja merkitä\nmuistoonsa ne senaattorit ja ritarit, jotka seurasivat Petroniusta salin\nperälle ja kerääntyivät hänen ympärilleen, vakuutettuina siitä, että hän\nyhä edelleen pysyisi Caesarin suosiossa.\n\nPetronius jätti palatsin ja läksi Vinitiuksen luo. Kerrottuaan\nottelustaan Caesarin ja Tigellinuksen kanssa, virkkoi hän:\n\n\"Nyt olen torjunut vaaran sekä Aulus Plautiuksesta että Pomponiasta,\nsekä meistä molemmista että Lygiasta. Tyttöä ei ruveta etsimään, sillä\nkehoitin kuparipartaista apinaamme lähtemään Antiumiin ja sieltä\nNapoliin tai Bajaehen. Hän lähtee, sillä näihin saakka ei hän ole\nuskaltanut julkisesti esiintyä Rooman teattereissa. Sen sijaan hän jo\nkauan on aikonut esiintyä Napolissa. Sitten hän näkee unta Kreikasta.\nHän tahtoo laulaa siellä kaikissa suuremmissa kaupungeissa ja vihdoin\npanna toimeen voittokulun Roomassa, kaikkine seppeleineen, joita\n»graeculi», kreikkalais-nahjukset, hänelle uhraavat. Sillaikaa voimme me\nvapaasti etsiä Lygiaa ja vaaratta saattaa hänet turvapaikkaan. Mutta\nmitä? Eikö jalosukuinen filosofimme vielä ole tullut?\"\n\n\"Jalo filosofisi on petturi. Ei, hän ei ole tullut, ei ole\nnäyttäytynytkään eikä ikänä näyttäydy.\"\n\n\"Minulla on paremmat luulot hänestä, jollei juuri hänen\nrehellisyydestään, niin ainakin hänen älystään. Hän on jo kerran saanut\niskeä kukkarosi suonta ja tulee aivan varmaan takaisin tehdäkseen sen\ntoistamiseen.\"\n\n\"Varokoon, etten minä avaa hänen omaa suontaan.\"\n\n\"Älä tee sitä; ole kärsivällinen, kunnes saat hänet kiinni petoksesta.\nÄlä enää anna hänelle rahaa, mutta lupaa runsas palkinto, jos hän tuo\nvarmoja tietoja. Oletko itse puolestasi ryhtynyt mihinkään\ntoimenpiteisiin?\"\n\n\"Kaksi vapautettuani, Nymphidius ja Demas, etsivät häntä kuudenkymmenen\nmiehen avulla. Se orjista, joka hänet löytää, saa vapauden. Sitäpaitsi\nolen lähettänyt väkeä kaikille Roomasta johtaville teille ja käskenyt\nmajataloissa kuulustella lygiläistä ja tyttöä. Itse harhailen yöt,\npäivät kaupungilla, toivoen onnellisen sattuman kautta löytäväni hänet.\"\n\n\"Kunhan nyt saat tietoja, niin ilmoita minullekin, sillä minun täytyy\nlähteä Antiumiin.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Mutta jos nyt jonakin aamuna herätessäsi huomaat, ettei tytön tähden\nsentään kannata kärsiä tuollaisia tuskia ja juosta noin monta askelta,\nniin tule Antiumiin. Siellä ei tule olemaan puutetta naisista enempää\nkuin huveistakaan.\"\n\nVinitius rupesi kävelemään pitkin askelin. Petronius seurasi häntä\njonkun aikaa ja virkkoi vihdoin:\n\n\"Sanopa minulle kerran suoraan äläkä puhu kuin hurjapää, joka on\nantautunut mielikuvituksen valtaan ja turhanpäiten kiduttaa\nitseään — puhu järkevän miehen kieltä ja vastaa ystävällesi: vieläkö sinä\ntodella yhtä kiihkeästi ikävöit tuota Lygiaa?\"\n\nVinitius pysähtyi hetkeksi ja katsahti Petroniukseen oudosti, ikäänkuin\nei hän koskaan olisi häntä nähnyt. Sitten hän taasen jatkoi kävelyään.\nSaattoi nähdä, että hän tukahdutti tunteenpurkauksen. Vihdoin oman\nvoimattomuuden tunne, suru, kiukku ja voittamaton kaiho pusersi hänen\nsilmiinsä kaksi kyyneltä, ja ne vaikuttivat Petroniukseen voimakkaammin\nkuin kaunopuheisimmatkaan sanat.\n\nPetronius vaikeni vähän aikaa ja puhkesi sitten puhumaan:\n\n\"Ei maailma lepää Atlaksen hartioilla — nainen sitä kannattaa, välistä\npidellen sitä leikkikalunaan kuin palloa ainakin.\"\n\n\"Niin!\" lausui Vinitius.\n\nHe sanoivat toisilleen jo hyvästi, mutta samassa hetkessä tuli orja\nilmoittamaan, että Chilon Chilonides on etehisessä odottamassa ja pyytää\npäästä herrojen puheille.\n\nVinitius käski paikalla päästää hänet sisään.\n\n\"Hahhah!\" huudahti Petronius. \"Enkö sanonut sitä! Kautta Herkuleen, pysy\nvain tyynenä! Muuten hän kohta käskee sinua, etkä sinä häntä.\"\n\n\"Tervehdys ja kunnia jalosukuiselle sotilastribunille, kuten myös\nsinulle, herra!\" lausui Chilon, astuen huoneeseen. \"Kasvakoon onnenne\nyhtä suureksi kuin kunnianne ja ulottukoon kunnianne Herkuleen pylväistä\naina Parttein maan ääriin asti.\"\n\n\"Terve, sinä hyveen ja viisauden lainsäätäjä!\" vastasi Petronius.\n\nVinitius koetti pysytellä näennäisen tyynenä.\n\n\"Mitä uutta?\"\n\n\"Viime kerralla toin sinulle toivon että neito löytyy, nyt tuon\nvarmuuden.\"\n\n\"Sinä siis et vielä ole löytänyt häntä?\"\n\n\"En, herra, mutta olen saanut selvän siitä, mitä tietää merkki, jonka\nhän sinulle piirsi, tiedän, mitä väkeä ne ovat, jotka hänet ryöstivät,\nja tiedän, minkä jumalien tunnustajien joukosta häntä tulee etsiä.\"\n\nVinitius oli jo karkaamaisillaan istuimeltaan, mutta Petronius laski\nkätensä hänen olkapäälleen ja kääntyen Chilonin puoleen virkkoi:\n\n\"Jatka!\"\n\n\"Tiedätkö varmaan, herra, että neito piirsi hiekkaan kalan?\"\n\n\"Tiedän!\" tokaisi Vinitius vastaukseksi.\n\n\"Siinä tapauksessa hän on kristitty, ja kristityt hänet ovat vieneet.\"\n\nHetkiseksi vaikenivat kaikki.\n\n\"Kuuleppas, Chilon,\" virkkoi vihdoin Petronius. \"Tämä sukulaiseni on\npäättänyt antaa sinulle aika paljon rahaa, jos löydät neidon, mutta sinä\nsaat saman määrän raippoja, jos aiot pettää hänet. Edellisessä\ntapauksessa voit ostaa vaikkapa kolme kirjuria, jälkimmäisessä\ntapauksessa ei kaikkien seitsemän viisaankaan filosofia — oma viisautesi\nsiihen luettuna — riittäisi voitelemaan haavojasi.\"\n\n\"Neito on kristitty, herra!\" huudahti kreikkalainen.\n\n\"Maltapa, Chilon. Sinä et ole mikään tyhmä mies. Tiedämme kaikki, että\nJunia Silana ja Calvia Crispinilla haastoivat Pomponia Graecinan\noikeuden eteen kristittyjen taikauskon tunnustamisesta, mutta tiedämme\nmyöskin, että kotituomioistuin vapautti hänet syytöksestä. Aiotko sinä\ntaasen uudistaa tuon syytöksen? Aiotko väittää meille, että Pomponia ja\nLygia vihaavat ihmissukua, että he myrkyttävät kaivot ja suihkulähteet,\nettä he palvelevat aasin päätä, että he surmaavat lapsia ja viettävät\nmitä riettainta elämää? Varo, Chilon, ettei väitteesi vastaväitteenä\nkimmahda takaisin omaan selkääsi.\"\n\nChilon oikaisi kätensä, merkiksi ettei se ole hänen syynsä.\n\n\"Herra!\" huudahti hän, \"lausupa kreikaksi seuraavat sanat: Jeesus\nKristus, Jumalan poika, Vapahtaja.\"\n\n\"Hyvä! Minä lausun!... Entä sitten?\"\n\n\"Ota nyt ensi kirjain jokaisesta sanasta ja aseta ne niin, että ne\nmuodostavat sanan.\"\n\n\"Kala!\" huudahti Petronius kummissaan.\n\n\"Kas siitä syystä »kala» on tullut kristittyjen tunnusmerkiksi,\" puhui\nChilon mietteissään.\n\nHetken ajan vaikenivat kaikki. Kreikkalaisen väite tuntui niin\ntodenperäiseltä, että molempien ystävienkin täytyi vaipua mietteisiin.\n\n\"Vinitius,\" kysäisi Petronius, \"ethän vain erehdy — piirsikö Lygia\ntodella eteesi kalan?\"\n\n\"Kautta kaikkien Manalan jumalien!\" huudahti nuorukainen vimmoissaan.\n\"Tässä tulee aivan hulluksi. Jos hän olisi piirtänyt linnun, niin\ntietysti sanoisin, että linnun!\"\n\n\"Siis hän on kristitty!\" toisti Chilon.\n\n\"Siis,\" puuttui Petronius puheeseen, \"Pomponia ja Lygia myrkyttävät\nkaivot, ottavat kiinni lapsia kadulta ja surmaavat, viettävät rietasta\nelämää! Tyhmyyksiä! Sinä Vinitiushan olit pitemmän aikaa heidän\ntalossaan, minä olin vain käymätietä, mutta tunnen sekä Auluksen että\nPomponian ja Lygian niin hyvin, että voin sanoa: panettelua! hullutusta!\nJos kala on kristittyjen tunnusmerkki — mikä kyllä näyttää\ntodenmukaiselta — ja jos he ovat kristittyjä, niin kautta Proserpinan!\nsilloin eivät kristityt ole sitä, miksi heitä luulemme!\"\n\n\"Sinä puhut kuin Sokrates, oi herra,\" lausui Chilon.\n\n\"Kuka koskaan on tutkinut kristittyjä? Kuka on ottanut selvää heidän\nopistaan? Kun kolme vuotta sitten kuljin Napolista tänne Roomaan — oi,\njospa olisinkin jäänyt sinne! — liittyi seuraani muuan mies, parantaja,\njonka nimi oli Glaucus ja joka oli kristitty. Mutta silti teki hän hyvän\nja kelpo miehen vaikutuksen.\"\n\n\"Tältä kelpo mieheltäkö sinä sait tietää, mitä kala merkitsee?\"\n\n\"Valitettavasti en, herra! Matkalla eräässä majatalossa pisti joku\nveitsen kelpo vanhuksen rintaan, mutta vaimon ja lapsen veivät\norjakauppiaat. Heitä puolustaessani menetin nämä molemmat sormeni.\nToivon kuitenkin, että ne kasvavat paikoilleen, koska kristittyjen\nkesken usein kuuluu tapahtuvan ihmeitä.\"\n\n\"Mitä? Koska sinä olet ruvennut kristityksi?\"\n\n\"Eilen, herra, eilen! Kala sen sai aikaan. Katso, mikä voima siinä on.\nJa muutaman päivän perästä olen minä oleva innokkaista innokkain, jotta\npääsisin kaikkien heidän salaisuuksiensa perille ja saisin tietää, missä\nneito piilee. Ehkä kristillisyyteni näihin aikoihin kannattaakin\nparemmin kuin filosofiani. Lupasin tässä Mercuriukselle, että jos hän\nauttaa minua löytämään tytön, niin uhraan hänelle kaksi samanikäistä ja\nsamankokoista hiehoa, joiden sarvet olen antanut kullata.\"\n\n\"Vai sallii eilinen kristillisyytesi ja entinen filosofiasi sinun uskoa\nMercuriukseen?\"\n\n\"Minä uskon aina siihen, mihin minun milloinkin tarvitsee uskoa. Se on\nminun filosofiaani, ja siihen Mercuriuskin saa tyytyä. Te tiedätte\nkuitenkin, arvoisat herrat, että Mercurius on epäluuloinen jumala.\nValitettavasti! Hän ei pane mitään arvoa rehellisten filosofien\nlupauksiin, vaan tulee luultavasti vaatimaan hiehot etukäteen. Se\ntuottaa hirveitä menoja. Senecoja ei ole paljo, ja minä en sellaisia\nrahoja saa mistään, jollei jalosukuinen Vinitius tahtoisi antaa jotakin\nsiitä summasta, jonka...\"\n\n\"Ei oboliakaan, Chilon!\" huudahti Petronius, \"ei oboliakaan! Vinitiuksen\nanteliaisuus on suurempi kuin aavistatkaan, mutta vasta sitten, kun\nLygia on löydetty, nimittäin kun sinä olet ilmoittanut meille hänen\npiilopaikkansa. Mercuriuksen täytyy jäädä odottamaan hienojaan, vaikka\nse onkin hänelle vastenmielistä, kuten hänen älystään saatan päättää.\"\n\n\"Kuulkaa minua, korkeasti kunnioitetut herrat! Keksintöni on\nsuuriarvoinen, sillä vaikka en vielä ole löytänyt neittä, niin olen\nlöytänyt tien, jota myöten häntä tulee etsiä. Te olette lähettäneet sekä\nvapautettuja että orjia pitkin maita, mantereita, mutta onko kukaan\nheistä antanut teille osviittaa? Ei kukaan! Minä yksin olen antanut. Ja\nsaattepa kuulla enemmänkin. Teidän orjienne joukossa saattaa olla\nkristittyjä, vaikkette sitä tiedä, sillä tämä väärä oppi on laajalti\nlevinnyt, ja orjat ovat vieneet teitä harhaan, sen sijasta että olisivat\nauttaneet teitä. Paha on, että he näkevät minut täällä. Käske sentähden,\njalosukuinen Petronius, Eunikeä pitämään suunsa kiinni, ja levitä sinä,\njalosukuinen Vinitius, huhu, että olen käynyt täällä kauppaamassa\nvoidetta, jolla voidellaan hevosia ja joka takaa niille voiton\nsirkuksessa... Minä tahdon yksinäni etsiä ja yksinäni löytää pakolaiset.\nLuottakaa te minuun ja tietäkää, että jos nyt saan etukäteen vaikka\nvähänkin rahaa, niin se vain kiihoittaa minua, kun aina toivon saavani\nyhä enemmän ja kun minä siten varmaan tiedän, ettei luvattu palkinto\nluista käsistäni. Niin, niin! Filosofina minä halveksin rahaa — Seneca,\nMusonius ja Cornutus eivät sitä tee, vaikkeivät olekaan kadottaneet\nsormiaan toista puolustaessaan ja vaikka osaavatkin kirjoittaa nimensä\njälkimaailmalle. Mutta paitsi orjaa, jonka aion ostaa, ja paitsi\nMercuriukselle lupaamiani hiehoja — te tiedätte, miten nautaeläimet ovat\nkallistuneet — tuottaa itse etsiminen paljon menoja. Kuunnelkaapa vain\nkärsivällisesti. Näinä muutamina päivinä ovat jalkani menneet ihan\nverille alituisesta kävelemisestä. Olen käynyt viinikellareissa\njuttelemassa ihmisten kanssa, olen käynyt leipurien, teurastajien,\nöljykauppiaitten ja kalastajien luona. Olen juossut ristiin rastiin\nkadut ja solat; olen käynyt karkuriorjien piilopaikoissa; olen hukannut\nmiltei sata assia morapelissä; olen käynyt pesutuvissa,\nkuivatushuoneissa, köyhäinkeittiöissä, olen puhutellut muulinkuljettajia\nja kuvanveistäjiä, puoskareita ja hampaanvetäjiä, olen lörpötellyt\nmiesten kanssa, jotka kaupustelevat kuivia viikunoita, olen käynyt\nhautausmaalla — ja arvatkaapa mistä syystä? Kaikkialla piirtääkseni\nnäkyviin kalan kuvan, katsoakseni ihmisiä silmiin ja kuunnellakseni,\nmitä he kuvastani sanovat! Pitkiin aikoihin en saanut kuulla mitään,\nmutta kerran tapasin suihkulähteen luona vanhan orjan, joka ammensi\nvettä ämpäreihin ja itki. Menin paikalla hänen luokseen ja kysyin, miksi\nhän itki. Istuuduimme sitten kaivon portaille, ja hän rupesi kertomaan,\nkuinka hän koko ikänsä oli säästänyt sestersin kerrallaan voidakseen\nostaa vapaaksi rakkaan poikansa. Hänen herransa, muuan Pansa, oli\nottanut rahat paikalla, kun ne näki, mutta ei ollutkaan antanut poikaa.\n»Ja minun täytyy itkeä», puheli vanhus, »vaikka toistamistaan\ntoistankin: tapahtukoon Jumalan tahto! Sillä minä, vanha syntinen, en\nsaata pidättää kyyneliäni.» Silloin minut valtasi ikäänkuin aavistus,\nminä pistin sormeni ämpäriin ja piirsin kalan. Mutta mies virkkoi:\n»minunkin toivoni on Kristuksessa.» »Tästä merkistäkö minut tunsit?»\nkysyin. Hän vastasi: »niin, ja rauha olkoon kanssasi!» Rupesin nyt\nurkkimaan häneltä asioita, ja se kelpo mies kertoi kaikki. Hänen\nherransa, vastamainittu Pansa, joka itse oli suuren Pansan vapautettu,\ntoimitti kiviä Tiberiä myöten Roomaan. Kivet olivat aiotut\nrakennuksiksi, ja orjat ja päiväpalkkalaiset niitä purkivat kuormista\nyön aikana, jotteivät häiritsisi katuliikettä. Työmiesten joukossa on\npaljo kristittyjä, muitten muassa hänen poikansakin, mutta koska se työ\non liian raskasta, oli hän päättänyt ostaa poikansa vapaaksi. Pansapa\nkuitenkin suvaitsi pitää sekä rahat että orjan. Tätä kertoessaan\npurskahti hän uudestaan itkuun, ja minä itkin hänen kanssaan — se oli\nminulle sangen helppoa, sillä olen hyväsydäminen ja sitäpaitsi olivat\njalkani alituisesta kävelemisestä aivan verillä. Rupesin nyt kertomaan\nhänelle, että vasta pari päivää sitten olen tullut Napolista, etten\ntunne ketään veljistä enkä tiedä, missä he kokoontuvat pitämään yhteisiä\nkokouksiaan. Hän ihmetteli, etteivät Napolin kristityt olleet\nlähettäneet kirjeitä roomalaisille veljille, mutta siihen minä vastasin,\nettä ne varastettiin tiellä. Hän kehoitti minua yön aikana tulemaan\nTiberin toiselle puolelle, lupasi tehdä minut tutuksi veljien kanssa ja\ntoimittaa minut rukoushuoneisiin ja vanhimpien luo, jotka johtavat\nkristillistä seurakuntaa. Tämän kuullessani ihastuin niin, että annoin\nhänelle sen summan, minkä hän tarvitsi poikansa lunastamiseksi, toivoen,\nettä jalo Vinitius antaisi sen minulle takaisin kaksinkertaisena...\"\n\n\"Kuule Chilon,\" keskeytti Petronius, \"kertomuksessasi ui valhe totuuden\npinnalla aivan kuin öljy veden päällä. Olet tuonut tärkeitä uutisia,\nsitä en tahdo kieltää. Myönnän, että Lygian etsimisessä on päästy aika\naskel eteenpäin, mutta älä sinä voitele uutisiasi valheella. Mikä on\nvanhuksen nimi, jolta sait tietää, että kristityt tunnusmerkkinään\nkäyttävät kalaa?\"\n\n\"Eurytius, oi herra. Hän on köyhä, onneton vanhus. Hän muistutti minusta\nparantaja Glaucusta, ja juuri se liikutti sydäntäni.\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon, että tapasit vanhuksen ja että osasit käyttää\nhyväksesi hänen tuttavuuttaan, unitta rahaa sinä et antanut hänelle. Et\nantanut assiakaan, kuuletko! Et antanut mitään.\"\n\n\"Mutta autoin häntä nostamaan ämpäriä ja puhuin hänen pojastaan\nsuurimmalla myötätuntoisuudella. Niin, herra! eihän tässä näy voivan\nsalata mitään Petroniuksen tarkkanäköisyydeltä! En todellakaan antanut\nhänelle rahaa, tai annoin oikeastaan, sillä annoin hengessä ja annoin\nniin paljon, että sen pitäisi riittää hänelle, jos hän olisi todellinen\nfilosofi... Tein sen, koska pidin tällaista lahjoitusta hyödyllisenä,\njopa välttämättömänä. Ajattelin nimittäin, että se yhdellä iskulla\nliittää minut kaikkiin kristittyihin, avaa minulle pääsyn heidän\njoukkoonsa ja tuottaa minulle heidän luottamuksensa.\"\n\n\"Olet oikeassa,\" huomautti Petronius, \"sinun täytyi se tehdä.\"\n\n\"Olen tullut tänne juuri voidakseni panna tuumani täytäntöön.\"\n\nPetronius kääntyi Vinitiuksen puoleen:\n\n\"Käske maksaa hänelle viisituhatta sestertsiä, mutta vain hengessä,\najatuksissa...\"\n\nMutta Vinitius virkkoi:\n\n\"Minä panen mukaasi pojan kantamaan tarvittavaa summaa. Sano sinä\nEurytiukselle, että poika on orjasi, ja maksa hänen läsnäollessaan rahat\nvanhukselle. Koska olet tuonut tärkeitä tietoja, saat sinä itse saman\nmäärän. Tule illalla hakemaan sekä poikaa että rahoja.\"\n\n\"Kas siinä vasta oikea Caesar!\" huudahti Chilon. \"Salli, herra, minun\nuhrata sinulle kaikki työni, mutta salli myöskin minun tänä iltana tulla\nnoutamaan rahat yksistään, sillä Eurytius sanoi minulle, että kaikki\nveneet jo ovat tyhjennetyt ja että vasta muutaman päivän perästä\nodotetaan uusia kuormia Ostiumista. Rauha olkoon teidän kanssanne!\nNiillä sanoilla kristityt jättävät toisensa hyvästi... Nyt ostan\nitselleni orjattaren... tarkoitan orjan. Kas, kalat tarttuvat\nongenkoukkuun, mutta kristityt tarttuvat kalaan. _Pax vobiscum!\npax!... pax! ... pax!_... Rauha olkoon teidän kanssanne! ... rauha!...\nrauha! ... rauha!...\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n»Petronius Vinitiukselle:\n\nLuotettavan orjan mukana lähetän sinulle Antiumista tämän kirjeen ja\npyydän sinua viipymättä saman orjan mukana kirjoittamaan minulle, vaikka\ntiedänkin, että kätesi ovat enemmän harjaantuneet miekan ja peitsen kuin\nkynän käyttämiseen. Lähtiessäni olit hyvillä jäljillä ja täynnä toivoa,\narvelen siis, että olet jo saanut suloisen kaihosi tyydytetyksi Lygian\nsylissä tai ainakin tulet tyydyttämään sen, ennenkuin kovat talvituulet\npuhaltavat Soracten kukkuloilta Campanian yli. Oi Vinitiukseni! olkoon\nopettajanasi Kypron suloinen jumalatar ja opeta sinä lygiläistä\naamuruskoasi, joka pakenee rakkauden aurinkoa. Mutta muista aina, ettei\nkalleinkaan marmori sellaisenaan mitään merkitse ja että se saa tosi\narvonsa vasta kun kuvanveistäjän käsi sitä muovailee. Rupea sinä tuoksi\nkuvanveistäjäksi, oi rakkahimpani! Pitää osata rakastaa ja pitää osata\nopettaa rakastamaan. Nauttivathan eläimet ja alhaisokin tavallaan\nrakkaudesta, mutta tosi ihminen eroaa heistä juuri siinä, että hän tekee\nrakkautensa jaloksi, itsetietoiseksi taiteeksi, joka jumalallisen\narvonsa takia on hänelle kallis ja joka tyydyttää hänen sieluansa eikä\nyksin hänen ruumistaan. Monasti, kun täällä ajattelen elämämme\ntyhjyyttä, epävarmuutta ja turhuutta, tulen tehneeksi sen\njohtopäätöksen, että sinä ehkä sittenkin olet osannut oikeaan, kun et\nole valinnut osaksesi Caesarin hovia, vaan sodan ja rakkauden. Ehkä ne\nkaksi ovatkin ainoat, joiden tähden kannattaa syntyä maailmaan ja elää.\n\nOlet ollut onnellinen sodassa, ole rakkaudessasikin! Ja jos sinua\nhuvittaa kuulla, mitä Caesarin hovissa tapahtuu, niin lähetän sinulle\nsilloin tällöin uutisia. Täällä Antiumissa me nyt olemme. Hoidamme\njumalallista ääntämme, vihaamme yhä Roomaa ja aiomme talveksi lähteä\nBajaehen tai julkisesti esiintyä Napolissa, jossa, asukkaat kun ovat\nkreikkalaisia, meille varmaan osaavat antaa enemmän arvoa kuin Tiberin\nrannalla, jossa asuu sudensikiöitä. Sekä Bajaesta että Pompejista,\nPuteolista, Cumaesta ja Stabiaesta on tulviva kansaa meitä kuulemaan.\nMeiltä ei tule puuttumaan suosionosoituksia eikä seppeleitä. Tämä kaikki\ntulee yhä yllyttämään meitä lähtemään aiotulle retkellemme Kreikkaan.\n\nEntä joko pieni Augusta on unohtunut? Ei! me yhä itkemme häntä. Laulamme\nhänelle omatekoisia ylistyslauluja, jotka ovat niin ihanat, että sirenit\nkateudesta piiloutuvat Amphitriten syvimpiin rotkoihin. Delfinit\nsensijaan varmaan tahtoisivat kuunnella meitä, jollei meren kohina olisi\nhäiritsemässä. Meidän tuskamme ei ole vieläkään tyyntynyt, vaan me yhä\nnäyttelemme sitä kaikissa mahdollisimman taiteellisissa muodoissa ja\npidämme erityistä huolta siitä, että se tulisi esitetyksi kauniina ja\nettä ihmiset näkisivät sen kauneuden. Oi rakkaani, me kuolemme vielä\nkulhareina ja näyttelijöinä.\n\nKaikki augustianit, sekä miehet että naiset, ovat täällä. Sitäpaitsi on\ntäällä viisisataa aasintammaa, joiden maidossa Poppaea kylpee, ja\nkymmenentuhatta palvelijaa. Välistä meillä on oikein hauskaa. Calvia\nCrispinilla vanhenee; kerrotaan hänen pyytäneen, että Poppaea\nkylvettyään sallisi hänen käyttää maitokylpyään. Lucanus syytti tässä\nhiljan Nigidiaa rakkaussuhteista erään miekkailijan kanssa ja löi häntä\nvasten kasvoja. Sporus joutui arpapelissä tappiolle ja sai antaa\nvaimonsa Seneciolle. Torquatus Silanus raukka on käynyt niin huonoksi,\nettä häntä paremmin voisi pitää varjona kuin ihmisenä, vaikkei hän itse\ntaida sitä tietää. Hänen kuolemansa on päätetty asia. Ja tiedätkö, mikä\nhänen rikoksensa on? Hän polveutuu jumalallisesta Augustuksesta. Hän ei\nole millään pelastettavissa. Sellainen se meidän maailmamme on!\n\nOlemme, kuten tiedät, odottaneet Tiridatesta tänne, mutta sen sijaan\nsaimme Vologeseelta solvaavan kirjeen. Hän pyytää saada pitää Armenian\nTiridatesta varten, koska hän on sen valloittanut, ja sanoo ettei hän\nsiitä luovu, vaikkei pyyntöön suostuttaisikaan. Sulaa kiusantekoa! ja\nsiksi me julistimmekin sodan. Corbulo saa saman vallan, joka suurella\nPompeiuksella oli sodassa merirosvoja vastaan. Jonkun aikaa Nero sentään\noli epäilevällä kannalla: nähtävästi hän pelkäsi kunniaa, joka lankeisi\nCorbulon osaksi, jos tämä saisi voiton. Oli puhetta siitäkin, että\nylipäällikkyys uskottaisiin Auluksellemme. Sitä vastaan nousi sentään\nPoppaea, joka ei voi suoda anteeksi Pomponialle hänen hyveitään.\n\nVatinius kertoi meille, että Beneventumissa pian tapahtuu joku\nmerkillinen miekkataistelu. Katsopa vain, mitä suutarit saavat aikaan\nmeidän päivinämme, vaikka sananlasku sanookin: _ne sutor supra\ncrepidam_, suutari pysy lestissäsi! Vitellius polveutuu suutarista,\nja Vatinius on suorastaan suutarin poika. Lienee ehkä itsekin kiertänyt\npikilankaa! Näyttelijä Aliturus esitti eilen erinomaisesti Oidipusta.\nKysyin häneltä, koska hän on juutalainen, onko kristillisyys ja\njuutalaisuus samaa. Hän sanoi, että juutalaisilla on oma ikivanha\nuskontonsa, kristityt taas ovat uusi lahko, joka hiljan on syntynyt\nJudassa. Siellä oli Tiberiuksen aikana ristiinnaulittu muuan mies, jonka\ntunnustajien luku päivä päivältä kasvaa ja jotka kunnioittavat häntä\njumalana. Ymmärsin, etteivät he tahdo tunnustaa mitään muita jumalia,\nvarsinkaan ei meikäläisiä, enkä käsitä, mitä haittaa niistä voisi olla\nheille.\n\nTigellinus osoittaa minulle jo julkisesti vihamielisyyttään. Tähän asti\nei hän vielä ole voinut päästä minun tasalleni, mutta parissa suhteessa\non hän minua etevämmässä asemassa. Ensinnäkin hän rakastaa elämää\nenemmän kuin minä ja toiseksi hän on suurempi konna kuin minä. Nämä\nominaisuudet tekevät hänet Vaskiparralle likeiseksi ystäväksi. Ennemmin\ntai myöhemmin tulevat he molemmat ymmärtämään toisensa, ja silloin on\nminun vuoroni tullut. En vielä tiedä, koska tämä tapahtuu, mutta kerran\nsen täytyy tapahtua, ja yhdentekevähän on koska. Sillaikaa pitää nyt\nkoettaa huvitella. Elämä itsessään olisi aika hauskaa, jollei\nVaskipartaa olisi, mutta hän pitää huolta siitä, että ihmisen välistä\ntäytyy inhota itseään. Turhaan on verrattu taistelua hänen suosiostaan\nsirkuskilpailuihin, johonkin peliin tai kamppailuun, jossa voitto\nkutkuttelee itserakkautta. Olen itsekin monasti käyttänyt tätä\nvertausta, mutta toisinaan olen mielestäni oikea Chilon enkä ensinkään\nparempi häntä. Lähetä hänet minun luokseni, kun et enää tarvitse häntä.\nMinä pidän hänen mieltäylentävistä puheistaan. Tervehdä jumalallista\nkristittyäsi ja pyydä minun nimessäni, ettei hän kohtelisi sinua kalan\ntunteilla. Kerro minulle terveydestäsi ja rakkaudestasi. Opi ja opeta\nrakastamaan. Jää hyvästi!»\n\n»M.C. Vinitius Petroniukselle:\n\nLygiaa ei vielä ole löydetty! Jollen pian toivoisi löytäväni häntä, et\nsaisi tätä kirjettä, sillä ei tee mieli kirjoittaa, kun elämä tuntuu\ninhoittavalta. Tahdoin saada selville, pettääkö Chilon minua, ja sinä\nyönä, jolloin hän tuli noutamaan rahoja Eurytiukselle, kiersin\nympärilleni sotilasviitan ja läksin huomaamatta seuraamaan häntä ja\npoikaa, jonka olin pannut hänen mukaansa. Kun he tulivat kaupungille,\nseurasin heitä kaukaa ja kätkeydyin porttipilarin taa, saadakseni\ntietää, oliko Eurytius todella olemassa. Alhaalla joella oli muutamia\nkymmeniä miehiä työssä tulisoihtujen valossa. He purkivat kiviä suurista\nveneistä ja lastasivat niitä rannalle. Näin Chilonin likenevän heitä ja\npuhuttelevan erästä vanhusta, joka hetken kuluttua lankesi hänen\njalkainsa juureen. Toisia kerääntyi heidän ympärilleen, ja tuontuostakin\npääsi heiltä hämmästyneitä huutoja. Näin nyt pojan ojentavan\nEurytiukselle kukkaron, ja sen saatuaan rupesi vanhus rukoilemaan, kädet\nkorotettuina taivasta kohti. Hänen rinnalleen polvistui joku toinen,\nnähtävästi hänen poikansa. Chilon puhui vielä jotakin, mutta sitä en\nsaattanut kuulla. Sitten hän siunasi molempia polvistuvia ja muitakin\nläsnäolevia sekä teki ilmaan ristin merkin, jota he nähtävästi\nkunnioittivat, koska kaikki silloin lankesivat polvilleen. Minut valtasi\nhalu astua heidän joukkoonsa ja luvata kolme samanlaista kukkarollista\nsille, joka toisi minulle Lygian, mutta pelkäsin häiritseväni Chilonin\ntyötä, viivyin vain hetkisen ja jätin heidät sitten.\n\nTämä tapahtui noin toistakymmentä päivää lähtösi jälkeen. Sittemmin on\nhän useita kertoja käynyt luonani ja kertonut voittaneensa suurta\nkunnioitusta kristittyjen joukossa. Syynä siihen, ettei hän vielä ole\nlöytänyt Lygiaa, sanoo hän olevan, että kristittyjä on jo Roomassa\nlukematon määrä. He eivät siis kaikki tunne toisiaan eivätkä voi tietää,\nmitä kaikkea heidän joukossaan tapahtuu. Sitäpaitsi he ovat varovaiset\neivätkä puhu paljoa, mutta kunhan hän tutustuu heidän vanhimpansa, joita\nsanotaan presbytereiksi, toivoo hän saavansa selville kaikki heidän\nsalaisuutensa. Muutamien perille hän jo on päässyt ja yhä enemmän hän on\nkoettanut urkkia, mutta varovaisesti, jottei herättäisi huomiota eikä\nvaikeuttaisi työtään. Vaikea minun on odottaa, ja kärsivällisyyteni on\njo loppumaisillaan, mutta tunnen, että hän on oikeassa, ja odotan.\n\nLisäksi on hän kertonut, että heillä on yhteisiä rukouspaikkoja, monasti\nhe kokoontuvat ulkopuolelle kaupungin muureja, tyhjiin taloihin, jopa\nhiekkakuoppiinkin. Siellä he kunnioittavat Kristusta, laulavat ja\njuhlivat. Sellaisia paikkoja on paljo. Chilon arvelee, että Lygia\ntahallaan välttää niitä, missä Pomponia käy, jotta tämä rohkeasti voisi\ntodistaa, ettei tunne Lygian piilopaikkaa, jos joutuisi oikeuden eteen\nja valalle. Mahdollisesti presbyterit ovat kehoittaneet häntä\nvarovaisuuteen. Jahka Chilon saa tietää nämä paikat, aion lähteä hänen\nmukaansa, ja jos jumalat sallivat minun nähdä Lygian, niin vannon kautta\nZeun, ettei hänen enää pidä päästä pakoon käsistäni.\n\nAjattelen alituisesti noita rukouspaikkoja. Chilon ei tahdo päästää\nminua mukaansa, sillä hän pelkää. Mutta en minä voi kotonakaan istua.\nTunnen Lygian paikalla, vaikkapa valepuvussa tai hunnutettuna. He tosin\npitävät kokouksiaan yöllä, mutta tunnen minä hänet yölläkin. Tuntisin\nhänet äänestä ja liikkeistä missä tahansa. Pukeudun itsekin valepukuun\nja tarkastan joka tulijan ja menijän. Minun täytyy hänet tuntea, sillä\najattelen häntä alinomaa. Chilon on luvannut tulla huomenna, ja sitten\nme menemme. Otan aseita mukaani. Muutamat orjista, jotka olin lähettänyt\nmaaseudulle, palasivat tyhjin toimin. Mutta nyt tiedän varmaan, että hän\non täällä kaupungissa, ehkäpä aivan lähellä. Olen jo etsinyt monet\ntalot, muka vuokratakseni niistä huoneita. Minun luonani tulee hänen\npaljoa parempi, sillä nyt hän elää keskellä köyhälistön vilinää. Olen\nvalmis tekemään mitä hyvänsä hänen tähtensä. Kirjoitat, että minä olen\nvalinnut paremman osan — surut ja huolet olen valinnut. Ensin haemme\nniistä taloista, jotka ovat kaupungin sisäpuolella, sitten menemme\nmuurien taakse. Joka aamu herää minussa uusi toivo, muuten minun\nolisikin mahdoton elää. Sinä sanot, että pitää osata rakastaa — oi, kyllä\nminä osaisin puhua Lygialle rakkaudesta! Mutta nyt minä ikävöin. Odotan\njuuri Chilonia ja täällä kotona tuntuu sietämättömältä. Hyvästi.»\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nChilon oli viipynyt poissa niin kauan, ettei Vinitius lopulta tietänyt,\nmitä ajatella. Turhaan toisti hän itselleen, ettei etsiminen voi viedä\nvarmoihin, toivottuihin tuloksiin, jollei se tapahdu varovaisesti ja\nvähitellen. Toivottomuus ja odotteleminen kädet ristissä oli hänen\nluonteelleen niin vastenmielistä, ettei hän millään voinut siihen\ntottua. Hän oli jo monen monituiset kerrat, puettuna tummaan\norjanpukuun, kierrellyt kadutkin, joten samojen katujen kierteleminen\nalkoi tuntua oman toimettomuutensa peittämiseltä. Se ei enää voinut\nrauhoittaa häntä. Hänen vapautettunsa — kaikki tottuneita miehiä, joille\nhän oli antanut toimeksi omin päin etsiä Lygiaa — osoittautuivat paljoa\nepäkäytännöllisemmiksi kuin Chilon. Mutta Vinitiuksen rakkaus Lygiaan\nkasvoi miltei sellaiseksi kiihkoksi, jolla pelaaja haluaa voittaa\npelinsä. Sellainen Vinitius aina oli ollut. Pienestä pitäen oli hän\nsaanut tehdä mitä tahtoi ja luonteensa koko kiihkolla ajaa perille\nasiansa. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, että joku yritys saattaisi\nhäneltä epäonnistua tai että hänen pitäisi kieltäytyä jostakin. Tosin\nsotakuri joksikin aikaa oli laimentanut hänen hillittömyyttään, mutta\nsamalla se oli juurruttanut häneen sen käsityksen, että kaikki käskyt,\nmitä hän antaa itseään alemmille, ehdottomasti ovat täytettävät. Pitkä\noleskelu Itämailla nöyrien ja orjamaiseen kuuliaisuuteen tottuneiden\nihmisten joukossa oli vain ollut omiaan lujentamaan hänessä sitä luuloa,\nettei hänen tahdolleen ole rajoja. Tämä oli siis kova kolaus hänen\nitserakkaudelleen. Sitäpaitsi oli Lygian itsepintainen vastustus ja pako\njotakin hänelle aivan käsittämätöntä. Se oli hänelle täydellinen\narvoitus, ja hän ajatteli päänsä halki päästäkseen sen perille. Hän\ntunsi, että Acte oli ollut oikeassa, sanoessaan, että Lygia häntä\nrakasti. Mutta jos niin oli, niin minkätähden hän Vinitiuksen rakkauden,\nhellyyden ja komean kodin asemasta valitsi puutteen ja hädän? Siihen\nkysymykseen ei hän saanut vastausta. Sen sijaan alkoi hän hämärästi\naavistaa, että hänen ja Lygian mielipiteiden, hänen ja Petroniuksen sekä\nLygian ja Pomponia Graecinan maailman välillä on joku käsittämätön\neroavaisuus, joku syvä kuilu, jota ei millään saa täytetyksi eikä\ntasoitetuksi. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, että hänen täytyy\nkadottaa Lygia, ja tämä ajatus riisti häneltä tasapainon viimeisenkin\njäljen, jota Petronius niin huolellisesti oli koettanut säilyttää\nhänessä. Oli hetkiä, jolloin hän ei itsekään tietänyt, rakastiko vai\nvihasiko hän Lygiaa. Hän tunsi vain, että hänen täytyy löytää hänet,\nettä hän mieluummin upottaa itsensä vaikka maan alle, kuin lakkaa\nhaluamasta häntä nähdä ja omistaa. Mielikuvituksen voimalla näki hän\nhänet välistä aivan selvästi, ikäänkuin hän olisi seisonut hänen\nvieressään; hän muisti jokaisen hänen sanansa, joka äännähdyksen, jonka\noli hänen huuliltaan kuullut. Hän tunsi hänet ihan likellään,\nrinnallaan, sylissään, ja intohimo leimahti hänessä kuin tulen liekki.\nHän rakasti häntä, hän huusi häntä luokseen. Kun hän sitten ajatteli,\nettä Lygiakin rakasti häntä ja että hän vapaaehtoisesti olisi voinut\nsaada kaikki mitä halusi, valtasi hänet raskas, rajaton tuska ja haikea\nilo, joka mahtavana aaltona valautui hänen sydämeensä. Ajoittain teki\nkiukku hänet aivan kalpeaksi, ja silloin hän erityisellä nautinnolla\nheittäytyi ajattelemaan niitä nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, joita hän\nmäärää Lygialle, kun hänet löytää. Hän ei tyydy siihen, että saa hänet\nomistaa: hän tahtoo omistaa hänet maan tasalle nujerrettuna orjattarena.\nVälistä hän saattoi vaipua ajattelemaan, kuinka ruoskan jäljet\nsyöpyisivät hänen ruusunkarvaiseen ruumiiseensa, ja samassa hän tunsi\nhalajavansa suudella ruoskan jälkiä. Hänen päähänsä juolahti, että hän\nolisi onnellinen, jos saisi surmata hänet.\n\nTämä tuska, kidutus ja epävarmuus kuluttivat hänen terveyttään ja\nkauneuttaan. Hänestä tuli ankara ja julma herra. Orjat, jopa\nvapautetutkin, likenivät häntä vavisten, ja kun rangaistus ilman\nminkäänlaista syytä, armottomana ja ansaitsemattomana kohtasi heitä,\nrupesivat he salaa vihaamaan häntä. Hän sen kyllä tunsi, niinkuin hän\ntunsi kamalan yksinäisyytensä, mutta sitä suurempi syy oli hänestä\nkostaa heille. Ainoastaan Chilonia kohtaan hän vielä hillitsi mieltään,\nsillä hän pelkäsi, että tämä heittäisi etsimistyönsä sikseen. Kun taas\nChilon sen huomasi, tuli hän yhä vaateliaammaksi ja käskevämmäksi.\nAlussa käydessään Vinitiuksen puheilla oli hän aina vakuuttanut, että\nkaikki käy pian ja helposti. Nyt oli syntynyt kaikenlaisia vaikeuksia.\nTosin hän aina muisti vakuuttaa, että etsiminen johtaisi toivottuihin\ntuloksiin, mutta hän ei enää salannut, että etsiminen tulee kestämään\nkauan.\n\nPitkien aikojen odotuksen perästä saapui Chilon vihdoin Vinitiuksen luo\nniin synkän näköisenä, että nuori soturi kalpeni hänet nähdessään ja\nkaratessaan häntä vastaan tuskin sai puhutuksi:\n\n\"Eikö hän ole kristittyjen joukossa?\"\n\n\"Totta kai, hyvä herra,\" vastasi Chilon \"mutta minä olen heidän\njoukostaan löytänyt Glaucuksen, parantajan.\"\n\n\"Mistä sinä nyt puhut? Kuka se on?\"\n\n\"Sinä olet, herra, taitanut unohtaa vanhuksen, jonka kanssa kuljin\nNapolista Roomaan ja jota puolustaessa menetin nämä kaksi sormea, niin\netten enää voi pitää kynää kädessäni. Rosvot, jotka ryöstivät hänen\nvaimonsa ja lapsensa, pistivät veitsen hänen rintaansa. Hän oli\nkuolemaisillaan, kun jätin hänet Minturnaen majataloon, ja minä surin\nhäntä kauan! Mutta voi kauhistus! Nyt olen tullut vakuutetuksi siitä,\nettä hän elää ja että hän kuuluu Rooman kristilliseen seurakuntaan.\"\n\nVinitius ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti koko tällä jutulla. Sen hän\nvain oli ymmärtävinään, että tuo Glaucus jollakin lailla esti Lygian\nlöytämistä. Hän koetti hillitä kiukkua, joka oli hänet jo\nvaltaamaisillaan, ja virkkoi:\n\n\"Jos sinä olet puolustanut häntä, niin hänen pitäisi olla kiitollinen ja\nauttaa sinua.\"\n\n\"Oi arvoisa tribuni! Jumalatkaan eivät ole kiitolliset, mitä sitten\nihmisistä! Niin, kyllä hänellä olisi syytä olla kiitollinen. Mutta\nvalitettavasti vanhus on heikkomielinen. Aika ja kärsimykset ovat hänet\npaaduttaneet niin, ettei hän osaa olla kiitollinen. Mutta ei siinä\nkyllä. Hänen uskonheimolaisiltaan kuulin juuri hänen syyttävän minua\nsiitä, että olisin toiminut yksissä neuvoin rosvojen kanssa ja että\nolisin syypää hänen onnettomuuteensa. Siinä palkka kahdesta sormesta!\"\n\n\"Olen varma, lurjus, että hän puhuu täyttä totta!\" huudahti Vinitius.\n\n\"Siinä tapauksessa, herra, tiedät enemmän kuin hän itsekään,\" lausui\nChilon arvokkaasti, \"sillä hän lausuu ainoastaan arvelunsa. Sen nojalla\nsaattaisi hän sentään ottaa avukseen kristittyjä ja kostaa minulle\nhirveällä tavalla. Sen hän varmaan viipymättä tekisikin, ja\nuskonheimolaiset olisivat epäilemättä valmiit häntä auttamaan, mutta\nonneksi ei hän tiedä nimeäni, ja rukoushuoneessa, jossa satuimme yhteen,\nei hän nähnyt minua. Minä tunsin hänet sentään paikalla ja olisin heti\ntahtonut heittäytyä hänen kaulaansa, mutta varovaisuus pidätti minua.\nOlen näet tottunut punnitsemaan jokaisen toimen, johon ryhdyn. Kun\nsitten olimme matkalla pois rukoushuoneesta, rupesin kyselemään yhtä ja\ntoista hänestä, ja hänen tuttavansa kertoivat, että se on se mies, jonka\ntoveri petti matkalla Napolista... Muuten en laisinkaan tietäisi, että\nhän levittelee sellaisia juttuja.\"\n\n\"Mitä tämä minuun kuuluu? Kerro, mitä näit rukoushuoneessa.\"\n\n\"Sinuun, herra, ei se kuulu, mutta minuun se kuuluu yhtä paljon kuin oma\nnahkani. Minä tahdon, että oppini elää kuoltuanikin, ja sentähden olen\nmieluummin valmis luopumaan palkkiosta, jonka minulle lupasit, kuin\ntärvelemään elämäni turhan mammonan tähden. Sillä tosi filosofina voin\nkyllä sekä tulla toimeen että etsiä jumalallista oikeutta ilman\nmammonaa.\"\n\nVinitius likeni häntä, ilme hänen kasvoissaan ennusti pahaa, ja hän\nvirkkoi matalalla äänellä:\n\n\"Kuka sinulle on sanonut, että kuolema sinua kohtaa Glaucuksen eikä\nminun käteni kautta? Mistä sinä tiedät, koira, etten paikalla aio\nkuopata sinua puutarhaani?\"\n\nChilon, joka oli aika pelkuri, katsahti Vinitiukseen ja huomasi samassa\nsilmänräpäyksessä, että ainoa varomaton sana auttamattomasti tuottaisi\nhänelle turmion.\n\n\"Minä etsin häntä ja löydän hänet!\" virkkoi hän kiireesti.\n\nMolemmat vaikenivat, eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin Vinitiuksen\nhätäinen hengitys ja etäältä puutarhassa työskentelevien orjien laulu.\n\nHetken perästä, huomattuaan nuoren patrisin hiukan tyyntyneen, virkkoi\nkreikkalainen:\n\n\"Kuolema astui minua vastaan, mutta minä katsoin sitä silmiin tyynenä\nkuin itse Sokrates. Ei, herra! en sanonut aikovani lakata neittä\netsimästä. Tahdoin vain sanoa, että hänen etsimisensä näihin aikoihin\nvoi olla minulle sangen vaarallinen. Epäilit tässä jo kerran, ettei\nEurytiusta ole olemassa, ja vaikka omin silmin saatoit nähdä, että isäni\npoika oli puhunut sinulle totta, niin luulet taas Glaucusta keksityksi\nhenkilöksi. Varjelkoon! Jospa hän vain olisikin mielikuva! Jospa\nvoisinkin vaaratta vaeltaa kristittyjen joukossa kuten ennen, niin\nolisin valmis luopumaan siitä vanhasta orjaraukasta, jonka pari päivää\nsitten ostin vanhuuteni ja heikkouteni päivien varaksi. Mutta Glaucus\nelää, herra, ja jos hän saisi nähdä minut, niin et sinä enää milloinkaan\nminua näkisi, ja kuka sinulle silloin hakisi neidon?\"\n\nChilon vaikeni ja rupesi pyyhkimään kyyneliä silmistään. Hetkisen\nperästä hän jatkoi:\n\n\"Kuinka minä voin etsiä häntä, niin kauan kuin Glaucus elää? Minä saatan\nminä hetkenä hyvänsä kohdata hänet, ja niin pian kuin hänet kohtaan,\nolen surman oma, ja silloin tietysti etsiminenkin lakkaa.\"\n\n\"Mitä sinä nyt tahdot? minkä neuvon annat? ja mihin aiot ryhtyä?\" kysyi\nVinitius.\n\n\"Aristoteles opettaa meille, että sivuseikat ovat uhrattavat pääasiain\ntakia, ja kuningas Priamo sanoi usein, että vanhuus on raskas taakka.\nKas, vanhuuden ja onnettomuuksien taakka on jo niin kauan raskaana\npainanut Glaucuksen hartioita, että kuolema olisi hänelle hyväntekijä.\nJa eikö kuolema Senecan mukaan ole pelastus?\"\n\n\"Petroniusta voit pitää narrinasi, mutta et minua. Sano, mitä tahdot?\"\n\n\"Jos hyve on narripeliä, niin suokoot jumalat minun aina pysyä narrina.\nTahtoisin saada Glaucuksen pois tieltä, sillä niin kauan kuin hän elää\nja saa elää, on elämäni ja etsimiseni ainaisessa vaarassa.\"\n\n\"Palkkaa väkeä, jotka nuijalla lyövät hänet kuoliaaksi. Minä maksan\nheidän palkkansa.\"\n\n\"He nylkevät sinua, herra, ja käyttävät sitten hyväkseen salaisuuttasi.\nRoistoja on Roomassa tosin yhtä paljo kuin arenalla hiekkajyväsiä, mutta\net aavista, miten kalliiksi he nousevat, kun rehellisen ihmisen joskus\ntäytyy käyttää hyväkseen heidän roistomaisuuttaan. Ei! arvoisa tribuni.\nEntä jos vartijat saisivat kiinni murhaajat juuri murhatyössä? Varmaan\nhe ilmoittaisivat, kuka heidät on palkannut, ja sinä saisit kaikenlaisia\nikävyyksiä. Minua he eivät voi ilmiantaa, sillä minäpä en sano heille\nnimeäni. Väärin sinä teet, kun et minuun luota. Sinun pitäisi tietää,\nettä minä teen kaiken voitavani kahdestakin syystä: ensinnä\npelastaakseni oman nahkani ja sitten saadakseni palkinnon, jonka olet\nluvannut minulle.\"\n\n\"Paljonko sinä tarvitset?\"\n\n\"Tarvitsen tuhat sestertsiä, sillä huomaa, että minun täytyy hankkia\nkelpo roistoja eikä sellaisia, jotka heti rahat saatuaan pötkivät\ntiehensä jälkeä jättämättä. Hyvästä työstä hyvä palkka! Täytyyhän\nminullekin jäädä jotakin, jolla voin kuivata kyyneleeni. Sillä minä\ntulen suremaan häntä. Jumalat ovat todistajinani, että olen häntä\nsuuresti rakastanut. Jos tänään saan tuhat sestertsiä, on Glaucuksen\nsielu kahden päivän kuluttua Hadeksessa, ja vasta siellä hän saa nähdä,\nmiten häntä rakastin — jos sielu siellä vain säilyttää muistonsa ja\najatuskykynsä. Vielä tänään hankin miehet ja ilmoitan heille, että\nhuomisillasta alkaen lasken heidän palkkiostaan pois sata sestertsiä\njoka päivältä, jonka Glaucus vielä elää. Sitäpaitsi on minulla tuuma,\njoka tuntuu aivan pettämättömältä.\"\n\nVinitius lupasi maksaa pyydetyn summan ja kielsi puhumasta enempää\nGlaucuksesta. Hän tahtoi kuulla muita uutisia ja tietää, missä Chilon\nkoko tämän ajan oli ollut sekä mitä hän oli saanut selville. Mutta\nChilon ei voinut kertoa paljoakaan uutta. Kahdessa rukoushuoneessa hän\nvielä oli käynyt, oli tarkasti katsellut kaikkia ja varsinkin naisia,\nmutta siellä ei ollut näkynyt ainoatakaan, joka olisi ollut Lygian\nkaltainen. Siitä ajasta lähtien, jolloin Chilon oli ostanut vapaaksi\nEurytiuksen pojan, olivat kristityt pitäneet häntä uskonheimolaisenaan\nja kunnioittaneet häntä miehenä, joka seuraa »Kristuksen» jälkiä. Hän\noli saanut kuulla, että muuan heidän suuri lainsäätäjänsä, nimeltään\nPaavali Tarsolainen, paraikaa on Roomassa vangittuna jonkun rikoksen\ntakia, josta juutalaiset häntä syyttävät. Häneen oli Chilon päättänyt\ntutustua. Eniten häntä sentään huvitti toinen uutinen, nimittäin se,\nettä koko uskonlahkon ylimmäisen papin, joka oli ollut Kristuksen\nopetuslapsi ja jolle Kristus oli uskonut koko kristityn maailman\nhallituksen, myöskin jonakin kauniina päivänä piti ilmestyä Roomaan.\nHäntä kaikki kristityt varmaan tahtovat nähdä, hänen oppiaan kuulla.\nVarmaan pannaan toimeen suuria kokouksia, ja niihin Chilonkin menee.\nParas asia on, että sellaisessa joukossa helposti voi piiloutua, joten\nhän saattaa viedä Vinitiuksen mukaansa. Silloin he varmaan löytävät\nLygian. Kun Glaucus vain on saatu pois tieltä, ei yritys tuota\nsuurtakaan vaaraa. Kristityt kyllä osaavat ja tahtovat kostaa, mutta\nyleensä he ovat rauhallista väkeä.\n\nJa Chilon rupesi nyt hämmästyneenä kertomaan, ettei hän koskaan ollut\nhuomannut heidän viettävän rietasta elämää, myrkyttävän kaivoja ja\nsuihkulähteitä, vihaavan ihmissukua, palvelevan aasia ja syövän lasten\nlihaa. Ei! ei sinnepäinkään. Varmaan heidän joukostaan löytyy\nsellaisiakin, jotka rahasta suostuvat toimittamaan Glaucuksen pois\ntieltä, mutta ei heidän uskontonsa, mikäli hän tietää, käske tekemään\nrikoksia, päinvastoin se käskee antamaan anteeksi kärsityt vääryydet.\n\nVinitiuksen mieleen muistuivat sanat, jotka Pomponia Graecina Acten\nluona oli lausunut, ja mielihyvällä kuunteli hän Chilonin kertomusta.\nHänen tunteensa Lygiaa kohtaan oli tosin muuttunut miltei vihaksi, mutta\ntuntui sentään hyvältä kuulla, ettei oppi, jota Lygia ja Pomponia\ntunnustivat, ollut rikollinen eikä saastainen. Hänessä heräsi kuitenkin\nhämärä aavistus, että juuri tuo oppi, tuon tuntemattoman, salaperäisen\nKristuksen kunnioittaminen on erottanut hänet ja Lygian toisistaan, ja\näkkiä hän rupesi pelkäämään ja vihaamaan sitä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nChilonille oli todella tärkeää saada Glaucus pois tieltä. Vanhus oli\nkyllä iäkäs, mutta hän ei laisinkaan ollut mikään raihnas äijä.\nKuvauksessa, minkä Chilon hänestä oli antanut Vinitiukselle, oli kyllä\nosa tottakin. Hän oli todella aikoinaan tuntenut Glaucuksen, mutta\npettänyt hänet, saattanut hänet rosvojen käsiin, ryöstänyt häneltä\nperheen, omaisuuden ja vihdoin toimittanut hänet murhamiesten saaliiksi.\nNäiden tapausten muisto ei sentään laisinkaan painanut hänen\nomaatuntoaan, vaikka hän vielä lisäksi oli heittänyt kuolevan Glaucuksen\nkedolle Minturnaen likeisyyteen — eikä suinkaan mihinkään majataloon.\nMutta eihän hän mitenkään ollut saattanut aavistaa, että Glaucus\nparanisi haavoistaan ja palaisi Roomaan. Kun hän siis huomasi hänet\nrukoushuoneessa, pelästyi hän niin suuresti, että hän todella ensi\nhetkenä päätti lakata etsimästä Lygiaa. Mutta toiselta puolen peloitti\nVinitius häntä vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, että hänen täytyy valita\njoko Glaucuksen viha tai mahtavan patrisin kosto. Viimemainitun avuksi\nvoi lisäksi ennättää toinen vieläkin mahtavampi — Petronius. Näitä\nasianhaaroja punnittuaan lakkasi Chilon epäilemästä. Hän huomasi, että\nvähäväkiset vihamiehet ovat paremmat kuin mahtavat, ja vaikka hänen\npelkurimainen luonteensa kammosi kaikkia veritöitä, päätti hän sentään\nsurmauttaa Glaucuksen vieraan käden avulla.\n\nNyt oli pääasia valita miehet, ja heistä hän oikeastaan oli tullut\npuhumaan Vinitiuksen kanssa. Hän oli viettänyt monet yöt viinakapakoissa\nihmisten joukossa, joilla ei ollut kotia, kunniaa eikä uskoa, ja heidän\njoukostaan kyllä helposti olisi löytänyt miehiä, jotka olisivat ottaneet\ntehdäkseen minkä työn hyvänsä, varsinkin nyt, kun he olivat haistaneet,\nettä Chilonilla oli rahaa. Mutta vielä helpommin olisi voinut sattua,\nettä olisi joutunut tekemisiin miesten kanssa, jotka, saatuaan palkan\nkäsiinsä, olisivat petkuttaneet häneltä koko summan, uhaten jättää hänet\nvartijoiden haltuun. Muuten Chilon joku aika sitten oli ruvennut\ninhoamaan noita likaisia ja hirmuisia kerjäläisiä, jotka asustelivat\nepäilyttävissä hökkeleissä Suburrassa ja Tiberin takana. Hän tuomitsi\nkaikkia itsensä mukaan eikä ikinä ollut syventynyt kristinuskoon tai\nkristinoppiin. Sentähden hän arveli, että kristittyjenkin joukosta kyllä\nlöytää sopivan välikappaleen, jopa paljo luotettavamman kuin nuo muut,\nja hän päätti esittää asiansa sellaisessa valossa, ettei asianomainen\nsuostu siihen yksin rahan tähden, vaan harrastuksesta.\n\nTätä tarkoitusta varten hän läksi illalla Eurytiuksen luo, jonka hän\ntiesi koko sielustaan haluavan auttaa hyväntekijätään. Varovaisena\nmiehenä ei hän sentään aikonutkaan ilmoittaa hänelle todellista\ntarkoitustaan, sillä olihan se selvästi ristiriidassa vanhuksen hyveen\nja hurskauden kanssa. Chilon tarvitsi miehiä, jotka olivat valmiit mihin\ntahansa, ja heille hän aikoi esittää asiansa niin, että he jo oman\nturvallisuutensa tähden tahtoivat pitää suunsa kiinni.\n\nOstettuaan vapaaksi poikansa oli vanha Eurytius vuokrannut pienen\nmyymälän Circus Maximuksen varrella. Sellaisia myymälöjä vilisi siellä,\nja vanhus puolestaan aikoi ruveta myymään oliveja, papuja, kyrsiä ja\nhunajalla höystettyä vettä yleisölle, joka kävi katsomassa kilpa-ajoja.\nChilon tapasi hänet paraikaa järjestämässä myymäläänsä. Hän tervehti\nhäntä Kristuksen nimeen ja kävi paikalla puhumaan asiasta, jonka tähden\nhän oli tullut. Hän oli tehnyt palveluksen Eurytiukselle ja toivoi, että\ntämä puolestaan tekisi vastapalveluksen hänelle. Hän tarvitsee pari\nkolme voimakasta, rohkeata miestä torjumaan vaaraa, joka uhkaa sekä\nhäntä että kaikkia muita kristittyjä. Tosin hän nyt on köyhä, koska hän\non antanut Eurytiukselle miltei koko omaisuutensa, mutta hän on sentään\nvalmis korvaamaan miehille heidän vaivansa, jos he vain luottavat häneen\nja uskollisesti täyttävät hänen käskynsä.\n\nEurytius ja hänen poikansa Quartus kuuntelivat hyväntekijänsä sanoja\nmiltei polvillaan ja vakuuttivat olevansa valmiit tekemään, mitä ikinä\nhän vaatii, he kun tiesivät, ettei niin pyhä mies saata vaatia mitään,\njoka ei olisi Kristuksen opin mukaista.\n\nChilon vakuutti heidän olevan oikeassa, nosti silmänsä taivasta kohti ja\nnäytti rukoilevan. Itse asiassa hän punnitsi, ottaisiko vastaan heidän\ntarjouksensa, joka voisi tuottaa hänelle tuhat sestertsiä. Mutta hetken\nmietittyään hän hylkäsi sen. Eurytius oli vanha, sekä kärsimysten että\nsairauden lamauttama, ja Quartus oli vasta kuudentoista vuotias. Chilon\ntarvitsi luotettavaa ja ennen kaikkea voimakasta väkeä. Rahoista toivoi\nhän onnellisen tuumansa avulla voivansa pelastaa suurimman osan\nitselleen.\n\nJonkun aikaa he itsepintaisesti pysyivät ehdotuksessaan, mutta\nhellittivät, kun Chilon päättävästi kieltäytyi.\n\n\"Tunnen leipuri Demaan,\" virkkoi Quartus äkkiä \"jonka myllyssä on työssä\nsekä orjia että päiväpalkkalaisia. Muuan päiväpalkkalaisista on niin\nväkevä, että hän voittaa neljä miestä. Olen itse nähnyt hänen nostavan\nkiven, jota ei neljä miestä saanut liikkumaan paikalta.\"\n\n\"Jos hän on jumalaapelkääväinen mies ja valmis uhrautumaan veljien\nedestä, niin tee minut tutuksi hänen kanssaan,\" lausui Chilon.\n\n\"Hän on kristitty, herra,\" vastasi Quartus, \"sillä Demaan työmiehet ovat\nsuurimmaksi osaksi kristittyjä. Siellä on väkeä sekä yötyössä että\npäivätyössä. Tämä on yötyössä. Jos nyt lähtisimme sinne, tapaisimme\nheidät illallisella ja saattaisimme vapaasti jutella heidän kanssaan.\nDemas asuu lähellä Emporiumia.\"\n\nChilon suostui ehdotukseen sangen mielellään. Emporium oli Aventinuksen\njuurella eikä siis kaukana suuresta sirkuksesta. Ei tarvinnut kiivetä\nvuorelle, vaan saattoi kulkea oikotietä jokea pitkin, Porticus Aemilian\nkautta.\n\n\"Olen vanha,\" lausui Chilon heidän astuessaan pilarikäytävän läpi, \"ja\najoittain käy muistini hämäräksi. Niin, Kristuksemmehan petti yksi hänen\nomista opetuslapsistaan, mutta petturin nimeä en tällä hetkellä satu\nmuistamaan...\"\n\n\"Se oli Judas, herra, joka sitten hirtti itsensä,\" vastasi Quartus,\nitsekseen kummastellen, että joku saattoi tuon nimen unohtaa.\n\n\"Niin, niin, Judas! Kiitos vain,\" vastasi Chilon.\n\nJonkun aikaa he kulkivat ääneti. Kun he tulivat Emporiumille, tapasivat\nhe sen suljettuna. Silloin he menivät sen ohitse, kiersivät\njyvämakasiinit, joista kansalle jaettiin viljaa, kääntyivät vasemmalle\ntaloja kohti, joita jatkui Via Ostiensista pitkin Testaciuksen kummulle\nja Forum Pistoriumille asti. Siellä he seisahtuivat puisen rakennuksen\neteen, josta kuului myllynkivien kierinää. Quartus meni sisään, mutta\nChilon, joka ei tahtonut näyttäytyä suuressa kansanjoukossa ja joka aina\npelkäsi kohtaavansa parantaja Glaucuksen, jäi ulkopuolelle.\n\n\"Olenpa utelias näkemään Herkuleen, joka palvelee myllärillä,\" puheli\nhän itsekseen ja loi katseensa kirkasta kuuta kohti. \"Jos se on viisas\nkonna, niin hän kyllä tulee hiukan kalliiksi, mutta jos se on tyhmä\nkristitty ja kelpo mies, niin hän tekee ilmaiseksi kaikki, mitä tahdon.\"\n\nEnempää ei hän ehtinyt ajatella, sillä Quartus palasi samassa. Hänen\nmukanaan oli toinen mies, puettuna tunikaan, jota sanottiin exomikseksi\nja joka oli niin leikattu, että oikea käsivarsi ja rinnan oikea puoli\njäivät paljaaksi. Työmiehet käyttivät tavallisesti tätä pukua, koska\nsiinä oli hyvin vapaa liikkua. Nähdessään uuden tulijan hymähti Chilon\ntyytyväisesti, sillä hän ei iässään ollut nähnyt sellaista rintaa ja\nsellaisia käsivarsia.\n\n\"Kas tässä, herra,\" huudahti Quartus, \"veli, jota halusit tavata.\"\n\n\"Kristuksen rauha olkoon kanssasi,\" lausui Chilon. \"Mutta sano nyt sinä,\nQuartus, ansaitsenko minä uskoa ja luottamusta, ja palaa sitten Jumalan\nnimessä vanhan isäsi luo, ettei hänen tarvitse olla yksin.\"\n\n\"Hän on pyhä mies,\" virkkoi Quartus. \"Hän luovutti koko omaisuutensa\nostaakseen minut, tuntemattoman miehen, vapaaksi orjuudesta. Palkitkoon\nhäntä Herramme ja Vapahtajamme taivaallisilla lahjoillaan.\"\n\nTämän kuultuaan kumartui jättiläiskokoinen orja suutelemaan Chilonin\nkättä.\n\n\"Mikä on nimesi, veli?\" kysyi Chilon.\n\n\"Pyhässä kasteessa annettiin minulle nimi Urbanus.\"\n\n\"Urbanus, veljeni, onko sinulla aikaa jutella kanssani kahdenkesken?\"\n\n\"Työmme alkaa vasta puoliyön aikana, ja paraillaan valmistetaan\nillallistamme.\"\n\n\"Sittenhän on aikaa yllin kyllin. Menkäämme joelle, niin saat siellä\nkuulla asiani.\"\n\nHe menivät ja istuutuivat kiviselle rahille rannalla. Oli aivan\nhiljaista, ainoastaan myllystä kuului kivien ritinä ja joen uomasta\netäisten aaltojen loiske. Chilon tarkasteli nyt työmiehen kasvoja. Hän\noli surullisen ja alakuloisen näköinen, kuten Roomassa asuvat barbarit\ntavallisesti, mutta samalla teki hän hyväntahtoisen ja rehellisen\nvaikutuksen.\n\n\"Niin, niin!\" huudahti Chilon ajatuksissaan. \"Se on tyhmä, kelpo mies,\njoka varmaan ilmaiseksi surmaa Glaucuksen.\"\n\n\"Urbanus,\" virkkoi hän, \"rakastatko Kristusta?\"\n\n\"Koko sielustani ja mielestäni,\" vastasi työmies.\n\n\"Entä veljiäsi, sisariasi ja niitä, jotka sinulle ovat opettaneet\noikeutta ja totuutta Kristuksessa?\"\n\n\"Rakastan heitä myöskin.\"\n\n\"Rauha olkoon kanssasi.\"\n\n\"Ja samaten sinun kanssasi, isä.\"\n\nMolemmat vaikenivat, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin etäisyydestä\nmyllynkivien ulina ja virran loiskina.\n\nChilon käänsi kasvonsa kirkasta kuuta kohti ja rupesi hitaalla,\nmatalalla äänellä puhumaan Kristuksen kuolemasta. Ei hän puhunut\nUrbanukselle, vaan paremmin ikäänkuin itsekseen ja johdattaakseen\nmieleensä Vapahtajan kuolemaa tai uskoakseen nukkuvalle kaupungille\njotakin suurta salaisuutta. Mieliala oli juhlallinen ja harras. Työmies\nitki. Mutta kun Chilon rupesi valittamaan ja vaikeroimaan, ettei\nVapahtajan kuolinhetkellä ollut läsnä ketään, joka olisi häntä\npuolustanut, jollei vapauttanutkaan ristiinnaulitsemisesta, niin ainakin\nvarjellut sotamiesten ja juutalaisten loukkauksilta, silloin pani sääli\nja hillitty raivo barbarin kädet pusertumaan nyrkeiksi. Viattoman\nkuolema häntä liikutti, mutta kun hän ajatteli ihmisjoukkoa, joka oli\ntehnyt pilkkaa ristinpuulle naulatusta Karitsasta, hurjistui hänen\nlapsellinen mielensä ja hänessä leimahti villi kostonhimo.\n\nChilon kysäisi äkkiä:\n\n\"Tiedätkö, Urbanus, kuka Judas oli?\"\n\n\"Tiedän, tiedän! mutta hänhän hirtti itsensä,\" huudahti työmies.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi surrut, että petturi omalla kädellään oli\nrangaissut itsensä ja ettei hän enään voinut saada häntä käsiinsä.\n\nChilon jatkoi:\n\n\"Jollei hän nyt olisikaan hirttänyt itseään ja jos joku kristityistä\nkohtaisi hänet maalla tai merellä, niin eikö hänen olisi velvollisuus\nkostaa Vapahtajan tuskaa, verta ja kyyneliä?\"\n\n\"Kuka ei sitä tekisi, isä!\"\n\n\"Rauha olkoon sinulle, sinä Karitsan uskollinen palvelija. Niin! Me\nsaamme kyllä antaa anteeksi vääryydet, jotka itse olemme kärsineet,\nmutta kenellä on lupa antaa anteeksi Jumalaa kohtaan tehdyt rikokset?\nMutta niinkuin käärme siittää käärmeen, synti synnin, petos petoksen,\nniin on Judaankin siemenestä kasvanut uusi petturi; ja niinkuin\nensimmäinen Judas antoi Vapahtajan juutalaisten ja roomalaisten\nsotamiesten käsiin, niin tämäkin uusi, joka asuu meidän joukossamme,\ntahtoo syöstä hänen lampaansa susien suuhun. Jollei kukaan ehkäise\nvaaraa, jollei kukaan ajoissa särje käärmeen päätä, olemme me kaikki\nturmion omat, ja meidän kanssamme häviää Karitsankin kunnia.\"\n\nTyömies katseli häneen kauhistuksissaan, ikäänkuin ei hän olisi\nsaattanut käsittää, mitä omin korvin kuuli. Mutta kreikkalainen verhosi\nviittansa liepeellä kasvonsa ja lausui äänellä, joka tuntui tulevan maan\nalta:\n\n\"Voi teitä, te Jumalan uskolliset palvelijat, voi teitä kristityt miehet\nja naiset!\"\n\nTaas syntyi äänettömyys, eikä kuulunut kuin myllyn kivien ritinä ja\nvirran pauhu.\n\n\"Isä,\" sanoi työmies, \"kuka se petturi on?\"\n\nChilonin pää painui alas. Kuka se petturi on? Judaan poika tietysti,\nhänen siemenensä sikiö, joka on olevinaan kristitty ja joka käy\nrukoushuoneissa vain voidakseen ilmiantaa veljiä Caesarille, kertomalla,\netteivät he tunnusta Caesaria jumalaksi, että he myrkyttävät kaivot,\nsurmaavat lapsia ja tahtovat hävittää kaupungin niin ettei kiveä jää\nkiven päälle. Kas, muutaman päivän perästä saavat pretoriaani-sotamiehet\nkäskyn viedä vanhukset, naiset ja lapset vankeuteen, aivan kuten\nPedanius Secunduksen orjat vietiin kuolemaan. Ja kaikkeen tähän on\nsyypää toinen Judas. Mutta jollei kukaan rangaissut ensimmäistä, jollei\nkukaan kostanut hänelle, jollei kukaan puolustanut Kristusta hädän\nhetkenä, niin kuka ottaa rangaistaksensa tätä, kuka hävittääksensä,\nsurmataksensa käärmeen, ennenkuin Caesar on ehtinyt kallistaa korvansa\nsen puoleen, kuka pelastaaksensa perikadosta veljet ja Kristuksen uskon?\n\nUrbanus oli istunut kivisellä kaivonarkulla. Hän nousi äkkiä ja\nhuudahti:\n\n\"Minä sen teen, isä.\"\n\nChilonkin nousi, katseli hetkisen työmiehen kasvoja, joita kuu valaisi,\nja laski vihdoin kätensä hänen päälaelleen.\n\n\"Lähde kristittyjen joukkoon,\" virkkoi hän juhlallisesti, \"mene\nrukoushuoneisiin ja kysy veljiltä parantaja Glaucusta. Ja kun he ovat\nhänet sinulle osoittaneet, niin tapa hänet Kristuksen nimeen!...\"\n\n\"Glaucustako?...\" kysyi työmies, ikäänkuin painaakseen mieleensä tuon\nnimen.\n\n\"Tunnetko hänet?\"\n\n\"En, en tunne. Kristittyjä on Roomassa tuhansittain, joten eivät kaikki\nvoi tuntea toisiaan. Mutta huomenna, yöllä, kokoontuvat veljet ja\nsisaret kaikki Ostrianumiin, sillä sinne tulee Kristuksen suuri apostoli\nopettamaan. Siellä voivat veljet osoittaa minulle Glaucuksen.\"\n\n\"Vai Ostrianumissa?\" kysyi Chilon. \"Siis kaupunginporttien ulkopuolella.\nJa tulevatko sinne kaikki veljet ja sisaret? Yöllä? Kaupunginporttien\nulkopuolella, Ostrianumissa...\"\n\n\"Niin, isä. Siellä on meidän hautausmaamme Via Salarian ja Nomentanan\nvälillä. Etkö sinä tietänyt, että suuri apostoli tulee sinne\nopettamaan?\"\n\n\"En ole kahteen päivään ollut kotona enkä siten ole saanut hänen\nkirjettään. Ostrianumia taas en tiedä siksi, että vasta hiljan olen\nmuuttanut tänne Korintosta, missä olin kristillisen seurakunnan\njohtajana... Mutta tee nyt se, että kun Kristus on sinua vahvistanut,\npoikani, niin menet yöllä Ostrianumiin. Siellä tapaat veljien joukossa\nGlaucuksenkin ja surmaat hänet sitten paluumatkalla kaupunkiin. Tämän\nteon takia saat kaikki syntisi anteeksi. Ja nyt ei muuta kuin rauha\nolkoon kanssasi...\"\n\n\"Isä...\"\n\n\"Mitä sanot, oi Karitsan palvelija?\"\n\nTyömiehen kasvoilla kuvastui epäilys. Siitä ei ollut kauaa kun hän oli\ntappanut ihmisen, ehkäpä kaksikin, ja Kristuksen oppi kieltää\ntappamasta. Hän ei ollut tappanut heitä puolustaakseen itseänsä, mutta\nse ei sittenkään ollut luvallista! Ei hän myöskään ollut tehnyt sitä\nvoitonhimosta, Jumala varjelkoon!... Piispa itse oli antanut väkeä\nhänen avukseen, mutta hän oli kieltänyt tappamasta, ja Urbanus oli\nsittenkin sen tehnyt, kun Jumala häntä oli rangaissut sellaisella voiman\ntaakalla... Nyt hän saa raskaasti katua tekoaan... Toiset laulavat\nmyllyssä, hän, onneton, vain miettii syntejään ja rikoksiaan Karitsaa\nvastaan... Miten paljon hän jo on rukoillut Ja itkenyt! Miten hartaasti\npyytänyt anteeksi Karitsalta! Ja kuitenkin hän tuntee, ettei vielä ole\nkatunut laisinkaan tarpeeksi... Ja nyt hän taasen on luvannut tappaa\npetturin... Mutta hyvä on! Vain mieskohtaiset vääryydet saa antaa\nanteeksi. Hän tappaa hänet siis, vaikkapa kaikkien Ostrianumiin\nkokoontuneitten veljien ja sisarten nähden. Mutta ensin täytyy\nvanhimpien veljien, piispan tai apostolin tuomita hänet. Tappaminen on\npieni asia ja petturin tappaminen saattaa olla hauskaakin — onhan se\nsamaa kuin suden tai karhun tappaminen, mutta entä jos Glaucus kuolisi\nsyyttömänä? Kuinka hän saattaa laskea omalletunnolleen uuden murhan,\nuuden synnin ja rikoksen Karitsaa vastaan?\n\n\"Tuomitsemiseen ei ole aikaa, poikani,\" virkkoi Chilon, \"sillä petturi\nrientää Ostrianumista suoraa päätä Caesarin luo Antiumiin tai kätkeytyy\nerään patrisin taloon, jossa hän palvelee. Mutta tässä annan sinulle\nmerkin. Kun nyt olet surmannut Glaucuksen, niin näytä se piispalle tai\nsuurelle apostolille, ja he siunaavat sinun työtäsi.\"\n\nNäin sanottuaan kaivoi hän esiin pienen rahan ja rupesi hakemaan\nvyöstään veistä. Löydettyään veitsen, piirsi hän sen kärjellä\nristinmerkin rahaan ja antoi sen työmiehelle.\n\n\"Tuossa on nyt Glaucuksen tuomio ja sinulle tunnusmerkki. Kun olet\nsaanut asiat kuntoon, menet vain näyttämään rahan piispalle, niin hän\nkyllä antaa anteeksi tämän murhan, johon sinä niin vastenmielisesti\nsuostuit.\"\n\nVaistomaisesti ojensi työmies kätensä ottamaan rahaa, mutta viime murha\noli vielä liian tuoreena hänen muistossaan, ja hänet valtasi kauhun\ntunne.\n\n\"Isä,\" virkkoi hän rukoilevalla äänellä, \"vastaako sinun omatuntosi\ntästä teosta ja oletko todella itse nähnyt hänen pettävän veljiä?\"\n\nChilon ymmärsi, että nyt täytyy vetää esiin todistuksia ja lausua nimiä,\nsillä muuten jättiläisen sydämeen voi hiipiä epäilys.\n\nÄkkiä juolahti hänen mieleensä valoisa ajatus.\n\n\"Kuulepa, Urbanus,\" virkkoi hän, \"minä asun Korintossa, mutta tulin\ntänne Kos-saarelta ja täällä Roomassa neuvon Kristuksen oppia eräälle\ntytölle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hän\npalvelee »vestiplicana» erään Caesarin ystävän, Petroniuksen, talossa,\nja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki\nkristityt. Sitäpaitsi hän eräälle toiselle Caesarin ystävälle,\nVinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsiä erään neidon...\"\n\nÄkkiä keskeytti hän puheensa ja jäi ihmeissään tuijottamaan työmieheen,\njonka silmät olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmät ja jonka\nkasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi hän aivan pelästyksissään.\n\n\"Ei mikään, isä. Huomenna tapan Glaucuksen!...\"\n\nKreikkalainen vaikeni. Hetken perästä laski hän kätensä työmiehen\nolalle, käänsi hänet niin, että kuunvalo lankesi suoraan hänen\nkasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan häntä. Nähtävästi hän ei\noikein tietänyt, urkkisiko enemmän ja vetäisikö asiat juurta jaksain\npäivän valoon vai tyytyisikö tällä kertaa siihen, mitä oli saanut kuulla\nja mitä oli alkanut aavistaa.\n\nVihdoin pääsi hänen myötäsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa\nveti hän syvältä henkeään, laski sitten uudestaan kätensä työmiehen\npäälaelle ja kysyi juhlallisella, läpitunkevalla äänellä:\n\n\"Sanotko, että pyhässä kasteessa sait nimen Urbanus?\"\n\n\"Kyllä, isä.\"\n\n\"No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n»Petronius Vinitiukselle:\n\nSinun on käynyt huonosti, rakkahimpani! Venus on nähtävästi sekoittanut\najatuksesi ja vienyt sinulta järjen, sillä ethän sinä enää muista etkä\najattele muuta kuin rakkautta. Luepa joskus vastauksesi kirjeeseeni,\nniin näet, miten välinpitämättömäksi sinulle on käynyt kaikki, mikä ei\nkoske Lygiaa, kuinka kaikki toimintasi on keskittynyt häneen ja kuinka\nsielusi lakkaamatta kiertelee hänen ympärillään, kuten haukka saaliin\nympärillä, johon se on iskenyt silmänsä. Kautta Polluxin! löydä hänet\nkiireen kautta! Muuten tulesi polttaa sinut poroksi, tai sinä muutut\negyptiläiseksi sfinksiksi, jonka kerrotaan rakastuneen kalpeaan Isikseen\nja senjälkeen käyneen aivan välinpitämättömäksi ja kuuroksi\nympäristölleen ja ainoastaan eläneen odottaakseen yötä, jolloin se\nkivettyneillä silmillään sai tuijottaa rakastettuunsa.\n\nJuokse sinä vain valepuvussa pitkin kaupunkia ja kulje filosofisi\nseurassa rukoushuoneisiin. Kaikki, mikä on omiaan herättämään toivoa ja\ntappamaan aikaa, ansaitsee kiitosta. Mutta lupaa minun mielikseni yksi\nasia: palkkaa Croton kolmanneksi joukkoonne, ja ryhtykää sitten toimeen,\nsillä tuo Ursus, Lygian orja, näytti tavattoman voimakkaalta mieheltä.\nPalkkaa Croton. Se on viisainta ja turvallisinta. Kristityt varmaankaan\neivät ole sellaisia roistoja, jommoisiksi heitä yleensä luullaan, koska\nLygia ja Pomponia Graecina kuuluvat heihin. Ovathan he sitäpaitsi\nnäyttäneet, että saavat aikaan paljonkin, kun joku heidän laumansa\nlampaista on vaarassa. Kun sinä nyt näet Lygian, niin tiedän, ettet voi\nhillitä itseäsi, vaan tahdot paikalla ottaa hänet haltuusi. Mutta miten\nte kahden Chilonideen kanssa silloin aiotte menetellä? Croton taas kyllä\nkeksii keinoja, vaikka olisi tekemisissä kymmenen sellaisen miehen\nkanssa kuin tuo Ursus, Lygian puolustaja. Varo ettei Chilon saa nylkeä\nsinua, mutta älä sääli rahoja Crotonia palkatessasi. Tämä on paras\nneuvo, minkä voin sinulle lähettää.\n\nTäällä on jo lakattu puhumasta pienestä Augustasta ja hänen\nnoiduttamisestaan. Poppaea häntä vielä joskus muistelee, mutta\nCaesarilla on muuta ajattelemista. Jos muuten on totta, että\njumalallinen Augusta taasen on siunatussa tilassa, niin lapsi-vainaja\npiankin katoaa hänen muististaan jäljettömiin. Olemme tässä olleet\nmuutamia päiviä Napolissa tai oikeastaan Bajaessa. Jos sinä vain olet\nkyennyt ajattelemaan jotakin, niin korvissasi on täytynyt soida kaiun\nelämästämme täällä, sillä Rooma ei muusta puhu kuin siitä. Napolista\nläksimme suoraa päätä Bajaehen, jossa meitä aluksi kiusasi muisto\näidistä ja omantunnon vaivat. Mutta koetapa arvata, mihin Vaskiparta jo\non päässyt? Äidin murha antaa hänen silmissään vain aihetta\nrunoilemiseen, ilveilyn ja murhenäytelmien esittämiseen. Ennen hän\ntodella katui, sillä hän on pelkuri, mutta nyt hän on tullut\nvakuutetuksi, että maailma yhä seisoo entisillä perustuksillaan ja ettei\nyksikään jumala tahdo kostaa hänelle, ja nyt häntä vain huvittaa\nliikuttaa ihmisten mieliä kovan kohtalonsa esittämisellä. Välistä hän\nkarkaa vuoteestaan keskellä yötä ja väittää Raivotarten ajavan itseään\ntakaa. Hän herättää meidät, katselee ympärilleen, asettuu kaikenlaisiin\nOrestesta esittävän näyttelijän — huonon näyttelijän — asentoihin, lausuu\nkreikkalaisia runoja ja tarkastaa, ihailemmeko häntä. Ja me, me tietysti\nihailemme! Me emme sano hänelle: mene pois nukkumaan, senkin kulhari!\nkuten meidän pitäisi sanoa, vaan me raivoamme hänen kanssaan, niinikään\nmurhenäytelmän nuottiin, ja suojelemme suurta taiteilijaa Raivottarilta.\nKautta Castorin! tottahan sinä olet kuullut, että me Napolissa\nesiinnyimme julkisesti. Kaikki kreikkalaiset tyhjäntoimittajat sekä\nNapolista että ympäristöstä olivat haalitut paikalle, ja he täyttivät\narenan niin inhoittavan hien ja sipulin hajulla, että kiitin jumalia,\nkun ei minun tarvinnut istua ensimmäisissä riveissä augustianien kanssa,\nvaan sain olla näyttämön puolella Vaskiparran luona. Mutta uskotko, että\nhäntä vaivasi esiintymispelko? Hän pelkäsi todella! Tarttui käteeni ja\nvei sen sydämelleen, joka todella sykki hyvin nopeassa tahdissa. Hänen\nhengityksensä oli hätäinen, ja kun hänen piti lähteä näyttämölle,\nkalpeni hän pergamentin karvaiseksi, ja hikikarpalot peittivät otsan. Ja\nkuitenkin hän tiesi, että kaikilla riveillä istuu aseellisia\npretoriaani-sotamiehiä, valmiina tarpeen vaatiessa sytyttämään\ninnostuksen tulta. Mutta ei sitä tarvittu. Apinalauma Kartagon seuduilla\nei olisi osannut paremmin ulvoa kuin nuo ryysymekot. Vakuutan sinulle,\nettä sipulin haju leijaili aina näyttämölle asti. Nero kumarsi, painoi\nkäden sydämelleen, heitteli yleisölle lentosuudelmia ja itki. Sitten hän\nkarkasi meidän luoksemme, jotka odotimme näyttämön takana, käyttäytyi\nkuin juopunut ja huusi: »mitä ovat kaikki muut voitot tämän voittoni\nrinnalla?» Mutta arenalla ulvoi yhä roskaväki ja leipoi käsiään, hyvin\ntietäen leipoutuvansa Caesarin suosioon, lahjoihin, kesteihin,\narpalippuihin ja vastaisiin kulharinäytäntöihin. En todellakaan\nkummastele heidän ihastustaan, sillä eihän sellaisia esityksiä ennen ole\nnähty eikä kuultu. Mutta Nero toisteli toistelemistaan: »kas, ne\nkreikkalaiset, ne ne ovat väkeä! kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat\nväkeä!» Luulen, että hän siitä hetkestä asti on vihannut Roomaa entistä\nenemmän. Siitä huolimatta Roomaan vartavasten lähetettiin sanansaattajat\nviemään tietoa voitosta, ja nyt vain odotetaan, että senaatilta näinä\npäivinä tulisi kiitos. Heti Neron ensimmäisen esiintymisen jälkeen\nsattui täällä merkillinen tapaus. Juuri kun yleisö oli ehtinyt poistua,\nromahti koko teatterirakennus äkkiä hajalle. Olin itse paikalla enkä\nnähnyt ainoatakaan ruumista vedettävän esiin raunioiden alta. Useat\nkreikkalaiset pitivät tätä jumalien vihan merkkinä siitä, että Caesarin\narvoa on alennettu, mutta Caesar itse väittää, että tapaus päinvastoin\nosoittaa jumalien suosiota ja takaa heidän suojeluksensa sekä hänen\nlaululleen että kaikille sen kuulijoille. Tämän johdosta tietysti on\nkannettu suuria kiitosuhreja temppeleissä, ja Caesarin halu matkustaa\nAkaiaan on aika lailla kiihtynyt. Pari päivää sitten hän sentään sanoi\nminulle pelkäävänsä, mitä Rooman väestö tähän sanoo: kunhan ei se\nsuuttuisi, koska se rakastaa Caesariaan, ja tuskastuisi, kun hänen\npoissa ollessaan vilja pitkiksi ajoiksi jää jakamatta köyhälle kansalle\nja näytännöt antamatta.\n\nJoka tapauksessa lähdemme Beneventumiin katsomaan suutarinpojan\nkomeuksia, joista Vatinius kerskailee, ja sieltä Helenan jumalallisten\nveljien suojassa Kreikkaan. Mitä minuun tulee, olen huomannut, että kun\nihminen on hullujen joukossa, niin hän itsekin tulee hulluksi, vieläpä\nhulluus häntä voi viehättääkin. Kreikka ja matkustus siellä tuhansien\nsitrojen soidessa, jonkinlainen Bakkuksen riemukulku nymfien ja\nbakkantinaisten keskellä, jotka ovat seppelöidyt viheriällä myrtillä,\nviinipuun lehvillä ja köynnöksillä, vaunut, joiden eteen on valjastettu\ntiikereitä, kukat, thyrsos-sauvat, seppeleet, evoe-huudot, soitto,\nrunous ja koko Hellaan käsientaputukset — kaikki tämä on sangen kaunista!\nMutta me haudomme vielä rohkeampia tuumia. Me tahdomme luoda jonkin\nitämaisen satuvaltakunnan, palmujen, auringon, runouden maan, jossa\ntodellisuus on muuttunut unelmaksi ja yhtämittaiseksi elämän riemuksi.\nMe tahdomme unohtaa Rooman ja sijoittaa maailman painopisteen jonnekin\nKreikan, Aasian ja Egyptin välille, elää ei ihmisten, vaan jumalten\nelämää, unohtaa jokapäiväisyyden, harhailla kultaisissa galeerivenheissä\npurppurapurjeiden varjossa pitkin Arkipelagia, olla Apollo, Osiris ja\nBaal samassa persoonassa, olla rusovärisinä aamuruskon koittaessa,\nkultaisina auringon loisteessa, hopeaisina kuun hohteessa, hallita,\nlaulaa, unelmoida. Ja uskotko, että minä, jolla vielä on sestertsian\nverta järkeä ja assin edestä älyä, joudun tuollaisten haaveiden valtaan\nja annan niiden temmata itseni mukaansa siksi, että vaikka eivät olekaan\nmahdollisia, ainakin ovat suuria ja kummallisia? Sellainen\nsatuvaltakunta olisi sentään jotakin, satuvaltakunta, joka vielä\nvuosisatojen kuluttua tuntuisi ihmisistä unennäöltä! Jollei Venus\npukeudu jonkun Lygian tai edespä jonkun Euniken hahmoon ja jollei elämää\nkaunista taide, niin se sinänsä on mitätön ja apinan näköinen. Mutta\nVaskiparta ei toteuta näitä ajatuksiansa, ehkäpä siksi, ettei tuossa\nrunouden ja Idän satuvaltakunnassa ole sijaa petokselle, alhaisuudelle\nja kuolemalle, ja hänessä on runoilijan ulkomuodon alla joutava kulhari,\ntyhmä ajuri ja älytön tyranni. Mutta me vain kuristamme ihmisiä, kun he\njollakin tavalla tuottavat pettymystä. Torquatus Silanus-raukka on jo\nvarjo. Hän avasi suonensa muutama päivä sitten. Lecanius ja Licinius\nottavat kauhulla vastaan konsulinviran. Vanha Traseas ei vältä kuolemaa,\nsillä hän uskaltaa olla rehellinen. Tigellinuksen ei ole vielä\nonnistunut saada minulle käskyä, että avaisin suoneni. Minä olen vielä\ntarpeellinen sekä »kauneuden tuomarina» että neuvonantajana. Ilman minun\napuani ei matka Akaiaan onnistuisi. Useasti kuitenkin arvelen, että\nennemmin tai myöhemmin minäkin saan samanlaisen lopun, ja tiedätkö mitä\nminä silloin tahtoisin? Sitä vain, ettei Vaskiparta saisi anastaa\nmyrrhamaljaani, jonka sinäkin kyllä tunnet ja jota ihailet. Jos sinä\nolet minun kuolinhetkenäni läsnä, niin annan sen sinulle, mutta jos\nsilloin olet kaukana, niin lyön sen rikki. Mutta sitä ennen on meidän\nedessämme vielä suutarin Beneventum, olympialainen Kreikka ja Fatum,\nKohtalo, joka tuntemattomana ja aavistamattomana kohtaa jokaisen hänen\ntiellään. Tällä kertaa jää hyvästi ja palkkaa palvelukseesi Croton,\nsillä muuten vievät vielä toisen kerran käsistäsi Lygian. Kun olet\nlakannut tarvitsemasta Chilonia, niin lähetä hänet minun luokseni, missä\nikinä ollenkin. Ehkäpä minun vielä onnistuu tehdä hänestä toinen\nVatinius, ja ehkä konsulit ja senaattorit vielä kerran vapisevat hänen\nedessään, kuten vapisivat ritari Pikilangan edessä. Sellaista näytelmää\ntodella kannattaa odottaa. Kunhan nyt olet löytänyt Lygian, niin anna\nminulle sana, jotta tietäisin uhrata parin joutsenia ja parin kyyhkysiä\ntäkäläisessä pyöreässä Venustemppelissä. Näin tässä joskus unta\nLygiasta. Hän oli istuvinaan sinun polvellasi ja odottavinaan\nsuudelmiasi. Koeta nyt pitää huolta, että uni olisi ennustus. Olkoon\ntaivaasi pilvetön, ja jos sille joku pilvi ilmestyisi, niin olkoon sillä\nruusun ruso ja lemu. Jää terveeksi ja hyvästi!»\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nVinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensä, kun Chilon hiljaa\nastui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivät olleet ilmoittaneet häntä,\nkoska he olivat saaneet käskyn aina heti paikalla päästää hänet isännän\npuheille, yhdentekevä oliko yö vai päivä.\n\n\"Olkoon ylevän esi-isäsi Aineaan jumalallinen äiti,\" huudahti Chilon,\n\"sinulle, herra, yhtä suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut\nminulle.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysäisi Vinitius ja karkasi kiireesti ylös pöydän\näärestä.\n\nChilon nosti päätään ja lausui:\n\n\"Heureka!\"\n\nNuori patrisin mieli joutui nyt niin kuohuksiin, ettei hän pitkään\naikaan saanut sanaa suustaan.\n\n\"Oletko nähnyt hänet?\" huudahti hän vihdoin.\n\n\"Olen nähnyt Ursuksen, herra, ja puhunut hänen kanssaan.\"\n\n\"Entä tiedätkö heidän piilopaikkansa?\"\n\n\"En, herra. Toinen kyllä minun sijassani olisi ruvennut kerskailemaan ja\nilmoittanut hänelle arvanneensa hänen salaisuutensa, toinen taas olisi\nruvennut urkkimaan häneltä tietoja hänen asunnostaan, mutta siitä olisi\ntietysti seurannut sellainen korvapuusti, ettei saaja enää ikinä olisi\nvoinut ottaa osaa tämän maailman asioihin, tai olisi tytölle vielä tänä\nyönä hankittu uusi piilopaikka. Minä en tehnyt niin, herra. Minulle\nriitti tieto, että Ursus työskentelee erään myllärin palveluksessa\nEmporiumin likeisyydessä ja että myllärin nimi on Demas, aivan kuten\nerään sinun entisen vapautettusi. Nyt voit valita jonkun luotettavista\norjistasi ja lähettää hänet seuraamaan Ursuksen jälkiä ja siten saamaan\nselvää heidän piilopaikastaan. Minä puolestani tahdoin ainoastaan tuoda\nsinulle tiedon, että koska Ursus kerran on täällä, niin jumalallinen\nLygiakin on Roomassa, sekä lisäksi ilmoittaa, että he tänä iltana miltei\nvarmasti tulevat olemaan Ostrianumissa...\"\n\n\"Ostrianumissako? Missä se on?\" kysyi Vinitius, nähtävästi aikoen heti\npaikalla karata sennimiseen paikkaan.\n\n\"Se on vanha, maanalainen hautaholvi Via Salarian ja Nomentanan välillä.\nTuo kristittyjen pontifex maximus, josta olen kertonut sinulle, herra,\nja jota he odottivat hiukan myöhemmin, on jo tullut ja kastaa ja opettaa\ntänään siellä hautausmaalla. He salaavat oppinsa, sillä vaikkei vielä\nole tullut mitään julistusta, joka kieltäisi sen, niin he tietävät\nkansan vihaavan sitä, ja sentähden heidän täytyy olla varuillaan. Ursus\nitse minulle kertoi, että kaikki heidän hengenheimolaisensa tänään\nkokoontuvat Ostrianumiin, sillä jokainen tahtoo nähdä ja kuulla sen,\njoka oli Kristuksen ensimmäinen opetuslapsi ja jota he sanovat\napostoliksi. Heillä saavat naiset oppia aivan yhtä paljon kuin\nmiehetkin. Pomponia Graecina luultavasti tulee olemaan ainoa naisista,\njoka ei ole läsnä, koskei hän voisi Aulukselle, vanhojen jumalien\npalvelijalle, selittää, minkätähden hän yöllä jättäisi kotinsa. Mutta\nLygia, joka on Ursuksen ja seurakunnan vanhimpien holhouksen alaisena,\nlähtee sinne aivan varmaan muiden naisten kanssa.\"\n\nVinitius oli tähän asti elänyt kuin kuumeessa, ja ainoastaan toivo oli\npitänyt häntä pystyssä. Nyt kun toivo näytti olevan täyttymäisillään,\nvaltasi hänet äkkiä sellainen voimattomuus, jota ihminen tuntee, kun hän\non päässyt ylenmäärin rasittavan matkan päähän. Chilon huomasi hänen\nmielentilansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen.\n\n\"Tosin sinun väkesi, herra, vartioi porteilla, ja sen kristityt\nepäilemättä tietävät. Mutta kristityt eivät tarvitse portteja, heille\nmerkitsevät portit yhtä vähän kuin Tiberille. Joelta on kyllä pitkä\nmatka Ostrianumiin, mutta johan sitä kulkee pitemmänkin tien, kunhan saa\nnähdä »suuren apostolin». Sitäpaitsi kristityt voivat käyttää hyväkseen\ntuhansia keinoja päästäkseen muurien yli, ja kyllä he niitä\nkäyttävätkin. Ostrianumissa sinä, herra, tapaat Lygian, mutta jollei hän\ntulisi sinne — olen muuten sangen varma hänen tulostaan — niin ainakin\nUrsus sinne tulee, sillä hän on minulle luvannut tappaa Glaucuksen. Hän\non itse sanonut, että hän juuri siellä tappaa hänet, kuuletko sen,\njalosukuinen tribuni? Voit seurata hänen jälkiänsä ja siten saada\nselville, missä Lygia asuu, tai käskeä väkesi ottaa kiinni murhaajan ja\nsaatuasi hänet käsiisi kiristää häneltä tiedon, minne hän on kätkenyt\nLygian. Minä olen täyttänyt tehtäväni. Toinen olisi sanonut sinulle, oi\nherra, juottaneensa Ursukselle kymmenen kannua parasta viiniä,\nsaadakseen hänestä puserretuksi salaisuuden; toinen olisi sanonut\npelissä hukanneensa hänelle tuhat sestertsiä, tai kahdesta tuhannesta\nostaneensa häneltä tärkeän tiedon... Tiedän, että sinä kaksin kerroin\nolisit korvannut minulle nuo summat, mutta olin nyt päättänyt tämän\nainoan kerran eläissäni... Tarkoitan: niinkuin ainakin eläissäni olla\nrehellinen. Olen nimittäin vakuutettu siitä, että — kuten jalo\nPetroniuskin sanoi — sinun jalomielisyytesi tulee voittamaan kaikki\nkuluni ja toiveeni.\"\n\nSoturina oli Vinitius tottunut punnitsemaan jokaisen suosionosoituksensa\nja tekonsa, mutta nyt valtasi hänet hetkellinen heikkous ja hän virkkoi:\n\n\"Jalomielisyyteni tulee tyydyttämään sinut, mutta vasta sitten, kun olet\nminun kanssani käynyt Ostrianumissa.\"\n\n\"Minäkö Ostrianumissa?\" kysyi Chilon, jolla ei ollut vähintäkään halua\nmennä sinne. \"Jalosukuinen tribuni, minä kyllä lupasin sinulle löytää\nLygian, mutta en ikinä ole luvannut ryöstää häntä sinulle. Koetappa\najatella, herra, miten minun kävisi, jos lygiläinen karhu, revittyään\nGlaucuksen kappaleiksi, saisi tietää surmanneensa Glaucuksen ilman\npätevää syytä. Eikö hän silloin pitäisi minua, viatonta, syypäänä\ntekemäänsä murhaan? Muista, herra, että jota suurempi filosofi on, sitä\nvaikeampi hänen on vastata moukkien tyhmiin kysymyksiin — ja mitä minä\nhänelle vastaisin, jos hän minulta kysyisi, minkätähden petin parantaja\nGlaucuksen? Mutta jollet luota minuun, niin maksa vasta sitten, kun\nsinulle osoitan talon, missä Lygia asuu. Pyytäisin kuitenkin, että jo\ntänään antaisit minun maistaa edes hiukan anteliaisuuttasi, sillä katso,\noi herra, jos sinullekin sattuisi tapahtumaan jotakin — josta sinua\nkaikki jumalat varjelkoot — niin jäisin aivan ilman palkkaa, ja sitä\nsydämesi toki ei koskaan voisi kestää.\"\n\nVinitius meni arkulle, joka seisoi marmorisella jalustalla, otti sieltä\nkukkaron ja työnsi sen Chilonille.\n\n\"Se sisältää pelkkiä »scrupuloita» [scripulum eli scrupulum oli pieni\nkultaraha, noin kolmas osa kultaisen denarin eli aureuksen arvosta.],\"\nvirkkoi hän, \"mutta kun Lygia on talossani, saat saman määrän\n»aureuksia».\"\n\n\"Oi Jupiter!\" huudahti Chilon.\n\nVinitius rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Nyt saat mennä syömään ja sitten saat levätä. Mutta ennen iltaa et\nliiku tästä talosta mihinkään, ja yön tullessa lähdet minun kanssani\nOstrianumiin.\"\n\nHetkisen aikana kuvastui kreikkalaisen kasvoista kauhu ja epäilys, mutta\nsitten hän tyyntyi ja lausui:\n\n\"Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkiä\nAmmonin temppelissä ja pidä näitä sanoja hyvänä enteenä. Minusta ovat\nnämä rahat — siinä hän kosketti kukkaroa — jo poistaneet epäilykset,\npuhumattakaan siitä, että seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta.\"\n\nVinitius keskeytti malttamattomana hänen kertomuksensa ja rupesi\ntiedustelemaan, mitä he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hän sai\nselville, että he joko vielä tänä yönä löytävät Lygian piilopaikan tai\npaluumatkalla Ostrianumista ryöstävät hänet itsensä. Ja sitä\najatellessaan oli Vinitius ikäänkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hän\nvarmaan tiesi löytävänsä Lygian, katosi hänestä kaikki viha ja kauna\nhäntä kohtaan. Oman ilonsa tähden antoi hän anteeksi kaikki hänen\nrikoksensa ja ajatteli häntä kalliina, kaivattuna olentona. Hänestä\ntuntui miltei siltä, kuin hän odottaisi häntä palaavaksi pitkältä\nmatkalta. Hänet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja käskeä heidän\nkoristaa talo köynnöksillä. Tällä hetkellä ei hän ollut pahoillaan\nUrsuksellekaan. Hän oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitä ikinä he\nolivat rikkoneet. Chilonkin, jota hän ei tähän asti ollut voinut kärsiä,\nvaikka hän oli tehnyt hänelle niin monta palvelusta, tuntui hänestä\ntänään ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttävältä mieheltä. Hänen\nkotinsa kävi valoisaksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen\nnuoruutensa ja elämänhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkän\nkärsimyksensä aikana ei hän oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti\nhän Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hän taasen sai toivoa hänen\nomistamistaan, hän sen tunsi. Intohimo herätti hänet, kuten kevät ja\nlämmin aurinko herättää eloon maan, hänen tunteensa eivät olleet niin\nsokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmät. Hänessä eli\nrajaton voima, ja hän oli vakuutettu, että kun hän vain omin silmin saa\nnähdä Lygian, niin eivät kaikki koko maailman kristityt eikä itse\nCaesarkaan saata häntä riistää häneltä.\n\nVinitiuksen lempeä mieliala rohkaisi Chilonia, ja hän korotti äänensä ja\nrupesi antamaan neuvoja. Hän oli sitä mieltä, ettei peliä vielä\nlaisinkaan saattanut pitää voitettuna, vaan että mitä suurin varovaisuus\nyhä oli tarpeen, sillä ilman sitä saattoi koko puuha mennä myttyyn. Hän\nrukoili Vinitiusta, ettei hän vaan suinkaan ryöstäisi Lygiaa\nOstrianumissa. Heidän täytyisi lähteä sinne viittoihin kääriytyneinä ja\npeitetyin kasvoin sekä tyytyä katselemaan läsnäolijoita jostakin\npimeästä nurkasta. Kun he sitten näkisivät Lygian, olisi varovaisinta\nseurata häntä kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hän menisi.\nAamulla, päivän valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettävä talo ja\notettava neito, mutta paras olisi tehdä se päivällä. Onhan neito\npanttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden\nloukkaamisesta. Jolleivät taas löytäisi häntä Ostrianumista, lähtisivät\nhe seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama.\nHautausmaalle ei sovi lähteä suuren ihmisjoukon kanssa, sillä se\nherättäisi huomiota. Eihän kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa\ntulet, kuten tekivät ensi ryöstöretkellään, ja sitten hajaantua sekä\npimeässä paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja\nChilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekä otettava\nmatkaan pari luotettavaa, väkevää miestä, joten he tarpeen vaatiessa\nvoisivat olla suojana.\n\nVinitius tunnusti Chilonin ehdotukset täysin oikeiksi, ja koska hänen\nmieleensä samassa muistui Petroniuksen neuvo, käski hän paikalla orjia\nkutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman\nasukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan\nnimen. Olihan hän monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hänen\nyliluonnollisia voimiaan. Nyt hän vakuutti lähtevänsä mukaan\nOstrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla täytetty\nkukkaro paljoa helpommalta ansaita.\n\nHyvillä mielin hän istuutui pöytään, johon atriumin palvelija hetkisen\nperästä oli hänet käskenyt, ja kertoi syödessään orjille, että hän\nheidän herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa\nhuonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillä vain on\nvoideltu sen kaviota. Eräs kristitty oli opettanut häntä valmistamaan\ntuota voidetta, sillä kristityt ymmärtävät taiat ja loitsut paljoa\nparemmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan.\nKristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja täydellä syyllä, sen\ntietää jokainen, joka tietää, mitä kala merkitsee. Näin sanoen loi hän\ntutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivänsä heidän joukostaan\njonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksintönsä Vinitiukselle. Mutta\nhänen toivonsa petti. Silloin kävi hän tavattomalla innolla ruokien ja\njuomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hänet\nVinitiukselta. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan se tieto, että yöllä\noli mentävä Ostrianumiin, mutta pian hän sentään rauhoittui. Saisihan\nhän mennä sinne valepuvussa, pimeässä ja lisäksi kahden henkilön\nseurassa, joista toinen väkevyytensä takia oli koko Rooman jumaloima, ja\ntoinen patrisi ja ylhäinen sotapäällikkö. »Vaikka he Vinitiuksen\ntuntisivatkin», mietti hän itsekseen, »eivät he uskaltaisi satuttaa\nkättänsä häneen. Mitä taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos\nnäkevät edes nenäni pään.»\n\nNyt hän uudestaan johdatti mieleensä keskustelunsa työmiehen kanssa ja\nsitä muistellessa valtasi hänet uusi lohdun tunne. Ei ollut\nepäilemistäkään, ettei työmies olisi ollut Ursus. Sekä Vinitius että\npalvelijat, jotka olivat käyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista,\nolivat kertoneet Chilonille hänen tavattomista voimistaan. Kun Chilon\nsitten oli kuulustellut Eurytiukselta väkeviä miehiä, niin olihan sangen\nluonnollista, että hän mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta\nja Lygiaa oli työmies joutunut sekä hämilleen että raivoihinsa, ja sekin\ntodisti, että hän oli ollut tekemisissä näiden molempien kanssa; lisäksi\noli työmies vielä sanonut katuvansa erään miehen surmaamista, ja\nUrsushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi työmiehen ulkomuoto\ntäydellisesti sitä kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygiläisestä.\nMuuttunut nimi yksin saattoi herättää epäilystä, mutta Chilon kyllä\ntiesi sen verran, että kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen.\n\n\"Jos Ursus tappaa Glaucuksen,\" puheli Chilon itsekseen, \"niin se on\nerinomainen asia, ja jollei hän tapa häntä, niin sekin on hyvä, sillä se\nosoittaa, että tappaminen on kristityille vastenmielistä. Kuvailin\nGlaucuksen oikeaksi täysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien\nkristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, että kivenkin olisi\npitänyt pehmitä ja pudota Glaucuksen päälaelle, mutta lygiläinen karhu\ntöintuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsä häneen... Hän epäili eikä\ntahtonut suostua, puhui vain kärsimyksistään ja katumuksestaan.\nNähtävästi murha on heille luvaton. Pitää antaa anteeksi kaikki\nvääryydet, mitä itse on saanut kärsiä, eikä taida saada kostaa\ntoistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillä mikä sinua saattaa\nuhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!... Jollei Ursus tapa Glaucusta,\nvaikka hän tekee itsensä syypääksi niin suureen syntiin kuin kaikkien\nkristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin\nkuin yhden kristityn pettämisen takia. Kunhan nyt tälle himoavalle\nhaukalle olen saanut näytetyksi hänen tunturikyyhkynsä pesän, niin pesen\nkäteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat\njostakin käsien pesemisestä, ja se merkitsee heillä nähtävästi\nriita-asiaa, joka siten lopullisesti päätetään. Hyvää väkeä ne kristityt\novat. Ja kuinka pahaa heistä kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen\nse maailman oikeus on. Minun täytyy sanoa, että pidän opista, joka ei\nsalli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan myöskään\nsalli varastaa, ilmiantaa tai vannoa väärää valaa, ja siinä tapauksessa\nei sitä mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nähtävästi, kuten\nstoalaiset, että ihmisen pitää kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen,\nvaan vaatii vielä lisäksi, että hänen pitää elää kunniallisesti. Jos\nminä joskus saan maatilan, tällaisen talon ja näin paljon orjia, niin\nminäkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynä niin kauan kuin minulle\nsopii. Voihan rikas ryhtyä mihin hyvänsä, yksin hyvettäkin\npalvelemaan... Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmärrä,\nminkätähden sen tunnustajien joukossa on niin paljo köyhiä. Mitä hyötyä\nheillä on siitä, ja minkätähden he antavat siveyden sitoa kätensä?\nJoskus minun täytyy ottaa siitä selkoa. Mutta nyt tahdon kiittää sinua,\nHermes, että autoit minua löytämään tuon mäyrän... Mutta jos sinä olet\ntehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikäiset,\nkultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkään. Häpeä,\narguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkä edeltäpäin ole\nosannut tietää, ettet saisi mitään! Sentähden uhraan sinulle\nkiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin\nsanon sinulle, että itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit\npaimeneksi, mutta et suinkaan miksikään jumalaksi. Varo myöskin, etten\nminä filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa,\nsillä silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On\nviisainta elää sovussa filosofien kanssa.\"\n\nPäätettyään tämän keskustelun Hermeen ja itsensä välillä oikaisihe\nChilon penkille ja pani viittansa päänalaiseksi. Kun orjat tulivat\nkorjaamaan pois astioita, oli hän jo unessa. Hän heräsi — tai oikeammin\nsanoen hänet herätettiin — vasta, kun Croton saapui. Silloin hän läksi\natriumiin ja vaipui mielihyvällä katselemaan entisen miekkailijan\nmahtavaa vartaloa. Croton näytti todella koollaan täyttävän koko\natriumin. Hän oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri\nVinitiukselle:\n\n\"Kautta Herkuleen! oli hyvä, että tänään käskit minut luoksesi, herra,\nsillä huomenna lähden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on\nkutsunut minut. Minun pitää siellä Caesarin nähden otella erään\nSyfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan väkevin mies, minkä\nAfrika ikinä on synnyttänyt. Uskotko, herra, että hänen selkärankansa\ntulee rutisemaan käsissäni ja että nyrkkini tulevat musertamaan hänen\nmustan poskiluunsa.\"\n\n\"Kautta Polluxin!\" vastasi Vinitius. \"En laisinkaan epäile, että niin\nkäy, Croton.\"\n\n\"Sinä tulet kunnostamaan itsesi,\" puuttui nyt puheeseen Chilon.\n\"Niin!... Muserra sinä vain hänen poskiluunsa! Tuuma on oivallinen ja\ntuottaa sinulle kunniaa. Olenpa valmis lyömään vetoa, että muserrat\nhänen poskensa. Voitele kuitenkin tänään öljyllä jäsenesi, Herkuleeni,\nja vyötä itsesi, sillä tiedä, että saatat joutua tekemisiin todellisen\nrosvosankari Cacuksen kanssa. Mies, joka vartioi mahtavan Vinitiuksen\nsuosimaa neitoa, on harvinaisen väkevä.\"\n\nChilon sanoi tämän vain ärsyttääkseen Crotonin kunnianhimoa.\n\n\"Niin on,\" virkkoi Vinitius, \"en tosin itse ole häntä nähnyt, mutta olen\nkuullut kerrottavan, että hän käy kiinni härän sarviin ja kuljettaa sitä\nminne hyvänsä.\"\n\n\"Ohoh!\" huudahti Chilon, joka ei ollut kuvitellut Ursusta niin\nväkeväksi.\n\nMutta Croton naurahti ylenkatseellisesti.\n\n\"Lupaan, mahtava herra,\" sanoi hän, \"tällä kädelläni nostaa ilmaan kenen\ntahansa ja toisella kädelläni suojella itseäni seitsemää sellaista\nlygiläistä vastaan sekä kantaa taloosi neidon, vaikka kaikki Rooman\nkristityt kalabrilaisina susina hyppisivät kintereilläni. Jollen sitä\ntee, niin suvaitse tässä impluviumissa toimittaa minulle aika\nselkäsauna.\"\n\n\"Älä anna hänen tehdä sitä, herra!\" huusi Chilon. \"He rupeavat\nheittämään meitä kivillä, ja mitä hyötyä meillä silloin on koko hänen\nvoimastaan. Eikö olisi parempi viedä tyttö kotoa kuin syöstä suoraan\nsurman suuhun?\"\n\n\"Niin on, Croton,\" lausui Vinitius.\n\n\"Sinä olet antanut rahat, ja minä teen kuten tahdot. Mutta älä unohda,\nherra, että huomenna lähden Beneventumiin.\"\n\n\"Minulla on viisisataa orjaa tässä kaupungissa,\" huomautti Vinitius.\n\nSitten hän antoi heille poistumisen merkin ja läksi itse\nkirjastohuoneeseensa, jossa istuutui kirjoittamaan Petroniukselle:\n\n»Chilon on löytänyt Lygian. Tänä iltana lähden hänen ja Crotonin kanssa\nOstrianumiin ja ryöstän tytön joko paikalla sieltä tai huomenna kotoa.\nVuodattakoot jumalat sinulle suosionsa. Jää hyvästi, rakkahimpani, koska\nei iloni salli minun pitemmältä kirjoittaa.»\n\nHän laski ruokokynän kädestään ja rupesi kiirein askelin kulkemaan\nedestakaisin. Ilo oli vallannut hänen mielensä, mutta samalla oli hän\ntäydessä kuumeessa. Ylihuomenna Lygia siis on tässä talossa, ajatteli\nhän. Ei hän oikein tietänyt, miten häntä kohtelisi, tiesi ainoastaan,\nettä jos tyttö vain ottaa rakastaakseen häntä, niin hän on valmis\nrupeamaan hänen orjakseen. Hänen mieleensä muistui Acten vakuutus, että\nLygia häntä rakastaa, ja tämä ajatus tärisytti hänen sieluaan pohjia\nmyöten. Tiellä oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja\nehkäpä joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati. Mutta siinä\ntapauksessa Lygia kyllä vähitellen taipuisi rukousten ja ylivallan alle,\nymmärtäisi, ettei ole muuta neuvoa, ja rupeaisi rakastamaan Vinitiusta.\n\nÄkkiä Chilon tulollaan keskeytti näiden mieluisten ajatusten juoksun.\n\n\"Herra,\" huudahti kreikkalainen, \"muistui tässä vielä mieleeni muuan\nasia. Eiköhän kristityillä mahtane olla joitakin merkkejä ja\ntunnussanoja, joiden avulla päästään Ostrianumiin? Tiedän että\nrukoushuoneisiin ainakin päästään sillä tavalla ja että Eurytiukselta\nkyllä voisin saada tarvittavat tunnussanat. Salli siis, herra, minun\nmennä hänen luokseen tarkasti kysymään ja ottamaan selkoa noista\nsanoista, jos niitä tarvittaisiin.\"\n\n\"Hyvä on, jalosukuinen tietäjä,\" vastasi Vinitius iloisesti. \"Puhut\nkuten viisaan miehen sopii ja ansaitset pelkkää kiitosta. Jätä kuitenkin\nvarmuuden vuoksi tälle pöydälle kukkaro, jonka sait.\"\n\nChilon, joka ei koskaan mielellään eronnut rahoista, kääntelihe,\nvääntelihe. Vihdoin hän kuitenkin totteli ja läksi. Carinaelta\nsirkukseen, jonka luona Eurytiuksen puoti oli, ei ollut pitkä matka,\njoten hän palasi hyvissä ajoin ennen iltaa.\n\n\"Nyt ovat tunnussanat hallussani, herra. Ilman niitä emme olisi päässeet\nsisään. Samalla olen tarkoin ottanut selvää tiestä. Sanoin Eurytiukselle\ntarvitsevani tunnussanoja ystäviäni varten, sillä itse en kuitenkaan\nlähde sinne; matka on minulle, vanhalle miehelle, liian pitkä, ja\nhuomenna näen joka tapauksessa suuren apostolin, joka silloin kyllä\nsanelee minulle kauneimmat kohdat saarnastaan.\"\n\n\"Mitä sanot? Ettetkö tulisi? Sinun täytyy!\" huudahti Vinitius.\n\n\"Tiedän, että minun täytyy. Mutta peittäydyn huolellisesti viittaani ja\nkehoitan teitä tekemään samoin. Muuten voisimme pelästyttää linnut.\"\n\nPian he rupesivat hankkimaan lähtöä, sillä hämärä lankesi jo maille. He\npukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin sekä ottivat lyhdyt\nkäteensä. Vinitius varusti sekä itsensä että toverinsa lyhyellä,\nkäyrällä veitsellä. Chilon pani päähänsä valetukan, jonka hän oli\nhankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he läksivät. He saivatkin\nkiirehtiä ehtiäkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nHe kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistä\nViminalin porttia. Siinä lähellä oli kenttä, jolle Diokletianus\nsittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivät Servius\nTulliuksen muurin jäännökset ja astelivat läpi kaupungin, joka jo oli\nkäynyt kovin tyhjäksi, Nomentumin tielle. Sitten he kääntyivät\nvasemmalle, Via Salariaan päin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka\nolivat täynnä hiekkakaivoksia, siellä täällä hautoja. Oli jo tullut ihan\npimeä, ja tietä olisi ollut kovin vaikea löytää, koskei kuu vielä ollut\nnoussut, jolleivät kristityt itse olisi näyttäneet tietä. Juuri sitä\nChilon oli edellyttänytkin. Sekä oikealla että vasemmalla ja edellä\nkulki mustia olentoja, varovaisesti vältellen hiekkakuoppia. Toiset\nkantoivat käsissään lyhtyjä, koettaen kätkeä niitä viittojensa\npoimuihin, toiset, joille tie nähtävästi oli tutumpi, kulkivat pimeässä.\nTottuneella soturinsilmällään erotti Vinitius heti liikkeistä nuoret\nmiehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka\nvarovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat\nvastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat yöllisiä\nkulkijoita työmiehiksi, jotka rientävät hiekkakaivoksille, tai\nhautausveljeskunnan jäseniksi, jotka silloin tällöin öisin yhdessä\nsöivät rakkaudenaterioita. Jota pitemmälle nuori patrisi tovereineen\npääsi, sitä useampia lyhtyjä heidän ympärillään rupesi vilkkumaan ja\nsitä lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella\näänellä virttä, joka Vinitiuksen mielestä tuntui kovin surulliselta.\nToisinaan hän oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpätkän, kuten:\n»nouse sinä, joka makaat» tai: »nouse kuolleista», ja tuontuostakin\nkuului sekä miesten että naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei\nsentään kiinnittänyt suurtakaan huomiota näihin puheisiin, sillä hänen\npäässään pyöri vain ajatus: entä jos joku noista mustista olennoista on\nLygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: »rauha olkoon teille!»\ntai »kunnia Kristukselle!» Mutta Vinitiuksen mielessä liekehti\nlevottomuus, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen sydämensä sykintä, sillä\nvähäväliä oli hän kuulevinaan Lygian äänen. Hän oli joka hetki pimeässä\nerottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka\noli kuin hänen liikkeensä. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensä\nrupesi hän epäilemään omia silmiään.\n\nTie tuntui hänestä kovin pitkältä. Tunsihan hän kaupungin ympäristöt,\nmutta ei hän näin pimeässä osannut erottaa seutuja. Vähäväliä tulivat he\njohonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai hökkelille, jota hän\nei muistanut ikinä huomanneensa kaupungin likeisyydessä. Vihdoin kuun\nlaita sukelsi esiin pilviröykkiöiden alta ja valaisi seutua paremmin\nkuin sumeat lyhdyt. Äkkiä rupesi etäisyydestä vilkkumaan tuli,\nläähättäen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja\nkysyi, oliko Ostrianum tässä.\n\nYö, yhtämittainen eteneminen kaupungista sekä nuo haamujen näköiset\nolennot — kaikki tämä oli nähtävästi tehnyt Chiloniin syvän vaikutuksen,\nsillä hän vastasi epävarmalla äänellä:\n\n\"En tiedä, herra. En koskaan ole käynyt Ostrianumissa. Mutta kyllä he\nvain saisivat ylistää Kristustansa likempänä kaupunkia.\"\n\nHetkisen perästä hän taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa\nrohkaisua.\n\n\"He kokoontuvat,\" virkkoi hän sentähden, \"kuin murhamiehet, mutta\nmurhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hävyttömästi tuo\nlygiläinen minut pettikään!\"\n\nVinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei myöskään saattanut\nolla kummastelematta, miten salaperäisesti hänen uskonheimolaisensa\nkokoontuivat kuulemaan ylimmäistä pappiaan.\n\n\"Kaikkien uskontojen tunnustajia,\" virkkoi hän, \"on joukossamme. Niin\nkristittyjäkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkätähden\nhe sitten kokoontuvat täällä eivätkä juutalaisten temppelissä Tiberin\ntoisella rannalla, jossa he päivänvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?\"\n\n\"Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidän itsepintaisimpia vihamiehiään.\nOlen kuullut puhuttavan, että he tässä edellisen Caesarin aikana jo\nolivat joutumaisillaan sotaan keskenään. Caesar Klaudiusta heidän\nlevottomuutensa harmitti siihen määrään, että hän karkoitti kaikki\njuutalaiset Roomasta, mutta nykyään ei hänen julistuksensa enää ole\nvoimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekä juutalaisia että kansaa,\nsillä kansa, kuten tiedät, syyttää heitä kaikkinaisista rikoksista ja\nvihaa heitä.\"\n\nJonkun aikaa he äänettöminä astelivat eteenpäin, mutta sitten Chilon,\njonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivät, puhkesi\npuhumaan:\n\n\"Palatessani Eurytiuksen luota lainasin eräältä parturilta valetukan ja\npistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitäisi tuntea. Mutta jos\ntuntisivatkin, niin eiväthän tapa. He ovat hyviä ihmisiä, kaikin puolin\nkelpo ihmisiä. Minä rakastan ja kunnioitan heitä.\"\n\n\"Älä kehu heitä ennen aikojaan,\" virkkoi Vinitius.\n\nHe tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden\npäällitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistä, ja kujan päästä\nnäkyi tiheän murattiköynnöksen peittämä muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se\noli Ostrianum.\n\nVinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä.\n\nPortilla seisoi kaksi kaivostyömiestä, jotka ottivat tulijoilta\ntunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota\njoka taholta ympäröi muuri. Siellä täällä näkyi joku muistopatsas,\nkeskellä oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmässä\nosassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulähde.\nNähtävästi ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan väkeä,\njoten Vinitius tuli siihen johtopäätökseen, että juhlallisuus tulee\nvietettäväksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerääntyikin\nsangen lukuisa joukko ihmisiä. Silmänkantamiin asti näkyi tuikkivia\nlyhtyjä toistensa vieressä, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeässä.\nAinoastaan joku paljasti päänsä, kaikki muut pitivät päänsä peitossa,\nlienevätkö sitten tehneet sen peläten pettureja tai yökylmän takia.\n\nLevottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, että jos tätä pimeyttä\nkestää loppuun asti, niin käy hänen lyhtyjen sameassa valossa ja tässä\näärettömässä ihmisjoukossa mahdottomaksi löytää Lygia.\n\nÄkkiä sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja\nsilloin saattoi nähdä paremmin. Hetkisen perästä rupesivat kansanjoukot\nlaulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, jotakin\nkummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinä eläissään ollut kuullut\nsellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli väreillyt ihmisten äänissä, kun\nhe matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyräilleet, kaikui nytkin\nylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kävi\nvaikutus niin mahtavaksi ja äärettömäksi, että olisi luullut koko\nhautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui\nsiltä kuin he olisivat korottaneet huutonsa yöhön, kuin he olisivat\nolleet kulkijoita, jotka nöyrästi rukoilevat pelastusta pimeästä. He\nnostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellä ylhäällä näyttivät he\nhuomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kätensä ja jota pyysivät\nastumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikäänkuin odotuksen\nhetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hänen tovereihinsa niin\nmahtavan vaikutuksen, että he ehdottomasti loivat katseensa tähtiin,\nodottaen, että todella tapahtuisi jotakin ihmeellistä. Vinitius oli\nkyllä Vähässä-Aasiassa ja Egyptissä, jopa itse Roomassakin nähnyt joukon\nerilaisia temppeleitä, hän oli tutustunut mitä erilaisinten uskontojen\ntunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hän ensi kerran\neläissään näki ihmisiä, jotka eivät laulaneet jumalilleen täyttääkseen\nmäärättyjen juhlamenojen sääntöjä, vaan todellisesta sydämen tarpeesta.\nHe kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isää tai äitiä. Sokeankin olisi\ntäytynyt huomata, että he todella rakastivat jumalaansa eivätkä\nainoastaan suoneet hänelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei\nVinitius ikinä ollut nähnyt missään maassa, juhlassa tai temppelissä. Ne\nroomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielä palvelivat jumalia, tekivät\nsen persoonallisen hyödyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkään päähän\nolisi pälkähtänyt rakastaa heitä.\n\nVaikka hänen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka\nhän kaiken aikaa haki häntä ihmisjoukosta, täytyi hänen huomionsa\nsentään kiintyä kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Tuleen viskattiin äkkiä uusia soihtuja ja liekit\nleimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan.\nSamassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllään viitta, mutta\npaljain päin. Hän nousi kivelle, joka oli rovion vieressä.\n\nHänet nähdessään kumarsivat ihmiset syvään, ja Vinitius kuuli useiden\näänien vieressään kuiskaavan: »Pietari! Pietari!» Toiset lankesivat\npolvilleen, toiset ojensivat kätensä hänen puoleensa. Hiljaisuus oli\nniin syvä, että saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden\najon kaukaa Nomentumin tieltä ja tuulen huminan pinjojen latvoissa\nhautausmaan syrjällä.\n\nChilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi:\n\n\"Se se nyt on se »Krestuksen» ensimmäinen opetuslapsi, kalastaja!\"\n\nMutta vanhus nosti kätensä, teki ristin merkin ja tervehti siten\nkokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hänen\ntoverinsa, jotka eivät tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkiä.\nNuori mies ei näin äkkiä voinut järjestää vaikutuksiaan, mutta sen hän\nhuomasi, että vanhus tuossa hänen edessään on sekä erinomaisen\nyksinkertainen että epätavallinen ja että hänen epätavallisuutensa\njohtuu juuri hänen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen päässä ei ollut\nhiippaa eikä hänen kulmillaan tammiseppelettä, hänen kädessään ei ollut\npalmunoksaa eikä hänen rinnoillaan kultaisia tauluja, hänen pukunsa ei\nollut valkea eikä tähdillä tai muilla itämaalaisten, egyptiläisten,\nkreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillä kirjaeltu. Ja taasen\nvaltasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hänessä, kun hän\nkuunteli kristittyjen laulua: hän tunsi miten tämä uskonto erosi muista\nuskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkään juhlamenoihin tottuneen\npääpapin vaikutusta. Hän oli yksinkertainen, iäkäs ja erinomaisen\nkunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta,\njonka omin silmin oli nähdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi,\nniinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, että siihen\nuskoi. Hänen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, että olisi\nsaattanut luulla häntä itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epäilijänä ei\nVinitius tahtonut antautua hänen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta\nhänet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitä tuo\nsalaperäinen »Krestuksen» toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja\nPomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi.\n\nPietari avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Ensin hän puhui kuin isä, joka\nvaroittaa lapsiaan ja opettaa heille kuinka elämä on elettävä. Hän käski\nheitä luopumaan ylellisyydestä ja nautinnoista, elämään köyhyydessä,\ntapojen puhtaudessa ja totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vainoja ja\nvastoinkäymisiä, tottelemaan päämiehiä ja esivaltaa, karttamaan\nvääryyttä, valhetta ja panettelemista sekä lopuksi antamaan hyvää\nesimerkkiä sekä toisilleen että pakanoille. Vinitiusta, jonka mielestä\nkaikki, mikä saattoi hänelle palauttaa Lygian, oli hyvää, ja pahaa taas\nkaikki, mikä asettui esteeksi heidän välilleen — loukkasi ja suututti\nmuutama näistä neuvoista. Kehoittaessaan puhtauteen ja taisteluun himoa\nvastaan vanhus hänen mielestään sekä tuomitsi hänen rakkautensa että\nriisti häneltä Lygian ja yllytti tyttöä vastarintaan. Vinitius ymmärsi,\nettä jos Lygia on täällä, jos hän kuulee nuo sanat ja kätkee ne\nsydämeensä, täytyy hänen samana hetkenä pitää Vinitiusta uskonsa\nvihollisena ja vastustajana. Tätä ajatellessa valtasi hänet vihan\npuuska, ja hän rupesi itsekseen miettimään: »mitä uutta tässä on? Onko\ntämä olevinaan tuntematon oppi? Jokainenhan sen tuntee, jokainenhan sen\non kuullut. Kyynikotkin kehoittavat ihmisiä pysymään köyhinä ja\nrajoittamaan tarpeitaan; Sokrates jo suositti ihmisille hyvettä vanhana,\nluotettavana keinona. Samaten Seneca, jolla on viisisataa sitroonapuusta\ntehtyä pöytää, ylistää kohtuutta, kehoittaa pysymään totuudessa,\nkärsivällisesti kantamaan vastoinkäymisiä ja lujasti kestämään\nonnettomuuksia. Se on kaikki kuin perstaantunutta viljaa, jota hiiret\novat nakerrelleet ja jota eivät ihmiset tahdo syödä siksi, että se\nhaisee vanhalta». Kiukun ohella tunsi Vinitius jonkinlaista pettymystä.\nHän oli toivonut pääsevänsä tuntemattomien, salaperäisten taikavoimien\nperille tai ainakin luullut saavansa kuulla erinomaisen puhujan. Ja\ntuossa hän nyt kuuli mitä yksinkertaisimpia ja koruttomimpia sanoja.\nHäntä kummastutti ainoastaan, että ihmisjoukko kuunteli niin äänetönnä\nja tarkkaavaisena. Sillaikaa oli vanhus ehtinyt kuulijoilleen puhua yhä\nenemmän. Hän oli kehoittanut heitä pysymään hyvinä, hiljaisina, oikeutta\nrakastavina, köyhinä ja puhtaina; eikä vain saavuttaakseen rauhan\neläessään, vaan saadakseen kuoleman jälkeen iankaikkisesti elää\nKristuksen kanssa ilossa, kunniassa, onnessa ja riemussa, jommoista ei\nkukaan ikinä ole maan päällä saavuttanut. Hetkellinen vastenmielisyys\noli häirinnyt Vinitiuksen mielialaa, mutta hänen täytyi kuitenkin\nmyöntää, että vanhuksen oppi oli toisenlainen kuin kyynikkojen,\nstoikkojen ja muiden filosofien, sillä he suosittivat hyvää ja hyvettä\njärkevänä asiana, jolla on mitä suurin ja käytännöllisin merkitys\nelämässä. Vanhus taas pani päämääräksi kuolemattomuuden. Eikä hän\nkuvannut kuolemattomuutta kurjaksi, turhaksi, katalaksi tyhjyydeksi maan\nalla, vaan ihanaksi, jumalalliseksi elämäksi. Hänen puheensa näkyi\nkoskevan aivan varmaa asiaa. Tuollaiselle uskolle tietysti hyve oli\nrajattoman kallisarvoinen aarre, mutta elämän pettymykset sen sijaan\ntavattoman vähäpätöiset, sillä ajallinen kärsimys tulevan onnen\nsaavuttamiseksi on aivan toista kuin kärsiminen vain siitä syystä, että\nluonnon järjestys käskee kärsimään. Vanhus sanoi vielä, että hyvettä ja\ntotuutta tulee rakastaa sellaisinaan, niiden itsensä takia, koska\nkorkein, iankaikkinen hyvyys ja iankaikkinen hyve on itse Jumala. Joka\nsiis rakastaa hyvää ja hyvettä, sitä rakastaa Jumala, ja hän on Hänen\nrakastettu lapsensa. Vinitius ei ymmärtänyt kaikkea, mutta sanoista,\njotka Pomponia Graecina lausui Petroniukselle, oli Vinitius jo ennen\nsaanut selville, että Jumala kristittyjen käsityksen mukaan on yksi ja\nkaikkivaltias. Kun hän nyt vielä sai kuulla, että Hän on kaikkihyvä ja\nkaikkivanhurskas, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että sellaisen\nLuojan rinnalla Jupiter, Saturnus, Apollo, Juno, Vesta ja Venus ovat\nturhanpäiväinen, rähisevä joukko, jossa kaikki riitelevät yhtaikaa ja\nkukin tahtoo saada äänensä kuuluville. Mutta ylimmilleen leimahti nuoren\nmiehen hämmästys, kun vanhus rupesi opettamaan, että Jumala myöskin on\nkaikkirakkaus ja että ihminen rakastaessaan toisia ihmisiä täyttää Hänen\nkorkeimman käskynsä. Ei ole tarpeeksi, että ihminen rakastaa omia\nkansalaisiaan, sillä jumal-ihminen on vuodattanut verensä kaikkien\nedestä, ja pakanoiden joukossa on jo sellaisiakin valituita kuin\nKornelius, sadanpäämies. Meidän ei pidä rakastaa yksin niitä, jotka\nmeille tekevät hyvää, sillä Kristus antoi anteeksi juutalaisille, jotka\nHänet ylenantoivat kuolemaan, ja roomalaisille sotamiehille, jotka hänet\nristiinnaulitsivat. Meidänkin tulee siis antaa anteeksi niille, jotka\nmeitä vastaan rikkovat, vieläpä rakastaa heitä ja maksaa heidän\npahuutensa hellyydellä. Nämä sanat kuullessaan käsitti Chilon tehneensä\nturhaa työtä, sillä Ursus ei ikipäivinä uskalla tappaa Glaucusta, ei\ntänä yönä enempää kuin muinakaan. Mutta vanhuksen sanoista sai hän\nmyöskin samalla sen lohdullisen vakuutuksen, ettei Glaucuskaan tappaisi\nhäntä, jos näkisi ja tuntisi. Vinitius ei enää ehtinyt ajatella,\nolivatko vanhuksen sanat uudet vaiko vanhat. Mietteissään kyseli hän\nitsekseen: mikä jumala se on? mikä oppi se on? ja mitä väkeä nämä ovat?\nKaikki, mitä hän kuuli, ei suorastaan mahtunut hänen päähänsä. Se oli\nhänelle uutta, ennenkuulumatonta. Hän tunsi, että jos hän olisi tahtonut\nkääntyä tuohon oppiin, olisi hänen täytynyt luopua ajatuksistaan,\ntavoistaan, luonteestaan, koko tähänastisesta mielestään, — polttaa ne\nkaikki poroksi ja täyttää sielunsa aivan toisenlaisella elämällä ja\nhengellä. Oppi, joka käski häntä rakastamaan parttilaisia, syyrialaisia,\nkreikkalaisia, egyptiläisiä, gallialaisia ja britanneja, antamaan\nanteeksi vihamiehille ja kostamaan pahaa hyvällä, tuntui hänen\nmielestään hulluudelta. Mutta samalla hänellä kuitenkin oli tunne, että\ntämä oppi mielettömyydessäänkin on väkevämpi kuin kaikki tähänastinen\nfilosofia. Mielettömyys tekee sen mahdottomaksi toteuttaa, mutta juuri\nsiksi, että se on mahdoton toteuttaa, on se jumalallinen. Hän oli jo\nhengessä hylännyt sen, mutta samalla hän tunsi, että siitä, ikäänkuin\nkukkakentästä, nousee lemu niin hurmaava, että joka kerran on sitä lemua\nhengittänyt, se unohtaa kaiken muun ja ikävöi aina takaisin siihen,\nikäänkuin lotofagien maahan. Tässä opissa ei ollut mitään todellista,\nmutta sensijaan tuntui Vinitiuksen mielestä todellisuus sen rinnalla\nniin halvalta, ettei siihen kannattanut tuhlata ainoatakaan ajatusta.\nHänen eteensä avautui aava ala, jonka olemassaoloa ei hän ollut\nsaattanut aavistaakaan, ääretön ala, jota pilvet peittivät. Koko tämä\nhautausmaa tuntui olevan mielipuolien kokouskenttä, mutta samalla se oli\nkauhea, juhlallinen ja salaperäinen paikka, jossa paraikaa tuntui\nsyntyvän maailmaan jotakin, jota ei sieltä ikinä ennen ollut löytynyt.\nVinitius johdatti uudestaan mieleensä alusta alkaen kaikki, mitä vanhus\noli puhunut elämästä, totuudesta, rakkaudesta ja Jumalasta. Ja hänen\najatuksensa kirkkaus oli niin häikäisevä, että se sokaisi Vinitiuksen\nsilmät kuten salama, joka leiskahtaa monta kertaa perätysten. Vinitius\nkatseli kaikkia näitä asioita rakkautensa silmillä, kuten ihminen\ntavallisesti tekee, kun hän on keskittänyt koko elämänsä intohimoon, ja\nnoiden salamoiden valoa ihmetellessä selveni hänelle, että jos Lygia on\ntäällä hautausmaalla, jos hän tunnustaa, seuraa ja rakastaa tätä oppia,\nniin ei hän ikinä rupea hänen rakastajattarekseen.\n\nEnsi kerran koko sinä aikana, jolloin Vinitius oli tuntenut Lygian,\nkäsitti hän tällä hetkellä, että vaikka hän saisikin hänet käsiinsä, hän\nei sittenkään omistaisi häntä. Sellaista mahdollisuutta ei hän ikinä\nollut ajatellut eikä hän vieläkään oikein osannut tehdä itselleen selkoa\nsiitä, sillä se ei hänen päässään ollut selvänä ymmärryksenä: hän\nainoastaan sekavasti tunsi, että joku korvaamaton tappio, joku hirveä\nonnettomuus häntä uhkaa. Hänen levottomuutensa yltyi vihan myrskyksi.\nHän vihasi kristittyjä yleensä ja tätä vanhusta erittäin. Mokomakin\nkalastaja, joka ensi silmäykseltä oli näyttänyt täydelliseltä moukalta,\noli nyt hänen silmissään kasvanut salaperäiseksi voimaksi, joka\nhirveänä, leppymättömänä johtaa hänen kohtaloaan.\n\nHuomaamatta laskivat kivityömiehet taasen muutamia soihtuja tuleen.\nTuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi\ntyynesti, siroina kielinä kirkasta taivasta kohti, jolla tähdet\ntuikkivat. Päästyään Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan\nHerrastaan. Henkeä pidätellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin\ntäydellinen, että olisi saattanut kuulla sydänten sykinnän. Tuo mies oli\nnähnyt kaikki omin silmin! Joka hetki näkyi niin painuneen hänen\nmuistiinsa, ettei hänen tarvinnut kuin sulkea silmänsä nähdäkseen kaikki\nuudelleen. Hän kertoi, että Golgatalta palattua hän ja Johannes olivat\nistuneet huoneessa kaksi päivää, syömättä, juomatta, surussa, murheessa,\nahdistuksessa ja epäilyksessä. Pää käsien varassa olivat he istuneet ja\najatelleet, että Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin\nraskasta! Jo oli koittanut kolmas päivä ja jo oli päivän valo valaissut\nmuureja, mutta yhä he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet\nseinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet\nuneen (sillä kuoleman edellinenkin yö oli kulunut heiltä unettomana).\nÄkkiä he olivat heränneet ja taasen ruvenneet valittamaan. Mutta tuskin\noli aurinko noussut, kun Maria Magdalena oli karannut huoneeseen,\nhengästyksissään, hapset hajallaan ja huutaen: »he ovat ottaneet pois\nHerran!» Tämän kuultuaan olivat he nousseet ja lähteneet juoksemaan\npaikalle. Mutta Johannes, joka oli nuori mies, oli joutunut\nensimmäisenä, katsahtanut hautaan ja huomannut sen tyhjäksi, mutta ei\nuskaltanut mennä sisään. Vasta kun he kaikki kolme olivat saapuvilla,\noli Pietari mennyt haudan sisälle ja kivillä nähnyt hikiliinan ja\nkääreliinat, mutta ei Herran ruumista.\n\nSilloin he olivat peljästyneet, sillä he olivat ajatelleet pappien\nottaneen pois hänen ruumiinsa, ja he olivat palanneet kotiin vieläkin\nsuuremmassa tuskassa. Sitten olivat toisetkin opetuslapset tulleet, ja\nsekä yhdessä että kukin itsekseen olivat he nostaneet suuren huudon\nkaikkien herrojen Herran puoleen, että Hän kuulisi heitä. Sillä toivon\nhenki oli heissä sammunut. He olivat odottaneet, että mestari\nvapauttaisi Israelin, ja nyt oli jo kolmas päivä siitä kun hän kuoli,\neivätkä he voineet ymmärtää, miksi Isä oli ylenantanut Poikansa. Eivät\nhe enää olisi tahtoneet nähdä päivän valkeutta, vaan kuolla, niin raskas\noli heidän kuormansa ollut.\n\nNäitä kauhun hetkiä muistellessa pusertui vanhuksen silmiin vielä\nkyyneliä. Tulen valossa saattoi nähdä niiden kierivän harmaalle\nparralle. Hänen vanha, kalju päänsä rupesi painumaan, ja ääni rinnassa\ntukahtui. »Tuo mies puhuu totta ja itkee totuuden pakosta!» mietti\nVinitius itsekseen. Mutta muut kuulijat, yksinkertaiset kansan miehet ja\nnaiset oli suru sulattanut nyyhkimään. Olivathan he monasti ennenkin\nkuulleet Kristuksen kärsimyksestä ja tiesiväthän he, että surua seuraa\nilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nähnyt kaikki, ja\nsen vaikutuksen alaisina he vääntelivät käsiään, itkivät tai löivät\nrintoihinsa.\n\nVähitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillä halu kuulla enemmän pääsi\nheissä voitolle. Vanhus sulki silmänsä ikäänkuin paremmin voidakseen\nnähdä kaukaiset asiat ja jatkoi:\n\n»Kun he näin olivat nostaneet huudon, karkasi Maria Magdalena uudestaan\nhuoneeseen, huutaen, että hän oli nähnyt Herran. Kirkkaalta valolta ei\nhän heti ollut tuntenut Häntä, vaan ajatellut sen olevan puutarhan\nhoitajan, mutta Hän oli lausunut: »Maria!» ja silloin oli Maria heti\nsanonut: »Rabboni!» ja langennut Hänen jalkainsa juureen, mutta Hän oli\nkäskenyt hänen mennä opetuslasten luo ja sitten kadonnut. Mutta\nopetuslapset eivät uskoneet häntä, ja kun hän itki ilosta, niin\nrupesivat toiset torumaan häntä, toiset taas ajattelivat, että suru oli\nvienyt hänen järkensä sekaisin, sillä hän kertoi niinkin, että oli\nnähnyt haudalla enkelejä. Mutta opetuslapset juoksivat haudalle toisen\nkerran ja tapasivat haudan tyhjänä. Mutta illalla tuli Kleofas, joka oli\nkäynyt Emmauksessa toisten kanssa, ja he palasivat sieltä suurella\nilolla ja sanoivat: »me näimme totisesti Herran!» Ja he rupesivat\nriitelemään keskenään suljettujen ovien takana juutalaisten pelon\ntähden. Silloin Hän tuli ja seisoi heidän joukossaan, vaikkei oven\navausta ollut kuulunut. Mutta he pelkäsivät suuresti, ja Hän sanoi:\n»rauha olkoon teille!»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Ja minä näin Hänet, niinkuin kaikki muutkin Hänet näkivät, ja Hän oli\nniinkuin valkeus ja niinkuin meidän sydäntemme autuus, ja me uskoimme,\nettä Hän oli noussut kuolleista ja että meret kuivuvat, vuoret ja maa\nlankeevat, mutta Hänen kunniansa ei muutu.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mutta kahdeksan päivän perästä pisti Tuomas Didymus sormensa Hänen\nnaulainsa sijoihin ja koski Hänen kylkeensä. Sitten hän lankesi Hänen\njalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hänelle: »minun Herrani ja minun\nJumalani!» Mutta Hän sanoi hänelle: »ettäs minut näit, Tuomas, niin sinä\nuskoit: autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Ja nämä\nsanat me kuulimme, ja meidän silmämme näkivät Hänet, sillä Hän oli\nmeidän keskellämme.»\n\nVinitius kuunteli, ja hänen mielensä valtasi outo tunne. Hetkeksi hän\nkokonaan unohti missä oli, kadotti ajatus ja arvostelukykynsä. Hän\nseisoi kahden mahdottomuuden välissä. Hän ei uskonut vanhuksen sanoihin,\nmutta hän tunsi, että ainoastaan sokea oman järkensä kieltäjä saattoi\nväittää tuon miehen valehtelevan, miehen, joka sanoi: »minä näin!» Hänen\nliikutuksensa, kyyneleensä, koko hänen esiintymisensä ja varsinkin\nkaikki nuo yksityiskohdat, jotka hän kertomukseensa liitti, tekivät\nkaikki epäilykset mahdottomiksi. Vinitiuksesta tuntui välistä, että hän\nnäkee unta. Mutta hänen edessään oli äänetön ihmisjoukko, käry lyhdyistä\ntuntui hänen sieramiinsa, edempänä loimusivat soihdut, ja kivellä\nvieressä seisoi vanha, vapiseva mies, haudan partaalla, todistamistaan\ntodistaen: »minä näin!»\n\nHän jatkoi kertomustaan aina taivaaseenastumiseen asti. Tuontuostakin\nhänen täytyi pysähtyä, sillä hän kertoi hyvin tarkasti, ja selvästi\nsaattoi huomata, että jokainen yksityiskohta oli syöpynyt hänen\nmuistiinsa kuin kiveen kirjoitettuna. Kuulijat valtasi innostus. He\ntyönsivät yltään päähineet, voidakseen kuulla paremmin ja estääkseen\nainoatakaan noista kalliista sanoista menemästä hukkaan. Yliluonnollinen\nvoima näytti siirtävän heidät Galileaan, opetuslasten kanssa astelemaan\npyhän maan vainiolla ja vesien varsilla, Ostrianumin hautausmaa muuttui\nTiberianmereksi, ja rannalla aamun sumussa seisoi Kristus aivan kuten\nsilloin, kun Johannes oli huomannut hänet venheestä ja huutanut: »Herra\nse on!» mutta Pietari oli heittäytynyt veteen, pikemmin päästäkseen\nrakastetun jalkain juureen. Kuulijat näyttivät kokonaan unohtaneen\nelämän, heidän kasvoistaan loisti rajaton alttius, onni ja ääretön\nrakkaus. Luultavasti muutamat Pietarin pitkän kertomuksen aikana olivat\nnähneet näkyjä, ja kun hän nyt rupesi kertomaan, kuinka\ntaivaaseenastumisen hetkenä pilvet olivat alkaneet levitä Vapahtajan\njalkojen alle, verhota Häntä ja vihdoin peittää Häntä opetuslasten\nsilmistä, niin kaikki vaistomaisesti korottivat katseensa taivaaseen.\nSyntyi äänetön odotus, ikäänkuin ihmiset olisivat toivoneet vieläkin\nsaavansa nähdä Hänet tai ikäänkuin he olisivat odottaneet Hänen\nuudestaan astuvan alas taivaan mailta katsomaan, kuinka vanha apostoli\nkaitsee hänelle uskottuja lampaita, ja siunaamaan häntä ja laumaa.\n\nNäille ihmisille ei tänä hetkenä Rooma eikä hullu Caesar, ei temppelit,\njumalat eivätkä pakanat merkinneet mitään. Heille oli olemassa yksin\nKristus, joka täytti maan, meren, taivaan ja maailman.\n\nPuoliyö oli jo kulunut, sillä taloissa, joita oli siellä täällä Via\nNomentanan varrella, rupesivat kukot laulamaan. Äkkiä tarttui Chilon\nVinitiuksen vaatteiden liepeeseen ja kuiskasi:\n\n\"Herra, tuolla, vähän matkan päässä vanhuksesta näen Urbanuksen ja\nhänen vieressään naisen.\"\n\nVinitius heräsi kuin unesta, kääntyi, seurasi kreikkalaisen käden\nliikettä ja näki Lygian.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nHänet nähdessään tunsi nuori patriisi jokaisen veripisaran hypähtävän.\nHän unohti ihmisjoukot, vanhuksen, kaikki omat ajatuksensa noista\nkäsittämättömistä asioista, jotka juuri oli kuullut, hän ei muuta nähnyt\nkuin Lygian yksinään. Vihdoinkin, kaikkien vastuksien, pitkien päivien\nlevottomuuksien, vaivojen ja tuskien perästä hän siis oli löytänyt\nhänet! Ensi kerran eläissään sai hän kokea, että ilokin voi karata\nihmisen kimppuun kuin villi peto ja pusertaa hänen rintaansa niin että\nhenki on lähtemäisillään. Hän, joka tähän asti oli luullut, että\n»Fortuna», Onnetar, oli velvollinen täyttämään kaikki hänen\ntoivomuksensa, uskoi tällä hetkellä tuskin omia silmiään ja omaan\nonneensa. Varmaan hänen tulinen luonteensa olisi johtanut hänet johonkin\nvaromattomaan tekoon, jollei hän olisi epäillyt ja ensin tahtonut ottaa\nselkoa, eikö hän vain yhä vielä ollut noiden taikakeinojen vaikutuksen\nalaisena, joita hänen päänsä oli ollut täynnä, ja eikö hän vain nähnyt\nunta. Mutta ei ollut epäilystä: hänen silmänsä näkivät Lygian, ja\nainoastaan muutaman askeleen etäisyys erotti heidät. Tyttö seisoi\nsoihtujen kirkkaassa valossa, ja Vinitiuksen katseilla oli täysi vapaus\nahmia häntä mielin määrin. Päähine oli valunut tytön hartioille ja\nhiukset irtaantuneet; hänen huulensa olivat hiukan auki, silmät\ntähtäsivät apostoliin, kasvot olivat jännityksessä ja säteilivät\nalttiudesta. Hän kantoi kansannaisen tummaa villapukua, mutta Vinitius\nei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Vaikka hän oli huolissaan,\nei hän saattanut olla hämmästymättä Lygian kasvojen jaloa kauneutta\norjankin puvussa. Rakkaus leimahti hänessä liekiksi, hänet valtasi\nääretön, outo kaipaus, onnen, kunnioituksen ja intohimon sekainen tunne.\nLygian pelkkä näkeminen tuotti huumaavaa autuutta, ja Vinitius nieli\nhäntä silmillään niinkuin janoinen juo raikasta vettä. Siinä\njättiläiskokoisen lygiläisen rinnalla tuntui hän melkein pienemmältä\nkuin ennen, miltei lapselta. Vinitius huomasi, että hän todella oli\nkäynyt hennommaksi ja että ruumis oli ikäänkuin läpikuultava; hän oli\nkuin kukkanen tai henki. Kiihtymistään kiihtyi Vinitiuksessa halu saada\nomistaa tuo olento, joka oli niin toisenlainen kuin kaikki naiset, mitä\nhän oli nähnyt ja omistanut sekä Itämailla että Roomassa. Hän tunsi\nolevansa valmis antamaan pois heidät kaikki, Rooman ja koko maailman\nkaupanpäälliseksi, kunhan hän saisi omakseen hänet, tämän yhden.\n\nVarmaan hän olisi unohtunut siihen Lygiaa katselemaan, jollei Chilon,\njoka pelkäsi hänen tekevän jotakin vaarallista, olisi vetäissyt häntä\nvaatteen liepeestä. Kristityt olivat ruvenneet rukoilemaan ja laulamaan.\nÄkkiä kajahti huuto »maranatha!» mutta sitten rupesi suuri apostoli\nsuihkulähteen vedellä kastamaan niitä, jotka presbyterit esittivät\nvalmistetuiksi ottamaan vastaan kastetta. Vinitiuksen mielestä tuntui yö\nloppumattoman pitkältä. Hän olisi kiireen kautta tahtonut päästä\nottamaan Lygian haltuunsa joko kotimatkalla tai hänen asunnostaan.\n\nVihdoin toiset jo rupesivat lähtemään hautausmaalta.\n\n\"Lähdetään, herra,\" kuiskasi Chilon, \"ulos portista, sillä ihmiset\nkatselevat meihin, koska emme ole paljastaneet päätämme.\"\n\nChilon oli oikeassa. Apostolin puhuessa olivat kaikki, paremmin\nkuullakseen, laskeneet viitan päähineet hartioilleen; he yksin eivät\nolleet noudattaneet esimerkkiä. Chilonin neuvo oli paikallaan, sillä\nportilta saattoivat he erinomaisen hyvin seurata kaikkia läsnäolijoita,\nvarsinkin koska Ursuksen muoto ja vartalo helposti oli erotettavissa.\n\n\"Seuratkaamme heitä,\" virkkoi Chilon, \"niin saamme nähdä, mihin taloon\nhe menevät. Huomenna, tai oikeammin sanoen jo tänään, asetat kaikille\noville orjia ja otat hänet haltuusi.\"\n\n\"En!\" huusi Vinitius.\n\n\"Mitä aiot tehdä, herra?\"\n\n\"Seuraamme heitä heidän asunnolleen ja ryöstämme hänet paikalla. Otatko\ntehdäksesi sen, Croton?\"\n\n\"Otan kyllä,\" vastasi miekkailija, \"ja rupean vaikka orjaksesi, jollen\nkatkaise selkärankaa puhvelihärältä, joka häntä vartioi.\"\n\nMutta Chilon rupesi kaikkien jumalien nimessä pyytämään ja rukoilemaan,\nettä he luopuisivat tuumastaan. Crotonhan oli otettu matkaan vain\npuolustajaksi siltä varalta, että heidät tunnettaisiin ja että\nkarattaisiin heidän kimppuunsa. Eihän tarkoitus ollut, että Croton\nryöstäisi neidon. Ruveta taas ryöstämään häntä kahteen mieheen olisi\nollut sama kuin syöstä suoraan surman suuhun. Sitäpaitsi hän siinä olisi\nvoinut päästä karkuun heidän käsistään ja etsiä toisen piilopaikan\nkaupungissa tai jättää Rooman kokonaan. Mitä silloin olisi voitettu?\nEikö ollut parempi valita varma tie kuin syöstä surman suuhun ja saattaa\nkoko puuha vaaran alaiseksi?\n\nVinitius oli vaivoin saanut hillityksi mielensä, sillä hän olisi\ntahtonut heti hautausmaalla siepata Lygian syliinsä. Hän huomasi\nkuitenkin, että kreikkalainen oli oikeassa, ja olisi ehkä seurannut\nhänen neuvoaan, jollei Croton, jonka mieli teki palkkaa, olisi pannut\nvastaan.\n\n\"Tuki jo, herra, tuon vanhan pukin suu!\" huudahti hän, \"tai salli minun\npäästää nyrkkini hänen päälaelleen. Kerran vei Lucius Saturnius minut\nkilpailuihin Buxentumiin, ja siellä majatalossa hyökkäsi seitsemän\njuopunutta miekkailijaa kimppuuni, mutta ei yksikään heistä päässyt\nkäsistäni ehein luin. En kehoita riistämään tyttöä keskeltä ihmisten\njoukkoa, sillä he voisivat heittää kiviä kintuillemme, mutta kotoa\nlupaan ryöstää hänet koska tahansa ja kantaa minne vain tahdot.\"\n\nNämä sanat olivat Vinitiuksen mieleen, ja hän virkkoi:\n\n\"Juuri niin, kautta Herkuleen! Huomenna ehkä sattumalta emme tapaisi\nhäntä kotona, ja jos kerran olisimme pelästyttäneet heitä,\ntoimittaisivat he hänet viipymättä toiseen paikkaan.\"\n\n\"Mutta se lygiläinen voi olla hirvittävän väkevä,\" vaikeroi Chilon.\n\n\"Ei sinua käsketäkään käymään käsiksi häneen,\" vastasi Croton.\n\nHeidän täytyi vielä odottaa kauan aikaa, ja kukot kiekuivat jo\naamulaulujaan, ennenkuin Ursus ja Lygia astuivat ulos portista. Heidän\nseurassaan oli muutamia muita henkilöitä, joiden joukosta Chilon oli\ntuntevinaan suuren apostolinkin. Hänen rinnallaan astui toinen vanhus,\njoka oli lyhyempi varreltaan, kaksi vanhanpuoleista naista ja poika,\njoka kantoi lyhtyä. Tämän ryhmän perässä kulki joukko, jossa saattoi\nolla parisataa henkeä, ja siihen liittyivät Vinitius, Chilon ja Croton.\n\n\"Katsopa, herra,\" virkkoi Chilon \"neitosi on mahtavan suojeluksen\nalaisena. Suuri apostoli itse kulkee hänen rinnallaan! Katso kuinka\nihmiset polvistuvat, kun hän astuu heidän ohitseen.\"\n\nIhmiset todella polvistuivat, kun hän astui heidän ohitsensa, mutta\nVinitius ei katsellut heitä. Hän ei hetkeksikään päästänyt Lygiaa\nsilmistään ja ajatteli yksinomaan hänen ryöstämistään. Sodassa\ntottuneena kaikenlaiseen viekkauteen, rakensi hän koko sotilaallisella\ntäsmällisyydellään päässään valmiiksi ryöstösuunnitelman. Hän tiesi,\nettä hänen tuumansa oli rohkea, mutta tiesi myöskin, että rohkeat tuumat\nusein vievät voittoon.\n\nMutta tie oli pitkä, ja aikaa jäi yllin kyllin mietteisiin. Hän tuli\najatelleeksi sitä syvää kuilua, jonka tuo kummallinen oppi oli kaivanut\nhänen ja Lygian välille. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja\nmiksi se oli tapahtunut. Siksi älykäs hän toki oli. Hän ei ollut\ntuntenut Lygiaa. Hän oli pitänyt häntä ihanana tyttönä, jolle ei kukaan\nvedä vertoja ja joka sytyttää hänen rakkautensa tuleen. Nyt hän ymmärsi,\nettä tuo oppi tekee hänet olennoksi, joka eroaa muista naisista, ja että\nturha vaiva oli ruveta houkuttelemaan häntä rakkaudella, intohimolla,\nrikkaudella tai nautinnolla. Hän käsitti vihdoin senkin — mitä he eivät\nPetroniuksen kanssa ennen olleet käsittäneet — että tämä uusi uskonto\nvalaa sieluun jotakin, jota ei heidän maailmansa tunne, ja ettei Lygia,\nvaikka Vinitiusta rakastaisikin, uhraisi mitään kristityistä\ntotuuksistaan hänen tähtensä. Lygian ilo oli aivan toista laatua kuin\nse, mitä Vinitius, Petronius, Caesar ja koko Rooma ajoivat takaa.\nKuka nainen hyvänsä hänen tuttavistaan olisi ruvennut hänen\nrakastajattarekseen — tämä kristitty yksin ei saattanut tulla muuksi\nkuin hänen uhrikseen.\n\nTätä ajatellessa valtasi hänet kiehuva kiukku ja tuska, mutta samalla\nhän tunsi, että hänen kiukkunsa oli voimaton. Lygian ryöstäminen kyllä\noli mahdollinen panna täytäntöön, jopa hän oli varma sen\nonnistumisestakin. Mutta yhtä varmaan hän tiesi, että sekä hän että\nhänen urheutensa ja mahtavuutensa tämän opin rinnalla oli aivan mitätön:\neivät hänen voimansa pysty siihen oppiin! Roomalainen tribuni ja\nsotilas, joka oli nähnyt miekan ja nyrkin valloittavan maailman ja\nluullut sen aina niiden vallan alla pysyvän, näki nyt ensi kerran\neläessään, että niidenkin yläpuolella oli ehkä olemassa jotakin. Ja\nkummissaan kysyi hän itseltään: mitä se on?\n\nEi hän voinut antaa siihen selvää vastausta. Hänen päässään pyörivät\nkuvat hautausmaalta, hän näki kokoontuneet joukot ja Lygian koko\nsielullaan ja mielellään kuuntelemassa vanhuksen sanoja. Vanhus puhui\nkärsimyksestä, kuolemasta ja jumal-ihmisen taivaaseenastumisesta.\nJumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla\npuolen Tuonelan jokea. Jota enemmän Vinitius näitä asioita ajatteli,\nsitä sekavammaksi kävi hänen päänsä.\n\nMutta sekavuudesta päästi hänet äkkiä Chilon, joka rupesi valittamaan\nkohtaloaan: hän oli suostunut etsimään Lygiaa ja henkensä kaupalla hän\noli lupauksensa täyttänyt ja löytänyt hänet Vinitiukselle. Saattoiko\nhäneltä enempää vaatia? Oliko hän ehkä luvannut pitää huolta neidon\nryöstämisestä, ja kuka sellaista saattoi vaatia raajarikolta, jolta\npuuttui kaksi sormea, vanhalta mieheltä, joka tahtoi elää mietteissään,\ntieteessään ja hyveessään? Miten käy, jos sellainen mahtava herra kuin\nVinitius saa jonkun vamman tyttöä ryöstäessään? Tietysti jumalat ovat\nvelvolliset vartioimaan valittuaan, mutta jos sattui, niinkuin joskus on\nsattunut, että jumalat ovatkin pelaamassa arpapeliä eivätkä pidä huolta\nmaailman asioista? Fortuna kulkee, kuten tiedetään, sidotuin silmin. Hän\nei näe päivällä, vielä vähemmin yöllä. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan,\njos lygiläinen karhu heittäisi jalosukuista Vinitiusta myllynkivellä,\nviinitynnyrillä tai pahimmassa tapauksessa vesisangolla, silloin\nChilon-raukka saisi kantaa edesvastuun eikä palkkaa. Tietäjäparka on\nkiintynyt jalosukuiseen Vinitiukseen, kuten Aristoteles Aleksander\nMakedonialaiseen, ja jos jalosukuinen Vinitius antaisi hänelle edes\nkukkaron, jonka hän lähtiessä näkyi pistävän vyöhönsä, niin saisi\nonnettomuuden sattuessa edes apua ja voisi lepyttää kristityt. Oi, miksi\neivät he kuuntele vanhuksen neuvoja, vanhuksen, joka puhuu\nvarovaisuudesta ja kokemuksesta!\n\nVinitius veti kukkaron vyöstään ja viskasi sen Chilonin kouraan.\n\n\"Siinä saat, ja ole nyt vaiti.\"\n\nKreikkalainen tunsi, että kukkaro oli harvinaisen raskas, ja se rohkaisi\nhänen mieltään.\n\n\"Ainoa toivoni,\" virkkoi hän, \"on, että Herkules tai Theseus saavat\naikaan vielä suurempia urotöitä. Ja mitä tämä likeinen persoonallinen\nystäväni Croton muuta on kuin Herkules? Sinua, jalosukuinen herra, en\nsanokaan puolijumalaksi, sillä sinä olet täydellinen jumala ja\nvarmaankin sinä et tulevaisuudessa unohda köyhää, mutta uskollista\npalvelijaa, kun hän silloin tällöin tarvitsee hoitoa; sillä hän itse\nunohtaa kaikki tyyni, kun hän kerran pääsee syventymään kirjoihin...\nVähäinen puutarha ja mökki kuistineen, joka suojaisi kesäkylmää vastaan,\ntuottaisi antajalleen kunniaa, olisipa sitten vaikka kuinka pieni.\nSieltä syrjästä minä sitten seuraisin sankaritöitänne, rukoillen teille\nJupiterin suosiota, tai nostaisin tarpeen sattuessa sellaisen metelin,\nettä puoli Roomaa heräisi ja rientäisi avuksenne. Miten tämä tie on\npahaa ja epätasaista! Öljykin on kulunut loppuun lampustani. Mutta entä\njos Croton, joka on yhtä jalomielinen kuin väkeväkin, ottaisi minut\nsyliinsä ja kantaisi kaupungin portille asti! Silloin hän saisi kokea,\nmiltä tuntuu kantaa neitoa, ja voittaisi lisäksi, kuten Aeneas teki,\npuolelleen kaikki jaloimmat jumalat, joten minäkin yrityksen\nonnistumiseen nähden saisin olla aivan levollinen.\"\n\n\"Mieluummin kantaisin lampaan raatoa, joka kuukausi sitten on kuollut\nruttoon,\" vastasi miekkailija. \"Mutta jos annat minulle kukkaron, jonka\narvoisa tribuni heitti käteesi, niin otan kantaakseni sinut portille.\"\n\n\"Katketkoon jalastasi isovarvas!\" virkkoi kreikkalainen. \"Vai sen\nverranko sinä otit oppiaksesi tuolta kunnianarvoiselta vanhukselta, joka\nsanoi köyhyyden ja armeliaisuuden olevan päähyveitä?... Eikö hän\nnimenomaan kehoittanut rakastamaan minua? Mutta huomaan, etten ikinä saa\nsinusta syntymään minkäänlaista kristittyä ja että aurinko pikemmin\npääsee paistamaan mamertilaisen vankilan muurien läpi kuin totuus pääsee\ntuon virtahevon kalloon.\"\n\nCrotonilla oli pedon voimat, mutta ihmisen tunteet häneltä kokonaan\npuuttuivat.\n\n\"Älä pelkää!\" huudahti hän, \"en ikinä rupea kristityksi! En tahdo\nkadottaa leipäkannikkaani!\"\n\n\"Niin, jos sinä tuntisit edes filosofian ensimmäiset alkeet, niin\ntietäisit, että kulta on multaa.\"\n\n\"Koetappa vain puhua minulle filosofiasta, niin pusken pääni mahaasi.\nSilloin nähdään, kuka voittaa.\"\n\n\"Niin saattoi härkäkin vastata Aristoteleelle,\" huomautti Chilon.\n\nAamu jo hämärsi. Kalpea rusko alkoi valautua muurien harjoille. Puut\ntien varrella, rakennukset ja hautapatsaat, joita oli siellä täällä,\ntulivat vähitellen näkyviin hämärästä. Tie ei enää ollut autio.\nVihanneskauppiaat odottelivat porttien avaamista, tavarat sälytettyinä\naasien ja muulien selkään. Tuontuostakin ajoi ohitse rattaat, joissa\nkuljetettiin metsänriistaa. Tiellä ja molemmin puolin tietä liikkui\nkevyt sumu, poutaa lupaellen. Hiukan edempää näyttivät ihmiset, sumun\nsisästä katsoen, hengiltä. Vinitiuksen silmät riippuivat kiinni Lygian\nsolakassa vartalossa, joka aamuruskon vaaletessa kävi yhä\nhopeankarvaisemmaksi.\n\n\"Herra,\" virkkoi Chilon, \"loukkaisin sinua, jos edellyttäisin, että\nanteliaisuutesi joskus loppuu, mutta koska nyt olet maksanut saatavani,\net voine epäillä minun puhuvan omaan pussiini. Neuvoisin sinua vielä\nkerran ottamaan selkoa jumalallisen Lygian asunnosta ja sitten palaamaan\nkotiin noutamaan orjia ja kantotuolia. Älä kuuntele tuota norsunluista\nrumpua, tuota Crotonia! Hän tahtoo itse ryöstää neidon vain päästäkseen\nsinun kukkarosi kimppuun.\"\n\n\"Minä tiedän sellaisen paikan hartioittesi välissä, että jos siihen\nisken nyrkkini, niin sinä heität henkesi,\" huomautti Croton.\n\n\"Minä tiedän sellaista kefalonilaista viiniä, että jos sitä juon, niin\ntulen terveeksi,\" virkkoi Chilon.\n\nVinitius ei kiinnittänyt huomiota heidän puheisiinsa, sillä he likenivät\njuuri kaupungin portteja, ja siellä kohtasi heidän silmiään kumma näky.\nApostolin astuessa ohitse lankesivat sotamiehet polvilleen, vanhus laski\nhetkiseksi kätensä heidän rautaisille kypäreilleen ja teki ristin\nmerkin. Nuoren patriisin mieleen ei ikinä olisi juolahtanut, että jo\nsotamiestenkin joukossa saattaisi olla kristittyjä, ja täynnä\nhämmästystä tuli hän ajatelleeksi, että niinkuin palavassa kaupungissa\ntalo syttyy toisensa perästä, niin tämäkin oppi päivä päivältä\nvalloittaa yhä uusia sieluja ja leviää nopeammin kuin kukaan saattaa\naavistaakaan. Kummallista! Jos Lygia olisi tahtonut paeta kaupungista,\nniin kyllä olisi löytynyt vartioita, jotka itse olisivat auttaneet häntä\nsalaa katoamaan. Tällä hetkellä kiitti Vinitius hartaasti kaikkia\njumalia, ettei niin ollut käynyt.\n\nPäästyään asumattomilta kentiltä muurien taakse rupesi kristittyjen\njoukko hajoamaan. Silloin täytyi Vinitiuksen seurata Lygiaa edempää ja\nvarovaisemmin, jottei herättäisi huomiota. Chilon puolestaan alkoi\nvalitella, että hänen jalkojaan särkee ja että ne jo ovat vallan\nhaavoilla. Hän jättäytyi yhä jälemmä, eikä Vinitius häntä estänyt, sillä\nhän arveli, ettei hän enää tarvitse tuota heikkoa ja pelkurimaista\nkreikkalaista. Hänen puolestaan hän olisi saanut vaikkapa pötkiä\ntiehensä, jos olisi tahtonut, mutta kunnianarvoisaa tietäjää pidätti\nvarovaisuus ja uteliaisuus. Hän asteli yhä heidän perässään,\ntuontuostakin tullen, likemmä toistamaan neuvojaan tai lausumaan\narvelujaan. Hän pelkäsi, että vanhus, joka kulki apostolin seurassa,\nmahdollisesti olisi Glaucus, jollei hän sentään ollut liian lyhyt\nvartaloltaan.\n\nKauan he vielä saivat kulkea, ennenkuin saapuivat Tiberin rannalle, ja\naurinko oli jo nousemaisillaan, kun ryhmä, jossa Lygia oli, hajaantui.\nApostoli, vanha vaimo ja poika jatkoivat matkaansa pitkin joenvartta,\nvastavirtaan. Se vanhuksista, joka oli lyhyempi varreltaan, Ursus ja\nLygia poikkesivat kapealle kadulle, astuivat vielä satakunnan askelta ja\nmenivät sitten taloon, jossa oli kaksi myymälää, toisessa kaupattiin\noliveja, toisessa lintuja.\n\nChilon, joka oli seurannut Vinitiusta ja Crotonia noin viidensadan\naskeleen päässä, seisahtui kuin maahan naulattuna, painautui muuria\nvastaan ja rupesi viittomaan heitä takaisin.\n\nHe palasivat, sillä heidän täytyi neuvotella.\n\n\"Mene,\" sanoi Vinitius Chilonille, \"katsomaan, pääseekö tästä talosta\ntoiselle kadulle.\"\n\nChilon, joka juuri oli valittanut jalkojensa olevan verillä, juoksi nyt\nsellaista kyytiä, että olisi luullut hänen saaneen Mercuriukselta\nsiivet, ja palasi hetkisen perästä.\n\n\"Ei,\" vastasi hän, \"ei ole kuin tämä yksi ovi.\"\n\nHän pani kätensä ristiin.\n\n\"Kautta Jupiterin, Apollon, Vestan, Kybelen, Isiksen, Osiriksen, Mitran,\nBaalin ja kaikkien Itämaiden ja Länsimaiden jumalien rukoilen sinua,\nherra, luopumaan tuumastasi... Kuule minua...\"\n\nSamassa hän sentään keskeytti puheensa, sillä hän huomasi, että\nVinitiuksen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja hänen silmänsä säkenöivät\nkuin suden silmäterät. Hänen katseensa todisti selvästi, ettei mikään\nmaan mahti olisi saattanut estää häntä toteuttamasta aikomustaan.\nCrotonin jättiläisrinta nousi ja laski kiivaasti, ja hän heilutti\nkehittymätöntä pääkalloaan, kuten rautahäkkiin suljettu karhu. Eivät\nhänen kasvonsa sentään ilmaisseet vähintäkään levottomuutta.\n\n\"Minä menen ensinnä sisään,\" sanoi hän.\n\n\"Sinä tulet minun jälessäni,\" virkkoi Vinitius käskevällä äänellä.\n\nHetken perästä olivat he kadonneet pimeään porttikäytävään.\n\nChilon juoksi likeisimpään kadunkulmaan ja jäi nurkan taa katselemaan\nmitä tapahtuisi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nVasta portista astuttuaan ymmärsi Vinitius, mihin vaikeaan työhön hän\noli ryhtynyt. Talo oli suuri ja monikerroksinen. Sellaisia rakensivat\nRooman talonomistajat saadakseen voittoa vuokrista, ja usein olivat nämä\ntalot niin hätäisesti ja huonosti rakennetut, että tuskin vuosikaan oli\nmennyt umpeen, kun ne jo romahtivat asukkaiden päälle. Ne olivat oikeita\nmehiläiskekoja, korkeita ja kapeita, täynnä lukemattomia pieniä koppeja\nja komeroja, joissa kuhisi köyhää kansaa. Kaupungissa, jossa ei kaikilla\nkaduilla ollut nimiä, olivat nämä talot aina numeroimattomat. Orjat\nkantoivat niistä omistajien puolesta vuokrat, ja koskeivät kaupungin\nviranomaiset vaatineet luetteloa asukkaiden nimistä, eivät orjat\ntavallisesti itsekään niitä tietäneet. Tavattoman vaikea oli sentähden\nkysyä tuttaviaan tuollaisesta talosta, varsinkin jollei portilla ollut\nvartijaa.\n\nVinitius ja Croton tulivat pitkästä käytäväntapaisesta kapeaan,\nneliskulmaiseen pihaan, jota joka taholta ympäröivät muurit ja joka\nnähtävästi oli koko talon yhteisenä atriumina. Keskellä pihaa oli\nsuihkukaivo, jonka vesisäde valui maahan muurattuun, kiviseen säiliöön.\nJoka taholta nousi seiniä myöten portaita eri kerroksiin, ne olivat\nosaksi puusta, osaksi kivestä. Portaat kääntyivät parvekkeihin, joista\npäästiin asuntoihin. Alhaalla maaperässä oli niinikään asuntoja. Toisiin\njohti puiset ovet, mutta toisia erotti pihasta vain villainen verho,\nsekin tavallisesti kulunut, risainen tai paikattu.\n\nOli vielä varhainen aamu, eikä pihassa näkynyt elävää sielua. Nähtävästi\nkaikki vielä nukkuivat, paitsi ne, jotka olivat käyneet Ostrianumissa.\n\n\"Mitä nyt teemme, herra?\" kysyi Croton ja seisahtui.\n\n\"Odotamme tässä; ehkä joku sentään tulee,\" vastasi Vinitius. \"On parasta\nettei kukaan saa nähdä meitä pihamaalla.\"\n\nSamassa hänen mieleensä muistui, että Chilonin neuvo ehkä voisi olla\nkäytännöllinen. Muutamalla kymmenellä orjalla saattaisi miehittää\nportin, joka näytti olevan talon ainoa sisäänkäytävä, penkoa kaikki\nasunnot yhtaikaa ja siten päästä Lygiankin asunnolle. Muutoin kristityt,\njoita täältä varmaankaan ei puuttunut, voisivat ilmoittaa Lygialle, että\nhäntä etsitään, ja siltä kannalta katsoen saattoi olla vaarallista panna\nvieraita ihmisiä tiedustelemaan häntä. Vinitius mietti jo, eikö liene\nparasta lähteä kotiin noutamaan orjia, kun äkkiä esirippu työntyi\nsyrjään ja mies, seula kädessä, likeni suihkukaivoa.\n\nVinitius tunsi hänet paikalla Ursukseksi.\n\n\"Se on lygiläinen!\" kuiskasi hän.\n\n\"Muserranko siltä luut rikki?\"\n\n\"Odota.\"\n\nUrsus ei huomannut heitä, sillä he seisoivat seinän varjossa. Pahaa\naavistamatta pisti hän seulansa, joka oli täynnä vihanneksia, vesisäteen\nalle. Nähtävästi hän, vietettyään koko yön hautausmaalla, aikoi\nvalmistaa niistä suurusta. Saatuaan vihannekset huuhdotuiksi, otti hän\nmärän seulan ja katosi verhon taakse. Croton ja Vinitius hyökkäsivät\nhänen perässään, luullen tulevansa suoraan Lygian asuntoon.\n\nMutta he suuresti hämmästyivät, kun näkivät, ettei verho vienytkään\nasuntoon, vaan toiseen pimeään käytävään, jonka päässä näkyi pieni\npuutarha, muutama sypressi ja myrttipensas sekä pieni rakennus,\npönkitettynä toisen kivimuurin ikkunatonta takaseinää vastaan.\n\nHe huomasivat molemmat paikalla, että asianhaarat olivat suotuisat.\nPihassa olisi voinut syntyä aika kahakka, kun ihmiset olisivat\nrientäneet paikalle, mutta pienen rakennuksen yksinäisyys helpotti\nsuuresti puuhaa. Pianhan he tässä suoriutuvat tytön puolustajasta, s.o.\nUrsuksesta, sitten he kiireesti koppaavat Lygian käsiinsä, ja kun saavat\nhänet kadulle, niin kyllä tulevat toimeen. Luultavasti ei kukaan heitä\nvastusta, ja jos joku yrittäisi, niin saisi kuulla, että he ovat\nkorjaamassa haltuunsa Caesarin karannutta panttivankia. Vinitius saattaa\nsiinä tapauksessa ilmoittaa asian vartijoille ja ottaa heidät avukseen.\n\nUrsus oli jo miltei talon ovella, kun askelten kopina herätti hänen\nhuomionsa. Hän seisahtui, näki kahden miehen likenevän, laski seulan\nkädestään ja kääntyi heidän puoleensa.\n\n\"Ketä te haette?\" kysyi hän.\n\n\"Sinua!\" vastasi Vinitius.\n\nSamassa kääntyi nuori soturi Crotoniin päin ja kuiskasi kiireesti:\n\n\"Tapa hänet!\"\n\nCroton karkasi hänen kimppuunsa kuin tiikeri, ja ennenkuin lygiläinen\noli ehtinyt päästä järkiinsä ja käsittää olevansa tekemisissä vihamiehen\nkanssa, oli miekkailija jo kietonut hänen ympärilleen rautaiset\nkäsivartensa.\n\nVinitius, joka tunsi Crotonin yliluonnolliset voimat, ei viitsinyt\nodottaa ottelun päättymistä, vaan heitti heidät oman onnensa nojaan,\nriensi eteenpäin, tyrkkäsi oven auki ja tuli pimeään, vähäiseen\nhuoneeseen, jota tuli liedestä valaisi. Loimu lankesi suoraan Lygian\nkasvoille. Hänen toverinaan valkean ääressä oli sama vanhus, joka\nyhdessä Lygian ja Ursuksen kanssa oli tullut Ostrianumista.\n\nVinitius karkasi huoneeseen sellaista kyytiä, ettei Lygia ehtinyt häntä\nhuomatakaan, ennenkuin hän oli käynyt häneen käsiksi, nostanut hänet\nilmaan ja työntyi takaisin ovelle. Vanhus tosin koetti estää häntä,\nmutta hän pusersi toisella kädellään Lygiaa rintaansa vastaan ja\ntuuppasi vapaalla kädellään tieltään vanhuksen. Samassa valui vaippa\nhänen päästään, ja Lygia näki hänen tutut kasvonsa, jotka tällä hetkellä\nolivat niin hirveät katsella, että veri suonissa seisahtui ja ääni\ntukahtui kurkkuun. Hän olisi tahtonut huutaa apua, mutta ei voinut. Hän\ntarttui ovenpieleen, tehdäkseen edes sillä lailla vastarintaa, mutta\nhänen sormensa luisuivat kiviseltä seinältä, ja kun Vinitius sai hänet\npuutarhaan, oli hän miltei pyörtymäisillään, sillä siellä oli heitä\nvastassa kamala näky.\n\nUrsus piteli sylissään miestä, joka oli taivutettu aivan takakenoon, pää\nrentona roikkumassa, suu verissä. Kun hän näki Vinitiuksen, iski hän\nvielä viimeisen kerran nyrkkinsä miehen päähän ja karkasi sitten\nraivoisan pedon lailla Vinitiuksen kimppuun.\n\n\"Hän tappaa minut!\" ajatteli nuori patriisi.\n\nIkäänkuin unessa kuuli hän Lygian huutavan: »älä tapa!» ja tunsi\nkäsivartensa irtautuvan Lygian ympäriltä ikäänkuin ukkosnuolen iskusta.\nSitten alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään ja koko maailma musteni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nChilonissa oli uteliaisuus voittanut pelon ja hän asettui naapuritalon\nkulmaan seuraamaan asiain kulkua. Hän laski nimittäin, että olisi\nedullista olla Vinitiuksen likeisyydessä, jos hänen onnistuisi ottaa\nLygia haltuunsa. Urbanusta ei hän enää pelännyt, hän oli aivan\nvakuutettu, että lygiläinen Crotonin kädestä saisi surmansa. Mutta jos\nautioilla kaduilla sattuisi syntymään ottelu, jos kristityt tai jotkut\nmuut ihmiset rupeisivat tekemään vastarintaa Vinitiukselle, sopisi\nChilonin esiintyä Caesarin vallan edustajana, käskeä vartijat nuoren\npatriisin avuksi roskaväkeä vastaan ja voittaa Vinitiukselta uusia\narmonosoituksia. Hengissä hän tosin koko ajan oli ollut sitä mieltä,\nettä Vinitiuksen yritys on varomaton, mutta Crotonin hirveisiin voimiin\nluottaen hän sentään arveli sen onnistuvan. »Parhaimmassa tapauksessa\nvoi tribuni itse kantaa neitoa ja Croton raivata heille tietä.» Mutta\naika alkoi jo käydä pitkäksi, ja käytävässä, jonne Chilon\npiilopaikastaan katseli, vallitsi levottomuutta herättävä hiljaisuus.\n\n\"Jolleivät he löydä hänen asuntoaan, vaan nostavat melun, niin he\npelästyttävät hänet.\"\n\nSe ei Chilonin mielestä olisi ollut ensinkään paha, sillä hän tiesi,\nettä Vinitius siinä tapauksessa taasen joutuisi hänen apunsa tarpeeseen\nja tulisi luovuttaneeksi hänelle joukottain sestertsejä.\n\n\"Toimikoot nyt miten päin hyvänsä,\" puheli hän itsekseen, \"minun\nhyväkseni he tietämättäänkin toimivat... Jumalat, jumalat, sallikaa\nainoastaan...\"\n\nHän säpsähti äkkiä, sillä tuntui siltä kuin joku olisi liikkunut\nkäytävässä. Hän painui likemmä seinää, pidätti henkeään ja katseli\nvilkkumatta eteensä.\n\nJoku pää pistäytyi todella ulos käytävästä ja katseli varovasti\nympärilleen.\n\nHetkisen perästä se katosi.\n\n\"Se oli joko Vinitius tai Croton,\" mietti Chilon. \"Mutta jos he ovat\nsaaneet neidon käsiinsä, niin mitä he katua tarkastavat? Ihmisiä heidän\njoka tapauksessa täytyy tavata, sillä ennenkuin he ehtivät Carinaelle,\non kaupunki jo täydessä touhussa. Mitä kummaa!? Kautta kaikkien\nkuolemattomien jumalien!...\"\n\nÄkkiä nosti kauhu pystyyn hänen hiuksensa viimeisetkin tähteet.\n\nPortista astui Ursus kantaen Crotonin ruumista roikkumassa olkapäänsä\nyli. Kerran hän vielä katseli ympärilleen, mutta rupesi sitten\njuoksemaan alas autiota katua, joelle päin.\n\nChilon painui muuria vastaan litteäksi kuin lauta.\n\n\"Olen surman oma, jos hän minut näkee!\" mietti hän.\n\nMutta Ursus juoksi aika kyytiä naapuritalon ohitse ja katosi seuraavan\nrakennuksen taakse. Nyt ei mikään enää olisi saanut pidellyksi Chilonia;\nhän pakeni voimiensa takaa ensimmäiselle poikkikadulle, ja pelko ja hätä\npani hampaat hänen suussaan kalisemaan. Hän juoksi sellaista kyytiä,\nettä nuorempi tuskin olisi pysynyt hänen perässään.\n\n\"Jos hän palatessaan näkee minut, niin hän ottaa minut kiinni ja\ntappaa,\" mietti hän itsekseen. \"Pelasta minut, oi Zeus, pelasta Apollo,\npelasta Hermes, pelasta sinä kristittyjen jumala! Minä jätän Rooman ja\npalaan Mesembriaan, jos vain pelastatte minut tuon lemmon käsistä.\"\n\nJa lygiläinen, joka oli tappanut Crotonin, näytti hänen silmissään\ntodella yliluonnolliselta olennolta. Siinä juostessaan pitkin katua tuli\nhän siihen johtopäätökseen, että joku jumala on mahtanut ottaa barbaarin\nhahmon. Ja sinä hetkenä uskoi hän kaikkiin maailman jumaliin ja kaikkiin\njumal-taruihin, joita hän tähän asti oli pitänyt pilkkanaan. Ehkäpä itse\nkristittyjen jumala on tappanut Crotonin! Hänen hiuksensa nousivat\npystyyn, kun hän vain ajatteli, että oli tehnyt pilkkaa niin mahtavasta\njumalasta.\n\nHiukan hän rauhoittui, kun oli päässyt muutamien katujen poikki ja\nhuomannut joukon työmiehiä, jotka etäältä astelivat häntä vastaan. Hän\noli juossut ihan hengästyksiin. Sentähden hän istuutui muutaman talon\nportaille ja rupesi viittansa liepeellä pyyhkimään hikeä otsaltaan.\n\n\"Olen vanha,\" lausui hän itsekseen, \"ja tarvitsen lepoa.\"\n\nVastaantulijat hävisivät sivukaduille, ja ympärillä vallitsi taasen\nhiljaisuus. Kaupunki nukkui vielä. Aamuisin heräsivät varakkaammat\nkaupunginosat aikaisemmin, sillä rikkaissa taloissa täytyi orjien nousta\npäivän koittaessa, kun sen sijaan kaupungin vapaa väestö, jota valtio\nelätti ja joka niinmuodoin sai laiskotella, varsinkin talvella, heräsi\nsangen myöhään. Kun Chilon jonkun aikaa oli istunut portilla, tärisytti\nhäntä kaamiva vilu. Hän nousi, tarkasti oliko Vinitiuksen antama kukkaro\ntallella ja jatko rauhoittuneempana matkaansa joelle päin.\n\n\"Ehkä minä näen vielä Crotonin ruumiin,\" virkkoi hän. \"Oi jumalat! Jos\ntuo lygiläinen on ihminen, voisi hän vuoden kuluessa ansaita\nmiljoonittain sestertsejä. Koska hän Crotoninkin nujersi kuin minkäkin\nkoiran vain, niin kuka hänen kanssaan uskaltaisi käydä kamppailuun? Hän\nvoisi jokaisesta esiintymisestään arenalla ansaita oman painonsa kultaa.\nHän vartioi paremmin kuin ikinä Kerbero Manalaa. Nielköön Manala koko\nmiehen! En tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on liian\nluiseva. Mutta mihin tässä oikeastaan on ryhdyttävä, sillä tässä on\nsattunut hirveä tapaus? Koska hän Crotonilta katkaisi kaulan, kituu\nvarmaan Vinitiuksenkin henki jossakin tuon kirotun talon päällä,\nhautausta odotellen. Kautta Castorin! Olihan hän patriisi, Caesarin\nystävä, Petroniuksen sukulainen, mies, jonka koko Rooma tunsi, ja\nsotajoukon päällikkö. Hänen kuolemansa ei voi jäädä kostamatta... Mitä\njos tästä lähtisi pretorianien leiriin tai vartijoiden puheille?...\"\n\nChilon vaikeni ja mietti, mutta jatkoi hetkisen perästä yksinpuheluaan.\n\n\"Voi minua! Kuka hänet johdatti tuohon kirottuun taloon, jollen minä\nitse?... Hänen orjansa ja orjattarensa todistavat, että minä kävin hänen\nluonaan, toiset tietävät mistä syystäkin. Miten minun käy, jos he\nväittävät minun tahallani johdattaneen hänet taloon, jossa hän joutui\nsurman saaliiksi? Jos oikeudessa saataisiinkin selville, etten tahtonut\nhänen kuolemaansa, voivat he sittenkin väittää minun tahtoneeni... Hän\noli patriisi, enkä minä missään tapauksessa pääse vapaaksi ilman\nrangaistusta. Jos taas hiljaa ja hiiskahtamatta lähden pois Roomasta ja\npakenen jonnekin kauas, teen itseni vieläkin enemmän epäilyksen\nalaiseksi.\"\n\nPahalta näytti, katsoipa asiaa miltä puolelta hyvänsä. Oli vain saatava\nselville, miten pääsisi helpoimmalla. Rooma oli ääretön kaupunki, ja\nkuitenkin tuntui se nyt Chilonin mielestä ahtaalta. Kuka toinen hyvänsä\nolisi voinut mennä suoraa päätä vartijaprefektille ilmoittamaan asian\nja, vaikka siten olisikin joutunut johonkin määrään epäluulon alaiseksi,\nlevollisesti odottaa seurauksia. Mutta Chilonin koko menneisyys oli sitä\nlaatua, että likempi tutustuminen sekä kaupungin että vartijoiden\nprefektiin olisi voinut tuottaa hänelle ikäviä ja vakavia rettelöjä sekä\nsaattaa hänet vieläkin epäiltävämmäksi näiden virkamiesten silmissä.\n\nKarkaaminen olisi sitäpaitsi ollut omiaan vahvistamaan Petroniuksen\nluuloa, että Vinitius oli joutunut salaliiton uhriksi ja siten saanut\nsurmansa. Petronius oli mahtava mies. Hän saattoi hankkia\nkäytettäväkseen koko valtakunnan poliisit ja lähettää heidät etsimään\npahantekijää vaikkapa maailman ääristä asti. Ja nyt Chilonin päähän\npälkähti, että ehkä olisi parasta suoraa päätä lähteä tapaamaan\nPetroniusta ja kertoa hänelle kaikki tyyni. Niin. Se oli paras keino.\nPetronius oli tasainen mies, ja Chilon saattoi olla varma, että hän\nainakin antaisi hänen puhua asiansa loppuun asti. Sitäpaitsi Petronius,\njoka tunsi tapauksen alusta alkaen, varmaan helpommin uskoisi Chilonin\nsyyttömyyteen kuin prefektit.\n\nEnnenkuin Chilon kuitenkaan läksi tallustelemaan Petroniuksen luo,\ntäytyi varmaan tietää, miten Vinitiuksen oli käynyt, ja sitä ei Chilon\ntietänyt. Tosin hän oli nähnyt lygiläisen hiipivän joelle, Crotonin\nruumis sylissä, mutta kaikki muu oli hänelle tuntematonta. Vinitius\nsaattoi olla tapettu, mutta saattoi myös olla haavoitettu tai vangittu.\nJa nyt Chilonin mieleen juolahti, etteivät kristityt ikinä ole\nuskaltaneet tappaa niin mahtavaa miestä, joka oli augustiani ja ylhäinen\nsotaherra, sillä sellainen teko saattaisi tuottaa heille julkisen\nvainon. Luultavasti he väkivallalla ovat pidättäneet hänet, ehtiäkseen\ntoimittaa Lygian kätketyksi johonkin toiseen kaupunkiin.\n\nNämä ajatukset tuottivat Chilonille lohtua.\n\n\"Jollei lygiläinen lohikäärme heti ensi hyökkäyksellä ole kuristanut\nhäntä kuoliaaksi, elää hän, ja jos hän elää, niin hän itse todistaa,\netten ole pettänyt häntä. Silloin ei minua enää uhkaa mikään vaara.\nPäinvastoin — oi Hermes, sinä saatat taasen ruveta toivomaan molempia\nhiehojasi! — avautuu sinulle uusi toiminta-ala... Saatanhan ilmoittaa\njollekin Vinitiuksen vapautetuista orjista, mistä hänen on etsiminen\nherraansa, ja menköön hän, jos tahtoo, ilmoittamaan asian prefektille.\nMinä puolestani en sitä tee... Mutta Petroniuksen luo kyllä saatan mennä\nja sieltä varmaan korjaan hyvät palkat... Olen jo etsinyt Lygian, sitten\nsaan etsiä Vinitiuksen ja sitten taas uudestaan Lygian... Mutta ensi\ntyökseni minun täytyy ottaa selkoa, elääkö hän vai onko kuollut.\"\n\nNyt hänen mieleensä johtui keino: entä jos yöllä lähtisi leipuri\nDemaalta kysymään Ursusta. Mutta sen tuuman hän samassa hylkäsi. Ei\nhänen tehnyt mieli olla missään tekemisissä Ursuksen kanssa. Hän oli\ntullut siihen johtopäätökseen, että jollei Ursus ollut tappanut\nGlaucusta, niin kristittyjen vanhimmat, joille hän oli ilmoittanut\naikeensa, varmaan olivat kieltäneet häntä tekemästä tätä syntiä ja\nsanoneet petturin koettaneen vietellä häntä siihen. Chilonia puistatti\nkiireestä kantapäähän asti, kun hän vain Ursusta ajatteli. Mutta\nEurytiuksen luo hän illalla päätti mennä, lähettääkseen hänet urkkimaan\nuutisia talosta, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Sitä ennen hänen\nsentään täytyi vahvistua, kylpeä ja levätä. Uneton yö, matka\nOstrianumiin ja sieltä Tiberin rannalle oli todella tehnyt lopun\nkaikista hänen voimistaan.\n\nSe häntä sentään suuresti lohdutti, että hänellä nyt oli kaksi kukkaroa:\ntoisen oli Vinitius antanut hänelle kotona, toisen viskannut hänen\nkäteensä kotimatkalla hautausmaalta. Näiden suotuisten tapausten\njohdosta, niinkuin myöskin siihen nähden, että hän juuri oli saanut\nottaa osaa kaikenlaisiin tärisyttäviin näytelmiin, päätti hän syödä\nrunsaasti ja juoda parempaa viiniä kuin tavallisesti.\n\nKun viinikellarit vihdoin avattiin, täytti hän todella aikomuksensa,\njopa niin perinpohjaisesti, että täydellisesti unohti kylpynsä. Hän\ntahtoi ennen kaikkea nukkua, ja uneliaisuus kulutti hänen voimiansa\nsiinä määrässä, että hän horjuvin askelin kulki asuntoonsa Suburrassa,\nmissä Vinitiuksen rahoilla ostettu orjatar häntä odotti.\n\nPäästyään pimeään cubiculumiinsa, joka oli kuin ketun luola, heittäytyi\nhän vuoteelle ja nukkui kuin pölkky.\n\nHän heräsi vasta illalla — tai oikeastaan orjatar hänet herätti,\nilmoittaen, että joku tahtoo puhutella häntä tärkeän asian takia.\n\nChilon heräsi silmänräpäyksessä aivan valveille, viskasi viitan ylleen,\najoi orjattaren pois edestä ja katsahti varovasti ulos luolastaan.\n\nHän aivan jäykkeni, sillä cubiculumin kynnyksellä näki hän Ursuksen\njättiläishahmon.\n\nHän tunsi kiireestä kantapäähän asti jäähtyvänsä jääkylmäksi, sydän\nlakkasi sykkimästä, ja koko ruumista puistatti... Aluksi ei hän saanut\nsanaa suustaan, hänen hampaansa kalisivat, ja kun hän vihdoin pääsi\nääneen, oli hänen puheensa kuin ulvontaa.\n\n\"Syra! en ole kotona ... en tunne ... tätä ... kelpo miestä...\"\n\n\"Minä ilmoitin hänelle, että olet kotona ja että nukut, herra,\" vastasi\ntyttö, \"mutta hän vain käski herättämään.\"\n\n\"Oi jumalat!... Sano paikalla...\"\n\nOdotus oli tehnyt Ursuksen kärsimättömäksi. Hän kumartui, pisti päänsä\ncubiculumiin ja virkkoi:\n\n\"Chilon Chilonides!\"\n\n\"_Pax tecum! pax, pax!_\" vastasi Chilon. \"Oi, armahin kristitty!\nNiin, kyllä minä olen Chilon, mutta mahdat sittenkin erehtyä... En tunne\nsinua!\"\n\n\"Chilon Chilonides,\" toisti Ursus, \"herrasi Vinitius käski sanoa, että\nsinä yhdessä minun kanssani tulisit hänen luokseen.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nVinitius heräsi tuikeaan tuskaan. Ensi hetkenä ei hän saanut selville,\nmissä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen päässään humisi, ja\nsilmät olivat kuin sumun peitossa. Vähitellen hän sentään pääsi\ntajuihinsa, ja silloin hän silmiään peittävän sumun läpi näki kolme\nmiestä, jotka seisoivat kumarruksissaan hänen vieressään. Kaksi hän\ntunsi: toinen oli Ursus, toinen vanhus, jonka hän Lygiaa kantaessaan oli\nkaatanut kumoon. Kolmas, joka oli vallan vieras, piteli hänen vasenta\nkättään, kosketellen sitä pitkin pituuttaan kyynärpäästä olkapäähän\nasti, ja silloin teki niin kipeää, että Vinitius luuli joutuneensa\nkostajiensa käsiin.\n\n\"Tappakaa minut!\" huusi hän hampaitaan kiristellen.\n\nMutta he eivät kiinnittäneet hänen sanoihinsa huomiota. Joko eivät he\ntodellakaan kuulleet niitä tai pitivät he niitä tavallisena kivun\nilmaisuna. Ursus, kasvot surumielisen julmistuneina kuten barbarilla\nainakin, piteli käsissään valkeaa kangastukkoa, joka oli revitty pitkiin\nkaistaleihin. Vanhus ja se miehistä, joka piteli Vinitiuksen käsivartta,\npuhelivat keskenään.\n\n\"Glaucus,\" virkkoi vanhus, \"oletko varma, ettei haava päässä ole\nkuolettava?\"\n\n\"Olen, arvoisa Crispus,\" vastasi Glaucus. \"Ennen, kun palvelin orjana\nlaivastossa ja sittemmin asuessani Napolissa, hoidin paljon haavoja ja\ntuloillani, jotka toimeni tuotti, ostin sitten vapaaksi itseni ja\nperheeni... Haava päässä on vaaraton. Kun tuo mies (siinä hän nyökkäsi\npäätään Ursusta kohti) riisti tytön nuorukaisen käsistä, tuuppasi hän\nhäntä muuria vastaan. Silloin nuorukainen nähtävästi ojensi käsivartensa\ntorjuakseen vaaraa. Käsivarsi meni sijoiltaan ja taittui, mutta pää ja\nhenki pelastuivat.\"\n\n\"Monta veljistä sinä jo olet hoitanut,\" virkkoi Crispus \"ja kuulut\nolevan taitava lääkäri... Sentähden nytkin lähetin Ursuksen sinua\nnoutamaan.\"\n\n\"Ja matkalla tunnusti hän minulle, että hänen aikomuksensa vielä eilen\noli ollut surmata minut.\"\n\n\"Ensinnä hän sentään oli tunnustanut tuumansa minulle — ja minä, joka\ntunnen sinut ja rakkautesi Kristukseen, selitin hänelle, ettet sinä\nsuinkaan ole mikään petturi, vaan että päinvastoin petturi oli se mies,\njoka häntä tahtoi yllyttää murhaan.\"\n\n\"Se oli paha henki, ja minä pidin häntä enkelinä,\" huudahti Ursus\nhuoaten.\n\n\"Toisen kerran kerrot minulle koko jutun,\" puhui Glaucus, \"sillä nyt\nmeidän täytyy ajatella haavoitettua.\"\n\nJa näin sanottuaan alkoi hän sitoa Vinitiuksen käsivartta. Crispus\nkostutti vedellä hänen kasvojaan, mutta siitä huolimatta oli tuska niin\nkova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Muuten oli se sairaalle\noikeastaan vain onneksi, sillä siten hän säästyi tuntemasta, miten luut\nasetettiin paikoilleen ja miten käsivarsi sidottiin. Glaucus asetti sen\nkahden ohuen lastan väliin ja sitoi sen sitten lujasti ja kiireesti\nkiinni, jottei sairas saisi sitä liikkumaan.\n\nKun käsivarsi oli sidottu, heräsi sairas — ja näki Lygian.\n\nHän seisoi hänen vuoteensa ääressä ja piteli käsissään kuparimaljaa,\njossa oli vettä ja johon Glaucus tuontuostakin kastoi sientä, sillä\nkostuttaakseen sairaan päätä.\n\nVinitius katseli häneen tuijottaen eikä uskonut omia silmiään. Hän luuli\nkuumeen loihtivan eteensä rakkaan kuvan ja uskalsi vasta pitkien aikojen\nperästä kuiskata: \"Lygia...\"\n\nKun Lygia kuuli hänen äänensä, rupesi vaskimalja hänen käsissään\ntärisemään, ja hän käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä surua.\n\n\"Rauha olkoon kanssasi!\" lausui hän hiljaa.\n\nTyttö jäi siihen seisomaan, vaskimalja yhä käsissä, ja hänen silmistään\nloisti sääli ja murhe.\n\nVinitius katseli häneen ikäänkuin syövyttääkseen hänet silmäteräänsä,\njotta hänen kuvansa jäisi sinne silmälautojenkin alle. Hän katseli hänen\nkalpeita kasvojaan, jotka näyttivät käyneen entistä valkeammiksi, hänen\ntummia, kiharia hiussuortuviaan ja köyhää työläisnaisen pukua; hän\nkatseli häneen niin herkeämättä, että tytön lumivalkea otsa hänen\nkatseittensa alla alkoi punertua. Vinitiuksen ensi ajatus oli, että hän\naina ja iäti tulee häntä rakastamaan, ja hänen toinen ajatuksensa oli,\nettä hän on syypää tytön kalpeuteen ja köyhyyteen. Hän hänet riisti\nkodista, jossa häntä rakastettiin ja jossa häntä ympäröi ylellisyys ja\nmukavuus, hän hänet syöksi tähän kurjaan mökkiin, noihin köyhiin,\ntummiin villavaatteisiin.\n\nHän, joka sentään olisi tahtonut puettaa hänet kultakudoksiin ja kaiken\nmaailman kalleuksiin! Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen surun,\nmurheen ja säälin tunne, että hän varmaan olisi langennut polvilleen,\njos vain olisi voinut liikkua.\n\n\"Lygia,\" virkkoi hän, \"et sentään sallinut tappaa minua.\"\n\nTyttö vastasi lempeästi:\n\n\"Suokoon Jumala että parantuisit!\"\n\nVinitiukselle, jota vaivasi syyllisyyden tunne sekä entisten että\nnykyisten Lygialle tuottamiensa kärsimysten takia, sisälsivät nämä sanat\ntodella suloisen lohdutuksen. Hän unohti kokonaan, että mahdollisesti\nkristillinen oppi pani nuo sanat tytön suuhun, ja tunsi ainoastaan, että\nhänelle puhui hänen rakastettu naisensa, jonka sanoissa henki hellyys ja\nyliluonnollinen hyvyys, nivelien hänen sieluaan pohjia myöten. Hiljan\nolivat tuskat saaneet hänet menemään tainnoksiin, nyt häntä heikensi\nmielenliikutus. Hänet valtasi ääretön, suloinen voimattomuus. Hänestä\ntuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut johonkin syvään kuiluun, mutta\nhänen ei ollut paha olla, hän oli päinvastoin onnellinen. Siinä\nmaatessaan horroksissa luuli hän jumalallisen olennon seisovan\nvieressään.\n\nGlaucus oli nyt saanut haavan päässä pestyksi ja pani siihen parantavaa\nvoidetta. Ursus otti vadin Lygian käsistä, ja Lygia vei haavoittuneen\nhuulille pikarin, jossa oli viinillä sekoitettua vettä. Vinitius joi\nkiihkeästi ja tunsi sanomattoman virkistyksen tunteen virtaavan läpi\nruumiinsa. Kipu oli todella lieventynyt, kun haavat olivat saaneet\nhoitoa. Sairas voitti täydellisesti takaisin tajuntansa.\n\n\"Anna minun vielä juoda,\" pyysi hän.\n\nLygia läksi pikareineen toiseen huoneeseen. Crispus vaihtoi muutamia\nsanoja Glaucuksen kanssa, likeni vuodetta ja lausui:\n\n\"Vinitius, Jumala ei sallinut sinun saada täyttää pahaa aikomustasi.\nKuitenkin Hän säästi henkesi, jotta sinä tulisit tuntemaan tilasi. Hän,\njonka edessä me olemme pelkkä tomu ja tuhka, antoi sinut turvattomana\nmeidän käsiimme, mutta Kristus, johon me uskomme, käskee meitä\nrakastamaan vihamiehiämmekin. Sentähden olemme sitoneet haavasi ja,\nkuten Lygia jo sanoi, rukoilemme Jumalaa, että Hän soisi sinun tulla\nterveeksi. Mutta kauemmin emme voi pitää huolta sinusta. Jää siis\nrauhaan ja ajattele, sopiiko sinun vielä ahdistaa Lygiaa, jolta jo olet\nriistänyt holhoojat ja kodin — sekä meitä, jotka sinulle olemme\npalkinneet pahan hyvällä.\"\n\n\"Tahdotteko jättää minut?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Tahdomme jättää tämän talon, jossa meitä voi kohdata kaupungin\nprefektin käsi. Toverisi sai surmansa, ja sinä, joka omaistesi joukossa\nolet mahtava mies, makaat haavoitettuna. Se ei ole tapahtunut meidän\ntahdostamme, mutta oikeuden vihan täytyy kuitenkin kohdata meitä...\"\n\n\"Älkää peljätkö vainoa,\" sanoi Vinitius, \"minä suojelen teitä.\"\n\nCrispus ei tahtonut hänelle sanoa, että hänen pelkonsa koski muutakin\nkuin prefektiä ja poliisia — että hän nimittäin ei luottanut Vinitiukseen\nitseensä, vaan tahtoi turvata Lygian hänen etsimiseltään.\n\n\"Herra,\" huudahti hän, \"oikea kätesi on terve: ota tämä taulu ja kynä ja\nkirjoita palvelijoillesi, että he illalla tulevat noutamaan sinut\nkotiisi, jossa sinun on mukavampi olla kuin meidän köyhyydessämme.\nKatso, me asumme täällä köyhän lesken huoneissa, joka palaa pian kotiin\npoikansa kanssa. Tämä poika tässä lähtee viemään kirjettäsi, ja me\nsaamme kaikki ruveta etsimään toista turvapaikkaa.\"\n\nVinitius kalpeni, sillä hän ymmärsi, että miehet aikoivat erottaa hänet\nLygiasta ja ettei hän enää koskaan saa häntä nähdä, jos hän nyt hänet\nkadottaa. Hän ymmärsi, että heidän välillään oli tapahtunut tärkeitä\nasioita, jotka vaativat aivan uusien keinojen keksimistä, jos hän mieli\nsaada tytön omakseen. Mutta uusien keinojen keksimiseen ei nyt ollut\naikaa. Vinitius ymmärsi niinikään, että jos hän lupaa, — vaikkapa\nvannomalla vakuuttaa — vievänsä Lygian Pomponia Graecinalle, niin heillä\non syytä olla uskomatta hänen sanoihinsa — eivätkä he niihin uskokaan.\nOlisihan hän voinut tehdä sen aikaisemmin. Olisihan hän voinut mennä\nPomponian luo ja vannoa, että luopuu tytön etsimisestä. Silloin Pomponia\nolisi ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja toimittanut tytön\nkotiin. Mutta Vinitius oli itse ajanut takaa tyttöä, ja nyt hän tunsi,\netteivät mitkään hänen vakuutuksensa pystyisi järkyttämään kristittyjen\npäätöksiä ja etteivät mitkään hänen valansa herättäisi heissä\nluottamusta. Eihän hän ollut edes kristitty, hän ei siis olisi voinut\nvannoa kuin kuolemattomien jumalien nimessä, joihin ei hän edes itsekään\ntäysin uskonut ja joita kristityt pitivät suorastaan pahoina henkinä.\n\nKiihkeästi hän kuitenkin halusi saada Lygian ja hänen holhoojiensa\naikomukset ehkäistyiksi. Varmaan hän keksisi jonkun keinon, kunhan saisi\naikaa ajatella. Sitäpaitsi hän halusi saada edes jonkun päivän katsella\nLygiaa. Niinkuin hukkuva pitää jokaista laudanpätkää ja oljenkortta\npelastuksenaan, niin Vinitiuskin luuli muutaman päivän kuluessa\nkeksivänsä jonkun sanan, joka saattaisi viedä hänet likemmä Lygiaa,\nsaavansa kiinni jonkun pelastavan ajatuksen päästä.\n\nHän kokosi ajatuksensa ja virkkoi:\n\n\"Kuulkaa minua, kristityt. Eilen olin teidän kanssanne Ostrianumissa ja\nkuuntelin oppianne, mutta vaikken vielä sitä tunne, todisti käytöksenne,\nettä olette hyviä, rehellisiä ihmisiä. Kehoittakaa leskeä, joka asuu\ntässä talossa, jäämään kotiin, jääkää te niinikään paikoillenne ja\nsallikaa minun jäädä tänne. Sanokoon tämä mies — siinä hän käänsi\nsilmänsä Glaucukseen päin, — joka on parantaja ja joka ymmärtää haavojen\nhoitoa, voiko minua nyt siirtää. Olen sairas, käsivarteni on poikki.\nMinun täytyy edes muutamia päiviä saada pysyä liikkumattomana. Vakuutan\nsiis teille, etten liiku mihinkään, jollette väkivallalla minua\nkarkoita.\"\n\nSiinä hän vaikeni, sillä hänen kipeästä rinnastaan loppui hengitys.\nMutta Crispus virkkoi:\n\n\"Ei kukaan, herra, tahdo harjoittaa väkivaltaa sinua vastaan. Me vain\ntahdomme turvata oman henkemme.\"\n\nNuorukainen, joka oli aivan tottumaton siihen että häntä vastustettiin,\nrypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Antakaa minun vetää henkeäni,\" virkkoi hän.\n\nJa vasta hetkisen perästä hän jatkoi:\n\n\"Crotonia, jonka Ursus surmasi, ei kukaan kysy, sillä hänen piti tänään\nmatkustaa Beneventumiin, jonne Vatinius oli kutsunut hänet, ja kaikki\nluulevat hänen lähteneen sinne. Kun me Crotonin kanssa tulimme tähän\ntaloon, ei kukaan muu meitä nähnyt kuin muuan kreikkalainen, joka oli\nollut kanssamme Ostrianumissa. Neuvon teille hänen asuntonsa, noutakaa\nhänet tänne, jotta saan käskeä häntä pitämään suunsa kiinni. Hän on\nminun palkkaamani. Kotiini kirjoitan kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni\nBeneventumiin. Jos kreikkalainen jo olisi ehtinyt viedä tiedon\nprefektille, vakuutan hänelle itse lyöneeni kuoliaaksi Crotonin ja\nkahakassa taittaneeni käsivarteni. Niin teen, vannon sen kautta isäni ja\näitini varjon! Voitte siis aivan huoleti jäädä tänne, sillä ei ainoakaan\nhiuskarva ole teidän päästänne putoava. — Noutakaa kiireesti puheilleni\nkreikkalainen! Hänen nimensä on Chilon Chilonides.\"\n\n\"Jääköön siis Glaucus luoksesi, herra,\" virkkoi Crispus, \"ja hoitakoon\nsinua yhdessä lesken kanssa.\"\n\nVinitius rypisti kulmakarvojaan vieläkin tuikeammin.\n\n\"Huomaa, vanha mies, mitä nyt puhun,\" sanoi hän. \"Minä olen sinulle\nkiitollisuuden velassa, ja sinä tunnut olevan hyvä ja kelpo ihminen,\nmutta tällä kertaa et ole minua kohtaan suora. Sinä pelkäät, että minä\naion kutsua orjani tänne ja antaa viedä pois Lygian. Enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Olet!\" vastasi Crispus vakavasti.\n\n\"Tiedä siis, että teidän kuultenne puhuttelen Chilonia, että teidän\nnähtenne kirjoitan kotiin kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni\nBeneventumiin, ja etten käytä palvelukseeni muita lähettejä kuin\nteitä... Mieti nyt tätä äläkä enää ärsytä minua.\"\n\nHän suuttui niin, että kasvot vääntyivät, ja jatkoi hetkisen perästä:\n\n\"Luuletko minun kieltävän, että tahdon jäädä tänne saadakseni nähdä\nLygiaa?... Tyhminkin arvaisi ajatukseni, jos väittäisin vastaan...\nMutta väkivallalla en enää aio koettaa anastaa häntä... Kuulepa vielä.\nJollei Lygia saa jäädä tänne, repäisen terveellä kädelläni siteet\nhaavoittuneen käsivarteni ympäriltä enkä huoli ruuasta enkä juomasta,\nvaan tulkoon kuolemani sinun ja veljiesi syyksi. Miksi sinä minua\nsäästit, mikset käskenyt tappaa minua?\"\n\nKiihko ja mielenliikutus tekivät hänet aivan kalpeaksi. Mutta Lygia,\njoka viereiseen huoneeseen kuuli koko keskustelun, tuli vakuutetuksi\nsiitä, että Vinitius panee uhkauksensa täytäntöön, ja pelästyi suuresti.\nHän ei millään muotoa saanut kuolla! Haavoittuneena ja turvattomana ei\nLygia enää osannut pelätä häntä, vaan tunsi ainoastaan sääliä häntä\nkohtaan. Päästyään karkuun Vinitiuksen käsistä oli hän elänyt ihmisten\njoukossa, jotka viettivät päivänsä yhtämittaisessa uskonnollisessa\nhuumauksessa eivätkä muuta ajatelleet kuin uhrautumista,\nitsensäkieltämistä ja rakkauden töitä. Hän oli itsekin niin\ntäydellisesti vaipunut tähän uuteen henkeen, ettei hän enää kaivannut\nkotia, ei omaisia eikä kadotettua onneaan. Hän oli jo muuttunut yhdeksi\nnoista kristityistä neitseistä, jotka sittemmin muuttivat maailman\nvanhan hengen uudeksi. Vinitius oli kuitenkin ehtinyt siksi paljon\nvaikuttaa hänen kohtaloonsa ja siksi paljon järkyttää hänen rauhaansa,\nettei hän ollut voinut häntä unohtaa. Hän oli päiväkausia ajatellut\nhäntä, lakkaamatta rukoillen, että Jumala soisi hetken koittaa, jolloin\nhän saisi noudattaa uskonsa hengen ääntä: palkita hänen pahuutensa\nhyvällä, kostaa hänen vainoomisensa lempeydellä, pelastaa hänet ja\nvoittaa hänet Kristukselle. Nyt hän luuli hetken tulleen, jolloin hänen\nrukouksensa kuultaisiin.\n\nHän likeni Crispusta, hänen kasvonsa säteilivät innostuksesta, ja hän\nrupesi puhumaan äänellä, joka oli kuin toisen palveluksessa:\n\n\"Crispus, jääköön hän meidän joukkoomme, ja jääkäämme me hänen luokseen,\nkunnes Kristus suo hänen parantua.\"\n\nMutta kun vanha presbyteri, joka oli tottunut joka paikasta etsimään\nJumalan sormen viittausta, näki neidon innostuksen, luuli hän paikalla\nkorkeamman voiman puhuvan hänen suunsa kautta, laski käden sydämelleen\nja painoi päänsä alas.\n\n\"Tapahtukoon niinkuin sinä sanot,\" virkkoi hän.\n\nVinitiukseen, joka kaiken aikaa oli katseillaan seurannut Lygiaa, teki\nCrispuksen kuuliaisuus omituisen, valtavan vaikutuksen. Hän tuli siihen\njohtopäätökseen, että Lygia mahtoi olla kristittyjen joukossa joku\nSibylla tai papitar, jota kunnioitetaan ja jonka sanaa totellaan. Ja\nvaistomaisesti tarttui Vinitiukseenkin sama kunnioituksen tunne. Hänen\nrakkautensa rinnalle tuli jonkinlainen pelko, joka teki itse hänen\nrakkautensa vähemmän rohkeaksi. Suhteet olivat muuttuneet: Lygia ei enää\nollut riippuvainen hänen tahdostaan, vaan hän oli riippuvainen Lygian\ntahdosta, hän makasi kipeänä, raajarikkona; hän oli lakannut olemasta\nhyökkäävänä ja valloittavana voimana ja odotteli Lygian hoitoa kuin\nturvaton lapsi. Ennen olisi hänen ollut mahdoton tottua siihen tietoon.\nHänen ylpeälle, itsekkäälle luonteelleen olisi sellainen suhde kehenkä\ntoiseen ihmiseen hyvänsä ollut nöyryytys — mutta nyt ei hän tuntenut\nmitään nöyryytystä. Päinvastoin oli hän Lygialle kiitollinen kuin\nherrattarelleen. Nämä Vinitiuksen tunteet olivat hänelle aivan oudot.\nEdellisenäkään päivänä eivät ne vielä olisi voineet johtua hänen\nmieleensä, ja jos hän olisi kyennyt selvästi ajattelemaan, olisi hän\ntänäkin hetkenä kummastellut niitä. Mutta nyt ei hän laisinkaan\nkoettanut tutkistella, minkätähden asiat olivat tällä kannalla. Hänestä\noli kaikki niinkuin olla piti, ja hän oli onnellinen, kun tiesi saavansa\njäädä paikoilleen.\n\nHän olisi tahtonut kiittää — sillä hänen sydämensä oli täynnä\nkiitollisuutta ja jotakin muutakin tunnetta, joka oli hänelle niin outo,\nettei hän edes tietänyt sille nimeä — se oli nimittäin nöyryyttä. Mutta\nmielenliikutus oli tehnyt hänet niin heikoksi, ettei hän jaksanut lausua\nsanaakaan. Hän kiitti siis vain silmillään, joista loisti ilo ja onni.\nSaihan hän jäädä tänne, saihan hän nähdä hänet huomenna, ylihuomenna,\nehkä vielä kauan aikaa! Pian hänen iloonsa sentään sekaantui pelko: entä\njos hän kadottaa sen, minkä jo on löytänyt! Ja hänen pelkonsa yltyi niin\nsuureksi, että kun Lygia hetken perästä ojensi hänelle vettä, hän ei\nuskaltanut tarttua hänen käteensä, vaikka hänet valtasi halu sitä tehdä.\nVinitius ei uskaltanut — hän, sama Vinitius, joka Caesarin kemuissa\nväkivallalla oli suudellut Lygian huulia ja joka hänen karattuaan oli\npäättänyt hiuksista raastaa häntä pitkin cubiculumia ja ruoskittaa\nhänet.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nHän rupesi myöskin pelkäämään, että joku odottamaton apu ulkoapäin\ntulisi sekoittamaan hänen iloansa. Chilon oli saattanut viedä tiedon\nhänen katoamisestansa kaupungin prefektille tai vapautetuille orjille\nhänen kodissaan — ja siinä tapauksessa saattoivat vartijat minä hetkenä\nhyvänsä karata sisään. Tosin hänen päähänsä hetkiseksi lennähti ajatus,\nettä silloin on hyvä tilaisuus antaa ottaa kiinni Lygia ja sulkea hänet\nlukkojen taakse, mutta samassa hän tunsi, ettei hän saa eikä voi sitä\ntehdä. Vinitius oli itsevaltainen, raaka, turmeltunut ja tarpeen\nvaatiessa leppymätönkin, mutta hän ei sentään ollut mikään Tigellinus\ntai Nero. Sotilaselämä oli jättänyt häneen jonkun määrän oikeudentuntoa\nja uskonnollisuutta sekä niin paljon järkeä, että hän ymmärsi sellaisen\nmenettelyn alhaiseksi ja kurjaksi. Mahdollisesti hän vielä vihapäissään\nja ollessaan täysissä terveyden voimissa olisi saattanut ryhtyä\nsellaiseen toimenpiteeseen, mutta nyt hän oli hellällä mielellä, oli\nsairas. Hän toivoi vain, ettei mitään tulisi hänen ja Lygian välille.\n\nHän huomasi hämmästyksekseen, ettei Lygia enempää kuin Crispuskaan siitä\nhetkestä alkaen, jolloin Lygia oli asettunut hänen puolelleen, vaatineet\nhäneltä mitään vakuutuksia. He näyttivät olevan varmat siitä, että heitä\ntarpeen sattuessa suojelee yliluonnollinen voima. Vinitius puolestaan\noli miltei taipuvainen uskomaan samaa, sillä kuultuaan apostolin\nopetukset Ostrianumissa, olivat raja-aidat mahdollisuuden ja\nmahdottomuuden välillä katoamistaan kadonneet ja poistumistaan\npoistuneet hänen silmistään. Pian hän sentään rupesi ajattelemaan asiaa\njärkevästi, muisti kreikkalaisen ja pyysi toistamiseen, että Chilon\nhaettaisiin hänen puheilleen.\n\nCrispus suostui hänen pyyntöönsä ja päätti lähettää Ursuksen\ntoimittamaan asiaa. Vinitius, joka viime aikoina usein oli pannut\norjiaan noutamaan Chilonia — vaikka tavallisesti turhaan — selitti nyt\nlygiläiselle tarkasti, missä hän asui. Sitten hän kirjoitti taululle\nmuutamia sanoja, kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:\n\n\"Panen taulun Ursuksen mukaan, sillä Chilon on häijy ja pahankurinen\nmies. Usein, kun lähetin noutamaan häntä, käski hän vastata miehilleni,\nettei hän ole kotona, ja niin hän teki aina, kun ei hänellä ollut hyviä\nuutisia ja kun hän pelkäsi vihaani.\"\n\n\"Kun minä vain saan hänet käsiini,\" sanoi Ursus, \"niin tänne minä hänet\ntuon joko myöten tai vastoin hänen tahtoaan.\"\n\nHän kiersi viitan ylleen ja läksi kiireesti ulos.\n\nEi ollut Roomassa helppo löytää ihmisten asuntoja parhaittenkaan\nselitysten avulla, mutta Ursuksen työtä helpotti siinä suhteessa\nmetsäläisen myötäsyntynyt vaisto. Sitäpaitsi tunsi hän kaupungin\nerittäin hyvin, ja niin hän todella, jonkun aikaa etsittyään, löysi\nChilonin asunnon.\n\nEi hän kuitenkaan tuntenut häntä. Olihan hän nähnyt hänet vain kerran\neläissään, lisäksi yöllä. Sitäpaitsi se ylevähenkinen, lujaluontoinen\nvanhus, joka oli yllyttänyt häntä murhaamaan Glaucusta, oli niin\ntoisenlainen kuin tämä kyyryselkäinen, pelästynyt kreikkalainen, ettei\nkukaan olisi voinut edellyttää häntä samaksi henkilöksi. Chilonkin\ntointui ensi pelästyksestään, kun huomasi Ursuksen pitävän itseään\nventovieraana ihmisenä. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus,\nrauhoitti häntä vieläkin enemmän — todistihan se, ettei häntä aiottu\nhoukutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hänen mieleensä juolahti,\nettä Vinitius tietysti oli jäänyt henkiin siitä syystä, etteivät\nkristityt ole uskaltaneet satuttaa kättänsä niin tunnettuun henkilöön.\n\n\"Kyllä Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa,\" mietti hän\nitsekseen. \"Koska hän kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllä hän\nminua tarvitsee muuhun kuin syöstäkseen surman suuhun.\"\n\nChilon rohkaisi siis mieltään ja kysyi:\n\n\"Hyvä mies, eikö ystäväni, jalosukuinen Vinitius, lähettänyt noutamaan\nminua kantotuolilla? Jalkani ovat turvoksissa, en saata astua pitkiä\nmatkoja.\"\n\n\"Ei lähettänyt,\" vastasi Ursus. \"Kyllä meidän täytyy astua jalkaisin.\"\n\n\"Mutta entä jollen minä siihen suostuisi?\"\n\n\"Suostu pois vain, sillä sinun täytyy lähteä mukaani.\"\n\n\"Lähden, lähden, mutta omasta vapaasta tahdostani. Ei minua kukaan voi\npakottaa, sillä olen vapaa mies ja kaupungin prefektin ystävä. Tietäjänä\nvoin sitäpaitsi käyttää hyväkseni muitakin keinoja — voin muuttaa ihmiset\npuiksi tai eläimiksi. Mutta lähden — lähden! Otan tästä vain lämpöisemmän\nvaipan ja päähineen, jotteivät tämän kaupunginosan orjat minua\ntuntisi — muuten he yhtämittaa pysäyttäisivät meidät saadakseen suudella\nkättäni.\"\n\nNäin sanottuaan puki hän ylleen toisen viitan ja peitti päänsä leveällä\ngallialaisella päähineellä, jottei Ursus, heidän päästyään täyteen\npäivänvaloon, tuntisi hänen kasvonpiirteitään.\n\n\"Minne viet minua?\" kysyi hän Ursukselta, kun he jo olivat matkalla.\n\n\"Tiberin tuolle puolelle.\"\n\n\"En ole vielä ollut Roomassa kuin lyhyen ajan enkä koskaan ole käynyt\nTiberin tuolla puolella, mutta kai sielläkin asuu hyviä ihmisiä.\"\n\nMutta lapsellinen Ursus, joka oli kuullut Vinitiuksen kertoneen, että\nkreikkalainen hänen kanssaan oli ollut Ostrianumin hautausmaalla ja joka\nsitäpaitsi oli nähnyt hänen Crotonin seurassa astuvan taloon, jossa\nLygia asui, puhkesi paikalla suoraan puhumaan:\n\n\"Älä valehtele, vanhus, sillä tänään sinä olet ollut sekä Ostrianumissa\nVinitiuksen kanssa että meidän porttimme alla.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti Chilon, \"vai on teidän talonne Tiberin tuolla\npuolen! En ole kauaa ollut Roomassa enkä tiedä eri kaupunginosia. Niin\non asia, hyvä ystävä! Olin kyllä porttiholvissanne ja rukoilin kaikkien\nhyveiden nimessä Vinitiusta, ettei hän astuisi pihaan. Ostrianumissa\nkävin niinikään, ja tiedätkö miksi? Katsos, olen jo jonkun aikaa\nkoettanut kääntää Vinitiusta kristinuskoon ja tahdoin välttämättömästi,\nettä hän kuulisi vanhan apostolin saarnaavan. Kunhan vain valo pääsisi\ntunkeutumaan hänen sieluunsa, niinkuin sinunkin sieluusi! Koska olet\nkristitty, niin tottahan soisit oikeuden saavan voiton vääryydestä?\"\n\n\"Totta kai!\" vastasi Ursus nöyrästi.\n\nNyt sai Chilon takaisin koko rohkeutensa.\n\n\"Vinitius on mahtava herra,\" virkkoi hän \"ja Caesarin ystävä. Usein hän\nvielä kallistaa korvansa pahan hengen puheille, ja jos vaikkapa vain\nhiuskarva hänen päässään vahingoittuisi, kohtaisi Caesarin kosto kaikkia\nkristittyjä.\"\n\n\"Meitä suojelee suurempi mahti.\"\n\n\"Tietysti, tietysti! Mutta mitä aiotte tehdä Vinitiukselle?\"\n\n\"En tiedä. Kristus käskee olemaan laupias.\"\n\n\"Oikein vastasit. Pidä se asia vain aina mielessäsi, muutoin sinua\nkerran kärvennetään helvetissä kuin makkaraa pannussa.\"\n\nUrsus huokasi, ja Chilon käsitti, että hän tuota miestä, joka ensi\nhetkessä oli tehnyt häneen niin hirvittävän vaikutuksen, saattoi johtaa\nkuinka vain tahtoi.\n\nHäntä halutti nyt saada likempiä tietoja Lygian ryöstämisestä, ja hän\njatkoi ankaran tuomarin äänellä:\n\n\"Mitä te olette tehneet Crotonille? Puhu suoraan niinkuin asia on.\"\n\nUrsus huokasi taasen:\n\n\"Vinitius kertoo sinulle kaikki.\"\n\n\"Sinä olet siis lävistänyt hänet veitsellä tai surmannut kepillä.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään aseita.\"\n\nTaaskin täytyi kreikkalaisen hämmästyä barharin yli-inhimillistä voimaa.\n\n\"Antakoon sinulle Pluto!... Tarkoitan tietysti: antakoon sinulle\nKristus anteeksi syntisi!\"\n\nJonkun aikaa he astelivat ääneti eteenpäin, sitten virkkoi\nkreikkalainen:\n\n\"En minä rupea sinua ilmiantamaan, mutta varo vartijoita.\"\n\n\"Pelkään Kristusta enkä vartijoita.\"\n\n\"Se on oikein. Mutta murha on suurin kaikista synneistä. Rukoilisin\nmielelläni puolestasi, mutta en tiedä vaikuttaisiko rukoukseni —\nennenkuin olet tehnyt lupauksen, ettet ikinä enää sormesi päälläkään\nkoske kehenkään ihmiseen.\"\n\n\"En minä tahallani sitä murhaa tehnyt,\" vastasi Ursus.\n\nMutta Chilon, joka halusi vakuuttaa henkensä kaikkien tapausten varalta,\nei lakannut maalaamasta murhaa mustaakin mustemmaksi eikä kehoittamasta\nUrsusta lupausten tekoon. Hän koetti kyllä urkkia tietoja\nVinitiuksestakin, mutta lygiläinen vastasi hänen kysymyksiinsä kovin\nvastenmielisesti ja aina vain lisäten, että hän Vinitiukselta itseltään\nsaa tarvittavat tiedot. Näistä asioista keskustellen olivat he kulkeneet\nkoko pitkän tien siitä kaupunginosasta, jossa kreikkalainen asui, aina\nTiberinpuoleiseen kaupunginosaan, ja saapuneet perille. Chilonin sydän\nalkoi taasen levottomasti sykkiä. Pelästyksissään luuli hän huomaavansa,\nettä Ursus oli ruvennut katsomaan häntä omituisen nälkäisillä silmillä.\n\"Vähän siitä minulle on hyötyä\", puheli hän itsekseen, \"jos hän minut\nsurmaa vasten tahtoani. Soisin halpauksen kohtaavan häntä ja kaikkia\nmuita lygiläisiä. Lähetä heihin halpaus, oi Zeus, jos suinkin saatat!\"\nNäin ajatellen kääri hän kireämmin ympärilleen gallialaisen viittansa,\nmutta huomautti tekevänsä sen suojellakseen itseään kylmältä. He\nastuivat porttiholvista ensimmäiseen pihaan ja siitä käytävään, joka\njohti pieneen puutarhaan ja pikku rakennukselle. Siinä Chilon vihdoin\näkkiä seisahtui ja virkkoi:\n\n\"Anna minun vetää henkeäni, sillä muuten en saa suustani ainoaa sanaa\nenkä saata jakaa Vinitiukselle vapahtavia neuvoja.\"\n\nNäin sanottuaan jäi hän seisomaan — sillä vaikka hän kuinka olisi\nvakuuttanut itselleen, ettei tässä ole mitään vaaraa, tutisivat hänen\njalkansa, kun hän ajatteli, että hän nyt seisoo keskellä noiden\nsalaperäisten ihmisten asuntoja, joita hän oli nähnyt Ostrianumissa.\n\nSamassa alkoi pikku rakennuksesta kuulua veisuuta.\n\n\"Mitä se on?\" kysäsi Chilon kummissaan.\n\n\"Sanot olevasi kristitty etkä tiedä, että meillä aina aterian jälkeen on\ntapana ylistää Vapahtajaamme virsillä, vastasi Ursus. — Miriam poikineen\non mahtanut palata kotiin. Ehkä apostolikin on siellä, sillä hän käy\njoka päivä tervehtimässä leskeä ja Crispusta.\"\n\n\"Vie minut suoraan Vinitiuksen luo.\"\n\n\"Vinitius on samassa huoneessa kuin kaikki muutkin, koska se on ainoa\nsuurempi huoneemme. Toiset ovat pimeitä cubiculumeja, ja niissä me\nainoastaan nukumme. Mennään pois sisään — siellä saat levätä.\"\n\nHe menivät. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä talvinen ilta oli pilvinen,\neivätkä ne harvat liekit, jotka huoneessa paloivat, riittäneet\npoistamaan pimeyttä. — Vinitius ei tuntenut vaippaan verhottua miestä,\nmutta hän arvasi, että se oli Chilon. Kreikkalainen puolestaan karkasi,\nhuomattuaan vuoteen huoneen nurkassa, suoraa päätä ja sivulle katsomatta\nVinitiuksen luo — ikäänkuin hän olisi tuntenut siellä olevansa paremmassa\nturvassa.\n\n\"Oi herra! mikset kuunnellut minun neuvojani!\" huudahti hän käsiään\nväännellen.\n\n\"Ole vaiti,\" lausui Vinitius \"ja kuuntele!\"\n\nHän alkoi tuimasti tuijottaa Chilonin silmiin ja puhui hitaasti ja\nankarasti. Hän tahtoi nähtävästi, että jokainen sana tekisi käskyn\nvaikutuksen ja painuisi ikipäiviksi Chilonin mieleen.\n\n\"Croton hyökkäsi kimppuuni ja tahtoi ryöstää ja tappaa\nminut — ymmärrätkö! Silloin surmasin hänet, ja nämä ihmiset ovat sitoneet\nhaavat, jotka sain, kun hänen kanssaan kamppailin.\"\n\nChilon ymmärsi paikalla Vinitiuksen tarkoituksen. Hän puhui tietysti\njonkun sopimuksen hyväksi, jonka hän kristittyjen kanssa oli tehnyt, ja\ntahtoi, että häntä uskottaisiin. Chilon näki sen hänen kasvojensa\nilmeestäkin. Hän ei siis osoittanut pienintäkään hämmästystä tai\nihmettelyä, vaan nosti silmänsä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:\n\n\"Sepä vasta oli oikea konna, hyvä herra! Varoitinhan minä sinua\nluottamasta häneen. Kaikki minun neuvoni kilpistyivät hänestä kuin\nherneet alas seinää. Koko Hadeksessa ei ole niin suuria kärsimyksiä kuin\nhän ansaitsisi. Sellaista se vain on, että joka ei ole kelpo ihminen,\nsen täytyy olla roisto. Ja onko kenenkään niin vaikea muuttua kelpo\nihmiseksi kuin konnan? Karata hyväntekijänsä, sellaisen ylevämielisen\nherran kimppuun!... Voi jumalat!\"\n\nSamassa hän muisti, että matkalla oli sanonut Ursukselle olevansa\nkristitty — ja vaikeni.\n\nVinitius jatkoi:\n\n\"Jollei minulla olisi ollut tikaria, olisi hän tappanut minut.\"\n\n\"Siunattu olkoon se hetki, jolloin neuvoin sinua ottamaan matkaasi\nvaikkapa edes veitsen.\"\n\nVinitius käänsi kreikkalaiseen tutkivan katseen ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt tänään?\"\n\n\"Kuinka niin? Johan minä sanoin sinulle, herra, että olen tehnyt\njumalille erään lupauksen, jotta sinä paranisit.\"\n\n\"Etkö mitään muuta?\"\n\n\"Olin juuri lähtemäisilläni sinua tapaamaan, kun tämä kelpo mies tuli\nilmoittamaan, että kutsut minua.\"\n\n\"Tässä on taulu. Lähde viemään sitä minun talooni ja kun tapaat\nvapautettuni, niin jätä se hänelle. Kirjoitin siihen, että olen lähtenyt\nBeneventumiin. Itse puolestasi saat niinikään kertoa, että tänä aamuna\nlähdin matkalle erään tärkeän kirjeen johdosta, jonka sain\nPetroniukselta.\"\n\nHetkisen perästä lisäsi hän, pannen painoa joka sanalle:\n\n\"Olen matkustanut Beneventumiin — ymmärrätkö!\"\n\n\"Olet matkustanut, herra! Aamulla sanoin sinulle Porta Capenan luona\nhyvästi — ja siitä asti on minun ollut niin ikävä, että, jollet\njalomielisesti lohduta minua, itken itseni kuoliaaksi, kuten Zethoksen\nonnettoman vaimon kävi, kun hän suri Itylosta.\"\n\nVinitius oli sairas ja ennestään tottunut kreikkalaisen liukkaisiin\nkäänteisiin, mutta hänen täytyi hymähtää. Samalla hän kuitenkin oli\nhyvillään siitä, että Chilon heti oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.\n\n\"No minä kirjoitan, että toimittavat kyyneleesi kuivatuiksi. Annapa\nkynttilä tänne.\"\n\nChilon oli jo kokonaan rauhoittunut. Hän nousi, astui pari askelta\nsivulle päin uunia kohti ja otti kynttilän seinältä.\n\nLiikkuessa oli päähine valunut hänen hartioilleen, Ja valo pääsi\nlankeamaan suoraan hänen kasvoilleen. Äkkiä karkasi Glaucus lavitsalta,\nlikeni nopein askelin ja seisahtui hänen eteensä.\n\n\"Etkö tunne minua, Cephas?\" virkkoi hän.\n\nHänen äänessään oli niin hirvittävä sointu, että kaikki läsnäolijat\nsäpsähtivät.\n\nChilon oli ottanut kynttilän käteensä, mutta pudotti sen samassa maahan\nja rupesi vaikeroimaan:\n\n\"En minä ole mikään Cephas ... en minä ole! ... armoa!\"\n\nGlaucus kääntyi niiden puoleen, jotka paraikaa olivat ilta-aterialla, ja\nvirkkoi:\n\n\"Tämä mies se oli, joka petti minut ja perheeni ja joka meidät saattoi\nturmioon!...\"\n\nGlaucuksen vaiheet olivat tutut kaikille kristityille, ja Vinitiuskin\ntunsi ne. Hän ei ollut huomannut, kuka Glaucus oikeastaan oli, koska hän\ntuontuostakin oli pyörtynyt tuskissaan ja Glaucuksen nimi siinä oli\nluiskahtanut hänen korviensa ohitse. Mutta kun Ursus kuuli Glaucuksen\nsanat, välähti hänen mieleensä aavistus, joka valaisi hänen järkensä\nkuin salama pimeän yön. Nyt tunsi hän Chilonin, karkasi parilla\nharppauksella hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa, taivutti sitä\nsivulle ja huusi:\n\n\"Hän se yllytti minua murhaamaan Glaucuksen!\"\n\n\"Armoa!\" vaikeroi Chilon. \"Minä annan teille... Herra! huusi hän ja\nkääntyi Vinitiuksen puoleen — pelasta minut! Sinuun minä turvaan,\npuolusta minua. Kirjeesi ... vien perille... Herra! herra!...\"\n\nVinitius seurasi tapahtumaa välinpitämättömämpänä kuin kukaan muu.\nTunsihan hän perinpohjin kreikkalaisen metkut, jotapaitsi ei hänen\nsydämessään ollut sijaa minkäänlaiselle, säälin tunteelle.\n\n\"Kuopatkaa hänet puutarhaan,\" virkkoi hän. \"Joku toinen voi viedä\nperille kirjeen.\"\n\nHänen sanansa kaikuivat Chilonin korvissa kuin kuolemantuomio. Hänen\njäsenensä vapisivat Ursuksen väkevissä käsissä, ja tuska pusersi\nkyyneleet silmiin.\n\n\"Armoa! teidän Jumalanne nimessä!\" huusi hän. \"Olen kristitty!... Pax\nvobiscum! olen kristitty, ja jollette usko, niin kastakaa minut vielä\nkerran, vaikkapa kaksi, vaikkapa kymmenen kertaa! Glaucus, sinä erehdyt.\nSallikaa minun puhua! Tehkää minut vaikka orjaksenne... Älkää tappako\nminua! armoa...\"\n\nTuska oli tukahduttanut hänen ääntään, ja se heikkeni heikkenemistään,\nkunnes apostoli Pietari äkkiä nousi pöydän takaa. Hetkisen pudisti hän\nvalkeaa päätään, päästi sen painumaan rintaansa vastaan ja piti silmänsä\nkiinni, mutta vihdoin hän avasi silmänsä, ja hänen äänensä kaikui läpi\nhiljaisuuden:\n\n\"Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele\nhäntä: mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi. Mutta jos hän\nseitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja seitsemän kertaa tykös\npalajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hänelle anteeksi'.\"\n\nHänen vaiettuaan syntyi huoneessa entistä hiiskumattomampi hiljaisuus.\n\nGlaucus seisoi hyvän aikaa kädet silmillä. Vihdoin hän otti ne pois ja\nvirkkoi:\n\n\"Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vääryyden, jonka olet tehnyt\nminua kohtaan, kuten minä Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan.\"\n\nUrsus päästi käsistään kreikkalaisen ja virkkoi hänkin samassa:\n\n\"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minäkin annan sinulle anteeksi.\"\n\nChilon lankesi maahan ja, nojautuen käsivarsiinsa, kierteli päätään kuin\nsatimeen saatu peto, joka vilkuu ympärilleen ja odottaa, mistäpäin\nkuoleman isku tulee. Hän ei uskonut silmiään eikä korviaan, hän ei\nuskaltanut toivoa anteeksiantoa.\n\nVähitellen sai hän takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet\nvärisivät yhä vielä pelosta.\n\n\"Mene rauhaan!\" lausui apostoli.\n\nChilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetäytyi\nhän Vinitiuksen vuodetta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä turvaa. Hän\nei vielä ollut käsittänyt, minkätähden mies, joka oli teettänyt hänellä\npalveluksia ja joka tavallaan oli hänen rikoskumppaninsa, tuomitsi\nhänet, sen sijaan ne, joita vastaan hän oli rikkonut, antoivat hänelle\nanteeksi. Se asia oli selviävä hänelle vasta paljoa myöhemmin. Hänen\nkasvonsa ilmaisivat ainoastaan hämmästystä ja epäluuloa. Vaikka hän\nolikin selvillä siitä, että hänelle oli annettu anteeksi, teki hänen\nmielensä kuitenkin kiireen kautta päästä pujahtamaan pois noiden\nsalaperäisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtä paljon kuin\nheidän julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hän\noli vakuutettu siitä, että jos hän vielä viipyy täällä, tapahtuu taasen\njotakin odottamatonta. Siinä seisoessaan Vinitiuksen edessä, puhkesi hän\nsentähden kiireesti puhumaan sortuneella äänellään:\n\n\"Anna, herra, kirje! anna kirje!\"\n\nHän tempasi Vinitiuksen käsistä taulun, kumarsi kristityille ja\nsairaalle ja karkasi seinää myöten hiipien ovelle.\n\nPimeällä pihalla nosti kauhu taasen hänen hiuksensa pystyyn, sillä hän\noli varma, että Ursus karkaa hänen kimppuunsa ja tappaa hänet yön\nturvissa. Hän olisi tahtonut paeta niin kauas kuin suinkin, mutta jalat\neivät totelleet häntä, ja hetkisen perästä kävivät ne aivan\nhervottomiksi, sillä Ursus ilmestyi todella hänen rinnalleen.\n\nChilon heittäytyi kasvoilleen maahan ja alkoi vaikeroida:\n\n\"Urbanus... Kristuksen nimeen...\"\n\nMutta Urbanus sanoi:\n\n\"Älä pelkää. Apostoli käski minun ohjata sinut portille, jottet eksyisi\npimeässä. Jos olet väsyksissä, saatan sinut kotiin.\"\n\nChilon nosti päätään.\n\n\"Mitä sanot? mitä!... Etkö tapa minua?\"\n\n\"En! en tapa sinua, ja jos olen pidellyt sinua liian kovasti tai\nvääntänyt luitasi, niin anna minulle anteeksi.\"\n\n\"Auta minut pystyyn,\" virkkoi kreikkalainen. \"Etkö tapa minua? Mitä?\nSaata minut nyt kadulle, niin sitten siitä kyllä kuljen yksin.\"\n\nUrsus nosti hänet maasta ikäänkuin hän olisi ollut höyhen ja asetti\nhänet seisomaan. Sitten hän johti hänet pimeän käytävän läpi toiseen\npihaan, josta he tulivat porttikäytävään ja kadulle. Käytävässä Chilon\ntaasen toisteli itsekseen: \"loppuni on totisesti tullut?\" ja vasta\nkadulla hän rauhoittui ja virkkoi:\n\n\"Nyt minä kyllä kuljen yksin.\"\n\n\"Rauha olkoon kanssasi!\"\n\n\"Ja sinun kanssasi! ja sinun kanssasi!... Kunhan tässä edes saan vetää\nhenkeäni.\"\n\nUrsuksen mentyä hengitti hän todellakin keuhkojen täydeltä. Sitten hän\nrupesi käsillään koettelemaan vyötään ja ristiluitaan, ikäänkuin\nsaadakseen varmuutta siitä vieläkö hän elää, ja läksi sitten kiirein\naskelin kulkemaan eteenpäin.\n\nMutta päästyään muutaman kymmenen askelen päähän, hän seisahtui ja\nvirkkoi:\n\n\"Minkätähden he oikeastaan eivät tappaneet minua?\"\n\nHän oli puhunut kristinopin totuuksia Eurytiuksen kanssa, hän oli joen\nrannalla selittänyt niitä Urbanukselle, hän oli ollut mukana\nOstrianumissa ja nähnyt kaikki, mitä siellä tapahtui — mutta kuitenkaan\nhän ei voinut löytää vastausta siihen kysymykseen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nSamoin oli Vinitiuksen laita. Hän ei myöskään saattanut käsittää sitä,\nmitä oli tapahtunut, ja hänen ajatuksensa olivat yhtä hämärät kuin\najatukset Chilonin päässä. Sen hän sentään saattoi selittää, että nämä\nihmiset olivat kohdelleet häntä hyvästi ja että he kostamisen asemasta\nolivat sitoneet hänen haavansa — siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut\nheidän oppinsa, mutta pääasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin määrin\npatriisin ylhäinen asema. Mutta heidän käytöksensä Chilonia kohtaan\nulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisässä\ninhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestä tuli pysyä. Ja\nvähäväliä täytyi hänen kysyä itseltään: minkätähden he eivät tappaneet\nkreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdä. Ursus olisi\nkuopannut hänet puutarhaan tai yöllä kuljettanut hänet Tiberiin.\nYöllisten rosvoretkien aikana, joita retkiä pantiin toimeen itse\nCaesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein,\nettei kukaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt\nolisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestä\nheidän olisi ollut velvollisuus se tehdä. Tosin ei säälin tunne ollut\nkokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan\natenalaiset pystyttäneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja\nmiekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin\noli joskus tapahtunut, että voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas\nCallicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta\nkaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten\nkärsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin,\nkäsityksen mukaan oikeutettu, jopa välttämätön. Koston jättäminen\nsikseen soti kokonaan hänen luontoaan vastaan. Olihan hänkin\nOstrianumissa kuullut, että ihmisen tulee rakastaa vihamiehiään, mutta\nhän piti sitä jonkinlaisena oppijärjestelmänä, jonka toteuttaminen\nelämässä ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että\nChilon ehkä oli jäänyt surmaamatta siitä syystä, että kristityillä\nmahdollisesti sattui olemaan joku juhlapäivä taikka kuunneljännes,\njolloin ei heidän sopinut tappaa. Sillä olihan hän kuullut puhuttavan,\nettä useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidän sovi\naloittaa sotaakaan. Mutta minkätähden eivät he siinä tapauksessa\nantaneet Chilonia oikeuden käsiin? Minkätähden apostoli sanoi, että jos\njoku seitsemän kertaa oli rikkonut, hänelle seitsemän kertaa piti suoda\nanteeksi. Ja minkätähden Glaucus sanoi Chilonille: \"antakoon sinulle\nJumala anteeksi, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan\"? Ja Chilon oli\nkuitenkin tuottanut hänelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinä saattoi\ntoiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, että joku häneltä olisi\nsurmannut Lygian, niin hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, ellei\nhän olisi säästänyt syyllistä mistään kärsimyksistä. Mutta Glaucus oli\nsuonut anteeksi! Ja Ursus oli myöskin suonut anteeksi. Ursus, joka itse\nasiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvänsä Roomassa,\nkoska hänen olisi tarvinnut sen jälkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon\nkuningas ja anastaa hänen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei\nCroton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessä virassaan oleva\nmiekkailija, joka oli päässyt virkaansa tappamalla edellisen\n\"kuninkaan\"? Näitä asioita ei voinut selittää kuin yhdellä tavalla,\nnimittäin siten, että näissä ihmisissä asui niin suuri hyvyys, ettei\nsellaista ikinä oltu maailmassa nähty. He eivät tappaneet, sillä he\nrakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka käski unohtamaan\noman itsensä, omat kärsityt vääryydet, oman onnen ja oman\nonnettomuuden — ja elämään ainoastaan toisten hyväksi. Ostrianumissa\nVinitius kyllä oli kuullut, mikä palkka heitä odotti, mutta sen arvoa ei\nhän saattanut pitää minäkään. Päinvastoin hän oli sitä mieltä, että\najallinen elämä, joka toisten eduksi sitoutuu kieltäytymään kaikesta,\nmikä on hyvää ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen käytös häntä\nsuuresti hämmästytti, mutta samalla se herätti hänessä sääliä ja\nylenkatsetta. He näyttivät hänen mielestään olevan ikäänkuin mitäkin\nlampaita, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua suden saaliiksi,\neikä hänen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan\nolentoja, jotka ilman muuta tyytyivät rupeamaan suden ruuaksi. Erittäin\nkummastutti Vinitiusta se seikka, että kaikkien näiden kristittyjen\nkasvot Chilonin mentyä loistivat ikäänkuin suuresta ilosta. Apostoli\ntuli Glaucuksen luo, laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui:\n\n\"Kristus on sinussa voittanut!\"\n\nMutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja\nilolla, että olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen\nhänen sydämeensä. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty\nkostonhimo antaa, ja katseli häneen silmät selällään, kuumeen\nkiihoittamana ja pitäen häntä puolihulluna. Mieliharmin huomasi hän\nLygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kättä, joka\noli orjan muotoinen, ja silloin näytti hänestä tämän maailman järjestys\nolevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa\nChilonin kadulle asti sekä pyytäneensä häneltä anteeksi, jos oli\npidellyt häntä liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi häntäkin, ja\nCrispus todisti, että tämä päivä oli ollut suuri voiton päivä. Kun\nVinitius kuuli mainittavan voittoja, menivät hänen ajatuksensa aivan\nsekaisin.\n\nVähän ajan perästä ojensi Lygia hänelle virkistävää juomaa, ja silloin\ntarttui hän hetkeksi hänen käteensä ja kysyi:\n\n\"Oletko siis sinäkin antanut minulle anteeksi?\"\n\n\"Olemme kristittyjä. Me emme saa kantaa vihaa sydämessämme.\"\n\n\"Lygia,\" huudahti nuorukainen taasen \"olkoon jumalasi kuka hyvänsä, niin\nuhraan hänelle hekatombin siksi, että hän on sinun jumalasi.\"\n\nMutta neito lausui:\n\n\"Sinä uhraat hänelle vielä sydämesi, kunhan opit rakastamaan Häntä.\"\n\n\"Vain siksi, että hän on sinun...\" uudisti Vinitius raukeavalla äänellä.\n\nHänen silmänsä sulkeutuivat, sillä heikkous oli taasen vallannut hänet.\n\nLygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ääreen ja\nkumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hänen\nläsnäolonsa, avasi silmänsä ja hymyili, mutta tyttö laski keveästi\nkätensä hänen silmilleen ikäänkuin uuvuttaakseen häntä uneen. Silloin\nvaltasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hänen\ntilansa. Yö oli jo tulossa, ja sitä myöten kun yö likeni, nousi\nkuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillään Lygian\nliikkeitä. Välistä hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hän\nkuuli ja näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta\ntodellisuuteen sekaantui kuumesairaan näkyjä. Vanhalla, hyljätyllä\nhautausmaalla oli olevinaan pyöreä temppeli, jossa Lygia oli\npapittarena. Vinitius ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään. Hän\noli seisovinaan temppelin harjalla käsissään luuttu, häikäisevässä\nvalossa, aivan kuten ne papittaret, jotka öisin virittävät virsiä kuun\nkunniaksi ja jommoisia hän oli nähnyt Itämailla. Vinitius ponnisteli\nkaikin voimin ylös kiertoportaita ryöstääkseen hänet itselleen, mutta\nhänen perässään mateli Chilon, joka pelkäsi niin, että hampaat suussa\nkalisivat, ja toisti toistamistaan: \"älä tee sitä, herra, sillä neito on\npapitar ja 'Hän' kostaa.\" Vinitius ei ymmärtänyt, ketä \"häntä\" Chilon\ntarkoitti, mutta sen hän varsin hyvin tajusi, että oli menossa pyhäkköä\nryöstämään ja pelkäsi suuresti. Mutta kun hän pääsi ristikolle, joka\nympäröi tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli äkkiä Lygian\nrinnalla ja huusi: \"älä satuta kättäsi häneen, sillä hän on minun!\" Ja\nhänen näin sanottuaan läksivät he yhdessä kulkemaan kuun säteiden\nvalaisemaa tietä, joka näytti vievän taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui\nheidän käsiinsä ja alkoi rukoilla, että he ottaisivat hänet mukaansa.\n\nSiinä hän heräsi ja rupesi, unesta selvittyään, katselemaan ympärilleen.\nTuli, joka paloi korkealla liedellä, oli jo alkanut hiipua, mutta\nvalaisi vielä kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ääressä\nlämmittelemässä, sillä yö oli jo kylmä ja huone tuntui kolealta.\nVinitius saattoi nähdä heidän hengityksensä höyrynä puhaltuvan suusta.\nApostoli istui keskellä, ja matalalla jakkaralla hänen jalkainsa\njuuressa Lygia. Hiukan etempänä olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekä\nympyrän molemmissa päissä Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori,\nkaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapäille.\n\nLygian silmät olivat tähdätyt apostoliin, ja hän kuunteli henkeä\npidätellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat käännetyt apostoliin päin.\nHän puhui matalalla äänellä. Vinitius rupesi hänkin tuijottamaan\nPietariin, ja hänet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen\nkuin äsken kuumehoureissa. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä ajatus, että\nhänen unennäkönsä olikin totta ja että harmaahapsinen vanhus todella oli\ntullut tänne kaukaisista maanääristä ryöstämään häneltä Lygian ja\njohtamaan hänet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikään\nvakuutettu, että vanhus paraikaa puhuu hänestä, ehkäpä neuvottelee,\nmiten Lygia olisi erotettava hänestä. Vinitiuksen mielestä oli aivan\nmahdotonta, että hän puhuisi jostakin muusta. Hän kokosi sentähden koko\ntahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja.\n\nSilloin huomasi hän kokonaan erehtyneensä, sillä apostoli puhui taasen\nKristuksesta.\n\n\"Siinä nimessä he aina vain elävät!\" ajatteli Vinitius.\n\nVanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehiä\nja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Häntä. Kun Vapahtaja kysyi\nheiltä, ketä he etsivät, vastasivat he: \"Jeesusta Natsarealaista\". Mutta\nkun Hän sanoi heille: \"minä olen!\" — lankesivat he maahan eivätkä\nuskaltaneet satuttaa kättänsä Häneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet\ntoisen kerran, ottivat he Hänet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kätensä\nvalkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perästä:\n\n\"Yö oli kylmä, kuten nyt, mutta veri kiehui sydämessäni. Vedin miekkani\nHäntä puolustaakseni ja hakkasin ylimmäisen papin palvelijalta korvan.\nJa minä olisin tahtonut suojella Häntä ennemmin kuin omaa elämääni,\nmutta Hän sanoi: 'Pistä miekkasi tuppeen. Eikö minun pitäisi juoda sitä\nkalkkia, jonka Isä minulle antoi?'... Silloin he ottivat Hänet kiinni ja\nsitoivat.\"\n\nApostoli vei käden otsalleen ja vaikeni ikäänkuin saadakseen ajatuksensa\nkootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidättyä, vaan karkasi paikoiltaan ja\nrupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinät\nkultasateena räiskähtivät yltympäri ja liekki leimahti kirkkaaksi\ntuleksi. Sitten hän istuutui ja huudahti:\n\n\"Kävi miten kävi, minä — hei!\"\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä Lygia oli laskenut sormen huulilleen.\nSenjälkeen Ursus ainoastaan hengittää läähätti, sillä hänen sielussaan\nkävi myrsky. Hän oli koska tahansa valmis suutelemaan apostolin jalkoja,\nmutta sitä yhtä tapausta ei hänen luontonsa saanut sallituksi, ja jos\nhänen nähtensä kukaan vain — olisi satuttanut kätensä Vapahtajaan, jos\nhän sinä yönä olisi ollut Vapahtajan mukana, niin kyllä kaikki, sekä\nsotamiehet että pappien palkkalaiset ja palvelijat, olisivat lentäneet\nsäpäleiksi... Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, kun hän tätä\najatteli. Sääli ja kaikkinaiset ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen\nsielussaan. Toiselta puolen hän päätteli, että hän kaikin voimin olisi\npuolustanut Vapahtajaa, jopa kutsunut joukottain muitakin lygiläisiä\navukseen, toiselta puolen hän tunsi, että hän sitä tehdessään olisi\nollut tottelematon Vapahtajalle ja estänyt lunastustyön täyttymistä.\nNäitä ajatellessaan ei hän voinut pidättää kyyneliään. Vähän ajan\nkuluttua Pietari otti käden kasvoiltaan ja rupesi jatkamaan\nkertomustaan, mutta Vinitius meni taasen kuumeiseen horrostilaan. Se,\nmitä hän tänään oli kuullut, sekaantui sen kanssa, mitä apostoli\nedellisenä yönä Ostrianumissa oli kertonut Vapahtajasta, kun Hän\nnäyttäytyi Tiberian meren rannalla. Vinitius oli näkevinään laajan\nvedenpinnan ja kalastajaveneen, jossa oli Pietari ja Lygia. Itse\nVinitius kaikin voimin ui heidän perässään, mutta kipeä käsivarsi esti\nhäntä saavuttamasta heitä. Myrsky rupesi heittämään laineita hänen\nkasvoilleen, ja hän oli uppoamaisillaan. Rukoillen huusi hän pelastusta.\nSilloin Lygia heittäytyi polvilleen apostolin eteen, apostoli Käänsi\nveneen ja ojensi hukkuvalle airon. Siihen Vinitius tarttui, pääsi sen\navulla veneeseen ja kaatui veneen pohjalle.\n\nSitten oli Vinitius näkevinään suuren joukon ihmisiä uimassa veneen\nperässä. Laineet peittivät vaahdollaan heidän päänsä. Toiset olivat niin\nsyvällä vedessä, ettei heistä näkynyt kuin käsi, mutta Pietari pelasti\npelastamistaan hukkuvia ja keräsi heitä veneeseen, joka ikäänkuin ihmeen\nkautta aina suureni. Pian oli siinä melkein yhtä paljon kansaa kuin\nOstrianumissakin oli ollut, pian vielä enemmän. Vinitius ihmetteli,\nmiten he mahtuivat veneeseen, ja rupesi pelkäämään, että he hukkuisivat.\nMutta Lygia lohdutti häntä ja osoitti hänelle jonkun valon, joka oli\nkaukana rannalla ja jota kohti he kulkivat. Tässä Vinitiuksen houreisiin\ntaasen liittyi se, mitä apostoli Ostrianumissa oli kertonut\nKristuksesta, kun Hän käveli veden päällä. Rannalla tuikkivan tulen\nvalossa oli hän näkevinään olennon, jota kohti Pietari ohjasi venettä.\nJa jota likemmä rantaa he tulivat, sitä tyynemmäksi tyyntyi vedenpinta\nja sitä suuremmaksi suureni tuli. Ihmisjoukot alkoivat veisata suloista\nvirttä, ja ilman täytti narduksen lemu. Vedessä välkkyi taivaankaan, ja\njärven pohja näytti kasvavan ruusuja ja liljoja. Vihdoin veneen pohja\nhiljaa liukui hiekkarannalle. Silloin Lygia tarttui Vinitiuksen käteen\nja virkkoi: \"tule, minä johdatan sinua!\" Ja hän vei hänet valkeuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaasen Vinitius heräsi, mutta kuumehoureet poistuivat ainoastaan\nvähitellen, eikä hän laisinkaan heti saanut selville, mikä oli unta,\nmikä totta. Jonkun aikaa hän vielä luuli olevansa järvellä ihmisten\nympäröimänä. Äkkiä hän jostakin käsittämättömästä syystä rupesi hakemaan\nPetroniusta heidän joukostaan ja hämmästeli suuresti, ettei häntä\nnäkynyt. Kirkas valo takasta, jonka ympäriltä ihmiset olivat hävinneet,\nherätti hänet vihdoin kokonaan, öljypuut syttyivät hitaasti punertavan\ntuhan alla, mutta pinjalastuja oli luultavasti hiljan heitetty liedelle,\nja ne palaa roihottivat heleässä tulessa. Niiden valossa Vinitius näki\nLygian, joka istui aivan likellä vuodetta. Hänen mielensä joutui\nkiivaaseen kuohuntaan. Hän muisti, että Lygia oli viettänyt edellisen\nyön Ostrianumissa ja että hän koko päivän oli hoitanut häntä. Nyt olivat\nkaikki muut lähteneet levolle, hän yksin valvoi hänen vuoteensa ääressä,\nja helposti saattoi huomata, että hän oli väsyksissä, sillä hän istui\nliikkumattomana, silmät kiinni. Vinitius ei tietänyt, nukkuiko hän vai\noliko hän vaipunut ajatuksiinsa. Hän katseli hänen kasvojensa piirteitä,\nsilmäluomia, jotka olivat alaspainetut, käsiä, jotka olivat kytketyt\nristiin polvelle, ja hänen pakanallinen päänsä alkoi työläästi oivaltaa,\nettä tässä maailmassa alastoman, itsetietoisen ja muodoistaan ylpeilevän\nkreikkalaisen ja roomalaisen kauneuden rinnalla on olemassa toinen\nkauneus, uusi, erinomaisen puhdas ja henkevä.\n\nEi hän juuri olisi tahtonut taipua sanomaan tätä kauneutta\nkristilliseksi kauneudeksi, mutta mitä taas Lygiaan tuli, niin oli\nmahdoton eroittaa häntä siitä opista, jota hän tunnusti. Lygia, jota\nvastaan Vinitius oli rikkonut, oli jäänyt tänne valvomaan, vaikka kaikki\nmuut läksivät levolle, ja Vinitius ymmärsi hänen tehneen sen juuri\nsiksi, että hänen uskontonsa sitä vaati. Hänen täytyi tällaista uskontoa\nkunnioittaa, mutta samalla häntä harmitti. Hän olisi suonut Lygian\njääneen tuohon valvomaan rakkautensa pakottamana, siksi, että hän\nrakasti häntä, hänen kasvojaan, hänen silmiään, hänen sopusointuista\nvartaloaan, sanalla sanoen: samasta syystä, joka oli saanut niin monen\nkreikattaren ja roomattaren kietomaan lumivalkeat käsivartensa hänen\nkaulaansa.\n\nMutta äkkiä hän tunsi, että jos Lygia olisi ollut toisten naisten\nkaltainen, niin ei hänessä olisi ollutkaan mitään rakastamista. Vinitius\nhuomasi, että hänessä liikkui outoja tunteita, ja käsitti, että hänessä\nalkaa herätä uusia haluja ja mielitekoja, jotka ovat aivan vieraat sille\nmaailmalle, jossa hän tähän asti on elänyt.\n\nSamassa Lygia avasi silmänsä, huomasi, että Vinitius häneen katsoi,\nlikeni häntä ja virkkoi:\n\n\"Minä olen sinun luonasi.\"\n\nMutta Vinitius vastasi:\n\n\"Minä olen unissani nähnyt sinun sielusi.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKun hän aamulla heräsi, tunsi hän kyllä olevansa heikko, mutta pää oli\nselkeä ja kuume poissa. Hän luuli heränneensä siitä, että joku kuiskaten\npuhui huoneessa, mutta kun hän avasi silmänsä, ei Lygia ollut hänen\nluonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ääressä,\nkohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiiliä.\nLöydettyään niitä hän rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, että\nolisi luullut sepän palkeitten eikä ihmisen huulien olevan työssä.\nVinitius muisti nyt, että tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja\ntuntijan mielihyvällä hän silmäili hänen jättiläisniskaansa, joka oli\nkuin kyklopin niska, ja hänen vartaloaan, joka oli väkevä kuin patsas.\n\n\"Kiitos Mercuriuksen, ettei hän kuristanut kurkkuani,\" mietti hän\nitsekseen. \"Kautta Polluxin! jos toiset lygiläiset ovat hänen\nkaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika työ ennenkuin saavat heidät\nasettumaan.\"\n\nÄäneen hän lausui:\n\n\"Hei, orja!\"\n\nUrsus käänsi päätään, hymähti miltei ystävällisesti ja lausui:\n\n\"Suokoon Jumala sinulle onnellisen päivän ja terveyden, mutta minä olen\nvapaa mies enkä mikään orja.\"\n\nVinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isänmaasta,\nkuuli mielihyvällä nämä sanat, sillä hänen roomalaiselle\npatricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa,\nvaikka hän olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki\nenempää kuin yleinen mielipidekään pitänyt ihmisolentona.\n\n\"Etkö sinä kuulu Aulukselle?\" kysyi hän.\n\n\"En, herra. Minä palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hänen\näitiäänkin, vapaasta tahdosta.\"\n\nHän vei taasen päänsä tulisijan ääreen ja puhalsi hiiliä, joiden päälle\nhän juuri oli heittänyt puita. Sitten hän veti pois päänsä ja virkkoi:\n\n\"Meillä ei ole orjia.\"\n\nMutta Vinitius kysyi:\n\n\"Missä Lygia on?\"\n\n\"Vastahan hän tästä läksi ja jätti minut valmistamaan sinulle aamiaista.\nHän on tässä valvonut koko yön.\"\n\n\"Mikset sinä valvonut hänen puolestaan?\"\n\n\"Hän tahtoi itse valvoa, ja minun asiani on totella.\"\n\nHänen kasvonsa synkistyivät äkkiä, ja hetken perästä hän sanoi:\n\n\"Jollen olisi totellut häntä, et sinä, herra, enää eläisi.\"\n\n\"Joko sinä kadut, ettet tappanut minua?\"\n\n\"En, herra. Kristus on kieltänyt tappamasta.\"\n\n\"Entä Atacinus ja Croton?\"\n\n\"En muuta voinut,\" mutisi Ursus.\n\nJa hän rupesi surullisesti silmäilemään käsiään, jotka yhä pysyivät\npakanallisina, vaikka sielu jo oli liittynyt ristiin.\n\nHän asetti padan tulelle, kumartui lieden ääreen ja jäi miettiväisenä\ntuijottamaan liekkiin.\n\n\"Se oli sinun syysi, herra,\" huudahti hän vihdoin. \"Miksi rupesit\ntavoittelemaan häntä, kuninkaan tytärtä?\"\n\nEnsi hetkessä kuohahti Vinitiuksessa viha siitä, että tuollainen\nbarbarimoukka uskalsi ruveta puhuttelemaan häntä aivan tutunomaisesti,\nvieläpä soimaamaan häntä. Se vielä tarvittiin edellisen yön\nihmeellisyyksien ja mahdottomuuksien lisäksi. Mutta koska Vinitius oli\nsairas eikä hänellä ollut orjiakaan käskettävänään, hillitsi hän\nitsensä. Halu saada erityisiä tietoja Lygian elämästä voitti sitäpaitsi\nkiukun.\n\nHän rauhoittui ja rupesi kyselemään lygiläisten sodasta Vanniusta ja\nsvevejä vastaan. Ursus vastasi mielellään, vaikkei hän juuri voinutkaan\nlisätä uusia tietoja niihin, mitä Vinitius aikoinaan oli saanut Aulus\nPlautiukselta. Ursus ei ollut ottanut osaa taisteluun, sillä hän oli\nseurannut panttivankeja Atelius Histerin leiriin. Hän oli ainoastaan\nkuullut, että lygiläiset olivat lyöneet svevit ja jazygit, vaan että\nheidän kuninkaansa oli saanut surmansa jazygien nuolesta. Pian sen\njälkeen oli tullut tieto, että semnonit olivat polttaneet metsät heidän\nmaansa rajoilta, ja silloin he olivat palanneet takaisin kostamaan\nkärsimäänsä vääryyttä, mutta panttivangit olivat jääneet Atelius\nHisterin luo, joka alun pitäen oli käskenyt kohdella heitä\nkuninkaallisella kunnioituksella. Myöhemmin kuoli Lygian äiti.\nRoomalainen päällikkö ei tietänyt minne olisi pannut lapsen. Ursus olisi\ntahtonut palata sen kanssa kotimaahan, mutta matka oli vaarallinen,\nsillä tiellä liikkui petoja ja villejä kansoja; kun sitten tuli tieto,\nettä Pomponiuksen luo on saapunut lähetystö Lygian maalta tarjoamaan\napua markomanneja vastaan, lähetti Hister panttivangit Pomponiuksen luo.\nPerille tultuaan saivat he kuulla, ettei siellä ollut mitään\nlähetystöä — ja silloin täytyi heidän jäädä leiriin, kunnes Pomponius vei\nheidät Roomaan. Mutta voittokulut pidettyään antoi hän kuninkaallisen\nlapsen Pomponia Graecinalle.\n\nEi Vinitius tässä kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta\nhän kuunteli sitä sentään mielihyvällä, sillä hänen ääretöntä\nsukuylpeyttään hiveli kuulla silminnäkijän todistavan, että Lygia oli\nkuninkaallista syntyperää. Kuninkaan tyttärenä saattoi hän Caesarin\nhovissa näyttäytyä ylhäisten perheiden tyttärien rinnalla, varsinkin\nkoskei se kansa, jonka valtiaan tytär hän oli, koskaan ollut sotinut\nRoomaa vastaan ja koska se, vaikka olikin barbarikansa, tulevaisuudessa\nsaattoi käydä Roomalle sangen vaaralliseksi. Olihan sillä, Atelius\nHisterin oman vakuutuksen mukaan, \"lukematon määrä\" sotaväkeä.\n\nUrsus muuten täydelleen vahvisti Histerin väitteen, sillä hän vastasi\nVinitiuksen kysymykseen lygiläisistä:\n\n\"Me asumme metsässä, mutta maata meillä on niin paljo, ettemme rajoja\ntiedäkään, ja paljon meidän maassamme on kansaa. Sitten meillä on\nerämaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillä\nkaiken sen mitä semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ryöstävät\nmaailmalta, koppaamme me heiltä. He eivät uskalla tulla meidän maahamme,\nmutta kun tuuli puhaltaa sieltäpäin, polttavat he meidän metsämme. Emme\nme heitä pelkää enempää kuin roomalaista Caesariakaan.\n\n\"Jumalat ovat Rooman käsiin antaneet maailman vallan,\" lausui Vinitius\nankarasti.\n\n\"Jumalat ovat pahoja henkiä,\" vastasi Ursus yksinkertaisesti, \"mutta\nsiellä, missä ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan.\"\n\nHän kohensi tulta ja puheli siinä ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Kun veivät Callinan Caesarin hoviin, niin minä jo silloin ajattelin,\nettä hän siellä voi joutua vaaraan, ja minä aioin jo silloin lähteä\nmetsiin hakemaan lygiläisiä prinsessan avuksi. Lygiläiset kyllä olisivat\nlähteneet tulemaan Tonavalle, sillä he ovat hyvää kansaa, vaikka ovatkin\npakanoita, ja minä olisin vienyt heille 'hyvän sanoman'. Mutta kunhan\nnyt Callina palaa Pomponian luo, pyydän että hän antaa minun mennä\nheidän tykönsä, sillä Kristus syntyi niin kaukana heistä, eivätkä he ole\nkuulleet puhuttavan Hänestä... Tiesihän Hän paremmin kuin minä, missä\nHänen piti syntyä, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellä meidän\npaikkakunnallamme, metsässä, niin me emme ainakaan olisi Häntä\ntappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikä siltä olisi pitänyt\npuuttua riistaa, sieniä, majavannahkoja eikä meripihkan helmiä. Ja\nkaikki mitä sveveiltä ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme\nantaneet Hänelle, ja Hän olisi saanut elää rikkaudessa ja kyllyydessä.\"\n\nTätä puhetta pitäessään oli hän pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt\nhän vaikeni, ja hänen ajatuksensa liiteli nähtävästi lygiläisissä\nerämaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hän sen lautaselle\nja antoi sen huolellisesti jäähtyä.\n\n\"Glaucus sanoi, ettei sinun pitäisi liikuttaa tervettäkään käsivarttasi.\nSentähden Callina käski minun syöttää sinua.\"\n\nVai oli Lygia käskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes\npälkähtänyt Vinitiuksen päähän asettua hänen tahtoaan vastaan. Hän\ntotteli häntä sokeasti, ikäänkuin hän olisi ollut Caesarin tytär tai\njumalatar. Ursus istuutui hänen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen\nlautaselta pieneen pikariin, jonka hän sitten vei sairaan huulille. Hän\ntoimi niin hellävaroen ja hänen sinisilmissään oli niin hyväntahtoinen\nilme, että Vinitius tuskin uskoi silmiään. Oliko se todella sama mies,\njoka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli syössyt\nhänen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hänetkin surmannut, jollei Lygia\nolisi häntä armahtanut. Ensi kerran eläissään tuli nuori patricio nyt\nmiettineeksi, mitä tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessä\noikeastaan mahtoi liikkua.\n\nUrsus oli hoitajana yhtä taitamaton kuin hän koetti olla huolellinen.\nPikari katosi hänen jättiläiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen\nhuulille jäänyt mitään tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten\nperästä kävi hän niin hämilleen, että virkkoi:\n\n\"Ei, helpompi olisi taistella metsähärkää vastaan...\"\n\nVinitiusta huvitti sekä lygiläisen puuhat että puheet. Sirkuksessa hän\noli nähnyt hirveitä härkiä, joita oli tuotu pohjoisista sydänmaista.\nRohkeimmatkin pedot olivat pelolla käyneet niiden kimppuun, ja vain\nelefantit olivat olleet niitä suuremmat ja väkevämmät.\n\n\"Oletko koettanut käydä kiinni sellaisten petojen sarviin?\" kysyi\nVinitius mietteissään.\n\n\"Niin kauan, kun olin alle kahdenkymmenen ikävuoden, pelkäsin niitä,\"\nvastasi Ursus, \"mutta kyllähän minä sittemmin olen otellut niiden\nkanssa.\"\n\nNyt hänen sairaanhoitonsa rupesi käymään entistä kömpelömmin.\n\n\"Minun täytyy pyytää avuksi Miriamia tai Nazariusta,\" sanoi hän.\n\nMutta samassa Lygian kalpeat kasvot ilmestyivät esiripun takaa.\n\n\"Kyllä minä autan,\" sanoi hän.\n\nJa hetkisen perästä hän tuli cubiculumista, jossa hän nähtävästi oli\nollut valmistumassa menemään levolle. Hän oli näet kaitaisessa\ntunicassa, jommoisia ennen aikaan sanottiin _capitiumeiksi_, se\nulottui kaulaan asti, ja hänen hiuksensa olivat hajallaan. Vinitiuksen\nsydän alkoi kiivaasti sykkiä. Hän koetti nuhdella häntä siitä, ettei hän\nollut pitänyt huolta nukkumisestaan, mutta tyttö virkkoi iloisesti:\n\n\"Olen juuri lähtemässä levolle, mutta ensin autan Ursusta.\"\n\nHän otti pikarin, istuutui vuoteen laidalle ja rupesi syöttämään\nVinitiusta, joka heti paikalla kävi tyyneksi ja onnelliseksi. Kun Lygia\nkumartui hänen puoleensa, sykki hänen lämmin ruumiinsa häntä vastaan, ja\nhänen hiuksensa valuivat hänen rinnalleen. Mielenliikutus sai\nVinitiuksen kalpenemaan, mutta keskellä intohimojensa tuskallista\ntaistelua hän tunsi, että tuo olento on hänelle rakkain ja kallein ja\nettä sen rinnalla koko muu maailma on arvoton. Alussa hän oli himonnut\nhäntä, nyt hän oli ruvennut rakastamaan häntä kaikesta sydämestään.\nTähän asti hän oli elänyt elämäänsä kuten ihmiset yleensä siihen\naikaan — sokeassa, rajattomassa itsekkyydessä, välittämättä mistään\nmuusta kuin omasta itsestään. Nyt hän ajatteli toisenkin onnea.\n\nHetkisen kuluttua hän kieltäytyi ottamasta vastaan enempää apua, vaikka\nLygian läsnäolo ja näkeminen tuotti hänelle sanomatonta autuutta.\n\n\"Nyt riittää,\" sanoi hän \"Lähde jo levolle, jumalattareni.\"\n\n\"Älä puhuttele minua sillä tavalla,\" vastasi Lygia \"minun ei sovi kuulla\nsellaista.\"\n\nSamassa hän kuitenkin hymähti ja huomautti, että hänen väsymyksensä jo\non poissa ja ettei hän aio lähteä levolle ennenkuin Glaucus on tullut.\nVinitiuksen korvissa soivat hänen sanansa soittona, ja mielenliikutus,\nihastus ja kiitollisuus sai hänen sydämensä sykkimään yhä voimakkaammin.\nHän ei tietänyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se häntä kiusasi.\n\n\"Lygia,\" virkkoi hän hetken vaiettuaan, \"en ole tuntenut sinua ennen,\nmutta nyt tiedän, että koetin voittaa sinut väärällä tavalla. Sanon\nsinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minä vakuutan, etten\nnosta kättäni sinua tavoitellakseni.\"\n\nMutta Lygian kasvot synkistyivät äkkiä.\n\n\"Olisin onnellinen,\" lausui hän \"jos edes kaukaa saisin nähdä hänet,\nsillä en enää voi palata hänen luokseen.\"\n\n\"Mikset?\" kysyi Vinitius kummissaan.\n\n\"Me kristityt tiedämme Acten kautta, mitä Palatinuksella tapahtuu. Etkö\nsinä sitten tiedä, että Caesar vähää ennen lähtöään Napoliin oli kutsunut\npuheilleen Auluksen ja Pomponian ja — edellyttäen, että he olivat\nauttaneet minua pakenemaan — uhannut heitä vihallaan. Onneksi Aulus\nsaattoi vastata hänelle: »Tiedät, herra, ettei valhetta koskaan ole\nkuulunut suustani; minä vannon sinulle, ettemme ole auttaneet häntä\nkarkaamaan ja ettemme enempää kuin sinäkään tiedä mihin hän on\njoutunut.» Caesar uskoi häntä ja unohti koko asian — mutta vanhimpien\nneuvosta en minä koskaan ole kirjoittanut äidille missä olen, jotta hän\naina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedä olinpaikkaani. Sinä, Vinitius,\nehket tätä ymmärrä, mutta meidän ei ole lupa valehdella, vaikka elämämme\nolisi kysymyksessä. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydämemme\njuurruttaa, ja sentähden en ole nähnyt Pomponia Graecinaa senjälkeen kun\njätin hänen talonsa. Vain silloin tällöin olen antanut viestin kaikua\nhänen korviinsa, että elän ja ettei minulla ole mitään hätää.\"\n\nHänet valtasi sellainen ikävä, että kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta\npian hän rauhoittui ja jatkoi:\n\n\"Tiedän, että Pomponiakin ikävöi minua, mutta meillä on molemmilla\nlohdutus, joka puuttuu muilta.\n\n\"Niin,\" sanoi Vinitius \"teidän lohdutuksenne on Kristus, mutta sitä minä\nen ymmärrä.\"\n\n\"Katso meitä: me emme tunne eroa, emme surua emmekä kärsimyksiä, ja jos\nniitä tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka\nteille on elämän loppu, on meille elämän alku, sillä se muuttaa olomme\nonnelliseksi, hyväksi ja tyyneksi, eikä sillä koskaan ole loppua. Koeta\npäättää kummoinen se oppi on, joka käskee kohtelemaan vihollisiakin\nlaupeudella, joka kieltää valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta\nja joka lupaa meille kuoleman jälkeen aavistamattoman onnen.\"\n\n\"Kyllähän minä sen kuulin Ostrianumissa ja näinhän minä kuinka te\nkohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minä sitä ajattelen, tuntuu se\nminusta unennäöltä, jota ei pidä uskoa silmin nähneensä eikä korvin\nkuulleensa. Mutta vastaa sinä minulle toiseen kysymykseen: oletko\nonnellinen?\"\n\n\"Olen,\" vastasi Lygia. \"Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton.\"\n\nVinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet\nkaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella.\n\n\"Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?\"\n\n\"Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo.\"\n\n\"Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta\nkotijumalieni, etten sinua ahdista.\"\n\nLygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten:\n\n\"En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani. Caesar ei pidä\nPlautiuksen perheestä. Sinulle on tuttua, että kaikki tiedot Roomassa\nleviävät orjien kautta. Jos minä palaisin, niin siitäkin puhuttaisiin\nkaupungilla, ja varmaan Nerokin orjiensa kautta saisi sen kuulla.\nSilloin hän rankaisisi Aulusta. Pienin rangaistus olisi, että hän\nuudestaan riistäisi minut hänen talostaan.\n\n\"Niin,\" virkkoi Vinitius kulmakarvojaan rypistellen, \"se on kyllä\nmahdollista. Hän tekisi sen, jollei muusta syystä, niin näyttääkseen,\nettä hänen tahtonsa täytyy tapahtua. Hän on vastaiseksi unohtanut sinut\ntai hän ei ole tahtonut muistaa sinua, koska hänen mielestään vahinko on\ntapahtunut minulle eikä hänelle. Mutta ehkä hän ottaisi sinut Aulukselta\nantaakseen sinut minulle — ja minä vuorostani palauttaisin sinut takaisin\nPomponian luo.\"\n\nLygia virkkoi surullisesti:\n\n\"Tahtoisitko uudestaan nähdä minut Palatinuksella?\"\n\nVinitius kiristeli hampaitaan ja vastasi:\n\n\"En. Olet oikeassa. Olen puhunut kuin hullu. Ei!\"\n\nJa äkkiä avautui hänen eteensä pohjaton syvyys. Hän oli patricio, oli\nsotatribuni ja mahtava mies, mutta koko hänen maailmansa mahtavuuden\npäänä oli mielipuoli mies, jonka oikkuja ja häijyyksiä oli mahdoton\nedeltäkäsin aavistaa. Yksin sellaiset ihmiset kuin kristityt, joille\nkoko maailma, sen tuskat ja kärsimykset, yksin kuolemakaan ei merkinnyt\nmitään, saattoivat olla välittämättä Nerosta ja pelkäämättä häntä.\nKaikkien muiden täytyi vavista hänen edessään. Vasta nyt avautui\nVinitiuksen silmien eteen hänen aikansa koko turmelus. Hän ei saattanut\nantaa Lygiaa Aulukselle, sillä hänen täytyi pelätä, että Lygia\nmahdollisesti muistuisi pedon mieleen ja että peto kääntäisi häntä kohti\nvihansa kärjen. Jos Vinitius ottaisi hänet vaimokseen, saattaisi turmio\nsamasta syystä kohdata sekä häntä itseään että Lygiaa ja Auluksen\nperhettä. Hetken paha tuuli riitti tuhoamaan heidät kaikki. Ensi kerran\neläessään tunsi Vinitius, että joko maailman täytyy muuttua ja\nuudestisyntyä, tai käy elämä suorastaan mahdottomaksi. Samaten hän nyt\nymmärsi sen, mikä vielä äsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, että\ntällaisina aikoina ainoastaan kristityt saattoivat olla onnelliset.\n\nMutta mahtavammaksi kaikkia muita tunteita kävi hänessä suru siitä, että\nhän omin käsin oli hämännyt Lygian ja oman elämänsä vyyhden niin, ettei\nsiitä enää selvää saanutkaan. Surunsa vaikutuksen alaisena puhkesi hän\npuhumaan:\n\n\"Tiedätkö sinä, että olet onnellisempi minua? Köyhänä asuessasi tässä\nyhdessä huoneessa moukkien keskellä omistit uskosi ja Kristuksesi, mutta\nminä en koskaan ollut omistanut muuta kuin sinut, ja kun sinä minulta\npuutuit, olin köyhempi kuin kerjäläinen, jolla ei ole kattoa päänsä\npäällä eikä leipää. Sinä olit minulle kalliimpi kuin koko maailma. Minä\netsin sinua, sillä en saattanut elää ilman sinua. En huolinut kemuista\nenkä unesta. Jollen olisi toivonut löytäväni sinua, olisin paiskautunut\nmiekkaani. Mutta minä pelkäsin kuolemaa, sillä enhän sitten olisi saanut\nnähdä sinua. Puhun sinulle täyttä totta, sillä en saata elää ilman\nsinua, ja tähän asti on minua ylläpitänyt vain toivo saada nähdä sinut.\nMuistatko keskusteluamme Auluksen talossa? Kerran sinä piirsit minulle\nhiekkaan kalan kuvan, enkä silloin ymmärtänyt mitä se merkitsi.\nMuistatko kuinka me löimme palloa? Rakastin sinua jo silloin enemmän\nkuin elämääni, ja sinäkin jo rupesit ajattelemaan, että ehkä rakastat\nminua... Tuli sitten Aulus ja pelästytti meitä mainitsemalla Libitinaa\nja keskeytti keskustelumme. Jättäessään hyvästi Petroniukselle sanoi\nPomponia, että Jumala on yksi, kaikkivaltias ja laupias, mutta ei meidän\npäähämme pälkähtänyt, että teidän Jumalanne on Kristus. Jos Hän vain\nantaa sinut minulle, niin minä lupaan rakastaa Häntä, vaikka Hän minusta\ntuntuukin olevan orjien, vieraiden kansojen ja köyhien Jumala. Sinä\nistut minun vieressäni etkä ajattele muuta kuin Häntä. Ajattele\nminuakin, sillä muuten rupean vihaamaan Häntä. Minulle olet sinä ainoa\nJumala. Siunattu olkoon isäsi ja äitisi, siunattu maa, joka sinut on\nkasvattanut. Tahtoisin syleillä jalkojasi ja rukoilla sinua, tahtoisin\nkantaa sinulle uhreja, sinua kumartaa ja kunnioittaa, sinä kolminkerroin\njumalallinen! Et tiedä etkä saata tietää mitenkä sinua rakastan...\"\n\nPuhuessaan oli hän vienyt kätensä kalpealle otsalleen ja sulkenut\nsilmänsä. Hänen luontonsa ei voinut panna rajoja rakkaudelleen enempää\nkuin vihalleenkaan. Hän puhui kiihkeästi, niinkuin ihminen tekee, kun\nhän on lakannut hillitsemästä itseään ja mittaamasta sanojensa ja\ntunteittensa määrää. Hän puhui sydämensä kyllyydestä ja vilpittömästi.\nSaattoi huomata, että tuska, intohimo ja onni, jotka aikojen kuluessa\nolivat kerääntyneet hänen rintaansa, nyt vihdoin puhkesivat esiin\nsanatulvana. Lygian korvissa kuuluivat hänen sanansa Jumalan\npilkkaamiselta, ja hänen sydämensä rupesi takomaan niin että tunica,\njoka hänen rintaansa verhosi, tuntui olevan repeämäisillään. Hän ei\nsaattanut olla säälimättä Vinitiusta hänen kärsimystensä takia ja häntä\nliikutti kuulla, että Vinitius puhutteli häntä sellaisella\nkunnioituksella. Hän tunsi olevansa rajattoman rakkauden ja jumaloimisen\nesineenä, tunsi, että tuo taipumaton ja vaarallinen mies nyt koko\nsieluineen ja ruumiineen kuuluu hänelle kuin orja, tunsi, että hän\nnöyrästi alistuu hänen tahtonsa alle — ja tämä tieto täytti hänen\nsydämensä suurella onnella. Ainoassa hetkessä heräsivät kaikki hänen\nmuistonsa. Taasen kävi Vinitius hänen silmissään kauniiksi ja komeaksi\nkuin pakanallinen jumala, taasen hän kävi samaksi Vinitiukseksi, joka\nAuluksen talossa oli kuiskannut hänen korvaansa rakkauden sanoja ja\nherättänyt hänen lapsellisen sydämensä kuin unesta. Hän oli taasen sama\nVinitius, jonka suudelmat vielä polttivat Lygian huulilla ja jonka\nsyleilystä Ursus oli hänet temmannut kuin liekkien keskeltä. Mutta\nsellaisena kuin hän nyt oli, kiihkeänä, kasvoissa kipu ja tuska, otsa\nkalpeana, silmissä rukous, haavoittuneena ja rakkauden lamauttamana,\nsydän täynnä alttiutta, ihailua ja nöyryyttä — juuri sellaisena hän\nsilloin olisi tahtonut hänet omistaa, juuri sellaisena hän olisi voinut\nhäntä rakastaa koko sielustaan ja juuri sellaisena hän oli hänelle\nkalliimpi kuin koskaan ennen.\n\nMutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen\nrakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää.\nJa saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli\nliikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla.\nMitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä\npakenemalla? Minkätähden piiloitellut täällä köyhälistön\nkaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron\nhoviherra, joka otti osaa hänen hillittömään elämäänsä ja\nhullutuksiinsa. Olihan sen selvästi todistanut sekin juhla, jota Lygia\nei ikinä voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki\nmuutkin, uhraamaan häpeällisille jumalille, joihin hän tuskin itsekään\nuskoi, mutta joille hän oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta.\nOlihan hän ajanut häntä takaa tehdäkseen hänet orjattarekseen ja\nrakastajattarekseen ja syöstäkseen hänet siihen turmeluksen, nautinnon,\nrikosten ja häpeällisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin\nVinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hän juuri sanonut, että jos\nLygia ajattelee Kristusta enemmän kuin häntä, hän on valmis vihaamaan\nKristusta. Ja Lygian mielestä se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta\nkuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntiä Häntä vastaan. Kun hän siis\nhuomasi, että hänen sydämensä pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja\npyyteitä, kävi hän kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydämensä\ntakia.\n\nTämän sisällisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja\nottamaan selkoa hänen terveytensä tilasta. Hetken ajan kuvastui\nVinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kärsimättömyys, sillä häntä harmitti,\nettä hänen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun\nGlaucus rupesi tekemään hänelle kysymyksiä, vastasi hän miltei\nhalveksien. Tosin hän pian hillitsi mielensä, mutta jos Lygia oli\ntoivonut Ostrianumissa vietetyn yön muuttaneen hänen itsepintaisen\nluonteensa, niin ne toiveet pian pettivät. Vain Lygiaa kohtaan hän oli\nmuuttunut, muuten olivat hänen rinnassaan säilyneet entiset kovat,\nitserakkaat tunteet, ja hänen sydämensä oli pysynyt tosiroomalaisena ja\npetomaisena. Siinä ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikä\nkiitollisuudelle.\n\nLygia jätti huoneen, ja hänen mielensä oli täynnä sisällistä tuskaa ja\nlevottomuutta. Ennen, kun hän rukouksessa oli kääntynyt Kristuksen\npuoleen, oli hänen sydämensä ollut tyyni ja hänen mielensä kirkas kuin\nvesipisara. Nyt oli hänen rauhansa poissa. Kukan terään oli päässyt\nmyrkyllinen mato, joka rupesi tekemään siellä tuhojaan. Ei unikaan,\nvaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, tuottanut hänelle lepoa. Hän\nnäki unta, että Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-,\nkorybantti- ja miekkailijajoukon etunenässä ja että hän ohjasi ruusuilla\nkoristetut vaununsa kristittyjä kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian\nkäsivarteen, veti hänet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hänet rintaansa\nvasten ja kuiskasi: »tule mukaan!»\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSittemmin hän rupesi välttämään yhteistä asuinhuonetta ja tuli harvemmin\nVinitiuksen vuoteen ääreen. Mutta hänen rauhansa ei silti palannut. Hän\nhuomasi, että Vinitius seurasi häntä rukoilevin katsein, että hän odotti\nhänen jokaista sanaansa erityisenä armonosoituksena ja että hän kärsi,\nvaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi häntä luotaan. Lygia\nkyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne\ntäytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän\nkoetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä\nkohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti\nitselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska\njumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä. Sitäpaitsi hän\npuhumalla hänen kanssaan saattaisi vetää häntä oppinsa puoleen. Mutta\nsamassa hänen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan häntä, osoittaen, että hän\nkiusaa itseään ja että ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee\nhäntä hänen vuoteensa ääreen. Sentähden eli Lygia ainaisessa\ntaistelussa, ja taistelu kävi päivä päivältä kovemmaksi. Tuontuostakin\ntuntui siltä, kuin hän olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeämmin hän\nkoetti päästä siitä irti, sitä enemmän hän siihen sotkeutui. Hänen\ntäytyi vihdoin tunnustaa itselleen, että hän päivä päivältä enemmän\nikävöi Vinitiusta nähdä ja kuulla hänen ääntään. Hänet valtasi sellainen\nhalu istuutua hänen vuoteensa ääreen, että hänen täytyi huutaa avukseen\nkoko voimansa, voidakseen voittaa itsensä. Kun hän likeni sairasta ja\ntämän kasvot alkoivat säteillä, valautui autuus Lygiankin sydämeen.\nEräänä päivänä huomasi hän kyynelten jälkiä Vinitiuksen silmäripseissä,\nja ensi kerran hänen eläessään lensi hänen mieleensä ajatus, että sopisi\nsuudella ne pois siitä. Mutta tämä ajatus pelästytti ja hävetti häntä\nsiihen määrään, että hän itki koko seuraavan yön.\n\nVinitius oli kärsivällinen, sillä hän oli päättänyt pysyä\nkärsivällisenä. Välistä pani kiukku, kärsimättömyys ja itsepintaisuus\nhänen silmänsä säkenöimään, mutta pian hän tukahutti tulisuutensa ja loi\nLygiaan rukoilevan, anteeksipyytävän katseen. Tämä liikutti Lygiaa\nentistä enemmän. Ei hän ollut osannut aavistaa, että joku häntä niin\nrakastaisi. Kun hän sitä ajatteli, valtasi hänet sekä onnen että\nsyyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hän ei enää\nkohdellut Glaucusta niin ylpeästi kuin ennen ja monesti hän tuli\nmiettineeksi, että köyhä parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan\nkansan nainen ja joka hoiti häntä suurella hellyydellä, ja Crispus,\njonka hän alituisesti näki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisiä. Hän\nkummasteli omia ajatuksiaan — mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta\nhän oikein oli ruvennut pitämään ja hänen kanssaan hän keskusteli\npäiväkaudet, sillä hänen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jättiläinen\nkertoi hänelle väsymättömällä innolla, ja siinä täyttäessään\nsairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hänkin kiintymään\nVinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat\nkertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi\nkiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei\nhän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia,\njoiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.\n\nNazariusta hän ei voinut kärsiä, sillä hän luuli Nazariuksen uskaltaneen\nrakastua Lygiaan. Pitkän aikaa hän oli peittänyt vastenmielistä\ntunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi\npeltopyytä, jotka hän omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut\ntorilta, heräsi Vinitiuksessa quiritien jälkeläinen, jonka silmissä\nvieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hän kuuli Lygian\nkiittävän lahjasta, kalpeni hän hirvittävän kalpeaksi, ja kun Nazarius\nkatosi huoneesta noutaakseen vettä linnuille, puhkesi hän puhumaan:\n\n\"Lygia, voitko sinä kärsiä, että tuo kantaa sinulle lahjoja? Etkö tiedä,\nettä kreikkalaiset nimittävät hänen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?\"\n\n\"En tiedä miksi kreikkalaiset heitä sanovat,\" sanoi Lygia, \"tiedän vain,\nettä Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia häneen\nkummastuneena ja säälien, sillä hän oli jo vieraantunut tuontapaisista\ntunteenpurkauksista.\"\n\nMutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei päästäisi ilmoille\najatuksiaan: hän olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen\nkuoliaaksi tai lähettämään hänet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa\nkuokkimaan maata, jalat kahleissa... Hän hillitsi kuitenkin itsensä,\ntukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perästä:\n\n\"Suo anteeksi, Lygia. Sinä olet minun silmissäni kuninkaan tytär ja\nPlautiusten ottolapsi.\"\n\nJa hän nöyrtyi siihen määrään, että hän, kun Nazarius palasi huoneeseen,\nlupasi lahjoittaa hänelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita\nhänen puutarhansa oli täynnä, kunhan hän tästä paranisi ja pääsisi\nhuvilalleen. Lygia kyllä ymmärsi, miten kalliisti ostetut nämä voitot\nmahtoivat olla hänelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitä enemmän\nhänen sydämensä taipui hänen puoleensa. Eivät hänen voittonsa\nNazariukseen nähden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti.\nTosin ei Vinitius enää ollut hänelle mustasukkainen, vaikka hän\ntuontuostakin suuttui häneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hänen\nsilmissään ollut koiraa parempi. Olihan se sentään vielä lapsi ja jos\nrakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja nöyrästi. Suurempia\nvoittoja täytyi nuoren tribunin saada itsestään ennenkuin hän saattoi\nyhtyä — vaikkapa vain ääneti ja itsekseen — siihen kunnioitukseen, jolla\ntäällä Kristuksen nimeä ja oppia kohdeltiin. Siinä suhteessa Vinitius\ntodella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentään\nLygian oppi, ja sentähden oli hänkin valmis sitä tunnustamaan. Jota\nenemmän hänen parantumisensa edistyi, sitä selvemmin hänen mieleensä\njohtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystä\nyöstä alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitä ajasta lähtien olivat\njuolahtaneet hänen päähänsä. Jota enemmän hän mietti, sitä enemmän hänen\ntäytyi ihmetellä tämän opin yliluonnollista voimaa, joka myllertää\nihmismielen pohjia myöten. Hän ymmärsi, että siinä täytyy olla jotakin\ntavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, että\njos tämä oppi pääsee sytyttämään koko maailman ja valamaan siihen\nrakkauttaan ja laupeuttaan, niin täytyy seurata joku sellainen\naikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi\nmaailmaa. Hän ei uskaltanut epäillä Kristuksen yliluonnollista\nsyntyperää eikä hänen kuolleistanousemistaan enempää kuin muitakaan\nihmeitä. Todistajat, jotka näistä asioista puhuivat, olivat nähneet ne\nomin silmin. Sitäpaitsi olivat he täysin luotettavat ja pelkäsivät\nvalhetta siihen määrään, ettei saattanut edellyttääkään heidän kertovan\nolemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllä ihmiset uskomasta\njumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessä oli outo\narvoitus, jota hän turhaan koetti selittää. Sotihan koko tämä oppi\nkaikkien olevien olojen järjestystä vastaan, se oli aivan mahdotonta\nkäytännössä toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hänen\nkäsityksensä mukaan ihmiset kyllä saattoivat olla pahoja, niin Roomassa\nkuin muuallakin maailmassa, mutta asiain järjestys oli hyvä. Jos\nesimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut\nsellaisia miehiä kuin Traseas, eikä hävyttömiä tyhjäntoimittajia — niin\nolisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman\nyliherruus olivat hyvät olemassa, säätyeroitus oli niinikään\ntarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tämän opin täytyi — mikäli Vinitius\nkäsitti — kumota kaikki järjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki\nsäätyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi käynyt?\nSaattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen\nkansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enää mahtunut patricion päähän.\nTämä oppi soti lisäksi hänen tottumuksiaan ja tapojaan, hänen\nluonnettaan ja koko elämänkäsitystään vastaan. Hän suorastaan ei\nkäsittänyt miten hän olisi saattanut elää, jos esimerkiksi olisi\nruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hän pelkäsi ja ihmetteli sitä, mutta\nkoko hänen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hänelle\nselveni, että se — eikä mikään muu — eroittaa hänet Lygiasta, ja sitä\najatellessa tunsi hän vihaavansa sitä koko sielustaan.\n\nSamassa hänelle kuitenkin selveni, että juuri tuo oppi on puettanut\nLygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hänen\nsydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon\nrinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea\nmuuta maailmassa. Tätä ajatellessa halasi hän hartaasti rakastaa\nKristusta. Hän käsitti selvästi, että Kristusta täytyy joko rakastaa tai\nvihata — välinpitämättömäksi siinä suhteessa ei saata jäädä. Oli kuin\nkaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata häntä mukaansa. Hän\npunnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita.\nHän taivutti päänsä ja jäi vaieten kunnioittamaan tuota käsittämätöntä\nJumalaa — vain siksi, että Hän oli Lygian Jumala.\n\nLygia kyllä näki mitä hänessä liikkui, kuinka hän taisteli ja kuinka\nhänen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kärsi\nhänen kanssaan, mutta toiselta puolen hänet valtasi sääli ja hellyys, ja\nhän tunsi suurta kiitollisuutta siitä äänettömästä kunnioituksesta, jota\nVinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydämen\nkatkeamattomilla siteillä häneen. Hänen mieleensä muistui Pomponia\nGraecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lähteenä\noli Pomponialle ajatus, ettei hän haudan tuolla puolen saa tavata\nAulusta. Nyt rupesi Lygia ymmärtämään, mitä sellainen suru ja tuska\nmerkitsee. Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti\ntäytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että\nhänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta\npian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen\nliian hyvin. Vinitius — kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton\nyhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään. Kun ei viisas ja\nrehellinen Auluskaan hyvän ja täydellisen Pomponian vaikutuksen kautta\nollut voinut vastaanottaa kristinoppia — kuinka sitten Vinitius! Ei\nsellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin:\nhänestä ei ole toivoa, hänelle ei ole pelastusta.\n\nLygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan\nvieroittanut häntä hänestä — päinvastoin teki sääli hänet hänelle kahta\nvertaa kalliimmaksi. Välistä valtasi hänet halu suoraan puhua hänelle\nhänen pimeästä tulevaisuudestaan, ja kun hän kerran istui hänen\nvieressään, sanoi hän, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa\nelämää. Silloin Vinitius, joka jo oli käynyt terveemmäksi, äkkiä kohosi\npystyyn, nojautui tervettä käsivarttaan vasten ja painoi päänsä hänen\nhelmaansa, lausuen: »sinä olet elämä!» Mutta Lygian rinnassa tukahtui\nhengitys, hänen tajuntansa katosi, ja autuuden väristys kävi läpi hänen\nruumiinsa, kiireestä kantapäähän asti. Hän tarttui molemmin käsin hänen\npäähänsä ja koetti nostaa sitä ylös, mutta taipui samalla hänen\npuoleensa, kunnes huulet ylettyivät hänen hiuksiinsa. Hetkiseksi\nvaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa.\n\nVihdoin Lygia riistäytyi irti ja pakeni. Hänen suonissaan kierteli tuli\nja päätä pyörrytti. Täyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se\npani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, että hän\nkalliisti saisi maksaa äskeisen onnenhetkensä, mutta Lygia ymmärsi nyt\nitse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava yö kului häneltä\nunettomana, kyynelissä ja rukouksessa. Hän luuli olevansa kelvoton\nrukoilemaan ja tunsi, ettei hänen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla\nvarhain hän jätti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellä,\nmuratti- ja viiniköynnösten peittämässä lehtimajassa, avasi hän hänelle\nkoko sydämensä, rukoillen, että Crispus soisi hänen jättää Miriamin\ntalon, sillä hän ei enää luota itseensä, hän ei enää saa riistetyksi\nsydämestään rakkautta Vinitiukseen.\n\nCrispus, vanha, ankara mies, joka vietti päivänsä yhtämittaisessa\nrukouksen huumauksessa, suostui siihen, että Lygia jättäisi Miriamin\ntalon, mutta lohdutuksen sanaa ei hän lausunut rakkauden-syntiään\nkatuvalle tytölle. Hänen sydämensä leimahti vihan kiivauteen, kun hän\nvain ajattelikin, että Lygia, jota hän oli holhonnut siitä asti, kun hän\ntähän taloon pakeni, jota hän oli rakastanut ja uskossa vahvistanut,\njota hän oli pitänyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin\nmaaperästä ja jota ei yksikään maallinen henkäys ole saanut\nsaastuttaa — että tämä Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle\nrakkaudelle kuin taivaalliselle. Hän oli tähän asti luullut, ettei\nyksikään sydän maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi.\nHelmenä, jalokivenä, omien käsiensä kallisarvoisena työnä hän oli\naikonut uhrata Lygian Hänelle — sentähden tämä tieto täytti hänen\nmielensä hämmästyksellä ja katkeruudella.\n\n\"Mene ja rukoile Jumalaa, että Hän antaisi sinulle syntisi anteeksi,\"\nlausui hän ankarasti. \"Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut\nansaansa, sinut syöksee täydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellät\nVapahtajan. Sinun tähtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hän omalla\nverellään sinun sielusi lunastaisi, mutta sinä valitset osaksesi sen,\njoka tahtoi tehdä sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala\nsinut hänen käsistään, mutta sinä avaat sydämesi saastaiselle himolle ja\nlakastut pimeyden poikaan. Kuka tämä Vinitius on? — Antikristuksen ystävä\nja palvelija, hänen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hän sinut veisi,\njollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hän itse elää ja jonka Jumala\nvihansa tulella hävittää? Mutta minä sanon sinulle: parempi olisi sinun\nollut kuolla ja pikemmin olisivat nämä seinät saaneet kaatua sinun\npäällesi, kuin että tuo mies pääsi ryömimään sinun sydämeesi ja\nröhjäämään sen myrkyllisellä riettaudellaan.\"\n\nHän kiivastui kiivastumistaan, sillä enemmän kuin Lygian rikos\nsellaisenaan katkeroitti häntä ihmisluonto yleensä ja naisluonto\nvarsinkin, jota ei kristinoppikaan saanut varjelluksi Eevan\nheikkoudesta. Hänet valtasi syvä inho ja halveksimisen tunne. Se ei\nhänelle merkinnyt mitään, että neito oli säilyttänyt puhtautensa, että\nhän tahtoi paeta rakkauttaan ja että hän sielun hädässä ja katumuksessa\noli tehnyt tunnustuksensa. Crispus olisi tahtonut muuttaa hänet\nenkeliksi ja nostaa hänet korkeuteen, jossa ei olisi ollut mitään muuta\nkuin rakkaus Kristukseen — ja tyttö rakastuu augustianiin! Tämä tieto\ntäytti hänen sydämensä katkeruudella ja mahtavalla pettymyksen ja surun\ntunteella. Ei! Hän ei voinut suoda sitä anteeksi Lygialle! Kiivauden\nsanat polttivat hänen huuliaan kuin tuliset hiilet. Hän koetti vielä\nhillitä itseänsä ja olla lausumatta niitä sekä tyytyi heristelemään\nluisevia nyrkkejään hätääntyneen neidon pään päällä. Lygia oli kyllä\ntuntenut olevansa rikollinen, mutta ei hän ollut ajatellut olevansa sitä\nsiinä määrässä. Hän oli toivonut voittavansa kiusauksen pakenemalla\nMiriamin talosta ja siten sovittavansa rikostaan. Mutta Crispus polki\nhänet maan tasalle: hän paljasti hänelle hänen sielunsa kurjuuden ja\nmitättömyyden sellaisena, jommoiseksi ei hän ikinä ollut voinut sitä\najatella. Hän oli odottanut, että vanha presbyteri, joka siitä asti kun\nhän Palatinukselta karkasi, isänä oli vaalinut häntä, osoittaisi hänelle\nhellyyttä, lohduttaisi, auttaisi ja vahvistaisi häntä.\n\n\"Minä uhraan Jumalalle pettymykseni ja tuskani,\" puuttui Crispus\npuhumaan, \"mutta sinä olet pitänyt Vapahtajaa pilkkanasi, sillä sinä\nolet vaivuttanut itsesi suohon, ja sen höyryt ovat myrkyttäneet sielusi.\nSinä olisit voinut uhrata Kristukselle sielusi ikäänkuin kallisarvoisen\nastian ja sanoa Hänelle: »täytä se armollasi, Herra!» mutta sinä\nvalitsit mieluummin osaksesi pahan hengen. Suokoon Jumala sinulle\nsyntisi anteeksi ja armahtakoon sinua — minä, joka pidin sinua Kristuksen\nvalittuna ... en voi, ennenkuin sinä olet karkoittanut käärmeen...\"\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa, sillä hän huomasi, etteivät he enää olleet\nkahden.\n\nKiertelevien viiniköynnösten ja iäti viheriöivän murattiverkon takaa\nnäki hän kaksi miestä, joista toinen oli apostoli Pietari. Toista ei hän\nheti tuntenut, sillä karkeasta villakankaasta tehty puku eli n.s.\n_cilicium_ peitti osaksi hänen kasvonsa. Ensi hetkessä luuli\nCrispus häntä Chiloniksi.\n\nCrispuksen äänekäs puhe oli johtanut miehet lehtimajaan ja he\nistuutuivat nyt kiviselle rahille. Pietarin kumppani paljasti päänsä, ja\nsamassa Crispus tunsi hänet. Hänen kasvonsa olivat laihat, päälaki kalju\nja kiharoiden ympäröimä, silmäkannet punaiset, nenä käyrä — hän teki sekä\nvastenmielisen että ylevän vaikutuksen. Se oli Paavali Tarsolainen.\n\nLygia heittäytyi polvilleen, kietoi epätoivoissaan käsivartensa Pietarin\njalkojen ympäri ja kätki soimatun päänsä hänen vaatteensa poimuihin,\nlausumatta sanaakaan.\n\nMutta Pietari virkkoi:\n\n\"Rauha teidän sieluillenne!\"\n\nKun hän näki lapsen jalkainsa juuressa, kysyi hän, mitä oli tapahtunut.\nSilloin Crispus rupesi kertomaan, mitä Lygia oli hänelle tunnustanut,\nettä häneen oli syttynyt syntinen rakkaus ja että hän aikoi paeta\nMiriamin talosta. Hän kertoi myöskin, kuinka hän suri sitä, että sielu,\njonka hän oli tahtonut lumivalkeana uhrata Kristukselle, oli\ntahraantunut maalliseen tunteeseen, rakastumalla Vinitiukseen. Sillä\nottihan tämä mies osaa kaikkiin rikoksiin, joiden loassa pakanamaailma\nrypi ja jotka huusivat Jumalan kostoa.\n\nHänen puhuessaan oli Lygia pusertunut yhä likemmäksi apostolia,\nikäänkuin hän häneltä olisi toivonut turvaa ja edes hiukan lohdutusta.\n\nKun apostoli oli kuullut Crispuksen kertomuksen loppuun, kumartui hän\nneidon puoleen ja laski vanhan, ryppyisen kätensä hänen päälaelleen.\nSitten hän kääntyi puhuttelemaan vanhaa pappia:\n\n\"Crispus, etkö ole kuullut, että rakastettu Mestarimme oli häissä\nKaanaassa ja että Hän siunasi rakkauden yljän ja morsiamen välillä?\"\n\nCrispuksen käsivarret raukesivat rentoina riippumaan, ja kummissaan\ntuijotti hän puhujaan, ikäänkuin ei hän enää olisi saanut sanaa\nsuustaan.\n\nPietari vaikeni hetkisen ja jatkoi sitten:\n\n\"Crispus, luuletko että Kristus, joka salli Maria Magdalenan olla\njalkainsa juuressa ja joka antoi anteeksi syntiselle vaimolle, kääntäisi\npois kasvonsa tästä lapsesta, joka on puhdas kuin kedon lilja?\"\n\nNyyhkyttäen painautui Lygia yhä likemmä apostolia. Hän ymmärsi, ettei\nhän turhaan ollut paennut hänen turviinsa. Apostoli kohotti hänen\nkyyneltyneitä kasvojaan ja puhui hänelle:\n\n\"Niin kauan kuin silmät, joita rakastat, eivät ole avautuneet totuuden\nvalolle, täytyy sinun välttää häntä, ettei hän viettelisi sinua syntiin,\nmutta rukoile hänen puolestansa ja tiedä, ettei rakkaudessasi rikosta\nole. Ja se, että tahdoit viettelystä paeta, on sinulle ansioksi\nluettava. Älä kiduta itseäsi äläkä itke, sillä minä sanon sinulle, ettei\nVapahtajan armo ole sinua heittävä, vaan rukouksesi on tuleva kuulluksi,\nja surua on seuraava ilon aika.\"\n\nNäin sanoen laski apostoli molemmat kätensä tytön päälaelle, nosti\nsilmänsä taivasta kohti ja siunasi hänet. Hänen kasvoistaan paistoi\ntaivaallinen hyvyys.\n\nMutta Crispuksen mieli oli murtunut ja nöyränä hän alkoi selittää:\n\n\"Olen rikkonut laupeutta vastaan, mutta minä luulin, että hän asettuisi\nKristusta vastaan, päästämällä sydämeensä maallisen rakkauden...\"\n\nSiihen Pietari vastasi:\n\n\"Minä kielsin Hänet kolme kertaa, ja kuitenkin Hän antoi minulle\nanteeksi ja käski minun kaita lampaitaan.\"\n\n\"...Ja kun sitäpaitsi,\" lopetti Crispus lauseensa, \"Vinitius on\naugustiani.\"\n\n\"Kristus on murtanut kovempiakin sydämiä,\" sanoi Pietari.\n\nSilloin Paavali Tarsolainen, joka koko ajan oli vaiennut, laski käden\nrinnalleen ja virkkoi:\n\n\"Minä olen vainonnut ja kuolemaan kuljettanut Kristuksen palvelijoita.\nSilloin kun Stefanus kivitettiin, olin minä vartioimassa niiden\nvaatteita, jotka häntä kivittivät; minä olen tahtonut juuria myöten\nhävittää totuuden koko maailmasta ja kaikkien ihmisten joukosta, ja\nkuitenkin määräsi Herra juuri minut julistamaan totuuttaan kaikessa\nmaailmassa. Minä olen julistanut sitä sekä Kreikassa että Judeassa,\nsaarilla ja tässä jumalattomassa kaupungissa siitä asti, kun minä ensi\nkerran vankina täällä asunut olen. Mutta nyt kun minun päämieheni\nPietari minua kutsui, olen tullut tähän taloon taivuttamaan tätä\nkovakorvaista päätä Kristuksen jalkain juureen ja heittämään siementä\nkiviseen peltoon, jonka Herra tekee hedelmälliseksi, jotta se kasvaisi\nrunsaan hedelmän.\"\n\nHän nousi — ja Crispuksen silmissä näytti tuo pieni, käyrävartinen mies\nsiinä hetkessä siltä, mikä hän todella oli, nimittäin jättiläiseltä,\njoka oli järkyttänyt maailman perustuksia myöten ja hallitseva maita ja\nsen kansoja.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n»Petronius Vinitiukselle:\n\n»Armahda minua, rakkaani, äläkä seuraa kirjeissäsi lakedaimonilaisten\ntai Julius Caesarin esimerkkiä. Jos edes voisit kirjoittaa kuten Julius\nCaesar: _veni, vidi, vici!_ (tulin, näin, voitin!) — niin\nymmärtäisin lakonisuutesi. Mutta sinun kirjeesi sisältää päinvastoin:\n_veni, vidi, fugi_ (tulin, näin, pakenin). Sinun luonteellesihan ei\nlaisinkaan sovi jättää asioita kesken, ja nyt sinä aivan lyhyesti\nkerrot, että sinä haavoituit ja että olet joutunut omituisten kohtalojen\nalaiseksi. Kirjeesi kaipaa siis kaikin puolin selitystä. En uskonut\nsilmiäni, kun luin, että lygilainen nutisti Crotonin yhtä helposti kuin\nkaledonilainen koira Hibernian rotkoissa nutistaa suden. Siitä miehestä\nkannattaa maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa, ja hänestä voi\nmilloin hyvänsä sukeutua Caesarin suosikki. Kunhan nyt palaan\nkaupunkiin, tahdon tutustua häneen lähemmin ja valattaa itselleni hänen\npatsaansa pronssista. Vaskiparta tulee halkeamaan uteliaisuudesta, kun\nkerron hänelle, että se on tehty luonnon mukaan. Todelliset\natleettiruumiit käyvät yhä harvinaisemmiksi Italiassa ja\nKreikassa — Itämaista puhumattakaan. Germanilaiset tosin ovat kookkaat,\nmutta heidän jänteidensä päällä on rasvakerros ja heissä on enemmän\nkokoa kuin voimaa. Kysypä lygiläiseltä, onko hän poikkeus vai onko hänen\nmaassaan muitakin hänen kokoisiaan miehiä. Jos sinun tai minun osakseni\njoskus lankeaa kilpa-leikkien järjestäminen, niin olisi hyvä tietää,\nmistä parhaat vartalot ovat etsittävät.\n\n»Mutta kiitos kaikkien itämaalaisten ja länsimaalaisten jumalien, että\nelävänä pääsit sellaisista hirveistä käsistä. Luultavasti sinun on\nkiittäminen pelastustasi yksin siitä, että olet patricio ja konsulin\npoika. Mutta suuresti minua kummastuttavat kaikki näkemäsi ja kokemasi:\nhautausmaa, jossa olit kristittyjen joukossa, he itse, heidän tapansa\nkohdella sinua, Lygian pako ja vihdoin se surumielisyys ja levottomuus,\njoka ilmenee lyhyessä kirjeessäsi. Anna minulle nyt pian selitys, sillä\nsiinä on paljon asioita, joita en ymmärrä. Tai jos tahdot kuulla\ntotuuden, niin sanon sinulle suoraan: en ymmärrä kristittyjä, en sinua\nenkä Lygiaa. Älä hämmästele, että minä, joka en juuri välitä mistään\nmuusta maailmasta kuin omasta itsestäni, kyselen sinulta näitä asioita\nnäin innokkaasti. Olenhan minäkin osaltani vaikuttanut näihin\ntapahtumiin, siis ne tavallaan koskevat minua. Kirjoita pian, sillä en\nvarmaan tiedä sanoa, koska tapaamme toisemme. Vaskiparran päässä\nvaihtelevat tuumat kuin syksyiset tuulet. Istuessa täällä Beneventumissa\nvoi hänen päähänsä äkkiä pälkähtää, että lähdetäänkin suoraan Kreikkaan\neikä käydäkään Roomassa. Tigellinus tosin neuvoo palaamaan Roomaan edes\njoksikin aikaa, jottei kansa, joka ikävöi Caesarin persoonaa (lue:\nkilpaleikkejä ja viljaa), kävisi levottomaksi. Siitä syystä en nyt tiedä\nmiten käynee. Jos mielitekomme vie meidät Akaiaan, käymme ehkä samalla\nEgyptissä. Kehoittaisin sinua vakavasti lähtemään tänne, sillä olen\nvarma, että matkustaminen ja huvitukset nykyisessä sieluntilassasi\nolisivat sinulle lääkettä, mutta ehket sinä enää tapaisikaan meitä\ntäältä. Siinä tapauksessa olisi sinun toki parempi lähteä maatilallesi\nSiciliaan kuin istua Roomassa. Kirjoita minulle tarkasti kaikki mikä\nsinua koskee — ja jää hyvästi. Tällä kertaa en toivota sinulle muuta kuin\nterveyttä, sillä, kautta Polluxin! en tiedä, mitä muuta sinulle\ntoivottaisin.»\n\nKirjeen luettuaan ei Vinitius tuntenut vähintäkään halua vastata siihen.\nHän luuli tietävänsä, ettei siihen kannata vastata, ettei siitä ole\nkellekään hyötyä ja etteivät asiat kuitenkaan selviä. Häntä vaivasi\nhaluttomuus ja häntä painoi tunne elämän turhuudesta. Hän luuli, ettei\nPetronius missään tapauksessa häntä käsitä ja että oli tapahtunut\njotakin, joka eroitti heidät toisistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt\nitseään. Palatessaan Tiberin takaa komeaan insulaansa Carinaen varrella\noli hän heikko ja väsynyt, ja ensimäisinä päivinä tuotti lepo täällä\nmukavuudessa ja ylellisyydessä hänelle todellista nautintoa. Mutta hänen\ntyytyväisyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Pian hän huomasi, että hänen\nelämänsä oli turha, että kaikki mikä tähän asti on kiinnittänyt hänen\nmieltään, on käynyt hänen silmissään joko aivan mitättömäksi tai\nmuuttunut hyvin vähäarvoiseksi. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki ne\nkielet, jotka tähän asti olivat sitoneet hänet elämään, nyt olisivat\nkatkenneet hänen sielussaan eikä uusia ollut tullut sijaan. Kun hän\najatteli matkaa Beneventumiin ja Akaiaan ja elämää nautinnossa ja\nhekumassa, rupesi häntä iljettämään. »Minkätähden? Mitä hyötyä siitä\non?» kysyi hän itseltään. Ensi kerran eläessään tuli hän ajatelleeksi,\nettä jos hän lähtisi sinne, niin Petroniuksen puheet, sukkeluudet ja\nloistava esiintyminen, hänen taidokkaasti lausutut ajatuksensa ja\njokaisen aatteen mukaan valitut, kuvaavat sanansa häntä väsyttäisivät.\n\nToiselta puolen kuitenkin yksinäisyyskin jo alkoi häntä väsyttää. Kaikki\nhänen tuttavansa olivat Caesarin kanssa Beneventumissa, hänen täytyi\nsiis yksin istua kotona, pää täynnä ajatuksia ja sydän täynnä tunteita,\njoista hän ei päässyt selville. Ajoittain hän sentään oli sitä mieltä,\nettä jos olisi joku, jonka kanssa voisi keskustella näistä asioista,\nniin ehkä voisi päästä niihin jollakin lailla käsiksi, voisi järjestää\nne ja ymmärtää ne paremmin. Tämän toivon perustuksella hän kuitenkin\nmuutamia päiviä epäiltyään päätti kirjoittaa Petroniukselle. Ei hän\nvielä tietänyt, lähettäisikö perille vastauksensa, mutta joka\ntapauksessa puki hän sen seuraaviin sanoihin:\n\n»Sinä tahdot saada tarkempia tietoja. Täytän pyyntösi, mutta en tiedä,\nonnistuuko selitykseni nyt paremmin, sillä useita solmuja en vielä\nitsekään kykene aukaisemaan. Kerroin jo sinulle olostani kristittyjen\njoukossa ja miten he kohtelevat vihamiehiään — täydellä syyllä he\nsaattoivat pitää minua ja Chilonia vihamiehinään — kerroin myöskin,\nkuinka hellästi he minua hoitivat, ja Lygian katoamisesta... Ei,\nrakkaani, eivät he minua säästäneet siitä syystä, että olen konsulin\npoika. Sellaiset seikat eivät heille merkitse mitään, sillä soivathan he\nanteeksi Chilonillekin, vaikka minä itse kehoitin heitä kuoppaamaan\nhänet puutarhaan. Sellaisia ihmisiä kuin he ei maailma vielä ole nähnyt,\nja sellaista oppia kuin heidän ei maailma vielä ole kuullut. Muuta en\nsaata sanoa, ja joka heitä tahtoo mitata meidän mittojemme mukaan,\nse — erehtyy. Vakuutan sinulle, että jos käsivarsi poikki olisin maannut\nomassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni\nolisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympäröinyt suurempi\nmukavuus, mutta edes puoltakaan siitä hellyydestä eivät he olisi minulle\nosoittaneet. Tiedä, että Lygia on samanlainen kuin kaikki muut\nkristityt. Jos hän olisi ollut sisareni tai puolisoni, niin ei hän olisi\nvoinut hoitaa minua hellemmin. Monesti riemuitsi sydämeni, sillä päätin,\nettä yksin rakkaus saattaa synnyttää sellaista hellyyttä. Monesti näin\nrakkauden loistavan hänen silmistään, ja uskotko, että silloin noiden\nmoukkien keskellä, kurjassa huoneessa, joka samalla on sekä keittiönä\nettä tricliniumina, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen? Ei!\nMinä en ollut hänelle yhdentekevä. Vielä tänäkin päivänä olen siitä\nvakuutettu. Ja kuitenkin sama Lygia minun tietämättäni jätti Miriamin\nasunnon. Minä istun täällä päiväkaudet pää käsien varassa ja mietin:\nminkätähden hän sen teki? Joko minä kirjoitin sinulle, että itse\nkehoitin häntä palaamaan Aulusten luo? Tosin hän siihen vastasi, ettei\nse käy päinsä, koska Aulus perheineen on lähtenyt Siciliaan ja koska\nviestit orjien kautta kulkevat talosta taloon ja siten saapuvat\nPalatinuksellekin. Caesar voisi uudelleen ryöstää hänet Aulukselta. Se\nkaikki on totta! Mutta hän tiesi, etten minä puolestani enää aja häntä\ntakaa ja että olen hylännyt väkivallan tien. Hän tiesi myöskin, etten\nvoi lakata häntä rakastamasta, etten voi elää ilman häntä ja että\nhartain haluni on taluttaa hänet seppelöityjen ovien alitse talooni sekä\nistuttaa hänet pyhitetylle taljalle lieden ääreen... Ja kuitenkin hän\nmeni pakoon! Minkätähden? Mikään ei enää uhannut häntä. Jollei hän\nrakastanut minua, niin olisihan hän voinut hylätä minut. Seuraavana\npäivänä opin tuntemaan omituisen miehen, erään Paavali Tarsolaisen, joka\npuhui minulle Kristuksesta ja Hänen opistaan ja puhui niin voimakkaasti,\nettä minusta tuntui siltä, kuin jokainen hänen sanansa, hänen\ntahtomattaankin, vielä voisi kääntää nurin koko meidän maailmamme\nperustukset. Sama mies kertoi minulle Lygian paosta ja lausui: \"Kun\nJumala avaa sinun silmäsi valolle ja kun Hän poistaa niistä kaihen,\nniinkuin hän minullekin teki, niin silloin sinä ymmärrät, että Lygia\nmenetteli oikein, ja silloin sinä ehkä vielä löydät hänet!\" Ja tässä\nminä nyt vaivaan päätäni, koettaen ymmärtää näitä sanoja aivan kuin\nolisin kuullut ne Delfin Pythian suusta. Välistä luulen jo jonkun verran\nymmärtäväni. He rakastavat ihmisiä, mutta vihaavat meidän elämäämme,\njumaliamme ja — rikoksiamme. Hän pakeni siis luotani siitä syystä, että\nkuulun siihen maailmaan ja että hänen minun kanssani olisi pitänyt jakaa\nelämä, jota kristityt pitävät rikollisena. Sanot, että hän\nyksinkertaisesti olisi voinut hylätä minut ja ettei hänen sentähden\nolisi tarvinnut paeta. Mutta entä jos hän rakasti minua? Siinä\ntapauksessa hän pakeni rakkautensa takia. Kun sitä ajattelen, valtaa\nminut halu lähettää orjia pitkin Rooman katuja ja käskeä heidän huutaa\ntalojen pihoilla: \"palaa, Lygia!\" Mutta en voi käsittää miksi hän\npakeni. Enhän minä missään tapauksessa olisi kieltänyt häntä uskomasta\nKristukseen. Minä olisin itse puolestanikin pystyttänyt hänelle alttarin\natriumiin. Mitä haittaa minulle olisi saattanut olla yhdestä uudesta\njumalasta, ja miksen minä olisi voinut uskoa häneen — varsinkin kosken\nikinä ole erittäin vakavasti uskonut vanhoihin jumaliin? Tiedän aivan\nvarmaan, etteivät kristityt koskaan valehtele, mutta kuitenkin he\nvakuuttavat, että hän on noussut kuolleista. Sitä ei kukaan ihminen\ntähän asti ole tehnyt. Paavali Tarsolainen, joka on Rooman kansalainen,\nmutta joka syntyperältään juutalaisena tuntee vanhat heprealaiset\nkirjat, sanoi minulle, että profetat jo tuhat vuotta sitten ennustivat\nKristuksen tuloa. Nämä asiat ovat tavattomia, mutta tavattomuuttahan\nmeidän ympärillämme on joka haaralla! Täällä puhutaan yhä vielä\nApollonius Tyanalaisesta. Paavali vakuutti, ettei voi löytyä kokonaisia\njumalten laumoja, vaan että jumala on yksi, ja tämä väite tuntuu minusta\nsangen järkevältä. Luultavasti Senecakin on samaa mieltä, ja ennen häntä\novat ehkä olleet monet muut. Kristus eli, antoi ristiinnaulita itsensä\nmaailman lunastukseksi ja nousi kuolleista. Kaikki tämä on aivan varmaa.\nEn siis käsitä, minkä nojalla en uskoisi sitä ja minkätähden en\npystyttäisi alttaria hänelle, koska olen ollut valmis rakentamaan\nalttarin esimerkiksi Serapikselle. Minun ei olisi laisinkaan vaikea\nkieltää vanhoja jumalia, sillä eihän ainoakaan järkevä ihminen\nkuitenkaan heihin usko. Mutta tämä kaikki ei näy riittävän kristityille.\nEi ole siinä kylläksi, että Kristusta kunnioittaa, vaan täytyy vielä\nelää Hänen oppinsa mukaan. Ja siinä sinä vasta seisotkin kuin meren\nrannalla, josta sinua on käsketty jalkaisin kahlaamaan toiselle\nrannalle. Jos heille lupaisitkin sen tehdä, niin he kyllä tuntisivat,\nettä lupaus oli vain tyhjää sanahelinää. Paavali sanoi minulle sen aivan\nsuoraan. Sinä tiedät kuinka minä rakastan Lygiaa, sinä tiedät, että\nolisin valmis tekemään mitä tahansa hänen tähtensä. Mutta en voisi\nhänenkään pyynnöstään nostaa Soraktea tai Vesuviusta hartioilleni, tai\nottaa käteeni Trasimenon järveä tai muuttaa mustia silmiäni sinisiksi,\njommoiset lygiläisten silmät ovat. Jos tahtoisinkin, niin eivät voimani\nsiihen riittäisi. En ole filosofi, mutta en myöskään ole sellainen\ntyhmyri kuin monesti olet saattanut luulla. Nyt sanon sinulle: en tiedä\nmiten kristityt asettavat elämänsä ja miten he voivat elää, mutta sen\ntiedän, että missä heidän oppinsa alkaa, siellä loppuu Rooman valta,\nloppuu Rooma, loppuu elämä. Ei ole enää eroa voittajan ja voitetun,\nköyhän ja rikkaan, herran ja orjan välillä. Kukistuvat tuomioistuimet,\nkukistuu Caesar, laki ja koko maailman järjestys. Mutta kaiken tämän\nsijalle tulee Kristus ja joku laupeus, jommoista ei tähän asti ole\nollut, tulee joku hyvyys, joka ei laisinkaan ole yhtäpitävä inhimillisen\nja roomalaisen käsityksen kanssa. Minulle tosin Lygia merkitsee enemmän\nkuin Rooma ja koko sen herraus, ja minun puolestani maailma huoleti\nsaisi hävitä, kunhan vain Lygia olisi luonani kodissani. Mutta palaan\nasiaan. Kristityille ei riitä sanoin annettu suostumus, vaan täytyy\ntuntea, että heidän oppinsa on hyvä, ja sen täytyy täyttää koko sielu.\nMutta — jumalat voivat sen todistaa — minä en saata! Ymmärrätkö mitä se\nmerkitsee? Minun luonnossani on jotakin, joka nousee sitä oppia vastaan,\nja vaikka minun suuni sitä ylistäisi ja vaikka minä sen vaatimuksiin\nsuostuisinkin, niin minun sieluni ja ymmärrykseni kuitenkin sanoisivat,\nettä minä teen sen rakkauteni ja Lygian tähden ja että se olisi minulle\ninhoittavampi kuin mikään muu maailmassa, jollei Lygiaa olisi. Kumma\nkyllä, että tuollainen Paavali Tarsolainen sen ymmärtää ja samaten vanha\ntheurgos Pietari, joka on ollut Kristuksen opetuslapsi ja joka on suurin\nkristittyjen joukossa — vaikka he ovat niin alhaista syntyperää. Ja\ntiedätkö mitä he nyt tekevät? He rukoilevat minun puolestani ja anovat\nminulle niinsanottua armoa, mutta minä elän vain levottomuudessa ja\nikävöimisen! kasvaa kasvamistaan.\n\n»Johan minä kirjoitin sinulle, että Lygia läksi salaa, mutta jätti\nlähtiessään minulle ristin, jonka hän itse oli vääntänyt kokoon\npuksipuun oksista. Herätessäni löysin sen vuoteeni vierestä. Säilytän\nsitä larariumissa enkä ensinkään osaa selittää, minkätähden likenen sitä\nkuin mitäkin jumaluutta, sydämessäni pelko ja kunnioituksen tunne. Minä\nrakastan sitä, sillä ovathan Lygian kädet sen valmistaneet, ja vihaan\nsitä, sillä sehän se meidät eroittaa. Välistä luulen noitakeinojen\nolevan vaikuttamassa ja että theurgos Pietari, joka sanoo olevansa\nyksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja\nkaikkia hänen edeltäjiään ja että juuri hän on houkutellut ansaansa\nLygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut.\n\n»Kirjoitat, että suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisältö\nkirjeessäni. Surullinen olen tietysti siksi, että taas olen kadottanut\nLygian, ja levoton olen siksi, että minussa ehdottomasti on tapahtunut\nmuutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikään ole luonnolleni sen\nvastenmielisempää kuin tämä oppi, mutta kuitenkin olen siitä lähtien,\njolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen määrään, etten\nenää tunne itseäni. Noituusko tässä on pitänyt peliään vaiko rakkaus?\nCirce osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni\non muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on\nLygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hän\ntunnustaa. Kun minä palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua\nhuomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan\nviipyä vielä kauan. Tapasin taloni epäjärjestyksessä, orjat humalaisina\njuhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan\nkuoleman kuin minut, sillä he eivät olisi voineet mitään niin pelästyä\nkuin minua. Sinä tiedät, että minä kovin kourin hallitsen taloani.\nKaikki, joissa henki oli, heittäytyivät polvilleen, toiset menivät\ntainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minä menettelin? Ensi hetkessä aioin\nkomentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi\nhävettämään ja — uskotko korviasi? — minun kävi sääli orjaraukkojani.\nHeidän joukossaan oli vanhojakin miehiä, jotka iso-isäni M. Vinitius jo\nAugustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinäni\nkirjastoon, ja siellä johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita,\njoita olin kuullut ja nähnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei\nminun sovi kohdella orjia kuten ennen ja että hekin ovat ihmisiä.\nMuutamia päiviä kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun\nviivyttelevän rangaistusta vain pannakseni sen täytäntöön sitä\nkovempana. Mutta minä en rangaissut heitä, sillä en saanut sitä\ntehdyksi! Kolmantena päivänä kutsuin heidät kokoon ja sanoin: minä annan\nteille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne\nhuolellisella käytöksellä! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivät,\nojentelivat vaikeroiden käsiään ja sanoivat minua herrakseen ja\nisäkseen. Ja minä — minua hävettää tunnustaa se sinulle — minäkin jouduin\nmielenliikutuksiin. Olin sillä hetkellä näkevinäni Lygian suloiset\nkasvot ja hänen silmänsä kyynelissä, ja hän kiitti minua menettelystäni.\n_Proh pudor!_ tunsin, että minunkin silmäkulmani kastuivat... Minä\ntunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman häntä, minun on paha\nolla yksinäni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat\naavistaa... Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he\nolivat saaneet, ei tehnyt heitä röyhkeiksi eikä löyhentänyt heissä\nkurinpelkoa. Mutta pelko ei vielä koskaan ole herättänyt heissä\nsellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivät ainoastaan\ntäytä tehtäviään mallikelpoisesti, vaan he lisäksi koettavat kilvan\narvata toivomukseni. Tämän kerron sinulle seuraavasta syystä. Päivää\nennen kuin läksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, että maailma\nhänen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa\nilman vanteita. Silloin hän vastasi: »vahvempi vanne rakkaus on kuin\nuhka». Nyt minä olen huomannut, että tuo väite muutamissa tapauksissa\npitää paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle myöskin tilaisuutta saman\nhuomion tekemiseen. Kun he kuulivat, että olin palannut kotiin,\nriensivät he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedät, etten\nkoskaan ole kohdellut heitä pikkumaisesti, mutta isäni kohteli heitä\nylpeästi, ja minä olin oppinut häneltä saman tavan. Mutta nähdessäni\nheidän kuluneet viittansa ja nälkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen\njonkinlainen säälin tunne. Käskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidän\nkanssaan. Toisia puhuttelin nimeltä, toisilta kyselin miten vaimo ja\nlapset voivat. Taasen näin kyyneliä heidän silmissään ja taasen tuli\nminulle se tunne, että Lygia katselee minua, että hän on tyytyväinen ja\nkiittää minua... Joko järkeni rupeaa menemään sekaisin, vai rakkausko\najatukseni hämää? En tiedä. Sen vain tiedän, että minusta aina tuntuu\nsiltä kuin Lygia etäältä seuraisi minua, ja minä pelkään tehdä mitään,\nmikä voisi tuottaa hänelle surua tai loukata häntä. Niin, Cajus! mieleni\non muuttunut, ja ajoittain minä siitä iloitsen, mutta ajoittain se minua\nkiduttaa. Sillä minä pelkään, että olen kadottanut miehekkyyteni ja\nentisen toimintavoimani ja etten ehkä enää kelpaa neuvoskuntaan,\ntuomioistuimeen ja juhliin — sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tässä\non vaikuttanut noituus! Olen siihen määrään muuttunut, että kerran, kun\nvielä makasin sairaana, päähäni pälkähti seuraava ajatus: jos Lygia\nolisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistään eronneiden\nnaisten kaltainen, jos hän olisi yhtä irstas, kovasydäminen ja\nkevytmielinen kuin he, niin en minä häntä rakastaisi kuten nyt rakastan.\nMutta koska rakastan häntä sen tähden, joka meidät eroittaa toisistamme,\nniin voit käsittää, mikä sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missä\npimeydessä minä elän. En näe edessäni mitään varmaa tietä enkä tiedä,\nmihin minun pitää ryhtyä. Jos ihmis-elämää vertaa lähteeseen, niin voin\nsanoa, että minun lähteessäni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elän\nsiitä toivosta, että ehkä saan nähdä Lygian, ja välistä olen varma, että\nsen täytyy tapahtua... Mutta miten minun käy vuoden tai kahden\nperästä — sitä en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietää\naugustianien seuraa, ja onhan sitäpaitsi ainoa lohdutus surussani ja\ntuskassani tieto siitä, että olen likellä Lygiaa. Parantaja Glaucus\nlupasi käydä minua katsomassa — ehkä häneltä tai Paavali Tarsolaiselta\nvoin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jättäisi Roomaa, vaikka\nminulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielä tahdon kertoa sinulle,\nettä olen käskenyt kuvanveistäjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka\nvihapäissäni surmasin. Liian myöhään muistin, että hän oli kantanut\nminua käsivarsillaan ja että hän ensinnä oli opettanut minulle, miten\nnuoli on kiinnitettävä jouseen. En tiedä miksi juuri nyt tulin\nmuistaneeksi häntä ja miksi hänen muistonsa herätti minussa sääliä ja\nkatumusta... Jos kaikki nämä kertomukseni herättävät sinussa,\nhämmästystä, niin tiedä, että itse olen yhtä hämmästyksissäni, mutta se\nmitä olen kirjoittanut, on täyttä totta. Hyvästi!»\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTähän kirjeeseen ei Vinitius enää saanut vastausta. Petronius ei\nkirjoittanut, koska hän nähtävästi toivoi Caesarin aivan pian määräävän,\nettä palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille\nja herätti suurta iloa joukkojen sydämissä, jotka ikävöivät\nkilpaleikkejä, viljaa ja oliveja. Niitä olikin valmiiksi koottu suuriin\nläjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hänen tulonsa\nsenaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin\nMisenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hän astui yhtä mittaa\nmaihin rantakaupungeissa, joko levätäkseen tai esiintyäkseen\nteatterissa. Minturnaessa hän taasen lauloi suurelle yleisölle, viipyen\nsiellä kymmenkunnan päivää ja ruveten miettimään, että ehkä olisi paras\npalata Napoliin odottamaan kevättä, joka muuten lupaili olla erinomaisen\naikainen ja kaunis. Koko tämän ajan Vinitius eli yksinäisyydessä\ntalossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat\nvallanneet hänen mielensä ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja\ntunteita. Vain silloin tällöin hän sai nähdä parantaja Glaucuksen, mutta\nainakun hän tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillä saihan hän hänen\nkanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietänyt, minne tyttö\noli paennut, mutta hän vakuutti, että vanhimmat pitävät hänestä hellää\nhuolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut häntä niin, että hän oli\nkertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tämä oli tuominnut\nLygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli,\nteki mielenliikutus hänet kalman kalpeaksi. Olihan hän monesti luullut\nhuomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli\nlangennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä\nensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta.\nKiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientää Pietarin luo,\nmutta kun hän kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman\nympäristössä, pyysi hän Glaucusta tuomaan hänet luokseen ja lupasi antaa\nrunsaita lahjoja köyhälle seurakunnalle. Hän luuli, että jos Lygia nyt\nhäntä rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltä, sillä hän\non minä hetkenä hyvänsä valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus\nkehoitti innokkaasti häntä antautumaan kastettavaksi, mutta ei\nuskaltanut luvata, että hän sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan\nsanoi, että ihmisen pitää ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja\nrakkaudesta Kristukseen — ei muiden tarkoitusten nojalla. »Ihmisen\nsielunkin pitää muuttua kristityksi» — lausui hän. Ja vaikka kaikki\nvastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hän jo ymmärtää, että Glaucuksen\nkristittynä täytyy puhua niinkuin hän puhuu. Hän ei itsekään vielä ollut\npäässyt selville siitä, että syvin muutos, mikä hänessä oli tapahtunut,\noli tämä: ennen hän oli arvostellut ihmisiä ja asioita oman\nitsekkyytensä mittapuun mukaan — nyt hän vähitellen oli oppinut\najattelemaan, että toisten silmät voivat nähdä asiat toisessa valossa\nkuin hänen, toisten sydämet tuntea toisin kuin hänen sydämensä, ja ettei\noikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu.\n\nUsein hänet valtasi halu nähdä Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat\ntuottaneet hänelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessä\nkokoili hän todistuksia, joilla aikoi kumota hänen oppinsa, ja väitteli\nhänen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nähdä ja kuulla\nhäntä. Paavali oli sentään lähtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhä\nharvemmin kävi häntä tervehtimässä, sai hän elää täydellisessä\nyksinäisyydessä. Silloin hän taasen rupesi kiertelemään katuja ja\nkapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nähdä\nLygian edes kaukaa, mutta kun tämäkin toivo petti, alkoi ikävä ja\nkärsimättömyys paisuttaa hänen sydäntään. Vihdoin hänen vanha luontonsa\njoksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka\nnousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi\nolevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät\nhänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti\nlakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman\nhäntä. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi, että hän nyt tekee viimeisen\nponnistuksensa. Hän heittäytyi siis elämän pyörteeseen luontonsa koko\nmyötäsyntyneellä sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elämä itse\ntuntui häntä kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli\nollut ikäänkuin jäykistyneenä ja kuolleena, vilkastui toivoessaan\nCaesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevätkin\ntuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta,\nnurmikot puutarhoissa puhkesivat täyteen orvokkeja. Forumilla ja\nMars-kentällä vilisi ihmisiä, ja auringon valo lämpeni lämpenemistään.\nVia Appialla, jota myöten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin päästä\nulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hyörinässä upeasti koristettuja\nvaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret\nnaiset, luvaten lähteä Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan\nrukoilemaan Dianaa, jättivät kotinsa ja riensivät kaupungin ulkopuolelle\netsimään vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Eräänä päivänä\nVinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen\nrakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellä juoksi kaksi\nmolossilais-koiraa, ja ympärillä parveili sekä nuorisoa että vanhoja\nsenaattoreja, joiden virkansa takia oli täytynyt jäädä Roomaan.\nChrysothemis ohjasi itse neljää korsikalaista hevostaan, hymyili joka\nhaaralle ja läiskäytti kultaista piiskaansa. Kun hän huomasi\nVinitiuksen, pysäytti hän hevoset, otti hänet vaunuihinsa ja vei kotiin\npitoihin, jotka kestivät koko yön. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hän\nmuistanut koska hänet kannettiin kotiin. Sen hän kuitenkin muisti, että\nChrysothemis oli kysynyt häneltä Lygiaa, ja silloin hän oli suuttunut\nniin, että juovuspäissään oli viskannut pikarillisen falerno-viiniä\nvasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hän selvittyään sitä ajatteli,\njoutui hän vieläkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana päivänä\nChrysothemis nähtävästi oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hän tuli\nVinitiuksen kotiin käymään ja taasen vei hänet kanssaan Via Appialle.\nIllallista hän vielä söi Vinitiuksen luona ja siinä tilaisuudessa hän\ntunnusti perinpohjin kyllästyneensä sekä Petroniukseen että hänen\nluutunsoittajaansa, joten hänen sydämensä nyt taas oli vapaa. Viikon\najan he seurustelivat, mutta sen pysyvämpää suhdetta siitä ei tullut.\nFalernoviinikohtauksen jälkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian\nnimeä, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut häntä mielestään. Hän\noli aina tuntevinaan, että Lygian silmät häntä seuraavat, ja se tunne\npani hänet vapisemaan. Hän sadatteli itseään siitä, mutta tunne yhä\npysyi, sanoen että Lygia suree. Ja siitä syntyi Vinitiukselle uusi surun\naihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tyttöä,\nosoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin\nVinitius raa'alla tavalla teki hänestä eron. Ei hän heti kuitenkaan\nheittänyt mellastusta ja irstasta elämää. Hän tahtoi pysyä siinä\nikäänkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hän kuitenkin huomasi, ettei hän\nhetkeksikään saa häntä mielestään, että kaikki hänen sekä hyvät että\npahat tekonsa aiheutuvat hänestä ja ettei hän itse asiassa välitä\nmistään muusta koko maailmassa. Silloin hänet valtasi väsymys ja\nkyllästyksen tunne. Irstaus häntä inhoitti ja jätti hänen mieleensä vain\ntunnon vaivoja. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen, ja se tunne häntä\nsuuresti hämmästytti, sillä tähän asti hän oli pitänyt kaikkia tekojaan\nhyvinä. Vihdoin hän kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui\nniin täydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen\nvoinut herättää häntä. Hän ei enää välittänyt edes Petroniuksestakaan\neikä lähtenyt häntä tervehtimään ennenkuin Petronius lähetti oman\nkantotuolinsa häntä vastaan ja pyysi häntä luokseen.\n\nIlolla tervehti hän tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia\nhänen kysymyksiinsä, ja vasta hyvän ajan kuluttua pulpahtivat kauan\npidätetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hänen suustaan.\nVielä kerran kertoi hän yksityiskohtia myöten kuinka hän oli etsinyt\nLygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitä hän siellä oli kuullut ja\nnähnyt, mitä hänen päässään ja sydämessään oli liikkunut. Vihdoin hän\nrupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa,\narvostelu- ja toimintakykynsä. Mikään ei enää houkuttele häntä, ei\nmikään maistu miltään, ei tiedä mitä tehdä, kuinka elää. Hän on yhtä\nvalmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan häntä. Hän ymmärtää hänen\noppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hänestä voittamattoman\nvastenmielinen. Hän ymmärtää, että vaikka hän omistaisikin Lygian, niin\nei hän omistaisi häntä kokonaan, sillä hänen täytyisi aina jakaa hänet\nKristuksen kanssa. Hän elää ikäänkuin hän ei eläisi, ilman toivoa, ilman\nhuomista päivää, ilman uskoa onneen, mutta ympärillä on pimeys, jossa\nhän harhailee etsien ulospääsyä, jota ei löydy.\n\nHänen puhuessaan katseli Petronius hänen väsyneitä kasvojaan ja käsiään,\njoita hän kummallisella tavalla oikoili eteensä, ikäänkuin hän todella\nolisi hapuillut pimeydessä. Petronius oli vaipunut mietteisiin. Äkkiä\nhän nousi, likeni Vinitiusta ja kävi kiinni hiuksiin hänen korvansa\njuuressa.\n\n\"Tiedätkö,\" virkkoi hän, \"että korvasi juuressa on muutamia harmaita\nhiuksia?\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista,\" vastasi Vinitius, \"en ihmettelisi, jos ne\näkkiä kaikki valkenisivat.\"\n\nSitten he molemmat vaikenivat. Petronius oli viisas mies eikä hän ensi\nkertaa luonut silmäystään ihmissieluun ja ihmiselämään. Mutta yleensä\nelämä siinä maailmassa, jossa he elivät, saattoi olla joko ulkonaisesti\nonnellista tai ulkonaisesti onnetonta — sisällisesti se aina oli tyyntä.\nKuten ukkonen tai maanjäristys saattoi kaataa nurin temppelin, niin\nonnettomuuskin saattoi hävittää ihmiselämän, mutta sellaisenaan se oli\nkokoonpantu yksinkertaisista, sopusointuisista viivoista, jotka eivät\nmillään lailla olleet sekaisin. Vinitiuksen sanoissa piili jotakin\nuutta, ja ensi kerran Petronius näki edessään henkisiä solmuja, joita ei\nkukaan vielä ollut osannut aukaista. Hän oli siksi viisas, että hän\nkäsitti niiden tärkeyden, mutta koko terävyydessään ei hän osannut\nvastata Vinitiuksen kysymyksiin, ja vihdoin hän, kauan aikaa vaiettuaan,\nvirkkoi:\n\n\"Tässä on käytetty noituutta.\"\n\n\"Niin minäkin olen päätellyt,\" sanoi Vinitius. \"Monesti olen ajatellut,\nettä sekä minä että Lygia olemme noidutut.\"\n\n\"Mutta,\" virkkoi Petronius, \"jos sinä lähtisit puhuttelemaan Serapiksen\npappeja. Epäilemättä heidän joukossaan, kuten pappien joukossa yleensä,\nharjoitetaan paljon petosta, mutta monet heistä ovat osoittaneet\nhallitsevansa syviä, kummallisia salaisuuksia.\"\n\nMutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epävarmalla äänellä ja\nitsekin tuntien, miten turhanpäiväiseltä ja naurettavalta sellainen\nneuvo mahtoi kuulua hänen huuliltaan.\n\nVinitius rupesi kädellään sivelemään otsaansa.\n\n\"Noituutta... Olen nähnyt noitia, jotka ovat taivuttaneet palvelukseensa\ntuntemattomia, maanalaisia voimia, ja olen nähnyt sellaisiakin, jotka\novat käyttäneet niitä vihamiestensä vahingoksi. Mutta kristityt elävät\nköyhyydessä, antavat anteeksi vihamiehilleen, saarnaavat nöyryyttä,\nsiveyttä, laupeutta — mitä hyötyä heillä voisi olla noituudesta?...\"\n\nPetroniusta harmitti, ettei hänen älynsä keksinyt tähän mitään\nvastausta. Hän ei kuitenkaan tahtonut sitä myöntää, vaan virkkoi jotakin\nsanoakseen:\n\n\"Se on uusi lahko...\"\n\nJa hetkisen perästä hän alkoi:\n\n\"Kautta Paphon lehtojen jumalallisen asujattaren, kuinka tuo tuollainen\ntekee elämän ikäväksi! Sinä ihmettelet noiden ihmisten hyvyyttä ja\nsiveyttä, mutta minä sanon sinulle, että he ovat pahoja ihmisiä, koska\nhe ovat elämän vihollisia, kuten taudit ja kuolema. Sellaisia meillä jo\nmuutenkin on yllin kyllin! Emme enää tarvitse kristittyjä. Laskepa nyt:\ntaudit, Caesar, Tigellinus, Caesarin runot, suutarit, jotka hallitsevat\nentisten quiritien jälkeläisinä, vapautetut, jotka istuvat\nsenaatissa — kautta Castorin! jo riittää! Se on turmiollinen ja alhainen\nlahko! Oletko koettanut päästä huolista ja nauttia hiukan elämää?\"\n\n\"Olen!\" vastasi Vinitius.\n\nPetronius hymähti ja virkkoi:\n\n\"Vai niin, sinä petturi! Orjat levittävät pian uutiset: minä tiedän jo,\nettä olet houkutellut minulta Chrysothemiksen!\"\n\nVinitius teki kädellään inhoa osoittavan liikkeen.\n\n\"Minä kiitän sinua joka tapauksessa,\" puhui Petronius. \"Lähetän hänelle\ntässä helmiompeleilla koristetut kengät. Se merkitsee rakkauteni\nkielessä samaa kuin: 'saat mennä!' Olen sinulle kaksinkertaisessa\nkiitollisuudenvelassa: ensinnäkin siitä, ettet huolinut Eunikesta, ja\ntoiseksi siitä, että vapautit minut Chrysothemiksesta. Kuule minua:\ntässä näet miehen, joka on noussut aikaiseen vuoteeltaan, kylpenyt,\njuhlinut, omistanut Chrysothemiksen, kirjoittanut satiireja ja silloin\ntällöin sekoittanut proosaansa runoja, mutta jonka elämä on ollut ikävää\nkuin Caesarin ja joka monesti turhaan on koettanut päästä synkistä\najatuksistaan. Mutta tiedätkö mikä niihin on ollut syynä? Se, että hän\nkaukaa on etsinyt sitä, mikä on ollut ihan hänen likellään... Kauniista\nnaisesta kannattaa aina maksaa hänen painonsa verran kultaa, mutta\nnaista, joka sinua rakastaa, et saa hinnalla millään. Häntä et osta\nkaikilla Verreksen aarteilla. Nykyään elän seuraavan ohjesäännön mukaan:\ntäytän elämäni onnella niinkuin täytän pikarini parhaalla viinillä, mitä\nmaa tuottaa, ja juon, kunnes käsivarteni kankenee ja huuleni käy\nvalkeaksi. Miten sitten käy, se ei koske minuun — siinä uusin\nfilosofiani.\"\n\n\"Sitähän sinä aina olet tunnustanut. Ei siinä ole mitään uutta!\"\n\n\"Siinä on sisältöä, jota siitä ennen puuttui.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan kutsui hän Eunikeä. Tyttö tuli, puettuna\nvalkeisiin vaatteisiin, hiukset hohtaen kullalta. Hän ei ollut enää\npitkiin aikoihin ollut orjatar. Hän oli ihana kuin rakkauden ja onnen\njumalatar.\n\nPetronius avasi sylinsä ja lausui:\n\n\"Tule!\"\n\nEunike juoksi hänen syliinsä, istuutui hänen polvelleen, kiersi\nkäsivarret hänen kaulaansa ja pani päänsä hänen rinnalleen. Vinitius\nnäki herkän punan vähitellen nousevan hänen poskilleen ja silmien\nloiston häipyvän ikäänkuin sumun peittoon. He muodostivat ihanan,\nrakkautta ja onnea esittävän ryhmän. Petronius tavoitteli kädellään\nmatalaa vaasia, joka seisoi viereisellä pöydällä, sai kouransa täyteen\norvokkeja ja rupesi sirottelemaan niitä Euniken hiuksiin, rinnalle ja\nstolalle. Sitten hän työnsi tunikaa hänen hartioiltaan ja virkkoi:\n\n\"Onnellinen se, joka minun laillani on löytänyt rakkauden tällaisessa\nmuodossa... Välistä minusta tuntuu siltä kuin me olisimme kaksi\njumalaa... Katso itse: onko Praxiteles tai Miron, Skopas tai Lysias\nluonut ihanampia muotoja? Onko Paroksessa tai Pentelikonissa tällaista\nmarmoria, näin lämmintä, ruusuista ja suloista? Toiset ihmiset\nsuutelevat vaaseistaan laidat — minä puolestani etsin mieluummin\nnautintoa sieltä, mistä se todella on saatavissa.\"\n\nNäin sanottuaan rupesi hän viemään huuliaan pitkin tytön hartioita ja\nkaulaa. Eunike vapisi autuudesta, ja hänen silmänsä vuoroin avautuivat,\nvuoroin sulkeutuivat. Hetkisen perästä Petronius nosti kaunista päätään\nja kääntyi Vinitiuksen puoleen:\n\n\"Koeta nyt ajatella: mitä ovat tämän rinnalla sinun surkeat kristittysi?\nJa jollet ymmärrä eroa, niin lähde vain suoraa päätä heidän luokseen...\nMutta kyllä tämä näky sinut parantaa.\"\n\nVinitiuksen sieraimet laajenivat ja ahmien hengitti hän orvokkien lemua,\njoka täytti koko huoneen. Äkkiä hän kalpeni, sillä hän tuli\najatelleeksi, että jos hän noin saisi viedä huuliaan pitkin Lygian\nhartioita, niin se tuottaisi hänelle niin yliluonnollisen suurta\nautuutta, että koko maailma sitten saisi mennä nurin. Mutta koska hän jo\noli tottunut aina pitämään silmällä menettelyänsä, huomasi hän nytkin,\nettä hän taaskin ajatteli Lygiaa, aina vain häntä eikä mitään muuta!\n\nPetronius lausui:\n\n\"Eunike, jumalattareni, käske valmistaa seppeleet päähämme ja ateria.\"\n\nEuniken mentyä kääntyi hän Vinitiuksen puoleen:\n\n\"Olisin tahtonut vapauttaa hänet, mutta arvaapa mitä hän vastasi\nminulle: »mieluummin olen sinun orjattarenasi, kuin Caesarin vaimona.»\nEikä tahtonut suostua. Silloin vapautin hänet hänen tietämättään.\nPretori teki minulle sen palveluksen, ettei vaatinut hänen läsnäoloaan.\nTyttö ei vieläkään tiedä mistään. Ei hän myöskään tiedä, että tämä talo\nja kaikki kalleuteni, paitsi gemmat, tulevat hänen omikseen kun minä\nkuolen.\"\n\nPetronius nousi, rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja jatkoi:\n\n\"Rakkaus vaikuttaa toisessa suuremman muutoksen, toisessa pienemmän.\nMinuakin se on muuttanut. Ennen pidin verbenanhajusta, mutta koska\nEunike pitää orvokeista, olen minäkin ihastunut niihin ja pidän nyt\nniistä enemmän kuin mistään muusta. Kevään alusta asti olemme\nhengittäneet pelkkää orvokinlemua.\"\n\nHän seisahtui Vinitiuksen eteen ja kysyi:\n\n\"Entä sinä? Vieläkö sinä yhä pysyt narduksessa?\"\n\n\"Anna minun olla rauhassa!\" vastasi nuorukainen.\n\n\"Minä olen tahtonut, että sinä näkisit Euniken, ja minä olen kertonut\nsinulle hänestä sentähden, että sinäkin lakkaisit kaukaa hakemasta sitä,\nmitä ehkä tavataan ihan likeltäsi. Ehkä sinullakin jossakin orjasi\ncubiculumissa sykkii uskollinen ja rehellinen sydän. Vuodata siitä\npalsamia haavoihisi. Väität, että Lygia sinua rakastaa. Ehkä! Mutta mitä\nrakkautta se on, joka ei antaudu? Eikö sellainen menettely tiedä, että\ntunne on miedonlainen? Ei, rakkaani: ei Lygia ole Eunike.\"\n\nSiihen vastasi Vinitius:\n\n\"Kaikki minussa on paljasta tuskaa. Kun minä näin sinun suutelevan\nEuniken hartioita, ajattelin paikalla, että kunhan Lygia paljastaisi\nhartiansa minulle, niin saisi maa avautua meidät nielemään! Mutta tuskin\nolin tuon ajatuksen huomannut, kun minut jo valtasi kauhu: tuntui siltä\nkuin olisin himoinnut vestalitarta tai aikonut häväistä jumaluutta...\nOlet oikeassa: Lygia ei ole Eunike, mutta minä ymmärrän eroituksen\nheidän välillään toisella tavalla kuin sinä. Sinussa on rakkauden kautta\ntapahtunut se muutos, että pidät orvokeista enemmän kuin verbenasta.\nMinussa on rakkaus muuttanut sielun, ja kaikista kärsimyksistäni\nhuolimatta tahdon, että Lygia pysyy sellaisena kuin hän on eikä tule\nsamanlaiseksi kuin muut.\"\n\nPetronius kohautti olkapäitään.\n\n\"Siinä tapauksessa sinä ansaitset kaikki kärsimyksesi. Mutta en minä\nsinua ymmärrä.\"\n\nVinitius tulistui.\n\n\"Niin!... Niin! Me emme enää saata ymmärtää toisiamme!\"\n\nHetken äänettömyyden perästä Petronius virkkoi:\n\n\"Nielköön Hades kaikki kristittysi! He ovat täyttäneet mielesi\nlevottomuudella ja hävittäneet kaiken elämänhalusi. Hades heidät\nnielköön! Sinä erehdyt pitäessäsi sitä oppia hyvänä. Jos se olisi hyvä,\nniin se tuottaisi ihmisille onnea, nimittäin kauneutta, rakkautta ja\nvaltaa — mutta kaikkia näitähän kristityt katsovat turhuudeksi. Sinä\nerehdyt pitäessäsi sitä oikeudenmukaisena, sillä jos meidän pitää\npalkita paha hyvällä, niin millä me sitten palkitsemme hyvää? Ja jos\nsekä tästä että tuosta tulee sama palkka, niin minkätähden ihmiset\nyleensä koettaisivat olla hyviä?\"\n\n\"Ei: palkka ei ole sama, mutta heidän oppinsa mukaan palkka hyvästä\nsaadaan vasta tulevassa elämässä, joka on iankaikkinen.\"\n\n\"Siihen en minä luota ennenkuin itse näen, mikäli silloin voin nähdä...\nilman silmiä. Mutta siihen asti pidän tätä kaikkea loruna. Ursus kuristi\nCrotonin siksi, että hänen jäsenensä olivat rautaiset, mutta kristityt\novat tyhmyrejä, ja eihän toki tulevaisuus voi joutua tyhmyrien käsiin.\"\n\n\"Heidän elämänsä alkaa silloin, kun he kuolevat.\"\n\n\"Samalla voisi sanoa: päivä alkaa, kun yö tulee. Aiotko ryöstää Lygian?\"\n\n\"En. En saata palkita hyvää pahalla. Sitäpaitsi olen vannonut, etten\nsitä tee.\"\n\n\"Aiotko ruveta kristityksi?\"\n\n\"Tahtoisin, mutta luontoni ei salli.\"\n\n\"Entä voitko unohtaa Lygian?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Rupea matkustelemaan.\"\n\nSamassa ilmoittivat orjat, että ateria oli valmis, mutta Petronius luuli\nkeksineensä hyvän tuuman ja jatkoi puhettaan heidän astuessaan\ntricliniumiin.\n\n\"Olethan sinä nähnyt kappaleen maailmaa, mutta soturin silmillä, jonka\ntäytyy rientää määräpaikkaan ja joka ei saa pysähtyä matkalla. Tule\nmeidän kanssamme Akaiaan. Caesar ei laisinkaan ole hylännyt\nmatkustusaikeitaan. Yhtämittaa hän pysähtyy matkalla, laulaa, kokoaa\nseppeleitä, ryöstää temppelejä ja palaa vihdoin voittajana Italiaan.\nKoko matka tulee olemaan kuin jumalten kulkua, Bakkuksen ja Apollon\nyhdessä persoonassa. Augustianeja, miehiä, naisia, tuhansia\nsitroja — kautta Castorin! kyllä sitä kannattaa katsella, sillä maailma\nei vielä milloinkaan ole nähnyt sellaista.\"\n\nHän laskeutui pitkäkseen lavitsalle Euniken viereen, ja orja pani hänen\npäähänsä vuokoista sidotun seppeleen.\n\n\"Mitä sinä näit ollessasi Corbulon palveluksessa? Et mitään! Oletko\nnähnyt edes oikeita kreikkalaisia temppelejä kuten minä, joka kaksi\nkokonaista vuotta kuljin yhden oppaan luota toisen luo? Oletko\nRhodos-saarella nähnyt paikan, missä kolossi seisoi? Oletko Panopessa ja\nPhokiksessa nähnyt savea, josta Prometheus loi ihmisiä? Tai oletko\nSpartassa nähnyt munat, jotka Leda muni, tai Atenassa mainion\nsarmatialaisen panssarin, joka on tehty hevosenkavioista? Oletko\nEuboiassa nähnyt Agamemnonin laivan tai maljan, joka on valettu Helenan\nvasemmanpuolisen rinnan mukaan? Oletko käynyt Aleksandriassa,\nMemfiksessä, pyramideilla? Oletko nähnyt hiuksen, jonka Isis riisti\ntukastaan ikävöidessään Osirista? Oletko kuullut Memnonin soivan?\nMaailma on avara, ei se lopu Tiberiin! Minä seuraan Caesaria matkalle,\nmutta kun hän palaa, jätän hänet ja lähden Kyproon, koska tämä\nkultatukkainen jumalattareni tahtoo, että me yhdessä uhraisimme\nkyyhkysiä Venukselle Paphoksessa, sillä tiedä, että mitä hän tahtoo, se\ntapahtuu.\"\n\n\"Olen orjattaresi!\" huudahti Eunike.\n\nPetronius painoi seppelöidyn päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi\nhymyillen:\n\n\"Minä olen siinä tapauksessa orjattaren orja. Minä ihailen sinua,\njumalattareni, kiireestä kantapäähän asti.\"\n\nSitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen:\n\n\"Lähde kanssamme Kyproon. Huomaa kuitenkin, että sinun pian pitää käydä\nCaesarin luona. Paha on, ettet vielä ole käynyt. Tigellinus voisi\nkäyttää sitä sinun vahingoksesi. Tosin ei hän sinua erityisesti vihaa,\nmutta ei hän voi sinusta pitääkään, koska olet sisarenpoikani...\nSanokaamme, että olet ollut sairas. Meidän täytyy niinikään miettiä\nvalmiiksi, mitä sinun pitää vastata, jos hän kysyy sinulta Lygiaa. Paras\non, että heilautat kättäsi ja sanot, että kyllästyit häneen. Sen hän\nymmärtää. Voithan myöskin kertoa, että sinun sairautesi takia täytyi\npysyä kotona ja että kuumeesi nousi surusta, kun et päässyt Napoliin\nkuulemaan hänen lauluaan. Parantumiseesi taas vaikutti yksinomaan se,\nettä toivoit pian saavasi häntä kuulla. Älä pelkää liioittelua.\nTigellinus sanoo keksineensä Caesaria varten jotakin, joka ei ole yksin\nsuurta, vaan jättiläismäistä... Pelkään, että hän voittaa minut. Pelkään\nniinikään, ettet sinä suoriudu pälkähästä...\"\n\n\"Tiedätkö,\" virkkoi Vinitius, \"että on ihmisiä, jotka eivät pelkää\nCaesaria ja jotka elävät aivan levollisina, ikäänkuin ei Caesaria olisi\nkoko maailmassa?\"\n\n\"Tiedän kyllä keitä tarkoitat: kristittyjä.\"\n\n\"Niin. Heitä yksin... Mitä meidän elämämme on muuta kuin ainaista\npelkoa?\"\n\n\"Jätä minut rauhaan kristityiltäsi! He eivät pelkää Caesaria, sillä hän\nluultavasti ei ole kuullut heitä mainittavankaan, ainakaan ei hän tiedä\nheistä mitään eikä välitä heistä enempää kuin muutamasta kuihtuneesta\nlehdestä. Mutta minäpä vakuutan sinulle, että he ovat tyhmyrejä, ja sen\nsinä itsekin tunnet. Sinun luontosi inhoaa heidän oppiansa juuri siitä\nsyystä, että tunnet heidän olevan tyhmyrejä. Sinä, mies, olet toista\nmaata! Jätä siis sekä itsesi että minut heistä rauhaan. Me osaamme elää\nja kuolla — mutta heidän osaamistaan emme tunne.\"\n\nNämä sanat hämmästyttivät Vinitiusta, ja kotimatkalla rupesi hän\nmiettimään, että ehkä kristittyjen hyvyys ja laupeus johtui juuri heidän\nhenkisestä raukkamaisuudestaan. Hän päätteli, ettei lujaluontoiset,\nvoimakkaat ihmiset saattaisi sillä lailla antaa anteeksi. Ehkäpä hänen\nroomalainen luontonsa juuri siitä syystä inhosi sitä oppia. »Me osaamme\nelää ja kuolla» oli Petronius sanonut. Entä he? He osasivat antaa\nanteeksi, mutta eivät ymmärtäneet todellista rakkautta enempää kuin\ntodellista vihaakaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nTuskin oli Caesar palannut Roomaan, kun hän jo katui, että oli tullut.\nMuutaman päivän perästä hän alkoi suunnitella uutta matkaa Akaiaan. Hän\nantoi nyt julistuksen, jossa vakuutti, ettei viivy kauan poissa, joten\nei valtakunnan hallitus tule siitä vähimmässäkään määrässä kärsimään.\nSitten hän augustianien seurassa, joiden joukossa oli myöskin Vinitius,\nläksi Kapitoliumille uhraamaan jumalille ja rukoilemaan onnea matkalle.\nMutta kun hän toisena päivänä kävi Vestan temppelissä, sattui tapaus,\njoka kumosi kaikki hänen aikeensa. Nero ei uskonut jumaliin, mutta sen\nsijaan hän niitä pelkäsi, varsinkin salaperäistä Vestaa. Kun hän astui\njumalattaren pyhän tulen eteen, valtasi hänet sellainen kauhu, että\nhänen hiuksensa äkkiä nousivat pystyyn, hampaat suussa alkoivat kalista\nja joka jäsen värisi. Hänen täytyi nojautua Vinitiuksen käsivarteen,\njoka sattui seisomaan hänen vieressään. Hänet kannettiin paikalta pois\nja vietiin Palatinukselle. Siellä hän pian tuli tajuihinsa, mutta ei\nkyennyt koko päivänä nousemaan vuoteeltaan. Hän selitti nyt, kaikkien\nläsnäolevien suureksi hämmästykseksi, siirtävänsä aiotun matkan\ntuonnemmaksi, koska jumalatar salaa oli varoittanut häntä kiirehtimästä.\nTuntia myöhemmin toitotettiin jo julkisesti kaikille asukkaille koko\nRoomassa, että Caesarin, kun hän näki kansan surulliset kasvot, oli\nvallannut isällinen rakkaus lapsiinsa: hän ei jätä heitä, vaan jää\nheidän kanssaan jakamaan ilot ja surut. Kansa ihastui tästä sanomasta,\nvakuutettuna, ettei siltä tulisi puuttumaan kilpaleikkejä eikä viljaa,\nja kerääntyi suurissa joukoissa Palatinuksen porttien eteen huutamaan\njumalallisen Caesarinsa kunniaa. Caesar, joka augustianiensa kanssa\nparhaillaan pelasi luupeliä, keskeytti pelin ja virkkoi:\n\n\"Niin! kyllä minun täytyi jäädä kotiin. Egyptin ja Itämaiden herraus on\njo ennustuksen kautta minulle määrätty ja joutuu siis empimättä\nhaltuuni. Samalla minä tietysti saan Akaiankin. Ensi työkseni käsken\nkaivaa kanavan Korinton kannaksen poikki ja Egyptissä pystytän\nmuistopatsaita, joiden rinnalla pyramidit ovat kuin lasten leluja.\nKäsken rakentaa sfinksin, joka on seitsemän kertaa suurempi kuin se,\njoka Memfiksen luona tuijottaa erämaahan, ja sillä pitää olla minun\nkasvojeni piirteet. Vuosisadat eivät tule muusta puhumaan kuin\nmuistopatsaasta ja minusta.\"\n\n\"Sinä olet jo runoillasi pystyttänyt itsellesi muistopatsaan, joka ei\nole seitsemän, vaan kolme kertaa seitsemän kertaa suurempi Keopsin\npyramidia,\" huomautti Petronius.\n\n\"Entä laulullani?\" kysyi Nero.\n\n\"Niin todellakin! Jospa joku voisi rakentaa sellaisen patsaan kuin\nMemnonin patsas, joka sinun äänelläsi soisi auringon noustessa! Egyptiä\nympäröivät meret tulisivat silloin vuosisadat umpeensa olemaan täynnä\nlaivoja, joissa kolmen maanosan laumat kuuntelisivat lauluasi.\"\n\n\"Totta tosiaan! Kukahan sen voisi tehdä?\"\n\n\"Mutta voithan käskeä veistää itsesi basalttikiveen kilpa-ajovaunujen\nohjaajana.\"\n\n\"Olet oikeassa! Sen teenkin.\"\n\n\"Sinä annat ihmiskunnalle suuren lahjan.\"\n\n\"Egyptissä voin niinikään naida Kuuttaren, joka nyt on leskenä. Silloin\nminusta tulee tosi jumala.\"\n\n\"Ja meille naitat tähtiä. Muodostamme siten uuden tähtisikermän, joka\ntulee saamaan Neron nimen. Naita sentään Vitellius Niilin kanssa, niin\nhänestä tulee virtahepojen isä, ja lahjoita Tigellinukselle erämaa, niin\nhänestä tulee shakalien kuningas...\"\n\n\"Entä mitä sinä minulle määräät?\" kysyi Vatinius.\n\n\"Apis sinua siunatkoon! Sinä valmistit meille Beneventumissa niin\nsuurenmoiset kilpaleikit, etten saata toivottaa sinulle mitään pahaa.\nYökylmällä palelee sfinksin käpäliä — valmista sinä sille jalkineet. Voit\nmyöskin tehdä kengät kolosseille, jotka koristavat temppelille johtavaa\npuukujaa. Kyllä siellä jokainen saa sopivaa työtä. Domitius Aferista\nesimerkiksi tehdään rahavartia, hän kun on tunnettu rehelliseksi\nmieheksi. Minä pidän siitä, Caesar, että sinä uneksit Egyptistä, mutta\ntulin pahalle mielelle, kun siirsit matkasi tuonnemmaksi.\"\n\nNero virkkoi:\n\n\"Teidän kuolevaiset silmänne eivät mitään nähneet, sillä jumalatar tekee\nitsensä näkymättömäksi, kun ei hän tahdo näyttäytyä. Tiedättekö, että\nkun olin Vestan temppelissä, niin jumalatar itse tuli luokseni ja\nkuiskasi korvaani: »Siirrä matkasi tuonnemmaksi.» Se oli minulle niin\nodottamatonta, että pelästyin, vaikka minun tietysti tulisi olla\njumalille kiitollinen tästä heidän erityisestä huolenpidostaan.\"\n\n\"Me pelästyimme kaikki,\" sanoi Tigellinus. \"Vestalitar Rubria pyörtyi.\"\n\n\"Rubria, todellakin!\" huudahti Nero. \"Kuinka hänellä on lumivalkea\nkaula!\"\n\n\"Mutta hän punastui sinut nähdessään, jumalallinen Caesar...\"\n\n\"Niin! minäkin olin sen huomaavinani. Kummallista! Jokainen vestalitar\ntekee aina niin jumalallisen vaikutuksen, mutta Rubria on lisäksi hyvin\nkaunis.\"\n\nSiinä hän hetkisen mietti ja virkkoi sitten:\n\n\"Sanokaapa: miksi ihmiset pelkäävät Vestaa enemmän kuin muita jumalia?\nMikä siihen oikeastaan on syynä? Minutkin valtasi pelko, vaikka olen\nitse ylimäinen pappi. En muista muuta kuin että horjahdin taaksepäin.\nLuultavasti olisin kaatunut maahan, jollei joku olisi tarttunut kiinni\nminuun. Kuka sen tekikään?\"\n\n\"Minä,\" vastasi Vinitius.\n\n\"Vai sinäkö, »ankara Ares»! Mikset ollut Beneventumissa? Minulle on\nkerrottu, että olet ollut sairas, ja kasvosi ovat todella muuttuneet.\nMutta kuulepa, Crotonhan aikoi surmata sinut. Onko se totta?\"\n\n\"On. Hän taittoi jo käsivarteni, mutta minä sentään puolustin itseäni.\"\n\n\"Taitetulla käsivarrellasiko?\"\n\n\"Minua auttoi muuan barbari, joka oli väkevämpi kuin Croton.\"\n\nNero katseli häneen kummissaan.\n\n\"Väkevämpi kuin Croton — lasketko leikkiä! Ennen oli Croton väkevin\nihmisten joukossa, nyt on etiopialainen Syphax.\"\n\n\"Kerron sinulle, oi Caesar, vain mitä omin silmin olen nähnyt.\"\n\n\"Missä on tämä helmi? Eikö hän ole tullut nemorilaiseksi kuninkaaksi?\"\n\n\"En tiedä, Caesar. Olen kadottanut hänet näkyvistäni.\"\n\n\"Etkö edes tiedä mitä kansallisuutta hän on?\"\n\n\"Käsivarteni oli poikki, joten en tullut ottaneeksi hänestä selvää.\"\n\n\"Etsi, kunnes löydät hänet.\"\n\nTigellinus puuttui nyt puheeseen:\n\n\"Sen otan minäkin tehdäkseni.\"\n\nMutta Nero puhui yhä Vinitiukselle:\n\n\"Kiitän sinua siitä, että minua tuit. Jos olisin kaatunut, olisi pääni\nvoinut mennä puhki. Ennen sinä olit hyvä toveri, mutta sota ja palvelus\nCorbulon komennon alla on tehnyt sinut araksi, ja sinä tulet niin\nharvoin ihmisten joukkoon.\"\n\nNero vaikeni hetken ja jatkoi sitten:\n\n\"Entä kuinka sen tytön nyt on, joka oli niin kapea lanteiltaan... johon\nsinä rakastuit ja jonka minä otin Aulukselta sinulle...\"\n\nVinitius kävi hyvin hämilleen, mutta Petronius riensi samassa hänen\navukseen.\n\n\"Voit olla vakuutettu, herra,\" sanoi hän, \"että se jo on unohdettu. Etkö\nnäe kuinka hän käy hämilleen? Koetapa vain kysyä häneltä, kuinka monta\nhenttua hänellä jo on ollut sen tytön jälkeen, ja hän tuskin tietää\nsanoa niiden määrää. Vinitiukset ovat hyviä sotureita, mutta vielä\nparempia naissankareja. He tarvitsevat naisia laumottain. Rankaise häntä\nsillä, herra, että kiellät häneltä pääsyn juhlaan, jonka Tigellinus\nkunniaksesi panee toimeen Agripan lammella.\"\n\n\"En, sitä en tee. Luotan Tigellinukseen ja tiedän, ettei juhlasta tule\npuuttumaan laumoja.\"\n\n\"Kuinka voisi puuttua sulottaria sieltä, missä Amor on?\" huudahti\nTigellinus.\n\nMutta Nero puuttui puheeseen:\n\n\"Minä ikävystyn täällä pahanpäiväisesti! Olen jäänyt Roomaan\njumalattaren tahdosta, mutta en voi tätä kaupunkia kärsiä. Kyllä minä\nlähden Antiumiin. Minä tukahdun näillä ahtailla kaduilla, keskellä näitä\nlikaisia taloja ja siivottomia solia. Haiseva ilma tunkee aina\npalatsiini ja puutarhoihini asti. Jospa maanjäristys hävittäisi Rooman,\njospa joku raivostunut jumala hävittäisi sen maan tasalle! Sitten vasta\nsaisitte nähdä, kummoinen maailman pään ja minun asuinkaupunkini tulee\nolla.\"\n\n\"Caesar,\" virkkoi Tigellinus, \"sinä lausuit: 'jospa joku raivostunut\njumala hävittäisi kaupungin' — etkö lausunut?\"\n\n\"Lausuin. Entä sitten?\"\n\n\"Etkö sinä ole jumala?\"\n\nNero heilautti kättään väsyneen näköisenä ja virkkoi:\n\n\"Saammepa nähdä, mitä sinä meille tarjoat Agripan lammikolla. Sitten\nminä lähden Antiumiin. Te olette kaikki niin pieniä sieluja, te ette voi\nkäsittää, että minun sieluni vaatii suurta.\"\n\nNäin puhuttuaan sulki Nero silmänsä merkiksi siitä, että hän kaipaa\nlepoa. Augustianit rupesivat vähitellen poistumaan. Petronius läksi\nyhdessä Vinitiuksen kanssa ja puheli hänelle matkalla:\n\n\"Sinä olet siis nyt kutsuttu ottamaan osaa huveihin. Vaskiparta lykkäsi\nmatkansa tuonnemmaksi, mutta sen sijaan hän tulee hulluttelemaan\nhurjemmin kuin koskaan ennen ja huvittelemaan sekä kaupungilla että\nomassa talossaan. Niin, niin! Me olemme valloittaneet maailman, ja\nmeillä on oikeutta huvitella. Sinä, Marcus, olet sangen sorja poika, ja\nsiitä syystä minä niin paljon sinusta pidän. Kautta efesolaisen Dianan!\nNäkisitpä itse vain yhteenkasvaneet kulmakarvasi ja kasvosi, joissa heti\nensi näkemältä tuntee quiritien vanhan veren! Nuo muut ovat sinun\nrinnallasi kuin mitäkin vapautettuja. Niin se on! Jollei tuo hullu oppi\nolisi tullut väliin, olisi Lygia nyt talossasi. Koetapa vielä väittää\nminulle, etteivät he ole elämän ja ihmissuvun vihamiehiä... He\nkohtelivat sinua hyvästi, ja siitä kyllä voit olla heille kiitollinen,\nmutta sinun sijassasi vihaisin sydämeni pohjasta heidän oppiaan ja\nhakisin huvituksia sieltä, missä niitä on tarjolla. Olet kaunis poika,\nsanon sen vieläkin kerran, ja Rooma on täynnänsä huvituksia.\"\n\n\"Minä vain ihmettelen, ettei tämä kaikki sinua vielä väsytä,\" huomautti\nVinitius.\n\n\"Kuka sen on sanonut? Päinvastoin jo aikoja sitten olen siihen\nkyllästynyt, mutta en minä enää olekaan sinun iässäsi. Sitäpaitsi\nminulla on muita huvituksia, joita sinulta puuttuu. Minä pidän\nkirjoista, joista sinä et välitä, pidän runoudesta, joka sinua\nikävystyttää, pidän vaaseista, gemmoista ja kaikenlaisista kapineista,\njoihin et sinä viitsi edes katsoa, minun ristiluitani särkee, ja sitä\nvaivaa et sinä tunne ensinkään, sitäpaitsi minä lisäksi olen löytänyt\nEuniken, ja mitään vastaavaa et sinä ole löytänyt... Minä viihdyn\nkodissani taideteosteni joukossa, mutta sinusta ei ikinä tule\nestetikkoa. Minä tiedän, että jo olen saanut elämältä kaikki mitä saatan\nsaada, — sinä et edes itsekään tiedä, että lakkaamatta etsit ja\ntoivomistasi toivot jotakin. Sinä olet rohkea ja sinulla on paljon\nsuruja, mutta jos kuolema likenisi sinua, niin sinä kummastuisit ja\npahoittelisit, että sinun jo pitää jättää elämä. Minä puolestani\nkatsoisin kuolemaa välttämättömyydeksi ja vastaanottaisin sen siinä\nvarmassa vakaumuksessa, ettei koko maailmassa enää ole sellaista marjaa,\njota en minä olisi maistanut. En jouduta kuolemaa, mutta en myöskään\nviivytä. Koetan ainoastaan pitää huolta siitä, että loppuelämäni olisi\nonnellinen. Maailmasta löytyy iloisiakin skeptikkoja. Yleensä ovat\nstoikot minun silmissäni tyhmyrejä, mutta heidän oppinsa on ainakin sitä\nlaatua, että se karkaisee ihmistä. Sinun kristittysi sen sijaan eivät\ntuo maailmaan mitään muuta kuin surua, ja suru on elämälle samaa\nkuin luonnolle sade. Arvaapa mitä olen saanut kuulla? — että\njuhlallisuuksissa, jotka Tigellinus panee toimeen Agripan lammella,\nnaiset Rooman ylhäisimmistäkin perheistä tulevat esiintymään kaikessa\nvapaudessaan. Eiköhän heidän joukossaan mahtaisi olla ainoaakaan, joka\nvoisi sinua lohduttaa. Juhlassa tulee myöskin olemaan neitsykäisiä,\njotka ensi kerran ovat mukana suuressa maailmassa ja jotka esiintyvät\nnymfeinä. Sellainen se meidän roomalainen caesarivaltamme on!... Nyt on\njo lämmin. Keskipäivän aurinko lämmittää veden niin, ettei se vahingoita\npaljastakaan ihoa. Entä tiedätkö sinä, Narcissus, ettei yksikään nainen\nvoi sinua vastustaa, ei yksikään — vaikkapa hän olisi vestalitar!\"\n\nVinitius löi kämmenellään otsaansa, niinkuin tekee mies, jonka päässä\nalituisesti kiertää sama ajatus.\n\n\"Sellaisen ainoan löytämiseen vaaditaan onnea.\"\n\n\"Kutka sen sinulta ovat vieneet, jolleivät kristityt! Mutta mitä muuta\nvoi odottaa ihmisiltä, joiden tunnusmerkkinä on risti! Kuule minua:\nKreikka on kaunis ja loi maailman viisauden. Me roomalaiset loimme\nvoiman — mutta mitä arvelet kristinopin luovan? Jos sen tiedät, niin\nselitä se minulle, sillä kautta Polluxin! en itse saa sitä selville.\"\n\nVinitius kohautti olkapäitään.\n\n\"Näyttää siltä kuin pelkäisit minun rupeavan kristityksi.\"\n\n\"Pelkään vain, että sinä tärvelet oman elämäsi. Jollet voi olla\nkreikkalainen, niin ole roomalainen: elä ja nauti elämästä! Meidän\nhullutuksemmekin ovat sentään tavallaan oikeutetut, sillä niissä piilee\naina oma sisältönsä. Minä halveksin Vaskipartaa siksi, että hän on\nkulharikreikkalainen. Jos hän esiintyisi roomalaisena, tunnustaisin\nhänellä olevan oikeutta hullutella. Lupaapa minulle, että jos\nkotimatkalla satut kohtaamaan jonkun kristityn, näytät hänelle kielesi.\nJos se sattumalta olisi parantaja Glaucus, niin ei hän hämmästyisi.\nNäkemiin asti Agripan lammella!\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nPretorianit olivat ympäröimässä Agripan lammen rannalla kasvavia\nlehtoja, jotteivät katsojajoukot pääsisi häiritsemään Caesaria ja hänen\nvieraitaan. Oli nimittäin kerrottu, että kaikki mitä Roomassa ikinä oli\nrikasta, älykästä tai kaunista, ottaisi osaa näihin kemuihin, ja\netteivät edes aikakirjatkaan tietäisi mainita niiden vertaisia Roomassa.\nTigellinus tahtoi Caesarille korvata myttyyn menneen Akaian-matkan ja\nsamalla voittaa kaikki kemut, joissa Nero oli ollut mukana, sekä\nosoittaa, ettei kukaan muu osaa häntä niin huvittaa. Hän oli jo\noleskellessaan Caesarin kanssa Napolissa ja Beneventumissa ryhtynyt\nvalmistuksiin, lähettämällä sanan, että maailman kaikilta kulmilta\nhankittaisiin eläimiä, lintuja, harvinaisia kaloja ja kasveja,\npuhumattakaan astioista ja puvuista, joita tarvittiin juhlaan. Tulot\nkokonaisista maakunnista käytettiin hullujen päähänpistojen\ntyydyttämiseen, mutta sitä ei Caesarin mahtavan suosikin tarvinnut\nkatsoa. Hänen vaikutusvaltansa kasvoi päivä päivältä. Tosin ei\nTigellinus vielä ollut Caesarille rakkaampi muita suosikkeja, mutta hän\nkävi hänelle yhä tarpeellisemmaksi. Petronius kyllä voitti hänet\nloppumattomalla loistollaan, älyllään ja terävällä sukkeluudellaan,\nsillä hän osasi puheellaan huvittaa Caesaria paremmin kuin kukaan muu,\nmutta onnettomuudekseen hän sukkeluudellaan vei voiton Caesarista ja\nherätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi ei hän aina osannut olla tarpeeksi\ntottelevainen kaikille Caesarin käskyille, ja Caesar pelkäsi hänen\narvosteluaan maku-asiassa: Tigellinuksen seurassa hän sen sijaan saattoi\nkäyttäytyä aivan vapaasti. Yksin jo nimitys _arbiter elegantiarum_,\njoka oli annettu Petroniukselle, loukkasi Neron itserakkautta — sillä\nkenelle sen olisi tullut kuulua, jollei hänelle itselleen, Caesarille?\nTigellinuksella oli kuitenkin siksi paljon järkeä, että hän tiesi mitä\nhäneltä puuttui. Hän ei enää koettanutkaan pyrkiä Petroniuksen,\nLukanuksen tai toisten miesten rinnalle, joilla oli syntyperän, opin tai\ntaiteellisten lahjojen etevämmyys, vaan päätti voittaa heidän loistonsa\nalttiilla palveluksellaan ja ennen kaikkea juhlalla, jota itse Neronkin\ntäytyisi ihmetellä. Hänen käskystään järjestettiin siis juhla\nkullatuista hirsistä tehdylle jättiläislautalle, jonka syrjät olivat\nreunustetut Punaisenmeren ja Intianmeren hohtavilla ja taivaankaaren\nväreissä kimaltelevilla näkinkengillä. Lautan sivuilla oli palmumetsiä,\nlotuslehtoja ja kukkivia ruusutarhoja, joiden keskeltä suihkulähteet\npirskoittivat hyvänhajuista vettä. Lehdoista yleni jumalien kuvia ja\npensastoissa riippui kulta — tai hopealangoista tehtyjä häkkejä, täynnä\nkirjavia lintuja. Keskellä lauttaa oli jättiläiskokoinen teltta, tai\noikeastaan teltan katos — sillä teltta oli jätetty avonaiseksi, jotta\nvierailla olisi vapaa näköala — tehty syyrialaisesta purppurasta ja\nlaskettu hopeisten veneiden päälle. Telttaan oli vieraita varten katettu\npöytiä ja niiltä hohti aleksandrialaista lasia, kristallia ja muita\nmäärättömän kallisarvoisia astioita, joita oli ryöstetty Italiasta,\nKreikasta ja Vähästä Aasiasta. Lautta, jolle oli ahdettu niin paljon\nkasveja, että se teki kokonaisen saaren tai puutarhan vaikutuksen, oli\nkultaisilla ja purppuraisilla nuorilla kiinnitetty veneisiin. Nämä\nveneet taas olivat kalojen, joutsenten, kalalokkien ja flamingojen\nmuotoiset, ja kirjavien airojen hangoilla istui alastomia soutajia ja\nsoutajattaria, joiden kasvot olivat erinomaisen kauniit, muodot ja\nliikkeet täynnä suloa ja voimaa, hiukset järjestettyinä itämaalaisella\ntavalla tai koottuina kultaiseen verkkoon. Kun Nero Poppaean ja\naugustianien seurassa oli saapunut paikalle ja istuutunut päälautalle\npurppurakatoksen alle, alkoivat veneet liikkua, airot halkoa vettä,\nkultanuorat pingoittua ja koko suuri lautta juhlivine vieraineen\nkierrellä pitkin lampea. Sen perässä riensi toisia veneitä ja pieniä\nlauttoja, joilla nuoret naiset soittivat harppua ja sitraa. Taivas\nnäytti sineensä sulattavan heidän ruusunkarvaiset ruumiinsa, veden ja\nsoittokoneiden välkynnän. Tämä kuva siinsi ja hohti, väikkyi, vivahteli\nja heloitti kuin kukkakenttä.\n\nSekä rantojen lehdoista että kummallisista, juhlaa varten rakennetuista\nja pensaikolla peitetyistä komeroista helisi soitto ja laulu. Koko seutu\nsoi, soivat lehdot, ja kauas kantoi kaiku rumpujen ja torvien äänen.\nItse Caesarkin, jonka toisella puolella istui Poppaea, toisella\nPythagoras, oli hämmästyksissään. Mutta sitten hän vasta oikein ihastui,\nkun veneiden välille ilmestyi nuoria, sireneiksi puettuja orjatyttöjä,\njotka vaatteiden asemesta olivat verhotut vihreään verkkokudokseen, ja\nsilloin sai Tigellinus osakseen kiitosta. Tottumuksesta katsahteli Nero\nkuitenkin Petroniukseen, saadakseen tietää _arbiterin_ mielipidettä,\nmutta Petronius vaikeni itsepintaisesti eikä vastannut mitään ennenkuin\nCaesar nimenomaan kysyi.\n\n\"Minä olen sitä mieltä, herra,\" virkkoi hän silloin, \"että\nkymmenentuhatta alastonta tyttöä tekee heikomman vaikutuksen kuin yksi\nainoa.\"\n\nCaesaria tämä \"purjehtiva juhla\" kuitenkin miellytti, sillä olihan se\nensimäinen laatuaan ja siten uusi. Ruoat, joita tilaisuudessa\ntarjottiin, olivat niin valitut ja erinomaiset, että ne olisivat\nsaattaneet Apciksenkin kekseliäisyyden häpeään. Viinejä oli niin monta\neri lajia, että Otho, jonka tapana oli ollut tarjota vierailleen\nkahdeksaakymmentä eri lajia, varmaan tämän tulvan nähdessään olisi\nhypännyt järveen pelkästä häpeästä. Siinä pöydässä, missä paitsi naisia\nistui yksinomaan augustianeja, himmensi Vinitius kauneudellaan kaikki\nmuut. Ennen olivat sekä hänen vartalonsa että hänen kasvonsa liiaksi\nmuistuttaneet ammattisoturia, nyt olivat sisälliset surut ja\nruumiillinen kärsimys muovanneet hänen kasvonsa ikäänkuin kuvanveistäjän\ntaiteellisella kädellä, Hänen ihostaan oli kadonnut sen entinen tummuus,\nja ainoastaan numidialaisen marmorin kullahtava loisto oli jäänyt\njäljelle. Silmät olivat käyneet suuremmiksi ja surullisemmiksi. Hänen\nvartensa oli kumminkin säilyttänyt entiset voimakkaat muotonsa, jotka\nolivat ikäänkuin panssaria varten luodut. Mutta tämän legiona-soturin\nvarsi loppui hienostuneen patricion, tekisipä mieli sanoa: kreikkalaisen\njumalan päähän. Petronius oli kokeneena miehenä aivan oikein\nhuomauttanut, ettei yksikään hovin naisista saata eikä tahdo häntä\nvastustaa. Häntä katselivat nyt kaikki, yksin Poppaea ja vestalitar\nRubriakin, joka Caesarin nimenomaisesta tahdosta otti osaa kemuihin.\n\nViini, jäähdytettynä vuoristosta tuodussa lumessa, lämmitti pian\njuhlivien sydämet ja päät. Rannan tiheiköstä sukelteli yhtämittaa esiin\nheinäsirkkojen ja perhosten muotoisia veneitä. Oli kuin näkymätön käsi\nolisi siroitellut lammen sinertävälle pinnalle kukkasia, tai kuin\nperhosparvet olisivat asettuneet sille lepäämään. Veneiden yläpuolella\nleijaili hopeisiin tai taivaansinisiin lankoihin kytkettyjä kyyhkysiä ja\nmuita lintuja, joita oli tuotu Indiasta ja Afrikasta asti. Aurinko oli\njo ehtinyt kiertää suurimman osan taivaan piiriä, mutta päivä pysyi yhä\nlämpimänä, vieläpä paahteisena, vaikka vasta oltiin toukokuun alussa.\n\nLammen pinta väreili airojen loiskeesta soiton tahdissa, mutta ilmassa\nei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja lehdot seisoivat\nliikkumattomina, ikäänkuin olisivat vaipuneet kuuntelemaan ja\nkatselemaan mitä vedenpinnalla tapahtui. Lautta kierteli lammikkoa,\nvieraat juopuivat juopumistaan ja melu kävi yhä äänekkäämmäksi. Kemut\neivät vielä olleet puolivälissäkään, kun vieraat jo olivat sillä\ntuulella, etteivät välittäneet missä järjestyksessä istuivat pöydässä.\nCaesar itse antoi esimerkin: hän nousi paikaltaan ja käski Vinitiuksen,\njoka lepäsi vestalitar Rubrian rinnalla, jättää paikkansa hänelle.\nPäästyään Vinitiuksen sijalle alkoi hän itse kuiskaella vestalittaren\nkorvaan. Vinitius joutui Poppaean viereen, joka hetken päästä ojensi\nhänelle käsivartensa ja pyysi häntä pusertamaan kiinni auenneen\nrannerenkaansa. Kun Vinitius teki sen hiukan väräjävin käsin, loi\nPoppaea häneen pitkien silmäripsiensä alta ujostelevan katseen ja\nravisti kultaista päätänsä ikäänkuin olisi kieltäytynyt täyttämästä\njotakin pyyntöä. Sillaikaa aurinko suureni suurenemistaan, kävi\npunaisemmaksi ja laskeutui vähitellen lehdon latvojen taakse. Vieraat\nolivat melkein kaikki jo humalassa. Lautta kierteli yhä likemmä rantaa.\nPuiden ja kukkien välissä liikkuili fauneiksi tai satyreiksi puettuja\nmiehiä, soittaen huiluja ja pillejä ja lyöden rumpua, sekä tyttöparvia\nnymfeinä, dryadeina ja hamadryadeina. Vihdoin laskeutui hämärä maille,\nmutta juopuneet ryömivät ulos teltoistaan ja huusivat ylistystä\nKuuttarelle. Silloin syntyi lehtoihin tuhansia lamppuja, ja\nrantapenkereelle ilmaantui Rooman ylhäisinten perheiden vaimoja ja\ntyttäriä hekumallisina ryhminä houkuttelemaan luokseen lautalla olevia\nvieraita. Vihdoin kiinnitettiin lautta rantaan. Caesar ja hovilaiset\nryntäsivät lehtoihin, hajaantuivat telttoihin tiheiköissä ja luoliin,\njoita taidokkaasti oli rakennettu suihkulähteiden ääreen. Kaikki olivat\nkuin hulluina. Ei kukaan tietänyt minne Caesar joutui, kuka oli\nsenaattori, kuka ritari, kuka tanssija tai soittoniekka. Satyrit ja\nfaunit ajoivat takaa nymfejä, tyrsos-sauvojen avulla lyötiin lamput\nsammuksiin, joten osa puistoa tuli pimeäksi. Ilma oli täynnä äänekkäitä\nhuutoja, naurua, kuisketta, läähätystä. Rooma ei todella ikinä ollut\nnähnyt tällaista juhlaa.\n\nVinitius ei ollut juovuksissa kuten kerran Caesarin kemuissa, kun Lygia\noli levännyt hänen rinnallaan, mutta hänkin huumaantui ja juopui\nkatsellessaan toisten hurjuutta, ja vihdoin hänet valtasi hekuman kuume.\nHän ryntäsi metsään, juoksi kilpaa toisten kanssa ja koetti katsella\nkuka dryadeista oli kaunein. Joka hetki kiiti hänen ohitseen laulaen ja\nhuutaen uusia dryadeja ja nymfejä, joita faunit, satyrit, senaattorit ja\nritarit soiton helistessä ajoivat takaa. Vihdoin näki hän tyttöjoukon,\njonka johtajana oli Dianaksi puettu neito. Hän karkasi likempää\nkatsomaan jumalatarta, hän luuli häntä, jonka hiuksissa kimmelsi\npuolikuun muotoinen koriste — Lygiaksi.\n\nTytöt häärivät vallattomina Vinitiuksen ympärillä. He nähtävästi\ntahtoivat houkutella hänet kilpajuoksuun, koska hetken päästä pyrähtivät\npois kuin kaurislauma. Mutta Vinitius jäi seisomaan paikoilleen, ja\nhänen sydämensä sykki kiihkeästi, sillä vaikka hän oli huomannutkin,\nettei Diana ollut Lygia eikä läheltä katsoen edes hänen näköisensä, niin\noli mahtava vaikutus vienyt häneltä kaikki voimat. Hän alkoi kiihkeästi\nikävöidä Lygiaa, ja rakkaus tulvi hänen rintaansa uutena, voimakkaana\nhyökyaaltona. Lygia ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta,\npuhtaalta ja kalliilta kuin tässä hurjuuden ja irstauden lehdossa. Vielä\nhetkinen sitten oli hän tahtonut maistaa samasta maljasta ja ottaa osaa\nsamaan hillittömyyteen — nyt tunsi hän vastenmielisyyttä ja inhoa.\nIljetys oli hänet tukahduttamaisillaan, hänen täytyi saada hengittää\nilmaa, hänen täytyi saada nähdä tähdet, joita tämän hirveän lehdon\npimeys ei kyennyt pimentämään. Hän päätti paeta, mutta hän ei vielä\nollut ehtinyt liikahtaa, kun hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka pää\noli verhottu huntuun. Nainen laski kätensä Vinitiuksen olkapäälle, ja\nhänen kuuma hengityksensä valui Vinitiuksen kasvoille.\n\n\"Minä rakastan sinua,\" kuiskasi nainen. \"Tule! Ei kukaan näe meitä:\njoudu!\"\n\nVinitius heräsi kuin unesta:\n\n\"Kuka olet?\"\n\nNainen painautui hänen rinnalleen ja pyysi yhä kiihkeästi:\n\n\"Kiiruhda! Katso kuinka täällä on tyhjää, ja minä rakastan sinua! Tule!\"\n\n\"Kuka olet?\" toisti Vinitius.\n\n\"Arvaa!\"\n\nJa sen lausuttuaan imeytyi hän läpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja\npusersi käsillään hänen päätään. Vasta kun häneltä loppui hengitys,\npäästi hän irti Vinitiuksen.\n\n\"Nyt on rakkauden yö ... unohduksen yö!\" kuiskasi häh, kiihkeästi\nhengittäen ilmaa keuhkoihinsa. \"Tänään on kaikki luvallista!... Katso,\ntässä olen!\"\n\nMutta Vinitiusta poltti ja inhoitti hänen suudelmansa. Hänen sielunsa ja\nsydämensä oli muualla, eikä hän välittänyt mistään muusta koko\nmaailmassa kuin Lygiasta.\n\nHän työnsi luotaan hunnutetun naisen ja virkkoi:\n\n\"Ole kuka olet, minä rakastan toista enkä huoli sinusta.\"\n\nMutta nainen korotti päätään hänen puoleensa.\n\n\"Nosta huntua!\"\n\nSamassa alkoivat likeiset myrttipensaat kahista ja nainen katosi kuin\nunennäkö. Ainoastaan hänen naurunsa helisi vielä outona ja ikäänkuin\npahaa ennustaen.\n\nPetronius seisahtui Vinitiuksen eteen.\n\n\"Olen nähnyt ja kuullut kaikki,\" puhui hän.\n\nJa Vinitius vastasi:\n\n\"Lähtekäämme täältä!\"\n\nHe läksivät ja riensivät luolista loistavien tulien, lehtojen ja\nratsastavien pretorianisotamiesten ohitse kantotuoleilleen.\n\n\"Minä tulen sinun luoksesi,\" sanoi Petronius.\n\nHe asettuivat samaan kantotuoliin, mutta molemmat vaikenivat kauan.\nVasta kun he tulivat Vinitiuksen talon atriumiin, virkkoi Petronius:\n\n\"Tiedätkö kuka se oli?\"\n\n\"Eihän vain Rubria?\" kysyi Vinitius, kauhistuneena siitä, että\nvestalittaresta edes ajatteli sellaista.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\nPetronius alensi ääntään.\n\n\"Vestan tuli on häväisty, sillä Rubria oli Caesarin kanssa. Mutta sinua\npuhutteli...\"\n\nHän jatkoi vieläkin hiljemmin:\n\n\"Jumalallinen Augusta.\"\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys.\n\n\"Caesar,\" puhui Petronius vihdoin, \"ei voinut Poppaealta salata miten\nhän himosi Rubriaa. Minä taas puolestani riensin teidän perässänne\nestääkseni sinua hylkäämästä Augustan pyyntöä. Sillä jos sinä,\ntunnettuasi hänet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet\nkadotuksen omat: sekä sinä että Lygia ja ehkä minäkin.\"\n\nMutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan:\n\n\"Olen saanut kylläkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista,\nTigellinuksista ja teistä kaikista! Minä tukahdun! En voi elää tällä\ntavalla! En voi! Ymmärrätkö?\"\n\n\"Johan sinä nyt olet vallan pyörällä päästäsi, ethän enää tiedä pysyä\nmissään rajoissa!... Vinitius!\"\n\n\"Rakastan yhtä ainoaa maan päällä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidän elämästänne, juhlistanne,\nhäpeämättömyyksistänne ja rikoksistanne!\"\n\n\"Mitä sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkä jo kristitty?\"\n\nNuori mies piteli käsillään päätään ja rupesi toistelemaan, ikäänkuin\nepätoivoissaan:\n\n\"En vielä! en vielä!\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nPetronius läksi kotiin olkapäitään kohautellen ja sangen tyytymättömänä.\nNyt oli hänkin huomannut, että hän ja Vinitius olivat lakanneet\nymmärtämästä toisiaan ja että heidän ajatusmaailmansa oli kääntynyt ihan\neri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla\nsaattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitänyt häntä\nesikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittänyt\nyllyttämään häntä tekoihin tai pidättämään häntä niistä. Nyt oli tämä\nvaikutusvalta loppunut siihen määrään, ettei Petronius enää\nyrittänytkään käyttää vanhoja keinojaan, hän kun tunsi, että hänen\nivansa ja sukkeluutensa jälkeä tekemättä olisi hipaissut Vinitiuksen\nsielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli\nvaikuttanut häneen sillä lailla. Iäkäs skeptikko huomasi kadottaneensa\ntämän sielun avaimen. Se häntä harmitti ja samalla pelotti, ja viime yön\ntapahtumat olivat omiaan yhä kiihoittamaan hänen pelkoaan. Se oli\nAugustan puolelta joko ohimenevää leikinhalua, mielitekoa — mietti\nPetronius — tai kestävää intohimoa. Seuraukseksi tulee, että Vinitius\njoko alistuu, ja siinä tapauksessa jonakin kauniina päivänä ehkä\nmäärätään heittämään henkensä; tai asettuu vastakynteen — johon hänen\ntämänpäiväinen käytöksensä näyttää viittaavan — ja siinä tapauksessa\nauttamattomasti on surman oma — ja hänen kanssaan tietysti minäkin, siksi\nettä olen hänen sukulaisensa, ja siksi että Augusta samalla yltyy\ntietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa käyttää vaikutusvaltaansa\nTigellinuksen hyväksi... Katsoi asiaa miltä kannalta hyvänsä, niin se\naina oli nurinpäin. Petronius oli rohkea mies eikä hän pelännyt\nkuolemaa — jollei juuri toivonutkaan, koskei siltä ollut mitään\nodotettavissa. Kauan mietittyään tuli hän vihdoin siihen\njohtopäätökseen, että on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta\nmatkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hänen mukaansa!\nMielellään hän olisi sen tehnyt. Hän toivoi sentään muutenkin helposti\nsaavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Väliaikaisesti hän päätti levittää\nPalatinukselle tiedon, että Vinitius on sairastunut, ja sillä lailla\ntorjua vaaran sekä itsestään että Vinitiuksesta. Eihän Augusta vielä\ntietänyt, oliko Vinitius tuntenut hänet; hänen itserakkautensa oli siten\nvielä haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi käydä toisin, ja nyt piti\ntoimia siltä varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa,\nsillä hän oli varma, että niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan,\nTigellinus, joka ei taiteesta ymmärrä mitään, kadottaa vaikutuksensa.\nKreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa.\n\nHän rupesi pitämään Vinitiusta silmällä ja kaikin voimin kehoittamaan\nhäntä lähtemään matkalle. Muutaman päivän perästä hänen päähänsä\npälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka\nkarkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa\nmukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian\nVinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma\ntuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat\njuutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjä vastaan, ja silloin oli\nCaesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistä,\nkarkoittanut heidät Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut\nkarkoittamaan kristittyjä? Enemmän vain tulisi Roomassa tilaa.\n\"Purjehtivan juhlan\" jälkeen oli Petronius joka päivä nähnyt Neron joko\nPalatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllä tarjoutui\ntuuman esittämiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillä eihän hän\nkoskaan kieltänyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai\nturmelemisesta. Tarkoin mietittyään oli Petronius laatinut valmiiksi\nkokonaisen suunnitelman. Nyt hän valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin\nvieraakseen ja hankkii häneltä julistuksen. Hän oli aivan vakuutettu\nCaesarin suostumuksesta. Sitten hän toimittaa Lygian kaikella\nVinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellä\nsaavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinä\nhaluavat.\n\nPetronius kävi usein tervehtimässä Vinitiusta, sillä huolimatta\nroomalaisesta itsekkyydestään täytyi hänen pitää nuorukaisesta.\nYhtämittaa kehoitti hän Vinitiusta lähtemään Roomasta. Vinitius tekeytyi\nsairaaksi eikä näyttäytynyt Palatinuksella, jossa joka päivä tehtiin\nuusia matkasuunnitelmia. Eräänä päivänä Petronius vihdoin kuuli Neron\nomasta suusta, että hän kolmen päivän perästä on päättänyt lähteä\nAntiumiin. Heti seuraavana päivänä riensi Petronius Vinitiuksen luo.\n\nMutta Vinitius taisi jo näyttää hänelle luettelon henkilöistä, jotka\nCaesar oli määrännyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli\nvarhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon.\n\n\"Siellä on minun nimeni,\" sanoi Vinitius, \"ja onpa sinunkin nimesi. Kun\npalaat kotiisi, on siellä vastassasi samanlainen luettelo.\"\n\n\"Jollei minun nimeäni olisi valittujen joukossa,\" huomautti Petronius,\n\"merkitsisi se, että minun täytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki\ntapahdu ennen Akaian-matkaa, sillä siellä saatan olla Nerolle hyödyksi.\"\n\nPetronius katseli luetteloa ja jatkoi:\n\n\"Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas täytyy jättää koti ja lähteä\nkuljeskelemaan Antiumiin. Mutta täytyy! Sillä tämä on käsky eikä\nainoastaan pyyntö.\"\n\n\"Mutta entä jollei sitä tottelisi?\"\n\n\"Silloin voisi piankin sattua saamaan toisenlaisen käskyn, käskyn, joka\nmääräisi menemään sellaiselle retkelle, ettei sieltä koskaan palaisi.\nVahinko, ettet kuunnellut neuvoani ja ajoissa jättänyt Roomaa. Nyt sinun\ntäytyy lähteä Antiumiin.\"\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä Antiumiin. Katsopa kummoisina aikoina me elämme\nja kummoisia orjia me olemme!\"\n\n\"Nyt vastako sinä sen olet huomannut?\"\n\n\"En. Mutta muistatko kuinka kivenkovaan väitit, että kristinoppi on\nelämän vihollinen, se kun muka panee ihmiset kahleisiin. Voiko löytyä\nraskaampia kahleita kuin ne, mitä me kannamme? Sanoit Kreikan luoneen\nmaailmaan viisauden ja kauneuden ja Rooman luoneen maailmaan vallan.\nMissä meidän valtamme on?\"\n\n\"Kutsu luoksesi Chilon ja puhu hänelle, sillä minua ei tänäpäivänä\nlaisinkaan huvita filosofia. Kautta Herkuleksen! Minä en ole syypää\nsiihen, että ajat ovat tällaiset, enkä minä niistä ole velvollinen\nvastaamaan. Puhukaamme Antiumista. Tiedä, että sinua siellä odottaa\nsuuri vaara ja että sinun olisi parempi otella Ursuksen kanssa, joka\nkuristi Crotonin, kuin lähteä Antiumiin. Mutta sinun täytyy lähteä.\"\n\nVinitius teki jonkun hitaan kädenliikkeen ja huudahti:\n\n\"Vaara! Kaikkihan me kuljemme kuoleman varjossa, ja joka\nsilmänräpäyksessä kallistuu joku pää varjojen valtakuntaan.\"\n\n\"Pitääkö minun tässä luetella sinulle kaikki, joille ei elämä ole\nantanut liikaa älyä ja jotka kuitenkin ovat eläneet koko Tiberiuksen,\nKaligulan, Klaudiuksen ja Neron hallituksen ajan ja saavuttaneet\nkahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentäkin ikävuotta? Riittäköön\nesimerkiksi tuollainen Domitius Afer. Rauhassa on hän saanut harmaantua,\nvaikka hänen koko elämänsä on ollut konnantyötä ja rikosta.\"\n\n\"Ehkä siksi! ehkä juuri siksi!\" vastasi Vinitius.\n\nHän rupesi tarkastamaan luetteloa ja luki siitä:\n\n\"Tigellinus, Vanitius, Sextus Africanus, Aquilinus Regulus, Suilius\nNerulinus, Eprius Marcellus, ja niin poispäin! Mikä murhaajien ja\nroistojen kokoelma! Ja nämä ne hallitsevat maailmaa!... Eikö heille nyt\nparemmin sopisi kuljettaa kylillä jotakin egyptiläistä tai syyrialaista\njumalankuvaa — rämistää rumpua ja ansaita leipänsä povaamisella ja\nhypyllä!...\"\n\n\"Tai näyttelemällä oppineita apinoita, koiria, jotka osaavat\nluvunlaskua, tai aaseja, jotka puhaltavat huilua, jatkoi Petronius. — Se\non aivan totta. Mutta puhukaamme tärkeämmistä asioista. Kuuntele nyt ja\npaina mieleesi mitä sanon: minä kerroin Palatinuksella, että olet sairas\netkä saata liikkua mihinkään. Siitä huolimatta on nimesi pantu\nluetteloon. Se osoittaa, ettei minun sanojani pidetty tosina ja että\njoku erityisesti tahtoo ottaa asiasta selkoa. Nerolle ei siitä voisi\nolla mitään hyötyä, sillä hänen silmissään olet soturi, jonka kanssa\nkorkeintaan voi keskustella kilpa-ajoista sirkuksessa, mutta joka\nrunoudesta ja soitosta ei ymmärrä mitään. Poppaea siis on pitänyt huolta\nsiitä, että nimesi on joutunut luetteloon. Ja tämä osoittaa, ettei hänen\ntunteensa ole ollut ohimenevää mielitekoa: hän tahtoo voittaa sinut.\"\n\n\"Kas vain, mikä rohkea Augusta!\"\n\n\"Niin, rohkea todella, ja voi lisäksi syöstä sinut auttamattomasti\nturmioon. Sytyttäköön häneen Venus kiireen kautta uuden rakkauden\nliekin, mutta sillaikaa, kun hän nyt sinua haluaa, täytyy sinun olla\nniin varovainen kuin suinkin. Vaskiparta on jo kyllästynyt häneen ja\npitää enemmän Rubriasta ja Pythagoraksesta, mutta se ei suinkaan estäisi\nhäntä loukatun itserakkauden koko julmuudella kostamasta teille.\"\n\n\"Siellä lehdossa en huomannut kuka minua puhutteli, mutta sinähän sen\nkuulit, ja tiedätkö mitä minä hänelle sanoin! Sanoin että rakastan\ntoista enkä huoli hänestä.\"\n\n\"Mutta minä vannotan sinua kaikkien maanalaisten jumalien nimessä: älä\nnyt kadota sitä järjen hiventä, jonka kristityt vielä ovat jättäneet\npäähäsi. Edessäsi on joko ehdollinen tai ehdoton perikato — epäiletkö,\nmikä sinun on valittava? Enkö jo sanonut sinulle, että olet surman oma,\njos haavoitat Augustan itserakkautta? Kautta Hadeksen! Jos olet\nkyllästynyt elämään, niin voithan paikalla avata suonesi tai heittäytyä\nmiekkaasi, sillä sinua voi odottaa paljoa ankarampi kuolema, jos\nsuututat Poppaean. Ennen oli niin hauska puhua kanssasi! Mitä sinä nyt\noikeastaan tahdot? Olisiko se nyt sitten niin vaarallista ja estäisikö\nse sinua rakastamasta Lygiaasi? Muista vielä, että Poppaea näki hänet\nPalatinuksella ja että hän helposti arvaa, kenen takia sinä hylkäät\nhänen ylhäisen armonsa. Ja silloin Poppaea kyllä kaivaa esiin Lygian\nvaikkapa maan alta. Silloin tuotat turmion sekä Lygialle että itsellesi.\nYmmärrätkö?\"\n\nVinitius kuunteli hajamielisesti, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat\nolleet muualla.\n\n\"Minun täytyy hänet nähdä,\" virkkoi hän vihdoin.\n\n\"Kenet? Lygiako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tiedätkö missä hän on?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Aiotko taasen alkaa etsiä vanhoilta hautausmailta ja Tiberin takaa?\"\n\n\"En tiedä, mutta minun täytyy hänet nähdä.\"\n\n\"Hyvä. Hän on ehkä kristittynäkin järkevämpi sinua ja epäilemättä hän\nonkin, jollei toivo sinun perikatoasi.\"\n\n\"Hänhän minut pelasti Ursuksen käsistä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saat pitää kiirettä, sillä Vaskiparta ei viivyttele\nmatkaansa. Kuolemantuomio voi yllättää sinut Antiumistakin.\"\n\nVinitius ei enää kuunnellut. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: hän\ntahtoi nähdä Lygian, ja mietti vain millä keinoin.\n\nSilloin sattui onnellinen tapaus, joka raivasi tieltä kaikki esteet:\nseuraavana aamuna tuli Chilon odottamatta Vinitiuksen luo.\n\nHän oli kurjan ja laihtuneen näköinen, kasvot nälän kalvamat; vaatteet\nrisoina. Palvelijat eivät kuitenkaan uskaltaneet ajaa pois häntä, koska\nhe ennen olivat saaneet käskyn päästää hänet herransa puheille minä\nvuorokauden aikana hyvänsä. Hän pääsi siis suoraa päätä atriumiin ja\nvirkkoi, seisahtuen Vinitiuksen eteen:\n\n\"Suokoot sinulle jumalat kuolemattomuuden ja jakakoot kanssasi maailman\nvallan!\"\n\nEnsi hetkenä teki Vinitiuksen mieli heitättää hänet ulos ovesta, mutta\nsamassa hänen mieleensä juolahti, että kreikkalainen ehkä tietää kertoa\njotakin Lygiasta, ja hänen uteliaisuutensa pääsi voitolle.\n\n\"Vai sinäkö siinä?\" sanoi hän. \"Mitä sinulle nyt kuuluu?\"\n\n\"Ei mitään hyvää, oi Jupiterin poika,\" vastasi Chilon. \"Todellinen hyve\non tavaraa, jota ei kukaan meidän päivinämme kysy, ja todellinen tietäjä\nsaa olla iloissaan, jos kerran viidessä päivässä voi ostaa teurastajalta\npässin pään ja kyynelin kastaen kalvaa sitä nälkäänsä räystään alla. Oi\nherra, kaikki mitä minulle annoit, maksoin kirjoista Atractukselle, ja\nsitten vielä varastivat minulta ja tekivät minut keppikerjäläiseksi.\nOrja, jonka piti kirjoittaa muistiin viisauteni, karkasi ja vei mukanaan\nloput siitä, minkä sinä jalomielisesti olit lahjoittanut minulle. Olen\nkerjäläinen, mutta tulin ajatelleeksi: minne minä menisin, jollen sinun\nluoksesi, Serapis, jota rakastan, jumaloin ja jonka edestä elämäni\nuskalsin?\"\n\n\"Mitä varten sinä sitten olet tullut ja mitä uutisia tuot?\"\n\n\"Baalin avulla tuon sinulle hätäni, kyyneleeni, rakkauteni ja erään\nuutisen, jonka rakkaudesta sinuun olen hankkinut. Kuten ehkä muistat,\nherra, kerroin sinulle aikoinani, että jumalallisen Petroniuksen\norjattarelle olin luovuttanut langanpätkän Paphoksen jumalattaren\nvyöstä?... Olet myöskin aivan varmasti huomannut tämän langanpätkän\nvaikutuksen, oi Auringon poika, joka tiedät mitä Petroniuksen talossa on\ntapahtunut ja missä asemassa Eunike siellä nyt on. Minulla on vielä yksi\nsamanlainen langanpätkä, jonka olen säilyttänyt sinulle.\"\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä hän näki Vinitiuksen kulmakarvojen alkavan\nrypistyä, ja virkkoi silloin kiireesti, vihanpuuskaa välttääkseen:\n\n\"Minä tiedän missä jumalallinen Lygia asuu ja näytän sinulle talon ja\nkadun.\"\n\nVinitius koetti hillitä mielenliikutustaan, jonka tämä uutinen hänessä\nherätti, ja virkkoi:\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Linuksen, erään vanhan, kristityn papin luona. Ursus on siellä hänen\nkanssaan ja käy, kuten ennenkin, työssä myllärillä, jolla on sama nimi\nkuin sinun entisellä taloudenhoitajallasi. Hänen nimensä on nimittäin\nDemas... Juuri niin! Ursus tekee työtä öisin. Jos siis yöllä karkaat\ntaloon, niin et siellä tapaa Ursusta... Linus on vanha mies ... eikä\ntalossa sitten muita olekaan kuin kaksi vanhaa neitsyttä.\"\n\n\"Mistä sinä kaiken tämän tiedät?\"\n\n\"Sinä varmaan muistat, että minä kerran lankesin kristittyjen käsiin,\nmutta että he säästivät minut. Glaucus tosin erehtyy luullessaan minua\nsyypääksi onnettomuutensa, mutta mies-raukka oli siitä vakuutettu, kuten\non vieläkin, ja kuitenkin he minut päästivät vapaaksi. Älä siis\nhämmästele, herra, että kiitollisuus täytti sydämeni. Olen vanhojen,\nhyvien aikojen ihminen. Ajattelin siis: onko minulla oikeutta unohtaa\nystäväni ja hyväntekijäni? Eikö olisi kovaa jättää tiedustelematta, mitä\nheille kuuluu ja missä he asuvat? Kautta pessinuntilaisen Kybelen!\nsellaiseen minä en saata tehdä itseäni syypääksi. Alussa pelkäsin, että\nheillä olisi pahoja aikeita minua vastaan, mutta rakkauteni heihin oli\nsuurempi kuin pelkoni. Varsinkin minua lohdutti se, että he niin\nhelposti antavat anteeksi kaikki kärsimänsä vääryydet. Ennen kaikkia\nkuitenkin ajattelin sinua, herra. Viime yrityksemme onnistui huonosti,\nmutta tulisiko sinun, Fortunan pojan, tyytyä sellaiseen? Nyt olen siis\nvalmistanut sinulle voiton. Talo on yksinäinen. Voit antaa orjiesi\npiirittää sen niin huolellisesti, ettei hiirikään pääsisi pakoon. Oi,\nherra, herra! Nyt riippuu yksin sinusta itsestäsi, onko ylevämielinen\nprinsessa jo tänä yönä talossasi. Mutta jos niin käy, niin muista, että\nsinun siitä on kiittäminen isäni köyhää, nälkääntynyttä poikaa.\"\n\nVeri karkasi Vinitiuksen päähän. Vielä kerran pani kiusaus koko hänen\nolentonsa vapisemaan. Niin! siinä oli keino ja vihdoinkin varma keino.\nKun hän kerran on saanut Lygian haltuunsa, niin kuka uskaltaisi hänet\nhäneltä ryöstää? Kun hän vain on saanut hänet rakastajattarekseen, niin\nmikä hänellä muu on edessä kuin ikipäiviksi jäädä hänen omakseen?\nHiiteen kaikki opit. Mitä kristityt hänelle voivat laupeuksineen ja\nankarine oppineen? Eikö jo liene aika vapautua kaikesta tuosta? Eikö jo\nliene aika alkaa elää niinkuin kaikki muutkin elävät? Mutta mihin\ntoimenpiteihin Lygia tulevaisuudessa voi ryhtyä ja kuinka hänen oppinsa\nja hänen kohtalonsa voivat sulautua yhteen — se on vähäpätöinen asia eikä\nmitään merkitse! Pääasia on, että Vinitius saa hänet omakseen ja vielä\ntänään. Eiköhän sitäpaitsi mahtane koko oppi lähteä hänen sielustaan,\nkun hän pääsee uuteen maailmaan, ylellisyyteen ja huvituksiin, ja kun\nhänen aluksi, vaikkapa pakosta, täytyy antautua niihin? Tämä voi\ntapahtua vielä tänä päivänä. Paras vain pidättää Chilon talossa ja\nryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteihin. Sitten seuraa loppumaton\nilo.\n\n»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä,\nrauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä,\njoihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin\nVinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa\ntavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut\nvannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin\nKristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia\nkuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida\nja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä,\nkoska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen\nmieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen\npiilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään\nnyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian\nkumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana\nkuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen\nsilmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli\njättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että\ntaasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet\ncubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä,\nkoska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja\nkoska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän\non eikä toisenlainen? Äkkiä Vinitius tunsi, ettei riitä että Lygia on\nhänen talossaan ja että hän väkivallalla sulkee hänet syliinsä — hänen\nrakkautensa tarvitsee enemmän, tarvitsee Lygian suosion, rakkauden ja\nsielun. Siunattu hänen talonsa, kun neito vapaaehtoisesti astuu sen\nkaton alle, siunattu päivä ja hetki, siunattu koko elämä! Silloin heidän\nonnensa on oleva niinkuin mittaamaton meri ja niinkuin aurinko. Mutta\njos hän ryhtyy ryöstämään Lygiaa väkivallalla, niin hän ikipäiviksi\nsurmaa heidän onnensa ja hävittää, tahrii ja tappaa sen, mikä on\nkalleinta ja armainta elämässä.\n\nPelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Hän loi silmänsä Chiloniin, joka\nniinikään katseli häneen, pidellen kättään pistettynä ryysyjensä sisään\nja levottomasti väännellen hänen edessään. Vinitiuksen valtasi viha ja\nvastustamaton halu polkea entinen apumiehensä jalkojensa alle likaisen\nmadon tai myrkyllisen käärmeen lailla. Hetken kuluttua selveni hänelle,\nmitä hänen tulee tehdä. Hänen kiivas, roomalainen luontonsa ei koskaan\ntietänyt määrää, ja hän kääntyi nopeasti Chilonin puoleen ja puhui:\n\n\"En seuraa neuvoasi, mutta jottei sinun tarvitsisi lähteä pois ilman\npalkkaa, pitää sinun saaman mitä ansaitset: käsken antaa sinulle\nkolmesataa raippaa koti-ergastulumissani.\"\n\nChilon kalpeni, Vinitiuksen kauniissa kasvoissa oli sellainen kylmä\npäättäväisyys, ettei Chilon hetkeäkään uskaltanut toivoa luvatun\npalkinnon olevan vain julmaa leikkiä.\n\nKiireesti hän siis heittäytyi polvilleen, lyyhistyi maahan ja rupesi\ntuskallisesti vaikeroimaan:\n\n\"Kuinka, oi Persian kuningas? Miksi?... Sinä armon pyramiidi ja\nlempeyden kolossi — kuinka? Olen vanha, nälkäinen, kurja ... olen\npalvellut sinua... Niinkö sinä minut palkitset?...\"\n\n\"Niinkuin sinä kristittyjä!\" sanoi Vinitius ja huusi paikalle\ntaloudenhoitajan.\n\nChilon viskautui hänen eteensä maahan ja syleili hänen jalkojaan\ntuskallisella kiihkolla. Hänen kasvonsa olivat kalman karvaiset ja hän\nyritti vielä rukoilla:\n\n\"Herra, herra!... Olen vanha! viisikymmentä riittää... Älä määrää\nkolmeasataa! Viisikymmentä riittää!... Armoa, armoa!\"\n\nVinitius potkaisi hänet luotaan ja antoi taloudenhoitajalle käskynsä.\n\nSilmänräpäyksessä karkasi kaksi väkevää kvadilaista Chilonin kimppuun,\ntarttuen hänen hiustensa tähteisiin ja sitoen hänen kaulaansa hänen omia\nryysyjään. Niin kuljettivat he hänet ergastulumiin.\n\n\"Kristuksen nimessä! ... huusi kreikkalainen käytävän ovelta.\"\n\nVinitius jäi yksin. Rankaisemiskäsky, jonka hän oli antanut, tyydytti ja\nelähdytti häntä. Hän koetti koota hajanaisia ajatuksiaan ja järjestää\nniitä. Hänen mielensä valtasi lohdutuksen tunne, ja voitto, jonka hän\noli saanut itsestään, antoi aihetta hänelle kauniiseen toivoon. Hän\nluuli astuneensa hyvän askelen likemmä Lygiaa ja oli varma siitä, että\nhänen täytyy saada palkinto työstään. Ensi hetkestä ei hän tullut edes\najatelleeksikaan tehneensä väärin Chilonia kohtaan ja käskeneensä\nruoskia häntä saman palveluksen tähden, josta hän ennen oli häntä\npalkinnut. Hänen mielensä oli vielä siksi roomalainen, ettei toisen\nihmisen kärsimys herättänyt hänessä vähääkään sääliä. Hän ei osannut\npitää tuollaisen kurjan kreikkalaisen kärsimystä minään. Jos hän olisi\ntullut sitä ajatelleeksi, olisi hän pitänyt velvollisuutenaan antaa\nrangaista alhaista kreikkalaista. Mutta hänen ajatuksensa viipyivät\nLygian luona, ja hengissä puhui hän hänelle: en palkitse hyvyyttäsi\npahuudella, ja jos joskus saat tietää miten minä kohtelin sitä, joka\ntahtoi yllyttää minua nostamaan kättäni sinua vastaan, niin olet oleva\nminulle kiitollinen. Samassa hän rupesi miettimään, mahtaisiko Lygia\nkiittää häntä hänen menettelystään Chilonia kohtaan. Oppi, jota Lygia\ntunnustaa, käskee antamaan anteeksi, ja kristityt olivat antaneet\nanteeksi rikoksia, jotka olivat ansainneet paljoa kovemman koston. Vasta\nnyt kajahti Vinitiuksen korvissa huuto: »Kristuksen nimessä!» Hän muisti\nChilonin sillä huudolla pelastuneen lygiläisen käsistä ja päätti\nperuuttaa rangaistuksen.\n\nHän oli juuri kutsumaisillaan paikalle taloudenhoitajan, kun tämä\nitsestään astui hänen eteensä ja puhui:\n\n\"Herra, se vanhus meni jo tainnoksiin, lieneekö kuollutkin. Vieläkö\nkäsken jatkamaan ruoskimista?\"\n\n\"Herätä hänet eloon ja tuo hänet tänne.\"\n\nAtriumin ylipalvelija katosi esiripun taakse, mutta herättäminen mahtoi\nolla vaivaloista, koska Vinitius vielä sai odottaa kauan aikaa. Hän\nrupesi jo käymään malttamattomaksi, kun orjat vihdoin kuljettivat sisään\nChilonin. Vinitiuksen viittauksesta saivat he itse heti lähteä pois.\n\nChilon oli valkea kuin vaate, ja pitkin hänen jalkojaan kierteli\nverisäikeitä, jättäen merkkejä atriumin mosaikkiin. Hän oli kuitenkin\ntajuissaan, lankesi polvilleen, ojensi käsivartensa Vinitiuksen puoleen\nja puhkesi puhumaan:\n\n\"Kiitän sinua, herra! Olet suuri ja armollinen!\"\n\n\"Koira!\" huusi Vinitius, \"tiedä, että soin sinulle anteeksi ainoastaan\nKristuksen tähden, jota minun on kiittäminen omasta elämästäni.\"\n\n\"Tahdon palvella sekä sinua, herra, että häntä.\"\n\n\"Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lähteä mukaani ja osoittaa minulle\ntalon, jossa Lygia asuu.\"\n\nChilon oikaisihe, mutta oli tuskin päässyt pystyyn, kun hänen kasvonsa\nkävivät entistä kalpeammiksi.\n\n\"Herra,\" puhui hän heikolla äänellä, \"olen todella nälissäni... Lähden\nmukaasi, herra, lähden! Mutta kun ei minulla ole voimia... Käske antaa\nminulle edes koiriesi ruoan jätteitä, niin tulen...\"\n\nVinitius käski antaa hänelle ruokaa, rahaa ja viitan. Mutta ruoskiminen\nja nälkä olivat siihen määrään heikentäneet Chilonia, ettei hän aluksi\nsaattanut syödä. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn pelosta, että Vinitius\npitäisi hänen heikkouttaan uppiniskaisuutena ja uudestaan käskisi\nruoskia häntä.\n\n\"Kunhan saisin vähän viiniä, niin se minua lämmittäisi,\" puhui hän, ja\nhampaat kalisivat hänen suussaan. \"Sitten olisin valmis lähtemään\nvaikkapa Isoon Kreikkaan.\"\n\nJonkun ajan kuluttua oli hän päässyt niin voimiinsa, että he saattoivat\nlähteä. Matka oli pitkä, sillä Linus, kuten suurin osa kristittyjä, asui\nTiberin takana, likellä Miriamin asuntoa. Vihdoin Chilon osoitti\nVinitiukselle pienen rakennuksen, jota muuri ympäröi ja joka oli\nkokonaan murattiköynnöksen peitossa.\n\n\"Tuolla, herra,\" sanoi hän.\n\n\"Hyvä on,\" vastasi Vinitius. \"Nyt saat lähteä tiehesi, mutta kuule ensin\nmitä sinulle sanon: unohda mitä olet kuullut, unohda missä Miriam,\nPietari ja Glaucus asuvat, unohda myöskin tämä talo ja kaikki kristityt.\nJoka kuukausi saat tulla minun talolleni, niin vapautettuni Demas antaa\nsinulle kaksi kultarahaa. Mutta jos vielä vakoilet kristittyjä, niin\nruoskitan sinut tai annan sinut kaupunginprefektin käsiin.\"\n\nChilon kumarsi ja lausui:\n\n\"Unohdan.\"\n\nMutta tuskin oli Vinitius kadonnut kadun kulman taakse, kun Chilon\nrupesi heristelemään hänelle nyrkkiään ja huusi:\n\n\"Kautta Aten ja Raivotarten! en aio unohtaa!\"\n\nSamassa hän taasen meni tainnoksiin.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nVinitius läksi suoraa päätä taloon, jossa Miriam asui. Portilla tapasi\nhän Nazariuksen, joka kovin hämmästyi hänet nähdessään, mutta Vinitius\ntervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä näyttämään missä hänen\näitinsä asui.\n\nSiellä hän, paitsi Miriamia, tapasi Pietarin, Glaucuksen, Crispuksen ja\nPaavali Tarsolaisen, joka hiljan oli palannut Fregellaesta. Kun nuori\ntribuuni astui huoneeseen, kuvastui hämmästys kaikkien kasvoilla, mutta\nVinitius lausui:\n\n\"Tervehdän teitä Kristuksen nimessä, jota palvelette.\"\n\n\"Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesti.\"\n\n\"Olen nähnyt miten siveää elämää te vietätte ja saanut kokea teidän\nhyvyyttänne, tulen sentähden ystävänä luoksenne.\"\n\n\"Mekin tervehdimme sinua ystävänä,\" vastasi Pietari. \"Istu, herra, ja\nja'a kanssamme ateriamme.\"\n\n\"Istun pöytäänne ja ja'an kanssanne aterianne, mutta kuulkaa minua\nensin, sinä Pietari ja sinä Paavali Tarsolainen, jotta olisitte\nvakuutetut vilpittömyydestäni. Tiedän missä Lygia on, sillä minä kävin\nLinuksen talolla, joka on likellä tätä asuntoa. Caesar on antanut\nminulle Lygian, ja talossani on viisisataa orjaa. Olisin helposti voinut\npiirittää hänen piilopaikkansa ja anastaa hänet itselleni, mutta en ole\nsitä tehnyt enkä aio sitä tehdä.\"\n\n\"Siitä on Jumala antava sinulle siunauksensa ja puhdistava sydämesi,\"\nlausui Pietari.\n\n\"Kiitän sinua, mutta kuulkaa minua vieläkin: en ole tehnyt sitä, vaikka\nolen elänyt kärsimyksessä ja ikävässä. Jollen olisi teihin tutustunut,\nolisin empimättä ryöstänyt hänet ja pitänyt hänet luonani väkivallalla,\nmutta teidän siveytenne ja oppinne, vaikken sitä tunnusta, on jollakin\nlailla muuttanut minun mieleni, enkä minä enää saata harjoittaa\nväkivaltaa. En minä itsekään tiedä, miten se on tapahtunut — sen vain\ntiedän, että niin on. Tulen nyt teidän luoksenne, koska lienette Lygian\nisän ja äidin sijaisina, ja sanon teille: antakaa hänet minulle\nvaimoksi, ja minä vannon teille, etten estä häntä palvelemasta\nKristusta, vaan päinvastoin itsekin aion ruveta oppimaan kristinuskoa.\"\n\nHän oli puhunut pystyssä päin ja varmalla äänellä, vaikka hänen mielensä\noli niin kuohuksissaan, että jalat vapisivat juovikkaan puvun alla.\nHänen sanojaan seurasi syvä äänettömyys, ja hän rupesi pian taasen\npuhumaan ikäänkuin estääkseen heitä antamasta epäsuotuisaa vastausta.\n\n\"Tiedän, että teillä on esteitä, mutta rakastan häntä kuin silmäterääni\nja vaikken vielä olekaan kristitty, niin en myöskään ole teidän enkä\nKristuksen vihollinen. Tahdon puhua teille suoraan, jotta voisitte\nminuun luottaa. Tässä on kysymys elämästäni, mutta tahdon kuitenkin olla\nsuora. Toinen sanoisi teille ehkä: kastakaa minut! — minä sanon:\nvalaiskaa ymmärrystäni! Uskon Kristuksen nousseen kuolleista, koska\ntotuutta rakastavat ihmiset kuoleman jälkeen näkivät hänet. Uskon, koska\nitse olen sen nähnyt, että oppinne synnyttää siveyttä, oikeudentuntoa ja\nlaupeutta eikä suinkaan rikoksia, kuten väitetään. En sitä vielä\npaljoakaan tunne. Ainoastaan sen verran, minkä teitä teoistanne, Lygian\nja teidän puheestanne olen voinut ymmärtää ja päättää. Mutta, kuten\nsanoin, se on saanut aikaan muutoksen minussa. Ennen pitelin\npalvelijoitani rautaisin kourin — nyt en enää taida sitä tehdä. Ennen en\ntuntenut sääliä — nyt tunnen. Viihdyin nautinnoissa, mutta nyt pakenin\nAgripan lammelta, sillä inhon tunne oli minut tukahuttamaisillaan. Ennen\nluotin ylivoimaan, nyt olen lakannut luottamasta. Katsokaa, minä en enää\ntunne itseäni, mutta kemut, viini, laulu, sitrat ja seppeleet minua\niljettävät, iljettää Caesarin hovi, alastomat ruumiit ja kaikki\nrikokset. Mutta kun ajattelen, että Lygia on puhdas kuin lumi vuorilla,\nniin rakastan häntä vieläkin enemmän. Kun muistan, että teidän oppinne\non tehnyt hänet sellaiseksi, niin rakastan oppiannekin ja haluan omistaa\nsen! Mutta minä en ymmärrä sitä enkä tiedä, saatanko elää sen mukaan ja\nsietääkö luontoni sitä. Sentähden elän levottomuudessa ja tuskassa,\nikäänkuin kulkisin pimeässä. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät\ntuskallisiin ryppyihin ja puna nousi poskille. Hänen puheensa kävi yhä\nhätäisemmäksi ja mielenliikutus sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.\"\n\n\"Katsokaa, kuinka rakkaus ja epäilykset minua kiduttavat. Minulle on\nsanottu, ettei oppinne suo ihmiselle elämää eikä iloa, ettei se suvaitse\nonnea eikä oikeutta, ei järjestystä, hallitusta eikä roomalaista\nherruutta. Onko se totta? Minulle on sanottu, että Te olette hulluja\nihmisiä — sanokaa minulle: Mitä te tuotte maailmaan? Onko rakkaus synti?\nOnko iloitseminen synti? Onko synti ikävöidä onnea? Oletteko te elämän\nvihollisia! Täytyykö kristityn tulla kerjäläiseksi? Täytyykö minun\nluopua Lygiasta? Kummoinen teidän oikeutenne on? Teidän sananne ja\ntekonne ovat kuin kirkas vesi, mutta mitä sen veden pohjalla on? Te\nnäette, että olen suora. Karkoittakaa pimeys sielustani! Vielä on\nminulle sanottu näin: Kreikka toi maailmaan viisauden ja kauneuden,\nRooma voiman, mutta mitä kristityt tuovat maailmaan? Sanokaa minulle\nsiis: mitä te tuotte? Jos teidän porttienne sisäpuolella on valoa, niin\navatkaa minulle!\"\n\n\"Me tuomme maailmaan rakkauden,\" vastasi Pietari.\n\nJa Paavali Tarsolainen jatkoi:\n\n\"Jos minä ihmisten ja enkelien kielillä puhuisin, eikä olisi minulla\nrakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski...\"\n\nMutta liikutus valtasi vanhan apostolin sydämen, kun hän näki tuon\nsielun kärsivän kuin linnun, joka häkissä räpyttelee päästäkseen ilmaan\nja auringon valoon, ja hän ojensi kätensä Vinitiuksen puoleen ja lausui:\n\n\"Joka kolkuttaa, sille avataan, ja Herran armo on sinun päälläsi.\nSentähden siunaan minä sinut, sinun sielusi ja sinun rakkautesi maailman\nVapahtajan nimeen.\"\n\nVinitius oli puhunut hehkuvalla innostuksella. Kun hän nyt kuuli\nPietarin siunauksen, karkasi hän hänen luokseen, ja silloin sattui kumma\ntapaus. Quiritien vanha jälkeläinen, joka vielä joku aika sitten ei\nollut pitänyt vieraan kansan jäseniä ihmisinäkään, tarttui galilealaisen\nvanhuksen käteen ja rupesi kiitollisena painamaan sitä huuliaan vastaan.\n\nPietari iloitsi huomatessaan, että siemen oli langennut uuteen peltoon\nja että hänen kalastajaverkkonsa oli koonnut yhden sielun lisää.\n\nLäsnäolijatkin iloitsivat siitä, että Jumalan apostolia oli kohdeltu\nkunnioituksella, ja lausuivat yhteen ääneen:\n\n\"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!\"\n\nVinitius nousi kirkastunein kasvoin ja rupesi puhumaan:\n\n\"Minä näen, että onni voi asua joukossanne, sillä minä olen täällä\nonnellinen ja minä uskon, että voitte poistaa sielustani muutkin\nepäilykset. Mutta minä sanon teille vielä, ettei se saata tapahtua\nRoomassa; Caesar lähtee Antiumiin ja minun täytyy lähteä hänen kanssaan,\nsillä olen saanut käskyn. Tiedätte, että joka ei tottele, sen täytyy\nkuolla. Mutta jos olen löytänyt armon teidän silmissänne, niin tulkaa\nmukaani ja opettakaa minulle totuutenne. Ette te siellä ole suuremmassa\nvaarassa kuin minäkään. Suurelle kansanpaljoudelle voisitte siellä\nsaarnata totuuttanne itse Caesarin hovissa. Sanotaan, että Acte on\nkristitty, ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, sen tiedän\nitse, sillä näin omin silmin kuinka sotamiehet polvistuivat eteesi,\nPietari, Nomentanan portin luona. Minä omistan Antiumissa huvilan, ja\nsiellä me voimme kokoontua Neronkin likeisyydessä kuuntelemaan teidän\noppianne. Glaucus sanoi minulle kerran, että te yhden sielun tähden\nolette valmiit vaeltamaan maailman ääriin asti — tehkää nyt minulle se\nminkä teitte niille, joiden tähden läksitte tänne Judeasta asti. Tehkää\nse ja älkää hylätkö sieluani!\"\n\nKun he sen kuulivat, rupesivat he neuvottelemaan keskenään ja iloitsivat\nsuuresti oppinsa voitosta ja siitä vaikutuksesta, jonka augustianin ja\nvanhan roomalaisen suvun jäsenen kääntyminen oli tekevä pakanamaailmaan.\nHe olivat totisesti valmiit yhden ihmissielun tähden vaeltamaan maailman\nääriin asti, ja eiväthän he Mestarin kuoleman jälkeen olleet mitään\nmuuta tehneetkään. Kieltävän vastauksen antaminen ei siis johtunut\nkenenkään mieleenkään. Mutta Pietari oli sillä haavaa kokonaisen\nseurakunnan paimenena eikä siis voinut poistua Roomasta. Sen sijaan\nPaavali Tarsolainen, joka hiljan oli palannut Ariciasta ja Fregellaesta\nja joka juuri varustautui lähtemään pitkälle matkalle Itämaihin\ntervehtimään sikäläisiä seurakuntia ja antamaan niille uutta,\nelähdyttävää intoa, suostui lähtemään nuoren tribunin toveriksi\nAntiumiin. Sieltä hänen kyllä sitten olisi helppo löytää laiva, joka\npurjehtisi Kreikan merille.\n\nVinitiusta tosin suretti, ettei Pietari, johon hän jo oli niin\nkiintynyt, voinut lähteä hänen mukaansa, mutta hän kiitti sentään\nvilpittömästi Paavalinkin seurasta. Hän kääntyi nyt vanhan apostolin\npuoleen viimeisellä pyynnöllään.\n\n\"Minä tiedän Lygian asunnon,\" sanoi hän, \"ja voisin siis itse lähteä\nhäneltä kysymään, tahtooko hän ottaa minut miehekseen, jos sieluni\nkääntyy kristityksi, mutta minä tahdon rukoilla sinua, apostoli: salli\nminun nähdä hänet, tai saata itse minut hänen luokseen. En tiedä kuinka\nkauan minun täytyy viipyä Antiumissa, ja muistakaa, ettei kukaan\nCaesarin likeisyydessä saata olla varma huomisesta päivästään. Petronius\njo vakuutti minulle, että oloni siellä käy hyvinkin vaaralliseksi. Minä\ntahtoisin ennen lähtöäni nähdä Lygian, tahtoisin vaivuttaa silmäni hänen\nsilmiinsä ja kysyä häneltä, onko hän unohtanut pahuuteni ja palkitseeko\nhän sen minulle hyvyydellään.\"\n\nPietari hymyili ystävällisesti ja vastasi:\n\n\"Kuka sinulta saisi kieltää oikeutettua iloa, poikani.\"\n\nVinitius painui taasen suutelemaan hänen kättänsä, sillä hänen sydämensä\noli ylen täysi. Mutta apostoli painoi hänen päänsä käsiensä väliin ja\nlausui:\n\n\"Älä sinä pelkää Caesaria, sillä minä sanon sinulle, ettei\nhiuskarvaakaan pidä päästäsi pudota.\"\n\nSitten hän lähetti Miriamin noutamaan Lygiaa sanoen, ettei Lygialle\nsaisi ilmoittaa kuka heidän luonaan oli, jotta neidollekin tulisi sitä\nsuurempi ilo.\n\nMatka ei ollut pitkä, ja pian näkivät huoneessaolijat Miriamin ja Lygian\nkäsi kädessä astuvan puutarhan myrttipensaiden keskitse.\n\nVinitius olisi tahtonut karata heitä vastaan, mutta kun hän näki Lygian\nrakastetun hahmon, kävi hän aivan voimattomaksi. Hänen täytyi jäädä\npaikoilleen seisomaan ja sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada\nhengitetyksi. Jalat tuskin häntä kannattivat, hänen mielensä oli tällä\nhetkellä paljoa enemmän kuohuksissa kuin silloin, kun parttien nuolet\nensi kerran vinkuivat hänen päänsä ympärillä.\n\nNeito astui mitään aavistamatta huoneeseen, mutta kun hän näki\nVinitiuksen, seisahtui hän ja jäi siihen paikkaan ikäänkuin naulattuna.\nEnsin nousi puna hänen kasvoilleen, mutta äkkiä kävi hän hyvin kalpeaksi\nja rupesi hämmästynein ja pelästynein katsein silmäilemään ympärilleen.\n\nMutta kaikkien läsnäolevien kasvot olivat iloiset ja hyväntahtoiset, ja\napostoli tuli Lygian luo ja kysyi:\n\n\"Lygia, vieläkö häntä rakastat?\"\n\nHetkisen ajan vaikenivat kaikki. Lygian huulet rupesivat vapisemaan\nniinkuin lapsen, joka taistelee itkua vastaan ja jonka täytyy tunnustaa\npaha tekonsa.\n\n\"Vastaa!\" lausui apostoli.\n\nLygia lankesi polvilleen apostolin eteen, ja hänen äänestään soi nöyryys\nja valitus, kun hän vastasi:\n\n\"Rakastan...\"\n\nSamassa lankesi Vinitius polvilleen hänen viereensä. Mutta Pietari laski\nkätensä heidän päällensä ja lausui:\n\n\"Rakastakaa toisianne Herrassa ja Hänen kunniakseen, sillä ei teidän\nrakkaudessanne syntiä ole.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nHe astelivat puutarhassa, ja Vinitius toisti Lygialle lyhyesti kaiken\nsen, minkä hän apostolillekin oli kertonut. Sanat tulvivat hänen\nsydämensä syvyydestä, kun hän kertoi hänelle rauhattomuudestaan,\nmuutoksesta, joka hänen sielussaan oli tapahtunut, ja vihdoin siitä\näärettömästä ikävöimisestä, joka hänen elämänsä oli täyttänyt siitä asti\nkun hän jätti Miriamin asunnon. Hän tunnusti Lygialle koettaneensa\nunohtaa hänet, vaikka turhaan. Hänen oli täytynyt ajatella häntä yöt\npäivät. Puksipuun oksista väännetty risti, jonka Lygia oli hänelle\njättänyt, oli aina ollut muistuttamassa häntä. Hän oli asettanut sen\nlarariumiin ja ehdottomasti hänen oli täytynyt kunnioittaa sitä kuin\njumalallista olentoa. Hänen ikävöimisensä oli päivä päivältä käynyt\nmahtavammaksi, sillä hänen rakkautensa oli väkevämpi häntä itseään. Se\noli anastanut valtaansa koko hänen sielunsa jo silloin, kun hän oli\nollut Auluksen talossa... Muiden ihmisten elämänlangat kehräävät\nKohtalottaret, mutta hänen elämänlankansa kehrää rakkaus, ikävä ja\ntuska. Hänen menettelytapansa oli ollut huono, mutta rakkaudesta se oli\naiheutunut. Hän oli rakastanut Lygiaa Auluksen talossa ja\nPalatinuksella, rakastanut häntä Ostrianumissa, kun hän näki hänen\nkuuntelevan Pietarin sanoja, rakastanut häntä silloinkin, kun hän\nCrotonin kanssa tuli häntä ryöstämään, kun Lygia valvoi hänen vuoteensa\nääressä ja kun hän sitten läksi hänen luotaan — kaiken aikaa. Vihdoin\noli Chilon tullut Vinitiuksen luo, ilmoittanut hänelle Lygian asunnon ja\nkehoittanut ryöstämään hänet. Mutta hän oli rangaissut Chilonia ja\nlähtenyt apostolien luo pyytämään heiltä totuutta ja Lygiaa... Ja\nsiunattu olkoon hetki, jolloin se ajatus oli hänen mieleensä tullut,\nsillä onhan Lygia nyt hänen luonaan ja eihän hän enää pakene häntä\nniinkuin hän viime kerran pakeni Miriamin talosta?\n\n\"Enhän minä sinua paennut,\" sanoi Lygia.\n\n\"Ketä sinä sitten pakenit?\"\n\nLygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa,\npainoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi:\n\n\"Tiedäthän sinä...\"\n\nVinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten\nhän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat\navautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut\nroomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen. Ei hän oikein osannut\nkertoa kuinka se oli tapahtunut, sillä hän ei itsekään ollut tehnyt\nitselleen niin tarkkaa selkoa tunteistaan, mutta sen hän luuli\ntietävänsä, että Lygia oli tuonut maailmaan uuden kauneuden, jommoista\nei tähän asti maailmassa ollut nähty ja joka ei ollut ainoastaan kaunis\nkuva, vaan samalla henki. Hän kertoi Lygialle vielä rakastavansa häntä\njuuri siitä syystä, että hän häntä pakeni, ja sanoi, että Lygia tulee\nolemaan pyhä olento hänen kotilietensä ääressä. Tämä täytti Lygian\nsydämen suurella ilolla.\n\nVinitius ei enää saanut puhutuksi. Hän tarttui Lygian käteen ja katseli\nihastuksissaan elämänsä onnea, jonka hän vihdoinkin oli saavuttanut, ja\ntoisteli toistamistaan hänen nimeänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen\nitselleen, että hän todella on löytänyt hänet ja että hän on tässä hänen\nluonaan:\n\n\"Oi Lygia! oi Lygia!\"\n\nVihdoin hän rupesi kysymään Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hänelle\nrakastuneensa häneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt\nhänet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hän tunnustanut\nkasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttää heidän vihaansa\nVinitiukseen.\n\n\"Minä vannon sinulle,\" sanoi Vinitius, \"etten koskaan ollut aikonut\nryöstää sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa,\nettä minä jo silloin olin kertonut hänelle rakastavani sinua ja aikovani\nnaida sinut. Olin sanonut hänelle: voidelkoon hän kynnykseni\nsudenrasvalla ja istukoon hän kotilieteni ääressä! Mutta hän vain nauroi\nminua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja\nsitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minä suruissani olen\nkironnut häntä, mutta ehkä kohtalo vartavasten oli määrännyt asiain\nkulun tällaiseksi, sillä enhän muuten olisi tutustunut kristittyihin\nenkä oppinut ymmärtämään sinua...\"\n\n\"Usko minua, Marcus,\" lausui Lygia \"Kristus tahtoi johdattaa sinut\nluokseen.\"\n\nVinitius nosti kummastuneena päätään.\n\n\"Olet oikeassa,\" sanoi hän vilkkaasti. \"Tapahtumat ovat niin\nkummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessäni sinua tutustuin\nkristittyihin... Ostrianumissa kuuntelin ihmeissäni apostolin sanoja,\nsillä en iässäni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan\nsinä siellä rukoilit puolestani.\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi Lygia.\n\nHe astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheän murattiköynnöksen\npeitossa, ja likenivät paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli\nkarannut Vinitiuksen kimppuun.\n\n\"Tässä,\" huudahti nuorukainen, \"olisin kuollut, jollet sinä olisi minua\npelastanut.\"\n\n\"Älä muistele sitä,\" sanoi Lygia \"äläkä sano Ursukselle mitään siitä.\"\n\n\"Kuinka minä voisin soimata häntä siitä, että hän sinua puolusti?\nPäinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hänelle vapauden, jos hän olisi\nollut orja.\"\n\n\"Jos hän olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hänet.\"\n\n\"Muistatko,\" sanoi Vinitius, \"että kerran jo tahdoin palauttaa sinut\nAuluksen taloon? Mutta silloin sinä vastasit minulle, että Caesar voisi\nsaada siitä tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit\nkäydä heitä tervehtimässä niin usein kuin tahdot.\"\n\n\"Kuinka niin, Marcus?\"\n\n\"Sanon: »nyt», mutta tarkoitan, että sitten kun olet vaimoni, saatat\nvaaratta käydä heidän luonaan. Niin!... Sillä jos Caesar saisikin siitä\ntiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hän\nminulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja\nhän käy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hän kauaa viivy\nAntiumissa, sillä hän tahtoo päästä Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei\nminun joka päivä tarvitse nähdä häntä. Kun Paavali Tarsolainen on\nopettanut minulle teidän totuutenne, otan kasteen ja palaan tänne.\nSitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen — palaavathan he\njo näinä päivinä kaupunkiin — ja sitten ei enää ole mitään esteitä, vaan\nminä saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ääreen. Oi\nrakkahimpani, oi rakkahimpani!\"\n\nVinitius ojensi kätensä korkeuteen, ikäänkuin huutaakseen taivasta\nrakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi häneen kirkkaat silmänsä ja\npuhui:\n\n\"Silloin sanoin minäkin: »missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä\nCajakin olla».\"\n\n\"Oi, Lygia!\" huudahti Vinitius, \"vakuutan sinulle, ettei naista ikinä\nniin ole miehelässä kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun\nkodissani.\"\n\nVähän aikaa he astelivat ääneti, sillä onni oli ylenpalttisena täyttänyt\nheidän rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevät kuin\njumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevään kukkaset.\n\nVihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellä porttia.\nLygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla\näänellä puhumaan:\n\n\"Käske Ursuksen mennä Auluksen taloon, koota vaatteesi ja\nlapsuudenaikaiset leikkikalusi ja tuoda ne minulle.\"\n\nLygian posket rupesivat hohtamaan kuin ruusu tai aamurusko.\n\n\"Tapa määrää toisin,\" sanoi hän.\n\n\"Tiedän. _Pronuba_ [vaimo, joka saattoi morsianta ja joka hänelle\nneuvoi vaimon velvollisuudet] ne tavallisesti tuo vasta häiden\njälkeen, mutta tee se minun mielikseni. Vien ne huvilaani Antiumiin ja\nmuistelen sinua siellä.\"\n\nHän pani kädet ristiin ja rupesi pyytämään kuin lapsi:\n\n\"Pomponia palaa näinä päivinä. Tee se, jumalattareni, tee se, rakkaani!\"\n\n\"Tehköön Pomponia niinkuin itse tahtoo,\" vastasi Lygia, ja »pronubaa»\nmainitessa kävivät hänen poskensa vieläkin heloittavammiksi.\n\nHe vaikenivat, sillä rakkaus täytti heidän rintansa niin, että he tuskin\nsaivat hengitetyksi. Lygia nojasi olkapäätään sypressin runkoon, ja puun\nvarjossa näyttivät hänen kasvonsa aivan vaaleilta. Hänen silmänsä olivat\nalas painetut, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti hengityksestä.\nVinitiuksenkin kasvot olivat käyneet aivan kalpeiksi. Illan\nhiljaisuudessa kuulivat he omien sydäntensä lyönnit, ja piha\nsypresseineen, myrttipensaineen ja lehtimajoineen muuttui heidän\nsilmissään rakkauden puutarhaksi.\n\nMutta Miriam astui nyt ovelle ja pyysi heitä ilta-aterialle. He\nistuutuivat apostolien väliin, ja nämä katselivat lempein silmin nuorta\npolvea, jonka huoleksi heidän kuoltuaan oli tuleva uuden opin siemenen\nkylväminen.\n\nPietari mursi ja siunasi leivän. Kaikkien aterioitsevien kasvoista\nloisti rauha, ja ääretön onni tuntui täyttävän koko huoneen.\n\n\"Katso,\" virkkoi vihdoin Paavali kääntyen Vinitiuksen puoleen,\n\"olemmekohan me elämän ja ilon vihollisia?\"\n\nVinitius vastasi:\n\n\"Tiedän, ettette ole, sillä en koskaan ole ollut niin onnellinen kuin\nteidän joukossanne.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nKun Vinitius saman päivän iltana palasi kotiin Forumin kautta, näki hän\nVicus Tuscuksen päässä Petroniuksen kullatun kantotuolin ja kahdeksan\nbitynilaista sitä kuljettamassa. Hän heilutti kättään, sai heidät\npysähtymään ja likeni verhoja.\n\n\"Oletko nukkunut hyvää ja kaunista unta?\" kysyi Vinitius ja hymyili\nnähdessään Petroniuksen nukkuvan.\n\n\"Sinäkö siinä!\" sanoi Petronius herätessään. \"Niin, nukuin todella,\nsillä koko yön vietin Palatinuksella. Olen paraikaa matkalla ostamaan\nitselleni lukemista Antiumiin... Mitä kuuluu?\"\n\n\"Käytkö sinä kirjakaupoissa?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Käyn. En tahdo päästää kirjastoani epäjärjestykseen, hankin sentähden\nmatkaa varten erityisen varaston. Varmaankin Musoniukselta ja Senecalta\non ilmestynyt jotakin uutta. Haen sitäpaitsi Persiuksen teoksia ja\nerästä Vergiliuksen eklogien laitosta, jota minulla ei ole. Oi kuinka\nolen väsyksissä ja kuinka käsiäni särkee kääröjen alituisesta\navaamisesta... Mutta kun kerran joudut kirjakauppaan, käyt uteliaaksi ja\nmielesi tekee katsella yhtä ja toista. Olen ollut Avirnuksella,\nAtractuksella Argiletumin varrella ja vielä Sosiusten kaupassa Vicus\nSandalariuksen varrella. Kautta Castorin! kuinka minua nukuttaa!...\"\n\n\"Koska olet ollut Palatinuksella, niin tottahan sinulta saa tietää mitä\nsinne kuuluu. Mutta kuulehan! lähetä pois kantotuoli ja kirjakääröt ja\ntule minun luokseni, niin saamme puhua Antiumista ja muusta.\"\n\n\"Hyvä,\" vastasi Petronius ja astui kantotuolista. \"Tottahan sinä tiedät,\nettä ylihuomenna lähdetään Antiumiin.\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin?\"\n\n\"Missä maailmassa sinä oikein elät? Minäkö vasta sinulle sen uutisen\ntuon? Niin! Ole nyt valmiina varhain ylihuomis-aamuna. Herneet ja\noliviöljy eivät ole auttaneet, huivi, kierrettynä paksun kaulan ympäri,\nei myöskään auttanut, ja Vaskiparran ääni on yhä käheä. Asiain niin\nollen ei viivyttelemistä ole ajatteleminenkaan. Hän kiroilee Roomaa ja\nRooman ilmaa, hän haluaisi hävittää koko kaupungin maan tasalle ja\ntuhota sen tulella. Hän haluaa kiireen kautta päästä meren rannalle ja\nsanoo, että haju, joka nousee kapeilta kaduilta, vie hänet hautaan.\nTänään on uhrattu suuria uhreja kaikissa temppeleissä, jotta hänen\näänensä palaisi, mutta voi roomalaisia ja varsinkin senaattoreja, jollei\nääni pian palaa!\"\n\n\"Eihän olisi syytä lähteä Akaiaan, jos se palaisi.\"\n\n\"Eikö meidän jumalallisella Caesarillamme sitten muka ole muita lahjoja\nkuin ääni? huudahti Petronius hymyillen. — Voisihan hän esiintyä Olympon\nleikeissä runoilijana ja esittää Trojan palon; tai vaununohjaajana,\nsoittajana, painiskelijana, vaikkapa tanssijana. Varmaan hän joka\nkerralla korjaisi kaikille voittajille määrätyt seppeleet. Tiedätkö,\nmiksi apina sairastui? Eilen hän tahtoi näyttää olevansa yhtä hyvä\ntanssija kuin Pariksemme ja esitti meille tanssien Ledan seikkailut,\nmutta hiestyi ja kylmettyi. Hän oli aivan yhtä märkä ja limainen kuin\nankerias, joka juuri on nostettu vedestä. Yhtämittaa hän muutteli\nnaamaa, kieritteli kuin hämähäkki ja riuhtoi käsillään kuin juopunut\nmerimies. Inhoittavaa oli katsella hänen suurta vatsaansa ja ohuita\nsääriään. Paris oli opettanut häntä jo kahden viikon ajan, mutta koetapa\najatella Vaskipartaa Ledana tai jumalallisena joutsenena. Siinä se on\njoutsen! En tiedä mitä enää sanoisin! Mutta hän aikoo julkisesti esittää\nsaman pantomimin, ensin Antiumissa, sitten Roomassa.\"\n\n\"Hänen esiintymisensä julkisena laulajana on jo herättänyt paheksumista,\nja onhan kuulumatonta, että roomalainen Caesar esiintyy miminä,\nmatkijana. Ei, sitä totisesti ei Roomakaan siedä!\"\n\n\"Rakkaani! Rooma sietää mitä hyvänsä, ja senaatti kiittää »isänmaan\nisää» kaikesta.\"\n\nHetken perästä hän jatkoi:\n\n\"Roskaväki ylpeilee siitä, että Caesar on sen kulharina.\"\n\n\"Sano nyt itse: voiko ihminen sen alemmaksi vaipua?\"\n\nPetronius kohautti olkapäitään.\n\n\"Sinä elät täällä hiljaisessa kodissasi ja mietit Lygiaa tai\nkristittyjä. Taidat siis tuskin tietää, mitä hovissa tapahtui pari\npäivää sitten. Nero meni silloin julkisesti naimisiin Pythagoraksen\nkanssa. Poika esiintyi morsiamena. Luulisi hulluuden jo ennättäneen\nhuippuunsa, vai mitä? Ja uskotko, että papit juhlallisesti vahvistivat\navioliiton. Minä olin itse läsnä ja vakuutan sinulle, että vaikka minä\nvoin sietää paljon, niin kyllä minä silloin ajattelin, että jumalien\ntäytyy antaa joku merkki, jos heitä on olemassa... Mutta Caesar ei usko\njumaliin ja lienee oikeassa.\"\n\n\"Hän on siis yhtaikaa ylimäinen pappi, jumala ja jumalankieltäjä,\"\nvirkkoi Vinitius.\n\nPetronius hymähti.\n\n\"Niin on! En ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siinä on asema, jonka\nkaltaista tähän asti tuskin on nähty maailmassa.\"\n\nHän vaikeni ja jatkoi hetken perästä:\n\n\"Lisättäköön vielä, että ylimäinen pappi, joka ei usko jumaliin, ja\njumala, joka pilkkaa jumalia — samalla ateistina pelkää heitä.\"\n\n\"Sen todistaa selvästi tapaus Vestan temppelissä.\"\n\n\"On tämä kaunis maailma!\"\n\n\"Maailma ja Csesar ovat toistensa arvoiset! — Mutta ei tätä kauaa kestä.\"\n\nJutellessaan olivat he saapuneet Vinitiuksen talolle, jossa iloinen\nillallinen heitä odotti. Vinitius kääntyi vielä kerran Petroniuksen\npuoleen ja toisti:\n\n\"Ei, rakkaani, maailman täytyy uudestisyntyä.\"\n\n\"Emme me sitä synnytä uudestaan,\" vastasi Petronius. \"Sillä Neron aikana\non ihminen kuin perhonen: hän elää armon auringossa ja kuolee, kun ensi\nkylmä henkäys häntä kohtaa ... kuolee, vaikkei tahtoisikaan! Kautta Majan\npojan! olen monesti kysynyt itseltäni, minkä ihmeen kautta tuollainen\nLucias Saturninus saattoi elää yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanhaksi,\nelää vielä Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen jälkeen?... Mutta\nvähät siitä. Sallitko minun lähettää kantotuolisi noutamaan Eunikeä?\nVäsymykseni on kadonnut jäljettömiin, ja tahtoisin pitää hauskaa.\nKäskepä sitransoittajien soittaa illallisen aikana. Sitten voimme puhua\nAntiumista. Täytyy ajatella tuota matkaa, varsinkin sinun.\"\n\nVinitius lähetti noutamaan Eunikeä, mutta ilmoitti, ettei hän vain\nviitsi vaivata päätään Antiumin-matkalla. Vaivatkoot päätään ne, jotka\neivät voi tulla toimeen muuten kuin Caesarin armon säteissä. Ei maailma\nPalatinukseen pääty, ei ainakaan niiden mielestä, joiden sydän ja sielu\non toisaalla.\n\nHän puhui niin huolettomasti, reippaasti ja iloisesti, että Petroniusta\nhämmästytti. Hän katseli sisarenpoikaansa hyvän aikaa ja kysyi vihdoin:\n\n\"Mikä sinun oikein on? Nythän sinä olet aivan samanlainen kuin ennen,\nkun vielä kannoit kultaista bullaa rinnallasi.\"\n\n\"Olen onnellinen,\" vastasi Vinitius. \"Pyysin sinua luokseni juuri\nsaadakseni ilmoittaa sen sinulle.\"\n\n\"Mitä sinulle on tapahtunut?\"\n\n\"Jotakin, jota en vaihtaisi koko Rooman valtakuntaan.\"\n\nNäin sanottuaan Vinitius istuutui, nojasi kyynärpäänsä tuolin\nkaidepuihin, laski kätensä pään varaan ja rupesi puhumaan, kasvot\nloistaen onnesta.\n\n\"Muistatko, kuinka me kerran yhdessä kävimme Aulus Plautiuksen talossa\nja sinä siellä ensi kerran näit jumalallisen tytön, jota itsekin\nvertasit kevääseen tai aamuruskoon? Muistatko sen verrattoman Psychen,\nsen ihanimman tyttöjen joukossa, sen kauneimman jumalattaristanne?\"\n\nPetronius katseli Vinitiusta kummastuneena, ikäänkuin hän olisi\nepäillyt, että hänen päänsä oli sekaisin.\n\n\"Kenestä sinä puhut?\" kysyi hän vihdoin. \"Tietysti minä Lygian muistan.\"\n\nMutta Vinitius lausui:\n\n\"Minä olen hänen kihlattunsa.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nVinitius hypähti äkkiä istualtaan ja huusi paikalle taloudenhoitajansa.\n\n\"Käske kaikki orjat tänne. Tulkoon jok'ikinen. Pian!\"\n\n\"Oletko hänen kihlattunsa?\" kysyi Petronius uudestaan.\n\nHänen tointuessaan hämmästyksestä tulvi Vinitiuksen talon äärettömään\natriumiin tulvimistaan väkeä. Sinne tuli vapisevia vanhuksia, miehiä,\njotka olivat miehuutensa parhaimmassa iässä, naisia, poikia ja tyttöjä.\nJoka hetki virtasi atriumiin uutta väkeä; käytävistä, joiden nimenä oli\n»fauces», kuului kaikenlaisia eri kieliä. Vihdoin olivat he kaikki\nasettuneet riveihin pitkin seiniä ja pylväskäytävään. Vinitius seisoi\nimpluviumin vieressä ja kääntyi siitä vapautettunsa Demaksen puoleen,\nlausuen:\n\n\"Kaikki, jotka ovat palvelleet talossani kaksikymmentä vuotta, tulkoot\nhuomenna pretorin luo, jossa he saavat vapautensa; ne, jotka eivät ole\npalvelleet tätä aikaa, saavat kolme kultarahaa ja kaksinkertaiset\nannokset viikon aikana. Kuritushuoneisiin maalle on lähetettävä käsky,\nettä rangaistukset ovat lakkautettavat, kahleet otettavat miesten\njaloista ja heille annettava tarpeeksi ruokaa. Tietäkää, että tämä päivä\non tuottanut minulle suuren onnen, sentähden tahdon, että ilo asuisi\ntalossa.\"\n\nHetkisen ajan seisoivat orjat äänettöminä, ikäänkuin eivät olisi\nuskoneet omia korviaan, mutta sitten nostivat he kaikki kätensä ja\npuhkesivat huutamaan:\n\n\"Aa! herra! aa!...\"\n\nVinitius antoi heille merkin poistua. He olisivat mielellään\nheittäytyneet hänen jalkainsa juureen kiittämään, mutta hänen käskystään\nhe jättivät kiireesti huoneen, ja pian täytti heidän ilonsa koko talon,\nlaesta lattiaan asti.\n\n\"Huomenna,\" puhui Vinitius, \"käsken heitä vielä kävelemään puutarhaan.\nKukin saa siellä piirrellä hiekkaan mitä tahtoo. Sen, joka piirtää kalan\nkuvan, vapauttaa Lygia.\"\n\nPetronius, joka ei koskaan kauaa hämmästellyt mitään asiaa, virkkoi jo\naivan levollisena:\n\n\"Vai kalan! Ahaa! Muistan kyllä Chilonin sanoneen, että kristityt\npitävät sitä tunnusmerkkinään.\"\n\nSitten hän teki kädellään liikkeen Vinitiusta kohti ja huudahti:\n\n\"Onni on aina siellä, missä ihminen näkee sen olevan. Sirotelkoon Flora\ntiellenne kukkia läpi koko elämänne. Toivotan sinulle kaikkea, mitä\nitsekin toivot.\"\n\n\"Kiitän sinua. Olin pelännyt sinun rupeavan vastustamaan aikomuksiani.\nMutta se olisi ollut turha vaiva.\"\n\n\"Minäkö vastustamaan? En lainkaan. Olen päinvastoin sitä mieltä, että\nteet aivan oikein.\"\n\n\"Vai niin, sinä tuuliviiri!\" huudahti Vinitius iloisesti.\n\n\"Etkö muista mitä sanoit minulle silloin, kun palasimme kotiin Graecian\ntalosta?\"\n\nPetronius vastasi kylmäverisesti:\n\n\"En! Mutta minä olen vaihtanut mieltä.\"\n\nHetken perästä hän jatkoi:\n\n\"Rakkaani! Roomassa vaihtelee kaikki. Miehet vaihtavat vaimoja, vaimot\nvaihtavat miehiä — miksi minä sitten en vaihtaisi mieltä? Nero oli jo\nmenemäisillään naimisiin Acten kanssa. Sitä varten korotettiin Acte jo\nkuninkaalliseen säätyyn. Ja entä sitten! Nero olisi saanut kelpo vaimon\nja me kelpo Augustan. Kautta Proteuksen ja hänen hedelmättömien\nmeriensä! minä tulen aina vaihtamaan mieltä niin pian kuin huomaan sen\nmukavaksi tai hyödylliseksi. Lygian kuninkaallinen syntyperä epäilemättä\non varmempi kuin Acten. Mutta varo sinä Antiumissa Poppaeaa, sillä hän on\nkostonhimoinen.\"\n\n\"Vähät hänestä! Antiumissa ei tule hiussuortuvakaan putoamaan päästäni.\"\n\n\"Sinä luulet nähtävästi, että taasen saat minut hämmästymään — erehdyt.\nMutta mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Apostoli Pietari sanoi sen minulle.\"\n\n\"Vai sanoi apostoli Pietari! No, sitten ei ole vetoamistakaan mihinkään\ntodistuskappaleihin. Salli minun sentään varovaisuuden vuoksi viitata\nmuutamaan näkökohtaan, vaikkapa vain siltä varalta, että apostoli\nPietari osoittautuisi vääräksi profeetaksi, sillä jos apostoli Pietari\nsattumalta erehtyisi, voisi luottamuksesi turmeltua, ja se olisi\nepäilemättä apostoli Pietaristakin ikävää.\"\n\n\"Tee mitä tahdot, mutta minä häneen uskon, ja jos sinä luulet voivasi\nhorjuttaa luottamustani sillä, että noin purevalla äänellä lausut hänen\nnimensä, niin erehdyt.\"\n\n\"Salli minun vielä tehdä viimeinen kysymys: joko olet ruvennut\nkristityksi?\"\n\n\"En vielä, mutta Paavali Tarsolainen lähtee minun mukanani opettamaan\nminulle Kristuksen oppia, ja sitten otan kasteen, sillä se on valhetta,\nettä kristityt olisivat elämän ja ilon vihamiehiä.\"\n\n\"Sitä parempi sekä sinulle että Lygialle,\" vastasi Petronius.\n\nOlkapäitään kohauttaen jatkoi hän sitten, ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Kummallista, kuinka nuo ihmiset ymmärtävät hankkia opilleen tunnustajia\nja kuinka se lahko leviää.\"\n\nMutta silloin puhkesi Vinitius puhumaan sellaisella kiihkolla, että\nvähintään olisi luullut häntä itseään kristityksi:\n\n\"Niin! heitä on tuhansia ja kymmeniä tuhansia Roomassa,\nItalian kaupungeissa, Kreikassa ja Aasiassa. Legioneissa ja\npretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, heitä on itse Caesarin\npalatsissakin. Orjat ja porvarit, köyhät ja rikkaat, patricit ja\nplebejit sitä oppia tunnustavat. Tiedätkö, että useat Corneliukset jo\novat kristittyjä, Pomponia Graecina on kristitty, Octavia luultavasti on\nkristitty ja Acte on kristitty? Niin, se oppi valloittaa maailman ja\nyksin se voi maailman uudesti-synnyttää. Älä kohauttele olkapäitäsi,\nsillä mistä tiedät, etkö itse kuukauden tai vuoden perästä tunnusta\nsamaa oppia?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti Petronius. \"En, kautta Lethen pojan! en minä sitä\ntunnusta, vaikka siinä asuisi kaikki ihmisten ja kaikki jumalten\nviisaus. Siihen täytyy panna vaivaa, enkä minä tahdo nähdä vaivaa. Se\nvaatii ihmiseltä kieltäytymistä, ja minä en tahdo kieltäytyä mistään\ntässä elämässä. Sinun luontoisellesi miehelle, joka on kuin tulta ja\nkiehuvaa vettä, voi sellainen käydä päinsä, mutta ei minulle. Minulla on\ngemmani, korkokuvani, vaasini ja Eunikeni — muuta en kaipaa. Olympoon en\nluota, vaan valmistan sen itselleni maan päällä ja nautin, kunnes\njumalallisen jousimiehen nuoli minut lävistää tai kunnes Caesar käskee\nminun avata suoneni. Sitäpaitsi pidän orvokkien lemusta ja mukavista\ntricliniumeista. Pidän myöskin jumalistamme ... kielellisinä kuvina ...\nja Akaiasta, jonne pian lähden lihavan, hoikkasäärisen, verrattoman\njumalallisen Caesarimme, Augustuksemme, Periodoniceksemme ...\nHerkuleksemme ja Neromme kanssa!...\"\n\nPetroniusta huvitti suuresti pelkkä ajatus, että hän antautuisi\ntunnustamaan galilealaisten kalastajien oppia, ja hän rupesi itsekseen\nhyräilemään:\n\n   »Myrttiin vihriään miekkani kiedon,\n   Harmodion ja Aristogeitonin jälkeen...»\n\nSamassa hän sentään lakkasi, sillä palvelija tuli ilmoittamaan, että\nEunike oli saapunut.\n\nHänen tultuaan asetuttiin aterialle, ja sen aikana esittivät\nsitransoittajat muutamia lauluja. Vinitius kertoi Petroniukselle, että\nChilon oli käynyt hänen luonaan ja että juuri kun kreikkalaista\nruoskittiin, hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuuma lähteä suoraa päätä\napostolin puheille.\n\nPetronius, jota taasen oli alkanut unettaa, laski käden otsalleen ja\nvirkkoi:\n\n\"Tuuma oli hyvä, koska kerran siitä on ollut hyviä tuloksia. Mutta\nChilonille olisin minä sinun sijassasi antanut viisi kultakappaletta\nenkä selkäsaunaa. Jos taas välttämättömästi tahdoit häntä ruoskittaa,\nniin olisit ruoskittanut oikein perinpohjin, sillä kuka tietää, eivätkö\nsenaattorit vielä aikoinaan kumartele hänen edessään niinkuin nyt\nkumartavat ritarillemme Suutari-Vatiniukselle. Hyvää yötä.\"\n\nPetronius ja Eunike ottivat seppeleen päästään ja läksivät kotiin, mutta\nheidän mentyään läksi Vinitius kirjastoonsa ja kirjoitti Lygialle\nseuraavan kirjeen:\n\n»Kun sinä, jumalattareni, aamulla avaat ihanat silmäsi, niin sanokoon\ntämä kirje sinulle: hyvää huomenta! Sentähden tahdon kirjoittaa tänään,\nvaikka huomenna saan sinut nähdä. Ylihuomenna lähtee Caesar Antiumiin, ja\nvoi kauhistus! minun täytyy lähteä mukaan. Kuten jo sanoin sinulle,\ntuottaisi tottelemattomuus kuoleman, ja nyt ei minulla olisi voimaa\nkuolla. Mutta jos sinä tahdot toisin, niin kirjoita sananen, ja minä\njään tänne. Petronius saa sitten käyttää kykyään ja torjua vaarat pääni\npäältä. Tänään minä onneni huumauksessa annoin lahjoja kaikille\norjilleni ja ne, jotka ovat palvelleet talossa kaksikymmentä vuotta,\nvien huomenna pretorin luo ja teen heidät vapaiksi. Sinun, armaani,\ntäytyy kiittää minua, sillä luulen toimineeni sinun lempeän oppisi\nmukaisesti. Olen tehnyt sen sinun tähtesi. Sanon heille huomenna, että\nheidän on vapaudestaan kiittäminen sinua, sillä tahdon, että he olisivat\nsinulle kiitolliset ja että he ylistäisivät sinun nimeäsi. Sen sijaan\nminä itse puolestani nyt antaudun sinun ja onnen orjaksi, ja suokoon\nJumala, etten koskaan pääsisi vapaaksi siitä orjuudesta. Kirottu olkoon\nAntium ja koko Vaskiparran matka. Iloitsen sentään siitä, etten ole yhtä\nviisas kuin Petronius, sillä silloin minun ehkä täytyisi lähteä\nAkaiaankin. Eron aikana tahdon lohduttaa mieltäni suloisella\nmuistollasi. Ja kun vain suinkin voin riistäytyä irti, istuudun hevosen\nselkään ja karautan Roomaan, jotta minun silmäni saisivat sinut nähdä ja\nkorvani kuulla suloisen äänesi. Kun en itse voi tulla, lähetän orjani\nviemään kirjettä ja noutamaan tietoja sinusta. Tervehdin sinua,\njumalattareni, ja syleilen jalkojasi. Älä suutu siitä, että sanon sinua\njumalattareksi. Jos kiellät, tottelen. Mutta tänään en keksi muuta\nnimeä. Lähetän sinulle tervehdyksen tulevasta kodistasi — koko\nsydämestäni.»\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKoko Rooma tiesi, että Caesar matkalla tahtoi poiketa ostamaan Ostiaa\ntai oikeastaan maailman suurinta laivaa, joka hiljan oli tuonut jyviä\nAleksandriasta ja jonka sieltä piti Via Littoralista pitkin lähteä\nAntiumiin. Tarpeellisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty jo monta päivää\nsitten. Sentähden oli ihmisvirta varhaisesta aamusta alkaen yhtämittaa\nliikkunut Porta Ostiensista kohti. Siinä oli kaupungin roskaväki ja\nihmisiä kaikista maailman kansallisuuksista, ihmisiä, jotka tahtoivat\npitää hauskaa ja katsella Caesarin seuruetta, sillä Rooman kansa ei\nkoskaan saanut siitä näytelmästä tarpeekseen. Tie Antiumiin ei ollut\npitkä eikä vaivaloinen, ja itse kaupunki oli täynnä mitä ihanimpia\npalatseja ja huviloita, joissa oli toteutettu kaikki mahdolliset\nmukavuuden vaatimukset ja joissa vallitsi sitäpaitsi mitä loistavin\nylellisyys. Siitä huolimatta oli Caesarin tapana ottaa mukaansa matkalle\nkaikenlaisia mieli-esineitään, alkaen soittokoneista ja taloustarpeista\nveistokuviin ja mosaikkeihin. Ne otettiin mukaan silloinkin, kun hän\naikoi viipyä vain vähän aikaa lepäämässä tai vahvistumassa, Sentähden\ntarvitsi hän myös joka matkaa varten laumoittain palvelijoita,\npuhumattakaan pretoriani-sotamiehistä ja augustianeista, joista\nviimemainitutkin puolestaan kuljettivat mukanaan suuria\npalvelijajoukkoja. Matkapäivän aamuna varhain ajoivat päivettyneet\npukinnahkaisiin jalkineihin puetut paimenet viisisataa aasintammaa\nCampanialta Porta Ostiensiksen läpi. Poppaean piti näet aamulla,\nAntiumiin saavuttuaan, saada tapansa mukaan kylpeä niiden maidossa.\nNauraen ja pilapuheita lasketellen katseli katuyleisö aasien pitkiä\nkorvia, jotka lupsottelivat tomupilvien seassa, ja kuunteli huvikseen\npiiskanläiskettä ja paimenten villejä huutoja. Aasien kadottua\nnäkymättömiin karkasi tielle poikalauma, joka huolellisesti puhdisti\ntien ja sitten sirotteli sille kukkasia ja pinjanneuloja. Ihmisjoukko\ntoisteli kehuen, että koko tie Antiumiin asti peitetään kukkasilla,\njoita on keräilty yksityisten puutarhoista ja ostettu kalliilla rahalla\nkauppiailta Porta Mugioniksen luona. Jota pitemmälle päivä joutui, sitä\nenemmän ihmistungos kasvoi. Toiset olivat tuoneet tien vierille koko\nperheensä. Ajankuluksi asettelivat he eväitänsä kiville, joista piti\nrakennettaman uutta temppeliä Cerekselle, ja söivät aamiaisensa siinä\ntaivasalla. Pitempimatkaisiakin oli joukoittain saapunut paikalle.\nJuteltiin Caesarin matkasta, hänen entisistä matkoistaan ja matkoista\nyleensä. Merimiehet ja entiset sotilaat kertoivat kummia asioita maista,\njoista he kaukaisilla matkoillaan olivat kuulleet puhuttavan ja joita ei\nyksikään roomalainen silmä vielä ollut nähnyt. Kaupunkilaiset, jotka\neivät ikinä olleet käyneet Via Appiaa etempänä, kuuntelivat kummissaan\nIntian ja Arapian ihmeistä, Britanniaa ympäröivistä saarista, joista\neräälläkin särkällä Briarius oli ottanut vangiksi nukkuvan Saturnuksen\nja jolla asui henkiä, hyperborealaisten maista, sumuisista meristä ja\nvaltameren vingunnasta ja ulvonnasta, kun laskeva aurinko tipahtaa\nniiden vesisyvyyksiin. Roskaväki uskoi kaikki nämä jutut tosiksi — eihän\nse kumma ollut, kun sellaisetkin miehet kuin Plinius ja Tacitus niihin\nuskoivat. Juteltiin myöskin laivasta, jota Caesarin piti käydä\nkatsomassa, että se oli tuonut vehnää kahdeksi vuodeksi, neljäsataa\nmatkustajaa, kaikenlaisia varustuksia ja paljon petoeläimiä, joita\ntarvittiin kesäisiin kilpaleikkeihin. Joukossa vallitsi mitä tyytyväisin\nmieliala, kun se ajatteli Caesariaan, joka ei ainoastaan elättänyt\nkansaansa vaan vielä piti huolta sen huvituksista. Kaikki varustautuivat\ntervehtimään häntä suurella innostuksella.\n\nNyt tuli näkyviin osasto numidialaista hevosväkeä, joka kuului\npretorianijoukkoihin. Miehillä oli keltaiset puvut, punaiset vyöt ja\nsuuret korvarenkaat, joista heidän tummille kasvoilleen lankesi\nkullankarvainen hohde. Heidän bambusta tehtyjen peitsiensä päät\nvälkkyivät auringossa kuin tulen liekit ja heidän jäljessään tuli\nmatkasaatto, joka oli kuin mikäkin juhlakulkue. Katsojalaumat yrittivät\ntunkeutua likemmä, mutta pretorianien jalkaväki asettui riviin molemmin\npuolin porttia, joten tie jäi vapaaksi. Ensinnä tuli vaunuja, joissa oli\npurppuraiset, punaiset, sinipunertavat tai lumivalkeasta byssoskankaasta\ntehdyt ja kultalangalla kirjaellut telttakatot ja joissa kuljetettiin\nitämaalaisia mattoja, sitruunapuisia pöytiä, mosaikkeja, keittoastioita,\nhäkkejä lintuineen, joita oli keräilty idästä, lännestä ja etelästä ja\njoiden aivojen ja kielten piti joutua Caesarin pöydälle, viinitynnyrejä\nja koreja täynnä hedelmiä. Särkyviä esineitä, joita ei uskallettu panna\nvaunuihin, kantoivat orjat jalkaisin kävellen. Siten oli liikkeellä\nsatoja ihmisiä, jotka kantoivat astioita ja korinttilaisia pronssikuvia.\nHe kulkivat kaikki ryhmittäin: toiset kantoivat etruskilaisia, toiset\nkreikkalaisia vaaseja, toiset kulta- ja hopea-astioita, toiset\naleksandrialaisia lasitavaroita. Näitä seurasi pieni joukko\npretoriani-sotamiehiä jalan ja ratsain, ja jokaisella orjaryhmällä oli\noma vartiansa kädessä piiska, jonka päässä läiskähtävän siiman asemesta\noli nahka- tai rautapalasia. Ihmiset, jotka varovasti kantaen\nkannettaviaan hitaasti astuivat tietä pitkin, tekivät matkustajajoukon\njonkun juhlallisen, uskonnollisen kulkueen kaltaiseksi, ja yhtäläisyys\nkävi vieläkin silmiinpistävämmäksi, kun saattoon liittyi Caesarin ja\nhovin soittokonevarasto. Siinä oli harppuja, kreikkalaisia luuttuja,\nheprealaisia ja egyptiläisiä luuttuja, formingeja, huiluja, pitkiä\nkierrettyjä torvia ja symbaleja. Kun näki nuo lukemattomat soittokoneet,\njoiden pronssin, kalliit kivet ja helmet aurinko pani säteilemään, niin\nolisi luullut Apollon tai Bakkuksen astuneen alas maailmaan. Sitten tuli\nkauniita rattaita, joissa istui kulhareja, tanssijoita ja\ntanssijattaria, järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, tyrsos-sauvat\nkäsissä. Heitä seurasivat heidän palvelija-orjansa, ja vihdoin tuli\npieniä poikia ja tyttöjä, joita oli keräilty koko Kreikasta ja\nVähästä-Aasiasta, hapset hajallaan tai kiertyneinä kiharoiksi ja\nkytkettyinä kultaverkkoihin. He olivat herttaiset kuin amorinit, mutta\nheidän kauniit kasvonsa olivat paksun maalin peitossa, jottei Campanian\nilma pääsisi polttamaan heidän hienoa ihoaan.\n\nTaasen tuli osasto pretoriani-sotamiehiä, parrakkaita, vaaleita,\npunatukkaisia, sinisilmäisiä, jättiläiskokoisia sykambreja. Heidän\nedessään kulkivat n.s. »imaginarii», lipunkantajat, jotka kuljettivat\nroomalaisia kotkia, tauluja kirjoituksineen, germanilaisia ja\nroomalaisia jumalankuvia sekä Caesarin kuvapatsaita ja rintakuvia.\nSotilaspanssarien ja nahkojen alta pilkistivät heidän ruskettuneet,\nväkevät käsivartensa. He olivat kuin mitäkin sotakoneita ja kantoivat\nilman vaikeutta raskaat aseensa, joita ei heikompi olisi jaksanut\nliikuttaakaan. Maa tuntui huojuvan heidän tasaisten, raskaiden\naskeltensa alla, ja ikäänkuin tuntien oman voimansa, jota olisivat\nvoineet käyttää vaikkapa itse Caesaria vastaan, katselivat he\nhalveksivasti katuyleisöä, nähtävästi unohtaen, että useat olivat\nsaaneet marssia tähän kaupunkiin kahleissa. Heitä ei kuitenkaan ollut\npaljoa, sillä pretorianien päävoima oli jäänyt pääkaupunkiin vartioimaan\nsitä ja pitämään sitä kurissa. Soturien jäljessä kuljetettiin kahleissa\nNeron tiikerejä ja jalopeuroja, jotta Caesar saisi valjastaa ne\nvaunujensa eteen, jos hän sattumalta haluaisi näytellä Dionysosta.\nHindulaiset ja arapialaiset miehet niitä taluttivat rautakahleissa,\njotka olivat punotut täyteen kukkasia, niin että pedot näyttivät\nkulkevat kukkaskahleissa. Taitavien kesyttäjien kasvattamat elukat\nkatselivat ihmisjoukkoa vihreillä, unisilla silmillään ja kohottivat\ntuon tuostakin suuria päitään, ahneesti särpien sieramiinsa ihmishajua\nja nuoleskellen suitaan terävillä kielillään.\n\nNyt tuli keisarillisten vaunujen ja kantotuolien vuoro. Niitä oli pieniä\nja suuria, kullattuja, purppuraisia, norsunluukappaleilla, helmillä ja\nkaikenlaisilla hohtavilla kalleuksilla koristettuja. Näitä seurasi\ntaasen pieni osasto pretoriani-sotamiehiä, tällä kertaa\nvapaaehtoista,[1] italialaista väkeä roomalaisissa puvuissa; sitten\nkulki valiojoukko orjia, palvelijoita ja poikasia, ja vihdoin likeni\nitse Caesar, jonka tuloa joukko jo kaukaa tervehti kimeillä huudoilla.\n\n  [1] Italian asukkaat olivat vielä Augustuksen aikana vapaat\n  sotapalveluksesta, jonkatähden n.s. »Cohors Italicaan», joka\n  tavallisesti oli majoitettu Aasiaan, kuului ainoastaan vapaaehtoisia.\n  Niinikään palveli pretorianijoukossa vapaaehtoisia palkattujen\n  muukalaisten rinnalla.\n\nTungoksessa oli muiden muassa apostoli Pietarikin, joka kerran eläissään\ntahtoi nähdä Caesarin. Hänen toverinaan oli Lygia, kasvot paksun hunnun\npeitossa, ja Ursus, jonka voima takasi neidolle varmimman turvan\nrajua ja hillitöntä joukkoa vastaan. Lygilainen kantoi yhden\ntemppelirakennukseen määrätyistä kivistä apostolin eteen, jotta tämä\nnousisi sen päälle ja siten näkisi paremmin kuin muut. Kun ihmiset ensin\nnäkivät lygiläisen liikuttavan kiveä yhtä keveästi kuin laiva siirtää\naaltoa, rupesivat he mutisemaan, mutta kun he sitten huomasivat, että\nhän yksinään kantoi kiven, jota neljä heidän väkevimmistä miehistään\ntuskin olisi jaksanut liikuttaa, muuttui mutina hämmästykseksi, ja\njoukko puhkesi huutamaan: _macte!_ tilaa! Samassa saapui Caesar.\nHän istui teltanmuotoisissa vaunuissaan, joitten edessä oli kuusi\nvalkoista, idumealaista kultakengillä kengitettyä orhia. Vaunut, jotka\nolivat teltan muotoiset, olivat tahallisesti jätetyt avonaisiksi, jotta\njoukot voisivat nähdä Caesarin. Niihin olisi mahtunut monta henkeä,\nmutta Nero, joka tahtoi, että yleisön huomio jakamattomana kääntyisi\nhäneen, ajoi yksinään läpi kaupungin, jalkainsa juuressa ainoastaan\nkaksi kääpiötä. Hän oli puettu valkeaan tunicaan ja ametistinkarvaiseen\ntogaan, joka loi sinertävää valoa hänen kasvoilleen. Hänen päässään oli\nlaakeriseppel. Napolin-matkan jälkeen oli hän huomattavasti lihonut.\nHänen kasvonsa olivat käyneet pulleiksi; sileiksi ajetut posket\npaisuivat kahdeksi leuaksi, ja suu, joka aina oli näyttänyt olevan liian\nlikellä nenää, oli nyt pusertunut aivan sieranten alle. Paksun kaulan\nympärille oli tavallisuuden mukaan kiedottu silkkihuivi, ja hän korjaili\nsitä yhtämittaa valkealla, lihavalla kädellään, jonka iho kasvoi pitkiä,\npunaisia, veristen liekkien muotoisia karvoja. Hän nimittäin ei ollut\nsallinut karvannyppijöiden poistaa niitä, sillä hän oli kuullut, että\nkädet siitä rupeavat vapisemaan, ja se olisi tietysti haitannut\nluutunsoittoa. Ääretön turhamaisuus loisti nyt, kuten aina, Neron\nkasvoista, mutta samalla hän oli väsynyt ja ikävystyneen näköinen. Hänen\nmuotonsa oli sekä hirveä että hullunkurinen. Kulkiessaan käänteli hän\npäätään joka taholle, tarkisteli tuon tuostakin silmillään ja kuunteli\ntarkasti kuinka häntä tervehdittäisiin. Häntä kohtasi huutojen ja\nkäsientaputusten myrsky. Huudettiin: »terve jumala! Caesar, keisari,\nterve voittaja! terve verraton — Apollon poika, terve Apollo!» Näitä\nsanoja kuunnellessaan Nero hymähti, mutta silloin tällöin nousi hänen\nkasvoilleen ikäänkuin pilvi, sillä Rooman roskaväki osasi, luottaen\nlukumääräänsä, olla ivallinen. Se lasketteli pilapuheita suuristakin\nvoittajista, joita se itse asiassa rakasti ja kunnioitti. Yleisesti\ntiedettiin, että kerran, kun Julius Caesar voittokulussa tuli Roomaan,\noli huudettu: »Kaupunkilaiset, varokaa vaimojanne, se vanha, kaljupää\nryöstäjä tulee!» Mutta Neron ääretön itserakkaus ei sietänyt mitään\narvosteluja taikka pilapuheita, ja ylistyshuutojen joukosta kaikui\nnytkin: »Vaskiparta!... Vaskiparta! Mihin olet pannut tulisen partasi?\nPelkäätkö, että se sytyttäisi Rooman tuleen?» Huutajat eivät tietäneet,\nettä heidän leikkinsä sisälsi hirveän ennustuksen. Eivät nämä huudot\nsentään suututtaneet Neroa. Olihan hän jo aikoja sitten uhrannut\npartansa kultaisessa rasiassa Kapitoliumin Jupiterille, eikä siitä\nsyystä käyttänyt partaa. Mutta toisia huutoja kuului kivilouhikkojen ja\ntemppelirakennusten nurkkien takaa: »Äidintappaja! Nero, Orestes,\nAlcmeon!» Ja taas toisia: »Missä Octavia on?» »Riisu päältäsi\npurppura!» — Poppaealle, joka tuli Neron perässä, huudettiin: »_flava\ncomaz!_» keltatukka! Sitä nimitystä käytettiin tavallisesti\nkatutytöistä. Neron tarkka korva kyllä eroitti nämäkin huudot. Hän nosti\nhiotun smaragdin silmänsä eteen, ikäänkuin olisi toivonut löytävänsä ja\nvoivansa painaa mieleensä huutajat. Hänen katseensa sattui apostoliin,\njoka seisoi kivellä, ja hetkisen tuijottivat nämä molemmat miehet\ntoisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempää kuin tuossa äärettömässä\nihmislaumassakaan ajatellut, että kaksi maailman mahtia sinä hetkenä oli\njoutunut vastatusten. Toinen oli pian häviävä kuin verinen uni,\ntoinen — tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus — oli ikiajoiksi\nottava haltuunsa maailman ja kaupungin.\n\nCaesarin mentyä ohitse tuli kahdeksan afria, kuljettaen erinomaisen\nkaunista kantotuolia, jossa istui kansan vihaama Poppaea. Hän oli, kuten\nNerokin, ametistinvärisissä vaatteissa, kasvot paksun maalin vallassa,\nja istui liikkumatta, välinpitämättömänä niinkuin mikäkin kaunis ja\nilkeä jumala, jota kuljetetaan juhlasaatossa. Hänen kintereillään kulki\ntaasen laumoittain mies- ja naispalvelijoita sekä kokonainen rivi\nvankkureita, joihin oli mätetty vaate- ja mukavuustarpeita. Aurinko oli\njo aikoja sitten ruvennut alenemaan puolipäivän korkeudesta, kun tuli\naugustianien vuoro. Heitä oli heleä, välkkyvä jono, joka käärmeenä\nkierteli eteenpäin ja näytti aivan loppumattomalta. Mukavuutta rakastava\nPetronius istui kantotuolissa jumalallisen kauniin orjattarensa kanssa,\nja joukko tervehti häntä innokkaasti. Tigellinus ajoi rattailla, joiden\neteen oli valjastettu pieniä, punavalkeilla höyhenhelyillä koristettuja\nhevosia. Hän nousi tuontuostakin seisomaan, oikoi kaulaansa ja\nnähtävästi odotti, että Caesar antaisi hänelle merkin nousta\nvaunuihinsa. Licinianus Pisoa tervehti yleisö kättentaputuksilla,\nVitelliusta naurulla ja Vatiniusta vihellyksillä. Konsuleja Liciniusta\nja Lecaniusta kohdeltiin välinpitämättömyydellä, mutta Tullius\nSenecio — josta kansa piti, vaikkei kukaan tietänyt mistä syystä — ja\nVestinus saivat osakseen kättentaputuksia. Hovilaisten lukumäärä oli\naivan loppumaton. Olisi luullut kaikkien Rooman rikkaiden, loistavien ja\ntunnettujen perheiden paraikaa muuttavan Antiumiin. Mutta aina kun Nero\nmatkusti, oli hänen mukanaan tuhansittain vaunuja, ja hänen\nmatkaseurueensa lukumäärä voitti legionan [keisarivallan aikana\nkuului legionaan 12,000 miestä.] miehistön. Nyt tuli vuorostaan Domitius\nAfer ja käyrävartinen Lucius Saturninus, sitten Vespasianus, joka ei\nvielä ollut lähtenyt sotaretkelleen Judeaan — samalle retkelle, josta hän\npalasi vastaanottamaan keisarikruunua, hänen poikansa, nuori Nerva,\nLucanus, Annius Gallon, Quinitanus ja joukko rikkaudestaan,\nkauneudestaan, hillittömyydestään ja hekumallisuudestaan tunnettuja\nnaisia. Tunnetuista henkilöistä siirtyi ihmisjoukko katselemaan\nvaljaita, hevosia, vaunuja ja palvelijoiden ihmeellisiä pukuja, joita\noli tuotu kaikista maailman maista. Ihmiset eivät oikein tietäneet, mitä\ntuosta suuruuden ja loiston riemukulusta eniten ihailisivat. Kullan\nloisto, purppuraiset ja sinipunervat värit, kalliiden kivien kimmellys,\nbyssoskankaiden, helmiemon ja elfenluun hohde häikäisi sekä silmää että\naivoja. Auringonsäteetkin näyttivät hukkuvan Caesarin seurueen loistoon.\nKatselijajoukossa oli kyllä köyhiäkin, joiden silmistä loisti nälkä ja\njoiden ruumista syömättömyys oli laihduttanut, mutta nautinnonhimon ja\nkateuden rinnalla heräsi heissä tätä komeutta katsellessa riemu ja\nylpeys siitä, että Rooma oli niin voittamaton, että koko maailma palveli\nja kumarsi sitä. Tuskinpa kukaan maailmassa olisikaan uskaltanut\najatella muuta kuin että Rooman valta kestäisi iankaikkisesti ja\nhallitsisi kaikkia kansoja, sekä ettei mikään mahti maan päällä\nuskaltaisi nousta sitä vastaan.\n\nVinitius ajoi kulkueen päässä. Hän ei ollut toivonut tapaavansa Lygiaa\ntäällä, mutta kun hän näki hänet ja apostolin, hyppäsi hän alas\nvaunuista, tervehti heitä loistavin kasvoin ja puhkesi puhumaan\nkiireesti, niinkuin ihminen tekee, jolla ei ole varaa kadottaa aikaa.\n\n\"Vai tulit sinä! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, Lygia!... Jumala ei\nolisi voinut antaa minulle parempaa ennettä. Sanon sinulle siis vieläkin\nhyvästi, mutta en pitkäksi aikaa. Majoitan hevosia pitkin tien vartta,\nja kun vain tulee vapaa päivä, karautan sinun luoksesi, kunnes kokonaan\npalaan. Jää hyvästi!\"\n\n\"Jää hyvästi, Marcus!\" lausui Lygia ja jatkoi entistä hiljemmin:\n\n\"Olkoon Kristus sinun kanssasi ja avatkoon Hän Sielusi Paavalin\nsanoille.\"\n\nVinitius riemuitsi siitä, että Lygia toivoi hänen pian kääntyvän\nkristinuskoon.\n\n\"Silmäteräseni,\" vastasi hän, \"käyköön niinkuin sinä sanot. Paavali\ntahtoi matkustaa palvelijoideni joukossa, mutta hän tulee olemaan\nluonani, toverinani ja ystävänäni... Nosta huntua, armaani, että vielä\nennen matkaa saan sinut nähdä. Miksi sinä noin olet peittänyt itsesi?\"\n\nLygia nosti kädellään huntua ja näytti hänelle iloiset kasvonsa ja\nkauniit, hymyilevät silmänsä.\n\n\"Oliko se paha?\" kysyi hän.\n\nHänen hymyssään oli hitunen lapsellista tyytymättömyyttä, mutta Vinitius\nkatseli häntä ihastuksissaan ja vastasi:\n\n\"Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja\nkuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua.\"\n\nSitten hän kääntyi Ursuksen puoleen.\n\n\"Vartioi häntä kuin silmäterääsi, sillä hän ei ole yksin sinun\nherrattaresi — hän on minunkin!\"\n\nVinitius vei hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä yleisön suureksi\nkummastukseksi. Kukaan ei tietysti saattanut käsittää, miksi loistava\naugustiani osoitti sellaista kunnioitusta naiselle, joka oli orjattaren\nhalvassa puvussa.\n\n\"Jää hyvästi!...\"\n\nVinitius kiirehti pois, sillä keisarillinen saatto oli jo päässyt hyvän\nmatkan päähän. Pietari teki hyvästi jättäessään muiden huomaamatta\nristinmerkin, ja hyväsydäminen Ursus rupesi innoissaan kehumaan nuorta\npatriciota. Ilokseen sai hän silloin kokea, että hänen herrattarensa\nmielihyvällä kuunteli hänen sanojaan ja kiitollisesti katseli häneen.\n\nSaatto eteni etenemistään ja jäljelle jäi vain paksuja, kullankarvaisia\ntomupilviä, mutta Pietan ja Lygia seurasivat vielä kauan silmillään\npoistuvien jälkiä. Vihdoin tuli mylläri Demas, jonka myllyssä Ursus\nöisin oli työssä, heitä puhuttelemaan.\n\nSuudeltuaan apostolin kättä rupesi hän pyytämään, että he tulisivat\nhänen luokseen aterialle. Hän sanoi asuvansa aivan lähellä Emporiumia ja\narveli heidän olevan levon ja ruoan tarpeessa, koska he olivat\nviettäneet suurimman osan päivää portilla.\n\nHe menivät siis yhdessä, ja syötyään ja levättyään läksivät Lygia ja\napostoli hänen kodistaan sekä palasivat illansuussa Tiberin taakse.\nHeidän tarkoituksensa oli kulkea joen poikki Aemiliuksen siltaa pitkin,\nsentähden he astuivat Clivus Publicuksen kautta ja nousivat Aventinuksen\nkukkulalle Dianan ja Mercuriuksen temppelin sivuitse. Vuoren harjalta\napostoli Pietari katseli kaupunkia, joka oli hänen silmiensä edessä,\nulottuen kauas etäisyyteen, ja ajatteli sen äärettömän kaupungin\nmahtavuutta, jolle hän oli tullut saarnaamaan Jumalan sanaa. Maailmaa\nkiertäessään oli hän kyllä eri maissa nähnyt legionia ja muita Rooman\nherrauden merkkejä, mutta ne olivat sittenkin olleet vain yksityisiä\nilmaisumuotoja siitä voimasta, jonka hän tänään ensi kerran oli nähnyt\nruumistettuna Caesarin persoonassa. Tämä ääretön, saaliinhaluinen,\nryöstönhimoinen, irstas, pohjia myöten turmeltunut ja kuitenkin\nyli-inhimillisen voimakas ja kukistumaton kaupunki; sen Caesar,\nvelisurmaaja, äidintappaja ja vaimonmurhaaja, jonka kintereillä\nalituisesti hiipi yhtä paljon verisiä varjoja kuin hänen hovissaan oli\nkansaa, irstailija, kulhari, kolmenkymmenen legionan herra ja kaiken\nmaan valtias samassa persoonassa; nuo kultaan ja purppuraan puetut\nhovilaiset, jotka eivät tietäneet näkisivätkö huomisen päivän, mutta\njotka siihen asti elivät kuninkaitakin mahtavampina, — kaikki tämä\nyhdessä teki jonkinlaisen helvetillisen pahuuden ja valheen valtakunnan\nvaikutuksen. Hänen yksinkertainen mielensä hämmästeli, kuinka Jumala\nsaattoi antaa saatanalle niin määrättömän vallan, kuinka Hän saattoi\nsallia saatanan kansoittaa maan, kääntää sen mullin mallin, polkea sen\nalleen, pusertaa siitä kyyneliä ja verta, lennättää sitä kuin tuuli\nakanoita, järkyttää sitä myrskyn voimalla ja liekkinä polttaa sitä.\nNäitä ajatellessa kävi hänen sydämensä murheelliseksi, ja hengissä\npuhkesi hän puhumaan Mestarille: »Herra, mitä voin minä tälle\nkaupungille, jonne olet minut lähettänyt? Sen hallussa ovat meret ja\nmaat, eläimet maan päällä ja kalat meressä, se hallitsee kuninkaita,\nkaupunkeja ja kolmeakymmentä legionaa, jotka sen valtaa vartioivat,\nmutta minä, Herra, olen kalastaja vähäiseltä mereltä! Mitä minun pitää\ntehdä? Miten saatan minä tämän kaupungin pahuuden voittaa?»\n\nNäin sanottuaan nosti hän harmaan, vapisevan päänsä taivasta kohti,\nrukoili ja huusi sydämensä syvyydestä tuskassa ja ahdistuksessa avukseen\ntaivaallista Mestariaan.\n\nÄkkiä keskeytti Lygian ääni hänen rukouksensa. — Koko kaupunki on kuin\ntulessa, virkkoi tyttö.\n\nAuringonlasku näytti todella oudolta. Päivän suuri kehä oli puoleksi\npainunut Janiculus-kukkulan taakse ja koko taivas oli punaisen hohteen\nvallassa. Siitä paikasta, missä he seisoivat, oli avara näköala.\nOikealla näkivät he Circus Maximuksen laajat muurit, ja niiden päällitse\nkohosi Palatinus. Vastapäätä heitä oli Forum Boarium, Velabrium ja\nKapitoliumin huippu Jupiter-temppeleineen. Mutta muurit, pylväiköt ja\ntemppelien harjat olivat kuin iltaruskon kultaiseen purppuraan kastetut.\nKaukaa katsoen oli joki kuin virtaavaa verta ja jota alemma aurinko\nlaski, sitä punaisemmaksi kävivät ruskot, ja niiden loimut hehkuivat\nkuin tulen liekit. Ruskot levisivät, laajenivat, ottivat vihdoin\nhaltuunsa Rooman seitsemän kukkulaa ja valuivat siitä ympäri seudun.\n\n\"Koko kaupunki on kuin tulessa,\" toisti Lygia.\n\nMutta Pietari laski käden silmilleen ja lausui:\n\n\"Jumalan viha lepää raskaana sen päällä.\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nVinitius Lygialle:\n\n»Orjani Flegon, jonka lähetän viemään tätä kirjettä, on kristitty, siis\nyksi niistä, jotka sinun kädestäsi, rakkaani, saavat vastaanottaa\nvapauden. Hän on kauan palvellut talossani, saatan siis huoleti\nkirjoittaa sinulle, varmana siitä että kirje joutuu omiin käsiisi.\nKirjoitan Laurentumista, johon olemme pysähtyneet kuumuuden takia. Otho\nomisti täällä komean huvilan, jonka hän aikoinaan lahjoitti Poppaealle,\nja vaikka Poppaea erosikin miehestään, katsoi hän sentään sopivaksi\npitää hänen antamansa kauniin lahjan... Kun minä ajattelen niitä naisia,\njotka täällä minua ympäröivät, ja sinua, tulen väkisinkin uskoneeksi,\nettä Deukalionin kivistä on syntynyt aivan erilaatuisia ihmisiä ja että\nsinä kuulut niihin, jotka ovat syntyneet kristallista. Ihailen sinua ja\nrakastan sinua koko sielustani. En tahtoisi muusta puhua kuin sinusta,\nmutta kai minun täytyy pakottautua kirjoittamaan matkasta ja muistakin\nkuulumisistani sekä hoviuutisista. Caesar on täällä ollut Poppaean\nvieraana, joka salaa oli valmistanut hänelle loistavan vastaanoton.\nKemuihin oli kutsuttu vain harvoja augustianeja, muiden muassa Petronius\nja minä. Aterian jälkeen soudimme kultaisissa veneissä merellä, joka oli\nniin tyyni, että olisi luullut sen ainiaaksi nukkuneen, ja sininen kuin\nsinun silmäsi, jumalattareni! Hoidimme itse airoja, sillä Augustaa\nnähtävästi huvitti istua konsulien ja heidän poikiensa soudettavana,\nCaesar seisoi perässä puettuna purppuratogaan ja lauloi hymniä meren\nkunniaksi, jonka hän edellisenä yönä oli sommitellut ja säveltänyt\nDiodoruksen avulla. Toisissa veneissä oli intialaisia orjia, jotka\nosasivat soittaa näkinkengänkuorilla, ja vedessä liikkuili lukemattomia\ndelfinejä, jotka soitto todella näkyi houkutelleen esille Amphitriteksen\nsyvyyksistä. Arvaapa, mitä minä tein! Ajattelin sinua ja ikävöin sinua.\nOlisin tahtonut koota käteeni koko meren, ilman ja soiton, voidakseni\nlähettää ne sinulle. Emmekö joskus, oi Augustani, asetu asumaan meren\nrannalle, kauaksi Roomasta? Minulla on Siciliassa maatila. Siellä on\nmantelipuumetsä, joka keväisin on aivan punaisenaan kukkia ja joka\nulottuu niin likelle merta, että oksien latvat koskettavat vettä. Siellä\ntahdon sinua rakastaa, siellä tahdon kunnioittaa oppia, jonka Paavali\nminulle opettaa, sillä tiedän jo, ettei se kiellä ihmiseltä rakkautta ja\nonnea. Tahdotko?... Mutta tähän kysymykseen toivon saavani vastauksen\nomilta rakkailta huuliltasi ja ryhdyn kertomaan, mitä veneessä tapahtui.\nKun ranta jo oli jäänyt kauas taaksemme, huomasimme etäällä edessämme\npurjeen, ja silloin syntyi väittely, oliko se tavallinen kalastajavene\nvaiko suuri, Ostiasta tuleva laiva. Minä satuin ensinnä osaamaan\noikeaan, ja silloin huomautti Augusta, että minun silmiltäni nähtävästi\nei mikään voi pysyä salassa. Äkkiä laski hän hunnun alas kasvoilleen ja\nkysyi, voisinko sen takaa tuntea hänet. Petronius vastasi paikalla,\nettei aurinkoa voi nähdä pilvien takaa, mutta Poppaea väitti hymyillen,\nettei muu kuin rakkaus pysty sumentamaan niin terävää katsetta kuin\nminun, ja rupesi luettelemaan kaikenlaisten ylhäisten naisten nimiä,\nkysyen ketä minä rakastan. Minä vastasin hänelle aivan levollisesti,\nmutta lopulta hän mainitsi sinunkin nimesi ja sinusta puhuessaan\npaljasti hän kasvonsa ja rupesi katselemaan minua ilkein, tutkivin\nsilmin. Olen todellakin kiitollinen Petroniukselle, sillä hän käänsi\nsamassa hetkessä veneen ja yleinen huomio kääntyi pois minusta. Jos\nminun olisi pitänyt kuulla Poppaean lausuvan sinusta jotakin pahaa tai\nilkeää, niin en ikänä olisi voinut hillitä mieltäni, vaan minut olisi\nvallannut halu airolla musertaa tuon ilkeän ja inhoittavan naisen pää...\nMuistatko, mitä lähtöni edellisenä iltana Linuksen talossa kerroin\nsinulle juhlasta Agripan lammella? Petronius pelkää minun puolestani.\nVielä tänäpäivänä rukoili hän minua, etten loukkaisi Augustan\nitserakkautta. Mutta Petronius ei enää ymmärrä minua. Hän ei käsitä,\nettei minulla ole enää muuta iloa, kauneutta ja rakkautta kuin sinä, ja\nettä Poppaea minussa herättää ainoastaan inhoa ja ylenkatsetta. Sinä\nolet jo muuttanut minut siihen määrään, etten enää voisi palata entiseen\nelämääni. Mutta älä pelkää, että minä täällä olen vaarassa. Poppaea ei\nrakasta minua, sillä hän ei kykene ketään rakastamaan. Hänen\nmielitekonsa johtuvat vain siitä, että hän on vihoissaan Caesarille,\njoka yhä vielä on hänen vaikutuksensa alainen ja joka ehkä vielä pitää\nhänestä, vaikka ei enää välitä niin paljoa, että salaisi menettelyänsä\nja hillitöntä elämäänsä. Kerronpa sinulle vielä jotakin, joka varmaan\nsinua rauhoittaa: ennen lähtöä sanoi Pietari, ettei minun pidä pelätä\nCaesaria, sillä ei hiuskarvakaan ole putoava päästäni. Minä uskon hänen\nsanoihinsa. Rinnassani on ikäänkuin ääni, joka sanoo, että kaikki hänen\nsanansa toteutuvat, ja koska kerran hän on siunannut rakkautemme, niin\nei Caesar, eivät kaikki Hadeksen voimat eikä Kohtalokaan voi temmata\nsinua minun käsistäni, oi Lygia! Sitä ajatellessa olen onnellinen kuin\nTaivas — ainoa, joka on täydellisesti tyyni ja onnellinen. Mutta sinua,\nkristittyä, ehkä loukkaa puheeni Taivaasta ja Kohtalosta? Suo minulle\nsiinä tapauksessa anteeksi syntini, jonka olen tehnyt vasten tahtoani.\nRisti ei vielä ole puhdistanut minua, vaan sydämeni on kuin tyhjä astia,\njoka Paavali Tarsolaisen tulee täyttää samalla suloisella opilla, jota\nsinä tunnustat ja joka on minulle kahta suloisempi siksi, että se on\nsinun oppisi. Ainoa ansioni, oi jumalattareni, on ehkä se, että olen\ntyhjentänyt astiasta sen entisen sisällön ja etten päästä sitä takaisin,\nvaan riennän janoisena miehenä kirkkaalle lähteelle. Suo minulle armosi,\nrakkahimpani. Antiumissa tahdon yöt päivät kuunnella Paavalia. Hän oli\nheti ensi päivänä saavuttanut sellaisen vaikutusvallan väkeeni, että he\nyhtämittaa häärivät hänen ympärillään ja pitivät häntä sekä ihmeitten\ntekijänä että yliluonnollisena olentona. Eilen näin hänen kasvonsa\nloistavan ilosta, ja kun! kysyin häneltä mitä hän tekee, vastasi hän:\n\"minä kylvän\". Petronius tietää, että hän on väkeni joukossa, ja haluaa\nnähdä häntä, samaten Seneca, jolle Gallo on kertonut hänestä. Mutta jo\nsammuvat tähdet ja aamuinen \"Lucifer\" käy yhä kirkkaammaksi. Pian punaa\naamurusko meren, mutta ympärilläni on kaikki vielä unessa — ainoastaan\nminä valvon, ajattelen sinua ja rakastan sinua. Tervehdän aamun koita ja\nsinua, \"_sponsa mea_\"!»\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nVinitius Lygialle:\n\n»Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole,\nniin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tähän paikkaan.\nLaurentumista alkaen on ranta pitkänä huvilarivinä, toinen huvila toisen\nvieressä, ja itse Antium on täynnä palatseja ja pylväikköjä, jotka\nkauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan\nveden varrella, takana öljypuulehto ja sypressimetsä, ja kun ajattelen,\nettä tämä paikka kerran on oleva sinun kotisi, käy marmori silmissäni\nvalkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmäksi. Oi Lygia,\nkuinka suloista on elää ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa\nhuvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja\nheti kun minä ne näin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidän\nimpluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nämä\nliljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentähden\nsinä varmaan tulet pitämään Antiumista ja tästä huvilasta. Heti perille\nsaavuttuamme keskustelimme pitkät ajat, minä ja Paavali, aterian aikana.\nPuhuimme sinusta, ja sitten hän rupesi opettamaan. Kuuntelin häntä\nkauan, ja vaikka minä osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin Petronius, niin\nen sittenkään saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitä minun ajatuksissani\nja sielussani liikkui. En ole ikinä saattanut aavistaa, että maailmassa\nvoisi löytyä sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivät\nmitään tiedä. Mutta tahdon säilyttää tämän kaiken mielessäni, kunnes\nsaan sinut tavata, sillä niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa\nhetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa\nmahtua sellaisia ihmisiä kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja\nCaesar? Kysyn siksi, että Paavalin saarnan jälkeen vietin illan Neron\nluona, ja tiedätkö mitä siellä kuulin? Muun muassa hän luki runonsa\nTrojan hävityksestä ja valitti, ettei hän koskaan ole nähnyt palavaa\nkaupunkia. Hän kadehti Priamoa ja sanoi häntä onnelliseksi mieheksi, kun\nhän oli saanut nähdä syntymäkaupunkinsa palavan ja häviävän. Siihen\nvirkkoi Tigellinus: \"Sano sananen, oi jumala, niin minä otan soihdun, ja\nennenkuin yö on lopussa, näet Antiumin palavan.\" Mutta Caesar sanoi\nhäntä tyhmyriksi. \"Mihin\", virkkoi hän, \"minä sitten lähtisin\nhengittämään meri-ilmaa ja parantamaan ääntäni, jonka jumalat ovat\nminulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyväksi\ntäytyy suojella? Eikö juuri Rooma minua vahingoita? Eivätkö pahat höyryt\nSuburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua käheäksi ja eikö Rooman\npalo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa näytelmää kuin\nAntiumin palo?\" Kaikki olivat sitä mieltä, että olisi kuulumattoman\nkomeaa ja traagillista nähdä kaupungin, joka on valloittanut maailman,\nmuuttuvan harmaaksi tuhkaläjäksi. Caesar huomautti, että hänen runonsa\nsiinä tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi\nsuunnittelemaan, kuinka hän rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hän\nsen tekisi, että tulevien vuosisatojen täytyisi ihmetellä hänen työtään,\njonka rinnalla kaikki muu ihmistyö häviäisi mitättömäksi. Juopuneet\nvieraat alkoivat nyt huutaa: \"tee se! tee se!\" Mutta Nero huomautti:\n\"minulla pitäisi olla paljon luotettavampia ystäviä, jotka olisivat\nminuun todella kiintyneitä.\" Tunnustan, että kun kuulin hänen niin\npuhuvan, minut äkkiä valtasi pelko, sillä olethan sinä, rakkahimpani,\nRoomassa. Nyt minä kyllä itse nauran pelkoani, sillä vaikka Caesar ja\naugustianit ovatkin hulluja, niin eivät he toki uskalla ruveta niin\nhulluiksi. Mutta tästä näet kuinka ihminen voi pelätä rakastettunsa\ntähden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellä Tiberin takana,\nkapean kadun varrella, köyhälistön kaupunginosassa, sillä se puoli\ntulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestäni eivät\nPalatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi,\nja minä tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitään mukavuuksia, joihin\nlapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitä\npaljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun\nmuuttamisestasi orjien kautta voinut ehtiä Palatinukselle, sattua hänen\nkorviinsa ja kääntää hänen huomionsa sinuun. Silloin ehkä olisi voinut\nseurata rangaistus siitä, että olit uskaltanut vastustaa Caesarin\ntahtoa. Mutta hän viipyy kauan Antiumissa ja kun hän palaa Roomaan, ovat\norjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitä asiasta. Linus ja Ursus\nsaattavat seurata sinua. Elän muuten siinä toivossa, että sinä,\njumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin\nCaesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon päivä ja hetki,\njolloin sinä astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin\ntuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hänenkin nimensä siunattu.\nSilloin tahdon Häntä palvella ja Hänelle antaa elämäni ja vereni. Tai\noikeastaan: silloin tahdomme molemmat Häntä palvella, kunnes elämämme\nlanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdän sinua sieluni pohjasta.»\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nUrsus ammensi kaivosta vettä ja hyräili vinttaa nostaessaan jotakin\nkummallista lygiläistä säveltä. Tuon tuostakin katsahti hän ilosta\nloistavin silmin Linuksen puutarhaan päin, jossa Lygia ja Vinitius\nistuivat sypressien keskellä, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut\ntuulen henkäystäkään, joka olisi heilauttanut heidän vaatteitaan. Oli jo\nhämärä. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan\nhiljaisuudessa istuivat he käsi kädessä puhellen.\n\n\"Eikö sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun läksit\nAntiumista Caesarin tietämättä?\" kysyi Lygia.\n\n\"Ei, rakkaani,\" vastasi Vinitius. \"Caesar lupasi kahdeksi päiväksi\nsulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa säveltääkseen uutta laulua. Hän\ntekee usein sillä tavalla ja silloin hän ei ajattele eikä muista mitään\nmuuta. Mitä minä Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minä saan\nkatsella sinua. Olenkin jo ikävöinyt niin, etten enää viime öinä saanut\nunta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta heräsin äkkiä siitä,\nettä luulin sinun olevan vaarassa. Kerran näin unta, että hevoset,\njoiden piti viedä minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan\nnopeammin kuin yksikään Caesarin pikalähetti, olivat varastetut. En enää\nsaattanut elää näkemättä sinua. Niin minä sinua rakastan, oi armaani,\narmahin armaani!\"\n\n\"Tiesin, että sinä tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynnöstäni kävi sinun\ntalollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekä Linus että Ursus jo\nnauroivat minua.\"\n\nSelvästi saattoi nähdä, että Lygia oli häntä odottanut, sillä hän oli\nheittänyt yltään tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeään,\nvalkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hänen hartiansa ja päänsä\nnousivat kuin kevätesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hän oli pistänyt\npari punaista vuokkoa.\n\nVinitius painoi huulensa hänen kättänsä vastaan. He istuivat kivisellä\nrahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja\nkatsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä.\n\nVaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa.\n\n\"Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!\" huudahti\nVinitius matalalla äänellä. \"Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen\nonnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut. Sano Lygia, miten tämä\non mahdollista? En ole koskaan aavistanut, että saattaa löytyä tällaista\nonnea. Ennen luulin, että rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt\nvasta näen, että ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan,\njokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta\nrauhaa, että luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle\naivan uutta. Katselen näiden puitten tyyneyttä ja minusta tuntuu siltä\nkuin oma mieleni olisi yhtä tyyni. Vasta nyt ymmärrän, että on onnea,\njosta ihmiset eivät ole tietäneet mitään. Vasta nyt ymmärrän,\nminkätähden sinä ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset...\nNiin!... Kristus sen tekee...\"\n\nSilloin Lygia painoi kasvonsa hänen olkapäätään vastaan ja virkkoi:\n\n\"Marcus, rakkaani...\"\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi. Hän tunsi, että nyt hän saa häntä\nrakastaa, ja hänet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, että hän kävi\nikäänkuin mykäksi, ja ainoastaan silmät tulivat täyteen kyyneliä.\nVinitius kiersi käsivartensa hänen sorjan vartalonsa ympäri, painoi\nhäntä vastaansa ja lausui:\n\n\"Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hänen\nnimensä.\"\n\nLygia vastasi hiljaa:\n\n\"Rakastan sinua, Marcus.\"\n\nSitten he molemmat vaikenivat, sillä heidän sydämensä olivat tulvillaan,\neivätkä he saattaneet sanoin lausua tunteitaan. Sypressien oksilla\nsammuivat jo viimeiset sinipunertavat ruskot ja kuun sirppi alkoi valaa\nhopeitaan puutarhaan.\n\nHetkisen perästä puhkesi Vinitius puhumaan:\n\n\"Kyllä minä tiedän sinun ajatuksesi... Sillä tuskin olin suudellut\nrakasta kättäsi, kun luin silmistäsi kysymyksen: joko olet ottanut\nvastaan opin, jota minä tunnustan, joko olet kristitty? En! en vielä ole\nkristitty, ja tiedätkö, kukkaseni, mistä syystä? Paavali sanoi minulle:\n'Minä olen nyt todistanut sinulle, että Jumala tuli maailmaan ja antoi\nristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi, mutta pesköön Pietari\nsinut puhtaaksi armon lähteessä, koska hän ensinnä laski kätensä sinun\npäällesi ja siunasi sinut.' Minä sitäpaitsi tahtoisin, että sinä,\narmaani, olisit läsnä kun minut kastetaan, ja että Pomponia olisi\nkumminani. Siitä syystä en vielä ole kastettu, vaikka kyllä jo uskon\nVapahtajaan ja hänen suloiseen oppiinsa. Paavali minut on tehnyt\nvakuutetuksi sen totuudesta, hän minut on kääntänyt, ja eihän olisikaan\nsaattanut käydä toisin. Sillä kuinka en uskoisi Kristuksen tulleen\nmaailmaan, kun Pietari, joka on ollut Hänen opetuslapsensa, ja Paavali,\njolle Hän on ilmestynyt, sen sanovat. Kuinka en uskoisi Häntä Jumalaksi,\nkun hän on noussut kuolleista? Nähtiinhän Hänet kaupungissa, merellä ja\nvuorella, ja ne, jotka hänet näkivät, olivat ihmisiä, joiden suu ei\nvalhetta tunne. Minä uskoin jo silloin, kun kuulin Pietarin puhuvan\nOstrianumissa, sillä ajattelin jo silloin: kuka hyvänsä tässä maailmassa\nsaattaa valehdella, mutta ei tuo, joka sanoo: 'minä näin!' Mutta minä\npelkäsin teidän oppianne. Luulin sen ryöstävän sinut minulta. Luulin,\nettei siinä ole sijaa viisaudelle, kauneudelle eikä onnelle. Mutta nyt\nolen oppinut sen tuntemaan ja olisinko mies, jollen soisi, että maailmaa\nvalheen asemesta hallitsisi totuus, vihan sijasta rakkaus, rikoksen\nsijasta hyve, vääryyden sijasta rehellisyys, koston sijasta laupeus?\nKuka ei sitä soisi? Ja juuri sitähän teidän uskontonne opettaa.\nToisetkin uskonnot suosivat rehellisyyttä, mutta yksin tämä tekee\nihmissydämen rehelliseksi. Ja yksin se tekee sydämen puhtaaksi, niinkuin\nPomponian ja sinun, ja yksin se tekee sydämen uskolliseksi, niinkuin\nsinun ja Pomponian. Olisinhan sokea, jollen sitä huomaisi. Ja kun\nKristus-Jumala vielä on luvannut antaa sekä iankaikkisen elämän että\nniin äärettömän onnen, että ainoastaan Jumalan kaikkivaltius saattaa\nsellaisen antaa, niin mitä ihminen vielä voi toivoa? Jos kysyisin\nSenecalta, minkätähden hän puolustaa hyvettä, vaikka hillittömyys tekee\nihmisen onnellisemmaksi, niin hän varmaankaan ei voisi antaa minulle\njärkevää vastausta. Mutta nyt minä tiedän, minkätähden ihmisen tulee\nelää siveästi: sentähden, että hyvyys ja rakkaus virtaa Kristuksesta,\nsentähden, että kun kuolema sulkee silmäni, löytäisin elämän, onnen,\noman itseni ja sinut, rakkahimpani... Kuinka saattaa olla rakastamatta\noppia, joka neuvoo ihmiselle oikeuden tien ja joka voittaa kuoleman?\nKuka ei mieluummin valitsisi hyvää kuin pahaa! Ennen minä luulin tämän\nopin vastustavan onnea, mutta Paavali on osoittanut minulle, ettei se\nryöstä hitustakaan onnestamme, vaan että se päinvastoin lisää sitä.\nEihän tämä kaikki tahdo mahtua päähäni, mutta tunnen, että niin on,\nsillä en koskaan ole ollut näin onnellinen enkä ikinä olisi voinut tulla\nnäin onnelliseksi, jos väkivallalla olisin vienyt sinut talooni.\nLausuithan sinä juuri minulle: 'rakastan sinua', ja niitä sanoja en\nvaihtaisi koko Rooman mahtiin. Oi Lygia, järkeni sanoo, että tämä oppi\non jumalallinen ja kaikista paras, sydän sen tuntee — ja kuka saattaisi\nsellaisia voimia vastustaa?\"\n\nLygia kuunteli hartaasti hänen sanojaan ja katseli häneen sinisillä\nsilmillään, jotka kuun loisteessa olivat kuin salaperäiset kukat, joissa\nkaste kimmeltelee.\n\n\"Niin, Marcus, olet oikeassa!\" virkkoi hän ja painoi yhä hellemmin\npäätään hänen rintaansa vastaan.\n\nSinä hetkenä täytti heidän sielunsa ääretön onni, sillä he ymmärsivät,\nettei rakkaus ole ainoana yhdyssiteenä heidän välillään, vaan että heitä\nyhdistää toinenkin voima, suloinen ja vastustamaton, joka tekee heidän\nrakkautensa epäitsekkääksi ja muuttumattomaksi ja joka voittaa\nkuolemankin. Heidän sydämiinsä valui täydellinen varmuus siitä, että\nvaikka kaikki muu maailmassa muuttuisikin, niin he eivät lakkaa\nrakastamasta toisiaan ja olemasta toistensa omat. Ja tämä tieto valoi\nheidän sieluihinsa aavistamattoman rauhan. Sittemmin tunsi Vinitius,\nettä tämä rakkaus on sekä puhdas että syvä ja samalla aivan uusi, tunne,\njommoista ei maailma vielä ole tuntenut ja jommoista se ei ole voinut\nsynnyttää. Kaikki, mitä hänen ympärillään oli, suli hänen sydämessään\nyhdeksi kokonaisuudeksi: Lygia, Kristuksen oppi, kuutamo, joka kalpeana\nlepäsi sypressien latvoilla, lämmin yö — se oli hänen silmissään kaikki\nyhtä.\n\nHetkisen perästä jatkoi hän hiljaisella, väräjävällä äänellä:\n\n\"Sinä tulet olemaan samaa sielua kuin minä, sinä tulet olemaan minun\nrakkaimpani maailmassa. Sydäntemme sykintä tulee olemaan yhteinen,\nyhteinen rukouksemme ja kiitollisuutemme Kristusta kohtaan. Oi armaani!\nMe saamme elää yhdessä, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja tietää,\nettä kun kuolema tulee, silmämme uudestaan avautuvat ja me pääsemme\nsuloisesta unesta uuteen kirkkauteen — voimmeko enempää toivoa! Minä\nhämmästelen vain sitä, etten ennen ole tätä käsittänyt. Ja tiedätkö,\nminä luulen, ettei kukaan voi vastustaa tätä oppia. Kahden- tai\nkolmensadan vuoden päästä koko maailma sitä tunnustaa. Ihmiset unohtavat\nJupiterin eivätkä palvele muita jumalia kuin Kristusta. Temppelit\nhäviävät — ei jää muuta kuin kristittyjen rukoushuoneet. Sillä kuka ei\nhaluaisi tulla onnelliseksi? Mutta tosiaan! kuulin tuonoin Paavalin ja\nPetroniuksen keskustelun, ja tiedätkö mitä Petronius lopuksi sanoi: »se\nei sovi minulle» muuta hän ei voinut sanoa.\"\n\n\"Kerropa mitä Paavali puhui,\" pyysi Lygia.\n\n\"He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveää\npuhetta ja laskemaan leikkiä, kuten hänen tapansa on, mutta silloin\nlausui Paavali hänelle: »Kuinka taidat sinä, ymmärtäväinen Petronius,\nkieltää, että Kristus on ollut maan päällä ja kuolleista noussut, kosket\nsilloin vielä elänyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes näkivät Hänet,\nja minä näin Hänet Damaskon tiellä. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnä\nminut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni\nvääräksi.» Mutta Petronius sanoi, ettei hän aio ruveta todistamaan\nmitään vääräksi, koska maailmassa tapahtuu paljon käsittämättömiä\nasioita, joita luotettavat henkilöt väittävät tosiksi. Ja hän sanoi,\nettä uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hänen oppinsa\nvastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. »En tahdo», virkkoi hän,\n»kuulla mitään, joka voisi häiritä elämääni ja sen kauneutta. Olkoot\nmeidän jumalamme keksittyjä olentoja, mutta he ovat kauniit, meidän on\nhauska heidän seurassaan ja me saamme elää huolettomina.» Silloin\nvastasi Paavali: »Sinä pelkäät elämän huolia ja hylkäät siitä syystä\nrakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko\nteidän elämänne itse asiassa vapaa huolista? Et sinä herra, enempää kuin\nyksikään toinen teistä Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla\nlevolle pannessasi tiedä, etkö sinä aamulla herää vastaanottamaan\nkuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia,\njoka säätää laupeutta ja oikeutta, niin eiköhän onnesi olisi varmempi?\nSinä pelkäät kadottavasi ilon, mutta eiköhän ilosi siinä tapauksessa\nolisi suurempi? Sinä puhut elämän suloudesta ja kauneudesta, mutta koska\nte olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitä ja\nkuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja väärien jumalienne\nkunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielä voisitte rakentaa ainoan\noikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinä kiität kohtaloasi, koska\nolet mahtava ja elät ylellisyydessä, mutta saattaisithan olla köyhä ja\nhylättykin, vaikka olet ylhäisen suvun jälkeläinen, ja siinä tapauksessa\nolisi sinun helpompi elää maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat\nKristusta. Teidän kaupungissanne saattavat nimittäin vanhemmat, jotka\neivät tahdo nähdä vaivaa lapsistaan, huoleti heittää heidät kadulle,\njolloin niitä lapsia sanotaan alumneiksi. Sinäkin, herra, saattaisit\nolla tällainen alumni. Mutta jos vanhempasi eläisivät meidän oppimme\nmukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden\nikään päästyäsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot\nhänen pysyvän uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidän\njoukossanne eletään? Katso, mikä häpeä, rikollisuus ja vaimojen vaihto\ntäällä vallitsee! Te hämmästelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota\nvoitte sanoa univiraksi. Mutta minä sanon sinulle, että ne, joiden\nsydämessä Kristus asuu, eivät riko uskollisuuttaan miestänsä kohtaan,\nkuten ei myöskään kristitty mies petä vaimoaan. Mutta te ette voi\nluottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai\npalvelijoihinne. Maailma vapisee teidän edessänne, mutta te vapisette\nomien orjienne edessä, sillä voivathan he minä hetkenä hyvänsä nostaa\nhirveän sodan teidän sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin\ntehneet. Olet rikas, mutta et tiedä, eikö sinun ehkä huomenna ole pakko\nluopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkä sinun huomenna täytyy\nkuolla; sinä rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidät\nhuviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi\nPandatarian erämaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna\nvoivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain näin ollen,\nelää rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minä julistan teille rakkautta\nja julistan teille sitä oppia, joka vaatii, että valtiaat rakastaisivat\nalamaisiaan ja herrat orjiaan, että orjat palvelisivat herrojaan\nrakkaudessa ja että kaikki tekisivät oikeutta ja laupeutta, mutta\nlopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvä ja loppumaton kuin meri.\nKuinka saatat siis, Petronius, sanoa, että tämä oppi turmelee elämän,\nkun se päinvastoin parantaa elämän ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa\nonnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidän\nroomalaisen valtanne sijassa.\"\n\n\"Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: »tämä ei sovi\nminulle», valitti olevansa väsyksissä ja läksi pois. Lähtiessään hän\nsentään vielä virkkoi: »Pidän enemmän Eunikestäni kuin sinun opistasi,\nsinä pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi\nväittelyssä.» Mutta minä kuuntelin hänen sanojansa koko sielullani ja\nmielelläni, ja kun hän puhui meidän naisistamme, siunasin sitä oppia,\njosta sinä olit kasvanut kuten liljat keväisin nousevat mureasta\nmaaperästä. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tähden hylkäsi kaksi\nmiestä, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja\njotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillä kaikki ovat he\ntehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petä minua eikä\nheitä kotiliettäni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka\nkaikki, joihin olen luottanut, minut pettäisivät. Ajattelin siis: miten\nvoisin hänelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja\nkunnioittamalla häntä? Oletko sinä tuntenut, että minä siellä Antiumissa\nyhtä mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikäänkuin\nolisit ollut luonani? Minä rakastan sinua sata kertaa enemmän sentähden,\nettä karkasit käsistäni Caesarin palatsista. Minäkään en enää välitä\nCaesarista. En siedä hänen huvejaan enkä soittoaan — ikävöin ainoastaan\nsinua. Sano sananen, ja me heitämme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin\nkauas.\"\n\nPäätään liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmänsä\nsypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi:\n\n\"Hyvä on, Marcus. Sinä kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne\nAuluskin perheineen aikoo asettua viettämään vanhuutensa päiviä...\"\n\nRiemastuen keskeytti Vinitius hänen puheensa:\n\n\"Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellä toisiaan, ja koko ranta on\nihana. Ilma siellä on vielä suloisempi ja yöt vielä lämpöisemmät,\ntuoksuvammat ja tähdet kirkkaammat kuin Roomassa... Elämä siellä on\nsulaa onnea...\"\n\nJa Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta.\n\n\"Siellä unohtuvat kaikki huolet. Me kävelemme öljypuulehdoissa ja\nistuudumme varjoon lepäämään. Oi Lygia, mikä elämä meille koittaa! Saada\nrakastaa, yhdessä katsella merta, yhdessä katsella taivasta, yhdessä\npalvella suloista Jumalaa ja levittää siunausta ja onnea ympärilleen!\"\n\nHe vaikenivat molemmat ja heidän ajatuksensa viipyivät tulevaisuudessa.\nVinitius painoi tyttöä yhä voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun\nvalossa kimmelsi hänen sormessaan ritarisormus. Köyhän kaupunginosan\nasukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ääntä,\nvallitsi hiiskumaton hiljaisuus.\n\n\"Saanko minä käydä tervehtimässä Pomponiaa?\" kysyi Lygia.\n\n\"Tietysti, rakkaani. Pyydämme heidät luoksemme tai lähdemme itse heidän\nluokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan.\nVuodet ja työ jo painavatkin häntä. Paavali tulee myöskin meitä\ntervehtimään. Hän tahtoo kääntää Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja\nniinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin\nperustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan.\"\n\nLygia tarttui Vinitiuksen käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen, mutta\nVinitius pidätti hänet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten,\nikäänkuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä heidän onneaan:\n\n\"Ei, Lygia! Minun asiani on kiittää ja ylistää sinua — anna minulle\nkätesi!\"\n\n\"Minä rakastan sinua.\"\n\nVinitius oli jo painanut huulensa hänen käsiänsä vastaan, jotka olivat\nvalkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivät he kuulleet\nmuuta kuin omien sydäntensä sykinnän. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään\ntuulenhenkeä. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin henkeä\npidätellen...\n\nÄkkiä ja odottamatta kajahti läpi hiljaisuuden parahdus, syvä ja kumea,\njoka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja\nrauhoitti häntä.\n\n\"Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa.\"\n\nHe rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimäistä karjaisua seurasi toinen,\nkolmas, kymmenes. Niitä kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa\nsäilytettiin nimittäin monesti useita tuhansia jalopeuroja,\nsijoitettuina eri arenoille, ja usein ne öisin likenivät häkkien\nristikkoa, nojasivat mahtavan päänsä sitä vastaan ja valittivat\nikäväänsä. Olihan niiltä riistetty vapaus ja erämaa. Niin he nytkin\nvalittivat. Yön hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko\nkaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa äänessä ilmeni niin jylhä ja\nkumea suruisuus, että Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt\ntulevaisuuden tyynissä, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen,\nsurunsekaisen kauhun alkavan kouria sydäntään.\n\nVinitius kiersi käsivartensa hänen olkapäidensä ympäri ja lausui:\n\n\"Älä pelkää armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentähden ovat kaikki\nvivariot täynnä petoja.\"\n\nHe astuivat Linuksen taloon, mutta kuulivat leijonain kiljunnan\nkaupungilla yltymistään yltyvän.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\n\nJokainen päivä Antiumissa tuotti Petroniukselle uusia voittoja\naugustianeista, jotka hänen kanssaan kilpailivat Caesarin suosiosta.\nTigellinuksen vaikutus väheni aivan mitättömäksi. Roomassa, jossa tuon\ntuostakin täytyi toimittaa vaaralliseksi käyneitä henkilöitä pois tieltä\nja ryöstää heidän omaisuutensa, järjestää valtiollisia asioita, panna\ntoimeen näytäntöjä turmeltuneen ja huonon maun tyydyttämiseksi, ja\nvihdoin noudattaa Caesarin äärimäiseen hulluuteen asti rajoittuvia\nmielitekoja — Roomassa oli Tigellinus osoittautunut välttämättömäksi,\nsillä hän oli kaikissa sellaisissa asioissa ylen taitava ja sitäpaitsi\nvalmis mihin tahansa. Mutta Antiumissa, missä palatsit kuvastuivat meren\nsineen, eli Caesar helleniläistä elämää. Aamusta iltaan luettiin,\nhiottiin ja viimeisteltiin runoja, koetettiin keksiä niihin hyviä\nkäänteitä, keskusteltiin musiikista, teatterista, sanalla sanoen\nkaikesta, mitä kreikkalainen nero oli synnyttänyt ja millä se oli\nmaailmaa kaunistanut. Tällaisten asianhaarojen vallitessa tietysti\nsukkelan, kaunopuheisen, hienostuneen ja älykkään Petroniuksen täytyi\nviedä voitto sivistymättömästä Tigellinuksesta, kuten kaikista muistakin\naugustianeista. Caesar haki hänen seuraansa, kuunteli hänen\nmielipiteitään, kysyi häneltä neuvoja omiin töihinsä ja osoitti häntä\nkohtaan suurempaa ystävyyttä kuin koskaan ennen. Läsnäolijat tulivat\nsiihen vakaumukseen, että Petronius nyt oli voittanut viimeisen suuren\nvoittonsa ja että hänen ja Caesarin välinen suhde nyt oli saavuttanut\npysyväisen kannan, joka kestää vuosikausia. Nekin, jotka ennen olivat\nkatselleet hienostunutta epikurealaista kieroin silmin, rupesivat nyt\nhääräämään hänen ympärillään ja hakemaan hänen suosiotaan. Mutta monet\nmyöskin vilpittömästi iloitsivat siitä, että vaikutusvalta oli joutunut\nmiehelle, joka todella tiesi, mitä mistäkin ihmisestä oli ajateltava, ja\njoka epäilijän hymyllä otti vastaan eilisten vihamiestensä imartelut,\nkäyttämättä valtaansa heidän vahingokseen tai turmiokseen — lieneekö\nsitten säästänyt heitä siksi, että se hänen laiskalle luonteelleen oli\nmukavinta, tai siksi, että halusi komeilla jalomielisyydellään. Monesti\nhänellä kyllä olisi ollut tilaisuus syöstä Tigellinuskin turmioon, mutta\nhän tyytyi pitämään häntä pilkkanaan ja vetämään esiin hänen\nsivistymättömyyttään ja alhaista syntyperäänsä. Rooman senaatti päästeli\nhelpoituksen huokauksia, kun ei puoleentoista kuukauteen ollut\nlangetettu ainoaakaan kuolemantuomiota. Sekä Antiumissa että Roomassa\nkerrottiin kummia asioita Caesarista ja hänen suosikistaan sekä siitä\nhienostuneesta elämästä, joka oli astunut entisen hillittömyyden sijaan.\nKaikki olivat yhtä mieltä siinä, että Caesar hienostuneena oli\nmiellyttävämpi kuin Caesar eläimistyneenä Tigellinuksen käsissä.\nTigellinus puolestaan oli joutunut ihan suunniltaan ja mietti jo,\nolisiko ehkä paras luopua koko kilpailusta, koska Caesar monta kertaa\noli huomauttanut, ettei koko Roomassa eikä koko hänen hovissaan ollut\nkuin kaksi sielua, jotka kykenivät ymmärtämään toisensa, kaksi\ntodellista helleniä, nimittäin hän ja Petronius.\n\nPetronius oli saavuttanut voittonsa niin helpolla, että ihmiset todella\nuskoivat hänen vaikutusvaltansa olevan pysyvämpää laatua kuin muiden.\nKukaan ei itse asiassa saattanut ajatella, että Caesar tulisi toimeen\nilman häntä. Kenen kanssa hän silloin puhuisi runoudesta, musiikista ja\nkilpailuista, kenen silmiin hän katselisi saadakseen tietää, olivatko\nhänen tekonsa täydelliset. Petronius puolestaan esiintyi\nvälinpitämättömänä kuten tavallisesti, panematta mitään arvoa\nasemalleen. Hänen käytöksensä oli aivan kuten ennen, hidas, huolimaton,\nivallinen. Hänestä sai nyt sata kertaa enemmän kuin ennen sen\nvaikutuksen, että hän tekee pilkkaa ihmisistä, itsestään, Caesarista ja\nkoko maailmasta. Monesti hän uskalsi moittia Caesaria vasten silmiä, ja\nkun silloin muut luulivat hänen uskaltaneen liian paljon, jopa\nsuorastaan syöksyneen turmioon, osasi hän kääntää moitteensa juuri sillä\ntavalla, että siitä muodostui voitto hänelle itselleen. Hämmästyneet\nläsnäolijat tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sellaista\npulmaa, josta ei hän voittoisana suoriutuisi. Noin viikkoa myöhemmin\nkuin Vinitius oli palannut Roomasta luki Caesar kerran pienelle seuralle\nTroja-runojaan. Hänen lopetettuaan kaikui hänen ympärillään ihastuksen\nmyrsky, mutta Petronius, johon hän oli kääntänyt kysyvän katseensa,\nvirkkoi.\n\n\"Kelvottomia ovat, juuri sellaisia, joita sopii tuleen työntää.\"\n\nLäsnäolijoiden rinnoissa seisahtui sydän, niin he kauhistuivat, sillä\nNero ei lapsuudestaan lähtien koskaan ollut saanut kuulla sellaista\narvostelua. Ainoastaan Tigellinuksen kasvot loistivat ilosta. Vinitius\nkalpeni, sillä hän luuli Petroniuksen, joka ei yleensä koskaan juonut\nliiaksi, tällä kertaa juopuneen.\n\nNeron ääni oli makea kuin hunaja, vaikkei hänen kuitenkaan onnistunut\nkokonaan peittää syvästi loukattua itserakkauttaan, kun hän kysyi:\n\n\"Miksi sinä pidät niitä huonoina?\"\n\nPetronius keskeytti hänet ja puuttui puhumaan:\n\n\"Älä usko heitä — siinä hän kädellään osoitti läsnäolevia — he eivät\nymmärtäneet mitään. Kysyt, miksi pidän runojasi huonoina. Jos tahdot\nkuulla totuuden, niin sanon sinulle: ne ovat hyvät ollakseen\nVergiliuksen, Ovidiuksen, jopa Homeronkin runoja — mutta sinulle ne eivät\nkelpaa. Sinun ei sovi kirjoittaa sellaista. Tulipalo, jota kuvaat, ei\nleimua tarpeeksi, sinun liekkisi eivät räiskähtele tarpeeksi. Älä\nkuuntele Lucanuksen imartelua; jos hän olisi kirjoittanut nämä runot,\ntunnustaisin hänet neroksi, mutta sinulle ne eivät riitä. Tiedätkö\nminkätähden? Siksi, että olet suurempi häntä. Siltä, jolle jumalat ovat\nantaneet niin suuret lahjat kuin sinulle, saattaa vaatia enemmän. Mutta\nsinä laiskottelet. Sinä nukut mieluummin päivällisunta kuin hiot\nrunojasi. Sinä saatat suorittaa tehtäviä, jommoisia ei maailmassa vielä\nole nähty, ja sentähden sanon sinulle suoraan: kirjoita paremmin!\"\n\nHän lausui sanansa keveästi, ikäänkuin leikillä, mutta samalla antaen\nmoitteen tuntua. Caesarin silmät kostuivat Ihastuksesta ja hän huudahti:\n\n\"Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitäpaitsi he ovat\nantaneet minulle ystävän, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo\nminulle totuuden vasten silmiä — ja se merkitsee vielä enemmän.\"\n\nSen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä\nkorkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty\nDelphosta, polttaakseen runonsa.\n\nMutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli\nehtinyt tarttua siihen.\n\n\"Ei, ei,\" virkkoi hän, \"nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat\nihmiskunnalle. Anna ne minulle.\"\n\n\"Salli minun siinä tapauksessa lähettää ne sinulle säiliössä, joka on\nvalmistettu oman keksintöni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta\npaperit.\"\n\nHetken kuluttua rupesi hän puhumaan:\n\n\"Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi\nloistoa, minun liekeissäni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minä olin\najatellut, että riittäisi päästä Homeron tasalle. Minä olen aina ollut\nliian arka, minä olen aina liian vähän luottanut itseeni. Sinä avasit\nsilmäni. Mutta tiedätkö, mikä on syynä niihin puutteisiin, jotka\nmainitsit? Kun kuvanveistäjä tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hän\naina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole\nkoskaan nähnyt palavaa kaupunkia, ja sentähden puuttuu kuvauksestani\ntodellisuutta.\"\n\n\"Vakuutan sinulle, että ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmärtää.\"\n\nNero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perästä:\n\n\"Vastaapa, Petronius, seuraavaan kysymykseen: säälitkö sinä sitä, että\nTroja paloi?\"\n\n\"Säälinkö minä?... Kautta Venuksen ramman puolison: en vähääkään! Ja\nselitänpä heti miksi. Troja ei olisi palanut, jollei Prometheus olisi\nlahjoittanut ihmisille tulta ja jollei Kreikka olisi julistanut sotaa\nPriamoa vastaan; jollei tulta olisi ollut, niin ei Aiskhylos olisi\nvoinut kirjoittaa Prometheustansa; ilman sotaa ei taas Homero olisi\nkirjoittanut Iliadia. Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailma on\nenemmän voiton puolella omistaessaan Iliadin ja Prometheuksen kuin\nomistaessaan pienen pahanpäiväisen kaupungin, joka varmaan olisi haiseva\nja likainen ja jossa joku sinne määrätty prokuraattori riitelisi\nkaupungin areopagin kanssa, ikävystyttäen sinua aika lailla.\"\n\n\"Kas niin puhuu järkevä mies!\" lausui Caesar. \"Kaikki on uhrattava\nrunouden ja taiteen vuoksi. Onnellinen Akaia, joka sai antaa Homerolle\naiheen Iliadiin, ja onnellinen Priamo, joka sai nähdä isänmaansa\nperikadon! Mutta minä, minä en koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia!\"\n\nKaikki vaikenivat. Vihdoin virkkoi Tigellinus:\n\n\"Johan minä sanoin sinulle, Caesar, että käske, ja minä sytytän Antiumin\ntuleen. Taikka kuulepa! jos sinä säälit näitä palatseja ja huviloita,\nniin käsken polttaa laivat Ostiumissa tai rakennutan Albanian vuoristoon\npuisen kaupungin, jonka itse voit sytyttää. Tahdotko?\"\n\nNero loi häneen mitä ylenkatseellisimman silmäyksen.\n\n\"Vai pitäisi minun katsoa töllöttää puisen kaupungin palamista. Sinun\najatuskykysi, Tigellinus, on käynyt aivan hedelmättömäksi! Huomaan\nsitäpaitsi, ettet pidä kykyäni etkä Troja-runojani suuri-arvoisina,\nkoska arvelet, ettei niiden tähden kannata tehdä suurempaa uhrausta.\"\n\nTigellinus kävi aivan hämilleen, mutta Nero nähtävästi tahtoi vaihtaa\npuheainetta, koska hän hetkisen perästä virkkoi:\n\n\"Kesä kuluu kulumistaan... Kuinka siellä Roomassa nyt mahtaa haista!...\nJa kuitenkin meidän täytyy palata sinne kesä-kilpaleikkeihin.\"\n\nTigellinus puuttui nyt puheeseen:\n\n\"Salli minun, oi Caesar, hetkiseksi jäädä luoksesi, kun muut augustianit\novat poistuneet...\"\n\nTuntia myöhemmin olivat Vinitius ja Petronius kotimatkalla.\n\n\"Minä jo pelkäsin sinun puolestasi,\" puhui Vinitius.\n\n\"Luulin sinun humalapäissäsi syöksyvän suoraan surman suuhun. Sinun\ntulee muistaa, että leikkikalunasi on kuolema.\"\n\n\"Sellainenhan minun arenani on,\" vastasi Petronius huolettomasti, \"ja\nminua huvittaa tietää, että olen paras sen gladiatoreista. Näithän nyt\nkuinka kävi. Vaikutusvaltani kasvoi taas tänäkin iltana. Nyt hän\nlähettää minulle runonsa rasiassa, joka — lyödäänkö vetoa? — on hyvin\nkorea ja hyvin mauton. Lääkärini saa sitten säilyttää siinä\nvatsalääkkeitäni. Tein temppuni siitäkin syystä, että Tigellinus,\nnähdessään miten sellaisia tehdään, varmaan koettaa seurata\nesimerkkiäni. Saatan jo kuvitella kuinka hän hämää vyhtensä. Hän tulee\nkäyttäytymään aivan kuin pyrenealainen karhu köydellä tanssien,\nja minä tulen nauramaan kuin Demokritos. Jos oikein tahtoisin,\nvoisin epäilemättä syöstä Tigellinuksen ja päästä kaupungin\npretorianiprefektiksi. Silloin olisi Vaskiparta säkissäni. Mutta en minä\nviitsi. Minä tyydyn mieluummin elämääni sellaisena kuin se on,\nCaesarineen ja runoineen päivineen.\"\n\n\"Kyllä sinä olet taitava, kun osaat kääntää loukkauksetkin\nkohteliaisuuksiksi! Mutta ovatko hänen runonsa todella niin huonot? Minä\nen sellaisia asioita ymmärrä.\"\n\n\"Eivät ne ole huonommat kuin muidenkaan runot. Lucanuksella on sentään\nyhden ainoan sormen päässä enemmän lahjoja kuin Vaskiparralla, mutta\nonhan hänelläkin joku määrä. Ainakin, hän äärettömästi pitää runoudesta\nja soitosta. Kahden päivän perästä meidän tulee olla hänen luonaan\nkuulemassa säestystä, jonka hän on säveltänyt hymniin Afroditen\nkunniaksi ja joka tänään tai huomenna valmistuu. Meitä tulee vain pieni\npiiri: minä sinä, Tullius Senecio ja nuori Nerva. Mutta puhuakseni\nrunoista, sanoin sinulle kerran käyttäväni hänen runojaan samaan\ntarkoitukseen kuin Vitellius flamingonsulkia. Se ei ole totta!...\nVälistä ne ovat aika kauniit. Hecuben sanat esimerkiksi ovat aivan\nliikuttavat. Hän siinä vaikeroi synnytystuskissaan, ja Nero on osunut\nlöytämään hänen valituksilleen varsin sopivan muodon — ehkä siitä syystä,\nettä hän itse tuskassa synnyttää jokikisen runonsa... Välistä minun käy\nhäntä sääli. Kautta Polluxin! se mies on kummallinen sekoitus! Tosin\nKaligulakin oli päästään sekaisin, mutta ei hän toki tällainen kummitus\nollut.\"\n\n\"Kuka saattaa edes aavistaa, mihin äärimäisyyksiin Vaskiparran hulluus\nvielä johtaa?\" huudahti Vinitius.\n\n\"Ei kukaan. Hän voi saada aikaan asioita, jotka vielä pitkien aikojen\nkuluttua nostavat ihmisten hiukset pystyyn, kun he vain häntä\najattelevat. Mutta se se juuri on hauskaa ja huvittavaa. Joskus käy\naikani kyllä pitkäksi kuin Jupiter Ammonilaisen erämaassa, mutta\nluultavasti se kävisi vielä sata kertaa pitemmäksi, jos joku toinen\nCaesar hallitsisi. Sinun juutalaisesi Paavali on hyvä puhuja, sen\ntunnustan, ja jos useammat sellaiset miehet julistavat kristinoppia,\nniin varmaan meidän jumalamme saavat ruveta käymään vakavaa puoluesotaa,\njolleivät tahdo joutua kahleisiin. Elämämme olisi tietysti varmempi jos\nCaesarina olisi esimerkiksi kristitty mies, mutta selittäessään syitään\nei tarsolainen profeetta laisinkaan tullut ajatelleeksi, että juuri tuo\nepävarmuus tekee elämän minulle viehättäväksi. Pelaamalla voi ihminen\nkadottaa omaisuutensa ja hän säästyy siitä, jollei hän ollenkaan pelaa,\nmutta kuitenkin ihmiset pelaavat. Se tuottaa iloa ja unohdusta. Olen\ntuntenut ritarien ja senaattorien poikia, jotka vapaasta tahdosta ovat\nruvenneet miekkailijoiksi. Sanot minun pitävän elämääni leikkikaluna.\nOlet oikeassa. Sillä se huvittaa minua, mutta teidän kristillinen\nhyveenne ikävystyttäisi minut yhtenä päivänä aivan yhtä perinpohjin kuin\nSenecan selitykset. Sentähden meni Paavalinkin puhe ihan hukkaan.\nPitäisihän hänen käsittää, etteivät sellaiset ihmiset kuin minä ikinä\nota vastaan hänen oppiaan. Sinä olet aivan toista maata! Sinun tapaisesi\nmiehen täytyy joko vihata kristityn nimeä tai heti paikalla ruveta\nkristityksi. Minä tunnen vaistomaisesti, että hän on oikeassa. Mutta me\nriennämme mielipuolina syvyyttä kohti, meidän allamme ratkeaa maa ja\nmeidän rinnallamme kuolee ihmisiä, mutta vähät siitä! Me osaamme kuolla.\nEmme anna kuoleman tärvellä elämäämme emmekä alistu sen palvelijoiksi\nennenkuin se meidät ottaa. Elämä on olemassa itsensä tähden eikä\nkuolemaa varten.\"\n\n\"Minun käy sinua sääli, Petronius.\"\n\n\"Älä sääli minua enemmän kuin itsekään säälin itseäni. Ennen sinä\nviihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellä ikävöit Roomaa.\"\n\n\"Ikävöin nytkin Roomaa!\"\n\n\"Niin, sinä olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu\nsiellä Tiberin takana. En sitä ensinkään ihmettele enkä liioin sinua\nmoiti. Mutta sitä ihmettelen, että vaikka sinä sanot tuon oppisi olevan\nkokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan\navioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina\nsurumielinen, ja kun sinä rupesit kristityksi, niin lakkasit sinäkin\nhymyilemästä. Älä siis koetakaan väittää, että se olisi iloinen oppi!\nRoomasta sinä palasit entistä surullisempana. Jos kristittyjen\nrakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden!\nen seuraa minä teidän jälkiänne.\"\n\n\"Siihen on omat syynsä,\" vastasi Vinitius. \"Vakuutan sinulle — en kautta\nBakkuksen kiharoiden, vaan kautta isäni varjon — etten vielä milloinkaan\nole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyään elän.\nMutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen\nhuomannut, että kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran\nuhkaavan häntä. En tiedä mikä vaara se olisi ja mistä päin se tulisi,\nminä vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn\nlähestyvän.\"\n\n\"Kahden päivää perästä koetan hankkia sinulle luvan lähteä Antiumista ja\nviipyä poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea näyttää nyt\ntyyntyneen, ja mikäli minä saatan nähdä, ei sinua ja Lygiaa enää uhkaa\nmikään vaara.\"\n\n\"Tänään viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitä tekemistä minulla oli\nRoomassa, vaikka tein matkani aivan salaa.\"\n\n\"Mahdollisesti hän vakoilee sinua. Nyt hänen kuitenkin täytyy taipua\nminun tahtoni alle.\"\n\nVinitius seisahtui äkkiä ja virkkoi:\n\n\"Paavali sanoo, että Jumala joskus varoittaa ihmisiä, mutta ettei silti\nsaa uskoa enteisiin. Minä koetankin olla uskomatta, mutta en pääse\npelostani. Mutta ehkä minä saankin keventää sydäntäni kertomalla sinulle\nerään tapauksen. Istuimme kahden, minä ja Lygia, ja yö oli ihana\nniinkuin tämäkin yö. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin\nlausua, kuinka onnelliset ja tyytyväiset olimme. Äkkiä rupesivat\njalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minä\nvain en siitä hetkestä lähtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun\nkuin uhkaus, kuin tapaturman enne... Sinä tiedät, etten minä ole mikään\npelkuri, mutta kas, sinä yönä oli pimeys täynnä kauhua. Se tuli niin\näkkiä ja odottamatta. Vielä tänäkin hetkenä olen kuulevinani samat äänet\nja sydäntäni kalvaa levottomuus, ikäänkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveä\nvaara ja ikäänkuin hän tarvitsisi apuani ... vaikkapa noita jalopeuroja\nvastaan. Minä olen tuskissani. Hanki minulle lupa lähteä täältä, sillä\nmuuten lähden ilman lupaa. En saata istua täällä, sanon sen vieläkin: en\nsaata!\"\n\nPetronius hymähti.\n\n\"Sellaista ei vielä ole tapahtunut,\" puhui hän, \"että konsulien poikia\ntai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitä siis odota\nse kuolema, vaikka kyllä voi odottaa mikä muu tahansa. Kuka sitäpaitsi\ntakaa, että pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsähärät osaavat\nmylviä aivan yhtä komeasti. Minä puolestani teen pilkkaa enteistä ja\nmerkeistä. Viime yö oli lämmin ja tähtiä putosi vallan satamalla. Moneen\ntekee sellainen näky kolkon vaikutuksen, mutta minä ajattelin tyynesti:\njos minunkin tähteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa\nnykyistä seuraani!...\"\n\nHän vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua:\n\n\"Mutta jos teidän Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hän\nteitäkin voi varjella kuolemasta.\"\n\n\"Voi kyllä,\" vastasi Vinitius ja loi silmänsä taivaalle, joka oli täynnä\ntähtiä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNero soitti ja lauloi hymniään »Kypron herttuattaren» kunniaksi, johon\nhän itse oli tehnyt sekä sanat että sävelen. Hän oli hyvässä äänessä ja\ntunsi soittonsa todella riistävän kuulijat mukaansa. Hänen rintansa\nlaajeni ja hän innostui itsekin. Vihdoin hänen mielensä valtasi\nsellainen liikutus, että hän kävi aivan kalpeaksi. Hän ei kysynyt\nläsnäolijainkaan kiitosta — ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko\nhänen elämänsä aikana. Hetkisen ajan hän istui, sormet liikkumattomina\nsitran kielillä ja pää kumarassa, mutta sitten hän äkkiä nousi ja\nvirkkoi:\n\n\"Olen väsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittäkää sillaikaa sitrat.\"\n\nJa näin sanottuaan kääri hän silkkisen huivin kaulansa ympäri.\n\n\"Tulkaa te kanssani,\" virkkoi hän Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka\nistuivat salin perällä. \"Anna sinä, Vinitius, minulle käsivartesi, sillä\nolen väsyksissä. Petronius saa puhua minulle musiikista.\"\n\nHe läksivät palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja\nsirotettu täyteen safrania.\n\n\"Täällä on väkevämpi hengittää,\" lausui Nero. \"Mieleni on kuohuksissa,\nolen alakuloinen, vaikka näenkin, että julkisesti saatan esittää sen,\nmitä tässä koetteeksi lauloin, ja vaikka tiedänkin, että voittoni on\noleva suurempi kuin kenenkään toisen roomalaisen.\"\n\n\"Voit esiintyä täällä sekä Roomassa ja Akaiassa. Ihailen sinua koko\nsielustani ja mielestäni, oi jumalallinen!\" vastasi Petronius.\n\n\"Sen uskon. Olet liian laiska viitsiäksesi imarrella. Sitäpaitsi olet\nvilpitön kuin Tullius Senecio, vaikka olet etevämpi häntä. Kerroppa\nminulle, mitä sinä ajattelet musiikista?\"\n\n\"Kun kuuntelen runoja, kun näen sinun ohjaavan nelivaljakkoa\nsirkuksessa, kun katselen kaunista kuvapatsasta, kaunista temppeliä tai\nkuvia, niin tunnen, että vaikutus lämpöisenä virtaa läpi koko olentoni\nja että minä Innostuksellani imen sieluuni kaikki, mitä ihailuni\nesineessä on. Mutta kun kuuntelen soittoa, varsinkin sinun soittoasi,\navautuu eteeni uusia ihanuuksia ja nautintoja. Minä ajan niitä takaa,\nminä tavoittelen niitä, mutta ennenkuin olen ehtinyt saada ne käsiini,\non sieluuni virrannut yhä uusia ja uusia vaikutuksia, valtavia ja\nläpikuultavia kuin meren aallot, joiden lähteenä on äärettömyys. Me\nseisomme rannalla ja katselemme kauas, mutta toista rantaa emme saata\nnähdä.\"\n\n\"Oi mikä syvä tuntija sinä olet!\" huudahti Nero. \"Vähän aikaa he\nastelivat äänettöminä, ja ainoastaan safrani narskui hiljaa heidän\njalkainsa alla.\"\n\n\"Lausuit aivan kuin minun ajatukseni,\" puhkesi Nero vihdoin puhumaan.\n\"Olenkin aina sanonut, ettei minua koko Roomassa ymmärrä kukaan muu kuin\nsinä. Juuri niin. Minun käsitykseni musiikista on aivan sama.\nSoittaessani ja laulaessani näen sellaista, jommoista en ole aavistanut\nlöytyvän valtakunnassani enkä koko maailmassa. Olen Caesar, ja maailma\non minun ja minä saatan tehdä mitä tahdon. Ja kuitenkin musiikki avaa\nminulle uusia valtakuntia, uusia vuoria, meriä ja uusia nautintoja,\njoista ei minulla ole ollut aavistustakaan. Tavallisesti en osaa pukea\nniitä sanoihin enkä täydelleen ymmärrä niitä — tunnen ainoastaan. Tunnen\njumalat, näen Olympon... Taivaallinen ilma löyhyttelee vastaani; eteeni\navautuu ikäänkuin sumun läpi äärettömiä kenttiä, tyyninä ja valoisina\nkuin auringon nousu... Koko iäisyys soi sävelinä ympärilläni, ja minä\nvakuutan sinulle... (Neron ääni vapisi hämmästyksestä), että minä,\nCaesar ja jumala, silloin tunnen olevani pieni kuin maan tomu. Voitko\nuskoa sitä?\"\n\n\"Kyllä. Ainoastaan suuret taiteilijat saattavat tuntea taiteen rinnalla\nolevansa pienet.\"\n\n\"Tänä yönä hallitsee vilpittömyys, sentähden tahdon avata sinulle\nsydämeni ja puhua sinulle kuin ystävälle... Luuletko minua sokeaksi tai\nhulluksi? Luuletko, etten tiedä mitä Roomassa tapahtuu? että siellä\nmuurille kirjoitetaan solvauksia minua vastaan, että minua siellä\nsanotaan äidintappajaksi ja vaimonsurmaajaksi ... että sanovat minua\njulmuriksi ja hirviöksi, sentähden, että Tigellinuksen kehoituksesta\nolen tuominnut kuolemaan muutamia vihamiehiäni... Niin, rakkaani, he\npitävät minua hirviönä, ja minä sen kyllä tiedän. Mutta he eivät\nymmärrä, että ihminen joskus saattaa olla hirveä, silti olematta hirviö.\nOi, kukaan ei usko, ehket sinäkään, rakkaani, että minä monesti, kun\nmusiikki tuudittaa sieluani, saatan olla niin hyvä kuin lapsi\nkehdossaan. Vannon sinulle kautta näiden tähtien, jotka tässä päämme\npäällä tuikkivat, että puhun totta: ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon\nhyvää tässä sydämessä on ja mitä aarteita minä sieltä löydän, kun\nmusiikki pääsee avaamaan sen ovet.\"\n\nPetronius ei laisinkaan epäillyt, että Neron sanat sinä hetkenä olivat\nvilpittömät. Epäilemättä musiikki todella saattoi paljastaa jalompia\ntaipumuksia hänen sielussaan, jonka itsekkyyden, nautinnonhimon ja\nrikollisuuden vuoret olivat haudanneet allensa.\n\n\"Ihmisten pitäisi tuntea sinut niin likeltä kuin minä sinut tunnen,\"\nvirkkoi Petronius, \"Rooma ei koskaan ole ymmärtänyt antaa sinulle\ntarpeeksi arvoa.\"\n\nCaesar nojasi raskaammin Vinitiuksen käsivarteen, ikäänkuin ihmisten\nhuonouden taakka olisi painanut häntä.\n\n\"Tigellinus kertoi minulle,\" virkkoi hän, \"senaatissa kuiskattavan, että\nDiodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minä.\nSenkin lahjan tahtoisivat minulta ryöstää! Mutta sano minulle suoraan,\nsinä, joka aina olet vilpitön: soittavatko he paremmin kuin minä vai\nsoittavatko he yhtä hyvin?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään. Sinun kosketuksesi on pehmeämpi ja samalla\nvoimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he — he ovat\nharjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on\nkuunnellut heidän soittoaan, ymmärtää kyllä sitten mikä sinä olet.\"\n\n\"Jos niin on, niin jääkööt henkiinsä! Eivät he aavista minkä palveluksen\nsinä tällä hetkellä olet heille tehnyt. Täytyisihän minun sitäpaitsi\nhankkia toiset heidän sijaansa jos heidät tuomitsisin kuolemaan.\"\n\n\"Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, että sinä rakkaudesta\nmusiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jäseniä. Älä milloinkaan tapa\ntaidetta taiteen tähden, oi jumala.\"\n\n\"Kuinka sinä olet toisenlainen kuin Tigellinus!\" vastasi Nero. \"Mutta\nkatsoppa, minä olen taiteilija sormenpäihin saakka. Musiikki avaa eteeni\naloja, joita en ole aavistanut löytyvän, maita, joita en vielä hallitse,\nnautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut — sentähden minä en saata elää\ntavallista elämää. Musiikki ilmoittaa minulle, että on olemassa\nyliluonnollisuutta, ja sitä minä etsin koko sillä voimalla, jonka\njumalat ovat käsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltä kuin\nihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, täytyisi saada aikaan\njotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielä ole tehnyt,\nkuin hänen täytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvän\nhuippuun asti. Minä tiedän, että ihmiset pitävät minua hulluna. Mutta\nminä en ole hullu, minä vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen\nsiksi, että olen ikävystynyt ja kadottanut kärsivällisyyteni, kun en\nlöydä etsittävääni. Minä etsin! ymmärrätkö? ja sentähden tahdon tulla\nsuuremmaksi muita ihmisiä, koska ainoastaan sillä tavalla saatan tulla\nsuurimmaksi taiteilijoista.\"\n\nSiinä hän alensi ääntään, jottei Vinitius kuulisi häntä, asetti suunsa\nPetroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan:\n\n\"Tiedätkö, että minä juuri siitä syystä suostuin äidin ja vaimon\nmurhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman\nuhrin, minkä ihminen voi kantaa. Ajattelin, että jotakin tapahtuisi,\nettä jotkut ovet avautuisivat ja että minä saisin nähdä jotakin\ntuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittää inhimillistä\nmieltäni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta... Mutta ne\nuhrit eivät riittäneet. Vaaditaan nähtävästi enemmän, ennenkuin ovet\nautuaitten asuntoihin avautuvat — ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit\ntahtovat.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Saat nähdä, saat nähdä pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon\nsinulle vain, että on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset\ntuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinä tunnet ja joka surmaa kuin\nkuolema ja mellastaa kuin Bakkus — mutta vain siitä syystä, että tämän\ntavallisen elämän typeryys ja viheliäisyys häntä iljettää ja että hän\ntahtoisi hävittää sen tulella ja miekalla... Oi, kuinka tämä maailma\ntulee olemaan typerä, kun ei minua enää ole!... Ei kukaan vielä\naavista, et sinäkään, rakkaani, mikä taiteilija minä olen. Mutta juuri\nsiitä syystä minä kärsin ja juuri siitä syystä sanon sinulle suoraan,\nettä sieluni on monesti yhtä surullinen kuin nuo sypressit, jotka\nmustina kohoilevat tuossa edessämme. Raskasta on saman ihmisen kantaa\nhartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa.\"\n\n\"Otan koko sydämelläni osaa tunteisiisi, oi Caesar, ja minun kanssani\nkoko maa ja meri, puhumattakaan Vinitiuksesta, joka jumaloi sinua.\"\n\n\"Minä olen niinikään aina pitänyt hänestä,\" virkkoi Nero \"vaikka hän\npalveleekin Marsia eikä taidetta.\"\n\n\"Hän palvelee ennen kaikkea Afroditea,\" lausui Petronius.\n\nHänessä heräsi äkkiä tunne, että nyt oli sopiva tilaisuus järjestää\nsisarenpojan asiat ja poistaa hänen tieltään kaikki uhkaavat vaarat.\n\n\"Hän on rakastunut kuin Troilus Cressinaan,\" alkoi Petronius. \"Salli\nhänen, herra, lähteä Roomaan, sillä muuten hän lakastuu käsiini. Se\nlygilainen panttivanki, jonka hänelle lahjoitit, on, kuten kai tiedät,\njo löydetty, ja Antiumiin lähtiessään jätti Vinitius hänet erään\nLinuksen turviin. En tahtonut puhua sinulle tästä asiasta niin kauan\nkuin luit hymniäsi, sillä sehän on kaikista tärkein asia. Vinitius aikoi\nottaa hänet rakastajattarekseen, mutta kun tyttö sitten osoittautui\nsiveäksi kuin itse Lucretia, rakastui hän hänen siveyteensä ja tahtoisi\nnyt mennä naimisiin hänen kanssaan. Tyttö on kuninkaan tytär, Joten\nhäntä ei tarvitse hävetä, mutta todellisena sotamiehenä sulhanen tässä\nnyt ähkii, puhkaa, ruikuttaa ja odottaa Imperatorinsa suostumusta.\"\n\n\"Eihän Imperator valitse vaimoja sotureilleen. Mitä hän minun\nsuostumuksellani tekee?\"\n\n\"Hän jumaloi sinua, herra, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä hän saattaa olla varma suostumuksestani. Olihan\ntyttö kaunis, vaikka liian laiha lanteiltaan. Augusta Poppaea valitti\nhänen noituneen lapsemme Palatinuksen puutarhassa.\"\n\n\"Mutta johan minä sanoin Tigellinukselle, ettei noituus vaikuta\njumaliin. Etkö sinä muista, oi jumalallinen, kuinka sinä hymähdit ja\nlausuit heti: _habet!_\"\n\n\"Muistan.\"\n\nJa Nero kääntyi Vinitiuksen puoleen.\n\n\"Rakastatko häntä niinkuin Petronius sanoo?\"\n\n\"Rakastan, herra!\" vastasi Vinitius.\n\n\"Siinä tapauksessa käsken sinun huomisaamuna lähteä Roomaan naimaan\nhänet. Et saa näyttäytyä kasvojeni edessä ennenkuin sormessasi on\nvihkisormus.\"\n\n\"Kiitän sinua, herra, koko sielustani ja mielestäni.\"\n\n\"Oi, kuinka suloista on tehdä ihmisiä onnellisiksi!\" huudahti Nero.\n\"Soisin, ettei minun muuta tarvitsisikaan tehdä.\"\n\n\"Suoppa meille vielä armonosoitus, oi jumalallinen,\" pyysi Petronius.\n\"Ilmoita tahtosi Poppaeankin kuullen. Vinitius ei koskaan uskaltaisi\nnaida naista, josta ei Augusta pidä, mutta sinä, herra, saatat ainoalla\nsanalla poistaa hänen vastenmieliset tunteensa. Sinun ei tarvitse muuta\nkuin ilmoittaa tahtosi.\"\n\n\"Hyvä on,\" sanoi Caesar, \"sinulta ja Vinitiukselta en saata kieltää\nmitään.\"\n\nHän suuntasi askeleensa huvilaa kohti, ja Vinitius ja Petronius\nseurasivat häntä iloisina ja onnellisina voitostaan. Vinitius olisi\nmieluiten heittäytynyt Petroniuksen syliin, sillä näyttäväthän nyt\nkaikki vaarat ja vastukset voitetuilta.\n\nHuvilan atriumissa juttelivat nuori Nerva ja Tullius Senecio Augustan\nkanssa. Terpnos ja Diodoros virittivät sitroja. Nero istuutui tuoliin,\njoka oli koristettu kilpikonnan luulla, kuiskasi jotakin likellä\nseisovan kreikkalaisen palvelijapojan korvaan ja jäi odottamaan.\n\nPian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen,\notti sieltä suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi:\n\n\"Nämä kivet ovat tämän illan arvoiset.\"\n\n\"Niinhän niissä vaihtelevat värit kuin aamuruskossa\" ihaili Poppaea,\narvellen, että hän saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi\nkädessään punertavia kiviä. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Vinitius, lahjoita minun puolestani tämä kaulakoriste nuorelle\nlygiläiselle prinsessalle, joka sinun pitää naida.\"\n\nPoppaea joutui vihan vimmoihin, ja hänen kiukkuinen katseensa lensi\nCaesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen.\n\nMutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa käsipuuhun ja koetteli\nsormillaan harpun kieliä, ikäänkuin painaakseen mieleensä niiden muodon.\n\nKiitettyään lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui:\n\n\"Kuinka minä voinkaan kiittää sinua kaikesta, mitä tänään olet tehnyt\nhyväkseni.\"\n\n\"Uhraa Euterpelle pari joutsenta,\" vastasi Petronius, \"ylistä Caesarin\nlaulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enää\nhäiritse sinun eikä lygiläisen liljasi unta.\"\n\n\"Ei,\" sanoi Vinitius, \"nyt olen aivan levollinen.\"\n\n\"Olkoon onni teille suosiollinen. Mutta ole varuillasi, sillä nyt\ntarttuu Caesar forminksiin. Paras on, että kuuntelet henkeä pidätellen\nja annat kyyneltesi valua. Caesar oli todella ottanut forminksin\nkäteensä ja nostanut silmänsä taivasta kohti. Kaikki vaikenivat, joten\nei salissa saattanut kuulla hiiskahdusta. Jokainen istui kuin\nkivettyneenä. Ainoastaan Terpnos ja Diodoros, joiden piti säestää\nCaesaria, kääntelivät päätään, vilkuivat toisiinsa ja seurasivat\nCaesarin huulia, odottaen laulun ensi säveltä.\"\n\nSamassa alkoi eteisestä kuulua melua ja ääniä, ja hetkisen perästä\nsyöksyi verhon takaa esiin Caesarin vapautettu, Phaon, sekä hänen\nperässään konsuli Lecanius.\n\nNeron kulmakarvat rypistyivät.\n\n\"Anteeksi, jumalallinen Caesar,\" puhui Phaon hengästyneenä, \"Roomassa on\ntulipalo! Suurin osa kaupunkia on liekkien vallassa.\"\n\nKaikki karkasivat kauhistuneina paikoiltaan, ja Nero laski soittokoneen\nkädestään, lausuen:\n\n\"Jumalat!... Nyt minä saan nähdä palavan kaupungin ja päätän\nTroja-runoni!\"\n\nSitten hän kääntyi konsulin puoleen:\n\n\"Ehdinkö minä, jos paikalla lähden liikkeelle, näkemään tulipaloa?\"\n\n\"Herra,\" vastasi konsuli, kalpeana kuin vaate, \"kaupunki on ainoana\ntulimerenä. Savu tukahuttaa asukkaat, ja toiset heittäytyvät kuin\nmielipuolet tuleen... Rooma hukkuu, herra!\"\n\nVähän aikaa vaikenivat kaikki. Äkkiä kirkaisi Vinitius:\n\n\"_Vae misero mihi!_...\"\n\nNuori mies viskasi togan yltään ja karkasi paljaassa tunicassa\npalatsista.\n\nMutta Nero nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:\n\n\"Voi sinua, sinä Priamon pyhä kaupunki!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nVinitius oli tuskin ehtinyt antaa muutamille orjilleen käskyn, että he\nseuraisivat häntä, kun hän jo heittäytyi hevosen selkään ja läksi\najamaan Antiumin autioita katuja, läpi yön pimeyden, Laurentumia kohti.\nKauhea tieto oli saattanut hänet jonkinlaiseen mielipuolen hurjaan\nhuumaustilaan, joten hän ei ajoittain voinut ensinkään ajatella. Hänellä\noli tunne, että hänen takanaan hevosen selässä istui itse onnettomuus,\nkirkuen hänen korvaansa: »Rooma palaa!» ja ruoskien häntä ja hevosta,\nsyöstäkseen heidät suoraan liekkeihin. Vinitius painoi paljaan päänsä\nhevosensa kaulaa vastaan ja syöksyi, yllään ainoastaan tunica, eteenpäin\nkuin sokea, syrjään katsomatta, esteitä väistelemättä. Hiljaisessa\nyössä, jota tähdet valaisivat, kuun paisteen läpikuultamina olivat\nratsastaja ja hevonen kuin ilmestys unien valtakunnasta. Idumealainen\norhi, korvat taaksepäin taivutettuina ja kaula ojollaan, karkasi nuolen\nvauhdilla eteenpäin, ohi liikkumattomien sypressien, joita kasvoi\nvalkeiden huviloiden ympärillä. Tie oli laskettu litteillä kivillä, ja\nkavioiden kapse herätti siellä täällä koirat haukkumaan kummallista\nkulkijaa. Ne hämmästyivät hänen vinhaa häviämistään, nostivat kuononsa\nkuuta kohti ja rupesivat ulvomaan. Orjat, jotka seurasivat Vinitiusta ja\njoilla oli pienemmät hevoset, jäivät piankin jälkeen. Myrskynä\nkiidettyään nukkuvan Laurentiumin läpi kääntyi hän Ardeaa kohti, johon\nhän, samaten kuin Ariciaan, Bovillaehen ja Ustrinumiin, oli majoittanut\nhevosia voidakseen niin nopeasti kuin suinkin päästä Antiumista Roomaan.\nTämän muistettuaan ajoi hän hevosestaan viimeisetkin voimat. Ardean\ntuolla puolella luuli hän näkevänsä punaista loimua taivaan koillisella\nrannalla. Mahdollisesti siellä jo hohti aamun koi, sillä yö oli kulunut\nmyöhään, ja näin heinäkuussa rupesi päivä tuntumaan aikaisemmin. Mutta\nVinitiukselta pääsi vimman ja epätoivon huudahdus, sillä hän luuli\nnäkevänsä tulipalon kajastuksen. Kun hän muisti Lecaniuksen sanat: »koko\nkaupunki on ainoana tulimerenä» — tunsi hän olevansa hulluuden partaalla,\nsillä varmaankaan ei hän enää saata pelastaa Lygiaa, hän ei edes ehdi\nperille ennen kuin koko kaupunki on tuhkaläjänä. Hänen ajatustensa\njuoksu kävi paljoa nopeammaksi kuin hänen hevosensa karku. Ajatukset\nliihoittelivat hänen edellään hirveinä, armottomina ja synkkinä kuin\nmusta lintulauma. Hän tosin ei tietänyt, missä kaupunginosassa tulipalo\noli saanut alkunsa, mutta hän edellytti sen alkaneen kaupunginosassa\nTiberin tuolla puolen, joka oli täynnä rappeutuneita rakennuksia, puusta\ntehtyjä puoteja ja vajoja, joissa pidettiin orjakauppaa. Tietysti tämä\nosa ensinnä oli joutunut liekkien uhriksi. Roomassa oli sangen usein\ntulipaloja, ja tavallisesti niiden mukana seurasi ryöstö ja väkivalta,\nvarsinkin kaupunginosissa, joissa asui köyhää, puoleksi barbaarista\nväestöä. Mitä sitten saattoikaan tapahtua Tiberin-takaisessa\nkaupunginosassa, jota kaikilta maailman kulmilta kerääntynyt roskaväki\npiti tyyssijanaan! Vinitiuksen mieleen muistui kyllä Ursus ja hänen\nyliluonnolliset voimansa, mutta vaikka hänellä olisi ollut titanin\nväkevyys, niin mitä hän olisi voinut tulen hävittävälle voimalle? Orjien\nkapinaa oli Rooma jo vuosikausia pelännyt. Kerrottiin, että satatuhatta\norjaa lakkaamatta, aina Spartacuksen ajoista asti, oli pysytellyt\nvalmiina, odotellen otollista hetkeä, jolloin sopisi hyökätä sortajien\nja kaupungin kimppuun. Nyt oli hetki tullut! Mahdollisesti kaupungissa\nsiis tulipalon rinnalla raivosi sota ja teloitus. Ehkä pretorianit\nCaesarin käskystä olivat hyökänneet kaupunkiin surmaamaan ihmisiä. Kauhu\nnosti Vinitiuksen hiukset pystyyn. Hän muisti, että Caesarin hovissa\nviime aikoina itsepintaisesti oli keskusteltu tulipalosta. Caesar oli\nvalittanut, että hänen täytyy kuvata tulipaloa, vaikkei hän koskaan ole\nnähnyt palavaa kaupunkia, ja hänen vastauksensa oli ollut sangen\nylenkatseellinen, kun Tigellinus oli esittänyt, että poltettaisiin\nAntium tai keinotekoinen, puusta rakennettu kaupunki. Vihdoin muisti\nVinitius, kuinka Caesar oli moittinut Roomaa ja Suburran haisevia\nkatuja. Niin! Caesar oli varmaankin käskenyt sytyttää kaupungin tuleen.\nHän yksin sen oli uskaltanut tehdä, ja Tigellinus yksin oli ottanut\npannakseen täytäntöön hänen käskynsä. Mutta jos Rooma palaa Caesarin\nkäskystä, niin kuka takaa, ettei asukkaita saman käskyn nojalla\nsurmata? — Kyllähän Caesar-hirviö oli valmis kaikkeen! Siis tulipalo,\norjien kapina ja verilöyly! Luonnonvoimat irroillaan, ihmisten intohimot\nvalloillaan — ja keskellä tätä sekasortoa Lygia! Vinitius ähki ja voihki,\nja hevonen, jonka oli pitänyt laukata täyttä karkua loppumatonta\nylämäkeä Ariciasta asti, ähki ja puhalsi sekin, pannen liikkeelle\nviimeiset voimansa. Kuka hänet riistää palavasta kaupungista, kuka hänet\npelastaa? Vinitius oikaisi pitkäkseen hevosen päälle, upotti sormet\nhiuksiinsa ja oli tuskissaan puraisemaisillaan hevosen niskaa. Mutta\nsamassa viillätti hänen ohitsensa tuulen nopeudella toinen ratsastaja,\njoka tuli Roomasta päin ja oli matkalla Antiumiin. Ratsastaessaan\nVinitiuksen ohi huusi hän: »Rooma hukkuu!» ja meni menojaan. Vinitiuksen\nkorviin sattui sitten ainoastaan sana »jumalat» — kaikki muu hävisi\nkavioiden kapseeseen. Mutta se sana herätti Vinitiuksen kuin unesta.\nJumalat! ... kohotti äkkiä päänsä, oikaisi käsivartensa taivasta kohti\nja rupesi rukoilemaan: »En huuda avukseni teitä, joiden temppelit\nparaikaa palavat, vaan Sinua!... Sinä olet itse kärsinyt, Sinä yksin\nolet laupias! Sinä yksin ymmärrät ihmisen tuskat! Tulithan maailmaan\nopettamaan ihmisille rakkautta, osoita heille siis sitä! Jos olet\nsellainen kuin Pietari ja Paavali sanovat, niin pelasta minulle Lygia.\nOta hänet käsivarsillesi ja kanna hänet liekkien keskeltä. Sinä voit sen\ntehdä! Anna hänet minulle, minä annan Sinulle vereni! Mutta jollet tahdo\ntehdä sitä minun tähteni, niin tee se hänen tähtensä. Hän rakastaa Sinua\nja luottaa Sinuun. Sinä olet luvannut elämää ja onnea kuoleman jälkeen,\nSinä olet luvannut, ettei se onni koskaan lopu, mutta hän ei vielä tahdo\nkuolla. Anna hänen elää. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet\nRoomasta. Sinä sen voit tehdä, jos tahdot...»\n\nHän taukosi äkkiä, sillä hän tunsi, että hänen rukouksensa pian olisi\nvoinut muuttua uhkaukseksi, ja hän kavahti loukkaamasta Jumalaa tällä\nhetkellä, jolloin hän enemmän kuin koskaan ennen oli Hänen apunsa ja\narmonsa tarpeessa. Hän kauhistui, kun hän vain sitä ajattelikin, ja\nestääkseen mieleensä pääsemästä edes uhkauksen varjoa rupesi hän kiireen\nkautta ruoskimaan hevostaan. Hän olikin jo päässyt puolitiehen Roomasta,\nsillä tuossa näkyivät Ariciumin valkeat muurit, hohtaen kuun valossa.\nHän antoi hevosen täyttä laukkaa laskettaa Mercuriuksen temppelin\nsivuitse, joka oli lehdossa kaupungin ulkopuolella. Nähtävästi tieto\nonnettomuudesta jo oli ennättänyt tänne, koska temppelin edustalla\nvallitsi tavaton hälinä. Vinitius huomasi ohitse viillättäessään, että\nportailla ja pylväiköissä vilisi ihmisiä, jotka palavat tulisoihdut\nkäsissä olivat paenneet jumalien turviin. Tie ei enää ollut autio eikä\nvapaa, kuten Ardean tuolla puolen. Tosin ihmislaumat enimmäkseen\nsyrjäteitä riensivät temppeliä kohti, mutta valtatielläkin liikkui\nsuuria joukkoja ja ne saivat kiireen kautta korjautua tiepuoleen, kun\nratsastaja tulla karautti. Kaupungista kuului äänten hyminä. Vinitius\nratsasti myrskynä kaupunkiin ja tönäsi mennessään kumoon muutamia\nihmisiä. Joku jäi hänen hevosensa kavioiden alle. Hänen ympärillään\nkuului huutoja: »Rooma palaa! Kaupunki on tulessa! Jumalat, pelastakaa\nRooma!»\n\nHevonen kompastui, mutta Vinitius vetäisi sen voimakkain käsin pystyyn\nja pääsi onnellisesti majataloon, jonne hän oli sijoittanut toisen\nhevosen, jotta saisi vaihtaa. Orjat seisoivat pihamaalla, ikäänkuin\nolisivat odottaneet herransa tuloa, ja kun hän oli käskynsä antanut,\nkarkasivat he kilvan hakemaan uutta hevosta. Mutta Vinitius äkkäsi\nsamassa kymmenmiehisen pretorianiosaston, joka nähtävästi oli matkalla\nviemään Roomasta sanaa Antiumiin. Hän riensi paikalla miesten luo ja\nrupesi kysymään:\n\n\"Mikä osa kaupunkia palaa?\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi kymmenmiehistön päämies.\n\n\"Vinitius, sotatribuni ja augustiani! Vastaa henkesi uhalla!\"\n\n\"Tulipalo sai alkunsa myymälöistä Suuren Sirkuksen luona. Kun meidät\nlähetettiin, oli kaupungin keskiosa jo tulessa.\"\n\n\"Entä Tiberin-takainen puoli?\"\n\n\"Tuli ei vielä silloin ollut ehtinyt sinne, mutta vastustamattomalla\nvoimalla se levisi uusiin kaupunginosiin. Ihmiset tukehtuvat kuumuuteen\nja savuun. Pelastus on aivan mahdoton.\"\n\nSamassa tuotiin Vinitiukselle uusi hevonen. Nuori tribuni hyppäsi sen\nselkään ja riensi eteenpäin.\n\nHän ratsasti Albanumiin päin, jättäen Alba-Longan ihanine järvineen\noikealle. Arician tie kulki vuoren juurta pitkin, ja vuori peitti sekä\nnäköalan edestäpäin että Albanumin, joka oli sen toisella puolella.\nVinitius tiesi kuitenkin, että hän harjalle päästyään näkee sekä\nBovilten että Ustrinumin, joissa kaupungeissa uudet hevoset häntä\nodottavat, ja Rooman. Albanumista alkaen on nimittäin maa molemmin\npuolin Appian tietä tasaista, matalaa Campaniaa, jolla ainoastaan\nvesijohtokaaret kulkevat eikä mikään peitä näköalaa.\n\n\"Vuoren harjalta näen liekit,\" mietti Vinitius.\n\nJa hän rupesi taasen kannustamaan hevostaan.\n\nMutta ennenkuin hän ehti vuoren harjalle, toi tuuli savun hajua hänen\nsieramiinsa.\n\nSamassa alkoi vuoren huipulle valua kultaista hohdetta.\n\n\"Se on tulen kajastus,\" ajatteli Vinitius.\n\nMutta yö oli jo aikoja sitten vaihtunut hämäräksi ja päiväksi, ja\nkaikilla likeisillä huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi\njohtua aamuruskosta, saattoi myöskin johtua tulipalosta. Kun Vinitius\npääsi vuoren harjalle, oli häntä vastassa hirveä näky.\n\nKoko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla näytti lepäävän\njättiläispilvi, jonka sisään kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki\noli kadonnut. Tämän kamalan, harmaan tasangon päässä paloi kukkuloillaan\nkaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus\ntulipatsaan vaikutuksen. Mutta tämä tulipalo näytti pitkältä vyöltä ja\nmuistutti aamunkoittoa, joka leviää pitkin taivaanrantaa.\n\nPunaisen vyön yläpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta,\npaikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvärinen. Välistä savu\nikäänkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana,\nsuurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivät, vuoroin vetäytyivät kokoon\nkuin käärmeet. Välistä oli savumuuri peittämäisillään tulivyönkin ja\nsilloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun\nalitse sellaisella voimalla, että alemmat savukiemurat muuttuivat kuin\ntuliaalloiksi. Sekä savu että liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta\npäästä toiseen, peittäen sen kuten suuret metsät joskus tekevät.\nSabinian vuoria ei saattanut nähdä ensinkään.\n\nEnsi hetkessä sai Vinitius sen käsityksen, että koko maailma oli tulessa\neikä yksin Rooma, sekä ettei yksikään elävä olento saata pelastua tästä\nliekkien ja savun merestä.\n\nTuuli alkoi yhä voimakkaammin puhaltaa siltä puolelta, missä tulipalo\noli, ja tuoda muassaan käryä ja savua. Pian näkyivät likeiset esineet\nkuin sumun takaa. Oli jo kirkas päivä ja aurinko valaisi Albanian järveä\nympäröiviä kukkuloita. Mutta käryssä kävivät auringon heleänkirkkaat\nsäteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja\nsavu hänen ympärillään tuli yhä paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi.\nItse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hätääntyneet asukkaat\nharhailivat kaduilla. Hirvittävää mahtoi olla Roomassa, kun täälläkin jo\noli vaikea hengittää.\n\nVinitius joutui epätoivoihinsa. Kauhu karmi hänen pintaansa. Mutta hän\npäätti koettaa pysyä niin levollisena kuin suinkin. »Mahdotonta on»,\nmietti hän itsekseen, »että koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa.\nTuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tälle puolelle. Toisella\npuolella ei ole yhtään savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki\nsuojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on\nollut aika työ päästä Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon.\nEi myöskään saata edellyttää, että kokonainen kansa hukkuisi, että\nkokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan\ntasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa\nraivoavat, jää aina joku ihminen henkiin. Minkätähden siis juuri Lygian\npitäisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi häntä, Jumala, joka itse on\nvoittanut kuoleman?» Näin mietittyään rupesi hän uudestaan rukoilemaan\nja lupasi — vanhan, totutun tapansa mukaan — tehdä Kristukselle suuria\npalveluksia, antaa Hänelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hänelle.\nPäästyään Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerääntyneet\nkatoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hän rauhoittui ja sai\ntakaisin kylmäverisyytensä. Hänen mieleensä muistui, että Lygiaa, paitsi\nUrsusta ja Linusta, varjelee myöskin apostoli Pietari, ja se tieto valoi\nhänen sydämeensä uutta lohdutusta. Sillä Pietari oli aina hänen\nsilmissään ollut käsittämätön, yliluonnollinen olento. Jo hänen\nesiintymisensä Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen\nvaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hän kirjoittanut Lygialle, että\njokaisen vanhuksen sanan täytyy olla tosi, tai että jokaisen hänen\nsanansa täytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hän likemmin tutustunut\napostoliin, ja vaikutus oli yhä vahvistunut, muuttuen lopulta\nhorjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi,\nkoska Pietari oli siunannut heidän rakkautensa ja luvannut Lygian\nVinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinäkään tulisi\nlentämään Lygian vaatteille. Uneton yö, hurja ratsastus ja\nmielenliikutus olivat saattaneet hänet omituiseen kiihkoon. Hän oli siis\nmielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa\nliekit, ja ainoa sana hänen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien\nhalki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epäilemättä hän siis\nedeltäkäsin oli tietänyt tämän tulipalonkin ja tietysti hän niin ollen\noli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hän\nrakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydämessä kasvoi\nkasvamistaan. Hän arveli, että jos he ovat paenneet kaupungista, niin\nheidät varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellä. Ehkäpä Lygian\nrakastetut kasvot yhtäkkiä paljastuvat savun sisästä, joka yhä\nsakeampana leviää peittämään Campaniaa.\n\nSe kävi yhä luultavammaksi, sillä tie oli pian täynnä ihmisiä, jotka\npakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina\nliekeistä pyrkivät he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius\nei vielä ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kävi niin suureksi,\nettä hevosen vauhtia oli hiljennettävä. Vastaan tuli jalkamiehiä, jotka\nkantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkä oli sälytetty\ntäyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia\nporvareja. Ustrinum oli jo siihen määrään täynnä pakolaisia, että\ntuuppien täytyi tunkeutua läpi joukkojen. Torilla, temppelien\npylväiköissä ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellä täällä oli jo ruvettu\npystyttämään telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua\nolemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen\njumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen\nsekasorto, että oli vaikea saada ääntään kuuluville. Kun Vinitius\nkääntyi ihmisten puoleen kysymään jotakin, eivät he vastanneet, tai\nrupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan häneen ja kertomaan, että\nkaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia\nihmisjoukkoja, miehiä, naisia ja lapsia. Heidän mukanaan kasvoi melu ja\nsekasorto yhä kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon\nseurastaan ja etsivät epätoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat\nmajapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta\nkaupunkiin kuulemaan uutisia ja ryöstämään. Olihan siihen ylen hyvä\ntilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellä täällä ryhtyivät\norjajoukot, joissa oli väkeä kaikista maailman kansallisuuksista,\nryöstämään kaupungin taloja ja huviloita sekä tappelemaan sotamiesten\nkanssa, kun nämä yrittivät puolustaa asukkaita.\n\nMajatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen\nbatavilaisine orjaseurueineen, ja häneltä hän sai ensimäiset luotettavat\ntiedot tulipalosta. Tuli oli todella päässyt irti Suuren Sirkuksen\nluona, sillä kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain\nvälillä, mutta siitä se oli levinnyt äärettömällä nopeudella, joten koko\nkeskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista\nasti ei kaupunkia ollut kohdannut näin hirveä onnettomuus.\n\n\"Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja\npuodit sen ympärillä,\" puheli Junius.\n\n\"Aventinuksen ja Caeliuksen kukkulat ovat tulessa. Piiritettyään\nPalatinuksen pääsivät liekit Carinaelle...\"\n\nJuniuksella oli Carinaen varrella ihana _insula_, täynnä\ntaideteoksia, joita hän rakasti. Kun hän sen muisti, otti hän maasta\nkourallisen multaa, sirotti sen hiuksiinsa ja huokasi syvään.\n\nVinitius laski kätensä hänen olkapäilleen.\n\n\"Minun taloni on myöskin Carinaen varrella,\" sanoi hän, \"mutta menköön,\nkoska kerran muutkin menevät.\"\n\nÄkkiä hänen mieleensä muistui, että Lygia ehkä on seurannut hänen\nneuvoaan ja muuttanut Auluksen taloon.\n\n\"Entä Vicus Patricius?\" kysyi hän sentähden.\n\n\"Tulessa!\" vastasi Junius.\n\n\"Entä Tiberin-takainen kaupunginosa?\"\n\nJunius loi häneen kummastuneen katseen.\n\n\"Mitä minä Tiberin-takaisesta kaupunginosasta!\" huudahti hän sitten,\npainellen sormillaan särkeviä ohimojaan.\n\n\"Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tärkeämpi kuin koko muu\nRooma!\" pääsi Vinitiukselta tulisesti.\n\n\"Tuskin sinä enää pääset sinne, paitsi ehkä Via Portuensiksen kautta,\nsillä Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa... Vai aiot Tiberin\ntoiselle puolelle?... En tiedä. Äsken tuli tuskin vielä oli ennättänyt\nsinne asti, mutta lieneekö ehkä nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat\ntietävät...\"\n\nJunius vaikeni äkkiä ja virkkoi hetkisen perästä kuiskaten:\n\n\"Tiedän, ettet sinä minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tämä\nole mikään tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa... Kuulin\nsen itse... Kun ympärillä olevat talot alkoivat syttyä, huudettiin\ntuhansista kurkuista: »älköön kukaan ryhtykö pelastamaan ... kuoleman\nuhalla!» Joukko miehiä kiertelee kaupungilla pistämässä taloja tuleen...\nKansa huutaa jo vimmoissaan, että kaupunki tahallaan on sytytetty\npalamaan. Enempää en sano. Voi kaupunkia, voi meitä kaikkia ja voi\nminua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltä Roomassa nyt näyttää. Ihmiset\nhäviävät liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa... Rooman loppu\non tullut!...\"\n\nJa taas hän puhkesi valittamaan:\n\n\"Voi kaupunkia ja voi meitä!\"\n\nMutta Vinitius heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Via Appiaa.\n\nHänen kulkunsa oli sentään miltei pelkkää tuuppautumista tungoksen läpi,\nsillä ihmisiä ja ajopelejä lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli\naivan Vinitiuksen silmien edessä, ja liekit ympäröivät sitä joka\ntaholta... Tuli- ja savumeri henki hirveää kuumuutta ja liekkien pauke\nja räiskyntä voitti ihmisten voihkeen.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nJota likemmä kaupunginmuureja Vinitius tuli, sitä selvemmin hän huomasi,\nettä oli ollut helpompi ratsastaa Roomaan kuin on päästä itse\nkeskikaupungille. Kulku Via Appialla oli kovin vaikea sinne kerääntyneen\nihmistungoksen takia. Pihamaat, niityt, hautausmaat, puutarhat ja\ntemppelit molemmin puolin tietä — kaikki olivat muutetut majapaikoiksi.\nMarsin temppelistä Porta Appian luona olivat kansanjoukot rikkoneet ovet\npäästäkseen katon alle yöksi. Hautausmailla olivat toiset ottaneet\nhaltuunsa suurimpia hautakappeleja, ja niiden omistamisesta syntyi\nverisiä tappeluja. Sekasorto Ustrinumissa oli ollut vain heikko varjo\nsiitä, mitä itse Rooman muurien sisäpuolella tapahtui. Siellä olivat\nkaikki käsitykset laista ja järjestyksestä lakanneet olemasta, kaikki\nperhesiteet ratkenneet ja kaikki säätyrajat poistuneet. Orjat pieksivät\nkepeillä kaupungin porvareja. Miekkailijat, jotka olivat ryöstäneet\nEmporiumista viiniä ja juopuneet, kiertelivät suurissa joukoissa pitkin\nkatuja, kiljuivat kuin petoeläimet, viskelivät kumoon ihmisiä,\ntallasivat heitä jalkainsa alle ja ryöstivät heidät paljaiksi.\nBarbarijoukot, joita oli tuotu kaupunkiin myytäviksi, karkasivat\nmyymälöistä. Tulipalo ja kaupungin häviö merkitsi heille vapautta ja\nkostonhimon tyydyttämistä. Kun kaupungin varsinaiset asukkaat, joiden\nkoko omaisuus oli joutunut liekkien uhriksi, epätoivoissaan nostivat\nkätensä korkeutta kohti ja huusivat jumalia avukseen, hyppelivät nämä\nriemusta kirkuen heidän joukossaan, riistivät vaatteita heidän yltään ja\nkiskoivat mukaansa nuorempia naisia. Heihin liittyi orjia, jotka jo\npitkän aikaa olivat asuneet Roomassa, kerjäläisiä, jotka eivät muuta\nomistaneet kuin vyön, joka verhosi heidän lanteitaan, ja takakatujen\nhirveitä hylkiöitä, jotka eivät koskaan päivisin uskaltaneet näyttäytyä\nkadulla ja joiden olemassaoloa roomalaiset tuskin olivat aavistaneet.\nTämä lauma, jossa oli aasialaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia,\ntrakilaisia, germaneja ja britanneja, ulvoi ja rääkyi kaikilla maailman\nkielillä, rajuna, hurjana, hyljättynä, arvellen että hetki nyt oli\nkoittanut, jolloin kaikki sen tuskat ja kärsimykset olivat kostettavat.\nAuringon ja liekkien valossa välkkyivät aaltoilevan ihmislauman joukosta\npretorianien kypärät. Kaupungin rauhallisempi väestö oli antautunut\nheidän turviinsa, ja heillä oli aika työ varjella sitä eläimistyneen\nroistoväen hyökkäyksiltä. Vinitius oli eläessään nähnyt monta\nvalloitettua kaupunkia, mutta ei hän ikinä ollut nähnyt tällaista\nepätoivon, kyynelten, tuskan, valitusten, hurjan riemun, hulluuden,\nvimman ja höltymyksen rajatonta sekasortoa. Ja näiden aaltoilevien,\nhuulluuntuneiden ihmislaumojen päiden päällä palaa hurisi kukkuloillaan\nmaailman mahtavin kaupunki, puhaltaen tungokseen polttavia henkäyksiään\nja peittäen sen savupilveen, jonka sakeudelta ei saattanut nähdä\ntaivastakaan. Tuhansilla ponnistuksilla, joka hetki pannen elämänsä\nalttiiksi, saapui nuori tribuni vihdoin Appian portille, mutta siinä hän\nhuomasi, että pääsy kaupunkiin Porta Capenan kaupunginosan kautta oli\nmahdoton, sillä tungos kasvoi kasvamistaan, ja ilma portin tuollakin\npuolen oli niin hehkuva, että se värisi. Porta Trigenian luona,\nvastapäätä Hyvän jumalattaren temppeliä ei silloin vielä ollut siltaa,\njoten Tiberin tuolle puolelle oli kierrettävä Subliciuksen sillan\nkautta, siis Aventinuksen kukkulan ympäri. Mutta se kaupunginosa oli\nparaikaa tulimerenä ja kulku sitä tietä niinmuodoin oli mahdoton.\nVinitius ymmärsi, että hänen oli käännyttävä Ustrinumiin päin,\npoikettava Via Appialta, ratsastettava joen poikki kaupungin alapuolelle\nja päästävä Via Portuensikselle, joka johtaa suoraan Tiberin-takaiseen\nkaupunginosaan. Sekään ei ollut helppo asia, sillä sekamelska Appian\ntiellä kasvoi kasvamistaan. Siellä olisi melkein pitänyt raivata tietä\nmiekalla, mutta Vinitiuksella ei ollut mitään aseita, hän kun oli\nlähtenyt Antiumista heti, kun sanoma tulipalosta oli ehtinyt\nCaesarin huvilalle. Mercuriuksen lähteellä hän huomasi tutun\npretoriani-sadanpäämiehen, joka muutaman kymmenen miehen johtajana\npuolusti temppelin sisäänkäytävää. Vinitius käski hänen seurata, ja\nsadanpäämies, joka ei uskaltanut asettua tribunin ja augustianin käskyä\nvastaan, totteli.\n\nVinitius rupesi itse joukon johtajaksi ja raivasi, kokonaan unohtaen\nPaavalin opetukset lähimmäisenrakkaudesta, lyöden ja hosuen molemmin\npuolin, tietä läpi ihmisjoukon. Hän ratsasti sellaista kyytiä, että\nmoni, joka ei ajoissa päässyt tieltä, vahingoittui. Silloin sateli hänen\nperässään kiviä ja kiroussanoja, mutta hän sitä tuskin huomasikaan,\nsillä hän koetti kaikin voimin rientää väljemmille paikoille. Kulkuun\nvaadittiin sentään mitä suurimpia ponnistuksia. Ihmiset, jotka jo olivat\nvalinneet majapaikkansa, eivät tahtoneet väistyä sotamiesten tieltä,\nvaan kiroilivat Caesaria ja pretorianeja. Tuon tuostakin asettuivat\njoukot uhkaavaan asentoon. Vinitius kuuli useiden äänten syyttävän Neroa\ntulipalon sytyttämisestä. Sekä hänelle että Poppaealle huudettiin\nkuolemaa. Ilmassa sateli huutoja: »sannio!» (kulhari), »histro!»\n(näyttelijä), »äidinsurmaaja!» Toiset ehdottivat, että Nero\nviskattaisiin Tiberiin, toiset huomauttivat, että Rooman kärsivällisyys\nnyt oli lopussa. Varmaan uhkaukset minä hetkenä hyvänsä saattoivat\npuhjeta ilmikapinaan, jos vain yritykselle ilmestyi johtaja. Ensinnä\nkääntyi joukon vimma pretorianeja vastaan, joilla oli kova työ päästä\ntungoksen läpi, kun kadulle lisäksi oli kannettu joukoittain\nkaikenlaisia tavaroita tulipaloa pakoon. Siinä oli rasioita,\nruokatavaroita, kallisarvoisia huonekaluja, astioita, lasten kehtoja,\nvuoteita, ajopelejä ja pikku tavaroita. Siellä täällä syntyi\nkäsikahakka, josta pretorianit sentään helposti suoriutuivat,\nihmisjoukot kun olivat aseettomat. Vaivoin päästyään Latiumin,\nNumiciuksen, Ardean, Laviniumin ja Ostian teiden poikki ja sivuutettuaan\nhuviloita, puutarhoja, hautausmaita ja temppeleitä tuli Vinitius vihdoin\nVicus Alexandrille, jota myöten hän sitten ratsasti Tiberin poikki. Ilma\nsiellä oli jo viileämpi ja savua vähemmän. Pakolaiset, joita ei\ntäältäkään puuttunut, tiesivät kertoa, että vasta muutamat\nTiberintakaiset kadut olivat joutuneet tulen valtaan. Varmaan tulipalon\nleviämistä sentään oli mahdoton vastustaa, koska joukko miehiä\ntahallisesti kävi sytyttelemässä taloja ja kieltämässä ihmisiä\nryhtymästä pelastustyöhön, selittäen, että he toimivat käskyn mukaan.\nNuori tribuni ei enää vähääkään epäillyt, että Caesar itse oli käskenyt\nsytyttää Rooman tuleen. Kosto, jota kansanjoukot huusivat, tuntui\nVinitiuksen mielestä aivan oikeutetulta. Olisiko Mitridates tai joku muu\nRooman ankarimmista vihollisista voinut tuottaa sille suurempaa\nvahinkoa? Jo oli mitta täysi, jo oli hulluus noussut hirveytensä\nhuippuun, jo oli rehellisten ihmisten elämä tehty mahdottomaksi.\nVinitius luuli Neronkin viimeisen hetken tulleen, luuli, että palavan\nkaupungin raunioiden täytyisi kaatua kulharihirviön päälle haudatakseen\nhänet rikoksineen päivineen allensa. Olisipa nyt vain rohkea mies, joka\nasettuisi epätoivoisan kansan etunenään, niin voisi kaikki kehittyä\nmuutamassa tunnissa. Vinitiuksen aivoissa alkoi liikkua rohkeita,\nkostonhimoisia ajatuksia. Entä jos hän ottaisi ohjakset käsiinsä?\nVinitiuksen perheestä oli lähtenyt joukko konsuleja aina viime aikoihin\nasti. Vinitiuksen perhe oli tuttu koko Roomassa, eivätkä kansanjoukot\ntarvinneet muuta kuin tutun nimen. Kapina ja sisällinen sota oli jo\nollut syttymäisillään silloin, kun neljäsataa prefekti Pedanius\nSecunduksen orjaa oli tuomittu kuolemaan — miten nyt olikaan käyvä, kun\nRoomaa oli kohdannut onnettomuus, jonka vertaista ei siellä kahdeksaan\nvuosisataan ollut nähty eikä kuultu! Joka nyt nostaa aseisiin quiritit,\nmietti Vinitius itsekseen, se varmaan lyö Neron ja saa pukeutua\npurppuraan. Minkätähden ei hän, Vinitius, voisi sitä tehdä? Olihan hän\nväkevämpi, sitkeämpi ja nuorempi kuin muut augustianit... Tosin Nero\nhallitsee kolmeakymmentä legionaa, jotka ovat hajoitetut vartioimaan\nvaltakunnan rajoja, mutta eivätkö vain sekä legionat että heidän\njohtajansa mahda raivostua, kun saavat kuulla, että Rooma ja sen\ntemppelit ovat poltetut?... Silloin voisi Vinitius päästä Caesariksi.\nAugustianien kesken oli jo kuiskaeltu, että purppuraa oli ennustettu\nOtholle. Oliko Vinitius häntä huonompi? Ehkä Kristuskin riennättäisi\njumalallisen voimansa hänen avukseen, ehkä se on Hänenkin tahtonsa?...\n»Jospa niin kävisi!» huudahti Vinitius hengissä... Ensi työkseen hän\nkostaisi Nerolle, että Lygian on täytynyt häälyä alituisessa vaarassa,\nsekä oman levottomuutensa. Sitten hän ryhtyisi hallitsemaan oikeudella\nja rehellisyydellä, levittäisi Kristuksen opin Eufratista aina\nBritannian sumuisille rannoille asti, puettaisi Lygian purppuraan ja\ntekisi hänet maailman herrattareksi.\n\nMutta tuskin olivat nämä ajatukset välähtäneet hänen päähänsä, kun ne jo\nsammuivat, ikäänkuin olisivat olleet kimppu kipinöitä palavasta\nrakennuksesta. Lygia oli ennen kaikkea pelastettava! Nyt, kun Vinitius\nkatseli tuhotyötä silmästä silmään, tarttui häneen taasen pelko ja\ntuska. Tässä kauhean todellisuuden, tämän tuli- ja savumeren edessä\nkuoli hänen sydämestään kaikki toivo, hän tiesi, ettei apostoli Pietari\nole voinut pelastaa Lygiaa. Hänen epätoivonsa lisääntyi lisääntymistään.\nKun hän saapui Via Portuensikselle, joka vei suoraan Tiberin-takaiseen\nkaupunginosaan, ei hän enää muistanut, mitä vastaantulevat pakolaiset\nviimeistään portilla olivat sanoneet, nimittäin että suurin osa tätä\npuolta vielä oli säilynyt tulelta, vaikka se oli muutamissa kohdin jo\npäässyt joen poikki.\n\nTiberin-takainen puoli oli aivan täynnä savua ja pakenevia ihmisiä.\nKoska heillä täällä oli ollut enemmän aikaa, olivat he pelastaneet\nenemmän tavaroita, joita nyt kantaa raahustivat. Siten oli pääsy\njoukkojen läpi vieläkin vaikeampi. Päätie oli monessa kohden aivan\ntukittu, ja Naumachia Augustan luona oli tavaroita korkeina läjinä.\nKapeammat kadut, joille sakein savu oli kerääntynyt, olivat suorastaan\nmahdottomat kulkea. Niiden katujen asukkaita pakeni tuhansittain.\nVinitius sai matkallaan nähdä hirveitä kuvia. Monesti syöksyi kaksi\nvastakkaista ihmisvirtaa kapeissa solissa yhteen, ja silloin syntyi\nverinen ottelu. Ihmisiä haavoittui ja tallautui joukon jalkoihin.\nTungoksessa joutuivat perheiden jäsenet eroon toisistaan, äidit\nhuutelivat epätoivoissaan lapsiaan. Vinitiuksen pintaa karmi kun hän\najatteli, miltä mahtoi näyttää aivan tulen likeisyydessä. Melulta ja\nrähinältä oli vaikea saada ääntään kuuluville ja ymmärtää toisten\npuhetta. Tuon tuostakin puhaltui joen takaa uusia, raskaita, mustia\nsavupilviä, jotka painuivat maahan asti, peittäen ihmiset ja rakennukset\nkuin yön pimeyteen. Pian tulipalon synnyttämä veto ne sentään hajoitti,\nja Vinitius saattoi päästä eteenpäin, kohti maaliansa, Linuksen taloa.\nOli helteinen heinäkuun päivä, ja palavista kaupunginosista läähättävä\nhehku teki kuumuuden sietämättömäksi. Savu kirveli silmiä, keuhkot eivät\nsaaneet ilmaa. Ne asukkaat, jotka tähän saakka olivat toivoneet, ettei\ntuli pääsisi joen yli ja jotka sentähden olivat pysyneet kodeissaan,\nläksivät nyt liikkeelle, ja tungos kävi hetki hetkeltä suuremmaksi.\nPretorianit, jotka seurasivat Vinitiusta, jäivät jäljelle. Joku iski\nvasaralla hänen hevostaan otsaan, joten se verissään syöksyi eteenpäin,\nnousi takajaloilleen eikä enää tahtonut totella ohjaajaansa. Sitäpaitsi\nolivat ihmiset kallisarvoisesta tunicasta tunteneet ratsastajan\naugustianiksi, ja hänen ympärillään alkoi kuulua huutoja: »kuolema\nNerolle ja hänen murhapolttajilleen!» Vinitius joutui suureen vaaraan,\nsillä satoja käsivarsia kohoutui häntä tavoittelemaan, mutta pelästynyt\nhevonen kiidätti häntä eteenpäin, tallaten kaviodensa alle kaikki mitä\neteen sattui. Äkkiä teki uusi, musta savupilvi kadun pilkkosen pimeäksi.\nSilloin Vinitius huomasi kulkunsa mahdottomaksi, hyppäsi maahan, rupesi\njuoksemaan, tunkeutui eteenpäin pitkin muureja ja pysähtyi tuon\ntuostakin odottamaan, että ihmisvirta menisi ohitse. Hänen järkensä\nsanoi, että kaikki ponnistus oli turha. Ehk'ei Lygia enää ollut\nkaupungissa, ehkä hän paraikaa oli pakolaisten joukossa. Siinä\ntapauksessa oli helpompi löytää meren rannalta nuppineula kuin tässä\nsekamelskassa Lygia. Vinitius tahtoi kuitenkin, vaikkapa henkensä\nkaupalla, tunkeutua Linuksen taloon. Hänen täytyi tuon tuostakin\nseisahtua hieromaan silmiään. Hän repäisi tunicastaan kappaleen ja\npeitti sillä sieramensa ja suunsa ja riensi taasen eteenpäin. Jota\nlikemmä jokea hän pääsi, sitä hirvittävämmäksi kävi kuumuus. Tietäen,\nettä tuli oli päässyt irti Suuren Sirkuksen luota, arveli Vinitius\nensin, että hehku johtuisi siellä palavista raunioista. Forum Boarium ja\nVelabrum, jotka olivat aivan sirkuksen läheisyydessä, luonnollisesti\nmyöskin olivat joutuneet liekkien uhriksi. Mutta kuumuus kävi ihan\nsietämättömäksi. Muuan vanhus, viimeinen pakolainen, joka tuli\nVinitiusta vastaan, kiirehti eteenpäin kainalosauvojen varassa ja huusi\nmennessään: \"älä likene Cestiuksen siltaa! Koko saari on tulessa!\"\nEteenpäin ei siis ollut ajattelemistakaan. Vicus Judaeorumin taipeessa,\nmissä Linuksen talo sijaitsi, näki nuori tribuni savupilvien joukosta\nliekit: saari oli tulessa, samaten Tiberin-takainen kaupunginosa, yksin\nsaman kadun pää, jonka varrella Lygian asunto oli.\n\nVinitiuksen mieleen muistui kuitenkin, että Linuksen talon ympärillä oli\npuutarha, jonka takana, Tiberin puolella, oli rakentamaton ala. Se häntä\nhiukan rauhoitti. Olihan tuli saattanut pysähtyä tuon tyhjän kentän\nlaitaan. Siinä toivossa karkasi hän eteenpäin, vaikka jokainen tuulahdus\npuuskutti häntä vastaan sekä savua että tuhansittain kipinöitä, jotka\nkoska hyvänsä saattoivat sytyttää talot kadun toisessakin päässä tuleen\nja siten estää häneltä pääsyn takaisin.\n\nVihdoin hän savuverhojen takaa saattoi nähdä sypressit Linuksen\npuutarhassa. Vastamainitun tyhjän kentän takana palaa roihottivat\nrakennukset jo täydessä tulessa kuin mitkäkin lautatapulit, mutta\nLinuksen pieni »insula» oli vielä koskematonna. Vinitius loi kiitollisen\nkatseensa taivasta kohti ja karkasi pihaan, vaikka ilma oli hänet\nkärventämäisillään. Ovet olivat lukossa. Vinitius ryntäsi niitä vastaan,\nniin että ne aukenivat, ja pääsi pihaan.\n\nPuutarhassa ei näkynyt elävää sielua ja koko talo tuntui olevan tyhjänä.\n\n\"Ehkä he ovat tukahtuneet savuun ja kuumuuteen,\" ajatteli Vinitius.\n\nHän rupesi huutamaan:\n\n\"Lygia! Lygia!\"\n\nMutta vastausta ei tullut. Ei kuulunut muuta kuin etäältä tulen hurina.\n\n\"Lygia!\"\n\nÄkkiä kohtasi hänen korvaansa sama kamala ääni, jonka hän kerran ennen\noli kuullut tässä puutarhassa. Vivariot saarella, likellä Aesculapiuksen\ntemppeliä, joissa säilytettiin kaikenlaisia petoja, muun muassa\njalopeuroja, olivat nähtävästi syttyneet tuleen, ja jalopeurat kiljuivat\nhädissään. Mutta kauhun puistatus kävi läpi koko Vinitiuksen ruumiin,\nsillä jo toisen kerran kuuli hän nuo hirveät äänet juuri sellaisena\nhetkenä, jolloin hän koko sieluineen oli vaipunut Lygiaa ajattelemaan,\nja nuo äänet kumisivat hänen korvissaan pahaa ennustavina, ilmoittaen\ntulevaa onnettomuutta.\n\nTämä vaikutus oli sentään aivan hetkellinen, sillä hirveämpi petojen\nkiljuntaa oli liekkien räiske, joka ehdottomasti kiinnitti huomion\npuoleensa. Tosin ei Lygia vastannut Vinitiuksen huutoon, mutta ehkä hän\noli menemäisillään tainnoksiin tai tukahtumaisillaan savuun. Vinitius\nkarkasi taloon. Pieni atrium oli tyhjä ja mustanaan haikua. Hän hapuili\nkäsillään huonetta löytääkseen cubiculumeihin vievät ovet ja huomasi\nsilloin lampun tuikkivan jostakin. Valo tuli larariumista, jossa\nkotojumalien kuvien asemesta oli risti. Ristin juurella paloi lamppu.\nNuoren katekumenin päähän lensi nuolen nopeudella ajatus, että risti\nvarmaan tarjoaa hänelle tuota lamppua, jotta hän sen avulla löytäisi\nLygian. Hän sieppasi lampun käteensä ja rupesi tarkastamaan\ncubiculumeja. Ensimäisen löydettyään vetäisi hän verhot syrjään ja\nkatsoi.\n\nSielläkään ei ollut ketään. Vinitius huomasi sentään tulleensa Lygian\ncubiculumiin, koska seinällä riippui hänen vaatteitaan ja koska\nvuoteella oli »capitium», s.o. ahdas paita, jommoisia naiset käyttivät\nlikinnä ihoaan. Vinitius vei capitiumin huulilleen, laski sen sitten\nkäsivarrelleen ja jatkoi etsintäänsä. Talo oli pieni, ja huoneet, jopa\nkellaritkin olivat pian tarkastetut. Missään ei ollut elävää sielua.\nVarmaan siis Lygia, Linus ja Ursus olivat paenneet tulipaloa, kuten\nkaikki muutkin tämän kaupunginosan asukkaat. »Nyt täytyy koettaa etsiä\nheitä ihmisjoukosta, kaupungin muurien ulkopuolelta», mietti Vinitius.\n\nEihän ollut kumma, ettei hän ollut kohdannut heitä Via Portuensiksella,\nsillä he olivat saattaneet kulkea toista tietä, Vaticanuksen kukkulalle\npäin. Joka tapauksessa saattoi edellyttää heidän pelastuneen, ainakin\ntulen käsistä. Vinitiuksen tuli helpompi olla. Tosin hän oli nähnyt,\nettä pakeneminenkin oli äärettömän vaarallista, mutta hän muisti\nUrsuksen yliluonnolliset voimat, ja se lohdutti häntä. »Nyt minun\ntäytyy», päätteli hän itsekseen, »kiireen kautta paeta täältä ja rientää\nDomitiuksen puutarhan kautta Agrippinan puutarhaan. Sieltä varmaan\nlöydän hänet. Siellä ei ole näin hirveästi savua, sillä tuuli puhaltaa\nsabinilaisilta vuorilta.»\n\nHän ajatteli omaa pelastustaan viime tingassa, sillä tuliaallot\nlikenivät likenemistään saaren puolelta ja savukiemurat tukkivat miltei\nkoko kadun. Lamppu, jonka avulla Vinitius oli tarkastanut talon, sammui\nvedossa. Päästyään kadulle juoksi hän täyttä laukkaa Via Portuensista\nkohti, siis samaan suuntaan, josta hän oli tullut, mutta tulipalo\nseurasi häntä puhaltaen hänen perässään kuumia henkäyksiään, peittäen\nhänet yhä uusiin savupilviin ja sirotellen hänen hiuksiinsa, hänen\nrinnalleen ja puvulleen kipinöitä. Hänen tunicansa alkoi jo useista\nkohden kyteä, mutta hän ei välittänyt siitä, pelkäsi ainoastaan, että\nsavu tukahduttaisi hänet. Hänen suussaan oli käryn ja palaneen maku,\nkurkussa ja keuhkoissa läähätti ikäänkuin liekki. Veri kiehui hänen\npäässään, ja kaikki, yksin savukin, näytti hänen silmissään\nverenkarvaiselta. »Minä olen itsekin kuin elävää tulta», mietti hän\nitsekseen. »Paras olisi heittäytyä maahan kuolemaan!» Hänen voimansa\nkävivät yhä heikommiksi. Päästä, rinnasta ja hartioista valui hiki\nvirtanaan ja se hiki poltti kuin kiehuva vesi. Hän olisi varmaan jäänyt\ntielle, jollei hän tuon tuostakin olisi toistellut Lygian nimeä ja\nvarjellut suutaan hänen »capitiumillaan». Hetkisen perästä ei hän\nsentään enää tuntenut katua, jolla juoksi. Hänen tajuntansa heikkeni\nheikkenemistään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hänen täytyy rientää,\nkoska Lygia, jonka apostoli Pietari on hänelle luvannut, odottaa häntä\naukealla kentällä. Äkkiä hänet valtasi kummallinen kuumehoureen puuska:\nkuten ihminen joskus saa tiedon kuolemansa hetkestä, niin hänkin nyt\ntunsi, että hänen täytyy nähdä Lygia, ottaa hänet vaimokseen ja sitten\nkuolla hänen kanssaan.\n\nHän jatkoi kulkuaan kuin juopunut, hoiperrellen kadun toiselta\npuolelta toiselle. Mutta tuli, joka oli ottanut liedekseen koko\njättiläiskaupungin, vaihtoi nyt luontoa. Kaikki, mikä tähän asti oli\nhiljalleen kytenyt, puhkesi täyteen liekkiin. Ei enää ollut savua, jota\ntuuli olisi voinut kuljettaa, ja entiset, kaduille kerääntyneet\nsavupilvet hajoitti hurja, polttava tuulenpuuska. Sama tuulenpuuska toi\ntullessaan miljoonia kipunoita, joten Vinitius juoksi kuin tulisessa\npilvessä. Mutta hän saattoi nyt nähdä eteensä ja juuri sinä hetkenä,\njolloin hän oli vaipumaisillaan maahan, äkkäsi hän kadun pään, ja se\nantoi hänelle uusia voimia. Hän kääntyi kadulle, joka vei Via\nPortuensikselle ja Codetanus-kentälle. Kipinät olivat lakanneet\nahdistamasta häntä. Hän ymmärsi, että jos hän jaksaa juosta Via\nPortuensikselle asti, niin hän pelastuu, vaikkapa sitten pyörtyisi\nsiihen paikkaan.\n\nKadun päässä oli taasen ikäänkuin ääretön pilvi, joka näytti\nläpitunkemattomalta. »Jos se on savua», mietti Vinitius, »niin en pääse\neteenpäin.» Hän pani liikkeelle viimeiset voimansa. Tunica, joka oli,\ntullut täyteen kipinöitä, rupesi polttamaan ihoa kuin Nessuksen paita.\nHän riisti sen yltään ja jatkoi pakoaan alasti, suojellen suutaan ja\npäätään Lygian capitiumilla. Päästyään likemmä huomasi hän, että se mitä\nhän oli luullut savuksi, olikin tomua. Tomun seasta kuului ihmisääniä.\n\n\"Joukko ryöstää taloja,\" ajatteli hän itsekseen.\n\nHän juoksi kaikin voimin ääniä kohti. Olihan siellä toki ihmisiä, jotka\nehkä saattoivat auttaa. Siinä toivossa pysytteli hän yhä vielä pystyssä\nja koetti koko voimallaan huutaa apua. Mutta siihen hänen voimansa\npäättyikin: kaikki kävi hänen silmissään verenkarvaiseksi, keuhkoista\nloppui ilma, jäsenistä voima, ja hän kaatui.\n\nHänet oli kuitenkin nähty, tai oikeammin sanoen kuultu, ja kaksi miestä\nkarkasi hänen avukseen, käsissä vesiastiat. Vinitius oli kaatunut vain\nylenmääräisen rasituksen takia. Hän oli täydessä tajussaan, kävi\nmolemmin käsin kiinni astiaan ja tyhjensi sen puolilleen.\n\n\"Kiitos,\" lausui hän, \"nostakaa minut pystyyn, niin kyllä omin voimin\npääsen eteenpäin.\"\n\nToinen työmiehistä valeli vedellä hänen päätään, sitten he yhdessä\nnostivat hänet pystyyn, ottivat hänet käsivarsilleen ja kantoivat\ntoveriensa luo. Pian olivat kaikki kerääntyneet hänen ympärilleen ja\nkyselivät levottomina, oliko hän saanut jonkun vamman. Heidän\nhuolenpitonsa hämmästytti Vinitiusta.\n\n\"Miehet,\" kysyi hän, \"keitä te olette?\"\n\n\"Hajoitamme tässä rakennuksia, jottei tuli pääsisi Via Portuensikselle,\"\nvastasi yksi työmiehistä.\n\n\"Te riensitte avukseni, kun kaaduin. Minä kiitän teitä.\"\n\n\"Meidän ei sovi kieltää apuamme keneltäkään,\" vastasi pari ääntä.\n\nVinitius, joka aamusta alkaen oli nähnyt ainoastaan eläimistyneitä,\nrosvoavia joukkoja, rupesi tarkastamaan työmiesten kasvoja ja virkkoi:\n\n\"Palkitkoon vaivanne ... Kristus.\"\n\n\"Kiitetty olkoon hänen nimensä!\" vastasivat miehet kuorossa.\n\n\"Missä Linus?\" kysyi Vinitius.\n\nHän ei kuitenkaan jaksanut jatkaa eikä myöskään hän kuullut miesten\nvastausta, sillä hän pyörtyi. Mielenliikutus ja voimainponnistus oli\nollut liian suuri. Kun hän heräsi, oli hän Codetanus-kentällä ja hänen\nympärillään oli miehiä ja naisia.\n\n\"Missä Linus?\" kysyi hän taasen ensi työkseen.\n\nVähään aikaan ei kukaan vastannut, mutta sitten ääni, joka tuntui\nVinitiuksesta tutulta, äkkiä virkkoi:\n\n\"Ulkopuolella kaupunkia, Nomentanan portin takana. Hän läksi\nOstrianumiin ... kaksi päivää sitten... Rauha olkoon sinulle, oi Persian\nkuningas!\"\n\nVinitius kohosi istualleen ja näki suureksi hämmästyksekseen edessään\nChilonin.\n\nKreikkalainen puhui:\n\n\"Talosi, herra, on tuhkana, sillä koko Carinae joutui liekkien uhriksi,\nmutta sinä pysyt aina rikkaana kuin Midas. Voi tätä onnettomuutta!\nKristityt, oi Serapiksen poika, ennustivatkin aikoja sitten, että tuli\nhävittäisi Rooman... Linus ja Jupiterin tytär ovat Ostrianumissa!...\nVoi, mikä onnettomuus tätä kaupunkia on kohdannut!...\"\n\nVinitius kävi hyvin heikoksi.\n\n\"Oletko nähnyt heidät?\" kysyi hän.\n\n\"Olen, herra!... Kiitetty olkoon Kristus ja kaikki muut jumalat siitä,\nettä sallivat minun hyvillä uutisilla palkita kaiken hyvyytesi! Mutta\nminä palkitsen sen sinulle vielä paremmin, oi Osiris! Kautta tämän\npalavan Rooman palkitsen!\"\n\nTuli ilta, mutta puutarhassa oli valoisaa kuin päivällä, sillä tulipalon\nvauhti yhä kasvoi. Ei enää saattanut puhua yksityisten kaupunginosien\npalamisesta, vaan koko kaupunki pitkin pituuttaan oli liekkien vallassa.\nTaivas oli rantojaan myöten punainen ja maille lankesi yö\nverenkarvaisena.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nLiekit palavasta kaupungista peittivät loimuillaan koko taivaanlaen.\nSuurena nousi vuorten takaa täysikuu, näyttäen tulipalon paahteessa\nsyttyneen palamaan ja käyneen äärettömän, sulatetun kuparipallon\nkaltaiseksi. Miettiväisenä näytti se korkeudestaan katselevan maailmaa\nhallitsevan kaupungin häviötä. Taivaan ruusunkarvaisella kannella\nvilkkuivat tähdet niinikään ruusunkarvaisina, mutta vastoin\ntavallisuutta oli maa tällä kertaa valoisampi kuin taivas. Äärettömänä\nroviona valaisi Rooma koko Campanian. Verenkarvaisessa hohteessa saattoi\nnähdä etäisempiä vuoria, kaupunkeja, huviloita, temppelejä, kuvapatsaita\nja vesijohdon, joka kaikkia seudun vuoria myöten kierteli kaupunkiin.\nMutta vesijohtokaarille oli kerääntynyt suuria kansanjoukkoja, joko\nvaaraa pakoon tai sieltä katselemaan tulipaloa.\n\nRaivoisat luonnonvoimat sytyttivät yhä uusia kaupunginosia tuleen.\nEpäilemättä jotkut rikolliset kädet olivat ottaneet toimekseen kaupungin\nsytyttämisen, koska etäällä itse tulipalosta tuon tuostakin puhkesi\nilmoille uusia roviovalkeita. Kukkuloilta, joille Rooma oli rakennettu,\ntulivat liekit suurina laineina laaksoihin, jotka olivat täynnä\nviisi- ja kuusikerroksisia rakennuksia, puoteja, myymälöitä ja puisia,\nkaikenlaisia näytäntöjä varten rakennettuja liikkuvia amfiteattereja.\nTäällä säilytettiin myöskin kaikenlaisia tavara-varastoja, puita,\noliveja, viljaa, pähkinöitä, pinjakäpyjä, joiden siemeniä köyhä kansa\nkäytti ruokanaan, ja vaatteita, joita Caesar silloin tällöin armossaan\nsuvaitsi käskeä jakaa kaitaisten katujen rääsyisille asukkaille. Täällä\ntapasi tuli tarpeeksi palavaa ainesta ja täällä puhkesi rovio rovion\nviereen. Kuulumattomalla vauhdilla syttyivät kokonaiset kadut tuleen.\nIhmiset, jotka olivat paenneet ulkopuolelle kaupunkia tai asettuneet\nvesijohtokaarille, koettivat liekkien väristä arvata, mikä aine\nmilloinkin paloi. Tuon tuostakin tempasi tuulenpuuska tulikuiluista\ntuhansia ja miljoonia palavia pähkinän- tai mantelinkuoria, jotka\nloistavien perhosten lailla äkkiä lensivät ilmaan — paukkuen haljetakseen\ntai tuulen ajamina joutuakseen toisiin kaupunginosiin, vesijohtotielle\ntai kaupunkia ympäröiville kedoille. Pelastaminen oli aivan mahdoton ja\nsekasorto kasvoi kasvamistaan. Kaupungin väestö näet pakeni minkä ehti\nporteista muurien ulkopuolelle, mutta maalta ja likeisistä kaupungeista\ntulvi tuhansittain ihmisiä palavaa kaupunkia katsomaan. Poikaviikarit ja\nCampanian puolivillit paimenet taas riensivät paikalle saaliin toivossa.\n\nHuuto »Rooma hukkuu!» kaikui kaikumistaan joukon suusta, ja näihin\naikoihin tiesi Rooman kaupungin häviö yliherruuden loppumista ja\nkaikkien siteiden katkeamista, jotka siihen asti olivat liittäneet\nihmiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Suurin osa orja- ja\nkarkulaisjoukkoa ei vähääkään surrut Rooman herruuden häviämistä.\nTakasihan häviö sille vapautuksen kahleista, ja tämän vapautensa nojalla\nasettui joukko nyt uhkaavaan asentoon. Sen vallattomuus ja ryöstönhimo\nkasvoi. Yksin palava kaupunki näkyi vielä kiinnittävän puoleensa\nihmisten huomion ja pidättävän heitä yltymästä panemaan toimeen veri\nlöylyä. Mutta varmaan verilöyly likeni samassa määrin kuin kaupunki\nmuuttui tuhkaksi. Sadattuhannet orjat näyttivät unohtavan, että Roomaan\nkuului muutakin kuin temppelejä ja muureja, nimittäin muutamia kymmeniä\nlegionia, jotka olivat eri kulmilla maailmaa, odottaen ainoastaan\njohtajaa ja komentosanaa. — Mainittiin jo Spartacuksen nimeä, mutta\nSpartacusta ei ollut, ja joukko tyytyi väliaikaisesti varustaumaan\naseikseen kaikki mitä irti sai. Mitä kummallisimpia huhuja lensi\nportilta portille. Toiset väittivät, että Vulcanus Jupiterin käskystä\nhävittää kaupungin maanalaisella tulella. Toiset arvelivat, että Vesta\nkostaa kaupungille vestalitar Rubrian kohtalon. Ja ne ihmiset, jotka\nnäin ajattelivat, eivät ryhtyneet mihinkään pelastustyöhön, vaan\nkerääntyivät temppelien ympärille rukoilemaan jumalilta armahdusta.\nUseimmat sentään huusivat, että Caesar oli käskenyt polttaa Rooman\npäästäkseen hajusta, joka leviää Suburrasta, ja saadakseen rakennuttaa\nuuden kaupungin, joka saisi Neron nimen. Tätä ajatellessa raivostuivat\nihmiset, ja varmaan olisi käynyt kuten Vinitiuskin oli arvellut,\nnimittäin että jos joukolle vain olisi ilmestynyt johtaja, Neron\nkuolemanhetki olisi koittanut vuotta aikaisemmin kuin se koitti.\n\nMonet väittivät, että Nero oli tullut hulluksi ja käskenyt pretorianien\nkarata suin päin kansanjoukkoon ja panna toimeen täydellisen verilöylyn.\nToiset vannoivat kautta jumalien, että kaikki pedot Vaskiparran käskystä\nolivat päästetyt irti vivarioista. Kaduilla oli muka nähty jalopeuroja,\nharja tuulessa, hulluuntuneita norsuja ja metsähärkiä, jotka tallasivat\njalkojensa alle mitä vain eteen sattui. Näissä puheissa oli sen verran\nperää, että norsut, nähdessään tulipalon lähestyvän, todella muutamissa\npaikoin olivat rikkoneet vivariot. Vapauteen päästyään olivat ne sitten\nhurjistuneina ja hädissään alkaneet juosta poispäin tulipalosta,\nhävittäen kaikki tieltään kuin myrsky. Julkinen tiedonanto ilmoitti\nkymmenentuhannen ihmishengen menneen hukkaan liekeissä. Paljon ihmisiä\ntodella sai surmansa. Toiset heittäytyivät, kadotettuaan kaiken\nomaisuutensa tai rakkaimpansa, epätoivoissaan ja tahallisesti tuleen.\nToiset tukahtuivat savuun. Keskikaupungilla, Kapitoliumin, Quirinalin,\nViminalin ja Esquilinuksen sekä Palatinuksen ja Caeliuksen kukkuloiden\nseutuvilla, missä kadut olivat rakennetut taajimmilleen, puhkesi tuli\nesiin niin monessa kohden yhtaikaa, että kun ihmisjoukot koittivat paeta\ntoiselle taholle, heitä äkkiarvaamatta toiselta taholta kohtasi\nliekkiseinä. Silloin täytyi heidän kohdata kamala kuolema tulimeressä.\nYleisen sekasorron vallitessa eivät hätääntyneet ja kauhistuneet ihmiset\nlopulta tietäneet minne paeta. Kadut olivat täynnä tavaroita, monet\nahtaammat kohdat aivan läpipääsemättömiä. Siinä, minne myöhemmin\nrakennettiin Flaviuksen amfiteatteri, Maan jumalattaren temppelin,\nLiviuksen porttikäytävän ja hiukan ylempänä olevien Junon ja Lucinan\ntemppelien luona, siis Clivus Vibriuksen ja vanhan Porta Esquilinan\nvälillä, oli toreja ja aukeita aloja, ja ne, jotka näillä olivat\netsineet turvaa, joutuivat tulen saarroksiin ja menehtyivät kuumuuteen.\nSellaisistakin paikoista, jonne ei tuli ollut ulottunut, löydettiin\nmyöhemmin satoja hiiltyneitä ruumiita, vaikka onnettomat ihmiset siellä\ntäällä olivat repineet kivet kaduista ja hautautuneet puoleksi maan\nsisään etsiäkseen suojaa kuumuutta vastaan. Ei ainoakaan\nkeskikaupungilla asuvista perheistä ollut pelastunut kokonaan. Sentähden\nkuului porteilta ja teiltä haikeita valituksia. Epätoivoissaan kierteli\nsiellä naisia, huudellen rakkaitansa, jotka olivat saaneet surmansa\ntungoksessa tai tulessa.\n\nToiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren\nonnettomuuden takia. Muutamat vanhukset seisahtuivat Jupiter Liberatorin\ntemppelin eteen, oikoivat käsiään ja huusivat: \"Jos olet vapauttaja,\nniin vapahda alttarisi ja kaupunki!\" Joukon vimma kääntyi etupäässä\nvanhoja roomalaisia jumalia vastaan, sillä heidän olisi, kansan\nkäsityksen mukaan, paremmin pitänyt varjella kaupunkia. He olivat\nosoittautuneet aivan voimattomiksi, sentähden heitä sadateltiin. Mutta\nkun Via Asinarialta päin saapui saatto egyptiläisiä pappeja, kantaen\nIsis-kuvaa, joka oli pelastettu eräästä Porta Caelimontanan\nlikeisyydessä sijaitsevasta temppelistä, karkasivat ihmisjoukot keskelle\nsaattoa, pysäyttivät vaunut, vetivät kuvan Appian portille ja kantoivat\nsen Marsin temppeliin. Papit, joiden jumaluutta täten oli rohjettu\nloukata, nousivat tietysti vastarintaan. Toisaalla rukoiltiin Serapista,\nBaalia tai Jehovaa. Näiden jumalien tunnustajat olivat paenneet\nSuburrasta ja Tiberin takaa, ja kentät kaupunginmuurien ulkopuolella\nkaikuivat heidän huutoaan ja parkuaan. Heidän huudostaan soi kuitenkin\nikäänkuin jonkinlainen vahingonilo, ja kun toiset yhtyivät heidän\nkuoroonsa ylistämään \"maailman herraa\", suuttuivat toiset heidän\nriemunpurkauksistaan ja varustautuivat vastustamaan. Siellä täällä\nveisasivat miehuutensa täysissä voimissa olevat miehet, vanhukset,\nnaiset ja lapset kummallisia, juhlallisia virsiä, joita ei kukaan\nsaattanut ymmärtää mutta joissa yhtämittaa toistuivat sanat: \"Jo tulee\ntuomion päivä, se suuri vihan ja tuskan päivä\". Raivoisan meren lailla\nvyöryivät ja hyrskyivät ihmisaallot palavan kaupungin ympärillä.\n\nMutta eivät auttaneet rukoukset enempää kuin uhkaukset ja virretkään.\nHävitys tuli jakamattomana, lahjomattomana ja armottomana kuin itse\nsallimus. Pompejuksen amfiteatterin luona säilytettiin suuria hamppu- ja\nköysivarastoja, joita tarvittiin sirkuksessa ja arenalla, sekä\nkaikenlaisia koneita, joita käytettiin kilpaleikeissä. Nämä samaten kuin\npiki- ja tervavarastot, joita tarvittiin köysien voitelemiseen,\nsyttyivät tuleen. Muutaman tunnin perästä loisti se osa kaupunkia, jossa\nMars-kenttä oli, ainoana heleänkeltaisena liekkinä. Kauhu oli siihen\nmäärään tylsistyttänyt ihmiset, että he lopulta luulivat yleisen\nsekasorron vaikuttaneen päivän ja yön vaihteluunkin: he uskoivat\nnäkevänsä auringonpaistetta. Mutta jonkun ajan perästä vei tasainen,\nverenkarvainen hohde voiton kaikilta muunvärisiltä liekeiltä.\nTulimerestä nousi hehkuvaa taivasta kohti ikäänkuin jättiläiskokoisia\nsuihkulähteitä ja palavia patsaita, jotka ilmassa hajosivat tulisiksi\nluudiksi ja höyheniksi. Sitten tarttui tuuli niihin, venytti ne\nkultaisiksi langoiksi ja säkenöiviksi hiussuortuviksi ja lennätti alas\nCampanialle, Albanin vuoria kohti. Yö kävi yhä valoisammaksi. Ilma ei\nenää ollut pelkkää valoa — se tuntui olevan liekkiä. Tiber virtasi\nelävänä tulena. Onneton kaupunki muuttui täydelliseksi helvetiksi.\nTulipalo otti yhtenään haltuunsa uusia aloja, valloitti väkirynnäköllä\nkukkulat, valautui tasangoille, täytti laaksot, mellasti, ryski ja\nraivosi.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nKankuri Macrinus, jonka taloon Vinitius oli tuotu, pesi ja puetti hänet\nsekä antoi hänelle ruokaa. Päästyään voimiinsa ilmoitti nuori tribuni\naikovansa vielä tänä yönä lähteä etsimään Linusta. Macrinus, joka oli\nkristitty, kertoi kuten Chilonkin, että Linus erään vanhemman,\nClemens-nimisen papin kanssa oli lähtenyt Ostrianumiin, jossa Pietarin\npiti kastaa joukoittain uusia tulokkaita kristinuskoon. Useat tässä\nkaupunginosassa tiesivät, että Linus kaksi päivää sitten oli uskonut\ntalonsa erään Cajuksen haltuun. Vinitius tuli nyt vakuutetuksi siitä,\nettei Lygia eikä Ursus olleet jääneet kotiin, vaan että hekin olivat\nlähteneet Ostrianumiin.\n\nTämä tieto tuotti hänelle suurta lohtua. Linus oli vanha mies. Hänen\nolisi varmaan käynyt vaikeaksi joka päivä kulkea Tiberin takaa\nNomentanan portille asti ja sieltä taas takaisin Tiberin taakse.\nEpäilemättä hänen tarkoituksensa siis oli asua muutamat päivät jonkun\nuskonheimolaisen luona, ulkopuolella kaupunkia. Ja Lygia ja Ursus\ntietysti olivat hänen kanssaan. He olivat siis päässeet pakoon\ntulipaloa, joka tuskin olikaan ulottanut tuhotöitään aina Esquilinuksen\ntaakse. Vinitius luuli tässä kaikessa huomaavansa Kristuksen\nvarjeluksen. Hän tunsi vaeltavansa Hänen turvissaan ja hänen sydämensä\nvaltasi rakkaus voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hengissä vannoi hän\nKristukselle palkitsevansa Hänen armonsa koko elämällään.\n\nNyt on vain kova kiire Ostrianumiin. Kunhan hän löytää Lygian, Linuksen\nja Pietarin, vie hän heidät jollekin kaukaiselle maatilalleen, vaikkapa\nSiciliaan asti. Rooma palaa, — muutaman päivän perästä ei siitä ole\njäljellä kuin tuhkaläjä — miksi he siis jäisivät tänne hätääntyneen\nkansan joukkoon, keskelle hävitystä? Siellä he voivat elää uskollisten\norjien ympäröiminä, tyyninä ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa,\nKristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hän nyt vain\nlöytäisi heidät!\n\nLöytäminen ei ollut ensinkään helppoa. Vinitius muisti millä vaivalla\nhän oli päässyt Via Appialta Tiberin taakse ja mitä kierroksia hänen oli\ntäytynyt tehdä päästäkseen Via Portuensikselle. Sentähden hän nyt päätti\nvalita toisen tien. Oli ehkä paras ensin kulkea Via Triumphatorista,\nsitten seurata jokea Aemiliuksen siltaan asti, sitten kiertää\nPincius-vuori ja vihdoin jatkaa matkaa Marskentän poikki, pitkin\nPompejuksen, Luculluksen ja Sallustiuksen puutarhojen syrjää, Via\nNomentanalle asti. Se olisi kyllä ollut lyhyin tie, mutta sekä Macrinus\nettä Chilon kehoittivat häntä hylkäämään sen. Tosin ei tuli vielä ollut\npäässyt näihin kaupunginosiin, mutta varmaan torit ja kadut olivat aivan\ntäynnä ihmisiä ja heidän tavaroitaan. Chilon neuvoi Vinitiusta kulkemaan\nAger Vaticanuksen kautta Porta Flaminialle, siitä joen poikki\nkaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten Aciliuksen puutarhojen taakse\nPorta Salarialle. Hetkisen epäiltyään päätti Vinitius seurata heidän\nneuvoaan.\n\nMacrinuksen täytyi jäädä taloa vartioimaan, mutta hän hankki\nVinitiukselle kaksi muulia, jotka saattoivat olla tarpeen Lygian\nvastaista kuljettamista varten. Hän tarjosi Vinitiukselle niinikään\norjaa, mutta sitä Vinitius ei ottanut, koska hän arveli pian tapaavansa\ntieltä jonkun pretorianiosaston, jonka voisi käskeä matkaansa. Hetken\npäästä riensi hän jo Chilonin kanssa Pagus Janiculensiksen kautta Via\nTriumphatorikselle päin. Aukeilla paikoilla oli täälläkin pakolaisia,\nmutta helposti saattoi sentään päästä eteenpäin, sillä suurin osa\nasukkaita oli paennut Via Potruensista myöten merelle päin. Heidän\npäästyään Porta Septimianasta kulki tie joen ja Domitiuksen ihanien\npuutarhojen välitse. Tulipalo punasi mahtavat sypressit heleällä\nhohteella, ikäänkuin ilta-aurinko olisi valanut niihin rusoaan. Tie kävi\nyhä vapaammaksi, ainoastaan silloin tällöin täytyi otella maalaisväestön\nkanssa, joka riensi kaupunkiin. Vinitius koetti saada muulia kulkemaan\nniin nopeasti kuin suinkin. Chilon pysytteli kaiken aikaa hänen\nperässään ja puheli yhtämittaa itsekseen:\n\n\"Kas, nythän se tulipalo jäi taaksemme ja lämmittää selkäämme. Tämä tie\nei vielä koskaan öisin ole ollut näin valoisa. Oi Zeus! jollet\npilvistäsi päästä aika sadekuuroa sammuttamaan tätä tulipaloa, niin\nosoitat, ettet välitä Roomasta. Ihmisvoima ei tällaista tulipaloa\nsammuta. Voi tätä kaupunkia, joka hallitsi Kreikkaa ja koko maailmaa! Ja\nnyt saa kuka kreikkalainen hyvänsä paistaa papuja Rooman tuhkassa! Kuka\nsitä olisi uskonut!... Ei ole enää Roomaa eikä Rooman valtiaita!...\nKuka tahansa saa käyskennellä Rooman raunioilla, jahka ne vain\njäähtyvät, ja vihellellä mielin määrin — ei kukaan tule kieltämään! Oi\njumalat! vihellellä maailmaa hallitsevan kaupungin raunioilla! Kuka\nkreikkalainen tai barbari olisi uskaltanut sellaista toivoa?... Ja\nkuitenkin saattaa nyt aivan huoleti vihellellä, sillä tuhkaläjä on\ntuhkaläjä, syntyipä se sitten paimenten nuotiotulesta taikka palaneesta\nkaupungista, ja tuuli sen kuitenkin ennen pitkää hajoittaa.\" Tämän\nyksinpuhelunsa aikana hän tuon tuostakin kääntyi katselemaan tulipaloa,\nja ilme hänen kasvoissaan oli sekä häijy että tyytyväinen. Hetkisen\nperästä hän jatkoi:\n\n\"Se häviää, se häviää! Kohta sitä ei enää ole maan päällä. Minne maailma\nnyt lähettää viljansa, olivinsa ja rahansa? Kuka nyt pusertaa ihmisistä\nkyyneliä ja kultaa? Marmori ei pala, mutta se halkeilee tulessa.\nKapitolium hajoaa tuhkaksi, Palatinus hajoaa tuhkaksi. Oi Zeus! Rooma on\nollut kuin paimen ja muut kansat kuin lampaat. Kun paimenen tuli nälkä,\nteurasti se yhden lampaista, söi lihat suuhunsa ja uhrasi sinulle, oi\njumalien isä, taljan. Kuka, oi pilvienpitäjä, nyt pitää huolta\nteurastuksesta ja kenen käsiin sinä panet paimenen piiskan? Sillä Rooma\npalaa, palaa sellaisella vauhdilla, että luulisi sinun itsesi, isä,\nsalamallasi sytyttäneen sen tuleen.\"\n\n\"Nukutko?\" ärähti Vinitius äkkiä, \"vai mitä sinä siellä teet?\"\n\n\"Itken Roomaa, herra,\" vastasi Chilon. \"Voi Jupiterin kaupunkia!...\"\n\nJonkun aikaa he ratsastivat äänettöminä. Ei kuulunut muuta kuin tulen\nnurina ja lintulaumojen siipien kahina. Kyyhkyset, jotka asustelivat\nhuviloiden likeisyydessä ja pikkukaupungeissa Campanialla, sekä\nkaikkinaiset metsälinnut ja merenrantojen ja vuoriston siivekkäät\nasujamet luulivat nähtävästi tulipalon hohdetta auringonvaloksi, koska\nniitä laumoittain syöksyi suin päin tuleen.\n\nVinitius alkoi ensinnä puhua:\n\n\"Missä sinä olit, kun tulipalo syttyi?\"\n\n\"Olin juuri menossa ystäväni Eurytiuksen luo, joka piti kauppaa Suuren\nSirkuksen luona, ja mietiskelin juuri Kristuksen oppia, kun ruvettiin\nhuutamaan: 'Tuli on irti!' Ensinnä kerääntyivät ihmiset\nsirkusrakennuksen ympärille, joko pelastaakseen sitä tai\nuteliaisuudesta, mutta kun liekit ottivat haltuunsa koko rakennuksen ja\nkun siellä täällä muuallakin kaupungilla rupesi näkymään tulipalon\noireita, ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ajattelemaan omaa\npelastusta.\"\n\n\"Näitkö ihmisten kiertelevän sytyttelemässä taloja?\"\n\n\"Kyllä minun täytyi kaikenkaltaisia nähdä, oi Aeneaksen jälkeläinen!\nNäin ihmisten miekka kädessä raivautuvan tungoksen läpi, näin heidän\nsurmaavan toisiaan. Ihmisten sisälmyksiä oli kadulla, joukon jaloissa.\nOi, herra, olisi luullut barbarien valloittaneen kaupungin ja panneen\ntoimeen teloituksen. Ihmiset vaikeroivat maailmanlopun tulleen. Toiset\nmenivät niin pyörälle päästään, etteivät koettaneetkaan päästä pakoon,\nvaan pysyivät tylsistyneinä paikoillaan, kunnes tuli heidät saavutti.\nToiset tulivat hulluiksi, toiset kirkuivat epätoivoissaan. Oli sentään\nsellaisiakin, jotka kirkuivat ilosta, sillä katso, herra, maailmassa on\npaljon pahoja ihmisiä. Eivät he ymmärrä antaa arvoa teidän lempeälle\nhallituksellenne ja oikeudenmukaisille laeillenne, jotka sallivat teidän\nottaa toiselta hänen omaisuutensa ja pistää sen omaan pussiinne. Ihmiset\neivät osaa alistua jumalien tahdon alle!\"\n\nVinitius oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä huomannut Chilonin äänessä\nväräjävää ivaa. Hänen pintaansa karmi kun hän ajatteli, että Lygian\nmahdollisesti oli täytynyt olla tuossa hirveässä sekamelskassa, kadulla,\njolle oli viskattu ihmisten sisälmyksiä joukon tallattavaksi. Hän oli\nvähintään kymmenen kertaa käskenyt Chilonin kertoa kaikki mitä hän\ntiesi, mutta nyt hän kuitenkin vielä kerran kääntyi hänen puoleensa:\n\n\"Näitkö sinä omin silmin heidät Ostrianumissa?\"\n\n\"Näin, oi Venuksen poika! Näin neidon, näin hyväsydämisen lygiläisen,\npyhän Linuksen ja apostoli Pietarin.\"\n\n\"Ennen tulipaloako?\"\n\n\"Ennen tulipaloa, oi Mitra!\"\n\nMutta Vinitiuksen päähän pälkähti äkkiä ajatus, että Chilon ehkä\nvalehtelee. Hän pysäytti siis muulinsa, loi kreikkalaiseen vanhukseen\nuhkaavan katseen ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä siellä teit?\"\n\nChilon joutui hämilleen. Hän oli tosin, kuten monet muutkin ihmiset,\najatellut, että kun Rooman kaupunki häviää, niin Rooman valtakunnan\npiirikin katoaa maailmasta, mutta nyt hän oli ypö-yksin Vinitiuksen\nkanssa ja muisti varsin hyvin nuoren tribunin hirveiden rangaistusten\nuhalla käskeneen häntä jättämään kristityt — varsinkin Linuksen ja\nLygian — rauhaan.\n\n\"Herra,\" huudahti hän, \"mikset usko, että minä heitä rakastan? Puhun\ntäyttä totta! Olen käynyt Ostrianumissa, koska jo melkein olen\nkristitty. Pyrrho opetti minua pitämään hyvettä suuremmassa arvossa kuin\nfilosofiaa, sentähden etsin nykyään hyveellisten ihmisten seuraa.\nOlenhan sitäpaitsi köyhä mies ja sillaikaa kun sinä, Jupiter, olit\nAntiumissa, sain monesti kärsiä nälkää kirjojeni ääressä. Usein\nistuuduin Ostrianumin muurin juurelle, sillä kristityt jakelevat enemmän\nalmuja kuin kaikki Rooman muut asukkaat yhteensä, vaikka ovatkin köyhää\nkansaa.\"\n\nTämä selitys tuntui Vinitiuksesta tyydyttävältä. Hänen äänensä oli jo\nleppeämpi, kun hän kysyi:\n\n\"Etkö tiedä, missä Linus nykyään asuu?\"\n\n\"Sinä rankaisit minua kerran hirveästi uteliaisuuden viasta, vastasi\nkreikkalainen.\"\n\nVinitius vaikeni, ja he jatkoivat matkaansa.\n\n\"Herra,\" virkkoi Chilon hetkisen perästä, \"ilman minua et olisi löytänyt\nneittä. Jos nyt siis löydämme hänet, niin ethän unohda köyhää tietäjää?\"\n\n\"Sinä saat talon viinitarhoineen likellä Ameriolaa,\" vastasi Vinitius.\n\n\"Kiitän sinua, Herkules! Sanoitko: viinitarhoineen?... Kiitän sinua!\nOi, kiitän! Viinitarhoineen!\"\n\nHe sivuuttivat Vaticanuksen kukkulan, joka tulipalon hohteessa heloitti\naivan punaisena, pääsivät Naumachian tuolle puolen ja kääntyivät\noikealle. Heidän tarkoituksensa oli ratsastaa Vaticanuksen kentän\npoikki, tulla joelle, päästä sen yli ja siitä Porta Flaminalle. Äkkiä\nChilon seisautti muulinsa ja virkkoi:\n\n\"Herra! Päähäni pälkähti hyvä tuuma.\"\n\n\"Puhu!\" kehoitti Vinitius.\n\n\"Janiculuksen ja Vaticanuksen kukkuloiden välillä Agrippan lammen takana\non kuoppia, joista otettiin kiviä ja hiekkaa, kun Neron sirkusta\nrakennettiin. Kuule nyt herra, mitä sanon! Kuten tiedät, asuu täällä\nTiberin takana paljon juutalaisia. Nämä ovat viime aikoina hirveällä\ntavalla ruvenneet vainoamaan kristittyjä. Muistat ehkä, että Roomassa jo\njumalallisen Klaudiuksen aikana oli sellaisia kahakoita, että Caesarin\ntäytyi karkoittaa juutalaiset kaupungista. Sittemmin he palasivat\ntakaisin ja nyt he elävät huolettomina Augustan suojeluksen alla ja\nkohtelevat kristittyjä kahta ankarammin. Minä tiedän sen. Olen omin\nsilmin nähnyt! Tosin ei ole annettu mitään virallista julistusta heitä\nvastaan, mutta juutalaiset menevät kaupunginprefektin luo ja syyttävät\nheitä siitä, että he murhaavat lapsia, palvelevat aasia ja julistavat\noppia, jota ei senaatti ole vahvistanut. Itse puolestaan he hyökkäävät\nheidän rukoushuoneisiinsa ja käyttäytyvät niin raivoisasti, että\nkristittyjen täytyy mennä piiloon.\"\n\n\"Mitä muuta sinulla on sanomista?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Sitä, herra, että kristittyjen vainoja välttääkseen täytyy pitää\nrukouksensa salaa, vaikka Tiberin takana kyllä on julkinen synagoga. He\nkokoontuvat autioihin latoihin tai santakuoppiin kaupungin ulkopuolella.\nKristityt Tiberin takaa ovat valinneet käytettäväkseen juuri sen\nhiekkakuopan, joka on syntynyt sirkusta ja useita Tiberin rannalle\ntehtyjä taloja rakennettaessa. Nyt, kun kaupunki palaa, rukoilevat he\nlakkaamatta. Voimme tavata heitä lukemattomia määriä maakuopista.\nSentähden ehdottaisin, herra, että poikkeaisimme tänne katsomaan.\"\n\n\"Mutta sinähän sanoit, että Linus oli lähtenyt Ostrianumiin!\" huudahti\nVinitius kärsimättömästi.\n\n\"Mutta sinä lupasit minulle talon ja viinitarhan likellä Ameriolaa,\"\nvastasi Chilon, \"ja sentähden tahdon minä etsiä neidon kaikkialta, mistä\nvain saatan toivoa löytäväni hänet. He ovat tulipalon sytyttyä voineet\npalata Tiberin taakse... He ovat ehkä kiertäneet kaupungin ympäri, kuten\nme nyt teemme. Linuksella on näet talo, hän on luultavasti tahtonut\nnähdä, syttyisikö sekin kaupunginosa tuleen, missä hänen talonsa on. Jos\nniin on käynyt, vannon sinulle, herra, kautta Persephoneen, että\ntapaamme heidät hiekkahaudasta. Ainakin saamme heistä tietoja.\"\n\n\"Olet oikeassa. Johda minut siis sinne,\" käski tribuni.\n\nHetkeäkään epäilemättä käänsi Chilon muulinsa vasemmalle, kukkulaa\nkohti. Kun he vähän aikaa olivat kiertäneet vuorta, peitti se heiltä\ntulipalon, joten he kulkivat pimeässä, vaikka likeiset kukkulat hohtivat\ntäydessä punassa. Päästyään sirkuksen ohitse kääntyivät he vieläkin\nvasemmalle ja joutuivat jonkinlaiseen solaan, jossa vallitsi täydellinen\npimeys. Mutta pian huomasi Vinitius pimeydessä joukoittain tuikkivia\nlyhtyvalkeita.\n\n\"Tuossa he ovatkin!\" huudahti Chilon. \"Nyt heitä on täällä enemmän kuin\nkoskaan ennen, sillä toiset rukoushuoneet ovat täynnä savua, kuten koko\nTiberin-takainen kaupunginosa.\"\n\n\"Totta totisesti! kuulen veisuuta,\" virkkoi Vinitius.\n\nVuoren pimeästä aukosta kuului todella laulavia ihmisääniä, ja lyhdyt\nkatosivat katoamistaan vuoreen. Mutta syrjäkäytävistä tulvi yhtämittaa\nuusia tulokkaita, ja ennen pitkää olivat Vinitius ja Chilon joutuneet\nkeskelle ihmisjoukkoa.\n\nChilon astui muulin selästä, viittasi pojalle, joka sattui kulkemaan\nhänen rinnallaan, ja sanoi:\n\n\"Olen Kristuksen pappi ja piispa. Pidäppä muulejamme, niin saat minulta\nsiunauksen ja syntisi anteeksi.\"\n\nHän ei odottanut pojalta vastausta, vaan viskasi ohjakset hänen käsiinsä\nja sekaantui Vinitiuksen kanssa ihmisjoukkoon.\n\nHe suuntasivat kulkunsa maan alle ja astuivat lyhtyjen himmeässä valossa\npimeän käytävän läpi. Siitä he tulivat avaraan onkaloon, josta\nnähtävästi ennen oli otettu kiviä, koska seinissä vielä oli tuoreet\njäljet.\n\nSiellä oli valoisampaa kuin käytävässä, sillä siellä paloi, paitsi\nlamppuja ja lyhtyjä, myöskin soihtuja. Niiden valossa näki Vinitius\nsuuria ihmisjoukkoja polvillaan, käsivarret ojennettuina taivasta kohti.\nLygiaa, apostoli Pietaria ja Linusta ei näkynyt missään, mutta kaikkien\nrukoilevien kasvoista loisti juhlallinen mielenliikutus. Toiset\nnäyttivät odottavan, luottavan ja toivovan. Tulet kuvastuivat silmien\nvalkuaisista, jotka tähtäsivät taivasta kohti, kalpeilta,\nliidunkarvaisilta otsilta valui hiki; toiset veisasivat virttä, toiset\ntoistelivat tulisesti Jeesuksen nimeä, toiset löivät rintoihinsa.\nSaattoi selvästi nähdä, että kaikki odottivat jotakin yliluonnollista.\n\nÄkkiä vaikeni veisuu, ja komeroon, joka nähtävästi oli syntynyt suuren\nkivilouhikon jäljeltä, nousi Vinitiuksen tuttava, Crispus. Hän kulki\nmiltei kuin unissaan, kasvot kalpeina, ankaruutta ja uskonkiihkoa\nuhkuvina. Kaikkien silmät kääntyvät nyt häneen, ja toivon- ja\nlohdutuksenjanoiset näyttivät odottavan saavansa tyydytystä häneltä.\nMutta kun hän oli siunannut kansan, rupesi hän puhumaan hätäisesti,\nmiltei kirkuen:\n\n\"Katukaa syntejänne, sillä hetki on tullut. Jo on Herra lähettänyt\ntulensa hävittämään rikosten ja irstauden kaupunkia, uutta Babylonia!\nTuomion, vihan ja koston hetki on tullut... Herra lupasi tulla, ja pian\nnäette Hänen tulevan! Mutta hän ei enää tulekaan Karitsana, joka uhrasi\nverensä teidän syntienne tähden, vaan hirveänä tuomarina, joka\nvanhurskautensa vihassa syöksee syntiset ja epäuskoiset kadotukseen...\nVoi maailmaa ja voi syntisiä, sillä ei heille enää armoa löytymän\npidä... Jo näen Sinut, Kriste! Tähdet putoavat sateena taivaalta,\naurinko pimenee, maa halkeilee ja kuolleet nousevat haudoistaan, mutta\nSinä tulet torvien soidessa ja pyhät enkelijoukot Sinun kanssasi, tulet\nkeskellä pitkäisen jylinää. Minä näen ja kuulen Sinut, oi Kriste!\"\n\nHän vaikeni, nosti silmänsä taivasta kohti ja jäi katsomaan ikäänkuin\nhän jossakin kaukana olisi nähnyt hirveän näyn. Äkkiä alkoi maan päältä\nkuulua kumeaa tärinää ... tärähdys, toinen, kymmenes. Palavassa\nkaupungissa olivat nimittäin rakennukset pitkin kokonaisten katujen\nmittaa alkaneet romahdella lysyyn. Mutta suurin osa kristittyjä piti\nsiitä johtuvaa melua selvänä taivaan viittauksena: he luulivat viimeisen\npäivän tulleen. Usko Kristuksen äkillisestä tulemisesta ja maailman\nlopusta oli näet levinnyt heidänkin joukkoonsa, ja tulipalo kaupungissa\noli tietysti ollut omiaan kiihoittamaan tätä uskoa. Kauhistus valtasi\nsiis nyt ihmisjoukon. Toiset toistelivat toistelemistaan: \"tuomiopäivä\non tullut!...\" Toiset peittivät käsillään kasvonsa, luullen\nmaanjäristyksen raivoavan ympärillään ja halkeamista syöksyvän esiin\nhelvetin petoja käymään syntisten kimppuun. Toiset huusivat: \"Kriste,\narmahda meitä! Lunastaja, ole laupias!...\" — toiset tunnustivat ääneen\nsyntinsä ja toiset karkasivat ystäviensä syliin, jotteivät kauhistuksen\nhetkellä olisi yksin.\n\nJoukossa oli kuitenkin sellaisiakin kasvoja, jotka näyttivät olevan\nkotoisin taivaan mailta, kasvoja, joita kirkasti yliluonnollinen hymy ja\njoissa ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Tuon tuostakin\nnostettiin jossakin kummia huutoja: ihmiset puhuivat uskonhuumauksessaan\nkäsittämättömiä sanoja käsittämättömillä kielillä. \"Herää sinä, joka\nmakaat!\" kajahti jostakin luolan pimeästä nurkasta. Mutta ylinnä muita\nääniä jyrisi Crispuksen huuto: \"valvokaa! valvokaa!\"\n\nAjoittain vallitsi hiekkahaudassa hiiskumaton hiljaisuus. Tuntui siltä\nkuin ihmiset henkeä pidätellen olisivat odottaneet, mitä tuleman piti.\nSilloin ei kuulunut muuta kuin kumina hajoavasta kaupungista. Sitten\npääsivät rukoukset, voihkeet ja huudot taasen vauhtiinsa. \"Lunastaja,\nole laupias!\" Tuon tuostakin korotti Crispus äänensä ja huusi:\n\"Hyljätkää maallinen omaisuutenne, sillä vähän ajan perästä ei pidä\nmaaperää teidän jalkainne alla oleman! Hyljätkää maallinen rakkautenne,\nsillä ei Herra huoli niistä, jotka rakastavat luontokappaleita enemmän\nkuin Luojaa! Voi mahtavia! voi rikkaita, voi irstaisuudessa eläjiä! voi\nmiehiä, vaimoja ja lapsia!...\"\n\nÄkkiä tuntui hiekkahaudassa tärähdys, joka oli kovempi kuin kaikki\nedelliset. Ihmiset heittäytyivät silloin maahan ja laskivat käsivartensa\nristiin rinnalle, ikäänkuin sillä merkillä suojellakseen itseään pahoja\nhenkiä vastaan. Kaikki hiljeni, ei kuulunut muuta kuin hätäistä\nhengitystä ja kauhistuneita kuiskauksia: \"Jeesus, Jeesus, Jeesus!\" sekä\nsilloin tällöin lapsen itkua. Äkkiä lausui tyyni ääni polvistuvan\nihmisjoukon päiden päällitse:\n\n\"Rauha olkoon teille!\"\n\nPuhuja oli apostoli Pietari, joka juuri oli tullut hiekkahautaan.\n\nHänen äänensä sointu karkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken kauhun. Oli\nkuin paimen olisi tullut laumaan ja asettanut lampaiden pelon. Ihmiset\nnousivat maasta, likeisimmät pakenivat hänen jalkainsa juureen,\nikäänkuin etsiäkseen turvaa hänen siipiensä varjosta. Hän ojensi\nkäsivartensa heidän puoleensa ja lausui:\n\n\"Minkätähden te epäilette teidän sydämissänne? Kuka teistä tietää, mitä\nsaattaa tapahtua ennenkuin hetki tulee? Babylonin Herra kyllä hävitti\ntulellaan, mutta teille, jotka kaste on pessyt ja jotka Karitsan veri on\nlunastanut, on tapahtuva hänen laupeutensa, ja te saatte kuolla Hänen\nnimensä huulillanne. Rauha olkoon teidän kanssanne!\"\n\nCrispuksen hirveiden, armottomien sanojen perästä vaikutti Pietarin puhe\nkuin suloinen voide. Pelon asemesta valtasi ihmisten mielet nyt rakkaus\nJumalaan. Kristus kävi taasen heidän silmissään siksi, jota he\napostolien kertomusten kautta olivat oppineet rakastamaan. Hän ei\nollutkaan armoton tuomari, vaan suloinen, kärsivällinen Karitsa, jonka\nlaupeus oli satoja kertoja suurempi kuin ihmisten pahuus. Lohdutuksen\ntunne elähdytti kaikkien läsnäolijoiden mielet ja heidän sydämensä uhkui\nkiitollisuutta apostolia kohtaan. \"Me olemme lampaitasi, ruoki meitä!\"\nhuudettiin eri tahoilta, mutta likeisimmät lausuivat: \"älä meitä heitä\nkoston päivänä!\" He olivat polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta\nkun Vinitius sen näki, likeni hän apostolia, tarttui hänen vaatteidensa\nliepeeseen, kumarsi päänsä ja puhui:\n\n\"Herra, auta minua! Olen etsinyt tyttöä tulipalon, savun ja tungoksen\nseasta enkä ole saattanut löytää häntä. Mutta minä uskon, että sinä voit\nhänet minulle palauttaa.\"\n\nPietari laski kätensä hänen päälaelleen.\n\n\"Usko,\" lausui hän, \"ja seuraa minua.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKaupunki yhä paloi. Suuri Sirkus hajosi tuhkaksi, samoin ne kadut ja\nkaupunginosat, jotka ensinnä olivat syttyneet. Aina kun rakennukset\nromahtivat kasaan, leimahti liekki hetkeksi taivasta kohti. Tuuli oli\nkääntynyt ja puhalsi nyt tavattomalla voimalla mereltä päin, kuljettaen\nCaeliukselle, Esquilinukselle ja Viminalikselle tuliaaltoja, kekäleitä\nja hiiliä. Nyt ajateltiin sentään jo pelastustakin. Tigellinus oli\nkolmantena päivänä saapunut Antiumista onnettomuuspaikalle, ja hänen\nkäskystään oli ruvettu hajoittamaan rakennuksia Esquilinuksella, jotta\ntuli, joutuessaan tyhjälle paikalle, itsestään sammuisi. Tämä toimenpide\ntarkoitti sentään ainoastaan viimeisen kaupunginosan pelastamista, sillä\nsen pelastamista, joka jo oli syttynyt tuleen, ei enää ollut\najatteleminenkaan. Sitäpaitsi oli ryhdyttävä torjumaan kaikkinaisia\nmuita onnettomuutta seuraavia vaaroja. Määräämättömät rikkaudet, koko\nasukkaiden omaisuus oli mennyt hukkaan yhdessä kaupungin kanssa, ja\nsatojatuhansia ihmisiä hoippuili keppikerjäläisinä kaupungin muurien\nulkopuolella. Jo seuraavana päivänä rupesi nälkä ahdistamaan\nihmislaumoja, sillä kaupunkiin kootut äärettömät ruokavarastot olivat\npalaneet ja uusien hankkimista ei kukaan tämän yleisen, hirmuisen\nsekasorron vallitessa ollut ajatellut. Vasta Tigellinuksen saavuttua\npaikalle lähetettiin sanansaattajia Ostiaan, mutta sillaikaa oli kansa\nehtinyt ottaa sangen uhkaavan asenteen.\n\nSen talon ympärille Aqua Appian varrella, jossa Tigellinus siihen aikaan\nasui, oli kerääntynyt laumottain naisia ja he huusivat lakkaamatta,\naamusta myöhään yöhön asti: \"antakaa leipää ja asuntoa!\" Pretorianeja\noli komennettu paikalle suurelta leiriltä Via Salarian ja Via Nomentanan\nvälillä, mutta turhaan koettivat he saada aikaan jonkinlaista\njärjestystä. Monesti ryhtyivät ihmiset tekemään heille julkista\nvastarintaa. Tuon tuostakin viittasivat turvattomat joukot palavaa\nkaupunkia ja kirkuivat: \"tappakaa meidät nyt tässä tulen valossa!\" He\nsadattelivat Caesaria, augustianeja, pretoriani-sotamiehiä, ja hämmennys\nkasvoi kasvamistaan. Tigellinus, joka keskellä yötä katseli hävitystä ja\nnäki tuhansien tulien loimuavan, luuli lopulta näkevänsä vartiotulia\nvihollisten leireistä. Hänen käskystään oli kaupunkiin tilattu suuret\nmäärät jauhoja ja valmiita leipiä sekä Ostiasta että kaikista lähiseudun\nkylistä ja kaupungeista, mutta kun ensi lähetykset yöllä saapuivat\nEmporiumiin, mursi kansa Aventinuksen puoleisen pääportin ja hyökkäsi\nruokavarojen kimppuun, saaden aikaan hirveän sekamelskan. Liekkien\nvalossa syntyi nyt ottelu leivistä, sillä seurauksella, että suuri osa\nputosi maahan. Rikkoutuneista säkeistä varisseet jauhot peittivät\nvalkeana lumitienä koko Drusuksen ja Germanicuksen porttien välin, ja\nmelskettä kesti kunnes sotamiehet olivat valloittaneet rakennuksen ja\nnuolien ja heittokeihästen avulla hajoittaneet joukot.\n\nTällaista hävitystä ei Rooma ollut kokenut sitten kuin Brennuksen\naikana, jolloin gallialaiset olivat hyökänneet kaupunkiin. Monet\nvertailivatkin kauhistuksissaan tätä tulipaloa senaikaiseen. Mutta\nolihan toki silloin edes Kapitolium säilynyt. Nyt ympäröi\nKapitoliumiakin hirveä tuliseppel. Marmori tosin ei palanut tulessa,\nmutta öisin, kun tuuli hetkiseksi hajoitti liekit, saattoi\nvuorenhuipulta nähdä Jupiterin temppelin pylväsrivien loistavan\nruusunkarvaisina, muuttuneina hehkuvien hiilten näköisiksi. Brennuksen\naikana oli Rooman väestö ollut rehellistä yhtenäistä kansaa, joka\nrakasti kaupunkiaan ja alttarejaan, mutta nyt kierteli palavan kaupungin\nmuurien takana joukko, jossa enimmäkseen oli orjia ja vapautettuja,\nraivostunutta, kapinallista väkeä, joka minä hetkenä hyvänsä nälän ja\nhädän yllyttämänä oli valmis nousemaan kapinaan kaupunkia ja hallitusta\nvastaan.\n\nTulipalon hirveä laajuus sai kuitenkin joukonkin sydämet vapisemaan ja\npidätti sen intohimojen puhkeamista. Mutta tulipalon hävityksen lisäksi\noli odotettavissa nälänhätä ja taudit. Ja sitä paitsi olivat hirveät\nheinäkuun kuumat juuri alkaneet. Ilmaa, joka oli täynnä tulta ja\naurinkoa, oli miltei mahdoton hengittää. Yö ei tuottanut minkäänlaista\nvirkistystä, sillä silloin muuttui näyttämö täydelliseksi helvetiksi.\nPäivälläkin tuntui se kyllä kamalalta ja pahaa ennustavalta. Keskellä\njättiläiskaupunki kukkuloillaan, muuttuneena ainoaksi tulta syökseväksi\nhirviöksi — ympärillä, aina Albanian vuorille asti, sanomaton sekamelska:\nmajoja, telttoja, koppeja, ajoneuvoja, rasioita, kääröjä, kimpsuja,\nkampsuja, tulisijoja, kaikki paksunaan tomua ja savua. Aurinko nousi\npunaisena tulipalon takaa, ilma oli täynnä melua, huutoja, uhkaa, vihaa\nja kauhua, miesten, naisten ja lasten kasvoissa tylsä epätoivo.\nQuiritit, kreikkalaiset, raa'at, vaaleasilmäiset miehet pohjoisesta,\nAfrikasta ja Aasiasta — kaikki olivat sekaisin. Porvarien joukossa oli\norjia, vapautettuja, miekkailijoita, kauppiaita, käsityöläisiä,\npoikanulikoita ja sotamiehiä: oikea ihmismeri vyöryi tulisaaren\nympärillä.\n\nKaikenkaltaiset huhut liikuttelivat tätä merta niinkuin tuuli aaltoja.\nUutiset olivat suotuisia tai vähemmin suotuisia. Kerrottiin, että\nEmporiumiin oli saapunut määräämättömän paljo viljaa ja vaatteita, joita\nilmaiseksi piti jaettaman kansalle. Niinikään tiedettiin, että Aasian ja\nAfrikan maakunnissa oli Caesarin käskystä ryöstetty kaikki aarteet ja\nrikkaudet, jotta ne jaettaisiin Rooman asukkaille. Jokaisen piti muka\nsaada niin paljon, että hän voisi rakentaa oman talon. Samaan aikaan\nliikkuili kuitenkin sellaisiakin uutisia, että vesijohtovesi on\nmyrkytetty ja että Nero aikoo hävittää kaupungin maan tasalle\nmuuttaakseen Kreikkaan tai Egyptiin ja sieltä alkaakseen hallita\nmaailmaa. Kaikki huhut levisivät salaman nopeudella. Kansa oli\ntaipuvainen uskomaan niihin kaikkiin, ja ne yllyttivät sen paikalla\nmielialaa vastaaviin tunteenpurkauksiin, milloin toivoon, milloin\nvihaan, pelkoon tai raivoon. Vihdoin joutui tämä tuhansiin nouseva,\nkirjava joukko kuin kuumeeseen. Sama usko, joka oli voittanut jalansijaa\nkristityissä, että nimittäin maailma pian hävitettäisiin tulella, oli\nlevinnyt myöskin jumalien tunnustajien joukkoon ja voitti päivä päivältä\nenemmän alaa. Ihmiset menivät tainnoksiin tai tulivat mielipuoliksi. He\nluulivat pilvestä, joita tuliloimut valaisivat, näkevänsä jumalien\nkatselevan maailman häviötä. Silloin korottivat he kätensä heitä kohti,\nrukoilivat heiltä armoa tai kiroilivat heitä.\n\nSillaikaa hajoittivat sotamiehet kaupunkilaisten avulla taloja\nEsquilinuksella, Caeliuksella ja Tiberin takana, ja tämän toimenpiteen\nkautta pelastui todella joku osa kaupunkia. Mutta määräämättömät\naarteet, joita vuosikymmenten voitoilla oli keräilty, korvaamattoman\nkalliit taideteokset, ihanat temppelit ja mitä kallisarvoisimmat\nmuistomerkit roomalaisesta menneisyydestä ja roomalaisten vallan\nloistosta paloivat poroksi. Koko kaupungista pelastui ainoastaan\nmuutamia laitimaisia osia ja kymmeniätuhansia ihmisiä jäi kodittomiksi.\nJotkut levittelivät sellaisiakin huhuja, että sotamiehet hajoittavat\ntaloja vain siitä syystä, ettei kaupungista jäisi kiveä kiven päälle,\neikä suinkaan ehkäistäkseen tulen vauhtia. Tigellinus rukoili joka\nkirjeessään Caesaria tulemaan Roomaan, jotta hän läsnäolollaan\nrauhoittaisi raivostuneen kansan. Mutta Nero ei liikahtanut ennen kuin\n\"domus transitoria\" oli syttynyt tuleen, ja kiire tuli hänelle sitten\nvasta, kun hän pelkäsi sen hetken luistavan käsistään, jolloin tulipalo\nolisi saavuttanut mahtavuutensa huipun.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nTuli oli jo päässyt Via Nomentanalle asti, mutta samassa kääntyi tuuli.\nLiekit vetäytyivät silloin Via Latalle ja Tiberiin päin, ympäröivät\nKapitoliumin, levisivät Forum Boariumille, hävittivät kaikki mitä ennen\nolivat säästäneet ja likenivät uudestaan Palatinusta. Tigellinus, joka\noli koonnut ympärilleen kaikki pretorianien voimat, lähetti\nlähettämistään sanansaattajia Caesaria vastaan, huomauttamaan, että\nCaesar vain pitäisi varansa: tulipalo on tosin vielä yltymässä, mutta\nennen pitkää komea näytelmä jo saattaa alkaa riutua. Nero tahtoi sentään\nvasta yön aikana saapua perille, jotta palavan kaupungin kuva olisi\nnautittavammillaan. Hän pysähtyi siis Aqua Albanan seuduille, kutsutti\ntelttaansa tragikko Alituruksen, harjoitti hänen avullaan sopivia\nasentoja, kasvojen ilmeitä ja liikkeitä sekä neuvotteli siitä, miten\nkäsivarret olivat pidettävät lausuessa sanoja: \"oi pyhä kaupunki, mi\nlujemmalta Ida-vuorta näytit\" — olivatko molemmat käsivarret pidettävät\nylhäällä vai pitikö toisen käden pidellä forminksia ja toisen riippua\nsuorana pitkin kylkeä, tai oliko ainoastaan yksi käsivarsi nostettava\nilmaan. Sillä nämä kysymykset olivat hänen mielestään sinä hetkenä\ntärkeämmät kaikkea muuta. Illansuussa hän vihdoin läksi liikkeelle ja\nkysyi vielä silloin Petroniukselta, eikö hävitykselle pyhitettyjä runoja\nvälttämättömästi olisi höystettävä muutamilla komeilla, jumalia vastaan\ntähdätyillä kirouksilla, ja eikö taiteenkin kannalta katsoen sellaisten\naivan välittömästi täytyisi puhjeta ilmoille ihmisen suusta, joka\nparaikaa kadottaa isänmaansa.\n\nPuoliyön aikaan hän ja hänen mahtava hovinsa vihdoin likeni kaupungin\nmuureja. Saatossa oli laumoittain hoviherroja, senaattoreja, ritareja,\nvapautettuja, orjia, naisia ja lapsia. Kuusitoistatuhatta pretoriania\noli asetettu molemmin puolin tietä valvomaan, että Caesar rauhassa ja\nvaaratta saisi kulkea, sekä pitämään raivostunutta kansaa sopivan matkan\npäässä. Kun kansa sai nähdä kulkueen, rupesi se sadattelemaan, huutamaan\nja viheltämään, mutta ei uskaltanut hyökätä kimppuun. Kuului sentään\nkättentaputuksiakin, sillä roskaväki, joka ei ollut omistanut mitään ja\njoka niinmuodoin ei ollut saattanut mitään kadottaakaan, toivoi, että\nsille nyt jaettaisiin jyviä, oliveja, vaatteita ja rahaa vielä\nanteliaammin kuin ennen. Vihdoin hukkuivat sentään sekä huudot että\nvihellykset ja kättentaputukset torvien toitotukseen ja rumpujen\npärinään. Tigellinus oli näet käskenyt ottaa vastaan Caesarin\ntällaisella kunnianosoituksella. Päästyään Ostian portille pysähtyi Nero\nhetkeksi ja virkkoi: \"minä kodittoman kansan koditon valtias, mihin\nkallistan yöksi onnettoman pääni!\" Sitten hän sivuutti Clivus Dalphinin\nja nousi varta vasten valmistettuja portaita myöten Appian\nvesijohtokaarelle. Häntä seurasivat augustianit ja laulajat sitroineen,\nluuttuineen ja muine soittokoneineen.\n\nKaikki pidättivät henkeään, odottaen että hän lausuisi joitakin suuria\nsanoja, jotka, kunkin oman turvallisuuden vuoksi, olisivat mieleen\npainettavat. Mutta hän seisoi juhlallisena, mykkänä, puettuna\npurppuraisiin vaatteisiin, päässä kultainen laakeriseppel, ja katseli\nliekkien yhä yltyvää valtaa. Kun Terpnos ojensi hänelle kultaisen\nluutun, nosti hän silmänsä taivasta kohti, jota liekit punailivat,\nikäänkuin hän sieltä olisi odottanut innostusta.\n\nKansa näki Caesarinsa seisomassa tulipalon verenkarvaisessa loistossa ja\nosoitteli häntä sormellaan. Etempänä puhisivat tulikäärmeet, ja Rooman\nikuiset, pyhät muistomerkit paloivat poroksi: paloi Herkuleksen\ntemppeli, jonka Evander oli pystyttänyt, Jupiter Statorin temppeli,\nLunan temppeli, joka oli rakennettu vielä Servius Tulliuksen aikana,\nNuma Pompiliuksen talo ja Vestan asunto ynnä Rooman kansan kotijumalat.\nLiehuvien tuliharjojen lomitse saattoi tuon tuostakin nähdä\nKapitoliumin. Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar\nitse seisoi luuttu kädessä ja kasvoillaan tragillisen näyttelijän\nnaamio. Hän ei ajatellut häviävää isänmaataan, vaan runorakennetta ja\nsanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hävitystä, herättää suurinta\nhämmästystä ja parhaiten saada yleisön puhkeamaan kättentaputuksiin.\n\nHän vihasi kaupunkia, vihasi sen asukkaita ja rakasti yksin omia\nlaulujaan ja runojaan. Sentähden hän sydämestään iloitsi, että hän\nvihdoin oli saanut nähdä murhenäytelmän, jommoista hän oli kuvannut.\nRunoseppä riemuitsi, lausuja oli innoissaan, vaikuttavien temppujen\netsijä nautti kauheasta näytelmästä ja ajatteli ihastuneena, että Trojan\nhävitys tämän jättiläiskaupungin häviön rinnalla oli ollut leikintekoa.\nSaattoiko hän enempää toivoa? Paloihan tuossa Rooma, maailmaa hallitseva\nRooma, ja hän, Caesar, seisoi vesijohtokaaren päällä, kädessään\nkultainen luuttu, kaikkien nähtävänä, puettuna purppuraan,\nhämmästyttävänä, komeana ja runollisena. Vähät siitä että kansanjoukko\ntuolla etempänä, hämärässä, murisi ja raivosi. Muriskoon! Vuosisadat\nvaihtuvat, tuhannet vuodet kuluvat, mutta aina ovat ihmiset muistelevat\nja ylistelevät runoilijaa, joka tällaisena yönä lauloi Trojan hävitystä\nja paloa. Mitä on hänen rinnallaan Homeros? Mitä on hänen rinnallaan\nitse Apollo forminkseineen!\n\nNero nosti kätensä, kosketti kieliä ja puhkesi Priamon sanoihin:\n\n\"Oi isäini pesä, oi kallehin kehto!...\"\n\nTäällä taivasalla, tulipalon huristessa ja tuhansiin nousevan\nkansanjoukon melutessa tuntui hänen äänensä kummallisen vähäpätöiseltä,\nheikolta ja epävarmalta. Soittokoneiden helinä oli kuin kärpästen\nsurinaa. Mutta senaattorit, virkamiehet ja augustianit, jotka kaikki\nolivat kerääntyneet vesijohtokaarelle, painoivat alas päänsä ja\nkuuntelivat äänettömässä ihastuksessa. Nero lauloi kauan ja hänen\nlaulunsa kävi yhä surullisemmaksi. Kun hän hetkiseksi vaikeni kootakseen\nhenkeä, toisti laulajien kuoro viimeiset säkeet. Sitten\nNero — liikkeellä, jonka Aliturnus oli opettanut — riuhtaisi hartioiltaan\ntragillisen \"syrman\", kosketteli kieliä ja jatkoi lauluaan. Kun\nedeltäkäsin sävelletty runo vihdoin loppui, rupesi hän improvisoimaan ja\netsimään suuria vertauksia, joilla voisi kuvata edessään olevaa\nnäytelmää. Hänen kasvonsa alkoivat muuttua. Hän totisesti ei surrut\nsyntymäkaupungin häviötä, mutta hän nautti ja ihastui omien sanojensa\njuhlallisesta soinnusta siihen määrään, että hän äkkiä päästi luutun\nkolahtamaan maahan ja kääriytyi »syrmaansa». Siinä hän sitten seisoi\naivan kuin kivettyneenä, muistuttaen jotakin Palatinuksen pihaa\nkoristavaa Niobidi-kuvaa.\n\nVähän aikaa vaikenivat kaikki, sitten nousi kättentaputusten myrsky.\nMutta etempää kuului kansanjoukon ulvonta. Kukaan ei enää epäillyt, että\nCaesar oli poltattanut kaupungin vain valmistaakseen itselleen näytelmän\nja tehdäkseen tapahtumasta laulun. Kun Nero kuuli huudot\nsadoistatuhansista kurkuista, kääntyi hän augustianien puoleen, ja hänen\nkasvonsa olivat surulliset. Hän hymyili tyyntä hymyä, kuten ihminen,\njota on kohdeltu väärin mutta joka alistuu kohtaloonsa.\n\n\"Kas noin paljon arvoa quiritit antavat minulle ja runoilleni,\" virkkoi\nhän.\n\n\"Roistot!\" vastasi Vatinius, \"käske, herra, pretorianien hyökätä heidän\nkimppuunsa.\"\n\nNero kääntyi nyt Tigellinuksen puoleen:\n\n\"Saatanko luottaa sotamiesten uskollisuuteen?\"\n\n\"Saatat, jumalallinen,\" vastasi prefekti.\n\nMutta Petronius kohautti olkapäitään.\n\n\"Heidän uskollisuuteensa kyllä saatat luottaa, mutta et heidän\nlukumääräänsä. Pysy vain paikoillasi, sillä täällä olet parhaimmassa\nturvassa. Kansa on rauhoitettava.\"\n\nSeneca ja konsuli Licinius olivat samaa mieltä. Raivo laaksossa yltyi\nyltymistään. Kansa hankki aseikseen kiviä, telttapaaluja, laudanpätkiä,\njoita se kiskoi irti ajopeleistä, ja kaikkinaisia rautaesineitä. Jonkun\najan perästä saapui muutama kohortinpäämies ilmoittamaan, että joukko\nahdistaa pretorianeja sekä että sotamiehet suurimmalla vaivalla\npuolustavat linjaa. He eivät sentään uskalla ryhtyä mihinkään, koskeivät\nole saaneet käskyä hyökätä kansan kimppuun.\n\n\"Jumalat!\" huudahti Nero \"mikä yö! Toisella puolen tulipalo, toisella\nraivoisa ihmismeri!\"\n\nHän rupesi taasen etsimään sanoja, joilla kauneiten voisi kuvata hetken\nvaaraa, mutta samassa hän näki kaikkien ympärillä seisovien kalpeat,\nhätääntyneet kasvot, ja silloin hänkin pelästyi.\n\n\"Antakaa minulle tumma viitta päähineineen!\" virkkoi hän. \"Mahtaakohan\ntästä todella syntyä ottelu?\"\n\n\"Herra,\" sanoi Tigellinus epävarmalla äänellä. \"Olen tehnyt mitä ikinä\nolen voinut, mutta vaara on todella suuri... Puhu, herra, kansalle ja\ntee sille hyviä lupauksia.\"\n\n\"Vai pitäisi Caesarin puhua joukolle! Joku toinen saa tehdä sen minun\nnimessäni. Kuka ottaa sen tehdäkseen.\"\n\n\"Minä!\" lausui Petronius tyynesti.\n\n\"Mene, ystävä! Sinä olet minulle aina uskollisin... Mene, äläkä säästä\nlupauksia.\"\n\nPetronius kääntyi seurueen puoleen, kasvot huolettomina ja ivallisina.\n\n\"Läsnäolevat senaattorit,\" virkkoi hän, \"ynnä Piso, Nerva ja Senecio\nseuratkoot minua.\"\n\nSitten hän hitaasti astui alas vesijohtokaarelta. Ne, joita hän oli\nkäskenyt, seurasivat epäillen, mutta samalla jonkinlaisella\nmielihyvällä, sillä hänen tyyneytensä vaikutti heininkin. Kun Petronius\noli päässyt kaaren juurelle, käski hän tuoda valkean hevosen ja istuutui\nsen selkään. Seurueen etunenässä hän sitten ratsasti pitkien\npretorianirivien keskitse kohti mustaa, ulvovaa ihmislaumaa. Hänellä ei\nollut muita aseita kuin kaitainen, elfenluinen keppi, jota hän\ntavallisesti piti kädessään.\n\nPäästyään pretorianirivien päähän ratsasti hän suoraan ihmisjoukkoon.\nTulipalon valossa näkyi uhkaavia nyrkkejä ja kaikenlaisilla aseilla\nvarustettuja käsiä, kiiluvia silmiä, hiestyneitä kasvoja ja suita, jotka\nkiljuivat ja joiden pielissä oli vaahtoa. Pian ympäröi raivostunut aalto\nhänet ja hänen seurueensa. Ihmiset olivat todella heidän ympärillään\nkuin merenä, pää pään vieressä, ja meri aaltoili ja läikkyi kammottavan\nnäköisenä.\n\nRähinä kasvoi kasvamistaan ja muuttui vihdoin eläimelliseksi\nkarjunnaksi. Seipäät ja talikot, jopa miekatkin, vinkuivat Petroniuksen\npään ympärillä, uhkaavat kädet kävivät kiinni hevosen suitsiin ja\nratsastajaan, mutta hän ajoi yhä syvemmälle kansanjoukkoon, kylmänä,\nvälinpitämättömänä, halveksivana. Tuontuostakin läjäytti hän kepillään\nröyhkeimpiä päähän, mutta vain ikäänkuin raivatakseen tietä tavallisen\ntungoksen läpi. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa ei saattanut olla\nhämmästyttämättä raivostunutta joukkoa. Vihdoin ihmiset tunsivat hänet,\nja useat äänet rupesivat huutamaan:\n\n\"Petronius! _Arbiter elegantiarum!_ Petronius!\"\n\n\"Petronius!\" kaikui jo kaikilta tahoilta.\n\nJa jota useammin hänen nimeään mainittiin, sitä enemmän lauhtuivat\nkasvot ja sitä enemmän tyyntyi rähinä, sillä tuo komea patricio, joka ei\nikinä ollut koettanut saavuttaa kansan suosiota, oli kuin olikin sen\nsuosikki. Häntä pidettiin inhimillisenä ja ylevämielisenä miehenä, ja\nkansa oli ruvennut suosimaan häntä varsinkin Pedanius Secunduksen\nrettelöiden aikana. Olihan hän silloin koettanut lieventää hirveää\ntuomiota, joka määräsi kuolemaan kaikki prefektin orjat. Varsinkin\norjalaumat rakastivat häntä sillä rajattomalla rakkaudella, jolla\npoljetut ja onnettomat ihmiset tavallisesti rakastavat olentoa, joka\nheille osoittaa edes hiukkasen myötätuntoisuutta. Tänä hetkenä olivat\nihmiset sitäpaitsi uteliaat kuulemaan, mitä Caesarin lähettiläällä olisi\nsanomista. Kukaan nimittäin ei epäillyt, että Caesar tahallaan oli\nlähettänyt juuri hänet.\n\nPetronius riisui valkean, purppuralla päärmätyn togansa, nosti sen\nilmaan ja heilutti sitä päänsä päällä, merkiksi siitä, että hän tahtoo\npuhua.\n\n\"Hiljaa! hiljaa!\" huudettiin joka taholta.\n\nHetkisen perästä kansanjoukko todella vaikeni. Petronius kohosi\nseisomaan hevosen selkään ja rupesi puhumaan korkealla, tyynellä\näänellä:\n\n\"Kansalaiset! toistakoot ne, jotka kuulevat sanani, etempänä seisoville\nmitä olen puhunut. Ja koettakoon jokainen käyttäytyä ihmisiksi eikä kuin\npeto arenalla.\"\n\n\"Puhu! puhu!...\"\n\n\"Kuulkaatte siis! Kaupunki rakennetaan uudelleen. Luculluksen,\nMaecenaksen, Caesarin ja Agrippinan puutarhat avataan käytettäviksenne!\nHuomisesta alkaen jaetaan teille jyviä, viiniä ja oliveja niin\nrunsaasti, että jokainen voi täyttää vatsansa kurkkua myöten! Sitäpaitsi\nCaesar valmistaa teille kilpaleikkejä, joitten vertaisia ei maailma vielä\nole nähnyt, teitä odottaa juhlat ja lahjat. Rikkaammiksi tulette\ntulipalon jälkeen kuin ennen sitä olittekaan!\"\n\nVastauksena hänen sanoihinsa alkoi kuulua murinaa, ja se leveni joka\nhaaralle niinkuin aalto leviää vedessä, kun siihen on heitetty kivi:\nlikempänä seisovat ilmoittivat kauempana seisoville hänen tiedonantonsa.\nVähitellen rupesi kuulumaan huutoja ja vihan tai tyytyväisyyden\nilmauksia ja vihdoin muuttui kaikki mahtavaksi meluksi.\n\n\"_Panem et circenses!_... Leipää ja sirkusleikkejä!\"\n\nPetronius kääriytyi togaansa ja pysyi jonkun aikaa liikkumattomana. Hän\noli valkeassa puvussaan kuin marmorikuva. Rähinä yltyi, se voitti jo\ntulipalonkin räiskeen, levisi joka taholle ja tuntui tulevan yhä\nsyvemmältä, mutta lähettiläällä nähtävästi vielä oli jotakin sanomista,\nkoska hän yhä odotti.\n\nVihdoin hän taasen heilautti kättään, kehoittaen kansanjoukkoa\nvaikenemaan, ja virkkoi:\n\n\"Lupasin teille _panem et circenses_, mutta korottakaa nyt te\npuolestanne huuto Caesarin kunniaksi, joka teidät ruokkii ja vaatettaa.\nSitten saatte, ihmisrääsyt, panna levolle, sillä päivä alkaa pian\nsarastaa.\"\n\nNäin lausuttuaan käänsi hän hevosensa, läiskäytti keveästi kepillään\npäihin ja kasvoihin, jotka sattuivat olemaan tiellä, ja ratsasti\nhitaasti pretorianien rivejä kohti.\n\nHetkisen perästä hän jo oli vesijohtokaarella. Siellä vallitsi hirveä\nkauhistus. Herrat olivat nimittäin ymmärtäneet väärin huudon _panem et\ncircenses_ ja luulleet, että kansanjoukko oli päästänyt ilmoille\nuuden vihanpurkauksen. Eivät he myöskään olleet saattaneet odottaa, että\nPetronius suoriutuisi pälkähästä. Kun siis Nero sai hänet nähdä, karkasi\nhän aina portaille asti ja kysyi, kasvot kalpeina mielenliikutuksesta:\n\n\"No mitä? Miten siellä asiat nyt käyvät? Tuleeko todella ottelu?\"\n\nPetronius veti ilmaa keuhkoihinsa, hengitti syvältä ja virkkoi:\n\n\"Kautta Polluxin! kuinka he hikoilevat ja haisevat! Antakoon joku\nminulle kiireesti »epilimmaa», sillä muuten pyörryn.\"\n\nSitten hän kääntyi Caesarin puoleen.\n\n\"Lupasin heille viljaa, oliveja, pääsyn puutarhoihin ja kilpaleikkejä.\nHe jumaloivat sinua taasen minkä jaksavat ja mylvivät vaahtoavin huulin\nsinulle kunniaa. Jumalat, kuinka se roskaväki osaa haista pahalta!\"\n\n\"Pretorianini ovat valmiina,\" huudahti Tigellinus, \"ja jollet olisi\nheitä rauhoittanut, olisin ikipäiviksi tukkinut kirkujien suun. Sääli,\nCaesar, ettet sallinut sotamiesten käyttää voimiaan.\"\n\nPetronius katsahti puhujaan, kohautti olkapäitään ja virkkoi:\n\n\"Ei se vielä ole myöhäistä. Ehkä he jo huomenna saavat niitä käyttää.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Caesar. \"Käsken avata heille puutarhat ja annan jakaa\nviljaa. Kiitän sinua, Petronius! Valmistan heille kilpaleikit ja esitän\njulkisesti saman laulun, jonka tänään lauloin teille.\"\n\nNäin sanottuaan laski hän käsivartensa Petroniuksen olkapäälle, vaikeni\nhetkisen, rauhoittui ja virkkoi vihdoin:\n\n\"Sanoppa suoraan: minkä vaikutuksen tein minä laulaessani?\"\n\n\"Sinä olet näytelmän arvoinen, ja näytelmä oli sinun arvoisesi,\" vastasi\nPetronius.\n\nSitten hän kääntyi tulipaloon päin ja lausui:\n\n\"Nyt katselemme vielä vanhaa Roomaa ja sanomme sille jäähyväiset.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nApostolin sanat valoivat luottamusta kristittyjen sieluihin. Tosin\nmaailmanloppu heidän mielestään aina oli likellä, mutta he alkoivat\ntaasen uskoa, ettei hirveä tuomio ehkä aivan vielä tule ja että he ehkä\nvielä saavat nähdä Neron herrauden — ja se oli heidän silmissään samaa\nkuin Antikristuksen herraus — loppuvan, sekä Jumalan koston saavuttavan\nhänet hänen rikostensa takia. Kun he siis olivat rukoilleet ja saaneet\nsydämilleen vahvistusta, alkoivat he poistua maakuopasta erotakseen\nkukin haaralleen ja palatakseen piilopaikkoihinsa, ehkäpä Tiberinkin\ntaakse, koska oli kerrottu, että tuli muutamissa kohdin oli saatu\nsammumaan ja että se tuulen kanssa oli kääntynyt poispäin joesta sekä\nettä se, hävitettyään kaikki mitä saattoi hävittää, vihdoin oli lakannut\nleviämästä.\n\nApostolikin jätti Vinitiuksen ja Chilonin seurassa maakuopan. Nuori\ntribuni ei uskaltanut häiritä hänen rukoustaan, vaan kulki jonkun aikaa\näänetönnä, rukoillen armoa silmillään ja vavisten tuskasta. Mutta monet\nmonituiset ihmiset tulivat suutelemaan apostolin kättä tai vaatteen\nlievettä, äidit ojensivat lapsensa hänen puoleensa, toiset heittäytyivät\npolvilleen pimeään, pitkään eteiseen, nostivat lamput ilmaan ja\nrukoilivat siunausta. Sitäpaitsi asteli heidän rinnallaan toisia, jotka\nveisasivat virsiä. Ei siis ilmaantunut sopivaa hetkeä kysymysten\ntekemiseen eikä vastausten antamiseen. Samoin oli ollut maakuopassa.\nVasta kun apostoli kolme kertaa oli siunannut kaikki ja tultiin\nväljemmille aloille, jonne palava kaupunki jo näkyi, kääntyi hän\nVinitiuksen puoleen ja lausui:\n\n\"Älä pelkää. Tässä likellä on kivenhakkaajan asunto, josta tapaamme\nLygian, Linuksen ja Lygian uskollisen palvelijan. Kristus, joka on\nmäärännyt tytön omaksesi, on suojellut hänet sinulle.\"\n\nVinitius horjahti ja jäi nojautumaan kalliota vastaan. Matka Antiumista,\ntapaukset muurien ulkopuolella, Lygian etsiminen polttavan savun\nkeskeltä, unettomuus ja hirveä levottomuus olivat heikentäneet hänen\nvoimiaan, ja kun hän nyt kuuli, että se, mikä hänelle oli rakkainta\nmaailmassa, on tässä likellä ja että hän pian saa hänet nähdä, niin\nmenivät hänen viimeisetkin voimansa. Hän kävi äkkiä niin heikoksi, että\nlankesi apostolin jalkain juureen, kietoi käsivartensa hänen polviensa\nympäri ja jäi siihen, saamatta sanaa suustaan.\n\nApostoli, joka tahtoi torjua luotaan kaikki kiitokset ja\nkunnianosoitukset, lausui:\n\n\"Älä kiitä minua! Anna kunnia Kristukselle!\"\n\n\"Mikä kelpo jumala!\" virkkoi Chilon. \"Mutta mihin minä oikeastaan panen\nmuulit, jotka tuolla odottavat meitä?\"\n\n\"Nouse ja seuraa minua,\" sanoi Pietari tarttuen nuorukaisen käteen.\n\nVinitius nousi. Loimujen valossa saattoi nähdä, että mielenliikutus oli\npusertanut kyyneliä hänen kalpeille kasvoilleen. Hänen huulensa\nvärisivät ikäänkuin hän olisi rukoillut.\n\n\"Lähtekäämme,\" lausui hän.\n\nMutta nyt puuttui Chilon puhumaan:\n\n\"Herra, mihin minä panen muulit, jotka odottavat? Ehkä kunnianarvoisa\nprofeetta mieluummin ratsastaa kuin kävelee.\"\n\nVinitius ei itsekään tietänyt mitä hän vastasi, mutta kuultuaan\nPietarilta, että kivenhakkaajan maja oli aivan likellä, hän virkkoi\nvihdoin:\n\n\"Vie muulit Macrinukselle.\"\n\n\"Suo anteeksi, herra, jos muistutan sinulle taloa Ameriolassa. Tällaisen\nhirveän tulipalon aikana pikkuasiat helposti unohtuvat.\"\n\n\"Sinä saat talon.\"\n\n\"Oi, sinä Numa Pompiliuksen jälkeläinen, olen aina luottanut sanaasi,\nmutta koska itse ylevämielinen apostoli nyt sattuu olemaan tässä\nkuulemassa, pyydän vielä muistuttaa, että lupasit minulle myöskin\nviinitarhan. _Pax vobiscum_. Minä tulen pian luoksesi, herra.\n_Pax vobiscum_.\"\n\nHe vastasivat:\n\n\"Ja sinun kanssasi.\"\n\nSitten he kääntyivät oikealle vuoria kohti. Matkalla puhui Vinitius:\n\n\"Herra! pese minut kasteen vedellä, jotta voisin sanoa itseäni\nKristuksen todelliseksi tunnustajaksi, sillä minä rakastan häntä koko\nsielustani ja voimastani. Pese minut pian, sillä sydämeni on jo valmis.\nMinä teen mitä käsket, mutta käske sinä, sillä muuten en tiedä, mitä\nminun pitää tehdä.\"\n\n\"Rakasta ihmisiä veljinäsi,\" vastasi apostoli, \"sillä vain rakkaudella\nvoit Häntä palvella.\"\n\n\"Niin! Minä sen ymmärrän ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin\njumaliin, vaikken rakastanutkaan heitä, mutta tätä ainokaista rakastan\nniin, että ilolla panisin alttiiksi elämäni Hänen tähtensä.\"\n\nHän loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan:\n\n\"Sillä hän yksin on olemassa! Sillä hän yksin on hyvä ja laupias! Ja\nvaikka koko tämä kaupunki ja vaikka koko tämä maailma katoaisi, niin\nyksin Häntä minä tunnustaisin ja todistaisin.\"\n\n\"Hän on siunaava sinut ja sinun huoneesi,\" virkkoi apostoli.\n\nHe joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka päästä saattoi eroittaa heikkoa\nvaloa. Pietari viittasi kädellään valoon päin ja lausui:\n\n\"Kas tuolla on kivenhakkaajan mökki, joka soi meille suojaa, kun sairaan\nLinuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekä enää päässeet Tiberin\ntaakse.\"\n\nPian olivat he perillä. Mökkiä olisi mieluummin saattanut sanoa\nluolaksi, sillä se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja\nruo'oista tehdyllä seinällä suojattu ulkoapäin. Ovi oli kiinni, mutta\naukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, näkyi tulta.\n\nJoku tumma, jättiläiskokoinen olento nousi, läksi tulijoita vastaan ja\nkysyi:\n\n\"Keitä te olette?\"\n\n\"Kristuksen palvelijoita,\" vastasi Pietari. \"Rauha olkoon kanssasi,\nUrsus.\"\n\nUrsus laskeutui apostolin jalkain juureen, ja kun hän sitten tunsi\nVinitiuksen, nosti hän hänen kätensä huulilleen.\n\n\"Ja sinäkin, herra!\" huudahti hän. \"Siunattu olkoon Karitsan nimi sen\nilon tähden, jonka valmistat Callinalle.\"\n\nNäin sanottuaan avasi hän oven, ja he astuivat majaan. Kipeä Linus\nmakasi olkivuoteella, joka oli tehty permannolle. Hänen kasvonsa olivat\nlaihtuneet ja kellertävät, otsa valkea kuin elfenluu. Lieden ääressä\nistui Lygia, pujotellen pieniä kaloja rihmaan. Ne olivat nähtävästi\nmäärätyt ilta-ateriaksi.\n\nHän pujotteli innokkaasti kalojaan ja arveli luultavasti kuulevansa vain\nUrsuksen askeleet. Sentähden ei hän laisinkaan nostanut päätään. Mutta\nVinitius likeni, lausui hänen nimensä ja ojensi käsivartensa hänen\npuoleensa. Silloin tyttö kiireesti nousi, riemun säde lensi hänen\nkasvoilleen ja sanatonna onnesta kuin lapsi, joka surun ja tuskan\npitkien päivien perästä saa takaisin isänsä tai äitinsä, heittäytyi hän\nhänen avoimeen syliinsä.\n\nVinitius painoi häntä rintaansa vastaan ihastuksissaan, ikäänkuin hän\nihmeen kautta olisi pelastunut. Sitten hän päästi hänet syleilystään,\ntarttui molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli otsaa ja silmiä ja sulki\ntaasen hänet syliinsä. Hän toisteli toistamistaan hänen nimeään,\nheittäytyi polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen kättään ja osoitti\nhänelle mitä hartainta, hellintä kunnioitusta. Hänen riemunsa oli\nrajaton kuten hänen rakkautensa ja onnensakin.\n\nVihdoin hän rupesi kertomaan, kuinka hän oli lähtenyt lentoon\nAntiumista, kuinka hän oli etsinyt Lygiaa muurien takaa ja savun seasta\nLinuksen talosta, kuinka hän oli kärsinyt ja kitunut, ennenkuin apostoli\nhänelle ilmoitti hänen piilopaikkansa.\n\n\"Mutta nyt,\" puhui hän, \"kun vihdoinkin olen sinut löytänyt, en enää\njätäkään sinua tulen ja raivostuneen kansanjoukon keskelle. Ihmiset\nsurmaavat toisiaan muurien takana, hurjistuneet orjat käyttäytyvät kuin\nryövärit, Jumala yksin tietää mitä kärsimyksiä Rooman vielä on\nkestettävä. Mutta minä vapautan sinut ja teidät kaikki. Oi, sinä\nrakkaani!... Tahdotko lähteä mukaani Antiumiin? Siellä astumme laivaan\nja purjehdimme Siciliaan. Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni\nteidän talojanne. Kuulepa minua! Siciliassa tapaamme Aulukset, minä\nannan sinut Pomponialle ja otan sinut vasta hänen käsistään. Ei sinun\nenää, rakkaimpani, tarvitse pelätä minua. Kaste tosin ei vielä ole\npuhdistanut minua, mutta kysypä Pietarilta, enkö minä vähän aikaa\nsitten, kun olimme matkalla luoksesi, sanonut tahtovani tulla Kristuksen\ntodelliseksi tunnustajaksi ja enkö pyytänyt, että hän kastaisi minut,\nvaikkapa tässä kivenhakkaajan matalassa majassa. Luota minuun, luottakaa\nkaikki minuun.\"\n\nYhä kirkastuvin kasvoin kuunteli Lygia näitä sanoja. He olivat todella\nkaikki eläneet ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa, ensinnä\njuutalaisten vainojen tähden, sitten tulipalon ja kaikkinaisesta\nkurjuudesta johtuvan sekasorron takia. Muutto rauhaisaan Siciliaan olisi\ntehnyt lopun kaikesta levottomuudesta ja samalla aloittanut uuden onnen\naikakauden heidän elämässään. Jos Vinitius olisi tahtonut ottaa mukaansa\nyksin Lygian, olisi tyttö varmaan voittanut kiusauksen, sillä ei hän\nolisi suostunut heittämään apostoli Pietaria ja Linusta, mutta olihan\nVinitius sanonut: »Lähtekää mukaani! Minun maani ovat teidän maitanne,\nminun taloni teidän talojanne!»\n\nLygia painui suutelemaan Vinitiuksen kättä kuuliaisuutensa merkiksi ja\nlausui:\n\n\"Sinun kotilietesi on minun kotilieteni.\"\n\nSamassa häntä sentään rupesi hävettämään, että hän oli lausunut sanat,\njotka morsian roomalaisen tavan mukaan lausui vasta häissä. Hänen\nposkensa alkoivat hehkua ja hän seisoi siinä tulen valossa pää alas\npainuneena, hämillään ja peläten, että hänen sanansa tulkittaisiin\nväärin.\n\nMutta Vinitiuksen katseessa kuvastui ainoastaan rajaton hellyys. Vihdoin\nhän kääntyi Pietarin puoleen ja puhkesi puhumaan:\n\n\"Rooma palaa Caesarin käskystä. Hän valitti jo Antiumissa, ettei hän\nkoskaan ollut nähnyt suurta tulipaloa. Mutta koskei hän kavahtanut\ntekemästä sellaista rikosta, niin ajatelkaa, mitä vielä saattaa\ntapahtua! Kuka takaa, ettei hän, saatuaan kootuksi sotajoukot, käske\nsurmata asukkaita. Kuka tietää, keitä kaikkia tuomitaan kuolemaan, kuka\ntietää, eikö tulipalon kauhuja seuraa kansalaissota, murhat ja nälkä?\nSuojelkaa siis omaa elämäänne ja suojelkaamme Lygiaa. Siellä saatatte\nrauhassa odottaa kunnes myrsky on mennyt ohitse, ja sitten palaatte\ntaasen kylvämään siementänne.\"\n\nSamassa alkoi, ikäänkuin Vinitiuksen sanojen vahvistukseksi, ulkoa,\nVaticanuksen kentältä päin, kuulua kaukaisia, rajuja, kammottavia\nhuutoja. Kivenhakkaaja, mökin omistaja, palasi myöskin kotiin, sulki\nkiireesti oven ja puhkesi puhumaan:\n\n\"Ihmiset surmaavat toisiaan Circus Neron luona. Orjat ja miekkailijat\novat hyökänneet porvarien kimppuun.\"\n\n\"Kuuletteko!\" huudahti Vinitius.\n\n\"Mitta täyttyy,\" lausui apostoli, \"ja onnettomuudet ovat olevat\näärettömät niinkuin meri.\"\n\nSitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi:\n\n\"Ota neito, jonka Jumala sinulle on määrännyt, ja pelasta hänet.\nLähteköön Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne.\"\n\nMutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeän luontonsa koko voimalla,\nhuudahti:\n\n\"Vannon sinulle, opettaja, etten jätä sinua tänne turmion omaksi.\"\n\n\"Siunatkoon sinua Jumala hyvästä tahdostasi,\" vastasi apostoli, \"mutta\netkö ole kuullut, että Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren\nrannalla: »ruoki minun lampaitani!»\"\n\nVinitius vaikeni.\n\n\"Jos siis sinä, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet\njätä minua turmion omaksi, niin kuinka minä jättäisin laumani\nonnettomuuden päivänä? Kun merellä kävi myrsky ja kun me kaikki\npelkäsimme sydämissämme, niin ei Hänkään jättänyt meitä. Eikö siis\nminun, palvelijan, pidä seurata Herrani jälkiä?\"\n\nLinus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi:\n\n\"Entä minun, oi Herran huoneenhaltija, eikö minun pidä seurata sinun\nesikuvaasi?\"\n\nVinitius rupesi sivelemään kädellään otsaansa, ikäänkuin hän olisi\ntaistellut itseään vastaan tai hengissä ruoskinut itseään. Sitten hän\ntarttui Lygian käteen, ja hänen äänessään värisi roomalaisen soturin\npäättäväisyys, kun hän virkkoi:\n\n\"Kuulkaa minua, Pietari, Linus, ja sinä Lygia! Minä puhuin inhimillisen\nymmärrykseni mukaan, mutta teillä on toinen ymmärrys ja se ei katso omaa\nvaaraa, vaan ainoastaan Vapahtajan käskyjä. Niin! minä en ymmärtänyt\nasiaa ja minä erehdyin, sillä vielä ei kaihi ole otettu pois silmistäni,\nja vanha luonto elää minussa yhä. Mutta minä rakastan Kristusta ja\ntahdon ruveta Hänen palvelijakseen. Vaikka tässä siis on kysymys paljoa\nenemmästä kuin oma elämä, polvistun tähän teidän eteenne ja lupaan, että\nminäkin tahdon täyttää rakkauden käskyn enkä heitä veljiäni\nonnettomuuden päivänä.\"\n\nHän lankesi polvilleen ja joutui äkkiä haltioihinsa: hän korotti\nkäsivartensa taivasta kohti ja rupesi huutamaan:\n\n\"Joko ymmärrän Sinut, oi Kriste? Joko kelpaan Sinulle?\"\n\nHänen kätensä vapisivat, silmät täyttyivät kyynelillä, uskon ja\nrakkauden yli vuotava tunne tärisytti hänen ruumistaan. Mutta apostoli\nPietari otti savisen astian, jossa oli vettä, likeni häntä ja lausui\njuhlallisesti:\n\n\"Kastan sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen, amen!\"\n\nSilloin valtasi uskonnollinen innostus kaikki läsnäolijat. Heidän\nsilmissään täyttyi mökki yliluonnollisella valolla, he olivat\nkuulevinaan taivaallista soittoa, luolan vuori oli avautuvinaan heidän\npäänsä päältä ja taivaasta liihoitteli enkelejä heidän luokseen. Mutta\nylinnä näkyi risti, ja naulojen lävistämät kädet siunasivat heitä.\n\nUlkona yltyi taistelevien kirkuna, ja liekit palavassa kaupungissa\nräiskähtelivät yhä ankarammin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKansanjoukot asettuivat Caesarin ihaniin puutarhoihin, entisiin\nDomitianuksen ja Agrippinan puistoihin, Mars-kentälle, Pompejuksen,\nSallustiuksen ja Maecenaksen puutarhoihin. He anastivat porttikäytävät,\npallonlyöntiä varten rakennetut huoneet, ihanat huvimajat ja eläinten\nkopit. Riikinkukot, flamingot, joutsenet, kamelikurjet, gasellit,\nAfrikasta tuodut antilopit, hirvet ja kauriit, joita pidettiin\nkaunistamassa puutarhoja — kaikki teurasti joukko. Ostiasta tuotiin\nruokavaroja niin runsaasti, että erilaiset alukset muodostivat ikäänkuin\nsillan, jota myöten saattoi astua Tiberin toiselta rannalta toiselle.\nViljaa myytiin kuulumattoman halvasta hinnasta, nimittäin kolmesta\nsestersistä, ja köyhimmät saivat sitä aivan ilmaiseksi. Äärettömiä\nviini-, olivi- ja kastanjavarastoja saapui kaupunkiin, ja vuorilta\nkuljetettiin joka päivä lehmä- ja lammaskarjoja. Kerjäläiset, jotka\nennen tulipaloa olivat piiloitelleet Suburran ahtailla kaduilla ja jotka\nmonesti todella olivat olleet nälkään kuolemaisillaan, elivät itse\nasiassa nyt paljoa paremmin kuin ennen. Nälänhädän vaara oli kokonaan\nehkäisty, mutta vaikeampi oli välttää ryöstöä, varkautta ja muuta\nvallattomuutta. Kulkurielämä vakuutti varkaille, ettei rangaistus saata\ntulla kysymykseenkään, varsinkin koska he sanoivat olevansa Caesarin\nihailijoita ja taputtivat käsiään aina kun hän näyttäytyi. Olojen\npakosta lakkasi oikeuslaitos, joka olisi voinut hillitä vallattomuutta,\ntoimimasta, ja kaupungissa, jonne oli kerääntynyt koko maailman\nroskaväki, kävi elämä sellaiseksi, ettei sitä ihmiskielin saata kuvata.\nÖisin tapeltiin, murhattiin ja ryöstettiin naisia ja poikia. Porta\nMugioniksen luona, minne Campanialta kuljetetut karjat pysähtyivät,\noteltiin niin kiivaasti, että sadat ihmiset saivat surmansa. Joka aamu\nvilisi Tiberin rannoilla hukkuneiden ruumiita. Kukaan ei korjannut pois\nniitä, ja heinäkuun kuumuudessa, jonka tulipalo oli tehnyt vieläkin\nsietämättömämmäksi, mätänivät ne pian, täyttäen ilman mitä\niljettävimmällä hajulla. Leireissä levisivät taudit, huolestuneet\nihmiset rupesivat jo pelkäämään suurta ruttoa.\n\nKaupunki yhä paloi. Vasta kuudentena päivänä, kun tulipalo oli päässyt\nEsquilinuksen kaupunginosaan, jossa suuri joukko rakennuksia oli\nhajoitettu, rupesi sen voima heikkenemään. Hehkuvissa hiililäjissä oli\nsentään vieläkin niin väkevä valo, ettei kansa saattanut uskoa\nonnettomuuden olevan loppumaisillaan. Seitsemäntenä yönä kävi tuli\nuudella voimalla Tigellinuksen rakennuksen kimppuun, mutta raivosi\nainoastaan lyhyen ajan, koska siltä pian loppui paloaines. Siellä täällä\nromahtivat palaneet rakennukset maahan, ja silloin loimusi ilmaan\ntulikäärmeitä ja kipinäpatsaita. Hehkuvat rauniot rupesivat vähitellen\nmustumaan pinnalta. Auringon laskettua ei taivas enää käynyt\nverenkarvaiseksi. Vain öisin, kun hävitetty kaupunki lepäsi mustana\nerämaana, nousi hiililäjästä sinertäviä kieliä väreilemään ilmaan.\n\nRooman neljästätoista kaupunginosasta säilyi ainoastaan neljä, niihin\nluettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun\nkekäleläjät vihdoin olivat hiiltyneet, jäi jäljelle ääretön, harmaa,\nsurullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistä Esquilinukseen ja\njossa mustat uunit törröttivät riveissä kuin muistopatsaat\nhautausmaalla. Päivän aikaan liikkuili näiden patsaiden joukossa\njuhlallisia ihmisjoukkoja etsimässä kalliita esineitä tai rakkaiden\nomaisten luurankoja. Öisin ulvoivat koirat tuhkaläjillä, entisten\ntalojen paikoilla.\n\nKoko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut\njoukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua.\nTyytyväisiä olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjäläiset,\njotka nyt saivat syödä, juoda ja ryöstää minkä jaksoivat. Mutta ihmiset,\njotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa,\neivät tyytyneet siihen, että puutarhat avattiin, että viljaa ja lahjoja\njaettiin sekä että luvattiin panna toimeen kilpaleikkejä. Heidän\nonnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden\nsydämissä vielä kyti jonkinlainen kipinä rakkautta syntymäkaupunkiin ja\nisänmaahan, joutuivat epätoivoihinsa ajatellessaan, että vanhan \"Rooman\"\nnimi oli nyt häviävä maan päältä ja että Caesar sen tuhkasta aikoi\nnostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi.\nTyytymättömyyden aalto kasvoi ja paisui päivä päivältä, ja vaikka\naugustianit yhä mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin,\najatteli Nero, joka yhtä herkästi kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon\nsuosiota, pelolla ja vavistuksella sitä kovaa taistelua elämästä ja\nkuolemasta, joka hänen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa\nja jossa hän helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtä levottomat olivat\naugustianitkin, sillä joka aamu saattoi tuottaa heille turmion.\nTigellinus ehdotteli, että tuotettaisiin muutamia legionia\nVähästä-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hän\nsai korvapuustin, tuli pahalle päälle; Vitellius kadotti ruokahalunsa.\n\nToiset augustianit neuvottelivat keskenään, miten vaara olisi\ntorjuttava, sillä kaikki tiesivät, että jos kapina syttyy ja Caesar saa\nsurmansa, niin ei yksikään augustianeista — paitsi mahdollisesti\nPetronius — hengissä pääse leikistä. Neron hullutuksista syytettiin\nnimittäin heidän vaikutustaan ja kaikki hänen rikoksensa pantiin heidän\nniskoilleen. Kansa vihasi heitä paljon enemmän kuin Neroa.\n\nHe miettivät päänsä halki, miten he saisivat kansan epäluulon tulipalon\nalkuunpanosta käännetyksi toisaalle. Mutta jos heidän onnistui turvata\noma henkensä, täytyisi heidän myöskin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta,\nsillä muutoin ei kukaan uskoisi, että he olivat viattomat\nonnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja\nyksin Senecankin kanssa, jota hän ei kärsinyt. Poppaea, joka hyvin\ntunsi, että Neron turmio olisi tuottanut hänellekin hukan, kysyi neuvoa\nuskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittäin yleisesti\ntunnettu asia, että hän jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa.\nNero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se näytti hänen silmissään milloin\nhirveältä, milloin lystikkäältä, ja mielialansa mukaan hän milloin oli\nkauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hän\nsentään koetti vainuta, mitä oli tulossa.\n\nKerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkä neuvottelu,\njoka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Petronius oli sitä mieltä, että\nikävyyksien välttämiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja\nVähään-Aasiaan. Olihan matka päätetty jo aikoja sitten, mitä siinä enää\noli siirtämistä tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikävä ja\nvaarallinen.\n\nCaesar ihastui tähän neuvoon, mutta hetkisen mietittyään virkkoi Seneca:\n\n\"Helppo sinne on lähteä, mutta vaikeampi sieltä on palata.\"\n\n\"Kautta Herakleksen!\" vastasi Petronius. \"Sopisihan palata aasialaisten\nlegionien etunenässä.\"\n\n\"Sen teenkin!\" huudahti Nero.\n\nMutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hän ei itse puolestaan ollut\nkeksinyt mitään neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt\nhänen omassa päässään, olisi hän pitänyt sitä kerrassaan pelastavana,\nmutta nyt tuntui hänestä sietämättömältä, että Petronius taasen esiintyi\nainoana miehenä, joka vaaran hetkenä kykeni antamaan neuvoja ja\npelastamaan heidät kaikki pälkähästä.\n\n\"Kuule minua, oi jumalallinen,\" virkkoi hän, \"se neuvo on kerrassaan\nturha. Ennenkuin pääset Ostiaan, saattaa puhjeta sisällinen sota, ja\nkuka tietää, eikö joku jumalallisen Augustuksen jälkeläisistä huudata\nitseään Caesariksi, ja mitä me teemme, jos legionat asettuvat hänen\npuolelleen?\"\n\n\"Pidämme jo edeltäkäsin huolta siitä,\" vastasi Nero, \"ettei Augustuksen\njälkeläisiä ole olemassa. Eipä heitä olekaan monta, joten on helppo\npäästä heistä.\"\n\n\"Saatamme kyllä hävittää heidät, mutta onko tässä kysymys yksin heistä?\nVasta eilen kertoi väkeni kuulleensa kansanjoukon puhuvan, että\nCaesarina pitäisi olla Traseaksen kaltainen mies.\"\n\nNero puraisi huultaan. Hetkisen perästä hän sentään nosti silmänsä\ntaivasta kohti ja virkkoi:\n\n\"Kelvottomat, kiittämättömät! Heillä on yllin kyllin jyviä ja hiiliä, he\nvoivat paistaa kakkuja niin paljon kuin haluavat — mitä he vielä\ntahtovat?\"\n\nSiihen vastasi Tigellinus:\n\n\"Kostoa.\"\n\nKaikki vaikenivat. Äkkiä Caesar nousi, nosti kätensä korkeutta kohti ja\nalkoi lausua:\n\n»Sydän kostoa huutaa, kosto uhria.»\n\nSitten hänen kasvonsa kirkastuivat ikäänkuin hän olisi unohtanut kaikki.\n\n\"Antakaa minulle taulu ja kynä,\" huudahti hän, \"jotta kirjoittaisin\nmuistiin tämän runon. Lucanus ei ikinä ole luonut tällaista.\nHuomasitteko, että se minulta syntyi silmänräpäyksessä?\"\n\n\"Oi sinä verraton!\" huusivat muutamat äänet. Nero kirjoitti taululle\nsäkeen ja virkkoi:\n\n\"Niin! kosto huutaa uhria.\"\n\nSitten hän kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja jatkoi:\n\n\"Entä jos levittäisimme huhuna, että Vatinius on polttanut kaupungin, ja\nuhraisimme hänet kansan vihalle?\"\n\n\"Oi jumalallinen! Minkä arvoinen minä olen?\" huusi Vatinius.\n\n\"Olet oikeassa! Uhriksi vaaditaan sinua suurempi... Entä Vitellius?...\"\n\nVitellius kalpeni ja purskahti nauruun.\n\n\"Minun ihrani,\" sanoi hän, \"saattaisi sytyttää uuden tulipalon.\"\n\nMutta Neron ajatukset olivat toisaalla. Hän vaivasi päätään miettimällä,\nkuka todella saattaisi tyydyttää kansan raivon, ja löysikin vihdoin mitä\nhaki.\n\n\"Tigellinus,\" virkkoi hän hetkisen perästä, \"sinä poltit Rooman!\"\n\nLäsnäolijat säpsähtivät. He ymmärsivät, että Caesar oli lakannut\nlaskemasta leikkiä ja että käännekohta asiain kulussa nyt oli tullut.\n\nTigellinuksen kasvot menivät irvaan kuin koiran, joka valmistuu\npuremaan.\n\n\"Poltin Rooman sinun käskystäsi,\" vastasi hän.\n\nHe jäivät tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. Äänettömyys oli niin\nehdoton, että saattoi kuulla atriumissa lentelevien kärpästen surinan.\n\n\"Tigellinus,\" virkkoi Nero, \"rakastatko minua?\"\n\n\"Tiedäthän sen, herra!\"\n\n\"Uhraudu minun puolestani!\"\n\n\"Jumalallinen Caesar,\" vastasi Tigellinus, \"miksi ojennat minulle\nsuloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedä huulilleni? Kansa on jo\nraivoissaan ja vimmoissaan — tahdotko, että pretorianitkin\nvimmastuisivat?\"\n\nVaaran tunne valtasi kaikki läsnäolijat niin, että heidän selkäpiitänsä\nkarmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hänen sanansa sisälsivät\nselvän uhkauksen. Itse Nerokin ymmärsi sen, ja hänen kasvonsa kävivät\nkalpeiksi.\n\nSamassa astui Epaphroditos, Caesarin vapautettu, huoneeseen\nilmoittamaan, että jumalallinen Augusta haluaa nähdä Tigellinusta, koska\nhänen luonaan paraikaa on miehiä, joiden tiedonantoja prefektin täytyy\nkuunnella.\n\nTigellinus kumarsi Caesarille ja jätti huoneen, kasvoissa tyyni,\nylenkatseellinen ilme. Hän oli näyttänyt hampaansa heti kun häntä oli\nuhattu lyödä, hän oli tahallaan näyttänyt kuka hän oli. Tuntien Neron\npelkuruuden oli hän nimittäin varma siitä, ettei maailman valtias enää\ntoista kertaa uskalla nostaa kättään häntä vastaan.\n\nNero vaikeni hyvän aikaa, mutta huomatessaan, että läsnäolijat odottivat\nhänen sanojaan, lausui hän vihdoin:\n\n\"Olen elättänyt käärmettä povellani.\"\n\nPetronius kohautti olkapäitään ikäänkuin huomauttaakseen, että sangen\nhelposti saattoi vääntää niskat nurin sellaiselta käärmeeltä.\n\n\"Mitä sanot? Puhu, neuvo!\" virkkoi Nero, joka oli huomannut hänen\nliikkeensä. \"Yksin sinuun luotan, sillä sinulla on enemmän älyä kuin\nkaikilla muilla, ja sinä rakastat minua.\"\n\nPetronius oli jo sanomaisillaan: »nimitä minut pretorianien prefektiksi,\nniin minä annan Tigellinuksen kansan käsiin ja rauhoitan kaupungin\nyhdessä päivässä». Mutta hänen synnynnäinen mukavuutensa pääsi voitolle.\nPrefektintoimi olisi velvoittanut häntä ottamaan niskoilleen koko\nCaesarin persoonan ja ryhtymään tuhansiin julkisiin asioihin.\nMinkätähden hän ottaisi niskoilleen sellaisen vaivan? Paljon hauskempi\noli hänen istua lukemassa runoja kauniissa kirjastossa, katsella vaaseja\nja kuvapatsaita tai pidellä sylissään Euniken jumalallisen kaunista\nruumista, kierrellä sormien ympäri hänen kultaisia kutrejaan ja suudella\nhänen korallinvärisiä huuliaan.\n\nPetronius virkkoi siis:\n\n\"Minä neuvon sinua lähtemään Akaiaan.\"\n\n\"Oi,\" vastasi Nero, \"odotin sinulta parempaa neuvoa. Senaatti ei kärsi\nminua. Jos minä lähden, niin kuka takaa, etteivät senaattorit liittoudu\nminua vastaan ja huudata toista miestä Caesariksi? Ennen oli kansa\nminulle uskollinen, mutta nyt se vetää yhtä köyttä heidän kanssaan...\nKautta Hadeksen! jospa senaatilla ja kansalla olisikin yksi yhteinen\npää!...\"\n\n\"Salli minun huomauttaa, oi jumalallinen, ettei sinun tarvitse säilyttää\npuolellasi kuin muutamia roomalaisia, niin koko Rooma on puolellasi,\"\nlausui Petronius hymyillen.\n\nMutta Nero puhkesi valittamaan:\n\n\"Mitä minä välitän Roomasta ja roomalaisista! Akaiassa minua\ntoteltaisiin. Täällä minua vaanii petos. Kaikki luopuvat minusta, kaikki\nte valmistutte pettämään minua! Kyllä minä tiedän, kyllä minä tiedän!...\nTe ette välitä siitä, miten tulevat vuosisadat teitä tuomitsevat,\nkun petitte sellaisen taiteilijan kuin minä.\"\n\nÄkkiä hän iski nyrkillä otsaansa ja huusi:\n\n\"Mutta todellakin!... Nämä huolet saattavat minut kokonaan unohtamaan\nkuka olen.\"\n\nJa näin sanottuaan kääntyi hän Petroniuksen puoleen, ja hänen kasvonsa\nolivat kokonaan kirkastuneet.\n\n\"Petronius,\" lausui hän, \"kansa on vimmoissaan, mutta jos minä ottaisin\nkäteeni luutun ja lähtisin Mars-kentälle, jos siellä laulaisin kansalle\nsaman laulun, jonka tulipalon aikana lauloin teille, niin etkö luule,\nettä lauluni vaikuttaisi kuten Orpheuksen laulu villeihin petoihin?\"\n\nTullius Senecio, joka halusi päästä Antiumista palaavien orjattariensa\nluokse ja joka jo aikoja sitten oli kyllästynyt keskusteluun, puuttui\nnyt puheeseen.\n\n\"Epäilemättä, Caesar, jos kansa vain antaa sinun päästä alkuun.\"\n\n\"Lähtekäämme Hellaaseen!\" huudahti Nero tyytymättömänä.\n\nSamassa astui Poppaea ja hänen perässään Tigellinus huoneeseen. Kaikkien\nsilmät kääntyivät ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinä niin\nylpeänä astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tällä hetkellä seisahtui\nCaesarin eteen.\n\nHän rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevällä äänellä, josta kuului\nikäänkuin raudan kalske.\n\n\"Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon.\nKansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo\ntuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka\nristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt\novat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista\njuhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu\ntuleen? Kansa vihaa ja epäilee heitä. Kukaan ei ole nähnyt heitä\ntemppeleissä, sillä he pitävät meidän jumaliamme pahoina henkinä; eivät\nhe käy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivätkä kristityt ikinä ole\nkunnioittaneet sinua kättentaputuksilla. Kukaan heistä ei koskaan ole\ntunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat\nkaupungin ja sinun vihamiehiäsi. Kansa on raivoissaan sinulle,\nmutta ethän sinä, Caesar, käskenyt polttaa Roomaa, enkä minä sitä\npolttanut... Kansa tahtoo kostoa — saakoon se himonsa tyydytetyksi!\nKansa epäilee sinua — kääntäkäämme se epäluulo toisaalle!\"\n\nAluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vähitellen\nhänen näyttelijäkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sääliä,\nmyötätuntoisuutta ja kiihkoa. Äkkiä hän nousi, viskasi yltään togan,\njoka valui hänen jalkainsa juureen, nosti molemmat kätensä korkeutta\nkohti ja viipyi hetkisen äänetönnä siinä asennossa.\n\nVihdoin hän avasi suunsa ja lausui traagillisen näyttelijän äänellä:\n\n\"Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat\njumalat, miksi ette rientäneet avuksemme? Mitä tämä onneton kaupunki on\ntehnyt noille julmureille, kun he siihen määrään unohtivat kaiken\ninhimillisyytensä, että polttivat sen?\"\n\n\"He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!\" virkkoi Poppaea.\n\nMuutkin rupesivat nyt huutamaan:\n\n\"Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa.\"\n\nNero istuutui, päästi pään painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen,\nikäänkuin häijyys, jolle hän oli korvansa kallistanut, olisi huumannut\nhäntä. Mutta hetkisen perästä hän ravisti käsiään ja virkkoi:\n\n\"Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten\nrikosten arvoiset?... Mutta jumalat kyllä lohduttavat minua ja\nTartaruksen avulla keksin kansaraukalleni näytelmiä, joista se vielä\nvuosisatojen kuluttua kiittää minua.\"\n\nPetroniuksen otsa peittyi pilviin. Hän ajatteli vaaraa, joka uhkasi\nLygiaa, hänen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hän\ntosin oli hylännyt, mutta joiden viattomuudesta hän oli vakuutettu.\nSitäpaitsi hän ajatteli niitä verisiä huveja, jotka nyt olivat alkavat\nja joita hänen estetinen silmänsä ei voinut kärsiä. Tärkein oli hänelle\nsentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee\nhulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti\nkaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy\nvaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.\n\nHän rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen\ntapaansa, kuten aina, kun hän arvosteli tai nauroi Caesarin ja\naugustianien epäestetisiä puuhia:\n\n\"Niin, olettehan te nyt löytäneet sopivat uhrit! Hyvä on! Saatattehan\nlähettää heidät arenalle tai pukea heidät »kidutustunicaan». Hyvä kyllä!\nMutta kuulkaa minua: teidän käsissännehän on valta, teidän käsissänne\npretorianit, teidän käsissänne voima — olkaa siis rehelliset edes\nsilloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettäkää kansaa, mutta\nälkää pettäkö itseänne. Saatattehan antaa kristityt kansan käsiin,\nsaatattehan määrätä heille mitä kärsimyksiä hyvänsä, mutta olkaa toki\nsiksi rohkeat, että itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivät he ole\npolttaneet Roomaa!... Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi —\ntietäkää siis, etten minä siedä huonoja komedioja. Hyi! kuinka tämä\nkaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa näyttelijät\nhuvittavat ulkokaupungin roskaväkeä näyttelemällä jumalia ja kuninkaita,\nmutta näytännön loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viiniä ja\nsipulia tai saavat selkäänsä. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita!\nVakuutan, että teillä on oikeutta siihen. Sinä, Caesar, uhkasit meitä\ntulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, että ne tulevat\nlangettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman\nvaltias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillä hän oli yhtä mahtava maan\npäällä kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen\nmäärään, että hän runouden tähden uhrasi isänmaansa! Maailman alusta\nasti ei kukaan ole uskaltanut tehdä sellaista. Rukoilen sinua yhdeksän\nLibethridin nimessä: älä kieltäydy sellaisesta kunniasta, sillä\nvuosisadat ovat lauluin ylistävät sinua. Mitä Priamo on sinun\nrinnallasi? mitä Agamemnon? mitä Akhilleus? mitä itse jumalat? Tosin ei\nRooman polttamista sanota hyväksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton!\nMinä vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kättään sinuun. Ei\nikinä! Luota minuun. Kavahda itseäsi alentumasta tekoihin, jotka eivät\nole sinun arvoisiasi, sillä — sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio.\nNe saattavat sanoa: »Nero poltti Rooman, mutta ollen sekä pelkurimainen\nCaesar että pelkurimainen runoilija ei hän uskaltanut tunnustaa\nsuurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syyttömien niskoille».\"\n\nPetroniuksen sanat tekivät Neroon tavallisesti syvän vaikutuksen, mutta\ntällä kertaa Petronius selvästi tiesi käyttävänsä viimeistä keinoaan:\nparhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa\nhelpommin se saattoi tuottaa hänelle itselleen turmion. Ei hän sentään\nhetkeäkään epäillyt, sillä koskihan asia Vinitiusta, jota hän rakasti,\nja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se häntä aina oli\nviehättänyt. »Arpa on heitetty», mietti hän itsekseen. »Saammepa nähdä,\nmikä mieli apinassa pääsee voitolle: oma nahka vaiko maine hänelle on\nrakkaampi.»\n\nSielussaan hän ei sentään laisinkaan epäillyt, ettei pelko pääsisi\nvoitolle.\n\nHänen sanojaan seurasi äänettömyys. Poppaea ja kaikki muut läsnäolijat\ntuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi\noikomaan ylähuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hänellä oli\ntapana tehdä sillä lailla, kun hän ei tietänyt mihin hän ryhtyisi.\nVihdoin inho ja huoli selvästi kuvastuivat hänen kasvoillaan.\n\n\"Herra,\" virkkoi sen nähdessään Tigellinus, \"salli minun lähteä täältä,\nkoska täällä tahdotaan syöstä sinun persoonasi turmioon ja koska sinua\ntäällä sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi\nrunoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillä korvani eivät saata\nsietää sellaisia sanoja.\"\n\n\"Olen joutunut tappiolle,\" ajatteli Petronius. Hän kääntyi Tigellinuksen\npuoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista\nkerjäläistä. Tigellinus joutui suuresti hämilleen.\n\n\"Tigellinus,\" virkkoi Petronius, \"sinua minä sanoin näyttelijäksi, sillä\nsinä näyttelet tänäkin hetkenä.\"\n\n\"Senkötähden, etten tahdo kuulla solvauksiasi?\"\n\n\"Sentähden, että sanot rajattomasti rakastavasi Caesaria, vaikka\nvastikään uhkasit yllyttää pretorianit häntä vastaan. Me ymmärsimme\nsinut kaikki, Caesar myöskin.\"\n\nTigellinus, joka ei ollut uskonut Petroniuksen uskaltavan lyödä pöytään\nsellaista valttia, kalpeni, hätääntyi ja meni aivan ymmälle. Mutta se\nolikin arbiter elegantiarumin viimeinen voitto kilpailijasta, sillä\nsamassa virkkoi Poppaea:\n\n\"Herra, kuinka saatat sallia sellaisten ajatusten lentää ihmisen päähän\nja kuinka saatat sallia hänen lausua ne ääneen, suoraan vasten\nkasvojasi!\"\n\n\"Rankaise röyhkeää!\" huusi Vitellius.\n\nNero oikoili taasen huultaan sieramiaan kohti ja käänsi Petroniukseen\nlasimaiset, likinäköiset silmänsä.\n\n\"Niinkö,\" lausui hän, \"sinä palkitset kaiken sen ystävyyden, jota olen\nsinulle osoittanut?\"\n\n\"Jos erehdyn, niin todista se,\" vastasi Petronius, \"mutta tiedä, että\nrakkauteni sinuun minut pakotti lausumaan mitä lausuin.\"\n\n\"Rankaise röyhkeää!\" toisti Vitellius.\n\n\"Tee se!\" kuului useita ääniä.\n\nAtriumissa syntyi hälinää ja liikettä, sillä miehet rupesivat\nvetäytymään erilleen Petroniuksesta. Pois meni Tullius Senecio, hänen\nuskollisin toverinsa hovissa, ja nuori Nerva, joka siihen asti oli\nosoittanut olevansa häneen erittäin kiintynyt. Hetkisen perästä seisoi\nPetronius yksinään vasemmalla puolella atriumia, korjaili hymyillen\ntogansa poimuja ja odotti, mitä Caesar vielä sanoisi tai tekisi.\n\nNero virkkoi:\n\n\"He tahtovat, että minä rankaisisin sinua, mutta sinä olet toverini ja\nystäväni. Tiedä siis, että vaikka oletkin haavoittanut sydäntäni, minun\nsydämeni sinua kohtaan tuntee ainoastaan ... anteeksiantoa.\"\n\n\"Olen pelannut ja joutunut tappiolle,\" ajatteli Petronius.\n\nCaesar nousi. Neuvottelu oli lopussa.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU.\n\n\nPetronius läksi kotiin, Nero ja Tigellinus menivät Poppaean atriumiin.\nSiellä heitä odottivat samat miehet, joita prefekti vasta oli\npuhutellut.\n\nHeitä oli kaksi »rabbia» Tiberin takaa, puettuina pitkiin, juhlallisiin\nviittoihin, hiipat päässä, nuori kirjuri, joka avusti heitä, ja Chilon.\nCaesarin nähdessään papit kalpenivat mielenliikutuksesta, nostivat\nkäsivartensa ilmaan ja kumarsivat syvään.\n\n\"Terve, hallitsijain hallitsija ja kuningasten kuningas,\" lausui vanhin,\n\"terve maan valtias, valitun kansan holhooja ja Caesar, sinä jalopeura\nihmisten joukossa, jonka herraus on kuin auringon loisto, kuin\nseeteripuu Libanonilla, kuin lähde, kuin palmu ja kuin Jerikon balsami.\"\n\n\"Ettekö te tunnusta minua jumalaksi?\" kysyi Caesar.\n\nPapit kävivät vieläkin kalpeammiksi, mutta vanhempi heistä korotti\ntaaskin äänensä:\n\n\"Sinun sanasi, herra, ovat suloiset kuin viinirypäleterttu ja kuin kypsä\nviikuna, sillä Jehova on täyttänyt sydämesi hyvyydellä. Mutta vaikka\nisäsi edeltäjä, Caesar Cajus, olikin julma mies, eivät lähettiläämme\ntunnustaneet häntä jumalaksi, vaan olivat valmiit kuolemaan mieluummin\nkuin rikkomaan lain käskyjä.\"\n\n\"Käskihän Kaligula heittää heidät jalopeurojen eteen?\"\n\n\"Ei, herra, Caesar Cajus pelkäsi Jehovan vihaa.\"\n\nHe nostivat päänsä, sillä mahtavan Jehovan nimi rohkaisi heitä. Luottaen\nhänen apuunsa katsoivat he jo rohkeammin Neroa silmiin.\n\n\"Syytättekö kristittyjä Rooman polttamisesta?\" kysyi Caesar.\n\n\"Me syytämme heitä, oi herra, vain siitä, että he ovat lain vastustajia,\nihmissuvun vihamiehiä, Rooman ja sinun vihamiehiäsi, sekä siitä, että he\njo aikoja sitten ovat uhanneet kaupunkia ja maailmaa tulella. Loput\nkertoo sinulle tämä mies, jonka huulia ei valhe ole tahrinut, koska\nhänen äitinsä suonissa virtasi valitun kansan veri.\"\n\nNero kääntyi Chilonin puoleen:\n\n\"Kuka olet?\"\n\n\"Ihailijasi, oi Osiris, ja köyhä stoikko...\"\n\n\"En kärsi stoikkoja,\" huomautti Nero, \"vihaan Traseasta, vihaan\nMusoniusta ja Cornutusta. Minä en siedä heidän puhettansa, he\nhalveksivat taidetta ja elävät vapaaehtoisesti liassa ja kurjuudessa.\"\n\n\"Herra, sinun opettajasi Seneca omistaa tuhat seeteripuusta tehtyä\npöytää — minä olen valmis omistamaan niitä kaksi kertaa niin paljon, jos\nsinä vain käsket. Olen stoikko tarpeen vaatiessa. Seppelöi, oi säteilevä\nCaesar, stoalaisuuteni ruusuilla ja aseta sen eteen viinileili — niin\nminä olen valmis laulamaan Anakreonia sellaisella innolla, että\nepikurealaisten korvat halkeavat.\"\n\nNero, jota nimitys \"säteilevä\" mairitteli, hymähti ja lausui:\n\n\"Sinä miellytät minua!\"\n\n\"Se mies maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa,\" huomautti\nTigellinus.\n\nChilon puuttui puheeseen:\n\n\"Täytä, herra, minun vaakapuoleni anteliaisuudellasi, sillä muuten tuuli\npuhaltaa pois makson...\"\n\n\"Totta totisesti, et sinä painollasi voita Vitelliusta,\" huomautti\nCaesar.\n\n\"Ehei, sinä hopeakaarinen kuu, eivät minun sukkeluuteni ole lyijystä!\"\n\n\"Huomaan, ettei lakisi estä sinua nimittämästä minua jumalaksi.\"\n\n\"Oi, kuolematon! Sinä olet minun lakini: sitä lakia ovat kristityt\nherjanneet ja sentähden minä heitä vihaan.\"\n\n\"Mitä sinä tiedät kristityistä?\"\n\n\"Sallitko minun itkeä, jumalallinen?\"\n\n\"En,\" vastasi Nero, \"se on niin ikävää.\"\n\n\"Olet kolmin kerroin oikeassa, sillä silmät, jotka sinut ovat nähneet,\neivät ikinä enää saa vuodattaa kyyneliä. Herra, varjele minua\nvihollisistani.\"\n\n\"Puhu kristityistä,\" huomautti Poppaea malttamattomasti.\n\n\"Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot, oi Isis,\" vastasi Chilon. \"Hamasta\nnuoruudestani olen uhrannut elämäni filosofialle ja etsinyt totuutta.\nOlen etsinyt sitä vanhojen, jumalallisten viisasten teoksista, Atenan\nAkademiasta ja Aleksandrian Serapeumista. Kuultuani puhuttavan\nkristityistä arvelin, että he muodostavat jonkun uuden koulun, josta\nmahdollisesti saatan löytää muutamia totuuden siemeniä. Tutustuin siis\nheihin — onnettomuudekseni! Ensimäinen kristitty, jonka seuraan ilkeä\nkohtalo minut liitti, oli muuan Glaucus, parantaja Napolista. Häneltä\nsain vähitellen tietää, että he kunnioittavat erästä Kristusta, joka oli\nluvannut hävittää maailmasta kaikki ihmiset ja kaupungit, mutta säästää\nheidät, jos he auttaisivat häntä hävittämään Deukalionin lapset.\nSentähden, oi herra, he vihaavat ihmisiä, sentähden he myrkyttävät\nkaivot, sentähden he kokouksissaan kiroilevat Roomaa ja kaikkia\ntemppelejä, joissa meidän jumaliamme palvellaan. Kristus\nristiinnaulittiin, mutta antoi heille lupauksen, että kun Rooma on\ntulella hävitetty, niin hän toisen kerran palajaa maailmaan — ja antaa\nheille maailman herrauden...\"\n\n\"Nyt kansa kyllä ymmärtää, minkätähden Rooma paloi,\" keskeytti\nTigellinus.\n\n\"Monet sen jo ymmärtävät, herra, sillä minä kuljen puutarhoissa ja\nMars-kentällä opettamassa. Mutta jos tahdotte kuunnella minua loppuun\nasti, niin ymmärrätte, mistä syystä minä tahdon heille kostoa. Parantaja\nGlaucus ei alussa ilmoittanut minulle, että hänen oppinsa käski\nvihaamaan ihmisiä. Päinvastoin! Hän sanoi, että Kristus on hyvä jumala\nja että hänen oppinsa perusteena on rakkaus. Hellä sydämeni ei saattanut\nvastustaa sellaista totuutta. Rupesin rakastamaan Glaucusta ja\nluottamaan häneen. Jaoin hänen kanssaan jok'ikisen leipäpalaseni,\njokaisen rahakolikkoni, ja tiedätkö, herra, kuinka hän minut palkitsi?\nMatkalla Napolista Roomaan iski hän minua veitsellä rintaan, ja vaimoni,\nnuoren, kauniin Berenikeni hän möi orjakauppiaille. Jos Sofokles\ntietäisi tekoni ... mutta mitä minä puhunkaan! kuunteleehan minua se,\njoka on parempi kuin Sofokles.\"\n\n\"Mies-raukka!\" huudahti Poppaea.\n\n\"Se, joka on nähnyt Afroditen kasvot, ei ole onneton, ja katselenhan\nminä niitä paraikaa. Mutta silloin etsin lohdutusta filosofiasta.\nTultuani Roomaan koetin saada tavata kristittyjen vanhimpia, vaatiakseni\noikeutta Glaucukselta. Arvelin, että he pakottaisivat hänet antamaan\ntakaisin vaimoni... Tutustuin heidän pääpappiinsa ja sitten toiseen,\nnimeltä Paavali, joka jonkun aikaa oli täällä vankeudessa mutta joka\nsitten päästettiin vapaaksi, tutustuin Sebedeuksen poikaan, Linukseen,\nCletukseen ja moniin muihin. Tiedän, missä he asuivat ennen tulipaloa,\ntiedän heidän nykyiset piilopaikkansa, saatan näyttää maakuopan\nVaticanuksen kukkulan likellä ja hautausmaan Nomentanan portilla, jossa\nhe viettävät rivoja juhliaan. Olen siellä nähnyt apostoli Pietarin ja\nolen nähnyt Glaucuksen surmaavan lapsia, jotta apostoli saisi\npirskoittaa heidän vertansa läsnäoleviin. Olen myöskin nähnyt Lygian,\nPomponia Graecinan kasvattityttären ylpeilevän siitä, että hän, joka ei\nsaata vuodattaa lasten verta, toki on tuottanut kuoleman yhdelle\nlapselle, nimittäin pikku Augustalle, teidän tyttärellenne, oi Osiris ja\nIsis, jonka hän noitui!\"\n\n\"Kuuletko, Caesar!\" huudahti Poppaea.\n\n\"Olisiko se mahdollista?\" pääsi Caesarilta.\n\n\"Minä saatoin antaa anteeksi vääryyden, jonka itse kärsin,\" jatkoi\nChilon, \"mutta kun kuulin puhuttavan teidän kärsimyksistänne, olisin\ntahtonut pistää veitsen heidän kurkkuunsa. Valitettavasti asettui\njalosukuinen Vinitius, joka tyttöä rakastaa, tielleni.\"\n\n\"Vinitiusko? Eikö tyttö paennut hänen luotansa?\"\n\n\"Pakeni kyllä, mutta Vinitius etsi hänet, sillä hän ei voinut elää ilman\nhäntä. Kurjasta maksusta autoin minä häntä etsimään tyttöä, joka asui\nkristittyjen joukossa Tiberin takana. Menimme sinne yhdessä, ja\nmiekkailijasi Croton, jonka Vinitius turvallisuuden vuoksi oli\npalkannut, oli mukanamme. Mutta Ursus, Lygian orja, kuristi Crotonin. Se\non, oi herra, hirveän väkevä mies, joka vääntää härältä niskat nurin\nyhtä helposti kuin joku toinen taittaa unikukan varren. Siitä syystä\nAulus ja Pomponia hänestä pitivätkin.\"\n\n\"Kautta Herkuleksen!\" huudahti Nero, \"sille kuolevaiselle, joka kuristi\nCrotonin, pitäisi pystyttää kuvapatsas Forumille. Mutta nyt sinä,\nvanhus; joko erehdyt tai valehtelet, sillä Vinitiushan veitsellä surmasi\nCrotonin.\"\n\n\"Niin ne ihmiset pettävät jumalia! Oi herra, näin omin silmin, kuinka\nCrotonin selkäranka taittui Ursuksen käsissä, joka sitten karkasi\nVinitiuksen kimppuun. Hän olisi tappanut hänetkin, jollei Lygia olisi\nehtinyt hätään. Vinitius oli sitten pitkän aikaa sairaana, mutta\nkristityt hoitivat häntä, toivoen, että rakkaus kääntäisi hänetkin\nkristityksi. He arvasivat oikein: nyt hän on kristitty.\"\n\n\"Vinitiusko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ehkä Petroniuskin?\" kysäisi Tigellinus kiihkeästi.\n\nChilon kierteli, väänteli käsiään ja virkkoi:\n\n\"Ihmettelen tarkkanäköisyyttäsi, herra! Oi! ... se on hyvin mahdollista,\nse on hyvin mahdollista!\"\n\n\"Nyt ymmärrän, miksi hän niin puolusti kristittyjä.\"\n\nNero rupesi nauramaan.\n\n\"Petronius kristittynä!... Petronius elämän ja nautinnon vihollisena!\nEi, älkää nyt hullutelko älkääkä kehoittako minua uskomaan sitä, sillä\nsilloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitä te olette minulle puhuneet.\"\n\n\"Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon\nkautta valon, joka sinusta lähtee, että puhun totta, ja ettei minua\nmikään niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on\nkristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin häntä uskollisesti, mutta\npalkaksi antoi hän Glaucuksen pyynnöstä ruoskia minua, vaikka olen vanha\nja vaikka silloin olin sairas ja nälkäinen. Vannoin kautta Hadeksen,\netten sitä unohda. Oi herra, kosta vääryydet, jotka olen saanut kärsiä,\nja minä toimitan käsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen,\nGlaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minä osoitan\nteille satoja ja tuhansia kristittyjä, osoitan teille rukoushuoneet ja\nhautausmaat. Heitä on niin paljon, etteivät he mahdu kaikkiin teidän\nvankiloihinne!... Ilman minua ette heitä löytäisi. Tähän saakka olen\nfilosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua\narmosta, joka päälleni vuotaa!... Olen vanha enkä vielä ole saanut\nelää — sallikaa elämäni nyt alkaa!...\"\n\n\"Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen pöytään,\" sanoi Nero.\n\n\"Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen pöytä täyttyy itsestään.\"\n\n\"Et erehdy, filosofi.\"\n\nMutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiään. Hänen rakastumisensa\nVinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistä, mustasukkaisuuden, vihan\nja loukatun itserakkauden synnyttämää mielitekoa, mutta nuoren patricion\nkylmäkiskoisuus oli kuitenkin syvästi koskenut häneen ja täyttänyt hänen\nsydämensä katkeralla vihalla. Jo se, että hän oli uskaltanut pitää\ntoisesta enemmän kuin hänestä, tuntui hänestä rikokselta, joka vaati\nkostoa. Lygiaa hän taas oli vihannut ensi hetkestä, koska pohjoisen\nliljan kauneus heti oli saattanut hänet levottomaksi. Petronius oli\npuhunut tytön liian kapeista lanteista — saattoihan hän Caesarin päähän\nmättää mitä tahtoi, mutta ei Augustan päähän. Tuntijana oli Poppaea heti\nensi silmäykseltä ymmärtänyt, että koko Roomassa yksin Lygia saattoi\nkilpailla hänen kanssaan kauneudessa, ehkäpä voittaa hänet. Ja samalla\noli Poppaea päättänyt tuhota hänet.\n\n\"Herra,\" rukoili hän, \"kosta lapsemme kuolema!\"\n\n\"Kiiruhtakaa!\" kehoitti Chilon, \"kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hänet\npiiloittaa. Minä osoitan talon, jonne he tulipalon jälkeen ovat\npalanneet.\"\n\n\"Annan avuksesi kymmenen miestä, niin voit paikalla lähteä,\" sanoi\nTigellinus.\n\n\"Herra, sinäpä et nähnyt Crotonia Ursuksen käsissä: jos annat\nviisikymmentä miestä, niin ainoastaan etäältä osoitan sinulle talon.\nMutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma.\"\n\nTigellinus loi katseensa Neroon.\n\n\"Eikö olisi paras paikalla päästä eroon sekä enosta että\nsisarenpojasta?\"\n\nNero mietti hetkisen ja virkkoi sitten:\n\n\"Ei! ei vielä!... Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa,\nettä Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman.\nHeidän talonsa olivat liian kauniit... Nyt tarvitaan muita uhreja,\nheidän vuoronsa tulee sitten myöhemmin.\"\n\n\"Anna siis minulle, herra, sotamiehiä suojakseni,\" pyysi Chilon.\n\n\"Tigellinus saa pitää huolta siitä.\"\n\n\"Vastaiseksi saat asua minun luonani,\" sanoi prefekti.\n\nIlo alkoi säteillä Chilonin silmistä.\n\n\"Minä toimitan heidät kaikki teidän käsiinne, kunhan kiiruhdatte!\nKiiruhtakaa!\" huusi hän käheällä äänellä.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nJätettyään Caesarin kannatutti Petronius itsensä taloonsa Carinaella,\njoka oli pelastunut tulipalosta, sitä kun kolmelta puolelta ympäröi\npuutarha ja edessä oli pieni Forum Caecilii.\n\nToiset augustianit, jotka olivat kadottaneet talonsa ja niiden mukana\nsuuren joukon taideteoksia, kehuivat Petroniusta onnelliseksi. Olihan\nhäntä sitäpaitsi jo aikoja sitten sanottu Fortunan lempipojaksi, ja\nystävyys, jota Caesar viime aikoina oli hänelle osoittanut, oli kaikin\npuolin näyttänyt tämän väitteen todeksi.\n\nMutta nyt oli Fortunan lempipojalla täysi syy ihmetellä äitinsä\nhuikentelevaisuutta tai oikeammin sanoen ihmetellä hänen ja Chronoksen\nyhtäläisyyttä — Chronoksen, joka söi suuhunsa omat lapsensa.\n\n\"Jos minun taloni,\" puheli Petronius itsekseen, \"gemmani, etruskilaiset\nastiani, aleksandrialaiset lasitavarani ja korinttilaiset vaskiteokseni\nolisivat palaneet, niin Nero varmaan leppyisi. Kautta Polluxin! omassa\nvallassani oli päästä pretorianien prefektiksi. Jos olisin myöntänyt\nTigellinuksen kaupungin murhapolttajaksi, kuten hän todella on, jos\nolisin puettanut hänet kidutustunicaan ja antanut kansan käsiin, olisin\npelastanut kristityt ja rakentanut Rooman uudelleen. Kuka tietää, vaikka\nrehellisten ihmisten elämä sitten olisi käynyt turvallisemmaksi. Minun\nolisi pitänyt se tehdä, vaikkapa vain Vinitiuksen tähden. Jos minulle\nolisi karttunut liian paljon työtä, olisin voinut uskoa hänelle\nprefektin toimen — Nero ei olisi uskaltanut nousta minua vastaan!...\nVinitius olisi huoleti saanut kastaa kristinuskoon kaikki pretorianit,\nvaikkapa itse Caesarin. Minulle ei siitä olisi ollut mitään haittaa!\nNero hurskaana, Nero siveänä, laupiaana — olisi ollut aika huvittavaa\nsitä nähdä!\"\n\nHänen huolettomuutensa oli niin suuri, että hän rupesi nauramaan. Mutta\nhetkisen perästä hänen ajatuksensa kääntyi toisaalle. Hän oli olevinaan\nAntiumissa, ja Paavali Tarsolainen oli puhuvinaan hänelle:\n\n\"Te sanotte meitä elämän vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius:\njos Caesar olisi kristitty ja eläisi meidän oppimme mukaan, niin eikö\nteidän elämänne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?\"\n\nNämä sanat muistettuaan jatkoi hän itsekseen:\n\n\"Kautta Castorin! Yhtä paljon kuin täällä surmataan kristittyjä, yhtä\npaljon kääntää Paavali uusia, sillä jollei tämä roistomaisuudelle\nrakennettu maailma pysy pystyssä, niin hän on oikeassa... Mutta ehkäpä\nse pysyy, koska se yhä seisoo. Minä itse, joka olen saanut sangen paljon\noppia, en ole vielä oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentähden\nminun pitää avata suoneni... Mutta täytyisihän minun elämäni kuitenkin\nloppua, ja jollei se loppuisi tällä tavalla, niin se loppuisi jollakin\ntoisella tavalla. Sääli Eunikea ja sääli vaasiani, mutta onhan Eunike\nvapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitä missään\ntapauksessa! Sääli myöskin Vinitiusta. Tosin ei elämäni viime aikoina\nole ollut niin ikävää kuin ennen, mutta vähät siitä: olen valmis\nkuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat\nenimmäkseen niin saastaisia, ettei elämän menettämistä kannata surra.\nSen, joka on osannut elää, täytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut\naugustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan.\"\n\nHän kohautti olkapäitään:\n\n\"Kai he ajattelevat, että polveni nyt vapisevat ja että pelko nostattaa\nhiukseni pystyyn, mutta kun minä palaan kotiin, käyn kylpemään\norvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee\nruumiini. Aterian jälkeen annamme laulaa Anthemioksen säveltämän hymnin\nApollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa,\nkoska se kyllä ilman meidän myötävaikutustamme ajattelee meitä. Mutta\nolisi se sentään hämmästyttävä seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia\nElyseumin kenttiä, joilla varjot... Jos Eunike kerran tulisi minun\nluokseni ja me yhdessä saisimme harhailla niityillä, jotka kasvavat\nasfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikään kuin minulla täällä\non... Voi niitä näyttelijöitä ja kulhareita, voi sitä likaista joukkoa!\nEi heillä ole aistia eikä sivistystä. Vaikka arbiter elegantiarumeja\nolisi kymmenen, niin eivät he jaksaisi niistä Trimalchioneista tehdä\nkelpo ihmisiä. Kautta Persephoneen! olen saanut heistä kylläkseni.\"\n\nHän huomasi kummastuksekseen, että hänen ja noiden muiden välille oli jo\nsyntynyt eroittava juopa. Olihan hän jo kauan tuntenut heidät\nperinpohjin ja olihan hän ennenkin tietänyt, mitä heistä oli ajateltava,\nmutta tällä hetkellä olivat he hänen mielestään vieläkin kauempana, ja\nhän halveksi heitä tavallista syvemmin. Hän oli totisesti saanut heistä\nihan tarpeekseen.\n\nPian hän kuitenkin rupesi ajattelemaan omaa tilaansa. Hän oli\ntarkkanäköinen ja huomasi sentähden paikalla, ettei hänellä\nlikeisimmässä tulevaisuudessa ole mitään vaaraa. Nero oli ratkaisevana\nhetkenä lausunut muutamia kauniita ja yleviä sanoja ystävyydestä ja\nanteeksiannosta — ja niillä hän vastaiseksi oli sitonut kätensä. Hänen\ntäytyi ensin etsiä tekosyitä, ja niiden löytämiseen saattoi kulua paljon\naikaa. \"Aluksi hän nyt valmistaa kilpaleikkejä kristittyjen\nkustannuksella\" puheli Petronius itsekseen \"ja vasta toisessa sijassa\nhän ajattelee minua, mutta asian näin ollen ei kannata ruveta\nhuolehtimaan tai muuttamaan elintapoja. Likeisempi vaara uhkaa\nVinitiusta!...\"\n\nEikä Petronius enää muuta ajatellut kuin Vinitiusta, jonka hän päätti\npelastaa.\n\nNopeasti kuljettivat orjat kantotuolia raunioiden, tuhkaläjien ja uunien\nohitse, joita Carinae oli täynnä, mutta Petronius kehoitti heitä\nvieläkin kiiruhtamaan, jotta niin pian kuin suinkin päästäisiin kotiin.\nVinitius, jonka \"insula\" oli palanut, asui Petroniuksen luona ja sattui\nonneksi olemaan kotona.\n\n\"Oletko tänään nähnyt Lygiaa?\" kysyi Petronius heti astuessaan sisään.\n\n\"Tulen juuri hänen luotaan.\"\n\n\"Kuule nyt mitä sanon äläkä tuhlaa aikaa kysymyksiin. Tänään päätettiin\nCaesarin luona, että syy Rooman palosta syydettäisiin kristittyjen\nniskoille. Heitä uhkaa vaino ja vaiva. Näytelmä saattaa alkaa minä\nhetkenä hyvänsä. Ota Lygia ja paetkaa paikalla, vaikkapa Alppien taakse\ntai Afrikaan. Ja kiiruhda nyt, sillä matka Tiberin taakse on\nPalatinukselta lyhyempi kuin täältä!\"\n\nSoturina ei Vinitius ruvennut kuluttamaan aikaa turhiin kysymyksiin. Hän\nkuunteli Petroniuksen sanoja rypistynein kulmakarvoin, kasvot synkkinä\nja huolestuneina, mutta osoittamatta minkäänlaista pelkoa. Taistelunhalu\nja puolustuksenvietti heräsivät hänen mielessään niin pian kuin vaaran\nhetki oli käsissä.\n\n\"Lähden,\" virkkoi hän.\n\n\"Vielä sananen: ota mukaasi kukkarollinen kultaa, aseita ja kourallinen\nkristittyjäsi. Ja jos tarve vaatii, niin vapauta.\"\n\nVinitius oli jo atriumin ovella.\n\n\"Lähetä orja tuomaan minulle tietoa asiain kulusta,\" huusi Petronius\nhänen jälkeensä.\n\nYksin jäätyään alkoi hän astella edestakaisin pylväskäytävässä, joka oli\natriumin edessä, ja miettiä, miten kävisi. Hän tiesi, että Lygia ja\nLinus tulipalon lakattua olivat palanneet entiseen asuntoonsa Tiberin\ntakana, joka, kuten miltei koko se kaupunginosa, oli pelastunut. Tämä\nasianhaara ei ollut suotuisa, sillä vaikeampi olisi ollut löytää heitä\nihmisjoukoista. Hän toivoi kuitenkin, ettei kukaan Palatinuksella\ntietäisi heidän asuntoaan ja että Vinitius niinmuodoin ehtisi paikalle\nennen pretorianeja. Samalla Petronius tuli ajatelleeksi, että\nTigellinus, joka varmaan paikalla tahtoo saada niin suuren apajan kuin\nsuinkin, on mahtanut levittää nuottansa yli koko Rooman, s.o. jakaa\npretorianit pieniin joukkoihin. Jollei hän lähetä kuin kymmenen miestä\nLygiaa noutamaan, arveli Petronius, — niin lygilainen jätti yksinään\nrutistaa heidän luunsa. Ja entä sitten, kun Vinitius rientää hänen\navukseen! Tätä ajatellessa hän rauhoittui. Tosin pretorianien\nvastustaminen asevoimalla oli samaa kuin sodan aloittaminen Caesaria\nvastaan. Petronius tiesi varsin hyvin, että jos Vinitius pelastuu Neron\nkostosta, niin sama kosto saattaa kohdata häntä itseään. Mutta sitä hän\nei pelästynyt. Häntä huvitti suuresti ajatella, että hän tekisi turhiksi\nNeron ja Tigellinuksen puuhat, ja hän päätti olla säälimättä sekä rahaa\nettä väkeä. Olihan Paavali Tarsolainen jo Antiumissa kääntänyt\nkristinuskoon suurimman osan hänen orjistaan, joten saattoi olla varma\nsiitä, että he olisivat valmiit tekemään mitä uhrauksia hyvänsä, kun oli\nkysymyksessä kristityn naisen puolustaminen.\n\nEuniken tulo teki lopun hänen mietteistään, sillä kun Petronius hänet\nnäki, hävisivät hänen huolensa ja harminsa jäljettömiin. Hän unohti\nCaesarin, unohti joutuneensa epäsuosioon, unohti augustianien\nylenkatseen, vaaran, joka uhkasi kristittyjä, Vinitiusta ja Lygiaa — hän\nvain katseli, estetikon silmillä, jota ihanat muodot hurmaavat, katseli\nrakastajana, jolle samat muodot huokuvat rakkautta. Eunike, puettuna\nläpikuultavaan, sinipunertavaan pukuun eli niinsanottuun Coa vestikseen,\njonka läpi hänen ruusunkarvaisen ruumiinsa muodot hohtivat, oli todella\nkaunis kuin jumalatar. Hän tunsi Petroniuksen ihailevan katseen\nseuraavan itseään, hän rakasti häntä koko sielustaan ja ikävöi\nalituisesti hänen hyväilyään — sentähden riemu nytkin nosti punan hänen\nkasvoilleen. Hän ei näyttänyt rakastajattarelta, vaan viattomalta\ntytöltä.\n\n\"Mitäs sanot, Charis?\" huudahti Petronius tarttuen hänen käteensä.\n\nTyttö painoi kultaisen päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi:\n\n\"Herra, Anthemios laulajineen on tullut ja kysyy, tahdotko tänään häntä\nkuunnella.\"\n\n\"Antaa hänen odottaa. Aterian jälkeen hän saa laulaa meille hymninsä\nApollolle. Ympärillä on vielä tuhkaa ja hiiliä, mutta me kuuntelemme\nhymniä Apollolle! Kautta Paphoksen lehtojen! Kun näen sinut tuossa Coa\nvestiksessä, luulen Afroditen verhoutuneen pilvenhattaraan ja\nlaskeutuneen alas eteeni.\"\n\n\"Oi herra!\" huudahti Eunike.\n\n\"Tule tänne, Eunike, kiedo käsivarret ympärilleni ja ojenna minulle\nhuulesi... Rakastatko minua?\"\n\n\"En rakastaisi Zeusta enemmän kuin sinua.\"\n\nHän painoi huulensa hänen huuliaan vasten, ja onni pani hänet värisemään\nhänen sylissään.\n\nHetkisen perästä Petronius lausui:\n\n\"Mutta entä jos meidän täytyisi erota?...\"\n\nEunike loi häneen pelästyneen silmäyksen:\n\n\"Kuinka, herra?...\"\n\n\"Älä pelästy!... Katso, kuka tietää vaikka minun pitäisi lähteä\npitkälle matkalle.\"\n\n\"Ota minut mukaasi...\"\n\nPetronius vaihtoi äkkiä puheenainetta ja kysyi:\n\n\"Sanoppa, onko puutarhan nurmikolla asfodelililjoja?\"\n\n\"Sypressit ja nurmikot puutarhassa ovat käyneet aivan keltaisiksi\ntulipalon takia, lehdet ovat varisseet myrttipensaista ja koko puutarha\non kuin kuollut.\"\n\n\"Koko Rooma on kuin kuollut ja kohta se muuttuu oikeaksi hautausmaaksi.\nTiedätkö, että pian julistetaan edikti kristittyjä vastaan ja aletaan\nvainota heitä? Silloin tuhannet ihmiset saavat surmansa.\"\n\n\"Minkätähden heitä rangaistaan, herra? He ovat hyviä ja hiljaisia\nihmisiä.\"\n\n\"Juuri sentähden.\"\n\n\"Lähtekäämme meren rannalle. Sinun jumalalliset silmäsi eivät pidä\nverestä.\"\n\n\"Hyvä, mutta nyt minun täytyy kylpeä. Tule elaeothesiumiin voitelemaan\nkäsivarsiani. Kautta kyprottaren vyön! en vielä ikinä ole nähnyt sinua\nnäin kauniina. Annanpa valmistaa sinulle näkinkengän-kuoren muotoisen\nkylpyammeen, niin sinä lepäät siinä kuin kallis helmi... Tule,\nkultatukkaisen!!\"\n\nHän jätti huoneen, mutta tuntia myöhemmin asettuivat he molemmat pöydän\nääreen, joka oli katettu kultaisilla astioilla. Pienet, amorineiksi\npuetut pojat olivat heitä palvelemassa, itse he joivat viiniä\nmurattiköynnöksillä koristetuista kannuista ja kuuntelivat hymniä\nApollon kunniaksi, jota kuoro Anthemioksen johtamana ja harppujen\nsäestämänä lauloi. Mitä he siitä välittivät, että heidän ympärillään\nhuvilat muuttuivat tuhkaläjiksi uunien ympärille tai että tuulenpuuskat\nhajoittivat palaneen Rooman tuhkaa — he olivat onnelliset eivätkä muuta\najatelleet kuin rakkautta, joka muutti heidän elämänsä ikäänkuin\njumalalliseksi uneksi.\n\nMutta ennenkuin hymni oli laulettu loppuun, astui saliin atriumin\nyliorja.\n\n\"Herra,\" huudahti hän äänellä, joka vapisi levottomuutta, \"sadanpäämies\nynnä osasto sotaväkeä seisoo portin edessä, vaatien Caesarin käskystä\nsaada nähdä sinua.\"\n\nLaulu ja harppujen soitto lakkasi. Levottomuus valtasi kaikki\nläsnäolijat, sillä ystävällisessä seurustelussa ei Caesarin ollut tapana\nkäyttää lähettiläinään pretorianeja. Heidän tulonsa ei siis tietänyt\nmitään hyvää. Petronius vain ei osoittanut vähintäkään mielenliikutusta.\nHän puhui kuin mies, joka on väsynyt ainaisiin kutsuihin:\n\n\"Saattaisivatpa he nyt antaa minun edes syödä rauhassa.\"\n\nSitten hän kääntyi atriumin ylipalvelijan puoleen ja lausui.\n\n\"Päästä sisään!\"\n\nOrja katosi verhon taakse. Hiukan myöhemmin alkoi kuulua raskaita\naskelia ja saliin astui Petroniuksen tuttava, sadanpäämies Aper,\ntäysissä aseissa, rautakypärä päässä.\n\n\"Jalo herra,\" virkkoi hän, \"tässä kirje Caesarilta.\"\n\nPetronius ojensi laiskasti valkean kätensä taulua ottamaan, vilkaisi\nsiihen ja antoi sen sitten tyynesti Eunikelle.\n\n\"Hän aikoo illalla lukea uuden Troja-laulun,\" selitti hän, \"ja pyytää\nminua tulemaan luokseen.\"\n\n\"Minulle ei annettu muuta käskyä kuin jättää kirje, sanoi sadanpäämies.\"\n\n\"Vai niin. Siihen ei tule mitään vastausta. Mutta entä jos sinä,\nsadanpäämies, söisit hiukan kanssamme ja tyhjentäisit pikarillisen\nviiniä.\"\n\n\"Kiitän sinua, jalosukuinen herra. Pikarillisen viiniä minä mielelläni\ntyhjennän terveydeksesi, mutta syömään en saata jäädä, koska olen\npalveluksessa.\"\n\n\"Minkätähden ei lähetetty orjaa tuomaan kirjettä, vaan annettiin se\nsinulle?\"\n\n\"En tiedä, herra. Ehkä siksi, että minut lähetettiin muillekin asioille\ntännepäin.\"\n\n\"Minä tiedän,\" sanoi Petronius, \"ne koskevat kristittyjä.\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Onko siitä jo kauan, kun vainot ovat alkaneet?\"\n\n\"Muutamia osastoja lähetettiin Tiberin taakse jo ennen puoltapäivää.\"\n\nNäitä sanoja lausuessaan sadanpäämies varisti maljasta hiukan viiniä\nMarsin kunniaksi ja jatkoi sitten:\n\n\"Suokoot jumalat sinulle, oi herra, kaikki mitä toivot.\"\n\n\"Ota maljakin,\" sanoi Petronius.\n\nSitten hän antoi Anthemiokselle merkin jatkaa hymniä Apollon kunniaksi.\n\n\"Vaskiparta rupeaa leikkimään minun ja Vinitiuksen kanssa,\" ajatteli hän\nitsekseen, kun harput taasen helisivät. \"Kyllä minä arvaan hänen\naikeensa! Hän tahtoi pelästyttää minut ja lähetti siitä syystä centurion\nminua pyytämään. Illalla hän kysyy centuriolta, millä lailla minä otin\nhänet vastaan. Niin, niin, et sinä kovin hyvillesi tule, senkin julma,\nilkeä nukke! Minä tiedän, ettet sinä unohda kärsimääsi loukkausta,\ntiedän myöskin, etten minä vältä turmiotani, mutta jos luulet, että minä\nrukoillen tulen katsomaan silmiisi tai että sinä kasvoistani löydät\npelon tai nöyryyden ilmettä, niin erehdyt.\"\n\n\"Herra, Caesar kirjoittaa: »tulkaa, jos teitä haluttaa»\", virkkoi\nEunike. \"Menetkö?\"\n\n\"Mielialani on jo muuttunut. Saatan kuunnella vaikkapa hänen runojaan,\"\nvastasi Petronius. \"Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla.\"\n\nPäivällisen päätyttyä teki hän tavanmukaisen kävelyretkensä ja antautui\nsitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja järjestävien orjien\nkäsiin. Tuntia myöhemmin hän uljaana kuin jumala kannatutti itsensä\nPalatinukselle. Oli jo myöhäistä, ilta oli tyyni ja lämmin ja kuu\npaistoi niin kirkkaasti, että lampadari-orjat, jotka astuivat\nkantotuolin edellä, sammuttivat soihdut. Kaduilla ja raunioiden keskellä\nhoiperteli juopuneita ihmisjoukkoja, päässä muratti — ja\nviiniköynnösseppeleet, käsissä myrtin ja laakerinoksia, jotka olivat\nryöstetyt Caesarin puutarhasta. Viljan runsaus ja suurten kilpaleikkien\ntoivo täytti ihmisten sydämet riemulla. Jossakin laulettiin hymniä,\njossa ylistettiin \"jumalallista yötä\" ja rakkautta, jossakin tanssittiin\nkuunvalossa. Tuon tuostakin täytyi orjien pyytää tilaa \"jalosukuisen\nPetroniuksen kantotuolille\". Silloin, hajaantuivat joukot ja rupesivat\nhuutamaan lemmikkinsä kunniaksi.\n\nPetronius ajatteli Vinitiusta ja ihmetteli, ettei häneltä ollut kuulunut\nmitään tietoja. Petronius oli epikurealainen ja itsekäs ihminen, mutta\nPaavali Tarsolaisen ja Vinitiuksen jokapäiväiset kertomukset\nkristityistä olivat johonkin määrään muuttaneet hänen mieltään, vaikkei\nhän itsekään sitä tietänyt. Heistä oli löyhytellyt häneen ikäänkuin\ntuulahduksia, jotka olivat tuoneet hänen sieluunsa uusia, tuntemattomia\nsiemeniä. Hän oli ruvennut ajattelemaan muitakin kuin omaa itseään.\nVinitiukseen hän sitäpaitsi aina oli ollut kiintynyt, sillä lapsuudesta\nasti hän hellästi oli rakastanut sisartaan, Vinitiuksen äitiä. Otettuaan\nosaa Vinitiuksen vaiheisiin koskivat ne häneen likeisesti. Sitäpaitsi\nkatseli hän Vinitiuksen kohtaloa ikäänkuin jotakin murhenäytelmää.\n\nHän eli yhä siinä toivossa, että Vinitius oli ehtinyt paikalle ennen\npretorianeja tai että hän ainakin oli vapauttanut Lygian. Hän kaipasi\nkuitenkin varmuutta, sillä hän arvasi, että Palatinuksella ilmaantuisi\nkaikenkaltaisia kysymyksiä, joiden vastaamiseen oli hyvä valmistua.\n\nPäästyään Tiberiuksen palatsin edustalle astui hän kantotuolista ja tuli\nhetkisen perästä atriumiin, joka jo oli täynnä augustianeja. Eiliset\nystävät, hämmästellen, että Caesar yhä kutsui häntä luokseen,\npysyttelivät vielä loitolla, mutta Petronius liikkui heidän joukossaan\nuljaana, vapaana, huoletonna ja varmana, ikäänkuin suosionosoitusten\njakaminen olisi ollut hänen vallassaan. Toiset rupesivat, nähdessään\nhänet, jo käymään levottomiksi siitä, että ehkä liian aikaiseen olivat\nosoittaneet hänelle välinpitämättömyyttä.\n\nCaesar ei ollut näkevinään häntä eikä vastannut hänen kumarrukseensa,\nvaan oli muka kovin innokkaasti juttelevinaan. Sen sijaan Tigellinus\npaikalla likeni häntä ja virkkoi:\n\n\"Hyvää iltaa, arbiter elegantiarum. Vieläkö yhä väität, etteivät\nkristityt ole polttaneet Roomaa?\"\n\nPetronius kohautti hartioitaan, taputti häntä olkapäälle, niinkuin\nherran on tapana tehdä orjalle, ja vastasi:\n\n\"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, mitä siitä on ajateltava.\"\n\n\"En rohkene kilpailla sinun kanssasi viisaudessa.\"\n\n\"Teet siinä suhteessa aivan oikein, sillä muuten sinun täytyisi lausua\nmäärätty mielipide uudesta Troja-runosta, jonka Caesar pian lukee\nmeille. Et saisikaan rääkyä kuin riikinkukko etkä antaa epämääräisiä\nlausuntoja.\"\n\nTigellinus puri hammasta. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että Caesar\ntänään oli päättänyt lukea uuden laulunsa — sillä kiistakentällä hän\nnimittäin ei pystynyt kilpailemaan Petroniuksen kanssa. Lukiessaan Nero\nvaistomaisesti, vanhan totutun tavan mukaan, käänsi katseensa\nPetroniukseen, tarkasti katsellen, mitä hänen silmistään näkisi.\nPetronius kuunteli, kohautteli kulmakarvojaan, nyökäytti välillä\nmyöntäen päätään ja teroitti paikoitellen tarkkaavaisuuttaan, ikäänkuin\nsaadakseen selville kuuliko hän oikein. Vihdoin hän rupesi kiittämään,\nmoittimaan tai ehdottamaan, että muutamia säkeitä korjattaisiin tai\nsijoiteltaisiin. Nero tunsi itsekin, että kaikki muut kehuivat ja\nylistivät häntä oman etunsa vuoksi ja että yksin Petronius piti\nrunoudesta runouden itsensä tähden, että yksin hän sitä ymmärsi, ja että\nrunot todella olivat kiitoksen arvoiset, jos hän niitä kiitti. Lopuksi\nNero rupesi keskustelemaan ja väittelemään hänen kanssaan, ja kun\nPetronius epäili muutaman sanontatavan kelpoisuutta, huudahti hän:\n\n\"Viimeisessä laulussa saat nähdä, minkätähden olen pannut sen tähän.\"\n\n\"Vai niin!\" ajatteli Petronius, \"jään siis odottamaan viimeistä laulua.\"\n\nMutta sen kuullessaan lausuivat useat läsnäolijoista hengissä:\n\n\"Voi minua! Aikaa voittaen Petronius vielä voi päästä armoihin ja\nsyrjäyttää itse Tigellinuksenkin.\"\n\nJa he rupesivat taasen likentelemään häntä. Illan loppu ei kuitenkaan\nollut yhtä onnellinen, sillä kun Petronius sanoi hyvästi Caesarille,\nsynkistyivät tämän silmät äkkiä, hänen kasvoihinsa tuli ilkeä,\nvahingoniloinen ilme ja hän virkkoi:\n\n\"Miksei Vinitius tullut!\"\n\nJos Petronius olisi ollut varma siitä, että Vinitius ja Lygia jo olivat\nkaupunginmuurien ulkopuolella, olisi hän empimättä vastannut: \"hän on\nsinun käskystäsi mennyt naimisiin ja matkustanut tiehensä\". Mutta\nnähdessään Neron kummallisen hymyn hän huomautti:\n\n\"Käskysi, oi jumalallinen, ei tavannut häntä kotona.\"\n\n\"Sano hänelle,\" lausui Nero, \"että minä mielelläni olisin nähnyt hänet\nsekä ettei hän millään muotoa laiminlyö kilpaleikkejä, joissa kristityt\nesiintyvät.\"\n\nNämä sanat tekivät Petroniuksen levottomaksi, sillä hänestä tuntui siltä\nkuin ne olisivat tarkoittaneet suorastaan Lygiaa. Päästyään kantotuoliin\nkäski hän orjien rientää vieläkin kiireemmin kuin tullessa. Mutta se oli\nhelpommin sanottu kuin tehty. Tiberiuksen talon edustalla seisoi sankka,\nlevoton ihmisjoukko, humalaisena kuten ennenkin, mutta se ei enää\ntanssinut eikä laulellut, vaan miltei raivosi. Etäältä kuului huutoja,\njoista Petronius ei heti saattanut saada selvää mutta jotka kasvoivat ja\nkiihtyivät, kunnes ne vihdoin muuttuivat villiksi kirkunaksi:\n\n\"Kristityt jalopeurojen eteen!\"\n\nHovilaisten loistavat kantotuolit tunkeutuivat ulvovan ihmisjoukon\nhalki. Palaneitten katujen syvyydestä tulvi yhä uusia laumoja, jotka\nkuultuaan huudon rupesivat sitä toistamistaan toistamaan. Uutinen siitä,\nettä vaino oli alkanut ennen puoltapäivää ja että joukko murhapolttajia\njo oli saatu kiinni, kulki suusta suuhun. Sekä vastaperustetuilla että\nvanhoilla kaduilla, kapeissa solissa, jotka olivat raunioina,\nPalatinuksen ympärillä, kummuilla ja puutarhoissa, pitkin koko Rooman\npituutta kaikui pian yhä kiihtyvä kirkuna:\n\n\"Kristityt jalopeurojen eteen!\"\n\n\"Lauma,\" lausui Petronius ylenkatseellisesti, \"on Caesarinsa arvoinen.\"\n\nJa hänelle selveni, että tällaisen ylivoimalle perustetun valtakunnan,\njonka julmuudelle eivät barbaritkaan saattaneet vetää vertoja, jonka\nrikokset ja vallattomuus olivat äärettömät — oli mahdoton pysyä pystyssä.\nRooma oli maailman valtias, mutta Rooma oli myöskin paiseena maailman\nruumiissa. Rooman rappeutuneelle elämälle lankesi jo kuoleman varjo.\nSiitä oli monesti ollut puhetta augustianienkin kesken, mutta\nPetroniuksen silmät eivät vielä milloinkaan olleet näin selvästi\neroittaneet sitä tosiasiaa, että seppelöidyt kilpa-ajovaunut, joita\nvoittajana ohjasi Rooma ja joita seurasi kahlehdittuja kansakuntien\nlaumoja, syöksyivät syvyyttä kohti. Maailmaa hallitsevan kaupungin elämä\nnäytti hänestä olevan jonkinlaista hurjaa tanssia, jonkinlaista hekuman\nriemua, jonka täytyy loppua.\n\nNyt hän ymmärsi, että yksin kristityt voivat laskea elämälle\nperustuksen, mutta arveli, että kristityt pian ovat hävinneet\njäljettömiin. Ja entä sitten?\n\nHurjaa tanssia yhä jatkuu Neron johdolla, ja jos Nero poistuu\nnäyttämöltä, astuu hänen sijalleen toinen samanlainen, ehkäpä vielä\npahempi häntä, sillä tällainen kansa ja tällaiset patriciot eivät\ntarvitse laisinkaan parempaa Caesaria. Hekuman riemu pääsee uuteen\nvauhtiin, ehkäpä entistä likaisempana ja rumempana.\n\nMutta hekuman riemua ei saata kestää ikuisesti. Ihmisen täytyy\nlopultakin lähteä nukkumaan, jollei muusta syystä niin väsymyksestä.\n\nTätä ajatellessa Petronius tunsi olevansa sanomattoman väsynyt. Oliko\nelämä ainaisessa levottomuudessa, silmien edessä tällainen maailman\njärjestys, elämisen arvoista? Onhan kuoleman haltijatar yhtä kaunis kuin\nunenkin haltijatar. Onhan heillä molemmilla siivet hartioilla.\n\nKantotuoli seisahtui jo talon oven eteen ja valpas palvelija avasi sen\nsamassa tuokiossa.\n\n\"Joko jalosukuinen Vinitius on palannut?\" kysyi Petronius.\n\n\"Hän palasi hetki sitten, herra,\" vastasi orja.\n\n\"Hän siis ei ole saanut Lygiaa pelastetuksi!\" ajatteli Petronius.\n\nHän viskasi togan yltään ja karkasi atriumiin. Vinitius istui siellä\nkolmijalalla, pää käsien varassa ja painuneena polvien tasalle. Askelten\nliketessä hän kohotti kivettyneitä kasvojaan, ja vain hänen silmänsä\nloistivat kuin kuumesairaan.\n\n\"Tulitko liian myöhään?\" kysyi Petronius.\n\n\"Tulin. Hänet oli vangittu ennen puoltapäivää.\"\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys.\n\n\"Oletko sinä nähnyt häntä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Mamertilaisessa vankilassa.\"\n\nPetronius säpsähti ja loi Vinitiukseen kysyvän katseen.\n\nVinitius ymmärsi, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Ei,\" vastasi hän. \"Ei häntä toki viskattu Tullianumiin [Vankilan\nsyvin, maanalainen osa, jonka katossa oli yksi ainoa aukko. Siellä\nkuoli Jugurta aikoinaan nälkään.] eikä edes keskimäiseenkään\nvankihuoneeseen. Lahjoin vartijan ja hän antoi hänelle huoneensa. Ursus\nasettui kynnykselle häntä vartioimaan.\"\n\n\"Miksei Ursus puolustanut häntä?\"\n\n\"Oli lähetetty viisikymmentä pretoriania häntä noutamaan. Sitäpaitsi\nLinus kielsi häntä.\"\n\n\"Entä Linus?\"\n\n\"Linus on kuolemaisillaan. Siksi ei häntä otettu.\"\n\n\"Mitä nyt aiot tehdä?\"\n\n\"Vapauttaa hänet tai kuolla yhdessä hänen kanssaan. Minäkin uskon\nKristukseen.\"\n\nVinitius puhui tyynesti, mutta hänen äänessään ilmeni sellainen tuska,\nettä sääli karmi Petroniuksen sydäntä.\n\n\"Kyllä minä sinut ymmärrän,\" sanoi hän, \"mutta miten sinä aiot hänet\npelastaa?\"\n\n\"Lahjoin vartijat, ensinnäkin, jotta he varjelisivat hänet häpeästä, ja\ntoiseksi, jotteivät he estäisi häntä pakenemasta.\"\n\n\"Koska hänen pakonsa sitten tapahtuisi?\"\n\n\"He sanoivat, etteivät nyt heti saata antaa häntä minulle, koska he\npelkäävät vastuunalaisuutta. Mutta kun vankilat tulevat väkeä täyteen,\nkäy vankien silmälläpito vaikeammaksi, ja silloin he luovuttavat hänet\nminulle. Se onkin viimeinen keino! Mutta pelasta sinä hänet ja minut!\nOlethan Caesarin ystävä. Hän itse Lygian minulle antoi. Mene hänen\nluokseen ja pelasta minut.\"\n\nPetronius ei vastannut mitään, kutsui ainoastaan orjan paikalle ja käski\nhänen tuoda kaksi tummaa viittaa ja kaksi miekkaa. Sitten hän kääntyi\nVinitiuksen puoleen.\n\n\"Matkalla kerron sinulle kaikki,\" virkkoi hän. \"Kääriydy nyt ensi\ntyöksesi viittaan ja ota miekka, niin lähdemme vankilaan. Anna\nvartijoille satatuhatta sestertsiä, anna kaksin verroin, anna vaikka\nviisi kertaa enemmän, kunhan he paikalla luovuttavat sinulle Lygian.\nMuutoin on näet myöhäistä.\"\n\n\"Lähtekäämme,\" sanoi Vinitius.\n\nHetkisen perästä he molemmat olivat kadulla.\n\n\"Kuule nyt, mitä sanon,\" virkkoi Petronius. \"En tahtonut tuhlata aikaa\nhukkaan. Olen tänään joutunut epäsuosioon. Oma elämäni riippuu\nhiuskarvan päässä ja sentähden en vähääkään saata vaikuttaa Caesariin.\nUskonpa, että Caesar toimisi aivan vastoin pyyntöäni — valitettavasti!\nLuuletko, että minä olisin kehoittanut sinua pakenemaan Lygian kanssa ja\nvapauttamaan hänet, jolleivät asiat olisi olleet tällä kannalla? Vähät\nsiitä, vaikka hänen vihansa kohtaisi minua, kunhan vain sinun olisi\nonnistunut paeta! Mutta aivan varmaan hän tänään olisi valmiimpi\nsuostumaan sinun pyyntöösi kuin minun pyyntööni. Älä sentään luota\nsiihen. Ryöstä tyttö vankilasta ja pakene hänen kanssaan! Sinulla ei ole\nmuuta neuvoa. Jollei tuuma onnistu, koetan keksiä uusia keinoja. Tiedä\nkuitenkin, ettei Lygia ole suljettu vankilaan yksin kristinuskon takia.\nPoppaean viha uhkaa sekä sinua että häntä. Muistatko, että loukkasit\nAugustaa ja hylkäsit hänet? Hän tietää, että sinä teit sen Lygian\ntähden, jota hän on vihannut ensi näkemästä asti ja jonka hän jo koetti\ntuhota syyttämällä häntä lapsensa noitumisesta. Kaikissa näissä\nkoukuissa piilee Poppaean vaikutus! Tai kuinka muuten olisi\nselitettävissä, että juuri Lygia ensinnä vangittiin? Kuka heille olisi\nvoinut osoittaa Linuksen talon? Minä vakuutan sinulle, että Lygiaa jo\nkauan on vakoiltu! Tiedän, että kidutan sieluasi ja että riistän sinulta\nviimeisen toivon kipinän, mutta teen sen tahallani, sillä jollet sinä\npelasta häntä ennenkuin Poppaea ja Nero saavat tietää aikeesi, olette\nmolemmat surman omat.\"\n\n\"Olet oikeassa! Minä ymmärrän!\" vastasi Vinitius kolkosti.\n\nOli myöhäinen yö, joten kadut olivat autiot. Muuan juopunut miekkailija\nteki lopun heidän keskustelustaan, törmäten Petroniusta vastaan ja\nlaskien kätensä hänen olkapäälleen. Hänen hengityksensä tuli viiniltä ja\nhän puhalsi sitä suoraan Petroniuksen kasvoille, mylvien käheällä\näänellä:\n\n\"Kristityt jalopeurojen eteen!\"\n\n\"Mirmillanilainen,\" virkkoi Petronius tyynesti, \"seuraa nyt hyvää neuvoa\nja mene tiehesi!\"\n\nJuopunut laski toisenkin kätensä hänen olkapäilleen.\n\n\"Huudatko kanssani mitä käsken, tai katkaisen sinulta kaulan: kristityt\njalopeurojen eteen!\"\n\nPetroniuksen hermot olivat jo liian kauan kärsineet tuota huutoa. Se oli\npainajaisen lailla kiusannut häntä siitä asti, kun hän Palatinuksen\njätti, ja se särki jo hänen korviaan. Kun hän siis näki jättiläisen\nseisovan edessään nyrkki pystyssä, loppui hänen kärsivällisyytensä.\n\n\"Ystävä,\" virkkoi hän, \"sinä hajuat viiniltä ja olet tielläni.\"\n\nNiin sanottuaan iski hän lyhyen miekkansa, jonka hän kotona oli pannut\nmukaansa, kahvaa myöten hänen rintaansa. Sitten hän tarttui Vinitiuksen\nkäteen ja jatkoi puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:\n\n\"Caesar lausui tänään: 'Sano Vinitiukselle minun puolestani, että hän\nsaapuu kilpaleikkeihin, joissa kristityt esiintyvät.' Ymmärrätkö, mitä\nse merkitsee? He tahtovat panna näytteille sinun tuskasi. Se on päätetty\nasia. Ehkäpä meitä, sinua ja minua, siitä syystä vielä ei ole pantu\nvankeuteen. Jollei sinun nyt onnistu pelastaa Lygiaa, niin ... en tiedä\nmitä tehdä!... Varmaan Acte asettuu sinun puolellesi, mutta onko siitä\nmitään hyötyä? Ehkä sicilialaiset maatilasi myöskin houkuttelevat\nTigellinusta. Koetapa onneasi!\"\n\n\"Minä annan hänelle kaiken omaisuuteni,\" vastasi Vinitius.\n\nCarinaelta Forumille ei ole pitkä matka, joten he pian tulivat perille.\nYö oli alkanut valjeta, linnan muurit erottautuivat selvästi hämärästä.\n\nHeidän astuessaan mamertilaista vankilaa kohti Petronius äkkiä seisahtui\nja huudahti:\n\n\"Pretorianeja!... Liian myöhäistä!\"\n\nKaksinkertainen sotilasrivi ympäröi todella vankilaa. Sarastus hopeoi\nheidän rautaiset kypäränsä ja terävät peitsensä.\n\nVinitiuksen kasvot kävivät valkeiksi kuin marmori.\n\n\"Menkäämme! sanoi hän.\"\n\nHetkisen perästä he seisoivat sotilasrivien edessä. Petronius, jolla oli\nerinomainen muisti, tunsi paitsi päällikköjä useita sotamiehiäkin.\nHuomatessaan tutun kohortin päällikön viittasi hän hänet luokseen.\n\n\"Mitä kummaa, Niger,\" huudahti hän, \"oletteko saaneet käskyn vartioida\nvankilaa?\"\n\n\"Olemme, jalosukuinen Petronius, — Prefekti pelkäsi, että murhapolttajia\nmahdollisesti yritettäisiin vapauttaa.\"\n\n\"Ettekö saa päästää sisään ketään?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Saamme, herra. Tuttavat saavat käydä tervehtimässä vangittuja, ja sillä\nlailla me koppaamme käsiimme yhä enemmän kristittyjä.\"\n\n\"Päästä siis sisään minut!\" sanoi Vinitius.\n\nHän painoi Petroniuksen kättä ja virkkoi hänelle:\n\n\"Mene puhuttelemaan Actea, niin minä tulen sinun luoksesi kuulemaan,\nminkä neuvon hän antaa...\"\n\n\"Tule,\" vastasi Petronius.\n\nSamassa alkoi maan alta ja paksujen muurien takaa kuulua laulua. Laulu,\njoka aluksi tuntui kolkolta ja tukahdutetulta, paisui paisumistaan.\nMiesten, naisten ja lasten äänet sulautuivat sointuvaksi kuoroksi. Koko\nvankila helisi aamun hiljaisuudessa kuni harppu. Mutta äänet eivät\nolleet surulliset eivätkä epätoivoiset. Niistä kajahteli päinvastoin\nvoitonriemu.\n\nSotamiehet katselivat toisiinsa kummissaan. Aamuruskon ensimäinen\nkultainen ja ruusunkarvainen hohde levisi taivaalle.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nHuuto \"kristityt jalopeurojen eteen!\" levisi leviämistään pitkin\nkaupunkia. Ensi hetkessä ei kukaan uskonut heitä turmion todellisiksi\nalkuunpanijoiksi, mutta kukaan ei myöskään tahtonut epäillä heidän\nsyyllisyyttään, koska heidän rankaisemisensa lupaili erinomaisella\ntavalla huvittaa kansaa. Sittemmin pääsi kuitenkin vallalle sekin\nmielipide, ettei onnettomuus ikinä olisi saattanut paisua niin\näärettömäksi, jollei jumalien viha olisi painanut kaupunkia.\nTemppeleissä käskettiin nyt uhrata \"piaculoita\" eli sovitusuhreja.\nSibyllan pappien kehoituksesta pani senaatti toimeen kaikenlaisia\njuhlallisuuksia ja julkisia rukouksia Vulcanuksen, Cereksen ja\nProserpinan kunniaksi. Naiset kantoivat uhreja Junolle; pitkässä\nsaatossa kulkivat he meren rannalle asti noutamaan vettä, jolla sitten\npirskoittivat jumalattaren kuvaa. Aviovaimot panivat toimeen juhlia ja\nyövalvontia jumalten kunniaksi. Koko Rooma puhdistautui synneistä,\nuhrasi ja lepytteli kuolemattomia jumalia. Tuhkaläjien keskelle\nperustettiin uusia, leveitä katuja. Siellä täällä laskettiin jo komeiden\ntalojen, palatsien ja temppeleiden perustuksia. Ennen kaikkea\nrakennettiin kuulumattoman nopeasti ääretön, puinen amfiteatteri, jossa\nkristittyjen oli määrä kuolla. Niin pian kuin neuvottelu Tiberiuksen\ntalossa oli pidetty, lähetettiin varakonsuleille käsky, että heidän tuli\nhankkia villejä petoja. Tigellinus tyhjensi kaikkien italialaisten\nkaupunkien, pienimpienkin, vivariot. Afrikassa pantiin hänen käskystään\ntoimeen suuria ajoja, joihin koko paikkakunnan väestön täytyi ottaa\nosaa. Aasiasta tuotiin tiikereitä ja elefantteja, Niilistä krokodileja\nja virtahepoja, Atlaksesta jalopeuroja, Pyreneista susia ja karhuja,\nHiberniasta villejä koiria, Epiruksesta molossilaiskoiria, Germaniasta\npuhvelihärkiä ja jättiläiskokoisia metsähärkiä. Vangittujen lukumäärä\noli niin suuri, että kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset,\nmitä Roomassa ikinä oli ollut. Caesar tahtoi nimittäin hukuttaa kaikki\ntulipalon muistot vereen ja hurmata kaupungin niin komealla\nverilöylyllä, ettei sen vertaista ollut nähty.\n\nKiihtynyt väestö oli pretorianien ja vartijoiden apuna ottamassa kiinni\nkristittyjä. Tehtävä ei ollut ensinkään vaikea, sillä asuihan\njoukoittain kristittyjä muun väestön kanssa puutarhoissa ja\ntunnustivathan he kovalla äänellä uskonsa. Kun heitä otettiin kiinni,\nlankesivat he polvilleen, rupesivat veisaamaan virttä ja seurasivat\nvastarintaa tekemättä kiinniottajia. Mutta heidän kärsivällisyytensä\nainoastaan kiihdytti joukon vihaa, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet,\nmistä tuo kärsivällisyys johtui, vaan pitivät sitä uppiniskaisuutena ja\npaatumisena. Vainoojat tulivat kuin hulluiksi. Tapahtui, että\nkansanjoukko riisti kristittyjä pretorianien käsistä ja repi heidät\nkappaleiksi omin käsin; naisia laahattiin hiuksista vetäen vankiloihin,\nlapsia surmattiin lyömällä heidän päänsä kiviä vastaan. Tuhannet ihmiset\njuoksentelivat ulvoen pitkin katuja. Uhreja etsittiin tuhkaläjistä,\nuuneista, kellareista. Vankiloiden eteen sytytettiin tulia, kuljetettiin\nviinitynnyrejä ja järjestettiin bakkhantilais-kemuja ja tansseja. Illoin\nkuunneltiin ihastuksella jymisevää huutoa, joka pani koko kaupungin\nkaikumaan. Vankilat olivat täynnä tuhansia ihmisiä, ja joka päivä\nhankkivat pretorianit ja kaupunkilaiset uusia uhreja. Sääli sammui\nkokonaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon\nja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivät muuta muistaneet\nkuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Päivät olivat kummallisen\nhelteiset ja yöt viileämmät kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan\ntäynnä hulluutta, verta ja rikosta.\n\nMutta samassa määrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden\nikävöiminenkin. Kristuksen tunnustajat antautuivat vapaaehtoisesti\nkuolemaan, jopa olisivat etsineet kuolemaa, jollei heidän vanhimpiensa\nankara kielto olisi pidättänyt heitä. Heidän kokouksiaan pidettiin\nainoastaan kaupungin ulkopuolella, maakuopissa Appian tien varrella ja\npatricio-kristittyjen kellareissa ulkopuolella kaupunkeja. Ylhäisistä\nkristityistä ei nimittäin tähän asti ollut vangittu ketään.\nPalatinuksella kyllä tiedettiin, että Flavius, Domitilla, Pomponia\nGraecina, Cornelius Pudens ja Vinitius kuuluivat Kristuksen\ntunnustajiin, mutta koska itse Caesarkin epäili, että kansa saataisiin\nuskomaan heidän polttaneen Rooman ja koska kansan vakaumus oli ennen\nkaikkea välttämätön, päätettiin lykätä heidän kestämisensä ja\nrankaisemisensa tuonnemmaksi. Muutamat arvelivat, että mainittujen\npatricioiden oli kiittäminen Actea pelastuksestaan. Mutta se luulo oli\naivan perätön. Tosin Petronius erottuaan Vinitiuksesta oli lähtenyt\nsuoraa päätä Acten luo, mutta Acte ei ollut muuta voinut kuin itkeä. Hän\neli nimittäin alituisessa tuskassa, unohdettuna ja paeten minkä jaksoi\nCaesaria ja Poppaeaa, koska hän ainoastaan siten saattoi säilyttää\nhenkensä.\n\nHän kävi kuitenkin vankilassa tervehtimässä Lygiaa, vei hänelle ruokaa\nja vaatteita ja suojeli häntä ennen kaikkea väkivallasta\nvartijasotamiesten puolelta, jotka tosin ennen olivat lahjotut samaa\ntarkoitusta varten.\n\nPetronius ei saattanut unohtaa, ettei Lygian luultavasti nyt olisi\ntarvinnut virua vankilassa, jollei häntä hänen kehotuksestaan olisi\nryöstetty Auluksen talosta. Sitäpaitsi häntä halutti voittajana päästä\npelistä, jota hän paraikaa pelasi Tigellinuksen kanssa. Sentähden oli\nhän valmis uhraamaan sekä rahoja että vaivaa. Muutamien päivien kuluessa\noli hän puhutellut Senecaa, Domitius Aferia, Crispinillaa, jonka kautta\nhän toivoi voivansa vaikuttaa Poppaeaan, Terpnosta, Diodorosta, kaunista\nPythagorasta ja vihdoin Alitutusta ja Paristakin, joiden pyyntöihin\nCaesar tavallisesti suostui. Chrysothemiksen avulla, joka nykyään oli\nVatiniuksen rakastajattarena, oli hän koettanut saada Vatiniustakin\ntaipumaan puolelleen. Kaikkialla oli hän pannut likoon suuria rahoja ja\nlupauksia.\n\nMutta kaikki hänen ponnistuksensa osoittautuivat turhiksi. Seneca, joka\nei itsekään ollut varma huomisesta päivästä, rupesi selittämään hänelle,\nettä kristityt, jolleivät olleetkaan polttaneet Roomaa, kuitenkin olivat\nuhrattavat sen hyväksi, sanalla sanoen: hän piti verilöylyä\nvälttämättömänä valtiollisista syistä. Terpnos ja Diodoros pistivät\nrahat taskuunsa, mutta eivät tehneet mitään. Vatinius ilmoitti\nCaesarille, että häntä oli koetettu lahjoa. Ainoastaan Aliturus, joka\nalussa oli katsellut kristittyjä nurjin silmin, rupesi nyt säälimään\nheitä, jopa uskalsi muistuttaa Caesarille vangittua neitoa ja pyytää,\nettä hänet vapautettaisiin. Mutta hän ei mitään saanut aikaan. Caesar\nvastasi:\n\n\"Luuletko sinä minua vähemmin ylevämieliseksi kuin Brutusta, joka Rooman\nhyväksi oli valmis uhraamaan omat poikansa?\"\n\nKun Petronius kuuli nämä sanat, virkkoi hän:\n\n\"Koska hän jo on keksinyt keinon verrata itseään Brutukseen, niin ei\ntyttö enää ole pelastettavissa.\"\n\nHänen kävi suuresti sääli Vinitiusta ja hän rupesi pelkäämään, että\nVinitius surmaisi itsensä. \"Nyt\", ajatteli hän itsekseen,\n\"pelastusyritykset vielä pitävät häntä pystyssä, hän saa hänet vielä\nnähdä ja känsiä hänen kanssaan, mutta jahka kaikki ponnistukset menevät\nmyttyyn ja jahka viimeinen toivon kipinä sammuu, niin hän, kautta\nCastorin, heittäytyy miekkaansa, sillä hän ei saata elää ilman tyttöä.\"\nPetroniuksen oli muuten paljon helpompi ymmärtää, että ihminen sillä\nlailla päättää päivänsä, kuin hän ymmärsi, että ihminen sillä lailla\nsaattaa rakastaa ja kärsiä. Sillaikaa Vinitius teki kaiken mitä ikinä\nsaattoi keksiä Lygian pelastamiseksi. Hän kävi tervehtimässä\naugustianeja ja hän, joka ennen oli ollut sangen ylpeä, rukoili nyt\nheiltä apua. Vitelliuksen välityksellä hän tarjosi Tigellinukselle\nsicialaisia maatilojaan ja olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hän\nvain olisi tahtonut, mutta Tigellinus, joka luultavasti ei tahtonut\nloukata Poppaeaa, kieltäytyi niitä vastaanottamasta. Vinitius olisi\nollut valmis menemään Caesarinkin luo, syleilemään hänen polviaan ja\nrukoilemaan häneltä armoa, vaikka se tuskin olisi auttanut, mutta kun\nPetronius sai kuulla hänen aikeensa, virkkoi hän:\n\n\"Entä jollei hän suostu pyyntöösi, entä jos hän kohtelee sinua ivalla\ntai häpeällisellä uhalla, niin niitä sitten teet?\"\n\nVinitiuksen kasvot vääntyivät vihasta ja tuskasta, ja hänen kuristetusta\nkurkustaan tunkeutui käheä ääni.\n\n\"Niin,\" lausui Petronius, \"sentähden kehoitan sinua luopumaan siitä\ntuumasta. Sinä sulkisit kaikki pelastuksen tiet!\"\n\nVinitius koetti hillitä mielenkuohuaan ja sivalsi kädellään otsaansa,\njoka oli kylmässä hiessä.\n\n\"Ei, ei!\" sanoi hän sitten. \"Olen kristitty.\"\n\n\"Sen sinä unohdat kuten äskenkin unohdit. Sinulla on oikeus tehdä loppu\nitsestäsi, mutta tyttöä sinä et saa syöstä turmioon. Muista, mitä\nSejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa.\"\n\nHän ei ollut täysin vilpitön tätä lausuessaan, sillä hänelle oli\nVinitiuksen pelastus paljoa tärkeämpi kuin Lygian. Mutta hän tiesi,\nettei mikään niin varmasti pidättäisi Vinitiusta vaarallisesta teosta\nkuin pelko, että hän tuottaisi turmion Lygialle. Hän toimi muuten sangen\nviisaasti, sillä nuorta tribunia odotettiin todella Palatinukselle ja\nhänen käyntiään varten oli jo ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin.\n\nVinitius oli jo kärsinyt kaiken, mitä ihmismieli saattaa kärsiä. Hän\nrakasti Lygiaa sata kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli joutunut\nvankeuteen ja marttyyriuden loisto kirkasti häntä. Hengissä alkoi hän\nosoittaa hänelle suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja palvella häntä\nyliluonnollisena olentona. Ja kun hän sitten ajatteli, että hänen täytyy\nkadottaa tuo rakastettu, pyhä olento, että hänen rakastettuansa ennen\nkuolemaa saattaa kohdata kärsimys, joka on kuolemaakin kauheampi —\nsilloin jähmettyi veri hänen suonissaan, koko hänen sielunsa suli\nvalitukseksi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Ajoittain tuntui\nhänestä siltä, kuin hänen pääkallonsa olisi ollut täynnänsä tulta: tämän\ntulen täytyy joko polttaa hänet poroksi tai särkeä hänet. Hän ei\nkäsittänyt miksi tämä kaikki tapahtui, hän ei käsittänyt miksei Kristus,\ntuo laupias Kristus ja Jumala rientänyt tunnustajiaan auttamaan,\nminkätähden eivät Palatinuksen tahritut muurit ja niiden mukana Nero,\naugustianit, pretorianien lauma ja koko tämä rikosten kaupunki\nromahtaneet maan alle. Hän otaksui vihdoin, että sen täytyy tapahtua ja\nettä kaikki, mitä hänen silmänsä nyt katselevat, mikä painaa ja kalvaa\nhänen sydäntään, onkin unta. Petojen karjunta kuitenkin vakuutti\nhänelle, että se on totta, kirveeniskut, jotka kuuluivat\narenarakennukselta, vakuuttivat hänelle, että se on totta, ja selvää\nkieltään puhui myöskin kansan ulvonta ja täytetyt vankilat. Silloin\nalkoi hänen uskonsa Kristukseen horjua, ja sen horjuminen tuotti hänelle\nehkä suurempaa tuskaa kuin kaikki muu.\n\nLisäksi virkkoi vielä Petronius:\n\n\"Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa.\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nKaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Vinitius oli alentunut\netsimään sekä Caesarin että Poppaean orjien ja vapautettujen suosiota,\nhän oli runsaasti maksanut heidän tyhjät lupauksensa ja suurilla\nlahjoilla saanut heidän suosionsa kääntymään puoleensa. Hän kävi\npuhuttelemassa Augustan ensimäistä miestä Rufius Crispinusta ja sai\nhäneltä kirjeen; hän lahjoitti hänen pojalleen ensimäisestä\navioliitosta, Rufiukselle, huvilan Antiumissa, mutta tällä\ntoimenpiteellä hän vain ärsytti Caesaria, joka ei sietänyt\npoikapuoltaan. Hän lähetti taatun sanansaattajan viemään kirjettä\nPoppaean toiselle miehelle, Otholle, Espanjaan, pani likoon koko\nomaisuutensa eikä suinkaan säästänyt omaa itseään, kunnes huomasi\nolevansa vain leikkikaluna ihmisten käsissä sekä että hänen pikemmin\nolisi onnistunut vapauttaa Lygia, jos hän vähemmin olisi ollut\nvalittavinaan hänen vangitsemisestaan.\n\nSaman huomion teki Petroniuskin. Mutta päivät kuluivat ja amfiteatteri\nvalmistui valmistumistaan. Jaeltiin jo \"tesseroita\" s.o. pääsylippuja\n\"ludus matutinukseen\". Tällä kertaa \"päivänäytäntöjen\" täytyi kestää\npäiviä, viikkoja ja kuukausia, koska uhreja oli aivan kuulumattoman\npaljon. Ei enää tiedetty minne kristityt saataisiin mahtumaan. Vankilat\nolivat täydet ja niissä raivosi kuume. Yhteiset kopit, joissa orjia\ntavallisesti pidettiin, rupesivat nekin täyttymään ääriään myöten.\nAlettiin pelätä, että tauti leviäisi koko kaupunkiin, ja sentähden\ntäytyi pitää kiirettä.\n\nKaikki nämä huhut ennättivät Vinitiuksen korviin ja veivät häneltä\nviimeisenkin toivon välähdyksen. Niin kauan kun vielä oli hyvää aikaa,\noli hän saattanut kuvitella keksivänsä jonkun pelastuksen keinon, mutta\nnyt ei enää ollut aikaa. Näytäntöjen piti alkaa. Lygia saattoi milloin\ntahansa joutua sirkuksen \"cuniculumiin\", josta ei enää ollut pääsyä\nmuualle kuin arenalle. Vinitius, joka ei tietänyt, minne kohtalo ja\nhirveä ylivoima hänet viskaisi, rupesi etsimään häntä kaikista\nsirkuksista. Hän lahjoi vartijat ja petojen kesyttäjät ja teki heille\nkaikenkaltaisia ehdotuksia, joita oli mahdoton panna täytäntöön. Välistä\nhän käsitti, ettei hänen puuhistaan enää saata olla muuta hyötyä kuin\nmahdollisesti se, että Lygian kuolema voi käydä vähemmän hirveäksi, ja\njuuri silloin tuntui hänestä siltä kuin pääkallossa aivojen asemesta\nolisi ollut hehkuvia hiiliä.\n\nEi hän muutoin aikonutkaan jäädä henkiin Lygian kuoltua. Hän päätti\nkuolla hänen kanssaan. Luultavasti tuska sitäpaitsi polttaisi poroksi\nhänen henkensä ennenkuin kauhun hetki ehti tullakaan. Hänen ystävänsä,\nPetroniuskin, olivat sitä mieltä, että varjojen valtakunta pian hänelle\navautuu. Vinitiuksen kasvot kalpenivat niin, että lopulta olivat kuin\n\"larariumin\" vahanaamiot. Ilme hänen piirteissään kankeni, hän ei\nkäsittänyt mitä oli tapahtunut ia mitä saattaisi tapahtua. Kun joku\npuhutteli häntä, vei hän koneentapaisella liikkeellä kädet päätä kohti,\nrupesi painelemaan ohimojaan ja loi puhujaan pelästyneen, kysyvän\nkatseen. Yöt hän vietti Ursuksen kanssa Lygian oven edustalla\nvankilassa. Kun Lygia käski häntä menemään levolle, palasi hän\nPetroniuksen luo ja käveli aamuun asti edestakaisin atriumissa. Usein\ntapasivat orjat hänet polvillaan, kädet korotettuina taivasta kohti tai\notsa painettuna maata vasten. Hän huusi avukseen Kristusta, sillä Hän\noli hänen viimeinen toivonsa. Kaikki toiveet olivat pettäneet. Yksin\nihme saattoi pelastaa Lygian. Vinitius löi siis otsansa kiviseen\npermantoon ja rukoili ihmettä.\n\nHänelle oli kuitenkin jäänyt niin paljon järkeä, että hän ymmärsi\nPietarin rukouksen tehokkaammaksi omaansa. Pietari oli luvannut hänelle\nLygian, Pietari hänet oli kastanut, Pietari oli itse tehnyt\nihmeitä — antakoon nyt pelastusta ja apua!\n\nEräänä yönä hän läksi häntä etsimään. Kristityt, joita tosin ei enää\nollut jäljellä paljoakaan, kätkivät apostolia nyt huolellisesti\ntoisiltaankin, jottei kukaan heikkouden hetkenä ilmiantaisi häntä, joko\nehdoin tahdoin tai vasten tahtoaan. Yleisen sekasorron vallitessa ja\npettymystensä painamana sekä ponnistaessaan kaikki voimansa\npelastaakseen Lygiaa vankilasta oli hän kadottanut apostolin silmistään.\nSinä aikana, joka oli hänen kastamisensa ja vainojen välillä, ei hän\nollut nähnyt häntä kuin yhden kerran. Kivenhakkaajalta, jonka töllissä\nkastaminen oli tapahtunut, sai hän tietää, että kristityt kokoontuvat\neräässä Cornelius Pudensin kellarissa Porta Salarian likellä.\nKivenhakkaaja lupasi saattaa Vinitiuksen paikalle ja vakuutti, että he\nsiellä tapaavat Pietarin. Hämärissä he siis läksivät liikkeelle ja kun\nhe olivat päässeet muurien ulkopuolelle ja kulkeneet kuoppien ohi, jotka\nkasvoivat kaislaa, tulivat he yksinäiseen, autioon viinitarhaan. Kokous\noli kellarissa, jossa tavallisesti säilytettiin viiniä. Vinitiuksen\nkorvaa kohtasi pian rukouksen hyminä, ja sisään astuessaan näki hän\nlamppujen himmeässä valossa muutamia kymmeniä ihmisiä polvillaan,\nrukoukseen vaipuneina. He lukivat jonkinlaista litaniaa, ja kuoro, jossa\noli sekä mies — että naisääniä, toisteli yhtämittaa: \"Kriste, armahda\nmeitä!\" Heidän äänissään värisi syvä, sydäntäsärkevä suru ja tuska.\n\nPietarikin oli siellä. Hän oli polvillaan kynnyksellä, puusta tehdyn\nristin juurella, joka oli naulattu seinään. Siinä hän rukoili. Vinitius\ntunsi kaukaa hänen valkeat hiuksensa ja kädet, jotka olivat korotetut\ntaivasta kohti. Nuori patricio aikoi ensi työkseen tunkeutua joukon\nläpi, heittäytyä apostolin jalkain juureen ja huutaa: \"pelasta!\" Mutta\nrukouksen juhlallisuus tai väsymys vaikutti häneen niin, että polvet\nikäänkuin kankenivat. Hän polvistui siis ovelle ja rupesi tuskallisesti\nja käsiään väännellen toistelemaan: \"Kriste, armahda!\" Jos hän olisi\nollut täysissä tajuissaan, olisi hän kyllä ymmärtänyt, ettei yksin hänen\nrukouksensa ollut niin tuskallinen ja ettei yksin hän täällä valittanut\nhätäänsä, suruaan ja murheitaan. Kokoontuneiden joukossa ei ollut\nainoatakaan, joka ei hiljan olisi kadottanut jotakin rakastettua\nolentoa. Kun rohkeimmat ja järkähtämättömimmät Kristuksen tunnustajat\nolivat vangitut, kun joka hetki levisi uusia huhuja häpeästä ja\nkärsimyksistä, joita vankiloissa oli kestettävä, kun hädän voima paisui\nkaikkia edellytyksiä suuremmaksi, kun ainoastaan tämä kourallinen\nkristittyjä oli jäänyt jäljelle, — silloin ei enää ollut ainoatakaan\nsydäntä, jonka usko ei olisi horjunut ja joka ei epäillen olisi kysynyt:\nmissä Kristus on? minkätähden Hän on sallinut pahuuden paisua Jumalaa\nmahtavammaksi?\n\nMutta he rukoilivat Häneltä kuitenkin epätoivoissaankin armoa, sillä\njokaisen sielussa eli vielä toivon kipinä että Hän tulee, särkee\npahuuden vallan, syöksee Neron syvyyteen ja ryhtyy hallitsemaan\nmaailmaa... Heidän katseensa olivat yhä tähdätyt taivaaseen, yhä he\nkuuntelivat, yhä jatkoivat rukoustaan vavistuksessa. Jota useammin\nVinitius toisti sanoja \"Kriste, armahda!\", sitä enemmän hänet valtasi\nsama huumaus kuin kivenhakkaajan töllissä. Sydämensä syvyydestä huutavat\nhe Häntä nyt avukseen, Pietari huutaa häntä avukseen — taivaan täytyy\naueta, maan perustusten täytyy täristä ja Hänen astua alas\nsanomattomassa loistossa, jalkojen kärjissä tähdet, laupiaana ja\nhirmuisena vapauttamaan uskollisiaan ja tuomitsemaan turmioon heidän\nvainoojansa.\n\nVinitius peitti kasvot käsillään ja lankesi maahan. Hetkisen ajan\nvallitsi hänen ympärillään syvä hiljaisuus, ikäänkuin pelko olisi\nkahlehtinut kaikkien suut ja estänyt niitä huutamasta. Hänestä tuntui,\nettä nyt vihdoinkin tapahtuu jotakin, että ihmeen hetki vihdoin on\nkoittanut. Hän oli varma, että kun hän nostaa päänsä ja avaa silmänsä,\nniin hän näkee valon, joka häikäisee jokaisen kuolevaisen silmät, ja\nkuulee äänen, joka vie tainnoksiin sydämet. Mutta äänettömyyttä yhä\nkesti, ja naisten huokaukset siitä vihdoin tekivät lopun.\n\nVinitius nousi ja rupesi kivettynein silmin tuijottamaan eteensä.\n\nYliluonnollisten valojen asemasta tuikki kellarissa lyhtyjen heikkoja\nliekkejä, ja kuun säteet, jotka tunkivat sisään katossa olevasta\naukosta, täyttivät sen hopeaisella hohteella. Ihmiset, jotka olivat\npolvillaan Vinitiuksen ympärillä, nostivat ääneti kyyneltyneet silmänsä\nristin puoleen. Sieltä täältä kuului nyyhkytyksiä ja ulkoa erottautuivat\nvartijoiden varovaiset vihellykset. Pietari nousi, kääntyi joukon\npuoleen ja lausui:\n\n\"Lapset, ylentäkäät sydämenne meidän Vapahtajamme puoleen ja uhratkaat\nHänelle kyyneleenne.\"\n\nHän vaikeni.\n\nÄkkiä puhkesi naisen ääni puhumaan täynnä tuskaa ja rajatonta\nkärsimystä:\n\n\"Olen leski, minulla oli ainoa poika, joka minua elätti... Anna hänet\nminulle takaisin, herra!\"\n\nSyntyi taasen hiljaisuus. Pietari seisoi polvistuvan joukon edessä,\nvanhana, huolestuneena, ollen tällä hetkellä kuin ruumistettu raihnaus\nja voimattomuus.\n\nJo alkoi toinen ääni valittaa:\n\n\"Pyövelit häpäisivät tyttäreni, ja Kristus salli sen!\"\n\nSitten kuului kolmas:\n\n\"Olen jäänyt yksin lasteni kanssa, mutta jos minut vievät, min kuka\nheille antaa leipää ja vettä?\"\n\nSitten neljäs:\n\n\"Linuksen, jonka ensin jättivät paikoilleen, veivät kuitenkin\nkidutettavakseen, herra!\"\n\nSitten viides:\n\n\"Kotimatkalla ottavat pretorianit kiinni meidät. Emme tiedä minne\npiiloutuisimme.\"\n\n\"Voi meitä! Kuka meitä suojelee!\"\n\nYön hiljaisuudessa kuuluivat valitukset lakkaamatta. Vanha kalastaja\nsulki silmänsä ja pudisti valkeaa päätänsä, kun hän ajatteli ihmisten\ntuskaa ja hätää. Oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin\nvartijain hiljaiset vihellykset kellarin edustalta.\n\nVinitius päätti taaskin kulkea ihmisjoukon halki apostolin luo\nvaatiakseen häneltä apua, mutta äkkiä hän näki ikäänkuin syvyyden\naukeavan eteensä, ja silloin hänen jalkansa lamaantuivat. Miten käy, jos\napostoli tunnustaa olevansa voimaton, jos hän vakuuttaa Rooman Caesarin\nolevan väkevämmän kuin Kristus Natsarealaisen? Ja sitä ajatellessa nosti\nkauhu hänen hiuksensa pystyyn. Hän tunsi, että silloin syvyys nielee\nsekä hänen toivonsa tähteet että hänet itsensä, hänen Lygiansa, hänen\nrakkautensa Kristukseen, hänen uskonsa ja koko hänen elämänsä. Jäljelle\njää vain kuolema ja yö, määrättöminä kuin meri.\n\nNyt rupesi Pietari puhumaan, ja alussa oli hänen äänensä niin hiljainen,\nettä sitä tuskin saattoi kuulla:\n\n\"Lapseni! Minä näin kuinka Herra Golgatalla naulittiin ristinpuulle.\nKuulin vasaran iskut ja näin kuinka risti ylennettiin vuorelle, jotta\nkansa näkisi Ihmisen pojan kuolevan...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"...Ja minä näin kuinka he avasivat Hänen kylkensä ja kuinka Hän heitti\nhenkensä. Mutta silloin käännyin ristiin päin ja huusin tuskissani kuten\nte nyt huudatte:\"\n\n\"Voi meitä, voi meitä, Herra! Sinä olet Jumala! miksi sallit tämän\ntapahtua, miksi kuolit, miksi kidutat meidän sydämiämme, jotka uskoivat,\nettä Sinun valtakuntasi lähestyisi?...\"\n\n\"...Mutta kolmantena päivänä hän, Herramme ja Jumalamme, nousi\nkuolleista ja oli meidän keskellämme, kunnes hän suurella kunnialla meni\nvaltakuntaansa... Mutta me, saatuamme tuta uskomme heikkouden,\nvoimistuimme sydämissämme ja kylvimme Hänen siementään...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt hän kääntyi sinne päin, mistä valitukset ensinnä olivat kuuluneet,\nja hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän lausui:\n\n\"Miksi te valitatte?... Jumala itse antoi itsensä kärsimykseen ja\nkuolemaan, mutta te tahdotte, että Hän teitä säästäisi. Oi te\nheikkouskoiset! ettekö te ole ymmärtäneet Hänen oppiansa, eikö hän ole\nluvannut teille muuta kuin tämän elämän? Nyt hän tulee teidän luoksenne\nja puhuu teille: 'seuratkaa minua!' Hän nostaa teidät luokseen, mutta te\nkäytte kiinni maan pintaan ja huudatte: Herra, pelasta meidät!' Tomu\nolen minä Jumalan edessä, mutta teidän edessänne olen Jumalan apostoli\nja Hänen sijaisenaan sanon teille Kristuksen nimeen: ei odota teitä\nkuolema, vaan elämä, ei kyyneleet ja valitukset, vaan ylistyslaulut, ei\norjuus, vaan herraus! Minä, Jumalan apostoli, sanon sinulle, leski:\nsinun poikasi ei kuole, vaan menee kunniaan ja iankaikkiseen elämään, ja\nsinä tulet elämään yhdessä hänen kanssaan. Sinulle, isä, jonka viattoman\ntyttären pyövelit häpäisivät, vakuutan, että olet tapaava hänet\nvalkeampana Hebronin liljoja! Teille, äidit, jotka he riistävät\norvoilta, teille, jotka kadotatte isänne, teille, jotka valitatte,\nteille, joitten täytyy nähdä rakkaittenne kuolevan, teille, jotka olette\nsurulliset, huolestuneet ja onnettomat, ja teille, joitten tulee kuolla\nKristuksen nimeen, sanon, että te heräätte niinkuin unesta iankaikkiseen\nelämään ja niinkuin yöstä Jumalan aamunkoittoon. Pudotkoon Kristuksen\nnimessä kaihi silmiltänne ja tulkoon sydämiinne valkeus.\"\n\nNäin lausuttuaan nosti hän ikäänkuin käskien kätensä, mutta he tunsivat\nuuden veren virtaavan suoniinsa ja ikäänkuin väristyksen karkaavan\nluihinsa, sillä heidän edessään ei enää seisonut raihnas, huolten\npainama vanhus, vaan väkevä, joka riisti hengen heidän rinnoistaan ja\nnosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen.\n\n\"Amen!\" huusivat useat äänet.\n\nMutta hänen silmiensä loisto kävi yhä kirkkaammaksi ja hänestä virtasi\nvoimaa, majesteettia ja pyhyyttä. Päät taipuivat hänen edessään, ja kun\namen-huuto oli vaiennut, jatkoi hän:\n\n\"Te kylvätte kyynelillä, että te ilolla saisitte niittää. Miksi te\nsurette tämän maailman pahuutta? Maata, Roomaa, kaupungin muureja\nhallitsee Herra, joka asuu teissä. Kivet ovat kostuvat kyynelistä, veri\non kasteleva hiekan ja teidän ruumiinne ovat täyttävät notkot, mutta\nminä sanon teille: te olette voittajat! Herra on tuleva rankaisemaan\ntätä rikosten, pimeyden ja ylpeyden kaupunkia, ja katso, te olette Hänen\nlegionansa! Ja niinkuin Hän itse kärsimyksillään ja verellään on ostanut\nmaailman vapaaksi synneistä, niin Hän tahtoo, että tekin\nkärsimyksillänne ja verellänne ostaisitte tämän vääryyden pesän vapaaksi\nsynneistä!... Sen Hän teille julistaa minun suuni kautta.\"\n\nHän levitti kätensä ja loi silmänsä taivasta kohti. Mutta heidän\nsydämensä ikäänkuin lakkasivat sykkimästä, sillä he tunsivat, että hänen\nsilmänsä näkevät jotakin, jota eivät heidän kuolevaiset silmänsä taida\nnähdä.\n\nApostolin kasvot olivat muuttuneet todella ja käyneet säteilevän\nkirkkaiksi. Jonkun aikaa hän vaikeni, ikäänkuin huumaus olisi tehnyt\nhänet mykäksi, mutta hetkisen perästä hän taasen korotti äänensä:\n\n\"Sinä olet täällä, Herra, ja osoitat minulle tiesi!... Kuinka, oi\nKriste!... Tämänkö saatanan kaupungin, etkä Jerusalemia, Sinä tahdot\ntehdä pääkaupungiksesi? Näistä kyynelistä ja tästä verestäkö Sinä tahdot\nrakentaa seurakuntasi? Täälläkö, missä Nero tänään hallitsee, Sinun\nvaltakuntasi on oleva? Oi Herra, Herra! Ja näitten heikkouskoistenko\nSinä käsket laskea luunsa perustukseksi maailman Sionille ja minun\nhenkenikö Sinä käsket vallita heitä ja maailman kansoja?... Katso, Sinä\nannat voimasi virrata herkkoihin, että he väkeviksi tulisivat, ja Sinä\nkäsket minun kaitsea lampaitasi aina aikojen ääriin asti... Ylistetyt\nolkoot Sinun neuvosi, joiden kautta me voiton saamme. Hosianna!\nHosianna!...\"\n\nNe, jotka olivat pelänneet, nousivat rohkeina, niiden sieluihin, jotka\nolivat epäilleet, valui uskon virta. \"Hosianna!\" huusi pian joku ääni,\nja toinen jatkoi: \"Kristuksen tähden!\" Sitten hiljeni kaikki. Kirkas,\nkesäinen rusko tunki kellariin ja valaisi mielenliikutuksen kalventamat\nkasvot.\n\nPietari rukoili kauan, näkyihinsä vaipuneena, mutta vihdoin hän heräsi,\nkäänsi hartaat, kirkastuneet kasvonsa kansan puoleen ja lausui:\n\n\"Niinkuin Herra on nyt voittanut epäilyksen teissä, niin menkää tekin\nvoittamaan Hänen nimessään!\"\n\nJa vaikka hän tiesi, että he voittavat, vaikka hän tiesi, mitä heidän\nkyynelistään ja verestään oli nouseva, pani mielenliikutus kuitenkin\nhänen äänensä vapisemaan, kun hän otti ristin, siunasi heitä ja lausui:\n\n\"Ja nyt vihin minä teidät, lapseni, kärsimykseen, kuolemaan,\niankaikkisuuteen!\"\n\nMutta he kerääntyivät hänen ympärilleen ja huusivat: \"Me olemme jo\nvalmiit, mutta suojele sinä pyhää päätäsi, sillä sinä olet Kristuksen\nsijainen ja huoneenhaltija\". Näin sanoen tarttuivat he hänen viittansa\nliepeeseen, mutta hän laski kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä\nkutakin erikseen, niinkuin isä siunaa lapsia, jotka ovat lähdössä\npitkälle matkalle.\n\nHe alkoivat heti rientää pois kellarista, sillä heidän oli kiire kotiin,\nkotoa vankiloihin ja vankiloista arenalle. Heidän ajatuksensa\nirtaantuivat maailmasta ja liitelivät iäisyyden maille. He kulkivat kuin\nunissaan, kiihkeällä alttiudella uhraamaan voimansa ja kaikkensa\ntaistelussa ylivoimaa ja \"petojen\" julmuutta vastaan.\n\nNereus, Pudensin palvelija, vei apostolin salatietä viinitarhasta\nkotiinsa. Läpi valoisan yön seurasi heitä Vinitius, ja kun he tulivat\nNereuksen mökille, heittäytyi hän apostolin jalkain juureen.\n\nApostoli tunsi hänet ja kysyi:\n\n\"Mitä haluat, poikani?\"\n\nSeurattuaan asiain kulkua kellarissa ei Vinitius enää uskaltanut pyytää\nmitään. Hän vain kietoi käsivartensa apostolin polvien ympäri ja painoi\nnyyhkyttäen päänsä häntä vastaan, ikäänkuin sillä lailla rukoillen\nlohdutusta.\n\nApostoli virkkoi:\n\n\"Minä tiedän, että he ovat ottaneet neidon, jota sinä rakastat. Rukoile\nhänen puolestaan.\"\n\n\"Herra!\" vaikeroi Vinitius kietoen yhä väkevämmin käsivartensa apostolin\nympäri. \"Herra! minä olen kurja matonen, mutta sinähän olet tuntenut\nKristuksen. Rukoile Häntä! Puolusta Lygiaa!\"\n\nTuskissaan vapisi hän kuin lehti ja löi otsansa maahan, sillä hän oli\nnähnyt apostolin voiman ja tiesi, että yksin hän saattoi palauttaa\nhänelle Lygian.\n\nHänen tuskansa liikutti Pietaria. Hän muisti, että Lygia kerran,\nCrispuksen uhkaamana, niinikään oli heittäytynyt hänen jalkainsa juureen\nanomaan lohdutusta. Hän oli silloin nostanut ylös tytön pään ja\nsilittänyt hänen päätään. Samoin teki hän nyt Vinitiukselle.\n\n\"Poikani,\" sanoi hän, \"minä tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta\nmuista, mitä vasta lausuin heikkouskoisille: että Jumala itse kärsi\nristin tuskat. Muista myöskin, että tätä elämää seuraa toinen, ikuinen.\"\n\n\"Tiedän!... Kuulinhan, pääsi Vinitiukselta, joka kalpein huulin keräsi\nilmaa keuhkoihinsa. — Mutta, katso herra ... en saata. Jos tarvitaan\nverta, niin rukoile Kristusta että Hän ottaa minun vereni... Olenhan\nsoturi. Minä tahdon kärsiä hänelle määrätyt tuskat kaksinkertaisina,\nkolminkertaisina, kunhan hän pääsee vapaaksi! Hän on vielä lapsi, oi\nherra! Mutta Kristus on väkevämpi kuin Caesar. Minä tiedän, että Hän on\nväkevämpi!... Pidäthän sinäkin Lygiasta. Siunasithan sinä meidät! Hän\non vielä viaton lapsi!...\"\n\nVinitius kumartui taasen maahan, nojasi päänsä Pietarin polvia vasten ja\ntoisti toistamistaan:\n\n\"Sinä tunsit Kristuksen, herra! Sinä tunsit hänet, sinua Hän kuulee!\nAsetu Lygian puolelle!\"\n\nPietari sulki silmänsä ja rukoili kiihkeästi.\n\nKesäinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen\nsilmät riippuivat apostolin huulilla, hän odotti häneltä elämän — tai\nkuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt\npiipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului\nmyllynkivien kumea jyrinä.\n\n\"Vinitius,\" kysyi apostoli vihdoin, \"uskotko sinä?\"\n\n\"Herra, olisinko muuten tullut tänne?\" vastasi Vinitius.\n\n\"Usko siis loppuun asti, sillä usko saattaa vuoria siirtää. Vaikka\nnäkisit neidon pyövelin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko\nyhä, että Kristus voi hänet vapauttaa. Usko ja rukoile Häntä, ja minä\ntahdon rukoilla sinun kanssasi.\"\n\nHän nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella äänellä:\n\n\"Oi laupias Kriste, katso tämän kärsivän sydämen puoleen ja lohduta\nsitä! Oi laupias Kriste, käännä myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias\nKriste, joka itse rukoilit Isää ottamaan pois huuliltasi katkeran\nkalkin, käännä se pois palvelijasi huulilta! Amen!\"\n\nVinitius korotti kätensä taivasta kohti ja puhui vaikeroiden:\n\n\"Oi Kriste, minä olen sinun omasi! Ota minut hänen asemestaan!\"\n\nIdän taivas alkoi jo valjeta.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nErottuaan apostolista riensi Vinitius vankilaan, ja hänen sydämeensä oli\nsyttynyt uusi toivo. Jossakin syvällä hänen sielussaan huusi kyllä vielä\npelko ja epätoivo, mutta hän koetti tukahduttaa ne äänet. Hänestä tuntui\nmahdottomalta, ettei Jumalan edustajan pyyntö ja hänen oman rukouksensa\nvoima vaikuttaisi. Hän pelkäsi toivoa, pelkäsi myöskin epäilystä. \"Minä\ntahdon uskoa hänen laupeuteensa, vaikka näkisin Lygian jalopeuran\nkidassa\", lausui hän itsekseen. Ja hän uskoi, vaikka hänen sydämensä\nvapisi ja vaikka kylmä hiki peitti hänen ohimonsa. Hänen sydämensä\nsykintä muuttui nyt lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän alkoi käsittää,\nettä usko voi siirtää vuoria, sillä hän tunsi, että hänen sielussaan eli\nkumma voima, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Varmaan hän tänään\nsaattoi saada aikaan töitä, joihin hän ei eilen olisi pystynyt. Välistä\ntuntui siltä kuin vaara jo olisi mennyt menojaan. Kun epätoivo\nvalituksineen uhkasi hiipiä hänen sieluunsa, muisteli hän merkillistä\nyötä ja pyhiä, harmaantuneita kasvoja, jotka rukoillen olivat katselleet\ntaivasta kohden. \"Ei! Kristus ei jätä ensimäisen opetuslapsensa ja\nlampaittensa paimenen rukousta kuulematta. Kristus ei kiellä häneltä\nmitään, enkä minä enää tahdo epäillä.\" Ja hän riensi vankilaa kohti\nniinkuin ainakin hyvän viestin tuoja.\n\nMutta vankilan edustalla kohtasi häntä odottamaton este.\n\nPretorianien päämiehet, jotka vuorotellen vartioivat mamertilaista\nvankilaa, tunsivat jo kaikki hänet ja päästivät hänet tavallisesti\nesteitä tekemättä vankilaan, mutta tällä kertaa ei rivi avautunutkaan\nhänelle, vaan sadanpäämies tuli hänen luokseen ja virkkoi:\n\n\"Suo anteeksi, jalosukuinen tribuni, emme tänään saa päästää ketään\nvankilaan.\"\n\n\"Ettekö saa?\" toisti Vinitius kalveten.\n\nSoturi katseli häntä säälien ja vastasi:\n\n\"Niin, emme saa. Caesar on kieltänyt. Vankilassa on paljon sairaita, ja\nehkäpä he pelkäävät, että taudit leviäisivät kaupunkiin tervehtijöiden\nmukana.\"\n\n\"Sanoitko, että kielto koskee vain tätä päivää?\"\n\n\"Puolipäivän aikaan on vartijain muutos.\"\n\nVinitius vaikeni ja paljasti päänsä, sillä \"pileolus\", joka oli hänen\npäässään, tuntui painavalta kuin lyijy.\n\nSoturi tuli vieläkin likemmä ja lausui matalalla äänellä:\n\n\"Rauhoitu, herra. Vartijat ja Ursus varjelevat häntä.\"\n\nTämän sanottuaan hän kumartui ja piirsi silmänräpäyksessä pitkällä,\ngallialaisella miekallaan kalan kuvan kadun kivilaattaan.\n\nVinitius vilahti häneen kiireesti.\n\n\"...Ja olet pretoriani?...\"\n\n\"Olen, kunnes joudun tuonne,\" vastasi soturi vankilaa osoittaen.\n\n\"Minäkin palvelen Kristusta.\"\n\n\"Ylistetty olkoon hänen nimensä! Minä tiedän sen, herra. En saata\npäästää sinua vankilaan, mutta jos kirjoitat kirjeen, niin annan sen\nvartijoille.\"\n\n\"Kiitän sinua, veljeni!...\"\n\nHän painoi soturin kättä ja läksi.\n\n»Pileolus» oli jo lakannut painamasta hänen päätään. Aamuinen aurinko\nnousi vankilanmuurien takaa ja sen kirkkaus valoi uutta lohtua\nVinitiuksen sydämeen. Tuo kristitty sotamies antoi hänelle uuden\ntodistuksen Kristuksen voimasta. Hetkisen perästä hän pysähtyi\nkatselemaan punertavia pilviä, jotka olivat nousseet Kapitoliumin ja\nJupiter Statorin temppelin päälle, ja puhkesi puhumaan:\n\n\"En saanut tänään nähdä Lygiaa, mutta minä uskon Sinun laupeuteesi.\"\n\nKotona odotti häntä Petronius, joka, kuten tavallisesti, oli muuttanut\nyön päiväksi ja joka vasta oli palannut kotiin. Hän oli sentään jo\nehtinyt kylpeä ja antaa voidella ruumiinsa, mennäkseen levolle.\n\n\"Tuon sinulle uutisen,\" virkkoi hän. \"Olin tänään Tullius Senecion\nluona, ja siellä oli Caesarkin. En tiedä, minkätähden Poppaean päähän\noli pälkähtänyt ottaa mukaansa Rufius... Ehkäpä sentähden, että poika\nkauneudellaan pehmittäisi Caesarin sydämen. Onnettomuudekseen lapsi,\njonka oli uni, lukemisen aikana nukkui, — aivan kuten aikoinaan\nVespasianus — ja kun Vaskiparta sen näki, heitti hän sitä suurella\npikarilla niin että se pahasti vikaantui. Poppaea pyörtyi, mutta kaikki\nkuulivat Caesarin huutavan: »Olen saanut aivan kyllikseni tuosta\nsikiöstä!» Sinä tiedät, että sellaiset sanat ovat kuolemantuomio.\"\n\n\"Augustaa kohtaa Jumalan rangaistus,\" vastasi Vinitius, \"mutta miksi\nkerrot tätä minulle?\"\n\n\"Sentähden, että Poppaean viha tähän asti on seurannut sinua ja Lygiaa,\nmutta ehkä hän nyt, kun häntä itseään on kohdannut onnettomuus,\nhelpommin taipuu heittämään kostonsa. Ehkä häneen nyt saattaa vaikuttaa.\nNäen hänet tänä iltana ja koetan puhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Kiitän sinua. Ilmoitat minulle hyvän uutisen.\"\n\n\"Mutta kylve sinä nyt ja lähde levolle. Huulesi ovat siniset ja olet\nkuin varjo.\"\n\nVinitius kysyi:\n\n\"Tiedätkö, onko ensimäisen _ludus matutinuksen_ päivä jo määrätty?\"\n\n\"Kymmenen päivän perästä. Mutta muut vankilat otetaan ensin. Jota\nenemmän aikaa saamme, sitä parempi. Emme vielä ole aivan hukassa.\"\n\nHän ei kuitenkaan itsekään uskonut mitä hän sanoi, sillä hän oli\npäinvastoin varma, että Lygia auttamattomasti oli turmioon tuomittu,\nkoska Caesar Alituruksen pyyntöön oli osannut vastata niin kauniisti,\nvertaamalla itseään Brutukseen. Hänen oli niin sääli Vinitiusta, ettei\nhän raaskinut ilmaista hänelle, mitä hän Senecalta oli kuullut: että\nCaesar ja Tigellinus olivat päättäneet ennen kidutusta valita kauneimmat\nkristityt tytöt itsensä ja ystäviensä häväistäviksi. Muut olivat\nkilpaleikkipäivänä jätettävät pretorianien ja petojenkesyttäjien\nhaltuun.\n\nHuomattuaan, ettei Vinitius missään tapauksessa halua elää kauemmin kuin\nLygia, rupesi Petronius tahallaan istuttamaan toivoa hänen sydämeensä.\nHänen kävi ensinnäkin häntä sääli ja toiseksi hän estetikkona toivoi,\nettei hän kuolisi laihtuneena, tuskan ja unettomuuden rumentamana, vaan\nkauniisti.\n\n\"Puhun tänään Augustalle,\" sanoi hän, \"tähän tapaan: pelasta\nVinitiukselle Lygia, niin minä pelastan sinulle Rufiuksen. Aion todella\ntehdä sen. Sillä oikealla hetkellä lausuttu sana voi vaikuttaa\nVaskipartaan niin, että hän määrää ihmisen joko surmattavaksi tai jättää\nhänet elämään. Pahimmassa tapauksessa voitamme aikaa.\"\n\n\"Kiitän sinua,\" toisti Vinitius.\n\n\"Parhaiten osoitat minulle kiitollisuuttasi, jos syöt ja nukut. Kautta\nAthenen! Odysseus muisti suurimmassakin onnettomuudessaan nukkua ja\nsyödä. Olet kai viettänyt koko yön vankilassa.\"\n\n\"En,\" vastasi Vinitius. \"Aioin kyllä mennä sinne, mutta sinne ei\npäästetty ketään. Otapa sinä, Petronius, selkoa siitä, tarkoittaako\nkielto tätä päivää vai koko aikaa ennen kilpaleikkejä.\"\n\n\"Otan siitä tänä yönä selon ja ilmoitan sinulle huomisaamuna, miksi\nkielto on annettu ja kuinka kauan se on voimassa. Mutta vaikka itse\nHelios, ikävystyneenä kimmeriläiseen maahansa, nyt astuisi alas\nluoksemme, niin menisin nukkumaan. Seuraa sinä minun esimerkkiäni.\"\n\nHe erosivat, mutta Vinitius läksi kirjastoon kirjoittamaan Lygialle.\n\nSaatuaan kirjeen valmiiksi läksi hän sitä itse viemään kristitylle\nsadanpäämiehelle, joka puolestaan paikalla vei sen vankilaan. Hetkisen\nperästä hän palasi tuoden Lygialta terveisiä ja luvaten vielä samana\npäivänä toimittaa Vinitiukselle hänen vastauksensa.\n\nVinitius ei kuitenkaan tahtonut palata kotiin, vaan istuutui\nkivilohkareelle odottamaan Lygian kirjettä. Aurinko oli jo korkealla, ja\nClivus Argentariuksen kautta tulvi, kuten tavallisesti, suuria\nihmisjoukkoja Forumille. Myyjät kauppasivat tavaroitaan, ennustajat\ntarjosivat ohikulkeville palvelustaan, kaupunkilaiset astelivat\nitsetietoisina rostrumeille kuulemaan jotakin tunnettua puhujaa tai\njuttelemaan viimeisten uutisten johdosta. Jota helteisemmäksi auringon\npaahde kävi, sitä innokkaammin kerääntyivät tyhjäntoimittajat etsimään\nsuojaa temppeleiden porttiholveista, joista yhtämittaa lentää kahautteli\nkokonaisia kyyhkysparvia. Taivaan sineä vastaan loistivat niiden valkeat\nsiivet auringon valossa.\n\nHäikäisevä valo, ihmisvilinä, helle ja ääretön väsymys rupesivat vihdoin\nvaikuttamaan Vinitiukseen. Häntä alkoi raukaista. Moraa pelaavien\npoikien yksitoikkoiset huudot ja sotamiesten tahdissa käyvät askeleet\ntuudittivat häntä uneen. Muutamia kertoja hän vielä nosti päätään ja\nyritti iskeä silmänsä vankilaan, mutta sitten hän vaipui paadelle ja\nnukkui kuin lapsi, joka kauan itkettyään vaipuu unen helmaan.\n\nUnikuvat rupesivat pitämään peliään. Hän oli läpi yön kantavanaan\nsylissään Lygiaa jossakin oudossa viinitarhassa. Heidän edellään kulki\nPomponia Graecina, kädessä lamppu, jolla hän valaisi tietä. Ääni, joka\noli kuin Petroniuksen ääni, huusi etäältä: \"palaa takaisin!\", mutta hän\nei välittänyt huudosta, vaan seurasi yhä Pomponiaa, kunnes he saapuivat\nmökille, jonka kynnyksellä seisoi apostoli Pietari. Vinitius osoitti\nhänelle nyt Lygiaa ja virkkoi: \"Me tulemme arenalta, herra, mutta emme\nsaa häntä heräämään. Herätä sinä hänet.\" Mutta Pietari vastasi: \"Kristus\ntulee itse häntä herättämään!\" Sitten alkoivat mielikuvat hämääntyä.\nVinitius oli näkevinään Neron ja Poppaean, joka piteli sylissään pientä\nRufiusta. Pojan otsa oli verinen, ja Petronius pesi sitä. Tigellinus\nsiroitteli tuhkaa pöydälle, joka oli täynnä herkullisia ruokia.\nVitellius hotki paraikaa ruokia. Kesteissä Oli myöskin joukko muita\naugustianeja. Vinitius lepäsi Lygian vieressä; mutta pöytien välissä\nkulki jalopeuroja, joiden hallavista harjoista tippui verta. Lygia\npyysi, että Vinitius saattaisi hänet pois, mutta Vinitius kävi äkkiä\nniin hirveän voimattomaksi, että hän tuskin saattoi liikkua. Sitten tuli\nuni vieläkin sekavammaksi, kunnes lopulta vallitsi täydellinen pimeys.\n\nAuringon paahde ja ympäröivien huudot hänet vihdoin herättivät syvästä\nunesta. Vinitius avasi silmänsä: katu oli mustanaan väkeä, mutta kaksi\nkeltaisiin tunicoihin puettua edeltäjuoksijaa työnsi pitkillä sauvoilla\nihmisiä syrjään, huutaen ja raivaten tietä loistavalle kantotuolille,\njota neljä väkevää egyptiläistä orjaa oli kuljettamassa.\n\nKantotuolissa istui mies, puettuna valkeihin vaatteisiin. Hänen\nkasvojaan ei saattanut nähdä, sillä papyruskäärö oli hänen kasvojensa\nedessä ja hän luki tarkkaavasti.\n\n\"Tietä jalosukuiselle augustianille!\" huusivat edeltäjuoksijat.\n\nKatu oli kuitenkin niin täynnä kansaa, että kantotuolin hetkeksi täytyi\nseisahtua. Silloin augustiani kärsimättömänä päästi papyruskäärön\nkäsistään, nosti päätään ja huusi:\n\n\"Ajakaa pois tuo roistoväki! Kiireesti!\"\n\nSamassa hän huomasi Vinitiuksen, painoi alas päänsä ja kätki kiireesti\nkasvonsa papyruksensa taakse.\n\nMutta Vinitius sivelsi kädellä otsaansa ja luuli yhä näkevänsä unta.\n\nKantotuolissa istui Chilon.\n\nEdeltäjuoksijat olivat nyt saaneet tien auki ja egyptiläiset olivat\njuuri lähtemäisillään liikkeelle, kun nuori tribuni, jolle monet tähän\nasti käsittämättömät asiat äkkiä olivat selvenneet, likeni kantotuolia.\n\n\"Tervehdän sinua, Chilon!\" virkkoi hän.\n\n\"Nuorukainen,\" vastasi kreikkalainen ylpeästi ja arvokkaasti, koettaen\nnäyttää niin levolliselta kuin suinkin vaikka sangen huonolla\nmenestyksellä, \"terve sinullekin. Mutta älä pidätä minua, sillä minä\nolen matkalla ystäväni, jalosukuisen Tigellinuksen luokse!\"\n\nVinitius kävi kiinni kantotuolin laitaan, kurottautui Chilonin puoleen,\nkatsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi matalalla äänellä:\n\n\"Sinäkö Lygian ilmiannoit?\"\n\n\"Oi Memnonin kolossi!\" huudahti Chilon kauhistuen.\n\nVinitiuksen silmissä ei sentään ollut minkäänlaista uhkaa, joten vanhan\nkreikkalaisen pelko kiireesti meni menojaan. Hän muisti olevansa\nTigellinuksen, jopa itse Caesarin suojeluksen alaisena, häntä varjeli\nsiis voima, jonka edessä kaikki vapisivat. Sitäpaitsi oli hänen\nympärillään väkeviä orjia, ja Vinitius seisoi hänen edessään aseetonna,\nkasvot laihtuneina ja tuskan kalvamina.\n\nKun hän sen muisti, palasi hänen rohkeutensa. Hän iski Vinitiukseen\npunoittavat silmänsä ja kuiskasi:\n\n\"Kun minä olin kuolemaisillani nälkään, käskit sinä ruoskia minua.\"\n\nHetkisen ajan he vaikenivat molemmat, sitten lausui Vinitius kolkolla\näänellä:\n\n\"Tein väärin sinua kohtaan, Chilon!...\"\n\nKreikkalainen nosti päätään, näpäytti sormiaan, kuten Roomassa oli\ntapana tehdä kun tahdottiin osoittaa ylenkatsetta ja halveksimista, ja\nvirkkoi niin ääneen, että kaikki saattoivat kuulla:\n\n\"Hyvä ystävä, jos tahdot pyytää minun apuani, niin tule aamulla talooni\nEsquilinuksella. Kylvettyäni otan vastaan vieraita ja klienttejä.\"\n\nHän viittasi kädellään, ja egyptiläiset lähtivät liikkeelle. Mutta\nkeltaisiin tunicoihin puetut orjat huiskivat sauvoillaan ja huusivat:\n\n\"Tietä jalosukuisen Chilon Chilonideksen kantotuolille. Tietä!\nTietä!...\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nPitkässä, hätäisesti kokoon kyhätyssä kirjeessä lausui Lygia\nVinitiukselle jäähyväiset ainiaaksi. Hän tiesi, ettei ketään enää\npäästettäisi vankilaan ja että hän saisi nähdä Vinitiuksen vasta\narenalta. Nyt hän siis pyysi Vinitiusta tiedustelemaan, koska heidän\nvankilansa vuoro tulisi, sekä olemaan läsnä kilpaleikeissä, jotta hän\nvielä kerran eläessään saisi nähdä hänet. Kirjeessä ei saattanut huomata\nvähintäkään pelkoa. Lygia kirjoitti päinvastoin ikävöivänsä arenaa ja\nvapautusta vankilasta, kuten kaikki muutkin vangit. Toivoen, että\nPomponia ja Aulus jo olisivat palanneet Roomaan, rukoili hän Vinitiusta\npyytämään, että hekin saapuisivat sirkukseen. Jokaisesta hänen sanastaan\nhenki uskon kiihko, tuo omituinen irtaantuminen elämästä, jossa kaikki\nvangitut elivät, ja samalla järkähtämätön usko siihen, että lupausten\ntäytyy toteutua haudan tuolla puolen. \"Yhdentekevähän on\", kirjoitti\nhän, \"vapauttaako Kristus minut nyt vai kuoleman jälkeen, apostolin suun\nkautta on hän antanut sinut minulle, siis olen minä sinun omasi.\" Hän\nrukoili Vinitiusta Jumalan nimessä, ettei hän surisi eikä antaisi tuskan\nvallata mieltään. Kuolema ei hänelle merkinnyt kihlauksen purkautumista.\nLapsellisella luottamuksella vakuutti hän Vinitiukselle sanovansa\nKristukselle, heti kun tuska arenalla oli loppunut, että Marcus, hänen\nsulhasensa, on jäänyt Roomaan ja että hän siellä ikävöi morsiantaan koko\nsydämestään. Ja hän arveli, että Kristus ehkä sallisi hänen henkensä\nhetkiseksi liitää hänen luokseen kertomaan, että hän elää, ettei hän\nmuista tuskaa ja että hän on onnellinen. Koko kirje henki onnea ja\nrajatonta toivoa. Se sisälsi vain yhden pyynnön, joka vielä liittyi\ntämän maailman asioihin: hän pyysi, että Vinitius korjaisi hänen\nruumiinsa spoliariumista ja hautaisi sen vaimonsa ruumiina samaan\nkammioon, jossa hän itse kerran oli lepäävä.\n\nVinitius luki kirjeen murtunein mielin, mutta samalla hänestä tuntui\nmahdottomalta, että Lygia voisi saada surmansa villien petojen kynsissä\nja ettei Kristus häntä armahtaisi. Juuri siinä hänen toivonsa ja\nluottamuksensa vielä riippui kiinni. Kotiin palattuaan kirjoitti hän\nLygialle, että hän joka päivä lähtee Tullianumin muurien edustalle\nodottamaan hetkeä, jolloin Kristus murtaa muurit ja antaa hänet hänelle.\nHän käski Lygiaa uskomaan, että Kristus saattaa pelastaa hänet hänelle\nvaikkapa sirkuksesta, että suuri apostoli rukoilee Häntä ja että\npelastuksen hetki on likellä. Kristityn centurion piti viedä kirje\nperille seuraavana aamuna.\n\nMutta kun Vinitius seuraavana päivänä saapui vankilan edustalle, astui\nsadanpäämies rivistään, tuli hänen luokseen ja virkkoi:\n\n\"Kuule minua, herra. Kristus, joka sinun mielesi on valaissut, on\nosoittanut sinulle armonsa. Tänä yönä tulivat Caesarin ja prefektin\norjat valitsemaan kristittyjä neitsyitä heidän häväistävikseen; he\nkysyivät sinunkin morsiantasi, mutta meidän Herramme lähetti hänelle\nkuumeen, johon monet Tullianumin vangeista jo ovat kuolleet. Sentähden\neivät he huolineet hänestä. Eilen illalla hän jo oli tiedotonna, ja\nkiitetty olkoon Vapahtajan nimi, sillä sama tauti, joka pelasti hänet\nhäpeästä, voi pelastaa hänet kuolemastakin.\"\n\nVinitiuksen täytyi nojata soturin käsivarteen, jottei kaatuisi.\n\n\"Kiitä laupiasta Jumalaa,\" jatkoi soturi. \"Linuksen he ottivat ja veivät\nkidutettavaksi, mutta kun huomasivat, että hän jo tekee loppuaan,\nantoivat he hänet pois. Ehkä he nyt antavat Lygiankin, ja ehkä Kristus\ntekee hänet terveeksi.\"\n\nHetkisen ajan nuori tribuni vielä seisoi pää kumarassa, mutta sitten hän\nojentui suoraksi ja lausui hiljaa:\n\n\"Olet oikeassa, sadanpäämies. Kristus yksin pelasti hänet häpeästä. Hän\nvoi hänet kuolemastakin pelastaa.\"\n\nJa istuttuaan vankilan muurin juurella iltaan asti palasi hän kotiin\nlähettääkseen väkeä tiedustelemaan Linusta ja toimittamaan hänet\njohonkin kaupungin ulkopuolella olevista huviloistaan.\n\nKuultuaan nämä uutiset päätti Petroniuskin ryhtyä toimeen. Kerran hän jo\noli ollut Poppaean luona ja nyt hän läksi hänen luokseen toisen kerran.\nHän tapasi hänet pienen Rufiuksen vuoteen ääressä. Lapsi makasi pää\nhalki, kuumehoureissa, ja äiti vartioi sitä epätoivoissaan. Hänen\nsydämessään vallitsi kauhu, sillä hän pelkäsi, että hänen lastaan ehkä\nvaani vielä hirveämpi kuolema, jos hän sen saisikin pelastetuksi\ntaudista.\n\nHän oli niin kokonaan oman tuskansa vallassa, ettei hän tahtonut kuulla\npuhuttavankaan Lygiasta ja Vinitiuksesta. Petronius osasi kuitenkin\npelästyttää hänet. \"Sinä olet\", lausui hän, \"loukannut uutta,\ntuntematonta jumalaa. Sinä, Augusta, palvelet tietääkseni heprealaisten\nJehovaa, mutta kristityt väittävät Kristusta hänen pojakseen. Mieti\nsiis, eikö sinua mahtane painaa isän viha. Kuka tietää vaikka nämä\ntapahtumat olisivat isän kostoa ja vaikka Rufiuksen elämä riippuisi\nsinun vastaisesta menettelystäsi.\"\n\n\"Mitä minun sitten pitää tehdä?\" kysyi Poppaea kauhistuksissaan.\n\n\"Lepytä vihastunut jumala.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Lygia on sairas. Koeta vaikuttaa Caesariin tai Tigellinukseen niin,\nettä he luovuttavat hänet Vinitiukselle.\"\n\nMutta Poppaea kysyi epätoivoissaan:\n\n\"Luuletko että minä voin?\"\n\n\"Jollet sitä saa aikaan, niin voit ainakin tehdä jotakin muuta. Jos\nLygia paranee, niin hänen täytyy kulkea kuolemaan. Mene sinä Vestan\ntemppeliin ja pyydä _virgo magnaa_ sattumalta saapumaan Tullianumin\nedustalle juuri sinä hetkenä, jolloin vankeja lähdetään kuljettamaan\nkuolemaan. Pyydä vestalitarta vapauttamaan tyttö. Hän ei sitä sinulta\nkiellä.\"\n\n\"Mutta entä jos Lygia kuolee kuumeeseen?\"\n\n\"Kristityt sanovat Kristuksen olevan kostonhimoisen, mutta\noikeudenmukaisen: ehkä sinä lepytät hänet pelkällä hyvällä tahdollasi.\"\n\n\"Antakoon minulle merkin, että hän pelastaa Rufiuksen.\"\n\nPetronius kohautti olkapäitään.\n\n\"Minä en ole tullut tänne hänen lähettiläänään, oi jumalatar. Sanon\nsinulle vain, että koeta elää paremmassa sovussa jumalien, sekä\nroomalaisten että vieraiden kanssa.\"\n\n\"Minä lähden!\" huudahti Poppaea murtuneella äänellä.\n\nPetronius hengitti syvään.\n\n\"Vihdoinkin olen saanut aikaan jotakin!\" ajatteli hän.\n\nJa palattuaan Vinitiuksen luokse virkkoi hän:\n\n\"Rukoile jumalaasi, ettei Lygia kuolisi kuumeeseen, sillä jollei hän\nkuole, niin suuri vestalitar käskee vapauttaa hänet. Itse Augusta pyytää\nhäntä sitä tekemään.\"\n\nVinitius loi häneen silmänsä, joista kuume loisti, ja vastasi:\n\n\"Hänet vapauttaa Kristus.\"\n\nMutta Poppaea, joka Rufiusta pelastaakseen oli valmis polttamaan\nhekatombeja kaikille maailman jumalille, läksi vielä samana iltana\nForumille vestalittarien luokse. Sairaan lapsen hän oli jättänyt\nuskollisen palvelijattaren Silvian huostaan, joka aikoinaan oli\nimettänyt häntä itseäänkin.\n\nPalatinuksella oli lapsen kohtalo sentään jo määrätty. Caesarittaren\nkantotuoli oli tuskin kadonnut Suuren Portin taakse, kun huoneeseen,\njossa pieni Rufius nukkui, astui kaksi Caesarin vapautettua. Toinen\nheistä karkasi paikalla Silvian kimppuun ja tukki hänen suunsa, toinen\nkoppasi kouraansa pienen, vaskisen sfinksin kuvan ja tappoi hänet ensi\nlyömällä.\n\nSitten he likenivät Rufiusta. Kuumeen heikontama tiedoton poika, joka ei\nymmärtänyt, keitä hänen ympärillään liikkui, hymyili miehille ja\nräpytteli kauniita silmiään, ikäänkuin koettaakseen tuntea, keitä he\nolivat. Mutta kun miehet olivat saaneet riistetyksi imettäjältä vyön eli\nniinsanotun cingulumin, kietoivat he sen pojan kaulan ympäri ja alkoivat\nkuristaa. Lapsi yritti huutaa äitiä, mutta typertyi pian ja heitti\nhenkensä. Miehet käärivät hänet vaatteeseen, hyppäsivät odottavien\nhevosten selkään ja läksivät sitten kiireen kautta Ostiaan, jossa\nheittivät ruumiin mereen.\n\nPoppaea ei tavannut suurta vestalitarta kotona, sillä hän oli, kuten\nmuutkin vestalittaret, paraikaa Vatiniuksen luona kemuissa. Poppaea\npalasi sentähden piankin Palatinukselle. Kun hän näki tyhjän vuoteen ja\nSilvian kylmän ruumiin, pyörtyi hän. Toinnuttuaan rupesi hän huutamaan\nlastaan, ja hänen huutonsa kuului koko yön ja seuraavan päivän.\n\nKolmantena päivänä käski Caesar hänen saapua kemuihin. Hän pukeutuikin\nametistinkarvaiseen tunicaan, totteli käskyä ja istui Caesarin rinnalla\nkivettynein kasvoin, kultatukkaisena, äänetönnä, kauniina ja uhkaavana\nkuin kuoleman enkeli.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nEnnenkuin Flaviukset rakensivat Colosseumin olivat Rooman amfiteatterit\nrakennetut puusta. Sentähden ne kaikki paloivatkin tulipalossa. Nero\nantoi silloin luvattuja kilpaleikkejä varten rakentaa useita uusia, muun\nmuassa yhden erinomaisen suuren, johon heti tulipalon lakattua oli\nruvettu kuljettamaan mahtavia hirsiä Atlas-vuorten rinteiltä, osaksi\nmeritse, osaksi Tiberiä myöten. Komeuteen ja uhrien paljouteen nähden\ntuli näiden kilpaleikkien viedä voitto kaikilta edellisiltä, sentähden\nrakennettiin sekä ihmisten että petojen tilat tavattoman laajoiksi.\nTuhannet käsityöläiset tekivät työtä yöt ja päivät. Rakennettiin ja\nkoristettiin väsymättömällä kiireellä. Kansa tiesi kertoa ihmeellisiä\njuttuja pilareista, jotka olivat tehdyt pronssista, meripihkakivestä,\nnorsunluusta, helmiemosta ja merentakaisista simpukankuorista. Istuimien\nvälissä juoksi kanavia, täynnä jäistä, vuorilta tuotua vettä, jotta\nrakennuksessa kuumimmankin helteen aikana vallitsisi miellyttävä\nviileys. Jättiläiskokoinen, purppurainen \"velarium\" varjeli\nauringonsäteiltä. Istumarivien väliin oli niinikään asetettu\nsuitsutusastioita, jotta voitaisiin polttaa hyvänhajuisia arapialaisia\nyrttejä. Ylhäälle oli kiinnitetty astioita safrani- ja verbena-kasteen\npirskoittamista varten. Kuuluisat rakennusmestarit Severus ja Celer\nolivat käyttäneet kaiken taitonsa saadakseen aikaan verrattoman\namfiteatterin, johon mahtuisi sellainen määrä uteliaita katselijoita,\nettei yksikään amfiteatteri vielä ollut suonut tilaa niin monelle.\n\nSinä päivänä, jolloin _ludus matutinuksen_ piti alkaa, kerääntyi\namfiteatterin edustalle jo aamun koittaessa joukoittain ihmisiä\nodottamaan ovien aukenemista ja ihastuksella kuuntelemaan leijonien\nkiljunaa ja pantterien käheää karjuntaa sekä koirien ulvomista. Pedot\neivät kahteen päivään olleet saaneet ruokaa, sensijaan oli häkkien\nedustalla pidetty verisiä lihakappaleita, jotta niiden nälkä ja\nverenhimo oikein kiihtyisi. Tuon tuostakin nousi sellainen villien\näänten myrsky, etteivät sirkuksen ympärillä seisovat ihmiset saattaneet\npuhella ja että kauhu sai herkkätuntoisimmat kalpenemaan. Auringon\nnoustessa alkoi sirkuksesta kuulua tyyntä, heleää laulua. Kansanjoukko\nkuunteli kummissaan, ja suusta suuhun kulki huuto: \"kristityt!\nkristityt!\" Heitä oli todella edellisenä yönä tuotu joukoittain\namfiteatteriin, eikä vain yhdestä vankilasta, kuten alussa oli aiottu,\nvaan kaikista joku määrä. Kansa tiesi, että näytännöt tulisivat\nkestämään viikkoja, jopa kuukausia, mutta useat epäilivät, että pedot\nyhdessä päivässä jaksaisivat lopettaa kaikki kristityt, jotka olivat\nmäärätyt sen päivän osalle. Miesten, naisten ja lasten äänet, jotka\nveisasivat aamuvirttään, olivat niin lukuisat, että asiantuntijat\narvelivat petojen väsyvän ja kyllästyvän, vaikkei arenalle yhtaikaa\nheitettäisikään useampia kuin sata tai kaksisataa ruumista. Eivät ne\nillaksi jaksaisi repiä kaikkia. Toiset olivat sitä mieltä, että vaikutus\nhäiriytyisi, jos arenalle yhtaikaa tulisi liian paljon uhreja. Silloin\nei näytelmästä voisi nauttia laisinkaan niin paljoa kuin pitäisi. Jota\nlikemmä päästiin aikaa, jolloin sisäkäytävät eli n.s. vomitoriot olivat\navattavat, sitä äänekkäämmäksi kansanjoukko kävi. Ihmiset laskivat\nleikkiä ja juttelivat kaikkinaisista kilpaleikkejä koskevista asioista.\nSyntyi puolueita, jotka kiistelivät siitä, leijonatko vai tiikerit\nparemmin jaksaisivat repiä ihmisiä. Lyötiin vetoakin. Toiset\nkeskustelivat miekkailijoiden kanssa, joiden piti esiintyä arenalla\nennen kristittyjä, ja taasen syntyi puolueita. Kuka asettui samnitien,\nkuka gallien, kuka mirmillonilaisten, kuka trakilaisten, kuka\nverkkomiesten puolelle. Varhain aamulla nämä sitten, pienemmissä tai\nsuuremmissa ryhmissä, opettajiensa n.s. lanistain johdolla alkoivat\ntulvia amfiteatteriin. Voimia säästääkseen kulkivat he aseettomina,\nmilloin aivan alasti, milloin kantaen kädessään vihreitä oksia tai\nkukkaköynnöksiin kiedottuina, nuorina, kauniina ja elämää uhkuvina\naamuauringon valossa. Heidän voimakkaat ruumiinsa välkkyivät öljystä.\nKaunismuotoisina kuin marmorikuvat ihastuttivat he kaikkia, jotka\nihailivat kauniita muotoja. Useat heistä olivat tunnettuja henkilöitä,\nja yhtämittaa puhkesi joukko huutamaan: \"Terve Furnius! terve Leo! terve\nMaximus! terve Diomedes!\" Nuoret tytöt loivat heihin rakastuneita\nsilmäyksiä, ja he puolestaan valitsivat kauneimman tytön, laskettelivat\npilapuheita ikäänkuin ei heillä olisi ollut minkäänlaista huolta,\nheittelivät lentosuudelmia tai puhkesivat puhumaan: \"Syleile minua\nennenkuin kuolema minua syleilee!\" Sitten he katosivat porttien taakse,\nmonet jäädäkseen sille tielle. Joukon huomio kiintyi yhä uusiin\ntulokkaihin. Miekkailijoiden perässä tuli ruoskilla varustettuja miehiä,\nn.s. \"mastigophoroi\", joiden tehtävä oli ruoskia ja ärsyttää\nmiekkailijoita. Sitten suuntautui \"spoliariumin\" puolta kohden pitkä\nrivi rattaita, täynnä puisia ruumisarkkuja. Kuormat nähdessään sai kansa\ntaasen ilonaihetta, sillä arkkujen lukumäärä lupaili komeaa näytelmää.\nTuli miehiä, joiden virkana oli haavoittuneiden surmaaminen, ja he\nolivat puetut Charoniksi tai Mercuriukseksi, tuli miehiä, joiden piti\nvalvoa järjestystä sirkuksessa, tuli orjia, joiden tehtävänä oli\nvirkistysten tarjoaminen, ja vihdoin pretorianeja, joita aina piti olla\namfiteatterissa Caesarin ympärillä, tarpeen varalta.\n\nVihdoin avattiin vomitoriot ja ihmislauma pääsi tunkeutumaan sirkukseen.\nMutta uteliaita oli niin paljon, että tulva kesti koko tunnin, ja kaikki\nhämmästelivät, että koko tämä lukematon kansanpaljous mahtui\namfiteatteriin. Pedot, jotka vainusivat ihmishajua, karjuivat entistä\nhurjemmin. Katselijat etsivät paikkojaan, ja koko sirkus oli täynnä\npauhua niinkuin meri myrskyllä.\n\nVihdoin saapui kaupungin prefekti vartijoidensa ympäröimänä, ja häntä\nseurasi katkeamattomana sarjana senaattorien, konsuleiden, pretoreiden,\naedilien, palatsin ja virastojen virkamiesten, pretorianipäällikköjen,\npatricioiden ja ylhäisten naisten kantotuoleja. Muutamien kantotuolien\nedellä kulki liktoreja, jotka pitelivät vitsakimpun keskelle asetettua\nkirvestä, toisten edellä astui orjajoukkoja. Kantotuolien kultaus,\nvalkeat ja kirjavat puvut, sulat, korvarenkaat, jalokivet ja kirveiden\nterät välkkyivät auringonpaisteessa. Joukko tervehti mahtimiehiä\näänekkäillä huudoilla, jotta koko sirkus kaikui. Tuon tuostakin saapui\npaikalle vielä pieniä pretorianiosastoja.\n\nHiukan myöhemmin tulivat eri temppelien papit, ja heidän perässään\nkannettiin, liktorien kuuluttamina, Vestan pyhiä neitsyitä.\nKilpaleikkien alkaminen odotti nyt ainoastaan Caesaria, joka ei tahtonut\npitkillä odotuksilla koetella kansan kärsivällisyyttä, vaan päinvastoin\ntäsmällisyydellä saavuttaa sen suosion, ja joka sentähden piankin saapui\nAugustan ja augustianien seurassa.\n\nViimemainittujen joukossa oli myöskin Petronius, jonka kantotuolissa\nistui Vinitius. Tämä tiesi Lygian olevan sairaana ja tiedotonna, mutta\nviime päivinä oli pääsy vankilaan ollut mitä ankarimmin kielletty,\nvanhojen vartijoiden sijalle oli pantu uusia, jotka eivät itse saaneet\npuhua vankien kanssa eivätkä antaa vähintäkään tietoa vankien\ntuttaville, jos he tulivat kysymään jotakin. Sentähden ei Vinitiuskaan\nvarmaan tietänyt, oliko Lygia ensimäisen kilpaleikkipäivän osalle\nmäärättyjen uhrien joukossa. Jalopeurojen eteen saatettiin nimittäin\nviskata sairas, vaikkapa tiedotonkin nainen. Uhrit piti ommeltaman\neläinten nahkoihin ja joukoittain ajettaman arenalle, ja niin ollen oli\nkatselijain mahdoton tietää, oliko heitä yksi enemmän tai vähemmän, ja\ntuntea, keitä he olivat. Vinitius oli lahjonut sekä vartijat että kaikki\namfiteatterin palvelijat ja sopinut pedonkesyttäjien kanssa, että he\nkätkisivät Lygian johonkin pimeään nurkkaan amfiteatterissa. Yöllä he\nantaisivat hänet Vinitiuksen lähetin käsiin, joka paikalla rientäisi\nviemään häntä Albanian vuorille. Petronius, jolle salaisuus oli uskottu,\nneuvoi Vinitiusta julkisesti astumaan amfiteatteriin ja vasta ovella\nsekaantumaan tungokseen sekä sitten rientämään holveihin erityisesti\nosoittamaan Lygiaa vartijoille, jotta kaikki erehdykset tulisivat\nvältetyiksi.\n\nVartijat päästivät hänet pienestä ovesta, josta heidän itsensä oli\ntapana kulkea, ja muuan heistä, Syrus nimeltään, vei hänet paikalla\nkristittyjen luo. Matkalla hän virkkoi:\n\n\"En tiedä, herra, löydätkö sitä jota etsit. Me olemme täällä kysyneet\nLygia-nimistä neittä, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Tai ehkeivät\nhe luottaneet meihin.\"\n\n\"Onko heitä paljon?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Suuren osan, herra, täytyy jäädä huomiseen.\"\n\n\"Onko heidän joukossaan sairaita?\"\n\n\"Ei niin sairaita, etteivät he pysyisi pystyssä.\"\n\nTämän sanottuaan avasi Syrus ovet, ja he tulivat jonkinlaiseen suureen\nhuoneeseen, joka oli sekä hyvin matala että hyvin pimeä. Sinne nimittäin\nei päässyt valoa muuta kuin ristikon läpi, joka oli sen ja arenan\nvälillä. Alussa ei Vinitius saattanut eroittaa mitään. Hän kuuli vain\näänten ja huutojen hyminää amfiteatterista, mutta kun hänen silmänsä\nhetkisen perästä tottuivat hämärään, näki hän joukoittain kummallisia\nsusien ja karhujen näköisiä olentoja. Ne olivat eläinten nahkoihin\npuetut kristityt. Toiset olivat jalkeilla, toiset polvillaan ja\nrukoilivat. Pitkistä hiuksista, jotka valuivat nahkojen päälle, saattoi\npäättää, mitkä uhreista olivat naisia. Susien näköiset äidit pitelivät\nsylissään karvaisiin peitteisiin neulottuja lapsiaan. Mutta kasvot,\njotka pilkistivät esiin nahoista, Olivat valoisat, ja kuumeensekainen\nilo pani silmät loistamaan. Selvästi saattoi huomata, että yksi ainoa\najatus oli vallannut useimmat näistä ihmisistä: he elivät\nyliluonnollisessa huumauksessa, joka eroitti heidät kaikesta, mitä\nheidän ympärillään oli ja saattoi tapahtua. Vinitius kyseli muutamilta\nLygiaa, mutta he loivat häneen oudon katseen, ikäänkuin heitä olisi\nherätetty unesta, eivätkä vastanneet hänen kysymykseensä; toiset\nhymyilivät hänelle, laskivat sormen huulilleen tai osoittivat rautaista\nristikkoa, jonka läpi tunki kimppu päivänpaistetta. Tuon tuostakin\nrupesivat lapset itkemään. Ne pelkäsivät petojen karjuntaa, koirien\nvinguntaa, ihmisjoukon rähinää ja omia vanhempiaan, jotka olivat petojen\nnäköiset. Vinitius kulki vartija Syruksen rinnalla, katseli kasvoja,\nhaki ja kyseli. Tuon tuostakin hän oli kompastumaisillaan olentoihin,\njotka tungoksen ja kuumuuden vaikutuksesta olivat menneet tainnoksiin ja\nkaatuneet permannolle, ja jatkoi sitten matkaansa yhä syvemmälle\nhuoneeseen, joka tuntui olevan miltei yhtä laaja kuin koko amfiteatteri.\n\nÄkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sillä hän oli ristikon luota kuulevinaan\ntutun äänen. Hän kuunteli hetkisen, kääntyi sitten takaisin ja tunkeutui\nääntä kohti. Valokimppu lankesi puhuvan päälaelle, ja Vinitius tunsi\nsudennahan alta Crispuksen laihtuneet, armottomat kasvot.\n\n\"Katukaa syntejänne,\" huusi vanhus, \"sillä hetki on pian käsissä. Mutta\njoka luulee kuolemalla voivansa sovittaa syntinsä, se täyttää sydämensä\nuudella synnillä ja ikuinen tuli hänet polttaa. Jokaisella synnillänne,\njonka te elämässänne tehneet olette, olette te uudestaan\nristiinnaulinneet Herran, kuinka taidatte siis uskoa, että se tuska,\njoka teitä odottaa, voisi syntinne sovittaa? Sekä syntiset että\nvanhurskaat kuolevat tänään samalla kuolemalla, mutta Herra on omansa\ntunteva. Voi teitä, sillä jalopeurojen kynnet ovat teidän ruumiinne\nrepivät, mutta teidän syntinne Jumalan edessä jää entiselleen. Kerran\nosoitti Herra laupeuttaan yllinkyllin, kun Hän salli itsensä\nristiinnaulittaa, mutta nyt Hän tulee pelkästään tuomarina, joka ei\nyhtäkään syntiä rankaisematta jätä. Jos te siis luulette\nkärsimyksellänne sovittavanne syntinne, rikotte te Jumalan oikeutta\nvastaan ja saatte sitä suuremman rangaistuksen. Loppunut on laupeus ja\ntullut on Jumalan vihan hetki. Pian seisotte hirveän tuomarin edessä,\njonka edessä yksin vanhurskaus pysyy. Katukaa syntejänne, sillä helvetin\nkuilu avautuu, ja voi teitä miehiä ja naisia, voi vanhempia ja lapsia!\"\n\nHän nosti luisevat kätensä ja heristeli niitä polvistuvien päiden\npäällä, pelotonna ja armotonna katsellen silmiin kuolemaa, joka odotti\nkaikkia näitä tuomittuja. Hänen vaiettuaan alkoi kuulua huutoja:\n»Katukaamme syntejämme!» Sitten oli taasen aivan hiljaista. Ei kuulunut\nmuuta kuin lasten itku ja käsien läiske, kun onnettomat löivät\nrintoihinsa. Vinitiuksen suonissa tuntui veri jähmettyvän. Hän oli\npannut kaiken luottamuksensa Kristuksen laupeuteen ja nyt hän kuuli,\nettä vihan päivä oli tullut ja etteivät edes arenalla kuolevat saisi\narmoa. Tosin hänen päähänsä salaman nopeudella lensi se valoisa ajatus,\nettä Pietari olisi puhunut toisin noille kuoleville, mutta kuitenkin\nCrispuksen uhkaavat, suvaitsemattomat sanat, tämä synkkä huone\nristikkoineen, joka johti tuskan kentälle ja marttyriuteen, sekä\nkuolemaan puettujen uhrien läheisyys täytti hänen mielensä kauhulla ja\nsäälillä. Tämä kaikki tuntui hänestä aivan kamalalta, sata kertaa\nkamalammalta kuin verisin tappelu, johon hän on ottanut osaa. Kuumuus ja\nhuono ilma alkoivat tukahuttaa. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän rupesi\npelkäämään pyörtyvänsä kuten nuo onnettomat, joiden ruumiisiin hän oli\nollut kompastumisillaan etsiessään Lygiaa pitkin huonetta. Lopulta hän\nmuisti, että ristikot minä hetkenä hyvänsä saattavat avautua, ja silloin\nhän ääneen rupesi huutamaan Ursusta ja Lygiaa, toivoen, että jolleivät\nhe itse, niin ainakin joku tuttava vastaisi.\n\nJoku karhuksi puettu mies tarttui todella hänen togansa liepeeseen ja\nvirkkoi:\n\n\"Herra, he jäivät vankilaan. Minut veivät ulos viimeiseksi, ja minä näin\nLygian sairaana lepäävän vuoteella.\"\n\n\"Kuka olet?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Kivenhakkaaja, jonka majassa apostoli sinut kastoi, herra. Kolme päivää\nsitten panivat minut vankeuteen, ja tänään minä kuolen.\"\n\nVinitius hengitti syvältä. Tänne tullessaan oli hän toivonut löytävänsä\nLygian, mutta nyt hän kiitti Kristusta siitä, ettei hän ollut täällä, ja\npiti sitä Hänen laupeutensa merkkinä.\n\nKivenhakkaaja tarttui uudestaan Vinitiuksen togan liepeeseen ja lausui:\n\n\"Muistatko, herra, että minä silloin, kun apostoli opetti kellarissa,\njohdatin sinut Corneliuksen viinitarhaan?\"\n\n\"Muistan,\" vastasi Vinitius.\n\n\"Näin apostolin päivää ennen kuin he minut vangitsivat. Hän siunasi\nminut ja lupasi tulla amfiteatteriin siunaamaan kuolevia. Tahtoisin\nkuoleman hetkellä nähdä hänet ja ristin merkin, niin olisi minun\nhelpompi kuolla. Jos siis tiedät, herra, missä hän on, niin sano\nminulle.\"\n\nVinitius alensi ääntään ja lausui:\n\n\"Hän on Petroniuksen palvelijoiden joukossa, orjaksi puettuna. En tiedä\nmissä he istuvat, mutta palaan sirkukseen katsomaan. Katso sinä minuun,\nkun tulet arenalle. Minä nousen seisomaan ja käännän kasvoni sinnepäin,\nmissä he ovat. Siten löydät hänet.\"\n\n\"Kiitän sinua, herra, ja rauha olkoon kanssasi.\"\n\n\"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen.\"\n\n\"Amen.\"\n\nVinitius jätti cuniculumin ja läksi amfiteatteriin. Hänen paikkansa oli\nPetroniuksen vieressä, keskellä muita augustianeja.\n\n\"Oliko?\" kysyi Petronius.\n\n\"Ei ollut. Hän jäi vankilaan.\"\n\n\"Kuulepa nyt mikä ajatus tuli mieleeni, mutta katsele, kun minua\nkuuntelet, esimerkiksi Nigidiaa, jotta ihmiset luulisivat meidän puhuvan\nhänen hiuskoristeistaan... Tigellinus ja Chilon katselevat meitä\nparaikaa... Kuule siis: pankoot Lygian yöllä arkkuun ja kuljettakoot\nkuolleena pois vankilasta — loput arvaat sanomattanikin.\"\n\n\"Kyllä,\" vastasi Vinitius.\n\nSiinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Tullius Senecio kumartui\nheidän puoleensa ja lausui:\n\n\"Tiedättekö, annetaanko kristityille aseita?\"\n\n\"Emme tiedä,\" vastasi Petronius.\n\n\"Soisinpa että annettaisiin,\" puhui Tullius, \"sillä muuten arena pian on\nkuin mikäkin teurastajan pöytä. Mutta mikä erinomainen amfiteatteri!\"\n\nHän oli oikeassa: amfiteatteri oli todella loistava. Alemmat istuimet\nolivat valkeilla togilla peitetyt ja häikäisivät kuin lumi. Kullatussa\n»podiumissa» istui Nero, kaulassa timanttivitjat, päässä kultainen\nseppel, ja hänen rinnallaan Augusta, kauniina ja synkkänä. Molemmin\npuolin oli vestalittaria, korkeita virkamiehiä, senaattoreja\nkallisarvoisissa puvuissa, sotaväen päällikköjä loistavissa asuissa,\nsanalla sanoen: kaikki, mitä Roomassa oli mahtavaa, loistavaa ja\nrikasta, oli koolla. Etempänä istui ritareja ja ylempänä leveni\nihmismeri, pää päässä kiinni. Mutta pilarista toiseen kierteli\nruusuista, liljoista, syyskukista, muratista ja viinipuusta punottuja\nköynnöksiä.\n\nKansanjoukko puheli ääneen, huusi, lauloi, puhkesi tuon tuostakin\nnauramaan jollekin sukkeluudelle, kierteli rivistä riviin ja tömisteli\nkärsimättömänä jalkojaan, jouduttaakseen näytelmän alkamista.\n\nVihdoin kävi töminä aivan jyriseväksi eikä ottanut lakatakseen. Silloin\nkaupungin prefekti, joka loistavalla saatollaan oli piirittänyt arenan,\nantoi merkin heilauttamalla huivia, ja siihen tuhannet äänet\namfiteatterista vastasivat huudolla: »aaa!...»\n\nTavallisesti kilpaleikit alkoivat taistelulla villejä petoja vastaan,\njolloin vastustajina esiintyi barbareja sekä pohjoisesta että etelästä.\nTällä kertaa petoja oli sentään liian paljo, ja sentähden ohjelma alkoi\nandabatien taistelulla. Andabatit olivat kypäriin puettuja miehiä,\njoiden kypäristä puuttui silmälävet, joten heidän täytyi iskeä\numpimähkään. Muutamia kymmeniä andabateja astui nyt arenalla ja he\nalkoivat hurjasti piestä ilmaa miekoillaan. Mastigoforit työnsivät heitä\npitkillä talikoilla yhteen kokoon, jotta he löytäisivät toisensa.\nHienompi yleisö katseli välinpitämättömänä ja halveksien tätä näytelmää,\nmutta kansaa huvitti katsella kamppailevien kömpelöjä liikkeitä. Välistä\ntörmäsivät taistelijat olkapäineen yhteen, ja silloin puhkesi yleisö\näänekkääseen nauruun ja huusi: »oikealle!» »vasemmalle!» »eteenpäin!»\nMonesti kamppailijoita tahallisesti johdettiin harhaan. Muutamat parit\nolivat sentään päässeet käsikähmään, ja taistelu uhkasi käydä veriseksi.\nRohkeimmat miehet viskasivat pois kilpensä, tarttuivat toverinsa\nvasempaan käteen, jotteivät hukkuisi toisistaan, ja kamppailivat kunnes\nkaatuivat. Se joka kaatui, nosti sormensa ilmaan, siten rukoillen armoa,\nmutta tavallisesti kansa jo kilpaleikkien alussa vaati haavoittuneille\nkuolemaa, varsinkin kun oli kysymys andabateista, joiden kasvot olivat\npeitossa ja jotka siten pysyivät yleisölle tuntemattomina. Vähitellen\nlakkasi taistelu, ja lopulta ei arenalla ollut kuin kaksi miestä. Heitä\ntönittiin, kunnes he törmäsivät vastatusten, kaatuivat hiekkaan ja\nvihdoin surmasivat toisensa. Yleisön huutaessa »ratkaistu» [peractum\nest!] korjasivat palvelijat pois ruumiit, sitten tuli arenalle pieniä\npoikia, jotka peittivät veriset jäljet ja sirottelivat hiekalle\nsafranin lehtiä.\n\nMutta nyt seurasi tärkeämpi taistelu, joka oli omiaan herättämään\nuteliaisuutta hienostossakin eikä yksin roskaväessä. Sellaisten aikana\nlöivät nuoret patriciot vetoja ja kadottivat monesti koko omaisuutensa.\nNytkin kierteli kädestä käteen tauluja, joihin oli kirjoitettu\nlemmikkien nimet ja sestertsien lukumäärä, minkä kukin uhrasi\nvalitulleen. Eniten saivat tietysti »spectati» eli ne miekkailijat,\njotka jo useinten olivat voittaneet arenalla, mutta uusien ja\ntuntemattomienkin miekkailijoiden tähden pantiin monesti likoon suuria\nsummia, sillä toivottiin sitä suurempaa saalista, jos he voittaisivat.\nCaesar löi vetoa, samaten papit, vestalittaret, senaattorit, ritarit,\nkansa. Köyhät, joilla ei ollut rahaa, panivat monesti oman vapautensa.\nSitten odotettiin sykkivin sydämin, jopa pelko mielessä miekkailijoiden\nesiintymistä, ja moni teki ääneensä lupauksia jumalille, jotta he vain\nsoisivat suosionsa hänen valitulleen.\n\nKun torvien läpitunkevat toitotukset törähtivät arenalla, syntyi siellä\nodotuksen hiljaisuus. Tuhannet silmät kääntyivät suureen porttiin päin,\njota Charoniksi puettu mies likeni. Yleisen hiljaisuuden vallitessa iski\nhän siihen kolme kertaa vasarallaan, ikäänkuin kutsuakseen kuolemaan ne,\njotka olivat kätketyt sen taakse. Sitten avautuivat hiljalleen porttien\npuoliskot ja mustasta kidasta alkoi valoisalle arenalle astua\nmiekkailijoita. He olivat noin viidenkolmatta miehen suuruisissa\nryhmissä, erikseen trakilaiset, mirmillonilaiset, samnitit,\ngallialaiset, kaikki raskaissa aseissa. Vihdoin tulivat myöskin\n»retiarii», kukin kantaen toisessa kädessä verkkoa, toisessa\nkolmikärkeä. Sen mukaan kuin he tulivat näkyviin, rupesi sieltä täältä\nistumariveiltä kuulumaan kättentaputuksia, jotka vihdoin yltyivät\nsuureksi ja miltei loputtomaksi suosion myrskyksi. Koko amfiteatteri oli\ntäynnä hehkuvia kasvoja, paukuttelevia käsiä ja suita, jotka ammottivat\nlevällään ja joista tunki huutoja. Miekkailijat marssivat arenan ympäri\nraskain, tasaisin askelin, välkyttäen aseitaan ja komeita pukujaan.\nKeisarillisen \"podiumin\" eteen he vihdoin seisahtuivat, juhlallisina ja\ntyyninä koko loistossaan. Torvien läpitunkevat äänet tekivät lopun\nkättenpaukkeesta, ja miekkailijat kohottivat ilmaan oikean kätensä,\nnostivat päänsä ja silmänsä Caesarin puoleen ja rupesivat huutamaan, tai\noikeastaan laulamaan, yksitoikkoisella, venytetyllä äänellä:\n\n   \"Ave Caesar imperator!\n   Morituri te salutant!\"\n\n   [Terve Caesar keisari!\n   Kuoloon kulkijat sua tervehtivät!]\n\nSitten he hajaantuivat ja juoksivat kiireesti paikoilleen arenan\nympärillä. Heidän piti ryhtyä taistelemaan osastottain, mutta\nkuuluisinten miekkailijoiden oli ensin suotu koettaa voimiaan\nkaksintaistelussa, jossa voima, kätevyys ja vastustajan rohkeus\nparhaiten tulivat näkyviin. Gallialaisten joukosta astui nyt\nmiekkailija, jonka kaikki amfiteatterin ystävät tunsivat nimellä\n\"Teurastaja\" (Lanio) ja joka oli voittanut monissa kilpaleikeissä.\nPäässä suuri kypärä, mahtava rinta ja selkä puserrettuina panssariin,\noli hän auringonpaisteessa arenan keltaisella hiekalla kuin mikäkin\nloistava, jättiläiskokoinen koppakuoriainen. Hänen vastustajakseen\nilmaantui Calendio, joka retiariuksena oli yhtä kuuluisa.\n\nKatselijain kesken ruvettiin jo lyömään vetoa:\n\n\"Viisisataa sestertsiä! Gallialainen voittaa!\"\n\n\"Viisisataa! Calendio voittaa!\"\n\n\"Kautta Herkuleksen! Tuhat!\"\n\n\"Kaksi tuhatta!\"\n\nPäästyään keskelle arenaa rupesi gallialainen huiskimaan miekallaan,\nkumartelemaan ja tarkasti katselemaan kypäränsä aukosta. Keveäliikkeinen\nretiarius, jonka vartalo oli sorja kuin kuvapatsaalla ja joka oli\naivan alasti, ainoastaan lanteilla vyö, liikkui notkeasti jykevän\nvastustajansa ympärillä, kierteli sirosti verkkoaan, vuorotellen nosti,\nvuorotellen laski kolmikärkeä ja lauloi \"verkkomiesten\" tavallista\nlaulua:\n\n   \"Non te peto, piscem peto,\n   Quid me fugis, Galle.\"\n\n   [\"En sinua tahdo, kalaa haen,\n   Miksi pakenet gallialainen.\"]\n\nMutta gallialainenpa ei paennut, päinvastoin hän pysyi järkähtämättä\npaikoillaan ja käänteli vain sen verran, että aina sai vastustajansa\npysymään näkyvissään. Hänen ruumiinsa ja äärettömän suuri päänsä olivat\nuhkaavan näköiset. Katselijat ymmärsivät täydellisesti, että tuo raskas,\nvaskeen taottu vartalo valmistautuu äkkinäiseen, ratkaisevaan\nhyökkäykseen. Verkkomies hääri yhtämittaa hänen ympärillään, vuoroin\nedeten, vuoroin likennellen ja liikutellen kolmikärkeään niin nopeasti,\nettä ihmissilmä tuskin saattoi sen liikkeitä seurata. Kolmikärki kolahti\njo monesti gallialaisen panssaria vastaan, mutta mies ei liikahtanut.\nHänen huomionsa oli kiinnitetty verkkoon, joka lakkaamatta liehui hänen\npäänsä päällä kuin pahaa ennustava lintu. Katselijat seurasivat henkeä\npidätellen miesten mestarillista esitystä. Tarkoin harkittuaan karkasi\nLanio vihdoin vastustajansa kimppuun. Tämä vältti yhtä nopealla\nliikkeellä hänen miekkansa iskun, nosti käsivartensa, oikaisi suoraksi\nja heitti verkon.\n\nGallialainen kääntyi paikalla ja väisti kilvellään. Molemmat loittonivat\nhetkiseksi toisistaan. \"Macte!\" huudettiin, jotta amfiteatteri kaikui.\nAlemmilla riveillä ruvettiin taasen lyömään vetoa. Itse Caesar, joka\nalussa oli jutellut vestalitar Rubrian kanssa, käänsi nyt päänsä\narenalle.\n\nPian oli kamppailu taas täydessä vauhdissa, ja miesten liikkeet olivat\nniin sirot ja täsmälliset, että olisi luullut heidän tahtovan vain\nnäyttää taitoaan eikä suinkaan kamppailevan elämästä ja kuolemasta.\nKaksi kertaa gallialainen vielä vältti verkon ansan ja vetäytyi arenan\nsyrjälle, mutta silloin ne katselijat, jotka kuuluivat vastapuolueeseen\nja jotka eivät tahtoneet, että hän pääsisi lepäämään, rupesivat\nhuutamaan: \"jatka!\" Gallialainen totteli ja jatkoi taistelua. Äkkiä\nverkkomiehen käsivarresta rupesi valumaan verta ja verkko putosi hänen\nkädestään. Lanio valmistui antamaan hänelle kuoliniskua, mutta samassa\nCalendio, joka tahallaan oli uskotellut vastustajallensa, ettei hän muka\nenää osaisi hallita verkkoa, vetäytyi taaksepäin, vältti siten miekan\niskun, tyrkkäsi kolmikärjen vastustajansa polvien väliin ja kaatoi hänet\nmaahan.\n\nGallialainen aikoi nousta, mutta samassa silmänräpäyksessä onnettomat\nlangat kiertyivät hänen ympärilleen, ja kun hän vain yritti liikkua,\ntakertuivat ne yhä kireämmin hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Samalla\nkolmikärjen piikit kaiken aikaa pitelivät häntä maassa. Kerran hän vielä\nkokosi voimansa, nojasi kyynärpäihinsä ja koetti nousta, mutta turhaan!\nHän sivelsi vielä kerran otsaansa hervottomalla kädellään, jossa\nmiekkakaan ei enää pysynyt, mutta kaatui sitten selälleen. Calendio\npainoi hänet kolmiaseen kärjellä maahan, nojasi aseen varteen ja käänsi\nkasvonsa Caesarin podiumiin päin.\n\nKättentaputukset ja huudot panivat koko sirkusrakennuksen tärisemään.\nOmien puoluelaistensa silmissä oli Calendio tällä hetkellä suurempi kuin\nCaesar. Heidän sydämensä eivät enää tunteneet vähintäkään vihaa Laniota\nkohtaan: olihan hän oman verensä kaupalla täyttänyt heidän kukkaronsa\ntäpösen täyteen. Yleisön mielipiteet jakaantuivat nyt kahtia. Toiset\nvaativat voitetulle kuolemaa, toiset armahdusta, mutta verkkomies loi\nsilmänsä ainoastaan Caesariin ja vestalittarien puoleen, odottaen mitä\nhe sanoisivat.\n\nCaesar, ikävä kyllä, ei pitänyt Laniosta, sillä hän oli kilpaleikeissä\nennen tulipaloa lyönyt vetoa Laniota vastaan ja hävinnyt Licinukselle\naika rahasumman. Hän ojensi siis käsivartensa podiumista ja kiepautti\npeukalonsa maata kohti.\n\nVestalittaret tekivät paikalla saman merkin. Silloin Calendio painoi\npolvensa gallialaisen rinnalle, veti esiin lyhyen veitsen, jota hän\ntavallisesti kantoi vyössään, tähtäsi vastustajansa rintaan ja iski\nvihdoin terävän, kolmisyrjäisen aseen kahvaan asti hänen kurkkuunsa.\n\n_Peractum est!_ kaikui pitkin amfiteatteria.\n\nLanio vavahteli jonkun aikaa kuten haavoitettu teuras, potkien arenan\nhiekkaa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja jäi liikkumattomana\npaikoilleen.\n\nOli aivan turhaa, että Mercurius kuumalla raudalla koetti, oliko hän\ntodella kuollut. Hänen ruumiinsa korjattiin pois, ja sen sijaan tuli\ntoisia pareja. Vasta niiden kilpailtua alkoi taistelu osastoittain.\nKansa seurasi taistelua sieluineen, sydämineen, silmineen: huudettiin,\nkiljuttiin, vihellettiin, paukutettiin käsiä, naurettiin, ärsytettiin\nkilpailijoita ja raivottiin. Kahteen osastoon jaetut miekkailijat\ntaistelivat hurjasti kuin villit pedot: rinta lyötiin rintaa vastaan,\nruumis kietoi ruumiin surmaavaan syleilyyn, voimakkaat jänteet\nrusahtelivat, miekkoja upotettiin rintoihin ja vatsoihin, kalpeat huulet\npuhalsivat verta hiekkaan. Taistelun loppupuolella valtasi muutamat\nkymmenet ensikertalaiset sellainen kauhu, että he syöksyivät pois ja\nyrittivät paeta, mutta mastigoforit olivat paikalla heidän kimpussaan ja\najoivat heidät lyijypäisillä kepeillä takaisin taistelun tuoksinaan.\nHiekkaan syntyi suuria, mustia lammikkoja; alastomat, haavoittuneet\nruumiit makasivat maassa kuin mitkäkin lyhteet. Elävät ihmiset\ntaistelivat ruumiiden päällä, satuttivat kätensä ja jalkansa miekkoihin,\nkilpiin ja rikkoontuneihin aseisiin, haavoittuivat ja kaatuivat. Kansa\noli aivan haltioissaan, kuoleman näkeminen meni sen suoniin kuin\njuovuttava viini ja hiveli sen silmää. Kansa hengitti ja veti\nnautinnolla keuhkoihinsa kuoleman hajua.\n\nVähitellen kaatuivat kaikki voitetut. Ainoastaan joku haavoittunut\nhoippui vielä arenan laidalla, nostaen kätensä yleisön puoleen ja siten\nrukoillen armahdusta. Voittajille jaettiin palkintoina seppeleitä ja\nöljypuun oksia. Sitten seurasi levon hetki ja se muuttui kaikkivaltiaan\nCaesarin tahdosta todelliseksi juhlaksi. Vaaseissa poltettiin\nhyvänhajuisia aineita, ja hieno safrani- ja orvokkisade kostutti\nkatselijat. Tarjottiin virvokkeita, keitettyä lihaa, makeita leivoksia,\nviiniä, oliveja ja hedelmiä. Kansa syödä mauskutti, jutteli ja huusi\nCaesarin kunniaksi, siten kiihoittaakseen hänen anteliaisuuttaan. Kun\nnälkä ja jano oli saatu asettumaan, kantoivat sadat orjat esiin suuria\nkoreja, jotka olivat täynnä lahjoja, ja Amoreiksi puetut poikaset\nheittelivät sitten mitä erilaisimpia esineitä istumarivien väliin. Kun\narpajaisnoppia, \"tesseroita\" ruvettiin jakelemaan, syntyi tappelu:\nihmiset tunkeutuivat yhteen, kiertelivät ja kääntelivät, tallasivat\ntoisia jalkojensa alle, huusivat apua, hyppäsivät penkkien yli toisten\nrivien istuimille ja tukahtuivat hirveässä sekamelskassa. Se joka sattui\nsaamaan onnellisen numeron, saattoi voittaa kokonaisen talon\npuutarhoineen, orjan, komean puvun tai harvinaisen villipedon, jonka\nsitten saattoi myydä amfiteatteriin. Sen tähden syntyi \"tesseroita\"\njaettaessa sellainen sekamelska, että pretorianien monesti täytyi\nrientää palauttamaan järjestystä, ja teatterista aina täytyi kantamalla\nviedä ihmisiä, joiden kädet tai jalat tungoksessa olivat menneet poikki,\njopa sellaisiakin, jotka olivat tukehtuneet.\n\nRikkaammat eivät kuitenkaan ottaneet osaa taisteluun \"tesseroista\".\nAugustianeilla oli tällä kertaa toinen huvinaihe: he katselivat\nChilonia, joka turhaan koetti näyttää, että hän voi nauttia taistelusta\nja verenvuodatuksesta niinkuin muutkin. Onneton kreikkalainen rypisteli\nkulmakarvojaan, pusersi kokoon huulensa ja kiristi nyrkkinsä niin, että\nkynnet painuivat lihaan. Turhaan! Hänen kreikkalainen luontonsa ja\nsynnynnäinen pelkuruutensa ei sietänyt tällaista näytelmää. Hänen\nkasvonsa kalpenivat, otsalle nousi hikikarpaloja, huulet sinettyivät,\nsilmät painuivat umpeen, hampaat alkoivat kalista ja koko ruumis vapisi.\nKilpailujen päätyttyä hän hiukan tointui, mutta kun häntä ruvettiin\npilkkaamaan, suuttui hän hurjasti ja rupesi epätoivoissaan\npuolustautumaan.\n\n\"Hei kreikkalainen!\" huusi Vatinius, tarttuen hänen partaansa. \"Et taida\nsietää nähdä nyljettyä ihmisnahkaa!\"\n\nChilon näytti hänelle kaksi keltaista hammasta, ainoat jotka hänellä\noli, ja virkkoi:\n\n\"Isäni ei ollut suutari, en siis saattaisi paikata sitä.\"\n\n\"_Macte! habet!_\" huusivat muutamat äänet.\n\nMutta toiset jatkoivat pilaansa.\n\n\"Eihän se ole hänen syynsä, että hänellä sydämen asemesta on rinnassa\njuustonpalanen! huudahti Senecio.\"\n\n\"Enempää kuin se on sinun syysi, että sinun hartioillasi pään asemesta\non rakko,\" vastasi Chilon.\n\n\"Ehkä sinä vielä rupeat miekkailijaksi! Olisi varsin soma nähdä sinun\nheiluttavan verkkoa arenalla.\"\n\n\"Jos minä sinut koppaisin siihen verkkoon, olisin kopannut haisevan\nhölmön.\"\n\n\"Entä kuinka kristittyjen käy?\" kysyi Festus Ligurialainen. \"Etkö\ntahtoisi ruveta koiraksi ja purra heitä?\"\n\n\"Ainakaan en tahtoisi ruveta sinun veljeksesi.\"\n\n\"Sinä maeotilainen ruttopaise!\"\n\n\"Sinä ligurialainen muuli!\"\n\n\"Nähtävästi sinun paikkojasi syhyy, mutta en neuvo sinua pyytämään, että\nminä niitä syhyttäisin.\"\n\n\"Syhytä sinä vain omia paiseitasi. Jos raapit pois ne, hävität parhaan\nmikä sinussa on.\"\n\nTällä tavalla he häntä härnäsivät, ja hän puolustautui purevasti,\nherättäen hovilaisissa yleistä naurua. Caesar taputti käsiään, huusi\n\"Macte!\" ja kiihoitti jatkamaan sanasotaa. Hetkisen perästä likeni\nPetronius, tönäisi elfenluisella kepillään kreikkalaista olkapäähän ja\nlausui kylmästi:\n\n\"Hyvä on, filosofi, mutta yhdessä suhteessa olet erehtynyt: jumalat\nmääräsivät sinut taskuvarkaaksi, ja sinä olet ruvennut pahaksi hengeksi.\nSentähden et saata sietää näytelmää.\"\n\nVanhus loi häneen punoittavat silmänsä, mutta ei löytänyt sopivaa\nhaukkumasanaa. Hetkisen vaiettuaan hän vaivoin sai sanotuksi:\n\n\"Siedänpä!...\"\n\nSamassa antoivat torvet merkin, että keskeytynyttä näytelmää\njatkettaisiin. Ihmiset rupesivat kiireesti rientämään pois käytävistä,\njoihin olivat kerääntyneet juttelemaan ja lepuuttamaan jalkojaan. Kaikki\njoutuivat liikkeeseen, ja usein syntyi tappelu istuinpaikkojen\nanastamisesta. Senaattorit ja patriciot vetäytyivät paikoilleen.\nVähitellen melu hiljeni, ja vihdoin vallitsi järjestys koko\namfiteatterissa. Arenalla hääri ihmisjoukko puhdistamassa hiekkaa\nverikokkareista.\n\nKristittyjen vuoro oli tullut. Näytelmä oli yleisölleen aivan uusi, eikä\nkukaan aavistanut kuinka kristityt käyttäytyisivät. Sentähden kaikki\nodottivat sitä uteliaisuudella. Yleisö oli herkässä mielentilassa, sillä\nse odotti saavansa nähdä jotakin tavatonta, mutta samalla se oli\nkristityille suuttunut. Olivathan he polttaneet Rooman ja sen ikuiset\naarteet. Olivathan he juoneet lasten verta, myrkyttäneet veden,\nkironneet ihmissuvun ja langenneet mitä nurjimpiin rikoksiin.\nRaivostunut joukko ei voinut keksiä heille tarpeeksi suurta\nrangaistusta. Se vain pelkäsi, etteivät kärsimykset lainkaan vastaisi\nhäijyjen ihmisten rikosmäärää.\n\nAurinko oli jo noussut korkealle ja sen säteet tunkivat purppuraisen\n\"velariumin\" läpi, täyttäen arenan verisellä valolla. Hiekka kävi\ntulenkarvaiseksi, ja sekä ihmisten kasvot että tyhjä arena, jonka\nihmisten tuska ja petojen saaliinhimo pian oli täyttävä, olivat\nhirvittävän näköiset. Ilma oli ikäänkuin täynnä hirmua ja kuolemaa.\nKatsojajoukon, joka tavallisesti oli iloinen ja leikkisä, teki viha nyt\naivan sanattomaksi. Kaikkien kasvoihin oli painunut julmuuden leima.\n\nPrefekti antoi merkin, ja sama Charoniksi puettu vanhus, joka oli\nkutsunut kuolemaan miekkailijat, astui nyt hitain askelin arenan toiseen\npäähän ja iski taasen kolkon hiljaisuuden vallitessa kolme kertaa\nvasaransa porttiin.\n\nKoko amfiteatterissa nousi mutina:\n\n\"Kristityt! kristityt!...\"\n\nRautaristikot narisivat ja mastigoforit kajauttivat pimeään aukkoon\ntavanmukaisen huutonsa: \"hiekalle!\" Samassa rupesi arenalle tulvimaan\nnahkoihin käärittyjä, metsänhenkien kaltaisia olentoja. Ne tulivat\nkaikki juoksujalan ikäänkuin kuumesairaan kiihkolla ja lankesivat\npäästyään keskelle arenaa polvilleen sekä kurottivat käsivartensa\ntaivasta kohti. Kansa arveli tuomittujen rukoilevan armoa ja vimmastui\nmokomaa pelkuruutta. Tömistettiin jalkoja, vihellettiin, kristittyjä\nkohti heitettiin tyhjiä viiniastioita ja kalvettuja luita sekä\nhuudettiin: \"pedot esiin! pedot esiin!...\" Äkkiä sattui odottamaton\ntapaus. Karvaisen joukon keskeltä kohotti joku päätään, ja samassa\nhelähti ilmoille laulu, ensi kertaa roomalaisessa sirkuksessa:\n\n   \"Christus regnat!...\"\n\nKatselijat kummastuivat. Tuomitut veisasivat, silmät kohotettuina\nvelariumia kohti. Heidän kasvonsa olivat kalpeat, mutta ikäänkuin\nkirkastuneet. Kaikki käsittivät, etteivät nuo ihmiset rukoile armoa. He\neivät näyttäneet muistavan sirkusta, eivät kansaa, eivät senaattia\neivätkä Caesaria. _Christus regnat!_ kaikui yhä kasvavalla voimalla\nkaikilta kulmilta, nousten kauas kohti korkeutta, mutta katselijoiden\nriveissä alkoivat ihmiset itsekseen miettiä: mitä täällä tapahtuu ja\nmikä Kristus se on, joka hallitsee noiden kuolevien ihmisten suussa?\nMutta samassa avautui toinen ristikko, ja haukkuen karkasi arenalle\nhurjaa kyytiä kokonaisia koiralaumoja: siinä oli keltaisia\nmolossilais-koiria Peloponnesosta, juovikkaita pyrenealaisia koiria ja\nsuden näköisiä karjakoiria Hiberniasta. Niitä oli kaikkia tahallisesti\npidetty nälässä, joten niiden vatsat olivat lerpallaan ja silmät\nverestivät. Haukku ja ulina täytti koko amfiteatterin. Lopetettuaan\nlaulunsa jäivät kristityt liikkumatta lepäämään polvistuviin\nasentoihinsa, ikäänkuin olisivat siihen paikkaan kivettyneet. Heidän\nhuuliltaan vain puhkesi valittavana huutona: _pro Christo! pro\nChristo!_ Pian olivat koirat huomanneet, että eläinten nahkojen alla\noli ihmisiä. Heidän liikkumattomuutensa hämmästytti niitä niin, etteivät\nne heti uskaltaneet karata heidän kimppuunsa. Toiset kiertelivät pitkin\nistuinrivien syrjää, ikäänkuin valitakseen makupalan katselijoiden\njoukosta, toiset juoksentelivat pitkin arenaa, vimmatusti haukkuen ja\nikäänkuin ajaen takaa näkymätöntä petoa. Kansa raivostui. Tuhansia ääniä\npuhkesi ilmoille: toiset katselijoista koettivat karjua kuin pedot,\ntoiset haukkuivat kuin koirat, toiset kirkuivat kaikilla kielillä.\nAmfiteatteri tärisi tämän melun alla. Ärsytetyt koirat karkasivat\npolvistuvien kimppuun, mutta vetäytyivät vielä leukojaan loksautellen\ntakaisin. Vihdoin iski suuri molossilaiskoira hampaansa laitimmaisena\npolvistuvan naisen olkapäähän ja otti hänet haltuunsa.\n\nSilloin kymmenkunta koiraa syöksyi keskelle polvistuvien joukkoa. Yleisö\nlakkasi kirkumasta ja kiinnitti koko huomionsa näytelmään. Vielä kuului\nulvonnan ja rähinän keskeltä jokunen valittava ääni: _pro Christo! pro\nChristo!_, mutta arenalla kimpoilivat kuin suurina möhkäleinä koirien\nja ihmisten ruumiit sekaisin. Rääkätyistä ruumiista valui veri virtoina.\nKoirat repivät toistensa kidoista ihmisten jäseniä. Veren ja höyryävien\nsisälmysten haju kävi niin tikeräksi, että se täytti koko sirkuksen ja\nvaimensi arapialaisten voiteiden lemun aivan tuntumattomiin. Lopulta oli\njäljellä vain ani harvoja polvistuvia olentoja ja nekin sortuivat pian\nläjiin petojen alle.\n\nSamana hetkenä, jolloin kristityt tulivat arenalle, oli Vinitius\nlupauksensa mukaan noussut ja kääntänyt kasvonsa sinnepäin, missä\napostoli istui Petroniuksen väen joukossa, jotta kivenhakkaaja hänet\nlöytäisi. Sitten Vinitius istuutui paikoilleen ja katseli hirveätä\nnäytelmää lasittunein silmin, kasvot valkeina kuin kuolleella ihmisellä.\nAlussa hän pelkäsi, että kivenhakkaaja ehkä oli erehtynyt ja että Lygia\nehkä kuitenkin oli uhrien joukossa, mutta kun hän sitten kuuli huudon:\n_pro Christo!_, kun hän näki kaikkien näiden uhrien tuskat, jotka\nkuolemallaan todistivat uskoansa ja Jumalaansa, valtasi hänet toinen\ntunne. Se tuli kamalana kipuna, mutta samalla vastustamattomana: Kristus\non itse kuollut tuskassa ja ahdistuksessa, tässä seuraavat nyt tuhannet\nHänen jälkiään, veri valuu virtoina — mitä merkitsee asiain niin ollen\nyksi veripisara lisää? Vinitius tunsi, että olisi ollut syntistä ruveta\nrukoilemaan armoa. Tämä tunne henki häntä vastaan arenalta, kuolevien\nvoivotukset ja heidän verensä löyhkä syövytti sen hänen sieluunsa. Ja\nkuitenkin hänen kuivin huulin yhä täytyi toistella: \"Kriste! Kriste!\nSinun apostolisikin rukoilee hänen puolestaan!\" Sitten hänen muistinsa\näkkiä kokonaan heitti hänet, hän ei tietänyt missä oli. Ainoastaan sen\nhän oli tietävinään, että veri arenalla nousemistaan nousee ja\nkokoontumistaan kokoontuu, että se virtaa sirkuksesta yli koko Rooman.\nHän ei kuullut mitään, ei koirien ulvontaa, ei ihmisjoukon rähinää eikä\nedes augustianien huutoja, jotka äkkiä kaikuivat:\n\n\"Chilon on pyörtynyt!\"\n\n\"Chilon on pyörtynyt,\" toisti Petronius, kääntyen kreikkalaiseen päin.\n\nChilon on todella mennyt tainnoksiin. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin\nvaate, pää oli painunut taaksepäin, huulet olivat auki kuin ruumiilla.\n\nSamassa alettiin arenalle ajaa uusia, nahkoihin ommeltuja uhreja.\n\nHe lankesivat hekin paikalla polvilleen, mutta väsyneet koirat eivät\nviitsineet ruveta heitä repimään. Ainoastaan muutamat kävivät likinnä\npolvistuvien kimppuun, toiset laskeutuivat loikomaan, nostivat ilmaan\nveriset kuononsa, nuolivat kylkiään ja haukottelivat.\n\nKansa, joka oli käynyt malttamattomaksi ja jota verinen näytelmä oli\nkiihoittanut, rupesi huutamaan läpitunkevalla äänellä:\n\n\"Jalopeurat! jalopeurat! Päästäkää irti jalopeurat!\"\n\nOli ollut tarkoitus säästää jalopeurat seuraavaan päivään, mutta\namfiteatterissa voitti kansan tahto Caesarinkin tahdon. Yksin\nylimielinen ja oikullinen Kaligula oli uskaltanut sitä vastustaa, olipa\njoskus tapahtunut, että hän oli ruoskituttanut joukkoa kepeillä, mutta\ntavallisesti hän sentään oli alistunut sen tahdon alle. Nero, jolle\nkansan suosio oli kallein kaikesta maan päällä, ei koskaan vastustanut\nmitään. Tällä kertaahan hänen sitäpaitsi piti rauhoittaa tulipalon\nraivostuttama lauma ja siirtää onnettomuuden syy kristittyjen niskoille.\n\nHän antoi siis merkin, että \"cuniculum\" avattaisiin, ja sen huomatessaan\nkansa paikalla rauhoittui. Ristikot, joiden takana jalopeurat\nsäilytettiin, narisivat. Kun koirat näkivät mahtavat pedot, hiipivät ne\nhiljaa ulisten arenan vastaiseen päähän, mutta jalopeurat astuivat\narenalle juhlallisina, hallavina, kaulalla suuret, tuuheat harjat.\nItse Caesar käänsi niihin ikävystyneet kasvonsa ja vei smaragdin\nsilmilleen, jotta paremmin näkisi. Augustianit tervehtivät petoja\nkättentaputuksilla; joukko laski sormiensa avulla kuinka monta niitä oli\nja seurasi kiihkeästi, minkä vaikutuksen ne tekisivät polvistuviin\nkristittyihin, jotka toistamistaan toistelivat samoja sanoja: _pro\nChristo! pro Christo!_ Joukko ei niitä ymmärtänyt, mutta ne\närsyttivät sitä.\n\nJalopeurat olivat kyllä nälissään, mutta ne eivät sittenkään heti\nkaranneet uhrien kimppuun. Arenalla vallitseva punertava valo häiritsi\nniitä. Ne ummistelivat silmiään ja katselivat eteensä, ikäänkuin äkkiä\nolisivat käyneet sokeiksi. Toiset venyttelivät laiskasti kellertävää\nruumistaan, toiset aukoivat leukojaan ja haukottelivat, ikäänkuin\nnäyttääkseen katselijoille hirveät kitansa. Vähitellen veren haju ja\nrevityt ruumiit, joita arena oli täynnä, kuitenkin rupesivat\nvaikuttamaan. Petojen liikkeet muuttuivat levottomiksi, selkäharjakset\nnousivat pystyyn ja sieramet särpivät ahneesti ilmaa. Yksi pedoista kävi\näkkiä kiinni naisen ruumiiseen, jonka kasvot olivat mäsänä, laski\nkäpälänsä ruumiin rinnalle ja rupesi tällä tavalla kielellään nuolemaan\nhyytynyttä verta. Toinen likeni miestä, jonka sylissä oli hirvennahkaan\nneulottu lapsi.\n\nLapsi itki ja parkui niin, että koko sen pieni ruumis vapisi, ja piteli\nkiihkeästi kiinni isän kaulasta. Isä, joka tahtoi pitentää pienokaisen\nelämää vaikkapa muutamalla hetkellä, koetti irroittaa käsiä kaulastaan\nja ojentaa lasta etempänä polvistuville. Mutta lapsen itku ja ponnistelu\närsytti jalopeuraa. Se päästi lyhyen, katkonaisen karjunnan, nujersi\nlapsen käpälänsä iskulla, otti isän pään kitaansa ja murskasi sen\nsilmänräpäyksessä.\n\nTämän nähdessään kaikki muut jalopeurat karkasivat kristittyjen\nkimppuun. Muutamat naiset eivät voineet pidättää pelästyksen huutoja,\nmutta pian heidän valituksensa hävisivät kättentaputusten myrskyyn.\nVähitellen sentään sekin vaikeni, sillä uteliaisuus pääsi voitolle.\nKatselijoille avautui kauhea näytelmä: ihmisten päitä katosi petojen\nkitoihin, kynnet repivät auki rintoja, sydämiä ja keuhkoja vieri\nhiekkaan; luut ritisivät petojen hampaissa. Toiset jalopeurat tarttuivat\nuhreihinsa vyötäisten kohdalta ja karkasivat sitten hurjaa kyytiä pitkin\narenaa, ikäänkuin etsiäkseen syrjäistä paikkaa, missä rauhassa voisivat\nniellä saaliinsa; toiset nousivat takajaloilleen ja asettuivat\nvastatusten, kietoen etukäpälät toistensa ympäri, niinkuin\nkaksintaistelijat ainakin, ja karjuen niin että koko amfiteatteri\ntärisi. Ihmiset nousivat seisomaan, toiset jättivät paikkansa ja\nastuivat alemmaksi, jotta paremmin näkisivät. Monet saivat tungoksessa\nsurmansa. Mielet olivat niin kiihoittuneet, että miltei tuntui siltä\nkuin ihmiset lopulta olisivat aikoneet heittäytyä arenalle auttamaan\njalopeuroja. Sekaisin kuului eläimellistä meteliä, kättentaputuksia,\nkarjuntaa, murinaa, leukojen loksahdusta, molossilaiskoirien ulvontaa ja\nvalitusta.\n\nCaesar piti smaragdia silmiensä edessä ja katseli tarkkaan näytelmää.\nPetroniuksen kasvoilla kuvastui inho ja ylenkatse. Chilon oli jo aikoja\nsitten kannettu pois sirkuksesta.\n\nCuniculumeista sukelsi esiin yhä uusia uhreja.\n\nMutta korkeimmalta riviltä katseli näytelmää apostoli Pietari. Kukaan ei\nhäntä huomannut, sillä kaikkien päät olivat käännetyt arenaa kohti. Ja\nkuten hän kerran Corneliuksen viinitarhassa oli siunannut vangittavat ja\nvalmistanut heidät kuolemaan ja iankaikkiseen elämään, niin hän nytkin\nristin merkillä siunasi ne, joiden täytyi kuolla petojen hampaissa. Hän\nsiunasi heidän verensä, heidän tuskansa, heidän runnellut, kuolleet\nruumiinsa ja heidän henkensä, joka arenan veriseltä hiekalta liiti\nkorkeuteen. Muutamat nostivat silmänsä apostolin puoleen, ja kun he\nnäkivät ristin merkin, kirkastuivat heidän kasvonsa. Mutta hänen\nsydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän lausui: Oi Herra, tapahtukoon\nSinun tahtosi, sillä Sinun kunniaksesi ja Sinun totuutesi todistajina\nnämä lampaani kuolevat! Sinä käskit minua heitä kaitsea, siis minä nyt\nSinulle heidät annat. Lue sinä heidät, Herra, ota heidät, paranna heidän\nhaavansa, lievennä heidän kipunsa ja anna heille vielä enemmän onnea\nkuin he tuskaa tunteneet ovat.\n\nJa hän siunasi heidät, sekä kunkin erikseen että joukoittain, eikä hänen\nrakkautensa olisi taitanut olla suurempi, jos he olisivat olleet hänen\nomia lapsiaan, jotka hänen oli uskominen suoraan Kristuksen käsiin.\nÄkkiä Caesar, joka nähtävästi tahtoi että kilpaleikit veisivät voiton\nkaikesta, mitä Roomassa oli nähty, kuiskasi muutamia sanoja kaupungin\nprefektin korvaan. Prefekti jätti paikalla podiumin ja läksi\ncuniculumeihin. Kansa hämmästyi suuresti, kun ristikkoportit taasen\navautuivat. Arenalle päästettiin nyt kaikenkaltaisia petoja: tiikerejä\nEufratin seuduilta, numidialaisia panttereja, karhuja, susia, hyenoja ja\nsakaaleja. Koko arena tuli täpösen täyteen juovikkaita, keltaisia,\nhallavia, tummia, ruskeita ja täplikkäitä nahkoja, jotka liikkuivat ja\nhyppelivät kuin aallot. Syntyi sellainen sekamelska, ettei silmä enää\npystynyt eroittamaan mitään muuta kuin eläinten selkiä, jotka vääntyivät\nja sotkeutuivat yhteen hirveässä mylläkässä. Näytelmä menetti\ntodellisuuden vaikutuksen ja muuttui jonkinlaiseksi veriseksi\nmellastukseksi, joka oli kuin hirveää unta tai mielipuolen kauheaa\nharhanäköä. Mitta oli ylenmäärin täysi. Kesken petojen karjuntaa,\nulvontaa ja murinaa rupesi katselijoiden joukosta kuulumaan naisten\nläpitunkevaa, suonenvedontapaista naurua: heidän voimansa olivat\nvihdoinkin loppuneet. Ihmisiä kauhistutti. Kasvot synkkenivät. Alettiin\nhuutaa: »Jo riittää! jo riittää!»\n\nMutta helpompi oli ollut päästää irti pedot kuin saada ne takaisin\ncuniculumeihin. Caesar tiesi kuitenkin keinon, jolla arena saatiin\ntyhjäksi ja joka oli omiaan tarjoamaan kansalle uutta huvitusta.\nKaikille riveille ilmestyi istuimien väliin mustia, höyhentöyhdöillä ja\nkorvarenkailla koristettuja numidialaisia jousimiehiä, Yleisö, joka\narvasi mitä seuraisi, tervehti heitä ihastunein huudoin. Numidit\nlikenivät rivien kaidepuita ja kiinnittivät nuolet jousiin sekä\nrupesivat ampumaan keskelle petojen laumaa. Näytelmä oli todella uusi.\nMiehet taivuttivat sorjia, mustia vartalojaan taaksepäin, jännittivät\njousensa ja ampuivat ampumistaan. Jänteiden pauke ja siivekkäiden\nnuolien suhina säesti petojen kiljuntaa ja katselijoiden hämmästyneitä\nhuudahduksia. Sudet, karhut, pantterit ja ihmiset, jotka vielä olivat\njääneet eloon, sortuivat toistensa viereen. Tuntiessaan nuolen käyneen\nkylkeensä, koettivat toiset jalopeurat vimmastuneina tarttua siihen\nkiinni kuonollaan, joko vetääkseen sen pois tahi taittaakseen sen.\nToiset vaikeroivat kivun käsissä. Pienemmät pedot juoksentelivat\npeloissaan umpimähkään pitkin arenaa tai iskivät päänsä ristikkoihin.\nMutta jousimiehet ampuivat ampumistaan kunnes kaikki, mitä arenalla oli\nollut elävää, makasi henkitoreissaan.\n\nSilloin törmäsi arenalle satakunta sirkuksen orjaa. He toivat sinne\nlapioita, talikkoja, käsikärryjä, koppia, joihin sisälmykset olivat\nkerättävät, ja hiekkasäkkejä. Arenalla puuhattiin kuumeentapaisella\nkiireellä. Pian se saatiinkin puhdistetuksi ruumiista, verestä ja\nkaikkinaisesta liasta, hiekka käännettiin nurin, tasoitettiin ja\npeitettiin paksulla, tuoreella hiekkakerroksella. Vihdoin juoksi\narenalle Amoriksi puettuja poikasia, jotka sirottivat hiekan täyteen\nruusun, liljan ja muiden kukkien lehtiä. Suitsutusastiat sytytettiin\nuudelleen ja velarium poistettiin amfiteatterin päältä, koska aurinko\noli jo melkoisesti alentunut.\n\nIhmiset loivat toisiinsa kummastuneita, kysyviä katseita, sillä he eivät\nsaattaneet käsittää, minkä näytelmän tämä päivä vielä saattaisi tarjota.\n\nNäytelmä oli todella sellainen, ettei kukaan ollut saattanut sellaista\nodottaa. Caesar, joka joku aika sitten oli kadonnut podiumistaan,\nilmestyi äkkiä kukitetulle arenalle puettuna purppuraan ja kantaen\npäässään kultaista seppeltä. Häntä seurasi kaksitoista laulajaa, sitrat\nkäsissä.\n\nCaesarilla oli hopeinen luuttu, hän asteli juhlallisin askelin ja\nkumarsi, keskelle arenaa päästyään, moneen kertaan katselijoille. Sitten\nhän nosti silmänsä taivasta kohti ja seisoi jonkun aikaa äänetönnä,\nikäänkuin innostusta odottaen.\n\nVihdoin hän koski kieliin ja alkoi laulaa:\n\n   »Oi säteilevä Leton poika\n   Ja Tenedoksen valtaherra,\n   Jonka haltuhun myös\n   Pyhä Ilion uskottu oli,\n   Miten sallitkaan\n   Akiivien ankaroiden\n   Verellä trojalaisten sammuttaa\n   Ikivalkean alttariltas?\n   Sun puolehes, suuri Apollo,\n   Kyllä huusi vanha ja nuori,\n   Sun puolehes pohjasta poven\n   Kohos äitien haikea itku:\n   Oi armahda lapsiamme!\n   Tää parku paadenkin helläks sais,\n   Mut paatta vähemmin liikutti\n   Sua, Smintheus, ihmistuskat.»\n\nLaulu oli vähitellen muuttunut surulliseksi, sydäntäsärkeväksi\nelegiaksi. Sirkuksessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hetkisen perästä\nCaesar, jonka mielenliikutus oli riistänyt valtoihinsa, jatkoi:\n\n   »Miks jumalaisen soittos hyminällä\n   Et julmaa tuskaa vaimentanut,\n   Kun nytkin vielä silmään,\n   Kuin kastehelmi kukkaan, kiintyy kyynel\n   Tuon laulun mykistä sävelistä,\n   Mi etehemme tuhkan alta nostaa\n   Tulen liekit, kauhut hirmupäivän...\n   Miss' olit silloin, suuri Smintheus!...»\n\nSiinä hänen äänensä katkesi ja silmät kostuivat. Vestalittarien\nsilmäripsissä riippui suuria kyyneliä, ja kansa kuunteli hiljaa. Vihdoin\npuhkesi ilmoille kokonainen suosionosoitusten myrsky, josta ei tahtonut\nloppua tulla.\n\nMutta vomitorioista, jotka olivat yhteydessä ulkoilman kanssa, kuului\nrattaiden röykettä: kristittyjen miesten, naisten ja lasten verisiä\njäännöksiä kuljetettiin paraikaa hirveisiin hautoihin eli n.s.\n»puticuloihin».\n\nApostoli Pietari painoi molemmin käsin harmaata, vapisevaa päätään ja\nvirkkoi hengissä:\n\n\"Herra! Herra! kenelle Sinä olet antanut maailman vallan? Ja minkätähden\nSinä tahdot valita pääkaupungiksesi juuri tämän paikan?\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nAurinko vaipui vaipumistaan länttä kohti ja vihdoin ikäänkuin tipahti\nillan ruskoihin. Näytelmä oli loppunut. Kansanjoukot jättivät teatterin\nja riensivät ovista eli niinsanotuista vomitorioista kaupunkiin päin.\nAinoastaan augustianit jäivät teatteriin odottamaan vuolaimman tulvan\npoistumista. He olivat jättäneet paikkansa ja kerääntyneet podiumin\nympäri, johon Caesar taasen ilmestyi kuulemaan kiitostaan.\n\nYleisö oli kyllä laulun loputtua hurjasti paukuttanut käsiään, mutta se\nei tyynnyttänyt Caesaria, sillä hän oli toivonut saavansa aikaan\nihastuksen, joka lähenisi hulluutta. Turhaan hänen ympärillään nyt\nviriteltiin kiitoshymnejä, turhaan vestalittaret suutelivat hänen\n»jumalallista» kättään, turhaan kosketti Rubrian punainen tukka hänen\nrintaansa, kun hän painui hänen kättään suutelemaan. Nero oli tyytymätön\neikä osannut salata sitä. Petronius oli itsepintaisesti pysynyt vaiti,\nja se häntä sekä hämmästytti että huolestutti. Jos hän olisi avannut\nsuunsa ja lausunut edes jonkun kehuvan ja sattuvan sanan esitetyn laulun\njohdosta, niin se tänä hetkenä olisi tuottanut suurta lohdutusta\nCaesarille. Vihdoin ei Nero enää saattanut vaieta, vaan viittasi\nPetroniukselle ja virkkoi, kun tämä oli tullut podiumiin:\n\n\"Puhu...\"\n\nPetronius vastasi kylmästi:\n\n\"Vaikenen, sillä en löydä sanoja. Sinä olet voittanut oman itsesi.\"\n\n\"Niin minustakin tuntuu, mutta tämä kansa...?\"\n\n\"Saatatko toivoa, että roskaväki ymmärtäisi antaa arvoa runoudelle?\"\n\n\"Huomasitko siis sinäkin, etten saanut osakseni niin paljon kiitosta\nkuin olisin ansainnut.\"\n\n\"Olit valinnut huonon hetken.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kun roskaväki on saanut hengittää veren hajua keuhkojensa täydeltä, ei\nse tietysti enää saata kuunnella tarkkaavasti.\"\n\nNero pui nyrkkiään ja lausui:\n\n\"Äh, niitä kristittyjä! Ensin he polttivat Rooman ja nyt ne\nvahingoittavat minua minkä jaksavat. Mitä rangaistuksia minä vielä\nsaattaisin niille keksiä?\"\n\nPetronius huomasi astuneensa väärälle tielle, sillä hänen sanansa olivat\nsaaneet aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tahtonut.\nNyt oli Caesarin ajatus johdettava toisaalle, ja sentähden Petronius\npainui hänen puoleensa ja kuiskasi:\n\n\"Laulusi on ihmeellisen ihana, mutta yhden muistutuksen tahtoisin\nsentään tehdä: neljännen värssyn kolmas säe jättää runomittaan nähden\nhiukan toivomisen varaa.\"\n\nNeron kasvoille nousi häpeän puna, ikäänkuin hänet olisi yllätetty\npahanteosta, hän loi Petroniukseen kauhistuneen katseen ja vastasi\nhiljaa:\n\n\"Kaikki sinä huomaatkin!... Minä kyllä tiedän! ... korjaan sen!...\nMutta eihän kukaan muu sitä huomannut? Eihän? Äläkä sinä, kautta\nkaikkien jumalten rakkauden, hiiskahda kenellekään sanaakaan ...\nsiitä ... jos... elämäsi on sinulle rakas...\"\n\nPetronius rypisti kulmakarvojaan ja vastasi ikäänkuin harmistuneena ja\näreästi:\n\n\"Saatathan, jumalallinen, tuomita minut kuolemaan, jos sinut ilmiannan,\nmutta ei sinun uhkauksesi minua peloita, sillä jumalat tietävät kuinka\nvähän minä kuolemaa pelkään.\"\n\nSen sanottuaan loi hän katseensa suoraan Caesarin silmiin. Hetkisen\nperästä virkkoi Caesar:\n\n\"Älä minua ärsytä... Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan...\"\n\n\"Huono merkki!\" ajatteli Petronius itsekseen.\n\n\"Olin tänään aikonut pyytää teidät kemuihin,\" jatkoi Nero, \"mutta nyt\nsulkeudun mieluummin huoneeseeni selittelemään tuota kirottua kolmatta\nsäettä. Paitsi sinua ovat ehkä Seneca ja Secundus Carinas voineet\nhuomata virheen, mutta heidät minä paikalla toimitan tieltäni.\"\n\nSen sanottuaan huusi hän luokseen Senecan ja ilmoitti hänelle, että\nhänen Acratuksen ja Secundus Carinaksen kanssa oli lähdettävä noutamaan\nrahoja kaikista maakunnista, kaupungeista, kylistä ja kuuluisista\ntemppeleistä, sanalla sanoen kaikkialta, missä vain rahaa on ja mistä\nsitä vain saattaa saada irti kiskotuksi. Mutta Seneca, joka ymmärsi,\nettä hänet tahdotaan tehdä varkaaksi, pyhyydenryöstäjäksi ja rosvoksi,\nkieltäytyi jyrkästi.\n\n\"Minun täytyy lähteä maalle, herra,\" lausui hän, \"odottamaan kuolemaa,\nsillä olen vanha ja hermoni ovat kipeät.\"\n\nSenecan iberialaiset hermot olivat koko joukon vahvemmat kuin Chilonin.\nEivät ne olleet juuri kipeät, mutta yleensä hänen terveytensä oli\nheikonpuoleinen. Hän oli raihnaan näköinen kuin varjo, ja viime aikoina\nhänen hiuksensa olivat käyneet aivan valkeiksi.\n\nNero katseli häntä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei hänen\nkuolemaansa kauaa tarvinne odottaa.\n\n\"En tahdo vaivata sinua matkustamisella, jos olet sairas,\" sanoi hän.\n\"Mutta koska minä rakastan sinua, tahdon pitää sinut likeisyydessäni.\nSentähden et saa mennä maalle, vaan sinun pitää sulkeutua taloosi etkä\nsaa liikkua minnekään.\"\n\nNero hymähti ja jatkoi:\n\n\"Jos taas lähetän Acratuksen ja Carinaksen kahden, niin on sama kuin\nlähettäisin susia lampaitten joukkoon. Kenet minä panisin heidän\npäämiehekseen?\"\n\n\"Pane minut, herra!\" huudahti Domitius Afer.\n\n\"En! En tahdo tuottaa Roomalle Mercuriuksen vihaa, sillä te saattaisitte\nhänet epäilemättä häpeään varastuskilpailussa. Minä tarvitsen siihen\njonkun stoikon, sellaisen, kuin Seneca tai uusi ystäväni, filosofi\nChilon.\"\n\nNero katseli ympärilleen ja kysäsi:\n\n\"Mutta mitä Chilonille tapahtuikaan?\"\n\nChilon, joka päästyään raittiiseen ilmaan oli tointunut ja Caesarin\nlaulun aikana palannut amfiteatteriin, astui esiin ja virkkoi:\n\n\"Tässä olen, sinä kuun ja auringon loistava poika. Olin kipeä, mutta\nsinun laulusi paransi minut.\"\n\n\"Lähetän sinut Akaiaan,\" sanoi Nero. \"Sinun täytyy tarkalleen tietää,\nmiten paljo kalleuksia joka temppelissä on.\"\n\n\"Tee se, Zeus, ja saat nähdä, että jumalat antavat sinulle runsaammin\nveroa kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Tekisin sen mielelläni, mutta en sentään tahdo ryöstää sinulta\nkilpaleikkien iloa.\"\n\n\"Oi Baal!\" pääsi Chilonilta.\n\nKun augustianit huomasivat Caesarin hyvän tuulen palanneen, purskahtivat\nhe nauruun ja huusivat:\n\n\"Niin herra! Älä riistä tältä miehekkäältä kreikkalaiselta kilpaleikkien\niloa.\"\n\n\"Mutta vapauta minut herra, näiden kirkuvien Kapitoliumin\nhanhenpoikain rähinästä, joiden aivot eivät yhteensä täyttäisi edes\npähkinänkuortakaan,\" sanoi Chilon.\n\n\"Kirjoitan, Apollon esikoinen, paraikaa kreikankielistä hymniä sinun\nkunniaksesi ja sentähden tahtoisin mielelläni viettää muutamia päiviä\nrunottaren temppelissä, rukoillakseni häneltä innostusta.\"\n\n\"Mitä vielä!\" huudahti Nero. \"Sinä tahdot päästä seuraavista\nkilpaleikeistä. Siitä ei tule mitään!\"\n\n\"Vannon sinulle, herra, että kirjoitan hymniä.\"\n\n\"Saat kirjoittaa öisin. Rukoile innostusta Dianalta. Onhan hän Apollon\nsisar.\"\n\nChilonin pää painui alas ja hän loi ilkeän katseen läsnäoleviin, jotka\ntaasen purskahtivat nauruun. Mutta Caesar kääntyi Senecion ja Sullius\nNerulinuksen puoleen ja virkkoi:\n\n\"Ajatelkaa, että tuskin puolet tämän päivän osalle määrättyjä\nkristittyjä saatiin pois tieltä.\"\n\nVanha Aquilus Regulus, joka oli erittäin tarkka tuntija kaikissa\namfiteatteria koskevissa asioissa, mietti hetkisen ja huomautti sitten:\n\n\"Ne näytännöt, joissa ihmiset esiintyvät _sine armis et sine arte_,\nkestävät aivan yhtä kauan, mutta eivät ole laisinkaan niin huvittavat.\"\n\n\"Käsken tästälähin antaa heille aseita,\" vastasi Nero.\n\nTaikauskoinen Vestinus heräsi äkkiä mietteistään ja kysäisi\nsalaperäisellä äänellä:\n\n\"Huomasitteko, että he kuollessaan näkivät jotakin? He katselevat\nylöspäin ja heittävät henkensä ikäänkuin ilman tuskaa. Olen varma siitä,\nettä he näkivät jotakin.\"\n\nTämän lausuttuaan loi hän katseensa amfiteatterin aukkoa kohti, jonka\npäälle yö jo oli levittänyt tähtien täyttämän »velariuminsa». Toiset\nnauroivat häntä ja tekivät pilaa kristittyjen näyistä kuoleman hetkillä.\nSamassa antoi Caesar merkin orjilleen, jotka kantoivat soihtuja, ja\njätti sirkuksen. Häntä seurasivat vestalittaret, senaattorit,\nvirkamiehet ja augustianit.\n\nYö oli kirkas ja lämmin. Sirkuksen ympärillä kierteli vielä uteliaita\nihmisjoukkoja, odotellen Caesarin tuloa, mutta joukossa vallitsi synkkä\nmieliala. Kaikki vaikenivat. Siellä täällä yritti joku taputtaa käsiään,\nmutta herkesi samassa. »Spoliariumista» kuljetettiin yhä narisevilla\nrattailla kristittyjen verisiä jäännöksiä.\n\nPetronius ja Vinitius olivat olleet vaiti koko kotimatkan. Vasta kun he\nsaapuivat aivan likelle huvilaa, kysyi Petronius:\n\n\"Oletko ajatellut, mitä sinulle sanoin?\"\n\n\"Olen kyllä,\" vastasi Vinitius.\n\n\"Uskotko, että kysymys on nyt minullekin erinomaisen tärkeä. Minun\ntäytyy hänet pelastaa Caesarin ja Tigellinuksen uhallakin. Me käymme\ntaistelua, jossa minä olen päättänyt voittaa, me pelaamme peliä, joka\nminun täytyy voittaa, vaikkapa henkeni menisi... Tämäkin päivä on ollut\nomiaan vahvistamaan päätöstäni.\"\n\n\"Palkitkoon Kristus hyvyytesi!\"\n\n\"Saatpa nähdä.\"\n\nKeskustelun aikana olivat he saapuneet huvilan eteen ja astuivat nyt\nkantotuolista. Samassa likeni joku musta ihmisolento ja kysyi:\n\n\"Onko jalosukuinen Vinitius täällä?\"\n\n\"On,\" vastasi tribuni. \"Mitä tahdot?\"\n\n\"Olen Nazarius, Miriamin poika, tulen vankilasta ja tuon tietoja\nLygiasta.\"\n\nVinitius laski kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä silmiin\nsoihtujen valossa. Hän ei saanut sanaa suustaan. Nazarius kuitenkin\nymmärsi hänen mykän kysymyksensä ja virkkoi:\n\n\"Hän elää vielä. Ursus lähetti minut luoksesi kertomaan, että hän\nkuumehoureissaan lakkaamatta rukoilee ja toistelee sinun nimeäsi.\"\n\nMutta Vinitius huudahti:\n\n\"Kiitos Kristuksen, joka vielä voi palauttaa hänet minulle!\"\n\nHän vei Nazariuksen kirjastoon, ja hetkisen perästä seurasi heitä\nPetronius, joka tahtoi kuulla heidän keskustelunsa.\n\n\"Sairaus pelasti hänet häpeästä, sillä pyövelit pelkäävät sairaita,\"\nkertoi nuorukainen. \"Ursus ja parantaja Glaucus vartioivat häntä yöt,\npäivät.\"\n\n\"Ovatko entiset vartijat paikoillaan?\"\n\n\"Ovat, herra, ja Lygia on heidän huoneessaan. Ne vangit, jotka olivat\nyhteisessä vankilahuoneessa, kuolivat kaikki kuumeeseen tai tukahtuivat\nhuonon ilman takia.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi Petronius.\n\n\"Jalosukuinen Vinitius minut kyllä tuntee. Olen lesken poika, jonka\nluona Lygia asui.\"\n\n\"Ja kristitty?\"\n\nPoika loi Vinitiukseen kysyvän katseen, mutta huomasi Vinitiuksen\nvaipuneen rukoukseen, nosti päätään ja vastasi:\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Kuinka sinä pääset vankilaan?\"\n\n\"Tarjouduin, herra, kantamaan ruumiita. Tein sen vartavasten auttaakseni\nveljiäni ja saattaakseni heille viestejä kaupungista.\"\n\nPetronius rupesi tarkemmin katsomaan pojan kauniita kasvoja, sinisiä\nsilmiä ja mustia, kiharaisia hiuksia.\n\n\"Mistä maasta sinä olet, poika?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Olen galilealainen, herra.\"\n\n\"Soisitko, että Lygia pääsisi vapaaksi?\"\n\nPoika nosti silmänsä taivasta kohti:\n\n\"Soisin, vaikkapa minun sitten pitäisi kuolla.\"\n\nVinitius lakkasi rukoilemasta ja lausui:\n\n\"Sano vartijoille, että he panevat Lygian arkkuun kuolleen lailla.\nToimita sinä sitten apumiehiä, jotka yhdessä sinun kanssasi kantavat\nhänet vankilasta. »Löyhkäävien kuoppien» likeisyydessä tapaatte\nkantotuolin ja ihmisiä, joiden haltuun jätätte arkun. Vartijoille saat\nminun puolestani luvata niin paljon kultaa kuin he vaatteissaan jaksavat\nkantaa.\"\n\nPuhuessa katosi Vinitiuksen kasvoista tavallinen, jäykkä ilme, ja toivo\nherätti soturissa eloon entisen tarmon.\n\nNazariuksen kasvot loistivat ilosta, hän nosti silmänsä taivasta kohti\nja virkkoi:\n\n\"Parantakoon vain hänet Kristus, sillä nyt hän pääsee vapaaksi.\"\n\n\"Luuletko vartijoiden suostuvan tuumaan?\"\n\n\"Vartijoidenko, herra? Totta kai, kun saavat tietää, ettei heitä\nkiduteta eikä rangaista.\"\n\n\"Aivan varmaan!\" huudahti Vinitius. \"Vartijat olivat valmiit päästämään\nhänet pakenemaankin. Toki he nyt suostuvat siihenkin, että hänet\nkuolleena kannetaan vankilasta.\"\n\n\"Tosin,\" huomautti Nazarius, \"muuan mies aina tulisella raudalla tutkii,\novatko ruumiit, jotka vankilasta kannamme, todella kuolleet. Mutta\nmuutamasta sestertsistä hän kyllä suostuu jättämään kuolleen kasvot\nrauhaan. Muutamasta aureuksesta hän koskettaa raudoillaan arkkua eikä\nruumista.\"\n\n\"Sano hänelle, että hän saa kokonaisen kahmalollisen aureuksia,\" sanoi\nPetronius. \"Mutta voitko sinä hankkia luotettavia apulaisia?\"\n\n\"Onhan niitä sellaisia, jotka rahasta ovat myyneet omat vaimonsa ja\nlapsensa.\"\n\n\"Mistä sinä saat heitä käsiisi?\"\n\n\"Kaupungista, vaikkapa samasta vankilastakin. Kun vartijat kerran ovat\nlahjotut, niin he vapaasti päästävät sisään kenet vain tahtovat.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saat ottaa minut apulaiseksi,\" huudahti Vinitius.\n\nMutta sitä ehdotusta Petronius jyrkästi vastusti. Pretorianit saattoivat\ntuntea hänet valepuvussakin, ja silloin olisivat he kaikki hukassa.\n\n\"Et saa mennä vankilaan etkä löyhkääville kuopille,\" puhui Petronius.\n\"Caesarin, Tigellinuksen ja kaikkien muiden täytyy varmasti uskoa, että\nhän on kuollut, muuten he paikalla alkavat etsittää häntä. Vältämme\nepäluuloa vain sillä tavalla, että jäämme Roomaan, kun Lygia viedään\nAlbanian vuoristoon tai vaikkapa etemmäksi, aina Siciliaan asti. Viikon\ntai parin perästä sinä sairastut ja kysyt neuvoa Neron lääkäriltä. Tämä\nkehoittaa sinua lähtemään vuoristoon. Siellä satutte yhteen ja\nsitten...\"\n\nPetronius mietti hiukan, heilautti kättään ja jatkoi:\n\n\"Sitten ehkä jo koittaa parempi aika.\"\n\n\"Kristus Lygiaa armahtakoon!\" sanoi Vinitius. \"Sinä puhut Siciliasta,\nmutta hän on sairas, ehkäpä kuolemaisillaan...\"\n\n\"No voimmehan saattaa hänet jonnekin likemmä. Puhdas ilma hänet\nparantaa, kun vain saamme hänet pois vankilasta. Eikö sinulla\nvuoristossa ole ketään taloudenhoitajaa, johon voisit luottaa?\"\n\n\"On kun onkin! On kyllä!\" vastasi Vinitius hätäisesti. \"Vuoristossa\nCoriolin tienoilla on luotettava mies, joka on kantanut minua käsillään,\nkun olin lapsi, ja joka yhä vielä minua rakastaa.\"\n\nPetronius ojensi hänelle taulun.\n\n\"Kirjoita hänelle ja käske hänen huomenna tulla tänne. Lähetän\nsanansaattajan paikalla matkalle.\"\n\nHän kutsui atriumin palvelijan ja uskoi käskyn täyttämisen hänen\nhaltuunsa. Hiukan myöhemmin ratsasti orja täyttä laukkaa yön halki\nCorioliin päin...\n\n\"Soisin,\" sanoi Vinitius, \"että Ursus seuraisi häntä... Olisin silloin\nlevollisempi.\"\n\n\"Herra,\" huudahti Nazarius, \"sillä miehellä on yliluonnolliset voimat.\nHän rikkoo helposti ristikot ja karkaa Lygian perässä. Yhden ikkunan\nkohdalla on äkkijyrkkä kallioseinä, ja sen alla ei ole vartioita.\nToimitan Ursukselle köydet, niin hän kyllä itse pitää huolta lopusta.\"\n\n\"Kautta Herkuleksen!\" huudahti Petronius, \"karatkoon kuinka tahtoo,\nmutta älköön tehkö sitä samalla kertaa kuin Lygia eikä edes kahta tai\nkolmea päivää myöhemmin. Häntä ajettaisiin tietysti takaa, ja niin\nlöydettäisiin Lygian piilopaikka. Kautta Herkuleksen! tahdotteko te\ntodella syöstä sekä itsenne että hänet turmioon! Te ette saa edes\nmainita Ursukselle Coriolia, taikka pesen minä käteni ja te saatte\nsuoriutua miten tahdotte.\"\n\nSekä Vinitius että Nazarius huomasivat hänen muistutuksensa oikeaksi ja\nvaikenivat. Nazarius sanoi hyvästi ja lupasi palata huomenna, aamun\nkoittaessa.\n\nHän toivoi jo tänä yönä voivansa sopia asiasta vartijoiden kanssa, mutta\nsitä ennen hän päätti käydä äitinsä luona, joka nykyisten levottomien\naikojen vallitessa alituisesti oli levoton pojastaan. Mietittyään\nhuomasi hän parhaaksi olla etsimättä apumiehiä kaupungista ja päätti\nlahjoa yhden niistä miehistä, jotka hänen kanssaan kantoivat ruumiita\nvankilasta.\n\nOvessa hän vielä pysähtyi, vei Vinitiuksen syrjemmälle ja kuiskasi\nhänelle:\n\n\"Herra, en virka kenellekään mitään aikomuksestamme, en äidillekään.\nMutta apostoli Pietari lupasi amfiteatterista tulla suoraan meille, ja\nhänelle minä kerron kaikki.\"\n\n\"Tässä talossa sinä huoleti saat puhua ääneen,\" vastasi Vinitius.\n\"Apostoli Pietari oli amfiteatterissa Petroniuksen orjien joukossa.\nLähden muuten itse mukaasi.\"\n\nHän käski tuoda itselleen orjan puvun, ja sitten he läksivät.\n\nPetronius hengitti syvältä.\n\n\"Toivoin,\" ajatteli hän, \"että tyttö kuolisi kuumeeseen. Se olisi\nVinitiukselle ollut helpompaa. Mutta nyt olen valmis uhraamaan\nEsculapiukselle kultaisen kolmijalan, kunhan hän vain paranee... Äh,\nsinä Vaskiparta! sinä aiot valmistaa itsellesi näytelmän rakastavan\nihmisen tuskista! Sinä, Augusta, kadehdit tytön kauneutta ja soisit\nvoivasi niellä hänet elävältä, kun Rufiuksesi kuoli... Sinä, Tigellinus,\ntahtoisit tuhota hänet minun kiusakseni!... Saammepa nähdä! Minä sanon\nteille, etteivät teidän silmänne saa nähdä häntä arenalla, sillä hän\nkuolee joko luonnollisen kuoleman tai minä riistän hänet kuin suden\nsuusta... Riistänpä niin, ettette tiedä mistään, ja aina kun sitten\nteidät näen, mietin itsekseni: voi teitä hölmöjä, jotka Petronius sai\npetetyksi!\"\n\nTyytyväisenä läksi hän tricliniumiin ja istuutui Euniken kanssa\nilta-aterialle. Esilukija luki heille Theokritoksen idyllejä. Ulkona oli\ntuuli ruvennut nostamaan pilviä Soracten puolelta, ja äkillinen rajuilma\nteki lopun kauniin kesäyön rauhasta. Tuon tuostakin kuului ukkosen\njyrinää seitsemän kukkulan päältä, mutta Petronius ja Eunike lepäsivät\nrinnatusten pöydän ääressä, kuuntelivat herttaista runoilijaa, joka\nsointuvalla dorilaisella murteella ylisti paimenten rakkautta, ja\nalkoivat sitten hiljalleen valmistua nauttimaan yön suloista lepoa.\n\nSitä ennen palasi sentään Vinitius kotiin. Petronius läksi paikalla\nhäntä puhuttelemaan.\n\n\"No... Oletteko saaneet aikaan jotakin? Joko Nazarius pääsi vankilaan?\"\n\n\"Jo,\" vastasi nuorukainen järjestäen hiuksiaan, jotka sade oli\nkastellut. \"Nazarius läksi tekemään kauppoja vartijan kanssa, ja minä\nnäin apostoli Pietarin, joka kehoitti minua rukoilemaan ja uskomaan.\"\n\n\"Hyvä on. Jos kaikki nyt käy onnellisesti, niin ensi yönä saavat he\nkantaa hänet vankilasta...\"\n\n\"Aamun koittaessa pitäisi taloudenhoitajani väkineen olla täällä.\"\n\n\"Tie on lyhyt. Lähde nyt levolle.\"\n\nVinitius lankesi polvilleen cubiculumissaan ja rupesi rukoilemaan.\n\nAuringon noustessa saapui Coriolin seuduilta taloudenhoitaja Niger,\ntuoden mukanaan kaikki, mitä Vinitius oli käskenyt: muuleja, kantotuolin\nja neljä luotettavaa miestä, jotka olivat valitut Vinitiuksen\nbritannialaisten orjien joukosta ja jotka Niger muuten varovaisuuden\nvuoksi oli jättänyt erääseen majataloon Suburrassa.\n\nVinitius, joka oli valvonut koko yön, meni Nigeriä vastaan, ja\nmielenliikutus valtasi ukon, kun hän sai nähdä nuoren herransa.\nSuudellen hänen silmiään ja käsiään hän virkkoi:\n\n\"Rakkaani, oletko sairas, vai väsymyskö on karkoittanut veren\nposkiltasi, sillä tuskin olin ensi näkemältä sinua tuntemaisillani?\"\n\nVinitius vei hänet sisimmän pylväsrivin alle, jota sanottiin\n»ksystokseksi», ja ilmaisi hänelle siellä salaisuutensa. Niger kuunteli\ntarkkaavasti, ja hänen luisevilla päivettyneillä kasvoillaan kuvastui\nväkevä mielenliikutus, jota hän ei yrittänytkään hillitä.\n\n\"Hän on siis kristitty!\" huudahti hän, luoden herraansa kysyvän katseen.\n\nVinitius nähtävästi arvasi mitä maalaisen katse tarkoitti, sillä hän\nlausui samassa:\n\n\"Minä olen myöskin kristitty...\"\n\nKyyneleet nousivat Nigerin silmiin; hetken ajan hän vaikeni, mutta\nsitten hän nosti kätensä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:\n\n\"Minä kiitän Sinua, Kriste, ettäs olet ottanut kaihen näistä silmistä,\njotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa.\"\n\nHän kävi molemmin käsin kiinni Vinitiuksen päähän ja rupesi suutelemaan\nhänen otsaansa, itkien onnesta.\n\nHiukan myöhemmin tuli Petronius Nazariuksen kanssa heidän luokseen.\n\n\"Hyviä uutisia!\" huusi Petronius jo kaukaa.\n\nUutiset olivat todella hyvät. Ensinnäkin oli parantaja Glaucus\nvakuuttanut Lygian parantuvan, vaikka hänellä olikin sama vankilakuume,\njoka päivittäin tappoi satoja vankeja sekä Tullianumissa että muissa\nvankiloissa. Sekä vartijat että tulista rautaa hoitava mies olivat\nhelposti suostuneet ehdotukseen. Attiksen, apulaisenkin kanssa olivat\nkaupat jo tehdyt.\n\n\"Olemme tehneet läpiä arkkuun,\" kertoi Nazarius, \"jotta sairas voisi\nhengittää. Ainoana vaarana on nyt vain se, että hän saattaa päästää\njonkun äänen tai ruveta puhumaan meidän kulkiessamme pretorianien\nohitse. Mutta hän on kovin heikko eikä ole koko päivänä avannut\nsilmiään. Glaucus antaa hänelle sitäpaitsi unijuomaa, jonka hän itse on\nvalmistanut minun noutamistani lääkkeistä. Emme naulaa kiinni arkun\nkantta, joten te voitte helposti ottaa sen pois ja nostaa sairaan\nkantotuoliin. Me panemme sitten arkkuun hiekkasäkin, jonka jo olemme\nvaranneet valmiiksi.\"\n\nVinitius oli pojan puhetta kuullessaan kalpea kuin vaate ja hän kuunteli\nhäntä niin tuskallisella tarkkaavaisuudella, että olisi luullut hänen\nedeltäkäsin aikovan arvata kaikki hänen sanottavansa.\n\n\"Eikö vankilasta tänä yönä kanneta muita ruumiita?\" kysyi Petronius.\n\n\"Kyllä tänä yönä kuoli noin parikymmentä henkeä ja illaksi kuolee vielä\nmuutamia kymmeniä,\" vastasi poika. \"Meidän täytyy aluksi kulkea samassa\nsaatossa kuin muutkin kulkevat. Mutta sitten voimme vitkastella ja\njättäytyä jälellepäin. Ensi kadunkulmassa toverini tahallaan loukkaa\njalkansa, ja sillä perustuksella voimme jäädä hyvän matkan päähän\nmuista. Odottakaa te meitä Libitinan pienen temppelin kohdalla. Suokoon\nJumala, että yö olisi niin pimeä kuin suinkin.\"\n\n\"Kyllä Jumala pimeän yön tekee,\" vakuutti Niger. \"Eilen oli ilta kirkas,\nja sitten nousi äkkiä myrsky. Tänään taivas on selkeä, mutta ilma on\naamusta asti tuntunut hikiseltä. Tästä tulee monta myrskyistä ja\nsateista yötä.\"\n\n\"Kuljetteko ilman valoa?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Saaton edellä kannetaan tulisoihtuja. Olkaa te joka tapauksessa\nLibitinan temppelin luona heti pimeän tullen, vaikka me tavallisesti\nalamme kuljettaa ruumiita vasta keskiyön aikana.\"\n\nKaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin Vinitiuksen läähättävä\nhengitys.\n\nPetronius kääntyi hänen puoleensa:\n\n\"Sanoin eilen,\" virkkoi hän, \"että me menettelisimme viisaiten, jos\npysyisimme kotona. Nyt kuitenkin huomaan, etten itsekään saa pysytyksi\nyhdessä kohden... Jos tässä sitäpaitsi olisi kysymys paosta, täytyisi\nmeidän olla kovin varovaisia, mutta en käsitä, että kukaan voisi ruveta\nepäilemään, kun hänet kuolleena kannetaan vankilasta.\"\n\n\"Niin! niin!\" vastasi Vinitius, \"minun täytyy olla läsnä. Tahdon itse\nnostaa hänet arkusta...\"\n\n\"Kyllä minä taas hänen turvallisuudestaan vastaan, kun vain saan hänet\nkotiin Corioliin,\" vakuutti Niger.\n\nSiihen neuvottelu päättyi. Niger läksi majataloon väkensä luokse.\nNazarius kätki tunicansa alle kukkarollisen kultaa ja palasi vankilaan.\nVinitiuksen edessä oli levoton, tuskallinen, toivon ja epätoivon\nvaiheilla häälyvä odotuksen päivä.\n\n\"Yrityksen täytyy onnistua, sillä se on hyvin suunniteltu,\" lohdutti\nPetronius. \"Paremmin ei sitä olisi voinut suunnitella. Sinun täytyy olla\nsurevinasi ja pukeutua tummaan togaan. Mutta sirkusta et saa jättää.\nHeidän täytyy saada nähdä sinut!... Kaikki on niin hyvin järjestetty,\nettei vaara voi tulla kysymykseenkään. Mutta voitko täydellisesti\nluottaa taloudenhoitajaasi?\"\n\n\"Hän on kristitty,\" vastasi Vinitius.\n\nPetronius katsahti häneen kummissaan, kohautti olkapäitään ja rupesi\npuhumaan ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Kautta Polluxin! kuinka se oppi leviää! ja kuinka se osaa vallata\nihmisten sielut!... Tällaisena kidutusten aikana luulisi ihmisten\nkiireen kautta kääntyvän roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten\njumalien puoleen. Mutta kummallista se on... Kautta Polluxin!... Jos\nminä vain luulisin jumaliemme jollakin lailla voivan vaikuttaa maailman\nmenoon, niin paikalla lupaisin jokainoalle kuusi valkoista härkää ja\nKapitoliumin Jupiterille kaksitoista... Tee sinäkin lupauksia\nKristuksellesi äläkä ensinkään tingi...\"\n\n\"Olen jo antanut Hänelle sieluni,\" vastasi Vinitius. \"He erosivat.\nPetronius palasi cubieulumiin. Vinitius läksi katselemaan vankilaa,\nvaikkapa etäältäkin, ja jatkoi sitten matkaansa Vaticanuksen kukkulan\nrinteelle kivenhakkaajan majaan, missä apostoli oli hänet kastanut.\nTuntui siltä kuin Kristus paremmin kuulisi hänen rukouksensa siellä\nmajassa kuin muualla. Sentähden hän riensi sinne, heittäytyi maahan ja\nrukoili koko kärsivän sielunsa voimalla armoa. Lopulta ei hän enää\ntietänyt, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.\"\n\nVasta iltapäivällä torventoitotus Neron sirkuksesta päin herätti hänet.\nSilloin hän jätti majan ja katseli ympärilleen hajamielisenä, ikäänkuin\nhän vasta olisi herännyt unesta. Kuumuus oli tukahuttava. Hiljaisuutta\nrikkoi vain kellon ääni, joka kuului silloin tällöin, ja heinäsirkkojen\nsiritys. Ilma kävi sietämättömän helteiseksi. Kaupungin päällä kaarteli\nvielä sininen taivas, mutta Sabinian vuorten puolella nousi ilman\nrannalle mustia pilviä.\n\nVinitius palasi kotiin. Atriumissa odotti häntä Petronius.\n\n\"Olen käynyt Palatinuksella,\" sanoi hän. \"Tahdoin tahallani näyttäytyä\nsiellä ja otin osaa luupeliinkin. Anicius pitää tänä iltana kemut:\nlupasin mennä niihin, mutta vasta puoliyön jälkeen, koska sitä ennen\ntahdon nukkua. Minun pitää siis mennä sinne, ja hyvä olisi jos sinäkin\ntulisit.\"\n\n\"Eikö ole kuulunut mitään Nigeristä ja Nazariuksesta?\" kysyi Vinitius.\n\n\"Ei. Tapaamme heidät vasta puoliyön aikana. Oletko huomannut, että\nnousee myrsky?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Huomenna he aikovat panna toimeen ristiinnaulittujen kristittyjen\nnäyttelyn. Ehkä sade sentään estää heidän aikeittensa toteuttamisen.\"\n\nHän likeni Vinitiusta, nojasi hänen käsivarteensa ja virkkoi:\n\n\"Mutta et sinä tapaa häntä ristinpuulla — Coriolissa sinä hänet tapaat!\nKautta Castorin! Sitä hetkeä, jona me hänet vapautamme, en vaihtaisi\nkaikkiin Rooman gemmoihin! Pian on ilta käsissä...\"\n\nIlta likeni todella ja hämärä lankesi tavallista aikaisemmin, koska\npilvet peittivät taivaanrannan. Illansuussa satoi rankasti, ja päivän\nhelteessä kuumentuneista katukivistä nousi sellainen höyry, että se\npeitti koko kaupungin sumuun. Vuorotellen vallitsi hiiskumaton\nhiljaisuus, vuorotellen sataa rapisti rankasti.\n\n\"Meidän täytyy kiirehtiä,\" huomautti Vinitius vihdoin. \"Ehkä rajuilman\ntakia aletaan aikaisemmin kuljettaa ruumiita vankilasta.\"\n\n\"Lähtekäämme!\" vastasi Petronius.\n\nHe pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin ja läksivät\npuutarhaportista kadulle. Petronius otti matkaan lyhyen roomalaisen\nveitsensä eli niinsanotun »sican», jota hän yöllisillä retkillään käytti\ntavallisesti aseenaan.\n\nKaupunki oli rajuilman takia miltei autiona. Tuon tuostakin repäisi\nsalama rikki pilvet ja valaisi häikäisevästi uusien talojen\nvastamaalatut seinät ja tekeillä olevat uutisrakennukset sekä märät\nkatukivet. Pitkän aikaa kuljettuaan he vihdoin salaman valossa äkkäsivät\nkummun, jolla Libitinan pieni temppeli seisoi, sekä kummun juurella\nihmisiä, muuleja ja hevosia.\n\n\"Niger!\" huudahti Vinitius hiljaa.\n\n\"Täällä olen, herra!\" kuului ääni sateen läpi.\n\n\"Onko kaikki valmiina?\"\n\n\"On, rakkaani. Hämärän tullessa me jo olimme täällä. Mutta kätkeytykää\ntoki vallin suojaan, sillä muuten kastutte läpimäriksi. Voi tätä\nmyrskyä! Varmaankin tulee rakeita.\"\n\nNigerin arvelu toteutuikin, sillä pian rupesi satamaan rakeita. Ensin ne\nolivat pienemmät, mutta vähitellen ne kävivät yhä suuremmiksi ja\nsuuremmiksi. Ilma viileni paikalla.\n\nHe seisoivat vallin juurella, suojassa tuulelta ja raesateelta, ja\njuttelivat matalalla äänellä.\n\n\"Vaikkapa joku sattuisikin meidät näkemään,\" virkkoi Niger, \"niin emme\nvoisi herättää vähintäkään epäluuloa, sillä olemmehan täällä paossa\nmyrskyä, niinkuin ihmiset ainakin. Mutta minä pelkään, että he siirtävät\nruumiiden kuljettamisen huomiseen.\"\n\n\"Ei tätä raesadetta kauaa kestä,\" huomautti Petronius. \"Meidän täytyy\nodottaa aamunkoittoon asti.\"\n\nOdottaessaan alkoivat he kuunnella, eikö saattaisi eroittaa likeneviä\naskelia. Raesade todella lakkasi, mutta sen sijaan tuli vettä\nkaatamalla. Silloin tällöin toi tuulenpuuska haudoilta päin inhoittavaa\nkalmanhajua: ruumiit olivat kiireessä haudatut kovin huolimattomasti ja\npinnalle.\n\nÄkkiä huudahti Niger:\n\n\"Näenpä sumun seasta valoa ... yksi, kaksi, kolme ... soihdut!\"\n\nSamassa hän kääntyi palvelijoiden puoleen:\n\n\"Älkää päästäkö muuleja hirnumaan!...\"\n\n\"He tulevat!\" lausui Petronius.\n\nValo kävi todella yhä kirkkaammaksi. Hetkisen perästä saattoi jo\neroittaa soihtujen liekit, jotka tuulenhenki silloin tällöin pani\nleimahtelemaan.\n\nNiger siunaili, teki ristinmerkin ja rupesi rukoilemaan. Synkkä saatto\nlikeni likenemistään, kunnes se äkkiä, Libitinan temppelin kohdalle\npäästyään, seisahtui. Petronius, Vinitius ja Niger vetäytyivät vaieten\nvallin taakse, käsittämättä mitä pysähdys saattoi merkitä. Mutta\nkantajat olivat seisahtuneet vain sitomaan kasvojensa ja suunsa eteen\nhuivia. Haju »puticulien» läheisyydessä oli nimittäin aivan sietämätön.\nHetkisen perästä he taas tarttuivat paareihin ja jatkoivat matkaansa.\n\nAinoastaan yksi arkku jäi maahan vastapäätä temppeliä.\n\nVinitius karkasi sitä kohti ja hänen perässään Petronius, Niger ja kaksi\nbrittiläistä orjaa, joiden hallussa kantotuoli oli.\n\nMutta ennenkuin he ehtivät paikalle, kuulivat he Nazariuksen\ntuskallisesti puhuvan:\n\n\"Herra, he veivät hänet ja Ursuksen Esquilinuksen vankilaan... Me\nkannamme toista ruumista! Hänet he veivät jo ennen puoliyötä!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetronius palasi kotiin synkkänä kuin rajuilma. Hän ei yrittänytkään\nlohduttaa Vinitiusta. Hän tiesi, ettei Lygian vapauttamista\nEsquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat\nvieneet hänet pois Tullianumista, jottei hän kuolisi kuumeeseen eikä\nsiten pääsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnäytännön tähden häntä varmaan\nvartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sääli\nsydämensä pohjasta sekä häntä että Vinitiusta, mutta sitäpaitsi häntä\nharmitti, että hänen tuumansa ensi kerran hänen eläessään olivat\nepäonnistuneet ja että hän taistelussa oli joutunut alakynteen.\n\n\"Fortuna näkyy heittävän minut,\" puheli hän itsekseen. \"Mutta jumalat\nerehtyvät suuresti, jos luulevat minun tyytyvän sellaiseen elämään,\njommoista Vinitius elää.\"\n\nHän loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikään tuijotti häneen, silmät\nselällään.\n\n\"Mikä sinun on? Oletko kuumeessa?\" kysyi Petronius.\n\nVinitius vastasi hänelle omituisella alakuloisella ja hitaalla äänellä,\njoka oli kuin sairaan lapsen:\n\n\"Mutta minä uskon, että Kristus voi hänet minulle palauttaa.\"\n\nUlkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSadetta kesti kolme päivää, ja se oli Roomassa varsin harvinaista kesän\naikana. Rakeita tuli niinikään tuon tuostakin, eikä yksin päivin ja\nilloin, vaan aivan vastoin luonnon järjestystä keskellä yötä.\nKilpaleikit olivat keskeytettävät. Kansa pelästyi. Ennustettiin, että\ntulisi huono viinisato. Eräänä päivänä sulatti salama Kapitoliumilta\npronssisen Cereksen kuvapatsaan, ja silloin pantiin toimeen suuri\nuhrijuhla Jupiter Salvatorin temppelissä. Cereksen papit panivat\nliikkeelle huhun, että kristittyjä on rangaistu liian hätäisesti ja\njulmasti ja että jumalten viha siitä syystä uhkaa Roomaa. Kaikesta\nhuolimatta kansa vaati, että kilpaleikkien menoa jatkettaisiin ilmasta\nhuolimatta, ja koko Rooma joutui riemun raivoon kun vihdoin\njulistettiin, että keskeytyneitä kilpaleikkejä kolmen päivän perästä\ntaas jatkettaisiin.\n\nSillaikaa ilmakin kaunistui. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli\namfiteatteriin tulvinut kansaa, joten siellä oli tuhansia ihmisiä.\nCaesarkin saapui ajoissa, hovinsa ja vestalittarien seuraamana.\nNäytelmän tuli alkaa miekkailulla, jossa kristittyjen piti taistella\nkeskenään. He olivat puetut miekkailijoiden pukuihin ja heille oli\nannettu samoja aseita, joita ammattimiekkailijatkin käyttivät sekä\npuolustaessaan että hyökätessään. Mutta siinäpä nousikin vastaan pysty.\nKristityt heittivät verkot, peitset, piikit ja miekat hiekkaan ja\nrupesivat syleilemään toisiaan, rohkaisten toistensa mieliä ja\nkehoittaen uljaasti toisiaan kestämään kidutusta ja tuskaa. Syvä\nsuuttumus ja kiihko valtasi katselijain mielet. Toiset syyttivät\nkristittyjä pelkuruudesta ja kehnoudesta, toiset väittivät, etteivät he\ntahdo suoda katselijoille kidutusten nautintoa. Vihdoin päästettiin\nCaesarin käskystä heidän joukkoonsa oikeita miekkailijoita, ja nämä\ntekivät silmänräpäyksessä lopun aseettomista, polvistuvista\nkristityistä.\n\nKun ruumiit olivat korjatut pois, muuttui näytelmä. Miekkataistelu\nloppui, ja alettiin esittää mytologisia kuvia, joihin Caesar itse oli\ntehnyt suunnitelmat. Herkules näyttäytyi Oitos-vuorella tulen keskellä.\nVinitius vapisi, sillä hän pelkäsi, että Ursus mahdollisesti olisi\nvalittu esittämään Herkuleksen osaa, mutta Lygian uskollisen palvelijan\nvuoro nähtävästi ei vielä ollut tullut, koska palavaan paaluun oli\nkiinnitetty joku toinen kristitty, jota Vinitius ei tuntenut.\nSeuraavassa kuvaelmassa sai Chilon — jota ei Caesar ollut suvainnut\nvapauttaa olemasta läsnä näytelmässä — nähdä tuttaviaan. Esiteltävänä oli\nDaedaluksen ja Icaruksen kuolema. Daedaluksen osaa näytteli\nEurytius, — sama vanhus, jolta Chilon aikoinaan oli saanut tietää, mitä\nkalan kuva merkitsi — Icaruksen osaa hänen poikansa Quartus. Erityisen\nkoneiston avulla viskattiin molemmat ensin ilmaan ja pudotettiin sitten\näkkiä äärettömästä korkeudesta takaisin arenalle. Nuori Quartus putosi\nniin likelle Caesarin podiumia, että hänen vertansa räiskähti sekä\npurppuralla verhotulle rintanojalle että sisäkoristuksille. Chilon ei\nnähnyt hänen putoamistaan, sillä hän piti silmiään kiinni. Mutta hän\nkuuli raskaan läjäyksen, ja kun hän hetkisen perästä silmänsä avasi, oli\nhänen ympärillään verta. Hän oli taaskin pyörtymäisillään.\n\nKuvaelmat vaihtelivat vaihtelemistaan. Nuoria neitsyitä kidutettiin\nsillä tavalla, että petoeläimiksi puetut miekkailijat häpäisivät heidät\nennen kuolemaa. Kansa oli sitä katsellessa haltioissaan. Cybelen ja\nCereksen papittaret, Danaidit, Dirke ja Pacifae esiintyivät. Vihdoin\nnäytettiin nuoria, kehittymättömiä tyttöjä ja pantiin villihevosia\nrepimään heidät kappaleiksi. Kansa paukutti hurjasti käsiään jokaiselle\nCaesarin uudelle tuumalle. Caesar itse istui paikoillaan ylpeänä,\nnauttien suosionosoituksista. Hän ei hetkeksikään ottanut smaragdia\nsilmiensä edestä, vaan katseli ahmimalla valkeita, miekan paloittamia\nruumiita ja tuskallisesti väänteleviä uhreja. Näytelmää jatkettiin\nesittämällä kuvaelmia kaupungin historiasta. Kun tyttöjen esitys oli\nloppunut, ilmestyi näyttämölle Mucius Scaevola, jonka käsi oli\nkiinnitetty palavaan kolmijalkaan. Palaneen lihan käry täytti koko\namfiteatterin, mutta mies esiintyi todellisena Scaevolana, sillä hän ei\npäästänyt huuliltaan pienintäkään valitusta ja sopersi sinettynein\nhuulin rukousta. Kun hän oli kuollut ja hänen ruumiinsa korjattu\nspolariumiin, seurasi tavanmukainen päivällislepo. Caesar, vestalittaret\nja augustianit jättivät amfiteatterin ja menivät jättiläiskokoiseen,\nvartavasten rakennettuun purppuraiseen telttaan, jossa Caesaria ja hänen\nvieraitaan odotti komea »prandium». Kansa seurasi enimmäkseen hänen\nesimerkkiään. Ihmiset läksivät ulos, kerääntyivät hauskoihin ryhmiin\nteltan ympärille, lepuuttivat pitkän istumisen aikana väsyneitä\njäseniään ja söivät ruokia, joita orjat Caesarin armollisesta käskystä\ntarjosivat. Uteliaimmat katselijat olivat lähteneet arenalle,\nkoskettelivat siellä veristä hiekkaa ja keskustelivat tuntijan kiihkolla\nsiitä, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli odotettavissa. Pian hekin\nsentään jättivät amfiteatterin, jotteivät myöhästyisi kesteistä.\nAinoastaan jotkut harvat katselijat jäivät paikoilleen. Heitä ei\npidättänyt uteliaisuus, vaan myötätunto: he säälivät uhreja ja koettivat\npiiloutua istuimien taakse tai alimmille paikoille.\n\nArenan hiekka oli sillaikaa tasoitettu ja siihen alettiin nyt tehdä\nkuoppia. Niitä kaivettiin vieretysten, rivittäin, pitkin koko piiriä,\nlaidasta laitaan, niin että viimeinen rivi joutui noin muutaman kymmenen\naskeleen päähän Caesarin podiumista. Sirkuksen ulkopuolella melusi\nkansa, huutaen ja taputtaen käsiään, mutta sirkuksen sisäpuolella\ntehtiin kuumeentapaisella kiireellä yhä uusia kidutusvalmistuksia. Pian\navautuivat cuniculumit ja kaikista arenalle johtavista ovista alkoi\ntulvia laumoittain kristittyjä. He olivat alasti ja kantoivat\nhartioillaan ristiä. Heitä vilisemällä vilisi amfiteatterissa. Vanhukset\nolivat sortumaisillaan puupölkkynsä painon alle, heidän rinnallaan kulki\nmiehiä parhaassa iässään, naisia, hapset hajalla, joilla he koettivat\npeittää alastomuuttaan, keskenkasvuisia poikia ja aivan pieniä\nlapsia. Sekä ristit että uhrit olivat miltei kaikki koristetut\nkukkaköynnöksillä. Sirkuksen palvelijat löivät onnettomia kepeillä ja\nkomensivat heitä laskemaan ristinsä valmiiksi kaivettujen kuoppien\nviereen sekä itse asettumaan riveihin niiden luo. Niitä, jotka eivät\nedellisissä kilpaleikeissä olleet mahtuneet koirien ja tai petojen\nkitoihin, odotti nyt kuolema ristinpuulla. Mustat orjat kävivät heihin\nkäsiksi, asettivat heidät selälleen ristille ja rupesivat\nkuumeentapaisella kiireellä naulaamaan heidän käsiään puuhun. Kansan\npiti näet lomahetken loputtua tavata kaikki ristit pystyssä. Sentähden\nkumahtelivat vasaraniskut amfiteatterissa, jotta kaiku vastasi ylimmiltä\nriveiltä. Ne kuuluivat amfiteatterin ulkopuolellekin ja telttaan, missä\nCaesar kestitsi vestalittaria ja augustianeja. Siellä juotiin viiniä,\nlaskettiin pilaa Chilonin kustannuksella ja kuiskaeltiin kuumia sanoja\nVestan papitarten korviin. Arenalla tehtiin toista työtä: kristittyjen\nkädet ja jalat lävistettiin nauloilla, ja lapiot ajoivat multaa\nkuoppiin, joihin ristit olivat pystytetyt.\n\nUhrien joukossa, joiden vuoro hetkisen perästä oli tuleva, oli\nCrispuskin. Jalopeurat eivät olleet viitsineet repiä häntä, sentähden\nhänelle nyt oli määrätty ristinkuolema. Hän oli aina ollut valmis\nkuolemaan ja iloitsi viimeisen hetkensä lähenemisestä. Muuten hän tänään\noli sangen oudon näköinen, sillä hänen laiha ruumiinsa oli aivan\nalaston, ainoastaan lanteita verhosi murattiköynnöksestä punottu vyö ja\npäässä oli ruususeppel. Mutta hänen silmistään loisti entinen tarmo, ja\nkasvot, jotka pilkoittivat seppeleen alta, henkivät ankaruutta ja\nuskonkiihkoa. Hänen sydämensäkin oli pysynyt aivan muuttumattomana,\nsillä hän ei lohduttanut kanssauhrejaan, vaan nuhteli heitä aivan kuten\nhän viimein cuniculumissa oli Jumalan vihalla uhannut nahkoihin\nommeltuja uskonveljiään.\n\n\"Kiittäkää Vapahtajaa,\" virkkoi hän, \"että Hän sallii teidän kuolla\nsamalla tavalla, jolla hän itse kuoli. Ehkäpä osa teidän rikoksistanne\nsiten tulee teille anteeksi annetuksi. Pelätkää kuitenkin, sillä\noikeuden täytyy tapahtua, eivätkä pahat saata saada samaa palkkaa kuin\nhyvät saavat.\"\n\nVasaraniskut säestivät hänen sanojaan. Uhrien käsiä ja jalkoja\nnaulaeltiin lakkaamatta, ja ristejä kohosi kohoamistaan arenalle.\nCrispus kääntyi niiden puoleen, jotka vielä seisoivat ristiensä ääressä,\nja jatkoi:\n\n\"Näen taivaan avoinna, mutta näen myöskin ammottavan kuilun... En\nitsekään tiedä kuinka voin vastata Herralle teoistani, vaikka olenkin\nuskonut ja vaikka olenkin vihannut vääryyttä. En pelkää kuolemaa, vaan\nylösnousemusta, en tuskaa, vaan tuomiota, sillä vihan päivä on\ntullut...\"\n\nÄkkiä kuului jostakin likeisestä rivistä tyyni, juhlallinen ääni:\n\n\"Ei vihan päivä, vaan laupeuden, vapahduksen ja autuuden päivä, sillä\nminä sanon teille, että Kristus teitä lohduttaa ja asettaa teidät\noikealle kädelleen. Luottakaa siihen, sillä taivas avautuu teille.\"\n\nKaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Nekin, jotka\njo riippuivat ristillä, nostivat kalpeat, kärsivät kasvonsa ja loivat\nsilmänsä puhuvaan mieheen.\n\nHän likeni arenaa ympäröivää rintanojaa ja alkoi ristinmerkillä siunata\nuhreja.\n\nCrispus ojensi kätensä häntä kohti ikäänkuin soimatakseen häntä, mutta\nkun hän näki hänen kasvonsa, vaipui hänen kätensä, hän retkahti\npolvilleen ja kuiskasi:\n\n\"Apostoli Paavali!...\"\n\nSirkuspalvelijain suureksi hämmästykseksi lankesivat kaikki, jotka eivät\nvielä olleet naulatut ristiin, polvilleen. Paavali Tarsolainen kääntyi\nCrispuksen puoleen ja puhui:\n\n\"Älä heitä uhkaa, Crispus, sillä vielä tänä päivänä ovat he sinun\nkanssasi paratiisissa. Arveletko sinä, että he tulevat kadotetuiksi ja\ntuomituiksi? Mutta kuka heitä tuomitsee? Jumalako, joka heidän tähtensä\nantoi Poikansa? Kristusko, joka heidät lunastaakseen kuoli, niinkuin\nhekin nyt kuolevat Hänen nimensä tähden? Kuinka Se, joka heitä rakastaa,\nsaattaa tuomita heidät kadotukseen? Kuka saattaa syyttää Herran\nvalittuja? Kuka saattaa sanoa tätä verta kirotuksi?...\"\n\n\"Herra, minä olen vihannut vääryyttä,\" huudahti vanha pappi.\n\n\"Mutta Kristus käski vielä enemmän rakastaa ihmisiä kuin vihata\nvääryyttä, sillä Hänen oppinsa on rakkautta eikä vihaa...\"\n\n\"Olen syntiä tehnyt kuoleman hetkellä,\" sanoi Crispus.\n\nJa hän rupesi lyömään rintoihinsa.\n\nIstuinrivien vartija likeni samassa apostolia ja kysyi:\n\n\"Kuka sinä olet, joka puhuttelet tuomittuja?\"\n\n\"Rooman kansalainen,\" vastasi Paavali tyynesti.\n\nSitten hän kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:\n\n\"Luota siihen, että tämä on armon päivä, ja kuole rauhassa, Herran\npalvelija.\"\n\nKaksi maurilaista tuli nyt Crispuksen luokse, laskeakseen hänet puun\npäälle, mutta Crispus katsahti vielä kerran ympärilleen ja huusi:\n\n\"Veljeni, rukoilkaa puolestani!\"\n\nHänen kasvoistaan katosi entinen ankaruus; kivettyneet piirteet kävivät\ntyyniksi ja lempeiksi. Itse hän oikaisi käsivartensa ristin\npoikkipuulle, helpottaakseen vartijoiden työtä, käänsi silmänsä taivasta\nkohti ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Hän näytti olevan aivan\ntunnotonna, sillä hänen ruumiinsa ei edes vavahtanut eikä kasvoihin\nilmaantunut vähintäkään tuskan merkkiä, kun naulat upotettiin käsiin.\nHän rukoili, kun nauloja lyötiin jalkoihin, ja rukoili, kun risti\nnostettiin pystyyn, rukoili silloinkin, kun kuoppa täytettiin ja\npoljettiin kovaksi. Vasta kun ihmisjoukko meluten ja nauraen rupesi\nlappamaan amfiteatteriin, rypisti vanhus hiukan kulmakarvojaan,\nikäänkuin häntä olisi harmittanut, että pakanallinen kansa tuli\nhäiritsemään hänen suloisen kuolemansa rauhaa.\n\nKun kaikki ristit olivat nostetut pystyyn, oli arena kuin metsä, jonka\npuihin on ripustettu ihmisiä. Ristien haaroille ja marttyyrien kasvoille\nlankesi auringon valo, mutta arenalla muodostivat ristien jyrkät varjot\nikäänkuin punotun verkon, jonka lomitse keltainen hiekka pilkisteli.\nTämä näytelmä tarjosi kansalle hitaan kuoleman nautinnon. Ei kukaan\nvielä ollut nähnyt sellaista ristien tungosta. Arena oli niin täynnä\nristejä, että palvelijat töin tuskin pääsivät tunkemaan niiden välitse.\nSivuilla riippui parhaasta päästä naisia, mutta johtavana miehenä oli\nCrispus nostettu vastapäätä Caesarin podiumia, äärettömän suurelle\nristille, jonka juuren ympäri oli kiedottu köynnöksiä. Uhrit olivat\nkaikki vielä hengissä, mutta muutamat niistä, jotka ensinnä olivat\nristiinnaulitut, olivat menneet tainnoksiin. Kukaan ei valittanut eikä\nrukoillut armoa. Toiset riippuivat nojaten päätään olkaansa vastaan,\ntoisten pää oli vaipunut rinnalle, ikäänkuin he olisivat nukkuneet;\ntoiset näyttivät miettivän, toiset tuijottivat taivaaseen ja\nliikuttelivat hiljaa huuliaan. Mieliala tässä hirveässä ristien\nmetsässä, jossa kaikki uhrit vaikenivat, venytettyjen ruumiiden\nkeskellä, oli uhkaava, pahaa ennustava. Kansa, joka kesteissä oli syönyt\nvatsansa täyteen, tuli meluten ja mitä parhaimmalla tuulella sirkukseen,\nmutta vaikeni äkkiä eikä tietänyt, mihin ruumiiseen kiinnittää silmänsä\nja mitä ajatella. Venytettyjen naisruumiitten alastomuus ei enää tehnyt\nmitään vaikutusta. Ei kukaan lyönyt vetoa, kuka ensinnä heittäisi\nhenkensä, kuten katselijat tavallisesti tekivät kun arenalla oli useita\nuhreja. Tuntui siltä kuin Caesarkin jo olisi ikävystynyt, sillä hän\nkäänteli päätään, korjasi laiskasti kaulakoristettaan ja näytti\nuniselta.\n\nVastapäätä riippuvan Crispuksen silmät olivat jonkun aikaa olleet\nkiinni, ikäänkuin hän olisi ollut tainnoksissa tai kuolemaisillaan.\nÄkkiä ne avautuivat ja iskivät Caesariin.\n\nCrispuksen kasvot kävivät taasen niin armottomiksi ja hänen silmissään\npaloi sellainen tuli, että augustianit rupesivat kuiskailemaan keskenään\nja osoittamaan häntä sormillaan. Lopulta Caesarkin kiinnitti huomionsa\nhäneen ja nosti smaragdin silmänsä eteen.\n\nSyntyi hiiskumaton hiljaisuus. Kaikkien silmät olivat tähdätyt\nCrispukseen, joka koetti liikuttaa oikeaa kättään, ikäänkuin olisi\ntahtonut irroittaa sen puusta.\n\nHetkisen perästä hänen rintansa kohosi niin, että kylkiluut selvästi\nerottautuivat, ja hän puhkesi puhumaan:\n\n\"Äidinsurmaaja! — voi sinua!\"\n\nKun augustianit kuulivat tällaisen kuolettavan solvauksen viskattavan\nsuoraan maailman herran silmille tuhansiin nousevan kansanjoukon\nläsnäollessa, pelästyivät he niin, että he tuskin uskalsivat hengittää.\nChilon kävi aivan kankeaksi. Caesar säpsähti, ja smaragdi putosi hänen\nkäsistään.\n\nYleisökin istui henkeä pidätellen. Mutta Crispuksen ääni kaikui yhä\nvoimakkaampana läpi koko amfiteatterin:\n\n\"Voi sinua, vaimon ja veljen surmaaja, voi sinua, Antikristus! Syvyyden\nkuilu sinun eteesi aukeaa, kuolema sinua tavoittelee, hautasi on jo\nvalmiina. Voi sinua, elävä raato, sillä kauhuun sinä kuolet ja kirottu\nsinä olet oleva iankaikkisesti!...\"\n\nTurhaan koetti hän kiskoa kättään irti puusta. Hän oli hirvittävän\nnäköinen, kamala katsella kuin elävä luuranko ja horjumaton kuin itse\nkohtalo. Hän nyökäytti valkeaa partaansa Neron podiumia kohti, ja\nruususeppeleestä, joka oli hänen päälaellaan, putoili lehtiä.\n\n\"Voi sinua, murhamies! mittasi on täysi, ja hetkesi likenee!...\"\n\nHän oikaisi itseään vieläkin kerran. Näytti jo siltä kuin hän olisi\nollut saamaisillaan kätensä irti rististä ja uhaten ojentamaisillaan\nniitä Caesaria kohti, mutta äkkiä hänen laihat käsivartensa oikenivat\nsuoriksi, ruumis kävi hervottomaksi ja pää retkahti rintaa vastaan. Hän\noli kuollut.\n\nRistimetsässäkin olivat jo heikoimmat nukkuneet kuolon uneen.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n\"Herra,\" virkkoi Chilon, \"meri on rasvatyvenenä ja aalto tuntuu\nnukkuvan... Lähtekäämme Akaiaan. Siellä sinua odottaa Apollon kunnia,\nsiellä sinua odottavat seppeleet ja voitot siellä ihmiset sinua\njumaloivat ja jumalat tervehtivät vertaisenaan. Täällä sen sijaan,\nherra...\"\n\nHän keskeytti puheensa, sillä hänen alahuulensa vapisi niin, että sanat\nmuuttuivat käsittämättömiksi ääniksi.\n\n\"Lähdemme heti, kun kilpaleikit ovat loppuneet,\" vastasi Nero. \"Tiedän,\nettä täällä jo muutenkin sanotaan kristittyjä »vahingoittumattomiksi\nruumiiksi», »innoxia corpora». Jos minä lähtisin tieheni, kävisi puhe\naivan yleiseksi. Mitä sinä pelkäät, senkin musta tatti?\"\n\nNero rypisti kulmakarvojaan ja loi Chiloniin kysyvän katseen, ikäänkuin\npyytääkseen selitystä. Hän oli olevinaan tyyni, vaikka hänen mielensä\noli kuohuksissa. Hän oli nimittäin viime näytännössä itsekin pelästynyt\nCrispuksen sanoja. Kotiin päästyään ei hän ollut saanut unta, sillä\nviha, häpeä ja pelko olivat häntä kalvaneet.\n\nTaikauskoinen Vestinus, joka ääneti oli kuunnellut Neron ja Chilonin\nkeskustelua, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi salaperäisellä\näänellä:\n\n\"Kuulitko, herra, mitä tuo vanhus sanoi. Kristityt ovat kummallista\nväkeä... Heidän jumalansa tekee heidän kuolemansa helpoksi, mutta taitaa\nolla kostonhimoinen.\"\n\nNero vastasi hätäisesti:\n\n\"Minä en ole pannut toimeen kilpaleikkejä. Tigellinus sen on tehnyt...\"\n\n\"Niin onkin! Minä sen olenkin tehnyt,\" vastasi Tigellinus, joka kuuli\nCaesarin vastauksen. \"Minä sen olen tehnyt ja minä teen pilkkaa kaikista\nkristittyjen jumalista. Vestinus, oi herra, on taikauskolla täytetty\nrakko, ja tuo urhea kreikkalainen voi menehtyä pelästyksestä, jos hän\nnäkee rutkavan kanan nostavan höyhenet pystyyn puolustaakseen\npoikasiaan.\"\n\n\"Hyvä on,\" virkkoi Nero, \"mutta anna käsky, että kristityiltä tästälähin\nleikataan kieli tai että heidän suunsa tukitaan.\"\n\n\"Kyllä tuli heidän suunsa tukkii.\"\n\n\"Voi minua!\" vaikeroi Chilon.\n\nMutta Caesar, jota Tigellinuksen ylenkatseellinen varmuus oli\nrohkaissut, rupesi nauramaan, osoitti vanhaa kreikkalaista ja virkkoi:\n\n\"Katsokaapa miltä, Akilleksen jälkeläinen näyttää. Chilon oli todella\nhirvittävän näköinen. Hiustähteet hänen päälaellaan olivat käyneet ihan\nvalkeiksi, ääretön levottomuus, pelko ja ahdistus kuvastui hänen\nkasvoillaan. Ajoittain hän oli kuin tiedotonna, pyörryksissään. Monesti\nhän ei laisinkaan vastannut kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin,\ntoisinaan hän vimmastui ja saattoi käydä niin myrkylliseksi, että\naugustianit pitivät viisaimpana jättää hänet rauhaan.\"\n\nSellainen tuuli tuli hänelle nytkin.\n\n\"Tehkää minulle mitä tahdotte,\" huusi hän epätoivoissaan ja näpäytti\nsormiaan, \"mutta minä vain en enää lähde kilpaleikkeihin!\"\n\nHetken kuluttua Nero katsahti häneen ja virkkoi, kääntyen Tigellinuksen\npuoleen:\n\n\"Pidäpä huolta siitä, että tämä stoikko puutarhassa joutuu minun\nlikeisyyteeni. Tahdonpa nähdä minkä vaikutuksen soihtumme häneen\ntekevät.\"\n\nCaesarin äänessä väreili uhka, joka pelästytti Chilonia.\n\n\"Herra,\" huudahti hän, \"en tule näkemään mitään, sillä yöllä en saata\neroittaa mitään.\"\n\nMutta Caesar hymyili hirveää hymyä ja vastasi:\n\n\"Yö on oleva valoisa kuin päivä.\"\n\nSitten hän kääntyi toisten augustianien puoleen ja rupesi puhumaan\nkilpa-ajoista, jotka hän aikoi panna toimeen kilpaleikkien päätyttyä.\n\nPetronius tuli Chilonin luo, kosketti hänen olkapäätään ja virkkoi:\n\n\"Enkö sanonut sinulle, ettet sinä kestäisi näytelmää?\"\n\nChlion vastasi:\n\n\"Minua janottaa...\"\n\nJa hän ojensi vapisevan kätensä ottamaan maljaa, mutta ei jaksanut viedä\nsitä huulilleen. Kun Vestinus sen näki, otti hän maljan ja auttoi\nChilonia. Sitten hän tuli ihan hänen korvansa juureen ja kysyi uteliaana\nja hätääntyneenä:\n\n\"Ovatko raivottaret sinun kimpussasi? Mitä?...\"\n\nVanhus tuijotti häneen suu auki, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt\nkysymystä, ja rupesi siristelemään silmiään.\n\nVestinus uudisti kysymyksensä:\n\n\"Ovatko raivottaret kimpussasi?\"\n\n\"Ei,\" vastasi Chilon, \"mutta edessäni on yö.\"\n\n\"Kuinka? Yökö... Olkoot jumalat sinulle armolliset! Mitä sinä sanoit?\nYökö?\"\n\n\"Hirveä yö ja hämäryys, jossa on jotakin, joka liikkuu ja likenee minua.\nMutta minä en tiedä mitä se on, vaan pelkään.\"\n\n\"Olen aina ollut vakuutettu, että löytyy noitia. Etkö ole nähnyt unia?\"\n\n\"En, sillä en ole maannut. En saattanut ajatella, että heitä\nrangaistaisiin sillä tavalla.\"\n\n\"Säälitkö sinä heitä?\"\n\n\"Miksi te vuodatatte niin paljon verta? Kuulitko, mitä se ukko huusi\nristiltä? Voi meitä!\"\n\n\"Kuulin,\" vastasi Vestinus. \"Mutta ovathan he murhapolttajia.\"\n\n\"Eivät ole!\"\n\n\"Ovathan he ihmissuvun vihollisia.\"\n\n\"Eivät ole!\"\n\n\"Ovathan he myrkyttäneet veden.\"\n\n\"Eivät ole!\"\n\n\"Ja surmanneet lapsia...\"\n\n\"Eivät ole!\"\n\n\"Kuinka!\" kysyi Vestinus kummissaan. \"Itsehän sinä niin sanoit ja\nitsehän sinä heidät annoit Tigellinuksen käsiin?\"\n\n\"Juuri sentähden minua nyt ympäröi yö ja kuolema likenee minua...\nVälistä minusta tuntuu siltä kuin jo olisin kuollut, ja te muut\nsamaten.\"\n\n\"Ei! He kuolevat ja me jäämme henkiin. Mutta sanoppa minulle: mitä he\nkuollessaan näkevät?\"\n\n\"Kristuksen...\"\n\n\"Vai onko se heidän jumalansa? Onko väkeväkin jumala?\"\n\nChilon vastasi hänkin kysymyksellä:\n\n\"Mitä soihtuja aiotaan sytyttää puutarhaan? Kuulitko mitä Caesar sanoi?\"\n\n\"Kuulin kyllä ja tiedän muutenkin. Ne ovat nimeltään »sarmentitii» ja\n»semaxii»... Kristityt puetaan kidutustunicaan, joka on kastettu pikeen,\nsitten heidät sidotaan paaluihin ja sytytetään palamaan... Kunhan ei\nheidän jumalansa vain kostaisi kaupungille... Semaxii!! se on hirveä\nrangaistus.\"\n\n\"On se minusta sentään parempi kuin verenvuodatus,\" vastasi Chilon.\n\"Käskepä orjan ojentaa malja huulilleni. Minun on jano, mutta viini voi\nläikähtää, kun käteni vapisee vanhuuttaan...\"\n\nToiset augustianit keskustelivat niinikään kristityistä. Vanha Domitius\nAfer teki heistä pilkkaa.\n\n\"Heitä on niin paljo,\" sanoi hän, \"että he huoleti voisivat nostaa\nsisällisen sodan, ja kuten muistatte pelkäsimmekin, että he ryhtyisivät\npuolustukseen. Mutta he kuolevat kuten lampaat.\"\n\n\"Koettakootpa muuta!\" huusi Tigellinus.\n\nPetronius puuttui samassa puhumaan:\n\n\"Te erehdytte. Kyllä he puolustautuvat.\"\n\n\"Millä lailla?\"\n\n\"Kärsivällisyydellä.\"\n\n\"Se on aivan uusi keino.\"\n\n\"Niin on. Tai voitteko väittää heidän kuolevan pahantekijöiden lailla?\nEi! He kuolevat sillä lailla, että pahantekijöinä täytyy pitää niitä,\njotka ovat tuominneet heidät kuolemaan, s.o. meitä ja koko Rooman\nkansaa.\"\n\n\"Mitä hullutuksia!\" huudahti Tigellinus.\n\n\"_Hic Abdera!_\" [Sananlaskuntapainen lause, merkitsee: »tyhmin\ntyhmistä».] vastasi Petronius.\n\nToiset, jotka huomasivat hänen sanojensa sattuvaisuuden, katselivat\nkummastuneina toisiinsa ja toistelivat toistelemistaan:\n\n\"Hän on oikeassa! He kuolevat kummallisella ja aivan erityisellä\ntavalla.\"\n\n\"Minä vakuutan teille, että he näkevät jumalansa,\" huudahti Vestinus.\n\nMuutamat augustianit kääntyivät nyt Chilonin puoleen:\n\n\"Vanhus hoi! sinä tiedät asian, sano meille: mitä he näkevät?\"\n\nKreikkalainen läikäytti viiniä tunicalleen ja vastasi:\n\n\"Kuolleistanousemuksen!...\"\n\nHän vapisi niin, että lähimpänä istuvat vieraat purskahtivat\näänekkääseen nauruun.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU.\n\n\nVinitius ei muutamaan vuorokauteen ollut viettänyt yötään kotona.\nPetronius arveli hänen keksineen jonkun uuden tuuman ja yhä tekevän\nvalmistuksia Lygian vapauttamiseksi Esquilinuksen vankilasta. Hän ei\ntahtonut kysyä häneltä mitään, jottei häiritsisi hänen puuhiaan.\nHienostunut skeptikko oli hänkin tavallaan taikauskoinen: hänen ei ollut\nonnistunut riistää neitoa mamertilaisesta vankilakuopasta, ja sentähden\nhän oli lakannut luottamasta onnensa tähteen.\n\nEi hän enää luottanut Vinitiuksenkaan toimien menestymiseen. Tulipalon\nehkäisemiseksi oli revitty joukko taloja ja niiden kellarit olivat\nmuutetut vankiloiksi. Niin oli Esquilinuksenkin vankila syntynyt. Ei se\ntosin ollut juuri niin hirveä kuin vanha Tullianum Kapitoliumin\nvierellä, mutta sen sijaan sitä vartioitiin sata kertaa huolellisemmin.\nPetronius ymmärsi, että Lygia oli siirretty sinne vain siitä syystä,\nettei hän kuolisi eikä pääsisi pakoon amfiteatteria. Tietysti häntä\nsamasta syystä vartioitiin kuin silmäterää.\n\n\"Nähtävästi,\" puhui hän itsekseen, \"Caesar ja Tigellinus ovat päättäneet\nkäyttää häntä erityiseen, hirveään näytelmään, jonka vertaista ei ole\nnähty. Hänen pelastuksensa on niin mahdoton, että Vinitius itse kuolee\nennen kuin hän hänet saa pelastetuksi.\"\n\nVinitius itsekin oli kadottanut kaiken toivon hänen pelastamisestaan.\nYksin Kristus saattoi hänet pelastaa. Nuorella tribunilla oli nyt vain\nyksi päämäärä: hän tahtoi päästä vankilaan näkemään Lygiaa.\n\nHäntä oli pitkän aikaa vaivannut ajatus, että Nazarius oli päässyt\nmamertilaiseen vankilaan kantamaan ruumiita, ja hän päätti koettaa\nkulkea samaa tietä.\n\nHän antoi »löyhkäävien kuoppien» päämiehelle äärettömän rahasumman, ja\ntämä suostui vihdoin ottamaan hänet palvelijainsa joukkoon, jotka hän\nöisin lähetti noutamaan ruumiita. Ei ollut paljoakaan syytä pelätä, että\nhänet tunnettaisiin. Yö, orjan puku ja vankilan huono valaistus häntä\nsuojelivat. Kenenkä päähän sitäpaitsi olisi saattanut pälkähtää, että\npatricio, konsulien poika ja pojanpoika olisi hautauspalvelijoiden\njoukossa, hengittämässä vankilan ja »löyhkäävien kuoppien» ilmaa ja\ntekemässä työtä, johon ihmiset vain pakosta tai äärimmäisen kurjuuden\najamina ryhtyivät.\n\nMutta ikävöitynä iltana vyöttäytyi Vinitius ilomielin, kietoi päänsä\nympäri tärpättiin kastetun huivin ja läksi sykkivin sydämin toisten\njoukossa Esquilinukselle.\n\nPretorianien vartijat eivät estäneet häntä, sillä kaikki palvelijat\npäästettiin sisään »tesseran» nojalla, jonka sadanpäämies lampun valossa\ntarkasti. Hetkisen perästä avautuivat suuret rautaiset ovet, ja he\nastuivat vankilaan.\n\nVinitiuksen eteen avautui laaja, holvattu kellari, josta päästiin\ntoisiin samanlaisiin kellareihin. Sumeat kynttilät valaisivat\nvankilaholveja, jotka olivat täynnä ihmisiä. Toiset makailivat pitkin\nseiniä, joko uneen vaipuneina tai kuolleina. Toiset kiertelivät suurten\nvesiastiain ympärillä, jotka seisoivat keskellä permantoa ja joista he\njoivat kuumesairaiden kiihkolla, toiset istuivat maassa, kyynärpäät\npolvia vasten, pää käsien varassa. Siellä täällä nukkui lapsi äitinsä\nsylissä. Yltympärillä kuului sairaiden läähättävä, sihisevä hengitys,\nitkua, rukouksen hyminää, hyräilyä ja vartijoiden kirouksia. Kellareissa\nvallitsi tungos ja ruumiin haju. Etempänä hämärässä vilisivät ihmiset\nmustina, epämääräisinä olentoina, likempänä saattoi tuikkivien lamppujen\nvalossa eroittaa kalpeita, pelästyneitä, laihtuneita ja nälkäisiä\nkasvoja, joiden silmät olivat ikäänkuin sammuneet tai joitten poskilla\nkuume paloi. Heidän huulensa olivat sinettyneet, otsalta valui\nhikipisaroita ja hiukset olivat ikäänkuin liimatut ihoon. Nurkista\nkuului sairaiden valitus. Toiset pyysivät vettä, toiset rukoilivat että\nheidät jo kuljetettaisiin kuolemaan. Ja tämä vankila oli sentään parempi\nkuin vanha Tullianum. Vinitius oli vaipumaisillaan maahan, kun hän tämän\nkaiken näki. Hengitys loppui hänen rinnastaan. Ja kun hän ajatteli, että\nLygia oli täällä, tässä kurjuudessa ja tuskassa, karmi hänen pintaansa,\nja epätoivon huudahdus tukahtui rintaan. Amfiteatteri, villien petojen\nkynnet, risti, mikä hyvänsä oli parempi kuin nämä hirveät, maanalaiset\nkellarit, joissa ilma oli täynnä ruumiin löyhkää ja joissa joka nurkasta\nnousi tuskallisia rukouksia:\n\n\"Viekää meidät kuolemaan!\"\n\nVinitius pusersi kätensä nyrkeiksi niin että kynnet painuivat lihaan.\nHän tunsi heikkenevänsä ja olevansa pyörtymäisillään. Kaikki, mitä hän\ntähän asti oli kokenut, koko hänen rakkautensa ja kaikki hänen tuskansa\nvaihtuivat: hän toivoi vain kuolemaa.\n\nÄkkiä hän kuuli »löyhkäävien kuoppien» päämiehen äänen:\n\n\"Kuinka paljo ruumiita täällä tänään on?\"\n\n\"Noin tusinallinen,\" vastasi vankilan vartija, \"mutta aamuun niitä kyllä\ntulee lisää, sillä tuolla seinillä ihmisiä jo makailee henkitoreissa.\"\n\nHän rupesi haukkumaan naisia siitä, että he salaavat kuolleet lapsensa\nsaadakseen kauemmin pitää niitä luonaan. He eivät tahtoisi antaa heittää\nniitä »löyhkääviin kuoppiin». Vasta hajun avulla saa selville, missä\nruumis on, ja siten ilma, joka muutenkin on hirveä, haisee vieläkin\nenemmän. \"Mieluummin,\" sanoi vartija, \"olisin orjana jossakin\nmaalais-ergastulumissa kuin vartioisin näitä elävältä mätäneviä koiria.\"\n»Kuoppien» päämies lohdutti häntä vakuuttaen, ettei hänenkään virkansa\nole parempia. Vinitius oli saanut takaisin täyden tajuntansa ja alkoi\nnyt tarkastella kellareja. Turhaan hänen silmänsä sentään etsivät\nLygiaa. Hän rupesi jo pelkäämään, ettei hän enää saisi nähdä\nrakastettuaan elävänä. Kellareja oli useita kymmeniä, ja niiden välillä\noli hiljan kaivettu käytäviä, jotka yhdistivät ne toisiinsa.\nHautauspalvelijat eivät kuitenkaan päässeet muihin kuin niihin, joista\noli ruumiita korjattavina. Vinitius rupesi jo pelkäämään, että kaikki\nhänen ponnistuksensa olivat olleet turhat.\n\nOnneksi hänen suojelijansa päästi hänet pälkähästä.\n\n\"Ruumiit ovat heti korjattavat pois,\" sanoi hän, \"sillä ne levittävät\neniten tartuntaa. Kuolette täällä vielä itse ja kaikki vangit.\"\n\n\"Meitä ei ole kuin kymmenen kaikkien kellarien osalle,\" huomautti\nvartija \"ja täytyy meidän toki saada nukkuakin.\"\n\n\"No minä jätän teille neljä miestä, niin he saavat öisin kulkea pitkin\nkellaria tarkastamassa, kutka ovat kuolleet.\"\n\n\"Huomenna ryypätään, jos sen teet! Mutta jokikinen ruumis on käytettävä\ntarkastettavana, sillä on tullut käsky, että kuolleiden kurkut ovat\nlävistettävät. Sitten suoraa päätä kuoppiin!\"\n\n\"Hyvä on, ryypätään pois!\" huusi »kuoppien» päämies.\n\nHän valitsi sitten neljä miestä, niiden joukossa Vinitiuksen.\nVartijoiden tehtäväksi tuli nostaa ruumiit paareille.\n\nVinitius rauhoittui. Nyt hän ainakin tiesi, että hän löytää Lygian.\n\nHän rupesi huolellisesti tarkastamaan ensimäistä kellaria. Hän nuuski\nkaikki pimeät nurkat, joihin todella ei päässyt ainoakaan valonsäde,\nkatseli ihmisiä, jotka nukkuivat seinävierillä viittojensa peitossa, ja\nsilmäili sairaita, jotka olivat kannetut nurkkaan, erilleen muista.\nLygiaa hän vain ei löytänyt mistään. Toisesta ja kolmannesta kellarista\nhän niinikään etsi häntä turhaan.\n\nOli jo myöhäinen yö, ja kaikki ruumiit olivat kannetut pois. Vartijat\nolivat panneet levolle käytäviin, jotka kulkivat pitkin kellarien\nsyrjiä, ja nukkuneet. Lapsetkin olivat väsyneet itkuihinsa ja\nvaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin vaivattujen rintojen hengitys ja\nsieltä täältä rukouksen hyminää.\n\nLamppu kädessä astui Vinitius neljänteen kellariin, joka oli pienempi\nkuin edelliset, nosti kätensä, jotta valo lankesi yltympärille, ja\nrupesi tarkastamaan koppia.\n\nÄkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli seinävierellä, ristikkoaukon alla,\nnähneensä Ursuksen jättiläisvartalon.\n\n\"Ursus, sinäkö siellä olet?\"\n\nJättiläinen nosti päätään.\n\n\"Kuka sinä sitten olet?\"\n\n\"Etkö tunne minua?\" kysyi nuori tribuni.\n\n\"Sammutit lampun, kuinka minä siis saattaisin tuntea sinut?\"\n\nSamassa Vinitius huomasi Lygian, joka makasi viitan päällä\nseinävierustalla. Vinitius ei enää saanut sanaa suustaan, vaan lankesi\npolvilleen.\n\nUrsus tunsi hänet nyt ja huudahti:\n\n\"Kiitos olkoon Kristukselle! Mutta älä herätä häntä, herra.\"\n\nVinitius katseli häntä kyyneleet silmissä. Hän saattoi hämäränkin läpi\neroittaa hänen kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja hänen\nlaihtuneet olkapäänsä. Kun Vinitius häntä siinä katseli, valtasi hänet\nrakkaus, joka oli kuin repivä tuska, joka tärisytti hänen sieluansa\npohjia myöten ja joka samalla oli niin täynnä kunnioitusta, lämpöä ja\nihailua, että hänen täytyi langeta kasvoillensa ja suudella vaatteen\nsaumaa, jonka päällä hänen rakkaimpansa lepäsi.\n\nPitkän aikaa katseli Ursus häntä vaieten. Vihdoin hän nykäisi häntä\ntunican liepeestä.\n\n\"Herra,\" kysyi hän, \"kuinka sinä tänne pääsit ja tuletko häntä\npelastamaan?\"\n\nVinitius nousi ja virkkoi, hetkisen vielä taisteltuaan\nmielenliikutustaan vastaan:\n\n\"Neuvo minulle vain keino!\"\n\n\"Arvelin, että sinä itse sen keksisit, herra. Yksi ainoa keino tässä\npälkähti minun päähäni...\"\n\nHän kääntyi ristikkoaukkoon päin ja jatkoi samassa, ikäänkuin vastaten\nomaan kysymykseensä:\n\n\"Niin... Mutta alhaalla on sotamiehiä.\"\n\n\"Sata sotamiestä,\" vastasi Vinitius.\n\n\"Emme siis pääse siitä!\"\n\n\"Emme!\"\n\nLygilainen sivalsi kädellä otsaansa ja kysyi toistamiseen:\n\n\"Kuinka sinä pääsit tänne?\"\n\n\"'Löyhkäävien kuoppien' päämies antoi minulle tesseran...\"\n\nSamassa hän säpsähti, ikäänkuin joku tuuma olisi välähtänyt hänen\npäähänsä.\n\n\"Kautta Vapahtajan tuskain,\" puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, \"minä jään\ntänne! Hän ottaa tesseran, kietoo huivin päänsä ympäri, heittää viitan\nylleen ja lähtee. Onhan hautaaja-orjien joukossa keskenkasvuisia poikia,\npretorianit siis eivät voi tuntea häntä, ja kun hän kerran vain pääsee\nPetroniuksen talolle, niin Petronius kyllä hänet pelastaa!\"\n\nLygiläisen pää painui rintaa vastaan ja hän virkkoi surullisesta:\n\n\"Ei hän siihen suostuisi, sillä hän rakastaa sinua.\"\n\n\"Sitäpaitsi hän on sairas eikä pääse liikkumaan omin voimin.\"\n\nHetkisen perästä hän jatkoi:\n\n\"Kosket sinä, herra, eikä jalosukuinen Petronius ole voinut vapauttaa\nhäntä vankeudesta, niin kuka sen sitten voi tehdä?\"\n\n\"Kristus yksin!\"\n\nMolemmat vaikenivat. »Hän olisi kyllä voinut vapauttaa kaikki\nkristityt», mietti yksinkertainen lygilainen itsekseen, »mutta tottahan\ntuskan ja kuoleman hetki on tullut, koskei Hän ole sitä tehnyt.» Ei\nUrsus omasta itsestään välittänyt, mutta hänen kävi sydämen pohjasta\nsääli lasta, joka oli kasvanut hänen käsivarsillaan ja jota hän rakasti\nenemmän kuin mitään muuta maan päällä.\n\nVinitius lankesi taasen polvilleen Lygian eteen. Ristikosta tunki nyt\nkellariin kuun säteitä ja ne valaisivat paremmin kuin lamppu, joka vielä\nyksinään tuikki ovella.\n\nLygia avasi äkkiä silmänsä, laski läpikuultavan kätensä Vinitiuksen\nkäteen ja virkkoi:\n\n\"Näen sinut — ja tiesin, että tulisit.\"\n\nVinitius vaipui suutelemaan hänen kättään ja painoi sitä otsaansa ja\nsydäntänsä vastaan. Sitten hän hiukan kohotti häntä makaavasta asennosta\nja painoi hänet rintaansa vastaan.\n\n\"Tietysti tulin, rakkaani,\" sanoi hän. \"Kristus sinua varjelkoon. Hän\nsinut vapauttakoon, rakastettu Lygia!...\"\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hänen sydämensä voipui tuskasta\nja rakkaudesta, eikä hän tahtonut Lygialle näyttää tuskaansa.\n\n\"Olen sairas, Marcus,\" virkkoi Lygia. \"Minun täytyy kuolla, en tiedä\ntäälläkö vai arenalla... Mutta sitä minä rukoilin, että ennen kuolemaani\nsaisin nähdä sinut. Sinä tulitkin: Kristus kuuli rukoukseni!\"\n\nVinitius ei vieläkään saattanut puhua, hän vain painoi häntä rintaansa\nvastaan.\n\n\"Näin sinut Tullianumin ikkunasta,\" jatkoi Lygia, \"ja näin, että tahdoit\ntulla luokseni. Nyt on Vapahtaja tänä hetkenä antanut minun pysyä\ntajuissani, jotta voisimme sanoa toisillemme jäähyväiset. Minä menen\nhänen luokseen, Marcus, mutta minä rakastan sinua ja olen aina rakastava\nsinua.\"\n\nVinitius kokosi voimansa, tukahutti tuskansa ja koetti puhua niin\nlevollisesti kuin suinkin:\n\n\"Ei, armaani! Et sinä kuole! Apostoli käski minun uskoa ja lupasi\nrukoilla puolestasi. Tunsihan hän Kristuksen, ja rakastihan Kristus\nhäntä: ei Hän saata kieltää häneltä mitään... Jos sinun pitäisi kuolla,\nniin ei Pietari olisi käskenyt minun uskoa, mutta hän sanoi minulle:\n»usko!» — Ei, Lygia! Kristus armahtaa minua. Hän ei tahdo sinun\nkuolemaasi, ei Hän anna sinun kuolla!... Minä vannon sinulle Vapahtajan\nnimeen, että Pietari rukoilee puolestasi!\"\n\nHe vaikenivat. Lamppu oven yläpuolella sammui, mutta kuun valoa tuli\ntulvimalla ristikkoaukosta. Kellarin toisessa päässä kitisi lapsi, mutta\nvaikeni pian. Ulkoa kuului pretorianien ääniä. Vuoron vaihduttua\npelasivat he muurin juurella »skriptae duodecimia».\n\n\"Oi Marcus!\" huudahti Lygia, \"itse Kristus huusi Isälle: »ota pois\nminulta tämä katkera kalkki!» ja kuitenkin Hän sen tyhjensi. Itse\nKristus kuoli ristinpuussa, ja nyt kuolevat tuhannet hänen\nmukanaan — miksi Hän siis yksin minua säästäisi? Kuka minä olen, Marcus?\nKuulin Pietarin sanovan odottavansa marttyyrikuolemaa, ja mikä minä olen\nhänen rinnallaan? Kun pretorianit tulivat meille, pelkäsin kuolemaa ja\ntuskaa, mutta nyt en enää pelkää. Katso, kuinka hirveä tämä vankila on,\nmutta minä menen taivaaseen. Muista, että täällä hallitsee Caesar, mutta\nsiellä hallitsee Vapahtaja, laupiaana ja täynnä armoa! Ei siellä ole\nkuolemaa. Sinä rakastat minua, ajattele siis kuinka onnelliseksi minä\ntulen. Oi armahin Marcus, muista, että sinä tulet minun luokseni.\"\n\nHän vaikeni ja veti hätäisesti ilmaa kipeään rintaansa. Sitten hän vei\nVinitiuksen käden huulilleen ja kuiskasi:\n\n\"Marcus!\"\n\n\"Mitä, rakkaani?\"\n\n\"Älä itke minua, vaan muista, että tulet luokseni. Elämäni oli lyhyt,\nmutta antoihan Jumala minulle sinun henkesi. Kerron Kristukselle, ettet\nrikkonut Hänen tahtoaan vastaan ja että aina rakastat Häntä, vaikka minä\nkuolin, vaikka sinä näit minun kuolevan ja vaikka jäit suureen suruun.\nTahdotko sinä todella aina rakastaa Häntä ja kärsivällisesti kantaa\nkuolemani?... Sillä silloin Hän meidät yhdistää. Mutta minä rakastan\nsinua ja tahdon olla sinun kanssasi...\"\n\nHän ei enää jaksanut jatkaa, ja viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvana\nkuiskauksena:\n\n\"Vanno minulle se, Marcus!...\"\n\nVinitius sulki hänet vapisevin käsivarsin syliinsä ja vastasi:\n\n\"Kautta sinun pyhän pääsi! — vannon!...\"\n\nKuun kalpeassa valossa saattoi nähdä kuinka Lygian kasvot kirkastuivat.\nVielä kerran hän nosti huulilleen hänen kätensä ja kuiskasi:\n\n\"Olenhan sinun vaimosi!...\"\n\nPretorianit, jotka muurin juurella pelasivat »scriptae duodecimia»,\nolivat joutuneet äänekkääseen riitaan, mutta Lygia ja Vinitius unohtivat\nvankilan, tuskat ja koko maailman. Enkelien rauha oli vallannut heidän\nsielunsa, ja he vaipuivat rukoukseen.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nKolmen päivän — tai oikeammin sanoen kolmen yön — aikana ei kukaan\nhäirinnyt heidän rauhaansa. Kun tavalliset työt vankilassa olivat\ntehdyt, s.o. kuolleet erotetut elävistä ja sairaimmat terveemmistä, ja\nkun väsyneet vartijat olivat panneet levolle käytäviin, läksi Vinitius\nkellariin, jossa Lygia oli. Hän viipyi siellä siihen asti, kun aamun\nsarastus alkoi pilkistää sisään ristikon lomitse, Lygia painoi päänsä\nhänen rinnalleen, ja sitten he kuiskaten puhuivat rakkaudesta ja\nkuolemasta. Vähitellen heidän ajatuksensa ja puheensa, yksin halunsa ja\ntoiveensakin irtaantuivat elämästä. He kadottivat maalliset tunteensa.\nHe olivat ikäänkuin laivalla lähteneet maista, eivät enää nähneet rantaa\nja hävisivät häviämistään äärettömyyteen. Heidän mielialansa kävi\nvähitellen surulliseksi, he sulautuivat omaan keskinäiseen rakkauteensa\nja Kristuksen rakkauteen ja valmistuivat lentämään muille maille. Mutta\najoittain tuli tuska vielä tuulenpuuskana repimään Vinitiuksen rintaa,\nsilloin tällöin välähti vielä toivo kuin salama hänen mielessään, tuntui\nsiltä kuin usko ristiinnaulitun Herran laupeuteen olisi antanut toivolle\nsiivet — mutta päivä päivältä hänkin sentään yhä enemmän irtaantui\nmaailmasta ja antautui kuoleman haltuun. Kun hän aamulla tuli\nvankilasta, katseli hän jo maailmaa, kaupunkia, tuttavia ja kaikkia\nelämää koskevia asioita ikäänkuin unennäköä. Kaikki tuntui hänestä niin\nvieraalta, etäiseltä, turhalta ja mitättömältä. Hän ei enää pelännyt\nuhkaavia tuskiakaan, sillä hänellä oli se tunne, että jos ihminen\nvaivuttaa sielunsa hartauteen ja kääntää katseensa toisaalle, niin eivät\nnekään mitään merkitse. Heitä molempia ympäröi jo iäisyys. He puhuivat\nrakkaudesta ja siitä, kuinka he haudan tuolla puolen elävät yhdessä ja\nrakastavat toisiaan. Jos heidän ajatuksensa vielä hetkiseksi palasivat\nmaallisiin asioihin, tapahtui se ohimennen, ikäänkuin pitkälle matkalle\naikovat puhuvat matkavalmistuksista. Heidän ympärillään vallitsi mahtava\nhiljaisuus. He olivat kuin kaksi unohdettua patsasta jossakin etäällä\nerämaassa. Heidän ainoana huolenaan oli, ettei Kristus heitä erottaisi,\nmutta hetki hetkeltä he tulivat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, ettei\nHän sitä tee, ja samalla he rupesivat rakastamaan Häntä jäsenenä, joka\nheidät yhdistää, loppumattoman onnen ja rajattoman rauhan antajana. Maan\ntomu oli, heidän vielä ollessaan maan päällä, irroittunut heidän\njaloistaan, heidän sielunsa olivat kirkastuneet puhtaiksi kuin\nkyyneleet. Kuoleman varjon alla, tuskassa ja kärsimyksessä, vankilan\nkurjuudessa avautui heille jo taivas, sillä se ojensi heille ikäänkuin\nkätensä ja vei heidät lunastettuina ja pyhitettyinä elämän ikuiselle\nlähteelle.\n\nPetronius näki ihmeissään, että ilme Vinitiuksen kasvoissa yhä tyyntyi\nja että ne rupesivat omituisesti loistamaan. Hän ei koskaan ennen ollut\nnähnyt sellaista ja arveli jo, että Vinitius oli keksinyt uuden\npelastuskeinon. Se häntä vain loukkasi, ettei Vinitius uskonut hänelle\nsalaisuuttaan.\n\nVihdoin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhutteli häntä:\n\n\"Nyt näytät aivan toiselta kuin ennen. Älä nyt salaa minulta mitään,\nsillä minä tahdon ja voin sinua auttaa: oletko saanut aikaan mitään?\"\n\n\"Olen,\" vastasi Vinitius, \"mutta et sinä voi minua auttaa. Aion hänen\nkuoltuaan tunnustaa itseni kristityksi ja seurata hänen jälkiään.\"\n\n\"Eikö sinulla siis ole toivoa?\"\n\n\"On kyllä. Kristus antaa hänet minulle eikä ikinä enää eroita meitä.\"\n\nPetronius rupesi astelemaan edestakaisin atriumin permannolla, ja hänen\nkasvoillensa nousi pettymyksen ja kärsimättömyyden ilme.\n\n\"Siihen ei tarvita teidän Kristuksenne apua,\" virkkoi hän vihdoin.\n\"Saman palveluksen meidän Thanatoksemmekin [Kuoleman haltia.] tekee.\"\n\nVinitius hymähti surumielisesti ja vastasi:\n\n\"Ei, rakkaani, mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää.\"\n\n\"En tahdo enkä voi, sanoi Petronius. Tässä ei ole aikaa selityksiin,\nmutta muistatko mitä sanoit, kun ei meidän onnistunut vapauttaa häntä\nTullianumista? Minä kadotin silloin kaiken toivon, mutta kotiin\npalattuamme sanoit sinä: »mutta minä uskon, että Kristus voi palauttaa\nhänet minulle.» Palauttakoon nyt hänet sinulle! Jos viskaan\nkallisarvoisen pikarin mereen, niin ei kukaan meidän jumalistamme kykene\npalauttamaan sitä minulle. Jollei teidän jumalanne ole parempi, niin en\nymmärrä, mistä syystä minun pitäisi kunnioittaa häntä enemmän kuin\nentisiä jumalia.\"\n\n\"Hän hänet minulle palauttaakin!\" vakuutti Vinitius.\n\nPetronius kohautti olkapäitään.\n\n\"Tiedätkö,\" kysyi hän, \"että kristityt huomenna pannaan valaisemaan\nCaesarin puutarhaa?\"\n\n\"Huomennako?\" kysyi Vinitius.\n\nLikenevä hirveä todellisuus sai hänen sydämensä vapisemaan pelosta ja\ntuskasta. Seuraava yö oli ehkä viimeinen, jonka hän saisi viettää Lygian\nluona, hän sanoi siis Petroniukselle hyvästi ja läksi kiireesti\n»kuoppien» johtajan luo pyytämään tesseraansa.\n\nMutta siellä nousi hänen tiensä pystyyn, sillä johtaja ei tahtonut antaa\nhänelle mitään merkkiä.\n\n\"Suo anteeksi, herra,\" virkkoi hän. \"Olen sinun hyväksesi tehnyt kaiken\nvoitavani, mutta henkeäni toki en voi panna alttiiksi. Tänä yönä viedään\nkristittyjä Caesarin puutarhaan. Vankila tulee olemaan täynnä sotamiehiä\nja viranomaisia. Jos sinut sattuisivat tuntemaan, olisin lapsineni\npäivineni surman oma.\"\n\nVinitius käsitti, että olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä. Hän\ntoivoi sentään, että sotamiehet, jotka ennestään tunsivat hänet, ehkä\npäästäisivät hänet vankilaan ilman merkkiä. Yön tullessa hän siis\npukeutui tavalliseen hautaaja-tunicaansa, köytti huivin suunsa eteen ja\nsuuntasi kulkunsa vankilan portille.\n\nMutta sinä päivänä tarkastettiin merkit tavallista ankarammin, ja\nlisäksi tapahtui, että sadanpäämies Scevinus, ankara herra, joka koko\nsielullaan ja, mielellään totteli Caesaria, tunsi Vinitiuksen.\n\nNähtävästi hänen rautaisessa rinnassaan sentään vielä oli kipinä\ninhimillistä sääliä, sillä hän ei heläyttänytkään peistänsä kilpeä\nvastaan, kuten oli tapana, kun tahdottiin nostaa melu jostakin, vaan vei\nVinitiuksen syrjemmälle ja virkkoi:\n\n\"Herra, lähde kotiin. Tunnen sinut, mutta vaikenen, sillä en tahdo\nsyöstä sinua turmioon. Vankilaan en saata päästää sinua, vaan mene\nkotiin, ja jumalat sinua lohduttakoot!\"\n\n\"Vai et voi päästää minua,\" lausui Vinitius. \"Mutta salli minun edes\nseisoa tässä, jotta näen keitä kuljetetaan pois vankilasta.\"\n\n\"Se ei ole vastoin käskyäni,\" vastasi Scevinus.\n\nVinitius jäi portille odottamaan vankien kuljetusta. Puoliyön aikana\navautuivat vankilan leveät portit, ja pitkänä jonona läksivät vangit\nliikkeelle. Siinä oli miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmin puolin kulki\naseellisia pretorianiosastoja.\n\nOli täysikuun aika ja yö hyvin valoisa, joten selvästi saattoi nähdä\nsekä onnettomien vartalot että kasvonpiirteet. He astelivat parittain,\npitkässä, synkässä saatossa, aivan ääneti. Ei kuulunut muuta kuin\naseitten kalske. Vankeja oli niin paljo, että olisi luullut kaikkien\nkellarien tyhjentyneen.\n\nKulkueen päässä huomasi Vinitius selvästi parantaja Glaucuksen, mutta\nUrsus ja Lygia eivät olleet tuomittujen joukossa.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nHämärä ei vielä ollut langennut maille, kun jo ensimäiset ihmisaallot\nrupesivat virtaamaan Caesarin puutarhaan. Juhlavaatteissa, seppeleet\nkulmilla, iloisina, laulaen ja osaksi humalaisinakin riensivät ihmiset\nkatselemaan uutta komeaa näytelmää. Huudot »Semaxii! Sarmentitii!»\nkaikuivat Via Tectalta Aemiliuksen sillalle, Tiberin taakse, Via\nTriumphalikselle, pitkin Neron sirkusta ja aina Vaticanuksen kukkulalle\nasti. Tosin Roomassa ennenkin oli nähty poltettavan ihmisiä paaluihin\nsidottuina, mutta näin paljon tuomittuja ei vielä koskaan ollut nähty.\nCaesar ja Tigellinus, jotka tahtoivat tehdä lopun kristityistä ja\nsamalla ehkäistä vankiloista lähtevän tartunnan leviämisen kaupungille,\nolivat käskeneet tyhjentää kaikki vankilat. Ainoastaan muutamia kymmeniä\nkristittyjä säästettiin kilpaleikkien päättäjäisiin. Kun ihmiset\nastuivat sisään puutarhan porteista, teki hämmästys heidät aivan\nmykiksi. Sekä pää- että sivukäytävät, jotka kulkivat puiston halki,\nniityt, saaret, lammikkojen rannat ja kukkakentät olivat ahdetut täyteen\npaaluja ja kuhunkin paaluun oli sidottu kristitty. Korkealla\nsijaitsevilta paikoilta, missä eivät puut olleet häiritsemässä näköalaa,\nsaattoi nähdä jonottain pikeen kastettuja paaluja, kukilla,\nmyrtinlehvillä ja murattiköynnöksillä koristettuine ruumiineen.\nPaalumetsää, joka maanpinnan mukaan milloin nousi ja milloin laski,\nriitti niin kauas, että kun likimmät paalut olivat korkeat kuin laivan\nmastot, niin etäisimmät näyttivät paljaalle silmälle vain kirjavilta\ntyrsos-sauvoilta tai heittokeihäiltä. Tällaista paalujen paljoutta ei\nkansanjoukkokaan ollut saattanut odottaa. Näytti siltä kuin kokonainen\nkansa Rooman ja Caesarin huviksi olisi köytetty paaluihin. Ihmisjoukot\nseisahtuivat yksityisten mastojen eteen, joissa uhrien vartalo tai\nsukupuoli jollakin lailla oli omiaan herättämään uteliaisuutta,\ntarkastelivat kasvoja, seppeleitä, murattiköynnöksiä ja jatkoivat sitten\nmatkaansa, kummissaan kysyen: »Onko syyllisiä todella näin paljo, ja\nkuinka lapset, jotka tuskin omin jaloin kykenivät liikkumaan, saattoivat\nsytyttää Rooman tuleen?» Ja heidän hämmästyksensä muuttui vähitellen\nrauhattomuudeksi.\n\nMutta oli jo tullut pimeä ja tähdet alkoivat syttyä taivaalle. Jokaisen\npahantekijän eteen asettui nyt orja, kädessä palava soihtu. Ja kun\npuutarhan eri kulmilta alkoi kuulua torventoitotuksia, jotka ilmoittivat\nnäytännön alkamista, laskivat he kukin soihtunsa paalun juurelle.\n\nKukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla\nilmituleen. Liekki levisi leviämistään, tarttui murattiköynnökseen,\nkiipesi ylöspäin ja saavutti uhrin jalat. Yleisö vaikeni, ja valitukset\nja tuskan huudot täyttivät koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat\nsilmänsä tähtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa.\nKansa kuunteli. Kovimmatkin sydämet valtasi kauhu, kun matalimpien\npaalujen päistä tuskalliset lapsenäänet alkoivat huutaa: »äiti! äiti!»\nHumalaisetkin katselijat säpsähtivät, kun he näkivät lasten pienet päät\nja viattomat, tuskan vääntämät kasvot ja kun he näkivät niiden pyörtyvän\nsavuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit\nleimusivat korkeuteen ja sytyttivät tuleen yhä uusia ruususeppeleitä ja\nmurattiköynnöksiä. Sekä pää- että syrjäkäytävät syttyivät palamaan,\nsyttyivät puiden latvat, niityt ja kukkakentät, vesi lätäköissä ja\nlammikoissa kävi punaiseksi, puiden värisevät lehdet ruusunkarvaisiksi.\nYö oli valoisa kuin päivä. Kun kärvennetyn lihan haju alkoi täyttää\npuutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja\naloeta. Sitä varten oli nimittäin erityisesti valmistettu\nsuitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta\naiheutuivatko ne säälistä vaiko nautinnosta ja ihastuksesta — sitä ei\nsaattanut tietää. Huudot kasvoivat samassa määrin kuin tuli, joka jo\nnuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidän hiuksiinsa,\nviskasi huntunsa heidän mustuneille kasvoilleen ja puski vieläkin\nkorkeammalle, ikäänkuin voitonriemulla ylistääkseen sitä voimaa, jonka\nkäskystä hävitystyö tapahtui.\n\nNäytelmän alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hän seisoi\nkomeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljä\nvalkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen,\ns.o. »Vihriäin» väreihin. Hänen perässään tuli muita vaunuja, täynnä\nvaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia\nbakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut käsissä, osaksi\nhumalaisina ja päästellen villejä huutoja. Heidän rinnallaan soittivat\nfauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja,\nhuiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iäkkäitä roomalaisnaisia\ntyttärineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina.\nKilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehiä, heiluttaen nauhoilla\nkoristettuja tyrsos-sauvoja tai lyöden rumpua ja sirotellen tielle\nruusuja. Koko tämä loistava seurue liikkui »evoe»-huutoja raiuttaen\npuutarhan pääkäytävää eteenpäin, savun ja ihmissoihtujen keskitse.\nCaesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hän tahtoi\nerityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hän ohjasi hevosiaan, ajoi\nkäyttöä, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja.\nSeisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympärillä ihmisaallot, jotka\nkumartuivat hänen jalkainsa juureen, tulen loistossa, päässä\nsirkusvoittajan kultainen seppel, oli hän korkeampi kaikkia hovilaisia\nja koko kansaa, hän näytti jättiläiseltä. Hänen äärettömät käsivartensa\nolivat ojollaan ohjaksissa ja näyttivät siunaavan kansaa. Hänen\nkasvoillaan ja hänen räpyttelevissä silmissään asui hymy, hän paistoi\nkansan yläpuolella kuin aurinko, kuni hirveä, mutta komea ja mahtava\njumala.\n\nTuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan jotakin tyttöä, jonka rintoja\nliekki juuri oli alkanut käryyttää, tai lasta, jonka kasvot vääntyivät\ntuskasta. Sitten hän taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perässään\nhurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hän tervehti kansaa,\nkumartui taaksepäin, veti ohjaksia kireämmälle ja puhutteli\nTigellinusta. Kun hän vihdoin oli päässyt suurelle suihkulähteelle, joka\nsijaitsi kahden tien risteyksessä, astui hän alas vaunuista, viittasi\nseurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon.\n\nHäntä tervehdittiin huudoilla ja kättentaputuksilla. Bakkhantinaiset,\nnymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet\nhäärivät hänen ympärillään hurjassa piirissä. Itse hän, toisella\npuolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulähteen, jonka\nvierellä paloi muutamia kymmeniä paaluja. Hän pysähtyi jokaisen eteen ja\nteki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkiä vanhasta\nkreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epätoivo.\n\nVihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu\nmyrtti- ja viiniköynnöksillä. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin\npolviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nähdä, sillä kuivat oksat\nolivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perästä\nkevyt öinen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen\nkasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle.\n\nKasvot nähdessään alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu käärme, ja\nhänen suustaan pääsi huuto, joka enemmän muistutti korpin rääkynää kuin\nihmisen ääntä:\n\n\"Glaucos! Glaucos!...\"\n\nParantaja Glaucus häntä todella katseli palavasta paalusta.\n\nHän eli vielä ja hänen kärsivät kasvonsa olivat alas painetut, ikäänkuin\nhän vielä kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hänet\npettänyt, ryöstänyt häneltä vaimon ja lapset ja yrittänyt tappaa hänet.\nKaiken tämän hän Kristuksen nimessä oli saanut anteeksi ja sittenkin hän\nuudestaan oli antanut hänet murhaajien käsiin. Julmempaa ja verisempää\nvääryyttä ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri,\nköytettynä pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella.\nGlaucuksen silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pois kreikkalaisen\nkasvoista. Välistä peitti savu hänen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti\nsen, näki Chilon taasen samat silmäterät tuijottamassa itseensä. Hän\nkokosi voimansa ja päätti paeta, mutta ei voinut. Äkkiä hänestä tuntui\nsiltä, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijystä ja kuin joku\nnäkymätön käsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt häntä paalun\njuurella. Hän ikäänkuin kivettyi. Sen hän vain tunsi, että hänen\nrintansa täyttyi ylen täyteen, että siellä ikäänkuin särkyi jotakin,\nettä tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, että elämä nyt loppuu, että\nkaikki, mitä hänen ympärillään on, Caesar, hovi, kansanjoukot — kaikki\nhäviää. Jäljelle jää vain ääretön, hirveä, musta erämaa, josta tuon\nmarttyyrin silmät loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pää painui\nyhä alemma ja silmät tuijottivat rävähtämättä Chiloniin. Läsnäolijat\narvasivat, että noiden molempien miesten välillä tapahtui jotakin, mutta\nhymy kuoli heidän huuliltaan, sillä Chilonin kasvot olivat kauhean\nnäköiset. Niissä kuvastui sellainen hätä ja tuska, että olisi luullut\ntulikielen polttavan hänen omaa ruumistaan. Äkkiä hän säpsähti, ojensi\nkäsivartensa paalua kohti ja huusi hirveällä, läpitunkevalla äänellä:\n\n\"Glaucos! anna anteeksi! Kristuksen nimeen!!!\"\n\nKaikki läsnäolijat vaikenivat: väristys kävi heidän ruumiinsa läpi, ja\nvaistomaisesti nosti jokainen silmänsä ylöspäin.\n\nMarttyyrin pää liikahti hiukan, sitten kuului maston latvasta valittava\nääni:\n\n\"Minä annan anteeksi!...\"\n\nChilon lankesi kasvoilleen maahan, ulvoi kuin villi peto, otti\nkourallaan multaa maasta ja sirotteli sitä hiuksilleen. Liekit\nleimahtelivat, nuolivat Glaucuksen rintaa ja kasvoja, irroittivat\nmyrttikruunun hänen päästään ja tarttuivat nauhoihin, jotka koristivat\npaalun huippua. Koko paalu hulmahti kirkkaaseen, räikeänkarvaiseen\ntuleen.\n\nMutta hetken perästä nousi Chilon, ja hänen kasvonsa olivat niin\nmuuttuneet, että augustianit luulivat näkevänsä toisen ihmisen. Hänen\nsilmänsä paloivat kummallisesti, ryppyiseltä otsalta loisti innostus:\nennen niin mitättömän näköinen kreikkalainen oli nyt kuin pappi, joka\njumalansa käskystä valmistuu ilmoittamaan tuntemattomia totuuksia.\n\n\"Mikä hänen on? Hän on tullut hulluksi!\" huudahtivat jotkut.\n\nChilon kääntyi kansan puoleen, nosti oikean kätensä taivasta kohti ja\nrupesi huutamaan, tai oikeammin sanoen kirkumaan niin lujaan, että sekä\naugustianit että kansanjoukko kuuli hänen sanansa:\n\n\"Rooman kansa! Kautta kuolemani vannon, että nämä ihmiset kuolevat\nviattomina. Murhapolttaja on — tuo tuossa!!!\"\n\nHän osoitti sormellaan Neroa.\n\nSyntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina\nkauhusta. Chilon viittasi yhä vapisevalla kädellään Caesariin. Äkkiä\nnousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi\nkansanjoukko likemmä vanhusta, voidakseen paremmin nähdä hänet. Kuului\nhuutoja: »maltappas!» tai: »voi meitä!» Kansanjoukko rähisi ja nielusi:\n»Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»\n\nSekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa\nvaunuista. Äkkiä kaatui muutamia hiiltyneitä paaluja, kipinät räiskyivät\nyltympärille, ja sekasorto yhä kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti\nChilonin mukaansa ja vei hänet syvälle puutarhaan.\n\nPaalut olivat enimmäkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin\nteiden poikki, täyttäen käytävät savulla, kipinöillä, palaneen puun ja\npalaneen ihmisrasvan hajulla. Sekä likeisimmät että kaukaisimmat valot\nsammuivat. Puutarha kävi pimeäksi. Levottomina, synkkinä ja alakuloisina\ntunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut,\nkiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, että\nCaesar oli pyörtynyt, toiset, että hän itse oli tunnustanut polttaneensa\nRooman, toiset, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, että\nhän vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellä lausuttiin\nkristittyjen hyväksi joku säälin sana: »Eivät he ole polttaneet\nRoomaa — miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin\npaljon tuskaa ja vääryyttä? Eivätköhän jumalat vain tule kostamaan\nviattomien puolesta?» Sanoja »innoxia corpora!» toistettiin yhä\nuseammin. Naiset surkuttelivat ääneen lapsia, joita joukoittain oli\nviskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa\npuutarhoissa. Vihdoin muuttui sääli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja\nTigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisiä, jotka äkkiä seisahtuivat ja\nkysyivät itseltään ja muilta: »mikä jumala se onkaan, joka kuolemassa\nantaa sellaisen voiman?» Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin.\n\nChilon yhä vielä harhaili puutarhassa, tietämättä minne mennä, minne\nkääntyä. Hän oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin\nhän kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai töytäsi kekäleitä vastaan,\njotka lähettivät hänen perässänsä laumoittain kipinöitä. Välistä hän\nistuutui ja tuijotti ympärilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei\njo pimeä; puiden välitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeällä\nvalolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin,\nja uhrien muodottomia jäännöksiä. Vanhan kreikkalaisen silmissä näytti\nsiltä, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen\nsilmät yhä lakkaamatta olisivat tuijottaneet häneen. Hänen täytyi paeta\nvaloa. Vihdoin hän kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin\nhän, ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana, rupesi kulkemaan\nsuihkulähdettä kohti, jossa Glaucus oli heittänyt henkensä.\n\nÄkkiä joku käsi kosketti hänen olkapäätään.\n\nVanhus kääntyi ja näki edessään vieraan miehen.\n\n\"Kuka siellä? Kuka olet?\" huusi hän pelästyneenä.\n\n\"Apostoli Paavali Tarsolainen.\"\n\n\"Minä olen kirottu!... Mitä tahdot?\"\n\nApostoli vastasi:\n\n\"Tahdon tuoda sinulle pelastusta.\"\n\nChilon nojasi puuta vasten.\n\nHänen jalkansa eivät kannattaneet häntä, ja kädet vaipuivat hervottomina\nalas.\n\n\"Minua ei voi pelastaa!\" lausui hän synkästi.\n\n\"Etkö ole kuullut, että Jumala armahti katuvaa ryöväriä ristinpuulla?\"\nkysyi Paavali.\n\n\"Etkö tiedä, mitä minä olen tehnyt?\"\n\n\"Olen nähnyt sinun tuskasi ja kuullut oikean todistuksesi.\"\n\n\"Oi herra!!...\"\n\n\"Ja kun Kristuksen palvelijakin tuskan ja kuoleman hetkellä oli valmis\nantamaan sinulle anteeksi, niin kuinka ei Kristus sinulle anteeksi\nantaisi?\"\n\nChilon kävi molemmin käsin kiinni päähänsä, ikäänkuin hän olisi\ntulemaisillaan hulluksi, ja toisti toistamistaan:\n\n\"Anteeksi! Voisinko minä saada anteeksi?\"\n\n\"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala,\" vastasi apostoli.\n\n\"Minullekin!\" toisti Chilon.\n\nHän vaikeroi, ikäänkuin ei hän enää olisi jaksanut kantaa tuskaansa ja\nhätäänsä. Mutta Paavali virkkoi:\n\n\"Nojaa minuun ja seuraa minua.\"\n\nPaavali talutti häntä, ja he suuntasivat kulkunsa tienhaaraa kohti.\nHeidän askeleitaan säesti suihkulähde, joka yön hiljaisuudessa tuntui\nitkevän marttyyrien kuolemaa.\n\n\"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala,\" toisti apostoli. \"Jos sinä\nseisoisit meren rannalla ja heittäisit sinne kiviä, niin voisitko sinä\nniillä täyttää meren syvyyden? Mutta minä sanon sinulle, että Kristuksen\narmo on niinkuin meri ja että ihmisen rikokset ja synnit uppoavat siihen\nniinkuin kivet syvyyteen. Ja minä sanon sinulle, että se on niinkuin\ntaivas, joka peittää vuoret, maat ja meret, sillä se pysyy aina, eikä\nsillä loppua ole. Sinä kärsit Glaucuksen paalun juurella, ja Kristus\nnäki kärsimyksesi. Sinä huusit katsomatta siihen, mitä huomenna saattaa\ntapahtua: »tuossa on murhapolttaja!» ja Kristus muistaa sanasi. Sillä ne\novat muuttaneet pahuutesi ja valheellisuutesi, eikä sinun sydämeesi\nmuuta ole jäänyt kuin rajaton tuska... Seuraa minua ja kuule mitä\nsinulle sanon: katso, minäkin vihasin Häntä ja vainosin Hänen\nvalittujansa. En tahtonut suostua Häneen enkä uskonut Häneen ennenkuin\nHän ilmestyi minulle ja kutsui minua. Ja katso, nyt on Hän minulle sula\nrakkaus. Mutta nyt on Hän sinua murheella, tuskalla ja vaivalla etsinyt,\njotta Hän sinut luoksensa kutsuisi. Sinä olet vihannut häntä, mutta Hän\non sinua rakastanut. Sinä olet Hänen tunnustajansa ylenantanut tuskaan,\nmutta Hän tahtoo antaa sinulle anteeksi ja vapahtaa sinut.\"\n\nHirveä hätä raivosi kurjan miehen rinnassa, ja tuska tärisytti hänen\nsieluansa pohjia myöten. Mutta Paavali kävi häneen käsiksi, valloitti ja\nsitoi hänet, kuten sotamies sitoo vangin.\n\nHetkisen perästä hän taasen rupesi puhumaan:\n\n\"Seuraa minua, ja minä vien sinut Hänen tykönsä. Miksi minä olisin\ntullut sinun luoksesi, jollen sitä varten? Kaskihan Hän minun\nrakkautensa nimessä koota ihmissieluja, täytän siis Hänen käskynsä. Sinä\nluulet olevasi kirottu, mutta minä sanon sinulle: usko Häneen, ja sinua\nodottaa vapahdus. Sinä luulet että sinua vihataan, mutta minä sanon\nsinulle vielä kerran, että Hän rakastaa sinua. Katso minua! Silloin, kun\nen Häntä omistanut, en omistanut muuta kuin pahuuden, joka asui\nsydämessäni, mutta nyt hänen rakkautensa korvaa minulle isän ja äidin,\nrikkauden ja vallan. Hänessä yksin on pelastus, Hän yksin hätäsi\npoistaa, parantaa haavasi, karkoittaa pelkosi ja kantaa sinut kotiin.\"\n\nNäin sanoen vei hän hänet suihkulähteelle, jonka hopeinen säde kiilteli\netäällä kuunvalossa. Ympärillä oli autiota ja hiljaista, sillä\norjapalvelijat olivat jo korjanneet pois paalujen kekäleet ja\nmarttyyrien ruumiit.\n\nChilon heittäytyi vaikeroiden polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja pysyi\nsiinä liikkumattomana. Mutta Paavali nosti silmänsä tähtiä kohden ja\nrupesi rukoilemaan:\n\n\"Herra, katso tämän syntisen, hänen hätänsä, kyyneltensä ja tuskansa\npuoleen! Laupeuden Herra, joka vuodatit veresi meidän syntiemme tähden,\nanna hänelle anteeksi piinasi, kuolemasi ja ylösnousemisesi tähden!\"\n\nHän vaikeni, mutta jäi yhä katselemaan korkeutta kohti ja rukoili.\n\nMutta hänen jalkaansa juuresta nousi valittavina huutoina:\n\n\"Kriste!... Kriste! ... anna minulle anteeksi!\"\n\nSilloin Paavali astui suihkulähteelle, otti käteensä vettä ja kääntyi\npolvistuvan puoleen:\n\n\"Chilon! katso, nyt kastan minä sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen!\namen!\"\n\nChilon nosti päätään, liitti kädet ristiin ja jäi siihen\nliikkumattomaksi. Kuu valaisi koko kirkkaudellaan hänen valkeita\nhiuksiaan ja kalpeita kasvojaan, joiden ilme oli liikkumaton ja\nikäänkuin kivettynyt. Hetket kuluivat; Domitianuksen puiston\nsiipikarjatarhoissa alkoivat kukot jo laulaa, mutta hän viipyi yhä vielä\npolvillaan, liikkumattomana kuin kuvapatsas hautausmaalla.\n\nVihdoin hän heräsi, nousi, kääntyi apostolin puoleen ja kysyi:\n\n\"Mitä minun pitää tehdä ennen kuolemaani, herra?\"\n\nPaavali oli vaipunut ajattelemaan rajatonta voimaa, joka saattoi\nvalloittaa sellaisetkin sielut kuin tämän kreikkalaisen. Hänkin heräsi\nnyt mietteistään ja vastasi:\n\n\"Usko ja todista totuutta.\"\n\nHe läksivät molemmat liikkeelle. Puutarhan portilla apostoli vielä\nkerran siunasi vanhuksen, sitten he erosivat. Chilon tahtoi nimittäin\nitse niin, koska hän arvasi, että Caesar ja Tigellinus äskeisten\ntapahtumain johdosta alkaisivat vainota häntä.\n\nEikä hän erehtynytkään. Kotiin palatessaan tapasi hän talonsa ympärillä\npretorianeja, jotka Scevinuksen johdolla ottivat hänet kiinni ja veivät\nPalatinukselle. Caesar oli jo lähtenyt levolle, mutta Tigellinus oli\nvalveella ja odotti. Kun hän näki onnettoman kreikkalaisen, tervehti hän\nhäntä ulkonaisesti tyynenä, mutta kasvoissa pahaaennustava ilme.\n\n\"Olet loukannut majesteettia,\" virkkoi hän \"ja rangaistus odottaa sinua.\nMutta jos huomenna amfiteatterissa todistat olleesi juovuksissa ja\nhulluna sekä että kristityt ovat tulipalon alkuunpanijat, niin\nrangaistuksesi päättyy raippoihin ja maanpakolaisuuteen.\"\n\n\"En voi, herra!\" vastasi Chilon hiljaa.\n\nTigellinus läheni häntä hitain askelin ja kysyi häneltä hillityllä,\nuhkaavalla äänellä:\n\n\"Kuinka et voi, kreikkalainen koira? Etkö muka ollut juovuksissa, etkö\nymmärrä, mikä sinua odottaa? Katso tuonne!\"\n\nHän viittasi atriumin nurkkaan, jossa pitkän, puisen lavitsan vieressä\npuolipimeässä seisoi neljä trakilaista orjaa, liikkumattomina, ruoskat\nja pihdit käsissä.\n\nChilon vastasi:\n\n\"En voi, herra.\"\n\nTigellinus raivostui, mutta koetti hillitä mieltään.\n\n\"Näitkö,\" virkkoi hän, \"kuinka kristityt kuolevat? Tahdotko kuolla\nsamalla tavalla?\"\n\nVanhus nosti kalpeat kasvonsa: jonkun aikaa hänen huulensa vavahtelivat,\nsitten hän virkkoi:\n\n\"Minäkin uskon Kristukseen.\"\n\nTigellinus katseli häneen kummissaan:\n\n\"Koira, olet totisesti tullut hulluksi!\"\n\nÄkkiä puhkaisi hänen rintaansa kerääntynyt vimma kuorensa. Hän syöksyi\nChilonin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen partaansa, viskasi hänet\nmaahan, potki häntä ja huusi, suu vaahdossa:\n\n\"Sinä peruutat sanasi. Peruutat kun peruutatkin!...\"\n\n\"En voi!\" vastasi Chilon maasta.\n\n\"Kiduttakaa häntä!\"\n\nKäskyn kuultuaan ottivat trakilaiset vanhuksen ja panivat hänet\nlavitsalle, sitten he sitoivat hänet köysillä ja rupesivat pihdeillä\nnipistelemään hänen laihoja sääriään. Mutta Chilon oli, kun häntä\nsidottiin, nöyrästi suudellut trakilaisten käsiä, sitten hän oli\nsulkenut silmänsä ja kaiken aikaa pysynyt liikkumattomana kuin kuollut.\n\nHän eli sentään, sillä kun Tigellinus kumartui hänen puoleensa kysymään:\n»peruutatko?», liikkuivat hänen kalpeat huulensa, ja hän kuiskasi tuskin\nkuuluvasti:\n\n\"En ... voi!...\"\n\nTigellinus käski lakata kiduttamasta ja alkoi astella edestakaisin\natriumissa. Hänen kasvonsa olivat sekä kiukun vääntämät että\nneuvottomat. Vihdoin hänen päähänsä nähtävästi pälkähti uusi tuuma,\nsillä hän kääntyi taasen trakilaisten puoleen ja virkkoi:\n\n\"Reväiskää kieli hänen suustaan!\"\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nKun draama »Aureolus» esitettiin teatterissa tai amfiteatterissa,\navautui katselijoille tavallisesti ikäänkuin kaksi eri näyttämöä.\nCaesarin puutarhoissa esitetyn näytännön jälkeen tästä tavasta kuitenkin\nluovuttiin, sillä pääpaino pantiin nyt siihen, että mahdollisesti suurin\nkatselijakunta näkisi ristiinnaulitun orjan kuoleman, vaikka hän itse\ndraamassa kuoli karhujen repimänä. Teatterissa näytteli karhun osaa\ntavallisesti nahkoihin puettu näyttelijä, mutta tällä kertaa oli\nnäytäntö oleva »todellinen». Uuden tuuman keksijä oli Tigellinus. Caesar\nsanoi ensin, ettei hän tule koko näytäntöön, mutta suosikkinsa pyynnöstä\nhän muutti mielensä. Tigellinus selitti nimittäin, että hänen äskeisen\ntapausten johdosta puutarhassa vasta olikin näyttäydyttävä kansalle, ja\ntakasi, ettei ristiinnaulittu orja pääsisi häntä solvaamaan, kuten\nCrispus oli tehnyt. Kansa oli jo hiukan kyllästynyt ja väsynyt\nverenvuodatukseen. Sentähden sille taas oli jaettu arpajaisvoittoja ja\nlahjoja ja sentähden tämä juhlakin pantiin toimeen illalla, runsaasti\nvalaistussa amfiteatterissa.\n\nHämärän tullessa oli amfiteatteri jo täpösen täynnä. Augustianit\nsaapuivat sinne mieslukuisina, Tigellinus etunenässä. He tahtoivat\ntietysti olla nauttimassa näytelmästäkin, mutta etupäässä osoittamassa\nuskollisuuttaan Caesarille ja paheksumistaan Chilonin menettelyn\njohdosta, josta koko Rooma puhui.\n\nHuhu kertoi, että Caesar palattuaan Domitianuksen puutarhasta oli\nraivonnut niin, ettei hän sitten voinut nukkua, että raivokohtaukset ja\noudot näyt yhä vielä vaivasivat häntä ja että hän siitä syystä oli\npäättänyt kiireen kautta lähteä Akaiaan. Toiset väittivät näitä huhuja\nvalheeksi ja vakuuttivat, että hän tästälähin tulee kohtelemaan\nkristittyjä entistä leppymättömämmin. Ei puuttunut niitäkään, jotka\nennustivat, että solvaus, jonka Chilon kansanjoukon läsnäollessa oli\nviskannut Caesarin silmille, oli tuottava mitä pahimpia seurauksia. Oli\nvihdoin sellaisiakin ihmisiä, jotka ihmisyyden nimessä rukoilivat\nTigellinusta, että hän tekisi lopun vainoista.\n\n\"Katsokaa nyt, mihin te olette joutuneet,\" puhui Barcus Soranus.\n\"Tarkoituksenne oli tyydyttää kansan kostonhimo ja saada se\nvakuutetuksi, että rangaistus kohtaa syyllisiä. Mutta tulos on aivan\npäinvastainen.\"\n\n\"Totta!\" puuttui Antistius Verus puheeseen, \"nyt sanotaan yleisesti,\nettä he ovat viattomat. Jolleivät asiat muutu, oli Chilon todella\noikeassa, kun hän sanoi, etteivät teidän aivonne täyttäisi edes\npähkinänkuorta.\"\n\nTigellinus kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi:\n\n\"Kerrotaan niinikään, Barcus Soranus, että tyttäresi Servilia ja\nvaimosi, sinä Antistius, kätkivät kristityt orjansa ja niinmuodoin\npelastivat heidät Caesarin tuomiosta.\"\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti Barcus huolissaan.\n\n\"Teidän eronneet vaimonne kadehtivat minun vaimoni siveyttä ja\ntahtoisivat siitä syystä syöstä hänet turmioon! lausui Antistius Verus,\nniinikään huolissaan.\"\n\nToiset keskustelivat Chilonista.\n\n\"Mikä hänelle tuli?\" kysyi Eprius Marcellus. \"Itse hän heidät antoi\nTigellinuksen käsiin. Kerjäläisestä pääsi hän rikkaaksi mieheksi, olisi\nrauhassa voinut päättää päivänsä, saada juhlalliset hautajaiset ja\nmuistopatsaan haudalleen. Mutta eipäs!! Hän päästää vain kaikki\nkäsistään ja syöksee surman suuhun. Eihän sitä voi käsittää muulla\ntavalla, kuin että hän tuli hulluksi!\"\n\n\"Ei hän tullut hulluksi, mutta hän tuli kristityksi,\" huomautti\nTigellinus.\n\n\"Ei ikipäivinä!\" huudahti Vitellius.\n\n\"Mitä minä teille sanoin!\" puuttui Vestinus puheeseen. \"Te voitte\nsurmata kristittyjä, mutta ette te voita heidän jumalaansa. Se ei ole\nmikään leikinasia!... Näette nyt miten käy! Minä en ole polttanut\nRoomaa, mutta jos Caesar vain sallii, olen heti paikalla valmis\nuhraamaan hekatombin heidän jumalalleen. Teidän pitäisi kaikkien tehdä\nsamoin, sillä sen minä sanon teille, että tässä on leikinteko kaukana!\nMuistakaa vain, että minä sen olen sanonut teille.\"\n\n\"Minäkin olen sanonut sanasen, vaikka toiseen suuntaan,\" virkkoi\nPetronius. \"Tigellinus nauroi, kun väitin heidän puolustautuvan. Nyt\nsanon vieläkin enemmän: sanon, että he voittavat!\"\n\n\"Kuinka? Kuinka?\" kysyivät muutamat äänet.\n\n\"Kautta Polluxin!... Jollei tuollainen Chilonkaan voi heitä vastustaa,\nniin kuka sen sitten voi tehdä? Jos te arvelette, etteivät\nkidutusnäytelmät lisää kristittyjen lukumäärää, niin tunnette huonosti\nRooman. Paras olisi, että rupeaisitte kuparisepiksi tai partureiksi,\nniin tietäisitte paremmin mitä kansa ajattelee ja mitä kaupungissa\ntapahtuu.\"\n\n\"Hän puhuu täyttä totta, kautta Dianan pyhän peplumin!\" huudahti\nVestinus.\n\nBarcus kääntyi Petroniuksen puoleen:\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Lopetan siihen, mistä alotinkin: verta on jo vuodatettu tarpeeksi!\"\n\nTigellinus loi häneen ilkeän silmäyksen ja virkkoi:\n\n\"Ei! vähän lisää!\"\n\n\"Jollei oma pääsi riitä,\" vastasi Petronius, \"niin onhan keppisi nenässä\ntoinen samanlainen.\"\n\nSiihen keskustelu päättyi, sillä Caesar saapui amfiteatteriin, istuutui\npaikoilleen ja istutti Pythagoraksen rinnalleen. Samassa alkoi\n»Aureoluksen» esitys, mutta sitä ei paljoakaan seurattu, sillä kaikki\najattelivat Chilonia. Katselijat olivat ikävystyneet kidutukseen ja\nvereen. He puhelivat kaiken aikaa keskenään, päästivät tuon tuostakin\nhuudahduksia, jotka eivät suinkaan olleet hoville suosiolliset, ja\nvaativat, että karhunäytelmä kiireen kautta esitettäisiin, sillä yksin\nsiitä he toivoivat huvia. Jollei joukko olisi odottanut saavansa nähdä\nChilonia ja vastaanottaa lahjoja, ei se ikinä olisi viitsinyt istua\npaikoillaan.\n\nVihdoin koitti odotettu hetki. Ensinnä toivat sirkuksen palvelijat\narenalle puisen ristin, joka oli niin matala, että karhu takajaloilleen\nnoustessaan saattoi ulottua marttyrin rintaan asti, Sitten talutti, tai\noikeammin sanoen laahasi kaksi miestä paikalle Chilonin. Hän nimittäin\nei itse voinut kävellä, koska hänen jalkansa oli poikki. Asettaminen\nristille ja naulaaminen tapahtui niin nopeasti, etteivät uteliaat\naugustianit ehtineet kunnolleen tarkastaa häntä, ennenkuin risti jo oli\npantu vartavasten kaivettuun kuoppaan. Silloin kääntyivät kaikki silmät\nuhriin. Mutta harvat saattoivat tuntea miestä entiseksi Chiloniksi,\nHäntä oli Tigellinuksen käskystä kidutettu siihen määrään, ettei hänen\nkasvoihinsa ollut jäänyt ainoaakaan veripisaraa. Ainoastaan valkeassa\nparrassa saattoi vielä nähdä punaisen merkin, joka oli tullut siihen,\nkun kieli oli reväisty irti. Läpikuultavan ihon alta paistoivat luut.\nHän näytti paljo vanhemmalta kuin tavallinen, harmaahapsinen vanhus.\nMutta hänen kasvoissaan, jotka ennen olivat olleet täynnä ilkeyttä ja\nlevottomuutta, ja hänen silmissään, joista aina oli loistanut epävarmuus\nja pelko, oli nyt tyyni ja lempeä, joskin tuskallinen ilme. Hänestä\nhenki nukkuvan tai kuolleen rauha. Ehkäpä usko johti hänen mieleensä\nryövärin ristinpuulla, jonka synnit Kristus oli antanut anteeksi, ehkäpä\nhän hengissä puhui laupiaalle Jumalalle: »Herra, minä olen purrut kuin\nmyrkyllinen mato, sentähden olen koko ikäni pysynyt kerjäläisenä. Olen\nollut nälkään kuolemaisillani, ihmiset ovat tallanneet minut jalkainsa\nalle, lyöneet ja polkeneet minua. Olen, oi Herra, ollut köyhä ja sangen\nonneton, minua on kidutettu ja nyt minut lopuksi on naulattu ristin\npuuhun. Älä siis Sinä, laupias Jumala, hylkää minua kuoleman hetkellä!»\nIlmeisesti valui hänen kiusattuun sydämeensä rauha. Katselijoita ei\nnaurattanut vähääkään, sillä ristiinnaulittu mies oli niin nöyrä, hän\nnäytti niin vanhalta, turvattomalta, heikolta ja armoa anovaiselta, että\njokaisen ehdottomasti täytyi kysyä: kuinka saattaa kiduttaa ja\nristiinnaulita ihmistä, joka jo muutenkin on kuolemaisillaan?\nKansanjoukko vaikeni. Vestinus, joka istui muiden augustianien seassa,\nkääntyi vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan ja kuiskasi kauhistuksissaan:\n»katsokaa, kuinka he kuolevat!» Toiset odottivat karhua ja toivoivat\nsydämen pohjasta, että näytelmä loppuisi niin pian kuin suinkin.\n\nVihdoin kömpi karhu arenalle. Sen pää oli riipuksissa, ja se käänteli\nsitä sekä oikealle että vasemmalle ja katsella murjotti ympärilleen,\nikäänkuin se olisi tuumaillut tai etsinyt jotakin. Vihdoin se huomasi\nristin ja alastoman ruumiin, likeni ristiä ja nousi pystyyn, mutta\npudottautui samassa takaisin etukäpälilleen, istuutui ristin juurelle ja\nrupesi murisemaan, ikäänkuin ihmisrääsy senkin eläimellisessä sydämessä\nolisi herättänyt sääliä.\n\nSirkuksen palvelijat päästelivät ärsyttäviä huutoja, mutta yleisö\nvaikeni. Chilon nosti hitaasti päätänsä, ja jonkun aikaa hänen silmänsä\nharhailivat pitkin katselijain joukkoa. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi\njonnekin amfiteatterin yläriville, ja rinta alkoi nousta ja laskea\nentistä vilkkaammin. Hänen menettelynsä pani katselijat kummastelemaan\nja ihmettelemään. Sillä hymy levisi hänen kasvoilleen ja teki ne\nkirkkaiksi, otsasta tulvi ikäänkuin säteitä, silmät kohosivat ennen\nkuolemaa korkeutta kohti, ja niistä pusertui kaksi suurta kyyneltä,\njotka hiljalleen valuivat alas poskille.\n\nHän kuoli.\n\nSamassa huusi mahtava miehen ääni korkealta, velariumin alta;\n\n\"Rauha marttyyreille!!\"\n\nAmfiteatterissa vallitsi synkkä hiljaisuus.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nCaesarin puutarhoissa annetun näytännön jälkeen olivat vankilat\ntuntuvasti tyhjentyneet. Tosin kaikki, joiden luultiin tunnustavan\nitämaalaista harhaoppia, vieläkin otettiin kiinni ja vangittiin, mutta\nahdistajien saalis kävi yhä niukemmaksi, uhreja saatiin tuskin niin\npaljon, että ne riittivät seuraaviin näytäntöihin, jotka niinikään\nalkoivat kallistua loppuaan kohti. Kansassa, jota oli juotettu verellä,\nsaattoi huomata yhä ilmeisempiä kyllästymisen oireita, ja vangittujen\nsyyllisten kuulumaton lukumäärä teki sen yhä levottomammaksi.\nTaikauskoisen Vestinuksen pelko valtasi tuhannet mielet. Kaupungilla\nkerrottiin mitä kummallisimpia juttuja kristillisen jumalan\nkostonhimosta. Vankilakuume, joka oli levinnyt kaupungille, oli omiaan\nlisäämään pelkoa. Hautajaisia nähtiin yhtämittaa, ja yleinen mielipide\noli, että tuntematonta jumalaa oli lepytettävä uusilla »piaculoilla».\nTemppeleissä uhrattiin Jupiterille ja Libitinalle. Vihdoin levisi\nkaikista Tigellinuksen ja hänen kätyriensä ponnistuksista huolimatta\nhuhu, joka voitti yhä enemmän alaa, nimittäin se, että kaupunki oli\npoltettu Caesarin käskystä ja että kristityt kärsivät syyttömästi.\n\nMutta juuri siitä syystä Nero ja Tigellinus eivät suinkaan lakkauttaneet\nvainoja. Kansan rauhoittamiseksi jaettiin yhä uudelleen jyviä, viiniä ja\noliveja. Julistettiin määräyksiä, joiden mukaan talojen rakentaminen\ntuli paljoa huokeammaksi kuin ennen, ja päätettiin kuinka leveitä\nkatujen tuli olla sekä kummoisia aineita rakentaessa sai käyttää, jotta\nvalkeanvaara tulevaisuudessa vältettäisiin. Caesar itse otti osaa\nsenaatin istuntoon ja neuvotteli innokkaasti »isien» kanssa kansan ja\nkaupungin onnesta, mutta uhrien osalle ei langennut armon varjoakaan.\nMaailman valtiaille oli pääasia, että kansa uskoisi armottoman\nrangaistuksen kohtaavan yksin syyllisiä. Ei ainoakaan senaattori\nkorottanut ääntään puolustamaan kristittyjä, sillä kukaan ei uskaltanut\nloukata Caesaria. Mutta ihmiset, joiden katse ulottui hiukan kauemma\ntulevaisuuteen, vakuuttivat, että tämä uskonto oli järkyttävä\nroomalaisen herrauden perustukset.\n\nAinoastaan kuolevat ja kuolleet luovutettiin sukulaisille, sillä Rooman\nlaki ei määrännyt kostoa kuolleille. Vinitiusta lohdutti se tieto, että\nhän, jos Lygia kuolee, saa haudata hänet perhehautaansa ja itse levätä\nhänen rinnallaan. Hän ei enää vähimmässäkään määrin toivonut voivansa\npelastaa häntä kuolemasta ja eli itsekin ikäänkuin ulkopuolella elämää,\nkokonaan vaipuneena Kristukseen. Hän ei enää ajatellutkaan elämää\nmuualla kuin iäisyydessä, ja hänen uskonsa oli käynyt niin\njärkähtämättömäksi, että iäisyys hänen silmissään näytti paljoa\ntodellisemmalta ja kouraantuntuvammalta kuin ajallinen elämä, jossa hän\nsiihen asti oli elänyt. Hartaus täytti hänen sydämensä. Hän muuttui,\nvielä eläessään maailmassa, ruumiittomaksi olennoksi, joka ikävöi\ntäydellistä vapautusta sekä itselleen että toiselle rakastetulle\nsielulle. Hän kuvitteli, että he Lygian kanssa käsi kädessä lähtevät\ntaivaaseen. Siellä Kristus siunaa heidät ja sallii heidän asua\nkirkkaudessa, joka on rauhaisa ja ääretön niinkuin rusko taivaalla.\nAinoastaan sitä hän rukoili Kristukselta, että Kristus vapauttaisi\nLygian kidutuksesta sirkuksessa ja sallisi hänen rauhallisesti nukkua\nvankilassa. Vinitius oli aivan vakuutettu, että hän kuolisi yhtaikaa\nkuin Lygia. Hän käsitti, ettei hän siihen verimereen nähden, joka oli\nvuodatettu, saanut toivoa että yksin Lygia pelastuisi. Olihan hän\nPietarilta ja Paavalilta kuullut, että heidänkin täytyisi kärsiä\nmarttyyrikuolema. Nähtyään Chilonin ristinpuulla oli hän sitäpaitsi\nkäsittänyt, että kuolema, yksin marttyyrikuolemakin, saattoi olla\nsuloinen. Sentähden hän vain toivoi, että kuolema pian tulisi heille\nmolemmille ja muuttaisi heidän huonon, surullisen ja raskaan kohtalonsa\nparemmaksi.\n\nAjoittain hän jo tunsi haudantakaisen elämän esimakua. Surusta, joka\nkaiken aikaa oli pitänyt heidän molempien sieluja kahleissaan, katosi\nkatoamistaan entinen kirpeä katkeruus, ja vähitellen se muuttui\npyhitetyksi, tyyneksi nöyrtymiseksi Jumalan tahdon alle. Vaivoin\nVinitius ennen oli purjehtinut vastatuuleen, hän oli taistellut ja\nväsynyt. Nyt hän antoi mennä myötätuuleen ja oli vakuutettu, että aallot\nvievät hänet iäisen rauhan satamaan. Hän arvasi, että Lygia, samaten\nkuin hänkin, valmistautuu kuolemaan. Vaikka siis vankilanmuurit heitä\neroittavat, niin he jo kulkevat yhdessä. Ja sitä ajatellessa hymähti\nVinitius onnellisena.\n\nHeidän ajatuksensa kulkivat todella aivan rinnan, ikäänkuin he joka\npäivä pitkän aikaa olisivat vaihtaneet niitä. Lygiakaan ei toivonut eikä\nikävöinyt mitään muuta kuin elämää haudan tuolla puolen. Kuolema tuotti\nhänelle pelastuksen hirveistä vankilanmuureista, Caesarin ja\nTigellinuksen käsistä; kuolema tuotti hänelle vapautuksen ja yhdisti\nhänet ja Vinitiuksen. Tämän järkähtämättömän varmuuden rinnalla kävi\nkaikki muu mitättömäksi. Kuoleman jälkeen oli Lygialle alkava\nmaallinenkin onni, sentähden hän tavallaan odotti kuolemaa niinkuin\nmorsian odottaa häiden aikaa.\n\nSama ääretön uskonpyörre, joka tempasi tuhansia Kristuksen uskon\nensimäisistä tunnustajista haudan tuonne puolen, oli tarttunut\nUrsukseenkin. Hänenkään sydämensä ei pitkiin aikoihin ollut tahtonut\nsuostua Lygian kuolemaan, mutta kun vankilan muurien taakse joka päivä\ntunki huhuja siitä, mitä amfiteattereissa ja puutarhoissa tapahtui, kun\nkuolema näytti olevan kaikkien kristittyjen välttämätön kohtalo ja\nsamalla niin suuri onni, että se voitti kaikkien kuolevaisten käsitykset\nonnesta, ei hän enää lopulta uskaltanut rukoilla Kristusta eikä kieltää\nLygialta sitä onnea tai siirtää sitä epämääräiseen tulevaisuuteen.\nYksinkertainen barbari arveli, että lygiläisten kuninkaan tytär taivaan\nihanuuden keskellä merkitsee enemmän kuin kokonainen lauma samanlaisia\nmoukkia, kuin hän itse on, ja että kuninkaan tytär iankaikkisessa\nkunniassa saa istua likempänä »Karitsaa» kuin muut. Tosin hän oli\nkuullut, että ihmiset Jumalan edessä ovat samanarvoiset, mutta hänen\nsielunsa pohjalla kyti kuitenkin tunne, että kuninkaan, vieläpä kaikkien\nlygiläisten kuninkaan tytär, toki on parempi kuin mikä orjatar hyvänsä.\nHän toivoi myöskin, että Kristus sallisi hänen vielä kauan aikaa\npalvella Lygiaa. Hänellä itsellään oli vain yksi ainoa toivomus: se,\nettä hän saisi kuolla ristinpuussa kuten »Karitsa». Mutta sellainen\nkuolema oli hänen silmissään niin suuri onni, ettei hän todellakaan\nuskaltanut rukoilla sitä itselleen, vaikka hän tiesi, että Roomassa oli\ntapana ristiinnaulita suurimpiakin pahantekijöitä. Hän arveli, että\nhänet varmaankin määrätään kuolemaan villien petojen hampaissa, ja se\nhäntä huolestutti. Hän oli lapsuudestaan asti mielellään oleskellut\nasumattomissa erämaissa, ainaisilla metsästysretkillä, ja niiden kautta\ntullut lygiläisten joukossa kuuluisaksi yliluonnollisista voimistaan jo\nennenkuin hän oli mieheksi päässytkään. Metsästys oli hänelle pysynyt\nniin mieluisana työnä, että hänen myöhemminkin, Roomassa ollessa, tuon\ntuostakin oli täytynyt lähteä vivarioihin ja amfiteattereihin\nkatselemaan tuttuja ja tuntemattomia petoja. Kun hän ne näki, heräsi\nhänessä vastustamaton taistelun ja tappamisen halu, ja sentähden hän\nnytkin pelkäsi, että hänet, jos hänen amfiteatterissa täytyy kohdata\nniitä, valtaa kristitylle sopimaton kiusaus, kristityn kun pitäisi\nkuolla hurskaasti ja kärsivällisesti. Mutta hän luotti tässäkin\nsuhteessa Kristuksen huolenpitoon ja lohdutti itseään toisilla,\nsuloisemmilla ajatuksilla. Olihan hän kuullut »Karitsan» julistaneen\nsodan helvetin voimia ja pahoja henkiä vastaan — jommoisina kristinoppi\npiti kaikkia pakanallisia jumalia — ja siinä sodassa arveli hän ainakin\nvoivansa olla »Karitsalle» hyödyllinen ja osaavansa auttaa Häntä\nparemmin kuin muut. Hän oli nimittäin vakuutettu, että hänen sielunsakin\ntäytyi olla väkevämpi muiden marttyyrien sieluja. Päiväkaudet hän vietti\nrukouksessa, palveli vankeja, auttoi vartijoita ja lohdutti\nprinsessaansa, joka suri sitä, ettei hän lyhyen elämänsä aikana ollut\nehtinyt tehdä niin paljo hyviä töitä kuin kuuluisa Thabita, josta\napostoli Pietari aikoinaan oli kertonut. Vartijat, jotka vankeudessakin\npelkäsivät jättiläisen hirveitä voimia — eihän niitä pidelleet mitkään\nköydet eikä kahleet — rupesivat lopulta pitämään hänestä hänen\nlempeytensä tähden. Monesti he olivat ihmetelleet hänen hyvää tuultaan\nja vihdoin he kysyivät häneltä syytä siihen. Silloin hän kertoi heille\nmikä elämä häntä kuoleman jälkeen odottaa, ja hänen sanoistaan henki\nniin järkähtämätön varmuus, että he kummissaan kuuntelivat häntä. Ensi\nkerran he kuulivat, että maan allekin, jonne ei auringonsäde pääse, voi\npäästä onnea. Ja kun hän kehoitti heitä uskomaan »Karitsaan», ei\nkenenkään päähän pälkähtänyt pitää hänen työtään orjan työnä tai hänen\nelämäänsä orjan elämänä, mutta monet ajattelivat omaa kohtaloaan, jonka\nmääränä oli kuolema.\n\nMutta kuolema tuotti heille vain uutta pelkoa eikä mitään hyvää, kun\nsensijaan tuo lygiläinen jättiläinen ja neito, joka kuin kukkanen oli\nviskattu vankilan olkiin, kulkivat sitä kohti riemulla, ikäänkuin\nolisivat kulkeneet onnen portteja kohti.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nEräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui\nlaajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista. Hän\npuhui niin suoraan, että Petronius, vaikka he olivat ystävät, rupesi\nkäymään varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevän nurin ja käyvän\nihan hulluksi ja arveli, että koko tämän sekasotkun täytyy päättyä\nonnettomuuteen, joka on vielä paljoa hirveämpi kuin Rooman palo. Hän\nväitti augustianienkin olevan tyytymättömiä ja sanoi, että pretorianien\ntoinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellä pani\ntäytäntöön Tigellinuksen hirveät määräykset sekä että koko Senecan perhe\noli äärimmilleen loukkaantunut Caesarille siitä tavasta, millä hän oli\nkohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hän mainitsi, että\nkansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymättömät ja että Fenius Rufuksen\noli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja.\n\n\"Miksi sinä tätä kerrot?\" tutkisteli Petronius.\n\n\"Olen huolissani Caesarista,\" vastasi Scevinus. \"Muuan minun\nsukulaiseni, jonka nimi on Scevinus, kuten minunkin, kuuluu\npretorianeihin, ja häneltä minä olen saanut tietää mitä leirissä\ntapahtuu... Tyytymättömyys kasvaa sielläkin. Katso, olihan Kaligulakin\nhullu, mutta siksipä ilmestyikin Cassius Chaerea... Hänen tekonsa oli\njulma, ja tuskinpa kukaan meistä sitä kiittää, mutta kuitenkin täytyy\nmyöntää, että Chaerea vapautti maailman hirviöstä.\"\n\n\"Sinä tarkoitat siis,\" virkkoi Petronius, \"näin: »en kehu Chaereaa,\nmutta hän oli päättäväinen mies, ja suokoot jumalat, että meillä olisi\nsellaisia niin paljo kuin suinkin!»\"\n\nSamassa Scevinus vaihtoi puheenainetta ja rupesi odottamatta kehumaan\nPisoa. Hän ylisti hänen perhettään, hänen jalosukuisuuttaan, hänen\nhellää suhdettaan vaimoonsa hänen älyään, tyyneyttään ja miten\nerinomaisella taidolla hän osasi voittaa kansan suosion.\n\n\"Caesar on lapseton,\" sanoi hän, \"ja kaikki pitävät Pisoa hänen\nseuraajanaan. Varmaan jokainen kaikin voimin auttaisi häntä pääsemään\nvaltaan. Fenius Rufus rakastaa häntä, Anneuksen suku on häneen hellästi\nkiintynyt. Plautius Lateranus ja Tullius Senecio ovat valmiit hänen\ntähtensä menemään vaikka tuleen. Samoin Natalis ja Subrius Flavius,\nSulpicius Asper ja Atranius Quinctianus, yksin Vestinuskin.\"\n\n\"No viimemainitusta ei Pisolle ole paljoakaan hyötyä,\" huomautti\nPetronius. \"Vestinus pelkää omaa varjoaankin.\"\n\n\"Vestinus kyllä pelkää unia ja henkiä,\" myönsi Scevinus, \"mutta hän on\nsentään taitava mies, josta varmaan vielä tehdään konsuli. Ja ethän sitä\nlukene hänelle viaksi, että hän hengissään on kristittyjen vainoja\nvastaan. Soisithan itsekin, että siitä hullutuksesta tulisi loppu.\"\n\n\"En itseni, mutta Vinitiuksen tähden,\" vastasi Petronius. \"Vinitiuksen\ntähden tahtoisin pelastaa erään tytön, mutta en voi tehdä mitään, sillä\nolen joutunut Vaskiparran epäsuosioon.\"\n\n\"Kuinka? Etkö näe, että Caesar jo lähestyy sinua ja puhuu kanssasi? Ja\nselitänpä heti minkätähden. Hän hankkii taaskin matkaa Akaiaan ja aikoo\nkreikaksi esittää omia laulujaan. Hän haluaa kiihkeästi päästä tälle\nmatkalle, mutta samalla hän pelkää kreikkalaisten ivaa. Hän kuvittelee,\nettä hän tällä retkellä tulee kokonaan joko voittojen kukkulalle tai\nlankeamaan epäonnistumisen syvimpään kuiluun. Hän tarvitsee hyviä\nneuvoja ja tietää, ettei kukaan pysty jakelemaan niitä niin runsaassa\nmäärin kuin sinä. Siitä syystä sinä taasen pääset armoihin.\"\n\n\"Voisihan Lucanus täyttää minun sijani.\"\n\n\"Vaskiparta ei kärsi häntä. Hengissä hän jo aikoja sitten on tuominnut\nhänet kuolemaan. Nyt hän vain etsii tekosyytä — hän etsii aina sellaisia.\nLucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä.\"\n\n\"Kautta Castorin!\" huudahti Petronius. \"Saatat olla oikeassa! Mutta\ntiedänpä vielä toisenkin keinon, jonka avulla saatan pian päästä\nsuosioon.\"\n\n\"No, minkä?\"\n\n\"Sen, että menen kertomaan Vaskiparralle, mitä sinä juuri kerroit\nminulle.\"\n\n\"Enhän minä ole sanonut mitään!\" huudahti Scevinus huolissaan.\n\nPetronius laski käden hänen olkapäälleen.\n\n\"Sanoithan Caesaria hulluksi, ennustit, että Pisosta tulee hänen\nseuraajansa, ja lausuit: »Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on\npidettävä kiirettä». Minkätähden te sitten tahdotte pitää kiirettä,\nrakkahimpani? Scevinus kalpeni, ja hyvän aikaa he katselivat toisiaan\nsilmästä silmään.\"\n\n\"Ethän kerro mitään!!\"\n\n\"Kautta kyprottaren! Kuinka hyvin sinä minut tunnet! Ei! en kerro. En\nole kuullut mitään... Ymmärräthän! Elämä on lyhyt, ei tässä edeltäkäsin\nviitsi ryhtyä mihinkään! Pyydän vain, että tänäpänä kävisit\ntervehtimässä Tigellinusta ja että puhuisit hänen kanssaan yhtä kauan\nkuin olet puhunut minun kanssani! Mistä hyvänsä vain!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sentähden, että jos Tigellinus joskus sanoisi minulle: »Scevinus kävi\nsinun luonasi», minä voisin vastata: »hän kävi samana päivänä sinunkin\nluonasi».\"\n\nKun Scevinus tämän kuuli, taittoi hän norsunluisen kepin, joka oli hänen\nkädessään, ja virkkoi:\n\n\"Kohdatkoon onnettomuus tätä keppiä! Menen kun menenkin tänään\nTigellinuksen luo ja sitten Nervan kemuihin. Kai sinäkin tulet? Joka\ntapauksessa kai näemme toisemme ylihuomenna amfiteatterissa, jossa\nsilloin viimeiset kristityt esiintyvät!... Näkemiin asti!\"\n\n\"Ylihuomenna!\" toisti Petronius jäätyään yksin. \"Aika on täpärällä.\nVaskiparta tarvitsee minua todella Akaiassa, ehkä hän sentähden ottaa\nsanoistani vaarin.\"\n\nHän päätti koettaa viimeistä keinoaan.\n\nNervan kemuissa Caesar todella itse ilmoitti haluavansa levätä\nvastapäätä Petroniusta, voidakseen jutella Akaiasta. Hän tahtoi\nneuvotella siitä, missä kaupungeissa olisi paras esiintyä, missä\nnimittäin saattoi toivoa suurinta menestystä. Atenalaisten suosio\nhänellä oli silmämääränä, mutta heitä hän pelkäsi. Muut augustianit\nkuuntelivat keskustelua tarkkaavaisuudella, voidakseen sivumennen\ntemmata jonkun sirpaleeen Petroniuksen viisaudesta ja sitten myöhemmin\nkäyttää sitä hyväkseen omanaan.\n\n\"Tuntuu siltä kuin en tähän asti olisi elänytkään,\" virkkoi Nero, \"ja\nkuin vasta Kreikassa syntyisin maailmaan.\"\n\n\"Synnyt uuteen kunniaan ja kuolemattomuuteen,\" vastasi Petronius.\n\n\"Toivon, että niin käy ja ettei Apollo rupea kateelliseksi. Jos\nvoittajana palaan kotiin, uhraan hänelle hekatombin, jonka vertaista ei\nyksikään jumala vielä ole saanut.\"\n\nScevinus rupesi lausumaan Horatiuksen runoa:\n\n   »Sic te diva potens Cypri\n   sic fratres Helenae, lucida sidera,\n   ventorumque regat Pater...»\n\n   [»Ohjatkoon sinua Kypron mahtava herratar,\n   Helenan veljet, loistavat tähdet\n   ja tuulien isä...»]\n\n\"Laiva odottaa jo Napolissa,\" virkkoi Caesar. \"Tahtoisin lähteä matkalle\nvaikkapa huomenna.\"\n\nSilloin Petronius nousi, katsoi Neroa suoraan silmiin ja lausui:\n\n\"Salli, oi jumalallinen, että ennen lähtöä panen toimeen hääjuhlat,\njoihin ennen muita pyydän sinut.\"\n\n\"Hääjuhlat? Kenen?\" kysyi Nero.\n\n\"Vinitiuksen, joka menee naimisiin lygiläisen kuninkaantyttären ja sinun\npanttivankisi kanssa. Tosin hän tällä hetkellä on vankeudessa, mutta\nensinnäkin häntä panttivankina ei saa vangita, ja toiseksi sinä itse\nlupasit Vinitiukselle, että hän saa naida hänet. Koska sinun päätöksesi\novat yhtä järkähtämättömät kuin Zeuksen, niin käske päästää hänet\nvapaaksi vankeudesta, ja minä annan hänet sulhaselle.\"\n\nPetroniuksen kylmäverisyys ja tyyni itsetietoisuus saattoivat Neron\nhämilleen. Hän joutui aina hämilleen, kun joku puhutteli häntä sillä\ntavalla.\n\n\"Tiedän kyllä,\" sanoi hän, painaen silmänsä maahan. \"Olen kyllä\najatellut sekä häntä että jättiläistä, joka nujersi Crotonin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa he molemmat ovat pelastetut,\" vastasi Petronius\ntyynesti.\n\nMutta samassa riensi Tigellinus herransa avuksi.\n\n\"Hän on vankeudessa Caesarin tahdosta, ja sanoithan itse, Petronius,\nettä Caesarin päätökset ovat järkähtämättömät.\"\n\nKaikki läsnäolijat tunsivat Vinitiuksen ja Lygian historian ja tiesivät\ntarkalleen, mistä oli kysymys. He vaikenivat sentähden ja odottivat\nuteliaina miten keskustelu päättyisi.\n\n\"Hän on vankeudessa siksi, että sinä olet erehtynyt, siksi, ettet tunne\nkansojen oikeutta, vastoin Caesarin tahtoa,\" huomautti Petronius\npainolla. \"Sinä olet Tigellinus, tyhmä mies, mutta et toki sinäkään\nväittäne Lygian polttaneen Roomaa. Jos muuten väittäisitkin, niin ei\nCaesar sinua uskoisi.\"\n\nNero oli jo tyyntynyt. Hän rupesi räpyttelemään likinäköisiä silmiään ja\nilme hänen kasvoissaan oli sanomattoman ilkeä.\n\n\"Petronius on oikeassa,\" sanoi hän hetken kuluttua. Tigellinus katseli\nhäneen kummissaan.\n\n\"Petronius on oikeassa,\" toisti Nero. \"Huomenna avautuvat tytölle\nvankilan ovet, ja hääjuhlasta saamme ylihuomenna puhua amfiteatterissa.\"\n\n\"Jouduin taaskin tappiolle,\" ajatteli Petronius.\n\nKotiin palattuaan oli hän aivan varma siitä, että Lygian viimeinen hetki\noli käsissä. Ylihuomenna lähetti hän jo erään luotetun vapautettunsa\namfiteatteriin sopimaan, spolariumin johtajan kanssa, että hän\nluovuttaisi hänelle Lygian ruumiin. Petronius tahtoi nimittäin antaa sen\nVinitiukselle.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nEnnen oli iltanäytäntöjä annettu sekä sirkuksessa että amfiteatterissa\nani harvoin ja vain satunnaisesti, mutta Neron aikana ne kävivät\ntavallisiksi. Augustianit pitivät niistä, sillä niitä seurasi\ntavallisesti juhlia ja juominkeja, jotka kestivät aamuun asti. Kansa oli\ntosin jo kyllästynyt vereen, mutta kun se kuuli, että kilpaleikit nyt\novat loppumaisillaan ja että viimeisten kristittyjen tulee kuolla illan\nnäytännössä, suuntasivat lukemattomat laumat askeleensa amfiteatteriin.\nAugustianit saapuivat paikalle joka mies, sillä he tiesivät, ettei\nnäytäntö olisi tavallista laatua, vaan että Caesar oli päättänyt\nvalmistaa itselleen murhenäytelmän Vinitiuksen tuskista. Tigellinus oli\npitänyt salassa, mikä kidutuskeino oli määrätty nuoren tribunin\nmorsiamelle, ja tämä asianhaara oli vain omiaan kiihoittamaan yhteistä\nuteliaisuutta. Ne, jotka ennen olivat nähneet Lygian Plautiusten luona,\nkertoivat kummia hänen kauneudestaan. Toiset keskustelivat innokkaasti\nsiitä, saisivatko he todella tänään nähdä hänet arenalla, sillä useat\nniistä, jotka Nervan kemuissa olivat kuulleet Caesarin vastauksen\nPetroniukselle, tulkitsivat sen kahdella eri tavalla. Muutamat\nselittivät sen nimittäin niin, että Nero antaa tai ehkä on jo antanut\nneidon Vinitiukselle: olihan hän panttivanki, joka vapaasti sai palvella\nmitä jumalaa tahtoi ja jota kansojen oikeus ei sallinut rangaista.\n\nEpävarmuus, odotuksen kiihko ja uteliaisuus oli vallannut kaikki\nläsnäolevat. Caesar saapui paikalle tavallista aikaisemmin, ja samassa\nruvettiin taasen kuiskaileman, että tänään varmaan tapahtuu jotakin\nerinomaista. Caesarin seurassa oli nimittäin paitsi Tigellinusta ja\nVatiniusta Cassius, jättiläiskokoinen ja tavattoman väkevä sadanpäämies,\njonka Caesar tavallisesti otti matkaansa, kun hän tarvitsi puolustajaa,\nesimerkiksi kun hänen tuli halu lähteä yöllisille huviretkille\nSuburraan — niiden nimeksi oli pantu »sagatio» — ja urheiluna oli\npyydystää vastaan tulevia naisia sotilasviittaan. Yleisö huomasi, että\nitse amfiteatterissakin oli ryhdytty varokeinoihin. Pretorianivartijoita\noli lisätty, eikä heidän komentajanaan ollut sadanpäämies, vaan tribuni\nSubrius Flavius, mies, joka oli tunnettu Neron sokeaksi puolustajaksi.\nSelvästi saattoi huomata, että Nero oli tahtonut varustautua ottamaan\nvastaan kaikkia Vinitiuksen epätoivonpurkauksia, ja se oli tietysti\nomiaan kiihoittamaan uteliaisuutta entistä enemmän.\n\nKaikkien katseet kääntyivät jännitetyllä uteliaisuudella siihen\npaikkaan, missä onneton sulhanen istui. Hän oli hyvin kalpea ja otsalta\nvalui hikipisaroita. Ei hän illan tapahtumista tietänyt enempää kuin\nmuutkaan katselijat, mutta levottomuus kalvoi häntä sielun pohjaa\nmyöten. Petronius, joka tosin ei itsekään tarkalleen tietänyt mitä\ntapahtuisi, ei ollut sanonut hänelle mitään. Nervan kemuista palatessaan\nhän vain oli kysynyt, oliko Vinitius valmis kaikkeen. Sittemmin hän\nmyöskin oli kysynyt, tulisiko hän näytäntöön. Vinitius oli molempiin\nkysymyksiin vastannut: »kyllä!», mutta sitten hänen pintaansa oli\nalkanut karmia, sillä hän oli käsittänyt, ettei Petronius tehnyt\nkysymyksiään suotta. Hän oli viime aikoina elänyt ikäänkuin ulkopuolella\nelämää, itse puolestaan vaipuneena ajattelemaan kuolemaa ja toivottaen\nkuolemaa Lygialle, sillä olihan kuolema tuottava heille sekä vapauden\nettä erottamattoman yhdyselämän. Mutta nyt hän tunsi, että on aivan\ntoista etäältä kuvitella viimeistä hetkeä rauhallisena nukkumisena kuin\nlähteä katselemaan sen ihmisen kiduttamista, joka on elämää rakkaampi.\nKaikki entiset tuskat tulivat valtavalla voimalla takaisin. Tyyntynyt\nepätoivo alkoi taasen raivota hänen sielussaan; hänet valtasi vanha\nhalu: hän tahtoi pelastaa Lygian mistä hinnasta hyvänsä. Hän oli aamusta\nalkaen koettanut päästä cuniculumeihin katsomaan, olisiko Lygia niissä,\nmutta pretorianisotamiehet vartioivat kaikkia ovia, ja käskyt olivat\ntällä kertaa olleet niin ankarat, etteivät tututkaan sotamiehet\ntaipuneet rukouksien eikä kullan vaikutuksesta. Vinitius arveli, että\nepävarmuus tappaa hänet jo ennenkuin hän ehtii näytäntöä nähdäkään.\nHänen sydämensä pohjalla kyti sentään vielä se toivo, että Lygia ehkä ei\nole amfiteatterissa ja että hänen pelkonsa ehkä on turha. Ajoittain hän\ntarttui tähän toivoon kaikin voimin. Hän koetti ajatella, että Kristus\non voinut kutsua hänet luokseen vankilasta, sillä sirkuskidutukseen Hän\nei voi sallia hänen joutua. Ennen oli Vinitius päättänyt kaikessa\nalistua Hänen tahtoonsa, mutta nyt, kun hän tyhjin toimin palasi\ncuniculumin ovelta paikalleen amfiteatterissa ja kun hän huomasi, että\nkaikki häneen uteliaasti katselivat, tunsi hän, että hirveimmätkin\notaksumat saattavat toteutua. Silloin hän kiihkeästi rupesi hengissään\nrukoilemaan pelastusta ja hänen rukouksensa kävi miltei uhkaavaksi.\n»Sinä voit!» toisteli hän toistelemistaan ja väänteli epätoivoissaan\nkäsiään. »Sinä voit!» Hän ei ollut saattanut ajatella, että tämä hetki\ntodellisuudessa olisi niin hirveä. Hän ei tietänyt mitä hänen sielussaan\ntapahtui, ainoastaan sen hän tiesi, että jos hänen täytyy nähdä Lygiaa\nkidutettavan, niin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi ja hänen uskonsa\nepätoivoksi. Samalla nämä tunteet häntä kauhistuttivat, sillä hän\npelkäsi loukkaavansa Kristusta, jolta hän juuri oli rukoillut armoa ja\nihmettä. Ei hän enää rukoillut, että Lygia saisi jäädä eloon, hän tahtoi\nvain, että hän kuolisi ennenkuin hänet kuljetettaisiin arenalle. Hän\nrukoili tuskansa syvimmästä kuilusta: »Älä kiellä minulta tätä yhtä\nainoaa! Minä lupaan sitten rakastaa sinua vielä paljoa enemmän kuin\ntähän asti.» Vihdoin hänen ajatuksensa särkyivät niinkuin aallot, joita\nvihuri repii. Hänet valtasi halu kostaa ja vuodattaa verta. Hänen teki\nhurjasti mieli karata Neron kimppuun ja kuristaa hänet koko yleisön\nnähden, ja samalla hän tunsi, että hän sillä halulla loukkaa Kristusta\nja rikkoo Hänen käskynsä. Tuon tuostakin hänen päähänsä vielä välähti\ntoivo, että kaikkivoipa ja laupias käsi torjuu vaaran, joka hänen\nsieluaan tärisyttää, mutta samassa toivo sammui ja sijaan tuli ääretön\nalakuloisuus: se, joka ainoalla sanalla olisi voinut hävittää tämän\nsirkuksen ja pelastaa Lygian, hylkäsi hänet, vaikka tyttö Häneen luotti\nja Häntä rakasti puhtaan sydämensä koko voimalla. Siellä hän nyt makaa\npimeässä cuniculumissa, heikkona, turvatonna, hylättynä, eläimistyneiden\nvartijoiden armojen varassa, ehkäpä henkitoreissaan, ja Vinitiuksen\ntäytyy neuvotonna odottaa tässä hirveässä amfiteatterissa, tietämättä\nmikä kidutustapa hänelle on määrätty ja mitä hän hetkisen perästä saa\nnähdä. Kuten ihminen, joka putoaa kuiluun, tarttuu kaikkeen mitä sen\nsyrjällä kasvaa, niin Vinitiuskin, kun hänen mielensä alkoi kuohua,\ntarttui ajatukseen, että yksin usko hänet voi pelastaa. Ei ollut\njäljellä muuta kuin se ainoa keino! Olihan Pietari sanonut, että usko\nvoi järkyttää maan perustukset!\n\nHän kokosi siis voimansa, tukahutti epäilyksensä, keskitti koko\nolentonsa voimat sanaan: »uskon» ja odotti ihmettä.\n\nMutta kuten liiaksi jännitetyn kielen täytyy katketa, niin hänenkin\njännityksensä laukesi. Kalman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja ruumis\nalkoi kangeta. Hän ajatteli, että hänen rukouksensa oli kuultu, sillä\nnyt hän kuolee. Varmaan Lygia myöskin kuolee, ja Kristus ottaa heidät\nsillä lailla luoksensa. Arena, lukemattomien läsnäolijaan valkeat togat,\ntuhansien lamppujen ja soihtujen valo, kaikki katosi hänen silmistään.\n\nMutta tämä voimattomuus ei kestänyt kauaa. Hetkisen perästä hän heräsi,\nkärsimättömän yleisön jalkojen töminä hänet herätti.\n\n\"Olet sairas!\" huudahti Petronius. \"Anna kantaa itsesi kotiin!\"\n\nJa välittämättä Caesarista nousi hän tukemaan Vinitiusta ja päätti\nseurata häntä kotiin. Hän sääli häntä sydämensä pohjasta ja samalla\nhäntä harmitti niin, että hän töin tuskin saattoi hillitä mielensä kun\nhän näki Caesarin smaragdin läpi tarkastavan Vinitiusta ja mielihyvällä\ntutkivan hänen tuskiaan, ehkäpä sitten kirjoittaakseen niistä pöyhkeitä\nsäkeitä ja saadakseen yleisön kättentaputuksia.\n\nVinitius ravisti päätään. Hän saattoi kuolla tänne amfiteatteriin, mutta\nliikahtaa paikaltaan hän ei voinut. Saattoahan näytäntö sitäpaitsi alkaa\nminä hetkenä hyvänsä.\n\nSeuraavana hetkenä kaupungin prefekti todella otti esiin punaisen huivin\nja antoi merkin. Samassa rupesivat saranat vastapäätä Caesarin podiumia\nnarisemaan, ja mustasta kidasta astui kirkkaasti valaistulle arenalle\nUrsus.\n\nJättiläinen räpytteli silmiään, sillä nähtävästi arenan valo häikäisi\nhäntä. Sitten hän asteli keskelle arenaa ja katseli ympärilleen,\nikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa, mikä häntä täällä oikeastaan\nkohtaa. Kaikki augustianit ja suurin osa katselijoita tiesi, että tämä\nmies oli tappanut Crotonin. Hänen ilmestyessään näyttämölle alkoi\nkaikilta riveiltä kuulua mutinaa. Roomassa ei ollut puutetta\nmiekkailijoista, joiden väkevyys voitti tavallisten ihmisvoimien määrän,\nmutta tällaista eivät quiritien silmät ikinä olleet nähneet. Cassius,\njoka seisoi Caesarin podiumissa, näytti tämän lygiläisen rinnalla aivan\nmitättömältä ihmiseltä. Senaattorit, vestalittaret, Caesar, augustianit\nja kansa katselivat tuntijan ja harrastajan nautinnolla hänen\nvoimakkaita, tukevia pohkeitaan, jotka olivat kuin pölkyt, rintaa, joka\noli kuin kahdesta kilvestä yhdistetty, ja herkulesmaisia käsivarsia.\nMelu kasvoi joka hetki. Kansanjoukolle ei suorastaan olisi voinut\ntarjota suurempaa nautintoa kuin nähdä tuollaiset lihakset jännityksessä\nja kamppailussa arenalla. Melu muuttui huudoiksi. Kysyttiin, missä se\nkansa asuu, josta lähtee tuollaisia jättiläisiä. Mutta Ursus seisoi\nkeskellä arenaa, alastomana, muistuttaen kivistä kolossia enemmän kuin\nihmistä, surumieliset barbaari kasvot ällistyksissään. Kun hän huomasi\narenan tyhjäksi, rupesi hän taivaansinisillä silmillään, jotka olivat\nviattomat kuin lapsen, katselemaan ympärilleen, vuoroin yleisöön,\nvuoroin Caesariin, vuoroin cuniculumien ristikkoihin, joista hän odotti\npyöveleitään.\n\nArenalle astuessaan oli hänen yksinkertaiseen sydämeensä vielä viimeisen\nkerran välähtynyt toivo, että häntä ehkä odottaa risti, mutta kun ei hän\nnähnyt ristiä eikä valmista kuoppaa, arveli hän, ettei hän ollut\nmahdollinen saamaan osakseen sellaista armoa, vaan että hänen täytyy\nkuolla toisella tavalla — varmaan petojen kynsissä. Hänellä ei ollut\naseita, ja hän päätti kuolla tyynesti ja kärsivällisesti, niinkuin\n»Karitsan» tunnustajan sopii. Ensinnä hän kuitenkin tahtoi rukoilla\nVapahtajaa. Hän lankesi siis polvilleen arenalle, pani kädet ristiin ja\nnosti silmänsä tähtiä kohti, jotka tuikkivat sirkuksen kattoaukon läpi.\n\nTämä asentopa ei laisinkaan miellyttänyt joukkoa. Se oli saanut ihan\ntarpeekseen kristityistä, jotka kuolivat kuin lampaat. Ymmärrettiin,\nettä näytäntö menee aivan hukkaan, jollei jättiläinen rupea puolustamaan\nitseään. Siellä täällä alettiin usutella. Jotkut huusivat\nmastigoforeille, joiden tehtävä oli ruoskia miekkailijoita, jolleivät he\ntahtoneet taistella. Hetkisen perästä kaikki sentään vaikenivat, sillä\neihän kukaan tietänyt, mikä jättiläistä odotti ja eikö hän taistelisi,\nkun joutuisi katselemaan kuolemaa suoraan silmiin.\n\nOdotusta ei enää kestänyt kauaa. Äkkiä alkoi kuulua messinkitorvien\nläpitunkevia toitotuksia. Tämä merkki avasi ristikon vastapäätä Caesarin\npodiumia, ja petojen karjuessa tulla karautti arenalle hurja\ngermanilainen härkä, sarvissa kantaen naisen ruumista.\n\n\"Lygia, Lygia!\" huusi Vinitius.\n\nSitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen,\njonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla\näänellä toistelemaan:\n\n\"Uskon! uskon!... Kristus! ihmettä!!\"\n\nHän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä\ntogalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei\nnähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet. Hänen\npäähänsä ei jäänyt ainoatakaan ajatusta, ainoastaan huulet ääntelivät\nkuin mielisairauden tilassa:\n\n\"Uskon! uskon! uskon!\"\n\nAmfiteatterissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Augustianit nousivat\nkaikki paikoiltaan, sillä arenalla tapahtui kummia. Kun tuo nöyrä ja\nkuolemaan valmistunut lygilainen näki prinsessansa villin pedon\nsarvissa, säpsähti hän ikäänkuin tuli olisi karannut hänen suoniinsa,\noikaisi selkänsä suoraksi ja rupesi juoksemaan raivoisan pedon perässä.\n\nKaikkien rinnoista tunki lyhyt hämmästynyt huuto, jota seurasi synkkä\nhiljaisuus: lygilainen oli silmänräpäyksessä saavuttanut raivostuneen\nhärän ja käynyt kiinni sen sarviin.\n\n\"Katso!\" huudahti Petronius, riistäen togan Vinitiuksen silmien edestä.\n\nVinitius kokosi voimansa, kurotti eteenpäin kalmankalpeat kasvonsa ja\nrupesi lasittunein, tajuttomin silmin katselemaan arenalle.\n\nYleisö ei uskaltanut edes hengittää. Amfiteatterissa olisi saattanut\nkuulla kärpäsen surinan. Ihmiset eivät olleet uskoa omia silmiään.\nSellaista ei ollut ikinä nähty, niin totta kuin Rooma oli Rooma.\n\nLygilainen piti villiä petoa sarvista. Hänen jalkansa kaivautuivat\nnilkkoja myöten hiekkaan, selkä taipui kuin jännitetty jousi, pää upposi\nhartioiden väliin, käsivarsien lihakset pingoittuivat niin, että iho oli\nhalkeamaisillaan niiden pulleudesta, mutta härkä ei päässyt paikoiltaan.\nSekä mies että peto pysyivät niin liikkumattomina, että katselijat\nluulivat näkevänsä Herkuleksen tai Theseuksen urotöitä esittävän kuvan\ntai kiveen hakatun ryhmän. Mutta tuon näennäisesti rauhaisen kuoren alla\nkamppaili kaksi äärimmilleen jännitettyä voimaa. Sekä härkä että mies\npainoivat jalkansa hiekkaan, mutta härän tumma, karvainen ruumis\nkiemuroi niin, että se oli kuin jättiläiskokoinen kerä. Kumpi väsyy,\nkumpi ensinnä kaatuu? Se kysymys merkitsi tänä hetkenä kamppailutaidon\ntuntijoille ja harrastajille enemmän kuin heidän oma kohtalonsa, koko\nRooma ja sen maailmaa hallitseva valta. Lygilainen oli heidän silmissään\npuolijumala, joka ansaitsi sekä kunniaa että kuvapatsaita. Jo nousi\nCaesarkin seisomaan. Kuullessaan puhuttavan miehen voimista olivat hän\nja Tigellinus tahallaan päättäneet panna toimeen tällaisen näytelmän.\nLeikkiä laskien olivat he puhuneet keskenään: »voittakoon vain\nCrotonin-surmaaja härän, jonka hänen kanssakamppailijakseen valitsemme»,\nmutta nyt he kummissaan katselivat kuvaa, joka oli heidän edessään,\nikäänkuin eivät olisi voineet käsittää sitä todelliseksi.\nAmfiteatterissa oli ihmisiä, jotka olivat nostaneet kätensä ilmaan ja\njääneet siihen asentoon. Toisten otsalta valui virtoina hiki, ikäänkuin\nhe itse olisivat kamppailleet pedon kanssa. Koko sirkuksessa ei kuulunut\nmuuta kuin lamppujen sihinää ja soihduista putoilevien karsien\nkahahdukset. Ääni kuoli katselijain huulille, mutta sydän löi sen sijaan\nniin, että rinta oli haljeta. Kaikista tuntui kamppailu kestävän\nvuosisatoja.\n\nMutta mies ja peto pysyivät yhä paikoillaan kauheassa jännityksessä,\nikäänkuin maahan naulattuina.\n\nKumea, härän mylvinnän kaltainen ääni kuului nyt arenalta, ja samassa\npääsi kaikkien katselijain rinnoista parahdus. Sitten hiljeni kaikki.\nIhmiset luulivat näkevänsä unta: jo rupesi härän ääretön pää kiertymään\nbarbarin kourissa.\n\nLygiläisen kasvot, niska ja käsivarret kävivät niin punaisiksi kuin\npurppura, ja hänen selkänsä taipui vieläkin enemmän. Saattoi huomata,\nettä hän keräsi viimeiset yliluonnolliset voimansa sekä ettei niitä enää\nkauaa riittäisi.\n\nHärän mylvinä kävi yhä kumeammaksi, käheämmäksi ja tuskallisemmaksi.\nJättiläisen rinnassa kulki hengitys sihisten. Pedon pää kiertyi\nkiertymistään, ja kidassa loksahti pitkä, vaahtoinen kieli.\n\nHetken perästä kuulivat likinnä istuvat katselijat ikäänkuin luiden\nritinää, sitten kaatui peto maahan: sen niska oli vääntynyt nurin.\n\nJättiläinen irroitti silmänräpäyksessä nuoran sen sarvista, otti tytön\nsyliinsä ja rupesi hengittämään hätäisesti.\n\nHänen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset läpimäriksi, hartiat ja\nkäsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hän seisoi kuin\ntiedotonna, sitten hän nosti silmänsä ja loi katseensa yleisöön.\n\nKoko amfiteatteri joutui riemun raivoon.\n\nMuutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen\nseinät tärisemään. Sellaista innostusta ei ollut nähty koko näytäntöjen\naikana. Ylärivien katselijat jättivät paikkansa ja rupesivat lappamaan\nalas sekä tunkeutuivat käytäviin, jotta paremmin näkisivät jättiläisen.\nKaikkialta kuului ääniä, jotka pyysivät armoa, intohimoisia,\nitsepintaisia ääniä, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi.\nJättiläinen oli käynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleisön lemmikiksi\nja Rooman ensimäiseksi henkilöksi.\n\nHän puolestaan ymmärsi, että joukko anoi hänelle elämää ja vapautta,\nmutta kaikesta päättäen hän ei ajatellut yksin omaa itseään. Hetkisen\nhän katseli ympärilleen, sitten hän likeni Caesarin podiumia ja\nsylkyttäen impeä käsivarsillaan nosti silmänsä, joissa oli rukoileva\nilme. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa:\n\n\"Armahtakaa häntä! pelastakaa hänet! hänen tähtensä minä sen tein!\"\n\nYleisö käsitti täydellisesti mitä hän tarkoitti. Sekä kansan että\nritarien ja senaattorien sydän heltyi, kun he näkivät neidon lygiläisen\nsylissä. Hän oli jättiläisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hänen hienot,\nalabasterinkarvaiset kasvonsa, hänen avuttomuutensa, hirveä vaara,\njosta jättiläinen hänet oli pelastanut, hänen kauneutensa ja\nrakkautensa — kaikki oli omiaan liikuttamaan mieliä. Toiset arvelivat\nnäkevänsä isän, joka rukoilee armoa lapselleen. Säälin tunne puhkesi\näkkiä ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan\nkuolemaa ja kidutusta oli nähty yllin kyllin. Yleisö alkoi anoa armoa\nmolemmille, ja äänissä värisi kyynelten kaiku.\n\nUrsus kierteli arenaa, yhä kiikutellen neitoa käsivarsillaan ja\nsilmillään ja liikkeillään rukoillen, että hän saisi elää. Mutta\nVinitius kimmahti äkkiä paikoiltaan, hypähti rintanojan yli, joka erotti\nensimäiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan\nhänen alastoman ruumiinsa.\n\nSitten hän repäisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen\narvet, jotka hän oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi käsivartensa\nkansan puoleen.\n\nSilloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinä ole\nvielä nähty. Kansanjoukko tömisteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat\näänet kävivät suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivät puolustaneet\nainoastaan jättiläistä, vaan sekä neitoa että soturia ja heidän\nrakkauttaan. Tuhannet katselijat kääntyivät Caesarin puoleen, heidän\nsilmistään säihkyi viha ja kädet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar\nviivytteli eikä tietänyt, mitä tehdä. Tosin hän ei erityisesti vihannut\nVinitiusta, eikä Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hänelle mitään\nhyötyä, mutta hän olisi tahtonut nähdä härän sarvillaan lävistävän tytön\nruumiin tai tallaavan sen mäsäksi jalkojensa alle. Hänen synnynnäinen\njulmuutensa, eläimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti\nsellaisista näytelmistä. Ja nyt tahtoi kansa riistää häneltä nautinnon\naivan silmien edestä. Viha leimahti hänen pöhöttyneille kasvoilleen, kun\nhän sitä ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hänen alistua\njoukon tahdon alle, mutta hänen myötäsyntyinen pelkuruutensa esti häntä\nryhtymästä sitä vastustamaan.\n\nHän rupesi nyt tähystelemään eikö hän edes augustianien joukossa näkisi\nsormia, jotka viittaisivat alaspäin, s.o. antaisivat kuolon merkkiä.\nPetroniuksen käsi oli pystyssä, ja hänen kasvonsa tähtäsivät miltei\nuhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen\nVestinus, joka pelkäsi henkiä, mutta ei ihmisiä, antoi armon merkin.\nSamoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa päällikkö\nOstorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus,\nPontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tämän\nnäki, otti hän loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmänsä edestä,\nmutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa\nPetroniusta, kumartui hänen puoleensa ja virkkoi:\n\n\"Älä anna perään, jumalallinen. Onhan meillä pretorianit!\"\n\nNero käänsi nyt katseensa sinnepäin, missä ankara Subrius Flavius\npretorianeineen oli. Tämä herra oli tähän asti koko sieluineen ja\nmielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nähdä kummia.\nVanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hän piti\nkättään korkealla ilmassa, armoa anoen.\n\nKansanjoukko kiihtyi kiihtymistään. Tömistelevien jalkojen alla tuprusi\ntomua niin, että se täytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi\neroittaa huudot: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»\n\nNero pelästyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin\nedelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tällöin olivat\nuskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut\nmellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen.\nEnsinnäkin hän näyttelijänä ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa,\ntoiseksi hän tahtoi pitää kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille\nja patricioille, vihdoin hän Rooman palon jälkeen kaikin voimin oli\nkoettanut voittaa puolelleen kansaa ja kääntää sen vihaa kristittyjä\nvastaan. Hän ymmärsi siis, että vastusteleminen saattoi käydä suorastaan\nvaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitä koko\nkaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat.\n\nVielä kerran hän katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen\ncenturio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hän joka taholla näki\nrypistyneitä kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmiä, jotka\ntuijottivat suoraan häneen, antoi hän armon merkin.\n\nSilloin täytti kättentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan\nasti. Kansa oli nyt täysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta,\nsillä tästälähtien oli se heidän holhoojanaan, ja silloin ei\nCaesarinkaan ollut hyvä uhata heitä kostollaan.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNeljä bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon.\nVinitius ja Ursus astelivat vieressä kiiruhtaen minkä ikinä voivat\nsaadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lääkärin käsiin.\nHe astelivat äänettöminä; päivän tapahtumien jälkeen ei tehnyt mieli\nryhtyä keskusteluun. Vinitius oli tähän asti ollut ikäänkuin tajutonna.\nHän toisti toistamistaan, että Lygia on pelastettu, ettei häntä uhkaa\nvankila eikä kuolema sirkuksessa enää, että kaikki onnettomuudet jo ovat\nmenneet menojaan ja että hän paraikaa vie häntä kotiin, elääkseen\nerottamattomasti hänen kanssaan yhteydessä. Mutta hänestä tuntui\nsittenkin siltä, kuin tämä kaikki olisi ollut uuden elämän alkua eikä\ntodellisuutta. Tuon tuostakin hän kumartui katsomaan kantotuolissa\nlepääviä rakkaita kasvoja. Kuun valossa näytti siltä kuin Lygia vain\nolisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: \"se on\nhän! Kristus on hänet pelastanut!\" Hänen mieleensä muistui, että\nspolariumiin, jonne hän ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut\njoku vieras lääkäri ja tämä oli vakuuttanut, että neito elää ja jää\nhenkiin. Sitä ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, että hän\nluuli rintansa halkeavan. Hän kävi tuon tuostakin niin voimattomaksi,\nettä hänen täytyi nojautua Ursuksen käsivarteen, sillä hän ei omin\nvoimin olisi päässyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli\ntähtiä täynnä, ja rukoili.\n\nHe riensivät katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot\nhäikäisevästi paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellä\ntäällä porttikäytävissä tanssi ja lauloi ihmisiä, murattiseppeleet\nkulmilla, huilujen soidessa. Olihan yö ihana, ja juhlapäiviä oli\nkestänyt siitä asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vähää ennen kuin\nsaavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa,\nikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä Lygian:\n\n\"Herra, Vapahtaja hänet pelasti kuolemasta. Kun minä näin hänet härän\nsarvissa, olin hengissä kuulevinani äänen lausuvan: »puolusta häntä!» ja\nvarmaan se oli Karitsan ääni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hän\npalautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hän pehmitti kovakouraisen kansan\nmielen niin, että se rukoili hänen puolestaan. Tapahtukoon Hänen\ntahtonsa!\"\n\nVinitius lausui:\n\n\"Siunattu olkoon Hänen nimensä!\"\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi, sillä itkunpuuska alkoi äkkiä\ntärisyttää hänen rintaansa. Hänet valtasi vastustamaton halu heittäytyä\nmaahan kiittämään Vapahtajaa armosta ja ihmeestä.\n\nSamassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja\nedeltäkäsin oli lähetetty viemään sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali\nTarsolainen oli jo Antiumissa kääntänyt suurimman osan heistä\nkristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden.\nHeidän ilonsa oli siis ääretön, kun he näkivät uhrit, jotka olivat\npelastuneet ilkeän Neron kynsistä, ja heidän ilonsa yhä suureni, kun\nparantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hän ollut saanut\nainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut\nheikkous, mutta kun hän siitä tointuisi, niin hän paranisi.\n\nSamana yönä hän jo pääsi tajuihinsa. Hän heräsi kauniissa,\nkorinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellä\nverbena-lemua, eikä käsittänyt missä hän oli ja mitä hänelle tapahtui.\nSe hetki, jolloin hänet sidottiin kahleisiin kytketyn härän sarviin, oli\njäänyt hänen mieleensä ja kun hän nyt näki Vinitiuksen kasvot lamppujen\nlempeässä, punertavassa valossa, arveli hän, etteivät he enää ole maan\npäällä. Ajatukset hänen heikontuneessa päässään olivat vielä sekaisin;\nhänestä tuntui aivan luonnolliselta, että he hänen väsymyksensä ja\nheikkoutensa takia olivat pysähtyneet lepäämään matkalla. Hän ei\ntuntenut minkäänlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi\nkysyä, missä he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon\nkuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensä.\n\nVinitius laskeutui polvilleen hänen vuoteensa ääreen, pani keveästi\nkätensä hänen otsalleen ja lausui:\n\n\"Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!\"\n\nHänen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada\nselvää. Hetkisen perästä hänen silmänsä sulkeutuivat, kevyt hengitys\nalkoi kohotella rintaa ja hän vaipui syvään uneen. Sitä parantaja\nTheokles juuri oli odottanut, sillä unen hän oli sanonut palauttavan\nterveyden.\n\nMutta Vinitius viipyi hänen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena.\nKoko hänen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hänen tunteensa oli niin\nääretön, että hän kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kävi Theokles\ncubiculumissa, silloin tällöin työnsi kultatukkainen Eunikekin syrjään\noviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin,\nhuudoillaan ilmoittaa päivän koittoa, mutta Vinitius viipyi yhä vielä\nhengissään Kristuksen jalkain juuressa. Ei hän kuullut eikä nähnyt mitä\nhänen ympärillään tapahtui, hänen sydämensä oli leimahtanut\nkiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hänet käsittänyt.\n\nHän eli kuin puoleksi taivaan mailla.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nPetronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, läksi heti Lygian vapaaksi\npäästyä muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hän halusi kuulla,\nmitä siellä puhuttaisiin ja varsinkin vieläkö Tigellinus hautoisi uusia\ntuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin\nkansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos\njoku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka\ntunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti,\nettä hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle,\nkoskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.\n\nNero oli harmistunut ja äreä, sillä näytelmä oli loppunut aivan toisin\nkuin hän oli toivonut. Alussa hän ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen,\nmutta Petronius likeni häntä kylmäverisesti ja vapaana, kuten »arbiter\nelegantiarumin» sopi.\n\n\"Tiedätkö, jumalallinen,\" virkkoi hän, \"mikä ajatus mieleeni juolahti?\nKirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan käsky pelasti villin\nhärän sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkäsydämisiä,\nja varmaan sellainen laulu hurmaa heidät.\"\n\nNeron täytyi kesken suuttumustaan mieltyä tuumaan. Siihen oli kaksikin\nsyytä: ensinnä hän piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hänelle\ntilaisuutta ylistää omaa itseään ylevämielisenä maailman valtiaana.\nHetkisen perästä hän katsahti Petroniukseen ja virkkoi:\n\n\"Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistää omaa\nhyvyyttäni?\"\n\n\"Eihän sinun tarvitse mainita omaa nimeäsi. Joka roomalainen arvaa\nilmankin kenestä on kysymys, ja Roomasta leviää tieto pitkin koko\nmaailmaa.\"\n\n\"Oletko varma, että siitä pidetään Akaiassa?\"\n\n\"Kautta Polluxin!\" huudahti Petronius.\n\nJa tyytyväisenä hän palasi kotiin, sillä hän oli nyt vakuutettu, ettei\nNero, jonka elämäntarkoitus oli käyttää hyväkseen kaikkia todellisuuden\ntapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hän sitäpaitsi\nsitoisi Tigellinuksen kädet. Tästä huolimatta Petronius yhä pysyi siinä\nvakaumuksessa, että Vinitiuksen on paras lähteä Roomasta niin pian kuin\nLygian terveydentila vain sallii. Kun hän seuraavana päivänä näki\nVinitiuksen, sanoi hän hänelle:\n\n\"Vie hänet Siciliaan. Asiat ovat järjestyneet niin, ettei teitä Caesarin\npuolelta uhkaa mikään vaara, mutta Tigellinus on valmis käyttämään\nkeinonaan vaikkapa myrkkyä. Jollei hän teitä vihaakaan, niin hän vihaa\nminua.\"\n\nVinitius hymähti ja vastasi:\n\n\"Lygia oli villin härän sarvissa, ja kuitenkin Kristus hänet pelasti.\"\n\n\"Sopiihan sinun uhrata hekatombi hänen kunniakseen,\" vastasi Petronius\nhiukan kärsimättömästä, \"mutta älä käske hänen toista kertaa pelastaa\nhäntä... Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tämä\ntoistamiseen tuli pyytämään suotuisaa tuulta? Jumalat eivät mielellään\ntoista tekojaan.\"\n\n\"Kunhan Lygia paranee,\" puhui Vinitius, \"vien hänet Pomponia Graecinan\nluo.\"\n\n\"Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen\nsukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu täällä\nkaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidät. Onnellisimmat ovat\nnäihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja\nvarjonanne kesällä!\"\n\nSen sanottuaan jätti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja läksi\nTheoklekselta kysymään Lygian terveyden tilaa.\n\nKaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen\npuutteen täytynyt tappaa hänet, sillä vankilakuume oli tehnyt hänet\nhyvin heikoksi, mutta nyt häntä vaalittiin niin huolellisesti kuin\nsuinkin ja häntä ympäröi mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden päivän\nperästä hänet Theokleksen käskystä kannettiin puutarhaan, joka oli\nhuvilan ympärillä, ja siellä hän sai viipyä tuntikausia. Vinitius\nkoristi hänen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla,\njotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen käsi\nkädessä suurten puiden varjossa, puhelivat entisistä tuskistaan ja\nkärsimyksistään. Lygia sanoi, että Kristus tahallaan oli kuljettanut\nVinitiusta kärsimysten tietä. Hän oli tahtonut muuttaa hänen sielunsa ja\nvetää häntä puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hänen olevan oikeassa:\nhäneen ei todella ollut jäänyt mitään entisestä patriciosta, jonka\nainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivät sentään olleet\nvähääkään katkerat. Molempien mielestä tuntui siltä, kuin hirveä\nmenneisyys jo olisi jäänyt kauas, monien vuosien taakse. Heitä ympäröi\nrauha, jonka vertaista he eivät ikinä olleet kokeneet. He elivät uutta,\nsanomattoman autuasta elämää, joka oli vallannut heidät. Mellastakoon\nRoomassa Caesar ja täyttäköön maailman kauhulla — heitä varjelee valtias,\njoka on sata kertaa väkevämpi. Eivät he enää pelkää Caesarin häijyyttä\nja hurjuutta, heidän silmissään on hän lakannut olemasta elämän ja\nkuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja\nmuiden villien petojen kiljunnan etäisistä vivarioista. Ennen olivat\näänet pahoina enteinä kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen\nkatselivat toisiinsa ja nostivat silmänsä illan ruskoja kohti. Usein\nLygia, joka vielä oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt\nliikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi häntä.\nKatsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, ettei\nse enää ollut sama Lygia, jonka hän oli nähnyt Auluksen puutarhassa.\nVankeus ja tauti olivat kyllä ottaneet osansa hänen hurmaavasta\nkauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja\nmyöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli\nhän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa\nmiltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet\nkalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen.\nKultatukkainen Eunike, joka kantoi hänelle kukkia ja peitti hänen\njalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hänen rinnallaan kuin\nkyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius löytää\nLygiasta entistä hurmaavaisuutta. Hän kohautti olkapäitään ja ajatteli\nitsekseen, ettei tuon tytön tähden totisesti olisi kannattanut nähdä\nkaikkia niitä vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet\nviemäisillään Vinitiukselta hengen. Sehän oli kuin varjo Elysiumin\nkentiltä! Mutta Vinitius, joka nykyään rakasti hänen sieluaan, rakasti\nhäntä entistä enemmän, ja kun hän valvoi nukkuvan lemmittynsä vuoteen\nääressä, tuntui hänestä siltä kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut\nkokonainen maailma.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSanoma Lygian ihmeellisestä pelastuksesta levisi nopeasti kristittyjen\njoukkoon, jotka vastaiseksi olivat pelastuneet onnettomuudesta ja jotka\nelivät hajallaan siellä täällä. Uskonheimolaiset riensivät silloin\nkatsomaan niitä, joille Kristus niin selvästi oli osoittanut armoaan.\nEnsinnä saapui nuori Nazarius ja Miriam, joiden kodissa apostoli\nPietaria pidettiin piilossa, sitten tuli muitakin. Kaikki he, myöskin\nVinitius, Lygia ja Petroniuksen kristityt orjat, kummissaan kuuntelivat\nUrsuksen kertomusta äänestä, joka oli ruvennut soimaan hänen sisässään\nja joka oli käskenyt häntä taistelemaan villiä petoa vastaan. Mutta\nkaikkien mielet valtasi lohdutuksen ja toivon tunne: ei Kristus toki\nsalli tallata maahan kaikkia tunnustajiaan ennenkuin Hän itse tulee\nhirveälle tuomiolle. Ja tämä toivo rohkaisi heidän sydämiään, sillä ei\nvaino vielä ollut lakannut. Jokaisen, jonka yleisön ääni vain mainitsi\nkristityksi, ottivat kaupungin vartijat kiinni ja kuljettivat\nvankeuteen. Tosin uhrien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, sillä\nuseimmat kristityt olivat jo vangitut ja kidutetut kuoliaiksi. Ne, jotka\nvielä olivat säilyneet, pakenivat Roomasta ja asettuivat jonnekin\nkaukaiseen maakuntaan odottamaan, että rajuilma menisi ohitse, tai\npiiloutuivat niin, etteivät uskaltaneet kokoontua pitämään yhteisiä\nrukouksiakaan kuin hiekkakuopissa ulkopuolella kaupunkia. Heitä\nvainottiin kuitenkin yhä vielä, sillä vaikka varsinaiset kilpaleikit jo\nolivat loppuneet, niin heitä säästettiin seuraaviin tai heidät\nsurmattiin paikalla. Rooman kansa tosin ei enää heitä pitänyt kaupungin\nmurhapolttajina, mutta se katsoi heitä sen sijaan ihmissuvun ja valtansa\nvihollisiksi, ja julistus, joka oli annettu heitä vastaan, pysyi yhä\nvoimassa.\n\nApostoli Pietari ei pitkiin aikoihin uskaltanut näyttäytyä Petroniuksen\ntalossa. Eräänä iltana Nazarius kuitenkin ilmoitti hänen aikovan saapua.\nLygia, joka jo oli pystyssä, ja Vinitius karkasivat häntä vastaan ja\nsyleilivät hänen jalkojaan; mutta hän tervehti heitä suurella\nmielenliikutuksella, sillä harvoja lampaita oli jäänyt siihen laumaan,\njonka Kristus oli uskonut hänen kaittavakseen ja jonka kohtalo sai hänen\nylevän sydämensä tuskasta itkemään. Vinitius sanoi: »Sinun ansiosi on,\nettä Vapahtaja palautti hänet minulle!» Mutta Pietari vastasi: »Uskosi\ntähden Hän hänet sinulle palautti. Sitäpaitsi ei Hän sallinut kaikkien\nnimensä tunnustajien huulten vaieta.» Hän lausui sanat sangen\nsurullisesti, sillä varmaan hän ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit\npedot olivat repineet kappaleiksi, ristejä, jotka metsänä olivat\ntäyttäneet arenat, ja palavia paaluja »Pedon» puutarhoissa. Vinitius ja\nLygia huomasivat, että hänen hapsensa olivat käyneet aivan valkeiksi,\nettä hänen vartalonsa oli käyristynyt ja että hänen kasvoihinsa oli\nuurtunut sellainen surun ja kärsimyksen ilme, että olisi luullut hänen\nitsensä saaneen kärsiä saman tuskan ja kidutuksen, jonka Neron julmuuden\nja hurjuuden uhrit olivat saaneet kärsiä. Mutta he ymmärsivät jo\nmolemmat, ettei kukaan pääse vapaaksi vaivoista, koska Kristus itsekin\nalistui tuskaan ja kuolemaan. Sydäntä kuitenkin vihlaisi, kun he näkivät\napostolin noin vuosien, vaivojen ja kärsimysten murjomana. Vinitiuksen\ntarkoitus oli muutaman päivän perästä lähteä viemään Lygiaa Napoliin,\njossa heidän piti tavata Pomponia, sekä sitten eteenpäin, Siciliaan. Nyt\nhän rupesi rukoilemaan, että apostoli jättäisi Rooman yhdessä heidän\nkanssaan.\n\nMutta apostoli laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:\n\n\"Kuulen hengissä Herran sanat, jotka Hän minulle Tiberian meren rannalla\nlausui: »Koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja menit,\nkuhunkas tahdoit, mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja\ntoinen vyöttää sinut ja vie, kuhunka et sinä tahdo.» On siis oikein ja\nkohtuullista, että seuraan laumaani.\"\n\nHe vaikenivat, sillä eivät he ymmärtäneet mitä hän sanoi, mutta hän\njatkoi:\n\n\"Työni likenee loppuaan, mutta asuinsijan ja rauhan saan vasta Herran\nhuoneessa.\"\n\nSitten hän kääntyi heidän puoleensa ja lausui: »Muistelkaa minua, sillä\nminä olen teitä rakastanut niinkuin isä lapsiaan ja tehkää kaikki, mitä\nte elämässä teette, Herran kunniaksi.»\n\nNäin sanoen nosti hän vanhat, vapisevat kätensä heidän päälleen ja\nsiunasi heitä, mutta he painuivat hellästi hänen puoleensa, sillä he\ntunsivat, että tämä ehkä oli viimeinen siunaus, jonka he hänen kädestään\nsaivat vastaanottaa.\n\nKerran he sentään vielä saivat nähdä hänet. Muutamia päiviä myöhemmin\ntoi Petronius huonoja tietoja Palatinukselta. Oli saatu selville, että\nmuuan Caesarin vapautetuista oli kristitty, ja häneltä oli löydetty\napostoli Pietarin, Paavali Tarsolaisen, Jaakopin, Judaksen ja\nJohanneksen kirjoittamia kirjeitä. Tigellinus oli kyllä aikoja sitten\ntietänyt, että Pietari oleskeli Roomassa, mutta hän oli luullut hänen\nsaaneen surmansa tuhansien muiden kristinopin tunnustajien mukana. Nyt\nkävi selville, että molemmat uuden opin päämiehet elivät ja olivat\npääkaupungissa. He olivat saatavat kiinni ja vangittavat mistä hinnasta\nhyvänsä. Vasta heidän kuoltuaan saataisiin vihatun lahkon idut\nrevityiksi juurineen maasta. Vestinukselta kuuli Petronius Caesarin\nantaneen käskyn, että Pietarin ja Paavali Tarsolaisen kolmen päivän\nkuluessa tulee olla mamertinilaisessa vankilassa sekä että kokonaisia\npretorianiosastoja oli lähetetty Tiberin taakse tarkastamaan kaikkia\ntaloja.\n\nKun Vinitius sai tiedon tästä, päätti hän lähteä varoittamaan apostolia.\nIllalla hän ja Ursus pukeutuivat gallialaisiin viittoihin, peittivät\nkasvonsa ja läksivät Miriamin kotiin, jossa Pietari oleskeli ja joka oli\nTiberin-takaisen kaupunginosan syrjällä, Janiculus-kukkulan juurella.\nTiellä näkivät he jo sotamiesten piirittävän taloja ja kuljettavan pois\ntuntemattomia ihmisiä. Koko kaupunginosa oli kuohuksissa. Uteliaita oli\nkerääntynyt joukoittain. Siellä täällä kuuluivat sadanpäämiehet urkkivan\nvangituilta tietoja Simon Pietarista ja Paavali Tarsolaisesta.\n\nUrsus ja Vinitius pääsivät sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti\nMiriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia.\nTimoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat myöskin\nsaapuvilla.\n\nKun he saivat kuulla, että vaara oli niin likellä, vei Nazarius heidät\nkaikki kalatietä puutarhan pienelle portille ja siitä autioon\nkivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen päässä Janiculuksen\nportilta. Ursuksen täytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli\nmennyt poikki ja joka ei vieläkään ollut parantunut. Kun he olivat\npäässeet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja\nsen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi\npelastettava.\n\n\"Herra,\" virkkoi Vinitius, \"johdattakoon Nazarius sinut huomenna\nkaupungista Albanian vuoristoon. Siellä tapaamme toisemme ja lähdemme\nAntiumiin, jossa meitä odottaa laiva, valmiina viemään meidät Napoliin\nja Siciliaan. Onnellinen päivä ja hetki, jolloin tulet talooni ja\nsiunaat kotilieteni.\"\n\nIlomielin kuulivat toiset hänen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia\nseuraamaan hänen neuvoaan.\n\n\"Varjele itseäsi, paimenemme,\" sanoivat he, \"äläkä jää Roomaan. Suojele\nelävää totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinä katoamme.\nKuule meitä, jotka rukoilemme sinua kuin isäämme.\"\n\n\"Tee se Kristuksen nimeen!\" huusivat toiset ja tarttuivat hänen\nvaatteensa liepeeseen.\n\nHän vastasi heille:\n\n\"Lapseni! Kuka tietää, koska Herra määrää elämämme lopun.\"\n\nMutta hän ei myöskään sanonut jäävänsä Roomaan. Hän ei itsekään tietänyt\nmitä hänen piti tehdä, sillä hänen sielunsa pohjalla oli jo kauan\nkytenyt epävarmuus, vieläpä levottomuuskin. Mutta hänen laumansa oli\nhajoitettu ja työ tehty tyhjäksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli\nkukoistanut kuin kaunis puu, oli »peto» tallannut maahan. Kaikki oli\nhävitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat\njääneet jäljelle. Kylvö oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli\ntallannut sen maahan. Enkelijoukot eivät olleet rientäneet onnettomien\navuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistä\nmahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan\nkalamies yksinäisyyden hetkinä oli nostanut kätensä taivasta kohti ja\nkysynyt: »Herra! mitä minun pitää tehdä? miten minun tulee menetellä?\nKuinka minä, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ääretöntä voimaa\nvastaan, jonka olet sallinut päästä valtaan ja voittoon?»\n\nNiin hän oli huutanut ahdistetun sydämensä syvyydestä, hengissä yhä\ntoistaen: »Ei ole enää lampaita, joita käskit minun kaitsea, ei ole enää\nseurakuntaa, autio ja alakuloinen on pääkaupunkisi — mitä siis nyt käsket\nminun tehdä? Tännekö minun tulee jäädä, tuleeko minun johtaa laumasi\ntähteet jonnekin merten taa, jotta me siellä hiljaisuudessa ylistäisimme\nSinun nimeäsi?»\n\nHän ei ymmärtänyt mitä hänen piti tehdä. Tosin hän tiesi, ettei elävä\ntotuus häviä, vaan että sen täytyy voittaa, mutta välistä hän arveli,\nettei sen aika vielä ollut tullut. Ehkäpä se tulee vasta silloin, kun\nHerra tuomiopäivänä astuu maan päälle kunniassa ja voimassa, sata kertaa\nmahtavampana kuin Nero.\n\nMonesti hän myöskin ajatteli, että jos hän jättää Rooman, niin\nuskovaiset seuraavat häntä, ja silloin hän johdattaa heidät kauas pois,\nGalilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille,\npaimenten joukkoon, jotka lempeinä kuin kyyhkyset tai lampaat siellä\nkaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhä kiihkeämmin\nalkoi kalastajan sydän ikävöidä lepoa ja rauhaa, yhä valtavammaksi kävi\nhalu päästä merelle ja Galileaan, yhä useammin puhkesi kyyneliä\nvanhuksen silmiin.\n\nHän oli jo tehnyt päätöksensä, mutta samassa hänet valtasi pelko ja\nlevottomuus. Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset\nmäärät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan\nhuulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän\nkohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He\nkuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»?\n\nYöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat\nrepivät, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin\npuutarhoissa, pääsivät hetkellisen tuskan perästä Herran luokse, mutta\nPietari ei voinut nukkua, ja hänen tuskansa olivat suuremmat kuin ne,\nmitä pyövelit keksivät uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen\nkattoja, kun hän yhä vielä ahdistetun sydämensä syvyydestä huusi:\n\n\"Herra, miksi käskit minun tulla tänne, rakentamaan pääkaupunkiasi tähän\npedon pesään?\"\n\nKolmeenkymmeneen neljään vuoteen Herransa kuoleman jälkeen ei hän ollut\nnauttinut lepoa. Sauva kädessä hän oli kiertänyt maailmaa julistamassa\n»hyvää sanomaa». Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hänen voimiaan, ja\nkun hän vihdoin tässä maailman pääkaupungissa oli todistanut Mestarin\ntekoja, oli ainoa tulinen henkäys pahuuden suusta tehnyt tyhjäksi hänen\ntyönsä, ja hän huomasi, että taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikä\ntaistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka\nrautaisena vanteena ympäröivät koko maailmaa, sen lukemattomia\nlinnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmä\nollut nähnyt — toisella puolen hän, Pietari, vuosien ja työn rasittamana,\nniin heikkona, että matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kädessä.\n\nSentähden hän monesti vakuutti itselleen, ettei hän saata mitata\nvoimiaan Caesarin kanssa, vaan että yksin Kristus itse voi päättää työn.\n\nKaikki nämä ajatukset lensivät nytkin hänen huolestuneeseen mieleensä,\nkun hän kuuli viimeisten uskollistensa pyynnöt. He asettuivat yhä\nahtaampaan piiriin hänen ympärilleen ja toistelivat rukoillen:\n\n\"Varjele itseäsi, rabbi, ja johdata meidät pois pedon kynsistä.\"\n\nVihdoin käänsi Linuskin kidutetut kasvonsa hänen puoleensa.\n\n\"Herra!\" virkkoi hän, \"Vapahtaja käski sinun ruokkia lampaitaan, mutta\nniitä ei enää ole täällä, tai huomenna ne jo kaikki ovat poissa — mene\nsiis sinne, missä niitä vielä taidat löytää. Eläähän Jumalan sana vielä\nJerusalemissa, Antiokiassa, Efesossa ja muissa kaupungeissa. Mitä sinä\nvoit tehdä, jos jäätkin Roomaan? Jos kuolet, niin vain suurennat\npedon voittoa, Eihän Herra Johanneksenkaan elämälle pannut määrää.\n[Johanneksesta luultiin, ettei hän kuolisi ennenkuin saisi nähdä Herran\ntulemisen päivän.] Paavali taas on Rooman kansalainen, joten ei häntä\ntaideta rangaista ilman tuomiota, mutta jos helvetin voima sortaa sinut,\nopettaja, niin silloin kaikki, joiden sydämet jo ovat särkyneet,\nkysyvät: kuka on suurempi Neroa? Sinä olet kallio, jonka päälle Jumalan\nseurakunta on rakennettu. Anna meidän kuolla, mutta älä salli\nAntikristuksen voittaa Jumalan huoneenhaltijaa äläkä palaa tänne\nennenkuin Jumala on musertanut ne, jotka viatonta verta vuodattivat.\"\n\n\"Katso meidän kyyneliämme!\" toistelivat kaikki läsnäolijat.\n\nKyyneleet valuivat Pietarinkin poskille. Hetkisen perästä hän nousi,\nojensi kätensä polvistuvien puoleen ja lausui:\n\n\"Ylistetty olkoon Herran nimi ja tapahtukoon Hänen tahtonsa!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENES LUKU.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietä\nCampanian tasangolle päin.\n\nToinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jätti Rooman ja\nahdistetut uskonveljensä.\n\nIdän taivaalla oli jo autereinen, vihreä kajastus, jonka alalaita\nvähitellen kävi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat\nmarmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivät\nkaupunkiin, erottautuivat jo pimeästä. Vihreä kajastus taivaalla vaihtui\nvähitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itä punoittaa. Albanian\nvuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikäänkuin ne olisivat olleet\nruskopilviä.\n\nSarastus heijastui kastehelmiin, jotka väreilivät puitten lehdillä. Sumu\nhälveni ja näköala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen\nrakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmiä, joiden välitse\npilkoitti temppeleiden valkeita pylväikköjä.\n\nTie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedä ruokatavaroita\nkaupunkiin, eivät nähtävästi vielä olleet ruvenneet valjastamaan\njuhtiaan. Tie oli laskettu kivillä aina vuorille asti, ja kun\nmatkamiehet käyttivät puukenkiä, syntyi siitä hiljainen kopina.\n\nVihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin\nsilmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan\nkorkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.\n\nPietari seisahtui ja virkkoi:\n\n\"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?\"\n\n\"En näe mitään,\" vastasi Nazarius.\n\nPietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:\n\n\"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa.\"\n\nMutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi\nhiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut\netäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että\nkirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.\n\nKummissaan hän alkoi katsella apostolia.\n\n\"Rabbi, mikä sinun on?\" kysyi hän huolestuneena.\n\nMutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti\nvilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui\nhämmästys, riemu ja ihastus.\n\nÄkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi:\n\n\"Kriste! Kriste!...\"\n\nHän lankesi kasvoilleen maahan ikäänkuin suudellakseen jonkun jalkoja.\n\nSitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pääsi vanhukselta\nnyyhkytyksensekainen huuto:\n\n\"_Quo vadis, Domine?_...\" [\"Minne menet, herra?...\"]\n\nNazarius ei kuullut mitään vastausta, mutta Pietarin korva eroitti\nsurumielisen, suloisen äänen lausuvan:\n\n\"Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen\nristiinnaulittavaksi.\"\n\nApostoli oli pitkänään maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana,\nääntä päästämättä. Nazarius luuli hänen menneen tainnoksiin tai\nkuolleen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, nosti vapisevin käsin matkasauvan\nmaasta ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.\n\nKun poikanen sen huomasi, toisti hän kaikuna Pietarin kysymyksen:\n\n\"_Quo vadis, Domine?_...\"\n\n\"Roomaan,\" vastasi apostoli hiljaa.\n\nJa hän kääntyi takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hänet\nhämmästyneinä ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti\nhänen poistuttuaan olivat piirittäneet Miriamin asunnon, etsiäkseen\napostolia. Mutta hän vastasi kaikkiin heidän kysymyksiinsä tyynenä ja\ntäynnä riemua:\n\n\"Minä näin Herran!\"\n\nJa vielä samana iltana hän läksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja\nkastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elämän vedessä.\n\nHän meni sittemmin sinne joka päivä, ja päivä päivältä kasvoivat\nihmisjoukot, jotka häntä seurasivat. Näytti siltä kuin jokaisesta\nmarttyyrien kyyneleestä olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja\nkuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herättänyt vastakaikua\ntuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressä, Rooma ja koko pakanamaailma oli\nkuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa,\nne, joita oli poljettu, joiden elämä oli pelkkää tuskaa ja kärsimystä,\nkaikki sorretut, kaikki kärsivät, kaikki onnettomat riensivät kuulemaan\nkummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisiä, että Hän\nantoi ristiinnaulita itsensä vapahtaakseen heidät heidän synneistään.\n\nKun he siis löysivät Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, löysivät he\nsen, mitä ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekään antaa;\nnimittäin rakkauden onnen.\n\nMutta Pietari ymmärsi nyt, ettei Caesar eivätkä kaikki hänen legionansa\nsaattaisi voittaa elävää totuutta, ettei veri eivätkä kyyneleet voisi\nsitä kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hän ymmärsi senkin,\nmiksi Herra oli kääntänyt hänet takaisin tieltä: korskeuden, rikosten,\nhillittömyyden ja voiman kaupunki oli oleva hänen kaupunkinsa.\nKaksinkertaisesti oli se oleva hänen pääkaupunkinsa, sillä sieltä oli\nmaailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekä ihmisten ruumiit että\nsielut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nVihdoin koitti molempien apostolienkin hetki. Mutta ikäänkuin\npalveluksen päättäjäisiksi oli Jumalan kalamiehen sallittu vankilassakin\nvoittaa kaksi sielua. Sotamiehet Processus ja Martinianus, jotka\nvartioivat mamertinilaisessa vankilassa, kääntyivät kristinuskoon ja\nkastettiin. Vihdoin tuli tuskan hetki. Nero ei sillä haavaa ollut\nRoomassa. Helius ja Politetes, kaksi Neron vapautettua, joille Caesar\npoissaolonsa ajaksi oli uskonut Rooman hallituksen, langettivat tuomion.\nEnsin iäkästä apostolia ruoskittiin, kuten laki määräsi, ja seuraavana\npäivänä hänet kuljetettiin kaupunginmuurien ulkopuolelle, Vaticanuksen\nkukkulalle. Siellä hänen tuli kärsiä rangaistus, joka hänelle oli\nmäärätty, kuolema ristinpuussa. Sotamiehet ihmettelivät kansanjoukkoa,\njoka oli kerääntynyt vankilan edustalle. Heidän käsityksensä mukaan ei\nyksinkertaisen miehen kuoleman — varsinkin koska mies oli\nmuukalainen — olisi pitänyt herättää sellaista huomiota. He luulivat\nsaattajia uteliaiksi katselijoiksi eivätkä tietäneet, että he olivat\nuskonheimolaisia, jotka tahtoivat saattaa suuren apostolin\nrangaistuspaikalle. Puolenpäivän jälkeen vankilan portit vihdoin\navautuivat ja Pietari tuli ulos pretorianiosaston keskellä. Aurinko\naleni jo Ostiaa kohti, ilta oli tyyni ja lämmin. Pietarin ei tarvinnut\nkantaa ristiään, koska hän oli vanha mies ja koska arveltiin, ettei hän\njaksaisi liikuttaa sitä paikalta. Hänen kaulaansakaan ei pantu kahleita,\nkoskei tahdottu vaikeuttaa hänen käyntiään. Hän astui vapaana, ja hänen\nystävänsä saattoivat selvästi nähdä hänet. Sinä hetkenä, jolloin hänen\nvalkea päänsä ilmestyi sotamiesten kypäröiden joukkoon, alkoi\nihmisjoukosta kuulua nyyhkytyksiä, mutta pian ne vaikenivat, sillä\nvanhus oli niin hilpeä ja hänen kasvoistaan loisti sellainen riemu, että\nkaikki ymmärsivät uhrin kulkevan voittoa eikä tappiota kohti.\n\nVoittoa kohti hän kulkikin. Kalamies, joka tavallisesti oli esiintynyt\nniin nöyränä, selkä kumarassa, astui nyt suorana, varreltaan korkeampana\nsotamiehiä, täysin arvokkaana. Hän ei vielä koskaan ollut näyttänyt niin\nmajesteettiselta. Olisi luullut hallitsijan liikkuvan kansansa ja\nsotamiestensä ympäröimänä. Joka taholta kuului ääniä: »Pietari menee\nHerran luokse.» Kaikki näyttivät unohtaneen, että häntä odotti tuska ja\nkuolema. He astelivat juhlallisina ja vakavina, mutta ihan levollisina\nja täydellisesti tietäen, että hänen kuolemansa — Herran kuoleman\njälkeen — oli oleva suurin siihenastisista tapahtumista, sekä että hänen\nkuolemansa oli lunastava tämän kaupungin, kuten Herran kuolema lunasti\nkoko maailman.\n\nKummissaan pysähtyivät ihmiset tiellä katselemaan vanhusta, mutta\nuskovaiset laskivat kätensä heidän olkapäilleen ja lausuivat tyynesti:\n»katsokaa, kuinka kuolee vanhurskas mies, joka on tuntenut Kristuksen ja\njulistanut rakkautta maailmalle.» Mutta he vaipuivat mietteisiin,\nläksivät pois ja puhuivat itsekseen: »totisesti ei tämä voinut olla\npahantekijä!»\n\nEtempänä vaikeni meteli, ja katumelu lakkasi kuulumasta. Saatto\nkulki vastamaalattujen rakennusten sivuitse, ohi valkeitten\ntemppelipylväikköjen, joiden päällä kaarteli syvä, tyyni, sininen\ntaivas. Se kulki aivan ääneti, vain silloin tällöin kalisivat\nsotamiesten aseet tai kuului rukouksen hyminää. Pietari kuunteli hyminää\nja ilon loiste hänen kasvoissaan kävi yhä valoisammaksi:\nuskonheimolaisia oli tuhansia, hänen silmänsä tuskin ulottuivat näkemään\nheidän joukkoaan. Nyt hän tunsi, että hän oli täyttänyt tehtävänsä, että\nse totuus, jota hän koko elinaikansa oli julistanut, aallon lailla oli\ntempaava mukaansa kaikki ja ettei mikään saattaisi sitä pidättää.\nMietteissään nosti hän silmänsä korkeutta kohti ja puhui itsekseen:\n»Herra, sinä käskit minun valloittaa kaupungin, joka hallitsee maailmaa.\nMinä olen sen valloittanut. Sinä käskit minun tehdä sen\npääkaupungiksesi. Minä olen sen tehnyt. Se on nyt Sinun kaupunkisi,\nHerra, mutta minä tulen Sinun tykösi, sillä minä olen paljon työtä\ntehnyt.»\n\nAstuessaan temppelien ohitse puheli hän niille: »te tulette olemaan\nKristuksen temppelejä». Katsellessaan kansanjoukkoa, joka vilisi hänen\nsilmiensä edessä, virkkoi hän sille: »sinun lapsesi tulevat olemaan\nKristuksen palvelijoita», ja hän jatkoi matkaansa tuntien taistelleensa\nhyvän taistelun, täyttäneensä tehtävänsä, olevansa väkevä, tyyni ja\nsuuri. Sotamiehet veivät hänet Pons Triumphaliksen kautta, siten\ntahtomattaan todistaen hänen voittokulkuansa, sekä siitä eteenpäin\nNaumachialle ja sirkukselle. Uskovaiset Tiberin takaa liittyivät\nkulkueeseen, ja syntyi sellainen tungos, että sadanpäämies, joka\npretorianeja johti, vihdoin rupesi luulemaan saattavansa jotakin\nylimmäistä pappia, jota hänen uskovaisensa ympäröivät, ja pelkäsi\nottaneensa matkaan liian vähän sotamiehiä. Mutta tungoksesta ei kuulunut\nvähintäkään vihanpurkausta tai kiihoittavaa huutoa. Hetken suuruus\nkuvastui ihmisten kasvoilla, he kulkivat juhlallisina ja ikäänkuin\nodottaen. Muutamat uskonheimolaiset, jotka tulivat ajatelleeksi, että\nHerran kuollessa maa oli kauhusta halkeillut ja kuolleet nousseet\nhaudoistaan, ajattelivat todella, että ehkä nytkin tapahtuu joitakin\nmerkkejä, jotka kuluttamattomasti piirtävät apostolin kuoleman\nvuosisatojen aikakirjoihin. Toiset puhelivat keskenään: »entä jos Herra\nvalitsee Pietarin kuolinhetken astuakseen alas taivaasta, niinkuin hän\nlupasi, ja tulee tuomitsemaan maailmaa». Siinä tapauksessa sulkeutuivat\nhe Vapahtajan armolliseen huomaan.\n\nMutta kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aurinko paahtoi\nvuoristoon, joka tuntui lepäilevän paahteessa. Saatto pysähtyi vihdoin\nsirkuksen ja Vaticanuksen kukkulan välille. Siihen rupesivat muutamat\nsotamiehet kaivamaan kuoppaa, toiset laskivat maahan ristin, vasarat ja\nnaulat jäivät odottamaan valmistusten päättymistä. Kansanjoukko,\nlevollisena ja vakavana kuten ennenkin, laskeutui polvilleen ympärille.\n\nAuringon loisto ja kultaiset säteet ympäröivät apostolin päätä.\nViimeisen kerran kääntyi hän kaupunkiin päin. Kaukana laaksossa vieri\nvälkkyen Tiber; toisella rannalla näkyi Mars-kenttä, ylempänä\nAugustuksen mausoleumi, alempana äärettömät kylpylät, joita Nero juuri\noli alkanut rakennuttaa, vielä alempana Pompejuksen teatteri, ja niiden\ntakaa pilkoitti Septa Julia, porttikäytäviä, temppelejä, pylväikköjä,\nmonikerroksisia rakennuksia. Kaukaisuudessa näkyi vihdoin mäenrinteitä,\nkirjavanaan taloja ja viliseviä ihmispesiä, jotka vähitellen haihtuivat\nsiniseen autereeseen. Hänen edessään oli Rooma, rikosten ja voiman,\nmielettömyyden ja kauneuden pesä, joka oli kohonnut maailman pääksi ja\nsortajaksi, sen laiksi ja rauhan ylläpitäjäksi, kaikkivoipa,\nvoittamaton, ikuinen Rooma.\n\nPietari seisoi sotamiesten ympäröimänä ja katseli sitä niinkuin valtias\nja kuningas katselee perintömaataan. »Olet lunastettu ja olet minun»,\nlausui hän sille. Mutta ei kukaan sotamiehistä, jotka kaivoivat kuoppaa\nristiä varten, eikä edes kukaan uskonveljistä saattanut aavistaa, että\nheidän keskellään seisoi kaupungin todellinen haltija, että Caesarit\nolivat vaihtuvat ja barbarilaumat menevät menojaan, vaan että tuo vanhus\noli täällä hallitseva lakkaamatta.\n\nYhä alemma laski aurinko Ostiaa kohti. Se kävi suureksi ja punaiseksi.\nKoko lännenpuolisella taivaalla paloi loistava rusko. Sotamiehet\nlikenivät Pietaria riisuakseen hänet.\n\nMutta hän oli vaipunut rukoukseen ja oikaisi samassa suoraksi, kohottaen\noikean käsivartensa korkealle ilmaan. Sotamiehet pysähtyivät ikäänkuin\nolisivat säikähtyneet hänen asentoaan; uskonheimolaiset odottivat henkeä\npidätellen, että hän sanoisi jotakin. Hiljaisuus oli aivan hiiskumaton.\n\nMutta Pietari seisoi ääneti kummulla. Vihdoin hän alkoi liikuttaa oikeaa\nkäsivarttaan ja teki sillä ristinmerkin, siten kuolinhetkenään siunaten\nkaupungin ja kansan:\n\n\"_Urbi et orbi!_\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana ihanana iltana saattoi toinen pretorianiosasto Paavali\nTarsolaista Ostian tietä paikalle, jonka nimi on Aquae Salviae. Heitäkin\nseurasi suuri joukko uskovaisia, joita Paavali oli kääntänyt. Hän tunsi\nlikinnä seisovat tuttavat ja pysähtyi heitä puhuttelemaan, sillä\nvartijat soivat hänelle suurempia vapauksia, koska hän oli Rooman\nkansalainen. Portilla, jota nimitettiin Tergeminaksi, tapasi hän\nPlautillan, prefekti Flavius Sabinuksen tyttären, ja kun hän näki hänen\nnuorteat, itkettyneet kasvonsa, virkkoi hän hänelle: »Plautilla,\niankaikkisen lunastuksen tytär, mene rauhaan. Anna minulle kuitenkin\nhuntusi, jotta sillä sitoisin silmäni sinä hetkenä, jolloin menen Herran\ntykö.» Hän otti hunnun ja jatkoi matkaansa, mutta hänen kasvonsa olivat\niloiset ja tyytyväiset niinkuin työmiehen, joka koko päivän on tehnyt\nahkerasti työtä ja illalla palaa kotiin. Hänen ajatuksensa olivat — kuten\nPietarinkin — tyynet ja valoisat kuni illan taivas. Mietteisiin\nvaipuneena katseli hän tasankoa, joka oli hänen edessänsä, ja Albanian\nvuoria, jotka loistivat häikäisevässä valossa. Hän muisteli matkojansa,\nvaivojansa ja töitänsä, muisteli taisteluja, jotka hän oli voittanut,\nseurakuntia, joita hän oli perustanut kaikkiin maihin ja kaikkien merten\ntaakse, ja tunsi, että hän jo olikin rauhan tarpeessa. Olihan hänkin\ntäyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, ettei pahuuden tuuli enää\nsaattaisi puhaltaa pois hänen siementään. Hän kulki kuolemaa kohti siinä\nvarmassa tiedossa, että totuus, jonka hän oli julistanut maailmalle, oli\nvoittava, ja ääretön riemu valtasi hänen sielunsa.\n\nTie rangaistuspaikalle oli pitkä, ja ilta alkoi jo langeta maille.\nVuorten huiput kävivät purppurankarvaisiksi ja niiden juuret vähitellen\nvaipuivat varjoon. Karjat palasivat kotiin laitumelta. Tuon tuostakin\ntuli vastaan joukko orjia, työaseet olalla. Tien varrella olevien\ntalojen pihamailla leikki lapsia ja ne jäivät uteliaina katselemaan\nohitse kulkevia sotamiehiä. Illan kultainen kirkkaus henki lepoa, rauhaa\nja sanomatonta hartautta, joka tuntui nousevan maasta taivaaseen.\nPaavali kuuli tämän hartauden sävelen, ja riemu täytti hänen sydämensä,\nkun hän ajatteli, että hänkin tähän maailman suureen soittoon oli\nliittänyt sävelen, jota siinä ei ollut ennen ollut ja jota vailla koko\nmaailma oli ollut kuin »helisevä vaski ja kilisevä kulkunen».\n\nHän muisti opettaneensa ihmisille rakkautta, hän muisti neuvoneensa,\nettä vaikka he antaisivat kaiken omaisuutensa köyhille ja vaikka he\nosaisivat kaikki kielet ja vaikka he tietäisivät kaikki salaisuudet ja\nvaikka heillä olisi kaikki tieto, niin eivät he mitään olisi ilman\nrakkautta, joka on laupias, kärsiväinen, joka ei pahaa pahalla palkitse,\njoka ei kunniaa vaadi, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo\nja kaikki kestää.\n\nKoko elämä häneltä oli kulunut tämän totuuden opettamiseen. Ja nyt hän\nhengissä virkkoi itsekseen: mikä voima sitä taitaa vastustaa ja mikä\nmahti sen taitaa voittaa? Turhaan tekee työtä Caesar, vaikka hänellä\nolisi kaksi vertaa enemmän legionia, kaupunkeja, meriä, maita ja\nkansoja.\n\nJa voittajana hän kulki saamaan palkkaansa.\n\nVihdoin poikkesi saatto valtatieltä ja kääntyi kaitaiselle polulle, joka\nvei Aquae Salviaelle. Aurinko punaili kanervia. Lähteellä sadanpäämies\npysäytti sotamiehet, sillä oltiin perillä.\n\nMutta Paavali heitti käsivarrelleen Plautillan hunnun, jolla hänen piti\nsitoa silmänsä, loi viimeisen, sanomattoman levollisen katseen illan\nsammuviin ruskoihin ja rukoili. Niin! Hetki oli tullut. Mutta hänen\neteensä avautui ikäänkuin leveä valotie, joka vei taivaaseen, ja\nhengissä lausui hän samat sanat, jotka hän vähää ennen, tietäen\ntäyttäneensä tehtävänsä ja loppunsa likenevän, oli kirjoittanut: »Minä\nolen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt.\nTästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nRoomassa jatkui hurja elämä entiseen tapaansa. Näytti siltä kuin\nkaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut\nhajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen\napostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhäisten päitä katkottu niin\narmottomasti, että Nero niidenkin silmissä, jotka pitivät häntä\njumalana, lopulta kävi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin,\nkauhu täytti kodit ja sydämet, mutta portit seppelöitiin muratti- ja\nkukkaköynnöksillä, sillä kuolleita ei saanut surra. Aamulla herätessään\nkysyi jokainen itseltään, joko hänen vuoronsa tänään oli tuleva.\nHaamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan.\n\nPiso sai päällään maksaa salaliittohankkeensa, ja häntä seurasi Seneca\nja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus,\nAfranius Quinetianus, Caesarin hillitön mellastuskumppani Tullius\nSenecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus,\nSubrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja\nSulpicius Asper. Toisten täytyi kuolla mitättömyytensä, toisten\npelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tähden. Caesar,\njota salaliittolaisten suuri lukumääräkin pelästytti, asetti sotamiehiä\nkaupungin muurien ympärille ja piti sitä ikäänkuin piiritystilassa. Joka\npäivä lähetettiin sadanpäämiehiä epäiltyihin taloihin viemään\nkuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen määrään, että kirjoittivat\nNerolle mairittelukirjeitä, joissa kiittivät Caesaria tuomiosta ja\nmääräsivät hänelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes\nosa. Näytti jo siltä kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille\nalhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he\naikoivat sietää hänen veristä hallitustaan. Kosto kohtasi\nsalaliittolaisten sukulaisia ja ystäviä, yksin tuttaviakin. Kun\nkauniiden, tulipalon jälkeen rakennettujen talojen asukkaat vain\nkävelivät kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitä, että näkisivät\njoukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen,\nFlavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen täytyi kuolla siitä syystä,\netteivät he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus\ntuomittiin Senecan ystävänä; Rufius Crispukselta riistettiin »oikeus\ntuleen ja veteen» sentähden, että hän ennen oli ollut Poppaean mies.\nSuurelle Traseakselle tuotti turmion hänen hyveensä, monen täytyi kuolla\nylhäisen syntyperänsä takia. Vihdoin teki Nero, äkkinäisen vihanpuuskan\nvaltaamana, lopun Poppaeastakin.\n\nMutta senaatti yhä nöyrtyi hirveän hallitsijan edessä, rakensi\ntemppelejä hänen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hänen\njumalallisesta äänestään, seppelöi hänen kuvapatsaitaan ja asetti\npappeja hänen palvelukseensa, ikäänkuin hän todella olisi ollut jumala.\nPelko sydämessä menivät senaattorit Palatinukselle ylistämään\n»Periodoniceksen» laulua ja mellastamaan yöllisissä juhlissa, alastomien\nruumiiden, viinin ja kukkien keskellä. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka\nveri ja kyyneleet olivat höystäneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana\nPietarin kylvämä oras.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\n»Vinitius Petroniukselle:\n\nTiedämme täälläkin, rakkaani, mitä Roomassa tapahtuu, ja mitä emme\ntiedä, sen kertovat meille sinun kirjeesi. Kun heität kiven veteen,\nleviävät aallot yhä etemmä ja etemmä. Sellainen pahuuden ja ilkeyden\naalto on Palatinukselta virrannut aina tänne asti. Kreikanmatkalla kävi\ntäällä, Caesarin lähettämänä, Carinas ja hän ryösti kaupungit ja\ntemppelit, jotta tyhjä valtion rahasto saataisiin täytetyksi. Ihmisten\nhien ja kyynelten kustannuksella rakennetaan Roomassa »domus aureaa».\nLuultavasti siitä tulee palatsi, jonka vertaista ei maailma vielä ole\nnähnyt, mutta ei sellaisia rikoksiakaan vielä ole nähty. Tunnethan sinä\nCarinaksen. Chilon oli hänen kaltaisensa, kunnes kuolemallaan sai\nsovittaa elämänsä. Likeisimpiin naapurikaupunkeihin hänen apulaisensa\nsentään eivät tulleet, luultavasti siitä syystä, ettei niissä ole\ntemppelejä eikä aarteita. Sinä kysyt, olemmeko ihan turvassa. Vastaan\nsinulle ainoastaan, että elämme unohdettuina, ja se vastaus sinulle\nriittäköön. Porttiholvissa, jonka alla paraikaa kirjoitan, näen tyynen\nlahtemme. Ursus istuu veneessä ja laskee verkkoa tyyneen veteen. Vaimoni\nkehrää punaista lankaa vieressäni, ja puutarhassa, mantelipuiden\nvarjossa laulavat orjamme. Oi tätä rauhaa, rakkaani! Täällä unohtuvat\nentiset tuskat ja kärsimykset. Mutta eivät kohtalottaret, kuten\nkirjoitat, puno elämämme lankaa näin suloiseksi, vaan Kristus,\nrakastettu Jumalamme ja Vapahtajamme meidät siunaa. Ei tuska eikä\nkyyneleet ole meille vieraat, sillä oppimme käskee meitä itkemään\nitkeväisten kanssa, mutta kyyneleetkin tuottavat meille lohtua,\njommoista ette te tunne, sillä ajallisen elämämme loputtua kohtaamme\nkaikki rakkaamme, sekä ne, jotka jo ovat kuolleet, että ne, jotka\ntulevat kuolemaan jumalallisen opin todistajina. Meidän silmissämme\neivät Pietari ja Paavali ole kuolleet, vaan he ovat uudestisyntyneet ja\nmenneet kunniaan. Meidän henkemme näkee heidät, ja vaikka silmämme\nvuodattavatkin kyyneliä, niin sydämemme riemuitsee heidän riemustaan. Oi\nniin, rakkaani, olemme onnelliset, eikä meidän onneamme taida mikään\njärkyttää, sillä kuolemakin, joka teille on kaiken loppu, saattaa meidät\nyhä suurempaan rauhaan, suurempaan rakkauteen ja suurempaan riemuun.\n\nJa niin kuluvat täällä päivämme ja kuukautemme ainaisessa sydämen\nonnessa. Palvelijamme uskovat, kuten mekin, Kristukseen, mutta koska\nHänen lakinsa on rakkaus, rakastamme kaikki toisiamme. Usein, kun\naurinko laskee tai kun kuu päilyy veden kalvossa, puhelemme Lygian\nkanssa menneistä ajoista, jotka tuntuvat vain unennäöltä. Mutta kun\najattelen, että tuo kallis olento, jota nyt joka päivä saan sylkytellä\nsylissäni, on ollut niin likellä kidutusta ja kuolemaa, ylistän koko\nsydämestäni Herraa, sillä yksin Hän saattoi hänet riistää surman suusta,\npelastaa hänet arenalta ja palauttaa minulle ainiaaksi. Oi Petronius,\nolet jo nähnyt kuinka tämä oppi suo lohtua ja kestävyyttä\nonnettomuudessa, kuinka se auttaa ihmistä kärsivällisesti ja rohkeasti\nkatsomaan kuolemaa silmiin, tule siis katsomaan mitä onnea se valaa\njokapäiväiseen arkielämään. Katso, ihmiset eivät tähän asti ole\ntunteneet Jumalaa, jota olisivat voineet rakastaa. Sentähden eivät he\nole rakastaneet toisiaankaan, ja se on ollut syynä koko heidän\nonnettomuuteensa, sillä kuten aurinko levittää valoa, niin rakkauskin\nlevittää onnea. Tätä totuutta eivät lainlaatijat eivätkä filosofit ole\nopettaneet, ei sitä ole tunnettu Kreikassa eikä Roomassa, ja kun minä\nsanon »Roomassa», niin merkitsee se »koko maailmassa». Stoikkojen kuiva\nja kylmä oppi, johon siveät ihmiset turvautuvat, koventaa sydämen kuin\nvaski ja tekee sen välinpitämättömäksi eikä paremmaksi. Mutta miksi minä\nsanon tätä sinulle, joka olet saanut enemmän oppia ja joka ymmärrät\nasiat paremmin kuin minä. Olethan sinäkin tuntenut Paavali Tarsolaisen\nja monesti ja pitkälti keskustellut hänen kanssaan, tiedät siis itse\nparhaiten, että koko teidän filosofienne ja puhujienne oppi sen opin\nrinnalla, jota hän julistaa, on helisevä vaski ja tyhjä sanojen kilinä,\njoka ei mitään merkitse. Muistatko, minkä kysymyksen hän sinulle teki?\n»Jos Caesar olisi kristitty, niin eiköhän teidän elämänne tuntuisi\nturvallisemmalta, etteköhän te varmemmin omistaisi, mitä omistatte, ja\netteköhän levollisemmin katselisi huomista päiväänne?» Sinä sanoit\nminulle, että meidän oppimme on elämän vihollinen, mutta minä vastaan\nsinulle, että vaikka minä jo kirjeeni alussa lausuin sanat: »olen\nonnellinen!», niin eivät ne laisinkaan riitä kuvaamaan onneani. Tähän\nvastaat sinä varmaan, että onneni on Lygia! Niin on, rakkaani!\nSentähden, että rakastan hänen kuolematonta sieluaan ja sentähden, että\nme rakastamme toisiamme Kristuksessa, mutta tämä rakkaus ei tunne eroa,\npetosta, muutosta, vanhuutta eikä kuolemaa. Sillä kun nuoruus ja kauneus\nkatoavat, kun meidän ruumiimme kuihtuvat ja kuolema lähenee, niin\nrakkaus yhä pysyy, koska meidän sielumme pysyy. Olin Lygian tähden\nvalmis polttamaan poroksi oman taloni jo ennenkuin silmäni avautuivat\nvaloa näkemään, mutta nyt sanon sinulle: en silloin rakastanut häntä,\nsillä Kristus vasta minut opetti häntä rakastamaan. Hän on onnen ja\nrauhan lähde. Ei minun sanani mitään merkitse, mutta tosiasiat sen\ntodistavat. Vertaapa teidän pelkoanne, ylellisyyttänne, teidän epävarmaa\nhuomispäiväänne, nautintojanne ja hekumallisia juhlianne, jotka\nlöyhkäävät kuin ruumiit haudassa — kristittyjen elämään, niin saat\nvalmiin vastauksen kysymykseesi. Mutta tule meidän vuorillemme, missä\ntymbra lemuaa, meidän varjoisiin öljypuulehtoihimme ja rannoillemme,\njoita murattiköynnös peittää, niin käy vertausten tekeminen helpommaksi.\nTäällä sinua odottaa rauha, jommoista et pitkiin aikoihin ole tuntenut,\nja sydämet, jotka sinua todella rakastavat. Sinun täytyy viihtyä täällä,\nsillä sydämesi on ylevä ja hyvä. Vilkas ajatuskykysi tarvitsee todella\nlepoa, ja kun sinä opit tuntemaan rauhamme, niin rakastut siihen, sillä\nihminen saattaa vihata sitä, kuten Tigellinus ja Caesar tekevät, mutta\nvälinpitämättömyydellä ei kukaan voi sitä kohdella. Oi Petroniukseni,\nsekä minä että Lygia toivomme hartaasti, että pian saamme sinut nähdä.\nPysy terveenä ja onnellisena ja tule!»\n\nKun Vinitiuksen kirje tuli, oli Petronius Cumaessa. Hän oli nimittäin\nseurannut muita augustianeja, kun he Caesarin perässä olivat rientäneet\nsinne. Hänen ja Tigellinuksen monivuotinen taistelu likeni loppuaan.\nPetronius tiesi, että hänen täytyi kaatua, ja ymmärsi syyt siihen.\nCaesar alentui päivä päivältä näyttelemään yhä alhaisempaa ilveilijää,\nkulharia ja vaununohjaajaa, hän upposi yhä sairaalloisempaan,\nlikaisempaan ja karkeampaan irstaisuuteen. Niin ollen hienostunut\n»arbiter elegantiae» tietysti kävi hänelle vain taakaksi. Kun Petronius\nvaikeni, piti Nero hänen vaikenemistaan pilkkana, ja kun hän kehui,\nselitti Nero hänen kiitoksensakin ivaksi. Loistava patricio loukkasi\nhänen itserakkauttaan ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi\nkaikkivaltiaan ministerin rupesi tekemään mieli hänen rikkauksiaan ja\nihania taideteoksiaan. Petroniusta oli tähän asti säästetty vain siitä\nsyystä, että hänen aistiaan ja asiantuntemustaan ehkä tarvittiin\nKreikan-matkalla. Mutta vähitellen oli Tigellinus ruvennut selittämään\nCaesarille, että Carinas sekä aistinsa että tietojensa puolesta voittaa\nPetroniuksen ja että hän paljoa paremmin osaa järjestää sekä kilpaleikit\nettä vastaanotot ja voittokulut Akaiassa. Senjälkeen ei Petronius enää\nollut pelastettavissa. Kuolemantuomiota ei sentään uskallettu lähettää\nhänelle Roomaan. Caesar ja Tigellinus muistivat nimittäin varsin hyvin,\nettä sama hemmoteltu estetikko, jonka oli tapana muuttaa yö päiväksi ja\nelää välittämättä muusta kuin nautinnosta, taiteesta ja juhlista,\nollessaan varakonsulina Bityniassa ja sittemmin konsulina pääkaupungissa\noli osoittautunut erinomaisen työkykyiseksi ja tarmokkaaksi mieheksi. He\ntiesivät, että hän kykeni mihin hyvänsä ja että häntä Roomassa rakasti\nsekä kansa että pretorianit. Ei kukaan Caesarin uskotuista saattanut\naavistaa mitä hän tekisi, jos niiksi tulisi. Sentähden katsottiin\nparhaaksi toimittaa hänet pois kaupungista ja vasta maaseudulla käydä\nhäneen käsiksi.\n\nHän sai siis käskyn muiden augustianien kanssa saapua Cumaehen ja\nnoudattikin käskyä, vaikka hän kyllä aavisti salajuonta. Nähtävästi ei\nhän tahtonut ryhtyä julkiseen vastarintaan, tai ehkä hänen teki mieli\nvielä kerran näyttää Caesarille ja augustianeille iloiset, huolettomat\nkasvonsa ja vielä muutamia kertoja ennen kuolemaansa voittaa Tigellinus.\n\nTigellinus puolestaan syytti häntä sillaikaa ystävyydestä Scevinukseen,\njoka oli ollut sieluna Pison salaliitossa. Petroniuksen palvelijat,\njotka olivat jääneet Roomaan, vangittiin ja pretorianit piirittivät\ntalon. Petronius ei osoittanut vähintäkään pelkoa tai hämmennystä, kun\nhän sen sai tietää. Hymyillen hän lausui augustianeille, jotka paraikaa\nolivat vieraina hänen ihanassa huvilassaan Cumaessa:\n\n\"Vaskiparta ei pidä suorista kysymyksistä, saattepa nähdä, kuinka hän\nkäy hämilleen, kun kysyn, hänkö on käskenyt vangita »familiani»\npääkaupungissa.\"\n\nSitten hän kutsui heidät juhlaan, jonka hän aikoi viettää ennenkuin\ntästä lähtisi »pitemmälle matkalle». Hän oli juuri valmistamassa samaa\njuhlaa, kun Vinitiuksen kirje saapui.\n\nKun Petronius oli lukenut kirjeen, vaipui hän hetkiseksi ajatuksiin,\nmutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kävi ystävällisen\nnäköiseksi kuten tavallisesti. Vielä samana iltana kirjoitti hän\nVinitiukselle seuraavan kirjeen:\n\n»Minä iloitsen teidän onnestanne ja ihmettelen teidän sydämiänne,\nrakkaani. En nimittäin saattanut ajatella, että kahdelta rakastuneelta\nriittäisi ajatuksia kolmannelle, joka lisäksi on niin kaukana. Mutta te\nette ole yksin ajatelleet minua, vaan te kehoitatte lisäksi minua\ntulemaan Siciliaan ja tarjoudutte jakamaan kanssani leipänne ja\nKristuksenne, joka, vakuutuksesi mukaan, on antanut teille onnea niin\nrunsaassa määrin.\n\nKunnioittakaa häntä, jos niin on. Minä puolestani, rakkaani, olen sitä\nmieltä, että Ursus ja Rooman kansakin osaltaan ovat vaikuttaneet Lygiasi\npelastukseen. Jos Caesar olisi toinen mies, niin melkeinpä luulisin,\nettä vainot lakkautetaan, koska sinä sen pojantyttären kautta, jonka\nTiberius aikoinaan naitti eräälle Vinitiukselle, olet sukua Caesarille.\nMutta koska sinä tahdot antaa ansion Kristukselle, niin en tahdo\nväitellä kanssasi. Niin! viekää runsaat uhrit hänen alttarilleen.\nUhrautuihan Prometheuskin kansan tähden, mutta eheu! Prometheus on\nluultavasti vain runoilijan mielikuva, kun sen sijaan luotettavat\nihmiset vakuuttavat nähneensä Kristuksen omin silmin. Siinä suhteessa\nolen teidän kanssanne yhtä mieltä, että Hän on arvokkain kaikista\njumalista.\n\nPaavali Tarsolaisen kysymyksen kyllä muistan ja luulenpa, että minulla\nolisi aikaa käydä tervehtimässä teitä Siciliassa, jos Vaskiparta vain\neläisi teidän oppinne mukaan. Silloin saisimme puitten varjossa ja\nlähteiden varsilla keskustella kaikista jumalista ja kaikista\nuskonnoista, mistä kreikkalaiset filosofit ikinä ovat keskustelleet.\nMutta nyt minun täytyy tyytyä vain lyhyeen vastaukseen.\n\nTunnustan vain kaksi filosofia: toisen nimi on Pyrrho, toisen Anakreon.\nKaikki muut ynnä koko kreikkalaisen ja meidän stoikkojemme koulun myyn\nsinulle halvasta hinnasta. Totuus asuu jossakin niin korkealla, etteivät\nmeidän jumalamme voi sitä nähdä Olympon kukkuloilta. Sinä, rakkaani,\nluulet teidän Olymponne olevan vieläkin korkeammalla ja seisoessasi sen\nkukkulalla huudat minulle: »tule, ja sinä saat silmäillä näköaloja,\njoiden vertaisia et ikinä ole nähnyt!» Saatat olla oikeassa. Vastaukseni\nkuuluu kuitenkin: »ystävä, eivät minun jalkani pysty siihen!» Kunhan nyt\nolet lukenut loppuun tämän kirjeen, tunnustat minun olevan oikeassa.\n\nEi, sinä aamurusko-jumalattaren onnellinen puoliso! ei teidän oppinne\nsovi minulle! Pitäisikö minun rakastaa bitynilaisia, jotka kuljettavat\nkantotuoliani, egyptiläisiä, jotka lämmittävät kylpyjäni, Vaskipartaa ja\nTigellinusta? Kautta sulotarten valkeain polvien vakuutan sinulle, etten\nvoi, vaikka tahtoisinkin! Roomassa löytyy ainakin satatuhatta ihmistä,\njoiden hartiat ovat vinot, polvet paksut tai pohkeet kuivuneet, joiden\nsilmät ovat kierot tai päät liian suuret. Käsketkö minun rakastaa\nheitäkin? Mistä minä sen rakkauden saan, kun ei sydämeni tunne sitä?\nMutta jos teidän jumalanne tahtoo, että minä heitä kaikkia rakastaisin,\nniin miksei hän kaikkivaltiudessaan tehnyt heitä esimerkiksi Niobidien\nkaltaisiksi, joiden kuvan olen nähnyt Palatinuksella? Sen, joka rakastaa\nkauneutta, on mahdoton rakastaa rumuutta. Ei meidän jumaliimme tarvitse\nuskoa, heitä saattaa kyllä silti rakastaa, kuten Feidias, Praxiteles,\nMyron, Scopas ja Lysias tekivät.\n\nJos tahtoisinkin seurata sinua sinne, minne pyydät minua saattaa, niin\nen voisi. Mutta minä en edes tahdo. Minun on siis kaksinkerroin mahdoton\nsinne joutua. Sinä tiedät, kuten Paavali Tarsolainenkin, että te joskus,\nStyx-virran tuolla puolen, jonkinlaisilla Elysiumin kentillä saatte\nnähdä Kristuksenne. Hyvä! Voithan silloin itse kysyä, olisiko hän\nottanut vastaan minut ynnä gemmani, myronilaisen vaasini, Sosiuksen\ntoimittamat kirjalaitokseni ja Kultatukkaiseni. Tätä ajatellessa täytyy\nminun nauraa, rakkaani, sillä sanoihan Paavali Tarsolainenkin, että\nKristuksen tähden täytyy erota ruususeppelistä, juhlista ja\nnautinnoista. Tosin hän lupasi minulle toisenlaista onnea, mutta minä\nvastasin hänelle heti, että olen liian vanha vaihtaakseni onneani\nuuteen, että aina tahdon antaa silmieni nauttia ruusuista sekä että\norvokkien lemu aina tulee olemaan minulle mieluisampi kuin haiseva\nsuburralainen »lähimäiseni».\n\nNyt tiedän mitkä syyt tekevät, ettei teidän onnenne sovi minulle. Yksi\nsyy on sentään vielä mainitsematta, sillä sen olen tahtonut säästää\nviimeiseksi. Katso, Thanatos kutsuu minua. Teidän elämässänne alkaa aamu\nvasta koittaa, mutta minun aurinkoni on jo laskenut, ja hämärä ympäröi\nminua. Toisin sanoen: minun täytyy kuolla, rakkaani.\n\nEi siitä kannata puhua pitemmältä. On aivan luonnollista, että loppu on\ntällainen. Sinä, joka tunnet Vaskiparran, ymmärrät sen helposti.\nTigellinus on voittanut minut, tai oikeammin sanoen: hän ei ole\nvoittanut minua, mutta minun voittoni ovat loppuneet. Olen elänyt oman\nmieleni mukaan ja kuolen niin kuin hyväksi näen.\n\nÄlköön sydämesi käykö murheelliseksi. Jumalat eivät ole luvanneet\nminulle kuolemattomuutta, en siis saata pettyä missään suhteessa.\nSitäpaitsi sinä erehdyt, Vinitius, väittäessäsi että yksin teidän\nuskontonne opettaisi ihmisiä kuolemaan levollisesti. Ei! Meidän\nmaailmamme tiesi ennenkuin te olitte syntyneetkään, että kun viimeinen\npikari on tyhjennetty, niin on aika lähteä kotiin ja panna levolle — ja\nsen se vieläkin osaa tehdä tyynin mielin. Plato sanoo, että hyve on\nmusiikkia, mutta viisaan elämä harmoniaa. Jos tämä pitää paikkansa, niin\nkuolen, kuten olen elänytkin, hyveellisenä ihmisenä.\n\nLopuksi tahtoisin vielä tervehtiä jumalallista vaimoasi samoilla\nsanoilla, joilla kerran tervehdin häntä Auluksen talossa: »Monta\nerilaista kansaa olen nähnyt, mutta sinun kaltaisiasi en tunne.»\n\nJos ihmisen sielu on enemmän kuin Pyrrho edellyttää, niin minun sieluni\nliitäessään Oceanuksen ääriä kohti lentää teidän luoksenne ja istuutuu\ntalonne läheisyyteen perhosen tai, kuten egyptiläiset luulevat, haukan\nmuodossa.\n\nToisella lailla en enää saata tulla. Mutta se sikseen!\n\nMuuttukoon Sicilia teille Hesperidien yrttitarhaksi, sirotelkoot\nketojen, metsien ja lähteiden jumalattaret kukkia tiellenne, ja pesikööt\njokaiseen akantuskukkaan, joka teidän talonne pilareja koristaa, valkeat\nkyyhkyset.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nPetronius ei erehtynyt. Kaksi päivää myöhemmin lähetti nuori Nerva, joka\naina oli osoittautunut Petroniuksen uskolliseksi ystäväksi,\nvapautettunsa Cumaehen ilmoittamaan kaikki, mitä Caesarin hovissa oli\ntapahtunut.\n\nPetroniuksen kuolema oli jo päätetty asia. Ylihuomisiltana oli tarkoitus\nlähettää hänen luokseen sadanpäämies, jonka piti käskeä hänen pysyä\nCumaessa odottamassa lähempiä määräyksiä. Seuraavan lähetin piti saapua\nmuutaman päivän perästä ja tuoda hänelle kuolemantuomio.\n\nPetronius otti vastaan vapautetun ilmoitukset aivan levollisena ja\nvirkkoi:\n\n\"Vie herrallesi yksi minun vaaseistani. Annan sen paikalla mukaasi. Sano\nhänelle minun puolestani, että kiitän häntä sydämeni pohjasta, sillä nyt\nvoin ryhtyä toimenpiteihin ennen tuomiota.\"\n\nHän purskahti äkkiä nauruun, ikäänkuin hän olisi keksinyt hyvän tuuman,\njosta jo edeltäkäsin saattoi iloita.\n\nSamana iltana kiertelivät orjat kutsumassa kaikkia Cumaessa oleskelevia\naugustianeja juhlaan arbiter elegantiarumin ihanaan huvilaan.\n\nPetronius itse vietti aamupäivänsä kirjastossa. Kirjoitettuaan hän\nkylpi, antoi vestiplican järjestää pukunsa ja astui vihdoin loistavana\nja uljaana kuin jumala tricliniumiin tarkastamaan valmistuksia. Sitten\nhän läksi puutarhaan, missä pojat ja nuoret, saarilta tuodut\nkreikkalaistytöt sitoivat ruususeppeleitä iltaa varten.\n\nHänen kasvoillaan ei saattanut huomata huolen varjoakaan. Palvelijat\npäättelivät kuitenkin, että jotakin erinomaista oli tekeillä, koska\nisäntä käski jakaa tavattomia palkintoja niille, joihin hän oli\ntyytyväinen, ja vain keveät raipat kaikille niille, joiden työ ei ollut\nhänelle mieleen tai joiden selkäsaunat ja muut rangaistukset ennen\nolivat jääneet antamatta. Sitransoittajat ja laulajat saivat edeltäkäsin\nrunsaan makson. Vihdoin istuutui Petronius puutarhaan, pyökin alle,\njonka lehtiverkon läpi aurinko paistoi sirotellen valopilkkuja hiekalle,\nja kutsui luokseen Euniken.\n\nTyttö tuli, puettuna valkeihin vaatteisiin, myrttiseppel päässä, ihanana\nkuin sulotar. Petronius istutti hänet viereensä, silitti kevein käsin\nhänen ohimojaan ja alkoi katsella häntä ihastuksella, jommoisella\ntuntija katselee mestarin käsistä lähtenyttä jumalallista kuvaa.\n\n\"Eunike,\" virkkoi hän, \"tiedätkö, ettet enää pitkiin aikoihin ole ollut\norjatar?\"\n\nTyttö loi häneen tyynet, taivaansiniset silmänsä, ravisti päätään ja\nvastasi:\n\n\"Olenhan, herra, aina.\"\n\n\"Ehket tiedä,\" jatkoi Petronius, \"että tämä huvila, orjat, jotka tuolla\npunovat seppeliä, kaikki, mitä täällä on, vainiot ja karjatkin tästä\npäivästä alkaen ovat sinun omasi.\"\n\nNämä sanat kuultuaan Eunike säpsähti ja riistäytyi irti. Hänen äänessään\nvärisi levottomuus, kun hän kysyi:\n\n\"Miksi sinä sanot tämän minulle, herra?\"\n\nHän likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelästynein silmin katselemaan\nhäneen. Hetkisen perästä hän kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhä\nhymyili, vastaten hänen katseeseensa ainoalla sanalla:\n\n\"Niin.\"\n\nMolemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina pyökin\nlatvassa.\n\nPetronius saattoi todella luulla, että hänen edessään oli valkea\nmarmorikuva.\n\n\"Eunike,\" virkkoi hän, \"tahdon kuolla tyynesti.\"\n\nTyttö loi häneen silmänsä, ja hänen hymynsä oli sydäntäsärkevä.\n\n\"Tottelen sinua, herra,\" kuiskasi hän.\n\nIllalla alkoi kutsuttuja saapua tulvimalla. Olivathan he monesti olleet\nPetroniuksen vieraina ja tiesivät, että Caesarinkin juhlat hänen\nkutsuihinsa verraten olivat alhaiset ja raa'at. Kenenkään päähän ei\npälkähtänyt, että heidän edessään oli viimeinen »symposion». Tosin monet\ntiesivät, että Caesarin suuttumus pilvenä oli kierrellyt hienostunutta\narbiteria, mutta sellaista oli sattunut monesti ennenkin, ja aina\nPetronius taitavalla tempulla tai ainoalla rohkealla sanalla oli osannut\nkääntää asiat parhain päin. Ei kukaan siis saattanut edellyttää, että\nkysymyksessä olisi vakava vaara, ja Petroniuksen iloiset kasvot ja\ntavallinen huoleton hymy olivat omiaan tekemään kaikki epäilykset\ntyhjiksi. Ihana Eunike, jolle hän oli ilmoittanut haluavansa kuolla\ntyynesti ja jolle jokainen hänen sanansa oli tuomion sana, esiintyi\naivan tyynenä. Ainoastaan hänen silmissään kiilui outo tuli, mutta sitä\nsaattoi pitää riemunkin ilmauksena. Tricliniumin ovella seisoi pieniä\npoikia, hiukset kytkettyinä kultaisiin verkkoihin. He asettivat\nvieraitten päähän ruususeppeleet ja kehoittivat heitä, vanhan tavan\nmukaan, ensinnä nostamaan oikean jalan kynnyksen yli. Salissa tuntui\nvieno orvokkien lemu; valo tulvi erivärisistä aleksandrialaisista\nlaseista. Lavitsojen vieressä seisoi kreikkalaisia tyttöjä, joiden\ntehtävänä oli vilvoitella vieraitten jalat hyvänhajuisilla voiteilla.\nSeinustalla odottivat atenalaiset sitransoittajat ja laulajat johtajansa\nmerkkiä.\n\nPöytä oli katettu loistavalla ylellisyydellä, mutta loisto ei häirinnyt\neikä painanut. Päinvastoin se tuntui ikäänkuin itsestään puhjenneen\nkukkimaan. Ilo ja huolettomuus sekaantui orvokkien lemuun ja raikui\npitkin salia. Vieraat tunsivat, ettei täällä tarvitse pelätä pakkoa eikä\nvaaraa, kuten Caesarin luona, jossa voi menettää henkensä, jos sattuu\nkehumaan laulua tai runoja liian vähän tai liian paljon. Kun he näkivät\nvalon ja murattiköynnöksillä koristetut viiniruukut, jotka olivat\nasetetut lumella täytettyihin astioihin jäähtymään, sekä mitä\nvalituimmat ruoat, alkoivat heidän sydämensä sykkiä ilosta. Puhe soi\nyhtenä surinana, ikäänkuin mehiläisparvi olisi surissut kukkivan\nomenapuun ympärillä. Tuon tuostakin kuului iloinen naurunpurkaus,\nylistysten tulva tai suutelo, joka liian äänekkäästi painettiin jonkun\nvalkealle olkapäälle.\n\nJuodessaan viiniä varistivat vieraat pikareistaan muutamia pisaroita\nkuolemattomille jumalille, sulkeakseen isäntäväen heidän huomaansa ja\nsuosioonsa. Se ei merkinnyt mitään, etteivät useimmat uskoneet jumaliin.\nTapa ja taikausko sen vaati. Petronius lepäsi Euniken rinnalla, jutteli\nRooman uutisista, viimeisistä avioeroista, rakkaudesta,\nlemmenseikkailuista, kilpa-ajoista, Spiculuksesta, joka viimeaikoina oli\ntullut kuuluisaksi arenalla, ja uusimmista kirjoissa, jotka olivat\nilmestyneet Atractuksen ja Sosiuksen kirjakauppoihin. Varistellessaan\nviiniä pikaristaan sanoi hän tekevänsä sen ainoastaan Kypron herrattaren\nkunniaksi, koska hän on vanhin ja suurin jumalien joukossa ja koska hän\nyksin on kuolematon, uskollinen ja kaikkivaltias.\n\nHänen puheensa oli kuin säteilevä auringonpaiste, joka kunakin hetkenä\nvalaisee uutta esinettä, tai kuin kesäinen tuuli, joka liikuttelee\nkukkia puutarhassa. Vihdoin hän antoi merkin soittajille, ja silloin\nalkoivat sitrat hiljaa soida ja nuorteat äänet liittyivät niihin. Sitten\nrupesivat tanssijattaret liikuttelemaan ruusunkarvaisia jäseniään. He\nolivat kotoisin Kos-saarelta, Euniken syntymäseudulta, ja verhotut\nläpikuultaviin huntuihin. Lopuksi ennusti egyptiläinen noita-akka\nvieraille tulevia asioita sateenkaarenväristen kultakalojen liikkeistä,\njotka olivat suljetut kristalliastioihin.\n\nKun tähänkin huviin oli kyllästytty, kohosi Petronius syyrialaisilta\npatjoiltaan ja virkkoi:\n\n\"Ystävät! suokaa anteeksi, että minä näin juhlassa käännyn puoleenne\npyynnöllä: soisin, että jokainen ottaisi lahjaksi sen pikarin, josta hän\nensinnä varisti viiniä jumalten kunniaksi ja minun menestyksekseni.\"\n\nPetroniuksen pikarit olivat kullasta, jalokivillä koristetut ja\nmestarillista tekoa. Vieraat ilostuivatkin sentähden suuresti, vaikka\nlahjojen jakeleminen Roomassa oli sangen tavallista. Toiset kiittelivät\nja ylistelivät häntä ääneensä; toiset sanoivat, ettei Jupiterkaan\nOlympossa anna jumalilleen sellaisia lahjoja; toiset epäilivät,\nottaisivatko vastaan lahjan, se kun tuntui heistä liian\nkallisarvoiselta.\n\nPetronius nosti ilmaan myronilaisen vaasin, joka välkkyi kaikissa\ntaivaankaaren väreissä ja jonka arvo oli suorastaan korvaamaton, ja\nvirkkoi:\n\n\"Kas tässä malja, josta minä valoin viiniä Kypron herrattaren kunniaksi.\nÄlkööt tämän jälkeen kenenkään huulet koskettako sitä ja älkööt\nkenenkään kädet valako siitä viiniä toiselle jumalattarelle.\"\n\nHän viskasi kallisarvoisen astian permannolle, joka oli peitetty\nsinipunertavilla safranikukilla, joten se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.\nNähdessään läsnäolijain hämmästyneet kasvot puhkesi hän puhumaan:\n\n\"Rakkaat ystävät, iloitkaa älkääkä vaipuko mietteisiin! Vanhuus,\nvoimattomuus ja alakuloisuus ovat ihmiselämän loppuvuosien uskollisia\ntovereita. Mutta minä annan teille hyvän esimerkin ja hyvän neuvon:\nihmisen ei tarvitse odottaa niitä, hän saattaa lähteä matkalle\nvapaaehtoisesti, kuten minä teen.\"\n\n\"Mitä sitten aiot tehdä?\" kuului levottomia ääniä.\n\n\"Aion pitää hauskaa, juoda viiniä, kuunnella musiikkia, katsella näitä\njumalallisia muotoja, jotka näette tässä rinnallani, ja sitten nukkua,\nseppel kulmilla. Olen jo sanonut hyvästi Caesarille, ja tahdotteko\nkuulla, mitä tässä olen kirjoittanut hänelle viimeisenä\ntervehdyksenäni?\"\n\nHän veti purppuraisen patjan alta esiin kirjeen ja rupesi lukemaan:\n\n\"Tiedän, oi Caesar, että kärsimättömänä odotat tuloani sekä että\nuskollinen sydämesi yöt, päivät ikävöi minua, ystävääsi. Tiedän, että\ntahtoisit antaa minulle pretorianiprefektin viran ja lähettää\nTigellinuksen sinne, minne jumalat hänet määräsivät — kaitsemaan muuleja\nmaasi ääriin, jotka perit myrkytettyäsi Domitianuksen. Suo minulle\nkuitenkin anteeksi, sillä vannon kautta Hadeksen ja kautta äitisi,\nvaimosi ja veljesi ja Senecan varjojen, etten saata tulla luoksesi.\nElämä on suuri aarre, rakkaani, ja minä olen tästä aarteesta osannut\nvalita kalleimmat jalokivet, mutta elämässä on myöskin paljo sellaista,\njota en enää jaksa sietää. Oi ystäväni, älä luule minun sitä moittivan,\nettä tapoit äidin, vaimon ja veljen, että poltit Rooman ja lähetit\nkaikki kelpo miehet valtakunnastasi Manalaan. Ei, sinä Chronoksen\njälkeläinen! Kuolema on ihmissuvun osa, ja sinulta totisesti ei olisi\nsaattanut odottaa toisenlaista menettelyä. Mutta minun on mahdoton\njaksaa vuosikausia kiduttaa korviani laulullasi, katsella kuinka sinä\ntanssit pyrrikhe-tanssia ja heiluttelet ohkaisia, Domitianukselta\nperimiä sääriäsi, kuunnella soittoasi, lausuntaasi ja runojasi, sinä\nkurja esikaupungin runoilija! — tätä eivät voimani kestä, ja siksi haluan\nkuolla. Rooma pitelee korviaan kuunnellessaan sinun esityksiäsi, maailma\nnauraa sinulle, ja minä puolestani en enää tahdo enkä taida punastua\ntähtesi. Kerberoksen ulvonta, rakkaani, vaikka se suuresti muistuttaakin\nsinun lauluasi, tulee olemaan minulle mieluisampi, sillä enhän ikinä ole\nollut Kerberoksen ystävä eikä minulla niinmuodoin ole syytä hävetä sen\nääntä. Jää terveheksi, vaan älä laula! Murhaa, mutta älä kirjoita\nrunoja, myrkytä ihmisiä, mutta älä tanssi, polta kaupunkeja, mutta älä\nsoita sitraa — tätä kaikkea toivoo, lähettäen sinulle viimeisen\nystävällisen neuvonsa, Arbiter elegantiae.»\"\n\nVieraat kauhistuivat, sillä he tiesivät, ettei valtakunnan kadottaminen\nolisi saattanut olla Nerolle niin hirveä kolaus kuin tämä kirje. He\nymmärsivät myöskin, että miehen, joka sen oli kirjoittanut, täytyi\nkuolla, ja lopuksi he itse puolestaan kävivät kalmankalpeiksi, kun\nhuomasivat, että olivat kuulleet kirjeen sisällön.\n\nPetronius yhä vain hymyili huoletonta, iloista hymyään, ikäänkuin olisi\nollut kysymys jostakin pienestä leikinteosta. Äkkiä hän kääntyi\nläsnäolijain puoleen ja lausui:\n\n\"Iloitkaa ja karkoittakaa huolet kauas luotanne! Eihän kenenkään ole\npakko kerskailla kuulleensa tämän kirjeen sisältöä, ja minä puolestani\ntulen kerskailemaan siitä ainoastaan Charonille, kun hän kuljettaa minua\njoen poikki.\"\n\nHän viittasi luokseen kreikkalaisen lääkärin ja ojensi hänelle\nranteensa. Silmänräpäyksessä sitoi taitava kreikkalainen sen kultaisella\nvyöllä ja avasi käden taipeen kohdalta suonen. Veri purskahti patjalle\nja Euniken vaatteille. Tyttö, joka piteli Petroniuksen päätä, kumartui\nhänen puoleensa ja lausui:\n\n\"Luuletko, herra, että minä sinut heitän? Vaikka jumalat lupaisivat\nminulle kuolemattomuuden tai Caesar maailman vallan, niin kuitenkin\nseuraisin sinua.\"\n\nPetronius hymähti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja\nsanoi:\n\n\"Tule mukaani.\"\n\nHetkisen perästä hän lausui:\n\n\"Sinä olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!...\"\n\nTyttö ojensi lääkärille ruusunkarvaisen käsivartensa, ja hetkisen\nperästä alkoi hänenkin verensä vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen.\n\nPetronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen\nsoimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa\nrunoilija valittaa kerran löytäneensä oven edestä Afroditen viluisen,\nitkevän lapsen; hän otti sen, lämmitti sitä, kuivasi siivet, mutta\npalkaksi ampui kiittämätön lapsi nuolensa hänen sydämeensä ja samassa\nrauha jätti hänet...\n\nPetronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen\nkauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua käski\nPetronius tuoda lisää viiniä ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka\nistuivat likinnä, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista,\njommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hän kutsui\nkreikkalaisen ja käski hänen hetkiseksi sitoa suonensa. Hänen oli\nnimittäin tullut uni, ja hän sanoi vielä tahtovansa antautua »Hypnoksen»\nhelmaan, ennenkuin Thanatos ikipäiviksi nukuttaisi hänet.\n\nHän vaipuikin uneen, ja hänen herätessään lepäsi tytön pää jo valkeana\nkukkana hänen rinnallaan. Silloin hän laski sen patjalle ja katseli sitä\nvielä kerran. Sitten suoni taasen avattiin.\n\nLaulajat olivat hänen viittauksestaan virittäneet uuden Anakreonin\nlaulun, ja sitrat säestivät hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan.\nPetronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sävelet olivat\nvaienneet, kääntyi hän vielä vieraitten puoleen ja lausui:\n\n\"Ystävät, myöntäkää, että meidän kanssamme katoaa...\"\n\nLause jäi kesken. Hänen käsivartensa kiertyi vielä viimeisellä\nliikkeellään syleilemään Eunikeä, sitten vaipui pää patjoille — hän oli\nkuollut.\n\nLäsnäolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat\nkuvapatsaat, ja käsittivät, että heidän kanssaan todella katosi kaikki,\nmitä heidän maailmaansa oli jäänyt jäljelle ja mitä saattoi sanoa\nsisällöksi, nimittäin runous ja kauneus.\n\n\n\n\nJÄLKIKIRJOITUS.\n\n\nKapina, jonka gallialaiset legionat Vindexin johdolla olivat nostaneet,\nnäytti alussa sangen viattomalta. Caesar oli vasta yhdennelläneljättä\nikävuodellaan, eikä kukaan uskaltanut toivoa, että maailma jo pääsisi\nrauhaan painajaisestaan. Muistettiinhan, että edellistenkin hallitsijain\naikana monesti oli syttynyt kapinoita ja että ne olivat menneet\nmenojaan, tuottamatta minkäänlaista hallitsijanmuutosta. Tiberiuksen\naikana oli Drusus kukistanut pannonialaisten legionain kapinan ja\nGermanicus reiniläisten. »Kuka sitäpaitsi — sanoivat ihmiset — voisi periä\nvallan Neron jälkeen, kun melkein kaikki jumalallisen Augustuksen\nsukulaiset ovat saaneet surmansa hänen käskystään?» Toiset katselivat\njättiläiskokoista kuvapatsasta, joka esitti häntä Herkuleksena, ja\ntulivat ehdottomasti ajatelleiksi, ettei mikään maan mahti pysty\nkukistamaan sellaista voimaa. Oli niitäkin, jotka ikävöivät häntä kun\nhän oli Akaian-matkallaan, sillä Helius ja Polythetes, joille hän oli\nuskonut Rooman ja Italian hallituksen, hallitsivat vieläkin verisemmin\nkuin hän.\n\nKukaan ei ollut varma elämästään eikä omaisuudestaan. Laki lakkasi\nsuojelemasta. Ihmisarvo ja hyve menettivät merkityksensä, perhesiteet\nhöltyivät ja sydämet kävivät niin pelkurimaisiksi, etteivät uskaltaneet\nedes toivoa. Mutta Kreikasta kertoi huhu, että Caesar oli saavuttanut\naivan kuulumattoman kunnian ja voittanut tuhansia seppeleitä ja\nkilpailijoita. Maailma oli muuttunut pelkäksi veriseksi, hullunkuriseksi\nmellastukseksi. Ihmiset luulivatkin hyveen ja vakavuuden aikakauden\nloppuneen ja tanssin, musiikin, hekuman ja veren aikakauden alkaneen.\nSillä lailla kaiketi jatkuisi elämää! Caesar puolestaan, jolle kapina\noli antanut hyvän tilaisuuden uusiin ryöstöretkiin, välitti vähät\nlegionien kapinasta ja Vindexistä. Päinvastoin hän monesti ilmoitti\nolevansa hyvillään kapinasta. Akaiasta ei hän olisi tahtonut lähteä\nmillään. Vasta kun Helius ilmoitti, että viivyttelemisestä saattaa\nseurata valtakunnan menettäminen, läksi hän Napoliin.\n\nSiellä hän taasen lauloi ja soitti eikä ottanut korviinsakaan tietoja\nasiain kulusta. Turhaan Tigellinus selitti, ettei entisten legionien\nkapinoissa ollut johtajaa, mutta että tämän kapinan etunenässä seisoi\nmies, joka oli vanhaa aquitanialaista kuningassukua ja oivallinen ja\ntottunut soturi. »Täällä — vastasi Nero — kuuntelevat minua kreikkalaiset,\nainoat, jotka osaavat kuunnella lauluani ja jotka ovat sen arvoiset.»\nHän huomautti, että taide ja kunnia ovat hänen ensimäinen päämääränsä.\nMutta kun hän vihdoin sai kuulla Vindexin arvostelleen häntä huonoksi\ntaiteilijaksi, suuttui hän ja riensi Roomaan. Haavat, jotka Petronius\noli iskenyt hänen sydämeensä ja jotka Kreikassa olivat menneet umpeen,\navautuivat taasen, ja hän päätti pyytää senaatilta hyvitystä\nkuulumattomasta solvauksesta, jonka hän oli kärsinyt.\n\nMatkalla hän sattumalta näki pronssiin valetun ryhmän, joka esitti\nroomalaisen ritarin voittamaa gallialaista päällikköä. Tätä hän piti\nhyvänä enteenä ja sittemmin ei hän enää muistanutkaan legionien kapinaa\neikä Vindexiä, jollei mahdollisesti tehdäkseen niistä pilkkaa. Hänen\ntulonsa Roomaan oli niin loistava, ettei sellaista ikinä ollut nähty.\nHän ajoi samoissa vaunuissa, joissa Augustus muinoin oli tehnyt\nvoittokulkunsa. Yksi sirkuksen kaarista oli revittävä, jotta saatto\npääsisi kulkemaan. Senaatti, ritarit ja lukemattomat ihmislaumat olivat\nhäntä vastassa. Muurit tärisivät huudoista: »Terve Augustus, terve\nHerkules! terve jumalallinen, ainoa, olympolainen, pytholainen,\nkuolematon!» Hänen perässään kannettiin voitettuja seppeleitä ja\ntauluja. Viimemainittuihin oli kirjoitettu kaupunkien nimet, joissa hän\noli voittanut, ja mestarien nimet, jotka hän oli voittanut. Nero itse\noli kuin humalassa. Mielenliikutuksessaan hän tuon tuostakin kääntyi\naugustianien puoleen, jotka häntä ympäröivät, ja sanoi: »mitä Caesarin\nvoittokulku oli tämän rinnalla?» Kuinka joku kuolevainen uskaltaisi\nsatuttaa kätensä sellaiseen mestariin ja puolijumalaan? Mahdotonta oli\nsellaisen ajatuksen mahtua hänen päähänsä. Hän tunsi todella olevansa\nolympolainen ja siten kaiken vaaran yläpuolella. Hänen mielensä oli\ntulena ja liekkinä, ja joukkojen kiihko yhä kiihoitti häntä. Olihan\nluonnollista, että tällaisena voiton päivänä sekä Caesar että kaupunki\nja koko maailma kadotti järkensä.\n\nKukkien ja seppelten takaa ei kukaan saattanut nähdä vaaran kuilua.\nVielä samana iltana olivat temppelien muurit ja pylväät täynnä\nkirjoituksia, joissa lueteltiin Caesarin rikoksia, ennustettiin, että\nhäntä pian kohtaa kosto, ja tehtiin pilkkaa hänen taiteestaan. Suusta\nsuuhun kulki lause: \"Hän lauloi, kunnes herätti kukot (gallos).\"\nKaupungissa alkoi liikkua huolestuttavia huhuja, jotka kiertäessään\nkasvoivat aivan kammottaviksi. Augustianit kävivät levottomiksi.\nEdellisten aikojen epävarmuus oli tehnyt ihmiset niin aroiksi, etteivät\nhe uskaltaneet lausua ainoaakaan toivomusta, tuskinpa tuntea ja\najatellakaan.\n\nNero yhä vain eli teatterin ja musiikin maailmoissa. Häntä huvitti tällä\nhaavaa kaikenlaiset vasta keksityt soittokoneet, varsinkin uudet,\nvedellä käyvät urut, ja kokeita tehtiin tuon tuostakin Palatinuksella.\nLapsellisena ja kykenemättömänä kaikkiin järkeviin tuumiin ja\ntositoimiin kuvitteli hän voivansa torjua vaaran suunnittelemalla\nsuurenmoisia näytelmiä ja kilpaleikkejä. Kun hänen likeisimpänsä\nhuomasivat, ettei hän laisinkaan välitä järkikeinoista eikä sotaväestä,\nvaan keskittää kaikki ajatuksensa keksimään sattuvia ja vaaraa kuvaavia\nlausetapoja, kävivät he aivan neuvottomiksi. Toiset päättelivät hänen\nkoettavan lauseillaan huumata sekä itseään että muita, vaikka hänen\nsieluaan kalvoi pelko ja levottomuus. Hänen käytöksensä muuttui todella\nkuumeentapaiseksi. Hänen päähänsä pälkähti joka päivä tuhansia uusia\ntuumia. Välistä hän valmistui syöksymään suin päin vaaraa vastaan, käski\npanna sitrat ja luutut kuormavankkureihin, pukea nuoret orjattaret\namazoneiksi ja lähteä johtamaan legioneja itää kohti. Samassa hän\nsentään tuli ajatelleeksi, että oli paras kukistaa gallialaisten\nlegionien kapina laululla eikä sodalla. Ja hänen täytyi hymyillä, kun\nhän ajatteli sotajoukkoa, jota vastaan mennään laululla. Sotamiehet\nkerääntyvät hänen ympärilleen vedet silmissä, mutta hän hyräilee heille\nvoittolaulua, ja sitten alkaa sekä hänelle että Roomalle kultainen\naikakausi. Välistä hän huusi verta ja kostoa, välistä hän vakuutti\ntyytyvänsä Egyptin herrauteen. Välistä hän muisti noitien ennustaneen,\nettä hänestä tulee Jerusalemin hallitsija, toisinaan taas hän nautti\nsiitä ajatuksesta, että niin mainio laulaja kuin hän aina ansaitsee\nleipänsä missä tahansa. Jos hän lakkaa olemasta maanpiirin Caesar, niin\nmaat ja manteret tulevat ihailemaan häntä kirjailijana, jonka vertaista\nei ihmiskunta vielä ole nähnyt.\n\nHän reuhasi, raivosi, soitti, lauloi, muutti mieltä, muutti\nmielilauseita, muutti elintapansa ja koko maailman mahdottomaksi\nfantastiseksi, hirveäksi mellastukseksi, joka vilisi mahtipontisia\nhuudahduksia, kurjia runoja, valitusta, kyyneliä ja verta. Mutta pilvi\nidässä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Mitta oli täysi, hurja\nnäytelmä kallistui nähtävästi loppuansa kohti.\n\nKun hän sai kuulla, että Galba ja Espanja olivat liittyneet kapinaan,\nvaltasi hänet vimma ja raivo. Hän rikkoi kesken kemujen pikarit ja\nkaatoi nurin pöydät sekä antoi sellaisia käskyjä, ettei Helius eikä edes\nTigellinus uskaltanut täyttää niitä. Hän saattoi käskeä, että kaikki\nRoomassa asuvat gallialaiset surmattaisiin, että kaupunki uudestaan\nsytytettäisiin tuleen, että pedot päästettäisiin irti arenarioista tai\nettä Aleksandria muutettaisiin pääkaupungiksi. Kaikki tämä oli hänen\nsilmissään suurta, ihmeellistä ja sangen helposti toimeenpantavaa. Mutta\nhänen kaikkivaltiutensa päivät olivat jo menneet ja hänen entiset\nrikostoverinsakin rupesivat pitämään häntä hulluna.\n\nVindexin kuolema ja epäsopu kapinallisten legionien kesken näytti\nkuitenkin taasen kallistavan vaakaa hänen puolelleen. Uudet juhlat,\nvoitot ja kuolemantuomiot olivat täydessä vauhdissa Roomassa, kun eräänä\nyönä pretorianien leiristä vaahtoavan hevosen selässä tulla karautti\nairut ilmoittamaan, että sotamiehet itse kaupungissa olivat kohottaneet\nkapinallisen lipun ja huutaneet Galban Caesariksi.\n\nCaesar nukkui kun airut saapui, mutta herättyään hän turhaan huusi\nvartijaa, jonka öisin piti vartioida makuuhuoneen oven edessä. Palatsi\noli aivan autio. Orjat ryöstelivät minkä vain irti saivat etäisemmissä\nnurkissa. Kun he näkivät Caesarin, pelästyivät he, mutta hän sai\nyksinään harhailla pitkin taloa, huutaen peloissaan ja epätoivoissaan\nminkä jaksoi.\n\nVihdoin hänen vapautettunsa, Phaon, Spirus ja Epaphroditos tulivat hänen\navukseen. He kehoittivat häntä pakenemaan ja vakuuttivat, ettei ole\nvähääkään aikaa vitkastelemiseen, mutta hän yhä kuvitteli, ettei ole\nmitään hätää. Entä jos hän pukeutuisi surupukuun ja puhuisi senaatille,\nniin eiköhän senaatti heltyisi hänen kyynelistään ja hänen sanoistaan?\nJos hän käyttäisi hyväkseen koko kaunopuheisuuttaan, puhujataitoansa ja\nnäytelmäkykyänsä, niin voisiko kukaan maailmassa häntä vastustaa?\nEiköhän hänen annettaisi olla edes Egyptin prefektinä?\n\nMutta he olivat niin tottuneet imarteluun, etteivät he vieläkään\nuskaltaneet sanoa hänelle totuutta, huomauttivat ainoastaan, että kansa\nvoi repiä hänet kappaleiksi ennenkuin hän pääsee Forumille, ja uhkasivat\nheittää hänet yksin, jollei hän paikalla nousisi hevosen selkään.\n\nPhaon tarjosi hänelle tyyssijaa huvilassaan Nomentanan portin tuolla\npuolen. Hetkisen perästä he istuivat hevosen selässä, pää viitan\npeitossa, ja riensivät kaupungin ulkopuolelle päin. Yö alkoi jo häipyä.\nKaduilla vallitsi harvinaisen vilkas liike. Siellä täällä kaupungilla\nliikkuili sotamiehiä, yksitellen tai pienissä ryhmissä. Ei ollut enää\npitkä matka leirille, kun Caesarin hevonen äkkiä pelästyi ruumista, joka\nsattui olemaan tiellä, ja nousi takajaloilleen. Silloin valui viitta\nratsastajan päästä, ja sotamies, joka juuri kulki hänen ohitseen, tunsi\nhänet hallitsijaksi. Odottamaton kohtaus ällistytti hänet kuitenkin\nniin, ettei hän muuta voinut kuin tehdä kunniaa. Kun he ratsastivat\npretorianien leirin sivuitse, kuulivat he myrskyisiä huutoja Galban\nkunniaksi. Silloin Nero vihdoinkin ymmärsi, että kuoleman hetki oli\ntulossa. Hänet valtasi kauhu ja omantunnonvaivat. Hän sanoi näkevänsä\nmustan pilven, josta kohoili ihmisten kasvoja. Äidin, vaimon ja veljen\nkasvot hän tunsi. Pelko pani hampaat hänen suussaan kalisemaan, mutta\nsamalla kauhistuksen hetki jollakin lailla hurmasi hänen\nkulharisieluaan. Maailman kaikkivaltias herra kadottaa kaikkensa — kas\nsiinä traagillisuuden huippu! Hän oli uskollinen itselleen ja näytteli\nosansa loppuun asti. Hänet valtasi oikea siteeramisen kuume, ja hän teki\nkaiken voitavansa saadakseen läsnäolijoita säilyttämään jokaisen hänen\nsanansa tulevaisuudelle. Välistä hän sanoi tahtovansa kuolla ja kutsui\nSpiculusta, joka kaikista miekkailijoista osasi varmiten antaa\nkuoliniskun. Välistä hän lausui: »Äiti, vaimo, isä mua kuoloon\nkutsuvat!» Tuon tuostakin välähti hänen mieleensä lapsellinen ja turha\ntoivon kipinä. Toiselta puolen hän tiesi kuoleman likenevän, toiselta\npuolen ei hän uskonut siihen.\n\nNomentanan portti oli auki. He kulkivat Ostrianumin ohitse, missä\nPietari oli opettanut ja kastanut. Aamun koittaessa he saapuivat Phaonin\nhuvilalle.\n\nSiellä eivät miehet enää salanneet häneltä, että hänen täytyi kuolla.\nHän käski siis kaivaa haudan ja pani maahan pitkäkseen, jotta hänestä\nvoitaisiin ottaa tarkka mitta. Mutta kun hän näki tuoreen, maasta\nkaivetun mullan, valtasi hänet kauhu. Hänen pulleat kasvonsa\nkalpenivat ja otsalle nousi hikikarpaloja, jotka olivat kuin suuret\nkastepisarat. Sitten hän rupesi riisuutumaan, vakuuttaen vapisevalla\nnäyttelijänäänellä, ettei hetki laisinkaan vielä ollut tullut. Pian hän\nsiteerasi täyttä kyytiä. Vihdoin hän pyysi, että hänen ruumiinsa\npoltettaisiin. »Mikä taiteilija nyt meneekään maailmasta!» toisteli hän\nikäänkuin ihmeissään.\n\nSamassa toi Phaonin airut tiedon, että senaatti oli tuominnut\n»parricidalle», vanhempien murhaajalle tavanmukaisen rangaistuksen.\n\n\"Mikä tavanmukainen rangaistus sitten on?\" kysyi Nero kalpein huulin.\n\n\"Kurkkusi lävistetään kolmikärjellä ja siinä sinut ruoskitaan\nkuoliaaksi. Ruumiisi heitetään sitten Tiberiin! vastasi Epaphroditos\narmottomasti.\"\n\nNero paljasti rintansa.\n\n\"Sitten täytyy kiirehtiä!\" virkkoi hän luoden silmänsä taivasta kohti.\n\nHetkisen perästä hän vielä toisti:\n\n\"Mikä taiteilija meneekään maailmasta!\"\n\nSamassa kuului kavioiden kapsetta: sadanpäämies sotamiehineen varmaan\nsaapui vaatimaan Vaskiparran päätä.\n\n\"Joudu!\" huudahtivat vapautetut.\n\nNero tähtäsi veitsellä kaulaansa, mutta kosketti sitä aivan arasti.\nSaattoi selvästi huomata, ettei hän ikinä uskaltaisi työntää asetta\nsyvälle. Silloin Epaphroditos äkkiarvaamatta tuuppasi hänen kättään\nniin, että veitsi upposi kahvaan asti. Neron silmät pullistuivat\nsuuriksi, hirveiksi ja pelästyneiksi.\n\n\"Sinä saat elää!\" huusi sadanpäämies ovelta.\n\n\"Tulet myöhään!\" vastasi Nero käheästi.\n\nSitten hän lausui:\n\n\"Kas tämä on uskollisuutta!\"\n\nSilmänräpäyksessä painui kuoleman leima hänen kasvoilleen. Veri räiskyi\ntummina säteinä puutarhan kukkasille. Jalat potkivat vielä maata — sitten\nhän kuoli.\n\nSeuraavana aamuna kääri uskollinen Acte hänet kallisarvoisiin kankaisiin\nja poltti hänet hyvänhajuisista puista tehdyllä roviolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin meni Nero menojaan kuten menee tuulispää, myrsky, tulipalo, sota\ntai rutto. Mutta Pietarin basilika hallitsee vieläkin Vaticanuksen\nkukkulalta kaupunkia ja maailmaa.\n\nEntisen Porta Capenan luona on tänäkin päivänä pienoinen kappeli, jossa\nsaattaa eroittaa kuluneen kirjoituksen: _Quo vadis, Domine?_\n\n\n\n"]