Päivärannan kesä

PÄIVÄRANNAN KESÄ

Kirj.

Urho Karhumäki

Helsingissä, Pellervo-Seura, 1944.

1.

— Juna vihelsi! Kuulitteko?

— Olenkin jo sitä odottanut kymmenen punaista sekuntia!

— Sinä odottanut! Kun viime keväänäkin olit jäädä junaan!

— Nyt on toinen kevät. Hei, hei! Ottakaa reppunne ja pitäkää kiirettä! Se ei seiso meidän pysäkillä liian kauan!

Näin Päivärannan lapset Inkeri ja Erkki juttelivat. Erkki hätäiseen tapaansa tavaroitaan keräili. Inkeri rauhallisemmin puuhaili ja ensinnä lähtökuntoiseksi joutui. Junan pysähtyessä he kuitenkin olivat valmiina jo kaikki, myöskin Kirsti ja Reino, jotka olivat kaupunkilaisia ja Päivärannan lasten koulutovereita. Koko kesäkaudeksi he olivat pyrkineet ja päässeet Päivärannan taloon maatöihin. Heti koulujen päättyessä oli talon omien lasten matkassa lähdetty. Päättymässä oli nyt se matka, jäljellä vain enää lyhyt hevosmatka. Uutta, jännittävää oli kaikki. Ei ketään muita tuttuja kuin Inkeri ja Erkki, ystävät ja koulutoverit. Hyvä näinkin, monet koululaiset lähtivät kokonaan tuntemattomiin paikkoihin.

Pysäkin nimi oli Peltotie. Siinä oli soma punaiseksi maalattu toimistorakennus. Rehevä kuusi kasvoi keskellä pihamaata. Keltainen postilaatikko oli kiinnitetty oven viereen niin alas, että pieni lapsikin ulottui kirjeensä pudottamaan. Oli kai oma postileimakin... Peltotie. Miten se sana taipui... Peltotiessä... Peltotiellä? Minkä suomenkielen "maikka" hyväksyisi? Kotiväki ja muut kirjetuttavat eivät sellaisesta välittäisi, kunhan vain saivat kirjeitä ja kortteja joko "tiestä" tahi "tieltä".

Mutta tosiaan, kummanko niistä "maikka" hyväksyisi?

Kauempaa ei ollut aikaa harkita sitä. Junavaunun ovi, rappuporttikin jo aukeni. Erkki takana hoputti ja työnsi. Hän oli luonnoltaan vähän hätäinen ja holhoili heitä kuin isä lapsiaan. Ehkäpä hänellä olikin siihen syytä.

Pysäkille jäi vain kaksi muuta reppuselkäistä miestä. Mutta heitä vastassa puomipuuhun sidotun liinakkoharjaisen hevosen vieressä seisoi kolmas mies, ainakin hän seisoi tukevasti niinkuin parempikin mies, vaikka jalkoja ei ollut juuri enempää kuin pienellä kippurahäntäisellä koiralla, joka seisoi rattaiden toisella puolella. Ne olivat hakumiehiä kaikki: Ville, Virma ja Vekku. Ville oli Erkin ja Inkerin nuorin veli, aika vekkuli miehekseen. Hänestä oli usein jo ollut puhetta. Hevosen nimi oli Virma, koiran Vekku. Se tunsi Inkerin ja Erkin ja riensi hyppien vastaan. Ville ei oikein näyttänyt tietävän, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän astui muutaman askeleen kädet housuntaskuissa, peräytyi sitten tärkeän näköisenä niinkuin hevosta olisi täytynyt palata pidättelemään.

— Et suinkaan yksin lähtenyt meitä hakemaan? Erkki pikku veljeltään tiedusteli.

— Enhän minä. Tämä Vekku lähti mukana, pikku veli myönteli.

— Ihmisiä minä tarkoitin. Isä varmaan on jossakin tuolla? Erkki edelleen epäili.

— On niin, Ville myönsi.

— Arvasin sen!

Pehkua hakemassa Pollella suolta, Ville muina miehinä täydensi. Toisilla oli hauskaa. Virmakin kääntyi katsomaan. Vekku lipaisi kieltä ja heilutteli häntää.

Reput ja laukut heitettiin rattaille. Erkki irroitti hevosen. Pojat kiipesivät eteen, tytöt takaistuimelle. Aika tavalla siinä näytti olevan kuormaa, Virkun mielestä tuskin tarpeeksikaan. Se kääntyi tielle ja hölkähti juoksuun siitäkin huolimatta, että alkutaival pysäkiltä kärrytielle oli silminnähtävästi vastamaata. Se näkyi tieojissa virtaavista puroista. Ne juoksivat ja hyppelivät niinkuin junalle olisi ollut kiire.

Ehkä niin oli. Kevät kiireineen luonnossa jo ainakin oli. Se näkyi myös ojista, pellonojista, itse pellosta, taivaasta ja maasta. Vedet solisivat näkyvinä ja näkymättöminä puroina. Pelto oli kauttaaltaan sulana. Siellä nokki ja lenteli lintuja, tosin variksia vain, mutta lintu kuin lintu.

Ei ketään tullut heitä vastaan sen jälkeen kuin ojapuro lakkasi juoksemasta. He itse sivuuttivat ne kaksi junasta jäänyttä kulkijamiestä, jotka olivat ehtineet ennen lähtemään. Varmasti he olisivat sivuuttaneet muitakin, jos tiellä olisi liikkunut muita kulkijoita. Niin hyvää vauhtia Virma kotiin päin pyyhälsi. Erkillä oli täysi työ sen pidättelemisessä. Kuinka seitsenvuotias Ville-poika oli pystynyt sitä ohjastamaan? Se ei voinut olla mahdollista, eikä se ollutkaan. Mutta he eivät saaneet tietää sitä ennenkuin kotona. Eräs naapurin isäntä oli tullut Villen kanssa pysäkille. Poika ei ollut sitä muistavinaan. Aika vekkuli!

Virma pyyhälsi tietä. Vekku juoksi joko perässä tahi edellä, väliin myös ojan ja aidan takana, jolloin sen edellä matalalla lentää lääpötteli varis, välistä kaksi. Varis lauloikin, niinkuin varis keväällä laulaa. Vekku ei siitä oikein pitänyt. Se hypähti aitaveräjästä ja lähti ajamaan sitä, yritti parastaan, vaan ei saanut kiinni. Varmaan sitä kovasti harmitti, mutta minkäpä mahtoi. Varikset lennähtelivät, hyppelivät niinkuin reuhkalakkeja olisi heitelty. Hauskaa niistä oli tämä reuhkaaminen. Se kuului niiden äänestä.

Ulompana metsässä, näkymättömissä, lauloi jokin kaunisäänisempi lintu. Ylhäällä taivaanlaella liversi kiuru. Sitäkään ei näkynyt, vaikka taivas oli sees ja porsliinin kuulakka. Kiuru liversi taivaan kupukatossa, sen korkeimmalla kohdalla. Sinne oli kohonnut myös valkohaituvainen pilvi, kuin harsokankainen akkunaverho. Sen takana kiuru varmaankin lauloi. Tätä kaikkea oli hauska katsella ja kuunnella, ojapuro kun somasti solisi ja ruskea maantiehiekka rattaanpyörän alla ratisi.

Noin puolisen tuntia he ehkä olivat jo ajaneet. Kovinkaan pitkälti ei mahtanut olla enää perille. Kumpikaan vieraista ei sitä kysynyt, toiset eivät ilman sitä mitään sanoneet. Tuskinpa he olisivat ilmaisseet sitä kysymälläkään, niin salaperäisen näköisiltä he näyttivät. Mutta se näkyi heistä kuitenkin. Erkki tuskin olisi tarkkaillut vieraita peltoja niinkuin hän katseli näitä. Inkeri näytti muistelevan kesäisiä marjamatkojaan, eikä Vekkukaan enää leikitellyt reuhkaavien varisten kanssa. Se ajoi ne matkoihinsa kerta kaikkiaan. Ville sen sijaan ei näyttänyt välittävän siitä, mitä ympäristössä näkyi ja tapahtui. Poika oli vallannut kokonaan hevosen ohjakset, joiden käsittelemisessä hänellä oli riittämiin puuhaa.

Tie kääntyi. Laajemmat viljelysmaat avautuivat. Niiden keskellä metsäisessä mäessä näkyi talo rakennuksineen. Talon viljelysmaiden takana avartui järvi. Rannoilla välkähteli sulaa sinistä vettä. Ville ohjasi hevosta avonaisesta portista koivukujaan.

— Siinä on Päiväranta! huudahti Erkki.

— Meidän kotimme! täydensi Inkeri.

— Hei, hevosella! hihkasi Ville ja räppäsi hiukan ohjaksilla.

Mutta vierailla ei ollut varaa kohteliaisuuksiin, tämän enempiin esittelyihin ei myös talonväellä. Selvät ohjeet saatuaan Virkku osoitti olevansa vähintään nimensä arvoinen. Se tempaisi loppukirin kuin parhain juoksija, kuin kaksi kellomäestä olisi ollut maaliviivalla aikaa ottamassa. Niin siellä näkyi olevankin, vaikka rattailla istujat eivät ehtineet juuri paljoakaan ulkoisia enää huomioimaan. Oli tartuttava kiinni, jos mieli matkassa pysyä. Erkki koppasi ohjakset, jo maantiellä hänen olisi pitänyt se tehdä. Toiset tarrautuivat kärryn sepiin, istuimen laitoihin, Ville Erkin ja Reinon kaulaan, mikäs hätä hänellä siinä poikien välissä.

Juoksija pysähtyi maaliviivalle rappujen edessä, milteipä liiankin äkisti töksähtäen. Piti vähillä, että Ville ei pudonnut. Pieni täräys sopivaan paikkaan ehkä olisi ollutkin parahiksi hänelle. Nainen, toinen vastaanottajista, näytti vähän säikähtyneeltä, mutta paitahihasillaan seisova mies vain hymyili, kiiruhtaen hevosta pidättelemään.

— Hyvää vauhtia te tulittekin sieltä! sanoi hän naurahtaen.

— Hyvää niin, myönsi Ville.

— Vielä venkoilet siinä... virkkoi Erkki, sen enempää hän ei sanonut. Eikähän siinä oikeastaan sen enempää ollutkaan sanomista.

— Tervetuloa kotiin, lapset! Tervetuloa teillekin vieraiksemme tulevat lapset! Tulkaa kuin kotiinne! Viihtykää meillä!

Se oli äidin ääni, talon emännän ystävällinen tervehdys. Niin vilpitön ja lämmin se oli niinkuin hänen sylinsä ja kädenpuristuksensa. Sen tunsivat omat yhtä hyvin kuin vieraat. Tuskin viiteen vuoteen Reino oli kuullut mitään sellaista. Niin kauan hän jo oli ollut äiditön orpo...

Rattaat purkautuivat nopeasti, kun Ville ensin oli saatu pois tieltä. Reppuja ja laukkuja nosteltiin ja heiteltiin. Jokainen kokoili omiansa, äiti neuvoi ja autteli. Pian siinä selvää tuli. Isä talutteli jo säyseää hevosta tallipihaan riisuttavaksi. Tuliaiskahvi odotteli tuvan pöydässä.

Tupa oli suuri, juhlava huone. Se mahtoi olla yhtä pitkä ja leveä kuin jokin koulun luokkahuone. Korkeutta siinä varmaan oli enemmänkin, viisi tahi kuusi metriä. Sen kolmella seinällä oli akkunoita, pari kullakin. Jykevät penkit sivusivat tuvan pitkiä seiniä. Yhden nurkan täytti harmaasta kivestä tehty muuri, hella, avotakka ja leivinuuni. Kooltaan muuri oli kuin tavallinen kaupunkilaishuone. Suurta ja jykevää tuvassa kaikki muukin oli, sänkyjä kahdessa, kolmessa kerroksessa, Ja seinällä taksiva kello... voi, ihme! Se oli kuin ilmetty ihminen, kuin korkea, komea talonmuori! Jaloillaan se seisoi, mutta päällään käveli. Niin tukevasti se silti asteli kuin lähivuosikymmeninä ei olisi aikonutkaan seisahtaa. Tik... tak... tik... tak... niinkuin takakäteen olisi iskenyt nauloja seinään, yhden joka lyönnillä.

Emäntä asteli kiiltävä pannu kädessään jykevää pöytää kohti.

— Tänne käykää istumaan! Omat paikkanne heti ottakaa! Sinä, Kirsti, istut tähän Inkerin viereen. Reinon paikka on tuossa poikien penkissä. Meillä toisilla on jo omat määrätyt paikkamme. Tässä pöydässä me syömme ja juomme koko talonväki, johon tekin nyt kuulutte. Siunattu olkoon meille kaikille tämän yhteispöytämme ruoka ja juoma!

Näin emäntä puheli, samalla kun jo kaatoi kahvia kuppeihin. Niin vaivattoman luontevasti häneltä kävi kaikki, mitä tahansa hän sanoi ja teki. Kirsti ihan ihmetteli.

Isäntä tuli tallista ja lakkinsa naulaan heittäen asteli suoraan pöytään. Muu talonväki seurasi hänen esimerkkiänsä. Erkki ja Inkeri tervehtivät vanhoja tuttujansa, mutta isäntä itse esitteli uudet tulijat heille ja päinvastoin.

— Nämä ovat meidän lasten koulutovereita. Tänä kesänä he ovat meidän kaikkien työtovereita täällä kotona, pelloilla ja niityillä. Nämä, Reino ja Inkeri... Niin kai teidän nimenne olivat?

— Niin, myönsivät asianomaiset.

Isäntä jatkoi.

— Reino ja Inkeri ovat lupautuneet yrittelemään kaikkia maanviljelijän töitä meidän kanssamme. Kun he näin tekevät, niin he oppivat myös ja tulevat varmasti viihtymään meidän kanssamme. Terveellinen maamiehen työ ja tämä pöytä on antava heille lisävoimia, kesä vaihtelevaa virkistystä. Elämää elämässä he ovat lähteneet oppimaan! Virkistykää ja vahvistukaa! Minäkin puolestani toivotan teidät tervetulleiksi taloon ja sen pöytään!

— Laittakaa sokeri sulamaan! kehoitti emäntä. Niin tehtiin. Isäntä esitteli talon väen.

— Tämä tässä on meidän Miina, kymmenen vuotta vanhempi kuin miltä näyttää.

— Oho! ärähti Miina. Hän oli terävän näköinen, vaikka pikkuinen. Hän katseli, killisteli kuin hautova kana kuppinsa ylitse pöydän takaa. Hänestä enempää välittämättä isäntä jatkoi:

— Miina itse ei koskaan usko sitä. Se on hyvä. Tällainen ihminen pysyy nuorena elämänsä loppuun asti, joka luullakseni on vielä kaukana Miinan kohdalla. Nähkääs, vanhuus väistää hänen edellään kuin varjo. Se on aina toimeliaan ihmisen osa ja onni. Vaikka hän tahtoisi, ei hän pääse siitä. Kun hänen esimerkkiään seuraatte, niin saattepa saman lahjan. Päivä kuluu, yö hupenee.

— Ja ruoka maittaa! mutisi Miina, vaikka itse hän kylläkään ei ollut juuri sen näköinen. Isäntä sekoitteli kahvia, esitteli jo karjakkoa:

— Tämä tässä on Anni, meidän lehmiemme hoitaja ja ylimmäinen ystävä. Enempää en sano. Itse saatte lähipäivinä, vaikka tänä iltana, toimessaan hänet nähdä.

Näin isäntä esitteli. Mutta Anni, verevä tyttö, lehahti entistäkin verevämmäksi. Niin hän punoitti kuin kukonheltta. Päivän paahtama mies pöydän toisella puolella huomasi sen ja nauraa hörähti.

— Mitä se Pekka siellä? keskeytti isäntä.

— Jos veren väristä on kysymys, niin sitä kyllä näkyy olevan sinunkin kasvoissasi, niin auringon ahavaa kuin pakkasen puremaa. Hän on meidän kyntömiehemme, tämä Pekka. Ja hyvä kyntäjä hän onkin, vaikka näin julkisesti sen sanon.

— So, so... pidätteli Pekka kuin hevosta.

— Hän ruokkii ja puhdistaa hevoset, ajaa polttopuut ja karjanrehut.

— So, so, so...

— Karjapihoilla, pelloilla ja metsissä hän tekee mitä tahansa, niinkuin jokaisen oikean maamiehen pitääkin tehdä! päästeli isäntä edelleen peltomiehensä pidättelyistä välittämättä.

— Sokerit ovat jo sulaneet, naurahteli emäntä.

Totta kai niin olivat! Vähemmälläkin hämmentämisellä. Emäntä kaatoi kermaa ja antoi astian kiertää. Keskellä pöytää oli kukkurainen kori kahvileipää, ruskeaksi paahdettuja rapisevia korppuja, Lasipurnukkakin vielä oli. Mitä kuulakkaa, kullan keltaista ainetta siinä oli? Hunajaa! Talon omien mehiläisten viime kesänä kokoamaa! Sitä siveltiin tässä erinomaisessa tuliaispöydässä meheville pullaviiluille ja muheville korpuille. Se venyi loppumattomiin, kiertyi lusikan ympärille kuin keltainen silkkinauha. Se oli hunajaa, niin itse hunaja kuin koko kahvipöytä.

Hunajan keltaista, elävästi virtailevaa oli myös kevätillan rusko. Aurinko siivilöitsi sitä kahdesta akkunasta tuvan hirsiseinälle. Tosin kukaan ei voinut kiertää sitä lusikanterän ympärille, mutta sitä kelpasi nauttia ilmankin. Äänettöminä he vielä kahvinjuonnin päätyttyä istuivat ja katselivat sitä.

Yhä värikkäämmin auringon virta hehkui. Kultamaalina se juoksi etäisen mestarin siveltimestä. Se valoitti tuvan tummat seinät. Se kirkasti pöydän porsliiniastiat ja akkunoiden lasiruudut. Pienen pirisevän kärpäsenkin siivet se pani elävästi värisemään.

Päivärannan talon kymmenhenkiseksi kasvanut pöytäkunta katseli kaikkea tätä. Jokainen ajatteli omiaan, omalla tavallaan. Oli kevät, tuli kesä. Kylvöjen kevät ja toivojen kesä.

Miina nousi, havahtui emäntäkin siitä. Hän katkaisi äänettömyyden:

— Huoneiksenne saatte ullakkokamarit, tytöt sinisen, pojat punaisen. Menkää nyt tavaroitanne järjestämään.

— Kiitos, äiti! huudahti Inkeri.

— Paljon kiitoksia! ehätti myös Kirsti, vaikka hän ei vielä tietänyt, minkälainen oli sininen huone.

— Punainen ei ole yhtään sen huonompi, selitteli Erkki.

— Suurempi se on, todisteli Ville. Hän nähtävästi oli mitannut ne askeleillansa. Iloisesti touhuten he lähtivät järjestelemään tavaroitansa.

— Menkää ajoissa nukkumaan! varoitteli emäntä.

— Niin, aamulla on aikainen herätys niillä miehillä, jotka kalaan aikovat, lisäsi isäntä.

— Minua ei tarvitse hätyyttää, ilmoitti Ville, jonka mielestä punaisen huoneen sänky oli suuremman harrastuksen arvoinen asia, Reino ja Erkki olivat toista mielipidettä.

Sininen ja punainen, huone olivat ylhäällä hauskasti kiertävien ja rapisevien rappujen takana. Ne olivat saaneet nimensä seinäpapereista ja huonekaluista, jotka olivat toisessa siniset, toisessa punaiset. Hupaisia, lämpimän kesäisiä ne olivat kumpainenkin, sitä kukaan ei olisi voinut kieltää. Akkunat avautuivat länteen, jossa auringon rusko yhä hunajan keltaisena läikkyi. Se lupasi huomiseksi poutaa, aurinkoa ja elämää...

He muistivat, mitä äitiemäntä oli sanonut... ja mitä isäisäntä siihen lisännyt. Kilvan he järjestivät tavaransa, kävivät vuoteisiin ja hiljenivät.

— Hyvää yötä! kuului punaisesta kamarista.

— Hyvää yötä! palasi vastaus sinisestä.

Kärpänen pirisi punaisen huoneen akkuna ruudussa. Sillä nähtävästi ei ollut aamuherätystä enempää kuin Villellä, joka nukkui jo mistään välittämättä.

2.

Oveen koputettiin. Kuka siellä oli? Missä hän itse oli? Reino ei heti päässyt selville siitä, kun ei kunnolla saanut edes silmiään auki. Hän hieroi niitä, kääntyi vuoteessaan ja heräsi.

Hauska ilmava huone... Punaiset seinät, tuolit, pöytä... Sininen huone... punainen huone... Kevätaamu! Päiväranta!

Jo hän heräsi, muisti illan ja luvatun varhaisherätyksen. Hän hypähti lattialle kuin lämmennyt sirkka. Tuossa tuokiossa hän herätti myös Erkin ja selvitti hänet. Ville sai jäädä, koska oli pyytänyt ja oli luvattu. Hän riensi ovelle, jonka takana ullakkorappujen yläpäässä isäntä naureskeli.

— Ei hengen hätää. Viisi kello on vasta. Pukekaa rauhassa ja hiipikää hiljaa. Odottelen alhaalla venerannassa. Erkki tietää sen paikan.

Hän meni jo. Viittä minuuttia enempää eivät hekään pukeutumiseensa kuluttaneet, vaikka se tapahtuikin hiljaa. Mutta vähäistä kolinaa rappusissa he kokonaan eivät voineet välttää. Ville varmaankaan ei sitä kuullut. Myös sinisen huoneen asukit tuntuivat nukkuvan sikeässä unessa.

Aurinko oli päässyt jo metsän laidasta irti. Kaksi mustaa kottaraista vihelteli pihakoivussa. Jostakin kauempaa kuului muiden laululintujen iloista helskettä. Viheriät lehtisilmut tuoksuivat ja kurkistivat suojapeittonsa alta. Sitä samaa se oli kaikkialla, katsoi minne tahansa, kuunteli mitä hyvänsä. Kevät kuohui ja pursusi joka paikassa.

Mutta pellon takana niittypurossa se suorastaan ryöppysi. Siinä kohisi keväinen koski, Erkin vanha tuttu. Monta iloisesti hyrisevää myllyä hän oli rakentanut sen jyrkimpään putoukseen. Eräänä keväänä hänellä oli ollut siinä raudanpalaa kalkuttava seppä, jota vesiratas käytteli. Kansakoulunopettaja käsityötunneilla oli opettanut sellaisiakin tekemään...

Mitä ihmettä? He näkivät jonkin keikkuvan siellä. Kuului kalinaa! Oliko Erkin seppä uuden kevään mukana herännyt uudelleen henkiin? Naputteliko joku muu käsityöläinen? Puuseppä ehkä?

Erkki pompahteli purolle kuin koiran edellä hyppivä jänis. Tuota pikaa hän ylitti veräjän. Siellä pyöri valkosiipinen vesiratas, mutta seppää se ei käyttänyt, ei edes puuseppää. Sen viereen rakennetulla telineellä kuukahteli lenkosäärinen sahuri... Piippu suussa... lippalakki päässä... Kenen näköinen se oli? Ilmetty Pekka, peltomies! Kas sitä poikaa, Ville veitikkaa! Oli pannut Pekan öiksi sahaamaan. Olipa siinä opettajaakin! Tuollaisia käsityötunnilla rakennuttaa!

Nauraen he tarkastelivat Villen sahuria. Sitten oli jo kiire rantaan, jossa Erkin isä odotteli.

Siellä hän seisoi, oli työntänyt jo pienen kalastusveneensäkin vesille, avoimeen rantasulaan, joka yön aikana oli laajentunut niin leveäksi, että jo airoilla hyvin voitiin soutaa. Erkki istui soutamaan, isä perään, Reino keskituhdolle. Pian mentiin pitkin rantaa riippakoivujen alitse, pajupehkojen ohitse. Jokin mulskahti veteen niinkuin uimaan olisi hypännyt. Niin hyppäsikin... piisamimyyrä, ruskean harmaa melahäntäinen vesirotta. Se paineli edellä kuin mikäkin torpeedo. Mutta kun Erkki sen huomasi ja kiristi vauhtia, niin vedenalaiseksi täytyi äijän vaihtua ja painua häntineen päivineen.

Ne olivat hyvin menestyneet ja lisääntyneet nopeasti näissä vesissä. Pian ne lisääntyivät liiaksikin ehkä, kun ei ollut pyydystäjiä, vaikka se olisi ollut hyvinkin tuottoisaa hommaa. Maanviljelijä ei kerinnyt sellaisiin, hänellä kun oli monta tärkeämpääkin tehtävää. Tämä kevätkalastus oli vähäinen sivuelinkeino tämäkin. Mutta tähän oli enemmän ehkä taitoa ja perinteitä; Sitä virkistystä, minkä se tällaisina kauniina kevätaamuina harrastelijalleen antoi, ei voinut rahassa ollenkaan arvioida.

Näin perämies puheli, kun hiljalleen meloi ja venettä käänteli. Se soljui edelleen somasti rantaliekojen, puiden ja pensaiden ohitse. Joskus se hyökkäsi sohjuisen jäälautan reunaan, joka hajosi tuhansiksi sirpaleiksi veneen ympärillä silisemään ja sälisemään. Jo näkyi ensimmäisen rautalankakatiskan polakeppi niemen takaa. Veneen lähestyessä se liikahti.

— Siellä on kaloja! huudahti Erkki.

— Jos on, niin ota! kehoitti isä.

Toista käskyä Erkki ei odottanut, käsi ojona hän vartoili katiskan polaa. Odotuksen jännitys kuvasteli hänen kasvoillaan. Välimatka veneenkokan ja polapuun välillä lyheni. Erkki kurkotteli, sormet koukistuivat. Hän sai jo kiinni ja alkoi nostaa. Se oli aika syvällä, melko raskaskin se oli. Vetistä narua nousi metrikaupalla. Jo vihdoin näkyi ja värisi katiskan hopean värinen metalliverkko. Pyydys kallistui ja tärisi. Erkki tarttui toisella kädellään sen nostoripaan. Katiska kääntyi ja nousi. Nostajan silmät napittivat, käsi vapisi...

Siellä oli kaloja! Niitä pirisi ja venkoili. Joukko punaeväisiä ahvenia uiskenteli ympäriinsä. Niiden keskellä kuin joukkueen johtajana kääntyili hitaammin vaalea, pullevamahainen hauenvenkale. Erkillä oli täysi työ punnertaessaan kalaista, kirkkaasti kihisevää pyydystänsä veneenreunan ylitse. Siinä se nyt kuitenkin oli. Vettä ei enää ollut, vain ihmetyksestä ilmaa haukkovia ahvenia, pieniä ja suuria, muutamia oikein suuria. Niiden keskellä kellotteli se valkeamahainen hauki, pääpuolestaan kuin mikäkin oppikirjojen krokotiili.

— Katsokaa sitä! Näettekö? riemuitsi Erkki.

— Jo toki, pienemmätkin pedot näin lyhyeltä matkalta, myönteli isä.

Reino ei puhunut mitään, katseli vain ja ihmetteli. Ei siksi, etteikö hän kalaa ennenkin olisi nähnyt, enemmänkin ahvenia, isompiakin haukia. Mutta näin tuoreita ja eläviä... tällaisia kaloja hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Niiden silmät olivat kirkkaat, suomus välkkyi ja kiilsi. Ne hyppelivätkin kuin kimmoisa teräsvieteri olisi sisässä laukaistu. Ehkä näin olikin, elon keväinen vieteri. Sääli, että sellainen piti joustamattomaksi katkaista. Niitä jäi toki järveen. Katkenneiden tilalle syntyisi ja kasvaisi uusia.

Toisessa katiskassa oli vain keskikokoisia ahvenia. Samoin kolmannessa vielä pienempiä ahvenia, mutta niiden korvikkeena kaksi haukea. Muita pyydyksiä ei järvessä enää ollut, eikä se enää olisi ollut edes tarpeellista. Kalaa siinä riitti kahdeksikin päiväksi. Paluumatkalla Erkki niitä punnitsi ja luki. Niistä äiti pannussa paistaisi verratonta aamiaiskalaa. Sellaisia vehnäjauhoissa käristettyjä viipaleita... Siihen kun vielä hiivaleipää... perunoita ja voita.

— Vai vielä voita! ihmetteli Reino.

— Ei nykyisin ole lupa voita voileivän päälle! sammutteli isä nauraen.

Mutta Erkin keväinen hauki oli saanut jo liian paljon tuulta ja rasvaa eviensä taakse. Se hyppi ja syöksähteli korkeammalle kuin yksikään ahven, nopeammin kuin vene.

Ahvenet illalliseksi paistettaisiin... Perunakeittoa pienemmillä höystettäisiin! Vain suuri hauki pyhäksi säästettäisiin! Ja tänä iltana loputkin katiskat järveen! Huomenna merrat ja verkot. Jäät lähtevät puoliviikon maissa... varmasti!

Ja niin edelleen, yhtä tärkeää ja yhtä varmasti. Isän ja Reinon ei tarvinnut muuta kuin valmista kuuntelivat, katselivat keväisiä ääniä mailla ja vesillä, höyrähteleviä peltoja, vihertäviä niittyjä, siniviolettina kihoavia metsiä.

3.

Tytöt heräsivät yhtaikaa. Aurinko paistoi suoraan akkunasta ja nauroi vasten naamaa. Se oli lämmittänytkin jo huoneen ja laajentanut sitä eilisiltaisesta. Kirkasta peilinlasia se pikku veitikan tapaan välkytteli silmään. Mutta sinisten seinäpaperien laajempia pintoja se turhaan tunnusteli. Siihen tarttui ja upposi.

— Voi hyvänen aika! Olemmeko nukkuneet päivän ohitse! hätäili Kirsti.

— Älä sure! Sitä on riittämiin jäljellä, rauhoitteli Inkeri. Hän oli jo ennenkin nukkunut sinisessä kamarissa ja muisti hyvin, milloin aurinko akkunasta vasten kasvoja nauroi. Aamu vasta oli, kello lähempänä kuutta kuin seitsemää.

He pukeutuivat ripeästi, siistivät huoneensa ja kiiruhtivat alakertaan. Inkerin äiti puuhaili hellan ääressä, Miina ovella ämpärit kädessä ja ulos lähdössä. Kaappikello löi puoli seitsemän.

— Hyvää huomenta! tytöt tervehtivät yhtaikaa.

— Huomenta! kääntyi äiti ja vastasi. — Eikö teitä kauempaa nukuttanut ensimmäisenä aamuna? tiedusteli hän.

— Vieläkö nyt kauempaa! Kaikki, mitä yli kuuden maataan, on pahasta... tällaisena aamuna! sanoi Miina ja meni. Ovi paukahti hänen jälkeensä. Oliko hän noin vihainen, puolen tunnin pahasta? Kirsti katsahti säikähtyneen näköisenä Inkeriin ja hänen äitiinsä. He molemmat nauroivat.

— Älä välitä siitä. Miina ei pahaa tarkoita, vaikka joskus sanoo tuolla tavalla, Inkerin äiti rauhoitteli nauraen.

— Vielä mitä! Mekö turhista välittäisimme. Me autamme häntä, pyöritämme väliin, lupasi Inkeri. — Mistä tänään aloittaisimme? tiedusti hän.

— Menkää tutustumiskäynnille navettaan, sillä välin kun isä ja pojat kotiutuvat järveltä ja tämä korvikkeeni valmistuu, neuvoi äiti.

Enempää kyselemättä tytöt lähtivät. Tuota pikaa he olivat karjapihassa. Navetan ovella höyrähti heitä vastaan voimakas lämmin henki. Inkerille se oli vanhaa, kuitenkin taas uutta. Kirsti ei muistanut sellaista ennen tunteneensa. Niin kummallisen voimakasta rehun, maidon, lehmän hajua siinä oli. Pahalta se kuitenkaan ei hajunnut. Kirsti veti sitä keuhkoihinsa ja pidätteli hengitystään.

Kaikki lehmät seisoivat pitkän, matalan pöydän ympärillä ja söivät kiivaasti tytöistä vähääkään välittämästä. Näytti niinkuin niillä olisi ollut syömäkilpailu, tahi jonnekin hirmuinen kiire.

— Ne syövät tuorerehua. Se on niiden parasta herkkua, selitti Inkeri asiantuntijana.

— Tuorerehua? Mitä sellainen on? Siinä oli Kirstillä heti ensimmäinen ihmettelemisen aihe. Nähtävästi niitä täällä tulisi hänen eteensä joka päivä, joka askeleella. Inkerin täytyi selittää lähemmin.

— Tuorerehu on tuollaista niinkuin näkyy, vihreää ja mehevää. Se on milteipä samaa kuin kesäinen kuivaamaton heinä, hän aivan oikein selitteli.

— Voi kai sitä kosketella ja haistaa? tiedusti Kirsti.

— Vaikka maistat. Ei siitä kuole! kuului Miinan ääni lehmän takaa. Hän istui siellä pienellä jakkaralla ja lypsi kiivaasti lehmää. Kaksi maitosuihkua sohisi kilvan, metalliämpärin laita lauloi ja soitti.

Karjakko-Annin heleä naurahdus kuului toisen lehmän takaa. Se oli hyväntahtoisen harmitonta, milteipä yhtä mehevää ja tuoretta kuin lehmien pöydällä oleva rehu. Kirsti naurahti tutunomaisesti vastaan kuin alkajaistervehdykseksi. Eikä hän mitään välittänyt enää Miinankaan puheista. Sitä samaa se oli, ehkä vähän kirpeää, mutta muuten hyvää "tuorerehua". Hän otti käteensä lehmän rehua ja haisteli sitä. Se tuntui hyvältä, hän maistoikin sitä. Miina sattui sen näkemään. Tämä tempaus oli hänen mieliinsä.

— Voi tuota tyttöä, hyväkästä! Ellei sinusta tule asistänttiä, niin akranoomi sitten vissiinkin!

Jo jälleen helisi karjakko-Annin nauru. Tytöt ja lehmätkin nauroivat. Miina yksin vain totisena soitteli suihkuavaa virttänsä lypsinämpärin laitaan. Tytöt kiersivät navettaa ja tekivät huomioitansa edelleen.

Yksi lehmä ryyppäsi vettä syöntinsä välillä. Kirsti kiintyi sitä tarkastelemaan. Kahdella lehmällä oli aina yhteinen juomakuppi ruokapöydän laidassa. Pieni se oli, milteipä niinkuin ihmisten pöytätuoppi. Sen peittona oli kansi, joka oli hieman auki. Juomaan ryhtyessään lehmä nosti kantta ja painoi sen alla olevaa nappia. Vesi alkoi pulputa kuppiin, samaan tapaan kuin koulun juoma-altaassa. Vesi näytti olevan puhdasta ja kirkasta. Kelpasi sitä ryypätä tuorepalan painimeksi.

— Viisaita lehmiä! ihmetteli Kirsti.

— Meillä on koulunkäynyt karjakko! saneli Miina jälleen.

Mutta se koulunkäynyt itse kävi siivilöimässä ämpärinsä, siirtyen toisen lehmän taakse. Ennen lypsämistä hän pyyhki ja vanutteli lehmän utareet. Ihailtavan taitavasti, ihan taiteellisesti se työ häneltä kävi. Niin somasti hän hieroi ja vatkasi kuin vehnätaikinaa. Lehmä levitteli jalkojaan, nautti ja kuunteli. Varmaan se sellaisen hyväilevän käsittelyn jälkeen antoi maitonsa viimeiseen tippaan. Jo alkoi tyhjä ämpäri soittaa. Sen säestyksellä koulumestari hiljalleen hyräili: Talvi on jo laannut riehumasta...

Kaunis ääni oli hänellä. Mutta Kirsti ei kauankaan joutanut sitä kuuntelemaan, koska navetasta löytyi yhä uusia tutkimuksen aiheita. Riippuvaan rautalankaan jokaisen lehmän kohdalle oli ripustettu pieni musta taulu, johon valkoisella liidulla oli kirjoitettu sanoja ja numeroita. Jokaisen lehmän taulussa niitä oli. Ne olivat kuin joitakin matemaattisia tehtäviä, joita Kirsti ei alkuunkaan ymmärtänyt, vaikka kevättodistukseensa olikin saanut täydet kahdeksikot niin "aljassa" kuin "jommassa". Lumikki... Lehikki... Lemmikki... Ne olivat lehmien nimiä, sen hän toki käsitti. Mutta mitä merkitsivät numerot, prosentit ja murtoluvut: 4/5-36... 3,240... 4,4 %. Olivatko ne vieraille tarkoitettuja "älypähkinöitä" vai lehmien arvostelunumeroita?

Oikein arvattu! Niitä juuri ne olivat ja vähän muutakin. Asiantuntijana Inkeri riensi ystävälleen avuksi, vaikka olikin vain vähemmän onnellinen seitsikkojen omistaja kummassakin lajissa koulun matematiikassa.

— Nuo ylimmät numerot merkitsevät lehmän syntymäaikaa, alemmat sitä päivää, jolloin lehmä viimeksi on kantanut, tuhatluku vuotuista maitomäärää kiloiksi laskettuna, kymmenmurtoluku maidon rasvaprosenttia.

— Rasvaprosenttia? Lasketaanko täällä sellaisiakin? ihmetteli Kirsti.

— Merkitään ja lasketaan, kymmenesosien tarkkuudella niinkuin taulusta näet. Miten se tutkitaan ja lasketaan, sen saat nähdä, kun tarkastuskarjakko tulee kokeita tekemään, puheli Inkeri.

— Rasvaprosentti! Mitä ihmettä se merkitsee? Kirsti kummasteli edelleen.

— Lyhyesti sanottuna se merkitsee sitä, että toinen lehmä lypsää rasvaisempaa eli kermaisempaa, toinen laihempaa eli vetisempää maitoa. Niinkuin toinen koululainen saa matematiikassaan täydet kahdeksikot, toinen vain miinus seitsemäiset. Se on yhtä tärkeä juttu täällä kuin koulussa.

— Tärkeämpikin, minä luulisin. Miina heitti jälleen suolaa keittoon. Tarkasti hän kaiken kuulikin, vaikka ei ollut kuulevinaan. Jo Kirstikin vähitellen alkoi ymmärtää. Prosenteilla ja luvuilla, ja niiden kymmenesosillakin näytti tosiaan olevan tärkeä merkityksensä täällä, jopa tärkeämpi, ainakin elävämpi ja varmasti myös kiintoisampi kuin vastaavilla käsitteillä koulussa. Miina oli siinä oikeassa.

Oli siellä myös sana-arvoitus, ne lehmien nimet. Ne alkoivat kaikki L-kirjaimella: Lehikki... Lemmikki... Lumikki... Lystikki... Kirsti luki ja ihmetteli niitä. Oliko siinäkin jokin tarkoitus? Mitä se merkitsi?

— Se on pieni perhesalaisuus, kuiskasi Inkeri, että Miina ei kuullut. — Saat joskus kuulla, ellet siihen mennessä itse arvaa.

Jäi kai navetassa vielä monta muutakin kiintoisaa asiaa arvattavaksi ja myöhemmin selvitettäväksi. Miten paljon ihmeellistä elämää, arvoituksia ja kuva-arvoituksia yksi kymmenen lehmän navetta saattoikaan sisältää!

Niin, kymmenen lehmää siellä oli. Kahdelletoista pöydässä oli paikka varattu. Niitä varten kasvoi karsinassa kaksi iloista vasikkaa: Lemmikin Lahja ja Lumikin Leivo, joka oli syntynyt pari viikkoa sitten, kun kevään ensimmäinen leivo ilmassa viserteli.

Karjakko-Anni kertoili näistä tytöille, samalla kun kaatoi Leivon ämpäriin lämmintä maitoa. Aika läikkäyksen se saikin sitä. Kun Kirsti ajatteli, mitä kaupunkilaiset saivat korteillansa, niin ihan häntä hirvitti. Anni arvasi hänen ajatuksensa.

— Pikku vasikan täytyy saada parin kuukauden aikana tarkoin lasketut määräannoksensa. Ilman sitä ei siitä hyvää lehmää kasva, hän selitti.

— Ryntty tulee eikä sellaisia tarvita meidän navetassa, selvitteli Miina puolestaan suorasukaisemmin. Mutta oli hänellä jälleen asiaa kyselijöillekin, kun kerran selkänsä oikaisi ja suunsa aukaisi.

— Ettekö mitään aio tehdä tänä aamuna?

Jokaisen täällä täytyy työtä tehdä ja harjoitella, kuka asistäntiksi aikoo. Tämä on sellainen koulu! paasasi hän. Pauhaamiseksi sitä puhetta milteipä olisi voinut sanoa, ellei olisi tuntenut Miinaa ja hänen puhetapaansa, Tulevat "asistäntit" jo tunsivat. Nauraen he tiedustivat:

— Mielellämme teemme, jos vain osaamme.

— Neuvokaa meille työtä.

— Ullakolta heiniä pudottamaan. Sitä osaa, vaikka ei muuta osaisikaan!

Näin Miinalla heti oli hyvä neuvo valmiina. Tytöt juoksivat kilvan. Inkeri tiesi tien. Navetan ullakko oli suuri ja korkea kuin jokin juhlasali tai kirkko. Pudotusluukun vieressä oli punnitusvaaka, kasoissa heiniä, pahnoja ja kuivikkeita.

— Tarvitseeko punnita?

Inkeri kumartui luukusta ja huusi kuin puhelimeen.

— Ei tällä kertaa! kuului Annin ääni.

— Hän arvioi ne, tiesi Inkeri.

He kävivät käsiksi kuiviin vihertäviin rehuihin. Ne kahisivat somasti, kiertyivät kääreiksi, pudota hupsahtelivat avoimesta luukusta.

— Riittää jo! kuului jälleen alhaalta Annin ääni. He sulkivat luukun ja juoksivat navettaan. Karjakon neuvon mukaan he jakoivat ja tasasivat heinät, korkealypsyisille enempi, vähemmän antaville vähempi.

— Niinkuin Sanassakin neuvotaan, heitti Miina, ettei koulunkäyneen tarvinnut kaikkia tietojansa ladella.

Niin he hääräsivät ja hauskaa se oli. Lehmät tarttuivat hanakasti myös kuiviin rehuihin kiinni. Suuret heinätupot heltisivät ja upposivat kuin pilkepuut hellanuuniin. Päät keikkuivat, korvatkin liehuivat sarvien asemesta, joita ei ollut. Kirsti ei voinut muuta kuin ääneen ihmetellä.

— En iki maailmassa minä olisi lehmää tuollaiseksi kamiinaksi luullut! Mihin ihmeen selkäreppuun tuollainen tavaran paljous mahtuukaan?

— Mahalaukkuun, oikaisi Inkeri.

— Se täytyy olla aikamoinen laukku! Ihan sotilaan satulareppu!

— Niin se onkin. Etkö luonnontietoläksyjäsi muista?

Pötsi... kuninkaankypäri... satakerta... Kirsti muisti, kun muisteli. Niiden valtavasta suuruudesta, enempää kuin tärkeydestä ei vain koulutunneilla ollut tällaista tietoa, ei kalpeata aavistusta edes.

Mutta emännän korvike jo varmaankin oli kiehunut kolmeen kertaan, kalamiehetkin jo aika päiviä rannasta tulleet. Niin kauan he olivat navetassa jo viipyneet.

Ei pahempaa hätää. Pojat ja isä olivat juuri heidän edellänsä tupaan joutuneet. Pojat touhusivat ja olivat miestä.

— Äiti, missä ämpäri on? Se suurempi!

— Katsokaa, tytöt, haukea!

— Ja kahta muuta! Koko Pietarin kalansaalista.

— Kyllä on!

— Paljon on!

— Suuria on!

Tytöt ja äiti ihmettelivät.

— Tällaista sieltä tulee, kun miehet kalaan lähtevät — ei Erkki malttanut olla kehaisematta.

— Niin. Me isän kanssa eilen laskimme pyydykset, täydensi Ville. Mistä hän siinä hetkessä joutuikin tupaan. Nukkumasta varmaankin, koska haukotteli ja oli sikkaraisen näköinen.

Äiti käski pöytään. Pitkät kämpäleet, ohraisen hiivaleivän viipaleet voilla siveltyinä, odottelivat korvikekuppien vieressä.

— Voi äiti, tätä kotoista leipää!

— Hyvä emäntä, tätä voileipää!

— Mikä sitä vaivaa? hymyili täti. — Muuten tästä lähtien sanokaa vain tädiksi ja sedäksi.

— Se tuntuu kodikkaammalta, lisäsi setä.

Kodikkaalta kaikki muukin tuntui ja niin ihanan ruokaisalta, Keväinen aurinko paistoi ja lämmitti. Nuoret kasvot loistivat.

4.

Nähtävästi Päivärannan isäntä harrasteli lepohetkinään maantietoa ja historiaa. Tämän saattoi päätellä niistä monista alaa koskevista teoksista, joita oli hänen huoneensa kirjahyllyllä, myös huoneen seinille levitetyistä kartoista. Siinä oli Suomen, Euroopan ja Aasian kartta, koko maailmankin kartta pienoiskoossa. Näiden lisäksi oli vielä sanomalehdistä leikattuja sotakarttoja.

Nämä kaikki olivat tuttuja talon omille lapsille, yleiskartat sellaisinaan myös Reinolle ja Kirstille, jotka koululaisina jo monta vuotta olivat erilaisia karttatutkimuksia harrastaneet. Päivärannan isännän huoneessa oli kuitenkin yksi kartta, joka esitteli uutta, heille molemmille tuntematonta maata tahi maanosaa. Siihen heidän huomionsa oli heti kiintynyt. He tutkivat sitä kuin huomispäivän läksykappaletta. Opastelijana toimiva setä osasi tehdäkin siitä sellaisen. Jo huomispäivänä sen tietoja ehkä tarvittaisiin.

Se oli Päivärannan viljelyskartta. Kaikenlaisia karttoja niitä olikin olemassa! Oikealle karttapaperille se oli piirretty, kauniisti väritetty, vieläpä mittakaavalla varustettu. Mutta karttansa vieressä kirjoitustuolilla istui mies, joka omisti tuon maanosan. Nyt hän alkoi selittää:

— Ohjelma on tärkeä asia muuallakin kuin elokuvissa ja teattereissa. Ellei esim. koulussanne olisi työsuunnitelmaa ja työhuoneessanne sen mukaista lukujärjestystä, olisi opiskelunne ainaista haparoimista, turhan muistamista, tärkeimmän unohtamista. Ikäväksi tällainen vapaus kävisi. Eikö totta?

— Minua ainakin se hirveästi hermostuttaisi, myönsi Kirsti. Toiset olivat samaa mieltä. Setä jatkoi:

— Meillä aikuisilla työsuunnitelma, joka tehdään päiväksi, viikoksi, jopa vuosiksi eteenpäin, vastaa teidän opetussuunnitelmiin perustuvaa lukujärjestystänne. Se on tie, jota pitkin me kuljemme ja pääsemme eteenpäin, vaikka vaikeuksia ja vastamaatakin olisi. Tämä viljelyskartta tässä seinällä on meidän talomme lukujärjestys. Niitä on monia muita. Tämä kuitenkin on tärkein niistä kaikista, karttojen kartta, voisimme sanoa. Tulkaa lähemmäksi, niin tarkastelemme sitä.

Oppilaat kerääntyivät puolipiiriin pöydän ympärille, Ville viidentenä. Vekkukin muiden mukana, häntätupsu keikkuen.

— Kuten näkyy, on tässä yksi suurempi mantere. Sen ympärillä näette neljä erikokoista saareketta. Ne kaikki ovat talomme viljelysmaita. Tutkikaa niitä tarkemmin!

Oppilaat tarkastelivat. Opettaja piirteli rajoja pöytäviivottimellansa.

— Onko kartassa mielestänne jotakin outoa? Jos on, niin kysykää! hän kehoitti.

— Minä luullakseni tunnen meidän pellot paremmin kuin tämän kartan, Erkki sanoi.

— Oho! kummasteli isä.

— Tämä on jollakin tavoin sekainen. Pellot ovat paljon selvemmin piirrettyjä, perusteli Erkki edelleen.

— Vai selvemmin piirrettyjä! nauroi isä. — Ota huomioon eräs tärkeä seikka. Peltomiehen työkalut ovat koko joukon karttapiirtäjän puikkoja tukevampia. Ajattelehan vain vaikkapa syvä-äestä ja kääntöauraa...

— Minä tarkoitan lohkoja ja kuvioita, keskeytti Erkki.

— Pellolla näemme suorakaiteen ja neliön muotoisia palstoja ja kaistaleita. Tässä kartassa en näe yhtään mittausopillisesti säännöllistä lohkoa tahi kuviota. Jos te toiset huomaatte, niin näyttäkää minulle! vetosi Erkki opiskelutovereihinsa.

He katselivat päät kallellaan. Ei kukaan muu tietänyt, paitsi Ville, joka tuskin tuntiakaan oli opiskellut tämäntapaisia asioita, Tietysti hän viuruilevaan tapaansa paljasti tämän, mitään tietämättömyytensä.

— Tunnen minä ainakin tuon yhden, hän ilmoitti.

— No! Sano pois, jos kerran tunnet! kehoitteli kouluja käynyt veli.

— Se on kuivamaan levitetty vasikannahka! arveli Ville. Isä ja tytöt nauroivat. Vekku haukahti, vaikka ei kai siinä mitään nauramista ollut, vielä vähemmän haukkumista.

Mutta seinälle levitettyä vasikannahkaa eräs pieni tilussaareke tosiaan sattuvasti muistutti. Terävästi Ville sen asian oli huomioinut, vaikka ei ollutkaan vielä korkeakouluja käynyt.

— Mutta miksi viljelyslohkojen sitten pitää olla tuollaisia vasikannahkoja? kiivasteli Erkki.

— Kun tämänkin vielä meille tyydyttävästi selität, olet kartantekijääkin etevämpi, naurahteli Inkeri pikkuveljelleen. Ville ei puhunut enää mitään, osoittaen sillä, ettei ollut juuri niin etevä. Nyt isä otti puheenvuoron, kysyi ja selitti, kuten opettajan aina pitääkin tehdä.

— Kumpi mielestänne on vanhempi, pelto vai kartta?

— Pelto! Totta kai! Selvä kai tuo! kuului yhtaikaa.

— Selvä! Lähtekäämme siitä. Pelto on siis vanhempi. Kartta on tehty pellon mukaan mittakaavassa yksi kahteen tuhanteen, kuten tavalliseen tapaan tähän kartan kulmaan on merkitty.

— Mutta meidän pellossa ei ole tuollaisia pukinsorkkia! väitteli Erkki edelleen epäuskoisesti.

— Kyllä niitä on, vaikka laajemmalla alalla liikkuessasi et helposti huomaa sitä.

— Niinkuin et sitäkään, että maapallo on pyöreä, huomautti Reino väliin.

— Sama juttu, vaikka pienemmässä mittakaavassa. Jos katselisit peltojamme kanahaukan silmillä tai korkealla kiitävästä lentokoneesta, niin huomaisit sen selvemmin.

— Ehkäpä huomaisin. Mutta minkätähden kartassa ja sitten pellossakin pitää olla tuollaisia niemekkeitä? Eivät ne ole kovinkaan hauskoja äestäjälle eikä kyntömiehelle, intti Erkki edelleen.

— Eivät ole. Juuri senvuoksi me syyskyntöjä tehdessämme koetamme oikoa noita turhia kielekkeitä. Haluamme kaikki peltosaarekkeet reunoiltansa suoriksi, niinkuin on jo tämä salaojitettu kotipalsta. Toivottavasti pääsemme siihen joskus.

— Mutta silloin ei tämä kartta pidä enää paikkaansa, huomautti Reino.

— Karttaa voidaan korjata tarpeen mukaan. Se lienee helpompaa kuin pellon kulmien oikaiseminen, selitti isä.

— Minkätähden pienet pellot alkujaan on kynnetty noin mutkallisiksi? tiedusteli Kirsti puolestaan.

— Niitä ei ole kynnetty, vaan kuokittu. Kuokkamies huomaamattaan helpommin mutkittelee. Sitäpaitsi hänellä on raskaassa työssään sama mieliteko kuin teillä helpommassa, esimerkiksi yhteisen mansikkatuohisen ääressä. Mikä se on? Osaatteko arvata?

— Valitse parasta, sanoi Inkeri.

— Oikein arvattu. Paras uudisraivaajan lautasella on sellainen maa, johon hänen kuokkansa parhaiten pystyy. Kivikot ja kannokot hän mieluummin kiertää, mikä hänen kannaltaan katsoen onkin järkevästi tehty. Vähemmällä vaivalla hän siten saa itselleen enemmän peltoa. Työtä ja vaivaa hänellä uudismaansa raivaamisessa ja kasvukuntoon saattamisessa on joka tapauksessa riittämiin asti. Me jälkipolven sulien peltojen kyntäjät saamme olla kiitollisia hänelle tästä suuriarvoisesta työstä, samalla kun voimiemme mukaan jatkamme sitä, syvennämme peltojen ruokamultaa, oikoilemme säännöllisemmiksi kuvioiksi kuokospeltojen "vasikannahkoja".

Näin puheli Päivärannan isäntä tiluskarttansa ääressä, samalla kun hahmoitteli epäsäännöllisiin peltokuvioihin uusia rajaviivoja. Ehkäpä uusia rajoja jo olisi voitu tehdä muutamiin paikkoihin, joita hän viivottimellaan osoitteli. Tämän Erkki tajusi, kun hän muisteli viime vuosien uudisraivauksia etäisemmillä viljelyslohkoilla. Tuttuja asioita nämä kaikki, kun hän lähemmin niitä mietiskeli. Hauskaa kertaustakin tämä oli, kun isä näin puheli ja kartaltansa näytteli. Mutta kotoista karttaa ja peltoja hän koskaan tätä ennen ei tällä tavalla ollut tullut huomioineeksi.

Isä puheli edelleen. Nyt hän näytteli ja selitteli tiluskartan erilaisia käyttömahdollisuuksia.

— Tässä karttani ääressä minä joka päivä istun ja teen suunnitelmia niinkuin parempikin päällikkö sotakarttansa ääressä. Kun tarvitsen tietoja verotusta, kansanhuoltoa, satotilastoa, mitä tahansa viljelyksiemme käyttöä tahi tuottoa suunnitelmia tahi selostuksia varten, niin luuletteko, että lähden niitä peltojen periltä etsiskelemään? Ei, tässä minä ne etsin ja löydän, taskukalenterini merkintöjä ja muita muistiinpanojani apunani käyttäen. Tässä mietin, miten monta lantapatteria tehdään ensi vuoden kesantolohkoille, miten monta kuormaa suomultaa tahi saviruoppaa ajetaan tuonne kuivamultaiselle rinnemaalle. Merkitsen patterien paikatkin jo valmiiksi. Lasken heinäkuormat, eloseipäät, väkilannoitteet ja siemenkilot...

— Lasketko oikein aina? tiedusti Erkki, kun isä hengähti.

— Yritän taitoni mukaan, hartaammin kuin sinä koulussa,

— Hartaasti minäkin vain yritän, puolusteli Erkki.

— Toivottavasti yrität, mutta arvelen, ettei sinulla ole näin kiintoisia esimerkkejä edessäsi, naurahteli isä.

— Se on maikkojen asia.

— Niin on, myönnän sen. Kuitenkin sanon, tahtomatta ollenkaan halventaa opettajienne arvoa, tämä elävä viljelysmaa on sentään opettajanakin maikkojen maikka.

— Eri maikka! nauroivat lapset.

— Yhtä viisas kuin ankara opettaja. Läksyt se antaa meille takaisin, kunnes opimme ne.

— Antaako "tuoleja" välitodistukseen?

— Kehoituksia pääsiäisenä!

— Ehtoja keväällä!

— Jättääkö luokallekin ehkä?

Jokainen teki kysymyksiä.

— Luokallekin se jättää tinkimättömästi, vastasi koulunkäynyt kaikille yhtaikaa. Karttakatselmuksiinsa mennen hän edelleen jatkoi:

— Kasvien kukintoja tutkiessanne te käytätte suurennuslasia. Peltomaan mahdollisuuksia tarkkaillessa käytämme tätä karttaa kuin pienennyslasia. Kokoamme kolmekymmentä hehtaaria puolen neliömetrin alalle.

— So, so! pidätteli Pekka kamarin ovella piippunysäänsä imeskellen. Niin tarkkaavina he kaikki olivat viljelyskartan ihmeisiin syventyneet, etteivät ollenkaan huomanneet, milloin hän sisään astui.

— Mitähän minä tänään teen? Pitäisiköhän mennä niitä pellonojia tarkastelemaan?

— Se sopii! myönsi isäntä. Hänen itsensä oli lähdettävä meijerikokoukseen. Pojat saisivat lähteä Pekan apumieheksi työtunnille ja opintomatkalle samalla.

— Soo! Vai oikein opintomatkoille! kummasteli Pekka.

Pojat pyöräyttivät hänet ympäri. Häntä vedettiin kummastakin kädestä. Vekku työntyi hänen säärilänkiensä lävitse, niin ahdasta oli ovella.

— So, so! On siinä minulla oppilaisia! On koiraakin kerrakseen, on jo!

— On jo! kertasi Ville kuin metsän kaiku.

5.

Kuokkineen ja lapioineen, neljään pekkaan he pian astelivat peltotietä. Neljäs oli itse Pekka, iso lapio olalla. — Vai koulumestariksi tässä! Kaikkea vielä tässä!

Ojat ja lätäköt olivat tulvillaan vettä. Miten paljon maailmassa mahtoikaan olla vettä? Oli pientä ja suurta vettä. Oli ojavettä, lähde- ja kaivovettä. Oli juoksevaa, seisovaa, makaavaakin vettä. Oli kirkasta vettä, savista vettä... lämmintä ja kylmää vettä... Mutta mitä tahansa se oli, niin kaikki se vain oli yhtä ja samaa, vain vettä...

— So, so! Jo käy liiankin vetiseksi tuo teidän juttu! arveli Pekka, kun vesiasioista rupattelevan joukkonsa perässä taarusteli.

Menivät työmaan ohitsekin jo kohta.

— So, so! Tpruu takaisin! hän pidätteli. Kauankos pojat sieltä takaisin juoksivat. Pekka oli pysähtynyt ojan päähän, joka oli täynnä vettä.

— Kuka turkanen on tukkinut tässä tärkeän ojan! pauhasi Pekka. Hän kopisti piippunsa tyhjäksi, pistäen sen taskuunsa. Lapiollaan hän alkoi kaivaa ojanpäätä auki, jatkaen voimallisesti aloittamaansa juttua.

— Kuka turkanen! Vieläkin sen sanon! Ojamyyrä! Karvakuono! En mä paremmin sano! Mitä virkaa tuommoisella ojalla? Häh!

Mistäpä pojat sen olisivat tietäneet? Kuokkineen ja lapioineen he riensivät auttamaan Pekkaa. Nopeasti yhteisvoimin kaivettiin tukkoutunut oja auki. Patoutunut vesi hulvahti juoksemaan. Pienet, ojaan yhtyvät vesivaot ja puroset lähtivät myös liikkeelle. He avasivat ja puhdistelivat niitäkin. Muutamia niistä täytyi pienillä kanavilla yhdistää. Sellainen kaivaminen ja kuokkiminen oli hupaisaa työtä. Kilvan he riensivät tekemään, mitä Pekka näytti, sitten jo myös oma-aloitteisesti. Helposti sen työtä tehdessään tuli huomaamaan, mitä missäkin oli tehtävä, minne vesi pyrki ja oli päästettävä. Lammikot hävisivät ja kuivuivat. Pikkuiset purot virtailivat iloisesti ojiin ja viemäreihin.

— So, so! Älkää hätäilkö! Kyllä me tässä jo vähemmälläkin näitä juoksevia vesiä, Pekka kehui ja esteli, samalla kun latasi uutta panosta piippuunsa. Kun hän sai tupakat palamaan, selvitteli hän sitä asiaa, mitä pellolle ja oraan juurille merkitsi, kun päällä makaavat vedet pääsivät juoksemaan? Maa kuivui ja lämpeni. Oras virkistyi ja alkoi vihertää, Se oli maan laita jokseenkin sama kuin ihmisen. Kuka meistä mielellään makaisi vedessä? Kuka hassu pitäisi yllään märkää paitaa? Vilu siinä tulisi verekkäimmällekin. Reumatismi! Keuhkovika! Kuolemantauti!

— So, so! ihmetteli Ville. Mutta ylempänä kuivassa rinteessä Vekku kaivoi myyrän kuoppaa. Jos se olisi saanut tihrusilmän kiinni sieltä, niin varmasti tämä olisi tietänyt, mitä maksaa, kun tukkii toisten ojia ja syyttömille hankkii kuolemantaudin.

Kun kaikki oli saatu selväksi, mentiin eteenpäin. Vekkukin nousi, sylki ja aivasteli. Sen naama oli musta kuin riihimiehen. Sitä nähtävästi harmitti, kun puolivalmis työ täytyi kesken jättää. Mikäpä auttoi? Seuraa ei voinut pettää. Vähän aikaa käveltyään he joutuivat peltomaalle, jossa rukiin laiho jo kauniisti vihersi. Mutta ojaa ei näkynyt silmän kantamiin. Tämä peltolohko oli salaojitettu jo vuosia sitten.

— Mitä tämmöinen ojittaminen merkitsee, kun ojaa ollenkaan ei näy? ihmetteli Reino.

— Soo, kas sitä! Noin minäkin sanoin ja sanoin minä vielä enemmänkin aikoinaan, muisteli Pekka. Jälkeenpäin hän toki oli sovittanut kaiken ja sovitteli edelleen. Hän selvitteli sitä asiaa laajaperäisin vertauksin ja esikuvin. Havaintovälineenä hänellä oli piippu, ja hyvä väline se olikin, niin taitavasti Pekka sitä käytteli.

— Käydäänpäs hetkeksi istumaan tähän ojanpyörtäneelle! Hän tarkoitti pellon reunaojaa, joka oli jätetty avoimeksi.

— Älkää vain kastako housujanne! hän varoitti.

— Ei ole mukavaa, kun housut kastuvat.

— Ei niin, myönsi Ville.

— So, poika! Sinä kai meistä parhaiten tuon muistat. Mutta kun alan selitellä nyt tätä oja-asiaa, niin älä tule tielleni märkine housuinesi.

Pekka mietti sitä tärkeätä asiaa, imi piippua että pesä kipunoi ja rutisi.

— Tämä koko peltomaa punnittiin ja paalutettiin ja sitten tästäkin tehtiin kartta, auttoi Erkki häntä asian alkuun.

— Sinäpä sen sanoit. Ja sitten tänne ajettiin monta pinoa ruskeita ruukkuputkia, suoria ja haarakkaita, jatkoi Pekka, päästeli reippaasti, kun kerran kärryille oli pääsyt.

— Monta monituista kuormaa karkeata maantiesoraakin ajettiin. Siinä oli touhua moneksi viikoksi monelle miehelle ja hevoselle. Minua korpesi ja ilkeytti. Että yhden ojan takia mokoma touhu!

— Yksikös niitä siellä. Niitähän on siellä miten monta tahansa, oikaisi Erkki.

— Monta niin, koko ojareteliä tarkoitin! Siellä on käytävää kuin myyrän pesässä, tuolla pellon sisässä. Sikin sokin niitä kaivettiin, entisistä ojista ei yhtään mitään välitetty, niin että oikein minua se touhu äköitti. Mitä tuollainen pellon rääpiminen merkitsee? Minä ainakaan en lähde kyntämään tuollaisia sarkoja! pauhasin minä isännälle.

— Mitä isä sanoi? tiedusti Erkki, koska ei muistanut sitä.

— Mitä isäntä muuta kuin nauroi. Älä hätäile, Pekka. Ole kärsivällinen meidän kanssamme! Syksyllä sitä vasta kynnetään. Niin hän minua sesetteli.

— Olitteko kärsivällinen? kysyi Reino.

— Olinhan minä. Mihinkäpä siitä pääsi. Mutta en minä juuri kärsivällinen ollut. En mitenkään saanut kallooni mahtumaan, kuinka vesi voisi päästä syvälle maan sisään haudattuun ruukkuputkeen ja, jos se jollakin ihmeellä sinne pääsisi, niin miten mahtuisi kulkemaan mokomaa piipunvartta pitkin.

— No eikös savukin mahdu piipun varressa? auttoi Erkki.

— Pääsee! Totta ihmeessä se läpäisee! Mutta minä Pekka Puupää, kun en silloin tuota jaksanut ymmärtää.

Sitä kesää muistellessaan Pekka ihan lämpeni. Kaukana siitä, että hän nyt olisi ollut mikään "puupää", jos silloin ehkä olikin. Hän selvitti ruukkuojien kaikki salaisuudet, niinkuin multa olisi niiden päältä luotu. Monena kesänä Päivärannassa jälkeenpäinkin oli salaojitettu, joten tämä asia oli nyt kerta kaikkiaan hänelle selvä.

Vedet kokoontuivat ruukkuojiin niinkuin veri ihmisen suoniin. Maan ihmeellinen imuvoima veti niitä mullan rakosiin, veden itsensä kaivamiin huokosiin. Ne yhtyivät isommiksi suoriksi ja huokoisiksi, kaivoivat teitä itse itselleen, kunnes löysivät putken, joka alkoi imeä ja vetää.

Näyttääkseen, miten se tapahtui, Pekka imi hartaasti piippuansa, mutta se tuntui olevan nyt auttamattomasti tukossa. Hänen täytyi irroittaa varsi pesästä ja posket palloina puhaltaa siihen. Tätä varmaan ei salaojissa tapahtunut, vaikka niissä niin paljon muuta ihmeellistä tapahtuikin.

Ne kuuluivat toimivan talvellakin, jolloin avo-ojat olivat ainakin lunta täynnä, elleivät kokonaan umpijäässä. Maa ei koskaan jäätynyt putkien syvyyteen. Läpi vuoden huokoiset ruukut imivät pellosta vettä. Suojatuissa putkissa ja niihin johtavissa pikku purosissa vesi juosta liritteli, vaikka pakkanen nurkissa paukkui.

Ja totta varmaan jotakin merkitsi myös se lisämaa, joka saatiin muun pellon jatkoksi, kun avo-ojat voitiin kyntää umpeen. Eikä siinä tullut yksin oja, vaan ojan penkereetkin. Kyntäjältä aina jäi avo-ojan reunaan kaista koskematonta maata, mikä ei kasvanut muuta kuin roskaheinää. Siitä se joka puolelle ponnahteli ja levisi niinkuin paha leviää. Salaojitetulla maalla ei päässyt, kun ei saanut jalansijaa, mistä alkuvauhtia olisi potkaissut.

Näin paljon hyvää Pekka salaojitetulta pellolta löysi, ja vielä tämänkin jälkeen monta muuta. Maata muokattaessa sitä sai ajaa pitkin tahi poikin, vaikka piirileikiksi olisi pistänyt. Kun syvä-äkeellä lasketteli käännösvaot umpeen, oli pelto kauttaaltaan sula, pyöreän muheva kuin hiivalla nostatettu joulurieska. Ruusaamista vain puuttui. No, sekin tehtiin aikoinaan kylvön jälkeen kiekkojyrällä.

Mutta keväisiä vesiä tässä oli lähdetty päästämään, ojiakin availemaan, vaikka niitä ei näkyvissä ollutkaan. Olihan toki niska- ja piiriojia, vielä sarkaojiakin alemmilla lohkoilla. Lähdettiin jälleen etsimään niitä. Mutta ennen sitä tarkasteltiin, miten ruukkuojat toimivat maan sisällä. Se oli pieni ihme Reinolle, joka ensi kertaa liikuskeli näissä tutkimuksissa. Kiintoisaa se oli myös talon omille pojille uudelleenkin nähtynä.

He kävelivät vesivakoa pitkin pellon keskelle, josta löytyi rautarivalla varustettu sementtiluukku, kuten kaupungin lokaviemäreissä. Pekka nosti luukun syrjään. Sen alta ilmestyi sementtirenkailla suojattu kaivo, jonka pohjalla vedenrajassa näkyi kolme tiiliputken päätä. Kaksi pienempää juoksutti vettä kaivoon, yksi isompi, kaivon alareunassa oleva, johdatti sitä ulos sieltä. Soma yhtämittainen porina kuului, kun vettä kaivoon virtaili, niinkuin jokin mylly tahi pieni tehdas olisi käynyt siellä maan alla.

— Kas sitä! Näettekö? Kuuletteko? riemuitsi Pekka. — Noin se porisee milloin tahansa tämän luukun avaan.

— Talvellakin! kummasteli Reino.

— Kiljupakkasillakin, niinkuin jo sanoin.

— Vettä kuitenkaan ei kartu kaivoon? ihmetteli Reino edelleen.

— Kuinkas karttuisi, kun reikä on astian laidassa, selvensi Ville, joka näytti sen näköiseltä kuin olisi ihmetellyt vain yhtä asiaa — koulumiesten tietämättömyyttä.

— On se ihmeellinen koulu, tuo veden kiertokoulu! kummasteli Pekka omaa ihmettänsä.

— Veden kiertokulkua Pekka tarkoittanee? virkahti Erkki.

— Koulua tai kulkua! Samaan läpeen se kaikki juoksee. Nytpä mennäänkin katsomaan, miten se tuolla alamaailmoissa juoksee, nähdään ehkä sammakkokin siellä.

Pekka kopisti porot piipustaan, harppasi pian pellonlaitaa. Sääret somasti letkahtelivat. "Länkien" aukoista näkyi vihertävää viljan laihoa. Näkyi sitä kaikkialla muuallakin. Se avartui ja aukeni heidän silmiensä eteen kuin pöydälle levitetty verka. Vain pellon muutamissa notkopaikoissa oli ruskeaksi kulottunutta laihoa.

— Pintavesi siinä on maannut. Siihenpä vain on jäänyt ja jäätynyt! kerkisi Pekka selventämään.

— Eikö salaojaa olekaan tässä paikassa? tiedusteli Reino.

— On, totta kai! Pohjavedet se kyllä kurissa pitää. Mutta tuo pintavesi hyväkäs! Se pitäisi aina ajoissa pois johtaa. Vesivaot pitäisi vieläkin huolellisemmin ajaa! Tasoittaa pitäisi pellon pinta! Pyöristää kuin joulukakku! Mikä kaiken ehtii ja huomaa! Sen täyteinenkö! jahkaili Pekka.

— Vesi on ehtiväisempi, lisäsi Erkki.

— Ja hoksaavaisempi, täydensi Reino.

— Ei se silmälaseja tarvitse! ajeli Ville jonkun toisen vasikalla kuin omallaan.

— Niinkuin et sinäkään vähiin aikoihin! ärähti Pekka. Häntä harmitti tuo ruma läikkäpää salaojitetun oraspellon keskellä. Pahoitti se Reinonkin mieltä. Hänestä se oli kuin ruskea kahviläikkä puhtaalla pöytäliinalla. Jäisikö se siihen koko kesäksi viheriäisen oraan keskeen? hän tiedusteli sitä Erkiltä. Pekka vastasi siihen:

— Älä sure, poika! Kyllä isännänkin silmä sen siitä huomaa, ellei jo ole huomannut. Luulenpa, että jonakin lähipäivänä itse pääset sitä korjailemaan. Saat käteesi sellaisen harjan ja saippuapalan että... Kun siihen sitten läikäyttää ämpärillisen haaleaa vettä...

Tuntuipa kuin heti olisi läikäyttänyt. Niin ainakin lienee luullut eräs pellon harmaa asukki, pitkäkorvainen jänis, joka pötkähti esiin viheriäisestä orasmaasta. Muutaman hypyn otettuaan se kuitenkin pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Lienee hävennyt hätäisyyttään, kun ei joukossa ollut yhtään pyssymiestä. Korviaan höristäen se ihmetteli sitä.

— Kyllä sinut opetan, senkin pallisilmä!

Pekka heristi lapiollaan:

— Noista sirppikintuista se on ainainen kiusa! Russakoista varsinkin! Syövät paljon, peuhtaavat enemmän! pauhasi hän, enemmän innoissaan kuin tosissaan. Mitäpä merkitsi muutaman pallisilmän muona, peuhaaminenkaan suuren pellon orasmaassa.

He joutuivat pellon alalaitaan, "pallisilmä" varmana ykkösenä. Viidakon suojassa se vielä kerran vilkaisi taakseen, räppäsi korviaan kuin viimeisen kerran tiedustaakseen, pääsettekö sieltä, sitten loikkasi se ja pian näkymättömiin hävisi.

Siinä heille nyt lopultakin aukeni oja ojattoman pellonlaidassa. Se vasta olikin oja! Syvä ja leveä se oli kuin hollantilainen kanava! Jämeränä, täyteläisenä se johdatteli laajan pellon keväisiä vesiä eteenpäin järveä ja isompia vesistöjä kohti. Pekka istui kivelle ojan reunalla, kaivoi tupakkavehkeensä ja pani piippuun.

— Tässä minä sunnuntaiaamuisin istun ja ihmettelen tätä elämän kiertokoulua. Katsokaa nyt kerta tekin ja ihmetelkää! Että vesien pitää kokoontua tähän paikkaan noin laajoilta aloilta. Eivät ne istu, eivät pane piippuun niinkuin me. Matkaa vain pitää tehdä, aina vain jatkaa puroon ja järveen, valtaväyliin ja meriin sis, so!

- Sumuna ylös pilviin, jatkoi Erkki.

— Pisaroina taas maahan, täydensi Reino.

— Ikuinen kiertokoulu! niinkuin jo sanoin. Sis, so!

Sitten vähään aikaan ei kukaan sanonut mitään. Pekka vain imi, tuhisi ja askarteli, jotta myös hänen elämälleen tuiki tärkeä kiertokoulu olisi häiriintymättä voinut jatkua. Pojat katselivat siristävin silmin vettä, joka maan kätköistä vapautuneena iloisesti riensi eteenpäin. Väljä, vapaa tie sillä nyt oli edessä. Mihin se johtaisi? Milloin se päättyisi? Ei milloinkaan! Sehän oli ikuinen kiertokoulu ja kiertomatka! Mitä se tällä retkellänsä tekisi ja näkisi? Kaloja uittaisi. Myllyjä ja tehtaita pyörittäisi. Suuria laivoja, sukellusveneitä kuljettaisi, heiluttaisi... upottaisi.

Jo oli kyllin kauan askaroitu ja tuumiskeltu. Pekka nousi. Työtäkin heillä vielä oli. Talon kaikilla viljelysmailla ei vedenkulku ollut näin väljää kuin tässä paikassa. Siinä asiassa Pekalla oli omakohtaista kokemusta edellisiltä vuosilta. Reippaasti he jatkoivat matkaa, tarkastaen kaikki ojat kylvöksillä, kynnöksillä ja heinämailla. Pekka oli vanha tekijä, pojat nuoria ja oppivaisia. Ojatukkeutumat avautuivat, lätäköt hävisivät, seisovat vedet alkoivat iloisesti juosta. Päivällisiin mennessä työ oli tehty, jos tätä nyt työksi voi sanoa, että auttoi menevätä menemään! Hauskaa puuhaa se joka tapauksessa oli.

Näin kolmas päivä oli jo puoliin joutumassa eikä vielä ollut tullut vastaan ikävää työtä. Jos näin viisi kuukautta jatkuisi, niin sitten voisi kernaasti jatkua vaikka viisi vuotta! Näin Reino itsekseen mietiskeli. Erkki ajatteli kalamertoja. Tänä iltana niitä laskettaisiin. — Mitähän äiti päivälliseksi antaa? tuumiskeli Ville eikä häntä voida moittia tästä, pieni mies, pitkä päivä.

Työ loppui, rupeama myös. He joutuivat kotiin toista tietä. Virma kääntyi samanaikaisesti portista juoksuksi pistäen. Samoin pojat kuin yhteisestä sopimuksesta. Pekka ei juossut... ei milloinkaan. Ei se olisi ollut minkään näköistäkään. Niinkuin sika olisi juossut suota. Muuten Pekka oli miesten parhaita. Veden kiertokulusta pellon salaojissa hän tiesi milteipä yhtä paljon kuin joku agronomi. So, so, sis so!

6.

Päivälliseksi saatiin perunaruokaa, mainiota luukeittoa! Pojat lisäsivät sitä kolme kertaa ja vielä neljännenkin, koska se hyvin maittoi ja padassa riitti. Tytöt sitä hirvittelivät, vaikka itsekään eivät olleet juuri Pekkaa heikompia ruokapöydässä. Jälkiruoaksi saatiin karviaismarjahillolla höystettyä pannukakkua. Suuria, herkullisia kämpäleitä ne olivat, muuten niin tasasuuria, että suurinta ei ollenkaan löytynyt, vaikka Ville pitkän aikaa sitä etsi ja haeskenteli. Kyllä se kaikille kelpasi. Kaikki myös katosi. Tyhjät kupit ja lautaset vain jäivät pöytään. Tytöt pesivät ne näppärästi. Reino kuivasi astiat. Siinä työssä hän oli voittamaton mestari.

Iltapäivällä mentiin siemenperunoita nostamaan. Osa työstä oli suoritettu jo edellisellä viikolla.

— Tämä oli vain sellainen kovaosaisten "jälkikanto", sanoi Pekka. Hän itse ei osallistunut siihen ollenkaan, tallin puolella kun muka oli tärkeämpiäkin tehtäviä. Isäntä itse lähti opastelemaan.

Talon perunakellari oli ajosillalla, pariovilla ja monilla pienillä akkunoilla varustettu kerrostalo. Kuin kamareilla varustettu Noakin arkki se oli jo ulkoa päin katsoen. Mutta jyrsiväisiä, enempää kuin matelevaisia eläimiä ei siellä suvaittu. Perunoiden talo se oli kerta kaikkiaan. Vain kissa asusteli öisin niiden seuralaisena siellä. Mutta silloin se ei ollut eläin, vaan korkea, paljon pelätty virkamies erinäisiä tehtäviä varten.

Perunoiden varastolaarit sijaitsivat pohjakerroksessa, jonne laskeuduttiin rappuja pitkin. Perunat itse olivat pyörineet sinne nopeammin ja suorempaa tietä välikaton läpi avautuvien luukkujen kautta. Aika raminalla ne varmaan olivat tulleetkin sinne, sen arvasi, kun kulkuteitä katseli. Nyt ne olivat hiljaa, vain uteliaina kurkistelivat laarilautojen raosta. Välikatossa riippui sähkölamppu. Ulkoista valoa saatiin seinäluukkujen kautta, jotka nyt olivat auki. Talvisin luukut pakkasen vuoksi olivat tarkoin tukossa.

Kellarissa säilytettiin kaikkia neljää perunalaatua, joita talossa viljeltiin. Jokaisella laadulla oli oma laarinsa. Kellarin keskilattialle oli jätetty avoin paikka työskentelyä varten. Siinä oli röykkiö matalalaitaisia idätyslaatikoita. Välikatossa oli neliskulmainen, lähes oven kokoinen luukku. Se aukeni ylöspäin. Alas tulvahti valoa ja kuului isännän ääni:

— Hei, lapset! Joko olette siellä?

— Olemme kaikki! Anna tulla vain! vastasi Erkki. Mitä kummaa sieltä tulisi? Se näkyi pian. Painui alas pikkuinen hissi, joka oli täynnä tyhjiä idätyslaatikoita. Hissipoikana oli isäntä itse, vaikka ei hänellä hissipojan univormua eikä virkalakkia ollut, vain tavallinen köysi kädessään. Se kiersi yläkellarin kattoon kiinnitetyn telapyörän ympäri. Hissi kuin hissi. Se laskeutui kuin parempikin vehje, vähän hitaammin vain.

— Tällainen nostoraana meillä on siemenperunoita varten! kehuskeli koneenkäyttäjä.

— Stop, tykkänään! kielteli Ville-poika. Turhaa komentelua se oli. Eihän hissi kellarin lattiaa alemmaksi kuitenkaan olisi päässyt. Koneenkäyttäjä pudotti köydenpään aukosta, laskeutui sitä pitkin alas.

— Ennenkuin aloitamme työn, pidämme taas pienen oppitunnin, sanoi hän, istuen laatikon laidalle. Kuulijakunnan tarkkaavaisuus oli täyden kympin arvoinen.

— Vain hyvästä on lupa parasta toivoa. Jos missään, niin kylvösiemenen valinnassa tämä vanhojen sana pitää paikkansa, aloitti isäntä. Ottaen laarista käteensä muutamia erilaisia mukuloita hän jatkoi:

— Ei ole samantekevää, minkä näistä mukuloista peltoon istutamme ja millä tavalla ennen kylvöpäivää sitä käsittelemme. Jokainen itävä siemen kätkee sisäänsä paitsi eloa, myös perintöominaisuudet. Tosin ne eivät aina sellaisinaan periydy, mutta se mahdollisuus kuitenkin on aina olemassa. Tämän tietäessänne käsittänette hyvin, ettei tällaista kenkuramukulaa milloinkaan pitäisi ottaa perunan siemeneksi. Ei liioin tällaista möhömahaakaan, vaikka sillä runsaasti on vararavintoa pyöreän massunsa sisässä.

Näin hän puheli, samalla kun kädessään näytteli erilaisia ja -kokoisia mukuloita, Kuulijat seurasivat tarkkaavina hänen esitystänsä. Kolmas näyte oli säännöllisesti kehittynyt, mutta liian pieni. Neljännessä oli rupea, viidennessä vähän mädän vikaa. Vasta kuudes oli hänen mieleisensä. Hän käänteli ja näytteli sitä joka puolelta.

— Tässä on siemenmukula parhainta luokkaa! Katsokaa!

Tarpeeton kehoitus, koska kuulijat muutenkin katselivat kuin keritsimen terillä. Isäntä kiikutti mukulaa kädessään.

— Tämä luullakseni painaa 80 grammaa. Se on soikea, säännöllisesti kehittynyt kuten tämän laadun perunat yleensä. Kuori on kiinteä ja siloinen, siinä ei nähdä rupea eikä mätää. Ja katsokaahan näitä silmuja! Niitä on runsaasti, tuollaisia kauniita hymykuoppia, juuri näin hyvän perunaäidin poskilla pitääkin olla! Kun tällaista siementä valitsemme itämään, niin silloin olemme siinä suhteessa tehneet mitä tehtävissä on. Kuitenkin ennenkuin hyvä sato, uutta perunapolvea, on jälleen täällä kellarissa, on meidän suoritettava huolellisesti monta muuta yhtä hupaisaa kuin tärkeää tehtävää. Niihin palaamme aikanaan. Nyt teemme tämän. Laatikot perunoita täyteen!

Alkoi siinä rapina! Laari, josta siemenperunaa ensinnä valikoitiin, oli kellarin pitkällä sivulla. He kaikki mahtuivat hyvin sen ääreen työskentelemään. Laatikot täyttyivät nopeasti. Niitä ladottiin kolme kerrosta "hissiin". Ville hyppäsi kuorman päälle ja hinaus alkoi. Se oli touhua!

— Heipä, hei! huikkasi Ville, löi tahtia käsillään ja jaloillaan, sitten vain jaloillaan. Koko miehestä ei näkynyt enää muuta, kauan ei enää niitäkään.

Nopeasti se heiltä kävi niinkuin koko työ. Tuskin tuntiakaan oli kulunut, kun jo kaikki alhaalla olevat laatikot oli täytetty ja ylös hinattu. Viimeiseksi kiskottiin valitsijat, vedettiin köydestä, nostettiin hartioista. Iloa, äänekästä riemua siinä syntyi riittämiin.

Kellarin yläkerta oli kuin suurehko ullakkohuone. Siinä oli laudoista tehty hauskannäköinen taitekatto kuin holvikupooli. Toinen pitkä seinä oli enemmän akkuna kuin seinä, milteipä kokonaan lasista. Aurinko tulvasi valtoimenaan siitä. Koko huone oli lämpöinen ja valoisa. Viileästä, puolipimeästä kellarista noustessa se tuntui sitäkin ihanammalta, kuin yhtäkkiä talvesta kesään, tuonelasta taivaaseen olisi päässyt... mokomalla hissillä.

Työ alkoi heti, se siemenmukuloiden valinta, josta alhaalla niin hyvää havainto-opetusta oli saatu. Kuka kukin oli! se oli tarkkasilmäisesti nyt huomioitava. Kaikki hymykuoppaiset "äitimukulat" oli valikoitava tärkeään tehtäväänsä.

Hätäilemättä ne eroiteltiin tyhjentyviin laatikkoihin, nyt vain yhteen kerrokseen, hymykuopat päällepäin. Mukulat olivat soikean puhtoisia ja tyytyväisen näköisiä. Kananmuniksi niitä etäämpää katsoen olisi saattanut luulla.

Valikoidut laatikot ladottiin rivipinoiksi seinän viereen. Kun laatikoiden kulmatolpat olivat lähes desimetriä korkeammat kuin laatikoiden reunat, saivat kaikki siemenperunat kyllikseen valoa. Hauska niiden siinä oli kellistellä. Tyytyväisiltä ne itsekin näyttivät nauravin poskin ja hymykuopin.

Rupikasvoisilla mahakkailla ei sen sijaan ollut syytä riemuun. Ne pudotettiin takaisin manalaan armottomalla kolinalla. Vielä kovempi kohtalo odotti mätäsilmäisiä. Niille tuli matka paitsi manalaan, myös sikalaan. Mikä siellä odotteli?... Siitä teki selvitystä itse sika. Öh. öh! Noh, noh! Hyvältä maistuu, vaikka haisee!

Kun kaikki laatikot oli saatu kuntoon, pidettiin välitunti, jonka kestäessä järjestettiin virkistyskilpailuksi perunajuoksu. Sen voitti Kirsti, Inkerin päästessä varmaksi kakkoseksi.

Kilpailun yllättävä tulos aiheutti erinäisiä vastalauseita miehisten kilpailijoiden puolelta.

— Tuommoista noppimista! nurisi Ville.

— En milloinkaan ennen ole perunan kanssa kilpaa juossut, puolusteli Reino.

— Lähdetäänpäs tuhannelle viidellesadalle! Vaikka perunoidenkin kanssa! uhosi Erkki milteipä uhkavaatimuksen luontoisesti.

— Tuhatviisisataa oli minun erikoismatkani puolitoista vuosikymmentä sitten, muisteli palkintotuomari muinaisiaan.

Lähdettiin manalaan kiertoteitse ja kilvan. Siellä jälleen oli muuta puhumista ja oppimista. Tasoiteltiin ja hajoiteltiin suurten ja pienten epäkelpojen epälukuista joukkokuntaa kesäkäyttöä varten. Mainioita ruokaperunoita ne näin valikoituinakin olivat, myös myytäväksi varsin kelvollisia, koska mädät ja rupipäät oli niiden joukosta jo tarkoin tulleet eroitetuiksi.

— Perunalaaduista haluaisin teille vielä puhua, aloitti isäntä. Suomessakin on jo kymmenittäin viljelty ja kokeiltu eri laatuja. Vanhoja kantoja häviää ja uusia muodostuu. Tämä on yleinen ilmiö kaikkiin peltokasveihin nähden. Meidän talossa viljellään nykyisin neljää eri perunalaatua. Näissä jokaisessa laarissa on eri laatu.

— Samannäköisiä ne ovat minusta kaikki, sanoi Kirsti.

— Katsohan tarkemmin niitä, kehoitti setä.

Otettiin perunoita joka laarista ja katseltiin niitä yhdessä. Tosiaan, erinäköisiä ja -muotoisia ne kaikki vähän olivat, niin perunoita kuin olivatkin. Kun jokainen oli tehnyt omia huomioitaan, ryhtyi isäntä esittelemään niitä:

— Tämä tässä on meidän varhaisperunamme. Se on jalostettu Suomessa Hankkijan koeasemalla Tammistossa. Siitä se on saanut nimensäkin, kuten jalosteet usein. Tämä on satoisa, varhainen ja hyvä laatu.

— Ja niin makea! täydensi Inkeri.

— Makea ja ruokaisa tämä tosiaan on, sen me kaikki tämän talon asukkaat tiedämme. Olemmehan viljelleet ja kokeilleet sitä jo monta vuotta.

— Minusta jokainen kesäperuna on makea, muisteli Kirsti.

— Se on taas asia erikseen. Mutta kesäiselläkin perunalla kuten muullakin makealla voi sentään olla eroa. Me olemme hyvin tyytyväisiä tähän "Tammiston hankkijaamme". Hyviä varhaislaatuja on tosin muitakin. Suosituimpia meillä niistä lienevät "Puritan" ja vanha Ruusuperuna.

— Se on punainen!

— Ja suuri!

— Kovasti jauhoinenkin!

— Kas, miten paljon tiedättekin siitä vanhasta tuttavastamme! Nyt heittäkää mukulanne samaan laariin, mistä äsken otitte ne. Nämä "hankkijamme" eivät ole punaisia, niinkuin näette.

— Onko se niin tarkkaa? kummasteli Reino.

— On! Siemenkantansa puhtaana säilyttämisessä kukaan viljelijä ei ole liian tarkka. Mitään sitä koskevaa ei saa jättää sattuman eikä tunnustelun, vielä vähemmän muistin varaan. Mikään ei niin helposti unohdu kuin tällainen asia muistin varaan jätettynä. Vaikka meillä ei olisi kuin kaksi eri laatua, niin muutamassa vuodessa ne ovat täysin sekaisin, ellemme huolehdi niistä muuallakin kuin muistilaareissamme.

Näin viljelijä puheli. Hän varmaan oli tämänkin kokenut. Tarkasteltiin toisen laarin perunoita. Se oli myöhäinen laatu nimeltään Parnassia. Pyöreähkö, kaunismuotoinen peruna on tämäkin. Sillä oli myös muita hyviä ominaisuuksia, joiden avulla se Päivärannassa oli valloittanut paikkansa. Syövän- ja rutonkestävä se oli, kohtalaisen runsassatoinenkin. Sen heikkona puolena oli mainittava liian pitkä kasvuaika, mutta? tätä voitiin auttaa paitsi hyvällä siemenen idätyksellä, myös kunnollisella maanmuokkauksella. Sitä oli viljeltävä keveillä, lämpimillä mailla, jotka yleensä olivat soveliaimpia perunan kasvatukseen. Tätä perunaa äsken juuri oli lajiteltu itämään. Toivottavasti siinä työssä ei ollut toivomisen varaa.

Kolmannessa säilytettiin nyt jo lähes loppuun kulutettua keskimyöhäislaatua, jonka nimi oli Eldorado. Siitä oli jo aikaisemmin erotettu siemen niinkuin "Tammistosta". Laadun rutonkestävyys oli hyvä. Sen satoisuuskin oli hyvänpuoleinen. Sitä viljeltiin talossa niin paljon, että sioillekin voitiin runsaasti antaa.

Neljäntenä, viimeisenä otettiin tutkimuksen alaiseksi rehuperuna, jonka mukulat olivat suuria, lähes lantun kokoisia.

— Eihän se ole viheriäinen, huomautti Kirsti. Hänen käsityksensä mukaan kaikki rehu oli viheriäistä, olipa tuoretta tahi kuivaa. Siinä asiassa hän tällä oppitunnilla joutui saamaan uusia näkemyksiä. Rehua oli paitsi viheriäistä, myös ruskeata, keltaista, valkoista... ehkä mustaakin, rehua löytyi. Kaikkea, mitä eläimille syötettiin, sanottiin rehuksi. Tämän laadun nimi oli Suomessa paljon viljelty "Ruusulehti". Se oli hyvin satoisa ja hyvänmakuinenkin keveillä mailla kasvatettuna. Se säilöttiin navettakellariin ja peltoaumoihin. Sikoja varten sitä keitettiin ja säilöttiin maakuoppiin. Perunakellarissa säilytettiin ainoastaan siemen.

Jo oli päästy lävitse kaikki laarit ja laadut. Hyvin hupaisa ja opettavainen tämä päivä oli ollut. Perunaa ja sen kasvua, varsinkin sen idätystä koskevista asioista he tiesivät enemmän illalla kuin aamulla. Ehkä he tiesivät siitä enemmän kuin joku tärkeästi arvonsa tunteva kaupunkilainen rouva tahi herra tirehtööri.

Päivää oli vielä jäljellä, aurinko, punainen puolikiekko siinti metsän ja ruskottavan taivaan rannalla. Se ennusti poutaista työpäivää myös huomiseksi. Mutta tuvan leivinuunissa oli illalliseksi hautumassa paistikasperunoita. Niiden "kyytimieheksi" kärisi mehevää sianrasvaa.

— Riittäisikö paistikasperunoita tusina mieheen? Tämän tiedustelun teki miehistä pienin.

— So, so! pidätteli Pekka. Hänen mielestään puolikin riittäisi noin pienelle miehelle. Mutta kun kävi selville, että niitä mieliteon mukaisesti riittäisi niin pienille kuin suurille miehille, vieläpä naisillekin, vaikeni Ville, alkaen vain ahertaa. Sitä puheliaammaksi kävi Pekka, kehui ja ahersi.

— Tämä paistikasperuna se on poikaa! Kun se näin jalolla tavalla kypsennetään, niin mikään sille ei vedä vertaa!

— Suuhun pantavista kai tarkoitat? teki Miina välikysymyksen.

— Suuhunpa, suuhun! sivumennen Pekka vilkaisi ja hotaisi, puraisi perunaa, kiiruhtaen jatkamaan: — Se on niin maailman makeaa! Mitäs, kun siinä on kaikki vitamiinit ja muut tärkkelykset... tärvelemättöminä tuon kuhisevan kuoren alla! sanoi hän ja haukkasi kuorineen mustaa perunaa.

Niin tekivät myös kaikki muut, vain vähän poroa puhaltelivat, hiiltä kaapivat, rasvaan kastoivat... Kivikupillinen paistikasperunoita hävisi.

— Enkö jo sanonut sitä, huomautti miehistä pienin.

— Sanoin kai minäkin... että riittää! sanoi naisista pienin, aina sanavalmis, kantaen pöytään toisen vadillisen.

Mutta siitäkään ei jäänyt kuin vähän mustaa kuoren poroa, sitäkään ei kovin paljon, koska Pekka vakuutteli, että paras ja makein on juuri siinä mustan kuoren alla. Varminta oli siis nauttia paistikasperuna kaikkineen, kuorineen, poroineen.

Siltä hänen suunsa myös näytti, kun hän söi ja puheli. Siltä poikienkin, he näyttivät ottavan opikseen.

Kirsti ajatteli "äitiperunoita" lasiseinäisessä idätyshuoneessa. Siellä ne laatikoissa, kerrossängyissään nukkuivat ja näkivät kaunista unta. Niillä oli paljon lapsia, puhtaan valkoisia ja pulloposkisia. Vain ajattelemattomuudessaan ihmiset sanoivat niitä mukuloiksi. Emon siipien alla niitä lämmitteli pesän täysi tusina, puolitoista. Hymykuopat perunaäitien poskissa nousivat ja laskivat.

Näin tapahtui pian sängyissä sinisen ja punaisen kamarin valkoisilla pieluksilla.

7.

Päivärannan talossa on työnjohto ja järjestys kehitetty pitemmälle kuin kylän muissa taloissa! puheli Pekka, joka sanoi tuntevansa nämä asiat. Isäntä valvoi talon ulkoisia asioita. Pellot, rakennukset ja metsät kuuluivat hänen hallintapiiriinsä. Emäntä luonnollisesti oli "sisäministeri". Hänen valtakuntansa oli paljon pienempi. Siihen kuului ainoastaan koti ja puutarha. Karja oli jaettu. Isäntä hallitsi hevoset, lehmät ja mehiläiset, emännän alamaisia olivat siat, kanat ja lampaat. Työt ja työntekijät oli jaettu saman ohjelman mukaisesti. Navetta lehmineen kuului karjakolle. Miina oli sekä sika- että kanapiika. Tämän arvonimen hän itse oli ottanut itselleen kouluja käyneen "karjakon" vastineeksi. Pekka oli vain "tallimies", mies paikallaan, myös pellolla ja metsässä. Ville-poika oli jonkinlainen salkuton ministeri, joka kerkesi joka paikkaan... pahaa tekemään! sanoi Miina, milloin oli pahalla päällä. Mikä tehtävä ja nimi annettaisiin koululaisille, vieraille ja omille? Sitä mietiskeltiin, ei kovin kauan. Siirtoväkeä! ratkaisi sen Miina riuskaan tapaansa. Vähän tämän mukaan heidän tehtävänsäkin sitten järjestyivät. Talon tapoja noudattaen kuitenkin heidän päivittäiset työnsä suunniteltiin. Sininen kamari askarteli sisäministerin valvonnan alla, punainen "känsäkouraisten" kamari työskenteli laajemmilla aloilla. Kiintoisia yhtymäkohtia löydettiin paitsi ullakon portaissa, myös ruokapöydässä sekä yhteisillä työmailla, pihoilla ja teillä.

Lähipäivinä "siniset" joutuivat työskentelemään puutarhassa. "Ministeri" itse toimi opastajana milloin vain muilta töiltään kerkisi. Puutarhatyö oli hänen mieliharrastuksiaan. Hän sanoi sen ja se näkyi hänen kasvoistaan.

"Siirtoväkeä" jo molemmissa kamareissa oli tänä aamuna kohdannut mieluisa yllätys. He olivat saaneet uudet työpuvut, jotka heidän nukkuessaan olivat ilmestyneet jokaisen sänkytuolille. Tyttöjen puku oli sinistä, poikien punaisenruskeaa lujaa kangasta. Muuten puvut olivat milteipä samanlaiset, puserot väljät, housut samoin "turkkilaiset". Niihin saattoi milteipä hypähtää.

Tytöt saivat uudistaa uudet pukunsa puutarhatyössä. Ennen heitä emäntä yksinään oli siellä askartanut ja paljonkin näkyvää jo saanutkin aikoihin. Puut ja pensaat olivat leikatut. Keittiökasvitarhassakin oli jo työ aloitettu. Sitä tytöt tänään joutuivat jatkamaan. Maata heidän piti kääntää ja muokata. Juurikasveja kylvettäisiin siihen iltapäivällä.

Maa oli syksyllä kyntämällä käännetty. Se oli pinnaltaan jo tarpeeksi kuivunut. Talven pakkanen oli purrut sen möyheäksi. Tytöt käänsivät, äiti itse haravoitsi. Keveän näköisesti se työ häneltä kävi. Rautaharava liikkui hänen kädessään kuin leikkikalu. Yhtä vaivattomasti kuin nopeasti multa siirtyi ja tasoittui. Hän työskenteli kuin hiekkalaatikossa.

— Raskas työ on aina koetettava saada keveämmäksi kuin se on. Se on mahdollista sille, joka oppii suorittamaan sen oikealla tavalla. Näin hän työskennellessään puheli.

Kirsti kuunteli tarkkaavaisena. Koetti hän ottaa myös opikseen, mutta vaikealta se tuntui. Jos täyden talikollisen pisti, niin oli raskasta, ihan mahdoton nostaa.

— Älä pistä noin suuria talikollisia, äläkä nosta multaa turhan vuoksi korkealle. Maa tulee yhtä hyväksi, vaikka alempana käännät sen.

Kärsivällisesti näytti täti uudelleen, miten piti kääntää. Kirstiä ihan hävetti. Mutta raskasta kääntäminen joka tapauksessa oli. Haravoiminen oli varmasti helpompaa. Hän otti haravan. Ihme ja kumma! Ihan kiusallinen asia! Harava iski maahan kuin tikka puunkylkeen, ei liikahtanut paikaltaan. Mutta sitten taas kun liikahti, niin meni liikaakin.

— Ei siitä mitään tule, tästäkään! Minä olen niin kehno! Hän milteipä itki, niin vihainen hän oli itselleen.

— Kukaan ei ole seppä syntyessään, rohkaisi ja lohdutteli täti. — Tänä iltana menee jo paremmin, niin ainakin luulen. Huomenna olet paljon taitavampi ja ensi lauantaina, jolloin toivoakseni tämä maa kokonaan on muokattu ja kylvetty, menee kaikki laulaen.

— Eikä mene kaikki, ei ainakaan minulta. Tähän uskoon ei kukaan olisi Kirstiä saanut, kun hän katseli, miten työ tädiltä itseltään kävi ja miten taitavasti Inkerikin talikkoa ja haravaa käsitteli. Hän huomautti siitä.

— Etkö tiedä, mistä se johtuu? kysyi täti.

Kirsti vaikeni.

— Etkö tosiaan arvaa? nauroi jo Inkerikin.

Kirstiä tämä asia ei vähääkään naurattanut.

Taitamaton hän oli ja tyhmä sen lisäksi.

— Inkeri on maalaistyttö. Hän on harjoitellut täällä kotonaan, tässä puutarhassa jo monena kesänä. Ellei hän osaisi tehdä tätä työtä paremmin kuin sinä, minä vielä häntäkin paremmin, olisit sinä joko ihmelapsi tahi me Hölmölästä lähtöisin. Näin täti puheli ja nauroi. Hänen naurunsa oli taas kuin keväinen päivänpaiste. Se lämmitti, vaan ei polttanut.

Kirsti otti haravan ja alkoi uudelleen kärsivällisesti harjoitella. Kyllähän harava yhä vieläkin kiinni tarttui, mutta ei se sentään enää lentänyt sinne ja tänne, Hänestä itsestäänkin alkoi jo tuntua siltä, että työ onnistuisi häneltä jotenkuten, joskus...

Maan kääntäminen tarvitsi vielä enemmän harjoitusta, Inkeriltä se kävi. Milteipä kadehtien Kirsti sitä levähtäessään katseli. Hänen täytyi päästä yhtä taitavaksi. Jos harjoituksesta olisi apua, niin hän yrittäisi. Hän tarttui yhä uudestaan talikkoon, vaikka käsiä väsytti ja selkääkin jo kivisteli. Ajatuksella ja keveästi... Miten ajatteli, kun korvat vain humisivat? Miten raskaan työn saattoi tehdä keveäksi? Raskasta se olisi koko kesän, ainakin hänelle, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

— Nyt levähdämme hetken. Sillä välin tarkastelemme näitä marjapensaita. Täti heitti haravansa.

Se oli helppoa työtä. Oikeastaan tytöillä ei ollut siinä mitään työtä. Tädilläkään ei näyttänyt sitä olevan, vaikka hän kaiken aikaa askarteli. Suurilla saksilla hän leikkeli karviaispensaista pois kaikki kuivat oksat. Hän leikkeli sellaisia tuoreitakin, jotka jollakin tavalla olivat vioittuneet tahi hankasivat toista. Taitavasti sekin työ häneltä kävi. Kunkin pensaan käsittely kesti vain pienen aikaa, mutta sen jälkeen pensas näytti niinkuin juuri olisi noussut kampaajan tuolista.

— Marjapensaiden leikkaaminen ja harvennus toimitetaan myös näin keväällä. Nämä tarvitsevat kasvuaikanaan joka kuukausi hoitoa, niinkuin teidän päänne. Nämä oksat vastaavat teidän hiuksianne. Ne kasvavat nopeasti ja liikaa. Hoidotta ne pian näyttävät pörröisiltä, voivat helposti saada vaikka pikku eläväisiä, eikä se ole hauskaa.

Näin täti puheli samalla kun leikkeli. Vähemmässä kuin neljännestunnissa hän käsitteli koko karviaismarjarivin. Viinimarjat hän oli jo aikaisemmin leikannut. Niiden juuretkin oli haravoitu mustalle mullalle. Pensaiden muoto oli kaunis, munamaisen soikea. Lehtisilmut viheriöitsivät tuoreesti. Tytöt voisivat tämän mukaisesti kunnostaa karviaismarjapenkin.

Inkeri riensi kalustovajaan ja toi sieltä kaksi perkauskuokkaa. Ne olivat keveitä käsitellä ja työ niillä kävi Kirstiltä milteipä yhtä hyvin kuin Inkeriltä. Oliko hän ehkä jotakin oppinut jo? Kaikki alkoi näyttää toiselta kuin äsken.

Aurinko lämmitti. Maa oli muhevaa ja höyrysi. Lehtisilmut olivat kuin suuremmiksi avautuneet. Pensaatkin näyttivät hymyilevän kiitosta. Maksu seuraa myöhemmin! tuntuivat hoitoa saaneet kuiskivan. Muistakaa myös meitä! pyytelivät pörröpäiset. Pensaatko puhuivat? Oliko Päivärannan puutarha muuttunut yhtäkkiä satutarhaksi?

He palasivat keittiökasvitarhaan, jossa arkisempi työ jatkui. Virkistävän levähdyshetken jälkeen se ei tuntunut Kirstistä enää niin oudolta. Hän uskalsi lähteä jo Inkerin perässä kääntämään. Jos hän jäisi, niin Inkeri voisi käytävän laidassa odottaa. Hän ei odottanut, vaan tuli vastaan, No, kesän mittaan hän sen vielä joskus edestään löytäisi. Toisen "välitunnin" joutuessa heillä oli käännettynä ja kauniiksi tasoitettuna monta talikon mittaa maata. Palstan reuna joutuisi ennenkuin ilta.

Toinen levähdyshetki oli vieläkin hupaisampi kuin ensimmäinen. He pääsivät marjakellariin, jossa Inkeri tietysti usein oli käynyt, Kirsti nyt vasta ensimmäistä kertaa. Vaikka olikin jo kevät, oli siellä tavaraa kuin syksyllä. Pitkät rivit pulloja, tölkkejä ja purnukoita! Mitä kaikkea hyvää niissä olikaan? Marjoja... sieniä... herneitä... juurisäilykkeitä! Enimmän oli marjoja. Niitä oli mehuna, soseena, jopa ihan koskemattoman kokonaisina. Miten monta väriäkään niitä mahtoi olla? Sinistä... punaista... kellanvalkoista ja vihreää! Kyllä niiden säilömisessä tädillä oli ollut paljon vaivaa.

— Mieluista vaivaa se oli, kun kaiken vuotta joka päivä sai nauttia siitä vaivan palkkaa, arveli täti.

— Koko talvi, joka päivä täällä käytiin jotakin ottamassa, täydensi Inkeri.

— No, eikö yksi päivä ole yhtä hyvä kuin jokin toinen? tiedusti täti. Siihen täytyi vastata myöntävästi.

Todistaakseen, että oli myös tarkoittanut, mitä sanoi, otti täti kellarin hyllyltä pitkän, punertavan kumikorkkisen pullon. Pojat huudettiin pellolta tupaan tämän korvikkeen vastikkeelle!

Kyllä se oli itseään alkuperäistä! Niin virkistävän ihanaa ja tuoreen kesäntuntuista se oli, niinkuin olisi syönyt marjoja suoraan pensaista. Mehun laadusta syntyi tunnustelua. Milteipä pieni tietokilpailu.

— Se on viinimarjaa! Olen vaikka patentti siitä! ilmoitti Erkki ensinnä tuntemuksensa.

— Vattua minusta! vakuutteli Reino.

— Karviaismarjaa se on! Maistuu niin hyvältä, tuoksuaakin samalta kuin pensaat tuolla, arveli Kirsti.

— Kirsikkaa tämä on! oli Ville tietävinään.

— Mansikkaa! todisteli Inkeri yksisanaisesti, mutta vakuuttavasti.

— Se on kaikkia niitä! todisti isä viimeiseksi.

— Kaikki olette oikeassa, isä kaikkein enimmän, myönsi äiti. Se oli sekatuoremehua, jota hän viime kesänä oli valmistanut monta pulloa. Se ei ollut hullumpaa! myönsi hän itsekin. Tunnustelun jälkeen kaikki olivat samaa mieltä, Toinen laatu tasoitti ja vaimensi toista niinkuin värisekoituksissa, Kaikkein paras pääsi hillittynä oikeuksiinsa.

Kaikkein paras!... Mikä se oli? Kesä tietysti! Se oli jälleen pääsemässä oikeuksiinsa niin kukissa kuin silmuissa, niin puissa kuin pensaissa, sitten vähitellen myös eläimissä ja ihmisissä. Mutta lasit olivat tyhjät eikä pullossa tippaakaan. Ville ei uskonut sitä koettamatta. Virkistynein mielin lähdettiin työhommiin taas, siniset puutarhaan, punaiset pelloilleen.

Päivällisiin mennessä keittiökasvitarhan ensimmäinen palsta tuli kylvämistä vaille. Tosin karjakolla myös oli siihen ansiota. Kun tytöt olivat auttaneet häntä lehmien puhdistamisessa, auttoi hän vuorostaan heitä maan kääntämisessä keskipäivällä, jolloin navetassa oli hiljainen hetki. Muokatun kasvitarhamaan laidat "sahattiin" köydellä suoriksi, multa nostettiin käytäviltä ja haravoitiin tasaiseksi. Maa oli nyt valmis. Niin ihmeen kaunis se oli! Ja miltä se hajusi? Siinä oli varmasti viittäkin eri laatua. Mutta sekoitus oli niin huolellinen, ettei kukaan voinut laatuja eroittaa.

Iltapäivällä tallattiin käytäviä ja sahattiin kylvövakoja. Kasteltiin, kylvettiin ja peitettiin niitä.

Mitä kaikkea maahan jo tulikaan? Porkkanaa, punajuurta... sipulia, sikuria, palsternakkaa... salaattia, pinaattia, retiisiä...

Muutamat näistä kasveista, ainakin punajuuri, porkkana ja sikuri, olivat sellaisia, joita "isännän puolella" koneella lisää kylvettäisiin. Vain emäntä puutarhassaan harrasteli "käsityötä" sahattavine kylvövakoineen, penkkiriveineen ja nimilappuineen.

Hän sanoi olevansa tämän päivän johdosta sekä iloinen että tyytyväinen. Ensimmäisen päivän tulokseksi he olivat saaneet odottamattoman paljon aikoihin, milteipä liiankin paljon. Aamulla puutarhurien jäsenet olisivat kankeat ja väsyttäisi kovasti.

Väsytti nyt jo, he eivät voineet sitä kieltää. Jaloista tuntui puuttuvan niveliä, kämmenissä oli muutamia kipeitä "marjoja". — Se ei ole vaarallista! Jokaisen maamieheksi ja -naiseksi aikovan on poimittava ne aikanaan! Näin lohdutteli isäntä tyttöjä tämänpäiväisen "marjastamisensa" johdosta, vaikka se ei ollutkaan hänen hallintapiiriinsä kuuluvia asioita.

Suloinen oli sänky, se sininen sänky. Niin kovasti nukutti, että unenpäätä tuskin silmiinsä tavoitti. Sininen turkkilainen tuolinselustalla oli varmaan virkeämpi. Kumpi huomisaamuna olisi kankeampi? Se nähtäisiin aikanaan, Hyvää yötä, taivas ja maa... sininen huone, sinä sininen turkkilainen!

8.

Reino äesti vanhalla Pollella peltoa. Äes oli satapiikkinen, leveä kuin tämä maailma, So, so! olisi Pekka sanonut, mutta leveä se joka tapauksessa oli, ainakin puoli kaistaa... puolesta sarasta. Tämä pelto oli vielä vanhanaikainen, päältäpäin ojitettu. Hauska oli avo-ojitettuakin peltoa ajaa satapiikkisellä äkeellä.

Syvältä tosin hänen satapiikkisensä ei maata pöyhinyt. Se oli tämän äestyksen tarkoitus! sanoi setä. Mitä matalammalta sitä parempi! Pellon kynnöspinta, sen vakoharjat vain piti saada mureiksi, jotta kosteus maassa säilyisi. Olipa keksintö tämäkin, pellon pinta möyhyksi, jotta kosteus säilyisi. Ojat peltoon ja pellon alle, jotta kosteus poistuisi. Aurinkoa maahan, aurinko pois maasta... Se oli maamiehen kemiaa ja fysiikkaa, mutta järkähtämättömiin luonnonlakeihin perustuvaa, kun sitä lähemmin ajatteli.

Siihen perustui peltojen pintaäestäminenkin. Talven jäljeltä kynnetty maa oli täynnä pakkasen repimiä rakoja. Aurinko niitä paahtoi ja tuuli kuivasi. Kosteutta kadottavaa huokoista pintaa oli pellossa paljon. Mutta keveän satapiikkisen yli mentyä sitä tuskin oli enää puoltakaan. Karkea pinta hajosi, vakoharjat madaltuivat ja menivät umpeen. Niinkuin voimapaperi olisi vedetty voipaketin päälle. Siellä se oli ja tuoreena säilyi.

Erkki ja Viitasen Kalle, erään lähellä asuvan mäkitupalaisen kuusitoistavuotias poika, toimivat Pekan apumiehinä väkilannoitteiden kylvämisessä. Paperisäkkejä seisoi pellolla kuin talkooväkeä. Kaksi tusinaa niitä varmaan oli. Reino kummasteli niiden määrää.

— Voi, poika, kun olisit ollut näkemässä, mitä tässäkin pellolla taannoisina vuosina seisoi! Koko junavaunun lasti ajettiin väkilannoitteita yhtenä keväänä. Oli siinä foskaa, jos jotakin moskaa! muisteli Pekka menneitä hyviä aikoja.

— Eiköhän tullut jo vähän liikaa! epäili Reino.

— Ei yhtään säkkiä! Kaikki ne peltoon kylvettiin.

— Minä tarkoitin määriä.

— No, sitä samaa minäkin tarkoitin. Ja ellet minun puhettani usko, niin katso isännän vanhoista kalentereista ja muista pöytäkirjoista! Niistä se näkyy! innoitteli Pekka. Niitä todistuskappaleita hän usein kehoitteli käyttämään, milloin näki esityksiään epäiltävän. Mutta oli toki säkkejä nytkin. Niinkuin satapiikkisessä äestysleveyttä.

Väkilannoitteista ei sentään kovinkaan paljoa paikkaansa liiennyt. Pelto veti paljon enemmän kuin päältä katsoen olisi voinut otaksua. Ellei lannoite olisi ollut valkoista, niin tuskinpa kukaan olisi voinut huomata, mihin sitä oli kylvetty. Mitä tuollainen erä vaikuttaisi pellossa? Reino tiedusti sitä Pekalta.

— Tuota samaa olisin kysynyt sinulta, jos kymmenisen vuotta sitten olisit ollut näitä peltoja äestämässä.

— Mutta uskottehan te salaojitukseenkin, huomautti Erkki, joka myös oli joutunut paikalle.

— Uskon toki minä tähänkin, koska minun uskoani jo niin monta vuotta on koeteltu.

— Entä mitä ja miten se vaikuttaa? tiedusteli Reino uudelleen, koska vielä ei ollut saanut vastausta kysymykseensä.

— Jotenkin samaan tapaan kuin suola keitossa, luulisin minä. En tosiaan vieläkään usko, että se kasveille kovinkaan paljon, antamaan kykenisi, niinkuin lanta ja maanparannusaineet, joita kuormina ajetaan. Mistä muutama säkillinen tämmöisillä aloilla niin erinomaisia antaisi? Suolaa se oli, niinkuin jo sanoin, kuin apteekin roppi ihmisen ruumiissa, kuin tupakka piipussa... Mutta tuoltahan isäntä itse tuleekin jo. Hän sen paremmin tietää ja osaa teille selittää.

Kysyttiin asiaa isännältä. Perustaksi mainittiin, mitä Pekka arveli.

— Vai tupakka piipussa! naurahti hän. Miksikä ei sitä niinkin voisi sanoa, Pekan näkökulmasta liiatenkin. Minä sentään uskoisin, niinkuin tutkittu on ja kirjoissakin sanotaan. Kasvaessaan ja kasvattaessaan rehua, jyvää tahi juurimukuloita tarvitsevat ja käyttävät kasvit määrättyjä ravintoaineita. Kasvunsa ja ainekokoomuksensa mukaisesti tarvitsevat ne niitä yksi enemmän, toinen vähemmän. Tällaisia kaikelle kasvulle välttämättömiä aineita lasketaan maassa olevan kaikkiaan kymmenen. Muutamia niistä kasvit käyttävät hyväkseen varsin vähäisessä määrässä, joten maassa on niitä riittämiin. Kolme ravintoainetta on kuitenkin sellaista, joita milteipä joka kasvukauden alussa täytyy peltoon lisätä, koska edellinen sato tavallisesti on vähentänyt niiden määrän alle tarpeen. Poikkeuksen tekevät vain ns. typenkerääjäkasvit, jotka päinvastoin juurinystyröittensä avulla ilmasta keräävät tätä tärkeätä ja kallista ravintoainetta, vieläpä enemmänkin kuin itse kuluttavat sitä.

— Varastoivat siis seuraavaksi kesäksi seuraaville kasveille! auttoi Erkki.

— Nehän erinomaisen hyödyllisiä kasveja ovat! ihasteli Reino.

— Niin ovat, erittäin hyödyllisiä.

— Miksi ei niitä sitten enemmän viljellä? kysyi ja ihmetteli Erkki.

— Sitä sopiikin kummastella, myönsi isä. — Arvelen sen johtuvan siitä, että suomalainen viljelijä on luonnostaan varovainen, etten sanoisi vanhoillinen. Jokainen uusi asia vaatii tutustumisaikansa. Apilan viljelemisen suuresta merkityksestä on meillä vasta viime vuosina yleisempää huomiota tehty.

— Onko peltokasveissa muitakin tuollaisia palkattoman työn tekijöitä? tiedusteli Reino.

— Tosiaan! naurahti setä. — Sinäpä niille nimen keksit! Kaikki palkokasvit ovat sellaisia.

— Siis herne ja papukin?

— Myös vikkeri ja peluski! Pojat latelivat kilvan tietojansa.

— Kaikki ne. Runsaan ja arvokkaan rehun antajana on apila kuitenkin kaikkia niitä tärkeämpi. Erkin se pitäisi entisten kokemustemme perusteella jo tietää.

— Ai, nyt muistan! Apilastahan meillä kesäisin AIV-rehukin valmistetaan.

— AIV-rehu? Mitä se on? tiedusti Reino.

— Etkö sitäkään tiedä? nauroi Erkki.

— Juuri itse olit sen kokonaan unohtaa, vaikka monena kesänä jo olet ollut kuoppaa täyttämässä.

— Niin, ihminen on tällainen suuri hölmö! myönsi Erkki rehellisesti.

— No, onneksi et sinä vielä kovin suuri ole, rauhoitteli isä nauraen ja jatkoi: — Mutta kuitenkin sinun vähitellen jo pitäisi muistaa sekä ymmärtää, ettei karjamme ilman muita väkirehuja voisi tuottaa näin runsaasti vitamiinipitoista maitoa ja voita. Ellei meillä viljeltäisi apilaa ja valmistettaisi AIV-rehua, olisi meidän ihmistenkin ravitsemustilanne paljon heikompi.

— Miksi ihmeessä sitä ei valmisteta ja viljellä vieläkin enemmän kaikilla pelloilla? — Apilaa tarkoitan! innoitteli Erkki.

— So, so, poika! sanoi Pekka. Tarvitaan myös viljaa ja muita kasveja. Emme voi syödä apilaa, ennenkuin lehmä on sen maidoksi ja rasvaksi jalostanut. Sitäpaitsi ei apila menestykään missä tahansa, selitteli isä.

— Menestyykö vilja paremmin? tiedusti Reino.

— Kyllä. Tämä johtunee ehkä siitäkin, että viljan viljely on vanhempaa. Olemme tottuneet sitä paremmin kasvattamaan. Sitäpaitsi monet viljalajeistamme, samoin kuin vähemmän antoisat rehukasvimme, ovat apilaa varmempia. Mutta nyt me hyppäsimme ja unohduimme apilapeltoomme, liiankin kauaksi varsinaisesta aiheestamme. Palatkaamme siis lähtökohtaamme.

Jokainen sato, mainittua typpikasvipoikkeusta lukuunottamatta, vähentää pellosta kasveille tärkeitä ravintoaineita. Uusia satoja saadaksemme meidän täytyy niitä vastaavasti maahan lisätä. Nämä -kasviemme elämälle ja menestymiselle tärkeät aineet ovat typpi, fosfori ja kali. Typpi on niistä kallein ja arvokkain. Hyvillä suomaillamme sitä onneksi on maassa riittämiin, mutta tällaisille savipelloille, kuten yleensä kuiville maille, meidän on milteipä joka vuosi lisättävä sitä joko karjanlannan tahi väkilannoitteiden muodossa.

— Entä ellei viljellä apilaa! huomautti Erkki väliin.

— Tuntuupa kuin sinä uudelleen tahtoisit johdattaa meidät apilapeltoon! naurahti isä. Mennään nyt kuitenkin eteenpäin. Kalkkisalpietari, jota tälle suviviljalohkolle tänä keväänä kylvämme 200 kg hehtaarille, on typpilannoitetta, milteipä ainoata, mitä nykyisin on saatavissa. Fosforilannoitteita emme saaneet tänä keväänä ollenkaan. Onneksi maalla on kyky varastoida sitä. Tänä kesänä kasvit saavatkin tyytyä edellisten vuosien ylijäämään. Kalia annamme tänä keväänä myös säästeliäästi, ainoastaan 100 kg hehtaarille, 40-prosenttisena, kuten säkkien merkinnöistä näette.

Pojilla olisi ollut vieläkin näistä asioista kyseltävää, mutta isännällä ei ollut enempään nyt tilaisuutta. Hän oli sopinut määräajasta jonkun kauransiemenen ostajan kanssa, siksi hänen täytyi jo kiiruhtaa. Erkki jatkoi Pekan apumiehenä väkilannoitteiden kylvämistä, Reino kiiruhti Pollen luo, joka satapiikkisineen peltosaralla odotteli.

Jo taas mentiin sarkaa ylös ja alas. Väkilannoitteiden hallava suola kiersi ja hävisi somasti äkeenpiikkien alla murenevaan multaan. Pellon pintaan levisi parin metrin levyisinä kaistoina kosteutta suojaava "voimapaperikerros". Oli riemastuttavaa todeta, miten paljon yksi hevonen, yksi äes... ja mies, harjoitteleva maamies, keväisellä pellolla saattoi saada näkyväistä aikoihin.

Pellon muheva multa tuoksui. Se imaisi väkilannoitejauhon kuin sokerin. Suolaa se oli, sitä siltä puuttui. Se nautti siitä kuin Pekka tupakastaan. Niin moni muu nyt keväästä ja sen antimista nautiskeli. Kiuru taivaanlaella! Rastas metsässä! Pikkuinen sirkeä västäräkki äestäjän askeleissa! Mitähän sekin siellä löysi? Matoja, pieniä toukkia! Niitä se noppi ja mesikirkkain silmin killisteli. Ne olivat sen fosforia ja kalia ja keväisen elämän herkkua.

Hevosta levähdyttäen Reino katseli, hän puhuttelikin sitä. Olet sinä eri kipene! Mokoma pieni keväinen säkene! Sanopa minulle yksi asia, viserrä se: Mitä arvelet, opinko minä tähän? Kelpaanko maamieheksi?

— Opit kyllä! Kelpaat myös! nyökki ja tirskahteli västäräkki.

— Kelpaat joskus... minullekin... ihan minullekin... Kun harjoittelet... harjoittelet... huuteli rastas metsästä.

Pekka kuuli sen toisella tavalla:

Paa piippuun! Paa piippuun! Kevätpäivä... pitkä päivä! Paa piippuun! Joku muu peltomies mahtoi kuulla ja kuunnella vielä jollakin muulla tavalla. Näin moninaisesti äänteli niin västäräkki kuin rastas, koko keväinen luonto peltomiehen ympärillä.

II

9.

— Tähän taloon emme tulleet hetkeäkään liian aikaisin, sanoi opettaja.

— Kuinka niin? tiedusti emäntä.

— No, kun päältänne jo näkyy, että olette odottaneet meitä. Tuo kissakin tuolla pankolla korviansa pesee, jokaisen sanamme kuullakseen.

— Vieraita se pesee, oikaisi Ville.

— Niin meitä! Tosin se on jo vähän myöhäistä, mutta parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Niinkuin myös siinä asiassa, jota me tämän neidin kanssa olemme tulleet teille esittämään.

— No, mitähän ihmeellistä te sitten olette tulleet meille esittämään? tiedusteli isäntä.

— Tehtävän ilmoitus! Se tapahtuu heti, kun ensin yhdessä olemme laulaneet reippaan laulun, niinkuin meidän talossakin on aina tapana.

Enempää sanomatta, myöntymistä tahi vastaväitteitä odottamatta, opettaja istui talon soittokoneen ääreen, näppäili muutamia sointuja ja alkoi laulaa: Arvon mekin ansaitsemme...

Hänen esimerkkinsä tarttui. Lauluun yhtyi yksi ja toinen. Kertosäkeessä olivat mukana jo kaikki. Yhä voimakkaammin, yhä innokkaammin laulettiin säkeistöt: Suomen tytön poskipäihin... Suomen poika pellollansa... Opin teillä oppineita... Opettaja lauloi mukana iskien loppuakordeja korkeammissa oktaaveissa.

— Kas niin, tällaisen säväyksen jälkeen kelpaa aloittaa! Astukoon nyt esiin asiansa kanssa tämä kevään neiti!

Kevään neiti oli hieman hämillään näin voimallisen esittelyn jälkeen. Punastua hän kylläkään ei voinut, koska päivä keväisillä mailla oli paahtanut hänet ruskeaksi aina korvia ja kaulaa myöten. Hän oli pitäjän uusi maatalouskerhoneuvoja. Opettajan opastamana hän oli käynyt jo monessa talossa kerhoasioista neuvottelemassa. Nyt oli tämän talon vuoro, vaikka asia olikin jo tuttu täällä.

— Vanhan kertaamista! Tosin terveellistä, kuten kertaus yleensä, autteli opettaja arvovaltaisen kokemuksensa perusteella.

Päivärannan Erkki ja Inkeri olivat kuuluneet paikkakunnan maatalouskerhoon jo kansakoulun alaluokilta alkaen ja sitten yhä edelleen. Myös Ville oli jo viime kesänä aloitellut jonkunlaisena "kuuntelijaoppilaana". Sikuria hän oli viljellyt puolen aarin alalla kuin parempikin tekijä. Tänä vuonna hän aikoi nostaa puolella niin pinta-aloja kuin satomääriä. Siitä oli jo koulussa ollut puhetta. Erkillä ja Inkerillä oli viime kesänä ollut kolme aaria. Saman määrän he ottaisivat tänä kesänä.

Tähän tapaan alkoi keskustelu kerhosta ja kerhomaista. Mutta Kirstille ja Reinolle tämä kaikki oli outoa puhetta. Lähempi selvittely valaisi heille asian. Oli kysymys lasten omista viljelysmaista, suuresta, elinvoimaisesta nuorten järjestöstä, johon kuului kymmeniä tuhansia tyttöjä ja poikia. Jokainen kerholainen oli itsenäinen, oman maansa viljelijä niinkuin kuka tahansa. Hän itse hoiti ja muokkasi peltonsa. Joko yksinään tai kerhonsa kautta hän hankki siemenet ja lannoitteet. Itse hän möi tahi kotikäyttöön luovutti saamansa sadon. Kaikesta kerhotoiminnastaan, sen päivittäisistä tapahtumista, menoista ja tuloista hän piti muistikirjaa.

Tämä kaikki selveni Reinolle ja Kirstille tapahtuneen keskustelun aikana ja sitten vielä paljon muutakin. Maatalouskerholaiset muodostivat koko maan käsittävän nuorten viljelijöiden järjestön, jonka alaisia haaraosastoja oli jo milteipä jokaisessa Suomen pitäjässä. Kerholaisia opastivat erityiset kerhoneuvojat, tehtäväänsä innostuneet ammattitaitoiset nuoret miehet ja naiset. Yksi heistä oli tämä neiti, jonka paikkakunnan opettaja oli johdattanut taloon. Hänellä oli virkatovereita joka pitäjässä, isommissa kaksi, jopa kolme. Kerholaisten lukumäärä koko maassa oli nykyisin 100.000:n paikkeilla. Oli siinä nuorta viljelijää, niin tyttöä kuin poikaa!

Mitä kerholaiset palstoillaan viljelivät? Kaikenlaisia vihanneksia, juurikasveja ja perunaa. Monet heistä viljelivät myyntiä varten erikoiskasveja, kuten Ville sikurijuurta. Etelä-Suomen kerholaiset kasvattelivat sokerijuurta, varhaisperunaa ja puutarhamarjoja. Monella kerholaisella oli myös karjaa: kanoja, porsaita ja lampaita. Muutamat kasvattivat komeita vasikoita. Yleensä, mitä yritteliäät kerholaiset harrastivat, se menestyi. Eikähän muuten voinut ollakaan. He saivat hyvää opastusta. He jaksoivat ja ehtivät hyvin suorittaa viljelystyönsä ja muut kerhotehtävänsä. Tässä omassa työssään heitä kannustamassa oli paras mahdollinen, nuori elämä, työnilo ja sen saavutukset. Voimakkaana auttajana oli yhteistoiminta, tehokkaana kannustajana vilpitön, tositoverillinen kilpailuhenki.

Tällaista Kirsti ja Reino nyt monenkin kertoilemana kerhoista kuulivat. Talon lapsille, entisille kerholaisille, se oli vanhan kertausta, mutta hupaisa heidän sentään sitä oli toisella korvallansa kuulastella. Pitäjän kerhoyhdistyksen puheenjohtaja ja uusi kerhoneuvoja eivät kuitenkaan olleet taloon poikenneet selvittääkseen vain sitä, mitä jo tehty oli. Kerhoasiassa, niinkuin kaikessa elävässä toiminnassa, oli mentävä myös aina eteenpäin. Erikoisesti oli kaikilla syytä tehostaa kerhotyötä nykyhetkellä, jolloin jokaisen omalla kohdallaan oli jännitettävä kaikki voimansa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nuoret kerhoviljelijät tekivät sen parhaiten lisäämällä viljelyspinta-aloja, tehostamalla työtä, käyttämällä jokaisen joutohetkensä yhtä viisaasti kuin uutterasti kaikenlaisen kasvituotannon lisäämiseen.

— Kerhoon ovat tervetulleita myös nämä kaupunkilaiset muuttolinnut, joita ennen ei ole nähty tässä talossa, sanoi opettaja, väläyttäen Kirstiin ja Reinoon salamoita silmälasiensa takaa.

— Eihän meillä ole siihen tarvittavaa taitoa, epäili Kirsti.

— Eikä viljelysmaatakaan, lisäsi Reino.

— Neuvoa teille antaa tämä neiti, taitoa harjoitus ja kerho! Opettaja löi heikot aseet Kirstin kädestä.

— Mitä taas viljelysmaahan tulee, niin se asia kyllä järjestyy, näppäsi isäntä Reinoa kynsille. He tuntuivat olevan salajuonessa keskenään kuin maalivahti ja lukkari.

— Hyvä asia ei siirtämisestä parane. Se on järjestettävä heti! joudutti opettaja edelleen. Kun asianomaisilla itsellään ei luonnollisesti enää ollut mitään vastaan sanottavaa, niin se järjestettiin heti. Isäntä, joka tunsi peltonsa ja viljelyskarttansa kuin opettaja kirjaansa, keksi kohta tarkoitukseen sopivan palan.

— Tämä pieni pelto täällä mäellä sopii teille mainiosti. Hän näytti viljelyskartastaan muutaman neliösenttimetrin kokoista läiskää.

— Sen pinta-ala on tasan 13 aaria. Reino ja Kirsti saavat siitä viljeltäväkseen kumpikin neljä aaria, Erkki ja Inkeri lisämaata, kumpikin kaksi aaria. Villelle jää yksi. Oletteko tyytyväisiä?

— Olemme kaikki! ehätti opettaja vastaamaan, vaikka kysymys ei mahtanut olla hänelle tarkoitettu.

— Se on talon vanhin pelto. Vaarinpelloksi sitä meillä sanotaan. Se on muhevaa, vahvamultaista maata. Ellette siinä saa kasvejanne menestymään, niin syy on etsittävä jostakin muualta kuin maasta, selitteli lahjoittaja edelleen.

— Se on etsittävä ennen syksyä, täydensi yhdistyksen johtaja edelleen.

— Varminta ryhtyä toimeen heti ja etsiä sitä pitkin kesää joka päivä, esitti puolestaan kerhoneuvoja. Hän tuntui olevan älykäs toimen ihminen, kuten jokaisen tässä ammatissa menestyvän nähtävästi tarvitseekin olla.

— Tuo on oikeaa puhetta! Pellolle heti, koko komppania! opettaja touhusi, ja että reippaasti päästäisiin sanoista tekoihin hän pyörähti soittotuolillaan ja päästeli lähtömusiikiksi Porilaisten marssia.

Tällä välin emäntä ehti jouduttaa tarjottimensa pöytään. Kuppi kotimaista marjateetä vain hunajaleivoksen kanssa, joka sekin oli taatusti kotimaista.

— Tämän jalompaa kerhokiihoketta et olisi voinut keksiä, ylisteli opettaja, silti liikoja kehumatta. Lähdettiin joukolla tarkastelemaan Vaarinpeltoa, joka sijaitsi yksinäisellä paikalla metsän keskellä pajan takana. Se oli korkea ylätasanko. Outo paikka pelloksi.

— Siihen aikaan, kun joku esi-isistämme tämän pellon raivasi ja kuokki, valittiin viljelysmaaksi yleensä vain ylhäisiä paikkoja hallan pelosta, kertoili isäntä.

— Kiviä sen sijaan ei pelätty, huomioitsi opettaja pellon ympäri rakennettua kiviaitaa tarkkaillen.

— Ei puoliakaan näy tuossa, mitä pellosta on noussut. Suurin osa kivistä on haudattu syvään ja leveään kanavaan pellon keskelle, selosteli isäntä edelleen pellon historiaa.

— Johan ihmeitä puhelet! Tämähän on sitten kuin luotu kerholaisten yhteismaaksi.

Opettaja ei lähemmin selittänyt, mitä hän tällä tarkoitti. Siihen hänellä tuskin enää olisi ollut kuulijoitakaan, koska kerhoneuvoja ja pellon tulevat viljelijät tutkivat jo innokkaasti peltoa, kaivaen sitä kuokalla ja talikolla. Se oli mainiota, multavaa maata. Nähtävästi se alkujaan oli ollut puhdasta hiekkamaata, mutta sitä oli usein parannettu savella ja suomullalla. Lannoitettu sitä myös oli vahvasti monen sukupolven toimesta. Opettaja tutki asiantuntevasti multaa, kämmentensä välissä hieraisemalla.

— Kuulkaapas te tämän talon lapset, te kerholaiset ja lintukotolaiset! Ensimäinen tehtävä minun mielestäni olisi, että kiertäisitte kätenne lahjoittajan kaulaan, sanoi hän.

— No, pistikö kerhoyhdistyksen puheenjohtajaa jokin ampiainen? ihmetteli isäntä.

— Tämä on sellaista maata, ettei monikaan viljelijä olisi antanut sitä kerholaisille, ei edes omille lapsilleen.

— Erinomaista maata tämä on minunkin mielestäni. Se kasvaa mitä tahansa, myönteli kerhoneuvoja.

— Isien peltoa vain kolmetoista aaria! tasoitteli lahjoittaja.

— Isien pelto lasten hallinnassa! Mikäpä sen kauniimpaa on, vaikka sinä tänä kesänä hyvin tuottavasti olisit voinutkin viljellä siinä varhaisperunaa. Siementä tietääkseni ei sinulta puutu, jatkoi opettaja edelleen.

— He myös voivat viljellä sitä. Minulle jää riittämiin maata.

— Saa jäädäkin tuollaiselle viljelijälle.

Opettaja mieli sanoa vielä muutakin, mutta kerhoneuvoja puuttui puheeseen. Hän tiedusti, oliko isännällä varhaisperunan siementä omien kerholaistensa tarpeeksi ehkä? Siinä tapauksessa hän ehdotti pantavaksi varhaisperunalle ja ruokajuurikasveille niin paljon kuin mahdollista, vaikka kolmasosan koko Vaarinpellosta. Kerholaisten, jos kenenkään, oli tehtävä nyt parhaansa kulutuspaikkakuntien vaikean ruokatilanteen helpottamiseksi. Jäljelläolevan maan he voisivat kylvää sikurille tahi sokerijuurikkaalle. Se varmasti menestyisi tässä pellossa. Siementä oli riittävästi saatavissa kerhoyhdistyksen välityksellä.

Neuvojan ehdottama viljelyssuunnitelma katsottiin hyväksi. Viljelysmaa jaettiin. Se oli helppo tehtävä, koska pelto oli säännöllisen suorakaiteen muotoinen. Juurikasvinviljelystä silmällä pitäen palstat jaettiin pellon pituussuuntaan. Kylvökonetta ja käsiharaa voitaisiin pitkänomaisissa palstoissa mukavasti käyttää. Sitten kerhoneuvoja antoi vielä muitakin käytännöllisiä viljelysohjeita sekä kerho-oppaat muistiinpano- ja opaskirjoiksi uusille kerholaisille. Talon lapsilla sellaiset jo entisestään oli. Asia alkoi olla selvä. Töihin vain! Kerhojohtajilla itselläänkin oli jo kiire uusiin paikkoihin.

— Loistava saavutus! 100-prosenttinen kerrassaan! myönteli yhdistyksen puheenjohtaja hyvästejä heittäessään.

— Me alakyläläiset tulemme teille sunnuntai-iltana palloa pelaamaan! ilmoitti isäntä hänelle.

— Tulkaa vain selkäänne saamaan! toivotteli johtaja, nähtävästi joukkokuntansa pamppu siinäkin yhteistoiminnassa.

He nousivat pyörilleen. Talon isäntä lähti omille asioilleen. Mutta kerholaiset iskivät hanakasti perintöpellon kimppuun. Erkki juoksi isänsä jälkeen, ennenkuin tämä ehti näköpiiristä livistää.

— Entä väkilannoitteet? Mistä me tänä keväänä niitä saamme?

— Jaa, jaa! Tuon kysymyksen olisit voinut tehdä jo joululoman aikoihin, naureskeli isä. — Moni poika jää siinä asiassa soittamaan nyt lehdellä. Ehkäpä sinäkin? jatkoi isä kiusoitellen.

— Niin kai, ellei minulla sattumalta olisi tällaisista tarvikkeista murehtivainen isä.

— Sattumalta tällä kertaa! siinä toivossa, että kerholainen itse murehtii vast’edes. Saatte jokainen viisi kiloa y-lannoitinta aaria kohti. Hinta peritään osuuskaupan laskun mukaan. Kun huolellisesti käytätte, niin se hyvin riittääkin teille.

— Saammeko sen heti?

— Heti! Vaikka tänään vielä kylvätte, ei se tapahdu päivääkään liian aikaisin. Rientäkää noutamaan!

Erkki juoksi takaisin pellolle ja kertoi siellä toisille, mitä oli saanut aikoihin. Koko joukko kiiruhti talon varastosuojaan, jonka ovelle isäkin jo oli ehtinyt. Kylvöämpäreihin he jokainen saivat määrätyt kilonsa. Ville löysi ruostuneen viiden litran maitoastian. — Tähän mahtuu minun "yyni" ja "älläni"! arveli hän. Hyvin mahtuikin, niin painavaa, hieman tahmeaa ainetta se oli. Kokkareet piti hienontaa, jottei yhtään herneen kokoista murenetta jäisi. Sillä tavalla kiloja parhaiten jatkettiin. Kylvötyö oli tehtävä tasaisesti ripsimällä kukin omalle lohkolleen!

— Tuo nyt oli turha varoitus, arveli jälleen Ville, jolla milteipä jokaisessa asiassa oli omat periaatteensa ja näkökantansa.

He kylvivät kilvan, hieroivat kokkareita ja taas kylvivät. Kunnes lannoitteet jokaisen astiasta olivat lopussa ja Vaarinpelto kauttaaltaan valkoisessa härmeessä. Kylvämistä seurasi toinen hauska työ, sisään pöyhiminen. Se vastasi samalla pintaäestystä. Työ toimitettiin rautaharavilla, joiden haraleveys ei tosin ollut niin suuri kuin satapiikkisen äkeen. Mutta haroja oli viisi ja sitä nopeammin ne heiluivat.

Mitä vielä uudella kerhomaalla olisi voitu tehdä? Tuskinpa mitään tänä iltana. Huomenna jotakin taas ja niin edelleen.

Minäkin olen kerholainen ja omistan omaa viljelysmaata! Unta odottaessaan Reino ajatteli sitä asiaa. Mitä enemmän hän tuumiskeli, sitä virkeämmäksi hän tuli. Uni ei ollenkaan tahtonut tulla hänen silmiinsä tänä iltana. Miten maa kasvaisi? Mitä hän voisi tehdä kasvun edistämiseksi? Kykenisikö hän kilpailemaan Erkin ja Inkerin ja muiden kokeneiden kerholaisten kanssa? Näitä kysymyksiä hän mielessään pohti ja selvitteli.

Erkki eritteli omiaan. Häntä kummastutti, että isä sellaisen uhrauksen heille teki? Talon omaa varhaisperunaa varten hän Vaarinpellon viime syksynä oli lannoittanut. Siitä tulisi heille jokaiselle vaivan palkkaa, ehkä liiankin helposti isän ja esi-isien ansiosta. Reino ja Kirsti olivat ahkeria koulussa. Varmasti heistä tulisi hyviä kerholaisia ja he tulisivat tänä kesänä osoittautumaan saamansa luottamuksen arvoisiksi.

Villellä oli ajatuksia hänelläkin. Sikurijuuren pää... tähän uuteen pee-ruu-naa! hän hyräili Eljankajärven nuotilla, jota kernaasti ei saanut ääneen laulaa. Itsekseen hyräillessään hän päätyi siihen tulokseen, että pistäisi vanhan kerhomaansa kokonaan sikurijuurelle ja tähän uuteen pee-ruunaa!

Mutta sinisen kamarin sinisissä sängyissä... Älkäämme tämän enempää kuvitelko, koska kuvitelmamme kuitenkin kalpenisivat kaiken sen rinnalla, mitä tyttöjen kamarin sängyissä tänä iltana nähtiin ja uneksuttiin. Se oli ihanaa!

Suomenmaan viljelyskerhoissa ei työskentelisi viittäkymmentätuhatta tyttöä, ellei kesäinen kerhotyö olisi niin hupaisaa! Niin hirveän ihanaa!

10.

Kevään ensimäinen kylvöpäivä valkeni. Päivärannan isäntä oli aamuvarhainen, kuten tavallisesti tähän vuodenaikaan. Emäntä oli sitäkin varhaisempi. Hän oli ehtinyt pannuineen jo pöytään.

— Kuppi korviketta, ennenkuin uudelleen ulos menet!

— Korvikettako? Tällaisena aamuna!

— Toivoakseni se maistuu! Kaikki muu kun tänään on niin väärentämättömän alkuperäistä.

— Alkuvoimaista! sanoisin minä. Kesä ajaa nyt väkevästi sisään kaikkialla. Jäät painuvat ryskyen kasaan. Lehtisilmut työntyvät umpuistaan, ja kananpojatkin koneessa kuoren alta...

— Kananpojat! Oletko ollut katsomassa niitä? Kanalasta juuri tulen. Vitinä siellä käy niinkuin aina ennenkin.

— Vai jo kananpojatkin! En vielä osannut niitä odottaa.

Emäntä kiiruhti pannuineen pöytään. Kuoriutuvat kananpojat sähköistivät hänen muutenkin vireätä liikehtimistään. Tämä oli tapaus tavallisinakin vuosina, tänä vuonna se oli erikoistapaus. Tuskinpa monessakaan talossa nyt hautomakonetta oli esiin edes otettu. Uskallettua se olikin. Miten haudonta ollenkaan onnistuisi? Mitä ruoaksi poikasille? Yritettävä kuitenkin oli. Ellei elämää jatkettu, niin se loppui. Kanoihin ja kananpoikiin nähden se hyvinkin lyhyessä ajassa pitäisi paikkansa.

Lapset oli heti herätettävä katsomaan. He olivat pyytäneet, eikä sitä ollut lupa unohtaa. Juotuaan kahvin emäntä nousi yläkertaan. Hetkistä myöhemmin väki painui alas ryminällä, joka muistutti jäiden lähtöä Oulujoessa. Kilvan kanalaan, vain vaivoin emäntä sai heidät käännytetyiksi tuvan pöydän kautta. Mutta kysymyksiä siinä sateli. Vähintään asiantuntija olisi pitänyt olla niihin vastaamassa.

— Tulevatko poikaset kaikki yhtaikaa?

— Särkevätkö ne itse munankuoren?

— Syövätkö ne mitään?

— Lentävätkö ne jo?

— Lentävät matkoihinsa sillä aikaa, kun me täällä korviketta litkimme, viisasteli Ville. Hän oli jo ennenkin nähnyt kananpoikien kuoriutuvan, toiset eivät. He olivat katselleet kyllä havainto- ja elokuvia, mutta elävä elämä oli jäänyt näkemättä. Toista kupillista korviketta ei kukaan sanonut jaksavansa juoda. Juoksujalkaa kiiruhdettiin poikaskanalaan, jonne hautomakone oli tiloitettu.

Se oli näkemisen arvoinen, kuin jokin ihmeellinen posetiivi. Kymmenet pienet pillipiiparit siellä naputtelivat ja soittelivat. Monet olivat särkeneet jo vankilansa seinät ja saaneet nokkansa esiin, toiset jo koko päänsä ja hienon kaulansa. Kymmenkunta urheinta tepasteli täysin vapaina yhteisasuntolansa ikkunasta sirkein silmin ulkomaailman tapahtumia killistellen. Ihmettelemistä siinä nähtävästi olikin hämärän maan pikkueläjille. Aurinko, isoemo oli heille uutta, samoin kaksijalkaiset katselijat, pikku jättiläiset, jotka niin kovalla ja kummallisella äänellä visersivätkin.

— Katsokaa, miten sieviä ja virkeitä ne ovat!

— Katsokaa, miten keltaisia! Kuin voissa paistettuja!

— Voi, ihme, että ne kävelevätkin heti ensi päivänänsä!

— Tuleeko kahta milloinkaan yhdestä munasta?

— Vai kaksoisia! Hyvä että yksi! Hautojakin vihdoin sai äänensä kuuluviin. Koneen ääressä hän sitten kertoi uteliaana tarkkaavalle kuulijakunnalleen monivuotisia kokemuksiansa.

Konehaudonta ei sataprosenttisesti onnistu juuri milloinkaan. Kahdeksaakymmentä... seitsemääkymmentäkin saattoi pitää jo hyvin tyydyttävänä tuloksena. Tällaisessa pienessä, 450 munan koneessa se merkitsi siis noin 300—350 poikasta. Paras tulos, viisi vuotta sitten saavutettu, oli ollut 390 poikasta. Niistä saatiin syksyyn mennessä 172 hyvää nuorta kanaa.

— Minne kaikki toiset joutuivat?

— Puolet oli kukkoja, etkö sitä arvaa!

— Suunnilleen puolet, jo näinkin suuressa määrässä, selitteli hautoja jälleen. Onnellisen kuoriutumisen jälkeenkin oli pienellä kananpoikasella monta vaaraa ja elämänvaihetta, milteipä yhtä paljon kuin kesäisiä päiviä. Joku sammuu ilman näkyväistä syytä heti ensimmäisenä elinpäivänänsä. Muutamia kuolee tapaturmaisesti, jonkun raapaisee rotta, kissa tahi haukka. Näin ne hupenevat, koska lisääntymistä ei kuorintapäivän jälkeen enää tapahdu.

Tarkkailtiin jälleen kiinnostuneena, mitä hautomakoneen sisällä tapahtui. Yhä uusia ikkunoita ilmestyi vielä ehytseinäisiin vankiloihin. Eräät poikaset saivat nopeasti reikänsä isommaksi, toisten yrittely oli heikompaa, jopa suorastaan toivottomalta näyttävää. Katselijat olisivat kernaasti rientäneet niille avuksi. Se ei käynyt laatuun. Keinotekoisesti vapautetut räätistyivät ja kuolivat kuoriensa viereen. Jokaisen oli itse murrettava muurinsa, aukaistava tiensä elämään. Sellainen oli elämän laki, eikä sitä kukaan voinut muuttaa.

Ihmeellistä se kaikki oli, jännittävää ja opettavaista samalla. Mutta kaikkein kummallisinta katselijoista oli eloon vapautuvien poikasten nopea elpyminen. Heti irti päästyään ne siipiään rapistellen ojentautuivat jaloilleen, silmissä sirkeä välke. Ulkonäöltäänkin ne olivat kuin aikuisia kanoja, varpusen kokoisia vain. Ihmeen suurikokoisia ne sentään olivat niin pienen kammion asukkaiksi. Jos ne uudestaan olisi pitänyt pusertaa munaan, vaikkapa munakuppiin, niin siitä tuskin olisi tullut mitään.

Oliko niillä nälkä? Osaisivatko ne heti syödä ja juoda? Kirsti ja Reino murehtivat jo tästäkin, talon omat lapset eivät. He tiesivät, ettei kuoriutuville kananpoikasille aluksi annettaisi mitään. Niillä itsellään olisi vararavintoa ensimmäisiksi vuorokausiksi. Tasaisen lämmön säilymisestä koneessa sensijaan oli pidettävä tarkkaa huolta. Kun kaikki poikaset kuoriutuisivat ja tottuisivat uuteen elämään, siirrettäisiin ne keinoemon suojiin. Sitä varten se oli otettu jo esiin. Keinoemo oli hauskannäköinen, lappalaiskotaa muistuttava peltikartio, jossa pienet värikkäät kangaslappuset toimittivat oven virkaa. Tarvittava lämpö siihen saatiin tavallisesta öljylampusta.

Niin oli tänään monta iloista ihmettä pikku kanalassa. Jännittävää tarkkailemista olisi siellä riittänyt ehkäpä puoleksi päiväksi. Mutta tänä päivänä oli monta muuta hauskaa työtä ja nähtävää.

— Särenkutu on alkamassa! ilmoitti karjapihassa lähinaapuri, Kulmalan vaari.

— Siemensäkit pellolle! julisti Pekka hevosta kylvökoneen eteen valjastaen.

— Erkki käyköön äestämään! Reino pääsee jyräämään! järjesteli isäntä.

— Meidätkin on tänään luvattu pellolle! muistutteli Inkeri isäänsä.

— Mikä on luvattu, se pidetään. Porkkanaa pääsette kylvämään.

Isä työnsi kalustovajasta esiin pienen juurikasvien kylvökoneen. Inkeri juoksi noutamaan hänen työhuoneensa pöydältä siemenpussit. Lähdettiin miesten matkassa samaa peltotietä. Virma veti edellä isoa punaista konetta. Kirsti työnsi pientä, yksipyöräistä välinettä, joka somasti rapisi kulkiessaan. Tyttöjen työmaa oli lähellä taloa. Isä pysäytti hevosensa ja opasti heidät alkuun. Maa oli eilen hevosilla muokattu. Kuitenkin siinä saattoi olla vielä pieniä kiviä ja kalikoita, jotka ennen kylvämistä oli haravoitava tarkoin pois. Samalla oli poimittava pois monivuotisten rikkaruohojen varret ja juuret. Muutoin niistä olisi kesällä alinomainen harmi ja kiusa.

Isä otti haravan ja näytti, miten työ kävisi. Puhdasta ja kaunista jälkeä hän jätti. Sitten hän tarkisti koneen kylvökuntoon. Sen syöttöaukko voitiin järjestää siemenen suuruuden mukaisesti vartavasten asetetun ruuvilaitteen avulla. Sillä voitiin kylvää kaikkia keittiökasvien siemeniä kirpun kokoisesta nauriista sormenpään suuruiseen papuun saakka. Porkkanalla oli pieni karhea siemen. Pienellä aukolla sitä oli syötettäväkin, siementä mahdollisuuden mukaan säästäen.

Kaiken aikaa oli kylväjän huolellisesti tarkkailtava, että kone aina syötti. Sen merkkinä oli somasti raksuttava ääni. Monta muuta tarkkailtavaa siinä kylväjällä oli. Pienten aurojen oli mullattava, pienen rautajyrän pyörittävä, viirunvetäjän oli piirrettävä viivaa, jota pitkin ohjattiin seuraava rivi. Kesämuokkauksen helpottamiseksi oli tärkeää, että kaikki kylvörivit tulivat mahdollisimman suoraan ajetuiksi. Ja olihan se hauskaa myös näön vuoksi. — Kaunis oli aina kaunis katseltavaksikin!

Näin isäntä puheli konetta kylvökuntoon järjestellessään. Itse hän kylvi kaksi ensimäistä riviä.

Suoraan meni ja hauskasti rapisi. Sitä tosiaan oli nautinto katsella.

— Minä kylläkään en saa noin kaunista jälkeä! huoahti Kirsti.

— Ei sinun tarvitsekaan saada, kone työn tekee! lohdutteli Inkeri. Hän oli jo ennenkin kylvänyt ja tunsi asian.

— No, anna pyöriä! kehoitti isäntä, joka myös jo oli joutunut siihen näytekierrokseltaan.

— Inkeri kylvää! Minä en uskalla...

— Sinä juuri! Viljelijän ammatissa on uskallettava paljon ja opittava kaikkea.

Lähdettävä oli, muu ei auttanut. Kirsti tarttui koneen aisoihin ja alkoi työntää. Isä ja tytär seisoivat tiellä ja katselivat. Kone eteni ja rapisi. Mitä kaikkea sen kulkiessa oli tarkkailtavakaan? Kirstiä se ajatus peloitti, kädet vapisivat ja sydän tuntui rapisevan kuin koneen syöttölaite. Keveästi kone kuitenkin juoksi. Pieni, soma vako aukeni, siemen putosi. Muhevaan multaan se peittyi ja hävisi.

— Se juoksee ja laulaa! iloitsi kylväjä.

— Sanoinhan jo, että sinusta tulee kylvömies, muistutteli setä.

— Kylvömies! ilvehti Inkeri.

Sitä samaa rapisi kone ja iloiset pikkulinnut. Viheriöitsevissä metsissä ja keväisen taivaan laella soi ja surisi niiden iloinen laulu.

11.

Joku soitti pianoa. Soittajaa ei näkynyt, ei soittokonetta eikä kuulijoitakaan. Mutta vauhtia oli soittajan sormissa.

Reino kääntyi ja heräsi. Siniset seinät, ikkuna auki. Sade rapisi kattoon. Siitä soittaminen aiheutui.

Erkki ja Ville nukkuivat hievahtamatta. Aamuvarhainen lienee ollut, koska oli niin hämärää. Se mahtoi johtua sateisesta säästä. Reino nousi ja hiipi ikkunasta katselemaan.

Mitä ihmeitä yhden yön aikana ulkona oli tapahtunut? Hän hieroi silmiään ja epäili, oliko edessä ja alhaalla oleva ollenkaan Päivärannan puistoja ja pihamaita? Samat puut ja kentät kuin ennen, yön aikana niiden ylitse vain oli vedetty raikas viheriäinen vaate. Koivujen umpisilmut olivat avautuneet terävästi siirottavaan hiirenkorvalehteen.

Sade tämän oli saanut aikaan. Pekka oli ennustanut, isäntä ja emäntä, koko talon väki toivonut sitä.

Reino istahti ikkunalaudalle ja hengitti syvään. Ilmassa tuntui väkevästi ruohon, pihkalehden, kasvumullankin tuore ja voimakas tuoksu. Jotain muutakin siinä mukana oli. Kevättä se oli! Lämmin, soittava sade oli herättänyt sen. Sade oli pessyt sen uniset silmätkin jo. Nyt virkeä kevätpoikanen istui omalla ikkunalaudallansa. Tuhansilla pienillä ikkunalaudoilla, maassa, puiden oksilla, ruohonlatvoilla se istui ja hengitteli.

Sateen rapina hiljentyi hetkeksi. Reino pukeutui hiipien ulos. Alhaalla hän tapasi sedän, joka myös jo oli ulos lähtemässä.

— Oletpa sinäkin varhainen tänä aamuna! kummasteli setä.

— Sade herätti minut.

— Sepä se oli minunkin herätyskelloni. Olen nauttinut sen soitosta jo pitkän aikaa tuolla sisällä.

— Minä ylhäällä sinisen kamarin ikkunassa. Se on kuin parasta jälkiruokaa.

— Taivaan mannaa se on kaikelle kasvikunnalle. Lähdetkö kanssani kalaan? tiedusti setä.

Reino oli heti valmis. Sedän vanha öljytakki hänen kuitenkin oli otettava suojakseen. Vaikka keväinen sade olikin kasvikunnalle mannaa ja hunajaa, ei se ihmisen voiteluöljyksi ollut oikein mukavaa. Rantaan kävellessään he tarkkailivat yhtä ja toista. Näkemänsä johdosta he johtuivat keskustelemaan.

— Kuinka kesän tulo yhden yön aikana voi näin paljon edistyä? tiedusti Reino.

— Se on yksi kevään monista ihmeistä, joita ihminen tarkoin ei voi toiselle selvittää.

— Mitä setä arvelee siitä?

— Luulen siihen olevan vaikuttamassa useampiakin tekijöitä. Tärkein luonnollisesti on tuo sade, taivaan manna. Sen virvoituksen voima on ihmeellinen.

— Mutta sehän minun nähdäkseni on vain tavallista vettä.

— Niin on, jos kylmän asiallisesti siivilöitsemme sitä. Vain pehmeää pesuvettä, sopivan haaleaksi lämmitettyä se on. Kun se syksyllä putoaa pellolle ja puiden oksille, ei se aiheuta juuri muuta kuin kastumista.

— Kevät on siis tärkeä tekijä.

— Niin on, kaikki mitä siihen kuuluu. Luonto on monta viikkoa ikävöiden odottanut tätä aamua. Sitä ikävöitsee kaikki, mikä uuteen eloon on pyrkimässä, maassa, pensaissa ja puissa. Niiden nuoret asujamet ovat pysähtyneet asuntotalonsa ovelle, niinkuin me äsken kotona, ei pitämään vaan odottamaan sadetta. Kärsimättöminä jo päiviä, jopa viikkoja monet niistä ovat ulos pyrkineet. Mutta luontoemon vaisto on yhtä tarkka kuin herkkä. Vielä on ollut maassa routaa, yöpakkasia ja kylmiä tuulia. Odottakaa, lapset! Pysykää peittojenne alla! Minä kyllä valvon ja ilmoitan teille oikean ajan! Näin emo on kaikkia lapsiansa varoitellut.

— Ja lapset ovat tottelevaisia.

— Yleensä, ei aina. Lämpöisen sään houkuttelemana joku varomaton hypähtää esiin, ihastelee ja lämmittelee. Mutta heti ensimmäisenä yönä se palelluttaa korvansa. Tästä säästyvät ne, jotka emon ääntä tottelevat. Tosin se ei aina ole niin helppoa, Suojakammio on ahdas kuin kuoriutumattoman kananpojan koppi. Keväinen voima kuohuu, ihan ulos pursuaa haalistuneen talvinutun ravistuvista saumoista. Siitä huolimatta on vain odotettava, pidätellen hengitettävä, pihkalla saumat paikattava, kunnes tulee tämä aamu ja koko talon yleinen herätys.

— Kevätsade soittaa pianolla Porilaisten marssia! naurahti Reino omaa herätystänsä muistaen.

— Soittaa ja lyö rumpua. Kylmäksi ei jätä ketään. Katsohan tuota niittyä ja koivumetsää!

Reino katsoi. Kuin aamupesuunsa rientävä lippukunta se oli. Talviryysyt oli riipaistu yltä. Niiden tilalle oli vedetty kesän vihreä verryttelypuku. Muutamilla se oli vasta olkapäiden yli sujumassa, vetoketjut auki. Matkalla kohentelemiseen oli aikaa. Nyt jokaisen oli riennettävä marssin tahdissa: Pojat, kansan urhokkaan...

Marssin tahti, kevään rytmi tarttui katselijaankin. Oli mentävä, vaikka hengen tärkeää mentävääkään ei olisi ollut. Heillä oli, särkimertoja he riensivät kokemaan.

Myös täällä oli kevään lähtömarssi kuultu. Särkikalaa kuin sälisevää hopeaa pirisi mertapyydyksissä, jotka oli upotettu havutokeisiin. Eräässä merrassa letkahteli särkien seurana pullomahainen hauki. Se oli nauttinut jo aamiaisensa. Mitä kummaa se oli syönyt? No, arvatakin tuon saattoi ilman lähempiä tutkimuksia. Miina keittiössä tuskin uskoisi, ennenkuin tekisi sen. Mutta tällaista kalan paljoutta Reino ei ollut nähnyt kuin joskus rauhanaikoina kaupungin kalarannassa.

— Miten yhteen pieneen pyydykseen mahtuukin noin paljon kalaa? tiedusteli Reino kummastellen.

— Eihän tämä vielä ole edes puolillaan, naurahteli setä, samalla kun tyhjensi mertaa koppaan.

— Tuleeko niitä pitkin kesää tuolla tavalla?

— Ei toki mahdottomia vaadita. Johan sellaisella saalistamisella koko järvi hupenisi tyhjiin. Särenkutua kestää vain muutamia päiviä. Tavallisesti ne nousevat turoihin juuri tällaisena aamuna, kun koivunlehti puhkeaa lämpimän sateen vaikutuksesta.

— Kevätmarssin herättämänä siis nekin?

— Saman marssin tuttuun tahtiin.

Kuusi mertaa ja kaksi rautalankakatiskaa oli saman turon kätköissä. Kaikissa niissä kihisi ja salisi kalaa. Sitä saatiin sankakoppa ja kaksikorvainen peltivati milteipä täyteen. Iltaan mennessä kerääntyisi saman verran, arveli setä. Oli särjilläkin nyt sellainen viuhka. Mutta kauan se ei kestäisi. Karkeaniskaiset särjet olivat jo nousseet. Paras aika oli ohi, sitä se merkitsi. Hyvä näinkin, kun pari kolme vuorokautta tätä kestäisi.

Tyytyväisin mielin, hyvää saalista kahteen mieheen kantaen he palasivat kotiin. Sade lakkasi vähitellen.

Villekin oli jo tuvassa vähän vihaisena. Miksi häntä ei kalaan herätetty? Jo viime kesänä hän oli myöhästynyt särenkudusta, ja nyt taas! Lohduteltiin poikaa. Hänellä oli vielä aikaa, ellei tänä vuonna, niin, ensi keväänä tahi sitä seuraavana. Sellaisille puheille Ville vasta vihainen oli, hän ihan puhisi...

Tuskinpa sikurijuurenkaan kylväminenkään sateella oikein hyvin kävisi. Miksi ei kävisi, kun kylväisi vain! Pieni poika oli itsepäinen kuin iso ahven. Hän meni jo.

Toiset pääsivät sisätöihin, talliin ja navettaan. Pekka hääräili tallissa, mutta hevosilla oli tänään lepopäivä. Pojat pääsivät niitä harjailemaan tahi pilttuita puhdistamaan, jos se oli hauskempaa.

Erkki oli jo ennenkin tehnyt tällaista työtä, Reino ei tätä ennen milloinkaan. Mutta hevoset olivat hänelle silti ystävällisiä, väistelivät huomaavaisesti ja nostivat jalkaa. Niin he puhdistivat kaikkien makuutilat ja levittivät puhdasta turvepehkua tilalle.

— Se on kuivikkeiden kuningas, tuo pehku! Kaiken kosteuden se kerää ja puoleensa imee! kehui Pekka pehkua, mutta imaisi itse tupakan savuja.

Hyvään puheenalkuun päästyään hän puheli pehkusta enemmänkin kaiken aikaa, jolloin pojat sitä hevosten alle levittelivät. Tässä maassa oli kokeiltu monenmoista kuiviketta ennenkuin keksittiin tämä viimeinen ja paras. Käytettiin sahanpurua, hakattiin olkia, havuja ja lehdeksiä. Mutta kehnoja kuivikkeita ne kaikki olivat turvepehkun rinnalla.

Pekka kertoili pojille niistä ajoista, jolloin havuja milteipä yksinomaan käytettiin eläinten kuivikkeeksi. Suuria lumisia puita kaadettiin metsässä. Niiden oksat vedätettiin hevosilla karjapihoihin tahi suoraan navettaan. Pyöreän tukin päässä ne erikoisella havukirveellä sitten hakattiin eläinten kuivikkeena käytettäväksi. Isommissa taloissa oli vakituinen havunhakkaaja, talon vaari tavallisesti. Mutta havujen karsiminen ja kotiinajaminen antoi muillekin miehille paljon turhaa työtä. Pellon höystettä yhdestä havukuormasta saatiin tuskin sen vertaa kuin yhden hevosen pilttuuseen levitetystä pehkukopallisesta. Eikä eläimillä liioin ollut kovinkaan mukava nukkua havuvuoteella kovien kalikoiden päällä.

— Eikö pehkua tällöin ollut saatavissa? tiedusti Reino.

— Voi, veikkoseni! Samat suot oli Suomenmaassa silloin kuin nyt; ei vain keksitty, että niistä voisi valmistaa näin hyvää eläinten kuiviketta.

Vielä vähemmin, että polttoainetta, täydensi Erkki ja jatkoi: Reino, kesällä me menemme pehkusuolle! Saat itse nähdä, miten pehkuturvetta nostetaan ja kuivatetaan. Näet siellä sen koneenkin, jolla turve tällaiseksi möyhyksi murennetaan ja paaleihin puristetaan. Se käy kuin tehdastyö.

Näitä puhellessaan he olivat saaneet kaikki hevosten tilat kuivitetuiksi. Niin pehmeitä ja puhtaita ne olivat, että kuka tahansa olisi voinut maata niillä vaikka lakanoitta. Hevoset pureskelivat heiniänsä ja katselivat uteliaan näköisinä. Jotakin vielä hauskempaa ne aavistivat ja odottivat.

— Pojat! Mitähän jos pestäisiin pekunat! Ne tykkää siitä, sanoi Pekka.

— Pestään! Kylvetetään ja pestään! riemuitsivat pojat. Siinä alkoi huiske. Pojat kantoivat karjakeittiöstä ämpäreillä lämmintä vettä. Pekka sitoi oljista pesuhuiskuja. Kotitekoista suopasaippuaa oli hänellä tarkoitusta varten säästössä. Hevoset hirnahtelivat ja huiskuttivat omia kärpäsviuhkojaan. Virma hörähteli ja polki jalkaa. Kukin tavallaan ilmaisi ilonsa tämän odottamattoman saunapäivän johdosta.

Hevosen peseminen oli aloitettava päästä, kuten ihmisenkin. Siitä oli siirryttävä kaulaa pitkin selkään, lapoihin ja jalkoihin, aina alas ja taaksepäin, sekä myötäkarvaan. Pekka opasti ja heitti haaleaa vettä. Pojat hankasivat vaahtoavilla olkitupoilla ja hevosilla oli hauskaa. Ne kuuntelivat, nostivat häntää ja kaarsivat kaulaa.

— En ikinä olisi hevosta noin viisaaksi uskonut, ihmetteli Reino.

— Kuinka viisaaksi? tiedusti Pekka.

— Että noin osaa nauttia saunastansa. Siitä Pekka sai uutta vettä myllyyn. Hän puheli hevosen ja luontokappaleiden viisaudesta kokemuksensa perusteella.

— Kuka meni takaamaan, että ihminen oli viisain Luojan luomista? Kuka muu kuin ihminen itse. Katsokaahan, pojat, tuon Virman silmää! Se on kuin säämiskällä kiilloitettu lakkaripeili! Sieltä säteilee nuoruuden iloa ja keväistä eloa. Mitäs tyhmän ihmisen silmästä säteilee, häh?

Siihen ei voitu vastata, koska paikoilla ei ollut tyhmää ihmistä, jonka silmää olisi voitu peilata. Mutta osaltaan oli Pekka oikeassa varmastikin. Hevonen oli eloisa, ajatteleva olento. Mitä hevonen mietiskeli? Se olisi ollut hauska tietää.

Päivärannan kaikki hevoset olivat talon kasvatteja, kuin Pekan omia lapsia. Muita niin läheisiä hänellä tiettävästi ei ollutkaan. Pekka oli huolellisesti tarkkaillut näiden lastensa kehittymistä maitovarsasta alkaen. Vahinko, ettei tänä keväänä sattunut olemaan talossa pikku varsaa. Siitä varmasti olisi ollut pojille paljon oppia ja huvia.

Pekka suki ja harjasi Virkkua samalla kun puheli. Virkku kuunteli hörössä korvin, pojat samoin.

Nuori hevonen oli kuin ihmislapsi. Se oli iloinen veitikka, herkkä ja oppivainen. Osasi se joskus olla myös äksy ja juonikas. Näykkiä, jopa potkiakin se osasi, mutta äidilleen kannella, itkeä jollottaa ei toki milloinkaan.

Pekka kopisti puhdistusvälineitänsä vastakkain. Virkku vilkaisi poikiin ja nikkasi silmää. Touhussaan Pekka ei sitä huomannut. Hän harjasi ja puheli edelleen.

Hevosen luonnon- ja mielenlaatu riippui hyvin paljon siitä, miten sitä varsana kohdeltiin. Hyvyys oli paras ase, niinkuin pehmeä jouhiharja. Kova puhe, kova kohtelu yleensä kuin terävähampainen rautasuka. Toisinaan sitäkin täytyi käyttää, mutta visusti harkiten. Muutoin korvat vetäytyivät pahasti suppuun.

Raapaisiko Pekka? Tahi halusiko Virkku tätäkin taitoaan pojille näyttää? Se kopautti kaviollansa tuimasti permantoon. Kipunoita tuiskahti sen silmistä, korvat painuivat takavinoon.

Pekka nauroi, kopauttaen sukaa pilttuun laitaan.

— Joo! Niin se on, pojat! Tyly ase on kova sana ja rautasuka. Toista on tämä! Katsokaapas!

Hän pyyhkäisi harjalla Virkun kaulaa, ensin lyhyeen ja keveästi, sitten pitkään ja jouhevasti. Kaula kaartui, korvat oikenivat. Silmä lientyi, huulet alkoivat höplöttää.

Pekka veteli yhä jouhevammin, yhä pitempään ja puheli vetäesään:

— Tämä se on poikaa, joo! Meillä kun on niin olemattoman herkkä tämä nahka ja tämä luonnonlaatu... että vain harvalla ihmisellä... Ei meillä kärsitä pistäviä piikkejä, ei, pojat! Toista on tämä! Tämä se vasta... kuin mesimarjaa ja marjamehua. Se kihottaa mesitipat kielen alle!

Siltä se näytti ihan tarkalleen. Virkku nosteli jalkaa ja kiersi kaulaa. Kielelläänkin se jo pyrki tavoittamaan niitä mesimarjoja, joita Pekka harjallaan siveli sen selkään.

Pojat istuivat karsina-aidalla ja katselivat sitä. Ei heilläkään ollut ikävää, kaukana siitä. Kevätsade rapisi ikkunaruutuihin. Talli oli lämmin. Tallin hajukin oli niin merkillisen kiehtovaa. Sitä täytyi vetää syvälle henkeen. He vetivät. Pekka harjasi. Virkku kaarsi kaulaa ja höpläsi.

12.

— Jokohan meillä taas Kustaanpäivää vietetään viikkoa aikaisemmin kuin muissa taloissa!

Näin Miina eräänä aamuna navetassa pauhasi. Hän ei ryhtynyt lähemmin selvittämään, mitä tarkoitti, ei kai hänellä olisi ollut siihen aikaakaan. Karjapihalla hän jo hameet torvena pyyhälsi.

Kustaanpäivän arvoitus selvisi Kirstille myöhemmin.

— Tänään meillä istutetaan perunaa! setä seuraavana aamuna kahvipöydässä ilmoitti. Hänen silmänsä loistivat kuin päivä. Se oli aurinkoinen aamu.

— Niinkuin ma sanoin. Viikkoa aikaisemmin, Miina murisi ja suu mutruili.

— So, so! Kustaanpäivä... viikkoa aikaisemmin... on meillä hyväksi nähty! puhisi Pekka piipulleen.

— Sinäkin nähnyt! Miina tuhahti. Mutta setä nauraen lapsille selvitteli asiaa. Kustaanpäivä, kuudes kesäkuuta, oli maakunnassa aikaisempina vuosina ollut yleinen perunan istutuspäivä. Viime vuosina se kuitenkin tässä ja monessa muussa talossa oli siirretty viikkoa aikaisemmaksi, perunalaadusta ja keväästä riippuen jopa toukokuun puoliväliin.

Istutustyöhön käytiin vasta aamiaisen jälkeen. Ennen sitä ajettiin siemenlaatikot pellolle. Ne kannettiin pihamaalle idätyshuoneesta. Kaksikymmentäviisi laatikkoa ladottiin yhteen kuormaan. Niistä kasaantui röykkiö, kamalan korkea kuin muuttokuorma. Muuttopäivä kai tänään olikin kaupungeissa. Päivärannassa se oli vain perunoilla. Iloisia huudahduksia kuului. Kottarainen yksin surunvoittoisesti vihelteli. Se mahtoi köysimiehenä puuhailla jossakin korkealla laatikkokuorman päällä.

Hyvin kuorma sentään kulki ja koossakin pysyi, kun molemmilta puolilta tuettiin. Painoa siinä ei ollut niin paljoa kuin näytti. Ja vaikka olisi ollut enemmänkin vielä.

— Kun meidän Leimu nojailee länkipuihinsa kumipyöräisten edessä, niin siinä lähtee matkaan pienen pitäjän kellotapuli, arveli Pekka. Aivan oikein, ellei tapuli ollut kovin paljon raskaampi kuin laatikkokuorma.

Laatikot nosteltiin sopivien välimatkojen etäisyyteen pellonlaidoissa; että ne eivät joutuisi kyntömiehen tielle, siitä Pekka piti murhetta. Heti aamiaiselta päästyään hän kiiruhti kyntämään. Niin touhuissaan mies oli, että tuskin piippuaan malttoi sytyttää. Koko talonväki seurasi häntä. Miina jätettiin kotimieheksi.

— Saat kuokalla istuttaa omat myöhäisperunasi... Kustaanpäivänä! veisteli Pekka.

— Myöhäisperuna olet itse! Muurahaispesään sinut pitäisi istuttaa! säväytteli Miina puolestaan. Hän ei jäänyt sanavelkaan milloinkaan, ei kenellekään, kaikkein vähimmin Pekalle.

Mutta Pekka ei välittänyt Miinasta, enempää kuin hänen puheistaan. Hetkistä myöhemmin hän jo avasi vakoja yhden toisensa jälkeen. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut piirtää kaistaleiksi koko perunapellon. Olihan Reino jo ennenkin nähnyt perunaa istutettavan, mutta ei tällä tavalla milloinkaan. Vako kynnettiin, perunat istutettiin ja peitettiin. Näin hän muisteli. Täällä Pekka avasi yhä uusia vakoja, välittämättä vähääkään siitä, ehtisivätkö istuttajat perässä. Reino huomautti siitä sedälle, joka hänen lähellään nosteli siemenlaatikoita.

— Perässä aina ehtii! nauroi setä. Selitteli hän sitä asiaa sitten vakavamminkin. Tämä oli talon tapa. Vaot avattiin yhteen mittaan. Istuttaminen voitiin tehdä sitten kyntömiehen paluuta odottamatta. Tosin multa näin menetellen vähän kuivui, mutta lämpeni samalla. Se edisti perunoiden nopeaa juurtumista. Jonkin ajan kuluttua Pekka palaisi peittämään vakojansa. Istuttajat kulkisivat tällöin hänen edellään, kunnes Pekka saisi heidät kiinni. Sitten taas vaihdettaisiin edeltäjää ja niin edelleen pellon loppuun saakka.

Jo Reino ymmärsi. Tämä oli työtä ja aikaa säästävä tapa, kuten monet muut työmenetelmät Päivärannassa.

Siemenperunat olivat kauniisti itäneet. Vihreäsilmuisina ne kurkistelivat laatikoistansa. Ottakaa meidät täältä! Päästäkää peltoon! Painakaa multaan! näyttivät ne pyytelevän. Ne pääsivät siihen iloon, mutta ennen sitä pidettiin istuttajille pieni koulutunti. Vaikka tämä olikin talkootyötä, oli se samalla tarkkuustyötä. Muutamia tärkeitä seikkoja oli siinä otettava huomioon. Siemenperunoita oli varovaisesti käsiteltävä. Idut eivät saaneet loukkautua. Jos näin tapahtui, ei koko idättämisestä ollut mitään hyötyä, vahinkoa päinvastoin. Tässä tapauksessa perunan oli kasvatettava uudet idut, mutta sillä ei ollut siihen enää aikaa eikä sopivaa ainetta. Kuin kananmuna lastukoppaan! Se oli perunanistuttajan ensimäinen käsky.

Itusilmu ylös aurinkoon päin! tämä oli toinen milteipä yhtä tärkeä muistettava. Luultavasti peruna päälläänkin seisten olisi ryhtynyt kasvamaan, mutta jonkinlainen kääntymisen vaiva siinä joka tapauksessa olisi ollut. Peruna ei mahtanut olla kovinkaan nopea liikkeiltään.

Kolmas vaatimus koski istuttajan silmää. Siemenmukulat oli sovitettava oikealle etäisyydelle toisistaan. Mikä se oli? Sitä ei senttimetrin tarkkuudella voitu määritellä, eikä kiinteää mittaakaan siis kernaasti käyttää. Se saattoi vaihdella 25—40 senttiin siemenen koosta, maanlaadusta ja kasvuvoimasta riippuen. Isommille oli varattava hiukan enemmän kasvutilaa kuin pienille. Sen tottui vaistoamaan kuin pallon koppaamisen.

Näin setä puheli ja havainnollisesti opasteli. Hän itse oli sekä helläkätinen että vaistovarainen. Itusilmut hänen käsittelyssään eivät varmaankaan vioittuneet ja mukuloiden etäisyys nähtävästi muodostui juuri sellaiseksi kuin piti. Sen käsityksen siitä sai katselija.

Istutus alkoi ja hauskaa työtä se oli. Talon aikuisilta, jopa lapsiltakin se kävi mainiosti.

Kirsti joutui tädin istutustoveriksi. Hän katseli työtä jonkin aikaa. Täti otti joukon mukuloita kumpaankin käteensä, käveli ja liikehti notkeaselkäisenä kuin hiirtä pyydystävä kissa. Mukulat tippuivat, juoksivat, jäivät kuin itsekin ihmettelemään: Tässä sitä nyt ollaan? Miten se niin sukkelasti kävi?

Kävi se! Muuta ei katselijakaan voinut sanoa. — Minä en milloinkaan opi noin taitavaksi, huokasi Kirsti ääneen.

Opit, kun päivän harjoittelet, täti naurahti. Tätä Kirsti ei uskonut, mutta harjoitukset hän uutterasti aloitti. Oli kai hänelläkin lämpimät kädet, liikkuvat sormet ja nuoren kissan selkä.

Näytti kuin mukulat olisivat aluksi ihmetelleet nuoren tytön kömpelyyttä. Mutta Kirsti ei välittänyt siitä. Huolellisesti hän yritti ja ahkeroitsi ja niin vähitellen kävi, kuten täti oli ennustanut. Työ alkoi häneltä luistaa.

— No, sinähän munit jo kuin vanha tekijä! kehui setä.

— Nyt ei isä ollenkaan ajattele, mitä sanoo, nuhteli Inkeri.

— Enkö ajattele? Mitä tarkoitat? tiedusti isä.

— Luulisi tosiaan sinun jo tietävän, mitä muniminen merkitsee, kummasteli myös Erkki.

— Niin tuota itsekin luulin, mutta taisin erehtyä, myönteli isä.

— Munimiseksi meillä koulussa sanotaan, kun joku oikein munaa.

Istuttajat nauroivat ääneen. Pekan kyntöhevonenkin pysähtyi ja aukaisi leveän suunsa.

— Muniminen kuin muniminen. Parempaa korviketta en minä sille keksi, kivesti Erkki.

— Mistäs sitä alkuperäänsä parempaa, myönsi isä. Hän sanoi jo hyvin ymmärtävänsä, mikä eroitus oli munimisella ja "munimisella" koulussa ja kanalassa. Kirstin istutustyötä arvostellessaan hän luonnollisesti oli ajatellut munimista kanalassa.

Hupaisa päivä hauskoine juttuineen ja yhä hupaisemmaksi se kävi, mitä pitemmälle päästiin. Siemenlaatikot tyhjentyivät yksi toisensa jälkeen. Kohta kaikki istuttajat olivat kuin vanhoja tekijöitä, vaikka suurin osa heistä olikin nuoria munijoita. Pekka hääräsi kuin tulipalossa. Hän puolestaan kyllä piti murhetta siitä, että avattuja vakoja riittäisi. Peittämisen saattoi jättää vaikka puhdetöiksi. Niin hän uhkaili, mutta toisin teki, avasi ja peitti. Vekku availi myyrän pesiä, syviä kuin perunakuoppia. Kaivajaa ei ollenkaan näkynyt, ruskea häntä vain keikkui mustan kuopan peittona.

Miina touhusi tupakartanolta kahvipannuineen. Hän näytti niinkuin olisi ollut vihainen tästä "Kustaanpäivästä" ja enemmän vielä siitä, että kahviakin mokomille työntekijöille vielä piti keittää ja pellolle kantaa. Itse asiassa hän oli iloinen siitä ja emäntää hänessä oli enemmän kuin siinä toimessa tarvittiin.

— Kahville kaikki! Ennenkuin jäähtyy! touhusi hän ennenkuin perillekään asti ehti.

— So, so! Älähän nyt hätiisi kuole! rauhoitteli Pekka piippuaan täyttäen.

— Pois tuo! Ei tippaakaan ennen! komensi Miina.

— Pois, pois, kunhan henkisavut imaisen. Ei se käy yhtaikaa laatuun, myönteli Pekka.

— Ei käy. Sammuu piippu! totesi Ville.

Poutainen, iloinen päivä se oli, eikä kahvitauko suinkaan ollut päivän ikävin hetki, vaikka Miina olikin vihaisen tärkeää ja Ville niin totista poikaa.

Kahvitunnin jälkeen käytiin töihin jälleen. Kirstin ja Reinon vako-osuudet venyivät molemmista päistä. He täyttivät paikkansa. Se tuotti heille kummallekin iloa ja tyydytystä. Toisille istuttajille se merkitsi työn vähennystä, kyntömiehille vain jatkuvaa kiirettä.

— So, so! Kyllä meitä nyt hätyytetään! puheli Pekka hevoselleen. Tämä näytti tietävän, mistä on kysymys. Askeliaan kiihdyttäen se käveli. Tuore, muheva multa sahran siiven edessä juoksi. Mutta viheriöitsevä heinämaa vilkahteli somasti Pekan loksahtelevien säärien välistä. Pojat sen johdosta salavihkaa iskivät silmää toisilleen. Pekka huomasi sen, vaikka touhusi kovasti. Hänellä oli tarkka silmä sellaisiin.

— So, sinä lenkosääri! huudahti hän vääpelin äänellä, niin että vaon pohjalla pyrstöään keikutteleva västäräkkikin sitä säikähti.

Niin kului iloisessa työntouhussa koko keväinen päivä. Se oli viimeinen kylvöpäivä. Kaikki touot olivat nyt maassa.

Varhaisperunat niin talon pellossa kuin kerhopalstoilla olivat jo taimelle ehtineet. Pieninä elävinä neuloina tiirottivat myös juurikasvit, lantut ja porkkanat, sikuri- ja sokerijuuret.

Ilta oli lämmin ja edelleen poutainen. Käsihara juoksi, perkauskuokat heiluivat kerhomailla, Karjankellot kilkahtelivat, iloiset ihmisäänetkin siellä ja täällä. Mutta Vaarinpellon takana mäessä haukkui Vekku oravaa. Pieni pikisilmä nallikka napitteli männyn latvassa, tirskui ja killisteli, Vekku räiski ja aivasteli. Ulompana metsissä ja pelloilla lauleli lähtövirsiään kevät, joka jo kesäksi oli vaihtumassa.

13.

Kesäkuun puoliväliin oli jo päästy. Oli sunnuntai-ilta. Koulun urheilukentälle oli kokoontunut kylän nuorisoa, harmaanuttuisia, jämeriä poikia ruskeissa lapikkaissa. Muutamilla näkyi olevan oikein piikkarit ja verryttelypuku. Voimistelukengissä tepastelevia housutyttöjäkin kerääntyi sinne. Yksi heistä oli muita yritteliäämpi. Kuin pörisevä mehiläinen hän lennähteli likaisen keltaisessa nutussaan. Sen näköinen tylleröinen hän muutenkin oli. Mutta oikeassa kädessään hänellä keikkui musta räpylähansikas.

— Onko teillä tyttölukkari? tiedusti Reino Erkiltä.

— Ei meillä, vaan yläkyläläisillä, selvitti Erkki.

— Sarvelan Sanni se on! Siitä tulee meille pahanpäiväinen vastus, Ville selvensi.

— Tyttölukkarista! Reino ääneen naurahti.

— Älä naura! Se on tarkkakuuloinen kuin kissa, Inkerikin jo puolestaan varoitteli. Eleistä ja pallon koppailemisista päättäen mahtoivat olla vanhoja tekijöitä kaikki. Opettaja touhusi lyöntiympyrän luona kalkkilapionsa kanssa. Kohentaessaan nenäkakkuloitaan hän huomasi tulijat.

— Terve, teille! Tervetuloa selkäänne saamaan, te Päivärannan sissit, koko Alakylän rutusakki.

— Rutusakki! Kuulitteko alakyläläiset, mitä hän sanoi? Päivärannan isäntä takertui yhteen sanaan.

— Kuultiin! Kyllä! Joo! Myönteleviä huudahduksia kuului kentän eri puolilta.

— Kuultiin kyllä ja pannaan hampaankoloon! Tämän jälki-ilmoituksen teki eräs verryttelyhousuinen räpyläkäsi.

— Viitasen Jussi! Meidän lukkari, Erkki taas Reinolle esitteli.

— Pankaa vaikka kahden hampaan koloon, mutta älkää kävelkö kuin lautapää härkä! Täällä voi käydä jukuripäille huonosti! varoitti opettaja.

Hän hääräsi paitahihasillaan. Yhtä vikkelä hän oli liikkeissään kuin sanakäänteissään sulava. Kirkkaat salamat välkähtelivät hänen silmälaseistaan, kun päivä niihin paistoi. Koko joukko kohisi, juoksenteli ja riemuitsi.

— On tämä erinomainen koulu! ajatteli Kirsti.

— Mitähän tuollaisella joukolla sääntöjen mukaisesta pallopelistä tulee? kauhisteli Reino. Tuli parempaa ja jännittävämpää kuin hän milloinkaan olisi osannut odottaa.

Opettaja antoi vihellysmerkin. Koko kenttä kuhahti hiljaiseksi. Kaksi käkeä vain metsämäessä kukkui.

— No niin! Kesä on tullut! Pallopelillä se avataan niinkuin aina ennenkin on tehty!

Opettaja vaikeni hetkeksi. Käet vain kukkuivat.

— Entinen kilpa, vai mitä? tiedusti hän.

— Alakylä ja Yläkylä vastakkain! Päivärannan isäntä täydensi.

— Vastakkain! Joo! Joo! kuului kentältä nyt moniääninen myöntymys. Metsästä kuului käkien kukku ja härnäävä käkätys.

— Lukkarit! Lukekaa joukkonne!

Sarvelan Sanni pompahti joukosta eroon, Viitasen Jussi samoin.

— Tänne Yläkylän sakki... koko sakki ympärilleni kokoon! Sanni kukersi kantapäällään kehää piirtäen.

— Alakylä tänne! Jussi, pienikokoinen poika, nousi varpailleen. Kädet rinnan yli ristittyinä hän tarkasteli kokoontuvaa joukkoaan kuin mikäkin Napoleoni. Myös Reino ja Kirsti asettuivat hänen joukkoonsa.

— Onko täydet määrät? tiedusti opettaja.

— Kaksi yli! Napoleoni matematiikan miehenä ensiksi ilmoitti.

— Yksi, kaksi, kolme minulla! kukersi Sanni, lätkäyttäen itikan säärivarrestaan.

— Karsi se yksi! opettaja määräsi.

— Kenenkähän minä... Sanni tutki ja tunnusteli silmillä kuin neulanterillä.

— Potki minut, vasen etusormeni on sinkka, esitteli Peltosen Mikko.

— Sinut! Et mene, etkä istu! Vaikka ei olisi vasenta kättä ollenkaan! Siihen ei ollut Mikolla nokan naputtamista. Mutta tällä välin Sannin haukansilmä oli iskenyt erään toisen jehun niskavilloihin.

— Tittulan Hetan poika! Sinä mölli! Joudat penkille siitä niskavillojasi raapimaan!

Mölli hän olikin, käveli känkkyröitsi tosiaan niskaansa kyhnien. Mutta hampaankoloon hän varmasti osasi laittaa. Hän oli sen näköinen kentän laitaan toikkaroidessaan.

Lukkarit "heittivät huttua". Yläkylän mehiläinen voitti, juuri nipin napin sai näppinsä nuppiin kiinni, mutta kiertämään hän mailan kuitenkin kykeni likaisen kellertävän puseronsa ympäri.

Tuota pikaa hän määräsi lyöntivuorot. Napoleoni puolellaan järjesteli kenttää kuin shakkilautaa. Opettaja ja Päivärannan setä toimivat itseoikeutettuina palkintotuomareina. Vihellysmerkki kuului, peli alkoi.

Napoleoni seisoi keskikentällä kuin liikennepoliisi viisikulman anjovispurkissa, valkoiset hansikkaat vain puuttuivat.

— Sinä tuonne! Kalle tänne! Askel vielä! Seis siinä! hän komenteli nasevasti kuin sotapäällikkö. Tuskin minuuttia oli kulunut, kun jokainen seisoi omalla paikallaan. Reinon hän määräsi sivustamieheksi suuren männyn juurelle maantieaidan varrella. Silminnähtävästi se oli toisarvoinen paikka, jossa ei ollut mitään tehtävää. Monnin paikka! Reino puraisi huultaan. Antaahan ajan kulua.

Mutta peräti toisella tavalla tapahtui Sarvelan Sannin ryhmitys ja järjestely. Hän juoksi ja sätkähteli, talutteli tukasta, nipisteli korvasta, tarvittaessa potkaisi takapuoleenkin kaikkein hitaimpia kuhnureitansa. Niin vain hänkin omaa patenttimenetelmäänsä käyttäen sai lyömäjoukkonsa järjestykseen, eikä liioin siinä mahtanut olla muutoksiin aihetta. Itselleen hän oli varannut seitsemännen vuoron. Siinä oli aukko. Hän hypähteli ulompana, luimisteli, kotkotteli, niisti touhukkaasti nenäänsä.

Pilli soi pitkään.

Ensimmäinen lyöjä oli pieni tiainen, mutta näkyi kaikesta, ettei hän ollut ensi kertaa pelissä. Maannuoliaista poika heti tavoitteli, kolmannella yrittämällään saikin niin pitkälle, että pääsi ensimäiselle pesälle. — Hyvä, naskali! Sanni antoi tunnustusta, poika lisäsi vauhtiaan.

Toinen lyöjä oli kookas tyttö. Hän veteli olan takaa, mutta ei saanut osumaan. Kolmas toki sentään sattui. Se oli mainio koppilyönti keskikentälle. Tyttö lähti kuin saunan edestä, naskali samalla ensi pesästä. Jos koppi tulisi, niin paloivat molemmat. Ei mitään koppia.

— Hyvä, hyvä!

Rouva mehiläinen joukkonsa kanssa riemuitsi.

Kolmas lyöjä oli auttamaton kuhnuri. Jo etukäteen Sanni sen tiesi. Hän haukkui kuin rastas ja potkaisi pojan penkille. Sitä kopparikin erehtyi nauramaan. Sillä välin naskali ja pitkä tyttö onnistuivat karkaamaan. Sanni nauroi, mutta Napoleon rykäisi uhkaavasti.

Neljäs paloi pesällä. Viides löi nuoliaisen ja pääsi. Kuudes sai hyvän lyönnin ja selvitti ruuhkaa. Viimeistä juoksua kyttäilemässä oli jo kolme, kun Sanni vuorollaan sylkäisi kämmeniinsä ja koppasi mailan.

— Hei kaikki! herätteli Napoleoni joukkoaan.

— Heipä hei! terästi Sanni juoksijoitaan.

Heti ensi lyönnillään hän säväytti vasemmalle voimallisesti kiirivän maannuoliaisen, mutta toinen sivustamies pysäytti ja koppasi sen taitavasti. Sanni kiljaisi juoksijat paikoilleen. Mistä ihmeestä hän nuoliaisensa kohtalon niin hyvin arvasikin?

Toinen lyönti sattui yhtä nasevasti, suunta vain kohti Napoleonia, joka kunniaa tehden iski kantapäänsä yhteen. Pallo palasi lukkarille. Sanni varautui viimeiseen lyöntiinsä. Vasemman sivustan nuoliainen siitä tulisi, se näkyi selvästi. Koko kenttä odotti hievahtamatta. Pallo heltisi lukkarin kädestä. Salamannopeasti Sanni sätkähti sivuun ja iski.

— Hei, Reino! Pidä varasi! Erkki keskikentältä huudahti. Mutta se oli jo myöhäistä. Sannin nopea nuoliainen pyyhkäisi oikeanpuoleista kalkkiviivaa, hyppeli kuin harmaa hiiri. Reino myöhästyi sekunnin murto-osan. Karkulainen hypähti männyn ohitse, pujahti aidan alitse, samaan riemuun ojan ja maantienkin ylitse.

Sanni heitti mailan, hypähti ja kiljaisi lähtökäskyn. Pesät tyhjenivät, lyöjät huusivat, kaksi kulmuriakin palaneiden häpeäpenkillä ääneen hihkui ja kiljahteli. Riemukas kaiku vastaili Yläkylän metsistä. Iloinen koira jossakin päin haukahteli.

Sanni vei koko joukkonsa läpi, itselleen hän nykäisi viidennen juoksun ja kunnialyönnin. Reinon silmiä hämärsi, kurkussa niin oudosti kiristi, kun hän maantien takaa kanervikosta etsiskeli karkulaista, Uhkaavan näköinen Napoleoni katseli, koko hänen kenttäjoukkonsa äänettömänä tuijotteli.

— No, sattuuhan sitä! lohdutteli Päivärannan isäntä Reinoa ja alakyläläisiä.

— Sattuu, väliin hyvinkin sattuu! myönteli opettaja Yläkylän puolesta. Mutta Reinon mielestä se oli laiha lohdutus, parempi kuin ei olisi sanonutkaan.

Puolet vaihtuivat kohta tämän jälkeen. Sanni hääräsi ja touhusi kentällä. Napoleon luetteli lyöntijärjestyksensä kuin aapiskirjasta. Reino joutui viimeiseksi.

Aika hyvin alakyläläisetkin löivät, mutta muuten heillä tänään tuntui olevan huono viuhka. Ensimäisellä vuorolla saatiin vain yksi juoksu. Sen toi Napoleon itse. Reino ei tässä vuorossa päässyt ollenkaan lyömään. Se oli hänestä yhdentekevää.

Ei yläkyläläisilläkään toisessa vuorossa ollut enää sellaista onnea. Yhden juoksun he vain saivat. Paljon sittenkin oli heillä etumatkaa. Peli puolimatkassa, voitto jo selvä. Jälleen vaihtui vuoro.

Ensimäinen läpäisi, toinen ja kolmaskin kiritaipaleesta selvisi. Ville ja eräs pikku tyttö löivät enää ennen Reinoa. Ville iski lyhyitä nuoliaisia. Milteipä kaikki lyöjät täällä yrittivät vain nuoliaisia. Puolustuskin oli järjestetty tätä silmällä pitäen. Sannilla erittäinkin. Takakenttä oli milteipä tyhjä...

Reino koppasi mailan ja iski heti hartiavoimalla pitkän, vetävän ilmalyönnin. Se sattui! Se oli riittävän korkea, ei liiaksi sentään. Perämies juoksi, mutta suoraan, kiitävä pallo oli häntä nopeampi.

— Mene! Tulkaa! huusi Napoleon.

Reino viivästyi vähän, mutta lähti kuitenkin. Kaikki pesät tyhjenivät. Perämies paineli pallon perässä kuin kiiliäinen. Sanni kiljui ja kihisi. Kenttä kiehui ja kuhisi. Pallo lensi välikopparin kautta ja pysähtymättä edelleen. Ensimäiset juoksijat ehtivät jo maaliin — kolmas, neljäs. — Enää puuttui vain lyöjä ja eräs pieni tyttö. Pallo kiiti heidän ylitseen. Lukkari kyttäsi räpyläkäsi koukistettuna kuin saalista vaaniva haukka. Jos hän onnistuisi, niin kaksi palaisi. Reino veti kuin sadan metrin viestissä. Hän kuuli pallon kopsahtavan odottavan käteen... Kiinni tarttumatta se putosi maahan. Vielä kaksi juoksua saatiin. Koko kenttä kohahti.

— Voi sinuas, sinä mätäräpylä! Sanni torui ja kaakatti.

— Hyvä!

Napoleon sanoi ja koppasi mailan maasta. Seurasi hänen lyöntivuoronsa.

Hän sai siitä juoksun, ei muuta. Reinon vapaalyönti jäi tuloksettomaksi, koska pian tämän jälkeen vaihtui vuoro. Viimeisissä erissä käytiin tiukka kamppailu, jännittävämpi kuin milloinkaan ennen. Se päättyi tasapeliin, yhdeksän yhdeksää vastaan.

Se oli tulos, johon kaikki voivat olla tyytyväisiä. Mutta opettaja oli tyytyväisin kaikista.

— Enemmän tällaisia iltoja! Nuo kaupunkilaiset ne ovat kuin hiivasieniä! Vielä enemmän niitä pitäisi tänne saada! Se antaisi elämällemme kelpo säväyksen! Ja heille itselleen se vasta oikein terveellistä olisi.

Näin hän kehui, säväytteli väliin ja auringonsäteet hänen nenäkakkuloissaan iskivät kirkkaita salamoita.

Ennen joukkojen hajaantumista myös kerhoneuvoja siihen joutui, kuin kutsuttuna polkupyörällään kentälle vierähti. Ehkä olikin kutsuttu. Sellainen kyllä sopi niin opettajan kuin Päivärannan sedän säväyksiin.

— Mainiota! Jälkiruoaksi saamme nyt kotirintaman tilanneselostuksen! huudahti opettaja.

— Tässä viheriäisellä kentällä heti tuoreeltaan sen nautimme! täydensi Päivärannan setä.

— Istukaa kerhopiiriin! komensi opettaja.

Se tapahtui nopeasti. Neuvojaneiti löysi itsensä pian kolmenkymmenen kiinalaisen keskeltä. Siitä motista e: leikillä enää livistetty. Tilanneselvitys oli ainoa pelastus.

Hänellä ei ollut papereita, ne nähtävästi olivat pyörälaukussa. Mutta selvisi hän siitä ilmankin, kun selvittämään pääsi. Paljon hyvää työtä oli jo tehty, tekemättä sama määrä, ehkä enemmänkin vielä. Rikkaruohosotaan oli jokaisen varustauduttava! Kevätkesän muut tuholaiset, kirpat, toukat ja jaloin juoksevaiset, oli hyvissä ajoin motitettava. Ammattitaitoa ei näyttänyt puuttuvan, kun vain hyvää harrastusta riittäisi.

Näin hän neuvoi ja puheli ja pelastui kunnialla motista. Siitä ilosta hän tarjosi jälkiruokaa, joka maistui kiinalaisista vielä paremmalta kuin sammakot ja etanat.

Osuuskauppa oli ryhtynyt välittämään jo vihanneksia kaupunkiin. Kaikki kelpasi ja kävi kaupaksi hyvään hintaan: salaatit, retiisit, porkkanat ja punajuuret, jopa nokkoset. Ja varhaisperunat! Onnenmyyrä, kenellä niitä viikon parin kuluttua myytäväksi olisi vaikkapa vain muutamia litroja.

— Kahden viikon kuluttua niitä olisi monella! opettaja keskeytti.

— Niiden kasvua kahden viikon kesäisinä päivinä voitaisiin paljonkin jouduttaa, Päivärannan setä käytännön miehenä tähdensi. Siihen neuvojaneiti heti tarttui, ehkä hänellä ei muuta sanottavaa enää ollutkaan.

Varhaisperunan taimia on ahkerasti harattava, keveästi mullattava, mahdollisuuksien mukaan myös lannoitevesillä kasteltava. Se maksaisi vaivan.

Kerhoneuvoja oli puhunut puhuttavansa. Mottipiiri aukeni ja neuvokas vanki pääsi vapauteensa jälleen. Huomispäivänä hän varmasti pyörähtäisi monessa paikassa. Oli syytä panna kuokat ja harat heilumaan jo senkin vuoksi. Kukapa tuollaiselle kehtaisi näyttää ruokkoamattomia palstoja.

Sovittiin viikon kuluttua tapahtuvan uusintaottelun ajasta.

— Silloin ette pääse omillenne juuri näin helpolla, uhkasi Sanni räpyläänsä heristäen.

— Perästä kuuluu! heitti Napoleon olkapäänsä ylitse.

Hän on kyläsuutarin poika, puolikuntoinen suutari jo itsekin! Kotimatkalla Ville sen Reinon korvaan kuiskasi niin kuuluvasti, että "suutari Napoleon!" helposti sen kuuli. Ei värähdystä kasvoissa! Ei missään merkkiä, että hän olisi välittänyt siitä. Aika intiaani! Pallopäällikkö eri luokkaa!

— Joudatko tänä kesänä meille tuorerehua valmistamaan? Päivärannan setä tiedusti häneltä.

— Joudan! vastasi Napoleon.

— Huomenna aloitetaan. Tule aamulla!

— Tulen! Hyvästi!

Siellä Napoleon jo meni omaa tietänsä suutarin mökille. Oli jännittävää nähdä hänet heinähanko kädessä. Uutta ja kiintoisaa olisi myös huominen työ, tuorerehun valmistus. Siitä oli ollut puhetta. Oli katseltu tyhjää säiliötä ja suuria täysinäisiä happopulloja.

Reino jättäytyi toisista, hyppäsi ojan yli ja istui kivelle. Pieni sisilisko livahti kiven reunan ylitse, pysähtyi liikkumattomaksi kuin harmaa tikku. Siinä oli sen taito ja voima, Napoleon hänkin omaa luokkaansa. Suurta "rakennushirttä", havunneulasta kiskova muurahainen tuossa toinen, kukkuva käki kolmas. Kuka neljäs? Vaikkapa vähäinen pallopelin kenttämies, joka pallon päästi livahtamaan. Tappio ja voitto, viisi viittä, tempaus munausta vastaan. Verraton päivä! Huominen ei varmaankaan hullumpi. Oli jännittävää päästä heinätöihin Napoleonin toverina.

14.

— Niittokone jo rapisee! Pojat herätkää!

Erkki juoksi ikkunaan. Myös Reino unimielissään oli jotakin rapinaa kuullut. Hänkin kiiruhti katsomaan. Mutta Ville veteli unia kuin seinähirsiä.

— Haravaa pääset ajamaan! Senkin unikeko!

— Kekoko! urisi Ville.

Erkki kiskaisi koko miehen peittoineen ja lakanoineen lattialle. Muu siinä ei auttanut.

— Mikä nyt? Onko joku sinulta housut varastanut? Ville istui lattialla unisia silmiään hieroen. Hän selvisi siitä. Haravakoneen pukkia hän sentään ei halunnut luovuttaa.

Eilinen Napoleon, se puolikuntoinen suutari, siviilissä vain Heikki, odotteli heitä jo pihamaalla. Kenttäharmaa univormu hänellä yhä vieläkin oli, mutta jalassa pitkävartiset kumisaappaat. Setä tuli viikatteineen heinäpellolta. Hänen perässään astuskeli Pekka letkuvin säärin. Auringonnoususta alkaen hän oli ollut apilaa kaatamassa.

— Siellä on teille, pojat, tuoretta säilötavaraa, kehahteli hän. Korvike myös hyvin maistui. Kolme kuppia hän imaisi yhteen menoon.

— Mistä tuo Luojan hyvyys riittää sinulle! nurisi Miina.

— So, so, ole huoleton!

— Luojan hyvyys on loputon! lohdutteli Pekka häntä.

Kahvia juotaessa tehtiin työnjako. Ville tosiaan pääsi haravan pukille, tytöt heinää kokoamaan, pojat säiliön viereen ajamaan. Isot naiset avustaisivat, minkä töiltään kerkisivät. Isäntä ja suutarin Heikki ryhtyisivät säilömään. Tehtyä työnjakoa vastaan ei kellään ollut valittamista, kaikkein vähimmin Pekalla, joka hetken vielä heinää kaadettuaan pääsisi myllyyn. Se vastasi Pekalle milteipä kirkkomatkaa.

Tytöt ja Erkki riensivät hankoineen ja haravoineen pellolle. Reino jäi Pekalta hevosta odottelemaan.

Pekan kaatama apilalohko tuoksui kuin kukkatarha. Kukkia siinä kaadettu olikin, liljan valkoisia, tuoreen punaisia mahdottomat määrät. Kirsti heittäytyi pellolle syleilemään ja haistelemaan niitä. Vasta niitetyn, juuri kukkaansa puhkeavan apilan tuoksu oli jotakin hurmaavaa. Siinä oli eteläntuulta, kesän aurinkoa ja taivaan mannaa! Ei ihme, että mehiläiset sitä riensivät pitkien matkojen takaa etsimään.

— Pois alta, taikka järveen ajan!

Ville sieltä tulla touhusi laahusharavoineen. Hän jätti lähemmin selittämättä, itsekö hän aikoi ajaa järveen, vai Kirstinkö halusi sinne heinäkääröjensä matkassa kieritellä. Hauskasti hänen haravansa vain heinät laahasi. Kun kasa tuli riittävän suureksi, niin koneen kampa itsestään nousi. Tuota varmaan olisi osannut tehdä kuka tahansa. Eihän siinä muuta kuin istui ja katseli. Mutta Ville kylläkin oli mahtavaa poikaa, kun hän sieltä liikkuvalta valtaistuimeltaan tavallisia maan matosia katseli.

Reinokin jo siihen joutui kumipyörärattaineen. Heti päästiin kuormaa tekemään. Nopeasti se neljältä talikkomieheltä kävi, vaikka heidän joukossaan olikin kaksi naista. Tasalaiteilleen nostettu kuorma lienee ollut riittävän raskas. Sitä mieltä oli ainakin Leimu. Se päristi, astui, eikä pysähtynyt enää. Ajosillan lähestyessä se otti vauhtia. Sen raudoitetut kaviot iskivät kipunoita kivestä. Yksi humaus vain ja kuorma seisoi ullakolla säiliötornin vieressä.

— Sieltäpä vauhdilla tullaan! isäntä ihmetteli. Mutta toimeksi he itsekin olivat laittaneet. Rehuvaaka häkkilavoineen riippui orressa. Säiliön luukku oli auki, kumikannut, happopullot ja vesitiinut, kaikki jo paikoillaan. Kovin salaperäiseltä heidän puuhailunsa näytti, niinkuin jotakin fysiikan koetta olisivat valmistautuneet suorittamaan. Kokeilua tuorerehun valmistus oli ollutkin pari vuosikymmentä aikaisemmin. Muutamissa paikoissa se oli sitä yhä vielä, Päivärannassa kuitenkin jo yhtä, luonnollinen toimitus kuin heinänteko muutamaa viikkoa myöhemmin.

Ensiimäinen rehukuorma punnittiin. Seuraavat arvioitiin sen mukaisesti, jos kuormantekijät vain osaisivat tehdä samansuuruisia.

— Oliko se niin tarkkaa?

— Kyllä! Säilykeliuosta käytettiin määrätyt litrat määräkiloille heinää. Siinä virsta, missä tolppa! Vanhojen sana, nykyhetken vaatimus.

Näin isäntä puheli, samalla kun nosteli heinää vaakaan. Satoisan joustavasti se häneltä kävi. Vaakahäkki täyttyi nopeasti, merkittiin muistilautaan ja tyhjennettiin alas. Heinäniput humahtelivat hauskasti tyhjän säiliön pohjalle pudotessaan. Ensimäinen kuorma meni eikä tuntunut missään. Niinkuin kissa olisi räsymattoon kääräistynä luukusta tipautettu. Seitsemänsataaviisikymmentä kiloa! Reinon täytyi varta vasten kurkistaa säiliöön, joka näin kauan oli häneltä suuruutensa salannut.

Sitten heillä oli jo kiire uutta kuormaa noutamaan, kuormaa kuorman jälkeen. Muutoin ei säiliö täyttyisi koko kesänä.

Tytöt pellolla olivat kasanneet heinää kokoon. He olivat sitoneet päähänsä apilaseppeleetkin. Karjakko-Anni heistä komein ilmestys oli. Hän loisti ja hymyili kuin nuori morsian, mahtoi ollakin. Ainakin Miina joskus näin vihjaili.

Rivakasti heiltä työ jo kävi. Reino sai milteipä aina ajaa ja kuorma täyttyi ihan silmissä. Pojat arvioivat sen ensimäisen suuruiseksi.

Mitä ajatteli Leimu? Se vastasi teoilla. Pian jälleen sen kaviorauta ajosillasta tulta iski. Humaus kävi suuressa ovessa.

Heikki hääräili alhaalla liuosruiskuineen. Kumisaappaat, kumiruisku, kumikintaat. Eristyskaapelia kohta koko mies! Mitä tuollainen "kumittaminen" oikein merkitsi?

— Happoliuos on syövyttävää myrkkyä.

— Myrkkyäkö? Eikö se syövytä sitten myös lehmien hampaita ja ruoansulatuselimistöä?

— Sinä et ole ensimäinen, joka sitä epäilee, naurahti setä.

— Antaa tulla vain! Heikki alhaalta huusi. Annettiin hänelle apilanippuja niskaan että lopsahteli. Setä kertoi happoliuoksesta samalla:

— Epäilemättä näin kävisi, jos liuosta juotettaisiin eläimille. Tuorerehu kahden kolmen kuukauden kuluttua käytettynä on kuitenkin täysin vaaratonta. Tämä on sekä tieteellisesti että käytännöllisesti kokeiltu. Kas niin! Antakaa painua taas!

Leimu ymmärsi sen lähtökäskyksi. Siksi se olikin tarkoitettu.

— Nyt tehdään töitä!

— Päivällisaikana mennään uimaan!

Pojat puhelivat. Leimu myönteli korvillaan, paineli eteenpäin että pelto jytisi.

Kahdeksan kuormaa ajettiin aamiaisiin mennessä. Kuusituhatta kiloa säiliössä! Se oli saavutus, jonka jälkeen kaurapuuro tuoreen maidon kyyditsemänä maistui.

— Tämä on hyvää, todisti Napoleon. Siihen ei ollut lisättävää muilla kuin emännällä, sitä samaa, puuroa ja maitoa. Hän täytti uudelleen lautaset ja lasit, jotka vaivattomasti tyhjenivät. Se kävi kuin tuorerehun valmistus pellolla ja navetassa, yhtä taitavasti ja nopeasti.

Aamiaisen jälkeen kiiruhdettiin jälleen töihin. Rehu tulisi sitä parempaa, mitä tuoreempana se saataisiin säilötyksi. Ullakolla kuormia purettaessa keskusteltiin tuorerehusta edelleen. Reino oli halukas saamaan lisätietoja. Isännän selityksissä ilmeni sellaista, joka oli kiintoisaa myös Erkille ja Heikille.

— Kuuntelin viime keväänä, kun eräs agronoomi radiossa piti esitelmän tuorerehusta, aloitti Reino.

— Mitä muistat siitä?

— Esitelmöitsijä sanoi, että lehmät tuorerehua saadessaan antavat vitamiinirikkaampaa maitoa. Onko se totta?

— Kyllä.

— Onko se tutkittu?

— Tiedemiehen tarkkuudella. Käytännössä myös. Sellaisia tutkimuksia te itsekin teette joka päivä.

— Mekö tutkimuksia?

— Mitähän isä tuolla taas tarkoittaa?

— Sitä, mitä sanoin. Mielihyvällä kesäistä maitoa nauttiessanne te samalla olette koekaniineja. Tulokset näkyvät elämän vireytenä, loistavat kasvoistanne.

— Mutta eihän meidän lehmille kesällä tuorerehua syötetä.

— Vai ei syötetä! Ajattelehan asiaa vähän tarkemmin! Erkki nojasi hankoonsa ja ajatteli.

— Ai, ruohoa laitumella!

— Tuota minäkään en huomannut.

— Enkä minä! myönsi Napoleon alhaalta. Säiliö tuntui olevan kuin paras mikrofooni.

— Kesämaito on kyllä paljon parempaa kuin mitä talvella kaupungissa saamme, sen tilkan kuin saamme, todisti Erkki.

-— Ja sellaista viiliä kuin täällä olemme syöneet, en ole kaupungissa saanut kesällä enkä talvella.

— Tämä kaikki hyvyys saa alkunsa tuorerehusta, jota lehmät runsaasti nauttivat laitumella. Siitä ne saavat kesän tuoretta voimaa, joka maidon muodossa siirtyy ihmisiin.

— Ja vasikkoihin.

— Niihinkin! Mutta vielä asiaan mennäksemme. Tällä tavalla säilötty tuorerehu pidättää milteipä kaikki rehun kesäiset ominaisuudet. Jos talvella runsaasti voimme syöttää tätä lehmille, merkitsee se lähipitäen samaa kuin käyttäisimme niitä laitumella läpi vuoden. Mitä enemmän tuorerehua maassa valmistamme, sitä runsaammin ravintorikasta maitoa saamme, tekin kaupunkilaiset. Tämä on erittäin tärkeä asia nykyhetkellä, jolloin elintärkeitä ravintoaineita ei ole maassa riittävästi.

— Meidän apilapeltomme se onkin sitten vasta eri aarre!

— Hyvä on, että huomaat. Mutta nyt on niin tuore heinä kuin heinäjuttu loppu taas. Uusi kuorma noutakaa!

Se kävi kuin ammattimiehiltä, Leimu mukaan luettuna. Mehevät apilakuormat nousivat, vajosivat säiliöön, jossa Napoleon niitä taitavasti levitteli ja ruiskutteli.

— Päivällisiltä päästyään pojat lähtivät uittamaan hevosia niinkuin Leimulle oli luvattu. Järvi oli tyyni, vesi kuin rieskamaito. Niin lämmintä oli ilmakin, että ihan väreili. Kärpäsetkin torkkuivat viitsimättä härnätä. Sudenkorennot, pienet loistolennokit, seisoivat ilmassa värisevin siivin.

Mutta hevoset kahlasivat kilvan veneen edellä. Vekku täytyi pudottaa. Se rapisti vastaan ja kääntyi heti rantaan päin. Reino hyppäsi Leimun selkään ja piti kaulasta kiinni. Ratsu porhalsi sitä uljaammin, korskahteli vain mielihyvästä.

Kilpaa heidän oli määrä uida. Reino pudottautui järveen ja roolasi. Leimu veteli vain "koiraa" tahi ehkä se oli "hevosta"? Kuka oli tutkinut, kumpi ensinnä uimaan opetteli, koira vaiko hevonen? Jos nyt järvessä "koiraa" vetävistä oli kysymys, niin ensi tilalle oli asetettava Leimu. Rantakiville käpsähtämisessä ja uimapukunsa kuivattelemisessa Vekku taas oli koko joukkueen yliveto.

Tuorerehua tehtiin neljänä päivänä. Kaikki kotilohkojen apila oli tämän jälkeen pystyssä, kuten Pekka sanoi. Säiliö oli täynnä ylimääräistä luukkuansa myöten. Syksyyn mennessä se laskeutuisi puoleen odelmasatoa vastaanottamaan. Rehu peitettiin pergamenttipaperilla ja laudoilla. Niiden päälle laskettiin väkipyörän avulla tarkoitusta varten valettuja sementtipainoja.

— Ellei rehu tuolla nyt mätäne, niin ei sitten missään! arveli Kirsti.

— Sepä tässä taika onkin, kun ei se mätäne, nauroi setä. Ihmeitä on monenlaisia.

Mutta lehmien silmillä katsottuna iloisin ihme oli pytty ja sen sisältö, tuhansia kiloja hyvää tavaraa, varastoon säilöttyä kesää. Kun se siellä syystalveen asti painuisi ja sopivasti hautuisi, niin mölähtelevä riemu kiertäisi ympäri pöytää.

Sen aiheuttajat myös saisivat palkkansa. Ravintorikasta, vitamiinipitoista maitoa, kesäistä eloa he saisivat talvisiin jäseniinsä niin maalla kuin kaupungeissa.

15.

— Huomenta, tytöt!

— Huomenta, isä!

— Hyvää huomenta, setä!

— Te olette varhaisia tänään. Mitä te oikein kuoputtelette siellä?

Isä jätti säkkinsä tielle ja asteli tyttöjen luo kerhomaalle. Se oli rikkaruohoista vapaa, hiljakkoin harattu ja kasvukuntoinen.

— Minun mielestäni ei täällä näytä olevan nyt mitään tekemistä.

— Meidän mielestämme paljonkin.

— Nukuimme huonosti koko viime yön ja täällä nyt taas olemme.

— No, johan Ihme! Vai että painajaisia ihan tunsitte! Ehkä pojat olivat kätkeneet ampiaisia sänkyihinne...

— Tänne niitä on kätketty eikä sänkyihimme.

Häntä talutettiin kädestä, sormella osoiteltiin.

— Juurimatoja kaalissa! Se on tavallista tähän aikaan.

— Ja tuollaisia vihreitä otuksia lehdissä! Katsokaa, hyi!

— Hyi, minunkin puolestani. Mutta tällaisiin pieniin vastoinkäymisiin maanviljelijän ja siksi aikovan täytyy aina varautua.

— Sanotko sinä näitä pieniksi vastoinkäymisiksi? Inkeri kieritti kattopäreen päälle pari lihavaa vönkälettä.

— Meheviä suupaloja! Jos joku kiinalainen näkisi, niin ihastuisi ikihyväksi.

— Hyi, hyi! Vihaan myös kiinalaisia, kun ajattelenkin, mitä kaikkea he voivat syödä!

— Etanoita ja kaalimatoja vain elääksensä. Niinkuin, nämä madot kaalia ja kaalin juuria, me itse lanttua, kaalia ja paljon muuta. Syömme elääksemme... elämme syödäksemme. Elämä on näin proosallista. Mutta siitä huolimatta vaalikaamme ihanteita. Tuho kaalimadoille! Sääli kiinalaisille! Muutenkin he raukat mahtanevat nyt olla liian lujilla, niinkuin me muutkin, tämän pallopahaisen kaikki eläjät. Ei kaalimatoja edes syötäväksi.

— Tulisivat meiltä ostamaan. Kirsti roiskautti suuren madon käytävälle ja murskasi sen.

— Ilmaiseksi saisivat... vaikka inhoankin heitä, lupaili Inkeri.

— Tehän kiehutte pyhää vihaa kuin ristiritarit muinoin. Se on oikein. Pyhä viha, pyhä rakkaus. Se jättää jälkeä. Mutta miten ja minkälaisin asein te taistelette näitä muhamettilaisianne vastaan?

— Käytävälle vain ja henki pois.

— Kuumaa vettä haetaan ämpärillinen. Siinä varmasti kuolevat!

— Varmasti! Mutta enpä näkemättä olisi uskonut teitä tuollaisiksi inkvisiittoreiksi.

— Kyllähän isän on hyvä puhua, kun ei ole oma lehmä kaivossa.

— Eikä matoja kaalimaassa.

— Minä myönnän, peräännyn hyvässä järjestyksessä. Kuitenkin, hyvät uskonritarit, sallikaa minun vanhana kokeneena vähän neuvoa teitä tässä asiassa, että uskottomien turilaittenne tuho sitä täydellisemmäksi tulisi.

— Sitä juuri me haluamme.

— Neuvo siis, äläkä viisastele.

— Lupaan sen pyhästi. Olen totinen kuin turilas itse. On olemassa eräitä seikkoja, sanokaamme suuntaviivoja, joita ristiritarin aina täytyy johtotähtenään pitää taistelussaan uskottomia vastaan.

— Turilaita tarkoitat!

— Vaikka niitäkin. Taistelijan täytyy olla sekä joustava että viisas.

— Entä vielä?

— Hänen on osattava hymyilemisen taito tappaessaankin. Sitäpaitsi hänen täytyy hallita hyvin matematiikkaansa. Laskea... lämpimästi laskea... kylmästi laskea. On harkittava aika, miten tuon asian ja tuholaisenkin kanssa on meneteltävä. Kannattaako tämä yritys, vai teenkö siinä hölmöläisten työtä.

— Isä varmaan ajattelee meidän työtämme nyt sellaiseksi.

— Niin juuri! Mistä tuon noin hyvin arvasitkin.

— Totta kai minä isäni ajatukset arvaan.

— Tarkoittaako setä, että meidän pitäisi jättää tämä?

— En suinkaan, vaan päinvastoin. Mutta ennenkuin jatkatte, teidän pitäisi levähtää ja sovittaa käytäntöön koulussa opittua matematiikkaanne.

— Tarvitaanko matematiikkaa matojen tappamisessa? nauroi Kirsti.

— Kaikkea isä keksii! kummasteli Inkeri.

— No, nyt te alatte tulla oikeaan matojen tappamisvireeseen. Ensin vain vähän sitä käytännön matematiikkaa. Laskekaapa, noin vain summittain arvioikaa, montako juuri- ja lehtimatoa saisitte tuota menetelmäänne käyttäen nitistetyksi, sanokaamme vaikkapa kymmentuntisena kesäpäivänä?

— Ainakin tuhannen.

— Älä, tyttö! Kymmenentuhatta minä lupaan.

— Saul kaatoi tuhannen, David kymmenentuhatta, olisihan se uljas määrä. Mutta sinä päivänä, jona te tappaisitte nämä, vaikkapa kymmenentuhatta, jokin suloisen näköinen, keltaisin siivin leijaileva kaaliperhonen antaisi uuden elämän sadalletuhannelle. Ja kun näitä "enkeleitä" liitelee päivän mittaan kerhopalstoillanne enemmän kuin teillä on sormia käsissänne, merkitsee se teille... Ja mitähän se merkitseekään? Teidän se pitää ratkaista, koska kouluja olette käyneet ja matematiikkaa harrastatte.

— Me tulemme lyödyiksi tässä taistelussa.

— Surkeasti hakatuiksi.

— Niin tulette, ellette käytä järkeänne ja sovita käytäntöön tehokkaampia asoita..

— Mistä me niitä tähän hätään keksimme? tuskaili Inkeri.

— Ei teidän tarvitse niitä keksiä, ei muuta kuin käytäntöön sovittaa. Inkeri, juoksehan hakemassa minun oikeanpuoleisesta kirjoituspöytäkaapistani paperipussi, jonka tunnuksena on pääkallo ja kaksi sääriluuta! Seinänaulasta ikkunanpielestä otat samalla ruiskun.

— Tiedän!

— Ne molemmat tuot tänne!

— Kyllä, isä!

Synkkäkatseisesta ristiritarista ei näkynyt enää jälkeäkään. Perhoksi keventyneenä hän liiteli kerhopalstoilta pihamaalle. Pian hän etsittävänsä löysi. Vain pienen aikaa setä ja Kirsti kahden ehtivät taistelumatematiikkaansa harjoittaa. Setä puheli:

— Viljelijän sotasuunnitelma eläintuholaisia vastaan perustuu näiden pohjattomaan ruokahaluun ja ahneuteen. Jo esi-isämme ammoisina aikoina olivat tämän keksineet petoeläimiä pyytäessään. Olet ehkä kuullut sananlaskun: Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen! Suu vetää tuhoon nämäkin kaverit. Kun ripottelemme makealta maistuvaa myrkkyjauhetta kasvien juuriin ja lehdille, niin tuholaiset kilvan syövät ja juovat itsellensä kuoleman. Viljelijän joukkomurhaajana ei tarvitse muuta kuin katsella ja hymyillä.

— Kamalaa!

— Julmaa se on, mutta ei auta. Tuholaiset on tuhottava, jos tahdomme elää. Siitä kai olemme yhtä mieltä.

— Varmasti.

— Mistä, kertokaa, että minäkin kuulen! Inkeri juoksi pellon piennarta ruiskuineen ja myrkkypusseineen.

— Tuho tuholaisille! Ei sinulla mitään sitä vastaan liene!

— Lisää suolaa minä heitän siihen keittoon! Kas tässä! Vaikka en minä sitä osaa keittää!

— Jos minä yrittäisin. Katsotaanpas.

Sanomatta selvää, että tytöt katsoivat. Parahiksi siihen näytökseen joutuivat pojatkin, jotka järvellä olivat juosseet aamupesulla ja rautalankakatiskoita kokemassa. Pari tusinaa ahvenia ja kolme tupenmittaista haukea kopastansa katseli heidän puuhiansa samein silmin.

Inkerin tuoma tuholaismyrkky oli arsenikkipitoista seosta. Se oli tarkoitettu purevin suuosin varustettujen ahmattien päänmenoksi. Sellaisia kaikki kaalin juuri- ja lehtimadot olivat.

Mestarimyrkyttäjä ravisteli varovasti ainetta pölyttimeen. Kukin viljelijä sai etsiä ja kääntää esiin "mottiin" joutuneiden kaaliensa juuret ja lehdet. Myrkkypilvi puhahti kerran pari. Sillä tavalla nopeasti pölytettiin kaikki tuholaisten ahdistamat kaalit. Ellei sadetta lähiaikoina tulisi, niin tuhoamistuloksen pitäisi olla lähes sataprosenttinen.

— No, mitäs sanotte nyt? tiedusteli pölyttäjä nauraen.

— Saul tappoi tuhannen!

— David kymmenentuhatta!

— Mutta meidän isä kymmenen kertaa kymmenentuhatta! sovitteli Erkki tyttöjen aloittamaa vanhan testamentin historiaa.

— Nyt, kun työ on tehty ja voittajiksi toivottavasti päästy, voidaan luoda pieni historiallisluonnontieteellinen katsaus tähän ikuiseen taisteluumme. Mutta istukaamme tuohon rinneruohikkoon! Järkevä taistelija lepää tahi syö aina milloin ei taistele.

— Meidän voimistelun maikka sanoo sitä rentoutumiseksi, muisteli Kirsti.

— Syömistäkö! Älä ihmeitä! kummasteli Ville.

— Ihme se olisikin sinun kohdallasi, huomautti Erkki.

Kaikki nauroivat, Villekin, vaikka hän ei hevin sitä tehnyt, milloin vitsi häntä itseään leikkasi.

He istuivat päiväsen puolella ruohikkorinteessä, pölyttäjä kerhon keskellä. — Viljelijän taistelu kasvi- ja eläintuholaisia vastaan on yhtä vanhaa kuin viljelys itse, aloitti hän.

— Siis Aatami oli ensimäinen pölyttäjä, arveli Erkki.

— Ehkä hän nyppäsi vain ohdakkeen, jolla härnäsi käärmettä, jatkoi Ville, polvet pystyssä. Hän osasi kyllä rentoutumisen taidon ehkä liiankin hyvin.

— Aloitteentekijä joka tapauksessa se ensimäinen viljelijäesi-isämme oli, mikä hän nimeltään sitten olikin. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipääsi... Orjantappuroita ja ohdakkeita maa sinulle kasvaa... Nämä sanat hänelle myös lausuttiin ja yhä lausutaan. Se on yhtä epäämätön totuus.

Jokin lintu liverteli puistopuussa. Isä pureskeli miettiväisenä suolaheinää, kuten hänellä usein oli tapana. Sitten jälleen hän jatkoi:

— Mutta tämä lankeemuksemme, tämä syntiemme rangaistus, ei ole niin raskauttava kuin usein pyrimme sen ottamaan. Kuvitelkaapa, että asuisimme vielä unelmiemme paratiisissa. Maa tuottaisi leivän viljelijälle kyntämättä, kylvämättä. Puut kantaisivat ja pudottaisivat nautittavaksemme yltäkylläisesti maukkaita hedelmiä. Ei olisi ohdakkeita, ei juolavehnää, ei lehtikirppoja eikä kaalimatoja...

— Ei tarvitsisi mitään tehdä.

— Ei muuta kuin puun alla makaisi.

— Omenia söisi ja rentoilisi.

— Ei olisi maatalouskerhoja eikä kerholaisia.

— Ei muuta kuin koreita paratiisin enkeleitä, laiskiaisia.

— Oikein! Milteipä runoilijan silmillä osaattekin nähdä ja kuvata paratiisiamme, nauroi isä.

— Olisi se hupaisaa elämää, ihasteli Ville.

— Aluksi ehkä. Mutta kuvitelkaapa, että sitä riittäisi vuosia, vuosikymmeniä. Ei työn eikä ajatuksen vaivaa, ei tarpeeksi edes liikuntoa. Pelkäänpä, että meistä sellaisessa paratiisissa piankin tulisi hyödyttömiä kaalimatoja, ainoana haluna ja taitona ahnasteleminen kaiken ilmaiseksi saatavan hyvän kimpussa.

— Minä kuitenkaan en haluaisi mokomaksi paratiisilinnuksi, sanoi Kirsti.

— Enkä minä toukaksi, lisäsi Inkeri.

— Paljon hauskempaa varmaan lienee tuon toukkia tappavan linnun elämä. Kuulkaa, mitä ilovirttä se laulaa, myötäili isä.

Kuunneltiin. Se oli iloinen ylistyslaulu työlle toimen paratiisissa.

— Tuollainen luonto se olla pitää toukkien tappajalla taistelurintamalla.

— Kiiltää silmä!

— Keikkuu pyrstö!

— Laulaa kieli!

— Maistuu ruoka!

— Eiköhän maistuisikin jo? Vai vieläkö jatkuu tuo runonäytelmän vuoropuhelu?

— Äiti!

— Täti!

— Mistä sinäkin siihen tipahdit?

— Puusta en ainakaan. Lähtekää nyt puurolle, että joudutte metsään lähtemään!

— Metsään!

— Mitä sinne?

— Eikö isä ole siitä teille puhunut?

— Unohdin sen tässä paratiisin paisteessa, mutta kerkiää kai tuon vieläkin. Metsä ei edellämme karkaa. Puhelimme aamulla, että tänään lähtisimme kylpyvihtoja taittelemaan takamaan marjametsiin.

— Voi ihanuus!

— On siinä mulla isä. Tuollaiset unohtaa!

— Kaalimatojen tähden.

— Kadotetun paratiisin takia.

— Me etsimme sen tänään.

Yhtenä iloisena parvena he pyrähtivät pihaan kuin mitkäkin paratiisilinnut.

Kalakoppa oli unohtunut pojilta. He palasivat sitä noutamaan, kantoivat kahden, vaikka se ei paljoakaan painanut.

16.

Lehtoniemen vanha isäntä kääntyi jälkeensä katselemaan. Naapurin väkeä siinä oli metsään menossa. Jyrkkää rinnepolkua he kiipesivät, näkyivät selvästi kuin kärpäset kirjan lehdellä.

Edellä paineli itse isäntä kirves kädessä. Häntä seurasi ripeä emäntä, punamekkoinen karjakko, sitten tytärtä ja poikaa... poikaa ja tytärtä. Mikäpä nykyajan tenavista tiesi, kuka kukin oli. Viimeisenä tassutteli velikulta, Ville-poika, pata lakkina päässä. Ei maar, vitkotteli siellä vieläkin jokin... Koira hyväkäs, häntä pystyssä...

Oli siinä sakkia, kissa vieköön tuon koirankin! Pakaasia heillä keikahteli selässä ja käsissä, kipat, kapat, talrikit ja lusikat.

Päivärantalaisilla on aina tällaisia kotkotuksia. Hupaisaa sakkia kaikesta huolimatta. Tätä vaari ei voinut kieltää.

Hän itsekin oli tänään hupaisalla tuulella. Kalaa oli hänellä tavallista runsaammin kopassa. Hän roiskautti tupakkasyljen mäkeen ja lähti tallustamaan kotiin päin.

Mutta Päivärannan sakki kohosi harjun lakea kohti. Siellä he hetkeksi pysähtyivät levähtämään. Se oli siihen sopiva paikka, kuin rajapyykki kahden maailman välillä. Toisella puolella aukeni avara näköala, järvi rantaniittyineen, kumpuilevat pellot taloineen ja pihapuistoineen. Toisella puolella seisoi metsä, sen keskellä ruskea suolämpäre ja sininen lampi kuin vilkkuva silmä. Tänne tulkaa! Täällä on rauha! se vilkutteli. Sinne juuri he olivat matkalla, Ruuhilammen rannoille.

Ennen harjulta lähtöä pidettiin pieni jälkitarkastus. Olivatko kaikki matkassa? Työvälineet, ruokatarpeet, ihmiset? Kaikki oli ja kaiken lisäksi yksi kipparahäntäinen koira, jota Lehtoniemen vaari ensi hätään oli ihmiseksi luullut. Sen valtakunta alkoi tästä. Se lähti ja räiskähteli pian oravakuusen alla korvessa. Kaikki muutkin kohentuivat ja lähtivät, kilvassa kipin kapin. Kivinen polku rapisi hauskasti heidän askeltensa alla. Metsässä pikkulintu laulaa tilkahteli.

Puoli tuntia he ehkä olivat kävelleet, kun polun oikealta puolelta alkoi vilkahdella sinistä vettä. Se oli Ruuhilampi, kallioisten kumpujen ja marjametsien ympäröimä metsäjärvi. Vähäinen puro johdatteli eräästä pienemmästä lammesta vettä siihen. Rauhan maa tämä oli. Lammen pinta välkkyi peilityynenä, vaikka tuuli yläilmoissa tohisi. Sudenkorennot lentelivät, suopursu tuoksahteli.

Entinen leiripaikka sijaitsi puron suussa lammen rannalla. Siinä oli laakea kivipöytä ja "jakkaroita". Soma kivihellakin vedenrajassa oli, vain kantta ja renkaita puuttui. Kattila ja pata voitiin hyvin sovittaa siihen kivien varaan kiehumaan. Läheisissä puissa oli valmiiksi veisteltyjä oksanauloja nuttuja ja reppuja varten.

— Isä tulta virittämään! Muu väki muutamaksi minuutiksi marjaan! "Korpiteetä" kokoonnumme tähän juomaan ennenkuin lähdemme vastametsään.

Emäntä komenteli kuin vastaleivottu korpraali. Hänellä näytti olevan siihen lahjoja täällä korvessa.

Isäntä alkoi veistellä tervaspilkkeitä kahvitulen virikkeiksi. Muu joukko pyrähti nauraen marjametsään.

Mustikat avoimilla mailla olivat parhaillaan ja niitä olikin aika tavalla. Lammen rannalla, auringolle avoimissa nevamättäissä, ne olivat kasvaneet mustan viinimarjan suuruisiksi. Tytöt keksivät hyvän paikan ja jäivät siihen. Pojat kiipesivät ylemmäksi mäkeen.

Mutta karjakko-Anni kyyristyi mättään taakse kuin lehmän viereen. Hänen hymyilevät kasvonsa loistivat, kun hän veteli molemmin käsin. Tuota menoa hän ei litraa kauankaan lypsäisi. Kirsti myös jo innokkaana mättäänsä laidassa hääräsi.

Mutta Inkeri ei tahtonut päästä alkuun, vaikka marjoista suinkaan ei ollut puutetta. Metsän jylhä hiljaisuus, sinisen veden välitön läheisyys ja suokasvullisuuden voimakas tuoksu riistivät hänet valtoihinsa nyt kuten ennenkin näillä kesäisillä retkillä. Niin riemastuttavan tuoretta ja ihanaa täällä oli kaikki. Suuret rypälemustikat hyllyvissä mättäissä olivat vain osa siitä, kuin sinisiä koristenappeja uudessa puserossa.

Inkeri kokosi varsinipun käteensä ja alkoi poimia mustikoita siitä. Se oli hänen tapansa. Oli somaa koota sellainen vihko ja tyhjentää se yksin marjoin. Se odotti kuin lammas keritsijän sylissä. Samalla tavalla se myös selkäänsä räväytti, kun tyhjentyneenä pääsi uutta "villaa" kasvattamaan.

— Korpitee kiehuu! Joutukaa juomaan! huuteli emäntä sinisen savun takaa.

Annilla oli lähes litra mustikoita, tytöillä kummallakin puoli, pojilla ei juuri mitään.

— Aika oli liian lyhyt!

— Mustikoita ei kasva mäellä! valittelivat pojat.

— Ja mikäli kasvaakin, niin ovat painuneet parempiin suihin! arveli isäntä nauraen.

Mutta korpiteen mehusteeksi riitti Annin astiassa mustikoita. Turhaan hän ei ollut pitäjän lypsymestari ja hienon lusikkasarjan omistaja. Nähtävästi hän olisi ollut eittämätön mestari myös marjan "lypsämisessä", jos tällaisia mestaruuskilpailuja olisi toimeenpantu.

Paitsi mehuksi puserrettua mustikkaa, saattoi jokainen täydentää korpiteensä väriä ja makua sellaisilla lisäkkeillä kuin itse halusi. Korviketeetä, montakin laatua, löytyi riittämiin ympäristöstä.

Kun tee oli juotu, aloitettiin varsinainen työ, vastojen teko. Isäntä etsi ja kaatoi raudaskoivuja. Lampeen viettävän kalliolaakson koivut olivat milteipä järkiään niitä. Joukossa oli muutamia visakoivuja, mutta ne olivat arvopuita. Jo ennen sotaa kilo visakoivua oli maksanut yhtä paljon kuin kilo sokeria.

— Painoiko myös yhtä paljon? tiedusti Ville, hänen kun aina piti piirtää Eskon puumerkkinsä joka paikkaan, visakoivun kylkeenkin. Mutta toiset katselivat suurella kunnioituksella puuta, joka oli sokerin arvoista. Mikä siinä niin paljon maksoi? Mitä visakoivusta tehtiin?

— Hienoa pintavaneeria, ohuita liuskoja kuin kirjanlehtiä. Visavaneerilla päällystettiin lipastojen kansia, kirjoituspöytiä, yleensä kaikkein kalleimpia, taiteilijoiden sommittelemia puutöitä. Ja sellaista arvopuuta kasvoi villinä Suomen metsissä! Muutamien vuosikymmenien kuluttua visakoivut tuskin olisivat enää tällaisia harvinaisuuksia. Niitä oli ryhdytty kasvattamaan kuin omenapuita. Päivärannassakin oli niitä jo kahtena kesänä istutettu. Taimet olivat hyvin menestyneet ja alkaneet kasvaa.

Isäntä kaatoi koivuja. Pojat pikku kirveillään karsivat niitä, Lehtevät oksat koottiin pehmeälle sammalmatolle yläkalliolla, jossa vastasvarpujen taitteleminen alkoi.

Taitoa tarvittiin tässäkin, kuten kaikessa työssä. Korpikorpraali ja lypsytaituri näyttivät olevan vanhoja mestareita. He saivat seuraajia, kenties kilpailijoita, kun muutama tunti harjoiteltaisiin. Tosin varpujen taitteleminen ei ollut mikään konsti, mutta niiden vastoiksi nitominen oli. Siitä ei tottumattomalta aluksi tullut yhtään mitään, paitsi jos pakettinarulla tahi rautalangalla nitoi.

— Pihaluudan saattoi sillä tavalla nitoa, sanoi isä.

— Se vei tunnelman, lisäsi Anni.

Harjoiteltiin "tunnelmavastojen" tekoa. Mutta ensin oli niteiksi etsittävä pitkän huiskeita koivunvesoja. Niitä löytyi vain tiheistä viidakoista. Hyvä näin, tällöin kukaan ei voinut ottaa koivunvesoja metsänhoidollisesti sopimattomalta paikalta. Nidevitsa oli huolellisesti karsittava, puukolla aisattava ja notkeaniskaiseksi väännettävä. Tämän taidon hankkiminen vaati aika tavalla harjoitusta.

Esi-isät ja -äidit olivat olleet mestareita väännetyn vitsan käsittelyssä. He olivat tehneet siitä paitsi vastojen ja luutien niteitä, myös koppien korvia ja sankoja, aisojen pitimiä, jopa länkien rahkeita. Suurta vitsaa vain oli hyvin vaikea nöyräksi kiertää. "Nuorena on vitsa väännettävä", jo sananlaskukin neuvoi. Mutta nuorten tekijöiden ensimmäisistä niteistä kuten vastoistakin pyrki tulemaan "susia". Niteet katkeilivat, pannat kiertyivät tökerösti. Uudestaan oli aloitettava! Ennen sitä aikuisten työtä huolellisesti tarkkailtava. Mikään muu ei auttanut. Erkki ja Inkeri olivat jo edellisinä kesinä harjoitelleet, mutta liian hyvin se ei käynyt vielä heiltäkään. Parhain tekijä näytti tulevan Reinosta. Hänen jokainen uusi vastansa oli edellistä parempi. Viides nähtävästi olisi kelvannut vaikka myyntimarkkinoille.

Niin he istuivat kalliosyvennyksen lämpöisessä mättäikössä ja nitoivat vastoja kymmenittäin. Välitöikseen miehet kaatoivat ja karsivat koivuja. Oksia tarvittiin paljon, koska vain sileälehtiset raudaskoivut kelpasivat. Mutta avopaikoilla kasvavat kauneimmat ja lehtevimmät koivut jätettiin. Niinkuin navetastakaan ei poistettu parasta, vaan heikoin, niin oli järkevän maamiehen myös metsässään meneteltävä. Puita kaadettaessa oli aina pidettävä mielessä, ettei hakkauksen vuoksi metsään tullut tarpeettoman suuria aukkoja ja että hyvät siemenpuut sopivin etäisyyksin jäivät huolehtimaan jälkikasvusta. Kituliaat, kuivalatvat ja epämuotoiset puut oli ennen muita poistettava, varsinkin mikäli ne olivat esteenä luonnollisesti kehittyvien, vaikkapa pienempienkin puiden kasvulle. Sama menettely ja seuraus kuin kerholaisten juurikasvimailla. Oikein toimitettu harvennus maksoi palkkansa luonnossa niin viljelysmailla kuin metsässä.

Näin isäntä puheli, merkitsi koivuja ja kaatoi niitä.

— Miksi setä merkitsee puut, vaikka itse kaataa ne? tiedusteli Reino puita kärsiessään.

— Vastaan sinulle jälleen sananlaskulla, jonka aikaisemminkin lienet kuullut. Parempi päivä harkita, kuin viikko väärin tehdä! Näissä metsänhoitoasioissa se pitää paikkansa paremmin kuin missään muualla.

— Muuten ammattimiesten kesken tuollaista pilkkomista sanotaan leimaamiseksi, huomautti Ville tietäväisenä.

— Meidän "ammattimiesten" kesken on leimaaja aina korkeampaa arvoluokkaa kuin varsinainen metsämies, halkosouvari ja tukkijätkä, jatkoi Erkki, osoittaen tietävänsä metsäasioista vieläkin enemmän kuin näsäviisas pikku veli.

— Arvonsa ja ansionsa kullakin, naurahti isä. Mutta hakkaaja ja leimaaja voi olla samakin mies, kuten nyt ja useassa tapauksessa maanviljelijäin metsätöissä on asianlaita. Hakkaajana hän on yksitotiseimpi, lyhytnäköisempi, jos niin tahtoisi sanoa. Hän katselee tällöin tavallisesti vain yhtä puuta liian läheltä. Leimaajana hän tarkastelee puuta kauempaa, tutkii sen runkoa ja latvaa. Hän näkee puuryhmän, koko metsänkin yhtenä kokonaisuutena. Hakkaaja sen sijaan huomaa vain sen puun, jota milteipä vihaisena iskee. Tässä minun käsittääkseni on suurin ero meidän "ammattimiesten" kesken.

Siinä Reinon mielestä olikin eroitusta riittämiin asti. Tämän selityksen perusteella hän nyt jo hyvin käsitti, miksi puut leimattiin ennen hakkaamista, vaikka ammattimies olikin sama. Naisväki huuteli jo lisää vastasoksia. He veivät niitä sylin täyteiset kantamukset. Kuljettajaa ei näkynyt, ääni vain kuului vihreän kuorman alta.

— Minulla on teille hauska ehdotus. Mitä sanotte siitä? tiedusteli emäntä.

— Sano se, niin sanomme sen heti, kehoitti Ville.

— Huudamme, että metsä raikuu, vahvisti Erkki.

— Ehdotan, että lähdemme yhteistoimin hankkimaan päivällistä, ilmoitti emäntä.

— Hei, hurraa! Eläköön!

He huusivat, että metsä kajahti. Sivusta seurannut sudenkorentokin sitä säikähti ja ampaisi matkoihinsa.

Leiripaikalle astellessa tehtiin toimintasuunnitelma. Emäntä luonnollisesti lupautui emännöimään. Hän kuorisi perunat ja keittäisi keiton. Isäntä pilkkoisi puut. Tämän lisäksi hän lupasi hankkia jälkiruoan, jos vain saisi pari tyttöä apumiehikseen. Kirsti ja Inkeri lupautuivat hänelle "apunaisiksi". Anni pääsi jatkamaan äskeisiä harjoituksiaan mustikan lypsäjänä. Pojat valtuutettiin onkimiehiksi keittokalaa hankkimaan. Viisi kalaa mieheen annettiin heille urakaksi. Jos joku enemmän onkisi, niin sitä kalaisampaa keittoa saataisiin. Joukko pyrähti kukin tehtäviinsä. Pojilla riitti vähän aikaa äänekästä touhua onkiensa ja matojensa jakamisessa.

Erkki ja Reino lähtivät kiertämään lammen rantaa kumpikin eri puolta. Ville käveli kauemmaksi jyrkän kallion nokkaan, jossa hänellä viime kesänä oli ollut mainio ahvenpaikka. Suuria kelohonkia oli aikoinaan kaatunut lampeen. Reino kiipesi yhdelle niistä ja heitti onkensa veteen.

Tuskin hänen siimansa oli suoraksi ehtinyt, kun kala jo tärppäsi. Se oli pieni ahven, musta kuin uunitakasta kaivettu hiili. Yhteen menoon tuli toinen ja kolmas, kymmenkunta pientä ahventa. Hän sai heittää ja irroittaa yhden toisensa jälkeen. Tätikin huomasi tämän puron suussa perunoita huuhtoessaan.

— Taidat pistää urakan selväksi kaikkien kalastajien puolesta.

— Nämä ovat vain pieniä.

— Keitossa käyvät mainiosti laatuun!

— Entäs tällaiset! huudahti Erkki, heittäen aikamoisen vonkaleen nevalle. Villestä näkyi vain lippalakki kiven takaa. Reinon onkea lakkasi syömästä. Hän muutti paikkaa pienelle vesikivelle jyrkänteen alla ja veti kohoaan ylemmäksi, koska siinä tuntui olevan syvää.

Kuului etäistä ukkosen jylinää, mutta pilviä sentään ei näkynyt missään päin. Uudessa paikassa kala ei nykäissyt alkuunkaan. Ehkä ne olivat karkoittuneet ukkosen vuoksi. Toisella rannalla Erkki sentään näkyi heittävän jälleen kalan, joka hypähteli ruohikossa. Villen vapa kallion toisella puolella ei nousut, ei lakin lippa liioin liikahtanut. Se poika oli totinen kuin ahven, vaikka leivätöntä sanaa tuskin sanoa osasi. Turha siinä oli onkia, sama vaikka kaivossa olisi vapaansa riiputtanut. Reino hypähti rannalle ja joutui pian Villen paikalle. Pieni keskustelu syntyi heidän välillään.

— Eikö syö?

— Syö, tuo itikka.

— Minä tarkoitan kalaa.

— Kalaa minäkin tarkoitan.

— Miksi et lähde eteenpäin?

— Enkä viitsi. Kalan on helpompi tulla tännepäin.

Reino nauroi ja lähti. Ville jäi kaloja odottaessaan itikkaa syöttämään. Lammen ranta siitä eteenpäin oli pahaa ryteikköä, joten Ville oli oikeassa. Uimalla siitä vaivattomammin eteenpäin olisi päässyt, ihminenkin, saatikka kala, Kärsivällisesti pujoteltuaan Reino kuitenkin löysi hyvän paikan lampeen kallistuneen hongan haarukasta. Hän uusi matosen ja heitti onkensa veteen. Nyt hän oli samaa mieltä kuin Ville. Tästä hän ei lähtisi, ennenkuin kala tärppäisi.

Mutta mitään vain ei kuulunut. Musta pilven möykky oli ilmestynyt taivaan rannalle ja kohosi nopeasti. Aurinko jo kohta sen alla peittyisi. Jyrähteli pitkään ja mahtavasti. Avaruuden suurvallat keräilivät joukkojansa.

Onkipoika, pieni maan matonen, seuraili jännittyneenä mahtavan näytelmän esivalmisteluja, Hänen tähystyspaikastansa oli muutaman minuutin matka lammen päähän. Sen varan hän toki aina pitäisi, että ennen rajusäätä leirille kiiruhtaisi.

Jätämme hänet odottamaan ahventansa, kuten Villen ja Erkin omaansa, koska on aika jo rientää tarkastelemaan, mitä muut hankkijat tällä välin ovat löytäneet.

Isä "marjanaisineen" oli lähtenyt suoraa päätä korkean kallion ylitse mansikka-aholle, josta hän jo poikavuosinaan monta herkullista tuohista oli täyttänyt. Aho tosin tämän jälkeen oli metsittynyt, mutta mansikka sieltä tuskin milloinkaan tyystin häviäisi. Maaperä oli sellainen, kosteus sopiva ja aurinko yhä sama kuin ennen, henkiin herättäjä, kasvattaja ja kypsyttäjä.

Erinomaisia mustikkamarikkoja löytyi jo matkan varrella. Niihin heillä kuitenkaan ei nyt ollut aikaa pysähtyä. Muutamia mansikoitakin löytyi kuin malliksi. Suuria ja meheviä ne olivat.

Opas kiiruhti eteenpäin tuttuja ahopälviä kohti. Taivaan merkeistä hän päätteli, ettei heillä olisi käytettävissään enää varsin pitkiä aikoja.

Tässä suuren neliskulmaisen vierinkiven päivänpuolella oli ennen muinoin mansikoita aina runsaasti. Nyt ei yhtä ainoaa. Ihme, miten "vuoroviljelykselle" metsänantikin jo luonnon puolesta oli järjestetty. Ei hätää. Ehkäpä tämän vuoden vuorolohkokin vielä löytyisi. Entinen marjamies etsi ja muisteli entisiään. Tytöt tutkivat mäen toista reunaa omalla tahollaan, hekään mitään löytämättä. Jokohan täytyi uskoa ja mustikkamarikkoon palata?

Se oli jo vähää vailla, korpi sieltä pian vastaan tulisi. Hän kääntyi jo kaartaakseen alempaa märän maan laitoja. Tällöin jyrähti ukkonen, kuului kiljahdus kahden tytön suusta. Ukkostako he noin säikähtivät? Vai oliko heillä käärme ehkä?

— Voi, kauheata! — Katso, hirmuista!

Uusi kaksoiskiljahdus... riemun kiljahdus, ei sanoista, vaan äänen sävystä päätellen. Noin tyttölapset aina!... Entinen marjamies kiiruhti juoksujalkaa vähäisen kukkulan ylitse.

Ei tytöillä mitään hätää siellä, vain erinomaisen mansikkapaikan he lopultakin olivat keksineet. Vähääkään kateutta tuntematta entinen marjamies soi heille tämän ilon. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Se oli ikuisesti mieliin jäävä riemun hetki löytäjille.

Mansikat olivat parhaimmillaan. Niitä oli paikka punaisenaan. Tytöt vieläkin kiljahtelivat riemuissaan. Mutta sitten he kyyristyivät ja pureutuivat kuin muurahaiset kiinni.

Mansikoita saattoi poimia molemmin käsin, vaikka lypsää. Nopeasti niitä karttui astiaan näin hyvässä paikassa. Ne olivat suuria ja tuoksuivat ihanasti.

Niin innostuneita tytöt olivat, että poimiessaan eivät ollenkaan huomanneet kovan ukkosilman lähestymistä. Entinen marjamies sai pitää siitä vaaria. Kokemuksestaan hän muisti, miten tilanne kehittyisi. Järvet ja metsäharjut määräsivät ukkospilven suunnan. Niihin harvoin sovellettiin "vuoroviljelystä". Pitkiä aikoja heillä ei ollut käytettävissään. Kun astiat joutuisivat täyteen, niin silloin olisi lähdettävä. Sadetta tosin olisi voitu pitää täälläkin jossakin kolossa, mutta toiset olivat leirillä ja siellä oli "korsu" jo ammoin tehty. Sen katto pidättäisi pienet rapinat, seinät kestäisivät ankarimpiakin iskuja.

Jätämme heidät tuohisiansa täyttelemään. Siihen ei enää pitkiä aikoja tarvittaisi.

Karjakko-Annilla oli kaikkein lyhyin matka "mustikkalehmiensä" luokse. Marja-astiana hänellä oli kymmenen litran vetoinen ämpäri. Etsittyään nopeasti hyvän "lehmän", niitä oli siinä lammen ja nevan välimaalla valinnankin varaa, istui hän kannolle kuin lypsinjakkaralle ja alkoi vetää. Kelpasi hänen lypsää! Voi riemun markkinat!

Sitä elämä nykyään Annille muutenkin oli, vaikka hän yksin vain sen tiesi. Antti toimiskeli "siellä jossakin" kuten maan kaikki nuoret miehet. Ammatiltaan hän oli työnjohtaja. He olivat tuttuja jo kouluajoilta. Vuosi vuodelta kiintymys oli lisääntynyt, tuttavuus käynyt yhä läheisemmäksi. Salakihloihin he olivat menneet juhannuksena. Kaunis sormus oli Annilla kaapin laatikossa. Iltaisin työstä päästyään ja Antille kirjeitä kirjoittaessaan hän pujotti sen sormeensa, koetteli, piti yön ja näki kauniita unia. Aamulla jälleen hän sen koteloonsa kätki.

Mutta olipa täällä nyt mustikoita! Voi ihme! Tänne hän ensi sunnuntaina tulisi ja itselleenkin säilöäisi. Parikymmentä litraa ei olisi mahdoton urakka. Siinä sitä lahjaa Antille, kun ei niin paljoa muutakaan. Paitsi elämä, nuoruus ja työnilo, hyvä ammattitaito tämän lisäksi. Oikeastaan siinä oli paljonkin antamista, ellei vastaanottaja ollut kovin vaativainen. Antista kukaan ei voinut sitä sanoa.

Ukkonen jymisi pitkään ja laajoilla aloilla. Anni ei ollut vähään aikaan katsahtanut taivaalle. Sinne oli ilmestynyt synkkä pilvi. Uhkaavan näköisenä se kohosi vastatuuleen.

— Erkki, tuo jo ahvenesi tänne! kuului emäntä huutelevan.

Anni kyyristyi jälleen poimimaan. Hänen ämpärinsä oli lähes puolillaan. Hän siirtyi uuden mättään viereen ja jatkoi kaksin käsin taitavasti ja innokkaasti. Kun puoli tuntia vielä saisin poimia! Näin nopeasti hän ei ikinä ennen ollut saanut marja-astiaansa täyttymään. Suuret mustikat karttuivat kuin koiranjuolukat. Niitäkin olisi lammen rantamättäissä ollut, mutta kun oli vara valita, niin huonompi sai jäädä. Taas jyrähti. Kuinkahan Miina kotona pelkäisi? Hän oli arka ukkoselle, vaikka muuten olikin niin rohkea.

Villellä oli hyvin mukava paikka. Siinä oli hauska onkia, vaikka kalojakaan ei olisi saanut. Siltä se aluksi näytti, mutta sitten kun alkoi tärpätä, niin söi ja tuli. Ukkosilman edellä Ruuhilammella aina söi, sanottiin. Mahtoivatko toiset pojat saada? Ville ei ollut utelias sitä tietämään. Jos tälläkin tavalla vetelivät, niin hyvä oli. Äiti saisi keiton höystettä enemmän kuin tarvitsi. Hän heitteli saamansa ahvenet selkänsä taakse kallionkoloon, jossa oli vettä. Ne säilyivät siellä kuin kupissa. Hän kohensi matoa, sylkäisi ja taas heitti.

Aurinko peittyi pilveen, ukkonenkin jälleen jyrähti. Sitten ahven lakkasi syömästä. Kauempaa ei Ville viitsinyt houkutella. Hän keräili kalansa ja joutui ensimäisenä leiripaikalle, vaikka Erkki oli lähempänä ja äiti oli häntä jo huudellut.

— Sinullahan on kauniita kaloja! ihasteli äiti.

— Niin on! myönteli Ville, ryhtyen perkaamaan kalojansa. Pian siihen joutui jo Erkkikin. Hänellä ei ollut niin paljon lukua, mutta kalat olivat suurempia, pari oikein pullevaa.

Perunat olivat jo kiehumassa, kalat pian niiden seurana. Äiti kiiruhti keittoansa nousevan ukonilman vuoksi. Salama leimahteli jo usein. Sadekaan ei kaukana enää ollut. Missä marjamiehet ja Reino viipyivät?

Keitto oli jo valmista. Rajuilma läheni nopeasti, salamat leimahtelivat taajaan ja ukkonen jyrisi. Musta laajeneva pilvi peitti jo milteipä koko taivaan. Raskaita pisaroita rapisi jo lammen toisessa päässä.

— Tuolta saadaan kohta lisälientä! arveli Ville.

— Parasta viedä keittopata luolaan, sanoi Erkki.

— Niin on tehtävä! Tuokaa eväät ja astiat, kehoitti äiti. Hän itse otti padan. Heidän lähtönsä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Kun he kaikkine kantamuksineen pääsivät luolalle, rapisi jo koko lammen pinta.

— Päästiinpä sentään kuivina luolaan, riemuitsi Erkki.

— Kuin silakat suolaan! runoili Ville.

— Kun vielä kaikki toisetkin joutuisivat! huolehti äiti.

— Joutuu kai ne valmiille keitolle...

— Tuolta marjamiehet jo tulevatkin! Hei, tänne! huuteli Erkki.

— Tänne hotelliin, hei! säesti Ville.

Tytöt juoksivat. Kasvot punoittaen kuin mansikkatuohiset heidän käsissään.

— Voi ihme! ihasteli äiti.

— Älkää vain kaatako niitä! varoitteli Erkki.

— Kaadetaan juuri kohta, äidin vatiin, lupaili isä. Tytöt eivät vähään aikaan mitään voineet puhua, niin hengästyneinä he yhä olivat. Jo joutui suojaan myös Anni, punoittaen hänkin, vaikka oli vain mustikkatyttö. Annilla oli mustikoita lypsinämpäri lähes laiteillaan.

— Sinä ihan palkinnon tarvitsisit!

— Mikä tietää, vaikka saisikin!

— Vaikka olisi saanut jo! naulasi Ville viimeisenä itsekään tietämättä, miten tarkasti kantaan sillä kertaa osasi. Mutta sade naputteli suurikantaisia hopeanaulojansa lammen pintaan. Se soi ja rapisi, helisi kuin laaja peltikatto. Missä viipyi Reino? Se oli kysymys, vaikka tässä vaiheessa ei vielä huolestuttava. Reino oli toki jo suuri poika ja uimamaisteri tämän lisäksi. Lampeen hän ainakaan ei hukkuisi, ellei salama suoraan päähän iskisi. Kuitenkin, kun yhtä puuttui, niin paljon puuttui. Kaikkein huolekkaimmin näytti tätä asiaa murehtivan Vekku. Se istui luolan suulla haistellen puoleen ja toiseen.

Mutta Reino istui puunhaarassa kuin mikäkin "Antti Puuhaara" ja onki itsepäisesti vapaansa riiputtaen kuin Ville äsken. Hän näki ukkospilven nousun, kuuli huudot ja sateen rapinat, ei vain lähtenyt ennenkuin tapahtuisi toistamiseen, mikä äsken jo kerran.

Suuri kala oli tärpännyt. Se oli vetänyt hänen onkensa kohon umpisukkeluksiin. Se oli taivuttanut vavan ja viipottanut sitä sinne ja tänne kuin väkivahva iloinen porsas. Innoissaan Reino oli riipaissut varomattomasti, jolloin tapsi katkesi.

Hän oli nähnyt sen. Se oli kala! Kuningas tässä lammessa! Napoleon ahventen joukossa! Vähältä oli pitänyt, ettei hän perään sukeltanut. Onneksi hänellä oli toinen koukku! Eipä tietänyt vielä, oliko onneksi vai harmiksi. Saattoi kastua sukeltamatta. Siihen tapaan lammen pinta jo soitteli.

— Reino! Joudu jo!

Kuorossa toiset sitä huutelivat, mutta hän ei vain lähtenyt, koska se kadotettu kuningasahven kaiveli hänen sydäntään. Yksi yritys vielä! Hän kaivoi onkeen kaksi matosta ja päätti laskea sataan. Sitten hän lähtisi joko yksinään tai kalaa riiputtaen. Hän sylkäisi ja heitti, alkoi lukea tahdissa kuin seinäkello. Tuhannet pisarat, koko lammen pinta pirisi ilman tahtia. Niin meni viideskymmen, kuudes ja seitsemäs...

Kahdeksankymmentäviisi!... Herran pojat! Se tärppäsi! Sama jurmu kuin äsken! Se jungersi suoraan alas, taivutti vapaa... alkoi viipottaa!

Hän pujottautui vikkelästi lammen rantaan, oli vireä ja tarkka. Hän uitteli kalaansa kuin hevosta. Aikaa siinä meni, mutta "hepo" pysyi suitsissa, totteli ja väsyi. Sitten nousi punainen suu avoimena vedenpintaan. Kala ui rantaan. Se oli jo päästään sekaisin. Reino ohjasi, veti ja nosti, nykäisi ja hyppäsi niskaan...

He heittivät sylipainia mättäikössä. Se oli vasta ahventen ahven! Ellei puolitoistakiloinen, niin painavampi! Nyt kelpasi lähteä.

Hän juoksi kala sylissä, onki kädessä. Viisi hän välitti sateesta sellaisen kalan kyyditsijänä. Määränpää oli lähempänä kuin hän luulikaan. Vekku ensinnä hänet keksi, sitten muut luolaihmiset.

— Hau, hau!

-— Reino! Sinä vetehisen poika!

— Katsokaa, mikä hänellä on kädessä!

Ellei se ole iso ahven, niin...

— Pieni valaskala!

Viimeinen oli Villen sana, ei kala. Mutta kyllä Villekin Reinon ahventa ihmetteli. Rehellisesti hän myönsi, ettei ollut saanut sellaista koko sota-aikana.

Keittopata nostettiin matalalle kivipöydälle keskelle huonetta. Luola oli kuin pieni rattoisa huone, kiviseinät ja holvikatto. Emäntä jakoi herkulliset voileivät ja ammensi keittoa. Jokainen istui kohdalleen, omalle "kiinalaiselle" tuolilleen, paitsi isäntä ja emäntä, jotka olivat keksineet yhteisen kivipenkin. Keitto oli niin mainiota, ettei kukaan ehtinyt sitä edes kehua. Vain lusikoitiin, maisteltiin ja hörpittiin. Nautinnossa ei tosiaan ollut toivomisen varaa, paitsi ehkä siinä mielessä, että kauemmin riittäisi. Loppujen lopuksi ei siinäkään. Jakelua hoiteleva emäntä oli jo varmaan ennenkin keittänyt luolaihmisille rantakeittoa.

Kiihtynyt rajuilma esitti heille mahtavaa päivällismusiikkia. Sinipunaisina sähisevät tulisalamat viilsivät taivasta ristiin rastiin. Välittömästi niitä seurasivat ankarat jyrinät. Tuntuipa kuin koko tumma esirippu olisi reväisty halki taivaan laelta peruskallioihin saakka. Vähäiseksi ihminen tunsi itsensä valtavien luonnonvoimien edessä. Mikä onni, että heillä sentään oli tällainen "korsu". Se oli kestänyt näissä pommituksissa monta sataa, monta tuhatta vuotta. Nähtävästi se kestäisi edelleen. Näin heillä ainakin oli syytä otaksua.

Ukonilman ilotulitus etääntyi vähitellen, mutta sade kulki myöhäisemmän aikataulun mukaan. Se kiihtyi yhä. Vettä putosi kuin ongensiimaa, koko lammen pinta kiehui ja ropisi. He katselivat ja kuuntelivat sitä luolan avoimesta oviaukosta ateriansakin unohtaen. Se oli mahtava näytelmä ja lavastus sen mukainen. Ennenkuin se kokonaan päättyi, jakeli emäntä jo jälkiruokaa. Sitä oli hänellä kahtakin laatua, karjakko-Annin mustikat ja tyttöjen herkkumansikat. Mustikoiden kyytimieheksi oli hänellä sakariinimehua ja talkkunaa, mansikoiden höysteeksi sokeria ja vispikermaa.

Oikeastaan siinä oli jo puolet liikaa niin herkuissa kuin kyytimiehissä. Jokainen tämän käsitti, vain Ville sanoin esitti. Mutta hänellä oli siinä koira haudattuna. Mansikat muka olisi pitänyt säästää talveksi. Niin tietysti! Että hän yksinään olisi päässyt niillä herkuttelemaan.

Hän ei ansainnut sitä iloa. Molemmat jälkiruokalajit jaettiin ja pisteltiin parempiin suihin. Mutta Ville ei ollut niitä miehiä, jotka jäivät häviötänsä murehtimaan. Hän otteli hartaasti mukana, niin paljon kuin annettiin ja enemmänkin vielä. Oli se ihanaa jälkiruokaa! Herkkua herkun päälle! Näin koko päivä oli ollut alkupuoleltansa, toivottavasti loppuun saakka.

Mutta kylpyvastat ja -lehdeksetkin olivat sateen aikana kastuneet, vaikka ne oli kasattu kuusien alle. Ne kannettiin ja hajoiteltiin kalliolle iltapäiväauringon kuivateltavaksi. Hakkaamattomien puiden oksat kuivuivat sitäkin nopeammin, koska tuuli niitä heilutteli. Harjoitus antoi heille tottumusta tässäkin työssä. Hyvissä ajoin ennen iltaa vastoja oli kantamus jokaisen varalle.

Ennen kotiin lähtöä pidettiin mustikanpoimintakilpailu. Pojat tinkivät tasoitusta, jota kuitenkaan ei heille annettu. Tulos oli selvä ilman muuta. Anni voitti ylivoimaisesti, Kirsti tuli toiseksi, Inkeri kolmanneksi. Mutta siitä tämä kuitenkin oli hauska kilpailu, että myös häviömiehet voittivat... mustikoita astioihinsa. Näin heitä kotimatkalla lohduteltiin.

Ville käveli edellä, kunnes Kangasharjun rinteen alla hän pysähtyi ja kummasteli. Vanha suuri haapa makasi maassa, tyvipää tuhansina pirstaleina. Kotvan aikaa siinä joukolla katseltiin ja ihmeteltiin. Ukkossalaman ja rajumyrskyn yhteistyötä se oli. Nuori metsä, kaikki pienet puut olivat ympäristössä ehjinä säilyneet, mikäli vanhan haapapuun murskaamina eivät olleet rikkoutuneet. Heikko kesti, vahva kaatui, jos olikaan niin vahva, miltä ympärimitaten näytti. Luonnossa oli monta ihmettä, suurempaa ja pienempää. Oli tyyntä ja myrskyä, ikuinen taistelu kävi siellä. Haapavanhuksen taistelut nyt kuitenkin olivat lopussa. Sen lehtevistä oksista saattoi vielä joku kerholainen tulla taittelemaan kerppuja lampailleen. Pirstoutumako osa rungosta voitiin hakata polttopuiksi.

— Sääli komeaa lehtipuuta! surkutteli Kirsti.

— Soma on sotahan kuolla! lohdutteli Reino häntä vanhaa runoa lainaten.

— Uljasta kerrassaan ukonilman kouriin, myönteli Erkki.

— Aika poika, kun laulaa vielä omissa hautajaisissaan, järkeili Ville. Sitä samaa haapavainaja itsekin kahisi, myöntäen todeksi, mitä sanottu oli.

Sitten jälleen jatkui seurueen matka kiemurtelevaa metsäpolkua kotiin päin. Tuore maa höyrysi ja metsä tuoksahteli. Ylempänä harjun rinteessä lennähteli punalakkinen palokärki vasikoitansa huudellen. Pojat vastailivat sille, siirtäen vastastaakkojansa olalta toiselle. Ne tuntuivat painavilta pitkässä vastamäessä. Toki pian päästiin harjun laelle.

— Pysähdys ja lepo! julisti joukon johtaja.

Se oli kaikille mieluisa komento ja parhaimpaan aikaan. Taivas oli sees, maa avara. Näköala kuin kirkastuksen vuorella. Kasvavan metsän tuhannet tuuheat puut liikkuivat tuulessa, kurkoittelivat latvojaan, kuiskailivat toisilleen.

— Katsokaa tuota armeijaa! kehoitteli setä.

Niin he sitten katselivatkin metsän komeata armeijaa laakson kentille pyrkimässä. Voittoisa elämä siellä eteenpäin riensi.

Mutta kun Reino välillä vilkaisi suureen ahveneensa, jonka silmät kuolema oli sumentanut, muisteli vanhaa haapaa, jonka rajuilma oli maahan murskannut, tuli hänen sääli voitetuita. Elävä armeija ryntäsi eteenpäin kohti peltolaaksoja ja vihreitä niittyjä. Se murskasi armottomasti tiellään olevia. Se söi tai tuli itse syödyksi, iloitsi voittaessaan, kahisi kaatuessaan.

Mitenkähän täti tämän ahvenen valmistasi, paistaisi vaiko keittäisi?

17.

Virma juoksi. Santa rapisi. Kumipyöräiset linjaalirattaat keinuivat somasti. Hauska näillä kulkuneuvoilla oli matkaa tehdä, kun edessä oli patenttimoottori; "yksihevosvoimainen", jota ei tarvinnut edes sytyttää.

Rattailla oli tavaraa ja sekalaista seurakuntaa: neljä maitokannua, pari viljasäkkiä, pari perunapussia, matkustajia oli neljä, kuljettaja vielä viides. He seisoivat, vaikka istuakin olisi voitu. Ajajalla, kuten hevosmiehillä yleensä, oli tukenaan ohjat. Matkustajat turvautuivat toinen toiseensa, jyväsäkkeihin, maitokannuihin, mikä minnekin.

Kotikylän peltoaukeaman jälkeen seurasi pitkä, loivasti myötäävä metsätaival. Kehoittamatta vireä hevonen nykäisi jälleen iloiseen raviin. Taas ripisi ja rapisi. Ylempänä tuuli tuntui käyvän. Liinaharja läikähteli, tyttöjen hiukset hulmusivat. He vähän pelkäsivät, mutta pojat nauroivat. Puhe kävi katkonaisesti ja hukkui tuuleen. Pian siinä menossa maantien myötäinen hävisi. Lehtometsäisessä purolaaksossa tie vaihtui havupuukankaalle kohoavaksi vastamaaksi.

— Nyt kipin kapin maantielle! avusti ajomies vireätä juoksijaansa, hypäten itsekin kävelemään. Ketterästi se häneltä kävi. — Minäkin olen sadanseitsemänkymmenenviiden sentin mies! hän ihmetteleville matkaseuralaisilleen leikillisesti ilmoitti, tarkoitti riman korkeutta hyppytelineissä. Tämä oli aikoinaan ollut hänen leipälajinsa kilpakentillä. Mutta sitten hän hyppäsi sellaisille kentille, joilla ainakaan ensi näkemältä ei voitu havaita tuskin mitään yhteyttä vanhan urheilijan leipälajien kanssa.

— Te olette koulussanne lukeneet Kalevalaa. Varmaan näin kesälaitumillakin liikkuessanne muistatte, mikä on keskeisin runoaihe siellä, aloitti hän.

— Tarina Sammosta! ehätti Kirsti vastaamaan omasta ja toistenkin puolesta, kuten hänellä usein oli tapana.

— Tarina kylläkin, ikivanha sitäpaitsi, setä naurahti ja jatkoi: — Ei niin vanhan valetta, ettei totta toinen puoli, sanoo suomalainen sananlasku, tuskin eilisen päiviin mietteitä sekään. Mutta kalevalaisessa sampokertomuksessa niin tarunomaisiin aikoihin ulottuvaa ja liioittelevan mielikuvituksen runoilemaa kuin se lieneekin, on kaiken aikaa vahva todellisuuden tuntu. Sampo oli tarujen ihmemylly, mutta käytännölliset tarkoitusperät sillä siitä huolimatta oli. Kuinka runo siitä kertoikaan?

— Jauhoi purnun syötäviä!

— Toisen purnun myötäviä!

— Kolmannen kotipitoja!

He lausuilivat kilvan Kalevalan vuorosäkeitä.

— Kylläpä osaattekin vanhat läksynne! naurahti setä ja jatkoi: — Mutta kaikkein merkillisintä tässä kalevalaisessa ihmemyllyssä oli sen kasvun ominaisuus. Sampo oli elävä laitos. Sillä oli syvälle kaivetut, voimaa imevät juuret kuin kasvavan metsän puulla. Niiden avulla Sammon omistaja, Pohjolan emäntä, juurrutti myllynsä yhdeksän sylen syvyyteen, maaemon hikeviin uumeniin kotinsa kivimäessä.

Näin rattoisasti keskustellen ja samporunon komeita säkeistöjä muistellen he olivat päässeet mäen harjulle, jossa tie jälleen kääntyi pitkäksi myötäiseksi.

— Rattaille nouskaa! Palkinnoksi siitä, että näin hyvin Kalevalaa muistitte, näytän teille pian uuden Sammon. Se myös on juurrutettu kotoisen kamaran hikevään maaperään, vaikkakaan ei aivan niin syvälle.

Tämän enempää ei ajomies selitellyt. Tuskinpa hänellä tässä vaiheessa enää olisi ollut siihen tilaisuuttakaan. Vireä hevonen päristi, tie oli keveän hilpoisaa. Se oli menoa taas kuin Ilmarisella Pohjolaan, ei sentään ilmojen kautta. Mutta mitä setä uudella Sammolla tarkoitti? Pian se nähtäisiin. Erkki ja Inkeri tiesivät asian, pitäen kuitenkin sen omina tietoinaan.

Niin hyvää kyytiä mentiin. Kauniita taloja, juurikasvimaita, puutarhaviljelyksiä alkoi tien molemmin puolin vilkahdella. Valkoinen kirkko seisoi viheriäisellä kummullansa. Sitä ympäröi joukko tiilikattoisia rakennuksia, joiden välissä kasvoi suuria reheviä lehtipuita. Muita ylemmäksi kohosi mäenrinteessä maantien varrella komea valkoinen rakennus, joka pitkästä piipustansa tuprutteli mustaa savua. Kaikkineen se oli kuin jokin tehdas. Sitä se omassa laadussaan olikin, pitäjän osuusmeijeri, se odotettu Sampo.

Puomiaitaan meijerin pihamaalla oli kiinnitetty kymmeniä hevosia. Muutamia kannuilla kuormattuja rattaita oli ajettu pitkän vastaanottosillan viereen. Ajomiehet nostelivat sisälle kannujansa, jokainen vuorollaan, niin kuului olevan tapa kuin myllyssä.

Mutta pitkiä aikoja ei kenenkään tarvinnut jäädä odottamaan, sillä maitojen vastaanottaminen kävi nopeasti. Kun päivärantalaisille viimeksi saapuneina sentään jonkin verran jäi odotusaikaa, käyttivät he sen laitoksen katselemiseen sedän opastuksella.

He kävivät sisälle meijeritaloon sillan takana avautuvista pariovista, joista maidotkin vastaanotettiin. Sielläpä vasta oli kannuja! Kaksi miestä kaateli niistä maitoja suureen punnitusammeeseen. Tyhjennetyt kannut he heittivät kaukaloa muistuttavan ammeen päälle tippumaan. Valkopukuinen meijerikkö merkitsi maitomääriä kirjoihin. Niin tarkkaavaisesti hän oli työhönsä kiintynyt, että vähään aikaan ei huomannut laitoksensa tarkastelijoita. Vastakirjaa vaihtaessaan hän vihdoin heidät keksi.

— Kas, jo Päivärannan isäntä! Hyvää päivää!

— Samaa teille! Täällä maitorieska virtoinaan vuotaa!

— Tippuu tämä vain! huomautti joku kuljettajista, kannuaan tippakaukalon päälle asettaessaan. Mutta myhäilevä meijerikkö levähti hetken nuoria vierailijoita tervetulleiksi nyökkäillen.

— Isännällä näyttää olevan matkassaan kokonainen pieni retkikunta, naurahteli hän.

— Pienenpuoleisia nämä nykyisin ovat, niin retkikunnat kuin retkeilijätkin, mutta hyvä näinkin. Sitäpaitsi tämä minun retkueeni on tarkkaavaista laadultaan, voin vakuuttaa sen etukäteen teille.

— Vai retkue! Poikueeksi minä tuota sanoisin, arveli tippamies, joka oli saanut kaikki kannunsa altaan päälle.

— No, miksikäs ei poikuekin. Se sopii tämän meidän retkueemme liikanimeksi, myönteli Päivärannan isäntä, meijerikkö hymyili, maitomiehet nauroivat. Meijerisalin valkoiset seinätkin näyttivät iloista naamaa. Hupaisa talo kerrassaan. Mutta retkue-poikue ryhtyi lähemmin tarkastelemaan sitä. Paljon katselemista talossa ja sen ihmeellisissä laitoksissa oli. Kukaan ei näkemättä olisi voinut kuvitella, että maidon käsittelyssä ja voin valmistuksessa tarvittaisiin tuollaiset laitteet.

Suuresta kaatoaltaasta punnittu maito virtaili nopeasti kuumentaviin uudenaikaisiin pastöroimiskoneisiin. Niistä läpäissyt maito edelleen automaattisesti jäähdytettiin. Suurien, lämpöpatteristoja muistuttavien kennojen lävitse se nopeasti virtaili ylös ja alas, niinkuin silmin havaittavasti olisi antanut palttua kaikille fysiikan laeille. Tai ehkä se hyvinkin tarkoin noudatteli niiden viitteitä. Ihailtavan vaivattomasti se joka tapauksessa kävi. Keväisen puron tapaan virtaili sinertävä alusmaito suuren separaattorin putkesta. Keltaista kermaa pulpahteli toisesta putkesta pienenä ojapurosena. Leikkimyllyn senkin voimalla olisi saattanut panna pyörimään.

Kuorittu maito johdateltiin suuriin säilytysaltaisiin ja niistä edelleen kuljettajien kannuissa maidontuottajien koteihin vietäväksi. Kerma johdateltiin suoraan kirnuun, joka oli pyöreän sylinteritynnyrin muotoinen, suuri kuin junaveturi. Tarkasteleva retkue-poikue olisi vaivatta mahtunut sen sisälle sadettakin pitämään. Mutta sylinterin pyöriessä sen sisällä varmaankaan ei olisi ollut hauskat oltavat. Kirnua käytettiin tavallisesti parina päivänä viikossa. Seitsemän astiaa, noin 350 kg, saatiin voita joka kirnujaisista, Näin opastelija tiesi selvittää. Hän kuului meijerin hallitukseen ja tunsi talon kuin omansa.

Kun alasalin maidonkuorimis- ja kirnukojeita oli riittämiin ihmetelty, jatkettiin matkaa. Koko meijerin sisustus, myös välineistö, oli uudenaikaista, kirkasta kuin lasi, puhdasta kuin porsliini. Seinätkin olivat sitä samaa, valkoista kaakelia, lattia vain hiottua sementtiä. Tuskin mistään löytyi paikkaa, jossa kärpänen olisi voinut jalkojaan lepuuttaa. Eipäs muutenkaan kuulunut olevan suosittu vieras tässä talossa.

Meijerikoneita käytti makaava höyrykattila, joka oli sijoitettu erityiseen, tiilistä muurattuun osastoon. Siellä oli lämmintä kuin lauantaina saunassa, mutta koneenkäyttäjä, kuivan käppärä mies, ei näyttänyt siitä vähääkään kärsivän. Hän heitti lisää puita pesään. Sitten hän otti pitkänokkaisen voitelukannunsa ja tiputteli rasvaa koneensa laakereihin. Rasvatippa kiilsi kirkkaana hänen omankin nenänsä päässä.

Retkue siirtyi eteenpäin voin valmistelu- ja varastoimishuoneisiin. Kaksi valkopukuista meijerikköapulaista parhaillaan sulloi voita pyttyihin. Toinen mätkäytteli sitä suurina paloina, toinen tasoitteli ja nuiji tiiviiksi täyttyvää astiaa. He saivat sen ääriään myöten täyteen ja käänsivät suojapaperin somasti rypyttäen voin peitoksi.

— Tuo ei ole ensimäinen pytty, joka pyörähtää teidän käsissänne, kehahti Eero.

— Eikä viimeinenkään, naurahteli mätkivä tyttö. Pakkausosastosta täydet voiastiat siirrettiin varastoon. Siellä oli yhtä kylmää kuin konehuoneessa oli ollut lämmintä. Sellaisessa jääkellarissa voi säilyisi hyvänä kuukausimääriä. Nykyisin se kuitenkaan ei joutanut siellä olemaan kuin korkeintaan viikon pari. Muutamia täysinäisiä astioita siellä nyt vain oli. Ennen oli ollut seinän täysi kuin mottipinoja.

Varastohuoneen alla sijaitsevassa jääkellarissa oli sitäkin viileämpää. Kuutionmuotoisia jäälohkareita oli kasattu sinne suuret määrät; pienen pyramiidin niistä varmaan olisi voinut rakentaa. Paljon tarvittiin talossa jäätä jos lämmintäkin. Niitä, sopivasti yhdistäen ja käyttäen ihmeellinen maitomylly jauhoi syötäviänsä ja myötäviänsä kuin ennenmuinoin Suomen kansan tarujen Sampo.

Kaikkea näkemäänsä ihmetellen he palasivat maitojen vastaanottosaliin. Kannut tippuivat siellä jo ja olivat heti valmiit joko tyhjinä palautettaviksi tahi alusmaidolla täytettäviksi. Sitä otettiin kahteen kannuun, jotka heti nostettiin rattaille. Sitten jatkettiin matkaa rehevien lehtipuiden reunustamaa tietä, vähän matkaa vain. Vastaan jälleen tuli sellainen talo, johon heillä oli asiaa. Se oli valkoinen ja kaksikerroksinen kuten meijeritalokin, pitkä savupiippu vain puuttui, mutta sen tilalla katon harjalla komeili metrin korkuisista kiiltävistä kirjaimista rakennettu nimi Osuuskauppa r.l.

Isäntä johdatteli joukkonsa sisälle. Kuin kotonaan hän oli täälläkin yhteistalossa. Myyjät nyökkäilivät hänelle tutunomaisesti. Johtaja riensi kädestä pitäen tervehtimään. He keskustelivat hauskasti kaupan asioistakin kuin omistansa. Isäntä tiedusteli, miten maataloustarvikkeet olivat riittäneet? Miten kesän kuluessa yleensä tarvittavaa tavaraa oli kauppaan saatu? Mitä osoitti puolen vuoden liikevaihto? Näitä kysymyksiä ja muutakin kaupan toimintaa johtaja lyhyesti hänelle selvitteli.

Isäntä puolestaan esitteli, mitä varten näin tällaisella joukolla matkaan oli lähdetty. Opinto- ja huvimatkalla oltiin. Meijeriin oli jo tutustuttu. Tähän taloon oli poikettu nyt samassa tarkoituksessa; joitakin kauppa-asioita suoritettaisiin samalla.

— Vai sellaisilla asioilla! Minä joudankin tästä nyt oppaaksenne! sanoi johtaja.

— Se sopii mainiosti! Kävi kuin tilattuna! kiitteli Päivärannan isäntä.

Kauppa oli uudenaikaisesti useampiin osastoihin järjestetty, kuin jokin kaupunkilainen tavaratalo. Kirsti ei tällaista kauppaliikettä olisi luullut maalta löytävänsä. Ainakin viisi eri osastoa hän laski. Erottavia seiniä ja ovia ei tosin kaikissa ollut, vain myyntipöytiä ja pilareita. Niiden muodostamissa osastoissa oli eri tavaralajikkeilla omat paikkansa. Huomattavan suuri oli maataloustarvikkeiden osasto, vaikka sisällä oli vain osa niistä, siemennäytteet ja pienemmät työaseet. Osuuskauppa välitti nykyisin maanviljelijöille kaikki heidän tarvitsemansa tavarat, joista tärkeimpiä olivat työkalut, siemenet ja väkilannoitteet.

Tämä oli kaupan ja maanviljelijöiden yhteistoiminnan yksi puoli. Toinen oli yhtä tärkeä, ehkä tärkeämpikin vielä. Kauppa ei ainoaltaan myynyt, se myös osti maanviljelijältä kaiken tuotantoylijäämän, maitotaloustuotteita lukuunottamatta. Milteipä joka päivä kauppa näin joutui olemaan viljelijäjäsenensä kanssa tekemisissä joko välittömästi tahi puhelimitse. Mutta tämä kaikkihan oli heille vanhaa tuttua.

Uutta siinä kuitenkin oli eräs seikka, jota he tuskin olivat tulleet huomioineeksi. Osuuskaupan ja jäsenasiakkaan välisissä suhteista, olivat ne mitä laatua tahansa, ei tilaisuutta vaanittu. Kaupanteko näissä merkeissä ei ollut enää kahden viekkaan välinen yhteenotto, kuten kaupanteko usein ennen ja nykyisinkin vielä nurkkatiskien alla. Osuuskaupassa se oli kahden täysin luottamuksellisissa väleissä olevan osapuolen miellyttävä, molempia hyödyttävä yhteistoimi. Tästä johtuen kaikki kauppa ja sitä koskevat liikesuhteet olivat täysin vilpittömiä. Ostajan ei milloinkaan tarvinnut epäillä tavaran laatua. Se oli parasta mahdollista, kokemuksestaankin hän sen tiesi. Hintaa tiedustellessaan hän liioin ei kysellyt, mitä tavara täällä maksaa, vaan mitä tämänlaatuinen tavara yleensä maksaa.

Samaan tapaan käy kaupanteko maamiehen omien tuotteiden markkinoimisessa. Hän ei tiedustele kaupan maksamaa kilohintaa, vaan sitä, onko hänen myytäväksi tarjottavilla tuotteillaan kysyntää. Ja sitä, milloin tuote on edullisempi lähettää, tänäänkö vai ensi viikolla? Osuuskauppa antaa alttiisti pyydetyt tiedot ja neuvot myyjän etujen mukaisesti. Tuotteen laatu ja tavaran tiloitus ovat tärkeimmät kysymykset. Tavaran hinta riippuu välittömästi niistä ja markkinoista. Tulos, mikä se milloinkin on, tulee pientä välityspalkkiota huomioonottamatta kokonaan tuottajan hyväksi. Tällaista on osuuskaupassa kaupanteko, yhtä asiallista kuin luottamuksellista. Kun se on päättynyt, niin voidaan puhua hauskemmista asioista.

— Mistä esimerkiksi? tiedustelee kaupanjohtaja.

— No, vaikkapa hauen uistelemisesta tai teeren kuvastamisesta, vaikkapa lauantaisaunan lämmittämisestä, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni, vastaa tuottaja-asiakas.

— Mutta eikö tuollainen kaupanteko käy ajanmittaan yksitoikkoiseksi? kysäisee Reino opintomatkalaisten puolesta.

— Mitä sillä tarkoitat? tiedustelee isäntä.

— Tarkoitan, kun ei saa tinkiä eikä tarvitse muutenkaan olla varuillaan...

Kaupanjohtaja ja isäntä keskeyttävät hänet nauraen.

— Tinkiä aina saa, ketä huvittaa.

— Varuillaan myös jokainen aina voi olla, vaikka pettämisestä ei olisikaan pelkoa.

Reino enempää kuin toisetkaan retkeilijät eivät käsittäneet sitä, mutta molemmat miehet pystyivät antamaan heille vaivattomasti lisäselvityksiä.

Nykyaikana maamies saa tinkiä kyllikseen jotakin muuta kuin tavaran hintaa. Ennen sotaa, kuten nähtävästi päättyvän sodan jälkeenkin, hänellä on tingittävänä runsauden pula. Joka päivä saa harkita, mitä tavaraa ostaa tahi ostamatta jättää. Kauppa ei pienimmässäkään määrässä pyri hänen kiusaajakseen, päinvastoin se aina pidättelee: Tuumi tarkoin, mitä hankit! Älä osta itseäsi kipeäksi! Sodan aikana sitävastoin on tavaran puute, sen vuoksi tinkiminenkin käy toisissa merkeissä. Tämä korvike tahi vastike on hyväksi kokeiltu! Mikäli tarvitset sitä, niin kokeile sinäkin! Sitten sano meille arvostelusi siitä! Mitä taas tulee "varuillaan olemiseen", niin sehän on aina ollut hyvin tärkeä kysymys. — Ole varovainen tuon myrkyn käyttämisessä! sanomme, kun annamme asiakkaalle tuholaispölyn tahi liuoksen käyttöohjeineen. — Onko siemenviljasi varmasti laatutavaraa? tiedustamme maamieheltä viljakaupassa. Kokeilemme sen myös itse, että jäsen vahingossakaan ei pilaisi viljelijämainettaan eikä kauppansa hyvää nimeä. — Oletko laskenut jo ensi kesän väkilannoitetarpeesi? Niitä myöhemmin enää tuskin saa. Tilaa ajoissa! Ole varuillasi! Näin huomautamme jäsenillemme monta kertaa päivässä. Me suosimme ja haluamme jäseniksemme aina varuillaan olevia, toimessaan vireitä viljelijöitä, lopetti kaupanjohtaja.

— Sama vaatimus meillä kauppamiehiimme nähden. Emme harrasta enempää tyhmiä neitseitä kuin uneliaita tuhkimoita, tähdensi Päivärannan isäntä. Hän nähtävästi tahallaan puheli niin kovaa, että kaikki myyjätkin sen kuulivat. He kylläkään eivät olleet sen näköisiä, että heidän olisi tarvinnut siitä nokkaansa ottaa eivätkä he ottaneetkaan. Nykyhetken kauppiaan toimi kaikkineen, niin korttitehtävineen kuin kuponkilaskuineen, kuului olevan verraton hyvän käytöksen ja kärsivällisyyden harjoituskoulu. Joka nykyään viikon ajan tiskin takana hymyilevänä kestää, hän varmasti omista vaikeuksistaan nauraen selviää, arveli johtaja. Hän sen tiesi.

Näin hauskasti puhellen ja samalla kaupan eri osastoja tarkastellen he olivat joutuneet varastohuoneisiin saakka. Siellä punnittiin perunoita, joita joku kirkonkylän rouva oli ostamassa.

— Luultavasti tämä osastomme herättää teissä erikoista mielenkiintoa, koska tietääkseni olette asiakkaitamme juuri tämän osaston välityksellä, puheli kaupanjohtaja. Retkeläiset ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Heillä oli asiaa tähän osastoon. Isäntä kehoitti heitä kiiruhtamaan, koska piakkoin oli jatkettava matkaa eteenpäin. He riensivät ulos, mutta hetkisen kuluttua palasivat perunasäkkeineen.

— Meillä täällä jo muutaman päivän on ollut kuhinaa kuin kalankudussa. Jos se yhä kiihtyy, niin jonotus täytynee järjestää, arveli johtaja.

— Ovatko uudet perunat niin kovasti kysyttyjä? tiedusteli isäntä.

— Kysyttyjä ovat eikä syyttä. Vaikka minä kyllä tarkoitin perunoiden tarjontapuolta.

— Jono kuin jono, mitäpä tuolla väliä.

— Ei vähääkään näin osuuskaupassa.

Kaupanjohtaja ja talonisäntä keskenään yhä leikkiä laskivat, mutta kaikki "hankkijat" seisoivat terhakkaan totisina säkkiensä vieressä joka hetki valmiina omaa asiaansa hoitamaan. Tämä oli heidän ensimäinen myyntikauppansa tänä kesänä, Reinolle ja Kirstille se oli ensimäinen laatuaan koko elämässä. Miten paljon perunat painaisivat? Kenellä niitä olisi enimmän? Miten paljon rahaa perunoista saataisiin? Johtajan äskeiset selvitykset tavaran laadusta, määrästä ja hinnasta sekä kaupallisista periaatteista tulivat heti ajankohtaisiksi kysymyksiksi itsekullekin. Siinä oli muutakin kiinnostavaa, itse toimituksessa suorastaan jännittävää. Punnitusvaakaan nostetut perunasäkit kävivät heille jollakin tavoin entistä läheisemmiksi, kuin eläviksi olennoiksi, tuhatpäiseksi "toverikunnaksi", joka oli varttunut ja kasvanut heidän johdollaan kesäisessä pellossa. Tämä oli kuin tutkintopäivä koulukurssinsa loppuun suorittaneille toverikuntalaisille. Monta vaivaa niiden tähden oli nähty, mutta nyt kasvattaja ei niitä muistanut. Ikävältä ihan tuntui eronhetkellä.

Reinolla oli painavin säkki. Vaaka osoitti sen painoksi 42 kiloa. Varmaksi kakkoseksi tuli Inkeri 39 kilollansa, kolmanneksi Kirsti, jonka säkki painoi 38,5 kiloa. Perää jäi pitämään Erkki 34 kilon pussillansa. Kieltämättä poika oli hiukan nolo, selitteli kuten tavallisesti tällaisissa tapauksissa: — Mitäs kun on ollut tänä kesänä niin paljon muuta! Mitä "paljon muuta" hänen päiväkirjassaan merkitsi, se jäi sanomatta. Valoisa ja luottavainen tulevaisuuden näkemys hänellä joka tapauksessa oli, niinkuin nuorella eteenpäin pyrkivällä maamiehellä pitääkin olla.

— Alkusoittoa tämä vasta! Olisin kai minä voinut "varastaa" yhtä paljon kuin kuka tahansa teistä, ellen olisi muistanut, että tässäkin kilpailussa tulee myös loppukiri...

— Lopputili kai tarkoitat? naurahti isä.

— Se on tässä tapauksessa yhtä ja samaa, arveli poika. Ehkä olikin. Mutta iloisesti heidän rinnassaan läikähteli jo tämän alkutilin johdosta. Osuuskauppa maksoi perunoista kuusi markkaa kilolta. Yli kaksisataa markkaa he jokainen saivat, yhteissummana lähes 1,000 markkaa. He katselivat vähän hämmästyneinä rahojaan ja toisiaan.

— Ettepä ennen ole mahtaneet nähdäkään omasta ansiostanne noin kaunista rahaa, nauroi kyytimies. — Mutta jos teillä on joitakin ostoksia tehtävänä, niin kiiruhtakaa. Lähdemme tästä vieraisille vielä kolmanteen taloon, ilmoitti hän.

He riensivät tekemään pikku kauppojansa: kirjepaperia, hammastahnaa, hakaneuloja, mitä kultakin puuttui. Pian voitiin sanoa hyvästit osuustoiminnalliselle kauppatalolle ja sen ystävälliselle väelle. Mutta hevonen sai jäädä kaupan pihaan, koska viimeiseen vierailutaloon oli enää lyhyt matka ja samaa tietä palattaisiin takaisin.

Talo oli ulkoapäin katsoen vähäisempi kuin edelliset. Sen pihamaalle johti maantieltä somasti pyörivä valkoinen portti. Itse talo rehevien lehtipuiden keskellä oli punaiseksi maalattu. Sen seinäkilpeen oli iloisen värikkäin kirjaimin tekstattu: Osuuskassa. Kesäisessä ympäristössään tämä pieni talo vaikutti varsin kodikkaalta. Jo pihaportilla se näytti toivottavan maantieltä kääntyvät vieraansa tervetulleiksi.

Samaa seurasi sanoilla: Tervetuloa taloon! lausuttiin heille hetkistä myöhemmin tämän kotoisen rahalaitoksen toimistohuoneessa. Tervehtijä oli heille kaikille vanha tuttu, sama mies, joka seutukunnan nuorelle väelle oli paljon hyvää opettanut ja myös kentillä ja kerhomailla monta hupaisaa hetkeä järjestänyt. Erkki ja Inkeri olivat hänen entisiä oppilaitansa ja asiakkaitansa tässä laitoksessa. Kirsti ja Reino olivat uusia, mutta yhtä tervetulleita. Entisissä liiketuttavissaan tämän talon isäntä aina tiesi kiinni pysyvänsä, alokkaita sensijaan oli taidolla kasvatettava. Siihen ehkä kautta rantain tähtäsi se hilpeäsävyinen keskustelu, mikä pian virisi hänen ja Päivärannan isännän hyvien ystävysten ja ainaisten kilpatoverusten kesken. Nuoret vieraat seurasivat sitä huvitettuina.

— Tervetuloa taloon! Olenkin tässä jo suuresti kummastellut, missä niin kauan olette viipyneet.

— Mekö viipyneet?

— Ihan mattimyöhäisiksi! No, hyvä näinkin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

— Mitä tirehtööri nyt hourii? Kellohan nähdäkseni on vasta neljännestä vaille yksi.

— Voi, seitsemän unikekoa! Hän luulee minun aikaa tarkoittavan!

— Aikaa! Mitäs sitten?

— Etsikkoaikaa!

— En ymmärrä vieläkään.

— Oletpa aika tonttu! Etsikkoaikaa, rahaa tarkoitan!

— Vai rahaa! kummasteli Päivärannan isäntä. Olen nähtävästi elänyt harhaluulossa uskoessani, että sitä tässä talossa olisi jo toisillekin antaa.

— Luonnollisesti! Mutta ei olisi, ellemme ottaisi sitä vastaan. Ken ottaa tarjottaessa, hän voi antaa tarvittaessa.

— Vai sillä tavalla! Toisinpäin muistan tuon rippikoulussa oppineeni.

— Toisin päin se kuuluukin teidän katkismuksessanne siellä pöydän takana.

— Kuinka kuuluu? Sano se meille opiksi ja uskon vahvistukseksi.

— Kenen jalka kapsaa, sen hammas napsaa! sanoivat jo esivanhempamme. Me kehoitamme sitä samaa toisin sanoin: Ken aikanaan kerää ja säästää, hän itsensä pahoista päivistä päästää.

— Juuri niin olemme tehneet! Olemme pistäneet rapinaksi pitkin kesää!

— Ja nyt varmaan olette tulleet tyhjentämään hunajataskujanne tähän yhteiseen kennopesään?

— Tosiaan! naurahti Päivärannan isäntä. — Me sisään ja ulos lentelevät asiakkaat lienemme sitten tämän kennopesän työmehiläisiä.

— Ellette kuhnureita...

— Kuhnureita!

— Mitä kuulenkaan! Tekeepä mieleni haastaa sinut hakattavaksi ensi sunnuntaina pallopelissä koko kuhnuriarmeijasi kera.

— Se käy mainiosti laatuun, mikäli oma selkänne saunaan syhyy.

Näin kiistäen he aloittivat ja kuuntelijoilla oli hauskaa. Kassaneiti naurahteli pöytänsä takana. Mutta osoittaakseen, miten suuren harhaiskun laitoksen tirehtööri kuhnuriviittauksellaan oli lyönyt, kenttävastustaja kutsui todistajansa esiin. Heillä jokaisella tosiaan oli taskuissaan sitä hunajaa, mikä teki kauppansa tällaisissa laitoksissa. He tyhjensivät äskeiset markkasaaliinsa kassaneidin laskettavaksi. Voitonriemuisena hymyillen heidän päämiehensä katseli sitä toimitusta.

— Kuka täällä puhuikaan kuhnureista! Pyörrätkö sanasi?

— Jo! Tuhannesti anteeksi pyydän. Talosi hunajakedoilla häärää ahkeria työmehiläisiä, sen myönnän. Uskonpa vielä senkin, että myös pesän kuningatar on ahkera ja nuori, joten koko yhdyskunnassa tuskin lienee muuta kuin yksi ainoa kuhnuri...

— Kuka on tämä ainoa? Mainitse hänet nimeltään!

— Se on tarpeetonta, koska me kaikki muutenkin hänet hyvin tunnemme.

Näin he leikilliseen tapaansa sanailivat. Mutta ammattitekijän tottumuksella kassaneiti jo käsitteli ja arvioitsi sitä hunajaa, jota todistajat taskuistansa esiin kaivelivat. Säästöön pantavat rahat merkittiin pieniin talletuskirjoihin. Inkerillä ja Erkillä oli entisestään sellaiset. Kirstille ja Reinolle avattiin ja kirjoitettiin uudet. Heidän sopi järjestää talletuksensa tänne. Tarvittaessa he voisivat nostaa sen tahi osan siitä Helsingissä sijaitsevasta Osuuskassojen Keskuslainarahastosta, joka valvoo ja hoitaa kassojen asioita.

Erkin ja Inkerin talletuskirjat olivat milteipä omistajiensa ikäisiä, niitä ensimäisiä kymmenmarkan "kumminlahjoja", joita tämä rahalaitos oli ryhtynyt jakamaan pitäjässä syntyville lapsille. Tästä vähäisestä alusta nämä pikku säästöt olivat kasvaneet omistajiensa ohella. Ensimäisinä vuosina lasten vanhemmat niitä lisäilivät, myöhemmin talletusten omistajat itse. Puolivuosittain pääomaan lisättävä korko kartutti talletuspääomaa omalla säännöllisesti kasvattavalla osuudellansa, Näin vuosien mittaan "kumminlahjat" kasvoivat kymmenmarkkasista sadoiksi, jopa tuhansiksi markoiksi. Tällaiset talletukset olivat jatkuvan innoituksen aiheena omistajille itselleen. Ne olivat kuin itävää siementä, joka kasvatti viheriöitsevää orasta. Myöhemmin se kantaisi satoa, kaunista, kullankeltaista viljaa.

— Kuten huomaatte, sisältyy tämän laitoksen toimintaan kiintoisia asioita, monia ihmeellisiä ihmiskohtaloita. Näin puheli opettaja uusille asiakkailleen, jotka tarkkaavina olivat seurailleet hänen talletusten kasvua koskevia esityksiänsä.

— Ihmiskohtaloita, ihmetteli Kirsti.

— Tämän näköisessä talossa! kummasteli Reino.

— Joka ulkoapäin katsoen on kuin mikäkin lintukoto! autteli Päivärannan isäntä naurahdellen.

— Lintukoto! Sinäpä vasta tälle osuuspankillemme nimen keksit! naurahti opettaja. Hän ohjasi heidät toimiston vieressä sijaitsevaan hallituksen huoneeseen, johon hänen toimestaan vieraiden nautittavaksi tuotiin virkistävää marjamehua. Pöydän ääressä opettaja edelleen kertoili mieleensä jääneitä tapahtumia kassan toimintakaudelta. Päivärannan isäntä, joka kaiken aikaa oli seurannut asioita hallituksen jäsenenä, täydensi kertomusta omilla muistelmillansa. Näin ollen heidän esityksensä usein muodostui milteipä kaksinpuheluksi, jossa he usein kuulustelivat toistaan "muistatko" kysymyksillänsä, mutta kuuntelijoiden mielenkiinto ei sen vuoksi ollut vähäisempi. "Lintukodon" historia tuntui tosiaan sisältävän eläviä, todella kiintoisia ihmiskohtaloita.

— Muistatko Peräkorven Kustaata ensi käynnillään meillä? aloitti opettaja.

— Tottahan toki! Mies juoksi kuin tulipaloon. — Hyvät naapurit ja kylänmiehet! Tulkaa auttamaan! Mitä muuta hän sanoikaan?

— Kun ihmistä ihan elävänä paistetaan! muisti opettaja. Nuorille kuuntelijoilleen hän lähemmin selvitteli:

— Ymmärtääksenne oikein tämän miehen hätähuutoja minun täytyy teille selvitykseksi mainita, että Kustaa oli, kuten yhä vieläkin on, vähän tuollainen ruuveiltaan löysä, kuten tällä paikkakunnalla sanotaan, muuten kylläkin mies paikallaan, yritteliäs ja ahkera. Onnettomuudekseen Kustaa oli erehtynyt huonona aikana rakentamaan ja tätä varten ottamaan lainaa Pöntisen äijältä, joka velallisiltaan kiristeli korkeita korkoja. Mutta tälle tunnottomalle rahamiehelle ei edes tämä riittänyt. Tilaisuuden sattuessa hän teki vielä sitäkin, mikä suoranaisesti on kielletty yhdeksännessä käskyssä.

— Himoitsi lähimmäisensä omaisuutta ja huonetta, täydensi Päivärannan setä katkismuksen sanoilla tapahtunutta asiaa selvitellen.

— En yleensä sano väärää todistusta lähimmäisestäni, mutta tässä tapauksessa vaikka näinkin tapahtuisi, se annettakoon minulle anteeksi. Lähimmäisensä omaisuutta ja huonetta... juuri sitä se vanha ristilukki himoitsi lainatessaan Peräkorven Kustaalle rahojaan.

— Onko tuollaisia pyydystäjiä ihmistenkin keskuudessa! kuohahti Kirsti tuohtuneena.

— Voi hyvä tyttö! Ihmisten keskuudessa niitä vasta onkin, kaksijalkaisia susia.

— Ristilukista me puhuimme. Minusta se sopii koronkiskurin velipuoleksi paremmin sen kyttyränsäkin takia, naurahti Päivärannan isäntä.

— Samalla kohdalla se heillä kylläkin on, myönsi opettaja. He siirtyivät jälleen muistelemaan Peräkorven Kustaan hädän aiheita.

Niin oli käynyt. Kustaan velka oli irtisanottu ja jätetty laillista tietä perittäväksi. Hätäytynyt mies pyyteli turhaan armoa velkojaltansa ja apua naapureiltaan. Velkoja ei tuntenut armoa, eikä ihmisillä ollut liikoja rahoja ja, jos kenellä niitä olikin, ei hän ollut halukas lainaamaan niitä Kustaalle, jonka katsottiin olevan mennyttä miestä. Joku ystävällinen sielu oli maininnut hänelle osuuskassasta ja tänne hän sitten viimeisessä hädässään juoksi.

— Vaikka kaikkein ensimäiseksi olisi pitänyt rientää, naurahti Päivärannan isäntä.

— Niin olisi pitänyt, mutta mistäpä Kustaa sen silloin vielä tiesi.

— Nyt hän sen tietää.

— Tietää ja ilomielin tunnustaakin sen.

— Joka kerta milloin käy täällä asioitsemassa, lainalyhennyksiään ja korkojaan maksamassa. Nyt jo nostamassa ja talletuksiaan lisäilemässä. Niin onnellisesti ovat asiat Kustaan kohdalla kehittyneet.

— Hän sai siis pelastetuksi kotinsa? virkkoi Kirsti.

— Niin sai osuuskassan myöntämällä lainalla, selvitti Päivärannan setä.

— Jonka hän aika päiviä sitten oli loppuun maksanut, täydensi opettaja.

— Mutta se vanha koronkiskuri tietääkseni sai hyvin ansaitsemansa pitkän nenän, ilakoitsi Erkki.

— Ja oli vihainen sen johdosta. Mutta siitä me vähät välitämme, Peräkorven Kustaa sitäkin vähemmän.

— Muistatko vielä sitä kylmää kevättä, kun Lahtisen Vihtori tuli asiakkaaksemme? tiedusti opettaja jälleen.

— Muistan Vihtorin jo aikaisemmilta ajoilta, hän on rippikoulutoverini.

— Kovin raskaisiin ripityksiin hän oli joutunut sinäkin keväänä, Vihtori parka. Halla vei oraat, hevonen kuoli ojaan. Mutta Lahtisen Vihtori otti menetyksensä toisella tavalla kuin Peräkorven Kustaa; liikoja ei puhunut silloinkaan.

— Niinkuin ei rippikoulussakaan. Kun pappi häneltä kysyi, minkätähden Jaakob niin kauan kaitsi enonsa Laabanin lampaita, vastasi Vihtori yksikantaisesti yhdellä sanalla: Lampaanvuonien!

— Oikein sanottu! naurahti Erkki.

— Täydestä sen kirkkoherrakin otti, muisteli koulutoveri.

— Niinkuin me Vihtorin itsensä otimme täällä kassan hallituksen kokouksessa.

— Niin, mehän myönsimme hänelle pyytämänsä lainan uuden hevosen ja kauransiemenen ostamista varten.

— Vihtori osti hevosen ja sai kauransiementä. Jälleen päivä alkoi paistaa myös tämän kovia kokeneen, hiljaisen miehen kodissa.

Nuoret toverukset seurasivat mielenkiinnolla kassamiesten muistelmia. Reinolle ja Kirstille kaikki tämä oli uutta. Tähän päivään saakka he tuskin nimeltä tunsivat tällaisia laitoksia ja niiden toimintamahdollisuuksia. Reino mietiskeli, mutta Kirsti kysäisi ääneen:

— Mistä saatte rahat tuollaiseen auttamiseen?

— Onko viimeisin tallettajamme jo unohtanut omien markkojensa kilahtelun? kysyi opettaja naurahtaen. Kirstillä oli vastaus valmiina, ja Reinollakin:

— Ei minun markoillani taloja rakenneta!

— Eikä minunkaan pennosillani hevosia osteta.

— Ei meidän liioin, vaikka olemme tehneet talletuksia syntymästämme asti, täydensi Erkki.

— Vai ei rakenneta eikä hankita. Tarkastellaanpa vähän sitäkin puolta, innostui opettaja selittelemään.

— Juuri vähään se puoli ei mahtane jäädäkään. Saitte siinä nyt sellaisen kärpäsen kimppuunne! naureskeli hallituksen jäsen.

— Hunajamehiläisiä meidän talon hyönteiset ovat, heitti hoitaja takakäteen, kääntyi nuoriin kuulijoihinsa päin ja jatkoi: Minkä verran mehiläisen sivutaskuissa on hunajaa, kun se tuolta kesäisiltä kentiltä yhteispesän astinlaudalle lennähtää? Nuppineulan pään kokoinen kipene! Ja kuitenkin pikku pesäsestä tuhansien, kymmenien tuhansien ahertajien yhteistyön tuloksena voidaan lingota kymmeniä kiloja mesikirkasta hunajaa! Juuri näin on asianlaita tässä meidänkin pesässämme, jota nimitetään osuuskassaksi.

— Hunajaa sanotaan rahaksi, selvitti hallituksen jäsen puolestaan. Mutta mehiläishoitaja katseli haaveilevin silmin lämpöisenä värisevään kesäiseen ilmaan. Näytti kuin hän olisi odottanut ahkerien pikku mehiläistensä palaamista juuri sieltä, kylävainioiden kukkivilta apilamailta.

Tämä puoli, "mesihunajan" odotus tässä hänelle läheiseksi käyneessä laitoksessa, olikin hoitajalle ehkä kaikkein rakkainta jo siitäkin päätellen, että hän tähän liittyviä pikku muistelmia niin lämpimästi mukana eläen kuulijoilleen kertoili. Inkerille ja Erkille, hänen entisille oppilailleen, se oli jo vanhaa tuttua. Miten monta kertaa opettaja oli tullutkaan luokkaan rautaista säästölipasta kädessään kantaen. Lukujärjestyksen mukaan tunti saattoi olla mikä tahansa. Joka tapauksessa se aina oli hauska. Säästölipas kutakin oppilasta varten varattuine erikoislokeroineen oli sekin kuin mehiläispesän hunajakenno. Jokainen täytteli kilvan omaa kennoansa. Pikku säästöjen jokaviikkoinen lokeroon pudottaminen oli kuin pieni uhritoimitus. Kun opettaja joko opetukseen liittyvästi tahi muuten hauskasti asiaan johdattaen oli sanottavansa sanonut, sai kukin vuorollaan käydä pudottamassa rahansa tähän yhteiseen markkojen pesään. Oli siinä jalkojenkin rapinaa. Harvoin kukaan halusi jättää vuoroaan käyttämättä. Tosin opettaja ei siitä kirjaa pitänyt, mutta toverit sitä enemmän.

Juuri tällaista "kesälomallaan" majailevaa markkojen pesää opettaja nyt parhaillaan Kirstille ja Reinolle esitteli. Talvisin niitä kuului olevan pitäjän jokaisella koululla, kolmella niistä kaksikin kappaletta. Kun kansakouluja oli pitäjässä kymmenen, ja säästölippaat 42-lokeroisia, saattoivat kuulijat helposti laskea, miten monta pyydystä rahan kiinni nappaamiseksi pitäjän koulujen välityksellä oli viritetty. Tähän oli vielä lisättävä kotien säästölaatikot, joita niitäkin oli pitäjäläisille jaettu satamäärin.

— Kuten lienette huomanneet, on tämä pyydystely vain lapsia varten. Aikuiset hankkivat ja tallettavat rahoja toisin keinoin, huomautti hallituksen jäsen, mutta opettaja sitä tuskin kuuli. Niin innokkaasti hän kuulijoilleen selitteli lasten säästötoimintaa.

— Pientä vaivaa meille tästä puuhailusta koituu, mutta eihän sellainen ketään rasita. Se on samaa kuin kesäisten lintujen pesänrakennustyö. Lauluintoa ja mielen virikettä vain tekijöilleen antaa.

— No, siitä syystä sinä vuodesta vuoteen olet pysynytkin tuollaisena ikuisena kevätpääskysenä.

— Niitä samoja kevätpillereitä sinä nähtävästi myös itse nautiskelet, mikäli sitä ulkonäöstäsi ja mieliharrastuksistasi voidaan päätellä, heitti opettaja olkansa ylitse jälleen, sitten vierailleen jatkoi: Ehkäpä näiden lippaiden ja laatikoiden tyhjentäminen kuten pikkusäästöjen laskeminen ja kirjoihin vieminenkin näyttänee monesta sivustakatsojasta turhanaikaiselta näpertämiseltä ja sitähän se itse asiassa onkin, mutta meistä se on hauskaa ja hyödyllistä. Sitä tehdessä meitä kuten säästäjiäkin kannustaa kasvamisen riemu. Tämän parempaa selitystä en siihen löydä.

— Älä enempää etsikään. Se riittää meille. Ja nyt me mehiläiset sitten lähdemme. Päivärannan isäntä nousi, opettaja kiiruhti pidättelemään.

— No, minne teillä nyt semmoinen kiire, kun ei meilläkään. Kun hetkisen vielä istutte, niin kerronpa teille, mitä tapahtui täällä pari päivää sitten.

Retkikunta istui ja opettaja kertoi:

— Olimme oviamme sulkemassa, kun sisään kiiruhti kaksi nuorta ihmistä, Penttilän Kalle ja Tyynelän Anni, molemmat entisiä oppilaitani. Te päivärantalaiset tunnettekin heidät. Kalle-kersantti tervehti sotapoikien reippaaseen tapaan, Anni hiljaisemmin niiasi ja punastui. Hän oli sellainen hereä jo koulussa, eikä näytä siitä päässeen. Kun Kalle ilmoitti, että heillä olisi vähän kahdenkeskistä asiaa, avasin oven, istuimme tähän niinkuin nyt. Kalle on urhoollinen poika, mikäpä tietää, vaikka Mannerheim-ritari jonakin kauniina päivänä, mutta sillä hetkellä näytti pojan rohkeus kuitenkin pettävän.

— Peloittavalta sinä näytätkin! Kuin mikäkin Pontius Pilatus! arveli Päivärannan isäntä.

— Kiitos tunnustuksesta! Kallea ja Annia en minä kuitenkaan tässä aikonut tukistella. Vähän änkyttämällä Kalle puolustuspuheensa aloitti, sanoi, että he Annin kanssa vähän niinkuin meinaavat. Sitten seurasi rykimistä. — Meinatkaa te vain! minä autoin, kun jo ovessa ymmärsin heidän yskänsä ja niin he sitten vähitellen pääsivätkin kärryille siitä. He aikoivat naimisiin, kuulutettu jo oli. Kotinsa he aikoivat perustaa Koivuniemen autiotorppaan, jonka Annin setä kohtuullisesta hinnasta heille luovuttaisi. Mutta uutta kotia perustettaessa tarvittiin muuhunkin rahaa. Rappeutunut navetta oli uudelleen rakennettava, pari lehmää ja hevonen ostettava. Omia säästövaroja ei heillä kaikkeen tähän ollut käytettävissä kuin se, mitä täällä meillä talletuksina oli.

— Paljonko heillä täällä meillä sitten olikaan? tiedusti Päivärannan isäntä kuuntelijoiden puolesta.

— Kallella noin viisitoistatuhatta, Annilla vajaa kymmenen,

— Kas vain! Kylläpä ovatkin keränneet!

— He molemmat ovat sitä lajia. Jo kouluaikanaan heillä oli antoisat lokerot yhteisessä säästölippaassa. Sen jälkeen he ovat jatkaneet samaan tapaan kilvan. Mutta enemmän rahoja he kuitenkin tarvitsisivat uudessa kodissa alkuun päästäkseen.

— Eivät varsin vähillä siitä urakasta nykyhetkellä selviäkään, arveli Päivärannan isäntä.

— Seitsemänkymmentäviisituhatta! olivat laskeneet. Ja yhdessä he sitten olivat lähteneet tiedustamaankin, olisiko heillä mahdollisuus saada sen suuruinen laina täältä kassastamme.

— Mitä vastasit heille?

— Vähään aikaan en mitään. Katselin ja tunnustelin heitä, oppilaitani, joiden elämä keväisenä kukoisti. Entäpä heidän nuori yhteiselämänsä? Mitä se heille ja koko paikkakunnalle merkitsi? Kevättä ja kesää autiotorpan pihakartanoilla, vainioilla ja teillä. Rakennukset alkaisivat kohentua, pelto kasvaa, niitty viheriöidä. Ja sen ohella, rinnalla ja perässä kaikki jaloin liikkuvaiset, lehmät, lampaat, kanat, porsaat... ihmislapset, pellavapäät! Pian ja riemullisina ne aloittaisivat elinaskartelunsa myös koulutiellä. Niin minä ajattelin, sitten pian heräsin. — Juoskaa välitunnille, lapset! Tämä asia kyllä järjestyy! sanoin heille, enemmän opettajana kuin pankkimiehenä. Sanoin vielä muutakin, ennenkuin lähtivät. — Teidän talletustilinne ovat takuumiehistänne parhaat. Me tunnemme jo täällä, mitä ainesta te olette. Teihin voidaan luottaa. Ja kun sen lisäksi lainanne vakuutena tulee olemaan arvokas kappale yhteistä isänmaatamme, johon sinä Kalle aseveljinesi olet viimeistä kiinnitystä hankkimassa, niin rohkenenpa luvata, että asianne tulee onnistumaan. Mielestäni osuuskassa ei voisi tiloittaa tallettajiensa rahoja parempaan tarkoitukseen, eipä edes varmemmalle pohjalle kuin Koivuniemenne maahan, karjaan ja rakennuksiin.

— Hyvin sanottu! Mitäs ne nuoret siihen?

— Kalle myhäili, Anni heloitti kuin kesäpäivän aurinko. He hyvästelivät ja lähtivät. Kuin kaksi västäräkkiä pyörineen maantielle pyrähtivät. Katselin tästä niin kauan kuin näkyi. Jo etukäteen minua lämmitti hyvien oppilaitteni yhteinen työmaa Koivuniemen autiotorpassa. Sillä hetkellä tunsin mitä jo usein ennenkin. Tehtäväni täällä osuuskassassa on yhtä arvokas kuin opettajatoimeni koulussa.

— Tämä hunajan keräämisesi vai?

— Hunajan linkoaminen yhtä hyvin!

He naurahtivat nuorekkaasti. Sitten vieraat lopultakin nousivat ja hyvästelivät lähteäkseen. Konttorineiti oli jo kassan kaapit sulkenut ja kotiinsa lähtenyt. Opettaja yksinään jäi ikkunasta katselemaan, miten pyörivä portti tallettajavierailijat tielle vieräytti. Niin se aina heidät päästi, milloin tyhjänä, milloin täytenä, mutta aina tyytyväisenä. Näin opettaja ajatteli, eikä paljoakaan erehtynyt siinä.

Virkku sitävastoin oli jo kärsimättömänä osuuskaupan pihamaalla kyydittäviänsä odottanut. Se kuopi jalkaa ja pureskeli kuolaimiaan. Sen silmä paloi kuin taskulampun syttiö. Johan vihdoinkin sieltä! Kun ei koko päivänä irti päästä...

Tulisen tärkeää oli tielle lähtö. Ohjaksien hellittyä nuori vireä hepo ampaisi kuin kansainvälinen pikajuoksija. Mikä tietää, vaikka sillä omassa luokassaan olisi sellaiseksi ollut hyviäkin edellytyksiä. Puhelemalla ja taitavasti ohjaamalla isäntä kuitenkin sai sen keskimatkojen ravuriksi asettumaan, mutta niin hyvää vauhtia yhä vieläkin mentiin, että vasta Siltalan kankaalla voitiin keskustelua yrittää, jos kenellä vielä tänne jouduttaessa jotakin oli säilynyt sydämellään. Isännällä nähtävästi oli ehkäpä senvuoksi, että hänellä rattailla seisten ja ohjaksista kiinni pitäen oli paitsi väljät näköalat myös sähköistävät johtimet käsissään. Kuitenkaan hän ei aloittanut juuri siitä, mistä alamaiset odottivat. Hänen ihastuksensa kohteeksi joutui pappilan virkatalon kaunis metsä.

— Kas vain noita petäjiä! Monta kertaa olen ajanut tätä tietä, mutta noita katsellessa ei silmäni koskaan väsy.

— Ne ovat kuin ristiritareita!

— Niin pitkiä ja solakoita!

Tytötkin ihastelivat.

— Niiden kaarna kiiltää kuin kuparinen haarniska!

— Miekat häikäisevät kuin kulta ja hopea.

Pojat täydensivät taistelevia ritareita ajatellen.

— Tässä niillä onkin mainio taistelumaasto, huomioitsi Erkki.

— Ja hyvä kasvumaa! arveli Reino, joka aina pyrki järkeviä perusteluja etsimään. Mutta siihen nähden setämies esitti eriävän mielipiteensä. Uljaiden ritaripuiden ruokapöytä oli ohutmultainen hiekkakangas, karu leipä, laiha särvin. Miten puut näissä oloissa kuitenkin tuollaisiksi metsän valioiksi? Siinä kysymys, joka antoi hevosmiehelle lähtökohdan selventäviin lisäselityksiin.

— Puuyksilöiden kannustimena tässä on jalo kilpailu yhteisvoimin. Näemme selvästi, mitä se niiden laatuun ja ulkonäköön vaikuttaa. Jokainen venyttää varttaan, karsii tarpeettomiksi käyneitä oksia, kohottaa viheriäistä latvaa. Jokaisen omalla kohdallaan on tehtävä tämä, mikäli mieli päästä auringon antimista osalliseksi. Tämä on ankaraa, jopa usein säälimätöntäkin taistelua, mutta milloin joukkokunnan yhteinen vihollinen, myrsky, metsän kimppuun syöksähtää, nousee tuhatpäinen joukko kuin yksi mies. Uljaasti taisteleva, toinen toistaan voimallisesti tukeva yhteisö on tämä metsä tällöin. Käsi käteen tarttuen se eroittamattomana kokonaisuutena taistelee ja voittaa.

— Uljas ritarijoukko voittaa!

— Kevätkannel sille voiton virttä soittaa!

— Kuparikattiloitaan kiilloittelee vain, katsokaa, miten ne loistaa! Erkki mukaili tyttöjen runollisia vuodatuksia vähän arkipäiväisemmäksi. Enempää he eivät keksineet, eivät ehtineetkään, koska myötäävä, hilpoinen tie oli edessä jälleen. Virkku otti johdon. Ontuva runoratsu jäi pappilan petäjikköön kuparikylkiänsä peilailemaan.

Luhtaniityn purolaaksossa Virkku vasta kävelyaskeleihin tasaantui. Siinä heidän eteensä avartui kylän yhteinen heinämaa ja sen jatkona viheriöitsevä viljelyslaakso. Kymmeniä hehtaareja kytöpeltoja! Kilometrimäärin kaivettuja ojia! Kaikkien vedet kokosi ja juoksutteli omia luonnonuomiansa pitkin etenevä puro. Se johdatteli viljelyslaakson liikavedet alempana virtailevaan Luhtajokeen ja tämä edelleen järviin, laajempiin vesistöihin, jokiin ja mereen. Nyt oli vesi vähimmillään. Puro uurteli syvällä uomassaan, pensaiden kätkössä, kivien alla.

— Keväällä teidän pitäisi tämä nähdä! huudahti Erkki. Hän oli nähnyt koko Luhtaniityn yhtenä järvenä.

— Vesi nousee täällä maantielle saakka! muisteli Inkerikin. Hevosen astellessa isä puheli:

— Vesi nousee ja laskee. Kymmenistä ihmisten kaivamista ojista ja luonnon avaamista puroista se kerääntyy alas jokeen, virtaa järveen ja niin edelleen. Tällä yhä eteenpäin rientävällä retkellään se ottaa kaiken irtautuvan matkaansa, panee myllyt pyörimään, sahat käymään, tehtaiden suuret voimakoneetkin ryskymään. Myllyt jauhavat peltojemme viljan, sahat pilkkovat metsiemme puun, tehtaiden suurkoneissa se jalostetaan selluloosaksi, paperiksi ja niin edelleen mitä moninaisimpiin tarkoituksiin käytettäväksi. Tämä ei olisi mahdollista, elleivät tuhannet vesiojat ja pikkupuroset olisi yhtyneet yhdeksi joeksi. Ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun on tarpeetonta joen matkassa tämän pitemmälle jatkaa.

He ymmärsivät. Yksi nyökkäsi, toinen puristi kädestä, kolmas nykäisi nutun hihasta... Mutta Virkku ymmärsi sen käskyksi, niinkuin kiritaival olisi ollut alkamassa. Pian se sellaisella rientämisellä eteen tulikin, Päivärannan reheville pelloille avautuvana myötämaana. Laaja, tuleentumisasteelle joutunut viljavainio lainehti ja kylpi leppoisassa tuulessa, lämpöisen auringon valossa.

— Vielä viikko tällaisia päiviä, niin elonkorjuuseen voidaan käydä, arveli isäntä. Hän pidätteli hevosensa käyntiin, toverukset ihastelivat kaunista viljamaata.

— Se lainehtii kuin järvi.

— Leipäinen järvi!

— Se kiloilee kuin taivas!

— Ruokainen taivas!

— Ruokainen tosiaan! naurahti ajomies. Mutta nuoret tarkkailijat elivät aaltoilevan viljapellon lumoissa ja huudahtelivat edelleen kilvan mielialojansa.

— Kuin tuhatpäinen voimistelijajoukkue stadionin kentällä!

— Vartalon kiertoliikkeitä valssin tahdissa!

— Eipäs, vaan selän taivutusta, ylös ja alas!

— Ne kumartavat meille, kutsuvieraillensa!

— Kunniavieraillensa ennemminkin tuollainen ruhtinaallinen joukkokumarrus. Tuohon ei pystyisikään kuka tahansa yksinäinen korsi. Se on viljavainion komea paraati ja voiman näyte. Yksinäinen hento korsi ei voisi edes jyväistä tähkäänsä kasvattaa. Joukkokasvun antama tuki on sille suorastaan elämisen ehto. Myös viljelijän on otettava varteen luonnon antama esimerkki, mikäli hän menestyksellä mielii harjoittaa isiensä ammattia.

Tämän retken johtajan kokoavaan lausuntoon ei nuoremmilla ollut enää mitään lisättävää, ei liikoja ajattelemisen aikojakaan. Virkku tempaisi tunnetun loppukirinsä, hellittäen sen vasta kotirappujen edessä.

— Sieltähän riemulla palataan! nauroi emäntä pihamaalla.

— Meillä on ollut eri hauskaa tänään!

— On myyty perunaa!

— On käyty sampomyllyssä vaaran vaskisen sisässä!

— On tungettu päätä mehiläispesäänkin!

— Ja lingottu kultaista hunajaa!

— No kaikkea vielä! Eiköhän tavallinen arkipäiväinen ruoka vaihteeksi maistune tuon herkuttelun jälkeen?

Oikein emäntä arvasi. Tosin sellainen päivällinen "vaihteeksi" olisi maittanut vaikka kenelle, vaikka missä. Uusia perunoita, voikastiketta! Tuoretta hiivaleipää, viilipiimää ja talkkunoita!

— Me tiedämme nyt osuustoiminnasta paljon sellaista, mistä sinulla ei ole hajuakaan, kehahti Erkki Villelle, joka myös kiiruhti yhteiseen ruokapöytään.

— Palttua minä annan teidän osuustoiminnallenne, kun pöydässä on noita... uusia perunoita.

Näin Ville arveli, pureskeli ja nieleskeli. Aatteellinen osuustoimintaväki vastasi yhtä välittömästi kuin riemukkaasti tämän yksityisyrittäjän kilpahaasteeseen. Kukkupää perunavati alkoi madaltua nopeasti.

18.

Työ Suomen hyväks' uhratkaamme, kaikki työhön, taistohon... Siinä miss' on onni maamme... siinä meidän onni on...

Reino unohti laulamisen, kun jäi miettimään laulun sanoja koristetussa juhlahuoneessa. Työ Suomen hyväks'... miten usein ja monella tavalla siitä olikaan puhuttu ja laulettu kautta vuosien, vuosikymmenien ja erittäinkin näinä viimeisinä aikoina. Työ Suomen hyväks'... oli ollut ja oli edelleen poikien lippuna "linjoilla". Se oli myös kotirintaman, talkooväen, nuoren maatalouskerhoväenkin innoittavana pohjasävelenä viljelyspalstoilla ja pelloilla, tässä syysjuhlassakin. Näissä ajatuksissa ja kesäisten työtulostensa merkeissä tänne nyt oli kokoonnuttu juhlimaan ja kilpailemaan.

Kylläpä olikin kerääntynyt kansaa! Ellei viittäsataa, niin enemmän! Varmaankin pitäjän kaikki kerholaiset, pikkuveljet ja isot siskot. Myös runsaasti vanhempaa väkeä oli tähän pitäjän nuorten, toimen poikien ja tyttöjen syyskatselmukseen saapunut. Olipa heillä katseltavaakin. Juhlahuoneen seiniä reunustavat pitkät pöydät notkuivat yltäkylläisyytensä painosta. Oli siinä tavaraa! Suorastaan runsauden pula! Ennen juhlan alkamista oli Reino kiertänyt pikaisen tarkastuskäynnin, niinkuin monet juhlavieraista, kerholaiset itsekin vertailujansa tehden. Jokainen heistä luonnollisesti oli tuonut näytteille parhaimpansa, selvä se, mutta että näitä "parhaimpiakin" näin paljon löytyi yhden pitäjän pikku viljelmien kerhomailta, jo sekin oli ihme, jota kukaan kaupunkilainen omin silmin näkemättä ei olisi uskonut. Pullevan verevää punajuurta, kullan keltaista porkkanaa, käsivarren mittaista kurkkua, päänkokoista lanttua... Entä kaalit! Kuin potkupalloja kansainvälisessä urheiluvälinekilpailussa! Oli pyöreää ja navoiltaan litistynyttä kerää, kyssäkerää, kukka- ja ruusukaalia! Väri vivahteitakin näytti olevan kuin paremmanpuoleisessa sateenkaaressa.

Kolmisäkeistöinen työmarssi oli joutunut päätökseen, vaikka Reino vain ajatuksissaan näin myötäili. Joku vanhempi kerholainen, milteipä aikuisnainen, piti jo syysjuhlan tervehdyspuhetta, jota satalukuinen yleisö tarkkaavaisena kuunteli. Tyttö kertoili aluksi päättyneestä työntäyteisestä kesästä. Aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen ahertamista se oli ollut niin aikuisilla kuin kerholaisilla. Luonto oli ollut vaatelias, mutta myös antelias, niinkuin tämäkin kerholaisten syysnäyttely osoitti ja silminnähtävästi todisti. Jokapäiväiseen leipään kodeissa tulisi ensi talven aikana kuulumaan muutakin kuin reikäleipää, kaikkea sitä, mitä näyttelypöydillä täällä nyt näkyi. Tämän lisäksi kotoinen kerhotyö oli antanut heille kaikille myös mieluisia rahatuloja. Kerhokasviensa ja -eläintensä parissa he olivat viettäneet terveellisen ja hupaisan kesän, kasvaneet itsekin, kuten näkyi.

Tähän tapaan reipas "suurkerholainen" puheli ja Päivärannan nuoret, kuten nähtävästi kaikki muutkin olivat varauksitta valmiit alleviivaamaan hänen puolileikilliset sanansa tosiksi. Tämän saattoi päätellä jo niistä voimakkaista ja kauan jatkuvista kättentaputuksista, joilla tervehdyspuhe palkittiin.

Näin avattua ohjelmaa jatkettiin reippaassa tahdissa. Seurasi maatalous- ja kerhoaiheisia runoja ja kertomuksia, yksin- ja kaksinlauluja, kuorolausuntaa sekä hupaisia pikku ilveilyjä, jotka kiitollinen yleisö otti vastaan erittäin suosiollisesti, parhaimmat palat jopa iloulvahduksin ja ukkosjylinää muistuttavin jalkataputuksin.

— Mitähän jos vaihteeksi taas vähän yhteisestikin laulettaisiin, esitti opettaja ulkopuolella virallisen ohjelman, joka parin kolmen metrin mittaisena kaistaleena oli seinään naulattu. Se oli mainio ehdotus ja sopivaan aikaan tehty. Satojen juhlavieraiden mieli jo paloikin tähän omintakeiseen toimintaan. Opettaja ehdotti yhteislauluksi kaikille tutun: Taivas on sininen ja valkoinen... Laulun kaksi säkeistöä vedettiin innolla ja hartaudella.

— Otetaanpas sama kaksiäänisesti, ehdotti opettaja. Tuskinpa monikaan osasi siihen toista ääntä, mutta opettajalla olikin esitystä tehdessään takanaan "kekka", kuten niin usein. Kävi piankin ilmi, että jokainen juhlavieras osasi sekä ensimäisen että toisen äänen ilman enempiä harjoituksia. Opettaja jakoi yleisön kahteen osaan, juhlahuoneen keskikäytävää rajana pitäen. Oikealla puolella istuvat saivat aloittaa ensinnä, vasemmalla puolella istujat saivat ottaa saman kuin kaikutoistona säettä myöhemmin. Opettaja antoi kummallekin ryhmälle merkin ja löi tahtia. Se meni mainiosti. Säkeistön lopun kerrattuaan oikeanpuoleiset vaikenivat, mutta vasemmanpuoleiset jatkoivat omaa tahtiaan, livahtivat kuin lampaat avonaisesta veräjästä ja kaikilla oli hauskaa. Toista säkeistöä laulettaessa vaihdettiin ääniä. Yritys onnistui milteipä vieläkin paremmin. Suosionosoitukset muodostuivat valtaviksi, jokainen taputteli kauan ja halukkaasti, itselleen.

Seurasi ensimäinen väliaika, jonka kestäessä toimeenpantiin mehu- ja naurismyyjäiset kylän sotaorpojen hyväksi. Tarkoitukseen tarjottavia nautintoaineita: kerhotyttöjen valmistamaa sekamarjamehua ja poikien lahjoittamia peltonauriita, myytiin ravintolassa, eteisessä ja juhlasalin käytävillä. Ja kaikkialla kauppa kävi kuin häkää. Ainoastaan markka tahi jokin muu sitä suurempi raha kelpasi. Mutta hyvän tarkoituksen edistämiseksi ja ajan voittamiseksi ei isommastakaan rahasta annettu ostajalle takaisin ja siitäpä sitten seurasikin silmän vilskettä, kun markat katosivat markkinoilta. Myyjillä niitä piankin oli yli tarpeen, mutta heillä oli niin kiire, että eivät joutaneet vaihtamaan. Ja niin sitten nähtiin sellainenkin ihme, että kymmen—kaksikymmen... jopa satamarkkanen meni markasta ja kävi täydestä. Onnelliset kauppiaat kumarsivat ja niiasivat tavallista kohteliaammin sotaorpojen puolesta.

Nauriit olivat erinomaisen makeita varsinkin sellaisista ostajista, joilla oli käytettävissään linkkuveitsi tahi tuppipuukko, että saattoivat jälttää mäihää. Mehuisa hilske kävi siellä ja täällä. Puukon lainaamisestakin nähtävästi olisi voinut periä markan vuokramaksun, jos vain joku ajoissa orpokassan kartuttamiseksi olisi keksinyt tämän keinon. Hyvää ja virkistävää tyttöjen sekamarjamehukin oli. Joku isäntämies, joka viisikymppisellään lunasti lasin, myönsi rehellisesti joskus huonompiakin kauppoja tehneensä, kalliimpiakin juomia ostaneensa, edes tietämättä, hyödyttikö rahoillansa hyvää asiaa, niinkuin tässä tapauksessa varmastikin olisi asian laita.

Jo ensimäisen väliajan kestäessä nämä iloiset myyjäiset tuottivat rahaa yli kaksituhatta markkaa. Tämä oli hyvä alku toisella väliajalla edelleen kartutettavaksi, mutta eipä reippaista myyjistä, enempää kuin hyvästä tavarastakaan ollut mitään puutetta, ei liioin nauriin kuorista, ei pikku kissin maitokupeistakaan. Niitä pyöriskeli penkeillä ja ikkunalaudoilla, vähin käytävilläkin, mutta luudalla niistä selvittäisiin.

Väliajan jälkeen ohjelma jatkui reippain laulu-, lausunta- ja kilpaesityksin. Ylen jännittäväksi muodostui Ylä- ja Alakylän välinen tietokilpailu, joka vasta viimeisellä kierroksella ratkesi yläkyläläisten niukkaan pistevoittoon. Heillä sattui olemaan parempi "viuhka", arvelivat jäävittömät sivustakatsojat. Mutta alakyläläiset kohottivat kuitenkin kolminkertaisen eläköön-huudon voittajilleen. Heillä oli siihen varaa syksyn viimeisen pallopelinsä ansiosta. Tämä "revanssi" antoi tuiki tarpeellista voidetta yläkyläläisten vielä arpeutumattomiin haavoihin. Talven aikana ne lopullisesti paranisivat. Ensi kesänä, ehkäpä jo kevättalven kilpaladuilla iskettäisiin jälleen armoa antamattomina tositovereina yhteen.

Aikuisten puolesta piti Päivärannan isäntä lyhyen, kuulijoita kiinnostavan puheen. Hän julkilausui juhlassa läsnäolevien aikuisten ja kerhojohtokunnankin puolesta tyytyväisyytensä kesän tuloksiin ja tämän päättäjäisjuhlan näkyväisiin saavutuksiin. Kaikki näytteille asetukset ja esitykset todistivat, että kerholaisia yksityis- ja yhteistoiminnoissaan elähdytti yhtä reipas kuin nuorekas, vastuksista lannistumaton taisteluhenki. Se oli kasvattanut heidän tekonsa kauniisiin saavutuksiin, kuten kulunut kesä heidän moninaiset kasvunsa kerhomailla. Syksy oli nyt tullut luonnossa, maalle ja kasveille tarpeellisena levähdyskautena. Ne keräsivät voimia uutta kasvukauttansa varten. Niitä oli tässä varautumisessa avustettava, jokaisen kohdallansa ja keinoillansa.

Pitäjän kerhojohtokunnan puolesta puhuja lopuksi ilmoitti, että kerhoyhdistys entistä määrätietoisemmin tahtoi pyrkiä tämän hyödylliseksi havaitun nuorisotoiminnan tehostamiseen pitäjässä. Viljelyskilpailu-, kotieläinhoito-, askartelu- ja urheilutoimintaa tultaisiin edistämään, viljelysmaita siirtoväen kerholaisille ja aseveliperheiden lapsille hankkimaan, samoinkuin kerhoeläimiä, lampaita, kananpoikasia, porsaita... Jokaiselle yritteliäälle tytölle ja pojalle varattaisiin toimintamahdollisuus. Tämä oli oleva kerhoyhdistyksen velvollisuus- ja kunnia-asia.

Puheen päätökseksi, karjalaiskerholaisten ja vieraiden kunniaksi laulettiin yhteisesti Karjalaisten laulu. Tämän johdosta opettaja ohjelman ulkopuolella sai aiheen puhua vain kolme minuuttia! Etukäteen hän lupasi sen ja piti sanansa, vaikka tuskinpa kukaan häntä keskeyttämään olisi pyrkinyt viidenkään minuutin puheestansa.

Karjala oli rakennettava uudestaan, tänne tiivistyvän Suomen peltoihin ja uudismaihin! Sama ohjelma kerholaisilla, joista karjalaiset olivat yritteliäimpiä. Jo tänä syksynä oli heille palstat paalutettava, pellot kynnettävä, uutismaita kuokittava. Ilmatieteilijä Keränen oli ennustanut lämmintä syksyä. Maa pysyisi vielä ehkä kuukauden päivät sulana. Jokainen kerholainen kerkiäisi siis syksyn kuluessa kääntämään kunnollisesti maansa, kaivamaan vaikkapa puoli aaria uuttakin peltoa. Eihän siihen tarvittaisi muuta kuin pari neliömetriä päivässä. Konkariaskel tuonne, toinen tänne! Opettaja näytti sen jaloillansa. Yhteissaavutuksena se kuitenkin merkitsisi kahta, kenties kolmea hehtaaria uutta, hyvää viljelysmaata. Kerholaiset! Kuka teistä haluaa vähintään puolen aarin osuudella olla mukana tässä yhteisessä pellonraivaustyössä?

Se oli kysymys kuin koulussa ja siksi milteipä kaikki sen näyttivät ottavankin. Sadat kädet kohosivat ja viittasivat, muutamat ihan tunnettuun: minä, minä, opettaja... eli kellonheilurityyliin. Nähtävästi ne olivat niitä, jotka aikoivat kuokkia vähintäänkin aarin... ellei se vain jäänyt heiltä hurskaaksi uhoamiseksi. Pääasia nyt kuitenkin oli, että yhteissuunnitelma oli tehty ja joukkoinnostuksella kiinni naulittu.

Loppuillan kohokohdaksi muodostui palkintojen ja talkoomerkkien jako. Osuuskauppa, -kassa ja -meijeri, monet muutkin pitäjän laitokset ja yhdistykset olivat tapansa mukaan tehneet lahjoituksia palkintojen hankkimiseksi. Kesän kultalapioita, talkootoiminnan korkeimpia arvomerkkejä, jaettiin niinikään parisenkymmentä, hopea- ja rautalapiot olivat jo aikaisemmin kyläkerhoissa annetut. Kaikki palkintojen ja merkkien saajat näyttivät olevan tyytyväisiä kesä- ja kerhotoimintansa tuloksiin. Ne harvat, jotka ilman jäivät, "syventyivät" mietteliäinä omaan itseensä.

Niin tekivät myös Päivärannan kaupunkilaiset kerhoviljelijät, vaikkakaan ei juuri samoista syistä. Kirsti ajatteli kaikkea sitä, mitä kerhotoiminta Päivärannassa oli antanut hänelle: työtä ja työniloa, uutta taitoa ja uusia voimia. Näkyväinen tulos, yli tuhat markkaa rahassa, oli tullut kuin kaupantekijäisiksi. Siihen vielä viemiset kaupunkikotiin, monet hupaisat aamut ja illat.

Tätä samaa Reino mietiskeli ja enemmänkin vielä. Elävä, kasvava maa oli käynyt hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi. Kerhomailla työskennellessään hänkin tunsi olevansa jokin tekijä tässä elämän näytelmässä. Tosin hänen "roolinsa" toistaiseksi oli ollut vain yksi kaikkein pienimpiä, mutta olihan kuitenkin. Hän oli saanut eläytyä siihen, ottaa irti, mitä irti sai. Ystävälliset ohjaajat olivat opastaneet häntä siinä. Hänen sydämensä oli sykähdellyt pettymysten murheissa, onnistumisen riemussa. Lopputulos oli ollut rohkaisevan antoisa ja katselijatkin tyytyväisiä, niinkuin tänään kuului ja näkyi.

Juhlavieraat, Kirsti ja Inkerikin hänen vieressään, nousivat seisomaan aloittaen loppulaulun. Se oli tuttu laulu. Kesän mittaan se usein oli sinisen kamarin ikkunasta kerhomaille, jopa pelloille saakka kuulunut. Reino oli sitä mielihyvin kuunnellut ja kuunteli nytkin yli viisisatapäisen kerholaisjoukon yhteisesti esittämänä:

    Kotipeltojen laajain liepeille
    liki lehmi- ja lammastarhain,
    olen saanut sarkani pienoisen,
    joka vartoo myöhään ja varhain.
    Oman sarkani sen minä raivailen
    ja palkka on työstäni parhain.

19.

Ulkona oli syksyillan pimeä, myrskysi ja satoi. Mutta sisällä oli viihtyisää. Iloisesti räiskivä takkavalkea valaisi ja lämmitti suuren asuinhuoneen. Päivärannan nuoret ja vanhemmatkin asujamet olivat kokoontuneet tulen ääreen iltaa viettämään. Miina kehräsi villalankaa, Anni kutoi sukkaa. Isäntä keinutuolissa kiikkuen lueskeli ammattilehtiänsä. Mutta Pekka loikoili penkillä piippu hampaissa kissan selkää silitellen. Siinä oli eroittamaton pari näin iltaisin. Pekan piippu rutisi, kissan "rukki" hyrisi. Milteipä uunin luo se kuului, milloin Miina omansa hetkeksi hellitti.

Nuoret istuivat mietteliäinä mikä missäkin. Erkki yritteli ratkaista ristisanatehtävää puolihämärissä pöydän nurkalla, Reino vuoleskeli katajanaulaa pikku jakkaralla uunin kyljessä. Tytöt supattelivat käsityksin istuen uunin toisella puolella, mutta Ville oli kiivennyt yläsänkyyn, jossa oli lämmintä ja lauhaa, näköalojakin kuin tunturivuorelta.

Tämä oli Reinon ja Kirstin viimeinen takkailta, eikä niitä monta enää ollut jäljellä talon nuorillakaan. Viikon perästä alkaisi koulu, matkaan lähtö jo pari päivää aikaisemmin. Reino ja Kirsti lähtisivät jo huomenna iltapäivällä. He ajattelivat sitä, niinkuin kaiken päivää olivat ajatelleet, vaikka muusta puhuneet. Miten nopeasti viisi kuukautta olikaan kulunut! Nyt Päivärannan kesä oli lopussa...

— Kas sitä viiksiniekkaa! Koprii ja koprii, puheli Pekka nostellen hännästä kissaa, joka nähtävästi piikitteli hänen polviaan. Miina heitti puolivihaisen katseen sivumennen, näytti kuin olisi halunnut suihkaista: Joko taas siellä aloitat lörpöttelysi!

Isäntä oli saanut lehtensä selväksi. Hän nousi ja lisäsi puita takkaan. Tuli räiskähti iloiseen paloon, valaisi penkin viiksiniekat, Erkin ristisanat, jopa Villenkin punoittavan naamataulun yläsängyn petillä.

— Nuttunaulaako sinä siitä kenkurastasi? tiedusti hän Reinolta.

— Muistonaulaa itselleni, naurahti Reino.

— Puistonaulaa! Eikö siellä ole nauloja tekemättä, muuta kun latvapäitä katkot! tarttui asiaan Villekin, joka oli kuulevinaan väärin.

Nuttu naulaan, käsi kaulaan, vain villakerään pikkuiseen kehrää ja kehrää... koprii ja koprii, leperteli Pekka kissalleen.

Mutta isäntä ei mennytkään enää istumaan, vaan käveli kädet selän takana edestakaisin pitkää lattialankkua. Hän näytti miettivän jotakin, kunnes pysähtyi ja virkkoi:

— Pidetäänpäs tässä pieni puhdekilpailu, kun ei muutakaan. Tulkaa koettamaan, kuka peitetyin silmin pääsee pitemmälle yhtä lattialankkua kulkien.

— Kulkee kai tuota nyt koko lankun mitan, jos varta vasten lähtee, uhosi Erkki, jättäen ristisanansa.

— Ei tuu mitään, länteen itään... länteen itään... hyräili Ville ylhäisiltä olotiloiltaan. Tytöt nousivat, jo Reinokin naulalastujansa pudistellen.

— Kylläpähän se jää kulkematta, jää tältäkin vaarilta, ellei tuore hiirenpoikanen edellä juokse, arveli Pekka.

— Jokainen koettamaan! Sittenpähän nähdään, sanoi isäntä.

Erkin silmät sidottiin ensinnä. Poika ojensi kätensä vaakatasoon ja lähti. Tuskin kahta metriä hän pääsi, kun horjahti vasempaan, auttamattomasti toiselle, pian kolmannellekin lankulle. Kilpailun järjestäjä veti hiilellä lankun reunaan merkin. Toisena yritti Kirsti. Hän pääsi vähän pitemmälle, kunnes horjahti oikealle. Samoin kävi Annille, Villelle ja Miinallekin, joka pahoitteli, että oli antanut houkutella itsensä ansaan. Oikeaan ja vasempaan, kukaan ei kunnolla edes puolitiehen päässyt. Viimeisenä yritti Pekka, kissa sylissään. Hän pääsi yli puolitien, mutta sitten alkoi vasemmalle kallistaa, lieneekö se tuore hiiri vetänyt kissaa.

— Semmoista kiertokoulua se on täällä elämänpolku. Kuka ihmetteleekään vielä jänistä! sai kilpailun toimeenpanija aiheen pieneen opetussaarnaan. Ihminen niinkuin jänis ja muukin luontokappale, jokainen elävä olento palasi ennen pitkää lähtöpaikoilleen.

— Niin mekin palaamme, setä saa sen ensi kesänä nähdä, uhosi Kirsti.

— Kunhan muistaisitte, virkkoi täti sedänkin puolesta. Hän tuli tupaan keittiöstä ja kaartoi vasemmalle, kuten useimmat kilpailijoista. Hänellä oli siihen todellista syytäkin, uunipöydän askareet. Tytöt kiiruhtivat häntä auttelemaan, mutta emäntä kehoitteli heitä jatkamaan leikkiharjoituksiaan. Hänelläkään ei ollut enää mitään erityisiä tehtäviä, vaikka jotakin olikin vielä lämpöisessä uunissa. Siellä kärisi tutunomaisesta, tuoksahteli suloisesti.

— En voi unohtaa sinistä kamariamme, en kerhomaita, enkä marjamaita! perusteli Kirsti edelleen.

— En voi sua unhoittaa poi-ees... hyräili Ville yläpetillänsä. Mikä tietää, vaikka totista totta olisi hyräillyt, se ainainen velikulta.

Miina murahti, mutta Anni naurahteli. Ne sanat sopivat mainiosti hänenkin sisäisiin säveliinsä. Näinä aikoina lomalle, ehkäpä kokonaankin kotiin palautuvaksi hän odotteli sitä, jota "ei voinut unohtaa poies..." Eroitus hänen ja kansanlaulun laulajan välillä vain oli se, että hän luultavasti saisi, ellei mitään erinomaisia onnettomuuksia väliin sattuisi.

Siitä reipas sotapoika saisikin vasta erinomaisen tytön! ajatteli Reino, vaikka ei suinkaan hänen oikeastaan sellaisia olisi pitänyt vielä ajatella, tänä viimeisenä iltana liiatenkaan, kun olisi ollut niin paljon muutakin mietiskelemistä. Mutta miten hän yrittelikin, niin siihen se vain päätyi.

Anni oli todella työteliäs ja miellyttävä tyttö. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen. Rivakasti hän pani toimeksi, olipa työ mitä ja millaista tahansa. Reinon mieleen muistuivat siinä heinätyöt, lehmänlypsyt ja mustikankin lypsämiset Ruuhilammen korvessa. Annin työsaavutus niissä oli vähintään kaksinkertainen. Millä ihmeen konstilla hän pani sormensa niin vikkelästi pelaamaan? Laulun ja nuoren rakkautensa voimalla varmaankin...! en voi sua unhoittaa...

Oli kai täällä sellaisia asioita ja näköaloja kenellä tahansa, kesäpääskysilläkin, marja- ja kalamatkat, sieniretket, jokapäiväiset, arkipäiväisetkin tehtävät kerho- ja viljelysmailla. Päivärannan isäntäväki, setä ja täti olivat olleet heille kuin omat vanhemmat. Ja mitä puuttuivat Erkki ja Ville, uskollinen toveri, ainainen koiranleuka? Entä Pekka ja Miina? Keskenään kuin kissa ja koira, helposti kähähtävä mirri, milloinkaan suuttumaton loppakorva. Entä Inkeri, kirkasta nuoruutta, hiljaista elämänonnea säteilevä tyttö! Kas, että hän kaikkein viimeisimmäksi unohtuikin... en voi sua unhoittaa poies... Niin surunvoittoinen, sydäntä värähdettävä sävel oli siinä Annin laulussa.

Takkatuli alkoi jo hiipyä, vaikka isäntä ahkerasti kopistelikin sitä. Lamppu sytytettiin. Emäntä alkoi tyttöjen avustamana kattaa pöytää. Hänen uunikäriseväisensä oli lammaslihaa suurehkossa paistinpannussa. Uunissa oli vielä muutakin hyvää ja lammasrasvan kanssa erinomaisesti yhteen sopivaa... paistikasperunoita! Ja oli siellä sitten vieläkin muuta, joka kaivettiin esiin ja kannettiin pöytään aikanaan.

Se oli viimeinen yhteisateria, perheateria, juhla-ateria. Jokainen sai kastaa paistiperunansa nyt yhteiseen pannuun, mikä tietenkään ei ollut enää tässä talossa tavallista. Lammasrasva oli sellaista. Se hyytyi, jos sitä lusikalla ryhtyi lautaselleen lippimään. Mutta kokonaista perunaa, kun sievästi haarukallaan kastoi ja pyöritti, niin siihen jäi kaunis suojaava kerros sulavasta rasvasta. Ja maku oli sellainen, ettei sitä kukaan sanoin osannut kuvata.

Jälkiruokana oli suuri neliskulmainen pannukakku, jota paikkakunnalla "kuuteloksi" sanottiin. Sellaisesta oli kesän mittaan Päivärannan pöydässä jo ennenkin "laulukirjoja" leikattu päivällispöydässä, ei ennen tällä tavalla ehtooaterian jälkiruoaksi. Pannukakun kyytimiehenä oli kivivadillinen siirapilla höystettyä puolukkahilloa. Emännät olivat sitä jokin päivä sitten sokerijuurikkaista keittäneet.

Perhe aterioitsi äänettömästi. Jokainen sai "kirjansa" ja "lauloi" sen loppuun. Ainoastaan Noppe ja Mirri pyytelivät vieraspalaa, Noppe palavin, pyytävin silmin, käpälällään polveen käpsäisten, Mirri samoin, viiksejään, joskus häntäänsäkin pyydettävän jalkaan sipaisten. Ne saivat kyllikseen niin kuin kaikki.

Yhteinen ehtoojuhla-ateria päättyi hiljaiseen, kiitolliseen siunaukseen. Nukkumaan käynnin aika oli jo joutunut. Nuoret nousivat viimeisen kerran siniseen ja punaiseen kamariinsa. Ellei toiveajatteluna otettu huomioon elämän jäniksenkierroksia.