[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frKaUB1KvfV4A1guc9j2QUXpntNLdOnfpuUGyx9gspTk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2771,"Päivärannan kesä","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2771-karhumaki-urho-paivarannan-kesa","2771__Karhumäki_Urho__Päivärannan_kesä",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1944,34952,229025,true,[],[],[],"Neljä koululaista matkustaa kesäksi Päivärannan taloon osallistuakseen maatilan töihin. Tarina seuraa nuorten sopeutumista maaseudun arkeen, työnteon opettelua ja kesäisiä tapahtumia hämäläisessä maalaisympäristössä.","Urho Karhumäen 'Päivärannan kesä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2771. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PÄIVÄRANNAN KESÄ\n\nKirj.\n\nUrho Karhumäki\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPellervo-Seura,\n1944.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\n— Juna vihelsi! Kuulitteko?\n\n— Olenkin jo sitä odottanut kymmenen punaista sekuntia!\n\n— Sinä odottanut! Kun viime keväänäkin olit jäädä junaan!\n\n— Nyt on toinen kevät. Hei, hei! Ottakaa reppunne ja pitäkää kiirettä!\nSe ei seiso meidän pysäkillä liian kauan!\n\nNäin Päivärannan lapset Inkeri ja Erkki juttelivat. Erkki hätäiseen\ntapaansa tavaroitaan keräili. Inkeri rauhallisemmin puuhaili ja ensinnä\nlähtökuntoiseksi joutui. Junan pysähtyessä he kuitenkin olivat valmiina\njo kaikki, myöskin Kirsti ja Reino, jotka olivat kaupunkilaisia\nja Päivärannan lasten koulutovereita. Koko kesäkaudeksi he olivat\npyrkineet ja päässeet Päivärannan taloon maatöihin. Heti koulujen\npäättyessä oli talon omien lasten matkassa lähdetty. Päättymässä oli\nnyt se matka, jäljellä vain enää lyhyt hevosmatka. Uutta, jännittävää\noli kaikki. Ei ketään muita tuttuja kuin Inkeri ja Erkki, ystävät\nja koulutoverit. Hyvä näinkin, monet koululaiset lähtivät kokonaan\ntuntemattomiin paikkoihin.\n\nPysäkin nimi oli Peltotie. Siinä oli soma punaiseksi maalattu\ntoimistorakennus. Rehevä kuusi kasvoi keskellä pihamaata. Keltainen\npostilaatikko oli kiinnitetty oven viereen niin alas, että pieni\nlapsikin ulottui kirjeensä pudottamaan. Oli kai oma postileimakin...\nPeltotie. Miten se sana taipui... Peltotiessä... Peltotiellä? Minkä\nsuomenkielen \"maikka\" hyväksyisi? Kotiväki ja muut kirjetuttavat eivät\nsellaisesta välittäisi, kunhan vain saivat kirjeitä ja kortteja joko\n\"tiestä\" tahi \"tieltä\".\n\nMutta tosiaan, kummanko niistä \"maikka\" hyväksyisi?\n\nKauempaa ei ollut aikaa harkita sitä. Junavaunun ovi, rappuporttikin\njo aukeni. Erkki takana hoputti ja työnsi. Hän oli luonnoltaan vähän\nhätäinen ja holhoili heitä kuin isä lapsiaan. Ehkäpä hänellä olikin\nsiihen syytä.\n\nPysäkille jäi vain kaksi muuta reppuselkäistä miestä. Mutta heitä\nvastassa puomipuuhun sidotun liinakkoharjaisen hevosen vieressä seisoi\nkolmas mies, ainakin hän seisoi tukevasti niinkuin parempikin mies,\nvaikka jalkoja ei ollut juuri enempää kuin pienellä kippurahäntäisellä\nkoiralla, joka seisoi rattaiden toisella puolella. Ne olivat hakumiehiä\nkaikki: Ville, Virma ja Vekku. Ville oli Erkin ja Inkerin nuorin veli,\naika vekkuli miehekseen. Hänestä oli usein jo ollut puhetta. Hevosen\nnimi oli Virma, koiran Vekku. Se tunsi Inkerin ja Erkin ja riensi\nhyppien vastaan. Ville ei oikein näyttänyt tietävän, mitä olisi pitänyt\ntehdä. Hän astui muutaman askeleen kädet housuntaskuissa, peräytyi\nsitten tärkeän näköisenä niinkuin hevosta olisi täytynyt palata\npidättelemään.\n\n— Et suinkaan yksin lähtenyt meitä hakemaan? Erkki pikku veljeltään\ntiedusteli.\n\n— Enhän minä. Tämä Vekku lähti mukana, pikku veli myönteli.\n\n— Ihmisiä minä tarkoitin. Isä varmaan on jossakin tuolla? Erkki\nedelleen epäili.\n\n— On niin, Ville myönsi.\n\n— Arvasin sen!\n\nPehkua hakemassa Pollella suolta, Ville muina miehinä täydensi.\nToisilla oli hauskaa. Virmakin kääntyi katsomaan. Vekku lipaisi kieltä\nja heilutteli häntää.\n\nReput ja laukut heitettiin rattaille. Erkki irroitti hevosen. Pojat\nkiipesivät eteen, tytöt takaistuimelle. Aika tavalla siinä näytti\nolevan kuormaa, Virkun mielestä tuskin tarpeeksikaan. Se kääntyi tielle\nja hölkähti juoksuun siitäkin huolimatta, että alkutaival pysäkiltä\nkärrytielle oli silminnähtävästi vastamaata. Se näkyi tieojissa\nvirtaavista puroista. Ne juoksivat ja hyppelivät niinkuin junalle olisi\nollut kiire.\n\nEhkä niin oli. Kevät kiireineen luonnossa jo ainakin oli. Se näkyi\nmyös ojista, pellonojista, itse pellosta, taivaasta ja maasta. Vedet\nsolisivat näkyvinä ja näkymättöminä puroina. Pelto oli kauttaaltaan\nsulana. Siellä nokki ja lenteli lintuja, tosin variksia vain, mutta\nlintu kuin lintu.\n\nEi ketään tullut heitä vastaan sen jälkeen kuin ojapuro lakkasi\njuoksemasta. He itse sivuuttivat ne kaksi junasta jäänyttä\nkulkijamiestä, jotka olivat ehtineet ennen lähtemään. Varmasti he\nolisivat sivuuttaneet muitakin, jos tiellä olisi liikkunut muita\nkulkijoita. Niin hyvää vauhtia Virma kotiin päin pyyhälsi. Erkillä\noli täysi työ sen pidättelemisessä. Kuinka seitsenvuotias Ville-poika\noli pystynyt sitä ohjastamaan? Se ei voinut olla mahdollista, eikä se\nollutkaan. Mutta he eivät saaneet tietää sitä ennenkuin kotona. Eräs\nnaapurin isäntä oli tullut Villen kanssa pysäkille. Poika ei ollut sitä\nmuistavinaan. Aika vekkuli!\n\nVirma pyyhälsi tietä. Vekku juoksi joko perässä tahi edellä,\nväliin myös ojan ja aidan takana, jolloin sen edellä matalalla\nlentää lääpötteli varis, välistä kaksi. Varis lauloikin, niinkuin\nvaris keväällä laulaa. Vekku ei siitä oikein pitänyt. Se hypähti\naitaveräjästä ja lähti ajamaan sitä, yritti parastaan, vaan ei saanut\nkiinni. Varmaan sitä kovasti harmitti, mutta minkäpä mahtoi. Varikset\nlennähtelivät, hyppelivät niinkuin reuhkalakkeja olisi heitelty.\nHauskaa niistä oli tämä reuhkaaminen. Se kuului niiden äänestä.\n\nUlompana metsässä, näkymättömissä, lauloi jokin kaunisäänisempi\nlintu. Ylhäällä taivaanlaella liversi kiuru. Sitäkään ei näkynyt,\nvaikka taivas oli sees ja porsliinin kuulakka. Kiuru liversi taivaan\nkupukatossa, sen korkeimmalla kohdalla. Sinne oli kohonnut myös\nvalkohaituvainen pilvi, kuin harsokankainen akkunaverho. Sen takana\nkiuru varmaankin lauloi. Tätä kaikkea oli hauska katsella ja kuunnella,\nojapuro kun somasti solisi ja ruskea maantiehiekka rattaanpyörän alla\nratisi.\n\nNoin puolisen tuntia he ehkä olivat jo ajaneet. Kovinkaan pitkälti ei\nmahtanut olla enää perille. Kumpikaan vieraista ei sitä kysynyt, toiset\neivät ilman sitä mitään sanoneet. Tuskinpa he olisivat ilmaisseet\nsitä kysymälläkään, niin salaperäisen näköisiltä he näyttivät. Mutta\nse näkyi heistä kuitenkin. Erkki tuskin olisi tarkkaillut vieraita\npeltoja niinkuin hän katseli näitä. Inkeri näytti muistelevan kesäisiä\nmarjamatkojaan, eikä Vekkukaan enää leikitellyt reuhkaavien varisten\nkanssa. Se ajoi ne matkoihinsa kerta kaikkiaan. Ville sen sijaan ei\nnäyttänyt välittävän siitä, mitä ympäristössä näkyi ja tapahtui. Poika\noli vallannut kokonaan hevosen ohjakset, joiden käsittelemisessä\nhänellä oli riittämiin puuhaa.\n\nTie kääntyi. Laajemmat viljelysmaat avautuivat. Niiden keskellä\nmetsäisessä mäessä näkyi talo rakennuksineen. Talon viljelysmaiden\ntakana avartui järvi. Rannoilla välkähteli sulaa sinistä vettä. Ville\nohjasi hevosta avonaisesta portista koivukujaan.\n\n— Siinä on Päiväranta! huudahti Erkki.\n\n— Meidän kotimme! täydensi Inkeri.\n\n— Hei, hevosella! hihkasi Ville ja räppäsi hiukan ohjaksilla.\n\nMutta vierailla ei ollut varaa kohteliaisuuksiin, tämän enempiin\nesittelyihin ei myös talonväellä. Selvät ohjeet saatuaan Virkku osoitti\nolevansa vähintään nimensä arvoinen. Se tempaisi loppukirin kuin\nparhain juoksija, kuin kaksi kellomäestä olisi ollut maaliviivalla\naikaa ottamassa. Niin siellä näkyi olevankin, vaikka rattailla istujat\neivät ehtineet juuri paljoakaan ulkoisia enää huomioimaan. Oli\ntartuttava kiinni, jos mieli matkassa pysyä. Erkki koppasi ohjakset,\njo maantiellä hänen olisi pitänyt se tehdä. Toiset tarrautuivat kärryn\nsepiin, istuimen laitoihin, Ville Erkin ja Reinon kaulaan, mikäs hätä\nhänellä siinä poikien välissä.\n\nJuoksija pysähtyi maaliviivalle rappujen edessä, milteipä liiankin\näkisti töksähtäen. Piti vähillä, että Ville ei pudonnut. Pieni täräys\nsopivaan paikkaan ehkä olisi ollutkin parahiksi hänelle. Nainen, toinen\nvastaanottajista, näytti vähän säikähtyneeltä, mutta paitahihasillaan\nseisova mies vain hymyili, kiiruhtaen hevosta pidättelemään.\n\n— Hyvää vauhtia te tulittekin sieltä! sanoi hän naurahtaen.\n\n— Hyvää niin, myönsi Ville.\n\n— Vielä venkoilet siinä... virkkoi Erkki, sen enempää hän ei sanonut.\nEikähän siinä oikeastaan sen enempää ollutkaan sanomista.\n\n— Tervetuloa kotiin, lapset! Tervetuloa teillekin vieraiksemme tulevat\nlapset! Tulkaa kuin kotiinne! Viihtykää meillä!\n\nSe oli äidin ääni, talon emännän ystävällinen tervehdys. Niin vilpitön\nja lämmin se oli niinkuin hänen sylinsä ja kädenpuristuksensa. Sen\ntunsivat omat yhtä hyvin kuin vieraat. Tuskin viiteen vuoteen Reino oli\nkuullut mitään sellaista. Niin kauan hän jo oli ollut äiditön orpo...\n\nRattaat purkautuivat nopeasti, kun Ville ensin oli saatu pois tieltä.\nReppuja ja laukkuja nosteltiin ja heiteltiin. Jokainen kokoili omiansa,\näiti neuvoi ja autteli. Pian siinä selvää tuli. Isä talutteli jo\nsäyseää hevosta tallipihaan riisuttavaksi. Tuliaiskahvi odotteli tuvan\npöydässä.\n\nTupa oli suuri, juhlava huone. Se mahtoi olla yhtä pitkä ja leveä kuin\njokin koulun luokkahuone. Korkeutta siinä varmaan oli enemmänkin, viisi\ntahi kuusi metriä. Sen kolmella seinällä oli akkunoita, pari kullakin.\nJykevät penkit sivusivat tuvan pitkiä seiniä. Yhden nurkan täytti\nharmaasta kivestä tehty muuri, hella, avotakka ja leivinuuni. Kooltaan\nmuuri oli kuin tavallinen kaupunkilaishuone. Suurta ja jykevää tuvassa\nkaikki muukin oli, sänkyjä kahdessa, kolmessa kerroksessa, Ja seinällä\ntaksiva kello... voi, ihme! Se oli kuin ilmetty ihminen, kuin korkea,\nkomea talonmuori! Jaloillaan se seisoi, mutta päällään käveli. Niin\ntukevasti se silti asteli kuin lähivuosikymmeninä ei olisi aikonutkaan\nseisahtaa. Tik... tak... tik... tak... niinkuin takakäteen olisi\niskenyt nauloja seinään, yhden joka lyönnillä.\n\nEmäntä asteli kiiltävä pannu kädessään jykevää pöytää kohti.\n\n— Tänne käykää istumaan! Omat paikkanne heti ottakaa! Sinä, Kirsti,\nistut tähän Inkerin viereen. Reinon paikka on tuossa poikien penkissä.\nMeillä toisilla on jo omat määrätyt paikkamme. Tässä pöydässä me syömme\nja juomme koko talonväki, johon tekin nyt kuulutte. Siunattu olkoon\nmeille kaikille tämän yhteispöytämme ruoka ja juoma!\n\nNäin emäntä puheli, samalla kun jo kaatoi kahvia kuppeihin. Niin\nvaivattoman luontevasti häneltä kävi kaikki, mitä tahansa hän sanoi ja\nteki. Kirsti ihan ihmetteli.\n\nIsäntä tuli tallista ja lakkinsa naulaan heittäen asteli suoraan\npöytään. Muu talonväki seurasi hänen esimerkkiänsä. Erkki ja Inkeri\ntervehtivät vanhoja tuttujansa, mutta isäntä itse esitteli uudet\ntulijat heille ja päinvastoin.\n\n— Nämä ovat meidän lasten koulutovereita. Tänä kesänä he ovat meidän\nkaikkien työtovereita täällä kotona, pelloilla ja niityillä. Nämä,\nReino ja Inkeri... Niin kai teidän nimenne olivat?\n\n— Niin, myönsivät asianomaiset.\n\nIsäntä jatkoi.\n\n— Reino ja Inkeri ovat lupautuneet yrittelemään kaikkia maanviljelijän\ntöitä meidän kanssamme. Kun he näin tekevät, niin he oppivat myös ja\ntulevat varmasti viihtymään meidän kanssamme. Terveellinen maamiehen\ntyö ja tämä pöytä on antava heille lisävoimia, kesä vaihtelevaa\nvirkistystä. Elämää elämässä he ovat lähteneet oppimaan! Virkistykää ja\nvahvistukaa! Minäkin puolestani toivotan teidät tervetulleiksi taloon\nja sen pöytään!\n\n— Laittakaa sokeri sulamaan! kehoitti emäntä. Niin tehtiin. Isäntä\nesitteli talon väen.\n\n— Tämä tässä on meidän Miina, kymmenen vuotta vanhempi kuin miltä\nnäyttää.\n\n— Oho! ärähti Miina. Hän oli terävän näköinen, vaikka pikkuinen. Hän\nkatseli, killisteli kuin hautova kana kuppinsa ylitse pöydän takaa.\nHänestä enempää välittämättä isäntä jatkoi:\n\n— Miina itse ei koskaan usko sitä. Se on hyvä. Tällainen ihminen pysyy\nnuorena elämänsä loppuun asti, joka luullakseni on vielä kaukana Miinan\nkohdalla. Nähkääs, vanhuus väistää hänen edellään kuin varjo. Se on\naina toimeliaan ihmisen osa ja onni. Vaikka hän tahtoisi, ei hän pääse\nsiitä. Kun hänen esimerkkiään seuraatte, niin saattepa saman lahjan.\nPäivä kuluu, yö hupenee.\n\n— Ja ruoka maittaa! mutisi Miina, vaikka itse hän kylläkään ei ollut\njuuri sen näköinen. Isäntä sekoitteli kahvia, esitteli jo karjakkoa:\n\n— Tämä tässä on Anni, meidän lehmiemme hoitaja ja ylimmäinen ystävä.\nEnempää en sano. Itse saatte lähipäivinä, vaikka tänä iltana,\ntoimessaan hänet nähdä.\n\nNäin isäntä esitteli. Mutta Anni, verevä tyttö, lehahti entistäkin\nverevämmäksi. Niin hän punoitti kuin kukonheltta. Päivän paahtama mies\npöydän toisella puolella huomasi sen ja nauraa hörähti.\n\n— Mitä se Pekka siellä? keskeytti isäntä.\n\n— Jos veren väristä on kysymys, niin sitä kyllä näkyy olevan sinunkin\nkasvoissasi, niin auringon ahavaa kuin pakkasen puremaa. Hän on meidän\nkyntömiehemme, tämä Pekka. Ja hyvä kyntäjä hän onkin, vaikka näin\njulkisesti sen sanon.\n\n— So, so... pidätteli Pekka kuin hevosta.\n\n— Hän ruokkii ja puhdistaa hevoset, ajaa polttopuut ja karjanrehut.\n\n— So, so, so...\n\n— Karjapihoilla, pelloilla ja metsissä hän tekee mitä tahansa, niinkuin\njokaisen oikean maamiehen pitääkin tehdä! päästeli isäntä edelleen\npeltomiehensä pidättelyistä välittämättä.\n\n— Sokerit ovat jo sulaneet, naurahteli emäntä.\n\nTotta kai niin olivat! Vähemmälläkin hämmentämisellä. Emäntä kaatoi\nkermaa ja antoi astian kiertää. Keskellä pöytää oli kukkurainen kori\nkahvileipää, ruskeaksi paahdettuja rapisevia korppuja, Lasipurnukkakin\nvielä oli. Mitä kuulakkaa, kullan keltaista ainetta siinä oli? Hunajaa!\nTalon omien mehiläisten viime kesänä kokoamaa! Sitä siveltiin tässä\nerinomaisessa tuliaispöydässä meheville pullaviiluille ja muheville\nkorpuille. Se venyi loppumattomiin, kiertyi lusikan ympärille kuin\nkeltainen silkkinauha. Se oli hunajaa, niin itse hunaja kuin koko\nkahvipöytä.\n\nHunajan keltaista, elävästi virtailevaa oli myös kevätillan rusko.\nAurinko siivilöitsi sitä kahdesta akkunasta tuvan hirsiseinälle. Tosin\nkukaan ei voinut kiertää sitä lusikanterän ympärille, mutta sitä\nkelpasi nauttia ilmankin. Äänettöminä he vielä kahvinjuonnin päätyttyä\nistuivat ja katselivat sitä.\n\nYhä värikkäämmin auringon virta hehkui. Kultamaalina se juoksi etäisen\nmestarin siveltimestä. Se valoitti tuvan tummat seinät. Se kirkasti\npöydän porsliiniastiat ja akkunoiden lasiruudut. Pienen pirisevän\nkärpäsenkin siivet se pani elävästi värisemään.\n\nPäivärannan talon kymmenhenkiseksi kasvanut pöytäkunta katseli kaikkea\ntätä. Jokainen ajatteli omiaan, omalla tavallaan. Oli kevät, tuli kesä.\nKylvöjen kevät ja toivojen kesä.\n\nMiina nousi, havahtui emäntäkin siitä. Hän katkaisi äänettömyyden:\n\n— Huoneiksenne saatte ullakkokamarit, tytöt sinisen, pojat punaisen.\nMenkää nyt tavaroitanne järjestämään.\n\n— Kiitos, äiti! huudahti Inkeri.\n\n— Paljon kiitoksia! ehätti myös Kirsti, vaikka hän ei vielä tietänyt,\nminkälainen oli sininen huone.\n\n— Punainen ei ole yhtään sen huonompi, selitteli Erkki.\n\n— Suurempi se on, todisteli Ville. Hän nähtävästi oli mitannut\nne askeleillansa. Iloisesti touhuten he lähtivät järjestelemään\ntavaroitansa.\n\n— Menkää ajoissa nukkumaan! varoitteli emäntä.\n\n— Niin, aamulla on aikainen herätys niillä miehillä, jotka kalaan\naikovat, lisäsi isäntä.\n\n— Minua ei tarvitse hätyyttää, ilmoitti Ville, jonka mielestä punaisen\nhuoneen sänky oli suuremman harrastuksen arvoinen asia, Reino ja Erkki\nolivat toista mielipidettä.\n\nSininen ja punainen, huone olivat ylhäällä hauskasti kiertävien ja\nrapisevien rappujen takana. Ne olivat saaneet nimensä seinäpapereista\nja huonekaluista, jotka olivat toisessa siniset, toisessa punaiset.\nHupaisia, lämpimän kesäisiä ne olivat kumpainenkin, sitä kukaan ei\nolisi voinut kieltää. Akkunat avautuivat länteen, jossa auringon rusko\nyhä hunajan keltaisena läikkyi. Se lupasi huomiseksi poutaa, aurinkoa\nja elämää...\n\nHe muistivat, mitä äitiemäntä oli sanonut... ja mitä isäisäntä siihen\nlisännyt. Kilvan he järjestivät tavaransa, kävivät vuoteisiin ja\nhiljenivät.\n\n— Hyvää yötä! kuului punaisesta kamarista.\n\n— Hyvää yötä! palasi vastaus sinisestä.\n\nKärpänen pirisi punaisen huoneen akkuna ruudussa. Sillä nähtävästi\nei ollut aamuherätystä enempää kuin Villellä, joka nukkui jo mistään\nvälittämättä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOveen koputettiin. Kuka siellä oli? Missä hän itse oli? Reino ei heti\npäässyt selville siitä, kun ei kunnolla saanut edes silmiään auki. Hän\nhieroi niitä, kääntyi vuoteessaan ja heräsi.\n\nHauska ilmava huone... Punaiset seinät, tuolit, pöytä... Sininen\nhuone... punainen huone... Kevätaamu! Päiväranta!\n\nJo hän heräsi, muisti illan ja luvatun varhaisherätyksen. Hän hypähti\nlattialle kuin lämmennyt sirkka. Tuossa tuokiossa hän herätti myös\nErkin ja selvitti hänet. Ville sai jäädä, koska oli pyytänyt ja oli\nluvattu. Hän riensi ovelle, jonka takana ullakkorappujen yläpäässä\nisäntä naureskeli.\n\n— Ei hengen hätää. Viisi kello on vasta. Pukekaa rauhassa ja hiipikää\nhiljaa. Odottelen alhaalla venerannassa. Erkki tietää sen paikan.\n\nHän meni jo. Viittä minuuttia enempää eivät hekään pukeutumiseensa\nkuluttaneet, vaikka se tapahtuikin hiljaa. Mutta vähäistä kolinaa\nrappusissa he kokonaan eivät voineet välttää. Ville varmaankaan ei sitä\nkuullut. Myös sinisen huoneen asukit tuntuivat nukkuvan sikeässä unessa.\n\nAurinko oli päässyt jo metsän laidasta irti. Kaksi mustaa kottaraista\nvihelteli pihakoivussa. Jostakin kauempaa kuului muiden laululintujen\niloista helskettä. Viheriät lehtisilmut tuoksuivat ja kurkistivat\nsuojapeittonsa alta. Sitä samaa se oli kaikkialla, katsoi minne\ntahansa, kuunteli mitä hyvänsä. Kevät kuohui ja pursusi joka paikassa.\n\nMutta pellon takana niittypurossa se suorastaan ryöppysi. Siinä kohisi\nkeväinen koski, Erkin vanha tuttu. Monta iloisesti hyrisevää myllyä\nhän oli rakentanut sen jyrkimpään putoukseen. Eräänä keväänä hänellä\noli ollut siinä raudanpalaa kalkuttava seppä, jota vesiratas käytteli.\nKansakoulunopettaja käsityötunneilla oli opettanut sellaisiakin\ntekemään...\n\nMitä ihmettä? He näkivät jonkin keikkuvan siellä. Kuului kalinaa! Oliko\nErkin seppä uuden kevään mukana herännyt uudelleen henkiin? Naputteliko\njoku muu käsityöläinen? Puuseppä ehkä?\n\nErkki pompahteli purolle kuin koiran edellä hyppivä jänis. Tuota pikaa\nhän ylitti veräjän. Siellä pyöri valkosiipinen vesiratas, mutta seppää\nse ei käyttänyt, ei edes puuseppää. Sen viereen rakennetulla telineellä\nkuukahteli lenkosäärinen sahuri... Piippu suussa... lippalakki\npäässä... Kenen näköinen se oli? Ilmetty Pekka, peltomies! Kas sitä\npoikaa, Ville veitikkaa! Oli pannut Pekan öiksi sahaamaan. Olipa siinä\nopettajaakin! Tuollaisia käsityötunnilla rakennuttaa!\n\nNauraen he tarkastelivat Villen sahuria. Sitten oli jo kiire rantaan,\njossa Erkin isä odotteli.\n\nSiellä hän seisoi, oli työntänyt jo pienen kalastusveneensäkin vesille,\navoimeen rantasulaan, joka yön aikana oli laajentunut niin leveäksi,\nettä jo airoilla hyvin voitiin soutaa. Erkki istui soutamaan, isä\nperään, Reino keskituhdolle. Pian mentiin pitkin rantaa riippakoivujen\nalitse, pajupehkojen ohitse. Jokin mulskahti veteen niinkuin uimaan\nolisi hypännyt. Niin hyppäsikin... piisamimyyrä, ruskean harmaa\nmelahäntäinen vesirotta. Se paineli edellä kuin mikäkin torpeedo. Mutta\nkun Erkki sen huomasi ja kiristi vauhtia, niin vedenalaiseksi täytyi\näijän vaihtua ja painua häntineen päivineen.\n\nNe olivat hyvin menestyneet ja lisääntyneet nopeasti näissä vesissä.\nPian ne lisääntyivät liiaksikin ehkä, kun ei ollut pyydystäjiä,\nvaikka se olisi ollut hyvinkin tuottoisaa hommaa. Maanviljelijä ei\nkerinnyt sellaisiin, hänellä kun oli monta tärkeämpääkin tehtävää.\nTämä kevätkalastus oli vähäinen sivuelinkeino tämäkin. Mutta tähän\noli enemmän ehkä taitoa ja perinteitä; Sitä virkistystä, minkä se\ntällaisina kauniina kevätaamuina harrastelijalleen antoi, ei voinut\nrahassa ollenkaan arvioida.\n\nNäin perämies puheli, kun hiljalleen meloi ja venettä käänteli.\nSe soljui edelleen somasti rantaliekojen, puiden ja pensaiden\nohitse. Joskus se hyökkäsi sohjuisen jäälautan reunaan, joka hajosi\ntuhansiksi sirpaleiksi veneen ympärillä silisemään ja sälisemään. Jo\nnäkyi ensimmäisen rautalankakatiskan polakeppi niemen takaa. Veneen\nlähestyessä se liikahti.\n\n— Siellä on kaloja! huudahti Erkki.\n\n— Jos on, niin ota! kehoitti isä.\n\nToista käskyä Erkki ei odottanut, käsi ojona hän vartoili katiskan\npolaa. Odotuksen jännitys kuvasteli hänen kasvoillaan. Välimatka\nveneenkokan ja polapuun välillä lyheni. Erkki kurkotteli, sormet\nkoukistuivat. Hän sai jo kiinni ja alkoi nostaa. Se oli aika syvällä,\nmelko raskaskin se oli. Vetistä narua nousi metrikaupalla. Jo vihdoin\nnäkyi ja värisi katiskan hopean värinen metalliverkko. Pyydys kallistui\nja tärisi. Erkki tarttui toisella kädellään sen nostoripaan. Katiska\nkääntyi ja nousi. Nostajan silmät napittivat, käsi vapisi...\n\nSiellä oli kaloja! Niitä pirisi ja venkoili. Joukko punaeväisiä ahvenia\nuiskenteli ympäriinsä. Niiden keskellä kuin joukkueen johtajana\nkääntyili hitaammin vaalea, pullevamahainen hauenvenkale. Erkillä oli\ntäysi työ punnertaessaan kalaista, kirkkaasti kihisevää pyydystänsä\nveneenreunan ylitse. Siinä se nyt kuitenkin oli. Vettä ei enää ollut,\nvain ihmetyksestä ilmaa haukkovia ahvenia, pieniä ja suuria, muutamia\noikein suuria. Niiden keskellä kellotteli se valkeamahainen hauki,\npääpuolestaan kuin mikäkin oppikirjojen krokotiili.\n\n— Katsokaa sitä! Näettekö? riemuitsi Erkki.\n\n— Jo toki, pienemmätkin pedot näin lyhyeltä matkalta, myönteli isä.\n\nReino ei puhunut mitään, katseli vain ja ihmetteli. Ei siksi, etteikö\nhän kalaa ennenkin olisi nähnyt, enemmänkin ahvenia, isompiakin\nhaukia. Mutta näin tuoreita ja eläviä... tällaisia kaloja hän ei\nollut milloinkaan ennen nähnyt. Niiden silmät olivat kirkkaat, suomus\nvälkkyi ja kiilsi. Ne hyppelivätkin kuin kimmoisa teräsvieteri olisi\nsisässä laukaistu. Ehkä näin olikin, elon keväinen vieteri. Sääli, että\nsellainen piti joustamattomaksi katkaista. Niitä jäi toki järveen.\nKatkenneiden tilalle syntyisi ja kasvaisi uusia.\n\nToisessa katiskassa oli vain keskikokoisia ahvenia. Samoin kolmannessa\nvielä pienempiä ahvenia, mutta niiden korvikkeena kaksi haukea. Muita\npyydyksiä ei järvessä enää ollut, eikä se enää olisi ollut edes\ntarpeellista. Kalaa siinä riitti kahdeksikin päiväksi. Paluumatkalla\nErkki niitä punnitsi ja luki. Niistä äiti pannussa paistaisi verratonta\naamiaiskalaa. Sellaisia vehnäjauhoissa käristettyjä viipaleita...\nSiihen kun vielä hiivaleipää... perunoita ja voita.\n\n— Vai vielä voita! ihmetteli Reino.\n\n— Ei nykyisin ole lupa voita voileivän päälle! sammutteli isä nauraen.\n\nMutta Erkin keväinen hauki oli saanut jo liian paljon tuulta ja rasvaa\neviensä taakse. Se hyppi ja syöksähteli korkeammalle kuin yksikään\nahven, nopeammin kuin vene.\n\nAhvenet illalliseksi paistettaisiin... Perunakeittoa pienemmillä\nhöystettäisiin! Vain suuri hauki pyhäksi säästettäisiin! Ja tänä iltana\nloputkin katiskat järveen! Huomenna merrat ja verkot. Jäät lähtevät\npuoliviikon maissa... varmasti!\n\nJa niin edelleen, yhtä tärkeää ja yhtä varmasti. Isän ja Reinon\nei tarvinnut muuta kuin valmista kuuntelivat, katselivat keväisiä\nääniä mailla ja vesillä, höyrähteleviä peltoja, vihertäviä niittyjä,\nsiniviolettina kihoavia metsiä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTytöt heräsivät yhtaikaa. Aurinko paistoi suoraan akkunasta ja nauroi\nvasten naamaa. Se oli lämmittänytkin jo huoneen ja laajentanut sitä\neilisiltaisesta. Kirkasta peilinlasia se pikku veitikan tapaan\nvälkytteli silmään. Mutta sinisten seinäpaperien laajempia pintoja se\nturhaan tunnusteli. Siihen tarttui ja upposi.\n\n— Voi hyvänen aika! Olemmeko nukkuneet päivän ohitse! hätäili Kirsti.\n\n— Älä sure! Sitä on riittämiin jäljellä, rauhoitteli Inkeri. Hän oli jo\nennenkin nukkunut sinisessä kamarissa ja muisti hyvin, milloin aurinko\nakkunasta vasten kasvoja nauroi. Aamu vasta oli, kello lähempänä kuutta\nkuin seitsemää.\n\nHe pukeutuivat ripeästi, siistivät huoneensa ja kiiruhtivat alakertaan.\nInkerin äiti puuhaili hellan ääressä, Miina ovella ämpärit kädessä ja\nulos lähdössä. Kaappikello löi puoli seitsemän.\n\n— Hyvää huomenta! tytöt tervehtivät yhtaikaa.\n\n— Huomenta! kääntyi äiti ja vastasi. — Eikö teitä kauempaa nukuttanut\nensimmäisenä aamuna? tiedusteli hän.\n\n— Vieläkö nyt kauempaa! Kaikki, mitä yli kuuden maataan, on pahasta...\ntällaisena aamuna! sanoi Miina ja meni. Ovi paukahti hänen jälkeensä.\nOliko hän noin vihainen, puolen tunnin pahasta? Kirsti katsahti\nsäikähtyneen näköisenä Inkeriin ja hänen äitiinsä. He molemmat\nnauroivat.\n\n— Älä välitä siitä. Miina ei pahaa tarkoita, vaikka joskus sanoo tuolla\ntavalla, Inkerin äiti rauhoitteli nauraen.\n\n— Vielä mitä! Mekö turhista välittäisimme. Me autamme häntä, pyöritämme\nväliin, lupasi Inkeri. — Mistä tänään aloittaisimme? tiedusti hän.\n\n— Menkää tutustumiskäynnille navettaan, sillä välin kun isä ja pojat\nkotiutuvat järveltä ja tämä korvikkeeni valmistuu, neuvoi äiti.\n\nEnempää kyselemättä tytöt lähtivät. Tuota pikaa he olivat karjapihassa.\nNavetan ovella höyrähti heitä vastaan voimakas lämmin henki. Inkerille\nse oli vanhaa, kuitenkin taas uutta. Kirsti ei muistanut sellaista\nennen tunteneensa. Niin kummallisen voimakasta rehun, maidon, lehmän\nhajua siinä oli. Pahalta se kuitenkaan ei hajunnut. Kirsti veti sitä\nkeuhkoihinsa ja pidätteli hengitystään.\n\nKaikki lehmät seisoivat pitkän, matalan pöydän ympärillä ja söivät\nkiivaasti tytöistä vähääkään välittämästä. Näytti niinkuin niillä olisi\nollut syömäkilpailu, tahi jonnekin hirmuinen kiire.\n\n— Ne syövät tuorerehua. Se on niiden parasta herkkua, selitti Inkeri\nasiantuntijana.\n\n— Tuorerehua? Mitä sellainen on? Siinä oli Kirstillä heti ensimmäinen\nihmettelemisen aihe. Nähtävästi niitä täällä tulisi hänen eteensä joka\npäivä, joka askeleella. Inkerin täytyi selittää lähemmin.\n\n— Tuorerehu on tuollaista niinkuin näkyy, vihreää ja mehevää. Se on\nmilteipä samaa kuin kesäinen kuivaamaton heinä, hän aivan oikein\nselitteli.\n\n— Voi kai sitä kosketella ja haistaa? tiedusti Kirsti.\n\n— Vaikka maistat. Ei siitä kuole! kuului Miinan ääni lehmän takaa.\nHän istui siellä pienellä jakkaralla ja lypsi kiivaasti lehmää. Kaksi\nmaitosuihkua sohisi kilvan, metalliämpärin laita lauloi ja soitti.\n\nKarjakko-Annin heleä naurahdus kuului toisen lehmän takaa. Se oli\nhyväntahtoisen harmitonta, milteipä yhtä mehevää ja tuoretta kuin\nlehmien pöydällä oleva rehu. Kirsti naurahti tutunomaisesti vastaan\nkuin alkajaistervehdykseksi. Eikä hän mitään välittänyt enää Miinankaan\npuheista. Sitä samaa se oli, ehkä vähän kirpeää, mutta muuten hyvää\n\"tuorerehua\". Hän otti käteensä lehmän rehua ja haisteli sitä. Se\ntuntui hyvältä, hän maistoikin sitä. Miina sattui sen näkemään. Tämä\ntempaus oli hänen mieliinsä.\n\n— Voi tuota tyttöä, hyväkästä! Ellei sinusta tule asistänttiä, niin\nakranoomi sitten vissiinkin!\n\nJo jälleen helisi karjakko-Annin nauru. Tytöt ja lehmätkin nauroivat.\nMiina yksin vain totisena soitteli suihkuavaa virttänsä lypsinämpärin\nlaitaan. Tytöt kiersivät navettaa ja tekivät huomioitansa edelleen.\n\nYksi lehmä ryyppäsi vettä syöntinsä välillä. Kirsti kiintyi sitä\ntarkastelemaan. Kahdella lehmällä oli aina yhteinen juomakuppi\nruokapöydän laidassa. Pieni se oli, milteipä niinkuin ihmisten\npöytätuoppi. Sen peittona oli kansi, joka oli hieman auki. Juomaan\nryhtyessään lehmä nosti kantta ja painoi sen alla olevaa nappia. Vesi\nalkoi pulputa kuppiin, samaan tapaan kuin koulun juoma-altaassa. Vesi\nnäytti olevan puhdasta ja kirkasta. Kelpasi sitä ryypätä tuorepalan\npainimeksi.\n\n— Viisaita lehmiä! ihmetteli Kirsti.\n\n— Meillä on koulunkäynyt karjakko! saneli Miina jälleen.\n\nMutta se koulunkäynyt itse kävi siivilöimässä ämpärinsä, siirtyen\ntoisen lehmän taakse. Ennen lypsämistä hän pyyhki ja vanutteli\nlehmän utareet. Ihailtavan taitavasti, ihan taiteellisesti se työ\nhäneltä kävi. Niin somasti hän hieroi ja vatkasi kuin vehnätaikinaa.\nLehmä levitteli jalkojaan, nautti ja kuunteli. Varmaan se sellaisen\nhyväilevän käsittelyn jälkeen antoi maitonsa viimeiseen tippaan. Jo\nalkoi tyhjä ämpäri soittaa. Sen säestyksellä koulumestari hiljalleen\nhyräili: Talvi on jo laannut riehumasta...\n\nKaunis ääni oli hänellä. Mutta Kirsti ei kauankaan joutanut sitä\nkuuntelemaan, koska navetasta löytyi yhä uusia tutkimuksen aiheita.\nRiippuvaan rautalankaan jokaisen lehmän kohdalle oli ripustettu pieni\nmusta taulu, johon valkoisella liidulla oli kirjoitettu sanoja ja\nnumeroita. Jokaisen lehmän taulussa niitä oli. Ne olivat kuin joitakin\nmatemaattisia tehtäviä, joita Kirsti ei alkuunkaan ymmärtänyt, vaikka\nkevättodistukseensa olikin saanut täydet kahdeksikot niin \"aljassa\"\nkuin \"jommassa\". Lumikki... Lehikki... Lemmikki... Ne olivat lehmien\nnimiä, sen hän toki käsitti. Mutta mitä merkitsivät numerot, prosentit\nja murtoluvut: 4/5-36... 3,240... 4,4 %. Olivatko ne vieraille\ntarkoitettuja \"älypähkinöitä\" vai lehmien arvostelunumeroita?\n\nOikein arvattu! Niitä juuri ne olivat ja vähän muutakin. Asiantuntijana\nInkeri riensi ystävälleen avuksi, vaikka olikin vain vähemmän\nonnellinen seitsikkojen omistaja kummassakin lajissa koulun\nmatematiikassa.\n\n— Nuo ylimmät numerot merkitsevät lehmän syntymäaikaa, alemmat sitä\npäivää, jolloin lehmä viimeksi on kantanut, tuhatluku vuotuista\nmaitomäärää kiloiksi laskettuna, kymmenmurtoluku maidon rasvaprosenttia.\n\n— Rasvaprosenttia? Lasketaanko täällä sellaisiakin? ihmetteli Kirsti.\n\n— Merkitään ja lasketaan, kymmenesosien tarkkuudella niinkuin\ntaulusta näet. Miten se tutkitaan ja lasketaan, sen saat nähdä, kun\ntarkastuskarjakko tulee kokeita tekemään, puheli Inkeri.\n\n— Rasvaprosentti! Mitä ihmettä se merkitsee? Kirsti kummasteli edelleen.\n\n— Lyhyesti sanottuna se merkitsee sitä, että toinen lehmä lypsää\nrasvaisempaa eli kermaisempaa, toinen laihempaa eli vetisempää maitoa.\nNiinkuin toinen koululainen saa matematiikassaan täydet kahdeksikot,\ntoinen vain miinus seitsemäiset. Se on yhtä tärkeä juttu täällä kuin\nkoulussa.\n\n— Tärkeämpikin, minä luulisin. Miina heitti jälleen suolaa keittoon.\nTarkasti hän kaiken kuulikin, vaikka ei ollut kuulevinaan. Jo Kirstikin\nvähitellen alkoi ymmärtää. Prosenteilla ja luvuilla, ja niiden\nkymmenesosillakin näytti tosiaan olevan tärkeä merkityksensä täällä,\njopa tärkeämpi, ainakin elävämpi ja varmasti myös kiintoisampi kuin\nvastaavilla käsitteillä koulussa. Miina oli siinä oikeassa.\n\nOli siellä myös sana-arvoitus, ne lehmien nimet. Ne alkoivat kaikki\nL-kirjaimella: Lehikki... Lemmikki... Lumikki... Lystikki... Kirsti\nluki ja ihmetteli niitä. Oliko siinäkin jokin tarkoitus? Mitä se\nmerkitsi?\n\n— Se on pieni perhesalaisuus, kuiskasi Inkeri, että Miina ei kuullut. —\nSaat joskus kuulla, ellet siihen mennessä itse arvaa.\n\nJäi kai navetassa vielä monta muutakin kiintoisaa asiaa arvattavaksi ja\nmyöhemmin selvitettäväksi. Miten paljon ihmeellistä elämää, arvoituksia\nja kuva-arvoituksia yksi kymmenen lehmän navetta saattoikaan sisältää!\n\nNiin, kymmenen lehmää siellä oli. Kahdelletoista pöydässä oli paikka\nvarattu. Niitä varten kasvoi karsinassa kaksi iloista vasikkaa:\nLemmikin Lahja ja Lumikin Leivo, joka oli syntynyt pari viikkoa sitten,\nkun kevään ensimmäinen leivo ilmassa viserteli.\n\nKarjakko-Anni kertoili näistä tytöille, samalla kun kaatoi Leivon\nämpäriin lämmintä maitoa. Aika läikkäyksen se saikin sitä. Kun Kirsti\najatteli, mitä kaupunkilaiset saivat korteillansa, niin ihan häntä\nhirvitti. Anni arvasi hänen ajatuksensa.\n\n— Pikku vasikan täytyy saada parin kuukauden aikana tarkoin lasketut\nmääräannoksensa. Ilman sitä ei siitä hyvää lehmää kasva, hän selitti.\n\n— Ryntty tulee eikä sellaisia tarvita meidän navetassa, selvitteli\nMiina puolestaan suorasukaisemmin. Mutta oli hänellä jälleen asiaa\nkyselijöillekin, kun kerran selkänsä oikaisi ja suunsa aukaisi.\n\n— Ettekö mitään aio tehdä tänä aamuna?\n\nJokaisen täällä täytyy työtä tehdä ja harjoitella, kuka asistäntiksi\naikoo. Tämä on sellainen koulu! paasasi hän. Pauhaamiseksi sitä puhetta\nmilteipä olisi voinut sanoa, ellei olisi tuntenut Miinaa ja hänen\npuhetapaansa, Tulevat \"asistäntit\" jo tunsivat. Nauraen he tiedustivat:\n\n— Mielellämme teemme, jos vain osaamme.\n\n— Neuvokaa meille työtä.\n\n— Ullakolta heiniä pudottamaan. Sitä osaa, vaikka ei muuta osaisikaan!\n\nNäin Miinalla heti oli hyvä neuvo valmiina. Tytöt juoksivat kilvan.\nInkeri tiesi tien. Navetan ullakko oli suuri ja korkea kuin jokin\njuhlasali tai kirkko. Pudotusluukun vieressä oli punnitusvaaka,\nkasoissa heiniä, pahnoja ja kuivikkeita.\n\n— Tarvitseeko punnita?\n\nInkeri kumartui luukusta ja huusi kuin puhelimeen.\n\n— Ei tällä kertaa! kuului Annin ääni.\n\n— Hän arvioi ne, tiesi Inkeri.\n\nHe kävivät käsiksi kuiviin vihertäviin rehuihin. Ne kahisivat somasti,\nkiertyivät kääreiksi, pudota hupsahtelivat avoimesta luukusta.\n\n— Riittää jo! kuului jälleen alhaalta Annin ääni. He sulkivat luukun ja\njuoksivat navettaan. Karjakon neuvon mukaan he jakoivat ja tasasivat\nheinät, korkealypsyisille enempi, vähemmän antaville vähempi.\n\n— Niinkuin Sanassakin neuvotaan, heitti Miina, ettei koulunkäyneen\ntarvinnut kaikkia tietojansa ladella.\n\nNiin he hääräsivät ja hauskaa se oli. Lehmät tarttuivat hanakasti myös\nkuiviin rehuihin kiinni. Suuret heinätupot heltisivät ja upposivat kuin\npilkepuut hellanuuniin. Päät keikkuivat, korvatkin liehuivat sarvien\nasemesta, joita ei ollut. Kirsti ei voinut muuta kuin ääneen ihmetellä.\n\n— En iki maailmassa minä olisi lehmää tuollaiseksi kamiinaksi luullut!\nMihin ihmeen selkäreppuun tuollainen tavaran paljous mahtuukaan?\n\n— Mahalaukkuun, oikaisi Inkeri.\n\n— Se täytyy olla aikamoinen laukku! Ihan sotilaan satulareppu!\n\n— Niin se onkin. Etkö luonnontietoläksyjäsi muista?\n\nPötsi... kuninkaankypäri... satakerta... Kirsti muisti, kun muisteli.\nNiiden valtavasta suuruudesta, enempää kuin tärkeydestä ei vain\nkoulutunneilla ollut tällaista tietoa, ei kalpeata aavistusta edes.\n\nMutta emännän korvike jo varmaankin oli kiehunut kolmeen kertaan,\nkalamiehetkin jo aika päiviä rannasta tulleet. Niin kauan he olivat\nnavetassa jo viipyneet.\n\nEi pahempaa hätää. Pojat ja isä olivat juuri heidän edellänsä tupaan\njoutuneet. Pojat touhusivat ja olivat miestä.\n\n— Äiti, missä ämpäri on? Se suurempi!\n\n— Katsokaa, tytöt, haukea!\n\n— Ja kahta muuta! Koko Pietarin kalansaalista.\n\n— Kyllä on!\n\n— Paljon on!\n\n— Suuria on!\n\nTytöt ja äiti ihmettelivät.\n\n— Tällaista sieltä tulee, kun miehet kalaan lähtevät — ei Erkki\nmalttanut olla kehaisematta.\n\n— Niin. Me isän kanssa eilen laskimme pyydykset, täydensi Ville. Mistä\nhän siinä hetkessä joutuikin tupaan. Nukkumasta varmaankin, koska\nhaukotteli ja oli sikkaraisen näköinen.\n\nÄiti käski pöytään. Pitkät kämpäleet, ohraisen hiivaleivän viipaleet\nvoilla siveltyinä, odottelivat korvikekuppien vieressä.\n\n— Voi äiti, tätä kotoista leipää!\n\n— Hyvä emäntä, tätä voileipää!\n\n— Mikä sitä vaivaa? hymyili täti. — Muuten tästä lähtien sanokaa vain\ntädiksi ja sedäksi.\n\n— Se tuntuu kodikkaammalta, lisäsi setä.\n\nKodikkaalta kaikki muukin tuntui ja niin ihanan ruokaisalta, Keväinen\naurinko paistoi ja lämmitti. Nuoret kasvot loistivat.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNähtävästi Päivärannan isäntä harrasteli lepohetkinään maantietoa\nja historiaa. Tämän saattoi päätellä niistä monista alaa koskevista\nteoksista, joita oli hänen huoneensa kirjahyllyllä, myös huoneen\nseinille levitetyistä kartoista. Siinä oli Suomen, Euroopan ja Aasian\nkartta, koko maailmankin kartta pienoiskoossa. Näiden lisäksi oli vielä\nsanomalehdistä leikattuja sotakarttoja.\n\nNämä kaikki olivat tuttuja talon omille lapsille, yleiskartat\nsellaisinaan myös Reinolle ja Kirstille, jotka koululaisina jo monta\nvuotta olivat erilaisia karttatutkimuksia harrastaneet. Päivärannan\nisännän huoneessa oli kuitenkin yksi kartta, joka esitteli uutta,\nheille molemmille tuntematonta maata tahi maanosaa. Siihen heidän\nhuomionsa oli heti kiintynyt. He tutkivat sitä kuin huomispäivän\nläksykappaletta. Opastelijana toimiva setä osasi tehdäkin siitä\nsellaisen. Jo huomispäivänä sen tietoja ehkä tarvittaisiin.\n\nSe oli Päivärannan viljelyskartta. Kaikenlaisia karttoja niitä olikin\nolemassa! Oikealle karttapaperille se oli piirretty, kauniisti\nväritetty, vieläpä mittakaavalla varustettu. Mutta karttansa vieressä\nkirjoitustuolilla istui mies, joka omisti tuon maanosan. Nyt hän alkoi\nselittää:\n\n— Ohjelma on tärkeä asia muuallakin kuin elokuvissa ja teattereissa.\nEllei esim. koulussanne olisi työsuunnitelmaa ja työhuoneessanne sen\nmukaista lukujärjestystä, olisi opiskelunne ainaista haparoimista,\nturhan muistamista, tärkeimmän unohtamista. Ikäväksi tällainen vapaus\nkävisi. Eikö totta?\n\n— Minua ainakin se hirveästi hermostuttaisi, myönsi Kirsti. Toiset\nolivat samaa mieltä. Setä jatkoi:\n\n— Meillä aikuisilla työsuunnitelma, joka tehdään päiväksi, viikoksi,\njopa vuosiksi eteenpäin, vastaa teidän opetussuunnitelmiin\nperustuvaa lukujärjestystänne. Se on tie, jota pitkin me kuljemme ja\npääsemme eteenpäin, vaikka vaikeuksia ja vastamaatakin olisi. Tämä\nviljelyskartta tässä seinällä on meidän talomme lukujärjestys. Niitä\non monia muita. Tämä kuitenkin on tärkein niistä kaikista, karttojen\nkartta, voisimme sanoa. Tulkaa lähemmäksi, niin tarkastelemme sitä.\n\nOppilaat kerääntyivät puolipiiriin pöydän ympärille, Ville viidentenä.\nVekkukin muiden mukana, häntätupsu keikkuen.\n\n— Kuten näkyy, on tässä yksi suurempi mantere. Sen ympärillä näette\nneljä erikokoista saareketta. Ne kaikki ovat talomme viljelysmaita.\nTutkikaa niitä tarkemmin!\n\nOppilaat tarkastelivat. Opettaja piirteli rajoja pöytäviivottimellansa.\n\n— Onko kartassa mielestänne jotakin outoa? Jos on, niin kysykää! hän\nkehoitti.\n\n— Minä luullakseni tunnen meidän pellot paremmin kuin tämän kartan,\nErkki sanoi.\n\n— Oho! kummasteli isä.\n\n— Tämä on jollakin tavoin sekainen. Pellot ovat paljon selvemmin\npiirrettyjä, perusteli Erkki edelleen.\n\n— Vai selvemmin piirrettyjä! nauroi isä. — Ota huomioon eräs tärkeä\nseikka. Peltomiehen työkalut ovat koko joukon karttapiirtäjän puikkoja\ntukevampia. Ajattelehan vain vaikkapa syvä-äestä ja kääntöauraa...\n\n— Minä tarkoitan lohkoja ja kuvioita, keskeytti Erkki.\n\n— Pellolla näemme suorakaiteen ja neliön muotoisia palstoja ja\nkaistaleita. Tässä kartassa en näe yhtään mittausopillisesti\nsäännöllistä lohkoa tahi kuviota. Jos te toiset huomaatte, niin\nnäyttäkää minulle! vetosi Erkki opiskelutovereihinsa.\n\nHe katselivat päät kallellaan. Ei kukaan muu tietänyt, paitsi Ville,\njoka tuskin tuntiakaan oli opiskellut tämäntapaisia asioita, Tietysti\nhän viuruilevaan tapaansa paljasti tämän, mitään tietämättömyytensä.\n\n— Tunnen minä ainakin tuon yhden, hän ilmoitti.\n\n— No! Sano pois, jos kerran tunnet! kehoitteli kouluja käynyt veli.\n\n— Se on kuivamaan levitetty vasikannahka! arveli Ville. Isä ja tytöt\nnauroivat. Vekku haukahti, vaikka ei kai siinä mitään nauramista ollut,\nvielä vähemmän haukkumista.\n\nMutta seinälle levitettyä vasikannahkaa eräs pieni tilussaareke tosiaan\nsattuvasti muistutti. Terävästi Ville sen asian oli huomioinut, vaikka\nei ollutkaan vielä korkeakouluja käynyt.\n\n— Mutta miksi viljelyslohkojen sitten pitää olla tuollaisia\nvasikannahkoja? kiivasteli Erkki.\n\n— Kun tämänkin vielä meille tyydyttävästi selität, olet\nkartantekijääkin etevämpi, naurahteli Inkeri pikkuveljelleen. Ville ei\npuhunut enää mitään, osoittaen sillä, ettei ollut juuri niin etevä. Nyt\nisä otti puheenvuoron, kysyi ja selitti, kuten opettajan aina pitääkin\ntehdä.\n\n— Kumpi mielestänne on vanhempi, pelto vai kartta?\n\n— Pelto! Totta kai! Selvä kai tuo! kuului yhtaikaa.\n\n— Selvä! Lähtekäämme siitä. Pelto on siis vanhempi. Kartta on tehty\npellon mukaan mittakaavassa yksi kahteen tuhanteen, kuten tavalliseen\ntapaan tähän kartan kulmaan on merkitty.\n\n— Mutta meidän pellossa ei ole tuollaisia pukinsorkkia! väitteli Erkki\nedelleen epäuskoisesti.\n\n— Kyllä niitä on, vaikka laajemmalla alalla liikkuessasi et helposti\nhuomaa sitä.\n\n— Niinkuin et sitäkään, että maapallo on pyöreä, huomautti Reino väliin.\n\n— Sama juttu, vaikka pienemmässä mittakaavassa. Jos katselisit\npeltojamme kanahaukan silmillä tai korkealla kiitävästä lentokoneesta,\nniin huomaisit sen selvemmin.\n\n— Ehkäpä huomaisin. Mutta minkätähden kartassa ja sitten pellossakin\npitää olla tuollaisia niemekkeitä? Eivät ne ole kovinkaan hauskoja\näestäjälle eikä kyntömiehelle, intti Erkki edelleen.\n\n— Eivät ole. Juuri senvuoksi me syyskyntöjä tehdessämme koetamme oikoa\nnoita turhia kielekkeitä. Haluamme kaikki peltosaarekkeet reunoiltansa\nsuoriksi, niinkuin on jo tämä salaojitettu kotipalsta. Toivottavasti\npääsemme siihen joskus.\n\n— Mutta silloin ei tämä kartta pidä enää paikkaansa, huomautti Reino.\n\n— Karttaa voidaan korjata tarpeen mukaan. Se lienee helpompaa kuin\npellon kulmien oikaiseminen, selitti isä.\n\n— Minkätähden pienet pellot alkujaan on kynnetty noin mutkallisiksi?\ntiedusteli Kirsti puolestaan.\n\n— Niitä ei ole kynnetty, vaan kuokittu. Kuokkamies huomaamattaan\nhelpommin mutkittelee. Sitäpaitsi hänellä on raskaassa työssään\nsama mieliteko kuin teillä helpommassa, esimerkiksi yhteisen\nmansikkatuohisen ääressä. Mikä se on? Osaatteko arvata?\n\n— Valitse parasta, sanoi Inkeri.\n\n— Oikein arvattu. Paras uudisraivaajan lautasella on sellainen maa,\njohon hänen kuokkansa parhaiten pystyy. Kivikot ja kannokot hän\nmieluummin kiertää, mikä hänen kannaltaan katsoen onkin järkevästi\ntehty. Vähemmällä vaivalla hän siten saa itselleen enemmän peltoa.\nTyötä ja vaivaa hänellä uudismaansa raivaamisessa ja kasvukuntoon\nsaattamisessa on joka tapauksessa riittämiin asti. Me jälkipolven\nsulien peltojen kyntäjät saamme olla kiitollisia hänelle tästä\nsuuriarvoisesta työstä, samalla kun voimiemme mukaan jatkamme sitä,\nsyvennämme peltojen ruokamultaa, oikoilemme säännöllisemmiksi kuvioiksi\nkuokospeltojen \"vasikannahkoja\".\n\nNäin puheli Päivärannan isäntä tiluskarttansa ääressä, samalla kun\nhahmoitteli epäsäännöllisiin peltokuvioihin uusia rajaviivoja. Ehkäpä\nuusia rajoja jo olisi voitu tehdä muutamiin paikkoihin, joita hän\nviivottimellaan osoitteli. Tämän Erkki tajusi, kun hän muisteli viime\nvuosien uudisraivauksia etäisemmillä viljelyslohkoilla. Tuttuja asioita\nnämä kaikki, kun hän lähemmin niitä mietiskeli. Hauskaa kertaustakin\ntämä oli, kun isä näin puheli ja kartaltansa näytteli. Mutta kotoista\nkarttaa ja peltoja hän koskaan tätä ennen ei tällä tavalla ollut tullut\nhuomioineeksi.\n\nIsä puheli edelleen. Nyt hän näytteli ja selitteli tiluskartan\nerilaisia käyttömahdollisuuksia.\n\n— Tässä karttani ääressä minä joka päivä istun ja teen suunnitelmia\nniinkuin parempikin päällikkö sotakarttansa ääressä. Kun tarvitsen\ntietoja verotusta, kansanhuoltoa, satotilastoa, mitä tahansa\nviljelyksiemme käyttöä tahi tuottoa suunnitelmia tahi selostuksia\nvarten, niin luuletteko, että lähden niitä peltojen periltä\netsiskelemään? Ei, tässä minä ne etsin ja löydän, taskukalenterini\nmerkintöjä ja muita muistiinpanojani apunani käyttäen. Tässä mietin,\nmiten monta lantapatteria tehdään ensi vuoden kesantolohkoille,\nmiten monta kuormaa suomultaa tahi saviruoppaa ajetaan tuonne\nkuivamultaiselle rinnemaalle. Merkitsen patterien paikatkin jo\nvalmiiksi. Lasken heinäkuormat, eloseipäät, väkilannoitteet ja\nsiemenkilot...\n\n— Lasketko oikein aina? tiedusti Erkki, kun isä hengähti.\n\n— Yritän taitoni mukaan, hartaammin kuin sinä koulussa,\n\n— Hartaasti minäkin vain yritän, puolusteli Erkki.\n\n— Toivottavasti yrität, mutta arvelen, ettei sinulla ole näin\nkiintoisia esimerkkejä edessäsi, naurahteli isä.\n\n— Se on maikkojen asia.\n\n— Niin on, myönnän sen. Kuitenkin sanon, tahtomatta ollenkaan halventaa\nopettajienne arvoa, tämä elävä viljelysmaa on sentään opettajanakin\nmaikkojen maikka.\n\n— Eri maikka! nauroivat lapset.\n\n— Yhtä viisas kuin ankara opettaja. Läksyt se antaa meille takaisin,\nkunnes opimme ne.\n\n— Antaako \"tuoleja\" välitodistukseen?\n\n— Kehoituksia pääsiäisenä!\n\n— Ehtoja keväällä!\n\n— Jättääkö luokallekin ehkä?\n\nJokainen teki kysymyksiä.\n\n— Luokallekin se jättää tinkimättömästi, vastasi koulunkäynyt kaikille\nyhtaikaa. Karttakatselmuksiinsa mennen hän edelleen jatkoi:\n\n— Kasvien kukintoja tutkiessanne te käytätte suurennuslasia.\nPeltomaan mahdollisuuksia tarkkaillessa käytämme tätä karttaa kuin\npienennyslasia. Kokoamme kolmekymmentä hehtaaria puolen neliömetrin\nalalle.\n\n— So, so! pidätteli Pekka kamarin ovella piippunysäänsä imeskellen.\nNiin tarkkaavina he kaikki olivat viljelyskartan ihmeisiin syventyneet,\netteivät ollenkaan huomanneet, milloin hän sisään astui.\n\n— Mitähän minä tänään teen? Pitäisiköhän mennä niitä pellonojia\ntarkastelemaan?\n\n— Se sopii! myönsi isäntä. Hänen itsensä oli lähdettävä\nmeijerikokoukseen. Pojat saisivat lähteä Pekan apumieheksi työtunnille\nja opintomatkalle samalla.\n\n— Soo! Vai oikein opintomatkoille! kummasteli Pekka.\n\nPojat pyöräyttivät hänet ympäri. Häntä vedettiin kummastakin kädestä.\nVekku työntyi hänen säärilänkiensä lävitse, niin ahdasta oli ovella.\n\n— So, so! On siinä minulla oppilaisia! On koiraakin kerrakseen, on jo!\n\n— On jo! kertasi Ville kuin metsän kaiku.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKuokkineen ja lapioineen, neljään pekkaan he pian astelivat peltotietä.\nNeljäs oli itse Pekka, iso lapio olalla. — Vai koulumestariksi tässä!\nKaikkea vielä tässä!\n\nOjat ja lätäköt olivat tulvillaan vettä. Miten paljon maailmassa\nmahtoikaan olla vettä? Oli pientä ja suurta vettä. Oli ojavettä, lähde-\nja kaivovettä. Oli juoksevaa, seisovaa, makaavaakin vettä. Oli kirkasta\nvettä, savista vettä... lämmintä ja kylmää vettä... Mutta mitä tahansa\nse oli, niin kaikki se vain oli yhtä ja samaa, vain vettä...\n\n— So, so! Jo käy liiankin vetiseksi tuo teidän juttu! arveli Pekka, kun\nvesiasioista rupattelevan joukkonsa perässä taarusteli.\n\nMenivät työmaan ohitsekin jo kohta.\n\n— So, so! Tpruu takaisin! hän pidätteli. Kauankos pojat sieltä takaisin\njuoksivat. Pekka oli pysähtynyt ojan päähän, joka oli täynnä vettä.\n\n— Kuka turkanen on tukkinut tässä tärkeän ojan! pauhasi Pekka. Hän\nkopisti piippunsa tyhjäksi, pistäen sen taskuunsa. Lapiollaan hän alkoi\nkaivaa ojanpäätä auki, jatkaen voimallisesti aloittamaansa juttua.\n\n— Kuka turkanen! Vieläkin sen sanon! Ojamyyrä! Karvakuono! En mä\nparemmin sano! Mitä virkaa tuommoisella ojalla? Häh!\n\nMistäpä pojat sen olisivat tietäneet? Kuokkineen ja lapioineen\nhe riensivät auttamaan Pekkaa. Nopeasti yhteisvoimin kaivettiin\ntukkoutunut oja auki. Patoutunut vesi hulvahti juoksemaan. Pienet,\nojaan yhtyvät vesivaot ja puroset lähtivät myös liikkeelle. He\navasivat ja puhdistelivat niitäkin. Muutamia niistä täytyi pienillä\nkanavilla yhdistää. Sellainen kaivaminen ja kuokkiminen oli hupaisaa\ntyötä. Kilvan he riensivät tekemään, mitä Pekka näytti, sitten jo myös\noma-aloitteisesti. Helposti sen työtä tehdessään tuli huomaamaan, mitä\nmissäkin oli tehtävä, minne vesi pyrki ja oli päästettävä. Lammikot\nhävisivät ja kuivuivat. Pikkuiset purot virtailivat iloisesti ojiin ja\nviemäreihin.\n\n— So, so! Älkää hätäilkö! Kyllä me tässä jo vähemmälläkin näitä\njuoksevia vesiä, Pekka kehui ja esteli, samalla kun latasi uutta\npanosta piippuunsa. Kun hän sai tupakat palamaan, selvitteli hän sitä\nasiaa, mitä pellolle ja oraan juurille merkitsi, kun päällä makaavat\nvedet pääsivät juoksemaan? Maa kuivui ja lämpeni. Oras virkistyi ja\nalkoi vihertää, Se oli maan laita jokseenkin sama kuin ihmisen. Kuka\nmeistä mielellään makaisi vedessä? Kuka hassu pitäisi yllään märkää\npaitaa? Vilu siinä tulisi verekkäimmällekin. Reumatismi! Keuhkovika!\nKuolemantauti!\n\n— So, so! ihmetteli Ville. Mutta ylempänä kuivassa rinteessä Vekku\nkaivoi myyrän kuoppaa. Jos se olisi saanut tihrusilmän kiinni sieltä,\nniin varmasti tämä olisi tietänyt, mitä maksaa, kun tukkii toisten ojia\nja syyttömille hankkii kuolemantaudin.\n\nKun kaikki oli saatu selväksi, mentiin eteenpäin. Vekkukin nousi,\nsylki ja aivasteli. Sen naama oli musta kuin riihimiehen. Sitä\nnähtävästi harmitti, kun puolivalmis työ täytyi kesken jättää. Mikäpä\nauttoi? Seuraa ei voinut pettää. Vähän aikaa käveltyään he joutuivat\npeltomaalle, jossa rukiin laiho jo kauniisti vihersi. Mutta ojaa ei\nnäkynyt silmän kantamiin. Tämä peltolohko oli salaojitettu jo vuosia\nsitten.\n\n— Mitä tämmöinen ojittaminen merkitsee, kun ojaa ollenkaan ei näy?\nihmetteli Reino.\n\n— Soo, kas sitä! Noin minäkin sanoin ja sanoin minä vielä enemmänkin\naikoinaan, muisteli Pekka. Jälkeenpäin hän toki oli sovittanut kaiken\nja sovitteli edelleen. Hän selvitteli sitä asiaa laajaperäisin\nvertauksin ja esikuvin. Havaintovälineenä hänellä oli piippu, ja hyvä\nväline se olikin, niin taitavasti Pekka sitä käytteli.\n\n— Käydäänpäs hetkeksi istumaan tähän ojanpyörtäneelle! Hän tarkoitti\npellon reunaojaa, joka oli jätetty avoimeksi.\n\n— Älkää vain kastako housujanne! hän varoitti.\n\n— Ei ole mukavaa, kun housut kastuvat.\n\n— Ei niin, myönsi Ville.\n\n— So, poika! Sinä kai meistä parhaiten tuon muistat. Mutta kun alan\nselitellä nyt tätä oja-asiaa, niin älä tule tielleni märkine housuinesi.\n\nPekka mietti sitä tärkeätä asiaa, imi piippua että pesä kipunoi ja\nrutisi.\n\n— Tämä koko peltomaa punnittiin ja paalutettiin ja sitten tästäkin\ntehtiin kartta, auttoi Erkki häntä asian alkuun.\n\n— Sinäpä sen sanoit. Ja sitten tänne ajettiin monta pinoa ruskeita\nruukkuputkia, suoria ja haarakkaita, jatkoi Pekka, päästeli reippaasti,\nkun kerran kärryille oli pääsyt.\n\n— Monta monituista kuormaa karkeata maantiesoraakin ajettiin. Siinä oli\ntouhua moneksi viikoksi monelle miehelle ja hevoselle. Minua korpesi ja\nilkeytti. Että yhden ojan takia mokoma touhu!\n\n— Yksikös niitä siellä. Niitähän on siellä miten monta tahansa, oikaisi\nErkki.\n\n— Monta niin, koko ojareteliä tarkoitin! Siellä on käytävää kuin myyrän\npesässä, tuolla pellon sisässä. Sikin sokin niitä kaivettiin, entisistä\nojista ei yhtään mitään välitetty, niin että oikein minua se touhu\näköitti. Mitä tuollainen pellon rääpiminen merkitsee? Minä ainakaan en\nlähde kyntämään tuollaisia sarkoja! pauhasin minä isännälle.\n\n— Mitä isä sanoi? tiedusti Erkki, koska ei muistanut sitä.\n\n— Mitä isäntä muuta kuin nauroi. Älä hätäile, Pekka. Ole kärsivällinen\nmeidän kanssamme! Syksyllä sitä vasta kynnetään. Niin hän minua\nsesetteli.\n\n— Olitteko kärsivällinen? kysyi Reino.\n\n— Olinhan minä. Mihinkäpä siitä pääsi. Mutta en minä juuri\nkärsivällinen ollut. En mitenkään saanut kallooni mahtumaan, kuinka\nvesi voisi päästä syvälle maan sisään haudattuun ruukkuputkeen ja,\njos se jollakin ihmeellä sinne pääsisi, niin miten mahtuisi kulkemaan\nmokomaa piipunvartta pitkin.\n\n— No eikös savukin mahdu piipun varressa? auttoi Erkki.\n\n— Pääsee! Totta ihmeessä se läpäisee! Mutta minä Pekka Puupää, kun en\nsilloin tuota jaksanut ymmärtää.\n\nSitä kesää muistellessaan Pekka ihan lämpeni. Kaukana siitä, että hän\nnyt olisi ollut mikään \"puupää\", jos silloin ehkä olikin. Hän selvitti\nruukkuojien kaikki salaisuudet, niinkuin multa olisi niiden päältä\nluotu. Monena kesänä Päivärannassa jälkeenpäinkin oli salaojitettu,\njoten tämä asia oli nyt kerta kaikkiaan hänelle selvä.\n\nVedet kokoontuivat ruukkuojiin niinkuin veri ihmisen suoniin. Maan\nihmeellinen imuvoima veti niitä mullan rakosiin, veden itsensä\nkaivamiin huokosiin. Ne yhtyivät isommiksi suoriksi ja huokoisiksi,\nkaivoivat teitä itse itselleen, kunnes löysivät putken, joka alkoi imeä\nja vetää.\n\nNäyttääkseen, miten se tapahtui, Pekka imi hartaasti piippuansa, mutta\nse tuntui olevan nyt auttamattomasti tukossa. Hänen täytyi irroittaa\nvarsi pesästä ja posket palloina puhaltaa siihen. Tätä varmaan ei\nsalaojissa tapahtunut, vaikka niissä niin paljon muuta ihmeellistä\ntapahtuikin.\n\nNe kuuluivat toimivan talvellakin, jolloin avo-ojat olivat ainakin\nlunta täynnä, elleivät kokonaan umpijäässä. Maa ei koskaan jäätynyt\nputkien syvyyteen. Läpi vuoden huokoiset ruukut imivät pellosta vettä.\nSuojatuissa putkissa ja niihin johtavissa pikku purosissa vesi juosta\nliritteli, vaikka pakkanen nurkissa paukkui.\n\nJa totta varmaan jotakin merkitsi myös se lisämaa, joka saatiin muun\npellon jatkoksi, kun avo-ojat voitiin kyntää umpeen. Eikä siinä tullut\nyksin oja, vaan ojan penkereetkin. Kyntäjältä aina jäi avo-ojan reunaan\nkaista koskematonta maata, mikä ei kasvanut muuta kuin roskaheinää.\nSiitä se joka puolelle ponnahteli ja levisi niinkuin paha leviää.\nSalaojitetulla maalla ei päässyt, kun ei saanut jalansijaa, mistä\nalkuvauhtia olisi potkaissut.\n\nNäin paljon hyvää Pekka salaojitetulta pellolta löysi, ja vielä\ntämänkin jälkeen monta muuta. Maata muokattaessa sitä sai ajaa pitkin\ntahi poikin, vaikka piirileikiksi olisi pistänyt. Kun syvä-äkeellä\nlasketteli käännösvaot umpeen, oli pelto kauttaaltaan sula, pyöreän\nmuheva kuin hiivalla nostatettu joulurieska. Ruusaamista vain puuttui.\nNo, sekin tehtiin aikoinaan kylvön jälkeen kiekkojyrällä.\n\nMutta keväisiä vesiä tässä oli lähdetty päästämään, ojiakin availemaan,\nvaikka niitä ei näkyvissä ollutkaan. Olihan toki niska- ja piiriojia,\nvielä sarkaojiakin alemmilla lohkoilla. Lähdettiin jälleen etsimään\nniitä. Mutta ennen sitä tarkasteltiin, miten ruukkuojat toimivat maan\nsisällä. Se oli pieni ihme Reinolle, joka ensi kertaa liikuskeli näissä\ntutkimuksissa. Kiintoisaa se oli myös talon omille pojille uudelleenkin\nnähtynä.\n\nHe kävelivät vesivakoa pitkin pellon keskelle, josta löytyi\nrautarivalla varustettu sementtiluukku, kuten kaupungin\nlokaviemäreissä. Pekka nosti luukun syrjään. Sen alta ilmestyi\nsementtirenkailla suojattu kaivo, jonka pohjalla vedenrajassa näkyi\nkolme tiiliputken päätä. Kaksi pienempää juoksutti vettä kaivoon, yksi\nisompi, kaivon alareunassa oleva, johdatti sitä ulos sieltä. Soma\nyhtämittainen porina kuului, kun vettä kaivoon virtaili, niinkuin jokin\nmylly tahi pieni tehdas olisi käynyt siellä maan alla.\n\n— Kas sitä! Näettekö? Kuuletteko? riemuitsi Pekka. — Noin se porisee\nmilloin tahansa tämän luukun avaan.\n\n— Talvellakin! kummasteli Reino.\n\n— Kiljupakkasillakin, niinkuin jo sanoin.\n\n— Vettä kuitenkaan ei kartu kaivoon? ihmetteli Reino edelleen.\n\n— Kuinkas karttuisi, kun reikä on astian laidassa, selvensi Ville,\njoka näytti sen näköiseltä kuin olisi ihmetellyt vain yhtä asiaa —\nkoulumiesten tietämättömyyttä.\n\n— On se ihmeellinen koulu, tuo veden kiertokoulu! kummasteli Pekka omaa\nihmettänsä.\n\n— Veden kiertokulkua Pekka tarkoittanee? virkahti Erkki.\n\n— Koulua tai kulkua! Samaan läpeen se kaikki juoksee. Nytpä mennäänkin\nkatsomaan, miten se tuolla alamaailmoissa juoksee, nähdään ehkä\nsammakkokin siellä.\n\nPekka kopisti porot piipustaan, harppasi pian pellonlaitaa. Sääret\nsomasti letkahtelivat. \"Länkien\" aukoista näkyi vihertävää viljan\nlaihoa. Näkyi sitä kaikkialla muuallakin. Se avartui ja aukeni heidän\nsilmiensä eteen kuin pöydälle levitetty verka. Vain pellon muutamissa\nnotkopaikoissa oli ruskeaksi kulottunutta laihoa.\n\n— Pintavesi siinä on maannut. Siihenpä vain on jäänyt ja jäätynyt!\nkerkisi Pekka selventämään.\n\n— Eikö salaojaa olekaan tässä paikassa? tiedusteli Reino.\n\n— On, totta kai! Pohjavedet se kyllä kurissa pitää. Mutta tuo pintavesi\nhyväkäs! Se pitäisi aina ajoissa pois johtaa. Vesivaot pitäisi vieläkin\nhuolellisemmin ajaa! Tasoittaa pitäisi pellon pinta! Pyöristää kuin\njoulukakku! Mikä kaiken ehtii ja huomaa! Sen täyteinenkö! jahkaili\nPekka.\n\n— Vesi on ehtiväisempi, lisäsi Erkki.\n\n— Ja hoksaavaisempi, täydensi Reino.\n\n— Ei se silmälaseja tarvitse! ajeli Ville jonkun toisen vasikalla kuin\nomallaan.\n\n— Niinkuin et sinäkään vähiin aikoihin! ärähti Pekka. Häntä harmitti\ntuo ruma läikkäpää salaojitetun oraspellon keskellä. Pahoitti se\nReinonkin mieltä. Hänestä se oli kuin ruskea kahviläikkä puhtaalla\npöytäliinalla. Jäisikö se siihen koko kesäksi viheriäisen oraan\nkeskeen? hän tiedusteli sitä Erkiltä. Pekka vastasi siihen:\n\n— Älä sure, poika! Kyllä isännänkin silmä sen siitä huomaa, ellei jo\nole huomannut. Luulenpa, että jonakin lähipäivänä itse pääset sitä\nkorjailemaan. Saat käteesi sellaisen harjan ja saippuapalan että... Kun\nsiihen sitten läikäyttää ämpärillisen haaleaa vettä...\n\nTuntuipa kuin heti olisi läikäyttänyt. Niin ainakin lienee luullut\neräs pellon harmaa asukki, pitkäkorvainen jänis, joka pötkähti esiin\nviheriäisestä orasmaasta. Muutaman hypyn otettuaan se kuitenkin\npysähtyi ja vilkaisi taakseen. Lienee hävennyt hätäisyyttään, kun ei\njoukossa ollut yhtään pyssymiestä. Korviaan höristäen se ihmetteli sitä.\n\n— Kyllä sinut opetan, senkin pallisilmä!\n\nPekka heristi lapiollaan:\n\n— Noista sirppikintuista se on ainainen kiusa! Russakoista varsinkin!\nSyövät paljon, peuhtaavat enemmän! pauhasi hän, enemmän innoissaan kuin\ntosissaan. Mitäpä merkitsi muutaman pallisilmän muona, peuhaaminenkaan\nsuuren pellon orasmaassa.\n\nHe joutuivat pellon alalaitaan, \"pallisilmä\" varmana ykkösenä. Viidakon\nsuojassa se vielä kerran vilkaisi taakseen, räppäsi korviaan kuin\nviimeisen kerran tiedustaakseen, pääsettekö sieltä, sitten loikkasi se\nja pian näkymättömiin hävisi.\n\nSiinä heille nyt lopultakin aukeni oja ojattoman pellonlaidassa. Se\nvasta olikin oja! Syvä ja leveä se oli kuin hollantilainen kanava!\nJämeränä, täyteläisenä se johdatteli laajan pellon keväisiä vesiä\neteenpäin järveä ja isompia vesistöjä kohti. Pekka istui kivelle ojan\nreunalla, kaivoi tupakkavehkeensä ja pani piippuun.\n\n— Tässä minä sunnuntaiaamuisin istun ja ihmettelen tätä elämän\nkiertokoulua. Katsokaa nyt kerta tekin ja ihmetelkää! Että vesien pitää\nkokoontua tähän paikkaan noin laajoilta aloilta. Eivät ne istu, eivät\npane piippuun niinkuin me. Matkaa vain pitää tehdä, aina vain jatkaa\npuroon ja järveen, valtaväyliin ja meriin sis, so!\n\n- Sumuna ylös pilviin, jatkoi Erkki.\n\n— Pisaroina taas maahan, täydensi Reino.\n\n— Ikuinen kiertokoulu! niinkuin jo sanoin. Sis, so!\n\nSitten vähään aikaan ei kukaan sanonut mitään. Pekka vain imi,\ntuhisi ja askarteli, jotta myös hänen elämälleen tuiki tärkeä\nkiertokoulu olisi häiriintymättä voinut jatkua. Pojat katselivat\nsiristävin silmin vettä, joka maan kätköistä vapautuneena iloisesti\nriensi eteenpäin. Väljä, vapaa tie sillä nyt oli edessä. Mihin se\njohtaisi? Milloin se päättyisi? Ei milloinkaan! Sehän oli ikuinen\nkiertokoulu ja kiertomatka! Mitä se tällä retkellänsä tekisi ja näkisi?\nKaloja uittaisi. Myllyjä ja tehtaita pyörittäisi. Suuria laivoja,\nsukellusveneitä kuljettaisi, heiluttaisi... upottaisi.\n\nJo oli kyllin kauan askaroitu ja tuumiskeltu. Pekka nousi. Työtäkin\nheillä vielä oli. Talon kaikilla viljelysmailla ei vedenkulku ollut\nnäin väljää kuin tässä paikassa. Siinä asiassa Pekalla oli omakohtaista\nkokemusta edellisiltä vuosilta. Reippaasti he jatkoivat matkaa,\ntarkastaen kaikki ojat kylvöksillä, kynnöksillä ja heinämailla.\nPekka oli vanha tekijä, pojat nuoria ja oppivaisia. Ojatukkeutumat\navautuivat, lätäköt hävisivät, seisovat vedet alkoivat iloisesti\njuosta. Päivällisiin mennessä työ oli tehty, jos tätä nyt työksi\nvoi sanoa, että auttoi menevätä menemään! Hauskaa puuhaa se joka\ntapauksessa oli.\n\nNäin kolmas päivä oli jo puoliin joutumassa eikä vielä ollut\ntullut vastaan ikävää työtä. Jos näin viisi kuukautta jatkuisi,\nniin sitten voisi kernaasti jatkua vaikka viisi vuotta! Näin Reino\nitsekseen mietiskeli. Erkki ajatteli kalamertoja. Tänä iltana niitä\nlaskettaisiin. — Mitähän äiti päivälliseksi antaa? tuumiskeli Ville\neikä häntä voida moittia tästä, pieni mies, pitkä päivä.\n\nTyö loppui, rupeama myös. He joutuivat kotiin toista tietä. Virma\nkääntyi samanaikaisesti portista juoksuksi pistäen. Samoin pojat\nkuin yhteisestä sopimuksesta. Pekka ei juossut... ei milloinkaan.\nEi se olisi ollut minkään näköistäkään. Niinkuin sika olisi juossut\nsuota. Muuten Pekka oli miesten parhaita. Veden kiertokulusta pellon\nsalaojissa hän tiesi milteipä yhtä paljon kuin joku agronomi. So, so,\nsis so!\n\n\n\n\n6.\n\n\nPäivälliseksi saatiin perunaruokaa, mainiota luukeittoa! Pojat\nlisäsivät sitä kolme kertaa ja vielä neljännenkin, koska se hyvin\nmaittoi ja padassa riitti. Tytöt sitä hirvittelivät, vaikka itsekään\neivät olleet juuri Pekkaa heikompia ruokapöydässä. Jälkiruoaksi saatiin\nkarviaismarjahillolla höystettyä pannukakkua. Suuria, herkullisia\nkämpäleitä ne olivat, muuten niin tasasuuria, että suurinta ei\nollenkaan löytynyt, vaikka Ville pitkän aikaa sitä etsi ja haeskenteli.\nKyllä se kaikille kelpasi. Kaikki myös katosi. Tyhjät kupit ja lautaset\nvain jäivät pöytään. Tytöt pesivät ne näppärästi. Reino kuivasi astiat.\nSiinä työssä hän oli voittamaton mestari.\n\nIltapäivällä mentiin siemenperunoita nostamaan. Osa työstä oli\nsuoritettu jo edellisellä viikolla.\n\n— Tämä oli vain sellainen kovaosaisten \"jälkikanto\", sanoi Pekka. Hän\nitse ei osallistunut siihen ollenkaan, tallin puolella kun muka oli\ntärkeämpiäkin tehtäviä. Isäntä itse lähti opastelemaan.\n\nTalon perunakellari oli ajosillalla, pariovilla ja monilla pienillä\nakkunoilla varustettu kerrostalo. Kuin kamareilla varustettu Noakin\narkki se oli jo ulkoa päin katsoen. Mutta jyrsiväisiä, enempää kuin\nmatelevaisia eläimiä ei siellä suvaittu. Perunoiden talo se oli kerta\nkaikkiaan. Vain kissa asusteli öisin niiden seuralaisena siellä. Mutta\nsilloin se ei ollut eläin, vaan korkea, paljon pelätty virkamies\nerinäisiä tehtäviä varten.\n\nPerunoiden varastolaarit sijaitsivat pohjakerroksessa, jonne\nlaskeuduttiin rappuja pitkin. Perunat itse olivat pyörineet sinne\nnopeammin ja suorempaa tietä välikaton läpi avautuvien luukkujen\nkautta. Aika raminalla ne varmaan olivat tulleetkin sinne, sen\narvasi, kun kulkuteitä katseli. Nyt ne olivat hiljaa, vain uteliaina\nkurkistelivat laarilautojen raosta. Välikatossa riippui sähkölamppu.\nUlkoista valoa saatiin seinäluukkujen kautta, jotka nyt olivat auki.\nTalvisin luukut pakkasen vuoksi olivat tarkoin tukossa.\n\nKellarissa säilytettiin kaikkia neljää perunalaatua, joita talossa\nviljeltiin. Jokaisella laadulla oli oma laarinsa. Kellarin\nkeskilattialle oli jätetty avoin paikka työskentelyä varten. Siinä\noli röykkiö matalalaitaisia idätyslaatikoita. Välikatossa oli\nneliskulmainen, lähes oven kokoinen luukku. Se aukeni ylöspäin. Alas\ntulvahti valoa ja kuului isännän ääni:\n\n— Hei, lapset! Joko olette siellä?\n\n— Olemme kaikki! Anna tulla vain! vastasi Erkki. Mitä kummaa sieltä\ntulisi? Se näkyi pian. Painui alas pikkuinen hissi, joka oli täynnä\ntyhjiä idätyslaatikoita. Hissipoikana oli isäntä itse, vaikka ei\nhänellä hissipojan univormua eikä virkalakkia ollut, vain tavallinen\nköysi kädessään. Se kiersi yläkellarin kattoon kiinnitetyn telapyörän\nympäri. Hissi kuin hissi. Se laskeutui kuin parempikin vehje, vähän\nhitaammin vain.\n\n— Tällainen nostoraana meillä on siemenperunoita varten! kehuskeli\nkoneenkäyttäjä.\n\n— Stop, tykkänään! kielteli Ville-poika. Turhaa komentelua se oli.\nEihän hissi kellarin lattiaa alemmaksi kuitenkaan olisi päässyt.\nKoneenkäyttäjä pudotti köydenpään aukosta, laskeutui sitä pitkin alas.\n\n— Ennenkuin aloitamme työn, pidämme taas pienen oppitunnin, sanoi hän,\nistuen laatikon laidalle. Kuulijakunnan tarkkaavaisuus oli täyden\nkympin arvoinen.\n\n— Vain hyvästä on lupa parasta toivoa. Jos missään, niin kylvösiemenen\nvalinnassa tämä vanhojen sana pitää paikkansa, aloitti isäntä. Ottaen\nlaarista käteensä muutamia erilaisia mukuloita hän jatkoi:\n\n— Ei ole samantekevää, minkä näistä mukuloista peltoon istutamme ja\nmillä tavalla ennen kylvöpäivää sitä käsittelemme. Jokainen itävä\nsiemen kätkee sisäänsä paitsi eloa, myös perintöominaisuudet. Tosin ne\neivät aina sellaisinaan periydy, mutta se mahdollisuus kuitenkin on\naina olemassa. Tämän tietäessänne käsittänette hyvin, ettei tällaista\nkenkuramukulaa milloinkaan pitäisi ottaa perunan siemeneksi. Ei liioin\ntällaista möhömahaakaan, vaikka sillä runsaasti on vararavintoa pyöreän\nmassunsa sisässä.\n\nNäin hän puheli, samalla kun kädessään näytteli erilaisia ja -kokoisia\nmukuloita, Kuulijat seurasivat tarkkaavina hänen esitystänsä. Kolmas\nnäyte oli säännöllisesti kehittynyt, mutta liian pieni. Neljännessä\noli rupea, viidennessä vähän mädän vikaa. Vasta kuudes oli hänen\nmieleisensä. Hän käänteli ja näytteli sitä joka puolelta.\n\n— Tässä on siemenmukula parhainta luokkaa! Katsokaa!\n\nTarpeeton kehoitus, koska kuulijat muutenkin katselivat kuin keritsimen\nterillä. Isäntä kiikutti mukulaa kädessään.\n\n— Tämä luullakseni painaa 80 grammaa. Se on soikea, säännöllisesti\nkehittynyt kuten tämän laadun perunat yleensä. Kuori on kiinteä ja\nsiloinen, siinä ei nähdä rupea eikä mätää. Ja katsokaahan näitä\nsilmuja! Niitä on runsaasti, tuollaisia kauniita hymykuoppia, juuri\nnäin hyvän perunaäidin poskilla pitääkin olla! Kun tällaista siementä\nvalitsemme itämään, niin silloin olemme siinä suhteessa tehneet mitä\ntehtävissä on. Kuitenkin ennenkuin hyvä sato, uutta perunapolvea, on\njälleen täällä kellarissa, on meidän suoritettava huolellisesti monta\nmuuta yhtä hupaisaa kuin tärkeää tehtävää. Niihin palaamme aikanaan.\nNyt teemme tämän. Laatikot perunoita täyteen!\n\nAlkoi siinä rapina! Laari, josta siemenperunaa ensinnä valikoitiin,\noli kellarin pitkällä sivulla. He kaikki mahtuivat hyvin sen ääreen\ntyöskentelemään. Laatikot täyttyivät nopeasti. Niitä ladottiin kolme\nkerrosta \"hissiin\". Ville hyppäsi kuorman päälle ja hinaus alkoi. Se\noli touhua!\n\n— Heipä, hei! huikkasi Ville, löi tahtia käsillään ja jaloillaan,\nsitten vain jaloillaan. Koko miehestä ei näkynyt enää muuta, kauan ei\nenää niitäkään.\n\nNopeasti se heiltä kävi niinkuin koko työ. Tuskin tuntiakaan oli\nkulunut, kun jo kaikki alhaalla olevat laatikot oli täytetty ja ylös\nhinattu. Viimeiseksi kiskottiin valitsijat, vedettiin köydestä,\nnostettiin hartioista. Iloa, äänekästä riemua siinä syntyi riittämiin.\n\nKellarin yläkerta oli kuin suurehko ullakkohuone. Siinä oli laudoista\ntehty hauskannäköinen taitekatto kuin holvikupooli. Toinen pitkä seinä\noli enemmän akkuna kuin seinä, milteipä kokonaan lasista. Aurinko\ntulvasi valtoimenaan siitä. Koko huone oli lämpöinen ja valoisa.\nViileästä, puolipimeästä kellarista noustessa se tuntui sitäkin\nihanammalta, kuin yhtäkkiä talvesta kesään, tuonelasta taivaaseen olisi\npäässyt... mokomalla hissillä.\n\nTyö alkoi heti, se siemenmukuloiden valinta, josta alhaalla niin hyvää\nhavainto-opetusta oli saatu. Kuka kukin oli! se oli tarkkasilmäisesti\nnyt huomioitava. Kaikki hymykuoppaiset \"äitimukulat\" oli valikoitava\ntärkeään tehtäväänsä.\n\nHätäilemättä ne eroiteltiin tyhjentyviin laatikkoihin, nyt vain yhteen\nkerrokseen, hymykuopat päällepäin. Mukulat olivat soikean puhtoisia\nja tyytyväisen näköisiä. Kananmuniksi niitä etäämpää katsoen olisi\nsaattanut luulla.\n\nValikoidut laatikot ladottiin rivipinoiksi seinän viereen. Kun\nlaatikoiden kulmatolpat olivat lähes desimetriä korkeammat kuin\nlaatikoiden reunat, saivat kaikki siemenperunat kyllikseen valoa.\nHauska niiden siinä oli kellistellä. Tyytyväisiltä ne itsekin näyttivät\nnauravin poskin ja hymykuopin.\n\nRupikasvoisilla mahakkailla ei sen sijaan ollut syytä riemuun. Ne\npudotettiin takaisin manalaan armottomalla kolinalla. Vielä kovempi\nkohtalo odotti mätäsilmäisiä. Niille tuli matka paitsi manalaan, myös\nsikalaan. Mikä siellä odotteli?... Siitä teki selvitystä itse sika. Öh.\nöh! Noh, noh! Hyvältä maistuu, vaikka haisee!\n\nKun kaikki laatikot oli saatu kuntoon, pidettiin välitunti, jonka\nkestäessä järjestettiin virkistyskilpailuksi perunajuoksu. Sen voitti\nKirsti, Inkerin päästessä varmaksi kakkoseksi.\n\nKilpailun yllättävä tulos aiheutti erinäisiä vastalauseita miehisten\nkilpailijoiden puolelta.\n\n— Tuommoista noppimista! nurisi Ville.\n\n— En milloinkaan ennen ole perunan kanssa kilpaa juossut, puolusteli\nReino.\n\n— Lähdetäänpäs tuhannelle viidellesadalle! Vaikka perunoidenkin kanssa!\nuhosi Erkki milteipä uhkavaatimuksen luontoisesti.\n\n— Tuhatviisisataa oli minun erikoismatkani puolitoista vuosikymmentä\nsitten, muisteli palkintotuomari muinaisiaan.\n\nLähdettiin manalaan kiertoteitse ja kilvan. Siellä jälleen oli muuta\npuhumista ja oppimista. Tasoiteltiin ja hajoiteltiin suurten ja pienten\nepäkelpojen epälukuista joukkokuntaa kesäkäyttöä varten. Mainioita\nruokaperunoita ne näin valikoituinakin olivat, myös myytäväksi varsin\nkelvollisia, koska mädät ja rupipäät oli niiden joukosta jo tarkoin\ntulleet eroitetuiksi.\n\n— Perunalaaduista haluaisin teille vielä puhua, aloitti isäntä.\nSuomessakin on jo kymmenittäin viljelty ja kokeiltu eri laatuja.\nVanhoja kantoja häviää ja uusia muodostuu. Tämä on yleinen ilmiö\nkaikkiin peltokasveihin nähden. Meidän talossa viljellään nykyisin\nneljää eri perunalaatua. Näissä jokaisessa laarissa on eri laatu.\n\n— Samannäköisiä ne ovat minusta kaikki, sanoi Kirsti.\n\n— Katsohan tarkemmin niitä, kehoitti setä.\n\nOtettiin perunoita joka laarista ja katseltiin niitä yhdessä. Tosiaan,\nerinäköisiä ja -muotoisia ne kaikki vähän olivat, niin perunoita kuin\nolivatkin. Kun jokainen oli tehnyt omia huomioitaan, ryhtyi isäntä\nesittelemään niitä:\n\n— Tämä tässä on meidän varhaisperunamme. Se on jalostettu Suomessa\nHankkijan koeasemalla Tammistossa. Siitä se on saanut nimensäkin, kuten\njalosteet usein. Tämä on satoisa, varhainen ja hyvä laatu.\n\n— Ja niin makea! täydensi Inkeri.\n\n— Makea ja ruokaisa tämä tosiaan on, sen me kaikki tämän talon asukkaat\ntiedämme. Olemmehan viljelleet ja kokeilleet sitä jo monta vuotta.\n\n— Minusta jokainen kesäperuna on makea, muisteli Kirsti.\n\n— Se on taas asia erikseen. Mutta kesäiselläkin perunalla kuten\nmuullakin makealla voi sentään olla eroa. Me olemme hyvin tyytyväisiä\ntähän \"Tammiston hankkijaamme\". Hyviä varhaislaatuja on tosin muitakin.\nSuosituimpia meillä niistä lienevät \"Puritan\" ja vanha Ruusuperuna.\n\n— Se on punainen!\n\n— Ja suuri!\n\n— Kovasti jauhoinenkin!\n\n— Kas, miten paljon tiedättekin siitä vanhasta tuttavastamme! Nyt\nheittäkää mukulanne samaan laariin, mistä äsken otitte ne. Nämä\n\"hankkijamme\" eivät ole punaisia, niinkuin näette.\n\n— Onko se niin tarkkaa? kummasteli Reino.\n\n— On! Siemenkantansa puhtaana säilyttämisessä kukaan viljelijä ei\nole liian tarkka. Mitään sitä koskevaa ei saa jättää sattuman eikä\ntunnustelun, vielä vähemmän muistin varaan. Mikään ei niin helposti\nunohdu kuin tällainen asia muistin varaan jätettynä. Vaikka meillä ei\nolisi kuin kaksi eri laatua, niin muutamassa vuodessa ne ovat täysin\nsekaisin, ellemme huolehdi niistä muuallakin kuin muistilaareissamme.\n\nNäin viljelijä puheli. Hän varmaan oli tämänkin kokenut. Tarkasteltiin\ntoisen laarin perunoita. Se oli myöhäinen laatu nimeltään Parnassia.\nPyöreähkö, kaunismuotoinen peruna on tämäkin. Sillä oli myös\nmuita hyviä ominaisuuksia, joiden avulla se Päivärannassa oli\nvalloittanut paikkansa. Syövän- ja rutonkestävä se oli, kohtalaisen\nrunsassatoinenkin. Sen heikkona puolena oli mainittava liian pitkä\nkasvuaika, mutta? tätä voitiin auttaa paitsi hyvällä siemenen\nidätyksellä, myös kunnollisella maanmuokkauksella. Sitä oli viljeltävä\nkeveillä, lämpimillä mailla, jotka yleensä olivat soveliaimpia\nperunan kasvatukseen. Tätä perunaa äsken juuri oli lajiteltu itämään.\nToivottavasti siinä työssä ei ollut toivomisen varaa.\n\nKolmannessa säilytettiin nyt jo lähes loppuun kulutettua\nkeskimyöhäislaatua, jonka nimi oli Eldorado. Siitä oli jo aikaisemmin\nerotettu siemen niinkuin \"Tammistosta\". Laadun rutonkestävyys oli hyvä.\nSen satoisuuskin oli hyvänpuoleinen. Sitä viljeltiin talossa niin\npaljon, että sioillekin voitiin runsaasti antaa.\n\nNeljäntenä, viimeisenä otettiin tutkimuksen alaiseksi rehuperuna, jonka\nmukulat olivat suuria, lähes lantun kokoisia.\n\n— Eihän se ole viheriäinen, huomautti Kirsti. Hänen käsityksensä\nmukaan kaikki rehu oli viheriäistä, olipa tuoretta tahi kuivaa. Siinä\nasiassa hän tällä oppitunnilla joutui saamaan uusia näkemyksiä. Rehua\noli paitsi viheriäistä, myös ruskeata, keltaista, valkoista... ehkä\nmustaakin, rehua löytyi. Kaikkea, mitä eläimille syötettiin, sanottiin\nrehuksi. Tämän laadun nimi oli Suomessa paljon viljelty \"Ruusulehti\".\nSe oli hyvin satoisa ja hyvänmakuinenkin keveillä mailla kasvatettuna.\nSe säilöttiin navettakellariin ja peltoaumoihin. Sikoja varten sitä\nkeitettiin ja säilöttiin maakuoppiin. Perunakellarissa säilytettiin\nainoastaan siemen.\n\nJo oli päästy lävitse kaikki laarit ja laadut. Hyvin hupaisa ja\nopettavainen tämä päivä oli ollut. Perunaa ja sen kasvua, varsinkin sen\nidätystä koskevista asioista he tiesivät enemmän illalla kuin aamulla.\nEhkä he tiesivät siitä enemmän kuin joku tärkeästi arvonsa tunteva\nkaupunkilainen rouva tahi herra tirehtööri.\n\nPäivää oli vielä jäljellä, aurinko, punainen puolikiekko siinti metsän\nja ruskottavan taivaan rannalla. Se ennusti poutaista työpäivää myös\nhuomiseksi. Mutta tuvan leivinuunissa oli illalliseksi hautumassa\npaistikasperunoita. Niiden \"kyytimieheksi\" kärisi mehevää sianrasvaa.\n\n— Riittäisikö paistikasperunoita tusina mieheen? Tämän tiedustelun teki\nmiehistä pienin.\n\n— So, so! pidätteli Pekka. Hänen mielestään puolikin riittäisi noin\npienelle miehelle. Mutta kun kävi selville, että niitä mieliteon\nmukaisesti riittäisi niin pienille kuin suurille miehille, vieläpä\nnaisillekin, vaikeni Ville, alkaen vain ahertaa. Sitä puheliaammaksi\nkävi Pekka, kehui ja ahersi.\n\n— Tämä paistikasperuna se on poikaa! Kun se näin jalolla tavalla\nkypsennetään, niin mikään sille ei vedä vertaa!\n\n— Suuhun pantavista kai tarkoitat? teki Miina välikysymyksen.\n\n— Suuhunpa, suuhun! sivumennen Pekka vilkaisi ja hotaisi, puraisi\nperunaa, kiiruhtaen jatkamaan: — Se on niin maailman makeaa! Mitäs, kun\nsiinä on kaikki vitamiinit ja muut tärkkelykset... tärvelemättöminä\ntuon kuhisevan kuoren alla! sanoi hän ja haukkasi kuorineen mustaa\nperunaa.\n\nNiin tekivät myös kaikki muut, vain vähän poroa puhaltelivat, hiiltä\nkaapivat, rasvaan kastoivat... Kivikupillinen paistikasperunoita hävisi.\n\n— Enkö jo sanonut sitä, huomautti miehistä pienin.\n\n— Sanoin kai minäkin... että riittää! sanoi naisista pienin, aina\nsanavalmis, kantaen pöytään toisen vadillisen.\n\nMutta siitäkään ei jäänyt kuin vähän mustaa kuoren poroa, sitäkään ei\nkovin paljon, koska Pekka vakuutteli, että paras ja makein on juuri\nsiinä mustan kuoren alla. Varminta oli siis nauttia paistikasperuna\nkaikkineen, kuorineen, poroineen.\n\nSiltä hänen suunsa myös näytti, kun hän söi ja puheli. Siltä\npoikienkin, he näyttivät ottavan opikseen.\n\nKirsti ajatteli \"äitiperunoita\" lasiseinäisessä idätyshuoneessa. Siellä\nne laatikoissa, kerrossängyissään nukkuivat ja näkivät kaunista unta.\nNiillä oli paljon lapsia, puhtaan valkoisia ja pulloposkisia. Vain\najattelemattomuudessaan ihmiset sanoivat niitä mukuloiksi. Emon siipien\nalla niitä lämmitteli pesän täysi tusina, puolitoista. Hymykuopat\nperunaäitien poskissa nousivat ja laskivat.\n\nNäin tapahtui pian sängyissä sinisen ja punaisen kamarin valkoisilla\npieluksilla.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPäivärannan talossa on työnjohto ja järjestys kehitetty pitemmälle\nkuin kylän muissa taloissa! puheli Pekka, joka sanoi tuntevansa nämä\nasiat. Isäntä valvoi talon ulkoisia asioita. Pellot, rakennukset ja\nmetsät kuuluivat hänen hallintapiiriinsä. Emäntä luonnollisesti oli\n\"sisäministeri\". Hänen valtakuntansa oli paljon pienempi. Siihen kuului\nainoastaan koti ja puutarha. Karja oli jaettu. Isäntä hallitsi hevoset,\nlehmät ja mehiläiset, emännän alamaisia olivat siat, kanat ja lampaat.\nTyöt ja työntekijät oli jaettu saman ohjelman mukaisesti. Navetta\nlehmineen kuului karjakolle. Miina oli sekä sika- että kanapiika. Tämän\narvonimen hän itse oli ottanut itselleen kouluja käyneen \"karjakon\"\nvastineeksi. Pekka oli vain \"tallimies\", mies paikallaan, myös pellolla\nja metsässä. Ville-poika oli jonkinlainen salkuton ministeri, joka\nkerkesi joka paikkaan... pahaa tekemään! sanoi Miina, milloin oli\npahalla päällä. Mikä tehtävä ja nimi annettaisiin koululaisille,\nvieraille ja omille? Sitä mietiskeltiin, ei kovin kauan. Siirtoväkeä!\nratkaisi sen Miina riuskaan tapaansa. Vähän tämän mukaan heidän\ntehtävänsäkin sitten järjestyivät. Talon tapoja noudattaen kuitenkin\nheidän päivittäiset työnsä suunniteltiin. Sininen kamari askarteli\nsisäministerin valvonnan alla, punainen \"känsäkouraisten\" kamari\ntyöskenteli laajemmilla aloilla. Kiintoisia yhtymäkohtia löydettiin\npaitsi ullakon portaissa, myös ruokapöydässä sekä yhteisillä työmailla,\npihoilla ja teillä.\n\nLähipäivinä \"siniset\" joutuivat työskentelemään puutarhassa.\n\"Ministeri\" itse toimi opastajana milloin vain muilta töiltään kerkisi.\nPuutarhatyö oli hänen mieliharrastuksiaan. Hän sanoi sen ja se näkyi\nhänen kasvoistaan.\n\n\"Siirtoväkeä\" jo molemmissa kamareissa oli tänä aamuna kohdannut\nmieluisa yllätys. He olivat saaneet uudet työpuvut, jotka heidän\nnukkuessaan olivat ilmestyneet jokaisen sänkytuolille. Tyttöjen\npuku oli sinistä, poikien punaisenruskeaa lujaa kangasta. Muuten\npuvut olivat milteipä samanlaiset, puserot väljät, housut samoin\n\"turkkilaiset\". Niihin saattoi milteipä hypähtää.\n\nTytöt saivat uudistaa uudet pukunsa puutarhatyössä. Ennen heitä emäntä\nyksinään oli siellä askartanut ja paljonkin näkyvää jo saanutkin\naikoihin. Puut ja pensaat olivat leikatut. Keittiökasvitarhassakin oli\njo työ aloitettu. Sitä tytöt tänään joutuivat jatkamaan. Maata heidän\npiti kääntää ja muokata. Juurikasveja kylvettäisiin siihen iltapäivällä.\n\nMaa oli syksyllä kyntämällä käännetty. Se oli pinnaltaan jo tarpeeksi\nkuivunut. Talven pakkanen oli purrut sen möyheäksi. Tytöt käänsivät,\näiti itse haravoitsi. Keveän näköisesti se työ häneltä kävi.\nRautaharava liikkui hänen kädessään kuin leikkikalu. Yhtä vaivattomasti\nkuin nopeasti multa siirtyi ja tasoittui. Hän työskenteli kuin\nhiekkalaatikossa.\n\n— Raskas työ on aina koetettava saada keveämmäksi kuin se on. Se on\nmahdollista sille, joka oppii suorittamaan sen oikealla tavalla. Näin\nhän työskennellessään puheli.\n\nKirsti kuunteli tarkkaavaisena. Koetti hän ottaa myös opikseen, mutta\nvaikealta se tuntui. Jos täyden talikollisen pisti, niin oli raskasta,\nihan mahdoton nostaa.\n\n— Älä pistä noin suuria talikollisia, äläkä nosta multaa turhan vuoksi\nkorkealle. Maa tulee yhtä hyväksi, vaikka alempana käännät sen.\n\nKärsivällisesti näytti täti uudelleen, miten piti kääntää. Kirstiä\nihan hävetti. Mutta raskasta kääntäminen joka tapauksessa oli.\nHaravoiminen oli varmasti helpompaa. Hän otti haravan. Ihme ja kumma!\nIhan kiusallinen asia! Harava iski maahan kuin tikka puunkylkeen, ei\nliikahtanut paikaltaan. Mutta sitten taas kun liikahti, niin meni\nliikaakin.\n\n— Ei siitä mitään tule, tästäkään! Minä olen niin kehno! Hän milteipä\nitki, niin vihainen hän oli itselleen.\n\n— Kukaan ei ole seppä syntyessään, rohkaisi ja lohdutteli täti. — Tänä\niltana menee jo paremmin, niin ainakin luulen. Huomenna olet paljon\ntaitavampi ja ensi lauantaina, jolloin toivoakseni tämä maa kokonaan on\nmuokattu ja kylvetty, menee kaikki laulaen.\n\n— Eikä mene kaikki, ei ainakaan minulta. Tähän uskoon ei kukaan olisi\nKirstiä saanut, kun hän katseli, miten työ tädiltä itseltään kävi ja\nmiten taitavasti Inkerikin talikkoa ja haravaa käsitteli. Hän huomautti\nsiitä.\n\n— Etkö tiedä, mistä se johtuu? kysyi täti.\n\nKirsti vaikeni.\n\n— Etkö tosiaan arvaa? nauroi jo Inkerikin.\n\nKirstiä tämä asia ei vähääkään naurattanut.\n\nTaitamaton hän oli ja tyhmä sen lisäksi.\n\n— Inkeri on maalaistyttö. Hän on harjoitellut täällä kotonaan, tässä\npuutarhassa jo monena kesänä. Ellei hän osaisi tehdä tätä työtä\nparemmin kuin sinä, minä vielä häntäkin paremmin, olisit sinä joko\nihmelapsi tahi me Hölmölästä lähtöisin. Näin täti puheli ja nauroi.\nHänen naurunsa oli taas kuin keväinen päivänpaiste. Se lämmitti, vaan\nei polttanut.\n\nKirsti otti haravan ja alkoi uudelleen kärsivällisesti harjoitella.\nKyllähän harava yhä vieläkin kiinni tarttui, mutta ei se sentään enää\nlentänyt sinne ja tänne, Hänestä itsestäänkin alkoi jo tuntua siltä,\nettä työ onnistuisi häneltä jotenkuten, joskus...\n\nMaan kääntäminen tarvitsi vielä enemmän harjoitusta, Inkeriltä se\nkävi. Milteipä kadehtien Kirsti sitä levähtäessään katseli. Hänen\ntäytyi päästä yhtä taitavaksi. Jos harjoituksesta olisi apua, niin hän\nyrittäisi. Hän tarttui yhä uudestaan talikkoon, vaikka käsiä väsytti\nja selkääkin jo kivisteli. Ajatuksella ja keveästi... Miten ajatteli,\nkun korvat vain humisivat? Miten raskaan työn saattoi tehdä keveäksi?\nRaskasta se olisi koko kesän, ainakin hänelle, siitä ei päässyt yli\neikä ympäri.\n\n— Nyt levähdämme hetken. Sillä välin tarkastelemme näitä marjapensaita.\nTäti heitti haravansa.\n\nSe oli helppoa työtä. Oikeastaan tytöillä ei ollut siinä mitään\ntyötä. Tädilläkään ei näyttänyt sitä olevan, vaikka hän kaiken aikaa\naskarteli. Suurilla saksilla hän leikkeli karviaispensaista pois kaikki\nkuivat oksat. Hän leikkeli sellaisia tuoreitakin, jotka jollakin\ntavalla olivat vioittuneet tahi hankasivat toista. Taitavasti sekin\ntyö häneltä kävi. Kunkin pensaan käsittely kesti vain pienen aikaa,\nmutta sen jälkeen pensas näytti niinkuin juuri olisi noussut kampaajan\ntuolista.\n\n— Marjapensaiden leikkaaminen ja harvennus toimitetaan myös näin\nkeväällä. Nämä tarvitsevat kasvuaikanaan joka kuukausi hoitoa, niinkuin\nteidän päänne. Nämä oksat vastaavat teidän hiuksianne. Ne kasvavat\nnopeasti ja liikaa. Hoidotta ne pian näyttävät pörröisiltä, voivat\nhelposti saada vaikka pikku eläväisiä, eikä se ole hauskaa.\n\nNäin täti puheli samalla kun leikkeli. Vähemmässä kuin\nneljännestunnissa hän käsitteli koko karviaismarjarivin. Viinimarjat\nhän oli jo aikaisemmin leikannut. Niiden juuretkin oli haravoitu\nmustalle mullalle. Pensaiden muoto oli kaunis, munamaisen soikea.\nLehtisilmut viheriöitsivät tuoreesti. Tytöt voisivat tämän mukaisesti\nkunnostaa karviaismarjapenkin.\n\nInkeri riensi kalustovajaan ja toi sieltä kaksi perkauskuokkaa. Ne\nolivat keveitä käsitellä ja työ niillä kävi Kirstiltä milteipä yhtä\nhyvin kuin Inkeriltä. Oliko hän ehkä jotakin oppinut jo? Kaikki alkoi\nnäyttää toiselta kuin äsken.\n\nAurinko lämmitti. Maa oli muhevaa ja höyrysi. Lehtisilmut olivat kuin\nsuuremmiksi avautuneet. Pensaatkin näyttivät hymyilevän kiitosta. Maksu\nseuraa myöhemmin! tuntuivat hoitoa saaneet kuiskivan. Muistakaa myös\nmeitä! pyytelivät pörröpäiset. Pensaatko puhuivat? Oliko Päivärannan\npuutarha muuttunut yhtäkkiä satutarhaksi?\n\nHe palasivat keittiökasvitarhaan, jossa arkisempi työ jatkui.\nVirkistävän levähdyshetken jälkeen se ei tuntunut Kirstistä enää niin\noudolta. Hän uskalsi lähteä jo Inkerin perässä kääntämään. Jos hän\njäisi, niin Inkeri voisi käytävän laidassa odottaa. Hän ei odottanut,\nvaan tuli vastaan, No, kesän mittaan hän sen vielä joskus edestään\nlöytäisi. Toisen \"välitunnin\" joutuessa heillä oli käännettynä ja\nkauniiksi tasoitettuna monta talikon mittaa maata. Palstan reuna\njoutuisi ennenkuin ilta.\n\nToinen levähdyshetki oli vieläkin hupaisampi kuin ensimmäinen. He\npääsivät marjakellariin, jossa Inkeri tietysti usein oli käynyt, Kirsti\nnyt vasta ensimmäistä kertaa. Vaikka olikin jo kevät, oli siellä\ntavaraa kuin syksyllä. Pitkät rivit pulloja, tölkkejä ja purnukoita!\nMitä kaikkea hyvää niissä olikaan? Marjoja... sieniä... herneitä...\njuurisäilykkeitä! Enimmän oli marjoja. Niitä oli mehuna, soseena, jopa\nihan koskemattoman kokonaisina. Miten monta väriäkään niitä mahtoi\nolla? Sinistä... punaista... kellanvalkoista ja vihreää! Kyllä niiden\nsäilömisessä tädillä oli ollut paljon vaivaa.\n\n— Mieluista vaivaa se oli, kun kaiken vuotta joka päivä sai nauttia\nsiitä vaivan palkkaa, arveli täti.\n\n— Koko talvi, joka päivä täällä käytiin jotakin ottamassa, täydensi\nInkeri.\n\n— No, eikö yksi päivä ole yhtä hyvä kuin jokin toinen? tiedusti täti.\nSiihen täytyi vastata myöntävästi.\n\nTodistaakseen, että oli myös tarkoittanut, mitä sanoi, otti täti\nkellarin hyllyltä pitkän, punertavan kumikorkkisen pullon. Pojat\nhuudettiin pellolta tupaan tämän korvikkeen vastikkeelle!\n\nKyllä se oli itseään alkuperäistä! Niin virkistävän ihanaa ja tuoreen\nkesäntuntuista se oli, niinkuin olisi syönyt marjoja suoraan pensaista.\nMehun laadusta syntyi tunnustelua. Milteipä pieni tietokilpailu.\n\n— Se on viinimarjaa! Olen vaikka patentti siitä! ilmoitti Erkki ensinnä\ntuntemuksensa.\n\n— Vattua minusta! vakuutteli Reino.\n\n— Karviaismarjaa se on! Maistuu niin hyvältä, tuoksuaakin samalta kuin\npensaat tuolla, arveli Kirsti.\n\n— Kirsikkaa tämä on! oli Ville tietävinään.\n\n— Mansikkaa! todisteli Inkeri yksisanaisesti, mutta vakuuttavasti.\n\n— Se on kaikkia niitä! todisti isä viimeiseksi.\n\n— Kaikki olette oikeassa, isä kaikkein enimmän, myönsi äiti. Se oli\nsekatuoremehua, jota hän viime kesänä oli valmistanut monta pulloa.\nSe ei ollut hullumpaa! myönsi hän itsekin. Tunnustelun jälkeen kaikki\nolivat samaa mieltä, Toinen laatu tasoitti ja vaimensi toista niinkuin\nvärisekoituksissa, Kaikkein paras pääsi hillittynä oikeuksiinsa.\n\nKaikkein paras!... Mikä se oli? Kesä tietysti! Se oli jälleen\npääsemässä oikeuksiinsa niin kukissa kuin silmuissa, niin puissa\nkuin pensaissa, sitten vähitellen myös eläimissä ja ihmisissä. Mutta\nlasit olivat tyhjät eikä pullossa tippaakaan. Ville ei uskonut sitä\nkoettamatta. Virkistynein mielin lähdettiin työhommiin taas, siniset\npuutarhaan, punaiset pelloilleen.\n\nPäivällisiin mennessä keittiökasvitarhan ensimmäinen palsta tuli\nkylvämistä vaille. Tosin karjakolla myös oli siihen ansiota. Kun tytöt\nolivat auttaneet häntä lehmien puhdistamisessa, auttoi hän vuorostaan\nheitä maan kääntämisessä keskipäivällä, jolloin navetassa oli hiljainen\nhetki. Muokatun kasvitarhamaan laidat \"sahattiin\" köydellä suoriksi,\nmulta nostettiin käytäviltä ja haravoitiin tasaiseksi. Maa oli nyt\nvalmis. Niin ihmeen kaunis se oli! Ja miltä se hajusi? Siinä oli\nvarmasti viittäkin eri laatua. Mutta sekoitus oli niin huolellinen,\nettei kukaan voinut laatuja eroittaa.\n\nIltapäivällä tallattiin käytäviä ja sahattiin kylvövakoja. Kasteltiin,\nkylvettiin ja peitettiin niitä.\n\nMitä kaikkea maahan jo tulikaan? Porkkanaa, punajuurta... sipulia,\nsikuria, palsternakkaa... salaattia, pinaattia, retiisiä...\n\nMuutamat näistä kasveista, ainakin punajuuri, porkkana ja sikuri,\nolivat sellaisia, joita \"isännän puolella\" koneella lisää\nkylvettäisiin. Vain emäntä puutarhassaan harrasteli \"käsityötä\"\nsahattavine kylvövakoineen, penkkiriveineen ja nimilappuineen.\n\nHän sanoi olevansa tämän päivän johdosta sekä iloinen että tyytyväinen.\nEnsimmäisen päivän tulokseksi he olivat saaneet odottamattoman paljon\naikoihin, milteipä liiankin paljon. Aamulla puutarhurien jäsenet\nolisivat kankeat ja väsyttäisi kovasti.\n\nVäsytti nyt jo, he eivät voineet sitä kieltää. Jaloista tuntui\npuuttuvan niveliä, kämmenissä oli muutamia kipeitä \"marjoja\". — Se\nei ole vaarallista! Jokaisen maamieheksi ja -naiseksi aikovan on\npoimittava ne aikanaan! Näin lohdutteli isäntä tyttöjä tämänpäiväisen\n\"marjastamisensa\" johdosta, vaikka se ei ollutkaan hänen\nhallintapiiriinsä kuuluvia asioita.\n\nSuloinen oli sänky, se sininen sänky. Niin kovasti nukutti,\nettä unenpäätä tuskin silmiinsä tavoitti. Sininen turkkilainen\ntuolinselustalla oli varmaan virkeämpi. Kumpi huomisaamuna olisi\nkankeampi? Se nähtäisiin aikanaan, Hyvää yötä, taivas ja maa... sininen\nhuone, sinä sininen turkkilainen!\n\n\n\n\n8.\n\n\nReino äesti vanhalla Pollella peltoa. Äes oli satapiikkinen, leveä\nkuin tämä maailma, So, so! olisi Pekka sanonut, mutta leveä se joka\ntapauksessa oli, ainakin puoli kaistaa... puolesta sarasta. Tämä\npelto oli vielä vanhanaikainen, päältäpäin ojitettu. Hauska oli\navo-ojitettuakin peltoa ajaa satapiikkisellä äkeellä.\n\nSyvältä tosin hänen satapiikkisensä ei maata pöyhinyt. Se oli tämän\näestyksen tarkoitus! sanoi setä. Mitä matalammalta sitä parempi! Pellon\nkynnöspinta, sen vakoharjat vain piti saada mureiksi, jotta kosteus\nmaassa säilyisi. Olipa keksintö tämäkin, pellon pinta möyhyksi, jotta\nkosteus säilyisi. Ojat peltoon ja pellon alle, jotta kosteus poistuisi.\nAurinkoa maahan, aurinko pois maasta... Se oli maamiehen kemiaa ja\nfysiikkaa, mutta järkähtämättömiin luonnonlakeihin perustuvaa, kun sitä\nlähemmin ajatteli.\n\nSiihen perustui peltojen pintaäestäminenkin. Talven jäljeltä kynnetty\nmaa oli täynnä pakkasen repimiä rakoja. Aurinko niitä paahtoi ja tuuli\nkuivasi. Kosteutta kadottavaa huokoista pintaa oli pellossa paljon.\nMutta keveän satapiikkisen yli mentyä sitä tuskin oli enää puoltakaan.\nKarkea pinta hajosi, vakoharjat madaltuivat ja menivät umpeen. Niinkuin\nvoimapaperi olisi vedetty voipaketin päälle. Siellä se oli ja tuoreena\nsäilyi.\n\nErkki ja Viitasen Kalle, erään lähellä asuvan mäkitupalaisen\nkuusitoistavuotias poika, toimivat Pekan apumiehinä väkilannoitteiden\nkylvämisessä. Paperisäkkejä seisoi pellolla kuin talkooväkeä. Kaksi\ntusinaa niitä varmaan oli. Reino kummasteli niiden määrää.\n\n— Voi, poika, kun olisit ollut näkemässä, mitä tässäkin pellolla\ntaannoisina vuosina seisoi! Koko junavaunun lasti ajettiin\nväkilannoitteita yhtenä keväänä. Oli siinä foskaa, jos jotakin moskaa!\nmuisteli Pekka menneitä hyviä aikoja.\n\n— Eiköhän tullut jo vähän liikaa! epäili Reino.\n\n— Ei yhtään säkkiä! Kaikki ne peltoon kylvettiin.\n\n— Minä tarkoitin määriä.\n\n— No, sitä samaa minäkin tarkoitin. Ja ellet minun puhettani usko,\nniin katso isännän vanhoista kalentereista ja muista pöytäkirjoista!\nNiistä se näkyy! innoitteli Pekka. Niitä todistuskappaleita hän usein\nkehoitteli käyttämään, milloin näki esityksiään epäiltävän. Mutta oli\ntoki säkkejä nytkin. Niinkuin satapiikkisessä äestysleveyttä.\n\nVäkilannoitteista ei sentään kovinkaan paljoa paikkaansa liiennyt.\nPelto veti paljon enemmän kuin päältä katsoen olisi voinut otaksua.\nEllei lannoite olisi ollut valkoista, niin tuskinpa kukaan olisi voinut\nhuomata, mihin sitä oli kylvetty. Mitä tuollainen erä vaikuttaisi\npellossa? Reino tiedusti sitä Pekalta.\n\n— Tuota samaa olisin kysynyt sinulta, jos kymmenisen vuotta sitten\nolisit ollut näitä peltoja äestämässä.\n\n— Mutta uskottehan te salaojitukseenkin, huomautti Erkki, joka myös oli\njoutunut paikalle.\n\n— Uskon toki minä tähänkin, koska minun uskoani jo niin monta vuotta on\nkoeteltu.\n\n— Entä mitä ja miten se vaikuttaa? tiedusteli Reino uudelleen, koska\nvielä ei ollut saanut vastausta kysymykseensä.\n\n— Jotenkin samaan tapaan kuin suola keitossa, luulisin minä. En tosiaan\nvieläkään usko, että se kasveille kovinkaan paljon, antamaan kykenisi,\nniinkuin lanta ja maanparannusaineet, joita kuormina ajetaan. Mistä\nmuutama säkillinen tämmöisillä aloilla niin erinomaisia antaisi? Suolaa\nse oli, niinkuin jo sanoin, kuin apteekin roppi ihmisen ruumiissa, kuin\ntupakka piipussa... Mutta tuoltahan isäntä itse tuleekin jo. Hän sen\nparemmin tietää ja osaa teille selittää.\n\nKysyttiin asiaa isännältä. Perustaksi mainittiin, mitä Pekka arveli.\n\n— Vai tupakka piipussa! naurahti hän. Miksikä ei sitä niinkin voisi\nsanoa, Pekan näkökulmasta liiatenkin. Minä sentään uskoisin, niinkuin\ntutkittu on ja kirjoissakin sanotaan. Kasvaessaan ja kasvattaessaan\nrehua, jyvää tahi juurimukuloita tarvitsevat ja käyttävät kasvit\nmäärättyjä ravintoaineita. Kasvunsa ja ainekokoomuksensa mukaisesti\ntarvitsevat ne niitä yksi enemmän, toinen vähemmän. Tällaisia kaikelle\nkasvulle välttämättömiä aineita lasketaan maassa olevan kaikkiaan\nkymmenen. Muutamia niistä kasvit käyttävät hyväkseen varsin vähäisessä\nmäärässä, joten maassa on niitä riittämiin. Kolme ravintoainetta on\nkuitenkin sellaista, joita milteipä joka kasvukauden alussa täytyy\npeltoon lisätä, koska edellinen sato tavallisesti on vähentänyt niiden\nmäärän alle tarpeen. Poikkeuksen tekevät vain ns. typenkerääjäkasvit,\njotka päinvastoin juurinystyröittensä avulla ilmasta keräävät tätä\ntärkeätä ja kallista ravintoainetta, vieläpä enemmänkin kuin itse\nkuluttavat sitä.\n\n— Varastoivat siis seuraavaksi kesäksi seuraaville kasveille! auttoi\nErkki.\n\n— Nehän erinomaisen hyödyllisiä kasveja ovat! ihasteli Reino.\n\n— Niin ovat, erittäin hyödyllisiä.\n\n— Miksi ei niitä sitten enemmän viljellä? kysyi ja ihmetteli Erkki.\n\n— Sitä sopiikin kummastella, myönsi isä. — Arvelen sen johtuvan siitä,\nettä suomalainen viljelijä on luonnostaan varovainen, etten sanoisi\nvanhoillinen. Jokainen uusi asia vaatii tutustumisaikansa. Apilan\nviljelemisen suuresta merkityksestä on meillä vasta viime vuosina\nyleisempää huomiota tehty.\n\n— Onko peltokasveissa muitakin tuollaisia palkattoman työn tekijöitä?\ntiedusteli Reino.\n\n— Tosiaan! naurahti setä. — Sinäpä niille nimen keksit! Kaikki\npalkokasvit ovat sellaisia.\n\n— Siis herne ja papukin?\n\n— Myös vikkeri ja peluski! Pojat latelivat kilvan tietojansa.\n\n— Kaikki ne. Runsaan ja arvokkaan rehun antajana on apila kuitenkin\nkaikkia niitä tärkeämpi. Erkin se pitäisi entisten kokemustemme\nperusteella jo tietää.\n\n— Ai, nyt muistan! Apilastahan meillä kesäisin AIV-rehukin valmistetaan.\n\n— AIV-rehu? Mitä se on? tiedusti Reino.\n\n— Etkö sitäkään tiedä? nauroi Erkki.\n\n— Juuri itse olit sen kokonaan unohtaa, vaikka monena kesänä jo olet\nollut kuoppaa täyttämässä.\n\n— Niin, ihminen on tällainen suuri hölmö! myönsi Erkki rehellisesti.\n\n— No, onneksi et sinä vielä kovin suuri ole, rauhoitteli isä nauraen\nja jatkoi: — Mutta kuitenkin sinun vähitellen jo pitäisi muistaa sekä\nymmärtää, ettei karjamme ilman muita väkirehuja voisi tuottaa näin\nrunsaasti vitamiinipitoista maitoa ja voita. Ellei meillä viljeltäisi\napilaa ja valmistettaisi AIV-rehua, olisi meidän ihmistenkin\nravitsemustilanne paljon heikompi.\n\n— Miksi ihmeessä sitä ei valmisteta ja viljellä vieläkin enemmän\nkaikilla pelloilla? — Apilaa tarkoitan! innoitteli Erkki.\n\n— So, so, poika! sanoi Pekka. Tarvitaan myös viljaa ja muita kasveja.\nEmme voi syödä apilaa, ennenkuin lehmä on sen maidoksi ja rasvaksi\njalostanut. Sitäpaitsi ei apila menestykään missä tahansa, selitteli\nisä.\n\n— Menestyykö vilja paremmin? tiedusti Reino.\n\n— Kyllä. Tämä johtunee ehkä siitäkin, että viljan viljely on vanhempaa.\nOlemme tottuneet sitä paremmin kasvattamaan. Sitäpaitsi monet\nviljalajeistamme, samoin kuin vähemmän antoisat rehukasvimme, ovat\napilaa varmempia. Mutta nyt me hyppäsimme ja unohduimme apilapeltoomme,\nliiankin kauaksi varsinaisesta aiheestamme. Palatkaamme siis\nlähtökohtaamme.\n\nJokainen sato, mainittua typpikasvipoikkeusta lukuunottamatta, vähentää\npellosta kasveille tärkeitä ravintoaineita. Uusia satoja saadaksemme\nmeidän täytyy niitä vastaavasti maahan lisätä. Nämä -kasviemme elämälle\nja menestymiselle tärkeät aineet ovat typpi, fosfori ja kali. Typpi\non niistä kallein ja arvokkain. Hyvillä suomaillamme sitä onneksi on\nmaassa riittämiin, mutta tällaisille savipelloille, kuten yleensä\nkuiville maille, meidän on milteipä joka vuosi lisättävä sitä joko\nkarjanlannan tahi väkilannoitteiden muodossa.\n\n— Entä ellei viljellä apilaa! huomautti Erkki väliin.\n\n— Tuntuupa kuin sinä uudelleen tahtoisit johdattaa meidät apilapeltoon!\nnaurahti isä. Mennään nyt kuitenkin eteenpäin. Kalkkisalpietari, jota\ntälle suviviljalohkolle tänä keväänä kylvämme 200 kg hehtaarille,\non typpilannoitetta, milteipä ainoata, mitä nykyisin on saatavissa.\nFosforilannoitteita emme saaneet tänä keväänä ollenkaan. Onneksi maalla\non kyky varastoida sitä. Tänä kesänä kasvit saavatkin tyytyä edellisten\nvuosien ylijäämään. Kalia annamme tänä keväänä myös säästeliäästi,\nainoastaan 100 kg hehtaarille, 40-prosenttisena, kuten säkkien\nmerkinnöistä näette.\n\nPojilla olisi ollut vieläkin näistä asioista kyseltävää, mutta\nisännällä ei ollut enempään nyt tilaisuutta. Hän oli sopinut\nmääräajasta jonkun kauransiemenen ostajan kanssa, siksi hänen täytyi jo\nkiiruhtaa. Erkki jatkoi Pekan apumiehenä väkilannoitteiden kylvämistä,\nReino kiiruhti Pollen luo, joka satapiikkisineen peltosaralla odotteli.\n\nJo taas mentiin sarkaa ylös ja alas. Väkilannoitteiden hallava suola\nkiersi ja hävisi somasti äkeenpiikkien alla murenevaan multaan. Pellon\npintaan levisi parin metrin levyisinä kaistoina kosteutta suojaava\n\"voimapaperikerros\". Oli riemastuttavaa todeta, miten paljon yksi\nhevonen, yksi äes... ja mies, harjoitteleva maamies, keväisellä\npellolla saattoi saada näkyväistä aikoihin.\n\nPellon muheva multa tuoksui. Se imaisi väkilannoitejauhon kuin\nsokerin. Suolaa se oli, sitä siltä puuttui. Se nautti siitä kuin Pekka\ntupakastaan. Niin moni muu nyt keväästä ja sen antimista nautiskeli.\nKiuru taivaanlaella! Rastas metsässä! Pikkuinen sirkeä västäräkki\näestäjän askeleissa! Mitähän sekin siellä löysi? Matoja, pieniä\ntoukkia! Niitä se noppi ja mesikirkkain silmin killisteli. Ne olivat\nsen fosforia ja kalia ja keväisen elämän herkkua.\n\nHevosta levähdyttäen Reino katseli, hän puhuttelikin sitä. Olet sinä\neri kipene! Mokoma pieni keväinen säkene! Sanopa minulle yksi asia,\nviserrä se: Mitä arvelet, opinko minä tähän? Kelpaanko maamieheksi?\n\n— Opit kyllä! Kelpaat myös! nyökki ja tirskahteli västäräkki.\n\n— Kelpaat joskus... minullekin... ihan minullekin... Kun\nharjoittelet... harjoittelet... huuteli rastas metsästä.\n\nPekka kuuli sen toisella tavalla:\n\nPaa piippuun! Paa piippuun! Kevätpäivä... pitkä päivä! Paa piippuun!\nJoku muu peltomies mahtoi kuulla ja kuunnella vielä jollakin muulla\ntavalla. Näin moninaisesti äänteli niin västäräkki kuin rastas, koko\nkeväinen luonto peltomiehen ympärillä.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n9.\n\n\n— Tähän taloon emme tulleet hetkeäkään liian aikaisin, sanoi opettaja.\n\n— Kuinka niin? tiedusti emäntä.\n\n— No, kun päältänne jo näkyy, että olette odottaneet meitä. Tuo\nkissakin tuolla pankolla korviansa pesee, jokaisen sanamme kuullakseen.\n\n— Vieraita se pesee, oikaisi Ville.\n\n— Niin meitä! Tosin se on jo vähän myöhäistä, mutta parempi myöhäänkin\nkuin ei milloinkaan. Niinkuin myös siinä asiassa, jota me tämän neidin\nkanssa olemme tulleet teille esittämään.\n\n— No, mitähän ihmeellistä te sitten olette tulleet meille esittämään?\ntiedusteli isäntä.\n\n— Tehtävän ilmoitus! Se tapahtuu heti, kun ensin yhdessä olemme\nlaulaneet reippaan laulun, niinkuin meidän talossakin on aina tapana.\n\nEnempää sanomatta, myöntymistä tahi vastaväitteitä odottamatta,\nopettaja istui talon soittokoneen ääreen, näppäili muutamia sointuja ja\nalkoi laulaa: Arvon mekin ansaitsemme...\n\nHänen esimerkkinsä tarttui. Lauluun yhtyi yksi ja toinen. Kertosäkeessä\nolivat mukana jo kaikki. Yhä voimakkaammin, yhä innokkaammin laulettiin\nsäkeistöt: Suomen tytön poskipäihin... Suomen poika pellollansa...\nOpin teillä oppineita... Opettaja lauloi mukana iskien loppuakordeja\nkorkeammissa oktaaveissa.\n\n— Kas niin, tällaisen säväyksen jälkeen kelpaa aloittaa! Astukoon nyt\nesiin asiansa kanssa tämä kevään neiti!\n\nKevään neiti oli hieman hämillään näin voimallisen esittelyn jälkeen.\nPunastua hän kylläkään ei voinut, koska päivä keväisillä mailla oli\npaahtanut hänet ruskeaksi aina korvia ja kaulaa myöten. Hän oli pitäjän\nuusi maatalouskerhoneuvoja. Opettajan opastamana hän oli käynyt jo\nmonessa talossa kerhoasioista neuvottelemassa. Nyt oli tämän talon\nvuoro, vaikka asia olikin jo tuttu täällä.\n\n— Vanhan kertaamista! Tosin terveellistä, kuten kertaus yleensä,\nautteli opettaja arvovaltaisen kokemuksensa perusteella.\n\nPäivärannan Erkki ja Inkeri olivat kuuluneet paikkakunnan\nmaatalouskerhoon jo kansakoulun alaluokilta alkaen ja sitten yhä\nedelleen. Myös Ville oli jo viime kesänä aloitellut jonkunlaisena\n\"kuuntelijaoppilaana\". Sikuria hän oli viljellyt puolen aarin alalla\nkuin parempikin tekijä. Tänä vuonna hän aikoi nostaa puolella niin\npinta-aloja kuin satomääriä. Siitä oli jo koulussa ollut puhetta.\nErkillä ja Inkerillä oli viime kesänä ollut kolme aaria. Saman määrän\nhe ottaisivat tänä kesänä.\n\nTähän tapaan alkoi keskustelu kerhosta ja kerhomaista. Mutta Kirstille\nja Reinolle tämä kaikki oli outoa puhetta. Lähempi selvittely valaisi\nheille asian. Oli kysymys lasten omista viljelysmaista, suuresta,\nelinvoimaisesta nuorten järjestöstä, johon kuului kymmeniä tuhansia\ntyttöjä ja poikia. Jokainen kerholainen oli itsenäinen, oman maansa\nviljelijä niinkuin kuka tahansa. Hän itse hoiti ja muokkasi peltonsa.\nJoko yksinään tai kerhonsa kautta hän hankki siemenet ja lannoitteet.\nItse hän möi tahi kotikäyttöön luovutti saamansa sadon. Kaikesta\nkerhotoiminnastaan, sen päivittäisistä tapahtumista, menoista ja\ntuloista hän piti muistikirjaa.\n\nTämä kaikki selveni Reinolle ja Kirstille tapahtuneen keskustelun\naikana ja sitten vielä paljon muutakin. Maatalouskerholaiset\nmuodostivat koko maan käsittävän nuorten viljelijöiden järjestön,\njonka alaisia haaraosastoja oli jo milteipä jokaisessa Suomen\npitäjässä. Kerholaisia opastivat erityiset kerhoneuvojat, tehtäväänsä\ninnostuneet ammattitaitoiset nuoret miehet ja naiset. Yksi heistä\noli tämä neiti, jonka paikkakunnan opettaja oli johdattanut taloon.\nHänellä oli virkatovereita joka pitäjässä, isommissa kaksi, jopa kolme.\nKerholaisten lukumäärä koko maassa oli nykyisin 100.000:n paikkeilla.\nOli siinä nuorta viljelijää, niin tyttöä kuin poikaa!\n\nMitä kerholaiset palstoillaan viljelivät? Kaikenlaisia vihanneksia,\njuurikasveja ja perunaa. Monet heistä viljelivät myyntiä varten\nerikoiskasveja, kuten Ville sikurijuurta. Etelä-Suomen kerholaiset\nkasvattelivat sokerijuurta, varhaisperunaa ja puutarhamarjoja. Monella\nkerholaisella oli myös karjaa: kanoja, porsaita ja lampaita. Muutamat\nkasvattivat komeita vasikoita. Yleensä, mitä yritteliäät kerholaiset\nharrastivat, se menestyi. Eikähän muuten voinut ollakaan. He saivat\nhyvää opastusta. He jaksoivat ja ehtivät hyvin suorittaa viljelystyönsä\nja muut kerhotehtävänsä. Tässä omassa työssään heitä kannustamassa oli\nparas mahdollinen, nuori elämä, työnilo ja sen saavutukset. Voimakkaana\nauttajana oli yhteistoiminta, tehokkaana kannustajana vilpitön,\ntositoverillinen kilpailuhenki.\n\nTällaista Kirsti ja Reino nyt monenkin kertoilemana kerhoista kuulivat.\nTalon lapsille, entisille kerholaisille, se oli vanhan kertausta, mutta\nhupaisa heidän sentään sitä oli toisella korvallansa kuulastella.\nPitäjän kerhoyhdistyksen puheenjohtaja ja uusi kerhoneuvoja eivät\nkuitenkaan olleet taloon poikenneet selvittääkseen vain sitä, mitä jo\ntehty oli. Kerhoasiassa, niinkuin kaikessa elävässä toiminnassa, oli\nmentävä myös aina eteenpäin. Erikoisesti oli kaikilla syytä tehostaa\nkerhotyötä nykyhetkellä, jolloin jokaisen omalla kohdallaan oli\njännitettävä kaikki voimansa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nuoret\nkerhoviljelijät tekivät sen parhaiten lisäämällä viljelyspinta-aloja,\ntehostamalla työtä, käyttämällä jokaisen joutohetkensä yhtä viisaasti\nkuin uutterasti kaikenlaisen kasvituotannon lisäämiseen.\n\n— Kerhoon ovat tervetulleita myös nämä kaupunkilaiset muuttolinnut,\njoita ennen ei ole nähty tässä talossa, sanoi opettaja, väläyttäen\nKirstiin ja Reinoon salamoita silmälasiensa takaa.\n\n— Eihän meillä ole siihen tarvittavaa taitoa, epäili Kirsti.\n\n— Eikä viljelysmaatakaan, lisäsi Reino.\n\n— Neuvoa teille antaa tämä neiti, taitoa harjoitus ja kerho! Opettaja\nlöi heikot aseet Kirstin kädestä.\n\n— Mitä taas viljelysmaahan tulee, niin se asia kyllä järjestyy, näppäsi\nisäntä Reinoa kynsille. He tuntuivat olevan salajuonessa keskenään kuin\nmaalivahti ja lukkari.\n\n— Hyvä asia ei siirtämisestä parane. Se on järjestettävä heti! joudutti\nopettaja edelleen. Kun asianomaisilla itsellään ei luonnollisesti enää\nollut mitään vastaan sanottavaa, niin se järjestettiin heti. Isäntä,\njoka tunsi peltonsa ja viljelyskarttansa kuin opettaja kirjaansa, keksi\nkohta tarkoitukseen sopivan palan.\n\n— Tämä pieni pelto täällä mäellä sopii teille mainiosti. Hän näytti\nviljelyskartastaan muutaman neliösenttimetrin kokoista läiskää.\n\n— Sen pinta-ala on tasan 13 aaria. Reino ja Kirsti saavat siitä\nviljeltäväkseen kumpikin neljä aaria, Erkki ja Inkeri lisämaata,\nkumpikin kaksi aaria. Villelle jää yksi. Oletteko tyytyväisiä?\n\n— Olemme kaikki! ehätti opettaja vastaamaan, vaikka kysymys ei mahtanut\nolla hänelle tarkoitettu.\n\n— Se on talon vanhin pelto. Vaarinpelloksi sitä meillä sanotaan.\nSe on muhevaa, vahvamultaista maata. Ellette siinä saa kasvejanne\nmenestymään, niin syy on etsittävä jostakin muualta kuin maasta,\nselitteli lahjoittaja edelleen.\n\n— Se on etsittävä ennen syksyä, täydensi yhdistyksen johtaja edelleen.\n\n— Varminta ryhtyä toimeen heti ja etsiä sitä pitkin kesää joka\npäivä, esitti puolestaan kerhoneuvoja. Hän tuntui olevan älykäs\ntoimen ihminen, kuten jokaisen tässä ammatissa menestyvän nähtävästi\ntarvitseekin olla.\n\n— Tuo on oikeaa puhetta! Pellolle heti, koko komppania! opettaja\ntouhusi, ja että reippaasti päästäisiin sanoista tekoihin hän pyörähti\nsoittotuolillaan ja päästeli lähtömusiikiksi Porilaisten marssia.\n\nTällä välin emäntä ehti jouduttaa tarjottimensa pöytään. Kuppi\nkotimaista marjateetä vain hunajaleivoksen kanssa, joka sekin oli\ntaatusti kotimaista.\n\n— Tämän jalompaa kerhokiihoketta et olisi voinut keksiä, ylisteli\nopettaja, silti liikoja kehumatta. Lähdettiin joukolla tarkastelemaan\nVaarinpeltoa, joka sijaitsi yksinäisellä paikalla metsän keskellä pajan\ntakana. Se oli korkea ylätasanko. Outo paikka pelloksi.\n\n— Siihen aikaan, kun joku esi-isistämme tämän pellon raivasi ja kuokki,\nvalittiin viljelysmaaksi yleensä vain ylhäisiä paikkoja hallan pelosta,\nkertoili isäntä.\n\n— Kiviä sen sijaan ei pelätty, huomioitsi opettaja pellon ympäri\nrakennettua kiviaitaa tarkkaillen.\n\n— Ei puoliakaan näy tuossa, mitä pellosta on noussut. Suurin osa\nkivistä on haudattu syvään ja leveään kanavaan pellon keskelle,\nselosteli isäntä edelleen pellon historiaa.\n\n— Johan ihmeitä puhelet! Tämähän on sitten kuin luotu kerholaisten\nyhteismaaksi.\n\nOpettaja ei lähemmin selittänyt, mitä hän tällä tarkoitti. Siihen\nhänellä tuskin enää olisi ollut kuulijoitakaan, koska kerhoneuvoja ja\npellon tulevat viljelijät tutkivat jo innokkaasti peltoa, kaivaen sitä\nkuokalla ja talikolla. Se oli mainiota, multavaa maata. Nähtävästi\nse alkujaan oli ollut puhdasta hiekkamaata, mutta sitä oli usein\nparannettu savella ja suomullalla. Lannoitettu sitä myös oli vahvasti\nmonen sukupolven toimesta. Opettaja tutki asiantuntevasti multaa,\nkämmentensä välissä hieraisemalla.\n\n— Kuulkaapas te tämän talon lapset, te kerholaiset ja lintukotolaiset!\nEnsimäinen tehtävä minun mielestäni olisi, että kiertäisitte kätenne\nlahjoittajan kaulaan, sanoi hän.\n\n— No, pistikö kerhoyhdistyksen puheenjohtajaa jokin ampiainen?\nihmetteli isäntä.\n\n— Tämä on sellaista maata, ettei monikaan viljelijä olisi antanut sitä\nkerholaisille, ei edes omille lapsilleen.\n\n— Erinomaista maata tämä on minunkin mielestäni. Se kasvaa mitä\ntahansa, myönteli kerhoneuvoja.\n\n— Isien peltoa vain kolmetoista aaria! tasoitteli lahjoittaja.\n\n— Isien pelto lasten hallinnassa! Mikäpä sen kauniimpaa on, vaikka\nsinä tänä kesänä hyvin tuottavasti olisit voinutkin viljellä siinä\nvarhaisperunaa. Siementä tietääkseni ei sinulta puutu, jatkoi opettaja\nedelleen.\n\n— He myös voivat viljellä sitä. Minulle jää riittämiin maata.\n\n— Saa jäädäkin tuollaiselle viljelijälle.\n\nOpettaja mieli sanoa vielä muutakin, mutta kerhoneuvoja puuttui\npuheeseen. Hän tiedusti, oliko isännällä varhaisperunan siementä omien\nkerholaistensa tarpeeksi ehkä? Siinä tapauksessa hän ehdotti pantavaksi\nvarhaisperunalle ja ruokajuurikasveille niin paljon kuin mahdollista,\nvaikka kolmasosan koko Vaarinpellosta. Kerholaisten, jos kenenkään,\noli tehtävä nyt parhaansa kulutuspaikkakuntien vaikean ruokatilanteen\nhelpottamiseksi. Jäljelläolevan maan he voisivat kylvää sikurille tahi\nsokerijuurikkaalle. Se varmasti menestyisi tässä pellossa. Siementä oli\nriittävästi saatavissa kerhoyhdistyksen välityksellä.\n\nNeuvojan ehdottama viljelyssuunnitelma katsottiin hyväksi. Viljelysmaa\njaettiin. Se oli helppo tehtävä, koska pelto oli säännöllisen\nsuorakaiteen muotoinen. Juurikasvinviljelystä silmällä pitäen palstat\njaettiin pellon pituussuuntaan. Kylvökonetta ja käsiharaa voitaisiin\npitkänomaisissa palstoissa mukavasti käyttää. Sitten kerhoneuvoja\nantoi vielä muitakin käytännöllisiä viljelysohjeita sekä kerho-oppaat\nmuistiinpano- ja opaskirjoiksi uusille kerholaisille. Talon lapsilla\nsellaiset jo entisestään oli. Asia alkoi olla selvä. Töihin vain!\nKerhojohtajilla itselläänkin oli jo kiire uusiin paikkoihin.\n\n— Loistava saavutus! 100-prosenttinen kerrassaan! myönteli yhdistyksen\npuheenjohtaja hyvästejä heittäessään.\n\n— Me alakyläläiset tulemme teille sunnuntai-iltana palloa pelaamaan!\nilmoitti isäntä hänelle.\n\n— Tulkaa vain selkäänne saamaan! toivotteli johtaja, nähtävästi\njoukkokuntansa pamppu siinäkin yhteistoiminnassa.\n\nHe nousivat pyörilleen. Talon isäntä lähti omille asioilleen. Mutta\nkerholaiset iskivät hanakasti perintöpellon kimppuun. Erkki juoksi\nisänsä jälkeen, ennenkuin tämä ehti näköpiiristä livistää.\n\n— Entä väkilannoitteet? Mistä me tänä keväänä niitä saamme?\n\n— Jaa, jaa! Tuon kysymyksen olisit voinut tehdä jo joululoman aikoihin,\nnaureskeli isä. — Moni poika jää siinä asiassa soittamaan nyt lehdellä.\nEhkäpä sinäkin? jatkoi isä kiusoitellen.\n\n— Niin kai, ellei minulla sattumalta olisi tällaisista tarvikkeista\nmurehtivainen isä.\n\n— Sattumalta tällä kertaa! siinä toivossa, että kerholainen itse\nmurehtii vast’edes. Saatte jokainen viisi kiloa y-lannoitinta aaria\nkohti. Hinta peritään osuuskaupan laskun mukaan. Kun huolellisesti\nkäytätte, niin se hyvin riittääkin teille.\n\n— Saammeko sen heti?\n\n— Heti! Vaikka tänään vielä kylvätte, ei se tapahdu päivääkään liian\naikaisin. Rientäkää noutamaan!\n\nErkki juoksi takaisin pellolle ja kertoi siellä toisille, mitä oli\nsaanut aikoihin. Koko joukko kiiruhti talon varastosuojaan, jonka\novelle isäkin jo oli ehtinyt. Kylvöämpäreihin he jokainen saivat\nmäärätyt kilonsa. Ville löysi ruostuneen viiden litran maitoastian. —\nTähän mahtuu minun \"yyni\" ja \"älläni\"! arveli hän. Hyvin mahtuikin,\nniin painavaa, hieman tahmeaa ainetta se oli. Kokkareet piti hienontaa,\njottei yhtään herneen kokoista murenetta jäisi. Sillä tavalla kiloja\nparhaiten jatkettiin. Kylvötyö oli tehtävä tasaisesti ripsimällä kukin\nomalle lohkolleen!\n\n— Tuo nyt oli turha varoitus, arveli jälleen Ville, jolla milteipä\njokaisessa asiassa oli omat periaatteensa ja näkökantansa.\n\nHe kylvivät kilvan, hieroivat kokkareita ja taas kylvivät. Kunnes\nlannoitteet jokaisen astiasta olivat lopussa ja Vaarinpelto\nkauttaaltaan valkoisessa härmeessä. Kylvämistä seurasi toinen\nhauska työ, sisään pöyhiminen. Se vastasi samalla pintaäestystä.\nTyö toimitettiin rautaharavilla, joiden haraleveys ei tosin ollut\nniin suuri kuin satapiikkisen äkeen. Mutta haroja oli viisi ja sitä\nnopeammin ne heiluivat.\n\nMitä vielä uudella kerhomaalla olisi voitu tehdä? Tuskinpa mitään tänä\niltana. Huomenna jotakin taas ja niin edelleen.\n\nMinäkin olen kerholainen ja omistan omaa viljelysmaata! Unta\nodottaessaan Reino ajatteli sitä asiaa. Mitä enemmän hän tuumiskeli,\nsitä virkeämmäksi hän tuli. Uni ei ollenkaan tahtonut tulla hänen\nsilmiinsä tänä iltana. Miten maa kasvaisi? Mitä hän voisi tehdä kasvun\nedistämiseksi? Kykenisikö hän kilpailemaan Erkin ja Inkerin ja muiden\nkokeneiden kerholaisten kanssa? Näitä kysymyksiä hän mielessään pohti\nja selvitteli.\n\nErkki eritteli omiaan. Häntä kummastutti, että isä sellaisen uhrauksen\nheille teki? Talon omaa varhaisperunaa varten hän Vaarinpellon viime\nsyksynä oli lannoittanut. Siitä tulisi heille jokaiselle vaivan\npalkkaa, ehkä liiankin helposti isän ja esi-isien ansiosta. Reino\nja Kirsti olivat ahkeria koulussa. Varmasti heistä tulisi hyviä\nkerholaisia ja he tulisivat tänä kesänä osoittautumaan saamansa\nluottamuksen arvoisiksi.\n\nVillellä oli ajatuksia hänelläkin. Sikurijuuren pää... tähän uuteen\npee-ruu-naa! hän hyräili Eljankajärven nuotilla, jota kernaasti ei\nsaanut ääneen laulaa. Itsekseen hyräillessään hän päätyi siihen\ntulokseen, että pistäisi vanhan kerhomaansa kokonaan sikurijuurelle ja\ntähän uuteen pee-ruunaa!\n\nMutta sinisen kamarin sinisissä sängyissä... Älkäämme tämän enempää\nkuvitelko, koska kuvitelmamme kuitenkin kalpenisivat kaiken sen\nrinnalla, mitä tyttöjen kamarin sängyissä tänä iltana nähtiin ja\nuneksuttiin. Se oli ihanaa!\n\nSuomenmaan viljelyskerhoissa ei työskentelisi viittäkymmentätuhatta\ntyttöä, ellei kesäinen kerhotyö olisi niin hupaisaa! Niin hirveän\nihanaa!\n\n\n\n\n10.\n\n\nKevään ensimäinen kylvöpäivä valkeni. Päivärannan isäntä oli\naamuvarhainen, kuten tavallisesti tähän vuodenaikaan. Emäntä oli\nsitäkin varhaisempi. Hän oli ehtinyt pannuineen jo pöytään.\n\n— Kuppi korviketta, ennenkuin uudelleen ulos menet!\n\n— Korvikettako? Tällaisena aamuna!\n\n— Toivoakseni se maistuu! Kaikki muu kun tänään on niin\nväärentämättömän alkuperäistä.\n\n— Alkuvoimaista! sanoisin minä. Kesä ajaa nyt väkevästi sisään\nkaikkialla. Jäät painuvat ryskyen kasaan. Lehtisilmut työntyvät\numpuistaan, ja kananpojatkin koneessa kuoren alta...\n\n— Kananpojat! Oletko ollut katsomassa niitä? Kanalasta juuri tulen.\nVitinä siellä käy niinkuin aina ennenkin.\n\n— Vai jo kananpojatkin! En vielä osannut niitä odottaa.\n\nEmäntä kiiruhti pannuineen pöytään. Kuoriutuvat kananpojat sähköistivät\nhänen muutenkin vireätä liikehtimistään. Tämä oli tapaus tavallisinakin\nvuosina, tänä vuonna se oli erikoistapaus. Tuskinpa monessakaan talossa\nnyt hautomakonetta oli esiin edes otettu. Uskallettua se olikin. Miten\nhaudonta ollenkaan onnistuisi? Mitä ruoaksi poikasille? Yritettävä\nkuitenkin oli. Ellei elämää jatkettu, niin se loppui. Kanoihin ja\nkananpoikiin nähden se hyvinkin lyhyessä ajassa pitäisi paikkansa.\n\nLapset oli heti herätettävä katsomaan. He olivat pyytäneet, eikä\nsitä ollut lupa unohtaa. Juotuaan kahvin emäntä nousi yläkertaan.\nHetkistä myöhemmin väki painui alas ryminällä, joka muistutti jäiden\nlähtöä Oulujoessa. Kilvan kanalaan, vain vaivoin emäntä sai heidät\nkäännytetyiksi tuvan pöydän kautta. Mutta kysymyksiä siinä sateli.\nVähintään asiantuntija olisi pitänyt olla niihin vastaamassa.\n\n— Tulevatko poikaset kaikki yhtaikaa?\n\n— Särkevätkö ne itse munankuoren?\n\n— Syövätkö ne mitään?\n\n— Lentävätkö ne jo?\n\n— Lentävät matkoihinsa sillä aikaa, kun me täällä korviketta litkimme,\nviisasteli Ville. Hän oli jo ennenkin nähnyt kananpoikien kuoriutuvan,\ntoiset eivät. He olivat katselleet kyllä havainto- ja elokuvia,\nmutta elävä elämä oli jäänyt näkemättä. Toista kupillista korviketta\nei kukaan sanonut jaksavansa juoda. Juoksujalkaa kiiruhdettiin\npoikaskanalaan, jonne hautomakone oli tiloitettu.\n\nSe oli näkemisen arvoinen, kuin jokin ihmeellinen posetiivi. Kymmenet\npienet pillipiiparit siellä naputtelivat ja soittelivat. Monet olivat\nsärkeneet jo vankilansa seinät ja saaneet nokkansa esiin, toiset jo\nkoko päänsä ja hienon kaulansa. Kymmenkunta urheinta tepasteli täysin\nvapaina yhteisasuntolansa ikkunasta sirkein silmin ulkomaailman\ntapahtumia killistellen. Ihmettelemistä siinä nähtävästi olikin\nhämärän maan pikkueläjille. Aurinko, isoemo oli heille uutta, samoin\nkaksijalkaiset katselijat, pikku jättiläiset, jotka niin kovalla ja\nkummallisella äänellä visersivätkin.\n\n— Katsokaa, miten sieviä ja virkeitä ne ovat!\n\n— Katsokaa, miten keltaisia! Kuin voissa paistettuja!\n\n— Voi, ihme, että ne kävelevätkin heti ensi päivänänsä!\n\n— Tuleeko kahta milloinkaan yhdestä munasta?\n\n— Vai kaksoisia! Hyvä että yksi! Hautojakin vihdoin sai äänensä\nkuuluviin. Koneen ääressä hän sitten kertoi uteliaana tarkkaavalle\nkuulijakunnalleen monivuotisia kokemuksiansa.\n\nKonehaudonta ei sataprosenttisesti onnistu juuri milloinkaan.\nKahdeksaakymmentä... seitsemääkymmentäkin saattoi pitää jo hyvin\ntyydyttävänä tuloksena. Tällaisessa pienessä, 450 munan koneessa se\nmerkitsi siis noin 300—350 poikasta. Paras tulos, viisi vuotta sitten\nsaavutettu, oli ollut 390 poikasta. Niistä saatiin syksyyn mennessä 172\nhyvää nuorta kanaa.\n\n— Minne kaikki toiset joutuivat?\n\n— Puolet oli kukkoja, etkö sitä arvaa!\n\n— Suunnilleen puolet, jo näinkin suuressa määrässä, selitteli\nhautoja jälleen. Onnellisen kuoriutumisen jälkeenkin oli pienellä\nkananpoikasella monta vaaraa ja elämänvaihetta, milteipä yhtä\npaljon kuin kesäisiä päiviä. Joku sammuu ilman näkyväistä syytä\nheti ensimmäisenä elinpäivänänsä. Muutamia kuolee tapaturmaisesti,\njonkun raapaisee rotta, kissa tahi haukka. Näin ne hupenevat, koska\nlisääntymistä ei kuorintapäivän jälkeen enää tapahdu.\n\nTarkkailtiin jälleen kiinnostuneena, mitä hautomakoneen sisällä\ntapahtui. Yhä uusia ikkunoita ilmestyi vielä ehytseinäisiin\nvankiloihin. Eräät poikaset saivat nopeasti reikänsä isommaksi, toisten\nyrittely oli heikompaa, jopa suorastaan toivottomalta näyttävää.\nKatselijat olisivat kernaasti rientäneet niille avuksi. Se ei käynyt\nlaatuun. Keinotekoisesti vapautetut räätistyivät ja kuolivat kuoriensa\nviereen. Jokaisen oli itse murrettava muurinsa, aukaistava tiensä\nelämään. Sellainen oli elämän laki, eikä sitä kukaan voinut muuttaa.\n\nIhmeellistä se kaikki oli, jännittävää ja opettavaista samalla.\nMutta kaikkein kummallisinta katselijoista oli eloon vapautuvien\npoikasten nopea elpyminen. Heti irti päästyään ne siipiään rapistellen\nojentautuivat jaloilleen, silmissä sirkeä välke. Ulkonäöltäänkin\nne olivat kuin aikuisia kanoja, varpusen kokoisia vain. Ihmeen\nsuurikokoisia ne sentään olivat niin pienen kammion asukkaiksi. Jos ne\nuudestaan olisi pitänyt pusertaa munaan, vaikkapa munakuppiin, niin\nsiitä tuskin olisi tullut mitään.\n\nOliko niillä nälkä? Osaisivatko ne heti syödä ja juoda? Kirsti ja\nReino murehtivat jo tästäkin, talon omat lapset eivät. He tiesivät,\nettei kuoriutuville kananpoikasille aluksi annettaisi mitään. Niillä\nitsellään olisi vararavintoa ensimmäisiksi vuorokausiksi. Tasaisen\nlämmön säilymisestä koneessa sensijaan oli pidettävä tarkkaa huolta.\nKun kaikki poikaset kuoriutuisivat ja tottuisivat uuteen elämään,\nsiirrettäisiin ne keinoemon suojiin. Sitä varten se oli otettu jo\nesiin. Keinoemo oli hauskannäköinen, lappalaiskotaa muistuttava\npeltikartio, jossa pienet värikkäät kangaslappuset toimittivat oven\nvirkaa. Tarvittava lämpö siihen saatiin tavallisesta öljylampusta.\n\nNiin oli tänään monta iloista ihmettä pikku kanalassa. Jännittävää\ntarkkailemista olisi siellä riittänyt ehkäpä puoleksi päiväksi. Mutta\ntänä päivänä oli monta muuta hauskaa työtä ja nähtävää.\n\n— Särenkutu on alkamassa! ilmoitti karjapihassa lähinaapuri, Kulmalan\nvaari.\n\n— Siemensäkit pellolle! julisti Pekka hevosta kylvökoneen eteen\nvaljastaen.\n\n— Erkki käyköön äestämään! Reino pääsee jyräämään! järjesteli isäntä.\n\n— Meidätkin on tänään luvattu pellolle! muistutteli Inkeri isäänsä.\n\n— Mikä on luvattu, se pidetään. Porkkanaa pääsette kylvämään.\n\nIsä työnsi kalustovajasta esiin pienen juurikasvien kylvökoneen. Inkeri\njuoksi noutamaan hänen työhuoneensa pöydältä siemenpussit. Lähdettiin\nmiesten matkassa samaa peltotietä. Virma veti edellä isoa punaista\nkonetta. Kirsti työnsi pientä, yksipyöräistä välinettä, joka somasti\nrapisi kulkiessaan. Tyttöjen työmaa oli lähellä taloa. Isä pysäytti\nhevosensa ja opasti heidät alkuun. Maa oli eilen hevosilla muokattu.\nKuitenkin siinä saattoi olla vielä pieniä kiviä ja kalikoita, jotka\nennen kylvämistä oli haravoitava tarkoin pois. Samalla oli poimittava\npois monivuotisten rikkaruohojen varret ja juuret. Muutoin niistä olisi\nkesällä alinomainen harmi ja kiusa.\n\nIsä otti haravan ja näytti, miten työ kävisi. Puhdasta ja kaunista\njälkeä hän jätti. Sitten hän tarkisti koneen kylvökuntoon. Sen\nsyöttöaukko voitiin järjestää siemenen suuruuden mukaisesti\nvartavasten asetetun ruuvilaitteen avulla. Sillä voitiin kylvää\nkaikkia keittiökasvien siemeniä kirpun kokoisesta nauriista sormenpään\nsuuruiseen papuun saakka. Porkkanalla oli pieni karhea siemen. Pienellä\naukolla sitä oli syötettäväkin, siementä mahdollisuuden mukaan säästäen.\n\nKaiken aikaa oli kylväjän huolellisesti tarkkailtava, että kone\naina syötti. Sen merkkinä oli somasti raksuttava ääni. Monta muuta\ntarkkailtavaa siinä kylväjällä oli. Pienten aurojen oli mullattava,\npienen rautajyrän pyörittävä, viirunvetäjän oli piirrettävä viivaa,\njota pitkin ohjattiin seuraava rivi. Kesämuokkauksen helpottamiseksi\noli tärkeää, että kaikki kylvörivit tulivat mahdollisimman suoraan\najetuiksi. Ja olihan se hauskaa myös näön vuoksi. — Kaunis oli aina\nkaunis katseltavaksikin!\n\nNäin isäntä puheli konetta kylvökuntoon järjestellessään. Itse hän\nkylvi kaksi ensimäistä riviä.\n\nSuoraan meni ja hauskasti rapisi. Sitä tosiaan oli nautinto katsella.\n\n— Minä kylläkään en saa noin kaunista jälkeä! huoahti Kirsti.\n\n— Ei sinun tarvitsekaan saada, kone työn tekee! lohdutteli Inkeri. Hän\noli jo ennenkin kylvänyt ja tunsi asian.\n\n— No, anna pyöriä! kehoitti isäntä, joka myös jo oli joutunut siihen\nnäytekierrokseltaan.\n\n— Inkeri kylvää! Minä en uskalla...\n\n— Sinä juuri! Viljelijän ammatissa on uskallettava paljon ja opittava\nkaikkea.\n\nLähdettävä oli, muu ei auttanut. Kirsti tarttui koneen aisoihin ja\nalkoi työntää. Isä ja tytär seisoivat tiellä ja katselivat. Kone eteni\nja rapisi. Mitä kaikkea sen kulkiessa oli tarkkailtavakaan? Kirstiä se\najatus peloitti, kädet vapisivat ja sydän tuntui rapisevan kuin koneen\nsyöttölaite. Keveästi kone kuitenkin juoksi. Pieni, soma vako aukeni,\nsiemen putosi. Muhevaan multaan se peittyi ja hävisi.\n\n— Se juoksee ja laulaa! iloitsi kylväjä.\n\n— Sanoinhan jo, että sinusta tulee kylvömies, muistutteli setä.\n\n— Kylvömies! ilvehti Inkeri.\n\nSitä samaa rapisi kone ja iloiset pikkulinnut. Viheriöitsevissä\nmetsissä ja keväisen taivaan laella soi ja surisi niiden iloinen laulu.\n\n\n\n\n11.\n\n\nJoku soitti pianoa. Soittajaa ei näkynyt, ei soittokonetta eikä\nkuulijoitakaan. Mutta vauhtia oli soittajan sormissa.\n\nReino kääntyi ja heräsi. Siniset seinät, ikkuna auki. Sade rapisi\nkattoon. Siitä soittaminen aiheutui.\n\nErkki ja Ville nukkuivat hievahtamatta. Aamuvarhainen lienee ollut,\nkoska oli niin hämärää. Se mahtoi johtua sateisesta säästä. Reino nousi\nja hiipi ikkunasta katselemaan.\n\nMitä ihmeitä yhden yön aikana ulkona oli tapahtunut? Hän hieroi\nsilmiään ja epäili, oliko edessä ja alhaalla oleva ollenkaan\nPäivärannan puistoja ja pihamaita? Samat puut ja kentät kuin ennen,\nyön aikana niiden ylitse vain oli vedetty raikas viheriäinen vaate.\nKoivujen umpisilmut olivat avautuneet terävästi siirottavaan\nhiirenkorvalehteen.\n\nSade tämän oli saanut aikaan. Pekka oli ennustanut, isäntä ja emäntä,\nkoko talon väki toivonut sitä.\n\nReino istahti ikkunalaudalle ja hengitti syvään. Ilmassa tuntui\nväkevästi ruohon, pihkalehden, kasvumullankin tuore ja voimakas tuoksu.\nJotain muutakin siinä mukana oli. Kevättä se oli! Lämmin, soittava sade\noli herättänyt sen. Sade oli pessyt sen uniset silmätkin jo. Nyt virkeä\nkevätpoikanen istui omalla ikkunalaudallansa. Tuhansilla pienillä\nikkunalaudoilla, maassa, puiden oksilla, ruohonlatvoilla se istui ja\nhengitteli.\n\nSateen rapina hiljentyi hetkeksi. Reino pukeutui hiipien ulos. Alhaalla\nhän tapasi sedän, joka myös jo oli ulos lähtemässä.\n\n— Oletpa sinäkin varhainen tänä aamuna! kummasteli setä.\n\n— Sade herätti minut.\n\n— Sepä se oli minunkin herätyskelloni. Olen nauttinut sen soitosta jo\npitkän aikaa tuolla sisällä.\n\n— Minä ylhäällä sinisen kamarin ikkunassa. Se on kuin parasta\njälkiruokaa.\n\n— Taivaan mannaa se on kaikelle kasvikunnalle. Lähdetkö kanssani\nkalaan? tiedusti setä.\n\nReino oli heti valmis. Sedän vanha öljytakki hänen kuitenkin oli\notettava suojakseen. Vaikka keväinen sade olikin kasvikunnalle mannaa\nja hunajaa, ei se ihmisen voiteluöljyksi ollut oikein mukavaa. Rantaan\nkävellessään he tarkkailivat yhtä ja toista. Näkemänsä johdosta he\njohtuivat keskustelemaan.\n\n— Kuinka kesän tulo yhden yön aikana voi näin paljon edistyä? tiedusti\nReino.\n\n— Se on yksi kevään monista ihmeistä, joita ihminen tarkoin ei voi\ntoiselle selvittää.\n\n— Mitä setä arvelee siitä?\n\n— Luulen siihen olevan vaikuttamassa useampiakin tekijöitä. Tärkein\nluonnollisesti on tuo sade, taivaan manna. Sen virvoituksen voima on\nihmeellinen.\n\n— Mutta sehän minun nähdäkseni on vain tavallista vettä.\n\n— Niin on, jos kylmän asiallisesti siivilöitsemme sitä. Vain pehmeää\npesuvettä, sopivan haaleaksi lämmitettyä se on. Kun se syksyllä putoaa\npellolle ja puiden oksille, ei se aiheuta juuri muuta kuin kastumista.\n\n— Kevät on siis tärkeä tekijä.\n\n— Niin on, kaikki mitä siihen kuuluu. Luonto on monta viikkoa ikävöiden\nodottanut tätä aamua. Sitä ikävöitsee kaikki, mikä uuteen eloon on\npyrkimässä, maassa, pensaissa ja puissa. Niiden nuoret asujamet ovat\npysähtyneet asuntotalonsa ovelle, niinkuin me äsken kotona, ei pitämään\nvaan odottamaan sadetta. Kärsimättöminä jo päiviä, jopa viikkoja monet\nniistä ovat ulos pyrkineet. Mutta luontoemon vaisto on yhtä tarkka kuin\nherkkä. Vielä on ollut maassa routaa, yöpakkasia ja kylmiä tuulia.\nOdottakaa, lapset! Pysykää peittojenne alla! Minä kyllä valvon ja\nilmoitan teille oikean ajan! Näin emo on kaikkia lapsiansa varoitellut.\n\n— Ja lapset ovat tottelevaisia.\n\n— Yleensä, ei aina. Lämpöisen sään houkuttelemana joku varomaton\nhypähtää esiin, ihastelee ja lämmittelee. Mutta heti ensimmäisenä\nyönä se palelluttaa korvansa. Tästä säästyvät ne, jotka emon ääntä\ntottelevat. Tosin se ei aina ole niin helppoa, Suojakammio on ahdas\nkuin kuoriutumattoman kananpojan koppi. Keväinen voima kuohuu, ihan\nulos pursuaa haalistuneen talvinutun ravistuvista saumoista. Siitä\nhuolimatta on vain odotettava, pidätellen hengitettävä, pihkalla saumat\npaikattava, kunnes tulee tämä aamu ja koko talon yleinen herätys.\n\n— Kevätsade soittaa pianolla Porilaisten marssia! naurahti Reino omaa\nherätystänsä muistaen.\n\n— Soittaa ja lyö rumpua. Kylmäksi ei jätä ketään. Katsohan tuota\nniittyä ja koivumetsää!\n\nReino katsoi. Kuin aamupesuunsa rientävä lippukunta se oli. Talviryysyt\noli riipaistu yltä. Niiden tilalle oli vedetty kesän vihreä\nverryttelypuku. Muutamilla se oli vasta olkapäiden yli sujumassa,\nvetoketjut auki. Matkalla kohentelemiseen oli aikaa. Nyt jokaisen oli\nriennettävä marssin tahdissa: Pojat, kansan urhokkaan...\n\nMarssin tahti, kevään rytmi tarttui katselijaankin. Oli mentävä, vaikka\nhengen tärkeää mentävääkään ei olisi ollut. Heillä oli, särkimertoja he\nriensivät kokemaan.\n\nMyös täällä oli kevään lähtömarssi kuultu. Särkikalaa kuin sälisevää\nhopeaa pirisi mertapyydyksissä, jotka oli upotettu havutokeisiin.\nEräässä merrassa letkahteli särkien seurana pullomahainen hauki. Se oli\nnauttinut jo aamiaisensa. Mitä kummaa se oli syönyt? No, arvatakin tuon\nsaattoi ilman lähempiä tutkimuksia. Miina keittiössä tuskin uskoisi,\nennenkuin tekisi sen. Mutta tällaista kalan paljoutta Reino ei ollut\nnähnyt kuin joskus rauhanaikoina kaupungin kalarannassa.\n\n— Miten yhteen pieneen pyydykseen mahtuukin noin paljon kalaa?\ntiedusteli Reino kummastellen.\n\n— Eihän tämä vielä ole edes puolillaan, naurahteli setä, samalla kun\ntyhjensi mertaa koppaan.\n\n— Tuleeko niitä pitkin kesää tuolla tavalla?\n\n— Ei toki mahdottomia vaadita. Johan sellaisella saalistamisella\nkoko järvi hupenisi tyhjiin. Särenkutua kestää vain muutamia päiviä.\nTavallisesti ne nousevat turoihin juuri tällaisena aamuna, kun\nkoivunlehti puhkeaa lämpimän sateen vaikutuksesta.\n\n— Kevätmarssin herättämänä siis nekin?\n\n— Saman marssin tuttuun tahtiin.\n\nKuusi mertaa ja kaksi rautalankakatiskaa oli saman turon kätköissä.\nKaikissa niissä kihisi ja salisi kalaa. Sitä saatiin sankakoppa ja\nkaksikorvainen peltivati milteipä täyteen. Iltaan mennessä kerääntyisi\nsaman verran, arveli setä. Oli särjilläkin nyt sellainen viuhka. Mutta\nkauan se ei kestäisi. Karkeaniskaiset särjet olivat jo nousseet.\nParas aika oli ohi, sitä se merkitsi. Hyvä näinkin, kun pari kolme\nvuorokautta tätä kestäisi.\n\nTyytyväisin mielin, hyvää saalista kahteen mieheen kantaen he palasivat\nkotiin. Sade lakkasi vähitellen.\n\nVillekin oli jo tuvassa vähän vihaisena. Miksi häntä ei kalaan\nherätetty? Jo viime kesänä hän oli myöhästynyt särenkudusta, ja nyt\ntaas! Lohduteltiin poikaa. Hänellä oli vielä aikaa, ellei tänä vuonna,\nniin, ensi keväänä tahi sitä seuraavana. Sellaisille puheille Ville\nvasta vihainen oli, hän ihan puhisi...\n\nTuskinpa sikurijuurenkaan kylväminenkään sateella oikein hyvin kävisi.\nMiksi ei kävisi, kun kylväisi vain! Pieni poika oli itsepäinen kuin iso\nahven. Hän meni jo.\n\nToiset pääsivät sisätöihin, talliin ja navettaan. Pekka hääräili\ntallissa, mutta hevosilla oli tänään lepopäivä. Pojat pääsivät niitä\nharjailemaan tahi pilttuita puhdistamaan, jos se oli hauskempaa.\n\nErkki oli jo ennenkin tehnyt tällaista työtä, Reino ei tätä ennen\nmilloinkaan. Mutta hevoset olivat hänelle silti ystävällisiä,\nväistelivät huomaavaisesti ja nostivat jalkaa. Niin he puhdistivat\nkaikkien makuutilat ja levittivät puhdasta turvepehkua tilalle.\n\n— Se on kuivikkeiden kuningas, tuo pehku! Kaiken kosteuden se kerää ja\npuoleensa imee! kehui Pekka pehkua, mutta imaisi itse tupakan savuja.\n\nHyvään puheenalkuun päästyään hän puheli pehkusta enemmänkin kaiken\naikaa, jolloin pojat sitä hevosten alle levittelivät. Tässä maassa oli\nkokeiltu monenmoista kuiviketta ennenkuin keksittiin tämä viimeinen ja\nparas. Käytettiin sahanpurua, hakattiin olkia, havuja ja lehdeksiä.\nMutta kehnoja kuivikkeita ne kaikki olivat turvepehkun rinnalla.\n\nPekka kertoili pojille niistä ajoista, jolloin havuja milteipä\nyksinomaan käytettiin eläinten kuivikkeeksi. Suuria lumisia puita\nkaadettiin metsässä. Niiden oksat vedätettiin hevosilla karjapihoihin\ntahi suoraan navettaan. Pyöreän tukin päässä ne erikoisella\nhavukirveellä sitten hakattiin eläinten kuivikkeena käytettäväksi.\nIsommissa taloissa oli vakituinen havunhakkaaja, talon vaari\ntavallisesti. Mutta havujen karsiminen ja kotiinajaminen antoi\nmuillekin miehille paljon turhaa työtä. Pellon höystettä yhdestä\nhavukuormasta saatiin tuskin sen vertaa kuin yhden hevosen pilttuuseen\nlevitetystä pehkukopallisesta. Eikä eläimillä liioin ollut kovinkaan\nmukava nukkua havuvuoteella kovien kalikoiden päällä.\n\n— Eikö pehkua tällöin ollut saatavissa? tiedusti Reino.\n\n— Voi, veikkoseni! Samat suot oli Suomenmaassa silloin kuin nyt;\nei vain keksitty, että niistä voisi valmistaa näin hyvää eläinten\nkuiviketta.\n\nVielä vähemmin, että polttoainetta, täydensi Erkki ja jatkoi: Reino,\nkesällä me menemme pehkusuolle! Saat itse nähdä, miten pehkuturvetta\nnostetaan ja kuivatetaan. Näet siellä sen koneenkin, jolla turve\ntällaiseksi möyhyksi murennetaan ja paaleihin puristetaan. Se käy kuin\ntehdastyö.\n\nNäitä puhellessaan he olivat saaneet kaikki hevosten tilat\nkuivitetuiksi. Niin pehmeitä ja puhtaita ne olivat, että kuka tahansa\nolisi voinut maata niillä vaikka lakanoitta. Hevoset pureskelivat\nheiniänsä ja katselivat uteliaan näköisinä. Jotakin vielä hauskempaa ne\naavistivat ja odottivat.\n\n— Pojat! Mitähän jos pestäisiin pekunat! Ne tykkää siitä, sanoi Pekka.\n\n— Pestään! Kylvetetään ja pestään! riemuitsivat pojat. Siinä alkoi\nhuiske. Pojat kantoivat karjakeittiöstä ämpäreillä lämmintä vettä.\nPekka sitoi oljista pesuhuiskuja. Kotitekoista suopasaippuaa oli\nhänellä tarkoitusta varten säästössä. Hevoset hirnahtelivat ja\nhuiskuttivat omia kärpäsviuhkojaan. Virma hörähteli ja polki jalkaa.\nKukin tavallaan ilmaisi ilonsa tämän odottamattoman saunapäivän\njohdosta.\n\nHevosen peseminen oli aloitettava päästä, kuten ihmisenkin. Siitä oli\nsiirryttävä kaulaa pitkin selkään, lapoihin ja jalkoihin, aina alas ja\ntaaksepäin, sekä myötäkarvaan. Pekka opasti ja heitti haaleaa vettä.\nPojat hankasivat vaahtoavilla olkitupoilla ja hevosilla oli hauskaa. Ne\nkuuntelivat, nostivat häntää ja kaarsivat kaulaa.\n\n— En ikinä olisi hevosta noin viisaaksi uskonut, ihmetteli Reino.\n\n— Kuinka viisaaksi? tiedusti Pekka.\n\n— Että noin osaa nauttia saunastansa. Siitä Pekka sai uutta vettä\nmyllyyn. Hän puheli hevosen ja luontokappaleiden viisaudesta\nkokemuksensa perusteella.\n\n— Kuka meni takaamaan, että ihminen oli viisain Luojan luomista? Kuka\nmuu kuin ihminen itse. Katsokaahan, pojat, tuon Virman silmää! Se on\nkuin säämiskällä kiilloitettu lakkaripeili! Sieltä säteilee nuoruuden\niloa ja keväistä eloa. Mitäs tyhmän ihmisen silmästä säteilee, häh?\n\nSiihen ei voitu vastata, koska paikoilla ei ollut tyhmää ihmistä,\njonka silmää olisi voitu peilata. Mutta osaltaan oli Pekka oikeassa\nvarmastikin. Hevonen oli eloisa, ajatteleva olento. Mitä hevonen\nmietiskeli? Se olisi ollut hauska tietää.\n\nPäivärannan kaikki hevoset olivat talon kasvatteja, kuin Pekan omia\nlapsia. Muita niin läheisiä hänellä tiettävästi ei ollutkaan. Pekka oli\nhuolellisesti tarkkaillut näiden lastensa kehittymistä maitovarsasta\nalkaen. Vahinko, ettei tänä keväänä sattunut olemaan talossa pikku\nvarsaa. Siitä varmasti olisi ollut pojille paljon oppia ja huvia.\n\nPekka suki ja harjasi Virkkua samalla kun puheli. Virkku kuunteli\nhörössä korvin, pojat samoin.\n\nNuori hevonen oli kuin ihmislapsi. Se oli iloinen veitikka, herkkä ja\noppivainen. Osasi se joskus olla myös äksy ja juonikas. Näykkiä, jopa\npotkiakin se osasi, mutta äidilleen kannella, itkeä jollottaa ei toki\nmilloinkaan.\n\nPekka kopisti puhdistusvälineitänsä vastakkain. Virkku vilkaisi poikiin\nja nikkasi silmää. Touhussaan Pekka ei sitä huomannut. Hän harjasi ja\npuheli edelleen.\n\nHevosen luonnon- ja mielenlaatu riippui hyvin paljon siitä, miten sitä\nvarsana kohdeltiin. Hyvyys oli paras ase, niinkuin pehmeä jouhiharja.\nKova puhe, kova kohtelu yleensä kuin terävähampainen rautasuka.\nToisinaan sitäkin täytyi käyttää, mutta visusti harkiten. Muutoin\nkorvat vetäytyivät pahasti suppuun.\n\nRaapaisiko Pekka? Tahi halusiko Virkku tätäkin taitoaan pojille\nnäyttää? Se kopautti kaviollansa tuimasti permantoon. Kipunoita\ntuiskahti sen silmistä, korvat painuivat takavinoon.\n\nPekka nauroi, kopauttaen sukaa pilttuun laitaan.\n\n— Joo! Niin se on, pojat! Tyly ase on kova sana ja rautasuka. Toista on\ntämä! Katsokaapas!\n\nHän pyyhkäisi harjalla Virkun kaulaa, ensin lyhyeen ja keveästi, sitten\npitkään ja jouhevasti. Kaula kaartui, korvat oikenivat. Silmä lientyi,\nhuulet alkoivat höplöttää.\n\nPekka veteli yhä jouhevammin, yhä pitempään ja puheli vetäesään:\n\n— Tämä se on poikaa, joo! Meillä kun on niin olemattoman herkkä tämä\nnahka ja tämä luonnonlaatu... että vain harvalla ihmisellä... Ei meillä\nkärsitä pistäviä piikkejä, ei, pojat! Toista on tämä! Tämä se vasta...\nkuin mesimarjaa ja marjamehua. Se kihottaa mesitipat kielen alle!\n\nSiltä se näytti ihan tarkalleen. Virkku nosteli jalkaa ja kiersi\nkaulaa. Kielelläänkin se jo pyrki tavoittamaan niitä mesimarjoja, joita\nPekka harjallaan siveli sen selkään.\n\nPojat istuivat karsina-aidalla ja katselivat sitä. Ei heilläkään ollut\nikävää, kaukana siitä. Kevätsade rapisi ikkunaruutuihin. Talli oli\nlämmin. Tallin hajukin oli niin merkillisen kiehtovaa. Sitä täytyi\nvetää syvälle henkeen. He vetivät. Pekka harjasi. Virkku kaarsi kaulaa\nja höpläsi.\n\n\n\n\n12.\n\n\n— Jokohan meillä taas Kustaanpäivää vietetään viikkoa aikaisemmin kuin\nmuissa taloissa!\n\nNäin Miina eräänä aamuna navetassa pauhasi. Hän ei ryhtynyt lähemmin\nselvittämään, mitä tarkoitti, ei kai hänellä olisi ollut siihen\naikaakaan. Karjapihalla hän jo hameet torvena pyyhälsi.\n\nKustaanpäivän arvoitus selvisi Kirstille myöhemmin.\n\n— Tänään meillä istutetaan perunaa! setä seuraavana aamuna\nkahvipöydässä ilmoitti. Hänen silmänsä loistivat kuin päivä. Se oli\naurinkoinen aamu.\n\n— Niinkuin ma sanoin. Viikkoa aikaisemmin, Miina murisi ja suu mutruili.\n\n— So, so! Kustaanpäivä... viikkoa aikaisemmin... on meillä hyväksi\nnähty! puhisi Pekka piipulleen.\n\n— Sinäkin nähnyt! Miina tuhahti. Mutta setä nauraen lapsille selvitteli\nasiaa. Kustaanpäivä, kuudes kesäkuuta, oli maakunnassa aikaisempina\nvuosina ollut yleinen perunan istutuspäivä. Viime vuosina se kuitenkin\ntässä ja monessa muussa talossa oli siirretty viikkoa aikaisemmaksi,\nperunalaadusta ja keväästä riippuen jopa toukokuun puoliväliin.\n\nIstutustyöhön käytiin vasta aamiaisen jälkeen. Ennen sitä ajettiin\nsiemenlaatikot pellolle. Ne kannettiin pihamaalle idätyshuoneesta.\nKaksikymmentäviisi laatikkoa ladottiin yhteen kuormaan. Niistä\nkasaantui röykkiö, kamalan korkea kuin muuttokuorma. Muuttopäivä kai\ntänään olikin kaupungeissa. Päivärannassa se oli vain perunoilla.\nIloisia huudahduksia kuului. Kottarainen yksin surunvoittoisesti\nvihelteli. Se mahtoi köysimiehenä puuhailla jossakin korkealla\nlaatikkokuorman päällä.\n\nHyvin kuorma sentään kulki ja koossakin pysyi, kun molemmilta puolilta\ntuettiin. Painoa siinä ei ollut niin paljoa kuin näytti. Ja vaikka\nolisi ollut enemmänkin vielä.\n\n— Kun meidän Leimu nojailee länkipuihinsa kumipyöräisten edessä, niin\nsiinä lähtee matkaan pienen pitäjän kellotapuli, arveli Pekka. Aivan\noikein, ellei tapuli ollut kovin paljon raskaampi kuin laatikkokuorma.\n\nLaatikot nosteltiin sopivien välimatkojen etäisyyteen pellonlaidoissa;\nettä ne eivät joutuisi kyntömiehen tielle, siitä Pekka piti murhetta.\nHeti aamiaiselta päästyään hän kiiruhti kyntämään. Niin touhuissaan\nmies oli, että tuskin piippuaan malttoi sytyttää. Koko talonväki\nseurasi häntä. Miina jätettiin kotimieheksi.\n\n— Saat kuokalla istuttaa omat myöhäisperunasi... Kustaanpäivänä!\nveisteli Pekka.\n\n— Myöhäisperuna olet itse! Muurahaispesään sinut pitäisi istuttaa!\nsäväytteli Miina puolestaan. Hän ei jäänyt sanavelkaan milloinkaan, ei\nkenellekään, kaikkein vähimmin Pekalle.\n\nMutta Pekka ei välittänyt Miinasta, enempää kuin hänen puheistaan.\nHetkistä myöhemmin hän jo avasi vakoja yhden toisensa jälkeen. Näytti\nsiltä kuin hän olisi aikonut piirtää kaistaleiksi koko perunapellon.\nOlihan Reino jo ennenkin nähnyt perunaa istutettavan, mutta ei\ntällä tavalla milloinkaan. Vako kynnettiin, perunat istutettiin ja\npeitettiin. Näin hän muisteli. Täällä Pekka avasi yhä uusia vakoja,\nvälittämättä vähääkään siitä, ehtisivätkö istuttajat perässä. Reino\nhuomautti siitä sedälle, joka hänen lähellään nosteli siemenlaatikoita.\n\n— Perässä aina ehtii! nauroi setä. Selitteli hän sitä asiaa sitten\nvakavamminkin. Tämä oli talon tapa. Vaot avattiin yhteen mittaan.\nIstuttaminen voitiin tehdä sitten kyntömiehen paluuta odottamatta.\nTosin multa näin menetellen vähän kuivui, mutta lämpeni samalla. Se\nedisti perunoiden nopeaa juurtumista. Jonkin ajan kuluttua Pekka\npalaisi peittämään vakojansa. Istuttajat kulkisivat tällöin hänen\nedellään, kunnes Pekka saisi heidät kiinni. Sitten taas vaihdettaisiin\nedeltäjää ja niin edelleen pellon loppuun saakka.\n\nJo Reino ymmärsi. Tämä oli työtä ja aikaa säästävä tapa, kuten monet\nmuut työmenetelmät Päivärannassa.\n\nSiemenperunat olivat kauniisti itäneet. Vihreäsilmuisina ne\nkurkistelivat laatikoistansa. Ottakaa meidät täältä! Päästäkää peltoon!\nPainakaa multaan! näyttivät ne pyytelevän. Ne pääsivät siihen iloon,\nmutta ennen sitä pidettiin istuttajille pieni koulutunti. Vaikka tämä\nolikin talkootyötä, oli se samalla tarkkuustyötä. Muutamia tärkeitä\nseikkoja oli siinä otettava huomioon. Siemenperunoita oli varovaisesti\nkäsiteltävä. Idut eivät saaneet loukkautua. Jos näin tapahtui, ei\nkoko idättämisestä ollut mitään hyötyä, vahinkoa päinvastoin. Tässä\ntapauksessa perunan oli kasvatettava uudet idut, mutta sillä ei ollut\nsiihen enää aikaa eikä sopivaa ainetta. Kuin kananmuna lastukoppaan! Se\noli perunanistuttajan ensimäinen käsky.\n\nItusilmu ylös aurinkoon päin! tämä oli toinen milteipä yhtä tärkeä\nmuistettava. Luultavasti peruna päälläänkin seisten olisi ryhtynyt\nkasvamaan, mutta jonkinlainen kääntymisen vaiva siinä joka tapauksessa\nolisi ollut. Peruna ei mahtanut olla kovinkaan nopea liikkeiltään.\n\nKolmas vaatimus koski istuttajan silmää. Siemenmukulat oli sovitettava\noikealle etäisyydelle toisistaan. Mikä se oli? Sitä ei senttimetrin\ntarkkuudella voitu määritellä, eikä kiinteää mittaakaan siis kernaasti\nkäyttää. Se saattoi vaihdella 25—40 senttiin siemenen koosta,\nmaanlaadusta ja kasvuvoimasta riippuen. Isommille oli varattava hiukan\nenemmän kasvutilaa kuin pienille. Sen tottui vaistoamaan kuin pallon\nkoppaamisen.\n\nNäin setä puheli ja havainnollisesti opasteli. Hän itse oli sekä\nhelläkätinen että vaistovarainen. Itusilmut hänen käsittelyssään eivät\nvarmaankaan vioittuneet ja mukuloiden etäisyys nähtävästi muodostui\njuuri sellaiseksi kuin piti. Sen käsityksen siitä sai katselija.\n\nIstutus alkoi ja hauskaa työtä se oli. Talon aikuisilta, jopa\nlapsiltakin se kävi mainiosti.\n\nKirsti joutui tädin istutustoveriksi. Hän katseli työtä jonkin aikaa.\nTäti otti joukon mukuloita kumpaankin käteensä, käveli ja liikehti\nnotkeaselkäisenä kuin hiirtä pyydystävä kissa. Mukulat tippuivat,\njuoksivat, jäivät kuin itsekin ihmettelemään: Tässä sitä nyt ollaan?\nMiten se niin sukkelasti kävi?\n\nKävi se! Muuta ei katselijakaan voinut sanoa. — Minä en milloinkaan opi\nnoin taitavaksi, huokasi Kirsti ääneen.\n\nOpit, kun päivän harjoittelet, täti naurahti. Tätä Kirsti ei uskonut,\nmutta harjoitukset hän uutterasti aloitti. Oli kai hänelläkin lämpimät\nkädet, liikkuvat sormet ja nuoren kissan selkä.\n\nNäytti kuin mukulat olisivat aluksi ihmetelleet nuoren tytön\nkömpelyyttä. Mutta Kirsti ei välittänyt siitä. Huolellisesti hän yritti\nja ahkeroitsi ja niin vähitellen kävi, kuten täti oli ennustanut. Työ\nalkoi häneltä luistaa.\n\n— No, sinähän munit jo kuin vanha tekijä! kehui setä.\n\n— Nyt ei isä ollenkaan ajattele, mitä sanoo, nuhteli Inkeri.\n\n— Enkö ajattele? Mitä tarkoitat? tiedusti isä.\n\n— Luulisi tosiaan sinun jo tietävän, mitä muniminen merkitsee,\nkummasteli myös Erkki.\n\n— Niin tuota itsekin luulin, mutta taisin erehtyä, myönteli isä.\n\n— Munimiseksi meillä koulussa sanotaan, kun joku oikein munaa.\n\nIstuttajat nauroivat ääneen. Pekan kyntöhevonenkin pysähtyi ja aukaisi\nleveän suunsa.\n\n— Muniminen kuin muniminen. Parempaa korviketta en minä sille keksi,\nkivesti Erkki.\n\n— Mistäs sitä alkuperäänsä parempaa, myönsi isä. Hän sanoi jo hyvin\nymmärtävänsä, mikä eroitus oli munimisella ja \"munimisella\" koulussa ja\nkanalassa. Kirstin istutustyötä arvostellessaan hän luonnollisesti oli\najatellut munimista kanalassa.\n\nHupaisa päivä hauskoine juttuineen ja yhä hupaisemmaksi se kävi, mitä\npitemmälle päästiin. Siemenlaatikot tyhjentyivät yksi toisensa jälkeen.\nKohta kaikki istuttajat olivat kuin vanhoja tekijöitä, vaikka suurin\nosa heistä olikin nuoria munijoita. Pekka hääräsi kuin tulipalossa. Hän\npuolestaan kyllä piti murhetta siitä, että avattuja vakoja riittäisi.\nPeittämisen saattoi jättää vaikka puhdetöiksi. Niin hän uhkaili, mutta\ntoisin teki, avasi ja peitti. Vekku availi myyrän pesiä, syviä kuin\nperunakuoppia. Kaivajaa ei ollenkaan näkynyt, ruskea häntä vain keikkui\nmustan kuopan peittona.\n\nMiina touhusi tupakartanolta kahvipannuineen. Hän näytti niinkuin\nolisi ollut vihainen tästä \"Kustaanpäivästä\" ja enemmän vielä siitä,\nettä kahviakin mokomille työntekijöille vielä piti keittää ja pellolle\nkantaa. Itse asiassa hän oli iloinen siitä ja emäntää hänessä oli\nenemmän kuin siinä toimessa tarvittiin.\n\n— Kahville kaikki! Ennenkuin jäähtyy! touhusi hän ennenkuin perillekään\nasti ehti.\n\n— So, so! Älähän nyt hätiisi kuole! rauhoitteli Pekka piippuaan\ntäyttäen.\n\n— Pois tuo! Ei tippaakaan ennen! komensi Miina.\n\n— Pois, pois, kunhan henkisavut imaisen. Ei se käy yhtaikaa laatuun,\nmyönteli Pekka.\n\n— Ei käy. Sammuu piippu! totesi Ville.\n\nPoutainen, iloinen päivä se oli, eikä kahvitauko suinkaan ollut päivän\nikävin hetki, vaikka Miina olikin vihaisen tärkeää ja Ville niin\ntotista poikaa.\n\nKahvitunnin jälkeen käytiin töihin jälleen. Kirstin ja Reinon\nvako-osuudet venyivät molemmista päistä. He täyttivät paikkansa. Se\ntuotti heille kummallekin iloa ja tyydytystä. Toisille istuttajille se\nmerkitsi työn vähennystä, kyntömiehille vain jatkuvaa kiirettä.\n\n— So, so! Kyllä meitä nyt hätyytetään! puheli Pekka hevoselleen. Tämä\nnäytti tietävän, mistä on kysymys. Askeliaan kiihdyttäen se käveli.\nTuore, muheva multa sahran siiven edessä juoksi. Mutta viheriöitsevä\nheinämaa vilkahteli somasti Pekan loksahtelevien säärien välistä. Pojat\nsen johdosta salavihkaa iskivät silmää toisilleen. Pekka huomasi sen,\nvaikka touhusi kovasti. Hänellä oli tarkka silmä sellaisiin.\n\n— So, sinä lenkosääri! huudahti hän vääpelin äänellä, niin että vaon\npohjalla pyrstöään keikutteleva västäräkkikin sitä säikähti.\n\nNiin kului iloisessa työntouhussa koko keväinen päivä. Se oli viimeinen\nkylvöpäivä. Kaikki touot olivat nyt maassa.\n\nVarhaisperunat niin talon pellossa kuin kerhopalstoilla olivat\njo taimelle ehtineet. Pieninä elävinä neuloina tiirottivat myös\njuurikasvit, lantut ja porkkanat, sikuri- ja sokerijuuret.\n\nIlta oli lämmin ja edelleen poutainen. Käsihara juoksi, perkauskuokat\nheiluivat kerhomailla, Karjankellot kilkahtelivat, iloiset\nihmisäänetkin siellä ja täällä. Mutta Vaarinpellon takana mäessä\nhaukkui Vekku oravaa. Pieni pikisilmä nallikka napitteli männyn\nlatvassa, tirskui ja killisteli, Vekku räiski ja aivasteli. Ulompana\nmetsissä ja pelloilla lauleli lähtövirsiään kevät, joka jo kesäksi oli\nvaihtumassa.\n\n\n\n\n13.\n\n\nKesäkuun puoliväliin oli jo päästy. Oli sunnuntai-ilta. Koulun\nurheilukentälle oli kokoontunut kylän nuorisoa, harmaanuttuisia,\njämeriä poikia ruskeissa lapikkaissa. Muutamilla näkyi olevan\noikein piikkarit ja verryttelypuku. Voimistelukengissä tepastelevia\nhousutyttöjäkin kerääntyi sinne. Yksi heistä oli muita yritteliäämpi.\nKuin pörisevä mehiläinen hän lennähteli likaisen keltaisessa nutussaan.\nSen näköinen tylleröinen hän muutenkin oli. Mutta oikeassa kädessään\nhänellä keikkui musta räpylähansikas.\n\n— Onko teillä tyttölukkari? tiedusti Reino Erkiltä.\n\n— Ei meillä, vaan yläkyläläisillä, selvitti Erkki.\n\n— Sarvelan Sanni se on! Siitä tulee meille pahanpäiväinen vastus, Ville\nselvensi.\n\n— Tyttölukkarista! Reino ääneen naurahti.\n\n— Älä naura! Se on tarkkakuuloinen kuin kissa, Inkerikin jo puolestaan\nvaroitteli. Eleistä ja pallon koppailemisista päättäen mahtoivat\nolla vanhoja tekijöitä kaikki. Opettaja touhusi lyöntiympyrän luona\nkalkkilapionsa kanssa. Kohentaessaan nenäkakkuloitaan hän huomasi\ntulijat.\n\n— Terve, teille! Tervetuloa selkäänne saamaan, te Päivärannan sissit,\nkoko Alakylän rutusakki.\n\n— Rutusakki! Kuulitteko alakyläläiset, mitä hän sanoi? Päivärannan\nisäntä takertui yhteen sanaan.\n\n— Kuultiin! Kyllä! Joo! Myönteleviä huudahduksia kuului kentän eri\npuolilta.\n\n— Kuultiin kyllä ja pannaan hampaankoloon! Tämän jälki-ilmoituksen teki\neräs verryttelyhousuinen räpyläkäsi.\n\n— Viitasen Jussi! Meidän lukkari, Erkki taas Reinolle esitteli.\n\n— Pankaa vaikka kahden hampaan koloon, mutta älkää kävelkö kuin\nlautapää härkä! Täällä voi käydä jukuripäille huonosti! varoitti\nopettaja.\n\nHän hääräsi paitahihasillaan. Yhtä vikkelä hän oli liikkeissään\nkuin sanakäänteissään sulava. Kirkkaat salamat välkähtelivät hänen\nsilmälaseistaan, kun päivä niihin paistoi. Koko joukko kohisi,\njuoksenteli ja riemuitsi.\n\n— On tämä erinomainen koulu! ajatteli Kirsti.\n\n— Mitähän tuollaisella joukolla sääntöjen mukaisesta pallopelistä\ntulee? kauhisteli Reino. Tuli parempaa ja jännittävämpää kuin hän\nmilloinkaan olisi osannut odottaa.\n\nOpettaja antoi vihellysmerkin. Koko kenttä kuhahti hiljaiseksi. Kaksi\nkäkeä vain metsämäessä kukkui.\n\n— No niin! Kesä on tullut! Pallopelillä se avataan niinkuin aina\nennenkin on tehty!\n\nOpettaja vaikeni hetkeksi. Käet vain kukkuivat.\n\n— Entinen kilpa, vai mitä? tiedusti hän.\n\n— Alakylä ja Yläkylä vastakkain! Päivärannan isäntä täydensi.\n\n— Vastakkain! Joo! Joo! kuului kentältä nyt moniääninen myöntymys.\nMetsästä kuului käkien kukku ja härnäävä käkätys.\n\n— Lukkarit! Lukekaa joukkonne!\n\nSarvelan Sanni pompahti joukosta eroon, Viitasen Jussi samoin.\n\n— Tänne Yläkylän sakki... koko sakki ympärilleni kokoon! Sanni kukersi\nkantapäällään kehää piirtäen.\n\n— Alakylä tänne! Jussi, pienikokoinen poika, nousi varpailleen. Kädet\nrinnan yli ristittyinä hän tarkasteli kokoontuvaa joukkoaan kuin\nmikäkin Napoleoni. Myös Reino ja Kirsti asettuivat hänen joukkoonsa.\n\n— Onko täydet määrät? tiedusti opettaja.\n\n— Kaksi yli! Napoleoni matematiikan miehenä ensiksi ilmoitti.\n\n— Yksi, kaksi, kolme minulla! kukersi Sanni, lätkäyttäen itikan\nsäärivarrestaan.\n\n— Karsi se yksi! opettaja määräsi.\n\n— Kenenkähän minä... Sanni tutki ja tunnusteli silmillä kuin\nneulanterillä.\n\n— Potki minut, vasen etusormeni on sinkka, esitteli Peltosen Mikko.\n\n— Sinut! Et mene, etkä istu! Vaikka ei olisi vasenta kättä ollenkaan!\nSiihen ei ollut Mikolla nokan naputtamista. Mutta tällä välin Sannin\nhaukansilmä oli iskenyt erään toisen jehun niskavilloihin.\n\n— Tittulan Hetan poika! Sinä mölli! Joudat penkille siitä\nniskavillojasi raapimaan!\n\nMölli hän olikin, käveli känkkyröitsi tosiaan niskaansa kyhnien. Mutta\nhampaankoloon hän varmasti osasi laittaa. Hän oli sen näköinen kentän\nlaitaan toikkaroidessaan.\n\nLukkarit \"heittivät huttua\". Yläkylän mehiläinen voitti, juuri nipin\nnapin sai näppinsä nuppiin kiinni, mutta kiertämään hän mailan\nkuitenkin kykeni likaisen kellertävän puseronsa ympäri.\n\nTuota pikaa hän määräsi lyöntivuorot. Napoleoni puolellaan järjesteli\nkenttää kuin shakkilautaa. Opettaja ja Päivärannan setä toimivat\nitseoikeutettuina palkintotuomareina. Vihellysmerkki kuului, peli alkoi.\n\nNapoleoni seisoi keskikentällä kuin liikennepoliisi viisikulman\nanjovispurkissa, valkoiset hansikkaat vain puuttuivat.\n\n— Sinä tuonne! Kalle tänne! Askel vielä! Seis siinä! hän komenteli\nnasevasti kuin sotapäällikkö. Tuskin minuuttia oli kulunut, kun\njokainen seisoi omalla paikallaan. Reinon hän määräsi sivustamieheksi\nsuuren männyn juurelle maantieaidan varrella. Silminnähtävästi se oli\ntoisarvoinen paikka, jossa ei ollut mitään tehtävää. Monnin paikka!\nReino puraisi huultaan. Antaahan ajan kulua.\n\nMutta peräti toisella tavalla tapahtui Sarvelan Sannin ryhmitys ja\njärjestely. Hän juoksi ja sätkähteli, talutteli tukasta, nipisteli\nkorvasta, tarvittaessa potkaisi takapuoleenkin kaikkein hitaimpia\nkuhnureitansa. Niin vain hänkin omaa patenttimenetelmäänsä käyttäen\nsai lyömäjoukkonsa järjestykseen, eikä liioin siinä mahtanut olla\nmuutoksiin aihetta. Itselleen hän oli varannut seitsemännen vuoron.\nSiinä oli aukko. Hän hypähteli ulompana, luimisteli, kotkotteli, niisti\ntouhukkaasti nenäänsä.\n\nPilli soi pitkään.\n\nEnsimmäinen lyöjä oli pieni tiainen, mutta näkyi kaikesta, ettei hän\nollut ensi kertaa pelissä. Maannuoliaista poika heti tavoitteli,\nkolmannella yrittämällään saikin niin pitkälle, että pääsi ensimäiselle\npesälle. — Hyvä, naskali! Sanni antoi tunnustusta, poika lisäsi\nvauhtiaan.\n\nToinen lyöjä oli kookas tyttö. Hän veteli olan takaa, mutta ei saanut\nosumaan. Kolmas toki sentään sattui. Se oli mainio koppilyönti\nkeskikentälle. Tyttö lähti kuin saunan edestä, naskali samalla ensi\npesästä. Jos koppi tulisi, niin paloivat molemmat. Ei mitään koppia.\n\n— Hyvä, hyvä!\n\nRouva mehiläinen joukkonsa kanssa riemuitsi.\n\nKolmas lyöjä oli auttamaton kuhnuri. Jo etukäteen Sanni sen tiesi. Hän\nhaukkui kuin rastas ja potkaisi pojan penkille. Sitä kopparikin erehtyi\nnauramaan. Sillä välin naskali ja pitkä tyttö onnistuivat karkaamaan.\nSanni nauroi, mutta Napoleon rykäisi uhkaavasti.\n\nNeljäs paloi pesällä. Viides löi nuoliaisen ja pääsi. Kuudes sai hyvän\nlyönnin ja selvitti ruuhkaa. Viimeistä juoksua kyttäilemässä oli jo\nkolme, kun Sanni vuorollaan sylkäisi kämmeniinsä ja koppasi mailan.\n\n— Hei kaikki! herätteli Napoleoni joukkoaan.\n\n— Heipä hei! terästi Sanni juoksijoitaan.\n\nHeti ensi lyönnillään hän säväytti vasemmalle voimallisesti kiirivän\nmaannuoliaisen, mutta toinen sivustamies pysäytti ja koppasi sen\ntaitavasti. Sanni kiljaisi juoksijat paikoilleen. Mistä ihmeestä hän\nnuoliaisensa kohtalon niin hyvin arvasikin?\n\nToinen lyönti sattui yhtä nasevasti, suunta vain kohti Napoleonia, joka\nkunniaa tehden iski kantapäänsä yhteen. Pallo palasi lukkarille. Sanni\nvarautui viimeiseen lyöntiinsä. Vasemman sivustan nuoliainen siitä\ntulisi, se näkyi selvästi. Koko kenttä odotti hievahtamatta. Pallo\nheltisi lukkarin kädestä. Salamannopeasti Sanni sätkähti sivuun ja iski.\n\n— Hei, Reino! Pidä varasi! Erkki keskikentältä huudahti. Mutta se\noli jo myöhäistä. Sannin nopea nuoliainen pyyhkäisi oikeanpuoleista\nkalkkiviivaa, hyppeli kuin harmaa hiiri. Reino myöhästyi sekunnin\nmurto-osan. Karkulainen hypähti männyn ohitse, pujahti aidan alitse,\nsamaan riemuun ojan ja maantienkin ylitse.\n\nSanni heitti mailan, hypähti ja kiljaisi lähtökäskyn. Pesät tyhjenivät,\nlyöjät huusivat, kaksi kulmuriakin palaneiden häpeäpenkillä ääneen\nhihkui ja kiljahteli. Riemukas kaiku vastaili Yläkylän metsistä.\nIloinen koira jossakin päin haukahteli.\n\nSanni vei koko joukkonsa läpi, itselleen hän nykäisi viidennen juoksun\nja kunnialyönnin. Reinon silmiä hämärsi, kurkussa niin oudosti kiristi,\nkun hän maantien takaa kanervikosta etsiskeli karkulaista, Uhkaavan\nnäköinen Napoleoni katseli, koko hänen kenttäjoukkonsa äänettömänä\ntuijotteli.\n\n— No, sattuuhan sitä! lohdutteli Päivärannan isäntä Reinoa ja\nalakyläläisiä.\n\n— Sattuu, väliin hyvinkin sattuu! myönteli opettaja Yläkylän puolesta.\nMutta Reinon mielestä se oli laiha lohdutus, parempi kuin ei olisi\nsanonutkaan.\n\nPuolet vaihtuivat kohta tämän jälkeen. Sanni hääräsi ja touhusi\nkentällä. Napoleon luetteli lyöntijärjestyksensä kuin aapiskirjasta.\nReino joutui viimeiseksi.\n\nAika hyvin alakyläläisetkin löivät, mutta muuten heillä tänään tuntui\nolevan huono viuhka. Ensimäisellä vuorolla saatiin vain yksi juoksu.\nSen toi Napoleon itse. Reino ei tässä vuorossa päässyt ollenkaan\nlyömään. Se oli hänestä yhdentekevää.\n\nEi yläkyläläisilläkään toisessa vuorossa ollut enää sellaista onnea.\nYhden juoksun he vain saivat. Paljon sittenkin oli heillä etumatkaa.\nPeli puolimatkassa, voitto jo selvä. Jälleen vaihtui vuoro.\n\nEnsimäinen läpäisi, toinen ja kolmaskin kiritaipaleesta selvisi.\nVille ja eräs pikku tyttö löivät enää ennen Reinoa. Ville iski\nlyhyitä nuoliaisia. Milteipä kaikki lyöjät täällä yrittivät vain\nnuoliaisia. Puolustuskin oli järjestetty tätä silmällä pitäen. Sannilla\nerittäinkin. Takakenttä oli milteipä tyhjä...\n\nReino koppasi mailan ja iski heti hartiavoimalla pitkän, vetävän\nilmalyönnin. Se sattui! Se oli riittävän korkea, ei liiaksi sentään.\nPerämies juoksi, mutta suoraan, kiitävä pallo oli häntä nopeampi.\n\n— Mene! Tulkaa! huusi Napoleon.\n\nReino viivästyi vähän, mutta lähti kuitenkin. Kaikki pesät tyhjenivät.\nPerämies paineli pallon perässä kuin kiiliäinen. Sanni kiljui ja\nkihisi. Kenttä kiehui ja kuhisi. Pallo lensi välikopparin kautta ja\npysähtymättä edelleen. Ensimäiset juoksijat ehtivät jo maaliin —\nkolmas, neljäs. — Enää puuttui vain lyöjä ja eräs pieni tyttö. Pallo\nkiiti heidän ylitseen. Lukkari kyttäsi räpyläkäsi koukistettuna kuin\nsaalista vaaniva haukka. Jos hän onnistuisi, niin kaksi palaisi.\nReino veti kuin sadan metrin viestissä. Hän kuuli pallon kopsahtavan\nodottavan käteen... Kiinni tarttumatta se putosi maahan. Vielä kaksi\njuoksua saatiin. Koko kenttä kohahti.\n\n— Voi sinuas, sinä mätäräpylä! Sanni torui ja kaakatti.\n\n— Hyvä!\n\nNapoleon sanoi ja koppasi mailan maasta. Seurasi hänen lyöntivuoronsa.\n\nHän sai siitä juoksun, ei muuta. Reinon vapaalyönti jäi\ntuloksettomaksi, koska pian tämän jälkeen vaihtui vuoro. Viimeisissä\nerissä käytiin tiukka kamppailu, jännittävämpi kuin milloinkaan ennen.\nSe päättyi tasapeliin, yhdeksän yhdeksää vastaan.\n\nSe oli tulos, johon kaikki voivat olla tyytyväisiä. Mutta opettaja oli\ntyytyväisin kaikista.\n\n— Enemmän tällaisia iltoja! Nuo kaupunkilaiset ne ovat kuin\nhiivasieniä! Vielä enemmän niitä pitäisi tänne saada! Se antaisi\nelämällemme kelpo säväyksen! Ja heille itselleen se vasta oikein\nterveellistä olisi.\n\nNäin hän kehui, säväytteli väliin ja auringonsäteet hänen\nnenäkakkuloissaan iskivät kirkkaita salamoita.\n\nEnnen joukkojen hajaantumista myös kerhoneuvoja siihen joutui, kuin\nkutsuttuna polkupyörällään kentälle vierähti. Ehkä olikin kutsuttu.\nSellainen kyllä sopi niin opettajan kuin Päivärannan sedän säväyksiin.\n\n— Mainiota! Jälkiruoaksi saamme nyt kotirintaman tilanneselostuksen!\nhuudahti opettaja.\n\n— Tässä viheriäisellä kentällä heti tuoreeltaan sen nautimme! täydensi\nPäivärannan setä.\n\n— Istukaa kerhopiiriin! komensi opettaja.\n\nSe tapahtui nopeasti. Neuvojaneiti löysi itsensä pian kolmenkymmenen\nkiinalaisen keskeltä. Siitä motista e: leikillä enää livistetty.\nTilanneselvitys oli ainoa pelastus.\n\nHänellä ei ollut papereita, ne nähtävästi olivat pyörälaukussa.\nMutta selvisi hän siitä ilmankin, kun selvittämään pääsi. Paljon\nhyvää työtä oli jo tehty, tekemättä sama määrä, ehkä enemmänkin\nvielä. Rikkaruohosotaan oli jokaisen varustauduttava! Kevätkesän muut\ntuholaiset, kirpat, toukat ja jaloin juoksevaiset, oli hyvissä ajoin\nmotitettava. Ammattitaitoa ei näyttänyt puuttuvan, kun vain hyvää\nharrastusta riittäisi.\n\nNäin hän neuvoi ja puheli ja pelastui kunnialla motista. Siitä ilosta\nhän tarjosi jälkiruokaa, joka maistui kiinalaisista vielä paremmalta\nkuin sammakot ja etanat.\n\nOsuuskauppa oli ryhtynyt välittämään jo vihanneksia kaupunkiin. Kaikki\nkelpasi ja kävi kaupaksi hyvään hintaan: salaatit, retiisit, porkkanat\nja punajuuret, jopa nokkoset. Ja varhaisperunat! Onnenmyyrä, kenellä\nniitä viikon parin kuluttua myytäväksi olisi vaikkapa vain muutamia\nlitroja.\n\n— Kahden viikon kuluttua niitä olisi monella! opettaja keskeytti.\n\n— Niiden kasvua kahden viikon kesäisinä päivinä voitaisiin paljonkin\njouduttaa, Päivärannan setä käytännön miehenä tähdensi. Siihen\nneuvojaneiti heti tarttui, ehkä hänellä ei muuta sanottavaa enää\nollutkaan.\n\nVarhaisperunan taimia on ahkerasti harattava, keveästi mullattava,\nmahdollisuuksien mukaan myös lannoitevesillä kasteltava. Se maksaisi\nvaivan.\n\nKerhoneuvoja oli puhunut puhuttavansa. Mottipiiri aukeni ja neuvokas\nvanki pääsi vapauteensa jälleen. Huomispäivänä hän varmasti pyörähtäisi\nmonessa paikassa. Oli syytä panna kuokat ja harat heilumaan jo senkin\nvuoksi. Kukapa tuollaiselle kehtaisi näyttää ruokkoamattomia palstoja.\n\nSovittiin viikon kuluttua tapahtuvan uusintaottelun ajasta.\n\n— Silloin ette pääse omillenne juuri näin helpolla, uhkasi Sanni\nräpyläänsä heristäen.\n\n— Perästä kuuluu! heitti Napoleon olkapäänsä ylitse.\n\nHän on kyläsuutarin poika, puolikuntoinen suutari jo itsekin!\nKotimatkalla Ville sen Reinon korvaan kuiskasi niin kuuluvasti, että\n\"suutari Napoleon!\" helposti sen kuuli. Ei värähdystä kasvoissa! Ei\nmissään merkkiä, että hän olisi välittänyt siitä. Aika intiaani!\nPallopäällikkö eri luokkaa!\n\n— Joudatko tänä kesänä meille tuorerehua valmistamaan? Päivärannan setä\ntiedusti häneltä.\n\n— Joudan! vastasi Napoleon.\n\n— Huomenna aloitetaan. Tule aamulla!\n\n— Tulen! Hyvästi!\n\nSiellä Napoleon jo meni omaa tietänsä suutarin mökille. Oli jännittävää\nnähdä hänet heinähanko kädessä. Uutta ja kiintoisaa olisi myös huominen\ntyö, tuorerehun valmistus. Siitä oli ollut puhetta. Oli katseltu tyhjää\nsäiliötä ja suuria täysinäisiä happopulloja.\n\nReino jättäytyi toisista, hyppäsi ojan yli ja istui kivelle. Pieni\nsisilisko livahti kiven reunan ylitse, pysähtyi liikkumattomaksi kuin\nharmaa tikku. Siinä oli sen taito ja voima, Napoleon hänkin omaa\nluokkaansa. Suurta \"rakennushirttä\", havunneulasta kiskova muurahainen\ntuossa toinen, kukkuva käki kolmas. Kuka neljäs? Vaikkapa vähäinen\npallopelin kenttämies, joka pallon päästi livahtamaan. Tappio ja\nvoitto, viisi viittä, tempaus munausta vastaan. Verraton päivä!\nHuominen ei varmaankaan hullumpi. Oli jännittävää päästä heinätöihin\nNapoleonin toverina.\n\n\n\n\n14.\n\n\n— Niittokone jo rapisee! Pojat herätkää!\n\nErkki juoksi ikkunaan. Myös Reino unimielissään oli jotakin rapinaa\nkuullut. Hänkin kiiruhti katsomaan. Mutta Ville veteli unia kuin\nseinähirsiä.\n\n— Haravaa pääset ajamaan! Senkin unikeko!\n\n— Kekoko! urisi Ville.\n\nErkki kiskaisi koko miehen peittoineen ja lakanoineen lattialle. Muu\nsiinä ei auttanut.\n\n— Mikä nyt? Onko joku sinulta housut varastanut? Ville istui lattialla\nunisia silmiään hieroen. Hän selvisi siitä. Haravakoneen pukkia hän\nsentään ei halunnut luovuttaa.\n\nEilinen Napoleon, se puolikuntoinen suutari, siviilissä vain Heikki,\nodotteli heitä jo pihamaalla. Kenttäharmaa univormu hänellä yhä\nvieläkin oli, mutta jalassa pitkävartiset kumisaappaat. Setä tuli\nviikatteineen heinäpellolta. Hänen perässään astuskeli Pekka letkuvin\nsäärin. Auringonnoususta alkaen hän oli ollut apilaa kaatamassa.\n\n— Siellä on teille, pojat, tuoretta säilötavaraa, kehahteli hän.\nKorvike myös hyvin maistui. Kolme kuppia hän imaisi yhteen menoon.\n\n— Mistä tuo Luojan hyvyys riittää sinulle! nurisi Miina.\n\n— So, so, ole huoleton!\n\n— Luojan hyvyys on loputon! lohdutteli Pekka häntä.\n\nKahvia juotaessa tehtiin työnjako. Ville tosiaan pääsi haravan pukille,\ntytöt heinää kokoamaan, pojat säiliön viereen ajamaan. Isot naiset\navustaisivat, minkä töiltään kerkisivät. Isäntä ja suutarin Heikki\nryhtyisivät säilömään. Tehtyä työnjakoa vastaan ei kellään ollut\nvalittamista, kaikkein vähimmin Pekalla, joka hetken vielä heinää\nkaadettuaan pääsisi myllyyn. Se vastasi Pekalle milteipä kirkkomatkaa.\n\nTytöt ja Erkki riensivät hankoineen ja haravoineen pellolle. Reino jäi\nPekalta hevosta odottelemaan.\n\nPekan kaatama apilalohko tuoksui kuin kukkatarha. Kukkia siinä kaadettu\nolikin, liljan valkoisia, tuoreen punaisia mahdottomat määrät. Kirsti\nheittäytyi pellolle syleilemään ja haistelemaan niitä. Vasta niitetyn,\njuuri kukkaansa puhkeavan apilan tuoksu oli jotakin hurmaavaa. Siinä\noli eteläntuulta, kesän aurinkoa ja taivaan mannaa! Ei ihme, että\nmehiläiset sitä riensivät pitkien matkojen takaa etsimään.\n\n— Pois alta, taikka järveen ajan!\n\nVille sieltä tulla touhusi laahusharavoineen. Hän jätti lähemmin\nselittämättä, itsekö hän aikoi ajaa järveen, vai Kirstinkö halusi sinne\nheinäkääröjensä matkassa kieritellä. Hauskasti hänen haravansa vain\nheinät laahasi. Kun kasa tuli riittävän suureksi, niin koneen kampa\nitsestään nousi. Tuota varmaan olisi osannut tehdä kuka tahansa. Eihän\nsiinä muuta kuin istui ja katseli. Mutta Ville kylläkin oli mahtavaa\npoikaa, kun hän sieltä liikkuvalta valtaistuimeltaan tavallisia maan\nmatosia katseli.\n\nReinokin jo siihen joutui kumipyörärattaineen. Heti päästiin kuormaa\ntekemään. Nopeasti se neljältä talikkomieheltä kävi, vaikka heidän\njoukossaan olikin kaksi naista. Tasalaiteilleen nostettu kuorma lienee\nollut riittävän raskas. Sitä mieltä oli ainakin Leimu. Se päristi,\nastui, eikä pysähtynyt enää. Ajosillan lähestyessä se otti vauhtia.\nSen raudoitetut kaviot iskivät kipunoita kivestä. Yksi humaus vain ja\nkuorma seisoi ullakolla säiliötornin vieressä.\n\n— Sieltäpä vauhdilla tullaan! isäntä ihmetteli. Mutta toimeksi he\nitsekin olivat laittaneet. Rehuvaaka häkkilavoineen riippui orressa.\nSäiliön luukku oli auki, kumikannut, happopullot ja vesitiinut, kaikki\njo paikoillaan. Kovin salaperäiseltä heidän puuhailunsa näytti,\nniinkuin jotakin fysiikan koetta olisivat valmistautuneet suorittamaan.\nKokeilua tuorerehun valmistus oli ollutkin pari vuosikymmentä\naikaisemmin. Muutamissa paikoissa se oli sitä yhä vielä, Päivärannassa\nkuitenkin jo yhtä, luonnollinen toimitus kuin heinänteko muutamaa\nviikkoa myöhemmin.\n\nEnsiimäinen rehukuorma punnittiin. Seuraavat arvioitiin sen mukaisesti,\njos kuormantekijät vain osaisivat tehdä samansuuruisia.\n\n— Oliko se niin tarkkaa?\n\n— Kyllä! Säilykeliuosta käytettiin määrätyt litrat määräkiloille\nheinää. Siinä virsta, missä tolppa! Vanhojen sana, nykyhetken vaatimus.\n\nNäin isäntä puheli, samalla kun nosteli heinää vaakaan. Satoisan\njoustavasti se häneltä kävi. Vaakahäkki täyttyi nopeasti, merkittiin\nmuistilautaan ja tyhjennettiin alas. Heinäniput humahtelivat hauskasti\ntyhjän säiliön pohjalle pudotessaan. Ensimäinen kuorma meni eikä\ntuntunut missään. Niinkuin kissa olisi räsymattoon kääräistynä luukusta\ntipautettu. Seitsemänsataaviisikymmentä kiloa! Reinon täytyi varta\nvasten kurkistaa säiliöön, joka näin kauan oli häneltä suuruutensa\nsalannut.\n\nSitten heillä oli jo kiire uutta kuormaa noutamaan, kuormaa kuorman\njälkeen. Muutoin ei säiliö täyttyisi koko kesänä.\n\nTytöt pellolla olivat kasanneet heinää kokoon. He olivat sitoneet\npäähänsä apilaseppeleetkin. Karjakko-Anni heistä komein ilmestys oli.\nHän loisti ja hymyili kuin nuori morsian, mahtoi ollakin. Ainakin Miina\njoskus näin vihjaili.\n\nRivakasti heiltä työ jo kävi. Reino sai milteipä aina ajaa ja kuorma\ntäyttyi ihan silmissä. Pojat arvioivat sen ensimäisen suuruiseksi.\n\nMitä ajatteli Leimu? Se vastasi teoilla. Pian jälleen sen kaviorauta\najosillasta tulta iski. Humaus kävi suuressa ovessa.\n\nHeikki hääräili alhaalla liuosruiskuineen. Kumisaappaat, kumiruisku,\nkumikintaat. Eristyskaapelia kohta koko mies! Mitä tuollainen\n\"kumittaminen\" oikein merkitsi?\n\n— Happoliuos on syövyttävää myrkkyä.\n\n— Myrkkyäkö? Eikö se syövytä sitten myös lehmien hampaita ja\nruoansulatuselimistöä?\n\n— Sinä et ole ensimäinen, joka sitä epäilee, naurahti setä.\n\n— Antaa tulla vain! Heikki alhaalta huusi. Annettiin hänelle\napilanippuja niskaan että lopsahteli. Setä kertoi happoliuoksesta\nsamalla:\n\n— Epäilemättä näin kävisi, jos liuosta juotettaisiin eläimille.\nTuorerehu kahden kolmen kuukauden kuluttua käytettynä on kuitenkin\ntäysin vaaratonta. Tämä on sekä tieteellisesti että käytännöllisesti\nkokeiltu. Kas niin! Antakaa painua taas!\n\nLeimu ymmärsi sen lähtökäskyksi. Siksi se olikin tarkoitettu.\n\n— Nyt tehdään töitä!\n\n— Päivällisaikana mennään uimaan!\n\nPojat puhelivat. Leimu myönteli korvillaan, paineli eteenpäin että\npelto jytisi.\n\nKahdeksan kuormaa ajettiin aamiaisiin mennessä. Kuusituhatta kiloa\nsäiliössä! Se oli saavutus, jonka jälkeen kaurapuuro tuoreen maidon\nkyyditsemänä maistui.\n\n— Tämä on hyvää, todisti Napoleon. Siihen ei ollut lisättävää muilla\nkuin emännällä, sitä samaa, puuroa ja maitoa. Hän täytti uudelleen\nlautaset ja lasit, jotka vaivattomasti tyhjenivät. Se kävi kuin\ntuorerehun valmistus pellolla ja navetassa, yhtä taitavasti ja nopeasti.\n\nAamiaisen jälkeen kiiruhdettiin jälleen töihin. Rehu tulisi sitä\nparempaa, mitä tuoreempana se saataisiin säilötyksi. Ullakolla kuormia\npurettaessa keskusteltiin tuorerehusta edelleen. Reino oli halukas\nsaamaan lisätietoja. Isännän selityksissä ilmeni sellaista, joka oli\nkiintoisaa myös Erkille ja Heikille.\n\n— Kuuntelin viime keväänä, kun eräs agronoomi radiossa piti esitelmän\ntuorerehusta, aloitti Reino.\n\n— Mitä muistat siitä?\n\n— Esitelmöitsijä sanoi, että lehmät tuorerehua saadessaan antavat\nvitamiinirikkaampaa maitoa. Onko se totta?\n\n— Kyllä.\n\n— Onko se tutkittu?\n\n— Tiedemiehen tarkkuudella. Käytännössä myös. Sellaisia tutkimuksia te\nitsekin teette joka päivä.\n\n— Mekö tutkimuksia?\n\n— Mitähän isä tuolla taas tarkoittaa?\n\n— Sitä, mitä sanoin. Mielihyvällä kesäistä maitoa nauttiessanne te\nsamalla olette koekaniineja. Tulokset näkyvät elämän vireytenä,\nloistavat kasvoistanne.\n\n— Mutta eihän meidän lehmille kesällä tuorerehua syötetä.\n\n— Vai ei syötetä! Ajattelehan asiaa vähän tarkemmin! Erkki nojasi\nhankoonsa ja ajatteli.\n\n— Ai, ruohoa laitumella!\n\n— Tuota minäkään en huomannut.\n\n— Enkä minä! myönsi Napoleon alhaalta. Säiliö tuntui olevan kuin paras\nmikrofooni.\n\n— Kesämaito on kyllä paljon parempaa kuin mitä talvella kaupungissa\nsaamme, sen tilkan kuin saamme, todisti Erkki.\n\n-— Ja sellaista viiliä kuin täällä olemme syöneet, en ole kaupungissa\nsaanut kesällä enkä talvella.\n\n— Tämä kaikki hyvyys saa alkunsa tuorerehusta, jota lehmät runsaasti\nnauttivat laitumella. Siitä ne saavat kesän tuoretta voimaa, joka\nmaidon muodossa siirtyy ihmisiin.\n\n— Ja vasikkoihin.\n\n— Niihinkin! Mutta vielä asiaan mennäksemme. Tällä tavalla säilötty\ntuorerehu pidättää milteipä kaikki rehun kesäiset ominaisuudet.\nJos talvella runsaasti voimme syöttää tätä lehmille, merkitsee se\nlähipitäen samaa kuin käyttäisimme niitä laitumella läpi vuoden. Mitä\nenemmän tuorerehua maassa valmistamme, sitä runsaammin ravintorikasta\nmaitoa saamme, tekin kaupunkilaiset. Tämä on erittäin tärkeä asia\nnykyhetkellä, jolloin elintärkeitä ravintoaineita ei ole maassa\nriittävästi.\n\n— Meidän apilapeltomme se onkin sitten vasta eri aarre!\n\n— Hyvä on, että huomaat. Mutta nyt on niin tuore heinä kuin heinäjuttu\nloppu taas. Uusi kuorma noutakaa!\n\nSe kävi kuin ammattimiehiltä, Leimu mukaan luettuna. Mehevät\napilakuormat nousivat, vajosivat säiliöön, jossa Napoleon niitä\ntaitavasti levitteli ja ruiskutteli.\n\n— Päivällisiltä päästyään pojat lähtivät uittamaan hevosia niinkuin\nLeimulle oli luvattu. Järvi oli tyyni, vesi kuin rieskamaito. Niin\nlämmintä oli ilmakin, että ihan väreili. Kärpäsetkin torkkuivat\nviitsimättä härnätä. Sudenkorennot, pienet loistolennokit, seisoivat\nilmassa värisevin siivin.\n\nMutta hevoset kahlasivat kilvan veneen edellä. Vekku täytyi pudottaa.\nSe rapisti vastaan ja kääntyi heti rantaan päin. Reino hyppäsi Leimun\nselkään ja piti kaulasta kiinni. Ratsu porhalsi sitä uljaammin,\nkorskahteli vain mielihyvästä.\n\nKilpaa heidän oli määrä uida. Reino pudottautui järveen ja roolasi.\nLeimu veteli vain \"koiraa\" tahi ehkä se oli \"hevosta\"? Kuka oli\ntutkinut, kumpi ensinnä uimaan opetteli, koira vaiko hevonen? Jos\nnyt järvessä \"koiraa\" vetävistä oli kysymys, niin ensi tilalle\noli asetettava Leimu. Rantakiville käpsähtämisessä ja uimapukunsa\nkuivattelemisessa Vekku taas oli koko joukkueen yliveto.\n\nTuorerehua tehtiin neljänä päivänä. Kaikki kotilohkojen apila oli tämän\njälkeen pystyssä, kuten Pekka sanoi. Säiliö oli täynnä ylimääräistä\nluukkuansa myöten. Syksyyn mennessä se laskeutuisi puoleen odelmasatoa\nvastaanottamaan. Rehu peitettiin pergamenttipaperilla ja laudoilla.\nNiiden päälle laskettiin väkipyörän avulla tarkoitusta varten valettuja\nsementtipainoja.\n\n— Ellei rehu tuolla nyt mätäne, niin ei sitten missään! arveli Kirsti.\n\n— Sepä tässä taika onkin, kun ei se mätäne, nauroi setä. Ihmeitä on\nmonenlaisia.\n\nMutta lehmien silmillä katsottuna iloisin ihme oli pytty ja sen\nsisältö, tuhansia kiloja hyvää tavaraa, varastoon säilöttyä kesää.\nKun se siellä syystalveen asti painuisi ja sopivasti hautuisi, niin\nmölähtelevä riemu kiertäisi ympäri pöytää.\n\nSen aiheuttajat myös saisivat palkkansa. Ravintorikasta,\nvitamiinipitoista maitoa, kesäistä eloa he saisivat talvisiin\njäseniinsä niin maalla kuin kaupungeissa.\n\n\n\n\n15.\n\n\n— Huomenta, tytöt!\n\n— Huomenta, isä!\n\n— Hyvää huomenta, setä!\n\n— Te olette varhaisia tänään. Mitä te oikein kuoputtelette siellä?\n\nIsä jätti säkkinsä tielle ja asteli tyttöjen luo kerhomaalle. Se oli\nrikkaruohoista vapaa, hiljakkoin harattu ja kasvukuntoinen.\n\n— Minun mielestäni ei täällä näytä olevan nyt mitään tekemistä.\n\n— Meidän mielestämme paljonkin.\n\n— Nukuimme huonosti koko viime yön ja täällä nyt taas olemme.\n\n— No, johan Ihme! Vai että painajaisia ihan tunsitte! Ehkä pojat olivat\nkätkeneet ampiaisia sänkyihinne...\n\n— Tänne niitä on kätketty eikä sänkyihimme.\n\nHäntä talutettiin kädestä, sormella osoiteltiin.\n\n— Juurimatoja kaalissa! Se on tavallista tähän aikaan.\n\n— Ja tuollaisia vihreitä otuksia lehdissä! Katsokaa, hyi!\n\n— Hyi, minunkin puolestani. Mutta tällaisiin pieniin vastoinkäymisiin\nmaanviljelijän ja siksi aikovan täytyy aina varautua.\n\n— Sanotko sinä näitä pieniksi vastoinkäymisiksi? Inkeri kieritti\nkattopäreen päälle pari lihavaa vönkälettä.\n\n— Meheviä suupaloja! Jos joku kiinalainen näkisi, niin ihastuisi\nikihyväksi.\n\n— Hyi, hyi! Vihaan myös kiinalaisia, kun ajattelenkin, mitä kaikkea he\nvoivat syödä!\n\n— Etanoita ja kaalimatoja vain elääksensä. Niinkuin, nämä madot kaalia\nja kaalin juuria, me itse lanttua, kaalia ja paljon muuta. Syömme\nelääksemme... elämme syödäksemme. Elämä on näin proosallista. Mutta\nsiitä huolimatta vaalikaamme ihanteita. Tuho kaalimadoille! Sääli\nkiinalaisille! Muutenkin he raukat mahtanevat nyt olla liian lujilla,\nniinkuin me muutkin, tämän pallopahaisen kaikki eläjät. Ei kaalimatoja\nedes syötäväksi.\n\n— Tulisivat meiltä ostamaan. Kirsti roiskautti suuren madon käytävälle\nja murskasi sen.\n\n— Ilmaiseksi saisivat... vaikka inhoankin heitä, lupaili Inkeri.\n\n— Tehän kiehutte pyhää vihaa kuin ristiritarit muinoin. Se on oikein.\nPyhä viha, pyhä rakkaus. Se jättää jälkeä. Mutta miten ja minkälaisin\nasein te taistelette näitä muhamettilaisianne vastaan?\n\n— Käytävälle vain ja henki pois.\n\n— Kuumaa vettä haetaan ämpärillinen. Siinä varmasti kuolevat!\n\n— Varmasti! Mutta enpä näkemättä olisi uskonut teitä tuollaisiksi\ninkvisiittoreiksi.\n\n— Kyllähän isän on hyvä puhua, kun ei ole oma lehmä kaivossa.\n\n— Eikä matoja kaalimaassa.\n\n— Minä myönnän, peräännyn hyvässä järjestyksessä. Kuitenkin, hyvät\nuskonritarit, sallikaa minun vanhana kokeneena vähän neuvoa teitä tässä\nasiassa, että uskottomien turilaittenne tuho sitä täydellisemmäksi\ntulisi.\n\n— Sitä juuri me haluamme.\n\n— Neuvo siis, äläkä viisastele.\n\n— Lupaan sen pyhästi. Olen totinen kuin turilas itse. On olemassa\neräitä seikkoja, sanokaamme suuntaviivoja, joita ristiritarin aina\ntäytyy johtotähtenään pitää taistelussaan uskottomia vastaan.\n\n— Turilaita tarkoitat!\n\n— Vaikka niitäkin. Taistelijan täytyy olla sekä joustava että viisas.\n\n— Entä vielä?\n\n— Hänen on osattava hymyilemisen taito tappaessaankin. Sitäpaitsi hänen\ntäytyy hallita hyvin matematiikkaansa. Laskea... lämpimästi laskea...\nkylmästi laskea. On harkittava aika, miten tuon asian ja tuholaisenkin\nkanssa on meneteltävä. Kannattaako tämä yritys, vai teenkö siinä\nhölmöläisten työtä.\n\n— Isä varmaan ajattelee meidän työtämme nyt sellaiseksi.\n\n— Niin juuri! Mistä tuon noin hyvin arvasitkin.\n\n— Totta kai minä isäni ajatukset arvaan.\n\n— Tarkoittaako setä, että meidän pitäisi jättää tämä?\n\n— En suinkaan, vaan päinvastoin. Mutta ennenkuin jatkatte,\nteidän pitäisi levähtää ja sovittaa käytäntöön koulussa opittua\nmatematiikkaanne.\n\n— Tarvitaanko matematiikkaa matojen tappamisessa? nauroi Kirsti.\n\n— Kaikkea isä keksii! kummasteli Inkeri.\n\n— No, nyt te alatte tulla oikeaan matojen tappamisvireeseen. Ensin vain\nvähän sitä käytännön matematiikkaa. Laskekaapa, noin vain summittain\narvioikaa, montako juuri- ja lehtimatoa saisitte tuota menetelmäänne\nkäyttäen nitistetyksi, sanokaamme vaikkapa kymmentuntisena kesäpäivänä?\n\n— Ainakin tuhannen.\n\n— Älä, tyttö! Kymmenentuhatta minä lupaan.\n\n— Saul kaatoi tuhannen, David kymmenentuhatta, olisihan se uljas\nmäärä. Mutta sinä päivänä, jona te tappaisitte nämä, vaikkapa\nkymmenentuhatta, jokin suloisen näköinen, keltaisin siivin leijaileva\nkaaliperhonen antaisi uuden elämän sadalletuhannelle. Ja kun näitä\n\"enkeleitä\" liitelee päivän mittaan kerhopalstoillanne enemmän kuin\nteillä on sormia käsissänne, merkitsee se teille... Ja mitähän se\nmerkitseekään? Teidän se pitää ratkaista, koska kouluja olette käyneet\nja matematiikkaa harrastatte.\n\n— Me tulemme lyödyiksi tässä taistelussa.\n\n— Surkeasti hakatuiksi.\n\n— Niin tulette, ellette käytä järkeänne ja sovita käytäntöön\ntehokkaampia asoita..\n\n— Mistä me niitä tähän hätään keksimme? tuskaili Inkeri.\n\n— Ei teidän tarvitse niitä keksiä, ei muuta kuin käytäntöön\nsovittaa. Inkeri, juoksehan hakemassa minun oikeanpuoleisesta\nkirjoituspöytäkaapistani paperipussi, jonka tunnuksena on pääkallo ja\nkaksi sääriluuta! Seinänaulasta ikkunanpielestä otat samalla ruiskun.\n\n— Tiedän!\n\n— Ne molemmat tuot tänne!\n\n— Kyllä, isä!\n\nSynkkäkatseisesta ristiritarista ei näkynyt enää jälkeäkään. Perhoksi\nkeventyneenä hän liiteli kerhopalstoilta pihamaalle. Pian hän\netsittävänsä löysi. Vain pienen aikaa setä ja Kirsti kahden ehtivät\ntaistelumatematiikkaansa harjoittaa. Setä puheli:\n\n— Viljelijän sotasuunnitelma eläintuholaisia vastaan perustuu näiden\npohjattomaan ruokahaluun ja ahneuteen. Jo esi-isämme ammoisina aikoina\nolivat tämän keksineet petoeläimiä pyytäessään. Olet ehkä kuullut\nsananlaskun: Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen! Suu\nvetää tuhoon nämäkin kaverit. Kun ripottelemme makealta maistuvaa\nmyrkkyjauhetta kasvien juuriin ja lehdille, niin tuholaiset kilvan\nsyövät ja juovat itsellensä kuoleman. Viljelijän joukkomurhaajana ei\ntarvitse muuta kuin katsella ja hymyillä.\n\n— Kamalaa!\n\n— Julmaa se on, mutta ei auta. Tuholaiset on tuhottava, jos tahdomme\nelää. Siitä kai olemme yhtä mieltä.\n\n— Varmasti.\n\n— Mistä, kertokaa, että minäkin kuulen! Inkeri juoksi pellon piennarta\nruiskuineen ja myrkkypusseineen.\n\n— Tuho tuholaisille! Ei sinulla mitään sitä vastaan liene!\n\n— Lisää suolaa minä heitän siihen keittoon! Kas tässä! Vaikka en minä\nsitä osaa keittää!\n\n— Jos minä yrittäisin. Katsotaanpas.\n\nSanomatta selvää, että tytöt katsoivat. Parahiksi siihen näytökseen\njoutuivat pojatkin, jotka järvellä olivat juosseet aamupesulla\nja rautalankakatiskoita kokemassa. Pari tusinaa ahvenia ja kolme\ntupenmittaista haukea kopastansa katseli heidän puuhiansa samein silmin.\n\nInkerin tuoma tuholaismyrkky oli arsenikkipitoista seosta. Se oli\ntarkoitettu purevin suuosin varustettujen ahmattien päänmenoksi.\nSellaisia kaikki kaalin juuri- ja lehtimadot olivat.\n\nMestarimyrkyttäjä ravisteli varovasti ainetta pölyttimeen. Kukin\nviljelijä sai etsiä ja kääntää esiin \"mottiin\" joutuneiden kaaliensa\njuuret ja lehdet. Myrkkypilvi puhahti kerran pari. Sillä tavalla\nnopeasti pölytettiin kaikki tuholaisten ahdistamat kaalit. Ellei\nsadetta lähiaikoina tulisi, niin tuhoamistuloksen pitäisi olla lähes\nsataprosenttinen.\n\n— No, mitäs sanotte nyt? tiedusteli pölyttäjä nauraen.\n\n— Saul tappoi tuhannen!\n\n— David kymmenentuhatta!\n\n— Mutta meidän isä kymmenen kertaa kymmenentuhatta! sovitteli Erkki\ntyttöjen aloittamaa vanhan testamentin historiaa.\n\n— Nyt, kun työ on tehty ja voittajiksi toivottavasti päästy, voidaan\nluoda pieni historiallisluonnontieteellinen katsaus tähän ikuiseen\ntaisteluumme. Mutta istukaamme tuohon rinneruohikkoon! Järkevä\ntaistelija lepää tahi syö aina milloin ei taistele.\n\n— Meidän voimistelun maikka sanoo sitä rentoutumiseksi, muisteli Kirsti.\n\n— Syömistäkö! Älä ihmeitä! kummasteli Ville.\n\n— Ihme se olisikin sinun kohdallasi, huomautti Erkki.\n\nKaikki nauroivat, Villekin, vaikka hän ei hevin sitä tehnyt, milloin\nvitsi häntä itseään leikkasi.\n\nHe istuivat päiväsen puolella ruohikkorinteessä, pölyttäjä kerhon\nkeskellä. — Viljelijän taistelu kasvi- ja eläintuholaisia vastaan on\nyhtä vanhaa kuin viljelys itse, aloitti hän.\n\n— Siis Aatami oli ensimäinen pölyttäjä, arveli Erkki.\n\n— Ehkä hän nyppäsi vain ohdakkeen, jolla härnäsi käärmettä, jatkoi\nVille, polvet pystyssä. Hän osasi kyllä rentoutumisen taidon ehkä\nliiankin hyvin.\n\n— Aloitteentekijä joka tapauksessa se ensimäinen viljelijäesi-isämme\noli, mikä hän nimeltään sitten olikin. Otsasi hiessä sinun pitää syömän\nleipääsi... Orjantappuroita ja ohdakkeita maa sinulle kasvaa... Nämä\nsanat hänelle myös lausuttiin ja yhä lausutaan. Se on yhtä epäämätön\ntotuus.\n\nJokin lintu liverteli puistopuussa. Isä pureskeli miettiväisenä\nsuolaheinää, kuten hänellä usein oli tapana. Sitten jälleen hän jatkoi:\n\n— Mutta tämä lankeemuksemme, tämä syntiemme rangaistus, ei ole\nniin raskauttava kuin usein pyrimme sen ottamaan. Kuvitelkaapa,\nettä asuisimme vielä unelmiemme paratiisissa. Maa tuottaisi leivän\nviljelijälle kyntämättä, kylvämättä. Puut kantaisivat ja pudottaisivat\nnautittavaksemme yltäkylläisesti maukkaita hedelmiä. Ei olisi\nohdakkeita, ei juolavehnää, ei lehtikirppoja eikä kaalimatoja...\n\n— Ei tarvitsisi mitään tehdä.\n\n— Ei muuta kuin puun alla makaisi.\n\n— Omenia söisi ja rentoilisi.\n\n— Ei olisi maatalouskerhoja eikä kerholaisia.\n\n— Ei muuta kuin koreita paratiisin enkeleitä, laiskiaisia.\n\n— Oikein! Milteipä runoilijan silmillä osaattekin nähdä ja kuvata\nparatiisiamme, nauroi isä.\n\n— Olisi se hupaisaa elämää, ihasteli Ville.\n\n— Aluksi ehkä. Mutta kuvitelkaapa, että sitä riittäisi vuosia,\nvuosikymmeniä. Ei työn eikä ajatuksen vaivaa, ei tarpeeksi edes\nliikuntoa. Pelkäänpä, että meistä sellaisessa paratiisissa\npiankin tulisi hyödyttömiä kaalimatoja, ainoana haluna ja taitona\nahnasteleminen kaiken ilmaiseksi saatavan hyvän kimpussa.\n\n— Minä kuitenkaan en haluaisi mokomaksi paratiisilinnuksi, sanoi Kirsti.\n\n— Enkä minä toukaksi, lisäsi Inkeri.\n\n— Paljon hauskempaa varmaan lienee tuon toukkia tappavan linnun elämä.\nKuulkaa, mitä ilovirttä se laulaa, myötäili isä.\n\nKuunneltiin. Se oli iloinen ylistyslaulu työlle toimen paratiisissa.\n\n— Tuollainen luonto se olla pitää toukkien tappajalla\ntaistelurintamalla.\n\n— Kiiltää silmä!\n\n— Keikkuu pyrstö!\n\n— Laulaa kieli!\n\n— Maistuu ruoka!\n\n— Eiköhän maistuisikin jo? Vai vieläkö jatkuu tuo runonäytelmän\nvuoropuhelu?\n\n— Äiti!\n\n— Täti!\n\n— Mistä sinäkin siihen tipahdit?\n\n— Puusta en ainakaan. Lähtekää nyt puurolle, että joudutte metsään\nlähtemään!\n\n— Metsään!\n\n— Mitä sinne?\n\n— Eikö isä ole siitä teille puhunut?\n\n— Unohdin sen tässä paratiisin paisteessa, mutta kerkiää kai tuon\nvieläkin. Metsä ei edellämme karkaa. Puhelimme aamulla, että tänään\nlähtisimme kylpyvihtoja taittelemaan takamaan marjametsiin.\n\n— Voi ihanuus!\n\n— On siinä mulla isä. Tuollaiset unohtaa!\n\n— Kaalimatojen tähden.\n\n— Kadotetun paratiisin takia.\n\n— Me etsimme sen tänään.\n\nYhtenä iloisena parvena he pyrähtivät pihaan kuin mitkäkin\nparatiisilinnut.\n\nKalakoppa oli unohtunut pojilta. He palasivat sitä noutamaan, kantoivat\nkahden, vaikka se ei paljoakaan painanut.\n\n\n\n\n16.\n\n\nLehtoniemen vanha isäntä kääntyi jälkeensä katselemaan. Naapurin väkeä\nsiinä oli metsään menossa. Jyrkkää rinnepolkua he kiipesivät, näkyivät\nselvästi kuin kärpäset kirjan lehdellä.\n\nEdellä paineli itse isäntä kirves kädessä. Häntä seurasi ripeä emäntä,\npunamekkoinen karjakko, sitten tytärtä ja poikaa... poikaa ja tytärtä.\nMikäpä nykyajan tenavista tiesi, kuka kukin oli. Viimeisenä tassutteli\nvelikulta, Ville-poika, pata lakkina päässä. Ei maar, vitkotteli siellä\nvieläkin jokin... Koira hyväkäs, häntä pystyssä...\n\nOli siinä sakkia, kissa vieköön tuon koirankin! Pakaasia heillä\nkeikahteli selässä ja käsissä, kipat, kapat, talrikit ja lusikat.\n\nPäivärantalaisilla on aina tällaisia kotkotuksia. Hupaisaa sakkia\nkaikesta huolimatta. Tätä vaari ei voinut kieltää.\n\nHän itsekin oli tänään hupaisalla tuulella. Kalaa oli hänellä\ntavallista runsaammin kopassa. Hän roiskautti tupakkasyljen mäkeen ja\nlähti tallustamaan kotiin päin.\n\nMutta Päivärannan sakki kohosi harjun lakea kohti. Siellä he hetkeksi\npysähtyivät levähtämään. Se oli siihen sopiva paikka, kuin rajapyykki\nkahden maailman välillä. Toisella puolella aukeni avara näköala, järvi\nrantaniittyineen, kumpuilevat pellot taloineen ja pihapuistoineen.\nToisella puolella seisoi metsä, sen keskellä ruskea suolämpäre ja\nsininen lampi kuin vilkkuva silmä. Tänne tulkaa! Täällä on rauha! se\nvilkutteli. Sinne juuri he olivat matkalla, Ruuhilammen rannoille.\n\nEnnen harjulta lähtöä pidettiin pieni jälkitarkastus. Olivatko kaikki\nmatkassa? Työvälineet, ruokatarpeet, ihmiset? Kaikki oli ja kaiken\nlisäksi yksi kipparahäntäinen koira, jota Lehtoniemen vaari ensi\nhätään oli ihmiseksi luullut. Sen valtakunta alkoi tästä. Se lähti ja\nräiskähteli pian oravakuusen alla korvessa. Kaikki muutkin kohentuivat\nja lähtivät, kilvassa kipin kapin. Kivinen polku rapisi hauskasti\nheidän askeltensa alla. Metsässä pikkulintu laulaa tilkahteli.\n\nPuoli tuntia he ehkä olivat kävelleet, kun polun oikealta puolelta\nalkoi vilkahdella sinistä vettä. Se oli Ruuhilampi, kallioisten\nkumpujen ja marjametsien ympäröimä metsäjärvi. Vähäinen puro johdatteli\neräästä pienemmästä lammesta vettä siihen. Rauhan maa tämä oli.\nLammen pinta välkkyi peilityynenä, vaikka tuuli yläilmoissa tohisi.\nSudenkorennot lentelivät, suopursu tuoksahteli.\n\nEntinen leiripaikka sijaitsi puron suussa lammen rannalla. Siinä oli\nlaakea kivipöytä ja \"jakkaroita\". Soma kivihellakin vedenrajassa oli,\nvain kantta ja renkaita puuttui. Kattila ja pata voitiin hyvin sovittaa\nsiihen kivien varaan kiehumaan. Läheisissä puissa oli valmiiksi\nveisteltyjä oksanauloja nuttuja ja reppuja varten.\n\n— Isä tulta virittämään! Muu väki muutamaksi minuutiksi marjaan!\n\"Korpiteetä\" kokoonnumme tähän juomaan ennenkuin lähdemme vastametsään.\n\nEmäntä komenteli kuin vastaleivottu korpraali. Hänellä näytti olevan\nsiihen lahjoja täällä korvessa.\n\nIsäntä alkoi veistellä tervaspilkkeitä kahvitulen virikkeiksi. Muu\njoukko pyrähti nauraen marjametsään.\n\nMustikat avoimilla mailla olivat parhaillaan ja niitä olikin aika\ntavalla. Lammen rannalla, auringolle avoimissa nevamättäissä, ne olivat\nkasvaneet mustan viinimarjan suuruisiksi. Tytöt keksivät hyvän paikan\nja jäivät siihen. Pojat kiipesivät ylemmäksi mäkeen.\n\nMutta karjakko-Anni kyyristyi mättään taakse kuin lehmän viereen. Hänen\nhymyilevät kasvonsa loistivat, kun hän veteli molemmin käsin. Tuota\nmenoa hän ei litraa kauankaan lypsäisi. Kirsti myös jo innokkaana\nmättäänsä laidassa hääräsi.\n\nMutta Inkeri ei tahtonut päästä alkuun, vaikka marjoista suinkaan\nei ollut puutetta. Metsän jylhä hiljaisuus, sinisen veden välitön\nläheisyys ja suokasvullisuuden voimakas tuoksu riistivät hänet\nvaltoihinsa nyt kuten ennenkin näillä kesäisillä retkillä. Niin\nriemastuttavan tuoretta ja ihanaa täällä oli kaikki. Suuret\nrypälemustikat hyllyvissä mättäissä olivat vain osa siitä, kuin sinisiä\nkoristenappeja uudessa puserossa.\n\nInkeri kokosi varsinipun käteensä ja alkoi poimia mustikoita siitä.\nSe oli hänen tapansa. Oli somaa koota sellainen vihko ja tyhjentää\nse yksin marjoin. Se odotti kuin lammas keritsijän sylissä. Samalla\ntavalla se myös selkäänsä räväytti, kun tyhjentyneenä pääsi uutta\n\"villaa\" kasvattamaan.\n\n— Korpitee kiehuu! Joutukaa juomaan! huuteli emäntä sinisen savun takaa.\n\nAnnilla oli lähes litra mustikoita, tytöillä kummallakin puoli, pojilla\nei juuri mitään.\n\n— Aika oli liian lyhyt!\n\n— Mustikoita ei kasva mäellä! valittelivat pojat.\n\n— Ja mikäli kasvaakin, niin ovat painuneet parempiin suihin! arveli\nisäntä nauraen.\n\nMutta korpiteen mehusteeksi riitti Annin astiassa mustikoita.\nTurhaan hän ei ollut pitäjän lypsymestari ja hienon lusikkasarjan\nomistaja. Nähtävästi hän olisi ollut eittämätön mestari myös marjan\n\"lypsämisessä\", jos tällaisia mestaruuskilpailuja olisi toimeenpantu.\n\nPaitsi mehuksi puserrettua mustikkaa, saattoi jokainen täydentää\nkorpiteensä väriä ja makua sellaisilla lisäkkeillä kuin itse halusi.\nKorviketeetä, montakin laatua, löytyi riittämiin ympäristöstä.\n\nKun tee oli juotu, aloitettiin varsinainen työ, vastojen teko. Isäntä\netsi ja kaatoi raudaskoivuja. Lampeen viettävän kalliolaakson koivut\nolivat milteipä järkiään niitä. Joukossa oli muutamia visakoivuja,\nmutta ne olivat arvopuita. Jo ennen sotaa kilo visakoivua oli maksanut\nyhtä paljon kuin kilo sokeria.\n\n— Painoiko myös yhtä paljon? tiedusti Ville, hänen kun aina piti\npiirtää Eskon puumerkkinsä joka paikkaan, visakoivun kylkeenkin. Mutta\ntoiset katselivat suurella kunnioituksella puuta, joka oli sokerin\narvoista. Mikä siinä niin paljon maksoi? Mitä visakoivusta tehtiin?\n\n— Hienoa pintavaneeria, ohuita liuskoja kuin kirjanlehtiä.\nVisavaneerilla päällystettiin lipastojen kansia, kirjoituspöytiä,\nyleensä kaikkein kalleimpia, taiteilijoiden sommittelemia puutöitä.\nJa sellaista arvopuuta kasvoi villinä Suomen metsissä! Muutamien\nvuosikymmenien kuluttua visakoivut tuskin olisivat enää tällaisia\nharvinaisuuksia. Niitä oli ryhdytty kasvattamaan kuin omenapuita.\nPäivärannassakin oli niitä jo kahtena kesänä istutettu. Taimet olivat\nhyvin menestyneet ja alkaneet kasvaa.\n\nIsäntä kaatoi koivuja. Pojat pikku kirveillään karsivat niitä,\nLehtevät oksat koottiin pehmeälle sammalmatolle yläkalliolla, jossa\nvastasvarpujen taitteleminen alkoi.\n\nTaitoa tarvittiin tässäkin, kuten kaikessa työssä. Korpikorpraali ja\nlypsytaituri näyttivät olevan vanhoja mestareita. He saivat seuraajia,\nkenties kilpailijoita, kun muutama tunti harjoiteltaisiin. Tosin\nvarpujen taitteleminen ei ollut mikään konsti, mutta niiden vastoiksi\nnitominen oli. Siitä ei tottumattomalta aluksi tullut yhtään mitään,\npaitsi jos pakettinarulla tahi rautalangalla nitoi.\n\n— Pihaluudan saattoi sillä tavalla nitoa, sanoi isä.\n\n— Se vei tunnelman, lisäsi Anni.\n\nHarjoiteltiin \"tunnelmavastojen\" tekoa. Mutta ensin oli niteiksi\netsittävä pitkän huiskeita koivunvesoja. Niitä löytyi vain tiheistä\nviidakoista. Hyvä näin, tällöin kukaan ei voinut ottaa koivunvesoja\nmetsänhoidollisesti sopimattomalta paikalta. Nidevitsa oli\nhuolellisesti karsittava, puukolla aisattava ja notkeaniskaiseksi\nväännettävä. Tämän taidon hankkiminen vaati aika tavalla harjoitusta.\n\nEsi-isät ja -äidit olivat olleet mestareita väännetyn vitsan\nkäsittelyssä. He olivat tehneet siitä paitsi vastojen ja luutien\nniteitä, myös koppien korvia ja sankoja, aisojen pitimiä, jopa länkien\nrahkeita. Suurta vitsaa vain oli hyvin vaikea nöyräksi kiertää.\n\"Nuorena on vitsa väännettävä\", jo sananlaskukin neuvoi. Mutta nuorten\ntekijöiden ensimmäisistä niteistä kuten vastoistakin pyrki tulemaan\n\"susia\". Niteet katkeilivat, pannat kiertyivät tökerösti. Uudestaan oli\naloitettava! Ennen sitä aikuisten työtä huolellisesti tarkkailtava.\nMikään muu ei auttanut. Erkki ja Inkeri olivat jo edellisinä kesinä\nharjoitelleet, mutta liian hyvin se ei käynyt vielä heiltäkään.\nParhain tekijä näytti tulevan Reinosta. Hänen jokainen uusi vastansa\noli edellistä parempi. Viides nähtävästi olisi kelvannut vaikka\nmyyntimarkkinoille.\n\nNiin he istuivat kalliosyvennyksen lämpöisessä mättäikössä ja nitoivat\nvastoja kymmenittäin. Välitöikseen miehet kaatoivat ja karsivat\nkoivuja. Oksia tarvittiin paljon, koska vain sileälehtiset raudaskoivut\nkelpasivat. Mutta avopaikoilla kasvavat kauneimmat ja lehtevimmät\nkoivut jätettiin. Niinkuin navetastakaan ei poistettu parasta, vaan\nheikoin, niin oli järkevän maamiehen myös metsässään meneteltävä. Puita\nkaadettaessa oli aina pidettävä mielessä, ettei hakkauksen vuoksi\nmetsään tullut tarpeettoman suuria aukkoja ja että hyvät siemenpuut\nsopivin etäisyyksin jäivät huolehtimaan jälkikasvusta. Kituliaat,\nkuivalatvat ja epämuotoiset puut oli ennen muita poistettava,\nvarsinkin mikäli ne olivat esteenä luonnollisesti kehittyvien,\nvaikkapa pienempienkin puiden kasvulle. Sama menettely ja seuraus kuin\nkerholaisten juurikasvimailla. Oikein toimitettu harvennus maksoi\npalkkansa luonnossa niin viljelysmailla kuin metsässä.\n\nNäin isäntä puheli, merkitsi koivuja ja kaatoi niitä.\n\n— Miksi setä merkitsee puut, vaikka itse kaataa ne? tiedusteli Reino\npuita kärsiessään.\n\n— Vastaan sinulle jälleen sananlaskulla, jonka aikaisemminkin lienet\nkuullut. Parempi päivä harkita, kuin viikko väärin tehdä! Näissä\nmetsänhoitoasioissa se pitää paikkansa paremmin kuin missään muualla.\n\n— Muuten ammattimiesten kesken tuollaista pilkkomista sanotaan\nleimaamiseksi, huomautti Ville tietäväisenä.\n\n— Meidän \"ammattimiesten\" kesken on leimaaja aina korkeampaa\narvoluokkaa kuin varsinainen metsämies, halkosouvari ja tukkijätkä,\njatkoi Erkki, osoittaen tietävänsä metsäasioista vieläkin enemmän kuin\nnäsäviisas pikku veli.\n\n— Arvonsa ja ansionsa kullakin, naurahti isä. Mutta hakkaaja ja\nleimaaja voi olla samakin mies, kuten nyt ja useassa tapauksessa\nmaanviljelijäin metsätöissä on asianlaita. Hakkaajana hän on\nyksitotiseimpi, lyhytnäköisempi, jos niin tahtoisi sanoa. Hän katselee\ntällöin tavallisesti vain yhtä puuta liian läheltä. Leimaajana hän\ntarkastelee puuta kauempaa, tutkii sen runkoa ja latvaa. Hän näkee\npuuryhmän, koko metsänkin yhtenä kokonaisuutena. Hakkaaja sen sijaan\nhuomaa vain sen puun, jota milteipä vihaisena iskee. Tässä minun\nkäsittääkseni on suurin ero meidän \"ammattimiesten\" kesken.\n\nSiinä Reinon mielestä olikin eroitusta riittämiin asti. Tämän\nselityksen perusteella hän nyt jo hyvin käsitti, miksi puut leimattiin\nennen hakkaamista, vaikka ammattimies olikin sama. Naisväki huuteli\njo lisää vastasoksia. He veivät niitä sylin täyteiset kantamukset.\nKuljettajaa ei näkynyt, ääni vain kuului vihreän kuorman alta.\n\n— Minulla on teille hauska ehdotus. Mitä sanotte siitä? tiedusteli\nemäntä.\n\n— Sano se, niin sanomme sen heti, kehoitti Ville.\n\n— Huudamme, että metsä raikuu, vahvisti Erkki.\n\n— Ehdotan, että lähdemme yhteistoimin hankkimaan päivällistä, ilmoitti\nemäntä.\n\n— Hei, hurraa! Eläköön!\n\nHe huusivat, että metsä kajahti. Sivusta seurannut sudenkorentokin sitä\nsäikähti ja ampaisi matkoihinsa.\n\nLeiripaikalle astellessa tehtiin toimintasuunnitelma. Emäntä\nluonnollisesti lupautui emännöimään. Hän kuorisi perunat ja keittäisi\nkeiton. Isäntä pilkkoisi puut. Tämän lisäksi hän lupasi hankkia\njälkiruoan, jos vain saisi pari tyttöä apumiehikseen. Kirsti ja Inkeri\nlupautuivat hänelle \"apunaisiksi\". Anni pääsi jatkamaan äskeisiä\nharjoituksiaan mustikan lypsäjänä. Pojat valtuutettiin onkimiehiksi\nkeittokalaa hankkimaan. Viisi kalaa mieheen annettiin heille urakaksi.\nJos joku enemmän onkisi, niin sitä kalaisampaa keittoa saataisiin.\nJoukko pyrähti kukin tehtäviinsä. Pojilla riitti vähän aikaa äänekästä\ntouhua onkiensa ja matojensa jakamisessa.\n\nErkki ja Reino lähtivät kiertämään lammen rantaa kumpikin eri puolta.\nVille käveli kauemmaksi jyrkän kallion nokkaan, jossa hänellä viime\nkesänä oli ollut mainio ahvenpaikka. Suuria kelohonkia oli aikoinaan\nkaatunut lampeen. Reino kiipesi yhdelle niistä ja heitti onkensa veteen.\n\nTuskin hänen siimansa oli suoraksi ehtinyt, kun kala jo tärppäsi. Se\noli pieni ahven, musta kuin uunitakasta kaivettu hiili. Yhteen menoon\ntuli toinen ja kolmas, kymmenkunta pientä ahventa. Hän sai heittää ja\nirroittaa yhden toisensa jälkeen. Tätikin huomasi tämän puron suussa\nperunoita huuhtoessaan.\n\n— Taidat pistää urakan selväksi kaikkien kalastajien puolesta.\n\n— Nämä ovat vain pieniä.\n\n— Keitossa käyvät mainiosti laatuun!\n\n— Entäs tällaiset! huudahti Erkki, heittäen aikamoisen vonkaleen\nnevalle. Villestä näkyi vain lippalakki kiven takaa. Reinon onkea\nlakkasi syömästä. Hän muutti paikkaa pienelle vesikivelle jyrkänteen\nalla ja veti kohoaan ylemmäksi, koska siinä tuntui olevan syvää.\n\nKuului etäistä ukkosen jylinää, mutta pilviä sentään ei näkynyt missään\npäin. Uudessa paikassa kala ei nykäissyt alkuunkaan. Ehkä ne olivat\nkarkoittuneet ukkosen vuoksi. Toisella rannalla Erkki sentään näkyi\nheittävän jälleen kalan, joka hypähteli ruohikossa. Villen vapa kallion\ntoisella puolella ei nousut, ei lakin lippa liioin liikahtanut. Se\npoika oli totinen kuin ahven, vaikka leivätöntä sanaa tuskin sanoa\nosasi. Turha siinä oli onkia, sama vaikka kaivossa olisi vapaansa\nriiputtanut. Reino hypähti rannalle ja joutui pian Villen paikalle.\nPieni keskustelu syntyi heidän välillään.\n\n— Eikö syö?\n\n— Syö, tuo itikka.\n\n— Minä tarkoitan kalaa.\n\n— Kalaa minäkin tarkoitan.\n\n— Miksi et lähde eteenpäin?\n\n— Enkä viitsi. Kalan on helpompi tulla tännepäin.\n\nReino nauroi ja lähti. Ville jäi kaloja odottaessaan itikkaa\nsyöttämään. Lammen ranta siitä eteenpäin oli pahaa ryteikköä, joten\nVille oli oikeassa. Uimalla siitä vaivattomammin eteenpäin olisi\npäässyt, ihminenkin, saatikka kala, Kärsivällisesti pujoteltuaan Reino\nkuitenkin löysi hyvän paikan lampeen kallistuneen hongan haarukasta.\nHän uusi matosen ja heitti onkensa veteen. Nyt hän oli samaa mieltä\nkuin Ville. Tästä hän ei lähtisi, ennenkuin kala tärppäisi.\n\nMutta mitään vain ei kuulunut. Musta pilven möykky oli ilmestynyt\ntaivaan rannalle ja kohosi nopeasti. Aurinko jo kohta sen alla\npeittyisi. Jyrähteli pitkään ja mahtavasti. Avaruuden suurvallat\nkeräilivät joukkojansa.\n\nOnkipoika, pieni maan matonen, seuraili jännittyneenä mahtavan\nnäytelmän esivalmisteluja, Hänen tähystyspaikastansa oli muutaman\nminuutin matka lammen päähän. Sen varan hän toki aina pitäisi, että\nennen rajusäätä leirille kiiruhtaisi.\n\nJätämme hänet odottamaan ahventansa, kuten Villen ja Erkin omaansa,\nkoska on aika jo rientää tarkastelemaan, mitä muut hankkijat tällä\nvälin ovat löytäneet.\n\nIsä \"marjanaisineen\" oli lähtenyt suoraa päätä korkean kallion ylitse\nmansikka-aholle, josta hän jo poikavuosinaan monta herkullista tuohista\noli täyttänyt. Aho tosin tämän jälkeen oli metsittynyt, mutta mansikka\nsieltä tuskin milloinkaan tyystin häviäisi. Maaperä oli sellainen,\nkosteus sopiva ja aurinko yhä sama kuin ennen, henkiin herättäjä,\nkasvattaja ja kypsyttäjä.\n\nErinomaisia mustikkamarikkoja löytyi jo matkan varrella. Niihin heillä\nkuitenkaan ei nyt ollut aikaa pysähtyä. Muutamia mansikoitakin löytyi\nkuin malliksi. Suuria ja meheviä ne olivat.\n\nOpas kiiruhti eteenpäin tuttuja ahopälviä kohti. Taivaan merkeistä hän\npäätteli, ettei heillä olisi käytettävissään enää varsin pitkiä aikoja.\n\nTässä suuren neliskulmaisen vierinkiven päivänpuolella oli ennen\nmuinoin mansikoita aina runsaasti. Nyt ei yhtä ainoaa. Ihme, miten\n\"vuoroviljelykselle\" metsänantikin jo luonnon puolesta oli järjestetty.\nEi hätää. Ehkäpä tämän vuoden vuorolohkokin vielä löytyisi. Entinen\nmarjamies etsi ja muisteli entisiään. Tytöt tutkivat mäen toista reunaa\nomalla tahollaan, hekään mitään löytämättä. Jokohan täytyi uskoa ja\nmustikkamarikkoon palata?\n\nSe oli jo vähää vailla, korpi sieltä pian vastaan tulisi. Hän kääntyi\njo kaartaakseen alempaa märän maan laitoja. Tällöin jyrähti ukkonen,\nkuului kiljahdus kahden tytön suusta. Ukkostako he noin säikähtivät?\nVai oliko heillä käärme ehkä?\n\n— Voi, kauheata! — Katso, hirmuista!\n\nUusi kaksoiskiljahdus... riemun kiljahdus, ei sanoista, vaan äänen\nsävystä päätellen. Noin tyttölapset aina!... Entinen marjamies kiiruhti\njuoksujalkaa vähäisen kukkulan ylitse.\n\nEi tytöillä mitään hätää siellä, vain erinomaisen mansikkapaikan he\nlopultakin olivat keksineet. Vähääkään kateutta tuntematta entinen\nmarjamies soi heille tämän ilon. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Se oli\nikuisesti mieliin jäävä riemun hetki löytäjille.\n\nMansikat olivat parhaimmillaan. Niitä oli paikka punaisenaan. Tytöt\nvieläkin kiljahtelivat riemuissaan. Mutta sitten he kyyristyivät ja\npureutuivat kuin muurahaiset kiinni.\n\nMansikoita saattoi poimia molemmin käsin, vaikka lypsää. Nopeasti niitä\nkarttui astiaan näin hyvässä paikassa. Ne olivat suuria ja tuoksuivat\nihanasti.\n\nNiin innostuneita tytöt olivat, että poimiessaan eivät ollenkaan\nhuomanneet kovan ukkosilman lähestymistä. Entinen marjamies sai pitää\nsiitä vaaria. Kokemuksestaan hän muisti, miten tilanne kehittyisi.\nJärvet ja metsäharjut määräsivät ukkospilven suunnan. Niihin harvoin\nsovellettiin \"vuoroviljelystä\". Pitkiä aikoja heillä ei ollut\nkäytettävissään. Kun astiat joutuisivat täyteen, niin silloin olisi\nlähdettävä. Sadetta tosin olisi voitu pitää täälläkin jossakin kolossa,\nmutta toiset olivat leirillä ja siellä oli \"korsu\" jo ammoin tehty.\nSen katto pidättäisi pienet rapinat, seinät kestäisivät ankarimpiakin\niskuja.\n\nJätämme heidät tuohisiansa täyttelemään. Siihen ei enää pitkiä aikoja\ntarvittaisi.\n\nKarjakko-Annilla oli kaikkein lyhyin matka \"mustikkalehmiensä\" luokse.\nMarja-astiana hänellä oli kymmenen litran vetoinen ämpäri. Etsittyään\nnopeasti hyvän \"lehmän\", niitä oli siinä lammen ja nevan välimaalla\nvalinnankin varaa, istui hän kannolle kuin lypsinjakkaralle ja alkoi\nvetää. Kelpasi hänen lypsää! Voi riemun markkinat!\n\nSitä elämä nykyään Annille muutenkin oli, vaikka hän yksin vain\nsen tiesi. Antti toimiskeli \"siellä jossakin\" kuten maan kaikki\nnuoret miehet. Ammatiltaan hän oli työnjohtaja. He olivat tuttuja jo\nkouluajoilta. Vuosi vuodelta kiintymys oli lisääntynyt, tuttavuus\nkäynyt yhä läheisemmäksi. Salakihloihin he olivat menneet juhannuksena.\nKaunis sormus oli Annilla kaapin laatikossa. Iltaisin työstä päästyään\nja Antille kirjeitä kirjoittaessaan hän pujotti sen sormeensa,\nkoetteli, piti yön ja näki kauniita unia. Aamulla jälleen hän sen\nkoteloonsa kätki.\n\nMutta olipa täällä nyt mustikoita! Voi ihme! Tänne hän ensi sunnuntaina\ntulisi ja itselleenkin säilöäisi. Parikymmentä litraa ei olisi mahdoton\nurakka. Siinä sitä lahjaa Antille, kun ei niin paljoa muutakaan. Paitsi\nelämä, nuoruus ja työnilo, hyvä ammattitaito tämän lisäksi. Oikeastaan\nsiinä oli paljonkin antamista, ellei vastaanottaja ollut kovin\nvaativainen. Antista kukaan ei voinut sitä sanoa.\n\nUkkonen jymisi pitkään ja laajoilla aloilla. Anni ei ollut vähään\naikaan katsahtanut taivaalle. Sinne oli ilmestynyt synkkä pilvi.\nUhkaavan näköisenä se kohosi vastatuuleen.\n\n— Erkki, tuo jo ahvenesi tänne! kuului emäntä huutelevan.\n\nAnni kyyristyi jälleen poimimaan. Hänen ämpärinsä oli lähes puolillaan.\nHän siirtyi uuden mättään viereen ja jatkoi kaksin käsin taitavasti ja\ninnokkaasti. Kun puoli tuntia vielä saisin poimia! Näin nopeasti hän ei\nikinä ennen ollut saanut marja-astiaansa täyttymään. Suuret mustikat\nkarttuivat kuin koiranjuolukat. Niitäkin olisi lammen rantamättäissä\nollut, mutta kun oli vara valita, niin huonompi sai jäädä. Taas\njyrähti. Kuinkahan Miina kotona pelkäisi? Hän oli arka ukkoselle,\nvaikka muuten olikin niin rohkea.\n\nVillellä oli hyvin mukava paikka. Siinä oli hauska onkia, vaikka\nkalojakaan ei olisi saanut. Siltä se aluksi näytti, mutta sitten kun\nalkoi tärpätä, niin söi ja tuli. Ukkosilman edellä Ruuhilammella aina\nsöi, sanottiin. Mahtoivatko toiset pojat saada? Ville ei ollut utelias\nsitä tietämään. Jos tälläkin tavalla vetelivät, niin hyvä oli. Äiti\nsaisi keiton höystettä enemmän kuin tarvitsi. Hän heitteli saamansa\nahvenet selkänsä taakse kallionkoloon, jossa oli vettä. Ne säilyivät\nsiellä kuin kupissa. Hän kohensi matoa, sylkäisi ja taas heitti.\n\nAurinko peittyi pilveen, ukkonenkin jälleen jyrähti. Sitten ahven\nlakkasi syömästä. Kauempaa ei Ville viitsinyt houkutella. Hän keräili\nkalansa ja joutui ensimäisenä leiripaikalle, vaikka Erkki oli lähempänä\nja äiti oli häntä jo huudellut.\n\n— Sinullahan on kauniita kaloja! ihasteli äiti.\n\n— Niin on! myönteli Ville, ryhtyen perkaamaan kalojansa. Pian siihen\njoutui jo Erkkikin. Hänellä ei ollut niin paljon lukua, mutta kalat\nolivat suurempia, pari oikein pullevaa.\n\nPerunat olivat jo kiehumassa, kalat pian niiden seurana. Äiti kiiruhti\nkeittoansa nousevan ukonilman vuoksi. Salama leimahteli jo usein.\nSadekaan ei kaukana enää ollut. Missä marjamiehet ja Reino viipyivät?\n\nKeitto oli jo valmista. Rajuilma läheni nopeasti, salamat leimahtelivat\ntaajaan ja ukkonen jyrisi. Musta laajeneva pilvi peitti jo milteipä\nkoko taivaan. Raskaita pisaroita rapisi jo lammen toisessa päässä.\n\n— Tuolta saadaan kohta lisälientä! arveli Ville.\n\n— Parasta viedä keittopata luolaan, sanoi Erkki.\n\n— Niin on tehtävä! Tuokaa eväät ja astiat, kehoitti äiti. Hän itse otti\npadan. Heidän lähtönsä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Kun he\nkaikkine kantamuksineen pääsivät luolalle, rapisi jo koko lammen pinta.\n\n— Päästiinpä sentään kuivina luolaan, riemuitsi Erkki.\n\n— Kuin silakat suolaan! runoili Ville.\n\n— Kun vielä kaikki toisetkin joutuisivat! huolehti äiti.\n\n— Joutuu kai ne valmiille keitolle...\n\n— Tuolta marjamiehet jo tulevatkin! Hei, tänne! huuteli Erkki.\n\n— Tänne hotelliin, hei! säesti Ville.\n\nTytöt juoksivat. Kasvot punoittaen kuin mansikkatuohiset heidän\nkäsissään.\n\n— Voi ihme! ihasteli äiti.\n\n— Älkää vain kaatako niitä! varoitteli Erkki.\n\n— Kaadetaan juuri kohta, äidin vatiin, lupaili isä. Tytöt eivät\nvähään aikaan mitään voineet puhua, niin hengästyneinä he yhä olivat.\nJo joutui suojaan myös Anni, punoittaen hänkin, vaikka oli vain\nmustikkatyttö. Annilla oli mustikoita lypsinämpäri lähes laiteillaan.\n\n— Sinä ihan palkinnon tarvitsisit!\n\n— Mikä tietää, vaikka saisikin!\n\n— Vaikka olisi saanut jo! naulasi Ville viimeisenä itsekään tietämättä,\nmiten tarkasti kantaan sillä kertaa osasi. Mutta sade naputteli\nsuurikantaisia hopeanaulojansa lammen pintaan. Se soi ja rapisi, helisi\nkuin laaja peltikatto. Missä viipyi Reino? Se oli kysymys, vaikka tässä\nvaiheessa ei vielä huolestuttava. Reino oli toki jo suuri poika ja\nuimamaisteri tämän lisäksi. Lampeen hän ainakaan ei hukkuisi, ellei\nsalama suoraan päähän iskisi. Kuitenkin, kun yhtä puuttui, niin paljon\npuuttui. Kaikkein huolekkaimmin näytti tätä asiaa murehtivan Vekku. Se\nistui luolan suulla haistellen puoleen ja toiseen.\n\nMutta Reino istui puunhaarassa kuin mikäkin \"Antti Puuhaara\" ja onki\nitsepäisesti vapaansa riiputtaen kuin Ville äsken. Hän näki ukkospilven\nnousun, kuuli huudot ja sateen rapinat, ei vain lähtenyt ennenkuin\ntapahtuisi toistamiseen, mikä äsken jo kerran.\n\nSuuri kala oli tärpännyt. Se oli vetänyt hänen onkensa kohon\numpisukkeluksiin. Se oli taivuttanut vavan ja viipottanut sitä sinne ja\ntänne kuin väkivahva iloinen porsas. Innoissaan Reino oli riipaissut\nvaromattomasti, jolloin tapsi katkesi.\n\nHän oli nähnyt sen. Se oli kala! Kuningas tässä lammessa! Napoleon\nahventen joukossa! Vähältä oli pitänyt, ettei hän perään sukeltanut.\nOnneksi hänellä oli toinen koukku! Eipä tietänyt vielä, oliko onneksi\nvai harmiksi. Saattoi kastua sukeltamatta. Siihen tapaan lammen pinta\njo soitteli.\n\n— Reino! Joudu jo!\n\nKuorossa toiset sitä huutelivat, mutta hän ei vain lähtenyt, koska se\nkadotettu kuningasahven kaiveli hänen sydäntään. Yksi yritys vielä! Hän\nkaivoi onkeen kaksi matosta ja päätti laskea sataan. Sitten hän lähtisi\njoko yksinään tai kalaa riiputtaen. Hän sylkäisi ja heitti, alkoi lukea\ntahdissa kuin seinäkello. Tuhannet pisarat, koko lammen pinta pirisi\nilman tahtia. Niin meni viideskymmen, kuudes ja seitsemäs...\n\nKahdeksankymmentäviisi!... Herran pojat! Se tärppäsi! Sama jurmu kuin\näsken! Se jungersi suoraan alas, taivutti vapaa... alkoi viipottaa!\n\nHän pujottautui vikkelästi lammen rantaan, oli vireä ja tarkka. Hän\nuitteli kalaansa kuin hevosta. Aikaa siinä meni, mutta \"hepo\" pysyi\nsuitsissa, totteli ja väsyi. Sitten nousi punainen suu avoimena\nvedenpintaan. Kala ui rantaan. Se oli jo päästään sekaisin. Reino\nohjasi, veti ja nosti, nykäisi ja hyppäsi niskaan...\n\nHe heittivät sylipainia mättäikössä. Se oli vasta ahventen ahven! Ellei\npuolitoistakiloinen, niin painavampi! Nyt kelpasi lähteä.\n\nHän juoksi kala sylissä, onki kädessä. Viisi hän välitti sateesta\nsellaisen kalan kyyditsijänä. Määränpää oli lähempänä kuin hän\nluulikaan. Vekku ensinnä hänet keksi, sitten muut luolaihmiset.\n\n— Hau, hau!\n\n-— Reino! Sinä vetehisen poika!\n\n— Katsokaa, mikä hänellä on kädessä!\n\nEllei se ole iso ahven, niin...\n\n— Pieni valaskala!\n\nViimeinen oli Villen sana, ei kala. Mutta kyllä Villekin Reinon ahventa\nihmetteli. Rehellisesti hän myönsi, ettei ollut saanut sellaista koko\nsota-aikana.\n\nKeittopata nostettiin matalalle kivipöydälle keskelle huonetta. Luola\noli kuin pieni rattoisa huone, kiviseinät ja holvikatto. Emäntä jakoi\nherkulliset voileivät ja ammensi keittoa. Jokainen istui kohdalleen,\nomalle \"kiinalaiselle\" tuolilleen, paitsi isäntä ja emäntä, jotka\nolivat keksineet yhteisen kivipenkin. Keitto oli niin mainiota, ettei\nkukaan ehtinyt sitä edes kehua. Vain lusikoitiin, maisteltiin ja\nhörpittiin. Nautinnossa ei tosiaan ollut toivomisen varaa, paitsi\nehkä siinä mielessä, että kauemmin riittäisi. Loppujen lopuksi ei\nsiinäkään. Jakelua hoiteleva emäntä oli jo varmaan ennenkin keittänyt\nluolaihmisille rantakeittoa.\n\nKiihtynyt rajuilma esitti heille mahtavaa päivällismusiikkia.\nSinipunaisina sähisevät tulisalamat viilsivät taivasta ristiin rastiin.\nVälittömästi niitä seurasivat ankarat jyrinät. Tuntuipa kuin koko tumma\nesirippu olisi reväisty halki taivaan laelta peruskallioihin saakka.\nVähäiseksi ihminen tunsi itsensä valtavien luonnonvoimien edessä. Mikä\nonni, että heillä sentään oli tällainen \"korsu\". Se oli kestänyt näissä\npommituksissa monta sataa, monta tuhatta vuotta. Nähtävästi se kestäisi\nedelleen. Näin heillä ainakin oli syytä otaksua.\n\nUkonilman ilotulitus etääntyi vähitellen, mutta sade kulki myöhäisemmän\naikataulun mukaan. Se kiihtyi yhä. Vettä putosi kuin ongensiimaa, koko\nlammen pinta kiehui ja ropisi. He katselivat ja kuuntelivat sitä luolan\navoimesta oviaukosta ateriansakin unohtaen. Se oli mahtava näytelmä ja\nlavastus sen mukainen. Ennenkuin se kokonaan päättyi, jakeli emäntä\njo jälkiruokaa. Sitä oli hänellä kahtakin laatua, karjakko-Annin\nmustikat ja tyttöjen herkkumansikat. Mustikoiden kyytimieheksi oli\nhänellä sakariinimehua ja talkkunaa, mansikoiden höysteeksi sokeria ja\nvispikermaa.\n\nOikeastaan siinä oli jo puolet liikaa niin herkuissa kuin\nkyytimiehissä. Jokainen tämän käsitti, vain Ville sanoin esitti.\nMutta hänellä oli siinä koira haudattuna. Mansikat muka olisi pitänyt\nsäästää talveksi. Niin tietysti! Että hän yksinään olisi päässyt niillä\nherkuttelemaan.\n\nHän ei ansainnut sitä iloa. Molemmat jälkiruokalajit jaettiin ja\npisteltiin parempiin suihin. Mutta Ville ei ollut niitä miehiä, jotka\njäivät häviötänsä murehtimaan. Hän otteli hartaasti mukana, niin paljon\nkuin annettiin ja enemmänkin vielä. Oli se ihanaa jälkiruokaa! Herkkua\nherkun päälle! Näin koko päivä oli ollut alkupuoleltansa, toivottavasti\nloppuun saakka.\n\nMutta kylpyvastat ja -lehdeksetkin olivat sateen aikana kastuneet,\nvaikka ne oli kasattu kuusien alle. Ne kannettiin ja hajoiteltiin\nkalliolle iltapäiväauringon kuivateltavaksi. Hakkaamattomien puiden\noksat kuivuivat sitäkin nopeammin, koska tuuli niitä heilutteli.\nHarjoitus antoi heille tottumusta tässäkin työssä. Hyvissä ajoin ennen\niltaa vastoja oli kantamus jokaisen varalle.\n\nEnnen kotiin lähtöä pidettiin mustikanpoimintakilpailu. Pojat tinkivät\ntasoitusta, jota kuitenkaan ei heille annettu. Tulos oli selvä ilman\nmuuta. Anni voitti ylivoimaisesti, Kirsti tuli toiseksi, Inkeri\nkolmanneksi. Mutta siitä tämä kuitenkin oli hauska kilpailu, että\nmyös häviömiehet voittivat... mustikoita astioihinsa. Näin heitä\nkotimatkalla lohduteltiin.\n\nVille käveli edellä, kunnes Kangasharjun rinteen alla hän pysähtyi\nja kummasteli. Vanha suuri haapa makasi maassa, tyvipää tuhansina\npirstaleina. Kotvan aikaa siinä joukolla katseltiin ja ihmeteltiin.\nUkkossalaman ja rajumyrskyn yhteistyötä se oli. Nuori metsä, kaikki\npienet puut olivat ympäristössä ehjinä säilyneet, mikäli vanhan\nhaapapuun murskaamina eivät olleet rikkoutuneet. Heikko kesti, vahva\nkaatui, jos olikaan niin vahva, miltä ympärimitaten näytti. Luonnossa\noli monta ihmettä, suurempaa ja pienempää. Oli tyyntä ja myrskyä,\nikuinen taistelu kävi siellä. Haapavanhuksen taistelut nyt kuitenkin\nolivat lopussa. Sen lehtevistä oksista saattoi vielä joku kerholainen\ntulla taittelemaan kerppuja lampailleen. Pirstoutumako osa rungosta\nvoitiin hakata polttopuiksi.\n\n— Sääli komeaa lehtipuuta! surkutteli Kirsti.\n\n— Soma on sotahan kuolla! lohdutteli Reino häntä vanhaa runoa lainaten.\n\n— Uljasta kerrassaan ukonilman kouriin, myönteli Erkki.\n\n— Aika poika, kun laulaa vielä omissa hautajaisissaan, järkeili Ville.\nSitä samaa haapavainaja itsekin kahisi, myöntäen todeksi, mitä sanottu\noli.\n\nSitten jälleen jatkui seurueen matka kiemurtelevaa metsäpolkua kotiin\npäin. Tuore maa höyrysi ja metsä tuoksahteli. Ylempänä harjun rinteessä\nlennähteli punalakkinen palokärki vasikoitansa huudellen. Pojat\nvastailivat sille, siirtäen vastastaakkojansa olalta toiselle. Ne\ntuntuivat painavilta pitkässä vastamäessä. Toki pian päästiin harjun\nlaelle.\n\n— Pysähdys ja lepo! julisti joukon johtaja.\n\nSe oli kaikille mieluisa komento ja parhaimpaan aikaan. Taivas oli\nsees, maa avara. Näköala kuin kirkastuksen vuorella. Kasvavan metsän\ntuhannet tuuheat puut liikkuivat tuulessa, kurkoittelivat latvojaan,\nkuiskailivat toisilleen.\n\n— Katsokaa tuota armeijaa! kehoitteli setä.\n\nNiin he sitten katselivatkin metsän komeata armeijaa laakson kentille\npyrkimässä. Voittoisa elämä siellä eteenpäin riensi.\n\nMutta kun Reino välillä vilkaisi suureen ahveneensa, jonka silmät\nkuolema oli sumentanut, muisteli vanhaa haapaa, jonka rajuilma oli\nmaahan murskannut, tuli hänen sääli voitetuita. Elävä armeija ryntäsi\neteenpäin kohti peltolaaksoja ja vihreitä niittyjä. Se murskasi\narmottomasti tiellään olevia. Se söi tai tuli itse syödyksi, iloitsi\nvoittaessaan, kahisi kaatuessaan.\n\nMitenkähän täti tämän ahvenen valmistasi, paistaisi vaiko keittäisi?\n\n\n\n\n17.\n\n\nVirma juoksi. Santa rapisi. Kumipyöräiset linjaalirattaat keinuivat\nsomasti. Hauska näillä kulkuneuvoilla oli matkaa tehdä, kun edessä oli\npatenttimoottori; \"yksihevosvoimainen\", jota ei tarvinnut edes sytyttää.\n\nRattailla oli tavaraa ja sekalaista seurakuntaa: neljä maitokannua,\npari viljasäkkiä, pari perunapussia, matkustajia oli neljä, kuljettaja\nvielä viides. He seisoivat, vaikka istuakin olisi voitu. Ajajalla,\nkuten hevosmiehillä yleensä, oli tukenaan ohjat. Matkustajat\nturvautuivat toinen toiseensa, jyväsäkkeihin, maitokannuihin, mikä\nminnekin.\n\nKotikylän peltoaukeaman jälkeen seurasi pitkä, loivasti myötäävä\nmetsätaival. Kehoittamatta vireä hevonen nykäisi jälleen iloiseen\nraviin. Taas ripisi ja rapisi. Ylempänä tuuli tuntui käyvän. Liinaharja\nläikähteli, tyttöjen hiukset hulmusivat. He vähän pelkäsivät, mutta\npojat nauroivat. Puhe kävi katkonaisesti ja hukkui tuuleen. Pian siinä\nmenossa maantien myötäinen hävisi. Lehtometsäisessä purolaaksossa tie\nvaihtui havupuukankaalle kohoavaksi vastamaaksi.\n\n— Nyt kipin kapin maantielle! avusti ajomies vireätä juoksijaansa,\nhypäten itsekin kävelemään. Ketterästi se häneltä kävi. — Minäkin\nolen sadanseitsemänkymmenenviiden sentin mies! hän ihmetteleville\nmatkaseuralaisilleen leikillisesti ilmoitti, tarkoitti riman korkeutta\nhyppytelineissä. Tämä oli aikoinaan ollut hänen leipälajinsa\nkilpakentillä. Mutta sitten hän hyppäsi sellaisille kentille, joilla\nainakaan ensi näkemältä ei voitu havaita tuskin mitään yhteyttä vanhan\nurheilijan leipälajien kanssa.\n\n— Te olette koulussanne lukeneet Kalevalaa. Varmaan näin\nkesälaitumillakin liikkuessanne muistatte, mikä on keskeisin runoaihe\nsiellä, aloitti hän.\n\n— Tarina Sammosta! ehätti Kirsti vastaamaan omasta ja toistenkin\npuolesta, kuten hänellä usein oli tapana.\n\n— Tarina kylläkin, ikivanha sitäpaitsi, setä naurahti ja jatkoi: —\nEi niin vanhan valetta, ettei totta toinen puoli, sanoo suomalainen\nsananlasku, tuskin eilisen päiviin mietteitä sekään. Mutta\nkalevalaisessa sampokertomuksessa niin tarunomaisiin aikoihin ulottuvaa\nja liioittelevan mielikuvituksen runoilemaa kuin se lieneekin, on\nkaiken aikaa vahva todellisuuden tuntu. Sampo oli tarujen ihmemylly,\nmutta käytännölliset tarkoitusperät sillä siitä huolimatta oli. Kuinka\nruno siitä kertoikaan?\n\n— Jauhoi purnun syötäviä!\n\n— Toisen purnun myötäviä!\n\n— Kolmannen kotipitoja!\n\nHe lausuilivat kilvan Kalevalan vuorosäkeitä.\n\n— Kylläpä osaattekin vanhat läksynne! naurahti setä ja jatkoi: — Mutta\nkaikkein merkillisintä tässä kalevalaisessa ihmemyllyssä oli sen\nkasvun ominaisuus. Sampo oli elävä laitos. Sillä oli syvälle kaivetut,\nvoimaa imevät juuret kuin kasvavan metsän puulla. Niiden avulla Sammon\nomistaja, Pohjolan emäntä, juurrutti myllynsä yhdeksän sylen syvyyteen,\nmaaemon hikeviin uumeniin kotinsa kivimäessä.\n\nNäin rattoisasti keskustellen ja samporunon komeita säkeistöjä\nmuistellen he olivat päässeet mäen harjulle, jossa tie jälleen kääntyi\npitkäksi myötäiseksi.\n\n— Rattaille nouskaa! Palkinnoksi siitä, että näin hyvin Kalevalaa\nmuistitte, näytän teille pian uuden Sammon. Se myös on juurrutettu\nkotoisen kamaran hikevään maaperään, vaikkakaan ei aivan niin syvälle.\n\nTämän enempää ei ajomies selitellyt. Tuskinpa hänellä tässä vaiheessa\nenää olisi ollut siihen tilaisuuttakaan. Vireä hevonen päristi, tie\noli keveän hilpoisaa. Se oli menoa taas kuin Ilmarisella Pohjolaan, ei\nsentään ilmojen kautta. Mutta mitä setä uudella Sammolla tarkoitti?\nPian se nähtäisiin. Erkki ja Inkeri tiesivät asian, pitäen kuitenkin\nsen omina tietoinaan.\n\nNiin hyvää kyytiä mentiin. Kauniita taloja, juurikasvimaita,\npuutarhaviljelyksiä alkoi tien molemmin puolin vilkahdella. Valkoinen\nkirkko seisoi viheriäisellä kummullansa. Sitä ympäröi joukko\ntiilikattoisia rakennuksia, joiden välissä kasvoi suuria reheviä\nlehtipuita. Muita ylemmäksi kohosi mäenrinteessä maantien varrella\nkomea valkoinen rakennus, joka pitkästä piipustansa tuprutteli mustaa\nsavua. Kaikkineen se oli kuin jokin tehdas. Sitä se omassa laadussaan\nolikin, pitäjän _osuusmeijeri_, se odotettu Sampo.\n\nPuomiaitaan meijerin pihamaalla oli kiinnitetty kymmeniä hevosia.\nMuutamia kannuilla kuormattuja rattaita oli ajettu pitkän\nvastaanottosillan viereen. Ajomiehet nostelivat sisälle kannujansa,\njokainen vuorollaan, niin kuului olevan tapa kuin myllyssä.\n\nMutta pitkiä aikoja ei kenenkään tarvinnut jäädä odottamaan, sillä\nmaitojen vastaanottaminen kävi nopeasti. Kun päivärantalaisille\nviimeksi saapuneina sentään jonkin verran jäi odotusaikaa, käyttivät he\nsen laitoksen katselemiseen sedän opastuksella.\n\nHe kävivät sisälle meijeritaloon sillan takana avautuvista pariovista,\njoista maidotkin vastaanotettiin. Sielläpä vasta oli kannuja! Kaksi\nmiestä kaateli niistä maitoja suureen punnitusammeeseen. Tyhjennetyt\nkannut he heittivät kaukaloa muistuttavan ammeen päälle tippumaan.\nValkopukuinen meijerikkö merkitsi maitomääriä kirjoihin. Niin\ntarkkaavaisesti hän oli työhönsä kiintynyt, että vähään aikaan ei\nhuomannut laitoksensa tarkastelijoita. Vastakirjaa vaihtaessaan hän\nvihdoin heidät keksi.\n\n— Kas, jo Päivärannan isäntä! Hyvää päivää!\n\n— Samaa teille! Täällä maitorieska virtoinaan vuotaa!\n\n— Tippuu tämä vain! huomautti joku kuljettajista, kannuaan\ntippakaukalon päälle asettaessaan. Mutta myhäilevä meijerikkö levähti\nhetken nuoria vierailijoita tervetulleiksi nyökkäillen.\n\n— Isännällä näyttää olevan matkassaan kokonainen pieni retkikunta,\nnaurahteli hän.\n\n— Pienenpuoleisia nämä nykyisin ovat, niin retkikunnat kuin\nretkeilijätkin, mutta hyvä näinkin. Sitäpaitsi tämä minun retkueeni on\ntarkkaavaista laadultaan, voin vakuuttaa sen etukäteen teille.\n\n— Vai retkue! Poikueeksi minä tuota sanoisin, arveli tippamies, joka\noli saanut kaikki kannunsa altaan päälle.\n\n— No, miksikäs ei poikuekin. Se sopii tämän meidän retkueemme\nliikanimeksi, myönteli Päivärannan isäntä, meijerikkö hymyili,\nmaitomiehet nauroivat. Meijerisalin valkoiset seinätkin näyttivät\niloista naamaa. Hupaisa talo kerrassaan. Mutta retkue-poikue\nryhtyi lähemmin tarkastelemaan sitä. Paljon katselemista talossa\nja sen ihmeellisissä laitoksissa oli. Kukaan ei näkemättä olisi\nvoinut kuvitella, että maidon käsittelyssä ja voin valmistuksessa\ntarvittaisiin tuollaiset laitteet.\n\nSuuresta kaatoaltaasta punnittu maito virtaili nopeasti kuumentaviin\nuudenaikaisiin pastöroimiskoneisiin. Niistä läpäissyt maito edelleen\nautomaattisesti jäähdytettiin. Suurien, lämpöpatteristoja muistuttavien\nkennojen lävitse se nopeasti virtaili ylös ja alas, niinkuin silmin\nhavaittavasti olisi antanut palttua kaikille fysiikan laeille. Tai\nehkä se hyvinkin tarkoin noudatteli niiden viitteitä. Ihailtavan\nvaivattomasti se joka tapauksessa kävi. Keväisen puron tapaan virtaili\nsinertävä alusmaito suuren separaattorin putkesta. Keltaista kermaa\npulpahteli toisesta putkesta pienenä ojapurosena. Leikkimyllyn senkin\nvoimalla olisi saattanut panna pyörimään.\n\nKuorittu maito johdateltiin suuriin säilytysaltaisiin ja niistä\nedelleen kuljettajien kannuissa maidontuottajien koteihin vietäväksi.\nKerma johdateltiin suoraan kirnuun, joka oli pyöreän sylinteritynnyrin\nmuotoinen, suuri kuin junaveturi. Tarkasteleva retkue-poikue olisi\nvaivatta mahtunut sen sisälle sadettakin pitämään. Mutta sylinterin\npyöriessä sen sisällä varmaankaan ei olisi ollut hauskat oltavat.\nKirnua käytettiin tavallisesti parina päivänä viikossa. Seitsemän\nastiaa, noin 350 kg, saatiin voita joka kirnujaisista, Näin opastelija\ntiesi selvittää. Hän kuului meijerin hallitukseen ja tunsi talon kuin\nomansa.\n\nKun alasalin maidonkuorimis- ja kirnukojeita oli riittämiin ihmetelty,\njatkettiin matkaa. Koko meijerin sisustus, myös välineistö, oli\nuudenaikaista, kirkasta kuin lasi, puhdasta kuin porsliini. Seinätkin\nolivat sitä samaa, valkoista kaakelia, lattia vain hiottua sementtiä.\nTuskin mistään löytyi paikkaa, jossa kärpänen olisi voinut jalkojaan\nlepuuttaa. Eipäs muutenkaan kuulunut olevan suosittu vieras tässä\ntalossa.\n\nMeijerikoneita käytti makaava höyrykattila, joka oli sijoitettu\nerityiseen, tiilistä muurattuun osastoon. Siellä oli lämmintä kuin\nlauantaina saunassa, mutta koneenkäyttäjä, kuivan käppärä mies, ei\nnäyttänyt siitä vähääkään kärsivän. Hän heitti lisää puita pesään.\nSitten hän otti pitkänokkaisen voitelukannunsa ja tiputteli rasvaa\nkoneensa laakereihin. Rasvatippa kiilsi kirkkaana hänen omankin nenänsä\npäässä.\n\nRetkue siirtyi eteenpäin voin valmistelu- ja varastoimishuoneisiin.\nKaksi valkopukuista meijerikköapulaista parhaillaan sulloi voita\npyttyihin. Toinen mätkäytteli sitä suurina paloina, toinen tasoitteli\nja nuiji tiiviiksi täyttyvää astiaa. He saivat sen ääriään myöten\ntäyteen ja käänsivät suojapaperin somasti rypyttäen voin peitoksi.\n\n— Tuo ei ole ensimäinen pytty, joka pyörähtää teidän käsissänne,\nkehahti Eero.\n\n— Eikä viimeinenkään, naurahteli mätkivä tyttö. Pakkausosastosta\ntäydet voiastiat siirrettiin varastoon. Siellä oli yhtä kylmää kuin\nkonehuoneessa oli ollut lämmintä. Sellaisessa jääkellarissa voi\nsäilyisi hyvänä kuukausimääriä. Nykyisin se kuitenkaan ei joutanut\nsiellä olemaan kuin korkeintaan viikon pari. Muutamia täysinäisiä\nastioita siellä nyt vain oli. Ennen oli ollut seinän täysi kuin\nmottipinoja.\n\nVarastohuoneen alla sijaitsevassa jääkellarissa oli sitäkin viileämpää.\nKuutionmuotoisia jäälohkareita oli kasattu sinne suuret määrät; pienen\npyramiidin niistä varmaan olisi voinut rakentaa. Paljon tarvittiin\ntalossa jäätä jos lämmintäkin. Niitä, sopivasti yhdistäen ja käyttäen\nihmeellinen maitomylly jauhoi syötäviänsä ja myötäviänsä kuin\nennenmuinoin Suomen kansan tarujen Sampo.\n\nKaikkea näkemäänsä ihmetellen he palasivat maitojen vastaanottosaliin.\nKannut tippuivat siellä jo ja olivat heti valmiit joko tyhjinä\npalautettaviksi tahi alusmaidolla täytettäviksi. Sitä otettiin kahteen\nkannuun, jotka heti nostettiin rattaille. Sitten jatkettiin matkaa\nrehevien lehtipuiden reunustamaa tietä, vähän matkaa vain. Vastaan\njälleen tuli sellainen talo, johon heillä oli asiaa. Se oli valkoinen\nja kaksikerroksinen kuten meijeritalokin, pitkä savupiippu vain\npuuttui, mutta sen tilalla katon harjalla komeili metrin korkuisista\nkiiltävistä kirjaimista rakennettu nimi _Osuuskauppa r.l._\n\nIsäntä johdatteli joukkonsa sisälle. Kuin kotonaan hän oli täälläkin\nyhteistalossa. Myyjät nyökkäilivät hänelle tutunomaisesti. Johtaja\nriensi kädestä pitäen tervehtimään. He keskustelivat hauskasti\nkaupan asioistakin kuin omistansa. Isäntä tiedusteli, miten\nmaataloustarvikkeet olivat riittäneet? Miten kesän kuluessa yleensä\ntarvittavaa tavaraa oli kauppaan saatu? Mitä osoitti puolen vuoden\nliikevaihto? Näitä kysymyksiä ja muutakin kaupan toimintaa johtaja\nlyhyesti hänelle selvitteli.\n\nIsäntä puolestaan esitteli, mitä varten näin tällaisella joukolla\nmatkaan oli lähdetty. Opinto- ja huvimatkalla oltiin. Meijeriin oli\njo tutustuttu. Tähän taloon oli poikettu nyt samassa tarkoituksessa;\njoitakin kauppa-asioita suoritettaisiin samalla.\n\n— Vai sellaisilla asioilla! Minä joudankin tästä nyt oppaaksenne! sanoi\njohtaja.\n\n— Se sopii mainiosti! Kävi kuin tilattuna! kiitteli Päivärannan isäntä.\n\nKauppa oli uudenaikaisesti useampiin osastoihin järjestetty, kuin\njokin kaupunkilainen tavaratalo. Kirsti ei tällaista kauppaliikettä\nolisi luullut maalta löytävänsä. Ainakin viisi eri osastoa hän laski.\nErottavia seiniä ja ovia ei tosin kaikissa ollut, vain myyntipöytiä ja\npilareita. Niiden muodostamissa osastoissa oli eri tavaralajikkeilla\nomat paikkansa. Huomattavan suuri oli maataloustarvikkeiden osasto,\nvaikka sisällä oli vain osa niistä, siemennäytteet ja pienemmät\ntyöaseet. Osuuskauppa välitti nykyisin maanviljelijöille kaikki heidän\ntarvitsemansa tavarat, joista tärkeimpiä olivat työkalut, siemenet ja\nväkilannoitteet.\n\nTämä oli kaupan ja maanviljelijöiden yhteistoiminnan yksi puoli.\nToinen oli yhtä tärkeä, ehkä tärkeämpikin vielä. Kauppa ei ainoaltaan\nmyynyt, se myös osti maanviljelijältä kaiken tuotantoylijäämän,\nmaitotaloustuotteita lukuunottamatta. Milteipä joka päivä kauppa näin\njoutui olemaan viljelijäjäsenensä kanssa tekemisissä joko välittömästi\ntahi puhelimitse. Mutta tämä kaikkihan oli heille vanhaa tuttua.\n\nUutta siinä kuitenkin oli eräs seikka, jota he tuskin olivat tulleet\nhuomioineeksi. Osuuskaupan ja jäsenasiakkaan välisissä suhteista,\nolivat ne mitä laatua tahansa, ei tilaisuutta vaanittu. Kaupanteko\nnäissä merkeissä ei ollut enää kahden viekkaan välinen yhteenotto,\nkuten kaupanteko usein ennen ja nykyisinkin vielä nurkkatiskien alla.\nOsuuskaupassa se oli kahden täysin luottamuksellisissa väleissä olevan\nosapuolen miellyttävä, molempia hyödyttävä yhteistoimi. Tästä johtuen\nkaikki kauppa ja sitä koskevat liikesuhteet olivat täysin vilpittömiä.\nOstajan ei milloinkaan tarvinnut epäillä tavaran laatua. Se oli parasta\nmahdollista, kokemuksestaankin hän sen tiesi. Hintaa tiedustellessaan\nhän liioin ei kysellyt, mitä tavara täällä maksaa, vaan mitä\ntämänlaatuinen tavara yleensä maksaa.\n\nSamaan tapaan käy kaupanteko maamiehen omien tuotteiden\nmarkkinoimisessa. Hän ei tiedustele kaupan maksamaa kilohintaa, vaan\nsitä, onko hänen myytäväksi tarjottavilla tuotteillaan kysyntää.\nJa sitä, milloin tuote on edullisempi lähettää, tänäänkö vai ensi\nviikolla? Osuuskauppa antaa alttiisti pyydetyt tiedot ja neuvot myyjän\netujen mukaisesti. Tuotteen laatu ja tavaran tiloitus ovat tärkeimmät\nkysymykset. Tavaran hinta riippuu välittömästi niistä ja markkinoista.\nTulos, mikä se milloinkin on, tulee pientä välityspalkkiota\nhuomioonottamatta kokonaan tuottajan hyväksi. Tällaista on\nosuuskaupassa kaupanteko, yhtä asiallista kuin luottamuksellista. Kun\nse on päättynyt, niin voidaan puhua hauskemmista asioista.\n\n— Mistä esimerkiksi? tiedustelee kaupanjohtaja.\n\n— No, vaikkapa hauen uistelemisesta tai teeren kuvastamisesta, vaikkapa\nlauantaisaunan lämmittämisestä, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni,\nvastaa tuottaja-asiakas.\n\n— Mutta eikö tuollainen kaupanteko käy ajanmittaan yksitoikkoiseksi?\nkysäisee Reino opintomatkalaisten puolesta.\n\n— Mitä sillä tarkoitat? tiedustelee isäntä.\n\n— Tarkoitan, kun ei saa tinkiä eikä tarvitse muutenkaan olla\nvaruillaan...\n\nKaupanjohtaja ja isäntä keskeyttävät hänet nauraen.\n\n— Tinkiä aina saa, ketä huvittaa.\n\n— Varuillaan myös jokainen aina voi olla, vaikka pettämisestä ei\nolisikaan pelkoa.\n\nReino enempää kuin toisetkaan retkeilijät eivät käsittäneet sitä, mutta\nmolemmat miehet pystyivät antamaan heille vaivattomasti lisäselvityksiä.\n\nNykyaikana maamies saa tinkiä kyllikseen jotakin muuta kuin tavaran\nhintaa. Ennen sotaa, kuten nähtävästi päättyvän sodan jälkeenkin,\nhänellä on tingittävänä runsauden pula. Joka päivä saa harkita,\nmitä tavaraa ostaa tahi ostamatta jättää. Kauppa ei pienimmässäkään\nmäärässä pyri hänen kiusaajakseen, päinvastoin se aina pidättelee:\nTuumi tarkoin, mitä hankit! Älä osta itseäsi kipeäksi! Sodan\naikana sitävastoin on tavaran puute, sen vuoksi tinkiminenkin käy\ntoisissa merkeissä. Tämä korvike tahi vastike on hyväksi kokeiltu!\nMikäli tarvitset sitä, niin kokeile sinäkin! Sitten sano meille\narvostelusi siitä! Mitä taas tulee \"varuillaan olemiseen\", niin sehän\non aina ollut hyvin tärkeä kysymys. — Ole varovainen tuon myrkyn\nkäyttämisessä! sanomme, kun annamme asiakkaalle tuholaispölyn tahi\nliuoksen käyttöohjeineen. — Onko siemenviljasi varmasti laatutavaraa?\ntiedustamme maamieheltä viljakaupassa. Kokeilemme sen myös itse, että\njäsen vahingossakaan ei pilaisi viljelijämainettaan eikä kauppansa\nhyvää nimeä. — Oletko laskenut jo ensi kesän väkilannoitetarpeesi?\nNiitä myöhemmin enää tuskin saa. Tilaa ajoissa! Ole varuillasi! Näin\nhuomautamme jäsenillemme monta kertaa päivässä. Me suosimme ja haluamme\njäseniksemme aina varuillaan olevia, toimessaan vireitä viljelijöitä,\nlopetti kaupanjohtaja.\n\n— Sama vaatimus meillä kauppamiehiimme nähden. Emme harrasta enempää\ntyhmiä neitseitä kuin uneliaita tuhkimoita, tähdensi Päivärannan\nisäntä. Hän nähtävästi tahallaan puheli niin kovaa, että kaikki\nmyyjätkin sen kuulivat. He kylläkään eivät olleet sen näköisiä, että\nheidän olisi tarvinnut siitä nokkaansa ottaa eivätkä he ottaneetkaan.\nNykyhetken kauppiaan toimi kaikkineen, niin korttitehtävineen\nkuin kuponkilaskuineen, kuului olevan verraton hyvän käytöksen ja\nkärsivällisyyden harjoituskoulu. Joka nykyään viikon ajan tiskin takana\nhymyilevänä kestää, hän varmasti omista vaikeuksistaan nauraen selviää,\narveli johtaja. Hän sen tiesi.\n\nNäin hauskasti puhellen ja samalla kaupan eri osastoja tarkastellen he\nolivat joutuneet varastohuoneisiin saakka. Siellä punnittiin perunoita,\njoita joku kirkonkylän rouva oli ostamassa.\n\n— Luultavasti tämä osastomme herättää teissä erikoista mielenkiintoa,\nkoska tietääkseni olette asiakkaitamme juuri tämän osaston\nvälityksellä, puheli kaupanjohtaja. Retkeläiset ymmärsivät hänen\ntarkoituksensa. Heillä oli asiaa tähän osastoon. Isäntä kehoitti heitä\nkiiruhtamaan, koska piakkoin oli jatkettava matkaa eteenpäin. He\nriensivät ulos, mutta hetkisen kuluttua palasivat perunasäkkeineen.\n\n— Meillä täällä jo muutaman päivän on ollut kuhinaa kuin kalankudussa.\nJos se yhä kiihtyy, niin jonotus täytynee järjestää, arveli johtaja.\n\n— Ovatko uudet perunat niin kovasti kysyttyjä? tiedusteli isäntä.\n\n— Kysyttyjä ovat eikä syyttä. Vaikka minä kyllä tarkoitin perunoiden\ntarjontapuolta.\n\n— Jono kuin jono, mitäpä tuolla väliä.\n\n— Ei vähääkään näin osuuskaupassa.\n\nKaupanjohtaja ja talonisäntä keskenään yhä leikkiä laskivat, mutta\nkaikki \"hankkijat\" seisoivat terhakkaan totisina säkkiensä vieressä\njoka hetki valmiina omaa asiaansa hoitamaan. Tämä oli heidän ensimäinen\nmyyntikauppansa tänä kesänä, Reinolle ja Kirstille se oli ensimäinen\nlaatuaan koko elämässä. Miten paljon perunat painaisivat? Kenellä niitä\nolisi enimmän? Miten paljon rahaa perunoista saataisiin? Johtajan\näskeiset selvitykset tavaran laadusta, määrästä ja hinnasta sekä\nkaupallisista periaatteista tulivat heti ajankohtaisiksi kysymyksiksi\nitsekullekin. Siinä oli muutakin kiinnostavaa, itse toimituksessa\nsuorastaan jännittävää. Punnitusvaakaan nostetut perunasäkit kävivät\nheille jollakin tavoin entistä läheisemmiksi, kuin eläviksi olennoiksi,\ntuhatpäiseksi \"toverikunnaksi\", joka oli varttunut ja kasvanut\nheidän johdollaan kesäisessä pellossa. Tämä oli kuin tutkintopäivä\nkoulukurssinsa loppuun suorittaneille toverikuntalaisille. Monta vaivaa\nniiden tähden oli nähty, mutta nyt kasvattaja ei niitä muistanut.\nIkävältä ihan tuntui eronhetkellä.\n\nReinolla oli painavin säkki. Vaaka osoitti sen painoksi 42 kiloa.\nVarmaksi kakkoseksi tuli Inkeri 39 kilollansa, kolmanneksi Kirsti,\njonka säkki painoi 38,5 kiloa. Perää jäi pitämään Erkki 34 kilon\npussillansa. Kieltämättä poika oli hiukan nolo, selitteli kuten\ntavallisesti tällaisissa tapauksissa: — Mitäs kun on ollut tänä kesänä\nniin paljon muuta! Mitä \"paljon muuta\" hänen päiväkirjassaan merkitsi,\nse jäi sanomatta. Valoisa ja luottavainen tulevaisuuden näkemys\nhänellä joka tapauksessa oli, niinkuin nuorella eteenpäin pyrkivällä\nmaamiehellä pitääkin olla.\n\n— Alkusoittoa tämä vasta! Olisin kai minä voinut \"varastaa\" yhtä\npaljon kuin kuka tahansa teistä, ellen olisi muistanut, että tässäkin\nkilpailussa tulee myös loppukiri...\n\n— Lopputili kai tarkoitat? naurahti isä.\n\n— Se on tässä tapauksessa yhtä ja samaa, arveli poika. Ehkä olikin.\nMutta iloisesti heidän rinnassaan läikähteli jo tämän alkutilin\njohdosta. Osuuskauppa maksoi perunoista kuusi markkaa kilolta. Yli\nkaksisataa markkaa he jokainen saivat, yhteissummana lähes 1,000\nmarkkaa. He katselivat vähän hämmästyneinä rahojaan ja toisiaan.\n\n— Ettepä ennen ole mahtaneet nähdäkään omasta ansiostanne noin\nkaunista rahaa, nauroi kyytimies. — Mutta jos teillä on joitakin\nostoksia tehtävänä, niin kiiruhtakaa. Lähdemme tästä vieraisille vielä\nkolmanteen taloon, ilmoitti hän.\n\nHe riensivät tekemään pikku kauppojansa: kirjepaperia, hammastahnaa,\nhakaneuloja, mitä kultakin puuttui. Pian voitiin sanoa hyvästit\nosuustoiminnalliselle kauppatalolle ja sen ystävälliselle väelle. Mutta\nhevonen sai jäädä kaupan pihaan, koska viimeiseen vierailutaloon oli\nenää lyhyt matka ja samaa tietä palattaisiin takaisin.\n\nTalo oli ulkoapäin katsoen vähäisempi kuin edelliset. Sen pihamaalle\njohti maantieltä somasti pyörivä valkoinen portti. Itse talo rehevien\nlehtipuiden keskellä oli punaiseksi maalattu. Sen seinäkilpeen oli\niloisen värikkäin kirjaimin tekstattu: _Osuuskassa_. Kesäisessä\nympäristössään tämä pieni talo vaikutti varsin kodikkaalta. Jo\npihaportilla se näytti toivottavan maantieltä kääntyvät vieraansa\ntervetulleiksi.\n\nSamaa seurasi sanoilla: Tervetuloa taloon! lausuttiin heille hetkistä\nmyöhemmin tämän kotoisen rahalaitoksen toimistohuoneessa. Tervehtijä\noli heille kaikille vanha tuttu, sama mies, joka seutukunnan nuorelle\nväelle oli paljon hyvää opettanut ja myös kentillä ja kerhomailla monta\nhupaisaa hetkeä järjestänyt. Erkki ja Inkeri olivat hänen entisiä\noppilaitansa ja asiakkaitansa tässä laitoksessa. Kirsti ja Reino\nolivat uusia, mutta yhtä tervetulleita. Entisissä liiketuttavissaan\ntämän talon isäntä aina tiesi kiinni pysyvänsä, alokkaita sensijaan\noli taidolla kasvatettava. Siihen ehkä kautta rantain tähtäsi se\nhilpeäsävyinen keskustelu, mikä pian virisi hänen ja Päivärannan\nisännän hyvien ystävysten ja ainaisten kilpatoverusten kesken. Nuoret\nvieraat seurasivat sitä huvitettuina.\n\n— Tervetuloa taloon! Olenkin tässä jo suuresti kummastellut, missä niin\nkauan olette viipyneet.\n\n— Mekö viipyneet?\n\n— Ihan mattimyöhäisiksi! No, hyvä näinkin, parempi myöhään kuin ei\nmilloinkaan!\n\n— Mitä tirehtööri nyt hourii? Kellohan nähdäkseni on vasta neljännestä\nvaille yksi.\n\n— Voi, seitsemän unikekoa! Hän luulee minun aikaa tarkoittavan!\n\n— Aikaa! Mitäs sitten?\n\n— Etsikkoaikaa!\n\n— En ymmärrä vieläkään.\n\n— Oletpa aika tonttu! Etsikkoaikaa, rahaa tarkoitan!\n\n— Vai rahaa! kummasteli Päivärannan isäntä. Olen nähtävästi elänyt\nharhaluulossa uskoessani, että sitä tässä talossa olisi jo toisillekin\nantaa.\n\n— Luonnollisesti! Mutta ei olisi, ellemme ottaisi sitä vastaan. Ken\nottaa tarjottaessa, hän voi antaa tarvittaessa.\n\n— Vai sillä tavalla! Toisinpäin muistan tuon rippikoulussa oppineeni.\n\n— Toisin päin se kuuluukin teidän katkismuksessanne siellä pöydän\ntakana.\n\n— Kuinka kuuluu? Sano se meille opiksi ja uskon vahvistukseksi.\n\n— Kenen jalka kapsaa, sen hammas napsaa! sanoivat jo esivanhempamme. Me\nkehoitamme sitä samaa toisin sanoin: Ken aikanaan kerää ja säästää, hän\nitsensä pahoista päivistä päästää.\n\n— Juuri niin olemme tehneet! Olemme pistäneet rapinaksi pitkin kesää!\n\n— Ja nyt varmaan olette tulleet tyhjentämään hunajataskujanne tähän\nyhteiseen kennopesään?\n\n— Tosiaan! naurahti Päivärannan isäntä. — Me sisään ja ulos lentelevät\nasiakkaat lienemme sitten tämän kennopesän työmehiläisiä.\n\n— Ellette kuhnureita...\n\n— Kuhnureita!\n\n— Mitä kuulenkaan! Tekeepä mieleni haastaa sinut hakattavaksi ensi\nsunnuntaina pallopelissä koko kuhnuriarmeijasi kera.\n\n— Se käy mainiosti laatuun, mikäli oma selkänne saunaan syhyy.\n\nNäin kiistäen he aloittivat ja kuuntelijoilla oli hauskaa. Kassaneiti\nnaurahteli pöytänsä takana. Mutta osoittaakseen, miten suuren\nharhaiskun laitoksen tirehtööri kuhnuriviittauksellaan oli lyönyt,\nkenttävastustaja kutsui todistajansa esiin. Heillä jokaisella tosiaan\noli taskuissaan sitä hunajaa, mikä teki kauppansa tällaisissa\nlaitoksissa. He tyhjensivät äskeiset markkasaaliinsa kassaneidin\nlaskettavaksi. Voitonriemuisena hymyillen heidän päämiehensä katseli\nsitä toimitusta.\n\n— Kuka täällä puhuikaan kuhnureista! Pyörrätkö sanasi?\n\n— Jo! Tuhannesti anteeksi pyydän. Talosi hunajakedoilla häärää ahkeria\ntyömehiläisiä, sen myönnän. Uskonpa vielä senkin, että myös pesän\nkuningatar on ahkera ja nuori, joten koko yhdyskunnassa tuskin lienee\nmuuta kuin yksi ainoa kuhnuri...\n\n— Kuka on tämä ainoa? Mainitse hänet nimeltään!\n\n— Se on tarpeetonta, koska me kaikki muutenkin hänet hyvin tunnemme.\n\nNäin he leikilliseen tapaansa sanailivat. Mutta ammattitekijän\ntottumuksella kassaneiti jo käsitteli ja arvioitsi sitä hunajaa,\njota todistajat taskuistansa esiin kaivelivat. Säästöön pantavat\nrahat merkittiin pieniin talletuskirjoihin. Inkerillä ja Erkillä oli\nentisestään sellaiset. Kirstille ja Reinolle avattiin ja kirjoitettiin\nuudet. Heidän sopi järjestää talletuksensa tänne. Tarvittaessa\nhe voisivat nostaa sen tahi osan siitä Helsingissä sijaitsevasta\nOsuuskassojen Keskuslainarahastosta, joka valvoo ja hoitaa kassojen\nasioita.\n\nErkin ja Inkerin talletuskirjat olivat milteipä omistajiensa ikäisiä,\nniitä ensimäisiä kymmenmarkan \"kumminlahjoja\", joita tämä rahalaitos\noli ryhtynyt jakamaan pitäjässä syntyville lapsille. Tästä vähäisestä\nalusta nämä pikku säästöt olivat kasvaneet omistajiensa ohella.\nEnsimäisinä vuosina lasten vanhemmat niitä lisäilivät, myöhemmin\ntalletusten omistajat itse. Puolivuosittain pääomaan lisättävä\nkorko kartutti talletuspääomaa omalla säännöllisesti kasvattavalla\nosuudellansa, Näin vuosien mittaan \"kumminlahjat\" kasvoivat\nkymmenmarkkasista sadoiksi, jopa tuhansiksi markoiksi. Tällaiset\ntalletukset olivat jatkuvan innoituksen aiheena omistajille itselleen.\nNe olivat kuin itävää siementä, joka kasvatti viheriöitsevää orasta.\nMyöhemmin se kantaisi satoa, kaunista, kullankeltaista viljaa.\n\n— Kuten huomaatte, sisältyy tämän laitoksen toimintaan kiintoisia\nasioita, monia ihmeellisiä ihmiskohtaloita. Näin puheli opettaja\nuusille asiakkailleen, jotka tarkkaavina olivat seurailleet hänen\ntalletusten kasvua koskevia esityksiänsä.\n\n— Ihmiskohtaloita, ihmetteli Kirsti.\n\n— Tämän näköisessä talossa! kummasteli Reino.\n\n— Joka ulkoapäin katsoen on kuin mikäkin lintukoto! autteli Päivärannan\nisäntä naurahdellen.\n\n— Lintukoto! Sinäpä vasta tälle osuuspankillemme nimen keksit!\nnaurahti opettaja. Hän ohjasi heidät toimiston vieressä sijaitsevaan\nhallituksen huoneeseen, johon hänen toimestaan vieraiden nautittavaksi\ntuotiin virkistävää marjamehua. Pöydän ääressä opettaja edelleen\nkertoili mieleensä jääneitä tapahtumia kassan toimintakaudelta.\nPäivärannan isäntä, joka kaiken aikaa oli seurannut asioita hallituksen\njäsenenä, täydensi kertomusta omilla muistelmillansa. Näin ollen\nheidän esityksensä usein muodostui milteipä kaksinpuheluksi, jossa\nhe usein kuulustelivat toistaan \"muistatko\" kysymyksillänsä,\nmutta kuuntelijoiden mielenkiinto ei sen vuoksi ollut vähäisempi.\n\"Lintukodon\" historia tuntui tosiaan sisältävän eläviä, todella\nkiintoisia ihmiskohtaloita.\n\n— Muistatko Peräkorven Kustaata ensi käynnillään meillä? aloitti\nopettaja.\n\n— Tottahan toki! Mies juoksi kuin tulipaloon. — Hyvät naapurit ja\nkylänmiehet! Tulkaa auttamaan! Mitä muuta hän sanoikaan?\n\n— Kun ihmistä ihan elävänä paistetaan! muisti opettaja. Nuorille\nkuuntelijoilleen hän lähemmin selvitteli:\n\n— Ymmärtääksenne oikein tämän miehen hätähuutoja minun täytyy\nteille selvitykseksi mainita, että Kustaa oli, kuten yhä vieläkin\non, vähän tuollainen ruuveiltaan löysä, kuten tällä paikkakunnalla\nsanotaan, muuten kylläkin mies paikallaan, yritteliäs ja ahkera.\nOnnettomuudekseen Kustaa oli erehtynyt huonona aikana rakentamaan ja\ntätä varten ottamaan lainaa Pöntisen äijältä, joka velallisiltaan\nkiristeli korkeita korkoja. Mutta tälle tunnottomalle rahamiehelle ei\nedes tämä riittänyt. Tilaisuuden sattuessa hän teki vielä sitäkin, mikä\nsuoranaisesti on kielletty yhdeksännessä käskyssä.\n\n— Himoitsi lähimmäisensä omaisuutta ja huonetta, täydensi Päivärannan\nsetä katkismuksen sanoilla tapahtunutta asiaa selvitellen.\n\n— En yleensä sano väärää todistusta lähimmäisestäni, mutta tässä\ntapauksessa vaikka näinkin tapahtuisi, se annettakoon minulle anteeksi.\nLähimmäisensä omaisuutta ja huonetta... juuri sitä se vanha ristilukki\nhimoitsi lainatessaan Peräkorven Kustaalle rahojaan.\n\n— Onko tuollaisia pyydystäjiä ihmistenkin keskuudessa! kuohahti Kirsti\ntuohtuneena.\n\n— Voi hyvä tyttö! Ihmisten keskuudessa niitä vasta onkin,\nkaksijalkaisia susia.\n\n— Ristilukista me puhuimme. Minusta se sopii koronkiskurin velipuoleksi\nparemmin sen kyttyränsäkin takia, naurahti Päivärannan isäntä.\n\n— Samalla kohdalla se heillä kylläkin on, myönsi opettaja. He\nsiirtyivät jälleen muistelemaan Peräkorven Kustaan hädän aiheita.\n\nNiin oli käynyt. Kustaan velka oli irtisanottu ja jätetty laillista\ntietä perittäväksi. Hätäytynyt mies pyyteli turhaan armoa velkojaltansa\nja apua naapureiltaan. Velkoja ei tuntenut armoa, eikä ihmisillä ollut\nliikoja rahoja ja, jos kenellä niitä olikin, ei hän ollut halukas\nlainaamaan niitä Kustaalle, jonka katsottiin olevan mennyttä miestä.\nJoku ystävällinen sielu oli maininnut hänelle osuuskassasta ja tänne\nhän sitten viimeisessä hädässään juoksi.\n\n— Vaikka kaikkein ensimäiseksi olisi pitänyt rientää, naurahti\nPäivärannan isäntä.\n\n— Niin olisi pitänyt, mutta mistäpä Kustaa sen silloin vielä tiesi.\n\n— Nyt hän sen tietää.\n\n— Tietää ja ilomielin tunnustaakin sen.\n\n— Joka kerta milloin käy täällä asioitsemassa, lainalyhennyksiään ja\nkorkojaan maksamassa. Nyt jo nostamassa ja talletuksiaan lisäilemässä.\nNiin onnellisesti ovat asiat Kustaan kohdalla kehittyneet.\n\n— Hän sai siis pelastetuksi kotinsa? virkkoi Kirsti.\n\n— Niin sai osuuskassan myöntämällä lainalla, selvitti Päivärannan setä.\n\n— Jonka hän aika päiviä sitten oli loppuun maksanut, täydensi opettaja.\n\n— Mutta se vanha koronkiskuri tietääkseni sai hyvin ansaitsemansa\npitkän nenän, ilakoitsi Erkki.\n\n— Ja oli vihainen sen johdosta. Mutta siitä me vähät välitämme,\nPeräkorven Kustaa sitäkin vähemmän.\n\n— Muistatko vielä sitä kylmää kevättä, kun Lahtisen Vihtori tuli\nasiakkaaksemme? tiedusti opettaja jälleen.\n\n— Muistan Vihtorin jo aikaisemmilta ajoilta, hän on rippikoulutoverini.\n\n— Kovin raskaisiin ripityksiin hän oli joutunut sinäkin keväänä,\nVihtori parka. Halla vei oraat, hevonen kuoli ojaan. Mutta Lahtisen\nVihtori otti menetyksensä toisella tavalla kuin Peräkorven Kustaa;\nliikoja ei puhunut silloinkaan.\n\n— Niinkuin ei rippikoulussakaan. Kun pappi häneltä kysyi, minkätähden\nJaakob niin kauan kaitsi enonsa Laabanin lampaita, vastasi Vihtori\nyksikantaisesti yhdellä sanalla: Lampaanvuonien!\n\n— Oikein sanottu! naurahti Erkki.\n\n— Täydestä sen kirkkoherrakin otti, muisteli koulutoveri.\n\n— Niinkuin me Vihtorin itsensä otimme täällä kassan hallituksen\nkokouksessa.\n\n— Niin, mehän myönsimme hänelle pyytämänsä lainan uuden hevosen ja\nkauransiemenen ostamista varten.\n\n— Vihtori osti hevosen ja sai kauransiementä. Jälleen päivä alkoi\npaistaa myös tämän kovia kokeneen, hiljaisen miehen kodissa.\n\nNuoret toverukset seurasivat mielenkiinnolla kassamiesten muistelmia.\nReinolle ja Kirstille kaikki tämä oli uutta. Tähän päivään\nsaakka he tuskin nimeltä tunsivat tällaisia laitoksia ja niiden\ntoimintamahdollisuuksia. Reino mietiskeli, mutta Kirsti kysäisi ääneen:\n\n— Mistä saatte rahat tuollaiseen auttamiseen?\n\n— Onko viimeisin tallettajamme jo unohtanut omien markkojensa\nkilahtelun? kysyi opettaja naurahtaen. Kirstillä oli vastaus valmiina,\nja Reinollakin:\n\n— Ei minun markoillani taloja rakenneta!\n\n— Eikä minunkaan pennosillani hevosia osteta.\n\n— Ei meidän liioin, vaikka olemme tehneet talletuksia syntymästämme\nasti, täydensi Erkki.\n\n— Vai ei rakenneta eikä hankita. Tarkastellaanpa vähän sitäkin puolta,\ninnostui opettaja selittelemään.\n\n— Juuri vähään se puoli ei mahtane jäädäkään. Saitte siinä nyt\nsellaisen kärpäsen kimppuunne! naureskeli hallituksen jäsen.\n\n— Hunajamehiläisiä meidän talon hyönteiset ovat, heitti hoitaja\ntakakäteen, kääntyi nuoriin kuulijoihinsa päin ja jatkoi: Minkä verran\nmehiläisen sivutaskuissa on hunajaa, kun se tuolta kesäisiltä kentiltä\nyhteispesän astinlaudalle lennähtää? Nuppineulan pään kokoinen kipene!\nJa kuitenkin pikku pesäsestä tuhansien, kymmenien tuhansien ahertajien\nyhteistyön tuloksena voidaan lingota kymmeniä kiloja mesikirkasta\nhunajaa! Juuri näin on asianlaita tässä meidänkin pesässämme, jota\nnimitetään osuuskassaksi.\n\n— Hunajaa sanotaan rahaksi, selvitti hallituksen jäsen puolestaan.\nMutta mehiläishoitaja katseli haaveilevin silmin lämpöisenä värisevään\nkesäiseen ilmaan. Näytti kuin hän olisi odottanut ahkerien pikku\nmehiläistensä palaamista juuri sieltä, kylävainioiden kukkivilta\napilamailta.\n\nTämä puoli, \"mesihunajan\" odotus tässä hänelle läheiseksi käyneessä\nlaitoksessa, olikin hoitajalle ehkä kaikkein rakkainta jo siitäkin\npäätellen, että hän tähän liittyviä pikku muistelmia niin lämpimästi\nmukana eläen kuulijoilleen kertoili. Inkerille ja Erkille, hänen\nentisille oppilailleen, se oli jo vanhaa tuttua. Miten monta kertaa\nopettaja oli tullutkaan luokkaan rautaista säästölipasta kädessään\nkantaen. Lukujärjestyksen mukaan tunti saattoi olla mikä tahansa. Joka\ntapauksessa se aina oli hauska. Säästölipas kutakin oppilasta varten\nvarattuine erikoislokeroineen oli sekin kuin mehiläispesän hunajakenno.\nJokainen täytteli kilvan omaa kennoansa. Pikku säästöjen jokaviikkoinen\nlokeroon pudottaminen oli kuin pieni uhritoimitus. Kun opettaja joko\nopetukseen liittyvästi tahi muuten hauskasti asiaan johdattaen oli\nsanottavansa sanonut, sai kukin vuorollaan käydä pudottamassa rahansa\ntähän yhteiseen markkojen pesään. Oli siinä jalkojenkin rapinaa.\nHarvoin kukaan halusi jättää vuoroaan käyttämättä. Tosin opettaja ei\nsiitä kirjaa pitänyt, mutta toverit sitä enemmän.\n\nJuuri tällaista \"kesälomallaan\" majailevaa markkojen pesää opettaja\nnyt parhaillaan Kirstille ja Reinolle esitteli. Talvisin niitä\nkuului olevan pitäjän jokaisella koululla, kolmella niistä kaksikin\nkappaletta. Kun kansakouluja oli pitäjässä kymmenen, ja säästölippaat\n42-lokeroisia, saattoivat kuulijat helposti laskea, miten monta\npyydystä rahan kiinni nappaamiseksi pitäjän koulujen välityksellä oli\nviritetty. Tähän oli vielä lisättävä kotien säästölaatikot, joita\nniitäkin oli pitäjäläisille jaettu satamäärin.\n\n— Kuten lienette huomanneet, on tämä pyydystely vain lapsia varten.\nAikuiset hankkivat ja tallettavat rahoja toisin keinoin, huomautti\nhallituksen jäsen, mutta opettaja sitä tuskin kuuli. Niin innokkaasti\nhän kuulijoilleen selitteli lasten säästötoimintaa.\n\n— Pientä vaivaa meille tästä puuhailusta koituu, mutta eihän sellainen\nketään rasita. Se on samaa kuin kesäisten lintujen pesänrakennustyö.\nLauluintoa ja mielen virikettä vain tekijöilleen antaa.\n\n— No, siitä syystä sinä vuodesta vuoteen olet pysynytkin tuollaisena\nikuisena kevätpääskysenä.\n\n— Niitä samoja kevätpillereitä sinä nähtävästi myös itse nautiskelet,\nmikäli sitä ulkonäöstäsi ja mieliharrastuksistasi voidaan päätellä,\nheitti opettaja olkansa ylitse jälleen, sitten vierailleen jatkoi:\nEhkäpä näiden lippaiden ja laatikoiden tyhjentäminen kuten\npikkusäästöjen laskeminen ja kirjoihin vieminenkin näyttänee monesta\nsivustakatsojasta turhanaikaiselta näpertämiseltä ja sitähän se itse\nasiassa onkin, mutta meistä se on hauskaa ja hyödyllistä. Sitä tehdessä\nmeitä kuten säästäjiäkin kannustaa kasvamisen riemu. Tämän parempaa\nselitystä en siihen löydä.\n\n— Älä enempää etsikään. Se riittää meille. Ja nyt me mehiläiset sitten\nlähdemme. Päivärannan isäntä nousi, opettaja kiiruhti pidättelemään.\n\n— No, minne teillä nyt semmoinen kiire, kun ei meilläkään. Kun hetkisen\nvielä istutte, niin kerronpa teille, mitä tapahtui täällä pari päivää\nsitten.\n\nRetkikunta istui ja opettaja kertoi:\n\n— Olimme oviamme sulkemassa, kun sisään kiiruhti kaksi nuorta ihmistä,\nPenttilän Kalle ja Tyynelän Anni, molemmat entisiä oppilaitani.\nTe päivärantalaiset tunnettekin heidät. Kalle-kersantti tervehti\nsotapoikien reippaaseen tapaan, Anni hiljaisemmin niiasi ja punastui.\nHän oli sellainen hereä jo koulussa, eikä näytä siitä päässeen. Kun\nKalle ilmoitti, että heillä olisi vähän kahdenkeskistä asiaa, avasin\noven, istuimme tähän niinkuin nyt. Kalle on urhoollinen poika, mikäpä\ntietää, vaikka Mannerheim-ritari jonakin kauniina päivänä, mutta sillä\nhetkellä näytti pojan rohkeus kuitenkin pettävän.\n\n— Peloittavalta sinä näytätkin! Kuin mikäkin Pontius Pilatus! arveli\nPäivärannan isäntä.\n\n— Kiitos tunnustuksesta! Kallea ja Annia en minä kuitenkaan tässä\naikonut tukistella. Vähän änkyttämällä Kalle puolustuspuheensa aloitti,\nsanoi, että he Annin kanssa vähän niinkuin meinaavat. Sitten seurasi\nrykimistä. — Meinatkaa te vain! minä autoin, kun jo ovessa ymmärsin\nheidän yskänsä ja niin he sitten vähitellen pääsivätkin kärryille\nsiitä. He aikoivat naimisiin, kuulutettu jo oli. Kotinsa he aikoivat\nperustaa Koivuniemen autiotorppaan, jonka Annin setä kohtuullisesta\nhinnasta heille luovuttaisi. Mutta uutta kotia perustettaessa\ntarvittiin muuhunkin rahaa. Rappeutunut navetta oli uudelleen\nrakennettava, pari lehmää ja hevonen ostettava. Omia säästövaroja ei\nheillä kaikkeen tähän ollut käytettävissä kuin se, mitä täällä meillä\ntalletuksina oli.\n\n— Paljonko heillä täällä meillä sitten olikaan? tiedusti Päivärannan\nisäntä kuuntelijoiden puolesta.\n\n— Kallella noin viisitoistatuhatta, Annilla vajaa kymmenen,\n\n— Kas vain! Kylläpä ovatkin keränneet!\n\n— He molemmat ovat sitä lajia. Jo kouluaikanaan heillä oli antoisat\nlokerot yhteisessä säästölippaassa. Sen jälkeen he ovat jatkaneet\nsamaan tapaan kilvan. Mutta enemmän rahoja he kuitenkin tarvitsisivat\nuudessa kodissa alkuun päästäkseen.\n\n— Eivät varsin vähillä siitä urakasta nykyhetkellä selviäkään, arveli\nPäivärannan isäntä.\n\n— Seitsemänkymmentäviisituhatta! olivat laskeneet. Ja yhdessä he sitten\nolivat lähteneet tiedustamaankin, olisiko heillä mahdollisuus saada sen\nsuuruinen laina täältä kassastamme.\n\n— Mitä vastasit heille?\n\n— Vähään aikaan en mitään. Katselin ja tunnustelin heitä, oppilaitani,\njoiden elämä keväisenä kukoisti. Entäpä heidän nuori yhteiselämänsä?\nMitä se heille ja koko paikkakunnalle merkitsi? Kevättä ja kesää\nautiotorpan pihakartanoilla, vainioilla ja teillä. Rakennukset\nalkaisivat kohentua, pelto kasvaa, niitty viheriöidä. Ja sen ohella,\nrinnalla ja perässä kaikki jaloin liikkuvaiset, lehmät, lampaat,\nkanat, porsaat... ihmislapset, pellavapäät! Pian ja riemullisina ne\naloittaisivat elinaskartelunsa myös koulutiellä. Niin minä ajattelin,\nsitten pian heräsin. — Juoskaa välitunnille, lapset! Tämä asia kyllä\njärjestyy! sanoin heille, enemmän opettajana kuin pankkimiehenä.\nSanoin vielä muutakin, ennenkuin lähtivät. — Teidän talletustilinne\novat takuumiehistänne parhaat. Me tunnemme jo täällä, mitä ainesta te\nolette. Teihin voidaan luottaa. Ja kun sen lisäksi lainanne vakuutena\ntulee olemaan arvokas kappale yhteistä isänmaatamme, johon sinä Kalle\naseveljinesi olet viimeistä kiinnitystä hankkimassa, niin rohkenenpa\nluvata, että asianne tulee onnistumaan. Mielestäni osuuskassa ei voisi\ntiloittaa tallettajiensa rahoja parempaan tarkoitukseen, eipä edes\nvarmemmalle pohjalle kuin Koivuniemenne maahan, karjaan ja rakennuksiin.\n\n— Hyvin sanottu! Mitäs ne nuoret siihen?\n\n— Kalle myhäili, Anni heloitti kuin kesäpäivän aurinko. He hyvästelivät\nja lähtivät. Kuin kaksi västäräkkiä pyörineen maantielle pyrähtivät.\nKatselin tästä niin kauan kuin näkyi. Jo etukäteen minua lämmitti\nhyvien oppilaitteni yhteinen työmaa Koivuniemen autiotorpassa. Sillä\nhetkellä tunsin mitä jo usein ennenkin. Tehtäväni täällä osuuskassassa\non yhtä arvokas kuin opettajatoimeni koulussa.\n\n— Tämä hunajan keräämisesi vai?\n\n— Hunajan linkoaminen yhtä hyvin!\n\nHe naurahtivat nuorekkaasti. Sitten vieraat lopultakin nousivat ja\nhyvästelivät lähteäkseen. Konttorineiti oli jo kassan kaapit sulkenut\nja kotiinsa lähtenyt. Opettaja yksinään jäi ikkunasta katselemaan,\nmiten pyörivä portti tallettajavierailijat tielle vieräytti. Niin\nse aina heidät päästi, milloin tyhjänä, milloin täytenä, mutta aina\ntyytyväisenä. Näin opettaja ajatteli, eikä paljoakaan erehtynyt siinä.\n\nVirkku sitävastoin oli jo kärsimättömänä osuuskaupan pihamaalla\nkyydittäviänsä odottanut. Se kuopi jalkaa ja pureskeli kuolaimiaan. Sen\nsilmä paloi kuin taskulampun syttiö. Johan vihdoinkin sieltä! Kun ei\nkoko päivänä irti päästä...\n\nTulisen tärkeää oli tielle lähtö. Ohjaksien hellittyä nuori vireä\nhepo ampaisi kuin kansainvälinen pikajuoksija. Mikä tietää, vaikka\nsillä omassa luokassaan olisi sellaiseksi ollut hyviäkin edellytyksiä.\nPuhelemalla ja taitavasti ohjaamalla isäntä kuitenkin sai sen\nkeskimatkojen ravuriksi asettumaan, mutta niin hyvää vauhtia yhä\nvieläkin mentiin, että vasta Siltalan kankaalla voitiin keskustelua\nyrittää, jos kenellä vielä tänne jouduttaessa jotakin oli säilynyt\nsydämellään. Isännällä nähtävästi oli ehkäpä senvuoksi, että hänellä\nrattailla seisten ja ohjaksista kiinni pitäen oli paitsi väljät\nnäköalat myös sähköistävät johtimet käsissään. Kuitenkaan hän ei\naloittanut juuri siitä, mistä alamaiset odottivat. Hänen ihastuksensa\nkohteeksi joutui pappilan virkatalon kaunis metsä.\n\n— Kas vain noita petäjiä! Monta kertaa olen ajanut tätä tietä, mutta\nnoita katsellessa ei silmäni koskaan väsy.\n\n— Ne ovat kuin ristiritareita!\n\n— Niin pitkiä ja solakoita!\n\nTytötkin ihastelivat.\n\n— Niiden kaarna kiiltää kuin kuparinen haarniska!\n\n— Miekat häikäisevät kuin kulta ja hopea.\n\nPojat täydensivät taistelevia ritareita ajatellen.\n\n— Tässä niillä onkin mainio taistelumaasto, huomioitsi Erkki.\n\n— Ja hyvä kasvumaa! arveli Reino, joka aina pyrki järkeviä perusteluja\netsimään. Mutta siihen nähden setämies esitti eriävän mielipiteensä.\nUljaiden ritaripuiden ruokapöytä oli ohutmultainen hiekkakangas, karu\nleipä, laiha särvin. Miten puut näissä oloissa kuitenkin tuollaisiksi\nmetsän valioiksi? Siinä kysymys, joka antoi hevosmiehelle lähtökohdan\nselventäviin lisäselityksiin.\n\n— Puuyksilöiden kannustimena tässä on jalo kilpailu yhteisvoimin.\nNäemme selvästi, mitä se niiden laatuun ja ulkonäköön vaikuttaa.\nJokainen venyttää varttaan, karsii tarpeettomiksi käyneitä oksia,\nkohottaa viheriäistä latvaa. Jokaisen omalla kohdallaan on tehtävä\ntämä, mikäli mieli päästä auringon antimista osalliseksi. Tämä\non ankaraa, jopa usein säälimätöntäkin taistelua, mutta milloin\njoukkokunnan yhteinen vihollinen, myrsky, metsän kimppuun syöksähtää,\nnousee tuhatpäinen joukko kuin yksi mies. Uljaasti taisteleva, toinen\ntoistaan voimallisesti tukeva yhteisö on tämä metsä tällöin. Käsi\nkäteen tarttuen se eroittamattomana kokonaisuutena taistelee ja voittaa.\n\n— Uljas ritarijoukko voittaa!\n\n— Kevätkannel sille voiton virttä soittaa!\n\n— Kuparikattiloitaan kiilloittelee vain, katsokaa, miten ne loistaa!\nErkki mukaili tyttöjen runollisia vuodatuksia vähän arkipäiväisemmäksi.\nEnempää he eivät keksineet, eivät ehtineetkään, koska myötäävä,\nhilpoinen tie oli edessä jälleen. Virkku otti johdon. Ontuva runoratsu\njäi pappilan petäjikköön kuparikylkiänsä peilailemaan.\n\nLuhtaniityn purolaaksossa Virkku vasta kävelyaskeleihin tasaantui.\nSiinä heidän eteensä avartui kylän yhteinen heinämaa ja sen jatkona\nviheriöitsevä viljelyslaakso. Kymmeniä hehtaareja kytöpeltoja!\nKilometrimäärin kaivettuja ojia! Kaikkien vedet kokosi ja juoksutteli\nomia luonnonuomiansa pitkin etenevä puro. Se johdatteli viljelyslaakson\nliikavedet alempana virtailevaan Luhtajokeen ja tämä edelleen järviin,\nlaajempiin vesistöihin, jokiin ja mereen. Nyt oli vesi vähimmillään.\nPuro uurteli syvällä uomassaan, pensaiden kätkössä, kivien alla.\n\n— Keväällä teidän pitäisi tämä nähdä! huudahti Erkki. Hän oli nähnyt\nkoko Luhtaniityn yhtenä järvenä.\n\n— Vesi nousee täällä maantielle saakka! muisteli Inkerikin. Hevosen\nastellessa isä puheli:\n\n— Vesi nousee ja laskee. Kymmenistä ihmisten kaivamista ojista ja\nluonnon avaamista puroista se kerääntyy alas jokeen, virtaa järveen\nja niin edelleen. Tällä yhä eteenpäin rientävällä retkellään se ottaa\nkaiken irtautuvan matkaansa, panee myllyt pyörimään, sahat käymään,\ntehtaiden suuret voimakoneetkin ryskymään. Myllyt jauhavat peltojemme\nviljan, sahat pilkkovat metsiemme puun, tehtaiden suurkoneissa\nse jalostetaan selluloosaksi, paperiksi ja niin edelleen mitä\nmoninaisimpiin tarkoituksiin käytettäväksi. Tämä ei olisi mahdollista,\nelleivät tuhannet vesiojat ja pikkupuroset olisi yhtyneet yhdeksi\njoeksi. Ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun on tarpeetonta joen matkassa\ntämän pitemmälle jatkaa.\n\nHe ymmärsivät. Yksi nyökkäsi, toinen puristi kädestä, kolmas nykäisi\nnutun hihasta... Mutta Virkku ymmärsi sen käskyksi, niinkuin kiritaival\nolisi ollut alkamassa. Pian se sellaisella rientämisellä eteen\ntulikin, Päivärannan reheville pelloille avautuvana myötämaana. Laaja,\ntuleentumisasteelle joutunut viljavainio lainehti ja kylpi leppoisassa\ntuulessa, lämpöisen auringon valossa.\n\n— Vielä viikko tällaisia päiviä, niin elonkorjuuseen voidaan käydä,\narveli isäntä. Hän pidätteli hevosensa käyntiin, toverukset ihastelivat\nkaunista viljamaata.\n\n— Se lainehtii kuin järvi.\n\n— Leipäinen järvi!\n\n— Se kiloilee kuin taivas!\n\n— Ruokainen taivas!\n\n— Ruokainen tosiaan! naurahti ajomies. Mutta nuoret tarkkailijat elivät\naaltoilevan viljapellon lumoissa ja huudahtelivat edelleen kilvan\nmielialojansa.\n\n— Kuin tuhatpäinen voimistelijajoukkue stadionin kentällä!\n\n— Vartalon kiertoliikkeitä valssin tahdissa!\n\n— Eipäs, vaan selän taivutusta, ylös ja alas!\n\n— Ne kumartavat meille, kutsuvieraillensa!\n\n— Kunniavieraillensa ennemminkin tuollainen ruhtinaallinen\njoukkokumarrus. Tuohon ei pystyisikään kuka tahansa yksinäinen korsi.\nSe on viljavainion komea paraati ja voiman näyte. Yksinäinen hento\nkorsi ei voisi edes jyväistä tähkäänsä kasvattaa. Joukkokasvun antama\ntuki on sille suorastaan elämisen ehto. Myös viljelijän on otettava\nvarteen luonnon antama esimerkki, mikäli hän menestyksellä mielii\nharjoittaa isiensä ammattia.\n\nTämän retken johtajan kokoavaan lausuntoon ei nuoremmilla ollut enää\nmitään lisättävää, ei liikoja ajattelemisen aikojakaan. Virkku tempaisi\ntunnetun loppukirinsä, hellittäen sen vasta kotirappujen edessä.\n\n— Sieltähän riemulla palataan! nauroi emäntä pihamaalla.\n\n— Meillä on ollut eri hauskaa tänään!\n\n— On myyty perunaa!\n\n— On käyty sampomyllyssä vaaran vaskisen sisässä!\n\n— On tungettu päätä mehiläispesäänkin!\n\n— Ja lingottu kultaista hunajaa!\n\n— No kaikkea vielä! Eiköhän tavallinen arkipäiväinen ruoka vaihteeksi\nmaistune tuon herkuttelun jälkeen?\n\nOikein emäntä arvasi. Tosin sellainen päivällinen \"vaihteeksi\" olisi\nmaittanut vaikka kenelle, vaikka missä. Uusia perunoita, voikastiketta!\nTuoretta hiivaleipää, viilipiimää ja talkkunoita!\n\n— Me tiedämme nyt osuustoiminnasta paljon sellaista, mistä sinulla ei\nole hajuakaan, kehahti Erkki Villelle, joka myös kiiruhti yhteiseen\nruokapöytään.\n\n— Palttua minä annan teidän osuustoiminnallenne, kun pöydässä on\nnoita... uusia perunoita.\n\nNäin Ville arveli, pureskeli ja nieleskeli. Aatteellinen\nosuustoimintaväki vastasi yhtä välittömästi kuin riemukkaasti tämän\nyksityisyrittäjän kilpahaasteeseen. Kukkupää perunavati alkoi madaltua\nnopeasti.\n\n\n\n\n18.\n\n\nTyö Suomen hyväks' uhratkaamme, kaikki työhön, taistohon... Siinä miss'\non onni maamme... siinä meidän onni on...\n\nReino unohti laulamisen, kun jäi miettimään laulun sanoja koristetussa\njuhlahuoneessa. Työ Suomen hyväks'... miten usein ja monella tavalla\nsiitä olikaan puhuttu ja laulettu kautta vuosien, vuosikymmenien\nja erittäinkin näinä viimeisinä aikoina. Työ Suomen hyväks'... oli\nollut ja oli edelleen poikien lippuna \"linjoilla\". Se oli myös\nkotirintaman, talkooväen, nuoren maatalouskerhoväenkin innoittavana\npohjasävelenä viljelyspalstoilla ja pelloilla, tässä syysjuhlassakin.\nNäissä ajatuksissa ja kesäisten työtulostensa merkeissä tänne nyt oli\nkokoonnuttu juhlimaan ja kilpailemaan.\n\nKylläpä olikin kerääntynyt kansaa! Ellei viittäsataa, niin enemmän!\nVarmaankin pitäjän kaikki kerholaiset, pikkuveljet ja isot siskot.\nMyös runsaasti vanhempaa väkeä oli tähän pitäjän nuorten, toimen\npoikien ja tyttöjen syyskatselmukseen saapunut. Olipa heillä\nkatseltavaakin. Juhlahuoneen seiniä reunustavat pitkät pöydät\nnotkuivat yltäkylläisyytensä painosta. Oli siinä tavaraa! Suorastaan\nrunsauden pula! Ennen juhlan alkamista oli Reino kiertänyt pikaisen\ntarkastuskäynnin, niinkuin monet juhlavieraista, kerholaiset itsekin\nvertailujansa tehden. Jokainen heistä luonnollisesti oli tuonut\nnäytteille parhaimpansa, selvä se, mutta että näitä \"parhaimpiakin\"\nnäin paljon löytyi yhden pitäjän pikku viljelmien kerhomailta, jo sekin\noli ihme, jota kukaan kaupunkilainen omin silmin näkemättä ei olisi\nuskonut. Pullevan verevää punajuurta, kullan keltaista porkkanaa,\nkäsivarren mittaista kurkkua, päänkokoista lanttua... Entä kaalit! Kuin\npotkupalloja kansainvälisessä urheiluvälinekilpailussa! Oli pyöreää ja\nnavoiltaan litistynyttä kerää, kyssäkerää, kukka- ja ruusukaalia! Väri\nvivahteitakin näytti olevan kuin paremmanpuoleisessa sateenkaaressa.\n\nKolmisäkeistöinen työmarssi oli joutunut päätökseen, vaikka Reino\nvain ajatuksissaan näin myötäili. Joku vanhempi kerholainen, milteipä\naikuisnainen, piti jo syysjuhlan tervehdyspuhetta, jota satalukuinen\nyleisö tarkkaavaisena kuunteli. Tyttö kertoili aluksi päättyneestä\ntyöntäyteisestä kesästä. Aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen ahertamista\nse oli ollut niin aikuisilla kuin kerholaisilla. Luonto oli ollut\nvaatelias, mutta myös antelias, niinkuin tämäkin kerholaisten\nsyysnäyttely osoitti ja silminnähtävästi todisti. Jokapäiväiseen\nleipään kodeissa tulisi ensi talven aikana kuulumaan muutakin kuin\nreikäleipää, kaikkea sitä, mitä näyttelypöydillä täällä nyt näkyi.\nTämän lisäksi kotoinen kerhotyö oli antanut heille kaikille myös\nmieluisia rahatuloja. Kerhokasviensa ja -eläintensä parissa he olivat\nviettäneet terveellisen ja hupaisan kesän, kasvaneet itsekin, kuten\nnäkyi.\n\nTähän tapaan reipas \"suurkerholainen\" puheli ja Päivärannan\nnuoret, kuten nähtävästi kaikki muutkin olivat varauksitta valmiit\nalleviivaamaan hänen puolileikilliset sanansa tosiksi. Tämän saattoi\npäätellä jo niistä voimakkaista ja kauan jatkuvista kättentaputuksista,\njoilla tervehdyspuhe palkittiin.\n\nNäin avattua ohjelmaa jatkettiin reippaassa tahdissa. Seurasi\nmaatalous- ja kerhoaiheisia runoja ja kertomuksia, yksin- ja\nkaksinlauluja, kuorolausuntaa sekä hupaisia pikku ilveilyjä, jotka\nkiitollinen yleisö otti vastaan erittäin suosiollisesti, parhaimmat\npalat jopa iloulvahduksin ja ukkosjylinää muistuttavin jalkataputuksin.\n\n— Mitähän jos vaihteeksi taas vähän yhteisestikin laulettaisiin, esitti\nopettaja ulkopuolella virallisen ohjelman, joka parin kolmen metrin\nmittaisena kaistaleena oli seinään naulattu. Se oli mainio ehdotus ja\nsopivaan aikaan tehty. Satojen juhlavieraiden mieli jo paloikin tähän\nomintakeiseen toimintaan. Opettaja ehdotti yhteislauluksi kaikille\ntutun: Taivas on sininen ja valkoinen... Laulun kaksi säkeistöä\nvedettiin innolla ja hartaudella.\n\n— Otetaanpas sama kaksiäänisesti, ehdotti opettaja. Tuskinpa monikaan\nosasi siihen toista ääntä, mutta opettajalla olikin esitystä tehdessään\ntakanaan \"kekka\", kuten niin usein. Kävi piankin ilmi, että jokainen\njuhlavieras osasi sekä ensimäisen että toisen äänen ilman enempiä\nharjoituksia. Opettaja jakoi yleisön kahteen osaan, juhlahuoneen\nkeskikäytävää rajana pitäen. Oikealla puolella istuvat saivat\naloittaa ensinnä, vasemmalla puolella istujat saivat ottaa saman kuin\nkaikutoistona säettä myöhemmin. Opettaja antoi kummallekin ryhmälle\nmerkin ja löi tahtia. Se meni mainiosti. Säkeistön lopun kerrattuaan\noikeanpuoleiset vaikenivat, mutta vasemmanpuoleiset jatkoivat omaa\ntahtiaan, livahtivat kuin lampaat avonaisesta veräjästä ja kaikilla\noli hauskaa. Toista säkeistöä laulettaessa vaihdettiin ääniä. Yritys\nonnistui milteipä vieläkin paremmin. Suosionosoitukset muodostuivat\nvaltaviksi, jokainen taputteli kauan ja halukkaasti, itselleen.\n\nSeurasi ensimäinen väliaika, jonka kestäessä toimeenpantiin mehu- ja\nnaurismyyjäiset kylän sotaorpojen hyväksi. Tarkoitukseen tarjottavia\nnautintoaineita: kerhotyttöjen valmistamaa sekamarjamehua ja poikien\nlahjoittamia peltonauriita, myytiin ravintolassa, eteisessä ja\njuhlasalin käytävillä. Ja kaikkialla kauppa kävi kuin häkää. Ainoastaan\nmarkka tahi jokin muu sitä suurempi raha kelpasi. Mutta hyvän\ntarkoituksen edistämiseksi ja ajan voittamiseksi ei isommastakaan\nrahasta annettu ostajalle takaisin ja siitäpä sitten seurasikin\nsilmän vilskettä, kun markat katosivat markkinoilta. Myyjillä niitä\npiankin oli yli tarpeen, mutta heillä oli niin kiire, että eivät\njoutaneet vaihtamaan. Ja niin sitten nähtiin sellainenkin ihme,\nettä kymmen—kaksikymmen... jopa satamarkkanen meni markasta ja kävi\ntäydestä. Onnelliset kauppiaat kumarsivat ja niiasivat tavallista\nkohteliaammin sotaorpojen puolesta.\n\nNauriit olivat erinomaisen makeita varsinkin sellaisista ostajista,\njoilla oli käytettävissään linkkuveitsi tahi tuppipuukko, että\nsaattoivat jälttää mäihää. Mehuisa hilske kävi siellä ja täällä. Puukon\nlainaamisestakin nähtävästi olisi voinut periä markan vuokramaksun,\njos vain joku ajoissa orpokassan kartuttamiseksi olisi keksinyt\ntämän keinon. Hyvää ja virkistävää tyttöjen sekamarjamehukin oli.\nJoku isäntämies, joka viisikymppisellään lunasti lasin, myönsi\nrehellisesti joskus huonompiakin kauppoja tehneensä, kalliimpiakin\njuomia ostaneensa, edes tietämättä, hyödyttikö rahoillansa hyvää asiaa,\nniinkuin tässä tapauksessa varmastikin olisi asian laita.\n\nJo ensimäisen väliajan kestäessä nämä iloiset myyjäiset tuottivat\nrahaa yli kaksituhatta markkaa. Tämä oli hyvä alku toisella väliajalla\nedelleen kartutettavaksi, mutta eipä reippaista myyjistä, enempää\nkuin hyvästä tavarastakaan ollut mitään puutetta, ei liioin nauriin\nkuorista, ei pikku kissin maitokupeistakaan. Niitä pyöriskeli penkeillä\nja ikkunalaudoilla, vähin käytävilläkin, mutta luudalla niistä\nselvittäisiin.\n\nVäliajan jälkeen ohjelma jatkui reippain laulu-, lausunta- ja\nkilpaesityksin. Ylen jännittäväksi muodostui Ylä- ja Alakylän\nvälinen tietokilpailu, joka vasta viimeisellä kierroksella ratkesi\nyläkyläläisten niukkaan pistevoittoon. Heillä sattui olemaan parempi\n\"viuhka\", arvelivat jäävittömät sivustakatsojat. Mutta alakyläläiset\nkohottivat kuitenkin kolminkertaisen eläköön-huudon voittajilleen.\nHeillä oli siihen varaa syksyn viimeisen pallopelinsä ansiosta. Tämä\n\"revanssi\" antoi tuiki tarpeellista voidetta yläkyläläisten vielä\narpeutumattomiin haavoihin. Talven aikana ne lopullisesti paranisivat.\nEnsi kesänä, ehkäpä jo kevättalven kilpaladuilla iskettäisiin jälleen\narmoa antamattomina tositovereina yhteen.\n\nAikuisten puolesta piti Päivärannan isäntä lyhyen, kuulijoita\nkiinnostavan puheen. Hän julkilausui juhlassa läsnäolevien aikuisten\nja kerhojohtokunnankin puolesta tyytyväisyytensä kesän tuloksiin ja\ntämän päättäjäisjuhlan näkyväisiin saavutuksiin. Kaikki näytteille\nasetukset ja esitykset todistivat, että kerholaisia yksityis- ja\nyhteistoiminnoissaan elähdytti yhtä reipas kuin nuorekas, vastuksista\nlannistumaton taisteluhenki. Se oli kasvattanut heidän tekonsa\nkauniisiin saavutuksiin, kuten kulunut kesä heidän moninaiset kasvunsa\nkerhomailla. Syksy oli nyt tullut luonnossa, maalle ja kasveille\ntarpeellisena levähdyskautena. Ne keräsivät voimia uutta kasvukauttansa\nvarten. Niitä oli tässä varautumisessa avustettava, jokaisen\nkohdallansa ja keinoillansa.\n\nPitäjän kerhojohtokunnan puolesta puhuja lopuksi ilmoitti, että\nkerhoyhdistys entistä määrätietoisemmin tahtoi pyrkiä tämän\nhyödylliseksi havaitun nuorisotoiminnan tehostamiseen pitäjässä.\nViljelyskilpailu-, kotieläinhoito-, askartelu- ja urheilutoimintaa\ntultaisiin edistämään, viljelysmaita siirtoväen kerholaisille ja\naseveliperheiden lapsille hankkimaan, samoinkuin kerhoeläimiä,\nlampaita, kananpoikasia, porsaita... Jokaiselle yritteliäälle\ntytölle ja pojalle varattaisiin toimintamahdollisuus. Tämä oli oleva\nkerhoyhdistyksen velvollisuus- ja kunnia-asia.\n\nPuheen päätökseksi, karjalaiskerholaisten ja vieraiden kunniaksi\nlaulettiin yhteisesti Karjalaisten laulu. Tämän johdosta opettaja\nohjelman ulkopuolella sai aiheen puhua vain kolme minuuttia! Etukäteen\nhän lupasi sen ja piti sanansa, vaikka tuskinpa kukaan häntä\nkeskeyttämään olisi pyrkinyt viidenkään minuutin puheestansa.\n\nKarjala oli rakennettava uudestaan, tänne tiivistyvän Suomen peltoihin\nja uudismaihin! Sama ohjelma kerholaisilla, joista karjalaiset olivat\nyritteliäimpiä. Jo tänä syksynä oli heille palstat paalutettava,\npellot kynnettävä, uutismaita kuokittava. Ilmatieteilijä Keränen\noli ennustanut lämmintä syksyä. Maa pysyisi vielä ehkä kuukauden\npäivät sulana. Jokainen kerholainen kerkiäisi siis syksyn kuluessa\nkääntämään kunnollisesti maansa, kaivamaan vaikkapa puoli aaria\nuuttakin peltoa. Eihän siihen tarvittaisi muuta kuin pari neliömetriä\npäivässä. Konkariaskel tuonne, toinen tänne! Opettaja näytti sen\njaloillansa. Yhteissaavutuksena se kuitenkin merkitsisi kahta, kenties\nkolmea hehtaaria uutta, hyvää viljelysmaata. Kerholaiset! Kuka teistä\nhaluaa vähintään puolen aarin osuudella olla mukana tässä yhteisessä\npellonraivaustyössä?\n\nSe oli kysymys kuin koulussa ja siksi milteipä kaikki sen näyttivät\nottavankin. Sadat kädet kohosivat ja viittasivat, muutamat ihan\ntunnettuun: minä, minä, opettaja... eli kellonheilurityyliin.\nNähtävästi ne olivat niitä, jotka aikoivat kuokkia vähintäänkin\naarin... ellei se vain jäänyt heiltä hurskaaksi uhoamiseksi.\nPääasia nyt kuitenkin oli, että yhteissuunnitelma oli tehty ja\njoukkoinnostuksella kiinni naulittu.\n\nLoppuillan kohokohdaksi muodostui palkintojen ja talkoomerkkien jako.\nOsuuskauppa, -kassa ja -meijeri, monet muutkin pitäjän laitokset ja\nyhdistykset olivat tapansa mukaan tehneet lahjoituksia palkintojen\nhankkimiseksi. Kesän kultalapioita, talkootoiminnan korkeimpia\narvomerkkejä, jaettiin niinikään parisenkymmentä, hopea- ja rautalapiot\nolivat jo aikaisemmin kyläkerhoissa annetut. Kaikki palkintojen ja\nmerkkien saajat näyttivät olevan tyytyväisiä kesä- ja kerhotoimintansa\ntuloksiin. Ne harvat, jotka ilman jäivät, \"syventyivät\" mietteliäinä\nomaan itseensä.\n\nNiin tekivät myös Päivärannan kaupunkilaiset kerhoviljelijät,\nvaikkakaan ei juuri samoista syistä. Kirsti ajatteli kaikkea sitä, mitä\nkerhotoiminta Päivärannassa oli antanut hänelle: työtä ja työniloa,\nuutta taitoa ja uusia voimia. Näkyväinen tulos, yli tuhat markkaa\nrahassa, oli tullut kuin kaupantekijäisiksi. Siihen vielä viemiset\nkaupunkikotiin, monet hupaisat aamut ja illat.\n\nTätä samaa Reino mietiskeli ja enemmänkin vielä. Elävä, kasvava maa\noli käynyt hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi. Kerhomailla\ntyöskennellessään hänkin tunsi olevansa jokin tekijä tässä elämän\nnäytelmässä. Tosin hänen \"roolinsa\" toistaiseksi oli ollut vain yksi\nkaikkein pienimpiä, mutta olihan kuitenkin. Hän oli saanut eläytyä\nsiihen, ottaa irti, mitä irti sai. Ystävälliset ohjaajat olivat\nopastaneet häntä siinä. Hänen sydämensä oli sykähdellyt pettymysten\nmurheissa, onnistumisen riemussa. Lopputulos oli ollut rohkaisevan\nantoisa ja katselijatkin tyytyväisiä, niinkuin tänään kuului ja näkyi.\n\nJuhlavieraat, Kirsti ja Inkerikin hänen vieressään, nousivat seisomaan\naloittaen loppulaulun. Se oli tuttu laulu. Kesän mittaan se usein\noli sinisen kamarin ikkunasta kerhomaille, jopa pelloille saakka\nkuulunut. Reino oli sitä mielihyvin kuunnellut ja kuunteli nytkin yli\nviisisatapäisen kerholaisjoukon yhteisesti esittämänä:\n\n    Kotipeltojen laajain liepeille\n    liki lehmi- ja lammastarhain,\n    olen saanut sarkani pienoisen,\n    joka vartoo myöhään ja varhain.\n    Oman sarkani sen minä raivailen\n    ja palkka on työstäni parhain.\n\n\n\n\n19.\n\n\nUlkona oli syksyillan pimeä, myrskysi ja satoi. Mutta sisällä oli\nviihtyisää. Iloisesti räiskivä takkavalkea valaisi ja lämmitti\nsuuren asuinhuoneen. Päivärannan nuoret ja vanhemmatkin asujamet\nolivat kokoontuneet tulen ääreen iltaa viettämään. Miina kehräsi\nvillalankaa, Anni kutoi sukkaa. Isäntä keinutuolissa kiikkuen lueskeli\nammattilehtiänsä. Mutta Pekka loikoili penkillä piippu hampaissa kissan\nselkää silitellen. Siinä oli eroittamaton pari näin iltaisin. Pekan\npiippu rutisi, kissan \"rukki\" hyrisi. Milteipä uunin luo se kuului,\nmilloin Miina omansa hetkeksi hellitti.\n\nNuoret istuivat mietteliäinä mikä missäkin. Erkki yritteli ratkaista\nristisanatehtävää puolihämärissä pöydän nurkalla, Reino vuoleskeli\nkatajanaulaa pikku jakkaralla uunin kyljessä. Tytöt supattelivat\nkäsityksin istuen uunin toisella puolella, mutta Ville oli kiivennyt\nyläsänkyyn, jossa oli lämmintä ja lauhaa, näköalojakin kuin\ntunturivuorelta.\n\nTämä oli Reinon ja Kirstin viimeinen takkailta, eikä niitä monta enää\nollut jäljellä talon nuorillakaan. Viikon perästä alkaisi koulu,\nmatkaan lähtö jo pari päivää aikaisemmin. Reino ja Kirsti lähtisivät\njo huomenna iltapäivällä. He ajattelivat sitä, niinkuin kaiken päivää\nolivat ajatelleet, vaikka muusta puhuneet. Miten nopeasti viisi\nkuukautta olikaan kulunut! Nyt Päivärannan kesä oli lopussa...\n\n— Kas sitä viiksiniekkaa! Koprii ja koprii, puheli Pekka nostellen\nhännästä kissaa, joka nähtävästi piikitteli hänen polviaan. Miina\nheitti puolivihaisen katseen sivumennen, näytti kuin olisi halunnut\nsuihkaista: Joko taas siellä aloitat lörpöttelysi!\n\nIsäntä oli saanut lehtensä selväksi. Hän nousi ja lisäsi puita takkaan.\nTuli räiskähti iloiseen paloon, valaisi penkin viiksiniekat, Erkin\nristisanat, jopa Villenkin punoittavan naamataulun yläsängyn petillä.\n\n— Nuttunaulaako sinä siitä kenkurastasi? tiedusti hän Reinolta.\n\n— Muistonaulaa itselleni, naurahti Reino.\n\n— Puistonaulaa! Eikö siellä ole nauloja tekemättä, muuta kun latvapäitä\nkatkot! tarttui asiaan Villekin, joka oli kuulevinaan väärin.\n\nNuttu naulaan, käsi kaulaan, vain villakerään pikkuiseen kehrää ja\nkehrää... koprii ja koprii, leperteli Pekka kissalleen.\n\nMutta isäntä ei mennytkään enää istumaan, vaan käveli kädet selän\ntakana edestakaisin pitkää lattialankkua. Hän näytti miettivän jotakin,\nkunnes pysähtyi ja virkkoi:\n\n— Pidetäänpäs tässä pieni puhdekilpailu, kun ei muutakaan. Tulkaa\nkoettamaan, kuka peitetyin silmin pääsee pitemmälle yhtä lattialankkua\nkulkien.\n\n— Kulkee kai tuota nyt koko lankun mitan, jos varta vasten lähtee,\nuhosi Erkki, jättäen ristisanansa.\n\n— Ei tuu mitään, länteen itään... länteen itään... hyräili Ville\nylhäisiltä olotiloiltaan. Tytöt nousivat, jo Reinokin naulalastujansa\npudistellen.\n\n— Kylläpähän se jää kulkematta, jää tältäkin vaarilta, ellei tuore\nhiirenpoikanen edellä juokse, arveli Pekka.\n\n— Jokainen koettamaan! Sittenpähän nähdään, sanoi isäntä.\n\nErkin silmät sidottiin ensinnä. Poika ojensi kätensä vaakatasoon\nja lähti. Tuskin kahta metriä hän pääsi, kun horjahti vasempaan,\nauttamattomasti toiselle, pian kolmannellekin lankulle. Kilpailun\njärjestäjä veti hiilellä lankun reunaan merkin. Toisena yritti Kirsti.\nHän pääsi vähän pitemmälle, kunnes horjahti oikealle. Samoin kävi\nAnnille, Villelle ja Miinallekin, joka pahoitteli, että oli antanut\nhoukutella itsensä ansaan. Oikeaan ja vasempaan, kukaan ei kunnolla\nedes puolitiehen päässyt. Viimeisenä yritti Pekka, kissa sylissään. Hän\npääsi yli puolitien, mutta sitten alkoi vasemmalle kallistaa, lieneekö\nse tuore hiiri vetänyt kissaa.\n\n— Semmoista kiertokoulua se on täällä elämänpolku. Kuka ihmetteleekään\nvielä jänistä! sai kilpailun toimeenpanija aiheen pieneen\nopetussaarnaan. Ihminen niinkuin jänis ja muukin luontokappale,\njokainen elävä olento palasi ennen pitkää lähtöpaikoilleen.\n\n— Niin mekin palaamme, setä saa sen ensi kesänä nähdä, uhosi Kirsti.\n\n— Kunhan muistaisitte, virkkoi täti sedänkin puolesta. Hän tuli tupaan\nkeittiöstä ja kaartoi vasemmalle, kuten useimmat kilpailijoista.\nHänellä oli siihen todellista syytäkin, uunipöydän askareet. Tytöt\nkiiruhtivat häntä auttelemaan, mutta emäntä kehoitteli heitä jatkamaan\nleikkiharjoituksiaan. Hänelläkään ei ollut enää mitään erityisiä\ntehtäviä, vaikka jotakin olikin vielä lämpöisessä uunissa. Siellä\nkärisi tutunomaisesta, tuoksahteli suloisesti.\n\n— En voi unohtaa sinistä kamariamme, en kerhomaita, enkä marjamaita!\nperusteli Kirsti edelleen.\n\n— En voi sua unhoittaa poi-ees... hyräili Ville yläpetillänsä. Mikä\ntietää, vaikka totista totta olisi hyräillyt, se ainainen velikulta.\n\nMiina murahti, mutta Anni naurahteli. Ne sanat sopivat mainiosti\nhänenkin sisäisiin säveliinsä. Näinä aikoina lomalle, ehkäpä\nkokonaankin kotiin palautuvaksi hän odotteli sitä, jota \"ei voinut\nunohtaa poies...\" Eroitus hänen ja kansanlaulun laulajan välillä\nvain oli se, että hän luultavasti saisi, ellei mitään erinomaisia\nonnettomuuksia väliin sattuisi.\n\nSiitä reipas sotapoika saisikin vasta erinomaisen tytön! ajatteli\nReino, vaikka ei suinkaan hänen oikeastaan sellaisia olisi pitänyt\nvielä ajatella, tänä viimeisenä iltana liiatenkaan, kun olisi ollut\nniin paljon muutakin mietiskelemistä. Mutta miten hän yrittelikin, niin\nsiihen se vain päätyi.\n\nAnni oli todella työteliäs ja miellyttävä tyttö. Hän oli aina\niloinen ja ystävällinen. Rivakasti hän pani toimeksi, olipa työ mitä\nja millaista tahansa. Reinon mieleen muistuivat siinä heinätyöt,\nlehmänlypsyt ja mustikankin lypsämiset Ruuhilammen korvessa. Annin\ntyösaavutus niissä oli vähintään kaksinkertainen. Millä ihmeen\nkonstilla hän pani sormensa niin vikkelästi pelaamaan? Laulun ja nuoren\nrakkautensa voimalla varmaankin...! en voi sua unhoittaa...\n\nOli kai täällä sellaisia asioita ja näköaloja kenellä tahansa,\nkesäpääskysilläkin, marja- ja kalamatkat, sieniretket, jokapäiväiset,\narkipäiväisetkin tehtävät kerho- ja viljelysmailla. Päivärannan\nisäntäväki, setä ja täti olivat olleet heille kuin omat vanhemmat.\nJa mitä puuttuivat Erkki ja Ville, uskollinen toveri, ainainen\nkoiranleuka? Entä Pekka ja Miina? Keskenään kuin kissa ja koira,\nhelposti kähähtävä mirri, milloinkaan suuttumaton loppakorva. Entä\nInkeri, kirkasta nuoruutta, hiljaista elämänonnea säteilevä tyttö! Kas,\nettä hän kaikkein viimeisimmäksi unohtuikin... en voi sua unhoittaa\npoies... Niin surunvoittoinen, sydäntä värähdettävä sävel oli siinä\nAnnin laulussa.\n\nTakkatuli alkoi jo hiipyä, vaikka isäntä ahkerasti kopistelikin sitä.\nLamppu sytytettiin. Emäntä alkoi tyttöjen avustamana kattaa pöytää.\nHänen uunikäriseväisensä oli lammaslihaa suurehkossa paistinpannussa.\nUunissa oli vielä muutakin hyvää ja lammasrasvan kanssa erinomaisesti\nyhteen sopivaa... paistikasperunoita! Ja oli siellä sitten vieläkin\nmuuta, joka kaivettiin esiin ja kannettiin pöytään aikanaan.\n\nSe oli viimeinen yhteisateria, perheateria, juhla-ateria. Jokainen sai\nkastaa paistiperunansa nyt yhteiseen pannuun, mikä tietenkään ei ollut\nenää tässä talossa tavallista. Lammasrasva oli sellaista. Se hyytyi,\njos sitä lusikalla ryhtyi lautaselleen lippimään. Mutta kokonaista\nperunaa, kun sievästi haarukallaan kastoi ja pyöritti, niin siihen jäi\nkaunis suojaava kerros sulavasta rasvasta. Ja maku oli sellainen, ettei\nsitä kukaan sanoin osannut kuvata.\n\nJälkiruokana oli suuri neliskulmainen pannukakku, jota paikkakunnalla\n\"kuuteloksi\" sanottiin. Sellaisesta oli kesän mittaan Päivärannan\npöydässä jo ennenkin \"laulukirjoja\" leikattu päivällispöydässä, ei\nennen tällä tavalla ehtooaterian jälkiruoaksi. Pannukakun kyytimiehenä\noli kivivadillinen siirapilla höystettyä puolukkahilloa. Emännät olivat\nsitä jokin päivä sitten sokerijuurikkaista keittäneet.\n\nPerhe aterioitsi äänettömästi. Jokainen sai \"kirjansa\" ja \"lauloi\"\nsen loppuun. Ainoastaan Noppe ja Mirri pyytelivät vieraspalaa, Noppe\npalavin, pyytävin silmin, käpälällään polveen käpsäisten, Mirri samoin,\nviiksejään, joskus häntäänsäkin pyydettävän jalkaan sipaisten. Ne\nsaivat kyllikseen niin kuin kaikki.\n\nYhteinen ehtoojuhla-ateria päättyi hiljaiseen, kiitolliseen\nsiunaukseen. Nukkumaan käynnin aika oli jo joutunut. Nuoret\nnousivat viimeisen kerran siniseen ja punaiseen kamariinsa. Ellei\ntoiveajatteluna otettu huomioon elämän jäniksenkierroksia.\n\n\n\n"]