Rouva Bovary
Gustave Flaubert (1821–1880)
Suomentaja: Lempiranta, Arvo
Ranskalaisen realismin klassikkoteos kertoo Emma Bovarysta, joka tavoittelee romantiikkaa ja loistoa paetakseen pikkukaupungin ikävää ja arkista avioliittoaan. Hänen tyytymättömyytensä johtaa salasuhteisiin ja velkaantumiseen kohtalokkain seurauksin.
Gustave Flaubertin 'Rouva Bovary' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2772. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.
ROUVA BOVARY
Romaani
Kirj.
GUSTAVE FLAUBERT
Suomentanut
Eino Palola
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
ENSIMMÄINEN OSA
1
Olimme koulun lukuhuoneessa, kun rehtori tuli sisään mukanaan uusi oppilas, jolla ei ollut koulupukua, ja vahtimestari, joka kantoi isoa pulpettia. Nukkujat heräsivät, ja jokainen nousi seisomaan kuin pahanteosta yllätettynä.
Rehtori viittasi meitä istumaan ja sanoi sitten puoliääneen kääntyen opintojen ohjaajan puoleen:
»Herra Roger, tämän oppilaan jätän hoitoonne. Hän tulee viidennelle. Jos hän työssään ja käytöksessään osoittaa kuntoa, saa hän siirtyä isojen puolelle, jonne hän ikänsä mukaan kuuluu.»
Tulokas jäi nurkkaan, oven taakse, niin että häntä tuskin huomasi. Hän oli noin viidentoista ikäinen maalaispoika ja paljon kookkaampi kuin me muut. Hänellä oli otsalta tasaiseksi leikattu tukka niinkuin maalaiskylän lukkarilla, hän oli älykkään näköinen ja hyvin hämillään. Vaikka hänen hartiansa eivät olleet leveät, näytti hänen vihreäverkainen, mustanappinen liivitakkinsa kuitenkin ahtaalta kainaloista, ja hihansuitten halkioista paljastuivat punaiset, ahavoituneet ranteet. Hänen sinisiin sukkiin verhotut jalkansa pistivät esiin kellahtavista, olkaimilla hyvin ylös vedetyistä housuista. Jalassa oli hänellä paksut, huonosti kiilloitetut, naulapohjaiset kengät.
Läksyjen saneleminen alkoi. Hän kuunteli sitä korvat hörössä, tarkkaavaisena kuin kirkossa, uskaltamatta edes panna jalkojaan ristiin tai nojata kyynärpäähänsä, ja kun kello kahdelta soi, täytyi opintojen ohjaajan huomauttaa hänelle, että hän asettuisi kanssamme riviin.
Meillä oli tapana luokkaan tullessamme heittää lakkimme maahan, jotta saisimme kätemme vapaiksi. Heti kynnykseltä ne oli heitettävä penkin alle, niin että ne iskivät seinään, ja saatava pöly lentämään. Sellainen oli luokan tapa.
Mutta eikö hän liene huomannut tätä temppua, tai sitten hän ei uskaltanut yhtyä siihen. Rukous oli päättynyt, kun tulokas piti yhä vielä lakkiaan polvillaan. Se oli tuollainen epämääräinen päähine, jossa voi huomata karvalakin, lippalakin, knallin, hylkeennahkaisen lakin ja villapäähineen piirteitä, sanalla sanoen surkea kapistus, jonka mykällä rumuudella on syvät ilmeensä niinkuin tylsämielisen kasvoilla. Se oli munanmuotoinen, vahvistettu kalanluilla, ja siinä oli alimpana kolme pyöreätä käämiä, sitten punaisella nauhalla reunustettuja samettisia tai kaninnahkaisia vinoneliöitä, sitten tuli jonkinmoinen pussi, joka päättyi pahvilla vahvistettuun, monimutkaisilla nauhakuvioilla peitettyyn monikulmioon, josta riippui pitkässä ohuessa rihmassa pieni kultanauhainen nappula jonkinmoisena tupsun korvikkeena. Lakki oli uusi, sen lippa kiilsi.
»Nouskaa seisomaan», sanoi opettaja.
Hän nousi, lakki putosi. Koko luokka alkoi nauraa.
Hän kumartui sitä tavoittamaan. Naapuri pudotti sen jälleen kyynärpäällään nykäisten, hän otti sen toistamiseen maasta.
»Laittakaa pois tuo kypäränne», sanoi opettaja, joka oli leikillinen mies.
Luokka purskahti kaikuvaan nauruun, ja poika parka hämmentyi niin, ettei tietänyt, pitääkö hattua kädessä vai jättää se maahan vai panna se päähän. Hän istuutui ja laski sen polvilleen.
»Nouskaa ja sanokaa nimenne», sanoi opettaja taas.
Poika soperteli jotakin käsittämätöntä nimeä.
»Vielä kerran!»
Kuului samanlaista sopertelua luokan melun keskeltä.
»Kovemmin!» huusi opettaja. »Kovemmin!»
Tehden äärimmäisen ponnistuksen avasi tulokas mahdottoman ison suunsa ja huusi täyttä kurkkua, ikäänkuin jotakin kutsuakseen: »Charbovari!»
Nyt räjähti ilmoille melu, joka vahvistui vahvistumistaan: kimakat huudot kajahtelivat, ulvottiin, rähistiin, kolisteltiin jalkoja ja toisteltiin: »Charbovari! Charbovari!» — Sitten melu jäi aaltoilemaan yksityisinä ääninä, hiljeni vaivoin, mutta syttyi taas äkkiä milloin milläkin penkkirivillä, jossa siellä täällä kipinöi jokin tukahdutettu naurahdus kuin huonosti sammutettu raketti.
Järjestys palautui kuitenkin vähitellen luokkaan rangaistusten sadellessa, ja kun opettaja viimeinkin oli saanut selville, että nimi oli Charles Bovary, annettuaan sanella, tavata ja lukea sen, käski hän heti poikaparan mennä laiskanpenkille, opettajankorokkeen alapuolelle. Poika lähti liikkeelle, mutta epäröi hiukan sitä ennen.
»Mitä etsitte?» kysyi opettaja.
»La... lak...», äänsi tulokas silmäillen arasti ja huolestuneesti ympärilleen.
»Viisisataa säettä koko luokalle!» huudettuna kiukkuisella äänellä pysähdytti kuin Quos ego uuden puuskan. »Pysykää siivolla», jatkoi kiukustunut opettaja pyyhkien otsaansa patalakistaan ottamallaan nenäliinalla. »Ja mitä teihin tulee, Bovary, niin täytyy teidän jäljentää minulle kaksikymmentä kertaa verbi ridiculus sum.»
Ja sitten lempeämmällä äänellä:
»Te löydätte kyllä lakkinne. Ei sitä varastettu ole.»
Rauha palasi. Päät painuivat vihkoihin, ja tulokas noudatti kahden tunnin aikana esimerkiksi kelpaavaa käytöstä, vaikka hänen kasvoihinsa silloin tällöin pärskähtikin kynän kärjellä lingottu paperipallo. Mutta hän sipaisi sen pois kädellään ja pysyi liikkumattomana, katse maahan luotuna.
Illalla hän otti lukuhuoneessa pulpetistaan rannikkaansa, laitteli tavaransa kuntoon, viivasi huolellisesti paperinsa. Huomasimme hänen tekevän työtä tunnontarkasti, etsivän kaikki sanat sanakirjasta ja näkevän paljon vaivaa. Juuri siksi, että hän osoitti niin hyvää tahtoa, hänen ei kai tarvinnut siirtyä alemmalle luokalle, sillä vaikka hän osasikin säännöt kohtalaisesti, ei hänen esitystapansa ollut millään lailla sulavaa. Hänen kotikylänsä kirkkoherra oli opettanut hänelle latinankielen alkeet, sillä hänen vanhempansa olivat säästäväisyyssyistä päättäneet lähettää hänet kouluun mahdollisimman myöhään.
Hänen isänsä, Charles Denis Bartholomé Bovary, entinen pataljoonan apulaislääkäri, joka vuonna 1812 oli sotkeutunut arvannostoasioihin ja joutunut eroamaan palveluksesta, oli tällöin käyttänyt hyväkseen henkilökohtaisia avujaan siepatakseen ohimennen kuudenkymmenentuhannen frangin myötäjäiset, jotka hänelle tarjosi hänen ryhtiinsä rakastunut hattukauppiaan tytär. Hän oli komea, kerskaileva, kannuksiaan kilisyttelevä mies, hänellä oli viiksiin yhtyvä poskiparta, sormet täynnä sormuksia ja pukimet väriltään silmiinpistävät, ja niinpä hän vaikuttikin urhealta ja käyttäytyi sulavasti kuin kauppamatkustaja. Naimisiin mentyään hän eli kaksi, kolme vuotta vaimonsa rahoilla, söi hyvin, nousi myöhään, poltteli isoa porsliinipiippua, palasi illalla kotiin vasta teatteriajan jälkeen ja kävi usein kahviloissa. Appi kuoli jättäen jälkeensä tuskin mitään. Hän kiukustui, rupesi tehtailijaksi, menetti siinä jonkin verran rahaa ja vetäytyi sitten maalle, jossa aikoi näyttää, mihin kelpasi. Mutta kun hän ei ymmärtänyt maanviljelystä paremmin kuin karttuunikankaitakaan, ratsasti hevosillaan sen sijaan, että olisi lähettänyt ne työhön, joi tyhjiin omenaviinipullonsa sen sijaan, että olisi myynyt ne, söi siipikarjansa parhaat linnut ja voiteli metsästyssaappaansa sikojensa ihralla, niin hän huomasi piankin, että oli parasta jättää sikseen kaikki ansaitsemispuuhat.
Kahdellasadalla frangilla kuussa hän sai vuokratuksi eräästä kylästä Caux'n ja Picardien rajamailta jonkinmoisen talon, joka oli puoleksi talonpoikaistalo, puoleksi herraskartano, ja nyreänä, kiukuissaan entisen elämänsä loppumisesta, syyttäen taivasta, kateellisena koko maailmalle hän sulkeutui kuoreensa, viidenviidettä vanhana, kyllästyneenä ihmisiin, niinkuin hän sanoi, ja haluten elää rauhassa.
Hänen vaimonsa oli ollut hullautunut häneen ja osoittanut alistuvaisuuttaan tuhansin tavoin, mutta se oli vain loitontamistaan loitontanut miestä hänestä. Vaikka vaimo ennen oli ollut hilpeä, avomielinen ja vilpittömästi rakastavainen, oli hän nyt (kuin väljähtynyt viini, joka muuttuu etikaksi) kärttyisä, ruikuttava, hermostunut. Hän oli kärsinyt paljon, aluksi valittamatta, kun näki miehensä juoksevan kylän kaikkien kevytkenkäisten naisten jäljessä ja kun tämä iltaisin lähetettiin hänen luokseen kaikista turmeluksen pesistä turtana, humalaansa haisevana. Sitten hänen ylpeytensä oli noussut kapinaan. Hän oli pysynyt vaiti, niellyt raivonsa mykkään mielenmalttiin ja oli tällainen kuolemaansa saakka. Hän oli aina liikkeellä, aina hoitamassa asioita, kävi asianajajain luona, tuomarin luona, muisti vekselien lankeamiset, sai lykkäystä, ja kotona hän silitti, ompeli, pesi vaatteet, valvoi työläisiä, suoritti laskuja; ja sillä välin herra itse mistään välittämättä upposi murjottavaan uneliaisuuteen, havahtui vain sanoakseen vaimolleen epäkohteliaisuuksia ja tupakoi kaikessa rauhassa takan ääressä tuhkaan syljeskellen.
Kun vaimo synnytti lapsen, oli se annettava imettäjälle. Kun pienokainen oli palautettu vanhempiensa luokse, hemmoteltiin häntä kuin niitäkin prinssiä. Äiti ruokki häntä makeisilla, isä antoi hänen juoksennella avojaloin ja esiintyäkseen filosofina sanoi vielä, että hän saisi kulkea ihan alastomanakin, aivan kuin eläinten penikat. Äidin pyrkimysten vastapainoksi isällä oli jonkinmoinen miehinen lapsuuden ihanne, jonka mukaan hän koetti muovailla poikaansa tahtoen, että tätä kasvatettaisiin ankarasti, spartalaiseen tapaan, jotta hänen ruumiinrakenteensa vahvistuisi. Isä lähetti hänet nukkumaan pimeään ja lämmittämättömään huoneeseen, opetti hänet juomaan isoja kulauksia rommia ja ivaamaan kirkollisia kulkueita. Mutta luonnostaan rauhallisena poikanen mukautui huonosti näihin ponnistuksiin. Äiti kuljetti häntä aina mukanaan, leikkeli hänelle paperinukkeja, kertoi hänelle tarinoita, seurusteli hänen kanssaan pitäen vireillä loputtomia yksinpuheluita, jotka olivat alakuloisen iloisia ja lörpöttelevän leikkisiä. Eristettynä kun eli, hän siirsi lapselleen kaikki hajanaiset, särkyneet, turhamaiset unelmansa. Hän uneksi korkeista viroista, hän näki poikansa jo isona, kauniina, älykkäänä, työskentelemässä tie- ja vesirakennusalalla tai virkamiehenä. Hän opetti lapsen lukemaan, harjoittipa hänet vanhan pianonsa avulla laulamaan pari laulunpätkääkin. Mutta kaikkeen tähän sanoi herra Bovary, joka välitti vähät opinnoista, ettei se maksanut vaivaa. Olisiko heillä koskaan niin paljon varaa, että he voisivat kustantaa pojan opinnot valtionkoulussa tai ostaa hänelle toimen tai kauppavaraston? Muuten, jos miehellä vain on sisua, onnistuu hän aina maailmassa. Rouva Bovary puri huultaan, ja lapsi kierteli kylää.
Hän seuraili kyntäjiä ja heitteli multakokkareilla variksia. Hän söi karhunmarjoja tienviereltä, paimensi kalkkunoita vitsalla, oli mukana elonleikkuutöissä, juoksenteli metsissä, hyppäsi ruutua kirkon porttikäytävässä sateisina päivinä ja pyysi suurina juhlina suntiota päästämään hänet soittamaan kelloja, että hän saisi riippua koko painollaan ison kellon nuorassa ja tuntea kuinka se kantoi häntä mukanaan heiluessaan.
Niinpä hän kasvoikin kuin tammi. Hänen kätensä vahvistuivat, hänen poskensa tulivat punaisiksi.
Kun hän oli kahdentoista vanha, sai äiti aikaan sen, että hänen opintonsa pantiin alulle. Opettajaksi saatiin kirkkoherra. Mutta oppitunnit olivat niin lyhyitä ja epäsäännöllisiä, ettei niistä ollut suurtakaan hyötyä. Ne pidettiin joutohetkinä, sakaristossa, seisoallaan, kiireesti, ristiäisten ja hautajaisten välillä, taikka sitten kirkkoherra lähetti hakemaan oppilastaan luokseen iltakellojen soitua, jos hänen ei tarvinnut mennä minnekään. Oltiin kirkkoherran huoneessa, asetuttiin istumaan, ja hyttyset ja yöperhoset pyörivät kynttilän liekin ympärillä. Oli kuuma, lapsi vaipui uneen, ukko rovasti nukahti kädet vatsalla ja alkoi pian kuorsata suu auki. Joskus taas, kun herra rovasti palasi antamasta ehtoollista jollekulle kuolevalle lähiseudulla ja näki Charlesein vetelehtivän maantiellä, kutsui hän tämän luokseen, torui häntä neljännestunnin ja pani hänet taivuttamaan teonsanoja jonkin puun juurella. Sade tai joku ohikulkeva tuttava keskeytti heidät. Muuten rovasti oli aina tyytyväinen oppilaaseensa, sanoipa vielä, että hänellä oli aika hyvä muisti.
Näin ei kuitenkaan voinut jatkua pitkälti. Rouva oli tarmokas. Häpeissään tai pikemminkin kyllästyneenä herra Bovary lakkasi vastustelemasta, ja niin odotettiin vielä vuosi, että poika olisi ehtinyt käydä rippikoulunsa.
Kului vielä puoli vuotta, ja sitten Charles lähetettiin lopullisesti Rouenin lyseoon, jonne isä itse saattoi hänet, lokakuun lopussa, Saint-Romainin messujen aikaan.
Nykyään ei kukaan meistä enää jaksa muistaa kaikkea hänestä. Hän oli luonteeltaan hillitty poika, leikki välitunneilla, teki työtä lukuhuoneessa, seurasi tarkkaavaisena luokalla, nukkui hyvin makuuhuoneessa, söi hyvin ruokasalissa. Hänellä oli holhoojana muuan Ganterie-kadun varrella olevan rautatavarain tukkuliikkeen omistaja, joka vei hänet ulos kerran kuussa, sunnuntaina, sen jälkeen kun oli sulkenut liikkeensä, lähetti hänet kävelemään satamaan katselemaan laivoja ja toi hänet takaisin kouluun kello seitsemältä, ennen päivällistä. Joka torstai-ilta hän kirjoitti pitkän kirjeen äidilleen punaisella musteella ja sulki sen kolmella suulakalla. Sitten hän kertaili historianläksyään taikka luki vanhaa »Anacharsis»-kirjaa, joka lojui käyttämättömänä lukuhuoneessa. Kävelyllä ollessaan hän keskusteli vahtimestarin kanssa, joka oli maalta samoinkuin hänkin.
Ahkeruutensa avulla hän pysytteli aina luokan keskivaiheilla, saipa kerran ensimmäisen lisäpalkinnonkin luonnonhistoriassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käydä koko kolmea luokkaa, ottivat vanhemmat hänet pois lyseosta pannakseen hänet opiskelemaan lääketiedettä, vakuuttuneina siitä, että hän kykenisi omin päinkin suorittamaan ylioppilastutkinnon.
Äiti valitsi hänelle huoneen neljännestä kerroksesta, Eau-de-Robecin varrelta, tutun värjärin luota. Hän järjesti pojalle täysihoidon, hankki hänelle huonekaluja, pöydän ja kaksi tuolia, lähetti kotoa vanhan tuomipuisen vuoteen, osti vielä pienen valurautaisen kamiinan ja varaston puita, joilla hänen lapsiparkansa saisi lämmitellä. Sitten hän lähti pois viikon lopulla kehoittaen tuhannesti poikaa käyttäytymään hyvin, nyt kun hän jäisi omiin valtoihinsa.
Poika luki kurssien ohjelman ilmoituksista, ja se pani hänen päänsä pyörälle: anatomian luentoja, patologian luentoja, fysiologian luentoja, farmasian luentoja, kemian, kasviopin, kirurgian, terapian luentoja, puhumattakaan hygieniasta tai materia medicasta, kaikki sanoja, joitten alkuperää hän ei tietänyt: ne olivat kuin ovia pyhättöihin, joissa vallitsi juhlallinen hämärä.
Hän ei ymmärtänyt mitään luennoista. Vaikka hän kuinka kuunteli, ei hän käsittänyt mitään. Hän teki kuitenkin työtä, hänellä oli sidotut luentovihot, hän oli läsnä joka ainoalla luennolla ja sairaskäynnillä. Hän suoritti jokapäiväisen tehtävänsä kuin karusellihevonen, joka kiertää rataansa, silmät sidottuina, käsittämättä mitään raatamisestaan.
Säästääkseen häneltä rahamenoja äiti lähetti hänelle lähetin mukana joka viikko kimpaleen uunissa paistettua vasikkaa. Sitä hän söi sairashuoneesta palattuaan aamiaisekseen, koputellen jalkojaan seinään pysyäkseen lämpimänä. Sen jälkeen oli riennettävä luennolle, yliopistoon, sieltä sairaalaan ja palattava kotiin kaupungin toiselle laidalle. Illalla hän vuokraisännän laihan päivällisen syötyään nousi huoneeseensa ja ryhtyi työhön taas, yllään kosteat, hehkuvan kamiinan ääressä höyryävät vaatteet.
Kauniina, kesäiltoina, niinä hetkinä, jolloin lämpimät kadut ovat tyhjät ja jolloin palvelijattaret heittävät rengasta ovien edessä, hän avasi ikkunansa ja kumartui ulos. Joki, joka tekee tästä osasta Rouenia jonkinmoisen pikku Venetsian, virtasi siinä, hänen alapuolellaan, punertavana ja sinisenä siltojen ja kaiteiden välissä. Työläisiä oli kyykkysillään rannalla käsiään pesemässä. Ullakoilta ulos pistetyillä seipäillä oli kuivumassa pumpulilankavyyhtejä. Vastapäätä, kattojen toisella puolella, levisi puhdas taivas punaisen ilta-auringon valossa. Kuinka hyvä tuolla kaukana olisikaan! Kuinka viileätä pyökkimetsikössä! Ja hän aukoili sieraimiaan hengittääkseen maaseudun hyviä tuoksuja, jotka eivät kantautuneet tänne saakka.
Hän laihtui, hänen vartalonsa piteni, ja hänen kasvonsa saivat kärsivän ilmeen, joka teki ne melkein mielenkiintoisiksi.
Luonnostaan, välinpitämättömyydestä, hän vähitellen luopui kaikista tekemistään päätöksistä. Kerran hän jättäytyi pois sairaskäynniltä, seuraavana päivänä luennolta, eikä enää palannutkaan sinne, vaan nautti laiskuudestaan.
Hän alkoi tottua kapakkoihin ja muuttui intohimoiseksi dominonpelaajaksi. Sulkeutuminen joka ilta likaiseen kahvilahuoneistoon iskemään siellä pöytään pieniä, mustatäpläisiä, lampaanluisia liuskoja oli hänestä arvokas todistus vapaudesta, joka korotti hänen arvoaan hänen omissa silmissään. Se oli kuin tien raivaamista maailmaan, pääsyä kiellettyjen huvitusten pariin, ja kapakkaan astuessaan hän laski kätensä ovenrivalle melkeinpä aistillisen ilon vallassa. Silloin monet hänessä uinuvat taipumukset alkoivat kehkeytyä. Hän oppi ulkoa lauluja, joita hän lauleskeli kekkereissään, ihaili innostuneesti Béranger'ta, oppi valmistamaan punssia ja tutustui viimein rakkauteenkin.
Tällaisten valmistavien töiden jälkeen hän epäonnistui täydellisesti lääkärintutkinnossaan. Häntä odotettiin samana iltana kotiin, jossa aiottiin juhlia hänen menestystään!
Hän lähti kotiinsa jalkaisin ja pysähtyi kyläportille, jonne hän pyysi kutsumaan äitinsä, ja kertoi tälle kaiken. Äiti lohdutteli häntä selittäen epäonnistumisen johtuneen tutkijoiden kieroudesta ja rohkaisi häntä hiukan ottaen itse tehtäväkseen asioitten järjestämisen. Vasta viisi vuotta myöhemmin sai herra Bovary tietää totuuden. Tämä oli silloin jo vanhentunut juttu, ja hän mukautui siihen, koska ei muuten voinut otaksuakaan, että hänestä alkunsa saanut mies voisi olla tyhmä.
Charles kävi siis työhön käsiksi ja lueskeli keskeytymättä tutkintoaineitaan opetellen etukäteen ulkoa kaikki kysymykset. Hänet hyväksyttiinkin jokseenkin hyvillä arvolauseilla. Mikä suuri päivä hänen äidilleen! Pidettiin komeat päivälliset.
Minne hän lähtisi ammattiaan harjoittamaan? Tostes'iin. Siellä oli vain yksi lääkäri ja tämäkin vanha. Jo kauan aikaa rouva Bovary oli kärkkynyt hänen kuolemaansa, eikä ukko ollut vielä ehtinyt päättää maallista vaellustaan, kun Charles jo oli asettunut häntä vastapäätä ikäänkuin hänen seuraajakseen.
Mutta ei riittänyt, että poika oli kasvatettu, että hän oli saanut opetusta lääketieteessä ja että Tostes oli keksitty hänen toimipaikakseen, vaan hänelle piti vielä hankkia vaimokin. Äiti löysikin hänelle puolison: dieppeläisen ulosottomiehen lesken, jolla oli ikää viisiviidettä, mutta kaksitoistasataa frangia korkoja vuodessa.
Vaikka rouva Dubuc oli ruma, kuiva kuin kapakala ja näppyläinen kasvoiltaan, ei häneltä kuitenkaan puuttunut valinnan arvoisia kosijoita. Päästäkseen päämääräänsä oli rouva Bovaryn pakko syrjäyttää heidät kaikki, ja hän teki hyvin taitavasti tyhjiksi erään makkarakauppiaankin aikeet, jota papit kannattivat.
Charles oli odottanut parempien aikojen koittavan avioliiton mukana kuvitellen, että silloin saisi olla vapaampi ja hoitaa itseään ja rahojaan. Mutta hänen vaimonsa rupesikin isännäksi talossa; miehen täytyi ihmisten kuullen puhua sitä eikä tätä, paastota joka perjantai, pukeutua niinkuin vaimo tahtoi, karhuta hänen käskystään potilaita, jotka eivät maksaneet. Hän aukaisi miehensä kirjeet, vakoili hänen toimenpiteitään, kuunteli väliseinän takana, kun mies tutki työhuoneessaan naispotilaita.
Vaimo tahtoi suklaata joka aamu, vaati palveluksia loppumattomiin. Hän valitteli alituiseen hermojaan, rintaansa, sappeaan. Askelten kaiku kiusasi häntä. Jos mentiin pois hänen luotaan, tuli yksinäisyys sietämättömäksi, jos taas palattiin hänen luokseen, niin tultiin epäilemättä katsomaan, eikö hän jo ollut kuollut. Kun Charles iltaisin palasi kotiin, kohotti rouva raitien välistä pitkät, laihat kätensä, kiersi ne hänen kaulaansa ja vedettyään hänet istumaan vuoteenreunalle alkoi puhua hänelle huolistaan. Mies muka löi hänet laimin, rakasti toista! Olihan hänelle kyllä sanottu, että hän joutuisi onnettomaksi; ja vaimo lopetti pyytäen häneltä jotakin lääkettä terveydekseen ja hiukan enemmän rakkautta.
2
Eräänä iltana, noin yhdentoista aikaan, he heräsivät, kun vaunut pysähtyivät kolisten ovelle. Palvelustyttö avasi ullakon luukut ja väitteli hetkisen miehen kanssa, joka oli jäänyt alas kadulle. Mies tuli hakemaan lääkäriä, hänellä oli kirje. Nastasie laskeutui väristen portaita ja ryhtyi aukaisemaan lukkoja ja salpoja, toista toisensa jälkeen. Mies jätti hevosensa, seurasi tyttöä ja tuli huoneeseen heti hänen jälkeensä. Hän otti villaisesta, harmaatupsuisesta päähineestään riepuun käärityn kirjeen ja ojensi sen arasti Charlesille, joka nojautui pielukseen sitä lukemaan. Vuoteen vieressä Nastasie piteli kynttilää. Rouva oli häveliäästi kääntynyt seinään päin, niin että hänestä näkyi vain selkä.
Tuossa kirjeessä, joka oli suljettu pienellä, sinisellä vahasinetillä, pyydettiin herra Bovarya heti saapumaan Bertaux'n tilalle korjaamaan katkennutta säärtä. Tostes'ista on kuitenkin Bertaux'hon runsaasti kuuden penikulman matka Longuevillen ja Saint-Victorin kautta kuljettaessa. Yö oli pimeä. Rouva Bovary pelkäsi, että hänen miehelleen voisi sattua tapaturma. Siispä päätettiin, että tallirenki palaisi heti, mutta Charles lähtisi vasta kolme tuntia myöhemmin, kuun noustua. Häntä vastaan lähetettäisiin poika näyttämään tietä maatilalle ja avaamaan veräjiä hänelle.
Päällystakkiinsa kääriytyneenä Charles lähti liikkeelle Bertaux'n maatilaa kohti kello neljän tienoissa aamulla. Hän oli vielä unen horroksissa ja antautui hevosen rauhallisen hölkytyksen tuuditeltavaksi. Kun se itsestään pysähteli orjantappurapensaiden ympäröimien kuoppien kohdalla, jollaisia kaivetaan tien varteen, heräsi Charles hätkähtäen, muisti heti katkenneen säären ja koetti palauttaa mieleensä kaikki luunmurtumat, jotka tiesi. Ei satanut enää, päivä alkoi kajastaa, ja omenapuiden lehdettömillä oksilla pysyttelivät linnut liikkumattomina pörröttäen pieniä höyheniään kylmässä aamutuulessa. Matala maisema levisi silmänkantamattomiin, ja puuryhmät talojen ympärillä piirsivät tuolloin tällöin tummansinipunervia täpliä tuohon laajaan, harmaaseen pintaan, joka näköpiirissä suli taivaan kolkkoon kelmeyteen. Charles aukoili silmiään, mutta vaipui taas jonkinmoiseen horrokseen. Äskeiset havainnot sekaantuivat muistoihin ja hän oli vuoroin olevinaan opiskelija, vuoroin naimisissa, oli nukkuvinaan vuoteessa kuin äsken, kulkevinaan leikkaussalin läpi kuin ennen muinoin. Puurohauteiden kuuma haju sekautui hänen aivoissaan kasteen raikkaaseen tuoksuun, hän oli kuulevinaan vuoteen rautarenkaiden pyörähtelevän puikoissaan ja vaimonsa nukkuvan... Kun hän ajoi Vassonvillen halki, näki hän pienen pojan istumassa ojan reunalla nurmikolla.
»Tekö olette lääkäri?» kysyi poika.
Ja Charlesein vastattua poika sieppasi puukengät käteensä ja alkoi juosta edeltä.
Matkan varrella sai lääkäri oppaansa puheista kuulla, että herra Rouault oli kaiketi seudun kaikkein varakkaimpia maanviljelijöitä. Hän oli katkaissut säärensä edellisenä iltana palatessaan loppiaista viettämästä naapurista. Hänen vaimonsa oli kuollut kaksi vuotta sitten. Talossa ei ollut muita kuin hänen neiti tyttärensä, joka auttoi häntä taloudenhoidossa.
Pyöränjäljet tulivat yhä syvemmiksi. Lähestyttiin Bertaux'ta. Pujahtaen aidanraosta katosi poikanen näkyvistä, mutta ilmestyi taas pihaan avaamaan porttia. Hevonen liukasteli märässä ruohossa, Charles kumartui päästäkseen oksien alitse. Talon koirat haukkuivat koppiensa edessä kiskoen kahleitaan. Kun hän ajoi Bertaux'n pihaan, säikähti hänen hevosensa ja hypähti äkkiä syrjään.
Kartano teki edullisen vaikutuksen. Tallien auki olevista ovista näkyi isoja työhevosia, jotka söivät rauhallisesti uusien seimien ääressä. Pitkin rakennuksen sivua ulottui laaja, höyryävä lantatunkio, ja kanojen ja kalkkunoiden joukossa nokki jyviä viisi, kuusi riikinkukkoa, joita tämän seudun kanatarhoissa ei yleensä ollut. Lammasnavetta oli pitkä, vilja-aitta korkea ja sen seinät sileät kuin käsi. Vajan katoksen alla oli kahdet isot rattaat ja neljä auraa ruoskineen, länkineen ja täysine valjaineen, joitten sinertävä nahka oli tahrautunut ullakolta putoilevasta hienosta tomusta. Piha oli viettävä, ja siihen oli istutettu puita säännöllisten välimatkojen päähän, ja lammikolta kuului hanhiparven iloista ääntelyä.
Siniseen, kolmella volangilla kaunistettuun villahameeseen pukeutunut nuori nainen tuli talon kynnykselle ottamaan vastaan herra Bovarya, jonka hän vei keittiöön, missä suuri tuli loimusi. Palvelusväen aamiainen oli kiehumassa liedellä erikokoisissa astioissa. Uunissa oli märkiä vaatteita kuivamassa. Leipälapio, hiilipihdit ja palkeen kärki, kaikki kooltaan jättiläismäisiä loistivat kuin kiilloitettu teräs, ja pitkin seiniä oli lukuisa joukko keittiökaluja, joista epätasaisesti kuvastui lieden kirkas liekki yhtyen ikkunanruuduista huoneeseen tunkeutuvaan auringon ensikajastukseen.
Charles nousi toiseen kerrokseen sairasta katsomaan. Hän tapasi hänet vuoteessa hikoilemassa peitteiden alla ja pellavainen yömyssy heitettynä kauas päästä. Sairas oli lihava, viidenkymmenen ikäinen mies, iho valkea, silmät siniset, otsa korkea, ja hän käytti korvarenkaita. Hänellä oli vieressään tuolilla iso viinapullo, josta hän silloin tällöin kaasi itselleen kulauksen rohkaistuakseen, mutta heti kun hän näki lääkärin, lannistui hänen kiihkonsa, ja sen sijaan että olisi kiroillut niinkuin siihen saakka, alkoi hän heikosti valitella.
Murtuma oli yksinkertainen, ilman minkäänlaisia syrjävammoja. Charles ei olisi uskaltanut toivoa helpompaa tapausta. Muistellen sitten opettajiensa käyttäytymistä haavoittuneiden vuoteen ääressä hän lohdutti potilasta kaikenlaisilla sukkeluuksilla, kirurgisilla hyväilyillä, jotka ovat kuin leikkausveitsen voideöljyä. Saadakseen lastoja haetutti hän vaunuvajasta kimpun rimoja. Charles valitsi niistä yhden, taittoi sen kappaleiksi ja siloitti sen lasinsirulla, sillä aikaa kuin palvelijatar repi kangasta siteiksi ja Emma-neiti koetti ommella tukipieluksia. Koska hän viipyi kauan poissa, ennenkuin löysi ompelurasiansa, kiivastui hänen isänsä. Tyttö ei vastannut mitään, mutta pisti ommellessaan sormeensa, jonka sitten nosti huulilleen imeäkseen veren pois.
Hänen kynsiensä valkeus ihmetytti Charles'ia. Ne olivat kiiltävät, suipot kärjestä, sileämmät kuin Dieppen norsunluuteokset ja mantelinmuotoisiksi leikattu. Hänen kätensä eivät kuitenkaan olleet kauniit, ehkäpä eivät kyllin vaaleatkaan, ja olivat hiukan kuivat nivelistä. Ne olivat liian pitkätkin, eivätkä niiden taipeet kaartuneet pehmeiksi. Kauneinta hänessä olivat silmät. Ne olivat tummat ja näyttivät mustilta ripsien takaa, ja katse sattui suoraan vieraaseen vilpittömän rohkeasti.
Kun jalka oli lastoitettu, pyysi herra Rouault itse lääkäriä syömään palasen ennen lähtöään.
Charles laskeutui alakerroksen saliin. Kaksi lautasta ja niiden eteen hopeiset pikarit oli katettu pienelle pöydälle ison katosvuoteen ääreen, jota verhosi turkkilaisin kuvioin koristettu karttuunikangas. Ilmassa oli kurjenmiekan ja kosteiden liinavaatteiden tuoksu, joka lähti korkeasta, tammipuisesta kaapista ikkunaa vastapäätä. Permannolle nurkkiin oli asetettu pystyyn viljasäkkejä. Ne eivät olleet sopineet läheiseen aittaan, jonne päästiin kolmea kiviporrasta myöten. Huonetta koristi vielä — kiinnitettynä naulalla seinään, jonka vihreä väri lohkeili salpietarin vaikutuksesta — mustalla kynällä piirretty, kultaiseen kehykseen sovitettu Minervan pää, jonka alapuolelle oli goottilaisin kirjaimin piirretty: »Rakkaalle isälleni.»
Ensiksi puhuttiin sairaasta, sitten ilmasta, kovasta kylmyydestä, susista, joita öisin juoksenteli pelloilla. Neiti Rouault ei oikein viihtynyt maalla, etenkään nyt, kun hänen täytyi melkein yksin pitää huolta koko maatilan hoidosta. Salissa oli viileää, niin että hän värisi syödessään, ja silloin avautuivat hänen täyteläiset huulensa, joita hänen oli tapana pureskella vaiti ollessaan.
Hänen kaulaansa kehysti valkoinen, käännetty kaulus. Hänen tukkansa oli kammattu molemmin puolin päätä niin sileäksi, että se näytti kahdelta yhtenäiseltä palaselta, joita erotti toisistaan hieno, päänmuotoja myötäilevä jakaus. Hiukset jättivät tuskin korvien lehtiä näkyviin ja yhtyivät takana isoksi nutturaksi samalla aaltomaisesti läikehtien ohimoiden kohdalla — sellaista näki maalaislääkäri ensimmäisen kerran eläessään. Hänen poskipäänsä olivat rusoittavat. Hän piti miesten tapaan kilpikonnanluista lornjettia kahden puseronnapin väliin pistettynä.
Käytyään sanomassa hyvästit ukko Rouaultille palasi Charles saliin ennen lähtöään. Tyttö seisoi siellä, otsa ikkunanruutuun painettuna, katselemassa puutarhaan, missä tuuli oli kaatanut papujen tukikepit. Hän käännähti.
»Haetteko jotakin?» kysyi hän.
»Ruoskaani vain», vastasi Charles.
Hän alkoi etsiskellä vuoteelta, ovien takaa, tuohen alta, mutta se olikin pudonnut säkkien ja seinän vähin. Emma-neiti huomasi sen ja kumartui viljasäkkien ylitse. Kohteliaasti kiiruhti Charleskin avuksi, ja kun hän samalla ojensi kättään, tunsi hän rintansa hipaisevan nuoren tytön selkää. Tämä nousi seisoalleen aivan punaisena ja katseli häntä olkansa yli ojentaessaan hänelle ruoskan.
Sen sijaan että olisi palannut Bertaux'hon kolmen päivän kuluttua, kuten oli luvannut, Charles tuli jo seuraavana päivänä, ja sitten säännöllisesti kahdesti viikossa, lukuunottamatta odottamattomia käyntejä silloin tällöin, ikäänkuin erehdyksestä.
Kaikki kävi muuten hyvin, parantuminen edistyi sääntöjen mukaan, ja kuudenviidettä päivän kuluttua nähtiin ukko Rouaultin koettavan kävellä yksinään »mökissään». Silloin alettiin herra Bovarya pitää hyvin taitavana miehenä. Ukko Rouault sanoi, etteivät Yvetot'n eivätpä edes Roueninkaan parhaat lääkärit olisi parantaneet häntä paremmin.
Mitä Charles'iin itseensä tuli, niin hän ei koettanutkaan kysellä itseltään, miksi hän kävi mielellään Bertaux'ssa. Jos hän olisi sitä harkinnut, olisi hän kai selittänyt intonsa syyksi tapauksen vaikeuden taikka sen hyödyn, jota hän siitä itselleen toivoi. Siitäköhän syystä nuo käynnit maatalossa niin miellyttävästi poikkesivat hänen elämänsä ikävistä puuhista?
Niinä päivinä hän nousi aikaisin, antoi hevosen nelistää, kannusti sitä, nousi sitten rattailta pyyhkiäkseen jalkansa ruohoon ja veti käsiinsä mustat hansikkaat ennen taloon menoaan. Hänestä oli mieluisaa saapua pihaan, tuntea olkaansa vasten kääntyvä veräjä kukon laulaessa aidalla ja renkien tullessa häntä vastaan. Hän piti aitoista ja talleista, hän piti ukko Rouaultista, joka löi hänelle kättä sanoen häntä pelastajakseen. Hän piti Emma-neidin pienistä puukengistä, kun ne kapisivat keittiön pestyllä permannolla. Niiden korkeat korot pitensivät häntä hiukan, ja kun tyttö kulki hänen edellään, niin puulevyt natisivat nopeassa tahdissa kenkien nahkapohjaa vasten.
Emma-neiti saattoi hänet aina kuistin ensimmäiselle portaalle saakka. Jos hänen hevostaan ei vielä ollut tuotu, jäi tyttökin siihen seisomaan, oli jo sanottu hyvästit, ei puhuttu enää. Tuuli kietoutui tytön ympärille pörröttäen hänen lyhyitä niskahiuksiaan tai heilutellen esiliinan nauhoja, jotka kiemurtelivat hänen lanteillaan kuin paperikaistaleet. Kerran, suojailmalla, tihkui pihapuiden kuorista nestettä ja lumi suli rakennusten katoilla. Emma-neiti oli kynnyksellä, hän meni hakemaan päivänvarjonsa ja aukaisi sen. Silkkinen, kirjavanhohtava varjo, jonka lävitse aurinko paistoi, heitti hänen kasvojensa valkoiselle pinnalle liikkuvia viivoja. Hän hymyili sen alla viileässä lämmössä, ja saattoi kuulla, kuinka pisarat yksitellen putoilivat varjon pingotetulle silkkikankaalle.
Kun Charles ensimmäisiä kertoja kävi Bertaux'ssa, ei rouva Bovary nuorempi malttanut olla kyselemättä potilaan vointia, ja tilikirjassakin, jossa noudatettiin kaksinkertaista järjestelmää, hän oli varannut herra Rouaultille puhtaan, kauniin sivun. Mutta kun hän sai tietää, että talossa oli tytär, lähti hän hankkimaan tietoja. Hän saikin kuulla, että neiti Rouault, joka oli kasvatettu ursuliininunnien luostarissa, oli saanut, kuten sanotaan, hyvän kasvatuksen, että hän siis osasi tanssia, tunsi maantieteen, taisi piirustaa, ommella koruompelua ja soittaa pianoa. Silloin oli mitta kukkuroillaan.
»Senpä vuoksi hän onkin aina niin riemastuneen näköinen», tuumi rouva, »lähtiessään tytärtä katsomaan ja pukee yllensä uudet liivit pelkäämättä niiden pilautuvan sateessa. Voi tuota naista, tuota naista!»...
Ja rouva Bovary inhosi häntä vaistomaisesti. Ensiksi hän purki sydäntään vihjailemalla. Charles ei ymmärtänyt sitä. Sitten satunnaisilla lausumilla, jotka Charles siltään sivuutti myrskynpuuskan pelosta, ja lopuksi suoranaisina hyökkäyksillä, joihin Charles ei osannut vastata. — Mistä johtui, että hän yhä kävi Bertaux'ssa, vaikka herra Rouault jo oli terve eivätkä nuo ihmiset olleet vielä maksaneetkaan? Tietysti siksi, että siellä oli joku heilakka, sellainen, joka osasi jutella, valehtelija, kaunosielu. Siitä mies siis piti! Hän kaipasi siis kaupungin neitejä! Ja rouva jatkoi:
»Ukko Rouaultin tytärkö kaupunkilaisneiti! Mitä vielä! Isoisä oli paimen, ja heillä on serkku, joka oli joutumaisillaan kiinni sekauduttuaan rumalla tavalla johonkin riitaan. Eipä kannattaisi olla niin olevinaan eikä ilmestyä sunnuntaisin kirkkoon silkkihameessa kuin mikäkin kreivitär. Sääli muuten miesparkaa, joka ilman viime vuoden hyvää juurikassatoa olisi tuskin voinut maksaa verorästejäänkään.»
Kyllästyneenä Charles lakkasi vihdoin käymästä Bertaux'ssa. Héloïse oli vannottanut häntä kyynelten ja suudelmien jälkeen suuressa rakkaudenpurkauksessa käsi messukirjalla, ettei hän enää menisi sinne. Hän totteli siis, mutta hänen halunsa voimakkuus asettui vastustamaan hänen käytöksensä orjamaisuutta, ja jonkinlaisen lapsellisen ulkokultaisuuden vallassa hän alkoi olla sitä mieltä, että kielto käydä tyttöä katsomassa merkitsi hänelle jonkinlaista oikeutta rakastaa tätä. Ja leski oli laiha, hänellä oli ulkonevat hampaat, hän käytti kaikkina vuodenaikoina pientä, mustaa huivia, jonka päät laskeutuivat lapaluiden väliin. Hänen kuiva vartalonsa oli pistetty hameeseen kuin tuppeen, ja hame oli liian lyhyt jättäen paljaiksi nilkat, missä hänen isojen kenkiensä nauhat olivat solmussa harmaiden sukkien päällä.
Charles'in äiti kävi silloin tällöin tapaamassa heitä, mutta jonkin ajan kuluttua näytti miniä rupeavan kiihoittamaan äitiä häntä vastaan, ja silloin he alkoivat leikellä häntä kahden veitsen tavoin omilla mietelmillään ja huomautuksillaan. Mitä varten hän söi niin paljon? Miksi hän aina tarjosi ryypyn kenelle hyvänsä? Miksi hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä flanellipaitoja?
Sattuipa niin, että kevään alkaessa se Ingouvillen notaari, joka hoiti Dubucin lesken varoja, nousi eräänä tuulisena päivänä laivaan vieden mukanaan kaikki virastonsa rahat. Héloïsella oli kyllä talonsa Saint-François-kadun varrella, lukuunottamatta osuutta erääseen laivaan, joka arvioitiin kuudentuhannen frangin arvoiseksi, ja kuitenkaan ei koko tuosta omaisuudesta, jota niin kovasti oli kehuttu, ollut talouteen tuotu mitään, paitsi muutamia huonekaluja ja koriste-esineitä. Asiasta oli saatava täysi selvyys. Dieppessä oleva talo huomattiin kiinnitetyksi peruspaaluja myöten. Jumala yksin tiesikään, kuinka paljon notaarille oli talletettu, eikä osuus laivaankaan noussut yli kolmentuhannen frangin. Tuo oiva nainen oli siis valehdellut! Kiukunpurkauksessaan herra Bovary vanhempi rikkoi tuolin lyöden sen permantoa vasten, syytti vaimoaan siitä, että tämä oli saattanut heidän lapsensa onnettomaksi Liittämällä hänet mokomaankin luuskaan, jonka valjaat eivät olleet sen kalliimmat kuin nahkakaan. He tulivat Tostes'iin. Asiat otettiin puheeksi. Siitä syntyi kohtaus. Héloïse heittäytyi itkien miehensä syliin ja vaati tätä puolustamaan häntä vanhempia vastaan. Charles yritti puhua hänen puolestaan. Vanhemmat suuttuivat ja lähtivät pois.
Mutta isku oli sattunut. Viikkoa myöhemmin, levitellessään pyykkiä pihalla, alkoi rouva äkkiä sylkeä verta, ja seuraavana päivänä, Charlesin seisoessa selin häneen ikkunaverhoja sulkemassa, sanoi hän: »Herra Jumala!» huokasi ja meni tajuttomaksi. Hän oli kuollut! Mikä hämmästys!
Kun kaikki oli päättynyt hautausmaalla, palasi Charles kotiin. Hän ei löytänyt ketään alakerroksesta ja nousi toiseen. Huoneessa hän näki vaimonsa hameen vielä riippumassa vuoteen jalkopäässä. Silloin hän nojautui kirjoituspöytäänsä ja viipyi siinä surullisissa mietteissä iltaan saakka. Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä.
3
Eräänä aamuna ukko Rouault tuli tuomaan Charles'ille maksua parannetusta säärestään: viisikahdeksatta frangia kahden frangin rahoina ja kalkkunan. Hän oli kuullut onnettomuudesta ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi.
»Tiedän kyllä, minkälaista se on», sanoi ukko lyöden häntä olalle. »Minulle on käynyt samoin kuin teille, minulle myöskin. Kun menetin rakkaan vainajani, menin pellolle saadakseni olla ihan yksin, vaivuin puun juurelle, itkin, huusin hyvää Jumalaa, sanoin hänelle tyhmyyksiä. Olisin tahtonut olla kuin myyrä, joka on naulattu tallin oven yläpuolelle ruumis kiehuen matoja, kuollut, sanalla sanoen. Ja kun ajattelin, että toiset sillä hetkellä saattoivat puristaa itseään pientä, rakasta vaimoaan vasten, iskin kiivaasti maata kepilläni, olin melkein hullu, niin etten syönytkään enää. Ette usko, että jo ajatuskin käydä kahvilassa inhotti minua. Mutta kuitenkin, hyvin hiljaa, päivän ajaessa toistaan, kevään seuratessa talvea ja syksyn kesää, suru lieveni hiukka hiukalta, muru murulta; se hävisi, haihtui, väheni, tahdoin sanoa, sillä siitä jäi aina jonkin verran pohjalle, sanoisinko... paino, tuohon rinnan päälle. Mutta koska se on meidän kaikkien kohtalomme, niin ei pidä antaa itsensä sortua suruun eikä haluta kuolla, koska toinen on kuollut... Teidän täytyy rohkaista itseänne, herra Bovary, ja se menee ohi! Tulkaa käymään meillä. Tyttäreni muistelee teitä silloin tällöin, ja hänkin sanoo, että te kyllä unohdatte. Nyt on kohta kevät, saatte pyydystää kaniineja tarhasta, että surunne hiukan haihtuisi.»
Charles seurasi hänen neuvoaan. Hän palasi Bertaux'hon. Siellä oli kaikki niinkuin eilen, niinkuin viisi kuukautta sitten. Päärynäpuut jo kukkivat, ja ukko Rouault, joka nyt pystyi kävelemään, kuljeskeli talossa edestakaisin, joten kartanossa näytti olevan enemmän eloa.
Pitäen velvollisuutenaan osoittaa lääkärille mahdollisimman suurta kohteliaisuutta hänen surunsa vuoksi ukko pyysi, ettei toinen ottaisi hattua päästään, puhui hänelle hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut sairas, olipa suuttuvinaankin siitä, ettei häntä varten ollut valmistettu hiukan kevyempääkin ruokaa, jotakin sellaista kuin kermahyytelöä tai keitettyjä päärynöitä. Hän kertoili juttuja. Charles hämmästyi huomatessaan nauravansa, mutta kun hänen vaimonsa äkkiä palasi hänen mieleensä, synkistyi hän. Mutta kun tuotiin kahvia, ei hän enää ajatellutkaan menetystään.
Hän ajatteli sitä yhä vähemmän sitä mukaa kuin tottui elämään yksin. Riippumattomuuden uusi viehätys teki pian yksinäisyyden siedettävämmäksi. Hän saattoi nyt vaihtaa ruokailuaikoja, tulla ja mennä selittämättä syytä ja ollessaan hyvin väsynyt paneutua pitkälleen loikomaan vuoteeseensa. Siispä hän hemmotteli ja hoiteli itseään ja otti vastaan lohduttelut. Toiselta puolen ei hänen vaimonsa kuolema ollut vaikuttamatta edullisesti hänen ammattiinsa, sillä kuukauden ajan toisteltiin aina: »Tuo nuori miesparka! Mikä onnettomuus!» Hänen nimensä oli tullut tunnetuksi, hänen potilaspiirinsä oli kasvanut, ja lisäksi hän kävi Bertaux'ssa niin usein kuin tahtoi. Hänellä oli epämääräisiä toiveita, hän tunsi hämärää onnea, huomasipa kasvonsakin miellyttävämmiksi kammatessaan poskipartaansa peilin edessä.
Eräänä päivänä hän saapui kello kolmelta. Kaikki olivat pelloilla. Hän meni keittiöön, mutta ei huomannut heti Emmaa, sillä ikkunaluukut olivat kiinni. Lautojen raoista aurinko piirteli permannolle pitkiä, kapeita juovia, jotka taittuivat huonekalun kohdatessaan ja värisivät katossa Kärpäset kiipeilivät käytettyjä laseja pitkin pöydällä ja surisivat hukkuen niiden pohjalle jääneeseen omenaviiniin. Uuninpiipusta laskeutuva valo, joka vaalensi lieden nokea, sai kylmän tuhkan sinertämään. Emma istui ompelemassa ikkunan ja uunin välissä. Hänellä ei ollut hartialiinaa, ja hänen paljailla olkapäillään näkyi pieniä hikipisaroita.
Maalaistapaan Emma tarjosi vieraalle jotakin juotavaa. Lääkäri kieltäytyi, tyttö intti ja pyysi häntä vihdoin nauraen juomaan lasin likööriä kanssaan. Hän meni hakemaan kaapista curaçao-pullon, otti kaksi pientä lasia, täytti toisen reunoja myöten, ei kaatanut toiseen juuri mitään ja kilistettyään nosti sen huulilleen. Koska lasi oli melkein tyhjä, taivutti hän päätään taaksepäin juodessaan, ja pää takanojassa, kaula jännittyneenä, huulet esiinpistävinä hän nauroi, kun ei saanut suuhunsa mitään, nuoleskellen samalla lasin pohjaa kielensä kärjellä, joka pisti esiin hänen hienorakenteisten hampaittensa välistä.
Hän istuutui ryhtyen jälleen työhönsä. Hän parsi valkeata pumpulisukkaa, teki työtään pää painuneena ja oli vaiti samoin kuin Charleskin. Oven alta puhaltava tuuli kieritteli hiukan tomua permannolla. Charles katseli sen kierimistä ja kuuli vain suonten sykkeen päässään ja kanan kaukaisen kaakatuksen, kun se muni pihalla. Emma jäähdytteli silloin tällöin poskiaan painellen niitä kämmenellään, jota hän viilensi uuninsuun edessä olevan ristikkoluukun rautaisessa rivassa.
Hän valitteli kevään alusta saakka tunteneensa jonkinmoista pyörrytystä ja kysyi, olisivatko merikylvyt hyviä hänelle. Sitten hän alkoi jutella luostaristaan ja Charles koulustaan, ja puhe alkoi luistaa. He menivät Emman huoneeseen. Hän näytti vieraalle nuottivihkonsa, pienet kirjat, jotka hänelle oli annettu palkinnoiksi, ja tammiseppeleet, jotka oli pistetty piiloon kaapin pohjalle. Hän jutteli vielä äidistään, hautausmaasta, näyttipä hänelle kukkatarhassa sen lavankin, josta hän poimi kukkaset joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina pannakseen ne äitinsä haudalle. Mutta heidän puutarhurinsa ei oikein osannut ammattiaan; nykyjään sai niin huonoja palvelijoita. Hän olisi mielellään tahtonut, vaikkapa vain talvella, asua kaupungissa, joskin kauniiden päivien pituus ehkä teki olon maalla kesäisin vieläkin ikävämmäksi, — näin hän puhui, ja hänen äänensä oli vuoroin kirkas tai terävä, raukeni yhtäkkiä alakuloiseksi, vaihtui vähitellen melkein kuiskaukseksi, ikäänkuin hän olisi puhellut itsekseen, nousi taas hilpeäksi, silmät säteilivät viattomina, mutta sitten hän taas saattoi puolittain sulkea ne, katseen hukkuessa ikävään, ajatuksen kierrellessä milloin missäkin.
Illalla kotona Charles palautteli mieleensä yksitellen hänen sanomansa lauseet koettaen muistella niitä, täydentää niiden ajatusta, saadakseen käsityksen tytön elämän siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut tuntenut häntä. Mutta hän ei milloinkaan voinut nähdä tätä ajatuksissaan toisenlaisena kuin oli nähnyt hänet ensimmäisellä kerralla taikka lähtiessään juuri äsken. Sitten hän ajatteli, mitä tytöstä naimisiin mentyään tulisi. Kenen kanssa? Ukko Rouaulthan oli aika varakas, ja tyttö... niin kaunis! Mutta Emman hahmo pyrki aina asettumaan hänen silmiensä eteen, ja hänen korvissaan humisi jokin yksitoikkoinen ääni, aivan kuin hyrrän hurina: »Jos sinä sentään menisit naimisiin, jospa naisit!» Yöllä hän ei nukkunut; hänen kurkkuaan ahdisti, häntä janotti. Hän nousi juomaan vesiruukusta ja avasi ikkunansa. Taivas oli täynnä tähtiä, kuuma tuuli humisi ohitse, kaukana haukkuivat koirat. Hän käänsi päänsä Bertaux'hon päin.
Ajatellen, ettei missään tapauksessa mitään menettäisi, Charles päätti kosia heti tilaisuuden tullessa, mutta aina kun se tuli, sitoi hänen huulensa pelko, ettei hän löytäisi sopivia sanoja.
Ukko Rouault ei olisi ollut pahoillaan, jos olisi päässyt tyttärestään, josta hänellä ei ollut suurtakaan hyötyä talossaan. Hän myönsi tosin sydämessään, että tyttö oli liian älykäs innostuakseen maanviljelykseen, tähän taivaan kiroamaan ammattiin, jonka harjoittajissa ei ollut ainoatakaan miljoonamiestä. Kaukana siitä, että olisi rikastunut maanviljelyksellä, ukko sai siitä tappiota joka vuosi, sillä vaikka hän oli mainio kaupantekijä markkinoilla, joilla hän mielikseen käytti kaikkia ammattinsa juonia, niin toiselta puolen varsinainen maanviljelys, maatilan sisäinen hoito, sopi hänelle huonommin kuin kenellekään. Hän ei mielellään ottanut käsiään taskusta työhön tarttuakseen eikä säästellyt menoja kaikessa siinä, mikä koski hänen omaa elämäänsä, vaan vaati hyvää ruokaa, lämpöä, hyvää vuodetta. Hän piti voimakkaasta omenaviinistä, verisestä lampaanpaistista, hyvin vispilöidystä munatotista. Hän aterioi keittiössä yksinään, tulen edessä, pienen pöydän ääressä, joka tuotiin hänelle valmiiksi katettuna kuin teatterissa.
Kun hän huomasi, että Charles'in poskipäät alkoivat punoittaa hänen tyttärensä läsnäollessa, mikä merkitsi sitä, että mies jonakin päivänä pyytäisi tyttöä vaimokseen, harkitsi hän edeltäkäsin koko asian valmiiksi. Ukon mielestä sulhanen oli hiukan hontelo, ei sellainen vävy kuin hän olisi toivonut, mutta kerrottiin hänen olevan käytökseltään siivon, tarkan, hyvin oppineen, eikä hän kaiketikaan esittäisi kovin suuria vaatimuksia myötäjäisiinkään nähden. Siispä, kun ukko Rouaultin oli ollut pakko myydä tilastaan kaksikolmatta tynnyrinalaa, koska hän oli paljon velkaa sekä muurarille että satulasepälle ja koska viinikuurna oli uusittava, hän päätti:
»Jos hän kosii, annan tytön hänelle.»
Mikkelin tienoissa oli Charles tullut viettämään kolme päivää Bertaux'ssa. Viimeinen päivä oli kulunut niinkuin edellisetkin, ajan siirtyessä vitkaan neljännestunnista toiseen. Ukko Rouault piti hänelle seuraa. He kulkivat polkua pitkin, olivat juuri eroamaisillaan; hetki oli tullut. Charles mietti vielä puistoaidan käänteeseen saakka ja mutisi sitten, kun oli päästy siitä ohitse:
»Tahtoisin mielelläni sanoa teille jotakin, isäntä Rouault.»
He pysähtyivät, Charles oli vaiti.
»Mutta sanokaa nyt toki asianne! Minä taidankin jo tietää sen?» sanoi ukko Rouault nauraen hiljaa.
»Isä Rouault, isä Rouault...», sopersi Charles.
»Minusta se sopii oivallisesti», jatkoi maanviljelijä. »Mutta vaikka tyttö lieneekin samaa mieltä kuin minä, on hänen mielipidettään kuitenkin kysyttävä. Jatkakaa siis matkaanne, minä käännyn kotiin. Jos vastaus on myöntävä — kuunnelkaa tarkoin — niin ei teidän tarvitse palata: ihmisten takia, ja muutenkin se vaikuttaa häneen liikaa. Mutta että teidän ei tarvitsisi olla huolissanne, työnnän ikkunaluukut selko selälleen seinää vasten. Saatatte nähdä ne talon takaa, kun katsotte pensasaidan yli.»
Hän poistui.
Charles kiinnitti hevosensa puuhun. Hän juoksi asettumaan polulle; hän odotti. Kului puoli tuntia, sitten hän laski kahdeksantoista minuuttia kello kädessä. Äkkiä kolahti jotakin seinää vasten, luukut olivat auenneet, haat heiluivat vielä.
Seuraavana päivänä hän oli talossa jo kello yhdeksältä aamulla. Emma punastui hänen tullessaan huoneeseen koettaen silti hymyillä tavan vuoksi. Ukko Rouault syleili tulevaa vävyään. Ei kuitenkaan kajottu asian taloudelliseen puoleen. Muutenhan oli aikaa kylliksi, sillä ei ollut soveliasta viettää häitä, ennenkuin Charles'in suruaika oli päättynyt, siis vasta seuraavan vuoden keväällä.
Talvi kului tässä odotuksessa. Neiti Rouaultilla oli paljon puuhaa kapioistaan. Osa niistä tilattiin Rouenista, ja hän ompeli itselleen paitoja ja yömyssyjä lainaamiensa muotipiirustusten mukaan. Kun Charles kävi talossa, keskusteltiin häiden valmistuksista, tuumittiin, missä ravintolassa hääpäivälliset syötäisiin, aprikoitiin, kuinka monta ruokalajia olisi tarpeen ja mitä väliruokia tarjottaisiin.
Emma olisi halunnut, että hänet vihittäisiin keskiyöllä, soihtujen valossa, mutta ukko Rouault ei ollenkaan ymmärtänyt sellaista päähänpistoa. Pidettiin siis häät, joihin tuli kolmeviidettä henkeä, joissa oltiin pöydässä kuusitoista tuntia, jotka alkoivat taas alusta seuraavana päivänä ja hiukan sitäkin seuraavina.
4
Kutsuvieraat saapuivat aikaisin vaunuissaan, yhden hevosen vetämissä rattaissaan, kaksipyöräisissä monen hengen kärryissään, vanhoissa kuomuttomissa kabrioleteissaan, nahkaverhoisissa kuomuvaunuissaan ja lähikylien nuoriso ajopeleissä, joissa ajettiin seisoen, rivissä, nojaten käsin häkkiin, ettei pudottaisi, täyttä neliä ja kovasti täristen. Heitä tuli kymmenen peninkulman päästä Godervillestä, Normanvillestä ja Canysta. Oli kutsuttu molempien perheiden kaikki sukulaiset, riitautuneiden ystävien kanssa oli sovittu, oli kirjoitettu tuttaville, joita ei ollut tavattu enää pitkään aikaan.
Tuon tuostakin kuului aidan takaa ruoskan läimähdyksiä, pian aukeni veräjä, ja pihaan vierivät rattaat. Ajaen täyttä laukkaa aina eteisen portaiden eteen ne pysähtyivät siihen nykäyksellä ja tyhjentyivät ihmisistä, jotka laskeutuivat joka puolelta hieroen polviaan ja venytellen käsivarsiaan. Myssypäisillä naisilla oli yllään kaupunkilaismalliset hameet, kultavitjaiset kellot, hartioilla huivit, joiden päät juoksivat ristiin vyön alle, taikka vain pienet, värikkäät kaulahuivit, jotka oli kiinnitetty pukuun nuppineulalla ja peittivät niskan. Poikasilla, jotka oli puettu samoin kuin heidän isänsäkin, näytti olevan vaikeaa liikkua uusissa vaatteissa (useat olivat ensimmäistä kertaa sinä päivänä vetäneet jalkaansa elämänsä ensimmäiset saappaat), ja heidän vieressään seisoskeli sanaakaan hiiskumatta — yllään valkoinen rippikouluhame, jota oli tilaisuutta varten pidennetty — jokunen iso neljän- tai kuudentoista ikäinen tyttö, epäilemättä serkku tai vanhempi sisar, punakkana, hämillään, hiukset paksuina ruusuvoiteesta ja peläten kovasti likaavansa hansikkaansa. Kun ei renkejä riittänyt kaikkien noiden ajopelien riisumiseen, käänsivät herrat hihansa ja ryhtyivät itse puuhaan. Erilaisen yhteiskunnallisen asemansa mukaan oli heillä hännystakkeja, lievetakkeja, lyhyitä takkeja tai takkiliivejä — hyviä hännystakkeja, joita ikäänkuin ympäröi perheen nauttima arvonanto ja joita ei otettu kaapeista muulloin kuin juhlatiloissa, lievetakkeja, joiden pitkät helmat hulmusivat tuulessa, joiden kaulukset oli leikattu pyöreiksi ja taskut isot kuin säkit; paksusta verasta tehtyjä lyhyitä takkeja, ja niihin tavallisesti liittyvä lakki, jonka lippa oli vaskella reunustettu; hyvin lyhyitä takkiliivejä, joiden selässä oli kaksi nappia kuin silmät ja joiden liepeet näyttivät siltä kuin ne olisi piilukirveellä leikattu yht'aikaa samasta palasesta. Vieläpä muutamat (mutta he saisivat varmasti syödä pöydän alimmassa päässä) käyttivät vain juhlapuseroita, sellaisia, joiden kaulus kääntyi olkapäille ja joiden selkä oli täynnä pieniä ryppyjä ja vyötärö kiinnitetty ommellulla vyöllä hyvin matalalle.
Ja paidat pullistuivat rinnoilla kuin panssarit. Kaikki olivat äsken leikkauttaneet tukkansa. Korvat ulkonivat kallosta, parrat oli tarkkaan ajeltu. Muutamilla, jotka olivat nousseet, jo ennen päivänkoittoa eivätkä olleet kunnolla nähneet ajaa partaansa, oli vaakasuoria haavoja nenän alla ja pitkin poskia nahattomia läikkiä, kolmen frangin kolikon suuruisia, jotka kylmä ilma oli matkalla tulehduttanut, niin että kaikki nuo valkeat hilpeät kasvot olivat hiukan kuin punaisella täplitetyt.
Koska määrinvirasto oli neljännespeninkulman päässä kartanosta, mentiin sinne jalan, ja jalan palattiinkin sen jälkeen kun kirkolliset menot oli saatu suoritetuiksi. Kulkue, joka aluksi oli yhtenäinen kuin värikäs nauha siinä kiemuroidessaan tienoon halki, pitkin ahdasta polkua, joka mutkitteli viljapeltojen välitse, piteni vähitellen, katkeili eri ryhmiin, jotka jättäytyivät juttelemaan. Soittaja kulki edellä viuluineen, jonka koppa oli nauhoilla koristeltu, sitten tuli nuori pari, vanhemmat ja ystävät mikä missäkin, ja lapset jäivät jälkeen huvitellen kiskomalla kukinnoita puntarpäistä tai telmien keskenään, milloin vain silmä vältti. Emman hiukan liian pitkä hame laahasi takaa maata. Silloin tällöin hän pysähtyi kohottamaan sitä, ja noukki hansikoiduilla sormillaan hiljalleen siitä pois karkeat heinät ja ohdakkeiden pienet piikit Charles'in odottaessa toimettomana, että hän lopettaisi. Ukko Rouault, päässään uusi silinteri ja yllään musta puku, jonka hihansuut peittivät hänen kätensä kynsiä myöten, oli tarjonnut käsivartensa vanhalle rouva Bovarylle. Herra Bovary taas, joka sydämestään halveksi koko tänne kokoutunutta rahvasta, oli tullut vain tavallisessa pitkässä, kuosiltaan ja napitukseltaan sotilasmallisessa takissa. Hän saneli kapakkakohteliaisuuksiaan nuorelle, vaalealle talonpoikaistytölle. Tyttö niiaili, punasteli eikä tietänyt mitä olisi vastannut. Muut häävieraat juttelivat omista asioistaan taikka tekivät kepposia toistensa selän takana herättääkseen hilpeyttä etukäteen, ja jos oikein höristi korviaan, saattoi yhä kuulla soittajan vingutuksen hänen jatkaessaan soittamistaan koko matkan ajan. Kun hän huomasi, että kaikki olivat jääneet kauas hänen jälkeensä, pysähtyi hän hengähtämään, hartsasi kauan joustansa, että kielet kirskuisivat paremmin, ja alkoi taas marssia eteenpäin vuoroin kohotellen ja vuoroin laskien viulunsa kaulaa pitääkseen itse tahtia tarkasti yllä. Soittokoneen ääni sai pikkulinnut lähtemään lentoon jo pitkän matkan päästä.
Pöytä oli katettu vaunukatoksen alle. Siinä oli neljä vatia häränselkälihaa, kuusi vatia kananpoikaviillokkia, monta vasikan patapaistia, kolme lampaanreittä, ja keskellä kaunis, paistettu juottoporsas neljän maustetun maksamakkaran ympäröimänä. Pöydän kulmille oli asetettu viinaa lasipulloihin. Makea, pulloihin pantu omenaviini kuohutteli paksua vaahtoa korkkien ympärillä, ja kaikki lasit oli jo täytetty valmiiksi viinillä reunojaan myöten. Isoissa kermahyytelövadeissa, joiden sisällys valui itsestään yli reunan, jos pöytä vähänkin nytkähteli, oli nuorten aviopuolisoiden nimikirjaimet piirretty pinnalle sokeriryynikuvioin. Yvetot'sta asti oli haettu leipuri valmistamaan torttuja ja mantelikakkuja. Koska hän oli uusi seudulla, oli hän tehnyt kaiken parhaansa mukaan ja kantoi itse pöytään jälkiruoaksi koristellun kakun, jota tervehdittiin riemuhuudoilla. Sen alustana oli sinisestä pahvista laitettu teline, joka esitti temppeliä pylväskäytävineen ja pienine kuvapatsaineen, jotka oli asetettu kultapaperitähdillä koristeltuihin syvennyksiin. Toisena kerroksena oli savoijilaistaikinasta laitettu linnantorni, jota ympäröivät pienet, makeisista, manteleista, rusinoista ja appelsiininviipaleista tehdyt vadit, ja lopuksi oli ylin kerros, vihreä niitty, jossa oli kallioita, hillojärviä ja pähkinänkuoriveneitä. Ylinnä oli pieni Amor, joka heilahteli suklaakiikussa. Keinun molemmat tukipatsaat päättyivät kahteen luonnolliseen ruusunnuppuun, kuin koristepalloon ikään.
Syötiin iltaan saakka. Kun väsyttiin istumiseen, mentiin kävelemään pihalle taikka pelaamaan arpapeliä latoon, ja sitten palattiin taas pöytään. Muutamat nukahtivatkin sen ääreen ja kuorsasivat. Mutta kun kahvi tuotiin, virkistyivät taas kaikki. Silloin pantiin lauluksi, miteltiin voimia, kannettiin painoja, vedettiin sormikoukkua, koetettiin nostaa rattaita selkään, laskettiin vallatonta pilaa, suudeltiin naisia. Illalla, kun lähdön aika tuli, mahtuivat hevoset tuskin aisojen väliin, ne olivat sieraimia myöten kauroja täynnä, potkivat, vauhkoilivat, valjaat särkyilivät, isännät kiroilivat tai nauroivat, ja pitkin yötä ajeli kuutamossa täyttä laukkaa hilpeitä seurueita, rattaat hypähtelivät rumpujen yli, syöksyivät metrin korkuisten kivikasojen päällitse, kierivät rinnepaikoissa, niin että naiset kumartuivat kuomuista ottaakseen ohjakset käsiinsä.
Bertaux'hon jääneet viettivät yön juomalla keittiössä. Lapset olivat nukkuneet penkkien alle.
Nuorikko oli pyytänyt isältään, ettei hänelle tehtäisi tavanmukaisia kepposia. Kuitenkin eräs serkku, merikalankauppias, joka oli tuonut häälahjaksi kaksi isoa kampelaakin, alkoi ruiskuttaa suustaan vettä morsiushuoneen avaimenreiästä. Ukko Rouault tuli parhaaseen aikaan estämään häntä selittäen, ettei hänen vävynsä vakava asema sallinut sellaisia sopimattomuuksia. Serkku ei kuitenkaan taipunut vaivatta tällaisiin syihin. Itsekseen hän syytti ukko Rouaultia ylpeäksi ja liittyi nurkassa neljään, viiteen muuhun kutsuvieraaseen, jotka sattumalta olivat monta kertaa perätysten saaneet pöydässä huonoimmat lihanpalaset, olivat sitä mieltä, että heitä oli kohdeltu huonosti ja kuiskuttelivat nyt kaikenlaista isännästä toivottaen peitetyin sanoin hänen vararikkoaan.
Rouva Bovary vanhempi ei ollut avannut suutaan koko päivänä. Häneltä ei ollut kysytty neuvoa miniän pukuun eikä juhlan järjestelyyn nähden, ja hän vetäytyikin pois varhain. Sen sijaan että olisi lähtenyt hänen mukaansa lähetti hänen miehensä hakemaan sikareja Saint-Victorista ja poltteli päivännousuun saakka juoden kirsikkaviinatotia, jollaista sekoitusta muut vieraat eivät tunteneet ja joka antoi hänelle entistä suurempaa arvokkuutta.
Charles ei ollut luonteeltaan leikillisyyteen taipuva. Hän ei ollut millään lailla loistanut häiden aikana. Hän vastaili huononpuoleisesti kompiin, sanaleikkeihin, kaksimielisiin sukkeluuksiin, kohteliaisuuksiin ja piloihin, joita jokainen parhaansa mukaan kohdisti häneen, heti kun liemi oli syöty.
Seuraavana päivänä hän sensijaan oli kuin toinen mies. Pikemminkin juuri häntä olisi voinut pitää eilisenä neitsyenä, kun taas morsiamen käytöksestä ei voinut mitään päätellä. Pilkkakirveetkään eivät tietäneet, mitä olisivat sanoneet, kun morsian kulki heidän ohitseen, vaikka ponnistelivat älyään ylivoimaisesti. Mutta Charles ei peitellyt mitään. Hän sanoi Emmaa pikku vaimokseen, sinutteli häntä, kyseli häntä kaikilta, haki häntä kaikkialta ja vei hänet usein kävelemään. Hänen nähtiin kaukana, puiden välissä, kiertävän kätensä vaimonsa vyötäisille ja painavan päänsä hänen olkapäähänsä rypistellen hänen puseronsa olkanauhoja.
Kaksi päivää häiden jälkeen lähti nuori pari pois, sillä Charles ei potilaittensa takia voinut viipyä kauemmin. Ukko Rouault kyyditsi heitä rattaillaan ja saattoi heidät itse aina Vassonvilleen saakka. Siellä hän syleili tytärtään viimeisen kerran, laskeutui rattailta ja palasi kotiin. Astuttuaan sadan askelen verran hän pysähtyi, ja kun hän näki ajoneuvojen katoavan pyörien kieppuessa pölypilvessä, pääsi häneltä syvä huokaus. Sitten hänen mieleensä muistuivat hänen omat häänsä, entiset ajat, hänen vaimonsa ensimmäinen raskaus. Hänkin oli ollut hyvin iloissaan tuodessaan vaimon tämän isän kotoa omaansa, istuessaan hänen edessään hevosen selässä. Täytyi kahlata lumessa, sillä oli joulun aika ja maa ihan valkeana. Vaimo piti hänestä toisella kädellä kiinni, toisessa riippui hänen lahjakorinsa, tuuli häilytteli hänen kansallispukunsa päähineen pitkiä pitsinauhoja, jotka välisti heilahtivat hänen suunsa eteen, ja kun mies käänsi päätään, näki hän siinä aivan lähellä, olkapäänsä takana, vaimonsa pienet, punertavat kasvot, jotka hymyilivät hiljaa päähineen kultaisen reunuksen alla. Lämmittääkseen sormiaan pisti vaimo ne silloin tällöin hänen takkinsa alle rinnalle. Kuinka kaukaista tuo kaikki olikaan nyt! Heidän poikansa olisi ollut nyt kolmenkymmenen ikäinen. Ukko katsahti taas taakseen, mutta ei nähnyt enää mitään tiellä. Hän tunsi olevansa surullinen kuin talo, josta on viety huonekalut, ja hellien muistojen sekautuessa synkkiin ajatuksiin hänen juhlahöyryjen himmentämissä aivoissaan halutti häntä äkkiä tehdä kierros kirkon puolelle. Kun hän kumminkin pelkäsi, että hautausmaan näkeminen tekisi hänet vieläkin surullisemmaksi, palasi hän suoraan kotiin.
Rouva ja herra Bovary saapuivat Tostes'iin kello kuuden tienoissa. Naapurit asettuivat ikkunoihin nähdäkseen lääkärinsä uuden vaimon.
Vanha palvelijatar tuli vastaan, tervehti häntä, pyysi anteeksi ettei päivällinen ollut vielä valmis, ja kutsui odoteltaessa rouvaa tutustumaan taloon.
5
Talon tiilipääty oli aivan kadun, taikka pikemminkin tien, reunassa. Oven taakse oli ripustettu naulaan pienikauluksinen päällystakki, suitset, musta nahkalakki, ja nurkassa oli maassa vielä pari kuivuneen lian tahraamia, nahkaisia säärystimiä. Oikealla oli sali — huone, jossa oleskeltiin ja aterioitiin. Kanarialinnunväriset seinäpaperit, joiden keltaisuutta vielä tehosti katonrajassa kulkeva vaaleakukkainen reunus, värisivät huonosti pingoitetulla aluspaperillaan, punareunaiset, valkeat puuvillaverhot kulkivat ristiin ikkunain edessä, ja kapealla uuninreunuksella kiilsi Hippokrateen päätä kantava kello kahden hopeoidun kynttilänjalan välissä, soikean lasikuvun alla. Käytävän toisella puolella oli Charles'in työhuone, pieni, kuuden jalan levyinen komero, jossa oli pöytä, kolme tuolia ja nojatuoli. Lääketieteellisen Sanakirjan avaamattomat niteet, joiden paperikannet olivat sentään ränstyneet kaikissa niissä huutokaupoissa, joiden kautta ne olivat kulkeneet, täyttivät melkein yksinään honkapuisen kirjakaapin kuusi hyllyä. Käristeen haju tunkeutui seinien läpi sairaita tutkittaessa, samoin kuin keittiöön saakka saattoi kuulla sairaiden yskivän tarkastushuoneessa ja selittelevän perinpohjin tautejaan. Sitten jouduttiin isoon, leivinuunilla varustettuun, rappeutuneeseen huoneeseen, josta ovi vei suoraan pihalle. Täällä oli talli, jota nykyjään käytettiin halkojen, viinin ja ruoan säilytyspaikkana ja joka oli täynnä rautaromua, tyhjiä tynnyreitä, kelvottomia maanviljelystarpeita ja koko joukon muita, tomuttuneita esineitä, joiden käyttöä oli mahdoton arvata.
Puutarhaa, joka oli leveyttään pitempi reunustivat säleristikoiden varassa kasvavien aprikoosien peittämät tiilimuurit aina orjantappura-aitaan saakka, joka erotti sen pelloista. Sen keskellä oli muuratulla jalustallaan liuskekivinen aurinkokello. Neljä ruusupengermää ympäröi symmetrisesti keittiökasvien hyödyllisempää neliötä. Aivan perällä, pienten kuusten alla, luki kipsinen pappi rukouskirjaansa.
Emma nousi toisen kerroksen asuinhuoneisiin. Ensimmäinen ei ollut ollenkaan kalustettu, mutta toisessa, joka oli aviopuolisoiden makuuhuone, oli punaverhoisessa komerossa mahonkinen sänky. Simpukankuorinen rasia koristi lipastoa, ja pöydällä ikkunan alla oli vesiastiassa kimppu oranssinkukkia, jotka oli sidottu valkoisella satiininauhalla. Se oli morsiamen kukkakimppu, mutta toisen morsiamen! Emma katseli sitä. Charles huomasi sen, otti ja vei ullakolle, sillä aikaa kun nuorikko istuutui nojatuoliin (hänen tavaroitaan järjesteltiin hänen ympärillään) ja ajatteli omia morsiuskukkiaan, jotka olivat vielä piilossa pahvikotelossa, ja tuumaili uneksien, kuinka niiden kävisi, jos hän sattuisi kuolemaan.
Ensimmäisinä päivinä hän suunnitteli talossa tehtäviä muutoksia. Hän poisti kynttilöiden kuvut, paperoitutti seinät uudelleen, maalautti porraskäytävän ja laitatti penkit puutarhaan aurinkokellon ympärille. Hän mietiskeli myös, kuinka sinne saisi pienen suihkulähteen kaloineen. Keksipä hänen miehensä, joka tiesi, että hän mielellään kävi ajelemassa, käytetyt kevyet rattaat, jotka — kun niihin pantiin uudet lyhdyt ja jalkasuojukset täplikkäästä nahasta — melkein muistuttivat tilburyä.
Charles oli siis onnellinen ja huoleton koko maailmasta. Kahdenkeskinen ateria, kävely illalla maantiellä, kädenliike tukkaa korjatessa, Emman olkihatun näkeminen, kun se oli ripustettu ikkunan salpaan, ja monet muut pikku seikat, joista Charles ei ollut osannut odottaakaan mitään viehätystä, tekivät nyt hänen onnensa jatkuvaksi. Aamulla, kun he makasivat vuoteessa, päät vieretysten pieluksella, hän katseli, kuinka auringonvalo hiiviskeli vaimon poskien vaalealla untuvalla, jonka puolittain peitti hänen yömyssynsä höltynyt nauha. Niin läheltä katsottuna näyttivät Emman silmät vielä tavallista suuremmilta, etenkin kun hän useita kertoja availi silmäluomiaan herätessään. Varjossa ne vaikuttivat mustilta ja päivänvalossa tummansinisiltä: niissä oli ikäänkuin vuorotellen vaihtuvia värejä päälletysten, jotka pohjalta tummempina kirkastuivat kiiltävää pintaa kohti. Charlesin omat silmät upposivat noihin syvyyksiin, ja hän näki itsensä niissä pienoiskoossa olkapäitä myöten, päässään liina ja paita auki. Charles nousi jalkeille. Emma käveli ikkunaan nähdäkseen hänen lähtönsä. Hän jäi nojaamaan ikkunansuojukseen, kahden kukkaruukun väliin, yllään aamupukunsa, joka laskeutui ilmavana hänen ympärilleen. Kadulla kiinnitti Charles ratsusaappaitaan jalkakäytävän reunaa vasten, ja Emma jutteli hänelle ikkunasta siepaten huulilleen jonkin kukkasen tai heinän ja puhallellen sitä häneen päin. Se liiteli hetken ilmassa, piirteli puoliympyröitä kuin lintu, tarttui ennen putoamistaan vanhan, valkoisen tamman huonosti suittuun harjaan sen seisoessa liikkumattomana portilla. Selkään hypättyään Charles lähetti hänelle suudelman, hän vastasi viittauksella ja sulki ikkunan; lääkäri lähti. Ja maantiellä, joka ulottui loppumattomiin tomuisena nauhana, puistoteillä, joissa puut kumartuivat holviksi tien yli, poluilla, joissa ruoho kohosi polviin saakka auringon paahtaessa hartioita ja aamutuulen puhaltaessa sieraimiin Charles jatkoi matkaansa onneaan ajatellen, sydän täynnä yön autuutta, mieli rauhallisena, liha tyytyväisenä, aivan kuin niillä, jotka päivällisen jälkeen vielä tuntevat kielellään sulavien tryffelien maun.
Mitä hyvää hänellä tähän asti oli ollut elämässä? Kouluaikako, jolloin hän oli ollut suljettuna korkeiden seinien sisäpuolelle, yksinäisenä luokassa rikkaampien ja voimakkaampien toverien keskellä, jotka tekivät pilaa hänen puhetavastaan ja vaatteistaan ja joiden äidit tulivat seurusteluhuoneeseen tuoden leivoksia puuhkissaan? Myöhemminkö, kun hän opiskeli lääketiedettä eikä hänen kukkaronsa ollut milloinkaan niin paksu, että hän olisi voinut maksaa tanssivuoron jollekulle pienelle työläistytölle, josta olisi voinut tulla hänen lemmittynsä? Sen jälkeen hän oli elänyt neljätoista kuukautta lesken kanssa, jonka jalat olivat vuoteessa kylmät kuin jääpalaset. Mutta nyt hän omisti koko elämänsä ajaksi tuon ihanan naisen, jota hän jumaloi. Maailma ei hänen mielestään ulottunut vaimon silkkisen alushameen ympärysmittaa kauemmaksi, ja Charles torui itseään siitä, ettei muka rakastanut vaimoaan, ja ikävöi nähdä hänet pian jälleen. Hän palasi matkoiltaan nopeasti ja nousi portaita ylös sydän tykyttäen. Emma oli juuri pukeutumassa huoneessaan. Charles hiipi kuulumattomin askelin ja suuteli häntä selkään; vaimo kirkaisi.
Charles ei voinut pidättyä yhtenään koskettelemasta hänen kampojaan, sormuksiaan, liinojaan. Joskus taas hän suudella mäiskäytti häntä poskille taikka painoi joukoittain pieniä suutelolta pitkin hänen paljaita käsivarsiaan sormenpäistä olkapäähän saakka, ja Emma työnsi hänet pois puoleksi hymyillen, puoleksi ikävystyneenä, niinkuin tehdään lapselle, josta ei tahdota päästä erilleen.
Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa.
6
Emma oli lukenut Paulin ja Virginian, uneksinut bambumajasta, Domingo-neekeristä, Usko-koirasta, mutta etenkin jonkun pienen, hyvän veljen suloisesta ystävyydestä, veikon, joka noutaisi hänelle punaisia hedelmiä isoista, kellotapuleja korkeammista puista, tai juoksisi paljasjaloin hietikolla tuoden hänelle linnunpesää.
Kun Emma oli täyttänyt kolmetoista, oli isä itse vienyt hänet kaupunkiin pannakseen hänet luostarikouluun. He olivat ottaneet huoneen eräästä Saint-Gervais'n korttelin hotellista, ja heille oli tarjottu ruokaa kirjavilta lautasilta, joiden kuvat esittivät neiti de la Vallièren tarinaa. Selittävät kirjoitukset, jotka osittain olivat kuluneet näkymättömiksi, ylistivät kaikki uskontoa, sydämen hienoutta ja hovin loistoa.
Ensimmäisinä aikoina hän ei ikävöinyt luostarissa, vaan viihtyi erinomaisesti hyvien sisarten seurassa, jotka huvittaakseen häntä veivät hänet kappeliin, minne refektoriosta päästiin pitkää käytävää pitkin. Hän leikki varsin vähän lomahetkinä, ymmärsi hyvin katkismusta ja vastaili aina oikein herra pastorin vaikeimpiinkin kysymyksiin. Näin hän eli koko ajan luostarin viileässä ilmassa ja noiden kalpeaihoisten naisten parissa, joilla oli kaulassaan rukousnauhat vaskisine risteineen, ja hiljalleen hän vaipui tuohon mystilliseen unelmoimiseen, joka huokuu alttarin tuoksuja, vihkiveden viileyttä ja kynttiläin välkettä. Sen sijaan että olisi seurannut messua, katseli hän kirjastaan sinireunaisia, hurskaita otsikkokuvia, ja hän rakasti sairasta karitsaa, pyhää, terävien nuolien lävistämää sydäntä ja Jeesus-raukkaa, joka kävellessään kaatuu ristinsä alle. Hän yritti katumustöikseen olla kokonaisen päivän syömättä. Hän koetti keksiä itselleen lupauksen, mikä hänen pitäisi täyttää.
Ripille mennessään hän keksi pieniä syntejä, jotta saisi jäädä pitemmäksi aikaa polvilleen hämärään, kädet ristissä, kasvot; painettuina ristikkoa vasten, kuuntelemaan papin kuiskutusta. Vertaukset sulhasesta, puolisosta, taivaallisesta rakastajasta ja ikuisesta avioliitosta, jotka kertautuvat saarnoissa, herättivät; hänen sielunsa pohjalla odottamattomia, helliä tunteita.
Illalla, ennen rukousta, luettiin lukusalissa jotakin uskonnollista kirjaa: arkipäivinä otteita raamatusta taikka apotti Frayssinous'n esitelmiä ja sunnuntaisin kohtia Chateaubriandin »Kristinuskon hengestä». Kuinka hän ensimmäisillä kerroilla kuuntelikaan tuon surumielisen romantikon sointuvia valituksia, joissa toistuivat kaikki maan ja iankaikkisuuden kaiut! Jos hänen lapsuutensa olisi kulunut jonkun kauppiaan myymälän takahuoneessa, olisi hän ehkä haltioitunut luonnon lyyrillisestä kauneudesta, jonka tavallisesti opimme tuntemaan vain kirjailijoiden tulkitsemana. Mutta hän tunsi maaseudun liian hyvin, karjan ammunnan, maitovalmisteet, kyntämisen. Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia.
Luostarissa kävi eräs vanha neiti viikon ajan joka kuukausi ompelemassa liinavaatteita. Hän oli arkkipiispan suojeluksessa, sillä hän kuului vanhaan, vallankumouksen aikana omaisuutensa menettäneeseen aatelissukuun, söi refektoriossa, sisarten pöydässä, ja lörpötteli aterioiden jälkeen heidän kanssaan, ennenkuin ryhtyi työhönsä. Usein pujahtivat tytöt lukusalistaan katselemaan hänen puuhiaan. Hän osasi ulkoa edellisen vuosisadan kevytmielisiä lauluja, joita hän hyräili puoliääneen neulaansa liikutellessaan. Hän kertoi tarinoita, toi uutisia, toimitti asioita kaupungilla ja lainasi isommille tytöille salaa romaaneja, joita hänellä aina oli esiliinansa taskuissa ja joista arvon neiti itsekin ahmi pitkiä kappaleita työnsä lomassa. Niissä kerrottiin vain rakkaudesta, rakastajista ja lemmityistä, ahdistetuista naisista, jotka pyörtyivät yksinäisissä huvimajoissa, matkavaunujen kuljettajista, joita murhattiin joka kyytivälillä, kuoliaiksi ajetuista hevosista, synkistä metsistä, sydämen huolista, valoista, nyyhkytyksistä, kyynelistä ja suuteloista, souturetkistä kuutamossa, satakielistä pensaikoissa, hienoista herroista, jotka olivat urhoollisia kuin leijonat, lauhkeita kuin karitsat, hyveellisiä jos ketkään, aina hienosti pukeutuneita ja kyynelehtiviä kuin seulat. Kuuden kuukauden ajan, viidentoista ikäisenä, Emma tahraili käsiänsä tuolla vanhojen lukusalien tomulla. Luettuaan myöhemmin Walter Scottia hän innostui historiallisiin kertomuksiin, uneksi tammiarkuista, asesaleista ja kiertävistä laulajista. Hän olisi tahtonut elää vanhassa aateliskartanossa pitkävartaloisten linnanherrattarien tapaan, jotka viettivät päivänsä apilanlehden muotoisten kaarien alla, nojaten kyynärpäätään kiveen, leuka kämmenen varassa ja katselivat kenttien poikki lähestyvää ritaria, jolla oli hatussaan valkoinen sulka ja joka ajaa nelisti mustan hevosen selässä. Hän ihannoi siihen aikaan Maria Stuartia ja haaveili innostuneesti kuuluisista tai onnettomista naisista Jeanne d'Arc, Héloïse, Agnès Sorel, kaunis Ferronnière ja Clémence Isaure loistivat hänen mielestään pyrstötähtinä historian äärettömässä hämäryydessä, ja vielä syvemmän tummuuden keskeltä välähti näkyviin, satunnaisemmin, Ludvig Pyhä tammineen, kuoleva Bayard, jokin Ludvig XI:n hirmutyö, palanen Pärttylin yötä, Henrik IV:n sulkatöyhtö ja aina muisto noista lautasista, joissa Ludvig XIV:tä kehuttiin.
Musiikkitunnilla, romansseissa, joita hän lauloi, kerrottiin vain pienistä, kultasiipisistä enkeleistä, madonnista, laguuneista, gondolinsoutajista: ne olivat viattomia sävelmiä, joissa tyylin typeryyden ja sävelen jokapäiväisyyden takaa kuulsi tunteellisen todellisuuden viehättävää haaveellisuutta. Jotkut ystävättäret toivat luostariin lahjaksi saamiaan runoalbumeja. Ne täytyi piilottaa; siinä oli aika homma, ja niitä luettiin makuusalissa. Käsitellen varovasti niiden kauniita satiinikansia Emma kiinnitti häikäistyneet silmänsä kirjoittajien nimiin: tuntemattomia tekijöitä, jotka monesti olivat merkinneet »kreivi» tai »varakreivi» teelmiensä alle.
Hän värisi, kun hän puhaltamalla nosti silkkipaperin piirrosten päältä ja kun se kohosi puoleksi taipuen ja vaipui taas hiljalleen sivua vasten. Siinä oli parvekkeen suojuksen takana nuori, lyhytviittainen mies puristamassa syliinsä valkopukuista nuorta tyttöä, jolla oli almulaukku vyöllään, taikka vaaleakiharaisia, englantilaisia ladyja, jotka katselivat suurilla, kirkkailla silmillään pyöreiden olkihattujensa reunan alta. Heitä näki nojaamassa vaunujensa istuimiin, ajelemassa puistoissa, missä vinttikoira hyppeli vaunujen edessä, joita ohjasi kaksi valkeahousuista ajopoikaa hiljaista neliä. Toiset taas uneksivat sohvilla, vieressään avattu kirja, ja katselivat kuuta ikkunasta, jota puolittain peitti musta verho. Kyynel poskella suutelivat naiivit tyttöset kyyhkystä goottilaisen häkin ristikon läpi taikka riipivät hymyillen, pää olkaa kohti kallistuneena, päivänkakkaran kukkalehtiä teräväpäisillä sormillaan, jotka taipuivat ylöspäin kuin suippokärkiset kengät. Ja olipa siellä vielä sulttaaneja pitkine piippuineen, mukavasti istumassa lehtimajoissaan, bajadeerien sylissä, djiaureja, turkkilaisia miekkoja, kreikkalaisia päähineitä ja erikoisesti dityrambisten maiden himmeitä maisemia, joissa oli samalla kertaa palmuja, mäntyjä, tiikeri oikealla, leijona vasemmalla, tataarilaisia minareetteja taustalla, etualalla roomalaisia raunioita, sitten maahan laskeutuneita kameeleja — ja kaikki hyvin siistityn aarniometsän ympäröimänä pystysuoran auringonsäteen väristessä vedessä, jossa joutsenet erottuivat valkoisina läikkinä teräksenharmaasta taustasta.
Ja Emman pään päälle seinään kiinnitetty öljylamppu valaisi kaikkia noita maailman ihanuuksia niiden kulkiessa toinen toisensa jälkeen hänen silmiensä ohitse makuuhuoneen hiljaisuudessa ja joidenkin myöhästyneiden rattaiden kolistessa kaukana bulevardia pitkin.
Kun hänen äitinsä kuoli, itki hän paljon ensimmäisinä päivinä. Hän laitatti itselleen muistotaulun, johon pantiin vainajan hiuksia, ja lähetti Bertaux'hon kirjeen, joka oli täynnä surullisia mietteitä elämästä ja jossa hän pyysi, että hänet myöhemmin haudattaisiin samaan hautaan. Isä luuli hänen sairastuneen ja tuli tapaamaan häntä. Emma tunsi sisäistä tyydytystä huomatessaan, että oli ensi yrityksellään tavoittanut noiden kalvaiden impien harvinaisen ihanteen, jota sydämeltään keskinkertaisille ei milloinkaan ole suotu. Hän antautui siis lamartinelaisen tunnevirran vietäviin, kuunteli harppuja järvillä, kaikkia kuolevien joutsenten lauluja, lehtien putoamista, puhtaita neitsyitä, jotka nousevat taivaaseen, ja laaksoissa puhuvaa Iankaikkisen ääntä. Se alkoi ikävystyttää häntä; hän ei tahtonut myöntää sitä, jatkoi sitä tottumuksesta, sitten turhamaisuudesta, ja hämmästyi viimein huomatessaan rauhoittuneensa, sydämessään yhtä vähän surumielisyyttä kuin ryppyjä otsallaan.
Nuo kunnon nunnat, jotka olivat uskoneet niin hyvää hänen kutsumuksestaan, huomasivat suureksi hämmästyksekseen, että neiti Rouault alkoi irtautua heidän valvonnastaan. He olivatkin kuormittaneet hänet siinä määrin messuilla, yksinäisillä hartaudenharjoituksilla, paastoilla ja saarnoilla yllyttäneet häntä siinä määrin kunnioittamaan pyhimyksiä ja marttyyreita ja antaneet niin paljon hyviä neuvoja lihan hillitsemiseksi ja sielun pelastamiseksi, että Emmalle kävi kuin hevoselle, jota vedetään ohjista: hän pysähtyi äkkiä ja suitset erkanivat suusta. Kaiken innostuksen keskellä tuo positiivinen henki, joka oli rakastanut kirkkoa kukkien takia, soittoa laulujen sanojen ja kirjallisuutta sen kiihoittavan tunteellisuuden vuoksi, kapinoi uskonnon menoja vastaan, kiukustui kurista, joka oli hänen luonnonlaadulleen erikoisen vastenmielistä. Kun isä otti hänet pois luostarista, ei oltu ollenkaan pahoillaan, kun nähtiin hänen lähtevän. Johtajattaresta hän oli viime aikoina muuttunut koko lailla epäkunnioittavaksi tätä yhdyskuntaa kohtaan.
Kotona miellytti Emmaa aluksi palvelijoiden komentaminen, mutta sitten muuttui maaseutu hänelle vastenmieliseksi ja hän kaipasi luostariaan. Kun Charles ensimmäistä kertaa tuli Bertaux'hon, oli Emma omasta mielestään jo menettänyt kaikki ihanteensa, kun hänellä ei enää ollut mitään oppimista, kun hän ei saanut enää tuntea mitään.
Mutta uuden elämäntavan outous, tai ehkäpä tuon miehen läsnäolon aiheuttama kiihotus, oli riittänyt saamaan hänet uskomaan, että hänellä oli nyt käsissään tuo ihmeellinen tunne, joka tähän saakka oli liidellyt runollisten taivaiden loistossa kuin rusosiipinen lintu. Mutta nyt hän ei taas voinut uskoa, että tämä tyyni elämä olisi hänen uneksimaansa onnea.
7
Hän mietti kuitenkin usein, että tässähän nyt olivat hänen elämänsä kauneimmat päivät, kuherruskuukausi, kuten sanottiin. Sen suloisuutta tuntemaan olisi kai pitänyt mennä sointuvanimisiin maihin, joissa häiden jälkipäivät saadaan viettää mitä ihanimmassa laiskuudessa. Postivaunuissa, sinisilkkisten verhojen takana, noustaan hitaasti vuoristoteitä, kuunnellaan kuljettajien lauluja, joiden kaiku vuoristossa sekautuu vuohenkellojen kilinään ja koskien kumeaan pauhuun. Auringon laskiessa hengitetään lahtien rannoilla sitruunapuiden tuoksua, sitten illalla, huviloiden pengermillä, kahden, käsi kädessä, katsellaan tähtiä ja tehdään suunnitelmia. Hänestä tuntui, että maan päällä on seutuja, joiden pitäisi tuottaa onnea ikäänkuin maaperälle ominaisia kasveja, kasveja, jotka eivät ota menestyäkseen missään muualla. Miksi hän ei saanut nojata sveitsiläisten vuoristomajojen parvekkeisiin taikka paeta alakuloisuudessaan skotlantilaiseen mökkiin mukanaan puoliso, jolla olisi yllään pitkäliepeinen, musta samettitakki, pehmeät saappaat, terävähuippuinen hattu ja rannikkaat!
Ehkäpä hän olisi toivonut saavansa uskoa jollekulle kaikki nämä seikat. Mutta kuinka ilmaista selittämätöntä, epämieluisaa tunnetta, joka muuttaa muotoa kuin pilvet ja kiertelee kuin tuuli? Häneltä puuttuivat sanat, tilaisuus, uskallus.
Kuitenkin, jos Charles olisi tahtonut, jos hän olisi vähänkin aavistanut, jos hänen katseensa kerrankin olisi oivaltanut vaimon ajatuksen, olisi hänen sydämensä paisuva runsaus kirvonnut pois, niinkuin kypsä hedelmä irtoaa oksasta käden koskettaessa, sillä sitä mukaa kuin tuttavallisuus heidän välillään lisääntyi, loittoni vaimo yhä enemmän miehestään henkisesti.
Charles'in keskustelu oli matalaa kuin kadun jalkakäytävä. Siinä esiintyivät kaiken maailman ajatukset tavallisissa puvuissaan herättämättä liikutusta, naurua tai haaveilua. Häntä ei ollut milloinkaan huvittanut, sanoi hän, Rouenissa asuessaan käydä teatterissa katselemassa pariisilaisia näyttelijöitä. Hän ei osannut uida, ei miekkailla, ei ampua pistoolilla, eikä hän kyennyt selittämään vaimolleen ratsastustermiä, jonka tämä oli tavannut romaanissa.
Eikö miehen päinvastoin pitänyt tietää ja tuntea kaikki, olla etevä moninaisilla toimi-aloilla, tutustuttaa naisensa intohimon purkauksiin, elämän hienostuneimpiin nautintoihin, kaikkiin salaisuuksiin? Mutta tämä mies ei opettanut mitään, ei tietänyt mitään, ei toivonut mitään. Mies luuli häntä onnelliseksi, ja vaimo kantoi hänelle kaunaa tästä perin häiriytymättömästä rauhasta, tästä huolettomasta ikävyydestä, onnestakin, jota mies häneltä sai.
Emma piirteli joskus, ja Charlesia huvitti suuresti seisoa katselemassa häntä, siristellä silmiään nähdäkseen hänen työnsä paremmin taikka pyöritellä peukalollaan palloja leivän sisuksesta. Mitä pianonsoittoon tuli, niin mitä kiivaammin Emman sormet kiitivät, sitä ihastuneempi Charles oli. Hän löi koskettimia komeasti ja juoksutteli sormiaan keskeyttämättä klaviatuurin päästä päähän. Kun hän tällä lailla pudisteli vanhaa särähtäväkielistä konetta, kuului sen ääni kylän toiseen päähän saakka, jos ikkuna oli auki, ja oikeudenpalvelijan apulainen, joka kulki pitkin tietä paljain päin ja tohvelit jalassa, pysähtyi usein häntä kuuntelemaan paperit kädessään.
Emma osasi myös hoitaa talouttaan. Hän lähetti potilaille tiliotteet heidän käynneistään hyvin sommitelluissa kirjeissä, jotka eivät haiskahtaneet laskuilta. Kun heillä sunnuntaina oli joku naapuri päivällisvieraana, keksi hän aina jonkin soman ruokalajin, osasi laittaa viininlehdille luumupyramideja, tarjoili hilloannokset pikku lautasilta, suunnittelipa huuhdekuppejakin jälkiruokaa varten. Kaikesta tästä koitui suurta arvonantoa Bovarylle.
Charles alkoi lopulta pitää itseään suuremmassa arvossa vain sen takia, että hänellä oli moinen vaimo. Hän näytteli ylpeästi salissa kahta Emman lyijykynäpiirrosta, jotka hän oli panettanut hyvin leveihin kehyksiin ja ripustanut paperoidulle seinälle pitkien, vihreiden nauhojen varaan. Kun väki tuli kirkosta, nähtiin hänen seisovan ovellaan jalassaan kauniit, kirjaillut tohvelit.
Charles palasi sairaskäynneiltään myöhään, kello kymmenen, vähin keskiyölläkin. Silloin hän tahtoi ruokaa, ja kun palvelustyttö nukkui, tarjoili Emma hänelle. Charles riisui takkinsa voidakseen syödä mukavammin. Hän luetteli tapaamansa ihmiset toisen toisensa jälkeen, kylät, joissa oli käynyt, määräykset, jotka oli kirjoittanut, ja itseensä tyytyväisenä hän söi häränlihamuhennoksen jäännökset, kuori juustonsa, söi ahmien omenan, tyhjensi viinipullonsa, meni sitten vuoteeseen, paneutui selälleen ja alkoi kuorsata.
Koska hän oli tottunut käyttämään pumpulisia yömyssyjä, ei silkkinen pysynyt hänen korvillaan, ja niinpä hänen hiuksensa olivatkin aamulla painuneet sekaisin hänen kasvoilleen ja tulleet valkeiksi pieluksesta lähteneistä untuvista, kun päällisen nauhat aukenivat yöllä. Hän käytti aina raskaita saappaita, joiden nilkoissa oli kaksi paksua poimua varsien jatkuessa suoraviivaisina, kiristettyinä aivan kuin lestissä. Hän selitti, että ne olivat ihan kyllin hyvät maalla.
Hänen äitinsä hyväksyi moisen säästäväisyyden, sillä hän kävi heidän luonaan niinkuin ennenkin, kun kotona oli sattunut jokin tavallista voimakkaampi myrskynpuuska, mutta hän näytti kuitenkin kantavan kaunaa miniälleen. Hänen mielestään tämä oli hiukan Ihan korkeata lajia heidän varallisuuteensa nähden. Puita, sokeria ja kynttilöitä meni kuin isossa talossa, ja tuli keittiön takassa olisi riittänyt paistamaan viisikolmatta ruokalajia! Anoppi järjesti liinavaatteet kaappeihin ja opetti häntä pitämään silmällä teurastajaa, kun tämä toi lihaa. Emma otti vastaan nämä opetukset; rouva Bovary tuhlaili niitä mielikseen tuhlailemalla, ja sanat »tyttäreni» ja »äitini» vaihtuivat koko päivän huulten pienen värinän säestäminä, kun kumpikin lausui nuo ystävälliset sanat kiukusta vapisevalla äänellä.
Rouva Dubucin aikana tiesi vanha rouva, että häntä sentään pidettiin miniää parempana, mutta nyt oli Charles'in rakkaus Emmaan hänestä jonkinmoista hänen pettämistään, hänelle kuuluvan hellyyden riistämistä, ja hän seurasi poikansa onnea surumielisen vaiteliaana, niinkuin joku vararikkoinen katselee ikkunasta entisen talonsa pöydän ääreen asettuneita ihmisiä. Hän palautti poikansa mieleen vaivansa ja uhrauksensa ja verraten niitä Emman laiminlyönteihin päätteli, ettei lainkaan sopinut jumaloida tätä niin yksinomaisesti.
Charles ei tietänyt mitä vastaisi. Hän kunnioitti äitiään, rakasti äärettömästi vaimoaan, hän piti äitinsä arvostelua erehtymättömänä, ja kuitenkaan ei Emmaa hänen mielestään voinut moittia mistään. Kun rouva Bovary oli lähtenyt, koetti hän pelokkaasti toistaa kaikkein vähäpätöisimpiä huomautuksia, joita oli kuullut äitinsä lausuvan. Emma osoitti hänelle yhdellä sanalla että hän oli väärässä, ja lähetti hänet sairaidensa luo.
Kuitenkin halusi Emma hankkia itselleen rakkautta hyväksi katsomiensa oppien mukaan. Kuutamossa puutarhassa hän lausuin ulkoa kaikki intohimoiset säkeet, jotka osasi, ja lauloi miehelleen huoaten surumielisimmät sävelmänsä. Mutta hän huomasi sen jälkeen olevansa yhtä tyyni kuin ennenkin, eikä Charleskaan näyttänyt sen rakastuneemmalta eikä liikuttuneemmalta.
Kun hän täten oli iskenyt toisen sydämen piikiveä saamatta kipinääkään sävähtämään eikä toisaalta kyennyt ymmärtämään sellaista, mitä ei itse tuntenut, eikä uskomaan mihinkään tunteeseen, mikä ei ilmennyt hänen hyväksymässään muodossa, hän oli pian varma, ettei Charles'in tunteessa ohut mitään tavatonta. Miehen tunteenilmaukset olivat tulleet säännöllisiksi, hän suuteli vaimoaan määrätyillä hetkillä. Se oli kehittynyt tavaksi sekin, aivan kuin yksitoikkoisen päivällisen jälkiruoaksi.
Muuan metsänvartija, jonka tohtori oli parantanut keuhkotulehduksesta, oli lahjoittanut rouvalle pienen italialaisen vinttikoiran. Emma otti sen mukaansa kävelyilleen, sillä hän kävi väliin ulkona saadakseen olla hetken yksin ja päästäkseen näkemästä tuota ikuista puutarhaa tomuisine polkuineen.
Hän meni aina Bannevillen pyökkimetsään saakka, hylätyn huvimajan luo, joka on aidan kulmauksessa, peltojen laidassa. Siellä oli valtaojassa, ruohon sisällä, pitkiä terävälehtisiä kaisloja.
Hän katseli ensiksi ympärilleen nähdäkseen, oliko mikään muuttunut siitä, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tapasi samalla paikalla digitaliskasvit ja keltaiset orvokit, viholaiskimput isojen kivien ympärillä ja sammaltäplät ympäröimässä kolmea ikkunaa, joiden suljetut luukut rapisivat lahouttaan ruostuneina rautasaranoillaan. Hänen ajatuksensa, joilla aluksi ei ollut mitään määrää, harhailivat sinne tänne niinkuin koirakin, joka kierteli pellolla, haukkui keltaisia perhosia, ajoi takaa päästäisiä tai pureskeli unikkoja viljapellon pientareita. Vähitellen ajatukset sitten saivat määrätyn kohteen, ja istuen nurmikolta, jota kaiveli päivänvarjonsa kärjellä, toisteli Emma itsekseen:
»Minkä tähden. Herra Jumala, meninkään naimisiin!»
Hän mietti itsekseen, eikö jokin toisenlainen sattuma olisi voinut tuoda hänen tielleen toista miestä, ja hän koetti kuvitella, minkälaista olisi ollut tuo toisenlainen elämä, tuo aviomies, jota hän ei tuntenut. Yksikään heistä ei todella ollut tämän nykyisen kaltainen. Tuo toinen olisi saattanut olla kaunis, henkevä, hieno, miellyttävä, kuten epäilemättä olivat ne, jotka olivat menneet naimisiin hänen entisten luostaritovereidensa kanssa. Mitä nämä nyt tekivät? Kaupungeissa, katujen kohinassa, teatterien hälinässä ja tanssiaisten loistossa he elivät elämää, jossa sydän laajenee ja aistit kehittyvät. Mutta hänen oma elämänsä oli kylmä kuin ullakko, jonka luukku on pohjoiseen päin, ja ikävä, tuo hiljainen hämähäkki, kutoi verkkojaan pimeässä, kaikissa hänen sydämensä nurkissa. Hän muisteli päiviä, jolloin palkintoja jaettiin, jolloin hän nousi lavalle hakemaan pientä seppelettään; tukka palmikoituna, yllään valkoinen hame ja jaloissaan matalat kangaskengät hän oli näppärän näköinen, ja kun hän palasi paikalleen, kumartuivat herrat sanomaan hänelle kohteliaisuuksia. Piha oli täynnä vaunuja, hänelle sanottiin hyvästit vaunujen ikkunoista, soitonopettaja kulki ohitse tervehtien viulukotelo kainalossaan. Kuinka tuo kaikki oli kaukana! Kuinka kaukana se olikaan!
Hän kutsui Djalia, otti sen polviensa väliin, silitti kädellään sen pitkää, hienoa päätä ja sanoi sille:
»No, suutelepa emäntääsi, sinä, jolla ei ole huolia!»
Katsellessaan sitten solakan eläimen surumielistä ilmettä, kun se haukotteli hitaasti, hän heltyi, ja verraten sitä itseensä hän puhui sille ääneen, niinkuin lohdutusta kaipaavalle surevalle.
Joskus tuli sinne tuulenpuuskia, meren virejä, jotka yhdellä kertaa humahtaen yli koko Caux'n seudun toivat kauas pelloille saakka suolaista viileyttä. Vihvilät vihelsivät maan kamaralla, ja pyökkien lehdet kohisivat hyvin nopeasti värähdellen, samalla kun latvat, aina taipuillen, jatkoivat syvää suhinaansa. Emma puristi huiviaan hartioidensa ympärille ja nousi.
Puistokujassa valaisi vihreä paiste lyhyttä, jalan alla kahahtelevaa sammalikkoa. Aurinko laski. Taivas oli punainen oksien takana, ja riviin istutettujen puiden rungot erottuivat ruskeina pylväinä kultaisesta taustasta. Hänet valtasi pelko, hän kutsui Djalia, palasi nopeasti Tostes'iin maantietä pitkin, heittäytyi nojatuoliin eikä puhunut koko iltana mitään.
Mutta syyskuun lopussa tapahtui hänen elämässään jotakin tavatonta: hänet kutsuttiin Vaubyessardiin, Andervilliers'n markiisin luo.
Oltuaan restauraation aikana valtiosihteerinä markiisi pyrki palaamaan poliittiseen elämään ja valmisteli nyt kaukaa etukäteen ehdokkuuttaan edustajakamariin. Talvella hän jakeli runsaasti halkoja ja vaati innokkaasti maakuntapäivillä yhä uusia teitä rakennettaviksi piiriinsä. Hänellä oli suuren kuumuuden aikana ollut suussaan mätäpaise, josta Charles oli pelastanut hänet kuin ihmeen kautta parhaaseen aikaan puhkaisemalla sen lansetillaan. Asiamies, jonka hän lähetti Tostes'iin maksamaan leikkausta, kertoi illalla nähneensä lääkärin puutarhassa suurenmoisia kirsikoita. Nyt kasvoivat kirsikat huonosti Vaubyessard'issa. Herra markiisi pyysi Bovarylta muutamia vesoja, piti velvollisuutenaan käydä itse kiittämässä häntä, huomasi Emman, näki että hänellä oli soma vartalo ja ettei hän lainkaan tervehtinyt talonpoikien tapaan. Näin ollen linnassa oltiin sitä mieltä ettei alennuttu liikaa eikä menetelty kömpelöstikään kutsumalla nuori pari sinne.
Eräänä keskiviikkona kello kolme herra ja rouva Bovary nousivat vaunuihinsa ja lähtivät Vaubyessard'iin iso laukku kiinnitettynä vaunujen taakse ja hattulaatikko ajurin istuimen edessä. Sitäpaitsi oli Charlesilla vielä pahvikotelo jalkojensa välissä.
He saapuivat sinne illan pimetessä, juuri kun alettiin sytyttää soihtuja puistossa, jotta ajajat näkisivät tiensä.
8
Uuteen italialaiseen tyyliin rakennettu linna kaksine siipirakennuksineen ja kolmine pengermineen sijaitsi aika laajan nurmikentän alareunassa, missä muutamia lehmiä oli laitumella keskellä metsiköitä, joissa kasvoi harvassa isoja puita, ja pensasrivit, rhododendronit, sireenit ja heisipensaat levittelivät erimuotoisia, vihreitä lehviään hiekoitetun tien kaarevaa viertä pitkin. Joki juoksi sillan alitse, huurun halki näkyi olkikattoisia majoja siellä täällä niityllä. Tätä taas ympäröi kaksi loivasti kohoavaa, metsää kasvavaa kukkulaa, ja takana, varsinaisen metsän reunassa, olivat kahdessa tasaisessa rivissä vajat ja tallit, vanhan, puretun linnan säilyneet jäännökset.
Charlesin nelipyöräiset vaunut pysähtyivät keskiovelle, palvelijat kiiruhtivat luo, markiisi riensi tervehtimään ojentaen käsivartensa lääkärin rouvalle ja saattoi hänet eteiseen.
Sen permanto oli marmorilaatoista. Huone oli hyvin korkea, ja askelten ja äänten kohu kaikui siellä kuin kirkossa. Suoraan vastapäätä nousivat portaat ylös, vasemmalla taasen johti puutarhanpuoleinen seinäkäytävä biljardisaliin, josta kuului norsunluisten pallojen kalina oven lävitse. Kun Emma kulki sen halki salonkiin mennessään, näki hän pelipöydän ympärillä vakavakasvoisia herroja, leuka painuneena korkealle kaularöyhelölle, kaikilla kunniamerkit rinnassaan ja kaikki hymyillen vaiteliaina keppejään liikutellessaan. Seinien tummalla paneelilla riippui isoja kultakehyksisiä muotokuvia, joiden alareunassa oleviin levyihin oli kirjoitettu nimiä mustin kirjaimin. Hän luki: Jean-Antoine d'Andervilliers d'Yverbonville, Vaubyessard'in kreivi ja Fresnayen paroni, kaatui Coutras'in taistelussa, lokakuun 20 p. 1587. Ja toisen alla: Jean-Antoine-Henry-Guy d'Andervilliers de la Vaubyessard, Ranskan amiraali ja Pyhän Mikaelin ritari, haavoittui Hougue-Saint-Vaasiin taistelussa toukokuun 29 p. 1692, kuoli Vaubyessard'issa tammikuun 23 p. 1693. Seuraavia saattoi tuskin erottaa, sillä lamput valaisivat biljardin vihreää peitettä ja jättivät muun osan huonetta varjoon. Valo heijastui vain hienoina säteinä vernissan halkeamiin, ja kaikista noista isoista, mustista, kultareunuksisista neliöistä erottui siellä täällä jokin vaaleammin maalattu kohta, kalpea otsa, kaksi katselevaa silmää, punaisen puvun olkapäille laskeutuva tekotukka, taikka sitten jokin kiiltävä sukkanauhan solki pyöreän pohkeen yläpuolella.
Markiisi avasi salongin oven, eräs naisista nousi (markiisitar itse), tuli Emmaa vastaan ja pyysi hänet istumaan viereensä pieneen sohvaan, alkaen puhella hänelle ystävällisesti aivan kuin olisi tuntenut hänet kauan aikaa. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen nainen, olkapäät kauniit, nenä kaareva, ääni venyttelevä, ja hänellä oli sinä iltana ruskeassa tukassaan yksinkertainen, silkkinen pitsipäähine, joka laskeutui taaksepäin kolmiona. Hänen vieressään istui nuori, vaalea tyttö pitkäselkäisessä tuolissa, ja herrat, joilla oli pieni kukkanen takkinsa napinreiässä, juttelivat naisten kanssa takan ympärillä.
Kello seitsemältä tarjottiin päivällinen. Miehet, joita oli enemmän, istuutuivat ensimmäiseen pöytään etuhuoneessa, ja naiset toiseen ruokasalissa markiisin ja markiisittaren seurassa.
Ruokasaliin tullessaan Emma tunsi kietoutuvansa lämpimään ilmaan, johon oli sekaantunut kukkien ja hienojen liinavaatteiden tuoksua, lihan hajua ja herkkusienten lemua. Kruunujen kynttilät kohottivat liekkejään hopeisten pallojen päässä heijastuen niistä, hienon höyryn peittämät hiotut kristallit lähettivät toisiinsa kalpeita säteitään, kukkakimput olivat rivissä yli koko pöydän, ja leveäreunaisilla lautasilla piili piispanhiipan muotoon taitettujen lautasliinojen poimujen välissä pieni, soikea leipä. Hummerien punaiset sakset pistivät vatien reunojen yli, reiäkkäissä koreissa lepäsi sammalilla isoja hedelmiä, viiriäiset oli paistettu höyhenineen, höyryjä kohosi ilmaan, ja hovimestari, jalassa silkkisukat, polvihousut, kaulassa valkoinen liina ja poimukaulus, vakavana kuin tuomari, tarjosi vieraiden olkapäiden välitse valmiiksi leikattuja paisteja ja sai yhdellä lusikan liikahduksella kunkin lautaselle hänen valitsemansa palasen. Ison, kupariristikkoisen porsliiniuunin päältä katseli kuvapatsas, joka esitti leukaan saakka verhottua naista, liikkumattomana ihmisten täyttämää ruokasalia.
Rouva Bovary huomasi, että useat naiset eivät olleetkaan pistäneet hansikkaitaan käsiinsä.
Pöydän yläpäässä, yksinään kaikkien naisten joukossa, kumartuneena täytetyn lautasensa yli ja lautasliina kaulaan sidottuna kuin lapsella, söi eräs vanhus päästäen suustaan putoamaan kastikepisaroita. Hänen silmänsä olivat tulehtuneen punaiset, ja hänellä oli niskassaan pieni, mustalla nauhalla sidottu palmikko. Hän oli markiisin appi, vanha Laverdièren herttua, Artois'n kreivin entinen suosikki, siihen aikaan kun Vaudreuiliin tehtiin metsästysretkiä markiisi Conflans'in luo, ja hänen sanottiin olleen Marie Antoinetten rakastaja de Coignyn jälkeen ja ennen de Lauzunia. Hänen elämänsä oli ollut meluisan irstailevaa, täynnä kaksintaisteluja, vetoja, ryöstettyjä naisia; hän oli hävittänyt omaisuutensa ja peloittanut koko perheensä. Hänen tuolinsa takana seisova palvelija kuiskasi hänelle äänekkäästi korvaan kaikki ne ruokalajit, joita hän soperrellen osoitti sormellaan, ja Emman silmät palasivat lakkaamatta tuohon riippuvahuuliseen vanhukseen, ikäänkuin johonkin tavattomaan ja ylevään. Hän oli elänyt hovissa ja maannut kuningattaren vuoteessa.
Laseihin kaadettiin kylmää samppanjaa. Emman iho värisi, kun hän tunsi kylmyyden suussaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt granaattiomenaa eikä syönyt ananasta. Jauhosokerikin näytti hänestä valkoisemmalta ja hienommalta kuin muualla.
Sitten menivät naiset huoneisiinsa valmistautuakseen tanssimaan.
Emma pukeutui äärimmäisen huolellisesti kuin ensimmäistä kertaa esiintyvä näyttelijätär. Hän järjesti tukkansa kampaajattaren neuvojen mukaan ja puki ylleen vuoteelle levitetyn, ohuen villahameensa. Charlesin housut olivat tulleet ahtaiksi vatsan kohdalta.
»Kengänalushihnat haittaavat minua tanssiessa», sanoi hän.
»Tanssiessa?» kysyi Emma.
»Niin.»
»Mutta oletko tullut hassuksi! Sinusta tehtäisiin pilaa, pysy vain paikallasi. Muuten se on sopivampaakin lääkärille», lisäsi Emma.
Charles vaikeni. Hän käveli edestakaisin odottaen, että Emma joutuisi valmiiksi.
Charles näki hänet takaa, peilissä, kahden kynttilän välissä. Hänen tummat silmänsä näyttivät entistä mustemmilta. Hänen palmikkonsa, jotka levenivät hiukan korvia kohti, loistivat sinertävästi kiiltäen, ruusu hänen tukkalaitteessaan värisi hoikassa varressaan ja sen terälehtien päissä oli keinotekoisia vesipisaroita. Hänellä oli vaalea, safraninvärinen hame, jota koristi kolme vihreänkirjavaa ruusutupsua.
Charles suuteli häntä olalle.
»Anna minun olla», sanoi Emma, »rypistät hameeni».
Viulu kuului aloittelevan tanssia, ja torvi törähti. Emma laskeutui portaita pidättyen juoksemasta.
Katrilli oli alkanut. Ihmisiä saapui saliin. Tungeskeltiin. Emma istuutui penkille oven viereen.
Kun katrilli oli loppunut, jäi permannon keskiosa vapaaksi herraryhmille, jotka juttelivat seisoallaan, ja livreepukuisille palvelijoille, jotka kantoivat isoja tarjottimia. Istuvien naisten rintamassa liehuivat maalatut viuhkat, kukkakimput kätkivät puoleksi hymyilevät kasvot, ja kultatulppaiset pullot kiersivät käsissä, joiden valkoiset hansikkaat ilmaisivat kynsien muodon ja puristivat ihoa ranteesta. Pitsireunukset kahisivat, timanttiset rintaneulat säteilivät rinnoilla, rannerenkaat medaljonkeineen helähtelivät alastomilla käsivarsilla. Hiuksissa, jotka oli sileästi taivutettu otsaa vasten ja koottu yhteen niskassa, oli seppeleinä, kimppuina tai oksina lemmenkukkia, jasmiineja, granaatinkukkia, tähkiä tahi kaunokkeja. Rauhallisina paikoillaan istuvilla nyreäkasvoisilla äideillä oli päässään punaiset turbaanit.
Emman sydän jyskytti hiukan, kun hän, tanssittajan pitäessä häntä sormenpäistä, asettui paikoilleen riviin ja odotti jousen ääntä lähteäkseen liikkeelle. Mutta pian hävisi hätäily, ja keinuen orkesterin tahdissa hän liukui eteenpäin tehden keveitä liikkeitä kaulallaan. Hänen huulilleen nousi hymy, kun viulun hivelevä ääni joskus helisi yksinään muiden soittimien vaietessa. Kuului kultarahojen kirkas helinä, kun ne putosivat viereisen huoneen pöydän veralle. Mutta sitten pamahtivat kaikki instrumentit yht'aikaa soimaan. Torvi päästi kaikuvan kutsun, jalat takoivat tahdissa permantoa, hameet paisuivat ja kahisivat, kädet liittyivät yhteen ja erosivat toisistaan; samat silmät, jotka äsken olivat väistäneet, palasivat nyt katsomaan suoraan kohti.
Muutamat miehet (noin viisitoista), viidenkolmatta ja neljänkymmenen välillä, jotka kuljeskelivat tanssijoiden joukossa tai juttelivat ovien pielessä, erottautuivat joukosta jonkinmoisen sukulaissävynsä puolesta, vaikka olivatkin keskenään varsin erilaisia ikään, pukuun ja vartaloon nähden.
Heidän paremmin tehdyt vaatteensa näyttivät olevan taipuisampaa kangasta, ja heidän aaltomaisesti ohimoille kammatut hiuksensa oli kiilloitettu hienoimmalla voiteella. Heissä oli rikkauden tuntua, tuota kalpeata vivahdusta, jota kohottaa porsliinin valkeus, satiinin läike ja kauniiden huonekalujen kiilto ja jota pitää täydessä tuoreudessaan hienojen ravintoaineiden kohtuullinen käyttö. Heidän kaulansa kääntyi mukavasti mataloiden röyhelöjen välissä, heidän poskipartansa laskeutui käännetyille kauluksille, he pyyhkivät huuliaan isoilla, vaakunakoristeisilla nenäliinoilla, joista kohosi miellyttävä tuoksu. Vanhenevat olivat vielä nuoren näköisiä, kun taas nuorten kasvoille oli levinnyt jotakin kypsää. Heidän välinpitämättömissä katseissaan näkyi joka päivä tyydytettyjen intohimojen rauha, ja heidän sulavan käytöstapansa pohjalla oli sitä erikoislaatuista karuutta, joka johtuu siitä, että mies helpohkolla tavalla harjaannuttaa voimiaan ja tyydyttää turhamaisuuttaan: hoitelee rotuhevosia ja seurustelee kevytmielisten naisten parissa.
Kolmen askelen päässä Emmasta keskusteli sinipukuinen herrasmies nuoren, kalpean, helmillä koristautuneen naisen kanssa Italiasta. He kehuivat Pietarinkirkon pylväiden paksuutta, Tivolia, Vesuviusta, Castellamarea ja Cassinia, Genovan ruusuja, kuun valossa kimmeltävää Colosseumia. Emma kuunteli toisella korvallaan keskustelua, jossa vilisi hänelle käsittämättömiä sanoja. Tungeskeltiin aivan nuoren miehen ympärillä, joka edellisellä viikolla oli lyönyt Miss Arabellan ja Romuluksen ja voittanut kaksituhatta louisdoria hyppäämällä ojien yli Englannissa. Toinen valitteli, että hänen juoksijansa pyrkivät lihomaan, kolmas pahoitteli painovirhettä, joka oli vääristänyt hänen hevosensa nimen.
Ilma tanssisalissa oli raskasta, lamput himmenivät. Siirryttiin biljardisaliin. Palvelija nousi tuolille ja rikkoi kaksi ruutua. Lasin särkyessä helisten käänsi rouva Bovary päätään ja näki puutarhassa, nenät ruutuun painettuina, huoneeseen kurkkivien talonpoikain kasvoja. Silloin tuli Bertaux hänen mieleensä. Hän näki maatalon, mutaisen lammikon, isänsä pusero yllä omenapuiden alla ja itsensä niinkuin ennen puuhailemassa maitohuoneessa. Mutta nykyhetken salamoissa hänen tähän asti niin selväpiirteinen entinen elämänsä häipyi kokonaan, ja hän melkein epäili, oliko sellaista ollutkaan. Hän oli täällä, tanssisalissa, mutta sitten oli vain kaiken muun yli levinnyttä hämärää. Hän söi paraikaa marasquin-jäätelöä, jota hän piti vasemmassa kädessään punertavassa kupposessa ja sulki silmänsä puoleksi, lusikka hampaiden välissä.
Muuan nainen pudotti viuhkansa lähellä häntä. Eräs tanssija kulki ohitse.
»Olisittepa kiltti, hyvä herra», sanoi nainen, »jos haluaisitte nostaa viuhkani sohvan takaa».
Mies kumartui, ja sillä aikaa kun hän ojensi käsivartensa, näki Emma nuoren naisen käden heittävän hänen hattuunsa jotakin valkoista, kolmioksi taitettua. Saatuaan viuhkan käsiinsä herra ojensi sen kunnioittavasti naiselle, tämä kiitti päätään nyökäyttäen ja alkoi hengittää kukkiensa tuoksua.
Illallisen jälkeen, joilla tarjottiin paljon Espanjan ja Reinin viinejä, rapu- ja mantelimaitokeittoa, Trafalgar-vanukkaita ja kaikenlaisia kylmiä liharuokia hyytelössä, joka värisi astioissa, alkoivat vaunut toinen toisensa jälkeen vieriä pois. Kun hiukan käänsi syrjään musliiniuudinten kulmaa, saattoi nähdä niiden lyhtyjen valon liikkuvan pimeässä. Penkit alkoivat tyhjentyä, joitakuita pelaajia jäi vielä pöytien ääreen, soittajat kostuttivat kielellään sormiensa päitä, Charles oli puoleksi unessa, ovennojassa.
Kotiljonki alkoi kello kolme aamulla. Emma ei osannut valssia. Kaikki tanssivat valssia, neiti d'Andervilliers ja markiisitarkin. Jäljellä olivat enää vain linnan yövieraat, noin kaksitoista henkeä.
Kuitenkin eräs tanssijoista, jota tuttavallisesti sanottiin varakreiviksi ja jonka hyvin avonaiset liivit näyttivät olevan valetut hänen rintansa mukaan, tuli vielä toisen kerran pyytämään rouva Bovarya tanssiin vakuuttaen ohjaavansa häntä ja että hän suoriutuisi hyvin.
He alkoivat hitaasti ja jatkoivat sitten yhä nopeammin. He pyörivät: kaikki pyöri heidän ympärillään, lamput, huonekalut, seinät ja permanto, joka oli kuin laatta riu'un päässä. Ovien ohi liputtaessa Emman hameen helma hipoi tanssittajan housuja, heidän jalkansa sekaantuivat toisiinsa. Mies suuntasi katseensa häntä kohti, Emma kohotti silmänsä häneen: häntä alkoi huimata, hän pysähtyi. He lähtivät uudelleen liikkeelle, ja vielä nopeammin kiitäen vei varakreivi hänet mukaansa, katosi hänen kerallaan aina huoneen toiseen päähän saakka, missä Emma läähättäen oli vähällä kaatua ja nojasi hetkeksi päänsä hänen rintaansa. Ja sitten yhä pyörien, mutta hitaammin, kuljetti varakreivi hänet hänen paikalleen. Hän vaipui seinää vasten ja peitti silmänsä kädellään.
Kun hän jälleen aukaisi silmänsä, oli erään keskellä salonkia taburetilla istuvan naisen edessä polvillaan kolme herraa. Tämä valitsi varakreivin, ja soitto alkoi taas.
Heitä katseltiin. He liukuivat edestakaisin. Nainen ruumis liikkumattomana ja leuka painuneena, ja mies aina samassa asennossa, vartalo taaksepäin taipuneena, kyynärpää ulkona, huulet eteenpäin työnnettyinä: tuo nainen osasi todellakin tanssia valssia. He jatkoivat kauan ja väsyttivät kaikki muut.
Sitten juteltiin vielä muutama minuutti, ja jäähyväisten taikka oikeammin hyvän huomenen jälkeen lähtivät linnan vieraat nukkumaan.
Charles laahusti ylös käsipuun varassa, hänen polvensa olivat kuin poikki. Hän oli viiden tunnin ajan yhtä mittaa seisoskellut pelipöytien ääressä katsellen whistiä ymmärtämättä siitä mitään. Hän päästikin syvän tyydytyksen huokauksen, kun oli saanut saappaat jalastaan.
Emma heitti huivin hartioilleen, aukaisi ikkunan ja kumartui ulos.
Yö oli pimeä. Jokunen sadepisara putosi. Hän veti keuhkoihinsa kosteata ilmaa, joka virkisti hänen silmäluomiaan. Tanssiaissoitto humisi vielä hänen korvissaan, ja hän ponnisteli pysyäkseen valveilla ja edelleen tuon ylellisen elämän lumoissa, josta hänen kohta täytyi luopua.
Alkoi jo kajastaa. Hän katseli linnan ikkunoita pitkän aikaa koettaen arvata, missä huoneissa hänen eilen tapaamansa henkilöt asuivat. Hän olisi tahtonut tuntea heidän elämänsä, tunkeutua siihen, sekaantua siihen.
Mutta hän värisi vilusta. Hän riisuutui ja kyyristyi raitien väliin, nukkuvaa Charles'ia vasten.
Aamiaisella oli paljon väkeä. Ateria kesti kymmenen minuuttia, eikä lääkärin hämmästykseksi tarjottu mitään väkijuomia. Sitten keräsi neiti d'Andervilliers vehnäleivän palasia pajukoriin viedäkseen ne lammikossa oleville joutsenille, ja muut menivät kävelemään kasvihuoneeseen, missä omituiset, karvojaan värisyttävät kasvit kohoilivat pyramidimaisina riippuvien maljakkojen alla, joista aivan kuin liian täysistä käärmeenpesistä valui reunojen yli pitkiä, vihreitä, toisiinsa kietoutuneita säikeitä. Oranssipuistikko, joka oli kasvihuoneen päässä, johti holvina aina linnan väentuville saakka. Huvittaakseen nuorta rouvaa vei markiisi hänet katsomaan talleja. Korinmuotoisten seimien yläpuolena oli porsliinilaatat, ja niissä jokaisen hevosen nimi mustin kirjaimin. Eläimet hyppelivät pilttuissaan, kieltä maiskuttaen, kun niiden ohi mentiin. Vaunuvarusteet oli ripustettu keskelle kahteen pyörivään pylvääseen, ja suitset, ruoskat, jalustimet ja kuolaimet oli järjestetty riveihin pitkin seiniä.
Sillä välin Charles kävi pyytämässä renkiä valjastamaan hänen ajoneuvonsa. Ne tuotiin pääportaiden eteen, ja kun kaikki kääröt oli tungettu rattaille, kiittivät Bovaryn aviopuolisot markiisia ja markiisitarta ja lähtivät takaisin Tostes'iin.
Emma katseli ääneti pyörien kierinää. Charles istui penkin äärimmäisellä reunalla ja piti ohjaksista käsivarret hajallaan, ja pieni hevonen juosta hölkytti aisojen välissä, jotka olivat sille liian leveät. Löyhät ohjakset pieksivät sen kylkiä kostuen vaahtoon, ja vaunujen taakse kiinnitetty laukku kolahteli säännöllisesti vaununkoriin.
He olivat Thibourvillen mäessä, kun heitä vastaan yht'äkkiä tuli parvi ratsumiehiä nauraen, sikarit hampaissa. Emma luuli tuntevansa varakreivin. Hän kääntyi, mutta näköpiirissä oli enää vain päitä, jotka nousivat ja laskivat laukan tai nelistyksen epätasaisessa tahdissa.
Neljännespenikulmaa myöhemmin oli pysähdyttävä korjaamaan katkenneita mäkivöitä köyden kappaleella.
Mutta silmätessään vielä kerran valjaita näki Charles jotakin maassa, hevosen jalkojen välissä. Hän poimi sieltä sikarikotelon, joka oli reunustettu vihreällä silkillä, ja keskellä oli vaakuna kuin suljettujen vaunujen ovi.
»Siinä on kaksi sikariakin», sanoi hän. »Poltan ne illalla, päivällisen jälkeen.»
»Poltatko sinä?» kysyi Emma.
»Joskus, kun saan tilaisuuden.»
Hän pisti löydön taskuunsa ja sivautti ruoskalla hevosta.
Heidän kotiin saapuessaan ei päivällinen ollut valmis. Rouva suuttui. Nastasie vastasi nenäkkäästi.
»Mene!» sanoi Emma. »Koska teet kiusaa, saat mennä!»
Päivälliseksi oli sipulilientä ja palanen vasikanlihaa suolaheinissä. Istuen Emmaa vastapäätä sanoi Charles onnellisen näköisenä käsiään hykerrellen:
»Onpa hauskaa olla taas kotona!»
Jostakin kuului Nastasien itku. Charles piti hiukan tuosta tyttöparasta. Nastasie oli aikaisemmin pitänyt hänelle seuraa monena ikävänä iltana hänen leskeytensä aikana. Tyttö oli hänen ensimmäinen potilaansa, vanhin tuttavansa koko seudulla.
»Ajoitko hänet oikein todella pois?» kysyi Charles vihdoin.
»Kyllä. Kukapa minua siitä kieltäisi?» vastasi Emma.
Sitten he lämmittelivät keittiössä sillä aikaa kun heidän huonettaan pantiin kuntoon. Charles rupesi polttamaan. Hän sauhutti huulet supussa, sylkien joka hetki, tuumiskellen joka siemauksella.
»Tulet sairaaksi», sanoi Emma ylenkatseellisesti.
Charles jätti sikarinsa ja juoksi juomaan lasin raikasta vettä pumpusta. Emma sieppasi kotelon ja heitti sen kiivaasti kaapin perälle.
Aika kului hitaasti seuraavana päivänä. Emma käyskenteli puutarhassaan edestakaisin pitkin samaa käytävää, pysähtyi kukkalavojen luo, hedelmäsäleikön eteen, kipsisen papin viereen ja katseli kuin ällistyneenä kaikkia noita esineitä, jotka hän tunsi niin hyvin entuudestaan. Kuinka tanssiaiset jo tuntuivatkaan kaukaisilta! Mikä ihme siirsikään niin pitkän matkan päähän toisistaan toissapäiväisen aamun ja tämän päivän illan? Matka Vaubyessard'iin oli tehnyt aukon hänen elämäänsä, samanlaisen suuren halkeaman kuin yhden yön myrsky uurtaa vuoristoon. Hän alistui kuitenkin. Hän sulki huolellisesti kaappiin kauniin pukunsa ja satiinikenkänsä, joiden pohjat olivat tulleet keltaisiksi permannon liukkaasta vahasta. Hänen sydämensä oli kuin ne: se oli hankautunut ylellisyyttä vasten, ja siihen oli jäänyt jotakin sellaista, mikä ei kuluisi pois.
Emmalle tuli aika puuha noiden tanssiaisten muistosta. Joka kerta kun päästän keskiviikkoon, sanoi hän herätessään: »Kas, siitä on viikko... siitä on kaksi viikkoa!... Kolme viikkoa sitten olin siellä.» Ja vähitellen kasvot sekaantuivat hänen muistossaan. Hän unohti tanssin sävelet, hän ei nähnyt niin selvästi livreitä ja huoneita. Muutamat yksityiskohdat häipyivät, mutta kaipaus jäi.
9
Usein, kun Charles oli poissa, Emma otti kaapista, liinavaatteiden poimuista kätköstään vihreäsilkkisen sikarikotelon.
Hän katseli sitä, aukaisikin sen ja haisteli sen vuorin tuoksua, rautayrtin ja tupakan sekaista. Kenen se oli?... Varakreivin! Se oli ehkä hänen rakastajattarensa lahja. Se oli ehkä ommeltu palisanderipuisella alustalla, pienellä laitoksella, joka kätkettiin kaikkien silmiltä. Työhön oli varmasti kulunut monta hetkeä, ja kankaalle olivat kai valuneet mietteliään kaunokaisen pehmeät kiharat. Rakkauden hengähdys oli puhaltanut kankaan rihmojen lomitse. Jokainen neulanpisto oli kiinnittänyt toiveen tai muiston, ja kaikki nuo ristiin kulkevat silkkirihmat olivat vain saman vaiteliaan tunteen jatkoa. Ja sitten oli varakreivi jonakin aamuna ottanut sen mukaansa. Mistä oli puhuttu, kun se oli ollut uunin leveällä reunuksella kukkamaljakoiden ja Pompadour-kellojen keskellä? Emma oli Tostes'issa. Toinen oli nyt Pariisissa, tuolla kaukana. Minkälainen tuo Pariisi oli? Mikä suunnaton nimi? Hän toisteli sitä puoliääneen huvittaakseen itseään. Se kaikui hänen korvissaan kuin tuomiokirkon suurkello, se säteili hänen silmiinsä hänen voidepullojensa etiketeistäkin.
Kun kalakauppiaat yöllä kulkivat rattaillaan hänen ikkunoidensa alitse laulaen »Marjolainea», heräsi hän, ja kuunnellen raudoitettujen pyörien ratinaa, joka heikkeni tiellä niiden loitotessa kylästä, sanoi hän itsekseen:
»He ovat siellä huomenna!»
Ja hän seurasi heitä ajatuksissaan nousten ja laskien mäkiä, kulkien kylien halki, kiitäen valtamaantiellä tähtien loistaessa. Määräämättömän välimatkan päässä oli aina jokin hämärä paikka, missä hänen unelmansa hajosi.
Hän osti Pariisin kartan ja kuljettaen sormeaan sitä pitkin hän käyskenteli ylt'ympäri pääkaupungissa. Hän asteli pitkin bulevardeja pysähtyen joka kulmaan, katujen vähin, valkoisten neliöiden eteen, jotka kuvasivat taloja. Kun hänen silmänsä lopulta väsyivät, sulki hän luomensa ja näki hämärässä kaasuliekkien häilyvän tuulessa ja vaunujen astinlautojen laskeutuvan kovasti kolahdellen teatterien pylväikköjen edessä.
Hän tilasi »Corbeille'n», naisten lehden, ja »Sylphe des Salons'in». Hän ahmi sanasta sanaan kaikki ensi-iltojen arvostelut, selostukset kilpa-ajoista ja juhlista, otti osaa jonkun laulajattaren ensiyrityksiin, huomasi uusien liikkeiden avajaiset. Hän sai tietää uudet muodit, hyvien ompelijattarien osoitteet, minä päivinä käytiin Boulognen metsässä ja milloin oli oopperaesityksiä. Hän tutki Eugène Suen kirjoista huoneistojen sisustuksia, luki Balzacia ja George Sandia, hakien niistä kuviteltua tyydytystä henkilökohtaisille mieliteoilleen. Hän toi kirjansa ruokapöytäänkin ja käänteli lehtiä Charles'in syödessä ja puhellessa hänelle. Varakreivin muisto palasi aina lukiessa hänen mieleensä. Hän loi yhtymäkohtia tämän ja kuvittelemiensa henkilöiden välille. Mutta piiri, jonka keskuksena varakreivi oli, laajeni vähitellen hänen ympärillään, ja ihannekehä, joka säteili hänen päänsä ympärillä, erkani hänen piirteistään ja laajentui valaistakseen toisia unelmia.
Pariisi välkkyi siis Emman silmissä rusohohteisena, laajempana kuin valtameri. Sen pauhaava, kiehuva elämä oli kuitenkin keräytynyt ikäänkuin eri tauluiksi. Emma näki niistä vain kaksi, kolme, ja ne edustivat hänelle yksinään täydellistä ihmiskuntaa. Suurlähettiläiden maailma kulki kiiltävillä permannoilla, peileillä verhotuissa saleissa, soikeiden pöytien ympärillä, jotka oli peitetty kullalla kirjailluilla samettiliinoilla. Siellä oli laahustinhameita, suuria, salaperäisiä menoja, hymyjen takana piilevää ahdistusta. Sitten tuli herttuattarien maailma. Siellä oltiin kalpeita, noustiin vuoteesta iltapäivällä kello neljältä. Naisilla, noilla enkeli-paroilla, oli englantilaisia pitsejä alushameidensa reunoissa, ja miehet, väärinkäsitetyt kyvyt, joilla oli joutavanpäiväinen ulkonäkö, ajoivat hevosensa kuoliaiksi huviretkillä, kävivät viettämässä kesää Badenissa ja päästyään neljänkymmenen ikään menivät naimisiin perijättärien kanssa. Ravintoloiden yksityishuoneissa, joissa syödään illallista puoliyön jälkeen, nauroi kynttilöiden valossa kirjallisuuden ja näyttelijämaailman kirjava joukko. He olivat siellä, nuo miekkoset, anteliaina kuin kuninkaat, täynnä ihanteellista kunnianhimoa ja mielikuvituksen huumetta. Se oli elämää toisten yläpuolella, taivaan ja maan välillä, myrskyissä, jotakin hyvin ylevää. Mitä muuhun maailmaan tuli, niin se oli häipynyt ikäänkuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Kuta lähemmäksi tosiasiat tulivat, sitä kauemmaksi väistyi hänen ajatuksensa niistä. Kaikki, mikä ympäröi häntä välittömästi, ikävä maaseutu, tyhmät pikku porvarit, olemassaolon keskinkertaisuus, näytti hänestä poikkeukselta maailmassa, erikoiselta sattumalta, jonka kynsiin hän oli joutunut, kun sen sijaan sen ulkopuolella levisi silmänkantamattomiin autuuden ja intohimojen ääretön maa. Hän sekoitti kaipauksessaan ylellisyyden aistinhurmat sydämen iloihin, tapojen hienostuneisuuden ja tunteen herkkyyden. Eikö rakkaus, niinkuin Intian kasvit, tarvinnut erikoisesti valmistettua maaperää, erikoista lämpötilaa? Huokaukset kuutamossa, pitkät syleilyt, hylätyille käsille tippuvat kyynelet, kaikki Uhan poltot ja hellyyden riutumukset liittyivät siis erottamattomasti suurten linnojen parveke-elämän ainaiseen joutilaisuuteen, silkkiverhoisiin, paksumattoisiin naistenhuoneisiin, uhkeisiin kukkamaljakkoihin, korokkeella oleviin vuoteisiin, vieläpä kalliiden kivien kimallukseen ja livreiden koristenauhoihin.
Majatalon renki, joka tuli joka aamu hoitamaan tammaa, kulki käytävässä raskaine puukenkineen. Hänen puserossaan oli reikiä, hänen sukkansa olivat rikki. Siinä oli siis se polvihousuinen groom, johon nyt täytyi tyytyä! Kun hän oli päättänyt työnsä, ei hän enää palannut sen vuorokauden aikana, sillä kun Charles tuli kotiin, talutti hän itse hevosen talliin, riisui satulan ja kiinnitti riimuvarren, samalla kun palvelijatar toi olkikuvon ja heitti sen seimeen niin hyvin kuin taisi.
Nastasien sijaan (joka vihdoinkin lähti Tostes'ista vuodattaen kyyneltulvia) Emma otti palvelukseen neljätoistavuotiaan, hyväntahtoisen näköisen orpotytön. Hän kielsi tyttöä käyttämästä pellavamyssyjä, opetti hänet puhuttelemaan herrasväkeä kolmannessa persoonassa, tuomaan vesilasin lautasella, koputtamaan ovelle ennen huoneeseen tuloa, silittämään, kiilloittamaan, pukemaan, tahtoen tehdä hänestä oikean kamarineidin. Uusi palvelijatar totteli mutisematta peläten erottamista, ja kun rouva tavallisesti jätti avaimen ruokakaapin oveen, otti Félicité joka ilta evääkseen hiukan sokeria, jonka hän söi ihan yksin vuoteessaan, rukoiltuaan iltarukouksensa.
Joskus iltapäivällä hän kävi vastapäisessä talossa juttelemassa majatalon renkien kanssa. Rouva pysytteli toisessa kerroksessa huoneissaan.
Emma käytti hyvin avonaista aamunuttua, josta näkyi alaskäännetyn kauluksen takaa poimuinen paita ja kolme kultaista nappia. Hänellä oli vyönä isotupsuinen nauha, ja hänen granaatinvärisissä, pienissä tohveleissaan oli leveä nauhatupsu, joka levisi jalkapöydälle. Hän oli ostanut itselleen imupaperia, kirjoituspaperirasian, kynänvarren ja kuoria, vaikka ei tietänytkään, kenelle kirjoittaa. Hän tomutti tarkoin hyllypöytänsä, katseli itseään peilistä, otti kirjan ja antoi sen sitten vaipua polvilleen unohtuen uneksimaan lukemisen välillä. Hän halusi tehdä matkoja taikka palata elämään luostariinsa. Hän toivoi samalla kertaa kuolevansa ja asuvansa Pariisissa.
Lumessa ja sateessa ratsasti Charles ristiin rastiin teillä. Hän söi munaruokia maalaistalojen pöydässä, pisti kätensä kosteihin vuoteisiin, sai vasten kasvojaan lämpimän verisuihkun suonta iskettäessä, kuunteli kuolon korinaa, tarkasteli ulostuksia, käsitteli paljon likaisia liinavaatteita, mutta joka ilta häntä odottivat loimuava valkea, katettu pöytä, pehmeät huonekalut ja hienosti pukeutunut, miellyttävä ja raikkaalta tuoksuva nainen — eikä hän edes tiennyt, oliko se hajuvettä vai jättikö iho mahdollisesti tuoksun hänen paitaansa.
Vaimo viehätti häntä monenlaisilla hienoilla päähänpistoilla. Milloin hän oli keksinyt uuden tavan taitella kynttilöihin paperisuojustimia, milloin hän poimutti hameensa toisella tavalla tai ilmoitti hyvin kummallisen nimen yksinkertaiselle ruokalajille, jonka Charles söi mielihalulla loppuun saakka, vaikka palvelijatar oli pilannut sen. Emma näki Rouenissa naisia, jotka pitivät kellonperissään koruesineitä, berlokkeja, ja hänkin osti niitä. Hän tahtoi uuninreunukselleen kaksi isoa sinilasista maljakkoa ja jonkin ajan kuluttua norsunluisen ompelurasian ja emaljisen sormustimen. Kuta vähemmän Charles ymmärsi tällaista sirostelua, sitä viehättävämmältä se vaikutti hänestä. Se lisäsi hänen aistiensa iloa ja hänen kotilietensä viihtyisyyttä. Se oli kuin kultatomua, joka hiekoitti koko hänen elämänsä kapean polun.
Charles voi hyvin, oli reippaan näköinen, hänen maineensa oli täydellisesti varmentunut. Talonpojat pitivät hänestä, koska hän ei ollut ylpeä. Hän hyväili lapsia, ei käynyt milloinkaan kapakassa ja herätti muutenkin luottamusta hyvällä käytöksellään. Etenkin onnistui hänen parantaa katarreja ja rintatauteja. Peläten suuresti tappavansa potilaansa määräsi Charles heille vain rauhoittavia lääkkeitä, silloin tällöin oksennusainetta, jalkakylpyjä tai iilimatoja. Kirurgia ei häntä suinkaan peloittanut. Hän iski ihmisiltä suonta runsaasti kuin hevosilta, ja hampaita hän kiskoi oikein pirunmoisin käsivoimin.
Vihdoin, voidakseen pysyä aikansa tasalla, tilasi hän uuden lehden. Ruche médicalen, jonka tilausilmoitus oli lähetetty hänelle. Hän luki sitä hiukan päivällisen jälkeen, mutta huoneen lämpö yhdessä ruoansulatustoiminnan kanssa vaivutti hänet uneen viidessä minuutissa, ja hän jäi nojaamaan pöytään, leuka molempien käsien varassa ja tukka levällään pöydällä ihan lampunjalkaan saakka kuin mikäkin harja. Emma katseli häntä olkapäitään kohautellen. Miksi hän ei ollut saanut puolisokseen edes tuollaista vaiteliaan kiihkeätä miestä, joka työskenteli läpi yön kirjojensa parissa ja jolla sitten, kuudenkymmenen ikäisenä, kun luuvalon aika on tullut, on huonosti tehdyn mustan juhlapuvun rinnuksessa ristinmuotoinen kunniamerkki. Hän olisi tahtonut, että Bovaryn nimi, hänenkin nimensä, olisi kuuluisa, nähtäisiin kirjojen kansilehdillä, toistuisi sanomalehdissä, tunnettaisiin koko Ranskassa. Mutta Charles'illa ei ollut lainkaan kunnianhimoa! Eräs Yvetot'n lääkäri, jonka kanssa hän äsken oli ollut yhdessä tutkimassa potilasta, oli nöyryyttänyt häntä hiukan aivan sairaan vuoteen ääressä, kaikkien potilaan sukulaisten läsnäollessa. Kun Charles illalla kertoi tapahtumasta, suuttui Emma ankarasti tuolle virkatoverille. Charles heltyi. Hän suuteli vaimoaan otsalle vuodattaen kyynelen. Mutta Emma olikin vimmastunut häpeästä, olisi tahtonut lyödä häntä, meni käytävään ja avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa ja rauhoittuakseen.
»Mikä surkea mies! Mikä surkea mies!» toisteli hän hiljaa pureskellen huultaan.
Muuten kiukutti hänen miehensä häntä aina vain enemmän. Tämä alkoi iän karttuessa käyttäytyä yhä kömpelömmin: leikkeli jälkiruoan aikana tyhjien pullojen korkkeja, nuoleskeli syötyään hampaansa kielellään. Lientä syödessään hän hörppi ja kun hän alkoi lihoa, näyttivät hänen muutenkin pienet silmänsä kohoavan ohimoja kohti poskipäiden paisumisen voimasta.
Välisti Emma työnsi takaisin hänen liiveihinsä villapaidan punaisen reunuksen, korjaili hänen kaulaliinaansa taikka heitti menemään kauhtuneet hansikkaat, jotka mies juuri aikoi vetää käteensä. Se ei tapahtunut, niinkuin Charles uskoi, hänen takiaan, vaan vaimon itsensä takia, itsekkyyden puuskassa, hermostuneessa kiukussa. Joskus Emma kertoi hänelle mitä oli lukenut, jonkin romaanin kohtauksen, uuden näytelmän, taikka lehdessä olleen jutun suuresta maailmasta. Olihan Charles joka tapauksessa ihminen, aina valmis kuuntelemaan, valmis hyväksymään. Emma uskoi paljon salaisuuksia koiralleen! Hän olisi uskonut niitä uuniin ladotuille haloille, kellon heilurille!
Sielunsa pohjalla hän kuitenkin odotti tapahtumaa. Hän oli kuin merihädässä, antoi katseensa kiertää elämänsä epätoivoista yksinäisyyden ulappaa, haki valkeata purjetta kaukaa näköpiirin usvasta. Hän ei tiennyt, mikä olisi tuo sattuma, tuuli, joka kuljettaisi sen hänen luokseen, mille rannikolle se hänet veisi, olisiko se vain pursi vai kolmikantinen laiva, olisiko sillä lastina tuskaa vai olisiko se kuormitettu autuudella reunoja myöten? Mutta joka aamu herätessään hän toivoi, että se sinä päivänä saapuisi, ja kuunteli kaikkia ääniä, heräsi säpsähtäen, ihmetteli, ettei sitä kuulunut, ja sitten, auringon laskiessa, yhä surullisempana toivoi olevansa jo seuraavassa päivässä.
Kevät palasi taas. Hän tunsi henkeään ahdistavan ensimmäisinä lämpiminä päivinä, kun päärynäpuut kukkivat.
Heinäkuun alussa hän jo alkoi sormillaan laskea, kuinka monta viikkoa olisi jäljellä, että päästäisiin lokakuuhun, ajatellen, että d'Andervilliers'n markiisi pitäisi ehkä vielä tanssiaiset Vaubyessard'issa. Mutta koko syyskuu kului; ei tullut kirjettä, ei käynyt vieraita.
Tämän pettymyksen tuottaman murheen jälkeen jäi hänen sydämensä taas tyhjäksi, ja sitten alkoi uudelleen samanlaisten päivien sarja.
Ne seuraisivat siis alati toisiaan tällä lailla, aina samanlaisena jaksona, lukemattomina, tuomatta mitään mukanaan. Toisten elämässä, olipa se sitten kuinka jokapäiväistä hyvänsä, olivat ihmeelliset tapahtumat ainakin mahdollisia. Pienikin tapaus toi joskus mukanaan vaikka kuinka paljon odottamattomia käänteitä, ja näyttämö muuttui. Mutta hänelle ei tapahtunut mitään! Jumala oli niin tahtonut! Tulevaisuus oli pilkkopimeä käytävä, ja sen päässä oli vain tarkoin suljettu ovi.
Hän hylkäsi musiikin. Miksi hän soittaisi! Kuka häntä kuuntelisi? Ei maksanut vaivaa ikävystyä opiskelussa, koska hän ei voisi milloinkaan koskettaa kevyin sormin norsunluisia koskettimia Erard'in pianolla, konsertissa, yllään lyhythihainen samettipuku, ja tuntea ihastuksen huminan kiertelevän ympärillään kevyen tuulen lailla. Hän jätti kaappiin piirustusvihkonsa ja käsityönsä. Miksi hän piirtäisi? Miksi hän ompelisi? Ompeleminen hermostutti häntä.
»Olen lukenut kaiken», sanoi hän itsekseen.
Ja hän seisoi siinä kuumentaen käherryssaksiaan tai katsellen sateen valumista.
Kuinka alakuloinen hän olikaan sunnuntaisin, kun iltakellot soivat! Hän kuunteli tarkkaavaisen tylsyyden vallassa, kuinka kellon särisevät äänet yksitellen helähtelivät. Jokin katoilla hitaasti hiipivä kissa kyyristeli selkäänsä auringon kalpeissa säteissä. Tiellä kieritteli tuuli tomupilviä. Kaukana ulvoi silloin tällöin koira, ja kello jatkoi, määrätyin väliajoin, yksitoikkoista kentille häipyvää helinäänsä.
Sitten tulivat ihmiset kirkosta. Naisilla oli jalassaan kiilloitetut puukengät, talonpojilla yllään uudet puserot, heidän edellään hyppivät paljaspäin pikkulapset, kaikki palasivat kotiin. Ja yöhön saakka jäi viisi, kuusi miestä, aina samat, pelaamaan »korkkia» majatalon ison oven eteen.
Talvi oli kylmä. Joka aamu olivat ikkunaruudut huurteen peitossa, ja valo, joka paistoi kalpeana niiden lävitse kuin himmeän lasin takaa, ei joskus muuttanut väriä koko päivänä, hamppu täytyi sytyttää jo kello neljältä iltapäivällä.
Kauniina päivinä Emma meni puutarhaan. Kuura oli jättänyt kaalinlehdille hopeisia pitsejä toinen toisiinsa sekaantuvine, kiiltävine rihmoineen. Linnut eivät laulaneet, kaikki tuntui nukkuvan, oljilla peitetty hedelmäsäleikkö ja viiniköynnös, joka kiipesi kuin iso, sairas käärme muurin harjalle, missä läheltä katsoen näki monijalkaisten siirojen liikehtivän. Kuusikossa, aidan luona, oli pappi menettänyt oikean jalkansa istuessaan siinä kolmikolkkaisine hattuineen rukouskirjaansa lukemassa, ja kun kipsi pakkasessa erkani suomuina, oli patsas saanut valkeita läikkiä kasvoihinsa.
Sitten hän palasi taloon, sulki oven, kohenteli hiiliä ja raueten lieden lämpimään tunsi ikävän entistä raskaampana laskeutuvan ylleen. Hän olisi mielellään mennyt alas juttelemaan palvelijattaren kanssa, mutta jonkinlainen kainous pidätti häntä.
Joka päivä samaan aikaan avasi kansakoulunopettaja, päässään musta silkkimyssy, talonsa ikkunaluukut, ja maalaispoliisi kulki ohitse, miekka olalle vietynä. Aamuin ja illoin kulkivat majatalon hevoset kolmittain katua mennessään lammikolle juomaan. Silloin tällöin helähti kapakan oven tiuku, ja kun tuuli, saattoi kuulla parturin kuparilautasten, liikkeen tunnusmerkkien, kirskuvan kahdessa tangossaan. Myymälän koristeena oli muotikuva, joka oli liimattu ruutuun, ja vahasta tehty naisnukke, joka oli keltainen tukka. Hänkin, tuo parturi, suri uransa keskeytymistä ja hukkaan mennyttä tulevaisuuttaan, uneksi liikkeestä jollakin vilkkaammalla paikalla kuten Rouenissa, satamassa, teatterin luona. Hän käyskenteli pitkin päivää raatihuoneen ja kirkon väliä, synkkänä ja odottaen asiakkaita. Kun rouva Bovary nosti silmänsä, näki hän hänet aina siinä paikallaan kuin vartiosotilaan, kreikkalainen myssy korvalla ja lastinkitakki yllä.
Iltapäivällä ilmestyi joskus salin ikkunoiden taakse miehen pää, päivänpaahtamat kasvot mustine poskipartoineen, hymyillen veltosti leveätä, lempeätä hymyä valkein hampain. Heti alkoi valssi, ja posetiivin päällä, pienessä salongissa, alkoivat sormen pituiset tanssijat, punaturbaaniset naiset, lyhyttakkiset tyrolilaiset, mustapukuiset apinat, lyhythousuiset herrat, pyöriä, pyöriä nojatuolien, sohvien, konsolien keskellä heijastuen peilinpalasiin, jotka oli kiinnitetty nurkkiin kultapaperiliuskalla. Mies kiersi kampeaan katsellen oikealle, vasemmalle ja ikkunoihin. Joskus hän, heittäen jalkakäytävää kohti pitkän suihkun ruskeata sylkeä, kohautti polvillaan konettaan, jonka jäykkä hihna painoi hänen olkaansa, ja milloin alakuloisena ja hitaana, milloin hilpeänä ja nopsana pääsi laatikon soitto ilmoille humisten punaisen, paksun silkkiverhon takaa, koristellun kuparisen tehtaanleiman alta. Ne olivat säveliä, joita soitettiin teattereissa, joita laulettiin salongeissa, joiden mukaan tanssittiin iltaisin sytytettyjen kattokruunujen valossa, Emman luo saapuvia kaikuja suuresta maailmasta. Hänen päässään pyöri loppumaton määrä sarabandeja, ja kuin bajadeerit maton kukkasilla hyppelevät hänen ajatuksensa sävelien mukana, heilahtelivat unelmasta toiseen, surusta suruun. Kun mies oli saanut almun hattuunsa, veti hän koneen yli vanhan, sinisen villapeitteen, nosti posetiivin selkäänsä ja lähti liikkeelle raskain askelin. Emma katseli hänen menoaan.
Mutta varsinkin ruoka-aikoina loppui hänen kärsivällisyytensä, kun oli istuttava pienessä alakerran salissa, missä uuni savusi, ovi vinkui, seinät tihkuivat, permanto oli kostea. Elämän koko katkeruus näytti olevan asetettu hänen lautaselleen, ja liemen höyryissä hänen sielunsa pohjalta nousi kuin uuden turtumuksen usmia. Charles oli hidas syömään. Emma pureskeli pähkinää taikka nojaili kyynärpäähänsä ja piirteli veitsellä juovia vahakankaaseen.
Hän antoi nyt kaiken mennä menojaan taloudessa, ja kun vanha rouva Bovary tuli Tostes'iin viettämään osan paastoaikaa, hämmästyi hän suuresti tuota muutosta. Ja todellakin, Emma, joka oli ennen ollut niin huolellinen ja siisti, jättäytyi nyt koko päiviksi pukeutumatta, käytti harmaita pumpulisukkia, valaisi huoneensa talikynttilällä. Hän toisteli, että piti säästää, koska he eivät olleet rikkaita, lisäten olevansa hyvin tyytyväinen, hyvin onnellinen, vakuutti, että Tostes miellytti häntä suuresti, ja puheli muutenkin siihen tapaan, että sulki anopilta suun. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan entistä halukkaampi seuraamaan anopin neuvoja, ja kerran, kun vanha rouva otti vapauden lausua, että isäntäväen on valvottava palvelijoidensa uskontoa, vastasi hän niin äkäisin silmin ja niin kylmästi hymyillen, että vanha nainen ei enää uskaltanut puuttua siihen asiaan.
Emma muuttui ärtyiseksi, oikulliseksi. Hän tilasi itselleen ruokia, mutta ei koskenutkaan niihin, joi toisena päivänä pelkkää maitoa ja toisena teetä kymmenkunta kupillista. Usein hän itsepäisesti oli menemättä ulos. Sitten hänestä oli tukahduttavaa, hän availi ikkunoita ja puki ylleen keveitä pukuja. Tuskailtuaan oikein aikalailla palvelustytölleen hän antoi hänelle lahjoja tai lähetti hänet kylään naapurien palvelijattarien luo, samoin kuin hän joskus heitti kerjäläisille kaikki hopearahat kukkarostaan, vaikka hän yleensä ei ollut kovinkaan helläsydäminen eikä helposti taipunut ottamaan osaa toisten onnettomuuksiin, niinkuin useimmat maalta kotoisin olevat ihmiset, joiden sieluun aina jää hiven esi-isien kourien känsäisyyttä.
Helmikuun loppupäivinä toi isä Rouault paranemisensa muistoksi vävylleen komean kalkkunan ja jäi kolmeksi päiväksi Tostes'iin. Kim Charles oli sairaidensa luona, piti Emma hänelle seuraa. Hän poltteli huoneissa, sylki takkaan, puhui maanviljelyksestä, vasikoista, lehmistä, siipikarjasta ja kunnanvaltuustosta, niin että Emma hänen lähdettyään sulki ovensa tuntien tyydytystä, joka hämmästytti häntä itseäänkin. Muutoin hän ei enää peittänyt halveksimistaan mitään eikä ketään kohtaan, ja hän lausuili joskus vallan merkillisiä mielipiteitä moittien sitä, mikä yleensä hyväksyttiin, ja kannattaen mahdottomia ja epämoraalisia aatteita, niin että hänen miehensä silmät menivät kummastuksesta selälleen.
Kestäisikö tätä kurjuutta ainaisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. Hän nojasi päänsä seinään itkeäkseen, hän kaipasi meluisaa elämää, naamiaisöitä, räikeitä huvituksia kaikkine huumeineen, joita ei tuntenut, mutta joita nuo ilot toisivat mukanaan.
Hän kävi kalpeaksi ja sai sydämentykytystä. Charles määräsi hänelle valeriaanaa ja kamferikylpyjä. Mutta kaikki näytti vain kiihottavan häntä.
Toisina päivinä hän lörpötteli kuumeisen paljon. Näitä kiihtymyskohtauksia seurasi äkkiä lamaannus, jonka valtaan hän jäi pitkäksi ajaksi, puhumatta, liikahtamatta. Hän virkistyi silloin vain saadessaan kaataa käsivarsilleen pullon Kölnin vettä.
Kun hän aina moitti Tostes'ia, arveli Charles, että hänen tautinsa epäilemättä johtui seudun ilmastosta, ja pysähtyen tähän ajatukseen hän ajatteli vakavasti muualle siirtymistä.
Siitä lähtien Emma joi etikkaa laihtuakseen, sai pienen, kuivan yskän ja menetti ruokahalunsa kokonaan.
Charlesista oli vaikeata lähteä Tostes'ista neljän vuoden jälkeen ja juuri silloin, kun hän oikein alkoi kotiutua sinne. Mutta niin täytyi kuitenkin tehdä. Hän vei vaimonsa Roueniin entisen opettajansa tutkittavaksi. Tauti oli jonkinlaista hermosairautta. Oli muutettava paikkakuntaa.
Tiedusteltuaan sieltä ja täältä sai Charles kuulla, että Neufchâtelin piirissä oli vauras kauppala, nimeltä Yonville-l'Abbaye, josta lääkäri, puolalainen pakolainen, oli lähtenyt pois edellisellä viikolla. Hän kirjoitti siis paikan apteekkarille saadakseen tietää, kuinka suuri asukasluku oli, kuinka pitkän välimatkan päässä oli lähin virkatoveri, kuinka paljon hänen edeltäjänsä oli ansainnut vuodessa, ja niin poispäin, ja kun vastaus oli suotuisa, päätti hän muuttaa sinne kevätpuolella, ellei Emman terveys palautuisi.
Eräänä päivänä, kun Emma lähtövalmistuksissa järjesteli laatikoitaan, pisti jokin hänen sormeensa. Se oli hänen morsiusvihkonsa rautalanka. Oranssinkukkaset olivat keltaiset tomusta, ja hopeareunaiset satiininauhat repeilivät reunoista. Hän heitti sen tuleen. Se lehahti palamaan nopeammin kuin kuivat oljet. Sitten jäi siitä vain ikäänkuin punainen pensaikko, joka hitaasti hiipui. Hän katseli sen palamista. Pienet pahvimarjat halkeilivat, messinkilangat vääntyilivät, kultaukset sulivat, ja tummuneet paperiset teriöt liitelivät rangan yllä kuin mustat perhoset, kunnes lensivät uuninpiippuun.
Kun maaliskuussa lähdettiin Tostes'ista, oli rouva Bovary raskaana.
TOINEN OSA
1
Yonville-l'Abbaye (se on saanut nimensä entisestä kapusiiniluostarista, jonka raunioitakaan ei enää ole olemassa) on kauppala kahdeksan peninkulman päässä Rouenista, Abbevillen ja Beauvais'n tien varrella, pienen laakson pohjalla. Sen läpi juoksee Rieue, pikku puro, joka yhtyy Andelleen pyöritettyään kolmea myllyä juoksunsa varrella ja jossa on lohenmullosia, joita poikaset voivat sunnuntaisin huvikseen onkia.
Poiketaan Boissièren kohdalla valtatieltä ja jatketaan matkaa suoraan aina Leux'n rinteen huipulle, mistä laakso näkyy. Sen läpi virtaava joki leikkaa sen kuin kahdeksi luonteeltaan erilaiseksi seuduksi: vasemmalla kasvaa ruohoa, oikealla on peltoa. Niityt kiertävät matalan kumpuryhmän yhtyäkseen sen takana Brayn laidunmaihin, kun taas idän puolella hitaasti kohoava tasanko levenee ja levittelee silmänkantamattomiin vaaleita viljapeltojaan. Joki erottaa toisistaan kuin valkoinen nauha niittyjen ja peltojen värin, ja näin koko seutu näyttää levitetyltä vaipalta, jossa on vihreä, hopeanauhalla reunustettu samettikaulus.
Kun saavutaan perille, ovat edessä Argueilin metsän tammet ja Saint-Jeanin kukkulan huiput, joita pitkin ylhäältä alas juoksee rivi punaisia, epätasaisia viivoja. Ne ovat sadeveden jälkiä, ja tuo tiilenväri, joka pistää silmään ohuina juovina vuoren harmautta vasten, johtuu monista rautapitoisista lähteistä, joiden vesi juoksee vuorta ympäröivälle alangolle.
Täällä ollaan Normandien, Picardien ja Ile-de-Francen rajamailla, sekaväestön keskuudessa, jonka kieleltä puuttuu sävyä niinkuin maisemilta luonnetta. Siellä tehdään koko piirin huonoimmat Neufchâtel-juustot, ja koko piirikunta ja samoin maanviljelys vaatii varoja, koska tarvitaan paljon lantaa noiden irrallisten hiekkaisten ja kivikkoisten maiden höystämiseen.
Aina vuoteen 1835 ei ollut olemassa käyttökelpoista ajotietä Yonvilleen, mutta noina aikoina rakennettiin pitäjäntie, joka yhdistää Abbevillen tien Amiens'in tiehen ja jota joskus käyttävät Rouenista Flanderiin kulkevat rahtimiehet. Sentään on Yonville-l'Abbaye pysynyt entisellään näistä uusista liikenneyhteyksistä huolimatta. Sen sijaan että maanviljelystä siellä olisi parannettu, pysytään yhä luonnonniittyjen kannalla, niin heikentyneet kuin ne ovatkin, ja laiska kauppala pyrkii vetäytymään pois tasangolta ja laajenemaan jokea kohti. Sen näkee kaukaa ikäänkuin joen äyräällä makaamassa, kuin lehmipaimen, joka pitää ruokalepoa veden partaalla.
Rinteen alareunassa, sillan yli kuljettua, alkaa nuorten haapojen reunustama maantie, joka vie suoraan paikkakunnan ensimmäisiin taloihin. Näitä ympäröivät pensasaidat, ja ne seisovat siinä keskellä ulkorakennusten, viinikuurnien, ajokaluvajojen ja viinapolttimoiden täyttämiä pihoja. Rakennukset ovat hajallaan siellä täällä tuuheiden puiden alla, joiden oksilla riippuu tikkaita riukuja ja viikatteita. Olkikatot peittävät kuin silmille painetut turkislakit melkein kolmanneksen matalista ikkunoista, joiden ulkonevia, paksuja ruutuja koristaa keskellä valantasolmu kuin pullonpohja. Kalkittuihin seiniin, joiden läpi kulkee jokin musta tukihirsi, takertuu siellä täällä kitulias päärynäpuu, ja alakerroksen ovissa on jonkinlainen veräjä estämässä kanoja tunkeutumasta huoneisiin, kun ne tulevat nokkimaan oven eteen siroteltuja, omenaviiniin kastettuja leivänmurusia. Sitten käyvät pihat ahtaammiksi, talot lähestyvät toisiaan, pensasaidat katoavat. Sananjalkakimppu häilyy ikkunassa luudanvarren päässä. Siinä on kengityspaja ja sitten vaunusepän työhuone, jonka ulkopuolella on parit kolmet uudet, tielle esteeksi jääneet rattaat. Tuossa taas näkyy puistotien päässä valkea talo laajan, pyöreän nurmikon takana. Sitä koristaa patsas, joka kuvaa Amoria sormi suulla. Pengermän molemmissa päissä on kaksi valurautaista maljakkoa, nimikilpi kiiltää ovella. Se on notaarin talo, paikkakunnan komein.
Kirkko on tien toisella puolella, parikymmentä askelta kauempana, torin varrella. Sitä ympäröivä pieni, rinnankorkuisen muurin reunustama hautausmaa on niin täynnä hautoja, että vanhat, maahan vaipuneet hautakivet ovat kuin jatkuvaa kiveystä, jolle ruoho itsestään on piirtänyt säännöllisiä nelikulmioita. Kirkko on rakennettu uudelleen Kaarle X:n viimeisinä hallitusvuosina. Puukattoinen holvikaari alkaa lahota ylhäältä, ja sen sinisessä värissä on siellä täällä mustia täpliä. Oven yläpuolella, urkujen paikalla, on miesten lehteri, jonne vievät puukenkien kopinasta kajahtelevat kierreportaat.
Päivänvalo, joka paistaa kirkkoon sileistä ruuduista, valaisee vinosti pitkin seiniä järjestettyjä penkkejä. Niitä verhoaa siellä täällä jokin nauloilla kiinnitetty olkimatto, jonka yllä on isoin kirjaimin kirjoitus: »Herra sen ja sen penkki.» Kauempana, siinä, missä laiva kapenee, on rippituoli vastapäätä neitsyt Marian kuvaa: Maria on puettu satiinihameeseen, päässä hopeatähdillä koristettu tylliverho, ja hänellä on hyvin punaiset posket kuin Sandwich-saarten epäjumalalla. Sitten tulee — sisäministerin lähettämä — jäljennös pyhää perhettä esittävästä taulusta, joka hallitsee pääalttaria neljän kynttilänjalan välissä ja johon näköala perällä päättyy. Kuorin petäjäpuiset penkit ovat jääneet maalaamatta.
Kauppahalli, oikeastaan vain tiilikatos, jota parikymmentä pylvästä kannattaa, täyttää yksinään jokseenkin puolet Yonvillen torista. Kaupungintalo, joka on rakennettu pariisilaisen arkkitehdin piirustusten mukaan, on jonkinmoinen kreikkalainen temppeli, kadun kulmauksessa, apteekkarin talon vieressä. Siinä on ensimmäisessä kerroksessa kolme joonilaista pylvästä, toisessa holvikaarinen parveke, ja päätykolmion täyttää Gallian kukko, joka seisoo yhdellä jalalla lakikirjalla, toisessa jalassa oikeuden vaaka.
Mutta eniten kiinnittää silmää Kultaisen Leijonan majataloa vastapäätä sijaitseva Homais'n apteekki! Etenkin illalla, kun sen iso lamppu on sytytetty ja kun apteekin näyteikkunaa koristavat punaiset ja vihreät lasipallot heittävät pitkälle maahan kaksi värikästä valoläikkää, silloin näkyy niiden lävitse, kuin bengaalitulen loisteessa, apteekkarin hahmo myyntipöytään nojaamassa. Hänen talonsa on ylhäältä alas saakka verhottu pyörökirjoituksella ja painokirjaimilla tai englantilaismallisilla kirjasimilla piirretyillä ilmoituksilla: »Vichy-, seltteri- ja barègevettä, verta puhdistavaa mehua, kamferilääkkeitä, arabialaista vahvistusvettä, Darcet'n pastilleja, Regnaultin hammastahnaa, siteitä, kylpyaineita, terveyssuklaata jne.» Ja nimikilpi, joka on yhtä leveä kuin liikkeen seinä, kertoo kultaisin kirjaimin: HOMAIS. APTEEKKARI. Sitten näkyy myymälän perällä, tiskin isojen sinetöityjen vaakojen takana, sana LABORATORIOT lasioven päällä, jonka puolivälissä vielä kerran toistuu HOMAIS, kultaisin kirjaimin mustalla pohjalla.
Sen lisäksi ei Yonvillessä ole mitään nähtävää. Ainoa katu, pyssynkantaman pituinen ja muutamien kauppojen reunustama, päättyy äkkiä tien käänteeseen. Jos poikkeaa siitä oikealle ja seuraa Saint-Jeanin mäen reunaa, joutuu pian hautausmaalle.
Koleran raivotessa on hautausmaan suurentamiseksi kaadettu osa kiviaitaa ja ostettu kolme auranalaa maata vierestä, mutta koko tuo uusi osa on melkein käyttämätön, koska haudat pyrkivät, niinkuin ennenkin, keräytymään kirkon oven eteen. Vartija, joka samalla on haudankaivaja ja kirkon suntio (joten hän saa kaksinkertaisen hyödyn paikkakunnan vainajista), on käyttänyt hyväkseen tyhjää maa-aluetta kylvämällä siihen perunoita. Vuosi vuodelta supistuu kuitenkin hänen pieni peltonsa, ja kun jokin kulkutauti raivoaa, ei hän tiedä, onko hänen iloittava kuolemantapauksista vai surtava hautojen takia.
»Te ravitsette itseänne vainajilla, Lestiboudois!» sanoi herra rovasti vihdoin eräänä päivänä hänelle.
Nuo synkät sanat saivat suntion miettimään, pysähdyttivät hänen puuhansa joksikin aikaa, mutta vielä tänä päivänäkin hän jatkaa perunoidensa viljelemistä, vieläpä kertoo pontevasti, että ne kasvavat lannoittamatta.
Niistä tapahtumista saakka, joita aiotaan kertoa, ei Yonvillessa todellakaan mikään ole muuttunut. Läkkipeltinen trikolori pyörii yhä kirkon kellotornin huipussa, muotitavarain kauppiaan liike heiluttelee yhä tuulessa kahta karttuuninauhaansa, apteekkarin koe-eliöt mätänevät yhä enemmän sameassa spriissään muistuttaen valkeita taulakasoja, ja majatalon ison oven päällä näyttelee kullattu, vanha ja sateissa haalistunut leijona yhä matkustajille villakoiranharjaansa.
Sinä iltana, jolloin Bovaryn puolisoiden piti saapua Yonvilleen, oli leskirouva Lefrançois'lla, majatalon emännällä, niin paljon hommaa, että hiki vain valui hänen liikutellessaan pannujaan. Seuraavana päivänä oli kauppalassa markkinat. Oli etukäteen leikattava lihaa, perattava kananpoikia, keitettävä lientä ja kahvia. Sitäpaitsi hänen oli valmistettava vakinaisten ruokavieraiden, lääkärin, hänen vaimonsa ja heidän palvelijattarensa ateriat. Biljardisali kaikui naurunpurskahduksista, kolme mylläriä huuteli pienessä salissa vaatien tuomaan viinaa. Puut leimusivat, valkea räiskyi, ja keittiön pitkällä pöydällä, raakojen lampaanpaistien joukossa, kohosi kasa lautasia, jotka tärisivät, kun pinaattia hakattiin huhmaressa. Takapihalta kuului lintujen kirkuna, kun palvelustyttö ajoi niitä takaa katkaistakseen niiltä kaulan.
Mies, jalassaan vihreät nahkatohvelit, hiukan rokonarpia naamassaan ja päässään kultatupsuinen samettilakki, lämmitteli selkäänsä uunia vasten. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, paitsi tyytyväisyyttä omaan itseensä, ja hän näytti suhtautuvan kaikkeen yhtä tyynesti kuin tilhi hänen päänsä yläpuolella pajuvitsaisessa häkissään. Hän oli apteekkari.
»Artémise», huusi majatalon emäntä, »katko risuja, täytä juoma-astiat, tuo viinaa, pidä kiirettä! Kun vain tietäisin, mitä tarjoaisin jälkiruoaksi seurueelle, jota odotatte! Hyvä Jumala! Nyt nuo muuttolaitoksen miehet alkavat taas pitää elämää biljardissa! Ja heidän rattaansa ovat jääneet pääoven eteen! Pääskynen voi rikkoa ne tullessaan! Huuda Polytea, että hän vie ne vajaan!... Ajatelkaas, herra Homais, että he aamusta lähtien ovat pelanneet noin viisitoista peliä ja juoneet kahdeksan ruukkua omenaviiniä!... Mutta he repivät veran», jatkoi hän katsellen heitä kaukaa kauha kädessä.
»Vahinko ei olisi suuri», vastasi herra Homais, »ostaisitte vain uuden».
»Uuden biljardinko!» huudahti leski.
»Niin, kun tuo ei enää säily ehyenä, rouva Lefrançois! Sanon vielä kerran, että aiheutatte vahinkoa itsellenne, aiheutatte aikalailla vahinkoa itsellenne. Ja sitten tahtovat pelaajat nykyjään, että pussin suut ovat ahtaat ja kepit raskaat. Nyt ei enää pelata leikillä. Kaikki on muuttunut! Täytyy seurata aikaansa! Katsokaapas, kuinka Tellier...»
Emäntä tuli punaiseksi närkästyksestä.
»Hänen biljardinsa, sanokaa mitä sanotte, on somempi kuin teidän», lisäsi apteekkari, »ja jos juolahtaa mieleen toimittaa rahankeräys puolalaisten taikka Lyonin tulvan uhrien hyväksi, niin...»
»Eivät sellaiset kerjäläiset kuin hän meitä pelota!» keskeytti emäntä kohautellen lihavia olkapäitään. »Herra Homais, kyllä Kultaisessa Leijonassa vain käydään, niin kauan kuin se on olemassa. Meillä onkin vähän kirstun pohjalla, meillä. Saattepa nähdä, että tuo Ranskalainen Kahvila suljetaan jonakin kauniina päivänä ja liimataan komeat ilmoitukset ikkunaluukkuihin!... Vaihtaisinko biljardipyötää», jatkoi hän itsekseen puhellen, »kun se on niin mukava pesuvaatteiden järjestämiseen ja kun metsästysaikana olen pannut sille nukkumaan kuusikin matkustajaa! Mutta miksi tuo Hivert-kyhnys ei jo tule?»
»Odotatteko häntä herrojen päivällistä varten?» kysyi apteekkari.
»Odotanko? Entä herra Binet sitten! Saattepa nähdä, että hän tulee kellon kuutta lyödessä, sillä hänen vertaistaan täsmällisyydessä ei ole koko maailmassa. Hän tarvitsee aina paikkansa pienessä salissa! Hänet voisi helpommin tappaa kuin saada syömään päivällistä muualla! Ja niin nirso kuin hän on, ja niin vaativainen omenaviiniin nähden! Hän ei ole ollenkaan sellainen kuin herra Léon, joka saapuu välistä kello seitsemän, vieläpä puoli kahdeksankin. Hän ei edes katso, mitä syö. Mainio nuori mies! Ei sano milloinkaan sanaa toista kovemmin.»
»Se johtuu siitä, että on ero sellaisella ihmisellä, nähkääs, joka on saanut sivistystä, ja entisellä poliisilla, joka on päässyt veronkantomieheksi.»
Kello löi kuusi. Binet tuli huoneeseen.
Hänellä oli yllään sininen, pitkä takki, joka riippui väljänä hänen laihan ruumiinsa ympärillä, ja hänen nahkalakkinsa alta, jonka korvasuojukset oli sidottu nauhalla päälaelle ja lippa nostettu ylös, näkyi otsa, jonka hattu oli puristanut rypyille. Hänellä oli mustat verkaliivit, karvakaulus, harmaat housut ja kaikkina vuodenaikoina hyvin kiilloitetut saappaat, joissa oli kaksi toisiaan vastaavaa kohoketta isonvarpaan kohdalla. Ei yksikään karva päässyt esiin hänen vaalean kaulahuivinsa alta, joka kiertäen leuankin kehysti kuin kukkalavan reunus hänen pitkähköjä, kelmeitä, pienisilmäisiä, kyömynenäisiä kasvojaan. Hän oli taitava kaikissa korttipeleissä ja hyvä metsästäjä. Hänellä oli kaunis käsiala ja kotonaan sorvi, jolla hän valmisti niskaliinanrenkaita, täyttäen niillä talonsa itsekeskeisenä kuin taiteilija ja itsekkäänä kuin poroporvari.
Hän kääntyi pientä salia kohti, mutta sieltä täytyi ensin saada pois nuo kolme mylläriä, ja koko ajan, kun hänen pöytäänsä katettiin, seisoi Binet vaiti paikallaan, uunin ääressä. Sitten hän sulki oven ja riisui hattunsa totutun tavan mukaan.
»Hän ei ainakaan kuluta kieltään kohteliaisuuksissa!» virkkoi apteekkari heti, kun jäi kahden emännän kanssa.
»Hän ei milloinkaan puhu enempää», selitti tämä. »Tänne tuli viime viikolla kaksi kangasliikkeen kauppamatkustajaa, sukkelia poikia, jotka illalla kertoivat koko joukon vitsejä, niin että minä melkein itkin naurusta. No niin, hän istui siinä kuin kapakala, sanomatta sanaakaan.»
»Niin», virkkoi apteekkari, »ei mielikuvitusta, ei purevaa sukkeluutta, ei mitään sellaista, mistä seuramies tunnetaan».
»Sanotaan hänellä kuitenkin olevan varoja», lausui emäntä.
»Varoja!» kirkaisi herra Homais. »Hänelläkö varoja? No, miksi ei hänen asemassaan olevalla miehellä», lisäsi hän sitten tyynemmin.
Ja hän jatkoi:
»Ymmärrän kyllä, että kauppias, jolla on laajat kauppasuhteet, että asianajaja, lääkäri, apteekkari saattavat siinä määrin hautautua asioihinsa, että tulevat omituisiksi, jöröiksikin. Sellaisista kerrotaan paljon tarinoita. Mutta ainakin he ajattelevat jotakin. Kuinka monesti esimerkiksi minulle itselleni onkaan tapahtunut, että olen hakenut kynää kirjoituspöydältäni kirjoittaakseni nimilippua, mutta huomaankin pistäneeni sen korvani taakse!»
Sillä välin meni rouva Lefrançois ovelle katselemaan, eikö Pääskynen jo tullut. Hän säpsähti. Äkkiä astui keittiöön mustapukuinen mies. Hämärän viimeisessä valossa saattoi nähdä, että hänellä oli punakat kasvot ja voimamiehen vartalo.
»Millä voin palvella kirkkoherraa?» kysyi majatalon emäntä siepaten uunilta kuparisen kynttilänjalan, joita oli asetettu sinne riviin kynttilöineen. »Haluatteko juoda jotakin? Lasillisen likööriä, hiukan viiniä?»
Pappi kieltäytyi hyvin kohteliaasti. Hän tuli hakemaan sateenvarjoaan, jonka oli unohtanut toissa päivänä Ernemont'in luostariin, ja pyydettyään rouva Lefrançois'ta lähettämään sen illalla pappilaan hän lähti pois mennäkseen kirkkoon, jossa iltakelloja juuri soitettiin.
Kun apteekkari ei enää kuullut pihalta hänen kantojensa kopsetta, arvosteli hän papin äskeistä käyttäytymistä hyvin sopimattomaksi. Kieltäytyminen ottamasta vastaan virvokkeita oli hänen mielestään mitä ilkeintä teeskentelyä: papit mässäilivät kyllä, kun heitä ei vain nähty, ja pyrkivät palauttamaan takaisin sen ajan, jolloin sai kantaa kymmenyksiä.
Emäntä rupesi puolustamaan kirkkoherraansa:
»Mutta hänpä taivuttaisi vaikka neljä teikäläistä polvilleen! Viime vuonna hän auttoi meidän väkeä olkien korjuussa, kantoi kuusikin lyhdettä kerrallaan. Niin väkevä hän on!»
»Hyvä!» huudahti apteekkari. »Lähettäkää vain tyttärenne ripille tuonluontoisen vekkulin luo! Jos minä olisin hallitsemassa, määräisin, että papeilta on iskettävä suonta kerran kuussa. Niin juuri, rouva Lefrançois, kerran kuussa, aimo suonenlasku järjestyksen ja siveyden nimessä.»
»Olkaa vaiti, herra Homais! Olette jumalaton! Teillä ei ole mitään uskontoa!»
Apteekkari jatkoi:
»Minulla on uskonto, oma uskontoni, onpa parempikin kuin noilla, joilla on kaikenmaailman temppunsa ja vehkeensä! Minä sensijaan kunnioitan Jumalaa! Uskon korkeimpaan olentoon, luojaan, ja minusta on yhdentekevää, minkälainen hän on, hän joka on asettanut meidät tänne maan päälle täyttämään täällä velvollisuutemme kansalaisina ja perheenisinä. Mutta minun ei tarvitse käydä kirkossa suutelemassa hopeavateja ja lihottamassa rahoillani kujeilijajoukkoa, joka ravitsee itsensä paremmin kuin me. Sillä Jumalaa voi palvella yhtä hyvin metsässä, kentällä taikka vain tarkastelemalla sinertävää taivasta niinkuin muinaisajan ihmiset. Jumala, minun Jumalani, on Sokrateen, Franklinin, Voltairen ja Béranger'n jumala. Minä kannatan 'Savoijilaisen maalaispapin tunnustusta' ja vuoden 89 kuolemattomia periaatteita! Siispä en hyväksykään mokomaa Ukko Jumalaa, joka kävelee maillaan keppi kädessä, sijoittaa ystävänsä valaskalan vatsaan, kuolee huudon päästäen ja nousee ylös kolmen päivän kuluttua. Ne ovat mahdottomia ja muuten kaikkien fysiikan lakien vastaisia ilmiöitä, ja se osoittaa meille ohimennen, että papit ovat aina rypeneet häpeällisessä tietämättömyydessä, johon he koettavat upottaa väestönkin.»
Hän vaikeni etsien silmillään ympäriltään vastustajaa, sillä kiihkossaan luuli apteekkari hetken puhuneensa keskellä kaupunginvaltuuston kokousta. Mutta majatalon emäntä ei enää kuunnellut häntä, vaan höristeli korviaan kaukaiselle jyrinälle. Kohta kuuluikin ajoneuvojen pyörien rätinää, johon sekaantui tietä kolistavien hevosenkenkien kapse, ja vihdoin pysähtyi Pääskynen oven eteen.
Se oli keltainen laatikko kahden ison pyörän varassa, jotka ulottuivat aina vaununkaton tasalle estäen matkustajia näkemästä tietä ja liaten heidän olkapäänsä. Sen ahtaiden ikkunoiden ruudut tärisivät kehyksissään, kun vaunut olivat suljetut, ja niihin oli jäänyt sinne tänne rapaläiskiä vanhan tomukerroksen keskelle, jota rankkasateetkaan eivät olleet saaneet kokonaan huuhdelluksi. Niiden eteen oli valjastettu kolme hevosta, joista yksi juoksi toisten edellä. Kun laskeuduttiin mäkiä, kosketteli vaunujen takaosa kolistellen maata.
Eräitä Yonvillen kansalaisia saapui paikalle. He puhuivat kaikki yht'aikaa kysellen uutisia, asioitaan ja korejaan. Hivert ei tietänyt kenelle ensin vastaisi. Hän toimitteli kaupungissa paikkakuntalaisten asioita. Hän kävi kaupoissa, toi mukanaan nahkakääröjä suutarille, rautaa kengittäjälle, sillitynnyrin hänen emännälleen, hattuja muotikaupasta, peruukkeja parturilta, ja palatessaan hän jakeli matkan varrella kääröjään, joita heitteli pihojen porttien yli, seisoen istuimellaan ja huutaen täyttä kurkkua hevosten juostessa valloillaan.
Eräs sattuma oli hidastuttanut heitä. Rouva Bovaryn koira oli karannut vaunuista. Sitä oli vihelletty runsas neljännestunti. Hivert oli palannut puolen penikulman matkan taaksepäin luullen näkevänsä sen joka minuutti, mutta sitten oli täytynyt jatkaa matkaa. Emma oli itkenyt, oli suuttunut, oli syyttänyt Charles'ia tuosta onnettomuudesta. Herra Lheureux, kangaskauppias, joka oli mukana vaunuissa, oli ruvennut lohduttamaan häntä kertoen joukon esimerkkejä kadonneista koirista, jotka olivat tunteneet isäntänsä monien vuosien kuluttuakin. Kerrotuinpa eräästäkin, joka oli palannut Konstantinopolista Pariisiin, sanoi hän. Toinen taas oli kulkenut viisikymmentä peninkulmaa ihan suoraan ja uinut neljän virran poikki, ja hänen isällään oli ollut villakoira, joka kahdentoista vuoden eron jälkeen oli äkkiä hypännyt hänen selkäänsä vasten eräänä iltana kadulla, kun hän oli menossa kaupungille syömään.
2
Emma laskeutui vaunuista ensimmäisenä, sitten Félicité, herra Lheureux, joku imettäjä, mutta oli pakko herättää Charles nurkastaan, jossa hän oli sikeästi nukkunut pimeän tulosta lähtien.
Homais esittäytyi. Hän lausui kohteliaisuuksia rouvalle, kohteliaisuuksia herralle, sanoi olevansa mielissään, kun oli voinut tehdä heille palveluksen, ja lisäsi sydämellisesti, että hän oli uskaltanut saapua kutsumatta tulokkaiden vieraaksi. Hänen vaimonsa oli muutoin poissa.
Keittiöön päästyään rouva Bovary lähestyi takkaa. Kahden sormensa päällä hän tarttui hameeseensa polven kohdalta ja kohotettuaan sitä nilkkaan saakka hän ojensi tulta kohti, vartaassa pyörivän paistin yli, mustakenkäisen jalkansa. Tuli valaisi hänet kokonaan heittäen kirkkaan hehkun hänen hameensa helmaan, hänen sileälle valkoiselle iholleen, vieläpä hänen silmäluomiinsakin, joita hän räpytteli silloin tällöin. Hänen ylitseen valahti kuin suuri, punainen värilaine, joka häilyi avoimesta ovesta puhaltavan tuulen mukaan.
Toiselta puolen takkaa katseli häntä vaiti nuori, vaaleatukkainen mies.
Koska herra Léon Dupuis'in (hän oli juuri tuo Kultaisen Leijonan toinen ruokavieras) aika kävi hyvin pitkäksi Yonvillessa, missä hän oli asianajaja Guillauminin kirjurina, lykkäsi hän ruokailuaikaansa toivoen, että saapuisi joku matkustaja, jonka kanssa voisi illalla jutella. Päivällä työn päätyttyä täytyi hänen, kun hän ei tietänyt mitä muutakaan tehdä, saapua majataloon ajoissa ja jaksaa olla kahden kesken Binetn kanssa liemestä juustoon saakka Hän hyväksyi siis ilomielin emännän ehdotuksen syödä yhdessä tulokkaiden kanssa. Niinpä siirryttiin isoon saliin, jonne rouva Lefrançois oli komeuden vuoksi kattanut pöydän neljälle.
Homais pyysi lupaa saada pitää päässään kreikkalaisen myssynsä sanoen pelkäävänsä nuhaa.
Kääntyen sitten naapurinsa puoleen jatkoi hän:
»Rouva on epäilemättä hieman väsynyt? Meidän Pääskysemme keikkuu niin hirvittävästi!»
»Se on kyllä totta», vastasi Emma. »Mutta liikkeellä oleminen huvittaa minua aina. Minusta on hauskaa vaihtaa paikkaa.»
»Onkin kauhean ikävää», huokasi kirjuri, »elää kahlittuna samoille paikoille!»
»Jos teidän täytyisi niinkuin minun», puuttui Charles puheeseen, »aina olla hevosen selässä...»
»Mutta», virkkoi Léon rouva Bovarylle, »minusta tuntuu, ettei mikään ole sen miellyttävämpää. Kun vain saa tilaisuuden», lisäsi hän.
»Muutoin», sanoi apteekkari, »ei lääkärintoimen harjoittaminen ole kovinkaan rasittavaa meidän seuduillamme, sillä teittemme tila sallii kyllä rattaiden käytön, ja yleensä maksetaan varsin hyvin; maanviljelijät ovat varakkaita. Mitä tautien laatuun tulee, niin tapaa täällä, lukuunottamatta tavallista suolitulehdusta, keuhkokatarria, sappitautia ym., silloin tällöin kuumesairauksia, sadon aikana, mutta yleensä hyvin vähän vakavia tapauksia, ei mitään merkittävää, jollei ota huomioon runsaasti esiintyvää risatautia, joka kai johtuu talonpoikiemme terveydellisesti surkeista asunto-oloista. Kyllä te jouduttekin taistelemaan aikalailla ennakkoluuloja vastaan, herra Bovary, monenlaista itsepäisyyttä ja piintyneitä tottumuksia vastaan, joista joka päivä kilpistyvät tieteenne kaikki ponnistukset, sillä vielä nytkin turvaudutaan yhdeksänpäiväisiin hartaudenharjoituksiin, pyhäinjäännöksiin, pappeihin, ennenkuin vedotaan, niinkuin luonnollista olisi, lääkäriin tai apteekkariin. Ilmasto ei muutoin, totta pulmakseni, ole huono, ja onpa pitäjän asukkaiden joukossa muutamia yhdeksänkymmenvuotiaitakin. Lämpömittari (olen pannut sen merkille) laskeutuu talvella neljään asteeseen saakka ja nousee kuumana aikana enintään viiteenkolmatta tai kolmeenkymmeneen Celsiukseen, niin että korkein lämpö on neljäkolmatta Réaumuria, taikka toisin sanoen neljäkuudetta Fahrenheitia (englantilainen asteikko), ei enempää! Pohjoistuulilta meitä suojeleekin Argueilin metsä toisella, ja länsituulilta taas Saint-Jeanin kukkula toisella puolen. Kuitenkin voisi lämpö joesta kohoavan vesihöyryn vuoksi ja laitumella käyvien varsin suurten karjalaumojen takia, jotka levittävät ilmaan, kuten tiedätte, paljon ammoniakkia, siis typpeä, vetykaasua ja happikaasua (ei, ainoastaan typpikaasua ja vetyä), ja koska se, nimittäin lämpö, imien itseensä maan mehun yhdistää kaikki nuo erilaiset erittymät, kietoo ne, niin sanoaksemme, lyhteeksi ja yhtyy itsestään ilmakehään levinneeseen sähköön, kun sitä siinä on, voisi se, siis lämpö, vähitellen synnyttää epäterveellisiä höyryjä aivan kuin troopillisissa maissa. Mutta, sanon minä, tuo lämpö lauhtuu juuri sillä puolella, mistä se tulee, taikka pikemminkin mistä se tulisi, siis etelästä, kaakkoistuulten vaikutuksesta, jotka itsestään lauhtuneina kulkiessaan Seinen yli saapuvat meille joskus äkkiä viileinä kuin vihuri Venäjältä.»
»Onko teillä edes kävelypaikkoja ympäristössä?» jatkoi rouva Bovary puhettaan nuoren miehen kanssa.
»Oh, hyvin vähän», vastasi tämä. »On eräs paikka, jota sanotaan 'Laitumeksi', ylhäällä rinteellä, metsän reunassa. Joskus sunnuntaisin menen sinne katselemaan auringonlaskua ja lukemaan jotakin kirjaa.»
»Minusta ei ole mitään ihanampaa kuin laskeva aurinko», sanoi rouva, »etenkin meren rannalla».
»Oi, minä ihailen merta!» sanoi herra Léon.
»Ja eikö teistä myöskin tunnu siltä», jatkoi rouva Bovary, »että henki liitelee paljon vapaammin noilla rajattomilla alueilla, joiden katseleminen kohottaa sielua ja antaa meille kuvan äärettömästä, ihanteellisesta?»
»Samoin on vuoristomaisemien laita», virkkoi Léon. »Minulla on serkku, joka viime vuonna matkusteli Sveitsissä ja joka sanoi minulle, etten voi kuvitellakaan Sveitsin järvien runollisuutta, koskien viehättävyyttä, jäätiköiden jättiläismäistä vaikutusta. Siellä näkee uskomattoman korkeita honkia, virtojen kupeilla, jyrkänteillä riippuvia majoja, ja tuhat jalkaa alempana kokonaisia laaksoja, kun pilvet hajautuvat. Noiden näkyjen täytyy innostuttaa, saada rukoilemaan, haltioitumaan! Enpä siis ihmettelekään enää sitä kuuluisaa säveltaiteilijaa, joka paremmin saadakseen mielikuvituksensa vireille piti tapanaan soittaa pianoa jokin vaikuttava maisema edessään.»
»Soitatteko te?» kysyi Emma.
»En, mutta pidän paljon musiikista», vastasi Léon.
»Voi, älkää kuunnelko häntä, rouva Bovary», keskeytti Homais kumartuen lautasensa yli. »Se on pelkkää vaatimattomuutta. — Kuinka, hyvä ystävä? Entä äsken, kun lauloitte huoneessanne 'Suojelusenkelin' ihastuttavasti? Kuulin laulunne laboratorioon. Äänennehän luisti kuin oopperalaulajan.»
Léon asui apteekkarin luona, missä hänellä oli pieni, torinpuoleinen huone toisessa kerroksessa. Hän punastui kuullessaan isäntänsä imartelun. Mutta apteekkari oli jo kääntynyt lääkäriin päin ja luetteli hänelle Yonvillen tärkeimmät asukkaat, toisen toisensa jälkeen. Hän kertoi juttuja, antoi tietoja. Ei oikein tiedetty, kuinka paljon notaari omisti, ja paikkakunnalla oli Tuvachen liike, josta puhuttiin paljon.
Emma jatkoi:
»Ja minkälaisesta musiikista pidätte eniten?»
»Oi, saksalaisesta, joka panee haaveilemaan!»
»Tunnetteko italialaisia oopperoita?»
»En vielä, mutta kuulen niitä ensi vuonna, kun muutan asumaan Pariisiin päättääkseni lainopilliset opintoni.»
»Kuten minulla jo oli kunnia lausua miehellenne», sanoi Homais, »puhuessamme tuosta Yanoda-parasta, joka on karannut, niin saatte te, hänen tekemiensä tyhmyyksien vuoksi, nauttia talosta, joka on Yonvillen kauneimpia. Siinä on lääkärille erikoisen mukavaa se, että takana on Puistokadulle vievä portti, josta pääsee sisään ja ulos kenenkään näkemättä. Muutoin on siinä kaikki, mikä on mieluista perheelle: pesutupa, keittiö ruokakomeroineen, iso sali, hedelmäpuutarha jne. Sen rakensi miekkonen, joka ei välittänyt menoista! Puutarhan perällekin, joen rannalle, hän rakennutti itselleen huvimajan vain juodakseen siellä olutta kesäisin. Jos rouva pitää puutarhanhoidosta, niin hän voi...»
»Vaimoni ei juuri välitä siitä», sanoi Charles. »Hänestä on mieluisampaa pysytellä huoneessaan lukemassa, vaikka aina suosittelenkin hänelle ruumiinliikuntoa.
»Niinkuin minustakin», puuttui Léon puheeseen. »Mikäpä olisikaan miellyttävämpää kuin istua iltaisin kirjoineen takkavalkean ääressä tuulen täristellessä ikkunanruutuja ja lampun palaessa!»
»Juuri niin», virkkoi Emma katsellen häntä suurilla, mustilla, aivan avoimilla silmillään.
»Ei tarvitse ajatella mitään», jatkoi Léon. »Tunnit menevät menojaan. Liikahtamatta paikaltaan saa kävellä kirjan kuvaamilla seuduilla, viivähtää kuvittelemaan yksityiskohtia ja seurata tapahtumain kulkua. Lukija asettaa itsensä henkilöiden sijaan; tuntuu siltä, kuin värisisi itse heidän puvuissaan.»
»Se on totta!» huudahti Emma.
»Onko teille joskus sattunut», jatkoi Léon, »että tapaatte kirjassa ajatuksen, jota itsekin olette hämärästi ajatellut, kuvan, joka on mielessänne himmennyt, ja löydätte ikäänkuin ilmaisun kaikkein hennoimmille haaveillenne?»
»Olen kokenut sellaista», vastasi Emma.
»Sen vuoksi», sanoi toinen, »pidänkin eniten runoilijoista. Minusta runot ovat herkempiä kuin suorasanainen kirjallisuus ja saavat minut paljon helpommin itkemään.»
»Kuitenkin ne väsyttävät ajan mittaan», jatkoi Emma. »Ja nyt pidän erikoisesti tarinoista, jotka lukee henkeä pidättäen ja pelon vallassa. Inhoan tavallisia sankareita ja hillittyjä tunteita, sellaisia kuin arkielämässä on.»
»Niinpä kyllä», vastasi kirjuri. »Elleivät kirjat kosketa sydäntä, kiertävät ne mielestäni taiteen todellisen päämäärän. On niin suloista elämän pettymysten keskellä ajatuksissaan tutustua jaloihin luonteisiin, kokea puhtaita tunteita ja uneksia onnesta. Minulle, eläessäni täällä kaukana maailmasta, se on ainoana huvina. Yonvillessa on niin vähän huvittelutilaisuuksia!»
»Niinkuin Tostes'issakin», virkkoi Emma. »Siellä olinkin vakinainen lainakirjastossa kävijä.»
»Jos rouva tahtoo suoda minulle kunnian käyttämällä minun kirjastoani», sanoi apteekkari, joka oli kuullut viimeiset sanat, »niin on minulla tarjolla kaikkein parhaita kirjailijoita: Voltaire, Rousseau, Delile, Walter Scott, l'Echo des Feuilletons jne., ja olen tilannut sitäpaitsi joukon aikakauskirjoja, joukossa joka päivä ilmestyvä Fanal de Rouen, jonka kirjeenvaihtajana minulla on kunnia olla Buchyssa, Forges'ssa, Neufchâtelissa, Yonvillessa ja niiden ympäristössä.»
Pöydässä oli istuttu jo kaksi ja puoli tuntia, sillä palvelijatar Artémise, joka välinpitämättömästi laahusteli pitkin permantokiviä tallukoillaan, kantoi lautaset yhden kerrallaan, unohti kaiken, ei ymmärtänyt mitään ja antoi biljardin oven tuon tuostakin lentää selälleen, niin että sen ripa kolahti seinään.
Huomaamattaan oli Léon keskustelun kuluessa laskenut jalkansa sen tuolin poikkipuulle, jolla rouva Bovary istui. Hänellä oli kaulassaan sininen silkkinauha, joka röyhelön tavoin piti suorana kovitettua batistikaulusta, ja hänen päänsä liikkeiden mukaan upposi hänen kasvojensa alaosa siihen tai nousi siitä hitaasti. Tällä lailla he kahden kesken, apteekkarin ja Charles'in keskustellessa, joutuivat jatkamaan hapuilevaa juttelua, missä lauseet sattumalta vievät ihmiset aina yhteisen myötämielisyyden varmaan keskustaan. Pariisin teatteriesityksiä, romaanien nimiä, uusia tansseja ja maailmaa, jota he eivät tunteneet, Tostes'ia, jossa Emma oli asunut, Yonvillea, jossa he olivat — kaikkea tätä he tarkastelivat, jutellen päivällisen loppuun saakka.
Kun kahvia tarjottiin, lähti Félicité panemaan kuntoon uuden asunnon huoneita, ja ruokavieraat nousivat pian paikoiltaan. Rouva Lefrançois nukkui lieden ääressä, ja renki odotti lyhty kädessä herra ja rouva Bovarya saattaakseen heidät kotiin. Hänen punaiseen tukkaansa oli tarttunut oljenkorsia, ja hän ontui vasenta jalkaansa. Kun hän oli ottanut toiseen käteensä kirkkoherran sateenvarjon, lähtivät kaikki liikkeelle.
Kauppala nukkui. Hallin pylväät heittivät maahan pitkiä varjoja. Maa oli aivan harmaa kuin kesäisenä yönä.
Mutta kun lääkärin talo oli vain viidenkymmenen askelen päässä majatalosta, oli melkein heti sanottava hyvästit, ja seurue hajaantui.
Jo eteisessä Emma tunsi kipsin kylmyyden laskeutuvan olkapäilleen kuin kostean vaatteen. Seinät olivat uudet, ja puiset portaat natisivat. Ensimmäisen kerroksen huoneeseen tunkeutui kelmeä valaistus verhottomista ikkunoista. Näkyi puiden latvoja ja kauempaa niitty, puoleksi sumussa, joka höyrysi kuun valossa joen juoksun suuntaan. Keskellä huoneistoa oli sikinsokin lipaston laatikoita, pulloja, reunuslistoja, kullattuja uudintankoja, patjoja tuoleilla ja pesuastioita permannolla. Ne kaksi miestä, jotka olivat tuoneet tavarat, olivat jättäneet kaiken siihen, huolimattomasti.
Hän nukkui nyt neljättä kertaa oudossa paikassa. Ensimmäisen kerran sinä päivänä, jolloin hän tuli luostariin, toisen kerran saapuessaan Tostes'iin, kolmannen kerran Vaubyessard'issa, ja tämä oli neljäs kerta. Jokainen oli ollut hänen elämässään kuin uuden käänteen alkuna. Hän ei uskonut, että kaikki olisi samanlaista eri paikoissa, ja koska tähän asti eletty oli ollut ikävää, niin epäilemättä se, mikä vielä oli elettävä, olisi hauskempaa.
3
Herätessään seuraavana päivänä hän näki kirjurin torilla. Emmalla oli yllään kampausnuttu. Léon nosti päätään ja tervehti. Emma nyökäytti nopeasti päätään ja sulki ikkunan.
Léon odotti koko päivän, että kello tulisi kuusi, mutta saapuessaan majataloon hän tapasi vain herra Binet'n pöydän ääressä.
Tuo eilinen ateria oli hänelle huomattava tapahtuma. Tähän asti hän ei ollut milloinkaan puhellut kahta tuntia yhtämittaa »hienon naisen» kanssa. Kuinka hän siis olisi voinut ilmaista tälle, vieläpä hienolla kielellä, joukon asioita, joista hän ei koskaan aikaisemmin ollut keskustellut? Hän oli tavallisesti ujo ja osoitti pidättyväisyyttä, joka oli yhtä paljon kainoutta kuin teeskentelyäkin. Yonvillessa oltiin sitä mieltä, että hänen käytöstapansa oli hyvin hienoa. Hän kuunteli täysi-ikäisten ihmisten keskustelua eikä näyttänyt ollenkaan kiihtyvän politiikasta, huomattava seikka nuoreen mieheen nähden. Sen lisäksi hänellä oli taiteellisia lahjoja. Hän maalasi vesiväreillä, oli musikaalinen ja luki mielellään kirjallisuutta päivällisen jälkeen, milloin ei pelannut korttia. Herra Homais piti häntä suuressa arvossa hänen tietojensa takia, rouva Homais piti hänestä hänen ystävällisyytensä vuoksi, sillä hän lähti usein puutarhaan Homais'n lasten kanssa, jotka olivat aina töhryisiä, hyvin huonosti kasvatettuja vekaroita ja hiukan pöhötautisia niinkuin äitinsäkin. Lapsia hoitamassa heillä oli, paitsi lapsentyttö, apteekkioppilas Justin, herra Homais'n pikkuserkku, joka oli otettu taloon armeliaisuudesta ja joka samalla hoiti miespalvelijan tehtäviä.
Apteekkari oli mitä parhain naapuri. Hän antoi rouva Bovarylle tietoja hankkijoista, lähetti heille pakiparhaastaan omenaviinikauppiaansa, maisteli itse juomaa ja valvoi viinikellarissa, että tynnyri asetettiin oikein paikoilleen. Hän selitti vielä, kuinka oli meneteltävä, että saisi varaston voita halvalla, ja teki puutarhan kunnossapidosta sopimuksen Lestiboudois'n, suntion kanssa, joka paitsi kirkonmiehen ja haudankaivajan tehtäviään hoiti Yonvillen parhaita puutarhoja tunti- tai vuosimaksulla, asianomaisten maun mukaan.
Apteekkaria ei kannustanut tällaiseen hyväntahtoiseen palvelevaisuuteen pelkästään halu pitää huolta toisten asioista; sen takana oli suunnitelma.
Hän oli loukannut vuonna XI ventôse-kuun 19 p:nä annetun lain artiklaa, jossa kielletään kaikkia laillistamattomia henkilöitä harjoittamasta lääkärin ammattia, niin että Homais oli joidenkin hämärien ilmiantojen perusteella haastettu Roueniin vastaamaan teostaan kuninkaan prokuraattorille, hänen yksityishuoneeseensa. Virkamies oli ottanut hänet vastaan seisoallaan, täydessä virkapuvussa, kärpännahka kaulassa ja tuomarinhattu päässä. Se tapahtui aamulla ennen oikeudenkäynnin alkua. Käytävästä saattoi kuulla poliisien raskaiden saappaiden kolinan ja ikäänkuin raskaitten sulkeutuvien lukkojen kaukaisen kirinän. Apteekkarin korvat soivat niin että hän pelkäsi saavansa halvauksen. Hän oli näkevinään maanalaisen tyrmän, perheensä itkemässä, apteekin myytynä, kaikki pullonsa hajoitettuina sinne tänne, ja hänen oli pakko mennä kahvilaan juomaan lasi rommia ja seltteriä tyynnyttääkseen mieltään.
Vähitellen tuon varoituksen muisto himmeni, ja hän jatkoi taas niinkuin ennenkin viatonta sairaiden vastaanottoa myymälänsä takaisessa huoneessa. Mutta pormestari oli vihainen, virkaveljet kateellisia; oli pelättävä kaikkia. Jos kohteliaisuudella saisi taivutetuksi puolelleen herra Bovaryn, niin saavuttaisi hänen kiitollisuutensa ja estäisi siten häntä myöhemmin puhumasta, jos hän jotakin huomaisikin. Niinpä Homais toikin hänelle joka aamu sanomalehden, ja jätti usein iltapäivällä apteekkinsa mennäkseen juttelemaan lääkärismiehen luo.
Charles oli surullinen. Potilaita ei kuulunut. Hän istui paikallaan tuntimääriä puhumatta, meni nukkumaan työhuoneeseensa tai katseli vaimonsa ompelemista. Saadakseen aikansa kulumaan toimitti hän kotonaan talonmiehen tehtäviä, yrittipä maalata ullakonkin maalarien jättämillä väreillä. Mutta raha-asiat huolettivat häntä. Hän oli menettänyt niin paljon korjauksiin Tostes'issa, vaimonsa pukuihin ja muuttoon, että koko myötäjäiset, yli yhdeksäntuhatta frangia, olivat huvenneet kahdessa vuodessa. Kuinka paljon sitten lieneekään tavaroita vahingoittunut tai kadonnut matkalla Tostes'ista Yonvilleen: kipsinen pappi ainakin oli pudonnut rattailta ankarassa tärähdyksessä ja murskautunut tuhanneksi siruksi Quincampoix'n katukiveykselle.
Miellyttävämpi huoli, hänen vaimonsa raskaus, käänsi kuitenkin hänen ajatuksensa toisaanne. Sitä mukaa kuin hetki lähestyi, helli hän Emmaa yhä enemmän. Siinä oli syntymässä uusi ruumiillinen side ja ikäänkuin jatkuva todiste yhteydestä heidän välillään. Kun hän kaukaa näki vaimonsa hitaan käynnin ja hänen vatsansa pehmeän laskeutumisen kureliivittömille lanteille, kun hän, heidän istuessaan vastapäätä toisiaan, katseli häntä mielin määrin, ja kun Emma istuessaan asettui väsyneisiin asentoihin nojatuolissa, niin hän ei enää voinut hillitä onnentunnettaan. Hän nousi, syleili vaimoaan, siveli kädellään hänen kasvojaan, sanoi häntä pikkuäidiksi, tahtoi tanssittaa häntä ja sopersi puoleksi nauraen, puoleksi itkien kaikenlaisia hyväileviä leikkisanoja, joita hänen mieleensä juolahti. Tietoisuus siitä, että hän oli siittänyt olennon, riemastutti häntä. Häneltä ei nyt puuttunut mitään. Hän tunsi ihmiselämän alusta loppuun saakka ja jäi miettimään sitä kirkkain mielin pää kämmenissä, kyynärpäidensä varassa.
Emma tunsi aluksi raskaudestaan suurta hämmästystä, sitten halua olla jo synnyttänyt saadakseen tietää, minkälaista olisi olla äitinä. Mutta kun hän ei voinut hankkia rahoja siihen, mitä halusi, saada veneenmuotoista kätkyttä ruusunpunaisine silkkiverhoineen ja kirjailtuine suojuksineen, luopui hän tällaisista varustuksista katkeruuden puuskan vallassa ja tilasi kaiken yhdellä kertaa kylän ompelijattarelta, valitsematta mitään, keskustelematta mistään. Häntä eivät siis huvittaneet nuo valmistelut, joissa äidin hellyys viihtyy, ja hänen tunteensa heikkoni sen johdosta jonkin verran jo heti alussa.
Kun Charles kuitenkin joka aterian aikana puhui pienokaisesta, alkoi hänkin pian ajatella sitä kiinteämmin.
Hän toivoi poikaa. Sen piti olla vahva ja ruskeaihoinen, ja se saisi nimen Georges. Tämä ajatus, että hänen lapsensa olisi miespuolinen, oli kuin toivottu korvaus kaikesta hänen elämänsä aikaisemmasta ummehtuneisuudesta. Mies on ainakin vapaa. Hän saattaa läpikäydä intohimot ja vieraat maat, voittaa esteet, nauttia kaikkein kaukaisimmatkin onnet. Mutta naisen tiellä on aina esteitä. Nainen on tarmoton ja heikko, ja hänellä on vastuksenaan sopivaisuuden säännöt ja ruumiillinen voimattomuutensa. Hänen tahtonsa häilyy kaikissa tuulissa niinkuin hänen päähineensä nauhan pidättämä harso; jokin halu häntä aina vetää, jokin tapa pidättää.
Hän synnytti eräänä sunnuntaina kello kuuden maissa, auringon noustessa.
»Se on tyttö!» sanoi Charles.
Emma käänsi päänsä poispäin ja pyörtyi.
Melkein heti kiiruhti rouva Homais sinne syleilemään häntä, samoinkuin rouva Lefrançoiskin Kultaisesta Leijonasta. Apteekkari, hienotunteinen mies, onnitteli häntä vain muutamin sanoin ovenraosta. Hän tahtoi nähdä lapsen ja huomasi sen hyvin muodostuneeksi.
Toipuessaan Emma haki ahkerasti nimeä tyttärelleen. Ensiksi hän palautti mieleensä kaikki ne, joissa oli italialaiset päätteet, kuten Clara, Louisa, Amanda, Atala. Hänestä oli Galsuinde hyvin miellyttävä, vielä miellyttävämpi oli kuitenkin Yseult tai Léocadie. Charles tahtoi, että lapsi ristittäisiin äitinsä mukaan Emmaksi, mutta Emma vastusti sitä. Almanakka luettiin kannesta kanteen ja kysyttiin neuvoa vierailtakin.
»Herra Léon», sanoi apteekkari, »jonka kanssa keskustelin toissa päivänä, ihmetteli, ettette valitse Madeleinea, joka on kovin muodissa nykyään».
Mutta vanha rouva Bovary riiteli ankarasti tällaista synnintekijän nimeä vastaan. Mitä taas herra Homais'hen tulee, niin hän suosi kaikkia nimiä, jotka viittasivat johonkuhun suureen mieheen, loistavaan tekoon tai jalomieliseen ajatukseen, ja tämän menetelmän mukaan hän oli antanut nimet kaikille neljälle lapselleen. Niinpä Napoléon edusti kunniaa ja Franklin vapautta, Irma oli ehkä myönnytys romanttisuudelle, mutta Athalien nimessä hän ihannoi ranskalaisen näyttämön kuolemattominta teosta. Sillä hänen filosofiset käsityksensä eivät olleet hänen taiteellisten ihanteidensa tiellä, ajattelija hänessä ei suinkaan tukahduttanut tunteen miestä. Hän osasi pitää asiat erillään, antaa osansa mielikuvitukselle ja fanatismille. Esim. mainitussa murhenäytelmässä hän ihaili tyyliä, mutta moitti ajatuksia, hän hyväksyi kaikki yksityiskohdat, mutta hylkäsi aatteen, hän moitti henkilöitä samalla kun oli ihastunut heidän puheisiinsa. Kun hän luki näytelmän suurenmoisia kohtauksia, oli hän seitsemännessä taivaassa, mutta kun hän arveli että mustatakit käyttäisivät niitä hyväkseen omissa puuhissaan, oli hän pahoillaan, ja tässä tunteittensa sekamelskassa hän olisi halunnut sekä seppelöidä Racinen molemmin käsin että riidellä hänen kanssaan runsaan neljännestunnin.
Vihdoin Emma muisti Vaubyessard'in markiisittaren sanoneen erästä nuorta naista Bertheksi. Tämä nimi siis valittiin, ja kun ukko Rouault ei päässyt tulemaan, pyydettiin herra Homais'ta kummiksi. Hän antoi kumminlahjaksi pelkkiä liikkeensä tuotteita: kuusi laatikkoa paatsaman marjoja, kokonaisen lasimaljan arabialaista rakahuuta, kolme rasiaa altea-voidetta ja sen lisäksi kuusi tankoa rintasokeria, jotka hän oli löytänyt seinäkaappiin unohtuneina. Ristiäisiltana pidettiin suuret päivälliset. Kirkkoherrakin oli läsnä, ja mielet lämpenivät. Liköörejä juotaessa herra Homais viritti laulun Hyvien ihmisten jumalasta. Herra Léon lauloi barcarolea. ja rouva Bovary vanhempi, joka oli naiskummina, keisarivallan aikaisen romanssin. Vihdoin tahtoi vanha herra Bovary, että lapsi tuotaisiin alas, ja ryhtyi kastamaan sitä samppanjalla, jota kaatoi lasillisen pienokaisen päähän. Tämä ensimmäisen sakramentin herjaus suututti kirkkoherra Bournisienia, isä Bovary vastasi eräillä Jumalien sodan säkeillä. Kirkkoherra tahtoi lähteä, naiset pyytelivät häntä jäämään, herra Homais ryhtyi välittämään, ja niin saatiin kirkonmies jälleen istuutumaan paikoilleen, ja hän tarttui taas rauhallisesti lautaseensa ja kahvikuppiinsa.
Herra Bovary vanhempi jäi vielä kuukaudeksi Yonvilleen häikäisten sen asukkaat komealla, hopeanauhaisella poliisinlakillaan, jota hän piti päässänsä aamulla poltellessaan piippua torilla. Koska hänen myös oli tapana juoda paljon viinaa, lähetti hän usein palvelijattaren Kultaiseen Leijonaan ostamaan sitä pullollisen, joka kirjoitettiin hänen poikansa tiliin, ja nenäliinojensa tuoksuttamiseen hän käytti miniänsä koko kölninvesivaraston.
Miniä ei suinkaan ikävystynyt hänen seurassaan. Ukko oli nähnyt maailmaa: puhui Berliinistä, Wienistä, Strassburgista, upseeriajoistaan, rakastajattaristaan ja suurista aamiaisista, joita oli tarjoillut. Sen lisäksi hän osoittautui rakastettavaksi ja tarttui välisti porraskäytävässä tai puutarhassa miniänsä vyötäisiin huudahtaen:
»Pidä puolesi, Charles!»
Silloin äiti Bovary alkoi pelätä poikansa onnen takia ja uskoen, että hänen puolisonsa lopulta vaikuttaisi turmelevasti nuoren naisen siveellisiin käsityksiin, alkoi kiirehtiä lähtöä. Ehkäpä hänellä oli aihetta vakavampaankin pelkoon. Herra Bovary oli mies, joka ei kunnioittanut mitään.
Eräänä päivänä Emmalle tuli äkkiä halu nähdä pientä tytärtään, joka oli annettu imetettäväksi puusepän vaimolle, ja katsomatta almanakasta, olivatko Neitsyen kuusi viikkoa jo kuluneet, hän lähti Rolet'n asuntoon, joka oli kylän laidassa, mäen alla, maantien ja niittyjen välissä.
Oli keskipäivä, talojen ikkunanluukut olivat kiinni, ja tiilikattojen harjoilla, jotka loistivat sinisen taivaan helottavassa valossa, näytti sähähtelevän kipunoita. Tukahduttava tuuli puhalsi. Emma tunsi itsensä heikoksi kävellessään. Käytävän pikku kivet pistelivät hänen jalkojaan. Hän epäröi, kääntyisikö kotiin vai poikkeaisiko johonkin taloon istahtaakseen.
Sillä hetkellä herra Léon astui läheisestä portista paperikäärö kainalossaan. Hän tuli tervehtimään rouvaa, ja he pysähtyivät katveeseen Lheureux'n myymälän eteen, missä kadun yli oli levitetty harmaa varjostin.
Rouva Bovary sanoi olevansa menossa katsomaan lastaan, mutta tuntevansa jo väsymystä.
»Jos...», sanoi herra Léon uskaltamatta jatkaa.
»Onko teidän mentävä jonnekin?» kysyi Emma.
Ja kun kirjuri oli vastannut kieltävästi, pyysi Emma häntä tulemaan mukaan. Iltaan mennessä se jo tiedettiin Yonvillessa, ja rouva Tuvache, pormestarin vaimo, selitti palvelijattarelleen, että »rouva Bovary oli häväissyt itsensä».
Imettäjän luo päästäkseen täytyi kadun päässä kääntyä vasemmalle, niinkuin hautausmaallekin mentäessä, ja kulkea pensaiden reunustamaa tietä pienten talojen ja pihojen keskitse. Pensaat kukkivat paraikaa, samoin kuin niiden keskellä tädykkeet, orjanruusut, viholaiset ja vadelmat. Pensasaitojen raoista näki mökkien pihoilla sian tunkiollaan taikka liekaan sidotun lehmän, joka hankasi sarvillaan puunrunkoa. He kävelivät hiljaa rinnatusten Emman nojatessa Léonin käsivarteen ja pakottaessa hänet astumaan yhtä lyhyin askelin kuin hänkin. Heidän edessään liehui kärpäsparvi suristen lämpimässä ilmassa.
He tunsivat talon vanhasta pähkinäpuusta, joka varjosti sitä. Se oli matala ja katettu ruskeilla tiilillä, ja sen ullakonluukusta riippui sipulikimppu. Piikkistä pensasaitaa vasten oli asetettu risukimppuja ympäröimään neliötä, jossa kasvoi salaattia, hiukan lavendelia ja kukkivia herneitä keppien varassa. Likavettä valui sinne tänne hajoten nurmelle, ja ympärillä oli kaikenlaisia ryysyjä, villasukkia, punainen pumpulinen yöröijy ja pensasaidalle levitettynä paksu, pellavainen hursti. Veräjän naristessa tuli imettäjä näkyville kantaen käsivarrellaan rintalasta. Toisella kädellään hän kiskoi ruskeata, laihaa pienokaista, jonka kasvot olivat ruven peittämät, rouenilaisen villatavarakauppiaan lasta, jonka rasittuneet vanhemmat olivat jättäneet maalle.
»Käykää taloon», sanoi hän. »Pienokaisenne nukkuu siellä.»
Ensimmäisen kerroksen huoneessa, kodin ainoassa, oli peräseinällä verhoton leveä vuode, kun taas leivinkaukalo täytti tilan ikkunan luona, jonka yksi ruutu oli korjattu pyöreällä, sinisellä paperinpalasella. Nurkkaan, oven taakse, oli huuhtoma-altaan alle järjestetty kiiltävänaulaisia pieksuja öljypullon viereen, jonka kaulassa oli sulka. Mathieu Laensbergin almanakka lojui tomuisella uunilla piikivenkappaleiden, kynttilänpäiden ja taulanpalasten joukossa. Huomattavin ylellisyysesine tässä asunnossa oli torveapuhaltava Maine, nähtävästi jostakin hajuvesimyymälän ilmoituksesta leikattu, kuudella naulalla seinään isketty kiiltokuva.
Emman lapsi nukkui permannolla pajukehdossa. Emma otti sen syliinsä peitteineen päivineen ja alkoi laulaa, tuuditellen lasta hiljaa.
Léon käyskenteli huoneessa. Hänestä oli outoa katsella tuota kaunista, hienopukuista naista tällaisen kurjuuden keskellä. Rouva Bovary punastui, Léon kääntyi poispäin luullen, että hänen silmänsä olivat ehkä olleet hävyttömät. Emma pani lapsen jälleen nukkumaan, sillä se oli oksentanut hänen kaulukselleen. Imettäjä kiiruhti heti pyyhkimään tahran selittäen, ettei sitä näkyisi.
»Minulle se vasta tällaisia kujeita tekee», sanoi imettäjä, »ja minulla on aika puuha, kun sitä aina täytyy pestä. Olisitteko hyvä ja käskisitte antaa minulle Camus'n sekatavaramyymälästä hiukan saippuaa, kun sitä tarvitaan? Se olisi mukavampaa teillekin, ettei minun tarvitsisi häiritä teitä.»
»Hyvä on, hyvä on!» sanoi Emma. »Näkemiin, muori Rolet!» Ja hän lähti pyyhkien jalkojaan kynnykseen.
Vaimo saattoi häntä pihan poikki selittäen koko ajan, kuinka vaikeata hänen oli herätä yöllä.
»Olen valvomisesta joskus niin väsynyt, että nukun tuolilleni. Teidän pitäisikin antaa minulle ainakin pikkuinen naula jauhettua kahvia! Se riittäisi minulle kuukaudeksi, kun joisin sitä aamulla maidon kanssa.»
Kuultuaan hänen kiitoksensa lähti rouva Bovary pois, ja hän oli jo päässyt hiukan kauemmaksi polulla, kun hän kuuli puukenkien kopinaa ja käänsi päätään. Sieltä tuli imettäjä.
»Mitä nyt?»
Vaimo veti hänet syrjään jalavan taakse ja alkoi kertoa hänelle miehestään, joka ammatillaan ja niillä kuudella frangilla, jotka kapteeni vuosittain...
»Puhukaa nopeammin», sanoi Emma.
»No niin», jatko imettäjä huoaten joka sanan välillä, »pelkäänpä hänen tulevan pahalle mielelle, kun minä yksinäni juon kahvia. Katsokaas, ne miehet...»
»Kun nyt kerran olen luvannut», keskeytti Emma, »niin minä annan sitä teille. Ikävystytätte minua.»
»Voi, hyvä rouva. Katsokaas, kun hänellä on vanhojen haavojensa takia niin kamalia kouristuksia rinnassa. Hän sanoo, että omenaviini heikontaa häntä.»
»No, suu puhtaaksi, muori Rolet!»
»Niin», jatkoi tämä niiaten, »kun en vain pyytäisi liikoja», hän niiasi vielä kerran, »kun tahtoisitte», ja hänen katseensa rukoili, »antaa ruukullisen viinaa», sanoi hän vihdoin, »niin hieroisin sillä pienokaisenne jalkoja, jotka ovat pehmoiset kuin kieli».
Päästyään imettäjästä Emma tarttui taas Léonin käsivarteen. Hän käveli vähän aikaa nopeasti, sitten hän hidastutti askeliaan, ja hänen silmänsä sattuivat tuon nuoren miehen olkapäähän, jonka takissa oli musta samettinen kaulus. Miehen ruskeat hiukset valuivat kaulukselle tasaisina ja hyvin kammattuina. Emma huomasi hänen kyntensä, jotka olivat pitemmät kuin Yonvillessa käytettiin. Kirjurille tuottikin niiden hoitaminen paljon vaivaa, ja hänellä oli sitä varten erikoinen veitsi kirjoitusneuvojen joukossa.
He palasivat Yonvilleen seuraten joen rantaa. Kuivuuden johdosta levinnyt rantaäyräs paljasti perusteita myöten puutarhojen muurit, joilta muutamia askelmia myöten päästiin joelle. Se juoksi äänettömästi, vuolaana ja kylmän näköisenä. Pitkiä, hoikkia ruohoja häilyi siinä virran mukaan kuin joen kuultavaan pohjaan painuneet vihreät, hajalliset hiukset. Joskus kiipeili kaislojen tähkissä taikka lumpeiden kukilla jokin hoikkasäärinen hyönteinen. Aurinko lävisti säteillään aaltojen siniset kuplat, jotka seurasivat toisiaan ja hajosivat, vanhat, oksattomat pajut kuvastelivat veteen harmaata kuortansa, eikä jokea ympäröivillä niityillä näkynyt yhtään ihmistä. Oli päivällisen aika maataloissa, ja nuori nainen ja hänen toverinsa kuulivat kävellessään vain omien askeltensa kapseen polkua vasten, sanansa ja Emman hameen kahinan, kun se heilahteli hänen ympärillään.
Puutarhojen muurit, joiden päälle oli asetettu pullonpalasia, olivat kuumat kuin kasvihuoneen lasit. Tiilien väliin oli kasvanut keltaisia orvokkeja, ja levitetyn auringonvarjonsa kärjellä rouva Bovary ohikulkiessaan sai joukon niiden kuihtuneita kukkia hajoamaan keltaiseksi tomuksi, ja usein jokin muurista irrallaan riippuvan kuusaman tai köynnöksen oksa viisti silkkiä takertuessaan varjon koristenauhoihin.
He keskustelivat espanjalaisesta tanssiseurueesta, jota piakkoin odotettiin Rouenin teatteriin.
»Menettekö sinne?» kysyi Emma.
»Jos pääsen», vastasi Léon.
Eikö heillä ollut mitään muuta puhuttavaa? Heidän silmänsä olivat kuitenkin täynnä vakavampaa keskustelun aihetta, ja samalla kun he koettivat keksiä jokapäiväisiä lauselmia, he tunsivat yhteisen kaipuun saavan valtaa heissä molemmissa. Se oli kuin sielun kuisketta, syvää, jatkuvaa, ja se voitti äänen kaiun. Hämmästyneinä tämän uuden, suloisen tunteen johdosta he eivät uneksineetkaan kuvata sitä toisilleen taikka ottaa selville sen syytä. Tulevat onnenhetket kangastelivat heidän edessään kuin troopilliset rantamaisemat meren äärettömällä taivaalla, antoivat aavistuksen pehmeydestään, suloisesta tuoksustaan, huumasivat mielen ja häivyttivät todellisen horisontin näkyvistä.
Tie oli muutamissa paikoin painunut kuopille karjan askelista. Oli astuttava isoja, vihreitä, mudan keskeltä näkyviä kiviä myöten. Emma pysähtyi usein hetkeksi katsellakseen epäröiden, mihin asettaisi jalkansa, ja horjuen pyörähtelevällä kivellä, kyynärpäät koholla, vartalo kumartuneena, hän nauroi peläten luiskahtavansa lätäkköön.
Kun he saapuivat kotipuutarhan luo, aukaisi rouva Bovary pienen portin, nousi askelmat juosten ja katosi.
Léon palasi toimistoonsa. Herra Guillaumin oli poissa, hän silmäsi asiakirjoja, teroitti sulkakynän, otti sitten hattunsa ja lähti ulos.
Hän meni »Laitumelle», Argueilin rinteen laelle, sinne, missä metsä alkoi, heittäytyi makaamaan kuusien alle ja katseli taivasta sormiensa välitse.
»Voi, kuinka minun on ikävä!» sanoi hän itsekseen. »Voi, kuinka ikävä!»
Hän valitteli elämäänsä tässä kylässä, jossa herra Homais oli hänen ystävänsä ja herra Guillaumin hänen esimiehensä. Viimeksimainittu, joka oli kokonaan uponnut tehtäviinsä ja käytti kultasankaisia silmälaseja ja punaista poskipartaa sekä valkoista kaulahuivia, ei ymmärtänyt mitään hienommista henkisistä asioista, vaikka jäljittelikin jonkinmoista jäykkää, englantilaista käytöstapaa, joka ensimmältä oli häikäissyt kirjurin. Mitä taas apteekkarin vaimoon tuli, niin tämä oli Normandien paras puoliso, lauhkea kuin lammas, helli lapsiaan, isäänsä, äitiänsä, serkkujaan, itki muiden onnettomuuksia, antoi kaiken mennä menojaan taloudessaan ja halveksi kureliivejä — mutta oli niin hidas liikkeissään, niin ikävä, niin tavallisen näköinen ja niin rajoitettu keskusteluaiheissaan, ettei Léon ollut milloinkaan ajatellut — vaikka rouva olikin vasta kolmenkymmenen ja hän itse kahdenkymmenen, vaikka he nukkuivat viereisissä huoneissa ja puhuivat keskenään joka päivä —että tuo rouva voisi kenenkään silmissä olla nainen tai että hänessä olisi sukupuolestaan muuta merkkiä kuin hame.
Entä muut sitten? Binet, joitakuita kauppiaita, pari, kolme kapakoitsijaa, kirkkoherra, ja vihdoin herra Tuvache, pormestari, jolla oli kaksi poikaa, äveriäitä, jöröjä, typeriä ihmisiä, jotka viljelivät itse maitaan, pitivät hauskaa perheen keskuudessa; sen lisäksi jumalisia ja seuramiehinä aivan sietämättömiä.
Mutta kaikkien näiden ihmiskasvojen yhteiseltä pohjalta kohosivat Emman piirteet, yksinäisinä ja kuitenkin kaukaisina, sillä Léon tunsi, että hänen ja Emman välillä oli ikäänkuin hämäriä kuiluja.
Alkuaikoina hän oli käynyt Bovaryjen luona monesti apteekkarin seurassa. Charles ei näyttänyt olevan erikoisen halukas tapaamaan häntä, eikä Léon tietänyt miten menetellä, koska pelkäsi olevansa tunkeileva. Kuitenkin hän toivoi saavansa tutustua heihin lähemmin, vaikka piti sitä melkein mahdottomana.
4
Heti kylmän sään tultua Emma jätti huoneensa asuakseen salissa, pitkässä, matalakattoisessa huoneessa, jonka uunin reunalla oli tuuhea sanajalka kuvastimen edessä. Istuen nojatuolissaan ikkunan ääressä hän katseli kylän ihmisten kulkua katukäytävällä.
Kahdesti päivässä Léon kulki toimistostaan Kultaiseen Leijonaan. Emma kuuli jo kaukaa hänen tulonsa, hän kumartui kuuntelemaan, ja nuori mies kulki hänen ohitseen ikkunaverhon taitse aina samalla tavalla pukeutuneena ja päätään kääntämättä. Mutta hämärissä, kun Emma, leuka vasempaan kämmeneen nojaten, oli jättänyt polvilleen aloittamansa ompeluksen, hän säpsähti usein, kun tuo varjo kiiti ohitse. Hän nousi ja käski kattaa pöydän.
Herra Homais saapui päivällisen aikana. Kreikkalainen myssynsä kädessään hän tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, jottei häiritsisi ketään, ja toisteli aina samaa lausetta: »Hyvää iltaa, herrasväki!» Kun hän sitten oli istuutunut paikalleen pöydän ääreen, molempien puolisoiden väliin, hän tiedusteli lääkäriltä tämän potilaiden kuulumisia, ja Charles taas kyseli häneltä, kuinka suuren palkkion saattaisi kultakin ottaa. Sitten juteltiin siitä, mitä sanomalehdessä oli kerrottu.
Homais osasi siihen aikaan päivästä lehden melkein ulkoa, ja hän toisti sen sisällyksen sanasta sanaan, pääkirjoituksenkin ja kaikki yksityisille henkilöille Ranskassa ja ulkomailla sattuneet tapaturmat. Mutta kun tämä aihe alkoi kuivua, ehti hän vielä lausua mietelmänsä tarjottavista ruokalajeista. Vieläpä hän joskus hiukan kohottautuen näytti rouvalle huomaavaisesti mureinta palaa, ja kääntyen sitten palvelijatarta kohti antoi hänelle neuvoja lihamuhennoksen valmistamisesta ja ruoan maustamisen terveydellisistä näkökohdista. Hän puhui tuoksuista, liemiaineksista, mehuista ja hyytelöistä aivan häikäisevällä tavalla. Muuten olikin herra Homais'n päässä enemmän reseptejä kuin hänen apteekissaan lääkepulloja. Homais oli mainio tekemään hilloja, etikoita ja mietoja liköörejä, ja hän tunsi myös kaikki uudet säästäväisyyskeksinnöt keittotaidon alalla sekä taidon säilyttää juustoja ja saada sameat viinit jälleen kirkkaiksi.
Kello kahdeksalta tuli Justin hakemaan häntä sulkemaan apteekkia. Silloin herra Homais katseli poikaa veitikka silmäkulmassa, etenkin jos Félicité oli läsnä, sillä hän oli huomannut, että hänen oppilaansa oli kiintynyt lääkärin taloon.
»Tuolla vekkulilla», sanoi hän, »alkaa olla omia tuumiaan. Ja luulenpa, hemmetti vie, että hän on rakastunut teidän palvelustyttöönne!»
Mutta Homais moitti häntä paljon pahemmastakin virheestä: siitä, että hän aina kuunteli mitä muut puhuivat. Sunnuntaina esimerkiksi ei häntä saanut pois salista, jonne rouva Homais oli kutsunut hänet hakemaan lapsia, jotka olivat nukahtaneet nojatuoleihin ja vetivät selällään ryppyyn huonekalujen liian väljät puuvillapäälliset.
Noissa apteekkarin iltakutsuissa ei käynyt paljoakaan väkeä, sillä hänen panetteluhalunsa ja poliittiset mielipiteensä olivat vieroittaneet talosta useita arvokkaita henkilöitä, toisen toisensa jälkeen. Tuomarin kirjuri ei kuitenkaan lyönyt niitä laimin. Heti kun hän kuuli ovikellon soivan, kiiruhti hän ottamaan vastaan rouva Bovarya, riisui hänen huivinsa ja pisti syrjään, apteekin myymäläpöydän alle, isot kalossit, joita Emma käytti kenkiensä päällä, milloin satoi lunta.
Ensiksi pelattiin hiukan kolmeakymmentäyhtä, sitten herra Homais pelasi écartéta Emman kanssa, ja Léon seisoi Emman takana antaen neuvoja. Hän nojasi käsillään Emman tuolin selkänojaan ja katseli kampaa, jonka hampaat upposivat Emman tukkaan. Joka kerran Emman heittäessä kortin, valahti hänen pukunsa alas oikealta olkapäältä. Hiusten ruskea varjo lankesi hänen selkäänsä, kalveten vähitellen ja häviten pimeään. Hänen pukunsa laskeutui molemmin puolin tuolille ja ulottui maahan saakka pöyheänä ja poimuisena. Kun Léon joskus huomasi astuvansa sen liepeelle kengällään, väistyi hän syrjään, aivan kuin olisi tallannut jonkun varpaille.
Kun korttipeli päättyi, pelasivat apteekkari ja lääkäri dominoa. Emma muutti paikkaa, nojasi pöytään ja alkoi selailla Illustrationia. Hän oli tuonut muotilehdet mukanaan. Léon istuutui hänen viereensä. He katselivat yhdessä kuvia ja odottelivat toisiaan lehteä käännettäessä. Emma pyysi usein häntä lausumaan runoja. Léon lausuili niitä venytellen ääntään ja värisytellen sitä huolellisesti aina, milloin tuli rakkaudesta puhe. Mutta dominolevyjen kalina kiusasi häntä. Herra Homais oli taitava dominossa, ja hän löi Charles'in komeasti kaksoiskuutosella. Kun kolmeensataan pisteeseen oli päästy, heittäytyivät pelaajat mukavasti nojalleen tulen ääreen ja nukahtivat pian. Tuli riutui tuhkaan, teekannu oli tyhjä, Léon luki yhä. Emma kuunteli kiertäen koneellisesti lampun varjostinta, jonka harsokankaalle oli maalattu vaunuissa ajavia Pierrot'ja ja nuorallatanssijattaria. Léon pysähtyi osoittaen kädellään nukahtanutta kuulijakuntaa. Sitten he juttelivat puoliääneen, ja keskustelu tuntui heistä suloisemmalta, kun ei kukaan sitä kuunnellut.
Näin syntyi heidän välilleen jonkinmoinen liitto, jatkuva kirjojen ja laulujen vaihto. Herra Bovary ei ollut mustasukkaisuuteen taipuvainen eikä ihmetellyt.
Charles sai syntymäpäiväkseen komean, frenologisen pääkallon, joka oli kaulaan saakka täynnä numeroita ja siniseksi maalattu. Se oli kirjurin huomaavaisuutta. Muutenkin hän osoitti alttiuttaan siinäkin määrin, että otti toimittaakseen asioita Rouenissa, ja kun erään kirjailijan romaani oli saattanut muotiin kaktukset, osti Léon niitä rouvalle ja toi ne sylissään perille Pääskysessä, vaikka ne pistelivät hänen sormiansa kovilla piikeillään.
Emma laitatti ikkunalleen telineen ruukkujensa jalustaksi. Kirjurilla oli myös oma riippuva puutarhansa. He näkivät toisensa hoidellessaan kukkia ikkunoissaan.
Kylässä oli vielä yksi ikkuna, jota käytettiin sitäkin useammin, sillä sunnuntaisin, aamusta aina yöhön saakka, ja joka iltapäivä, jos ilma oli kirkas, näkyivät ullakon luukusta herra Binet'n laihat piirteet, kun hän työskenteli sorvipenkkinsä ääressä, jonka yksitoikkoinen hyrinä kuului Kultaiseen Leijonaan saakka.
Eräänä iltana kotiin tullessaan Léon löysi huoneestaan sametista ja villakankaasta kudotun maton, johon oli ommeltu lehtiä vaalealle pohjalle. Hän kutsui sinne rouva Homais'n, herra Homais'n, Justinin, lapset, palvelijattaren, kertoipa asiasta isännälleenkin. Kaikki ihmiset halusivat nähdä tuon maton. Miksi lääkärin rouva antoi lahjoja kirjurille? Se tuntui omituiselta, ja ajateltiin, että rouva oli varmasti kirjurin »pikku ystävätär».
Léon itsekin sai ihmiset uskomaan sellaista: niin paljon hän alituisesti puhui rouvan viehättävyydestä ja henkevyydestä. Vihdoin Binet vastasikin hänelle karusti:
»Mitä se minua liikuttaa, koska en kerran kuulu hänen seurapiiriinsä!»
Léon kiusasi itseään miettimällä, niillä tavalla tunnustaisi Emmalle rakkautensa, ja epäröiden pelosta, ettei miellyttäisikään häntä, ja häpeästä, että näyttäisi arkalaiselta, hän oikein itki masennustaan ja kaipuutaan. Sitten hän teki tarmokkaita päätöksiä, kirjoitti kirjeitä, jotka heti repi, lykkäsi tunnustuksen määrättyihin hetkiin, jotka aina siirtyivät. Joskus hän lähti liikkeelle valmiina uskaltamaan kaiken, mutta tuo päättäväisyys haihtui hyvin pian, kun hän näki Emman; ja kun Charles sitten tuli paikalle ja pyysi häntä kiipeämään rattaille ja lähtemään kanssaan katsomaan jotakuta seudun sairasta, suostui hän heti, sanoi hyvästit rouvalle ja lähti. Olihan Charles Emman mies — eikö hän tuonut aina mieleen Emman?
Emma puolestaan ei ollenkaan kysellyt itseltään rakastiko hän Léonia. Rakkaus, uskoi hän, tulisi yht'äkkiä, jyristen ja salamoiden — taivaan ukkosena, joka lankeaa elämään myllertäen sen, tempaa mukaansa tahdon kuin lehden ja syöksee ihmisen kuiluun sieluineen, sydämineen. Hän ei tietänyt, että sade tekee asuntojen katoille lammikolta, jos kourut ovat tukossa, ja niin hän pysyi suojassa oman varmuutensa tasaisilla katoilla kunnes äkkiä näki halkeaman varustuksessaan.
5
Oli helmikuinen sunnuntai, iltapäivä ja lumisade.
He olivat kaikki, herra ja rouva Bovary, Homais ja herra Léon, lähteneet puolen peninkulman päässä Yonvillesta olevaan laaksoon, jonne perustettiin kehräämöä. Apteekkari oli ottanut mukaansa Napoléonin ja Athalien, jotta nämä saisivat hiukan ruumiinliikuntoa, ja Justin oli heidän mukanaan sateenvarjokantamus olallaan.
Mikään ei kuitenkaan ollut vähemmän näkemisen arvoinen kuin tämä nähtävyys. Iso, tyhjä rakennustontti, missä hiekan ja pikkukivien seassa oli muutamia jo ruostuneita koneiden pyöriä, ja kentän keskellä pitkä, nelikulmainen rakennus, jossa oli paljon pieniä ikkunoita. Sitä ei ollut rakennettu valmiiksi, ja katon vuoliaisten välitse näki taivaan. Kurkihirrestä, rakennuksen päädystä, riippui harvatähkäinen olkikupo, jonka kolmiväriset nauhat liehuivat tuulessa.
Homais puhui. Hän selitti seurueelle, kuinka tärkeäksi tämä laitos kerran tulisi, arvioi permantojen vahvuuden ja seinien paksuuden ja oli kovin pahoillaan, kun hänellä ei ollut mukanaan metrinauhaansa, sellaista kuin herra Binet'llä oli omia tarpeitaan varten.
Emma, joka kulki Homais'n käsivarteen nojaten, painautui hiukan hänen olkaansa vasten ja katseli kaukana auteressa säteilevää auringonkehrää, sen häikäisevää valkoisuutta, mutta kun hän käänsi päänsä, Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys.
Sillä aikaa kun Emma häntä näin katseli tuntien ärtymyksenäkin tuottavan jonkinmoista turmeltunutta nautintoa, läheni Léon askelen verran. Kylmyys, joka kalvensi hänen kasvonsa, näytti levittävän niille lempeämpää kaipuuta. Hiukan väljä paidankaulus jätti näkyviin ihon, korvalehti pisti esiin hiuskiharan alta, ja hänen suuret, siniset, pilviä katselevat silmänsä näyttivät Emmasta kirkkaammilta ja kauniimmilta kuin vuoristojärvet, joihin taivas kuvastuu.
»Voi, tuota onnetonta!» huudahti apteekkari äkkiä.
Hän juoksi poikansa luo, joka oli hypännyt kalkkikasaan saadakseen kenkänsä valkoisiksi. Napoleonia toruttiin aikalailla ja hän alkoi päästellä ulahduksia Justinin pyyhkiessä hänen kenkiään olkitukolla. Mutta tarvittiin veistä, ja Charles ojensi omansa.
»Kas», sanoi Emma itsekseen. »Hänellä on veitsi taskussaan kuin talonpojilla.»
Maa alkoi käydä huurteiseksi, ja niin palattiin Yonvilleen.
Illalla rouva Bovary ei lähtenytkään naapuriin, ja kun Charles oli mennyt ja Emma oli yksin, alkoi hän uudelleen tehdä vertailuja melkein välittömän aistimuksen tarkkuudella ja nyt pitemmän välimatkan päästä. Katsellen vuoteestaan kirkkaana palavaa tulta hän näki vielä, samoin kuin taannoin ulkona, Léonin seisomassa edessään toisessa kädessään ruokokeppi ja toisella taluttaen Athalieta, joka rauhallisesti imeskeli jäänpalasta. Léon oli Emmasta hurmaava, hän ei päässyt irti näystään, hän muisteli miehen muita asentoja toisina päivinä, hänen puheitaan, hänen äänensä sointia, koko hänen olemustaan, ja hän toisteli suipistaen huuliaan kuin suudelmaan:
»Niin, hurmaava, hurmaava! Rakastaako hän?» kysyi hän itsekseen. »Ketä sitten?... Minua tietysti!»
Hänen eteensä levittäytyivät heti kaikki todisteet, hänen sydämensä sävähti. Tuli heitti uunista kattoon iloisesti väräjävän heijastuksen. Hän kääntyi selälleen käsivarsiaan ojennellen.
Sitten alkoi ikuinen valittelu: »Voi jos taivas olisi niin tahtonut! Miksi ei ole niin käynyt? Mikä sitä estäisi?»
Kun Charles palasi keskiyöllä, oli Emma heräävinään, ja kun mies liikuskeli riisuutuessaan, valitti Emma päänsärkyä, ja kysyi sitten välinpitämättömästi, mitä kutsuissa oli tapahtunut.
»Herra Léon», kertoi Charles, »lähti aikaisin pois».
Emma ei voinut olla hymyilemättä, ja hän nukkui sielussa uusi viehtymys.
Seuraavana päivänä, illan pimetessä, tuli hänen luokseen herra Lheureux, muotitavarain kauppias. Tämä kauppias oli perin taitava mies.
Hän oli syntyperältään gascognelainen, mutta normandialaiseksi muuttunut, ja etelän puheliaisuus liittyi hänessä pohjoisrannikkolaisen oveluuteen. Hänen lihavat, pehmeät ja parrattomat kasvonsa oli kuin voideltu miedolla lakeerinesteellä, ja hänen valkoinen tukkansa terästi vielä hänen pienten, mustien silmiensä karua kiiltoa. Ei tiedetty, mikä hän ennen oli ollut. Kulkukauppias, sanoivat toiset, pankkiiri Routot'ssa toisten tietämän mukaan. Se ainakin oli varmaa, että hän suoritti päässään laskuja, jotka peloittivat itse Binettäkin. Hän oli kohtelias aina matelevaisuuteen saakka ja seisoi aina lanteet kumarassa kuin mies, joka tervehtii tai kutsuu.
Jätettyhän ovelle harsolla verhotun hattunsa asetti hän pöydälle vihreän pahvirasian ja alkoi monin anteeksipyynnöin valitella rouvalle, että hänen oli tähän saakka ollut pakko olla vailla hänen luottamustaan. Sellainen myymäläpahainen kuin hänellä oli ei tietenkään ollut omiaan vetämään puoleensa hienoa naista; hän korosti viimeisiä sanoja. Rouvan tarvitsi kuitenkin vain käskeä, ja hän otti hankkiakseen kaiken, mitä rouva tahtoisi, ompelutarvikkeita ja liinavaatteitakin, kutomatuotteita ja uutuuksia, sillä hän kävi kaupungissa säännöllisesti neljästi kuussa. Hänellä oli suhteita kaikkiin parhaisiin liikkeisiin. Hänestä voi puhua Kolmessa Veljeksessä, Kultaisessa Parrassa ja Suuressa Metsäläisessä, kaikki tunsivat hänet kuin omat taskunsa. Tänään hän siis tuli näyttämään rouvalle ohimennen eräitä tavaroita, jotka hän aivan sattumalta oli saanut hankituksi hyvin huokealla. Ja hän kaivoi laatikostaan puolen tusinaa kirjailtuja kauluksia.
Rouva Bovary tarkasteli niitä.
»En tarvitse mitään», sanoi hän.
Silloin herra Lheureux otti hyvin näppärästi esille kolme algerialaista vyötä, useita kääröjä englantilaisia silmäneuloja, parin olkitohveleita ja lopuksi neljä kookospähkinöistä tehtyä munakuppia, joihin rangaistusvangit olivat kaiverrelleet leikkauksia. Sitten hän molemmat kädet pöydällä, kaula ojossa, vartalo kumarassa, suu auki, seuraili Emman katsetta, joka epävarmana siirtyi esineestä toiseen. Silloin tällöin, ikäänkuin tomua pyyhkiäkseen, hän sipaisi kynnellään vöitten silkkiä, jotka oli levitetty koko pituuteensa, ja ne suhahtivat kevyesti, ja lankojen kultaiset kierteet kiilsivät hämärän vihertävässä valossa kuin pienet tähdet.
»Paljonko ne maksavat?»
»Ei juuri mitään», vastasi kauppias, »ei juuri mitään. Mutta eihän sillä ole kiirettä. Maksakaa milloin haluatte! Eihän tässä juutalaisia olla.»
Emma mietti hetkisen ja kiitti vihdoin herra Lheureux'tä, joka vastasi hätäytymättä:
»No niin, sovitaan myöhemmin! Naisten kanssa minä olen aina tullut toimeen, paitsi ehkä en omani.»
Emma hymyili.
»Tahdoin vain sanoa», jatkoi kauppias hyvänsävyisesti pilansa jälkeen, »etten suinkaan pelkää menettäväni rahoja... Antaisin teille rahaakin, jos olisi tarvis.»
Emma heilautti kättään yllättyneenä.
»Niin», jatkoi hän innokkaasti ja matalalla äänellä. »Minun ei tarvitsisi mennä kaukaa hakemaan rahaa teille. Luottakaa siihen.»
Ja hän alkoi kysellä, kuinka voi ukko Tellier, Ranskalaisen Kahvilan isäntä, jota herra Bovary silloin hoiti.
»Mikä hänellä oikein on, tuoda ukko Tellier'llä? Hän yskii, niin että koko talo tärisee, ja pelkäänpä pahoin, että hän tarvitsee pian honkaisen takin pikemmin kuin villaisen paidan. Hän on pitänyt melko hauskaa nuorena. Tuollaiset ihmiset elävät miten sattuu! Hän on aivan viinan myrkyttämä! Mutta on kuitenkin ikävää nähdä tuttavan riutuvan loppuun.»
Ja laatikkoaan sulkiessaan hän jatkoi puhettaan lääkärin potilaista.
»Sää kai on syynä noihin tauteihin», sanoi hän katsellen ikkunoita miettivän näköisenä. »Minäkään en tunne olevani oikein nahoissani. Minunkin täytynee jonakin päivänä tulla kysymään neuvoa herralta selänpakotuksen takia. Näkemiin nyt, rouva Bovary. Olen aina käytettävissänne. Nöyrin palvelijanne.»
Ja hän sulki hiljaa oven.
Emma antoi tarjota päivällisen huoneessaan, uunin ääressä, tarjottimelta. Hän söi kauan, ja kaikki maistui hänestä hyvältä.
»Olinpa sentään viisas», sanoi hän ajatellessaan vöitä.
Hän kuuli askelia käytävästä. Tulija oli Léon. Hän nousi ja otti päärmäämättömien pölyriepujen kasasta lipastolta ylimmäisen. Hän näytti olevan ankarassa puuhassa Léonin saapuessa.
Keskustelu oli väkinäistä, sillä rouva Bovary katkaisi sen joka hetki, ja Léonkin näytti olevan aivan hämillään. Hän istui matalalla tuolilla uunin ääressä ja pyöritteli sormissaan norsunluista koteloa. Emma pisteli neulallaan, taikka silitteli silloin tällöin kynnellään vaatteen ommelta. Hän ei puhellut. Léon oli vaiti hänen äänettömyytensä lumoissa, samoin kuin hän olisi ollut hänen puheensakin vaikutuksesta.
»Poika parka», ajatteli Emma.
»Mikä minussa ei miellytä häntä?» ihmetteli Léon itsekseen.
Vihdoin hän kuitenkin rohkaistui sanomaan, että hän lähtee lähipäivinä. Roueniin erään toimistonsa asian vuoksi.
»Teidän nuottitilauksenne on päättynyt. Uudistanko sen?»
»Ei», vastasi Emma.
»Miksi ei?»
»Koska...»
Hän puri huultaan ja veti neulallaan hitaasti esiin pitkän harmaan säikeen.
Tuo työ kiusasi Léonia. Emman sormenpäät näyttivät halkeilevan siitä. Hänen mieleensä juolahti kohtelias lause, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä.
»Jätättekö sen siis?» kysyi hän taas.
»Minkä?» kysyi Emma vilkkaasti. »Soitonko? Niin, herra Jumala! Eikö minun pidä hoitaa taloutta, vaalia miestäni, tehdä tuhansia askareita, suorittaa lukuisia velvollisuuksia, jotka ovat tärkeämpiä?»
Emma katseli kelloa. Charles oli myöhästynyt. Silloin hän heittäytyi huolestuneeksi, toistikin pari, kolme kertaa:
»Hän on niin hyvä!»
Kirjuri piti paljon herra Bovarysta. Mutta tuo rouvan hellyys miestään kohtaan vaikutti häneen epämiellyttävästi. Hän yhtyi kuitenkin kehumaan herra Bovarya sanoen kaikkien muidenkin kiittävän häntä, apteekkarin etenkin.
»Niin, hän on kunnon mies!» toisti Emma.
»Varmasti», vahvisti kirjuri.
Ja hän alkoi puhua rouva Homais'sta, jonka perin huolimaton pukeutuminen antoi tavallisesti heille molemmille naurun aihetta.
»Mitä se tekee?» keskeytti Emma. »Hyvä perheenäiti ei välitä puvustaan.»
Sitten hän jäi taas äänettömäksi.
Samanlaista oli seuraavinakin päivinä. Hänen puheensa, hänen käytöksensä, kaikki muuttui. Hänen huomattiin rupeavan huolehtimaan taloudestaan, käyvän kirkossa säännöllisesti ja kohtelevan palvelijatartaan ankarammin.
Hän otti Berthen kotiin imettäjältä. Félicité toi lapsen nähtäväksi, kun vieraita tuli, ja rouva Bovary riisui sen, että kaikki saisivat nähdä sen ruumiinrakenteen. Hän selitti jumaloivansa lapsia. Siinä oli hänen lohdutuksensa, hänen ilonsa, hänen hulluutensa, ja hän liitti hyväilyihinsä lyyrillisiä purkauksia, jotka muille paitsi yonvilleläisille olisivat palauttaneet mieleen Pariisin Notre-Damen Sachetten.
Kun Charles palasi sairaskäynneiltään, tapasi hän lieden luona tohvelinsa valmiiksi lämmitettyinä. Hänen takkinsa vuori ei enää ollut milloinkaan rikki eivätkä hänen paitansa napittomia, vieläpä hän sai ilokseen katsella, kuinka kaikki yömyssyt kaapissa oli järjestetty yhtä korkeihin kasoihin. Emma ei enää, niinkuin ennen, vastustellut kävelyä puutarhassa. Hän suostui kaikkeen, mitä mies ehdotti, vaikka hän ei arvannutkaan etukäteen hänen tahtoaan. Kun Léon näki Charlesin istumassa lieden ääressä päivällisen jälkeen kädet sylissään, jalat lieden ristikolla, posket punaisina ruoan sulamisesta, silmät kosteina onnesta, ja leikkimässä lapsen kanssa, joka ryömi matolla, ja kun hän totesi tuon hoikan naisen suutelevan miestään otsalle tuolin selkänojan yli, ajatteli hän:
»Mitä hullutusta! Kuinka voisin saada hänet omakseni?»
Emma näytti hänestä nyt niin siveelliseltä ja luoksepääsemättömältä, että heikoinkin toive päästä lähelle häntä hävisi.
Mutta luovuttuaan hänestä täten Léon asetti hänet ihan erikoiseen asemaan. Emmasta erkanivat hänen mielessään kaikki lihalliset ominaisuudet, joihin nähden siis ei ollut mitään saavutettavissa, ja hän kohosi Léonin sydämessä yhä korkeammalle liidellen lopulta jumalolentona pois. Siitä syntyi tuollainen puhdas tunne, joka ei haittaa elämän toimintoja, jota vaalitaan, koska se on harvinainen, ja jonka menettäminen surettaisi enemmän kuin täydellinen omistaminen ilahduttaisi.
Emma laihtui, hänen poskensa kalpenivat, kasvot kapenivat. Hän käveli nyttemmin aina keveästi ja hiljaa kuin lintu ja näytti — mustine hiuksineen, suurine silmineen, suorine nenineen — liitelevän olemassaolon halki tuskin koskettaen siihen ja kantavan otsallaan jonkin ylevän, ennaltamäärätyn kohtalon leimaa. Hän oli niin surullinen ja rauhallinen, samalla kertaa niin suloinen ja niin hillitty, että hänen läheisyydessään tunsi olevansa jäätävän taian ilmapiirissä, niinkuin kirkossa värisee tuntiessaan kukkien tuoksun sekautuvan marmorin kylmyyteen. Toisetkaan eivät päässeet tuosta loihdusta. Apteekkari sanoi:
»Hän on nainen, joka voisi päästä pitkälle. Hän olisi hyvin paikallaan aliprefektinkin talossa.»
Kaupunkilaiset ihailivat hänen säästäväisyyttään, potilaat hänen kohteliaisuuttaan, köyhät hänen armeliaisuuttaan.
Mutta hän itse oli täynnä pyyteitä, kiukkua, vihaa. Suorapoimuisen puvun alla piili kuohuva sydän, jonka tuskista kainot huulet eivät kertoneet. Hän oli rakastunut Léoniin ja haki yksinäisyyttä voidakseen paremmin nauttia hänen ajattelemisestaan. Hänen näkemisensä häiritsi haaveiden tuottamaa nautintoa. Emma säpsähteli kuullessaan hänen askelensa. Mutta hänen tullessaan näkyviin lieveni liikutus, ja hänelle ei jäänyt muuta kuin ääretön ihmetys, joka päättyi surumielisyyteen.
Léon ei tietänyt lähtiessään epätoivoisena hänen luotaan, että Emma nousi paikaltaan nähdäkseen hänen kulkevan kadulla. Emma oli huolissaan Léonin toimista, tutki hänen kasvojaan, keitti kokoon tarinoita saadakseen tekosyyn käydä hänen huoneessaan. Apteekkarin vaimo oli hänestä hyvin onnellinen, kun sai nukkua saman katon alla, ja hänen ajatuksensa kiitivät aina tuohon taloon, niinkuin Kultaisen Leijonan kyyhkyset, jotka lensivät sinne kastelemaan räystäskourussa punaisia jalkojaan ja valkoisia siipiään. Mutta mitä tietoisemmaksi Emma tuli rakkaudestaan, sitä tuimemmin hän torjui sen, ettei se näkyisi ja että se vähenisi. Hän olisi tahtonut, että Léon olisi aavistanut sen olemassaolon, ja hän kuvitteli sattumia, tapaturmia, jotka olisivat helpottaneet sen ilmitulemista. Häntä pidätti epäilemättä laiskuus tai kauhu ja myöskin kainous. Hän ajatteli, että oli jo työntänyt toisen liian kauas, että otollinen aika oli ohi ja kaikki mennyttä. Entä sitten ylpeys ja ilo, kun sai sanoa: »Minä olen puhdas», ja katsella itseään peilistä alistuvissa asennoissa — olihan se pieni lohtu uhrauksesta, jonka hän luuli tekevänsä.
Mutta sitten lihan halu, rahan himo ja intohimon haikeus sekaantuivat kaikki samaksi kärsimykseksi, ja sen sijaan että olisi kääntänyt ajatuksensa pois siitä, hän upposi siihen yhä enemmän, liehtoi tuskaansa ja haki sille kaikkialta virikkeitä Hän kiukustui huonosti valmistetusta ruokalajista taikka raollaan olevasta ovesta, itki sametteja, joita hänellä ei ollut, onnea, joka häneltä puuttui, liian korkeita unelmiaan ja liian ahdasta taloaan.
Erikoisesti häntä kuohutti se, ettei Charles'illa näyttänyt olevan minkäänlaista käsitystä hänen kitumisestaan. Charles oli varma siitä, että teki vaimonsa onnelliseksi, ja tuo varmuus tuntui Emmasta tylsältä loukkaukselta ja kiittämättömyydeltä. Kenenkä vuoksi hän, Emma, nyt pysyi järkevänä? Eikö juuri Charles ollut kaiken autuuden esteenä, kaiken kurjuuden syy ja kuin terävä piikki siinä monimutkaisessa aitauksessa, joka sulki hänet sisäänsä joka puolelta?
Hän kohdisti siis mieheensä kaiken sen moninaisen vihan, joka johtui hänen murheistaan, ja pieninkin ponnistus vähentää sitä, lisäsi sitä vain lisäämistään, koska se tuotti turhaa tuskaa ja yhdessä muiden epätoivon syiden rinnalla loitonsi häntä vain yhä enemmän. Miehen lempeyskin kasvatti hänen kapinallisuuttaan. Kodin keskinkertainen taso sai hänet haaveilemaan ylellisyydestä, aviollinen hellyys aviorikoksesta. Hän olisi tahtonut Charlesin pieksävän häntä, että olisi voinut oikeudenmukaisemmin halveksia häntä, kostaa hänelle. Hän ihmetteli joskus itsekin julmia päähänpistojaan; ja hymyilemistä piti jatkaa, kuulla toistettavan, että hän oli onnellinen, olla olevinaan onnellinen, antaa uskoa, että oli.
Hän inhosi kuitenkin tällaista teeskentelyä. Hän joutui joskus kiusaukseen paeta Léonin kanssa jonnekin, hyvin kauas, kokeilemaan uutta elämää, mutta silloin aukeni hänen sielussaan heti hämärä rotko, täynnä pimeyttä.
»Sitäpaitsi hän ei enää rakastakaan minua», ajatteli hän. »Mitä minusta tulee? Mitä apua voin odottaa? Mitä lohdutusta, mitä lievitystä?»
Hän jäi murtuneena läähättämään, liikkumattomaksi, nyyhkyttämään matalalla äänellä kyynelten virratessa.
»Miksi ette kerro tästä herralle?» kysyi palvelijatar tullessaan huoneeseen tällaisen kohtauksen aikana.
»Hermoista se vain johtuu», vastasi Emma. »Älä puhu hänelle mitään, tuottaisit hänelle vain huolta.»
»Niin», jutteli Félicité, »te olette ihan kuin ukko Guérinin tytär, tuon Pollet'n kalastajan, jonka tunsin Dieppessä, ennenkuin tulin teille. Hän oli niin surullinen, niin surullinen, että kun näki hänen seisovan talon ovella, tuntui siltä, kuin siihen olisi levitetty hautajaisliina. Hänen tautinsa näytti olevan jonkinmoista sumua, jota oli hänen päässään, eivätkä lääkärit eikä kirkkoherra voineet sille kerrassaan mitään. Kun se ahdisti häntä oikein kovasti, meni hän yksin meren rannalle, niin että tullipäällysmies, joka kierteli vartiovuorollaan, tapasi usein hänet pitkällään, vatsallaan makaamassa ja itkemässä hiekalla. Kerrotaan, että kun hän sitten meni naimisiin, niin tauti hävisi.»
»Mutta minulle», selitti Emma, »se onkin tullut vasta avioliiton jälkeen».
6
Eräänä iltana, kun ikkuna oli auki ja kun hän sen ääressä istuen oli katsellut Lestiboudois'ta, suntiota, joka leikkasi pensasaitoja, kuuli hän yht'äkkiä kirkonkellojen soittavan angelusta.
Oli huhtikuun alku, jolloin esikot puhkeavat, leppoisa tuuli pyöriskelee kynnetyillä saroilla ja puutarhat näyttävät koristautuvan kesän juhlia varten kuin naiset. Huvimajan säleikköjen välitse ja kaikkialta ympäristöstä näki joen piirtelevän niitylle oikullisia koukeroltaan. Illan usva liiteli vielä lehdettömien poppelien runkojen välissä pehmentäen niiden ääriviivat sinipunerviksi, kalpeammiksi ja kuultavammiksi kuin oksille pysähtynyt hämyinen harso. Kaukana kulki karja. Ei kuulunut kavioiden ääntä eikä ammuntaa, ja kello, joka yhä soi, jatkoi korkealla ilmassa rauhallista valitustaan.
Tuota kertautuvaa helinää kuunnellessa eksyivät nuoren naisen ajatukset vanhoihin, luostarikoulun ja nuoruuden aikaisiin muistoihin. Hän muisti isot kynttilänjalat, korkeammat kuin kukilla täytetyt maljakot alttarilla, ja pylväskoristeiset rippileipäsäiliöt. Hän olisi tahtonut, niinkuin ennen, olla vielä mukana pitkässä valkohuntuisten tyttöjen rivissä, josta siellä täällä erottuivat mustina pisteinä nunnien jäykät päähineet heidän ollessaan polvillaan rukousjakkaroillaan. Kun hän sunnuntaisin messussa kohotti päätään, näki hän pyhän neitsyen lempeitten kasvojen kohoavan pyhänsavun sinertävien kiemuroiden keskeltä. Silloin valtasi hänet heltymys. Hän tunsi olevansa hervoton ja hylätty kuin myrskyssä pyörivä linnun untuva, ja tiedottomasti hän lähti kirkkoa kohti valmiina mihin hartaudenharjoitukseen hyvänsä, kun se vain täyttäisi kokonaan hänen sielunsa ja koko olemassaolo katoaisi siihen.
Hän tapasi kirkkotorilla Lestiboudois'n, joka oli palaamassa kotiinsa, sillä suntio piti parempana soittaa angeluksen milloin vain hänelle sopi, ettei se häiritsisi hänen muita puuhiaan Soitto hätisti pikkupojat kuulusteltaviksi katkismuksen taidossa.
Nyt jo olivat muutamat paikalle saapuneet pelaamassa nappikuoppaa hautausmaan kivillä. Toiset taas istuivat kahareisin muurilla ja heiluttivat jalkojaan taitellen puukengillään pitkiä nokkosia, joita oli kasvanut aidan ja viimeisten hautojen väliin. Se oli ainoa vihreä paikka hautausmaalla. Kaikki muu oli vain kivikkoa, jota aina peitti hieno tomu, suntion luudasta välittämättä.
Huopakenkäiset lapset juoksentelivat siinä kuin heitä varten laitetulla permannolla, ja heidän äänensä kaiku kuului kellojen kuminan halki. Se heikkeni ison köyden heilunnan mukaan, jonka toinen pää ulottui kellotornin huipulta lojumaan maahan. Pääskyset lentelivät sinne tänne päästellen heikkoja kirkaisuja, leikkasivat ilmaa terävässä lennossaan ja palasivat nopeasti keltaisiin pesiinsä räystään tiilien alle. Kirkon perällä paloi lamppu — jonkinlainen öljytty sydän riippuvassa lasikuvussa. Sen valo näytti kaukaa valkoiselta, öljyn pinnalla värisevältä täplältä. Pitkä auringonsäde lävisti kirkkolaivan ja sai kuorit ja nurkat näyttämään vieläkin pimeämmiltä.
»Missä kirkkoherra on?» kysyi rouva Bovary pikkupojalta, joka huvitteli kääntelemällä portin salpaa sen liian avarassa reiässä.
»Tulee kohta», vastasi poika.
Ja pappilan ovi narahti todella, apotti Bournisien tuli ulos, ja lapset pakenivat sikin sokin kirkkoon.
»Ne vekkulit», virkkoi kirkkoherra, »aina samanlaisia».
Ja ottaen maasta rääsyisen katkismuksen, jota oli tullut potkaisseeksi jalallaan, lisäsi hän:
»Ne eivät kunnioita mitään.»
Mutta heti kun hän huomasi rouva Bovaryn, sanoi hän:
»Suokaa anteeksi; en huomannut teitä.»
Hän työnsi katkismuksen taskuunsa ja pysähtyi heilutellen yhä kahden sormensa välissä sakariston isoa avainta.
Laskeva aurinko paistoi suoraan hänen kasvoilleen, vaalensi hänen pappisviittansa mustan kankaan, joka kiilsi kyynärpäistä ja oli kulunut taipeiden kohdalta. Rasva- ja nuuskatäplät seurasivat hänen leveällä rinnallaan pienten nappien riviä ja tulivat yhä lukuisammiksi lähtiessään leviämään pitkin hänen kaulustaan, jolla hänen punaisten kasvojensa runsaat poimut lepäsivät. Kasvot taas olivat täynnä keltaisia täpliä, jotka hävisivät hänen harmahtavan partansa karkeihin karvoihin. Hän oli juuri syönyt päivällistä ja puuskutti äänekkäästi.
»Kuinka voitte?» lisäsi hän.
»Huonosti», vastasi Emma, »kärsin».
»No, niin minäkin», vastasi kirkonmies. »Nämä ensimmäiset kuumat päivät, näettekös, pehmentävät ihmistä aikalailla. No niin, minkäs sille voi! Olemme luodut kärsimään, kuten pyhä Paavali sanoo. Mutta mitä herra Bovary siitä arvelee?»
»Hänkö», virkkoi Emma ylenkatseellisesti.
»Mitä!» virkkoi ukko hämmästyneenä. »Eikö hän ole määrännyt teille mitään?»
»Voi», virkkoi Emma, »en minä maisia lääkkeitä kaipaa!»
Mutta kirkkoherra silmäsi aina silloin tällöin kirkkoon päin, missä kaikki pojat polvillaan tyrkkivät toisiaan kylkiin ja kaatuilivat riviin kuin kortit.
»Tahtoisin tietää...», yritti Emma.
»Kuulepas, kuulepas, Riboudet!» huusi kirkonmies kiukkuisella äänellä. »Pitääkö tästä tulla lämmittämään korvallisiasi, mokomakin veijari!»
Hän jatkoi kääntyen Emmaan päin:
»Se on Boudet'n kirvesmiehen poika. Hänen vanhempansa ovat varoissaan ja antavat hänen tehdä mitä tahtoo. Hän oppisi kuitenkin nopeasti, jos tahtoisi, sillä hän on aika älykäs. Minä sanon häntä joskus piloillani Riboudet'ksi (sen mäen mukaan, jota kuljetaan Marommeen mentäessä). Eikö se ole lystikästä: mon Riboudet, Mont-Riboudet! Tässä eräänä päivänä mainitsin tämän sanaleikin herra piispalle, joka nauroi sille... hän suvaitsi nauraa sille. — Mutta, rouva Bovary, kuinka miehenne voi?»
Emma ei näyttänyt kuulevan. Kirkkoherra jatkoi:
»Kai aina vain paljon työtä? Sillä hän ja minä olemme varmasti ne kaksi ihmistä koko tässä pitäjässä, joilla on eniten tehtävää. Mutta hän», lisäsi ukko paksusti nauraen, »on ruumiin, minä sielun lääkäri».
Emma katsoi kirkkoherraan rukoilevin silmin.
»Niin», sanoi hän, »te lievitätte kaikkien tuskat».
»Oh, älkää puhuko minulle sellaista, rouva Bovary! Juuri tänä aamuna minun piti mennä Bas-Diauvilleen katsomaan lehmää, jolla oli pöhö. Ne luulivat sitä taiotuksi. Voi noita kaikkia lehmiä, en ymmärrä... Mutta kuulkaapa, Longuemarre ja Boudet, senkin parikorvat, ettekö jo lopeta!»
Ja yhdellä hyppäyksellä hän oli kirkossa.
Poikaset tunkeilivat ison alttarin ääressä, kiipeilivät lukkarin jakkaralle, avasivat messukirjan, ja toiset uskalsivat hiipiä aina rippituoliin saakka. Mutta kirkkoherra päästi äkkiä korvapuusteja oikein rankkasateena heidän parveensa. Tarttuen heitä takin kauluksesta nosti hän pojat maasta ja painoi heidät polvilleen kuorin kivilattialle, äkäisesti, ihan kuin olisi tahtonut juurruttaa heidät paikoilleen.
»Niinpä niin», sanoi hän palattuaan Emman luo ja leväyttäen auki ison, kirjavan nenäliinansa, jonka yhden kulman hän pisti hampaidensa väliin, »maatyöläiset ovat hyvin surkuteltavia».
»Ovat muutkin», vastasi Emma.
»Tietysti. Kaupunkilaistyöläiset esimerkiksi.»
»En minä heitä tarkoita...»
»Suokaa anteeksi! Olen tuntenut heidän keskuudessaan, vakuutan teille, poloisia perheenäitejä, hyveellisiä naisia, oikeita pyhimyksiä, joilla ei ole ollut leipääkään.»
»Mutta ne», jatkoi Emma, ja hänen suupielensä värähtelivät hänen puhuessaan, »mutta ne, herra apotti, joilla on leipää ja joilla ei ole...»
»Tulta talvella», liitti pappi.
»Mitä siitä?»
»Mitäkö siitä? Minusta tuntuu, että kun on lämmintä ja kylliksi ruokaa... sillä katsokaas...»
»Herra Jumala! Herra Jumala!» huokaili Emma.
»Onko teidän paha olla?» virkkoi pappi lähestyen askelen huolestuneen näköisenä. »Se johtuu kai ruoansulatuksesta. Teidän on mentävä kotiin, rouva Bovary, juotava hiukan teetä. Se vahvistaa, taikka hiukan kylmää vettä, raakasokeria seassa.»
»Miksi?»
Ja Emma oli sen näköinen kuin äkkiä unesta herännyt.
»Pelästyin kun sivelitte kädellä otsaanne. Tuulin että teitä pyörrytti.»
Sitten aivan kuin äkkiä muistaen:
»Mutta taisitte kysyä minulta jotakin? Mitä se olikaan? En muista enää.»
»Minäkö? En, en minä mitään», virkkoi Emma
Ja hänen harhailevat silmänsä kääntyivät hitaasti pappispukuisen vanhukseen. He katselivat toisiaan, vastatusten, puhumatta.
»Siispä, rouva Bovary», sanoi pappi vihdoin, »suokaa anteeksi, mutta virka ennen kaikkea, tiedättehän. Minun täytyy hoitaa vekkulini. Kohta tulee ripillepääsyn aika. Pelkään, että meille tulee kiire. Siksipä minä helatorstaista asti kuulustelenkin heitä ylimääräisesti, tunnin joka keskiviikko. Nuo lapsiparat! Heitä ei saata liian aikaisin johtaa Jumalan tielle, ja niinhän Hän itsekin on kehoittanut meitä jumalaisen poikansa suulla... Hyvää vointia, rouva. Terveiseni herra miehellenne.»
Hän astui kirkkoon notkistaen polviaan jo kynnyksellä.
Emma näki hänen katoavan kahden penkkirivin väliin, raskain askelin, pää hiukan kumartuneena olkapäälle ja kupeilla riippuvat kädet hiukan levällään.
Sitten Emma kääntyi ympäri valkoisena kuin kuvapatsas jalustallaan ja lähti kotia kohti. Mutta kirkkoherran kumea ja poikien kirkkaat äänet kantoivat yhä hänen korviinsa:
»Oletko kristitty?»
»Kyllä. Olen kristitty.»
»Mikä kristitty on?»
»Se, joka kastettuna... kas... kastettuna.»
Hän nousi kotinsa porraskäytävää pitäen kaiteesta kiinni ja saavuttuaan huoneeseensa vajosi nojatuoliin.
Harmahtava valo ikkunaruuduissa väheni hiljalleen, ikäänkuin väristen. Huonekalut näyttivät paikoillaan seisoen muuttuvan yhä liikkumattomammiksi ja haihtuvan varjoon kuin synkkään valtamereen. Liedessä oli valkea sammunut, seinäkello tikitti yhä, ja Emman valtasi epämääräinen hämmästys, kun kaikki oli niin rauhallista juuri silloin kun hän itse oli kuohumistilassa. Mutta ikkunan ja työpöydän välillä tepasteli pikku Berthe, horjahdellen kudotuissa tossuissaan, ja koetti pyrkiä äitinsä luo tarttuakseen takaapäin hänen esiliinansa nauhoihin.
»Anna minun olla!» sanoi äiti työntäen hänet pois kädellään.
Pikkuinen palasi pian jälleen yhä lähemmäksi hänen syliään ja nojaten käsivarrellaan hänen polviinsa kohotti häntä kohti suuret, siniset silmänsä. Huulten välistä vuoti valkoista sylkeä silkkiselle esiliinalle.
»Anna minun olla!» toisti nuori äiti aivan kiihdyksissään.
Hänen kasvonsa herättivät pelkoa lapsessa, ja tämä rupesi itkemään.
»No, anna minun olla», virkkoi Emma taas työntäen hänet luotaan kyynärpäällään.
Berthe kaatui lipaston eteen, kuparista helaa vasten, johon viilsi poskensa niin, että siitä alkoi tihkua verta. Rouva Bovary syöksyi paikaltaan nostamaan lasta, katkaisi soittokellon nuoran, huusi palvelijatarta kaikin voimin ja alkoi jo ankarasti moittia itseään, kun Charles tuli. Oli päivällisen aika, ja mies oli palannut kotiin.
»Katso toki, rakas ystävä», sanoi Emma hiljaisella äänellä. »Lapsi on loukannut itsensä leikkiessään permannolla.»
Charles rauhoitti häntä. Haava ei ollut paha, ja hän meni hakemaan laastaria.
Rouva Bovary ei mennyt ruokasaliin, hän tahtoi jäädä yksinään hoitamaan lastaan. Siinä lapsen nukkumista katsellessa hävisi levottomuus vähitellen, ja hänestä tuntui, että hän oli perin hupsu ja perin hyvä, kun oli äsken huolestunut tuollaisista pikku asioista. Berthe ei enää nyyhkyttänytkään. Peite kohoili nyt hiljaa hänen hengittäessään. Isoja kyyneliä oli pysähtynyt hänen puoleksi sulkeutuneiden luomiensa kulmiin, ja silmäripsien välistä näkyivät vaaleat, kiinni painuneet silmät. Hänen poskeensa liimattu laastarinpala veti ihoa hiukan vinoon alaspäin.
»Kummallista», mietti Emma, »kuinka ruma tuo lapsi on».
Kun Charles yhdeltätoista illalla palasi apteekista, jonne hän oli päivällisen jälkeen mennyt viemään takaisin laastarin jäännöstä, tapasi hän vaimonsa seisomassa kehdon ääressä.
»Sanoinhan jo sinulle, ettei se ole mitään», virkkoi hän suudellen Emmaa otsalle. »Älä kiusaa itseäsi, rakkaani, tulet sairaaksi.»
Hän oli viipynyt kauan apteekkarin luona. Vaikka hän ei siellä ollutkaan osoittanut erikoista liikutusta, oli herra Homais kuitenkin koettanut rohkaista häntä. Oli puhuttu lapsia uhkaavista erilaisista vaaroista ja palvelijoiden hutiloimisesta. Rouva Homais tiesi siitä paljon, sillä hänellä oli rinnassaan vieläkin arvet siitä, kun keittäjätär kerran oli hänen lapsena ollessaan pudottanut kauhallisen tulisia hiiliä hänen päälleen. Senpä vuoksi nämä kunnon vanhemmat käyttivätkin joukoittain varokeinoja. Veitsiä ei pidetty milloinkaan teroitettuina eikä permantoja vahattu. Ikkunoissa oli rautaiset ristikot ja reunuksissa vahvat suojukset. Nuoret Homais't eivät voineet liikahtaakaan ilman että joku oli heitä valvomassa. Jos he hiukankin vilustuivat, kaatoi isä heihin yskänlääkkeitä, ja nelivuotiaiksi asti heidän piti käyttää paksua myssyä. Tuo kaikki oli, totta kyllä, rouva Homais'n hulluttelua. Hänen puolisonsa oli siitä pahoillaankin peläten, että älyelimet kärsivät moisesta käärimisestä, tulipa hän sanoneeksikin:
»Aiotko tehdä heistä karaibeja tai botokudeja?»
Charles oli kuitenkin monta kertaa yrittänyt kääntää keskustelun toisaalle.
»Minulla olisi puhuttavaa teille», oli hän kuiskannut kirjurin korvaan, joka käveli hänen edellään portaissa.
»Mahtaako hän epäillä jotakin?» tuumi tämä. Hänen sydämensä tykytti, ja hän arvaili, mitä Bovary aikoisi sanoa.
Vihdoin Charles, kun ovi oli suljettu, pyysi Léonia ottamaan Rouenissa selville, kuinka paljon komea dagerrotypia maksaisi. Hän aikoi tunteikkaasti yllättää vaimonsa, osoittaa hänelle hienoa huomaavaisuutta valokuvauttamalla itsensä mustassa puvussa. Mutta hän tahtoi etukäteen tietää, kuinka paljon se maksaisi, ja tehtävän ei pitäisi olla vaivaksi herra Léonille, koska hän melkein joka viikko kävi kaupungissa.
Mitä varten? Homais epäili, että nuoren miehen käyntien takana piili jokin rakkausjuttu, jokin seikkailu. Mutta hän erehtyi. Léonilla ei ollut mitään rakkausjuttuja. Hän oli alakuloisempi kuin milloinkaan ennen, ja rouva Lefrançois huomasi sen kyllä siitä ruokamäärästä, joka nykyään jäi Léonin lautaselle. Saadakseen tietää jotakin rouva kyseli veronkantajalta. Binet vastasi äreästi, ettei hän ollut mikään poliisi.
Kuitenkin tuntui Binetstä siltä, kuin hänen ruokatoverinsa olisi ollut kovin kummallinen, sillä Léon heittäytyi usein takanojaan tuolissaan käsivarret levällään ja valitteli hämärästi elämänsä vaikeutta.
»Te ette huvittele kylliksi», sanoi veronkantaja.
»Miten sitten?»
»Minä hankkisin teidän sijassanne sorvipenkin.»
»Mutta minä en osaa sorvata», vastasi kirjuri.
»Niin, se on totta», virkkoi toinen pyyhkien leukaansa samalla kertaa halveksivan ja tyytyväisen näköisenä.
Léon oli väsynyt tuloksettomaan rakkauteen. Elämä alkoi painostaa häntä: se oli aina sitä samaa, mikään harrastus ei sitä ohjannut eikä mikään toive ylläpitänyt. Hän oli niin ikävystynyt Yonvilleen ja yonvillelaisiin, että pelkkä samojen ihmisten ja samojen talojen näkeminen kiukutti häntä sanomattomasti, ja apteekkarikin, niin hupainen mies kuin olikin, muuttui hänestä aivan sietämättömäksi. Mutta siitä huolimatta uuden paikan ajatteleminen pelotti häntä yhtä paljon kuin viehättikin.
Tuo pelko muuttui pian kärsimättömyydeksi, ja silloin kaiutti kaukainen Pariisi hänen korviinsa naamiohuviensa helinää ja grisettiensa naurua. Koska hänen piti päättää lainopilliset tutkintonsa siellä, niin miksi hän ei lähtenyt? Mikä häntä esti? Hän alkoikin tehdä valmistuksia, järjesteli etukäteen toimensa. Hän kalusti itselleen ajatuksissaan huoneiston. Hän viettäisi siellä taiteilijaelämää. Hän ottaisi tunteja kitaransoitossa. Hänellä olisi työtakki, baskeri, siniset samettitohvelit. Ja hän ihaili jo etukäteen uuninsa yläpuolelle ristiin asetettuja floretteja, ja pääkalloa ja kitaraa niiden yllä.
Vaikeus piili siinä, miten saisi äidiltä luvan, mutta näyttihän suunnitelma perin järkevältä. Hänen päällikkönsäkin kehoitti häntä harjoittelemaan vielä toisessa toimistossa, jossa hän voisi kehittyä lisää. Léon valitsi siis keskitien ja haki erästä toisen kirjurin paikkaa Rouenissa, mutta ei saanut. Hän kirjoitti lopulta äidilleen pitkän, yksityiskohtaisen kirjeen, selittäen syyt, joiden vuoksi hänen viipymättä täytyi päästä Pariisiin. Äiti suostui.
Léon ei pitänyt mitään kiirettä. Joka päivä koko kuukauden ajan Hivert kuljetti hänelle Yonvillesta Roueniin ja Rouenista Yonvilleen arkkuja, laukkuja ja kääröjä, ja kun Léon oli uudistanut vaatevarastonsa, antanut uudelleen pehmustaa kolme nojatuoliaan, ostanut kokoelman kaulaliinoja, ryhtynyt siis sanalla sanoen suurempiin varustuksiin kuin jos olisi lähtenyt matkalle maailman ympäri, lykkäsi hän vielä lähtöään viikosta viikkoon, kunnes sai äidiltään uuden kirjeen, jossa häntä kiiruhdettiin lähtemään, kun hän kerran halusi suorittaa tutkintonsa ennen lukukauden päättymistä.
Kun oli päästy jäähyväissyleilyyn saakka, itki rouva Hormais, Justin nyyhkytti, Homais voimakkaana miehenä kätki liikutuksensa. Hän tahtoi omin käsin kantaa ystävänsä päällystakin aina notaarin veräjälle saakka, sillä Léon pääsi Roueniin notaarin vaunuissa. Hän ehtisi juuri parahiksi sanoa hyvästit herra Bovarylle.
Kun hän oli porraskäytävän yläpäässä, pysähtyi hän, sillä hän tunsi olevansa aivan hengästynyt. Hänen tullessaan huoneeseen nousi rouva Bovary kiireesti paikaltaan.
»Minä täällä vielä olen», virkkoi Léon.
»Olin varma siitä.»
Emma puraisi huultaan, ja hänen ihonsa alle tulvahti kokonainen veriaalto, joka väritti kasvot aivan punaisiksi hiusmarrosta kaulukseen saakka. Hän jäi seisomaan nojaten selkäänsä seinän laudoitukseen.
»Eikö herra Bovary olekaan kotona?» kysyi Léon.
»Hän on poissa.»
Ja Emma toisti: »Hän on poissa.»
Silloin syntyi hiljaisuus. He katselivat toisiaan, ja heidän ajatuksensa syleilivät toisiaan saman hädän vallassa kuin heidän värisevät rintansa.
»Syleilisin mielelläni Bertheä», virkkoi Léon.
Emma laskeutui muutaman askelman ja huusi Félicitétä.
Léon sulki nopeasti silmiinsä koko huoneen: seinät, hyllyt, uunin, aivan kuin tunkeutuakseen kaikkeen, viedäkseen kaiken mukanaan.
Mutta Emma palasi, ja palvelijatar toi mukanaan Berthen, joka heilutteli nauhan päässä ylösalaisin kääntynyttä tuulimyllyä.
Léon suuteli lasta kaulalle monta kertaa.
»Hyvästi, lapsiparka Hyvästi, rakas pienokainen, hyvästi!»
Ja hän ojensi lapsen äidille.
»Viekää se pois!» virkkoi tämä.
He jäivät taas kahden.
Rouva Bovary oli kääntynyt selin ja laskenut otsansa ruutua vasten. Léon piti lakkiaan kädessään ja hipoi sillä hiljaa reittään.
»Tulee sade», sanoi Emma.
»Minulla on sadetakki», vastasi Léon.
»Niinkö!»
Emma kääntyi, leuka alas painuneena ja otsa ojentuneena eteenpäin. Valo läikkyi siinä kuin marmorissa aina kulmakarvojen kaareen saakka. Ei voinut tietää, mitä hänen silmissään näkyi tai mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui.
»Hyvästi siis!» huokasi Léon.
Emma kohotti päänsä äkillisellä liikkeellä.
»Niin, hyvästi... menkää!»
He lähestyivät toisiaan. Léon ojensi kätensä, toinen epäröi.
»No, englantilaiseen tapaan sitten», virkkoi Emma vihdoin ojentaen kätensä ja koettaen nauraa.
Léon tunsi käden sormiensa välissä, ja hänestä tuntui, kuin naisen koko olemuksen ydin olisi laskeutunut tuohon kosteaan kämmeneen.
Sitten hän irroitti kätensä, heidän silmänsä kohtasivat vielä kerran toisensa, ja hän katosi.
Kun hän tuli kauppahalliin pylväistöön, pysähtyi hän ja piilottautui pylvään taakse katsellakseen viimeisen kerran tuota valkoista taloa neljine vihreine verhoineen. Hän oli näkevinään varjon ikkunan takana, huoneessa, mutta verho riippui hiljaa kannattimessaan, niinkuin kukaan ei olisi koskettanut sitä, liikutteli hitaasti pitkiä, vinoja poimujaan, jotka sitten yht'äkkiä oikenivat kaikki, ja jäi senjälkeen suoraksi, liikkumattomaksi kuin rapattu seinä. Léon lähti juoksemaan.
Hän näki kaukana tiellä isäntänsä vaunut ja hevosta pitelemässä miehen, jolla oli edessään karkea esiliina. Homais ja herra Guillaumin juttelivat. Häntä odotettiin.
»Syleilkää minua», sanoi apteekkari kyynelet silmissä. »Tässä on takkinne, hyvä ystävä! Varokaa kylmää. Hoitakaa itseänne, älkää ponnistelko liikaa!»
»Hoi Léon, vaunuihin!» huusi notaari.
Homais kumartui lokasuojan yli ja lausui nyyhkytysten katkaisemalla äänellä nuo kaksi surullista sanaa:
»Hauskaa matkaa!»
»Hyvästi vain!» vastasi herra Guillaumin. »Antaa mennä!» He lähtivät, ja Homais palasi kotiin.
Rouva Bovary oli avannut ikkunansa puutarhaan päin ja katseli pilviä.
Ne kokoontuivat lännessä, Rouenin puolella, ja vyöryttelivät nopeasti mustia kylkiään, joiden takaa siellä täällä tunki pitkiä auringonsäteitä kuin voitonmerkin kultaisia nuolia, mutta muu osa taivasta oli tyhjä, valkoinen kuin porsliini. Tuulenpuuska sai poppelit taivuttamaan latvansa, ja äkkiä alkoi sade langeta rapsahdellen vihreille lehdille. Sitten tuli aurinko taas esille, kanat kaakattivat, varpuset pyristelivät siipiään kosteissa pensaissa, hiekalla virtaavat puroset veivät mukanaan akaasian punertavia kukkasia.
»Voi, kuinka hän on jo kaukana!» ajatteli Emma.
Tavalliseen tapaansa saapui herra Homais puoli seitsemän tienoissa, päivällisaikaan.
»No niin», virkkoi hän istuutuen. »Olemmepa siis saaneet nuorukaisemme matkalle.»
»Siltä näyttää», tuumi lääkäri.
Kääntyen sitten ympäri tuolillaan kysyi hän:
»Mitä uutta teille kuuluu?»
»Eipä paljoakaan. Vaimoni oli vain iltapäivällä hiukan liikutettu. Tietäähän naiset, ne häiriytyvät pienimmästäkin, etenkin minun vaimoni. Ja väärin olisi panna vastaan, koska heidän hermojärjestelmänsä on paljon herkempi kuin meidän.»
»Léon-parka», virkkoi Charles. »Kuinka hän tulee toimeen Pariisissa?... Mahtaako hän viihtyä siellä?»
Rouva Bovary huokasi.
»Kaikkea kysyttekin!» sanoi apteekkari napsauttaen kieltään. »Hienoja aterioita ravintolassa! Naamiaisia, samppanjaa! Se kyllä panee viihtymään, varmasti.»
»En kuitenkaan luule hänen huvittelevan liikoja», arveli Bovary.
»En minäkään!» myönsi vilkkaasti herra Homais. »Vaikka hänen täytyykin pysytellä toisten mukana, ettei joutuisi jesuiitan maineeseen. Ja te ette tiedä, minkälaista elämää ne veitikat viettävät siellä Quartier Latin'issa näyttelijättärien kanssa! Sitäpaitsi ovat ylioppilaat hyvin suosittuja Pariisissa. Jos heillä vain on jonkinlaistakin seurustelukykyä, pääsevät he parhaisiin piireihin, ja saattavatpa Faubourg Saint-Germaininkin naiset rakastua heihin, ja se hankkii heille myöhemmin mahdollisuuden päästä hyviin naimisiinkin.»
»Mutta», sanoi lääkäri, »pelkään, että hänelle... siellä...»
»Olette oikeassa», keskeytti apteekkari. »Se on mitalin nurja puoli! Siellä on aina pakko pitää kukkaron suuta kireällä. Niinpä te olette esimerkiksi jossakin puistossa. Seuraanne liittyy joku hyvin puettu herra, nauhakin napinreiässä, mies, jota pitäisi vaikka diplomaattina. Hän lähestyy, keskustelette. Hän mielistelee, tarjoaa nuuskaa tai nostaa hattunne maasta. Sitten tutustutaan lähemmin. Hän vie teidät kahvilaan, kutsuu teidät maatilalleen, saa teidät parin ryypyn välillä solmimaan kaikenlaisia tuttavuuksia; ja hän tekee kaiken tuon pääasiassa vain keventääkseen kukkaroanne taikka saattaakseen teidät tekemään tyhmyyksiä.»
»Se on totta», vastasi Charles, »mutta minä ajattelin erikoisesti tauteja, lavantautia esimerkiksi, joka tarttuu maalta tulleisiin ylioppilaisiin».
Emma säpsähti.
»Ruokajärjestyksen vaihtumisen vuoksi», täydensi apteekkari »ja niiden häiriöiden tähden, joita se aiheuttaa yleisessä voinnissa! Entä Pariisin vesi sitten! Ja kaikki ravintoloitsijain ruoat, kaikki nuo maustetut ravintoaineet, jotka kuumentavat veren, eivätkä vastaa kunnollista lihakeittoa, sanokaa mitä hyvänsä. Minä olen aina omasta puolestani pitänyt porvarillista ruokajärjestystä parhaana. Se on terveellisintä! Kun opiskelin farmasiaa Rouenissa, asuin täysihoitolassa ja söin opettajien kanssa.»
Hän jatkoi sitten yleisten mielipiteidensä selittelyä ja henkilökohtaisten sympatiojensa esittelyä, kunnes Justin tuli hakemaan häntä valmistamaan munatotia.
»Ei hetkeäkään rauhaa!» huudahti apteekkari. »Aina vain valjaissa! En pääse lähtemään minuutiksikaan! Täytyy raataa kuin työhevonen! Ainaista aherrusta vain!»
Ovella lisäsi hän:
»Mutta oletteko kuullut uutista?»
»Mitä niin?»
»On hyvin luultavaa», selitti Homais kohottaen kulmakarvojaan ja ottaen hyvin vakavan ilmeen, »että Ala-Seinen departementin maanviljelysjuhlat pidetään tänä vuonna Yonville-l'Abbayessa. Sellaista ainakin huhutaan. Tänä aamuna viittasi lehtikin siihen. Se olisi mitä tärkeintä meidän piirillemme. Mutta puhutaan siitä myöhemmin. No niin! Kiitos vain! Tuolla on jo Justin lyhtyineen.»
7
Seuraava päivä oli Emmalle kaamea. Kaikki oli hänestä mustaa sumua, se peitti oudosti esineiden ääriviivat, ja kaipaus upposi hänen sieluunsa ulahdellen kuin talven tuuli autioissa linnoissa. Se oli uneksimista sellaisesta, mikä varmasti ei enää palaa, väsymystä, joka valtaa mielen aina, kun jotakin ratkaisevaa on tapahtunut, surua, joka ikäänkuin keskeyttää koko totunnaisen elämänrytmin.
Samoinkuin Vaubyessard'ista palattaessa, katrillien pyöriessä hänen päässään, oli hän nytkin oudon alakuloisuuden, tukahduttavan epätoivon vallassa. Léon muistui hänen mieleensä entistä suurempana, komeampana, viehättävämpänä, salaperäisempänä. Vaikka Léon oli mennyt hänen luotaan, ei hän silti ollut jättänyt häntä. Hän oli vielä täällä, ja talon seinät näyttivät vanginneen hänen varjonsa. Emma ei voinut irroittaa silmiään matosta, jolla hän oli kävellyt, tyhjistä huonekaluista, joilla hän oli istunut. Joki juoksi yhä ja työnteli hitaasti pieniä laineitaan liukkaiden rantojen välissä. Siellä he olivat monesti kävelleet, kuunnelleet veden lorinaa sammalen peittämillä kivillä. Kuinka paisteisia päivät olivatkaan olleet! Kuinka suloisia iltapäivät, kahden, varjossa, puutarhan perällä! Léon luki ääneen, paljain päin, istuen kuivista riu'uista tehdyllä jakkaralla. Niityltä puhaltava raikas tuuli pani kirjan lehdet ja lehtimajan kukkivat krassit värisemään. Voi, hän oli lähtenyt, hänen elämänsä ainoa viehätys, ainoa mahdollinen autuuden toive! Miksi hän ei ollut tarttunut tuohon onneen, kun se oli läsnä? Miksi hän ei ollut pitänyt siitä kiinni molemmin käsin, polvillaan, kun se pyrki pakoon? Ja hän kirosi itseään siitä, ettei ollut rakastanut Léonia, ja hän rupesi janoamaan hänen huuliaan. Hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen, heittäytyä hänen syliinsä ja sanoa hänelle: »Minä täällä olen. Olen sinun!» Mutta hän hämmentyi jo alussa ajatuksiinsa, ja hänen halunsa, kun niihin liittyi katumusta, tulivat siitä vain kiihkeämmiksi.
Siitä saakka oli Léonin muisto hänen ikävänsä keskus. Se leimusi hänessä kiihkeämmin kuin matkustajani lumelle unohtama tuli Venäjän aroilla. Hän syöksyi sitä kohti, hän painautui sitä vasten, hän kohenteli hellästi tuota sammumaisillaan olevaa liekkiä, hän haki ympäriltään aineksia, jotka saisivat sen räiskymään eloisammin, ja kaukaisimmatkin muistot, samoin kuin aivan läheiset tapahtumat, sen, mitä hän koki kuvitelmissaan, intohimon hajoavat kuvat, hänen onnensuunnitelmansa, jotka ratisivat tuulessa kuin kuivuneet oksat, hänen hedelmätön hyveellisyytensä, hänen uskaliaimmat toiveensa, hänen ahtaat kotoiset olonsa, kaiken hän kokosi, kaiken hän keräsi ja kaikkea hän käytti elvyttääkseen suruaan.
Kuitenkin liekit laimenivat, joko sen takia, että ainekset vähenivät, tai että niitä oli koottu liian paljon. Rakkaus sammui vähitellen toisen poissaolon vuoksi, kaipaus tukahtui tottumukseen, ja tuo tulipalon hehku, joka punasi hänen kalpean taivaansa, peittyi yhä enemmän varjoon ja hävisi asteittain. Mutta hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, ja piti miestään kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä merkkinä jatkuvasta kaipauksesta rakastetun luo. Hän luuli vihan polttoa hellyyden lämmöksi, mutta kun hirmumyrsky yhä puhalsi ja intohimo paloi tuhkaksi saakka eikä mitään apua tullut, ei mitään aurinkoa näkynyt, laskeutui kaiken ylle täysi yö, ja hän jäi yksikseen kamalaan kylmyyteen, joka hyydytti hänet kauttaaltansa.
Silloin palasivat jälleen Tostes'in pahat päivät. Hän piti itseään nyt paljon onnettomampana, sillä hän oli kokenut murheen ja saanut varmuuden, ettei sillä ollut loppua.
Nainen, joka oli pakottanut itsensä niin suuriin uhrauksiin saattoi hyvällä syyllä täyttää oikkunsa. Hän osti itselleen goottilaisen rukoustuolin ja kulutti yhdessä kuukaudessa sitruunoita neljäntoista frangin arvosta kynsiensä puhdistamiseen. Hän tilasi kirjeitse Rouenista sinisen villahameen, hän valitsi Lheureux'n liikkeestä kaikkein kauneimman vyön, hän sitoi sen ympärilleen aamunutun päälle ja jäi lepäämään sohvalle tässä asussa, ikkunaluukut suljettuina, kirja kädessä.
Hän muutti usein tukkalaitteitaan: kampasi itsensä milloin kiinalaiseen maihin, käytti milloin pehmeitä kiharoita, milloin palmikoita. Hän siirti jakauksen toiselle puolelle päätään tai kampasi hiuksensa taaksepäin kuin mies.
Hän halusi oppia italiaa, osti sanakirjoja, kieliopin, valkoista paperia. Hän koetti lukea vakavia kirjoja, historiaa ja filosofiaa. Yöllä Charles väliin heräsi säpsähtäen ja luullen, että häntä tultiin hakemaan sairaan luo.
»Lähden kyllä», sopersi hän.
Se ei kuitenkaan ohut muuta kuin tulitikun sähähdys, kun Emma raapaisi sen sytyttääkseen lampun. Mutta hänen lukemisensa kävi samoinkuin hänen käsitöittensä: kaappi oli niitä täynnä ja ne olivat kaikki kesken. Hän ryhtyi niihin, jätti ne ja aloitti toisia.
Tuli hetkiä, jolloin hänet helposti olisi voinut saada tekemään mitä hyvänsä. Hän väitti jonakin päivänä vastoin miehensä mielipidettä, että hän kyllä joisi ison lasillisen viinaa, ja kun Charles, tyhmästi kyllä, itsepintaisesti väitti vastaan, joi hän viinan viimeistä tippaa myöten.
Huolimatta tällaisesta houkkiomaisuudesta (sitä sanaa käyttivät Yonvillen porvarittaret) ei Emma kuitenkaan näyttänyt iloiselta, ja tavallisesti hänen suupielissään oli tuo liikkumaton uurre, joka rypistää vanhojenpiikojen ja kunnianhimoisissa toiveissaan pettyneiden kasvoja. Hän oli aina kalpea, valkea kuin palttina, iho nenässä vetäytyi kohti sieraimia, silmät katselivat ihmisiä omituisen hämärästi. Löydettyään kolme harmaata hiusta ohimoiltaan hän alkoi puhua vanhuudestaan.
Usein valtasi hänet voipumus. Eräänä päivänä hän alkoi sylkeä vertakin, ja kun Charles hätäili osoittaen huolestumista, vastasi hän:
»Joutavia! Mitä sillä on väliä?»
Charles pakeni työhuoneeseensa ja itki istuen isossa nojatuolissaan molemmat kyynärpäät pöydällä frenologisen pään alla.
Sitten hän kirjoitti äidilleen pyytäen tätä tulemaan, ja he keskustelivat pitkään Emmasta.
Mitä olisi päätettävä, mitä tehtävä, kun hän kieltäytyi hoitamasta itseään?
»Tiedätkö, mitä vaimosi tarvitsisi?» aloitti äiti Bovary. »Pakollista työtä, käsitöitä. Jos hänen olisi, niinkuin monen muun, pakko ansaita ruokansa, ei hänellä olisi moisia puuskia. Ne johtuvat kaikenlaisista hänen päähänsä juolahtaneista hupsutuksista ja toimettomuudesta.»
»Mutta onhan hänellä tekemistä», sanoi Charles.
»Hänelläkö tekemistä? Mitä sitten? Lukee romaaneja, huonoja kirjoja, uskonnonvastaisia teoksia, joissa tehdään pilaa papeista Voltairen jaarituksiin vedoten. Mutta sellainen vie harhaan, lapsiparkani, ja ihminen, joka ei usko, joutuu aina lopuksi huonoille teille.»
Päätettiin siis estää Emma lukemasta romaaneja. Yritys ei näyttänyt ollenkaan helpolta. Vanha rouva otti sen huolekseen: hän aikoi Rouenin kautta kulkiessaan mennä henkilökohtaisesti romaanien lainaajan luo ja vaatia häntä lakkauttamaan Emman tilaukset. Eiköhän olisi oikeus vedota poliisiin, jos kirjastonhoitaja kuitenkin pitäisi kiinni myrkyttävän ammattinsa velvoituksista?
Anopin ja miniän jäähyväiset olivat kuivat. Niiden kolmen viikon aikana, jotka he olivat olleet yhdessä, he olivat tuskin vaihtaneet neljää sanaa, lukuunottamatta tavallisia kohteliaisuuksia aterioilla tavatessaan ja illalla ennen nukkumaan menoa.
Vanha rouva Bovary lähti eräänä keskiviikkona, jolloin oli Yonvillen markkinapäivä.
Tori oli jo aamusta alkaen täynnä kärryjä, jotka rivittäin kaikki perä maassa ja aisat ilmassa törröttivät talojen vierillä kirkolta aina majataloon saakka. Toisella puolella oli kangaskojuja, joissa myytiin puuvillatöitä, villaisia peitteitä ja sukkia sekä riimuvarsia ja sinisiä nauhakääröjä, joiden irtonaiset päät liehuivat tuulessa. Kömpelötekoisia metallisia rihkamatavaroita oli hajallaan maassa munapyramidien ja juustokorien välissä, joista pisti esiin tahmaisia oljenkorsia. Jauhinkoneiden luona kanat, jotka kaakattivat matalissa häkeissään, pistivät päänsä esiin rimojen välistä. Ihmisjoukko keräytyi yhteen paikkaan haluamatta liikkua siitä minnekään ja oli vähällä rikkoa apteekin näyteikkunat. Keskiviikkoisin apteekki oli aina täynnä, mutta siellä tunkeiltiin vähemmän ostamassa lääkkeitä kuin tutkittavina, niin suuri oli herra Homais'n maine lähikylissä. Hänen roteva itseluottamuksensa oli häikäissyt talonpojat. Häntä pidettiin suurempana lääkärinä kuin kaikkia muita lääkäreitä yhteensä.
Emma nojasi ikkunaansa (hän asettui siihen usein, sillä maaseudulla korvaa ikkuna teatterit ja kävelypaikat), ja häntä huvitti katsella maalaisten hälinää. Hän näki joukossa erään herrasmiehen, jolla oli yllään vihreäsamettinen pitkä takki. Hänellä oli käsissään keltaiset hansikkaat, vaikka jaloissa olikin paksut säärystimet, ja hän suuntasi kulkunsa lääkärin asuntoa kohti seurassaan talonpoika, joka kulki pää painuneena ja hyvin miettivän näköisenä.
»Saanko tavata herraa?» kysyi hän Justinilta, joka jutteli portailla Félicitén kanssa. Ja pitäen häntä talon miespalvelijana lisäsi hän: »Sanokaa hänelle, että herra Rodolphe Boulanger Huchettesta tahtoo tavata häntä.»
Vieras ei suinkaan liittänyt mukaan kotiseutunsa nimeä paikallisesta ylpeydestä, vaan ilmaistakseen paremmin kuka oli. Huchette oli piirikunta Yonvillen lähellä, ja herra Boulanger oli ostanut sen linnan kaksine maatiloineen. Niitä hän itse viljeli, kuitenkaan liiaksi vaivautumatta. Hän eli naimattomana, ja hänellä kerrottiin olevan vuosituloja ainakin viisitoistatuhatta.
Charles tuli saliin. Herra Boulanger esitteli hänelle miehen, joka tahtoi, että häneltä iskettäisiin suonta, koska hänestä »tuntui siltä, kuin muurahaisia juoksisi pitkin hänen ruumistaan». »Se se puhdistaa», vastasi hän kaikkiin vastaväitteisiin.
Herra Bovary käski siis tuoda iskuraudan ja vadin ja pyysi Justinia auttamaan. Sitten hän sanoi kalpeaksi valahtaneelle talonpojalle:
»Älkää lainkaan pelätkö, hyvä mies.»
»En, en ollenkaan, antaa mennä vain!» vastasi toinen.
Ja hän ojensi rotevan käsivartensa kerskailevasta Suoniraudalla iskettäessä purskahti veri juoksemaan ja räiskähti peiliin saakka.
»Tuo vati lähemmäksi!» huusi Charles.
»Peeveli!» sanoi talonpoika. »Tätähän luulisi pieneksi suihkulähteeksi! Onpa minun vereni punaista! Se on kai hyvä merkki, vai mitä?»
»Toisinaan», virkkoi lääkäri, »ei alussa huomaa mitään, mutta välisti pyörtyy potilas, etenkin silloin, jos hän on ruumiinrakenteeltaan voimakas, niinkuin te».
Nämä sanat kuullessaan talonpoika päästi käsistään rasian, jota oli kieritellyt sormissaan. Hänen hartioidensa värähdys sai tuolin selkänojan rutisemaan. Hänen hattunsa putosi maahan.
»Sitä minä pelkäsinkin», sanoi herra Bovary painaen sormellaan suonta.
Vati alkoi täristä Justinin käsissä, hänen polvensa horjuivat, hän kalpeni.
»Kutsukaa vaimoni!» huusi Charles.
Emma kiiti yhdellä hyppäyksellä portaita alas.
»Etikkaa!» huusi Charles. »Herra Jumala, kaksi yht'aikaa!» Ja hädissään hänen oli vaikea laittaa sidettä.
»Mitäs tuo nyt on», sanoi herra Boulanger rauhallisesti ottaen Justinia kainaloiden alta.
Hän pani nuorukaisen istumaan pöydälle selkä seinää vasten.
Rouva Bovary alkoi riisua hänen kaulahuiviaan. Hänen paitansa nauhassa oli solmu, ja hän jäi muutamaksi hetkeksi liikuttelemaan keveitä sormiaan nuorukaisen kaulalla. Sitten hän kaatoi etikkaa batistinenäliinalleen, kasteli hänen ohimonsa moneen kertaan ja puhalsi kostutettuja paikkoja kevyesti.
Maamies heräsi, mutta Justinin tajuttomuutta kesti yhä, hänen silmäteränsä upposivat valkeaan sarveiskalvoon kuin siniset kukkaset maitoon.
»Tämä pitää viedä hänen näkyvistään», sanoi Charles.
Rouva Bovary otti vadin. Kun hän kumartui panemaan sen pöydän alle, hänen hameensa (se oli keltainen, tiukkavyötäröinen, helmasta leveä kesäpuku, jossa oli neljä volankia) levisi hänen ympärilleen salin permannolle, ja kun Emma kumarassa horjahteli hiukan käsivarsiaan ojentaessaan, ilmestyi pullistuneeseen kankaaseen sinne tänne kuoppia hänen liiviensä taipeiden mukaan. Sitten hän meni hakemaan vesiastiaa ja sulatteli siinä sokerinpaloja apteekkarin saapuessa. Palvelijatar oli mennyt hakemaan häntä sekasorron aikana, ja nähdessään oppilaansa retkottavan siinä silmät avoinna sai apteekkari taas sanat suuhunsa. Hän katseli poikaa kiireestä kantapäähän kierrellen hänen ympärillään. »Tyhmyri», sanoi hän. »Aika tomppeli, todella! Onpa sekin koko asia, tämä suonenisku! Ja poika, joka muka ei pelkää mitään! Mokomakin orava, katsokaas sitä, joka nousee pyörryttävän korkealle ravistamaan maahan pähkinöitä! No, puhupa nyt, kehu vain itseäsi. On siinä hyvät taipumukset apteekkarin toimeen, sillä voihan sattua, että sinut kutsutaan vakavaan paikkaan, tuomioistuinten eteen, kirkastamaan tuomareiden tietoisuutta. Ja siinäkin pitää säilyttää kylmäverisyytensä, käyttää järkeä, pysyä miehenä taikka joutuu tylsäjärkisten kirjoihin.»
Justin ei vastannut. Apteekkari jatkoi:
»Kuka sinua on pyytänyt tulemaan? Häiritset aina herrasväkeä! Keskiviikkoisin on läsnäolosi kotona sitäpaitsi aivan välttämätön. Siellä on nytkin parikymmentä henkeä. Olen jättänyt heidät sinne, koska haluan pitää huolta sinusta. No niin, mene tiehesi, odota minua ja vartioi lääkepulloja!»
Kun Justin oli lähtenyt, keskusteltiin vähän pyörtymisestä. Rouva Bovary ei ollut milloinkaan pyörtynyt.
»Se on outoa, kun on kysymyksessä nainen», sanoi herra Boulanger. »Muuten on olemassa hyvin herkkiä ihmisiä. Näinpä kerran kaksintaistelun, jossa eräs todistaja menetti tajuntansa vain kuullessaan pistooleja ladattavan.»
»Minulle taas», sanoi apteekkari, »ei toisen veren näkeminen tee kerrassaan mitään, mutta jos vain ajattelenkin, että oma vereni vuotaisi, niin alkaa jo pyörryttää, jos liiaksi mietin sitä».
Sillä välin herra Boulanger lähetti palvelijansa pois kehottaen häntä tyynnyttämään luontoaan, koska hänen oikkunsa nyt oli täytetty.
»Sen ansiosta sain ilon tutustua teihin», lisäsi hän.
Ja hän katseli Emmaa tämän sanoessaan.
Sitten hän pisti kolme frangia pöydän reunalle, hyvästeli huolettomasti ja lähti.
Hän oli pian joen toisella rannalla (sitä tietä hänen oli palattava Huchetteen), ja Emma näki hänet niityllä kävelemässä poppelien alla väliin hidastuttaen askeliaan aivan kuin miettiäkseen.
»Hyvin sievä nainen», sanoi herra Boulanger itsekseen, »hän on hyvin sievä, tuo lääkärin rouva. Kauniit hampaat, mustat silmät, soma jalka ja käyttäytyy kuin pariisitar. Mistä helkkarista hän on kotoisin? Mistä tuo pörriäinen on hänet löytänyt?»
Herra Rodolphe Boulanger oli iältään neljänneljättä. Hän oli luonteeltaan hillitön ja älyltään terävä ja oli muuten seurustellut paljon naisten kanssa ja tiesi hyvin, kuinka siinä piti menetellä. Rouva Bovary näytti hänestä kauniilta. Hän ajatteli siis häntä ja hänen miestään.
»Luulen että mies on aika typerä. Rouva on epäilemättä väsynyt häneen. Hänellä on likaiset kynnet ja kolmen päivän parta. Sillä aikaa kun mies ajelee sairaiden luona, täytyy rouvan parsia sukkia. Ja hänen on ikävä. Hän tahtoisi asua kaupungissa, tanssia polkkaa joka ilta. Pikku naisparka! Hän haukkoo rakkautta kuin karppi vettä keittiön pöydällä. Kolmen mielistelevän sanan jälkeen hän jo jumaloi miestä, siitä olen varma. Hän olisi hellä, viehättävä!... Niin, niin, mutta miten hänestä sitten pääsee irti?»
Kun nuo huvin haitalliset puolet ilmestyivät näköpiiriin, saivat ne hänet vastakohdan vuoksi ajattelemaan rakastajatartaan. Tämä oli rouenilainen näyttelijätär, jota hän elätti, ja kun tuo kaikki tuli hänen mieleensä, kyllästytti häntä jo rakastajattarensa muisteleminenkin.
»Niin, rouva Bovary», jatkoi hän mietteitään, »on paljon sievempi kuin hän, ja ennen kaikkea paljon tuoreempi. Virginie alkaa tosiaan tulla liian lihavaksi. Hän on niin kyllästyttävä huvittelunhalussaan. Entä sitten tuo intohimo äyriäisiin!»
Maaseutu oli autio, ja Rodolphe kuuli ympärillään vain heinien säännöllisen äänen, kun ne hankasivat hänen saappaitaan, ja sirkkojen sirityksen kaukana kaurapellolla. Hän näki taas edessään Emman lääkärin salissa ja oli riisuvinaan hänet.
»Kyllä minä hänet saan!» huudahti hän murskaten kepillään edessään olevan multamöhkäleen.
Ja hän ryhtyi heti tarkastelemaan yrityksen poliittista puolta. Hän kysyi itseltään:
»Missähän hänet tapaisi? Ja millä keinoin? Siinä olisi tietysti aina penikka tiellä, ja palvelustyttö, naapurit, mies, koko joukko helkkarinmoisia vastuksia. Äh, siinä menee liiaksi aikaa!»
Sitten hän alkoi taas alusta:
»Hänellä on sellaiset silmät, että ne tunkeutuvat sydämeen kuin kaira. Ja tuo kalpea iho... Ja minä kun ihailen kalpeita naisia!»
Argueilin mäen huipulla hän oli tehnyt päätöksensä.
»Ei auta muu kuin hakea tilaisuus. No, käyn siellä joskus, lähetän heille metsänriistaa, lintuja, isketään suonta, jos tarvitaan. Meistä tulee ystävät, kutsun heidät meille... Ai, helkkarissa!» lisäsi hän. »Maanviljely s juhlat ovat kohta. Tietysti hän tulee niihin ja saan nähdä hänet. Pannaan asia reippaasti alulle, siellä se on varminta.»
8
Niin ne tulivatkin, nuo mainiot maanviljelysjuhlat. Jo juhla-aamusta asti keskustelivat kaikki asukkaat ovillaan seisten valmisteluista. Raatihuoneen julkisivu oli koristettu murattiköynnöksillä, juhla-ateriaa varten oli pystytetty teltta niitylle, ja keskellä toria, kirkon edessä, tuli jonkinmoisen pommitykin antaa merkki herra prefektin saapuessa ja palkinnon saaneiden maanviljelijäin nimiä ilmoitettaessa. Buchyn kansalliskaarti Yonvillessa ei sellaista ollut — oli tullut liittyäkseen palokuntaan, jonka päällikkönä oli Binet. Hänellä oli sinä päivänä vielä tavallista korkeampi kaulus, ja viittaan kääriytynyt vartalo oli niin suora ja liikkumaton, että vain jalat näyttivät elävän: ne kohoilivat tahdissa, ponnekkain askelin, yhdellä ainoalla nykäisyllä. Koska veronkantajan ja kansalliskaartin everstin välillä vallitsi kilpailu, pani kumpikin taitoaan näyttääkseen miehensä tekemään liikkeitä erikseen. Vuorotellen nähtiin punaisten olkalappujen ja mustien haarniskojen marssivan ohitse. Marssista ei tullut loppua ollenkaan, vaan se alkoi aina alusta. Milloinkaan ei ollut saatu nähdä sellaista komeutta! Useat porvarit olivat jo edellisenä päivänä pesseet talonsa, trikoloreja riippui avonaisista ikkunoista, kaikki kapakat olivat täynnä, ja kun oli erinomaisen kaunis ilma, näyttivät juhlahatut, kultaiset ristit ja värikkäät vyöt häikäisevämmiltä kuin lumi, kiilsivät kirkkaassa auringossa ja piristivät siellä täällä kirjavina läikkinä pitkien takkien ja sinisten puseroiden yksitoikkoisuutta. Naapuriston emännät irroittivat hevosen selästä laskeuduttuaan isot nuppineulat, joilla he olivat tahrojen pelosta kiinnittäneet hameensa ympärilleen, ja isännät taas olivat suojanneet hattunsa nenäliinoilla, joiden kulman he olivat ottaneet hampaittensa väliin.
Ihmisjoukko saapui pääkadulle kylän molemmista päistä. Se täytti sivukadut, käytävät, talot, ja aina vähän päästä kuului oven salpa jysähtävän kiinni naisten takana, kun nämä käsissään virkatut hansikkaat lähtivät kotoaan juhlia katselemaan. Varsinkin ihailtiin kahta pitkää paperilyhdyillä varustettua lampputelinettä, jotka oli asetettu molemmin puolin viranomaisten koroketta. Lisäksi nojasi raatihuoneen neljään pylvääseen neljä liukua, kunkin päässä pieni, vihertävä, palttinainen lippu, joka oli koristeltu kultaisella kirjoituksella. Ensimmäisessä sanottiin: »Kaupalle», toisessa: »Maanviljelykselle», kolmannessa: »Teollisuudelle» ja neljännessä: »Kaunotaiteille».
Mutta vaikka yleinen riemastus kirkasti kaikkien kasvot, näytti rouva Lefrançois'n, majatalon emännän ilme vain synkistyvän. Seisoen keittiönsä portailla mutisi hän leukaansa:
»Minkälaista typeryyttä! Minkälaista typeryyttä laittaa tuollainen kankainen teltta! Luulevatko ne, että prefektin on mukava syödä siellä, teltassa, kuin mikäkin markkinailveilijä? Moisilla typeryyksilläkö ne koettavat edistää seudun hyvinvointia! Eipä maksanut silloin vaivaa mennä hakemaan keittäjää Neufchâtelista. Ja ketä varten? Noita karjanpaimenia, ryysyläisiä...»
Apteekkari kulki ohitse. Hänellä oli musta takki, nankinhousut, majavannahkaiset kengät ja ihmeeksi hattu – matala hattu.
»Palvelijanne!» sanoi hän. »Suokaa anteeksi, minulla on kiire.» Ja kun lihava leski kysyi, minne hän oli matkalla, selitti hän: »Se taitaa tuntua teistä merkilliseltä, eikö niin, että minä olen liikkeellä, minä, joka piilen laboratoriossani kuin entisen miehen rotta juustonkimpaleessaan?»
»Missä juustonkimpaleessa?» kysyi emäntä.
»Ei missään! Ei se mitään merkitse», vastasi herra Homais. »Tahdoin vain sanoa teille, rouva Lefrançois, että minä tavallisesti pysyn erakkona kotonani. Tänään kuitenkin, ottaen huomioon olosuhteet, täytyy...»
»Vai menette tekin sinne?» kysyi emäntä hiukan ylenkatseellisesti.
»Menen kyllä», vastasi apteekkari ällistyneenä. »Kuulunhan minä järjestelytoimikuntaan.»
Rouva Lefrançois katseli häntä hetken ja vastasi lopulta hymyillen:
»Se on toista se! Mutta mitä maanviljelys teitä liikuttaa. Ymmärrättekö siis sitäkin?»
»Tietysti ymmärrän, koska olen apteekkari, siis kemisti! Ja koska kemian tarkoituksena on kaikkien luonnon aineiden keskinäisen ja molekylaarisen toiminnan tunteminen, niin seuraa siitä, että maanviljelyskin kuuluu kemian alaan. Ja niin onkin, lannoitusaineiden kokoomus, nesteiden käyminen, kaasujen eritteleminen ja taudinsiementen vaikutus — mitä se muuta olisi, sanokaapa vain, kuin puhdasta ja selvää kemiaa?»
Majatalon emäntä ei vastannut mitään. Homais jatkoi:
»Luuletteko, että agronomiksi tullakseen pitäisi itse kyntää peltoa tai syöttää siipikarjaa? Ei, pikemmin täytyy tuntea puheenaolevien ainesten kokoomus, geologiset kerrostumat, ilmakehän liikunnat, maanlaatu, kivennäisten ja veden ominaisuudet, eri aineiden kiinteys ja niiden huokoisuus ja kaikkea muuta. Ja sitäpaitsi täytyy perinpohjin tuntea kaikki hygienian periaatteet, että voisi johtaa ja arvostella rakennusten laatimista, eläinten elintavat, palveluskunnan ravitsemismuodot. Sen ohessa täytyy vielä, rouva Lefrançois, osata kasvitiedettä, taitaa erottaa kasvit tiedättekö? — mitkä ovat terveellisiä ja mitkä vahingollisia, mitkä hyödyttömiä ja mitkä ravitsevia; onko hyvä kasvattaa niitä täällä ja kylvää ne tuonne, levittää toisia, hävittää toiset. Sanalla sanoen täytyy seurata tieteiden kehitystä lentokirjasista ja sanomalehdistä, olla aina kiitävän ajan tasalla, että voisi julistaa, missä tarvitaan parannuksia...»
Emäntä ei päästänyt silmistään Ranskalaisen Kahvilan ovea, ja apteekkari jatkoi yhä:
»Olisipa Jumalan onni, jos meidän maanviljelijämme olisivat kemistejä, taikka ainakin kuuntelisivat paremmin tieteen neuvoja! Niinpä minäkin äsken olen kirjoittanut teoksen, yli kahdenkahdeksatta sivun laajuisen tutkielman, jonka nimi on: Omenaviini. Sen vaikutukset valmistus sekä eräitä uusia näkökohtia tässä asiassa. Olen lähettänyt sen Rouenin Maanviljelysseuralle ja saanut sen vuoksi kunnian päästä seuran jäseneksi, maanviljelysosastoon, omenanviljelyjaostoon. No niin, jos työni olisi annettu julkaistavaksi...»
Mutta rouva Lefrançois näytti niin mietteliäältä, että apteekkari vaikeni.
»Katsokaas noita», sanoi rouva. »Tätä minä en ymmärrä! Menevät mokomaankin krouviin.»
Ja kohautellen olkapäitään, niin että hänen villapuseronsa silmät liikahtelivat hänen rinnallaan, näytti hän molemmin käsin kilpailijansa ravintolaa, josta silloin kuului laulua.
»Muuten ei sitä kauan kestä», lisäsi hän. »Viikon kuluttua on kaikki lopussa.»
Homais peräytyi hämmästyksestä. Emäntä laskeutui kolme porrasaskelmaa ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Kuinka? Ettekö tiedä sitä? Ne takavarikoidaan tällä viikolla. Lheureux myyttää kaiken. Hän perii kyllä vekselinsä.»
»Mikä kauhea onnettomuus!» huudahti apteekkari, jolla aina oli varalla sopiva sana kaikkiin tilanteisiin.
Emäntä alkoi kertoa hänelle tarinaa, jonka hän oli saanut kuulla Théodorelta, herra Guillauminin palvelijalta, ja vaikka hän inhosikin Tellier'tä, moitti hän Lheureux'täkin. Hän oli viettelijä, liehakoitsija.
»Katsokaas! Tuolla hän juuri onkin kauppahallin pylväistössä. Hän tervehtii rouva Bovarya, jolla on vihreä hattu. Kas, rouva on herra Boulanger'n käsivarressa!»
»Rouva Bovary!» huudahti Homais. »Kiiruhdan tervehtimään häntä. Ehkäpä hän olisi mielissään, jos saisi paikan aitauksessa, suojakatoksen alla.»
Ja kuuntelematta enää rouva Lefrançois'ta, joka kutsui häntä takaisin kertoakseen tarinansa loppuun, lähti apteekkari menemään nopein askelin, hymy huulilla ja sääret jäntevinä jakaen oikealle ja vasemmalle joukoittain tervehdyksiä ja täyttäen paljon tilaa mustan takkinsa liepeillä, jotka liehuivat tuulessa hänen jäljessään.
Nähtyään hänet kaukaa oli Rodolphe lähtenyt kulkemaan kiireimmin, mutta rouva Bovary hengästyi. Rodolphe hidastutti siis kulkuaan ja sanoi hänelle hymyillen, karulla tavallaan:
»Tahdoin vain välttää tuota paksua miestä, apteekkaria, näettehän.»
Emma tönäisi häntä kyynärpäällään.
»Mitä se merkitsee?» tuumi Boulanger.
Ja hän katseli Emmaa sivulta jatkaen kävelyään.
Emman kasvot olivat sivulta katsoen niin tyynet, ettei niistä voinut lukea mitään. Ne erottautuivat kirkkaassa valossa hänen päähineensä soikiosta, päähineen, joka oli koristettu vaaleilla, kaislanlehtiä muistuttavilla nauhoilla. Hänen silmänsä katselivat eteensä pitkien, kaarevien ripsien varjosta, ja vaikka ne olivatkin täysin avoimet, näytti kuin poskipäät olisivat pitäneet niitä kahleissa veren sykkiessä hiljaa hänen hienon ihonsa alla. Hänen sieraintensa väliseinä kuulsi vaaleanpunaisena. Hän taivutti päätään olkaa kohti, ja huulien välitse näkyivät hänen valkoisten hampaidensa helmiäiskärjet.
»Tekeekö hän pilaa minusta?» mietti Rodolphe.
Tuo Emman liike ei kuitenkaan ollut muuta kuin huomautus, sillä herra Lheureux kulki heidän jäljessään puhutellen heitä silloin tällöin, ikäänkuin pyrkien keskustelemaan.
»Mainion komea päivä! Kaikki ihmiset ovat ulkona! Tuuli on idässä!»
Mutta rouva Bovary enempää kuin Rodolphekaan ei vastannut hänelle mitään, kun hän taas heidän vähänkin liikahtaessaan lähestyi kysyen: »Kuinka?» ja nostaen käden hatulleen.
Kun he tulivat kengityspajan luo, Rodolphe, sen sijaan että olisi seurannut tietä aitaukselle saakka, kääntyi äkkiä polulle temmaten rouva Bovaryn mukaansa ja huusi:
»Hyvästi, herra Lheureux! Pitäkää hauskaa!»
»Kylläpä te hänet karkoititte», sanoi Emma nauraen.
»Miksi sallisin toisten vaivata itseäni», virkkoi hän, »kun minulla kerran on tänään onni olla teidän seurassanne...»
Emma punastui. Rodolphe ei lopettanut lausettaan. Sitten hän puhui kauniista ilmasta ja siitä, kuinka viehättävää oli kävellä nurmikolla. Muutamat päivänkakkarat kukkivat jo.
»Siinäpä on somia päivänkakkaroita», sanoi Rodolphe. »Riittäisivätpä ennustamaan vaikka kaikille seudun rakastuneille.»
Hän lisäsi:
»Poimisinko muutaman? Mitä sanotte?»
»Oletteko rakastunut?» kysyi Emma yskäisten hiukan.
»Kuka tietää?» vastasi Rodolphe.
Niitty alkoi tulla väkeä täyteen ja emännät tönivät kävelijöitä isoilla sateenvarjoillaan, koreillaan ja lapsillaan. Monesti täytyi vetäytyä syrjään pitkän tyttöjonon tieltä, sinisukkaisten, matalakenkäisten, hopeasormuksisten palvelijattarien, jotka tuoksuivat maidolta ohi kulkiessaan. Tytöt kävelivät käsi kädessä ja levittäytyivät siten yli koko niityn aina haapakujasta juhlatelttaan saakka. Mutta nyt oli tarkastusaika, ja maanviljelijät menivät toinen toisensa jälkeen jonkinmoiseen aitaukseen, pitkän, seipäiden kannattaman köyden taakse.
Karja seisoi siellä, turpa kohti kytkyttä, sekavassa rivissä. Väsähtäneet porsaat painoivat multaan kärsänsä, vasikat ammuivat, lampaat määkivät, lehmät, sorkat koukussa, levittelivät vatsojaan nurmikolla ja hitaasti märehtiessään räpyttelivät raskaita silmäluomiaan karkoittaakseen ympärillään surisevia kärpäsiä. Käsivarret paljaina pidättelivät rengit suitsista kavahtelevia oriita, jotka hirnuivat sieraimet ammollaan tammojen olopaikkaa kohti. Nämä pysyivät rauhallisina, ojennellen riippuvaharjaisia kaulojaan, kun taas varsat lepäilivät niiden varjossa tai tulivat joskus imemään. Ja koko tuosta pitkästä, yhteen koottujen ruhojen aallokosta kohosi silloin tällöin tuuleen kuin kuohupäänä valkoinen harja, taikka näkyivät terävät sarvet ja juoksevien miesten päät. Syrjässä, aitauksen ulkopuolella, sata askelta kauempana, oli lieassa iso, musta härkä, jolla oli rengas sieraimissa ja joka pysyi liikkumattomana kuin pronssipatsas. Ryysyinen lapsi piteli sitä köydessä.
Sillä välin asteli rivien välissä herroja raskain askelin. He tarkastelivat joka eläintä ja neuvottelivat sitten hiljaisella äänellä. Eräs heistä, joka näytti muita arvokkaammalta, teki kävellessään merkkejä muistikirjaan. Hän oli lautakunnan puheenjohtaja, herra Derozerays de la Banville. Heti kun hän näki Rodolphen, tuli hän nopeasti tämän luokse ja sanoi hymyillen rakastettavasti.
»Kuinka, herra Boulanger, jätättekö meidät?»
Rodolphe selitti, että hän kyllä palaisi. Mutta kun puheenjohtaja oli kadonnut näkyvistä, sanoi hän:
»Enpä palaakaan. Teidän seuranne vastaa hyvin heitä.»
Ja tehden pilaa maanviljelysjuhlista Rodolphe näytteli sinistä korttiaan poliiseille saadakseen liikkua vapaammin, pysähtyipä joskus jonkin komean eläimen luo, jota rouva Bovary tuskin osasi ihailla. Hän huomasi sen ja alkoi laskea leikkiä Yonvillen naisista ja heidän puvuistaan. Sitten hän pyysi anteeksi, ettei välittänyt omasta pukeutumisestaan. Hänen asunsa olikin osittain aivan tavallinen, osittain teennäinen: sellainen, joka puolisivistyneen mielestä ilmaisee eksentrisyyttä, tunteiden heilahtelua, taiteen pakkovaltaa ja jonkinmoista yhteiskunnallisen sovinnaisuuden halveksumista, kaikkea sellaista, mikä häntä viehättää tai katkeroittaa. Niinpä hänen batistipaitansa poimukkaine kalvosimineen paisui tuulessa pistäessään esiin liiveistä, jotka olivat harmaata hamppukangasta, hänen leveäjuovaiset housunsa laskeutuivat nilkoissa keltaisille kengille, jotka oli koristeltu kiiltonahanpalasilla. Ne olivat niin kiiltävät, että ruohotkin kuvastuivat niihin. Hän tallasi niillä hevosten lantaa toinen käsi liivintaskussa ja olkihattu kallellaan päässä.
»Muuten», aloitti hän, »kun asuu maalla...»
»Kaikki on turhaa vaivaa», jatkoi Emma.
»Se on totta», myönsi Rodolphe. »Ajatelkaapa, ettei yksikään noista kunnon ihmisistä kykene arvostelemaan edes puvun leikkausta.»
Sitten he puhuivat maaseudun keskinkertaisuudesta, siitä mitkä mahdollisuudet se tukahdutti mitkä toiveet sammutti.
»Niinpä minäkin pakosta vaivun alakuloisuuteen...»
»Tekö!» virkahti rouva Bovary hämmästyneesti. »Mutta minä luulin teitä hyvin iloiseksi.»
»Niin tietysti, ulkonaisesti, koska ihmisten keskuudessa osaan peittää kasvoni leikillisyyden naamarilla, ja miten usein olenkaan sentään nähdessäni hautausmaan kuunvalossa kysynyt itseltäni, eikö minun olisi parempi liittyä niihin, jotka siellä nukkuvat...»
»Entä ystävänne?» kysyi Emma. »Ettekö ajattele heitä?»
»Ystäviäni! Keitä sitten? Onko minulla ystäviä? Kukapa minusta olisi huolissaan?»
Ja hän säesti viimeisiä sanojaan jonkinmoisella vihellyksellä.
Mutta samassa heidän oli erottava toisistaan, sillä muuan mies ilmestyi heidän taakseen kantaen isoa tuolirykelmää. Hän oli niin kuormitettu, että hänestä näki vain kenkien kärjet ja suoriksi ojennettujen käsien sormenpäät. Lestiboudois, haudankaivaja, se siinä kuljetti ihmisille tuoleja kirkosta. Hän oli aina hyvin kekseliäs, kun oma etu oli kyseessä ja niinpä hän oli äkännyt tämän keinon hyötyä juhlista, ja hänen suunnitelmansa onnistui loistavasti. Talonpojilla oli kuuma, ja he todella riitelivät noista tuoleista, joiden olki-istuimet tuoksuivat pyhältä savulta, ja nojasivat jonkinmoisen hartauden vallassa niiden karkeihin selkämyksiin, joihin oli tippunut vahaa kynttilöistä.
Rouva Bovary tarttui jälleen Rodolphen käsivarteen. Tämä jatkoi kuin itsekseen puhellen:
»Niin, minulta on puuttunut niin paljon. Olen aina yksin! Oi, jos minulla olisi ollut jokin päämäärä elämässä, jos olisin saanut osakseni ystävyyttä, jos olisin löytänyt jonkun... Oi, kuinka oksin käyttänyt kaiken tarmoni, olisin voittanut kaikki vaikeudet, musertanut kaikki...»
»Minusta tuntuu kuitenkin siltä», virkkoi Emma, »ettei teillä ole mitään valittamisen syytä».
»Siitäkö teistä tuntuu?» kysyi Rodolphe.
»Sillä olettehan te kuitenkin... vapaa.»
Hän epäröi:
»Ja rikas.»
»Älkää tehkö pilaa minusta», vastasi Rodolphe.
Emma vannoi, ettei hän tehnyt pilaa, kun samassa tykki pamahti. Ihmiset tunkeutuivat heti sikin sokin toria kohti.
Se oli kuitenkin väärä hälytys. Herra prefekti ei tullutkaan, ja palkintolautakunnan jäsenet huomasivat olevansa kovin nolossa asemassa. He eivät tienneet, pitäisikö istunto aloittaa vai odottaa vielä.
Viimein ilmestyivät torin perältä näkyviin isot vuokravaunut, joita veti kaksi laihaa hevosta valkohattuisen ajajan piestessä niitä kaikin voimin. Binet ehti vain huutaa: »Rintamaan!» ja eversti samoin. Juostiin kiväärien luo. Ryntäiltiin sinne tänne. Muutamat unohtivat kauluksensakin auki. Mutta prefektin ajopelit näyttivät käsittävän pulmallisen tilanteen, ja parihevoset, hypellen ketjujen välissä, saapuivat pientä hölkkää raatihuoneen portaikon eteen juuri sillä hetkellä, kun palokuntalaiset ja kansalliskaartilaiset asettuivat siinä riviin rumpujen päristessä ja tahdissa astuen.
»Ojennus!» komensi Binet.
»Seis!» kirkui eversti. »Kaartomarssi vasempaan!»
Ja kun oli tehty kunniaa kivääreillä, jolloin metallin helske kaikui kuin vaskikattila portaita alas kieriessään, laskeutuivat kaikki kiväärit jalalle.
Silloin nähtiin vaunuista nousevan herrasmiehen, jolla oli yllään lyhyt, hopealla kirjailtu takki; otsa oli kalju, mutta päälaella hiuskiehkura, iho oli kelmeä, mutta ilme perin hyväntahtoinen. Hänen silmänsä, jotka olivat hyvin suuret ja paksujen luomien varjossa, sulkeutuivat puoleksi hänen katsellessan joukkoa, samalla kun hän kohotti terävää nenäänsä ja pani kapeahuulisen suunsa hymyilemään. Hän tunsi pormestarin tämän rintanauhasta ja selitti hänelle, ettei herra prefekti ollut voinut tulla. Hän itse oli prefektinviraston neuvos, ja sitten hän lisäsi joitakin anteeksipyyntöjä. Herra Tuvache vastasi kohteliaisuuksilla, toinen selitti olevansa hämillään, ja he jäivät sitten seisomaan nenätysten, otsien melkein koskettaessa toisiaan, palkintolautakunnan jäsenten, valtuuston, arvohenkilöiden, kansalliskaartin ja yleisön seisoskellessa ympärillä. Painaen rintaansa vasten pientä kolmikolkkaista hattuaan herra neuvos tervehti tervehtimistään, kun taas Tuvache, käyränä kuin jousi, hymyili myös, soperteli, tapaili sanoja, selitteli uskollisuuttaan monarkialle ja sitä, kuinka suuri kunnia oli tullut Yonvillen osaksi.
Hippolyte, majatalon renki, tarttui nyt ajurin hevosten suitsiin ja ontuen kampurajalkaansa vei ne Kultaisen leijonan katoksen alle, missä joukko talonpoikia katseli huvikseen ajopelejä. Rumpu pärisi, tykki jyski, ja herrat nousivat perättäin korokkeelle, punaisiin plyyssinojatuoleihin, jotka rouva Tuvache oli lainannut.
Kaikki nuo ihmiset olivat toistensa näköisiä. Heidän turpeilla, vaaleina kasvoillaan, jotka olivat hieman ruskettuneet auringossa, oli makean omenaviinin väri, ja heidän liehuvat poskipartansa pistivät esiin isoista, jäykistä kauluksista, jotka oli sidottu valkeilla, hyvin täsmälliselle ruusukkeelle muovatuilla nauhoilla. Kaikkien liivit olivat pehmeätä samettia, kaikissa kelloissa oli pitkien perien nenässä jokin soikea karneolikoru, ja molemmat kädet nojattiin reisiin levittämällä huolellisesti housunhaarukat, joiden vanuttamaton kangas kiilsi enemmän kuin vahvojen saappaiden nahka.
Seurapiirin naiset seisoivat taempana, katoksen alla, pylväiden välissä, kun taas tavallinen yleisö oli heitä vastapäätä, joko seisoallaan tai istuen tuoleilla. Lestiboudois olikin tuonut sinne kaikki istuimet, jotka oli saanut niityltä kuljetetuksi, ja sen lisäksi hän juoksi joka minuutti hakemassa uusia kirkosta aiheuttaen kaupallaan aika tungoksen, niin että oli vaikea päästä korokkeen pienille portaille.
»Minun mielestäni», sanoi herra Lheureux puhutellen apteekkaria, joka kulki ohitse pyrkien paikalleen, »olisi tänne pitänyt asettaa kaksi lyhtypylvästä: siinä olisi ollut vakava ja komea uutuus, jota olisi ollut niin kaunista katsella.»
»Niin kyllä», vastasi Homais. »Mutta minkäs sille enää voi! Pormestari on tehnyt kaiken oman päänsä mukaan. Hänellä ei ole paljoakaan makua, tuolla Tuvache-paralla, ja hän on täydellisesti vailla sitä, mitä sanotaan taiteiden ymmärtämiseksi.»
Sillä välin oli Rodolphe rouva Bovaryn seurassa noussut raatihuoneen toiseen kerrokseen, neuvottelusaliin, ja kun se oli tyhjä, selitti hän, että sieltä oli hyvä mukavasti katsella näytelmää. Hän otti soikean pöydän äärestä kolme jakkaraa, hallitsijan kuvan alta, ja asetettuaan ne ikkunan ääreen he istuutuivat toistensa viereen.
Korokkeella näkyi liikettä, pitkää kuiskutusta, neuvottelua. Sitten herra neuvos nousi seisomaan. Tiedettiin jo, että hänen nimensä oli Lieuvain, ja nimeä toistettiin kuulijalta toiselle ihmisjoukossa. Kun hän sitten oli vertaillut muutamia paperilappuja keskenään ja kumartunut paremmin nähdäkseen, aloitti hän:
»Hyvät herrat!
— Olkoon minulle aluksi sallittu (ennenkuin puhun teille tämän tämänpäiväisen kokouksen tarkoituksesta, ja uskon, että kaikki olette siitä samaa mieltä), sallittakoon minun siis lausua kiitos ylimmälle hallinnolle, hallitukselle, hallitsijalle, hyvät herrat, ruhtinaallemme, tuolle rakastetulle kuninkaalle, joka ei ole välinpitämätön mitään yleisen taikka yksityisen hyvinvoinnin haaraa kohtaan ja joka samalla ohjaa niin lujalla ja viisaalla kädellä valtiovaunuja myrskyisen meren alituisissa vaaroissa, ymmärtäen hankkia kunnioitusta niin sodalle kuin rauhallekin, teollisuudelle, kaupalle, maanviljelykselle ja kaunotaiteille.»
»Minun täytyy väistyä hiukan kauemmaksi», sanoi Rodolphe.
»Miksi?» kysyi Emma.
Mutta samalla hetkellä kohosi neuvoksen ääni vielä ylimääräisen asteen. Hän saneli:
»Ei ole enää se aika, hyvät herrat, jolloin kansalaisten välinen eripuraisuus punasi verellä julkiset paikkamme, jolloin maanomistaja, kauppias, työläinen, nukkuessaan illalla rauhalliseen uneen, pelkäsi äkkiä heräävänsä palokellojen hälytykseen, jolloin kaikkein kumouksellisimmat periaatteet kalvoivat röyhkeästi perustuksia...»
»Minut saatettaisiin nähdä alhaalta», jatkoi Rodolphe, »ja sitten saisin kahden viikon ajan pyydellä anteeksi, ja ottaen huomioon huonon maineeni...»
»Puhutte pahaa itsestänne», virkkoi Emma.
»En en, maineeni on kehno, vakuutan teille...»
»Mutta, hyvät herrat», jatkoi neuvos, »kun minä poistan muististani nuo synkät kuvat ja palautan silmieni eteen kauniin isänmaamme nykyisen tilan, niin mitä näen? Kaikkialla kukoistavat kauppa ja taiteet, kaikkialla avataan uusia liikenneväyliä kuin uusia valtasuonia valtioruumiiseen, ja niin syntyy uusia yhteyksiä. Suuret teollisuuskeskuksemme ovat jälleen ryhtyneet toimintaan, uskonto, entistä vakautuneempana, hymyilee kaikkien sydämille, satamamme ovat täynnä, luottamus palaa, ja Ranska hengittää vihdoinkin...»
»Ja muuten», lisäsi Rodolphe, »ehkäpä ihmiset ovatkin oikeassa».
»Kuinka niin?» kysyi Emma.
»Ettekö tiedä, että aina on maailmassa kiusattuja sieluja? Ne tarvitsevat vuoroin unelmaa ja toimintaa, puhtaimpia intohimoja ja hurjimpia nautintoja, ja niinpä ne joutuvatkin kaikenlaisiin seikkailuihin, kaikenlaisiin hullutuksiin.»
Silloin Emma katseli häntä kuin matkustajaa, joka on käynyt oudoissa maissa, ja sanoi:
»Meillä naisparoilla ei ole edes sitäkään huvitusta.»
»Surkeita huvituksia, sillä niistä ei löydä onnea.»
»Mutta löytääkö sitä milloinkaan?» kysyi Emma.
»Kyllä, sen kohtaa jonakin päivänä», vastasi Rodolphe.
»Ja sen te olette itsekin oivaltaneet», jatkoi neuvos, »te maanviljelijät ja maatyöläiset, te, puhtaan sivistystyön rauhalliset uranuurtajat, te, edistyksen ja hyveen edustajat! Te olette ymmärtäneet, että poliittiset myrskyt, todella vielä pelättävämmät kuin häiriöt ilmakehässä...»
»Sen kohtaa jonakin päivänä», toisti Rodolphe, »jonakin päivänä, yht'äkkiä, kun on jo vaipunut epätoivoon. Silloin aukenee näköpiiri, ja ääni teidän sisimmässänne huutaa: 'Siinä se on!' Tuntee tarvetta uskoa tuolle henkilölle koko elämänsä, antaa hänelle kaiken, uhrata kaiken. Ei tarvitse selitellä mitään. Molemmat arvaavat toistensa ajatukset. He ovat nähneet toisensa unissaan.» (Hän katseli Emmaa.) »Vihdoin se on siinä, tuo aarre, jota on niin innokkaasti hakenut, siinä, edessä. Se loistaa, se säkenöi. Kuitenkin epäilee vielä, ei uskalla uskoa siihen. Häikäistyy, ikäänkuin olisi astunut pimeydestä valkeuteen.»
Puheensa päätteeksi Rodolphe selvensi liikkeillä sanojaan. Hän siveli kasvojaan kädellään kuin pyörrytystä torjuakseen ja antoi sen sitten vaipua Emman kädelle. Tämä veti omansa pois.
Mutta neuvos lausuili yhä:
»Ja kukapa siitä hämmästyisi, hyvät herrat? Vain se, joka olisi niin sokea ja liiaksi uponnut (en pelkää sitä sanoa), liiaksi uponnut entisen ajan ennakkoluuloihin, ettei vielä tajuaisi, millainen on maataviljelevän väestön henki. Missä tapaakaan sellaista isänmaanrakkautta kuin maaseudulla, enemmän alttiutta yhteistä asiaa kohtaan, enemmän älyä, sanalla sanoen? Minä en tarkoita, hyvät herrat, tuota pintapuolista älyä, toimettomien henkien turhanpäiväistä korua, vaan pikemminkin sitä syvää ja hillittyä älyä, joka kaikessa pyrkii seuraamaan hyödyllisiä päämääriä, edistäen siten jokaisen hyvinvointia, yleisen tilan parantumista ja valtion turvaamista, mikä kaikki on lain kunnioittamista ja velvollisuuksien täyttämisen hedelmää...»
»Mitä vielä!» virkkoi Rodolphe. »Aina vain velvollisuudet. Olen kyllästynyt tuollaisiin puheisiin. Vain vanhat, flanelliliivejä käyttävät hölmöt ja tekopyhät jalanlämmittäjineen ja rukousnauhoineen laulavat lakkaamatta korviimme: 'Velvollisuus! Velvollisuus!' Niin, velvollisuus on tunne siitä, että tietää, mikä on suurta, että vaalii sitä, mikä on kaunista, eikä suinkaan hyväksy kaikkia seuraelämän sovinnaisuuksia, jotka monesti pakottavat meidät alhaisuuksiin.»
»Kuitenkin... kuitenkin...», koetti rouva Bovary vastustella.
»Ei, ei! Miksi taistella intohimoja vastaan? Eivätkö ne ole ainoita, mitä maan päällä on kaunista: sankaruuden, innostuksen, runouden, musiikin, taiteen lähteitä, kaiken innoittajia sanalla sanoen?»
»Mutta täytyyhän kuitenkin», väitti Emma, »jossakin määrin noudattaa yleisön mielipidettä ja totella sen moraalia».
»Niin, mutta moraalia onkin kahta lajia», vastasi Rodolphe. »On pieni, sovinnainen, ihmisten moraali, se, joka vaihtuu alati ja joka kirkuu niin äänekkäästi, pyristelee alhaalla, maan pinnalla, kuin tuo hölmöjen kokous edessänne. Mutta toinen, ikuinen moraali on ympärillämme ja yläpuolellamme, niinkuin maisema ja sininen taivas.»
Herra Lieuvain oli kuivannut suutaan nenäliinallaan. Hän jatkoi:
»Ja mitä minä voisin tehdä, hyvät herrat, osoittaakseni teille maanviljelyksen hyödyllisyyden? Kuka pitää huolta tarpeistamme? Kuka hankkii elintarpeemme? Eikö juuri maanviljelijä? Maanviljelijä, hyvät herrat, joka siementäen ahkeralla kädellään peltojen hedelmälliset vaot saa kasvamaan viljan, joka kekseliäillä koneilla muserrettuna ja hienonnettuna jauhona kuljetetaan nopeasti leipurille, joka valmistaa siitä ravintoa niin köyhille kuin rikkaillekin. Ja eikö maanviljelijä vielä kasvata meidän vaatteitamme varten runsaasti karjaa laitumilla? Sillä kuinka pukeutuisimme, kuinka saisimme ravintomme ilman maanviljelijää? Ja onko tarpeellista, hyvät herrat, mennä niinkään kauas esimerkkejä hakemaan? Kukapa ei olisi usein ajatellut, mitä etua saamme tuosta vaatimattomasta eläimestä, takapihojen koristuksesta, joka samalla kertaa hankkii pehmoisen päänalusen vuoteeseemme, mureaa lihaa pöytäämme ja munia? Mutta en pääsisi loppuun, jos luettelisin järjestyksessään kaikki hyvin viljellyn maan erilaiset tuotteet, maan, joka on meille kuin antelias, suopea äiti lapsilleen. Täällä on viiniköynnös, tuolla omenat juomaa varten, sitten nauriit, kauempana juustot ja pellava, hyvät herrat, älkäämme unohtako pellavaa, joka viime vuosina on suuresti levinnyt käytännössä ja johon haluaisin erikoisesti kiinnittää huomionne.»
Hänen ei tarvinnut vedota kenenkään huomioon, sillä kaikki suut väkijoukossa pysyivät ammollaan kuin juodakseen hänen sanansa. Tuvache kuunteli hänen rinnallaan silmät selällään herra Derozerays sulki silloin tällöin hiukan silmiään, ja kauempana apteekkari, poikansa Napoléon jalkojensa välissä, käänsi kämmenensä korvansa taakse, ettei menettäisi yhtään tavua. Muut palkintolautakunnan jäsenet heiluttelivat hiljaa leukaansa liiviensä kauluksessa hyväksymisen merkiksi. Palokuntalaiset, korokkeen alla, nojasivat pistimiinsä, ja Binet seisoi liikkumattomana, kyynärpäät sojossa, miekan kärki ilmassa. Hän kuuli kai kaiken, mutta ei voinut nähdä mitään sotilaslakkinsa lipan takia, joka valui hänen silmiensä eteen. Hänen luutnanttinsa herra Tuvachen nuorempi poika, liioitteli vielä enemmän lakillaan: se oli äärettömän iso ja huojui sinne tänne, ja sen alta pisti esiin kirjavan liinan pää. Hän hymyili lipan alta lapsellisen lempeästi, ja hänen pienet, kalpeat kasvonsa, joita pitkin hikipisarat vierivät, ilmaisivat nautintoa, uupumusta ja unisuutta.
Tori oli täynnä väkeä ihan taloihin saakka. Ihmisiä kurkotteli kaikista ikkunoista, toisia seisoskeli ovilla, ja Justin näytti aivan unohtuneen apteekin näyteikkunan eteen katselemaan. Vaikka olikin hiljaista, häipyi herra Lieuvainin ääni ilmaan. Se saapui luo lauseen katkelmina, jotka silloin tällöin tukahdutti joukon tuolien narina. Sitten kuului äkkiä takaapäin härän pitkä mylväisy tai lampaiden määkinä, kun ne vastasivat toisilleen kadun kulmien takaa. Lehmä- ja lammaspaimenet olivatkin ajaneet karjansa tänne saakka, ja eläimet ammuivat silloin tällöin samalla kun kiskaisivat kielellään suuhunsa jonkin turvassaan riippuvan ruohonkorren.
Rodolphe oli lähestynyt Emmaa ja sanoi matalalla äänellä puhuen nopeasti:
»Eikö tuo yleisen mielipiteen salaliitto nostata teitä kapinaan? Onko maailmassa mitään tunnetta, jota se ei tuomitse? Jaloimpia vaistoja, puhtainta myötämielisyyttä vainotaan ja herjataan, ja jos kaksi sieluparkaa tapaa toisensa, tehdään kaikki niiden liittymistä vastaan. Ne koettavat kuitenkin pyrkiä yhteen, ne räpyttävät siipiään, ne kutsuvat toisiaan. Se on yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin, kuuden kuukauden, kymmenen vuoden kuluttua ne yhtyvät, rakastavat toisiaan, koska kohtalo vaatii sitä ja koska ne ovat syntyneet toinen toistaan varten.»
Hän piti käsiään ristissä polvillaan ja kohottaen näin kasvonsa. Emmaa kohti katseli häntä läheltä, terävästi. Emma näki Rodolphen silmissä mustan silmäterän joka puolella pieniä kultaisia viivoja ja tunsi hänen hiusvoiteensa tuoksun. Silloin hän alkoi herpaantua, hän muisti varakreivin, joka oli tanssittanut häntä Vaubyessard'issa ja jonka parrasta huokui tuo sama vaniljan ja sitruunan tuoksu kuin noista hiuksista, ja hän sulki koneellisesti silmänsä paremmin hengittääkseen sitä. Mutta kun hän yritti kohentautua tuolilla, näki hän kaukaa, aivan näköpiirin rajalla, vanhan Pääskysen, joka laskeutui hitaasti Leux'n rinnettä vetäen perässään pitkää tomupilveä. Noissa keltaisissa ajoneuvoissa Léon oli usein palannut hänen luokseen, ja tuota tietä, tuolla kaukana, hän oli lähtenytkin viimeistä kertaa. Hän luuli näkevänsä nuorukaisen suoraan edessään, ikkunassaan. Sitten kaikki sekautui, pilviä kulki ohi, hänestä tuntui, että hän yhä pyöri tanssissa kynttiläkruunujen valossa varakreivin käsivarren tukemana, että Léon ei ollut kaukana, että hän tulisi... ja kuitenkin tunsi hän koko ajan Rodolphen pään vierellään. Tämän tunteen sulo tunkeutui nyt hänen entisiin pyyteisiinsä, ja kuin hiekkajyväset tuulenpuuskassa kiertelivät ne tuon tuoksun hienossa tuulahduksessa, joka levisi hänen sieluunsa asti. Hän avasi sieraimensa monta kertaa, voimakkaasti, hengittääkseen pylväiden ympäri kiertyvien murattien tuoreutta. Hän riisui käsineensä, pyyhki käsiään ja löyhytti sitten nenäliinallaan viileyttä kasvoilleen ja kuuli samalla ohimoidensa tykkeen lävitse ihmisjoukon melun ja vanhan neuvoksen äänen tämän yksitoikkoisesti ladellessa lauseitansa:
»Jatkakaa, kestäkää, älkää kuunnelko tottumuksen vihjauksia älkääkä uskaliaan kokeellisuuden liian kiireellisiä neuvoja! Harrastakaa erikoisesti maaperän parantamista, hyviä lannoitusaineita, hevosten, lehmien, lampaiden ja sikojen rodun kehittämistä! Olkoot nämä juhlat teille kuin rauhallinen kilpakenttä, jossa voittaja poistuessaan ojentaa kätensä voitetulle toivoen hänelle tulevaisuudessa parempaa menestystä. Ja se, arvoisat palvelijat, nöyrät palkolliset, joiden vaikeasta raadannasta mikään hallitus tähän saakka ei ole välittänyt, tulkaa hakemaan hiljaisten hyveidenne palkinto ja olkaa varmat siitä, että valtio tästä lähin kiinnittää katseensa teihin, rohkaisee teitä, suojelee teitä, tekee oikeutta oikeutetuille vaatimuksillenne ja keventää sikäli kuin voi, raskaiden uhrauksienne kuormaa!»
Herra Lieuvain istuutui tämän jälkeen. Herra Derozerays nousija aloitti uuden puheen. Se ei ehkä ollut yhtä paljon kukkaiskieltä kuin neuvoksen, mutta sen hyvänä puolena oli luonteeltaan positiivisempi sanonta — paremmat tiedot ja ylevämmät ajatukset. Niinpä hallituksen kehumisella oli siinä vähemmän tilaa, uskonnolla ja maanviljelyksellä enemmän. Siinä valaistiin näiden keskinäisiä suhteita, selitettiin, kuinka ne yhdessä olivat aina toimineet sivistyksen hyväksi. Rodolphe keskusteli rouva Bovaryn kanssa unelmista, aavistuksista, magnetismista. Palaten yhteiskunnan kehdolle kuvasi puhuja kuulijoilleen noita kesyttömiä aikoja, jolloin ihmiset söivät tammenterhoja metsien syvyydessä. Sitten he olivat luopuneet eläinten nahoista, verhoutuneet kankaisiin, kyntäneet vakoja, istuttaneet viiniköynnöksiä. Oliko se hyväksi? Eikö näissä keksinnöissä ollut enemmän huonoja kuin hyviä puolia? Herra Derozerays otti käsitelläkseen tätä pulmaa.
Magnetismista oli Rodolphe vähitellen joutunut sielujen sukulaisuuteen, ja kun puheenjohtaja kertoi Cincinnatuksesta auran kurjessa, Diocletianuksesta kaalia istuttamassa ja Kiinan keisareista, jotka aloittivat uuden vuoden kylvämällä, selitti mies nuorelle naiselle, että sielujen välinen vastustamaton vetovoima johti alkunsa jostakin aikaisemmasta olomuodosta.
»Esimerkiksi», kysyi hän, »miksi me olemme tutustuneet toisiimme? Mikä kohtalo on sen määrännyt? Sama vaisto kai, joka saa kaksi virtaa juoksemaan kaukaa eri tahoilta yhteen, on meidätkin ajanut toistemme luo.»
Rodolphe tarttui Emman käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois.
»... Hyvä maanviljelys yleensä», huusi puheenjohtaja.
»Äsken, esimerkiksi, kun tulin teille...»
»... Herra Bizet Quincampoix'sta!»
»Tiesinkö, että lähtisin mukaanne?»
»... Seitsemänkymmentä frangia.»
»Sata kertaa aioin lähteä pois, mutta olen kuitenkin seurannut teitä, olen jäänyt luoksenne.»
»... Lannanhoito...»...
»Niinkuin pysyn luonanne tänään, huomenna, muina päivinä, koko elämäni!»
»... Herra Caron, Argueilista, kultamitali.»
»Sillä milloinkaan ei kenenkään seura ole viehättänyt minua näin täydellisesti.»
»... Herra Bain, Givry-Saint-Martinista.»
»Niinpä vienkin mukanani muiston teistä...»
»... Merinopässistä...»
»Mutta te unohdatte minut. Olen kulkenut ohitsenne kuin varjo.»
»... Herra Belot, Notre-Damesta...»
»Ei kai kuitenkaan. Jäähän minulle jokin sija ajatuksiinne, elämäänne?»
»... Rotuporsaista, sama palkinto herroille Lehérissé ja Cullembourg, kuusikymmentä frangia.»
Rodolphe puristi Emman kättä, ja hän tunsi sen värisevän kuumana kuin vangittu kyyhkynen, joka tahtoo päästä takaisin lentoon, mutta jos Emma koetti vetää kätensä pois tai vastasi puristukseen tehden liikkeen sormillaan, Rodolphe huudahti.
»Kiitos! Te ette hylkää minua! Olette hyvä! Ymmärrätte, että minä olen ystävänne! Antakaa minun nähdä teidät, katsella teitä!»
Ikkunasta puhaltava tuulenpuuska rypisteli liinaa pöydällä, ja alhaalla torilla kohosivat kaikkien talonpoikaisnaisten päähineet kuin valkoisen perhosen lepattavat siivet.
»... Öljysiemenkakkujen käyttö», jatkoi puheenjohtaja
Hän piti kiirettä:
»... Flaamilaiset lannoitusaineet — pellavanviljelys — salaojitus pitkäaikaiset vuokrasopimukset — uskollinen palvelus.»
Rodolphe ei puhunut enää. He katselivat toisiaan Ääretön pyyde sai heidän kuivat huulensa värisemään, ja pehmeästi ponnistuksetta, sekaantuivat heidän sormensa toisiinsa.
»...Catherine Nicaise Elisabeth Leroux, Sassetot-la-Guerniérestä, neljänkuudetta vuoden palveluksesta samalla maatilalla, hopeamitali — arvoltaan viisikoimatta frangia.»
»Missä on Catherine Leroux?» toisti neuvos.
Häntä ei näkynyt, ja kuultiin äänien kuiskuttavan:
»Mene sinne!»
»En.»
»Vasemmalle!»
»Älä pelkää!»
»Voi, kuinka hän on typerä!»
»Onko hän edes täällä?» huusi Tuvache.
»On, täällä hän on!»
»Tulkoon tänne sitten!»
Silloin nähtiin koroketta lähestyvän pienen, pelokkaan vanhuksen, joka tuntui entisestään kutistuvan halvoissa vaatteissaan. Hänellä oli jalassa isot, puiset kengät ja lanteillaan iso, sininen esiliina. Hänen laihat kasvonsa, joita ympäröi liepeetön huivi, olivat ryppyisemmät kuin kuivettunut omena ja hänen punaisen puseronsa hihoista pistivät esiin pitkät kädet joiden solmuinen suoniverkko selvästi näkyi. Latojen tomu, pesulipeä ja villan hiki olivat peittäneet ne halkeilevaan, kovettuneeseen kuoreen, ja ne näyttivät likaisilta, vaikka niitä oli hangattu puhtaassa vedessä. Koska ne olivat aina olleet valmiina palvelemaan, ne pysyivät avoimina ja esittivät siten itse vaatimattoman todistuksen kestämistään vaivoista. Jonkinlainen jäykkyys tehosti hänen kasvojensa ilmettä. Ei alakuloisuus enempää kuin heltymyskään pimentänyt tuota valjua katsetta. Eläinten seurassa oli häneenkin tarttunut niiden mykkyys ja rauhallisuus. Hän oli ensimmäistä kertaa näin monilukuisen joukon keskuudessa, ja sisäisesti säikkyen lippuja, rumpuja, mustapukuisia herroja ja neuvoksen kunniaristiä hän pysyi liikkumattomana tietämättä, pitikö lähestyä vai paeta, miksi joukko työnteli häntä ja miksi palkintotuomarit hymyilivät hänelle. Tällaisena seisoi hilpeiden porvarien edessä tuo puolen vuosisadan raadannan edustaja.
»Tulkaa lähemmäksi, arvoisa Catherine Nicaise Elisabeth Leroux!» sanoi herra neuvos, joka oli ottanut puheenjohtajan käsistä luettelon kunniamerkkien saajista.
Ja vuoroin tarkastellen papereitaan ja vanhaa naista toisti hän isällisellä äänellä:
»Tulkaa lähemmäksi, tulkaa lähemmäksi!»
»Oletteko kuuro?» kysyi Tuvache hypähtäen nojatuolissaan.
Ja hän alkoi huutaa hänen korvaansa:
»Neljänkuudetta vuoden palveluksesta! Hopeamitali! Viisikolmatta frangia! Annetaan teille!»
Kun Catherine sitten oli saanut mitalinsa, katseli hän sitä. Silloin levisi onnellinen hymy hänen kasvoilleen, ja hänen kuultiin sopertavan poistuessaan:
»Annan sen meidän papille, että hän lukisi messuja puolestani.»
»Mikä uskonkiihko!» huudahti apteekkari kumartuen notaaria kohti.
Palkintojen jako oli päättynyt, ihmisjoukko hajautui, ja nyt kun puheet oli pidetty, palasi jokainen riviinsä ja kaikki tuli entiselleen: isännät tiuskivat palvelijoilleen ja palvelijat pieksivät eläimiä, noita välinpitämättömiä juhlinnan kohteita, jotka palasivat navettoihinsa vihreä seppele sarvien välissä.
Sillä välin olivat kansalliskaartilaiset nousseet raatihuoneen toiseen kerrokseen pikkuleipiä pistinten kärjissä ja mukanaan pataljoonan rumpu, jonka päällä oli pullokori. Rouva Bovary tarttui Rodolphen käsivarteen, ja tämä saattoi hänet kotiin. He erosivat portin edessä, ja Rodolphe kuljeskeli sitten yksikseen niityllä odottaen juhla-aterian alkamista.
Ateria oli pitkä, meluisa, huonosti tarjoiltu. Istuttiin niin lähekkäin, että oli vaikea liikuttaa kyynärpäitä, ja kapeat laudat, joita käytettiin penkkeinä, olivat vähällä katketa aterioitsevien painosta. He söivät runsaasti. Jokainen otti riittävän osuutensa. Hiki juoksi kaikkien otsalta, ja valkoinen höyry, kuin joesta syysaamuna nouseva usva, leijaili pöydän yläpuolella riippuvien lamppujen alla. Rodolphe nojaili teltan kangasseinään ja ajatteli Emmaa niin innokkaasti, ettei kuullut mitään. Hänen taakseen nurmikolle kokosivat palvelustytöt käytettyjä lautasia. Hänen naapurinsa puhuttelivat häntä, hän ei vastannut mitään Hänen lasinsa täytettiin, mutta hänen ajatuksissaan vallitsi hiljaisuus, vaikka melu teltassa kasvoi yhäti. Hän muisteli, mitä Emma oli sanonut, ja hänen huuliensa muotoa. Emman kuva säteili univormulakkien metallikoristeissa kuin taikapeilissä, hänen hameensa poimut heiluivat seinillä, ja rakkauden päiviä ulottui loppumattomiin tulevaisuuden näköpiirissä.
Rodolphe näki hänet jälleen illalla, ilotulituksen aikana, mutta hän oli miehensä, rouva Homais'n ja apteekkarin seurassa, joka pelkäsi kipunoiden aiheuttavan tulipaloja ja huolestuneena poistui tuon tuostakin seurasta varoittamaan Binet'tä.
Ilotulitusainekset, jotka oli lähetetty herra Tuvachen osoitteella, oli suljettu hänen kellariinsa, mutta tämä varovaisuus oli liikaa. Niinpä ei kastunut ruuti ottanutkaan syttyäkseen, ja päänumero, jona piti olla pyrstöään pureva lohikäärme, epäonnistui täydellisesti. Silloin tällöin saatiin lentämään jokin vaivainen roomalainen kynttilä, ja tuijotteleva yleisö päästeli huutoja, joihin sekautui naisten kirkuna, kun heidän lanteitaan kutkuteltiin pimeässä. Vaiteliaana painautui Emma Charlesin olkapäätä vasten ja seuraili sitten, leuka koholla, rakettien säihkyvää uraa mustalla taivaalla. Rodolphe katseli häntä palavien lyhtyjen valossa.
Lyhdytkin sammuivat vähitellen. Tähdet syttyivät. Jokin sadepisara putosi. Emma sitoi huivin päänsä ympärille.
Sillä hetkellä lähtivät neuvoksen vaunut majatalosta. Hänen ajurinsa, joka oli humalassa, torkahti paikalleen, ja kaukaa näkyi kuomun yli, kahden lyhdyn välissä, hänen ruumiinsa möhkäleenä, joka heilahteli oikealle ja vasemmalle alustan kallistellessa.
»Oikeastaan pitäisi toimia hyvin ankarasti juoppoutta vastaan», tuumi apteekkari. »Tahtoisinpa, että joka viikko kirjoitettaisiin taululle raatihuoneen ovelle kaikkien niiden nimet, jotka viikon aikana ovat myrkyttäneet itseänsä alkoholilla. Muuten kelpaisivat ne tilaston kannalta kuin vuosikirjoiksi, joita tarvittaessa... Mutta suokaa anteeksi...»
Hän juoksi kapteenin luo.
Tämä oli menossa kotiin katsomaan sorviaan.
»Ehkä ei haittaisi», sanoi Homais hänelle, »jos lähettäisitte jonkun miehistänne tai menisitte itse...»
»Antakaa minun olla rauhassa», kuului veronkantaja sanovan, »koska ei ole tapahtunut mitään».
»Olkaa rauhassa», sanoi apteekkari palatessaan ystäviensä luo. »Herra Binet vakuutti, että kaikkiin varokeinoihin on ryhdytty. Ei yhtään sytykettä ole pudonnut. Ruiskut ovat täynnä. Menkäämme nukkumaan.»
»Se onkin minulle hyvin tarpeen», virkkoi rouva Homais, joka haukotteli makeasti. »Mutta eikö sää ollutkin aika kaunis juhlamme aikana.»...
Rodolphe toisti matalalla äänellä, jota säesti hellä katse:
»Niin, niin, hyvin kaunis.»
Kun jäähyväiset oli lausuttu, meni kukin taholleen.
Kahta päivää myöhemmin oli Fanal de Rouenissa suuri selostus maanviljelysjuhlista. Homais oli kyhännyt sen reippaasti seuraavana päivänä:
»Miksi nämä juhlat, nämä köynnökset? Minne kiiruhti tuo kansanjoukko kuin raivoisan meren aallot troopillisen auringon säteillessä ja levittäessä kuumuuttaan kesantopelloillemme?»
Sitten hän puhui talonpoikien asemasta. Hallitus teki kyllä paljon, mutta ei riittävästi. »Rohkeutta!» huudahti hän sille. »Tuhannet uudistukset ovat välttämättömiä! Pankaa ne toimeen.» Muistellen sitten neuvoksen tuloa hän ei unohtanut »miliisimme sotilaallista esiintymistä» eikä »mitä hilpeimpiä maalaisnaisiammekaan», ei kaljupäisiä vanhuksia, patriarkkoja, jotka olivat läsnä ja joista muutamat, »kuolemattoman falangin jäännökset, tunsivat sydämensä vielä urheasti sykkäilevän rumpujen päristessä». Hän mainitsi palkintolautakunnan etevimpien jäsenten nimet ja virkkoi alaviitteessä, että herra Homais, apteekkari, oli lähettänyt maanviljelysseuralle tutkielman omenaviinistä. Kun hän pääsi palkintojen jakoon, kuvaili hän palkittujen iloa dityrambisin lausein: »Isä syleili poikaansa, veli veljeään, puoliso puolisoaan. Monet näyttelivät ylpeinä vaatimatonta mitaliaan ja saavuttuaan kotiin hyvän emäntänsä luo ripustivat sen varmasti itkien majansa matalalle seinälle».
»— Kello kuudelta kokoutuivat juhlan huomattavimmat osanottajat herra Liégeard'in niitylle juhla-aterialle. Mitä lämpimin tunnelma vallitsi kaiken aikaa. Pidettiin useita puheita. Herra Lieuvain puhui hallitsijalle, herra Tuvache prefektille, herra Derozerays maanviljelykselle, herra Homais teollisuudelle ja taiteelle, noille kahdelle sisarukselle, herra Leplichey parannuksille. Illalla valaisi komea ilotulitus äkkiä maiseman. Sitä olisi luullut todelliseksi kaleidoskoopiksi. Oopperan näyttämöksi, ja hetken ajan saattoi pieni paikkakuntamme luulla olevansa siirretty keskelle tuhannen ja yhden yön unelmia. Todetkaamme, ettei mikään ikävä tapahtuma häirinnyt tätä perhejuhlaa.»
Ja hän lisäsi:
»Vain papiston huomattiin sieltä puuttuvan. Sakaristoissa käsitetään kai edistys toisella lailla. Kuten haluatte, te Loyolan palvelijat!»
9
Kului kuusi viikkoa, eikä Rodolphea näkynyt. Sitten, eräänä iltana hän vihdoinkin tuli.
»Ei pidä palata liian aikaisin, se olisi virhe», oli hän ajatellut
Viikon kuluttua hän oli mennyt metsästämään. Metsästysretken jälkeen hän oli arvellut, että oli liian myöhäistä, mutta sitten hän tuumi näin:
»Mutta jos hän rakastui minuun jo ensipäivänä, niin hänen täytyy kärsimättömyydessään, kun ei saa nähdä minua, rakastaa minua vielä enemmän. Jatketaan siis!»
Hän käsitti, että hänen laskelmansa oli ollut hyvä, kun hän saliin astuessaan huomasi Emman kalpenevan.
Emma oli yksin. Ilta pimeni. Ikkunoita verhoavat pienet musliinikaihtimet lisäsivät hämärää, ja viimeinen auringonsäde sattui barometrin kultaukseen ja heijastui siitä peiliin, polyyppirungon haarojen väliin.
Rodolphe jäi seisomaan, ja Emma tuskin vastasi hänen ensimmäisiin kohteliaisuuksiinsa.
»Minulla on ollut paljon tekemistä», sanoi hän. »Olen ollut sairas.»
»Vakavastiko?» huudahti Emma.
»Ei sentään», vastasi Rodolphe istuutuen hänen viereensä jakkaralle. »Ei... Katsokaas, se johtui siitä, etten halunnut palata.»
»Miksi?»
»Ettekö arvaa?»
Rodolphe katsoi vielä kerran häneen, mutta niin tulisesti, että Emma painoi päänsä alas ja punastui. Hän jatkoi.
»Emma...»
»Hyvä herra!» virkkoi tämä väistyen hiukan.
»Niin, nyt huomaatte kyllä», jatkoi Rodolphe surumielisenä äänellä, »että olin oikeassa, kun en tahtonut palata. Sillä kiellättehän minua lausumasta tuota nimeä, tuota nimeä, joka täyttää sieluni ja joka pääsi minulta vahingossa! Rouva Bovary!... Kaikki ihmiset käyttävät sitä nimeä!... Eihän se sitäpaitsi ole teidän nimenne, se on toisen nimi!»
Hän toisti:
»Toisen nimi!»
Ja kätki kasvonsa käsiinsä.
»Niin, minä ajattelen teitä lakkaamatta... Muistonne saattaa minut epätoivoon! Voi, suokaa anteeksi!... Lähden luotanne... Hyvästi!... Menen kauas... niin kauas, että ette enää kuule puhuttavan minusta... Enkä kuitenkaan tietänyt... tänään... mikä voima minua työnsi teidän luoksenne, vielä! Sillä taivasta vastaan ei voi taistella, enkelien hymyä ei voi vastustaa, viehättyy siihen, mikä on kaunista, suloista, ihailtavaa.»
Emma kuuli ensimmäistä kertaa tällaista puhetta, ja hänen ylpeytensä laajeni pehmeästi tämän puheen kuumuudessa, niinkuin saunan löylyssä kellotteleva ruumis.
»Mutta vaikka en tullutkaan aikaisemmin», jatkoi Rodolphe, »vaikka en ole teitä tavannutkaan, niin olen ainakin saanut katsella sitä, mitä teidän ympärillänne on. Yöllä, joka yö, nousin, tulin tänne saakka, katselin taloanne, kattoa, joka kiilsi kuunvalossa, puutarhan puita, jotka huojuivat ikkunoidenne alla, ja pientä lamppua, valoa, joka säteili ikkunaruutujen läpi pimeässä. Voi, te ette tietänyt, että niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana oli kurja raukka...»
Emma kääntyi häntä kohti nyyhkyttäen.
»Oi, kuinka hyvä te olette», sanoi hän.
»Ei, rakastan teitä, siinä kaikki! Älkää epäilkö sitä! Sanokaa se minulle! Sana vain, yksi ainoa sana!»
Ja Rodolphe vaipui jakkaraltaan maahan; mutta silloin kuului keittiöstä puukenkien kopinaa, ja hän ehti huomata, että salin ovi ei ollut kiinni.
»Kuinka armelias olisittekaan», sanoi hän nousten jälleen, »jos toteuttaisitte erään unelman».
Hän tahtoi vain käydä Emman talossa, oppia tuntemaan sen, ja kun rouva Bovary ei nähnyt siinä mitään sopimatonta, nousivat he molemmat paikoiltaan, kun Charles tuli huoneeseen.
»Päivää, tohtori», virkkoi Rodolphe.
Mielissään tästä odottamattomasta arvonimestä Charles vastaili laajasti ja kumartelevan kohteliaasti, ja toinen käytti sitä hyväkseen palauttaakseen tasapainonsa.
»Rouva kertoi minulle terveydestään...», selitti hän.
Charles keskeytti hänet. Hän itse oli todella tavattomasti huolissaan, hänen vaimonsa ahdistukset alkoivat uudelleen. Silloin Rodolphe kysyi, eikö ratsastuksen harjoitteleminen tekisi hyvää.
»Varmasti! Se on oivallista, erinomaista... Siinäpä ajatus! Sinun pitäisi ottaa se huomioon.»
Ja kun Emma selitti, ettei hänellä ollut hevosta, tarjosi Rodolphe hänelle ratsun. Hän hylkäsi tarjouksen, eikä Rodolphe tyrkyttänyt. Selittääkseen sitten käyntinsä aiheen hän kertoi, että hänen renkinsä, mies, jolta oli isketty suonta, tunsi yhä pyörrytystä.
»Käyn siellä», sanoi Bovary.
»Ei, ei, lähetän hänet tänne. Tulemme kumpikin, se on mukavampaa teille.»
»Hyvä on. Kiitos vain!»
Ja heti kun aviopuolisot olivat jääneet kahden:
»Miksi et hyväksy herra Boulanger'n ehdotusta? Sehän on niin ystävällistä.»
Emma otti murjottavan ilmeen, haki tuhansia tekosyitä ja selitti vihdoin, että se saattaisi näyttää omituiselta.
»Viis minä siitä välitän!» virkkoi Charles pyörähtäen kantapäällään. »Terveys ennen kaikkea! Olet väärässä!»
»Mutta kuinka luulet, että voin ratsastaa? Eihän minulla ole ratsastuspukuakaan.»
»Täytyy tilata puku», vastasi Charles.
Ratsastuspuku ratkaisi asian.
Kun se oli valmis, kirjoitti Charles herra Boulanger'lle, että hänen vaimonsa oli valmis ratsastamaan ja että he olivat pitäneet mielessään hänen hyväntahtoisen lupauksensa.
Seuraavana päivänä kahdeltatoista tuli herra Boulanger lääkärin portille mukanaan kaksi ratsuhevosta. Toisella oli punaiset tupsut korvissa ja selässä kuusipeurannahkainen naisen satula.
Rodolphe oli vetänyt jalkaansa pitkät, pehmeät saappaat, epäilemättä ajatellen, ettei Emma ollut milloinkaan nähnyt sellaisia? Ja Emma mieltyikin hänen varusteisiinsa, kun näki hänen seisovan portaissa yllään komea samettitakki ja valkeat villahousut. Emma oli valmis, hän odotti.
Justin pistäytyi ulos apteekista katsomaan häntä, ja apteekkarikin vaivautui pihalle. Hän lausui neuvojaan herra Boulanger'lle:
»Onnettomuus tapahtuu niin helposti! Olkaa varuillanne! Hevosenne ovat ehkä hurjia.»
Emma kuuli kolinaa päänsä yläpuolelta. Siellä Félicité rummutti ruutua sormillaan huvittaakseen pientä Bertheä. Lapsi heitti kaukaa suukkosen, äiti vastasi hänelle viitaten ruoskansa varrella.
»Hauskaa huvimatkaa!» huusi herra Homais. »Mutta varovasti, ennen kaikkea varovasti!»
Hän heilutteli lehteään nähdessään heidän loittonevan.
Heti kun Emman hevonen tunsi tulleensa maantielle, se alkoi laukata. Rodolphe ratsasti laukkaa hänen vieressään. Silloin tällöin he vaihtoivat sanan. Pää hiukan kumarassa, käsi korkealla ja oikea käsivarsi suorana Emma antautui liikkeen tahtiin, joka keinutti häntä satulassa.
Rinteen alle päästyä Rodolphe höllensi ohjia, sitten he taas lähtivät yhdessä kiitämään, yhdellä hyppäyksellä, mutta rinteelle päästyä pysähtyivät molemmat hevoset äkkiä, ja Emman pitkä sininen harso laskeutui hänen kasvoilleen.
Oltiin lokakuun ensimmäisissä päivissä. Mailla oli hiukan usvaa. Sumua leijaili kukkuloiden ääriviivojen välissä, ja uutta kohosi, repeytyi, hävisi. Joskus, pilvien väistyessä ja auringon päästessä pilkahtamaan, näkyivät kaukaa Yonvillen katot, puutarhat joen rannalla, pihat, seinät ja kirkon kellotorni. Emma sulki puoleksi silmäluomensa tunteakseen kotinsa, eikä tuo kyläpahainen, jossa hän eli, ollut milloinkaan tuntunut hänestä niin pieneltä. Kukkulalta, jossa he olivat, näytti koko laakso äärettömältä, vaaleahkolta, ilmaan haihtuvalta järveltä. Siellä täällä pisti esiin puuryhmiä kuin mustia riuttoja meressä, ja poppelien pitkät rivit, jotka kohosivat esiin sumusta, olivat rannikoita, joita tuuli pölytteli.
Viereisellä nurmikolla, kuusien välissä, kiersi vihreä valo lämpimässä ilmassa. Multa, joka oli ruskeata kuin nuuskajauho, tukahdutti askelien äänet, ja kävellessään hevoset kengillään potkivat pudonneita männynkäpyjä.
Rodolphe ja Emma ratsastivat näin pitkin metsän reunaa.
Emma kääntyi taakseen silloin tällöin välttääkseen toisen katsetta, ja silloin hän ei nähnyt muuta kuin rivissä olevia kuusenrunkoja, joiden alituinen jatkuminen huimasi häntä hiukan. Hevoset huohottivat. Satulain nahka narahteli.
Heidän ratsastaessaan metsään tuli aurinko esiin.
»Jumala, suojelee meitä!» virkkoi Rodolphe.
»Niinkö luulette?» kysyi Emma...
»Eteenpäin! Eteenpäin!» huudahti Rodolphe.
Hän maiskautti kieltään. Hevoset lähtivät juoksuun.
Tien varrella kasvavat pitkät sana jalat takertuivat Emman jalustimiin. Koko ajan ratsastaen Rodolphe kumartui tuon tuostakin niitä irroittamaan. Joskus, siirtääkseen oksia syrjään, hän ratsasti läheltä hänen ohitseen, ja Emma tunsi hänen polvensa hipaisevan säärtään. Taivas oli tullut siniseksi. Lehdet eivät enää liikkuneet.. Siellä oli laajoja, kukkivan kanervan peittämiä nummia, ja orvokkiläikät vaihtelivat puutiheikköjen kanssa, jotka olivat harmaita, keltaisia tai kultaisia, aina lehtien värin mukaan. Joskus kuului pensaikoista pientä siipien hyrinää taikka korppien käheitä ja varovaisia huudahduksia niiden paetessa tammipuihin.
He laskeutuivat satulasta. Rodolphe pani hevoset kiinni. Emma, kulki sammalilla pyöränjälkien välissä.
Mutta hänen pitkä hameensa häiritsi häntä, vaikka hän oli ottanutkin sen laahustimen käsivarrelleen, ja hänen takanaan kävellen katseli Rodolphe mustan kankaan ja mustan kengän välistä näkyvän valkoisen sukan hienoutta, joka oli kuin osa hänen alastonta ihoaan.
Emma pysähtyi.
»Olen väsynyt», virkkoi hän.
»Koettakaa vielä kestää!» sanoi Rodolphe. »Rohkeutta!»
Sadan askelen päässä Emma taas pysähtyi, ja harson läpi, joka laskeutui hänen lanteilleen asti, näkyivät hänen kasvonsa sinisen kuultavina, ikäänkuin hän olisi uinut sinertävien aaltojen alla.
»Minne me menemme?»
Rodolphe ei vastannut. Emma hengitti katkonaisesti. Mies silmäili ympärilleen ja pureskeli viiksiään.
He saapuivat laajemmalle kedolle, jossa oli kaadettu puita. He istuutuivat kaatuneen hongan rungolle, ja Rodolphe alkoi puhua hänelle rakkaudestaan.
Hän ei aluksi säikyttänyt Emmaa kohteliaisuuksilla. Hän oli rauhallinen, vakava, alakuloinen.
Emma kuunteli häntä pää painuneena ja potkiskellen koko ajan kenkänsä kärjellä maassa olevia lastuja.
Mutta kun Rodolphe sanoi:
»Eikö kohtalomme nyt ole yhteinen?» vastasi hän:
»Ei suinkaan! Te tiedätte sen hyvin. Se on mahdotonta!»
Emma nousi lähteäkseen. Rodolphe tarttui häntä ranteeseen. Emma pysähtyi. Katseltuaan miestä sitten hetkisen rakastunein, kostein katsein, virkkoi hän kiivaasti:
»Ei, antakaa olla! Emme puhu siitä enää... Missä hevoset ovat? Palataan kotiin.»
Rodolphe teki vihaisen ja ikävystyneen liikkeen. Emma toisti:
»Missä ovat hevoset? Missä ovat hevoset?»
Silloin, hymyillen outoa hymyä, silmäterät terävinä, hampaat yhteen purtuina läheni Rodolphe häntä käsivarret levällä. Emma peräytyi vavisten. Hän sopersi:
»Voi, minä pelkään teitä! Teette minulle pahaa! Mennään!»
»Jos niin täytyy», vastasi hän ja muutti ilmettä.
Nyt hän oli kunnioittava, hyväilevä, arka. Emma ojensi hänelle käsivartensa. He lähtivät paluumatkalle. Rodolphe sanoi:
»Mikä teille tuli? Miksi? En ymmärrä. Erehdytte varmasti. Olette sielussani kuin madonna jalustallaan, korkealla, vakavalla ja tahrattomalla paikalla. Mutta tarvitsen teitä voidakseni elää. Tarvitsen silmiänne, ääntänne, ajatuksianne. Olkaa ystäväni, sisareni, enkelini!»
Ja hän ojensi käsivartensa ja kiersi sen hänen ympärilleen. Emma koetti lievästi irroittautua. Rodolphe tuki häntä näin, yhä kävellen.
Mutta he kuulivat jo hevosten pureskelevan lehtiä.
»Oi, hetkinen vielä!» sanoi Rodolphe. »Älkäämme vielä lähtekö! Jääkää!»
Hän veti Emman mukaansa kauemmaksi, pienen järven luo, jossa vesiheinät levisivät vihreinä aalloilla. Kuihtuvat ulpukat uivat liikkumattomina kaislojen välissä. Heidän askeltensa edessä ruohikolla alkoivat sammakot hypellä piiloihinsa.
»Teen väärin, teen väärin», sanoi Emma. »Olen hullu, kun kuuntelen teitä.»
»Miksi? Emma... Emma!»
»Oi, Rodolphe!» virkkoi nuori nainen hitaasti nojautuen hänen olkaansa.
Hänen pukunsa kangas takertui Rodolphen puvun samettiin. Hän taivutti taaksepäin valkoista kaulaansa, jota huokaus paisutti, ja raueten, katkerasti itkien, pitkään väristen ja peittäen silmänsä hän antautui.
Illan varjot laskeutuivat, oksien välistä vaakasuoraan paistava aurinko häikäisi hänen silmiänsä. Siellä täällä, kaikkialla hänen ympärillään, lehvissä ja maassa, värisi valoisia läikkiä, aivan kuin kolibrit olisivat lentäessään sirotelleet sinne höyheniään. Oli täysin hiljaista. Puut ikäänkuin huokuivat suloista viihdytystä. Hän tunsi sydämensä alkavan jälleen sykkiä ja veren kiertävän ihonsa alla kuin maitovirta. Sitten hän kuuli hyvin kaukaa, metsän toiselta puolen, toisilta kukkuloilta, häilyvän, pitkän huudon, venyvän äänen, ja hän kuunteli sitä vaiti, kun se sekautui kuin soitto hänen kiihoittuneiden hermojensa viimeisiin värähdyksiin. Sikari suussa korjaili Rodolphe katkennutta ohjasta veitsellään.
He palasivat Yonvilleen samaa tietä. He näkivät kurassa hevostensa kenkien jäljet rinnakkain, samat pensaat, samat pikku kivet nurmikolla. Mikään heidän ympärillään ei ollut muuttunut, mutta Emmalle oli kuitenkin tapahtunut enemmän kuin jos kaikki vuoret olisivat siirtyneet paikoiltaan. Rodolphe kumartui silloin tällöin tarttuakseen hänen käteensä ja suudellakseen sitä.
Emma oli viehättävä hevosen selässä. Ryhti suora, vartalo hoikka polvi koukistuneena hevosen harjalle ja kasvoissa ulkoilman väri illan punertavassa hohteessa. Yonvilleen palattua hän hypähdytteli hevostaan kiveyksellä.
Häntä katseltiin ikkunoista.
Päivällisen aikana hän oli miehensä mielestä virkistyneen näköinen, mutta Emma ei näyttänyt kuulevankaan, kun toinen tiedusteli hänen retkeään, ja istui vain paikallaan kyynärpää lautasensa vierellä, kahden palavan kynttilän välissä.
»Emma!» sanoi Charles.
»Mitä?»
»Olen ollut tänä iltana herra Alexandren luona. Hänellä on hyvin kaunis, vanha tamma, pieni haava polvessa kyllä, ja varmasti saisin sen sadallakin écullä...»
Hän lisäsi:
»Kun arvelin, että se olisi sinusta mieleinen, pyysin häntä pitämään sen minulle... niin, ostin sen... Teinkö hyvin? Sano!»
Emma liikahdutti päätään hyväksymisen merkiksi ja sanoi sitten neljännestunnin kuluttua:
»Menetkö ulos tänään?»
»Kyllä. Miksi niin?»
»Muutoin vain, hyvä ystävä.»
Ja heti kun hän oli päässyt erilleen Charlesista, nousi hän huoneeseensa ja sulkeutui sinne.
Se oli ensiksi kuin huumausta. Hän näki puut, tien, ojat, Rodolphen ja tunsi yhä vieläkin hänen käsivarsiensa puserruksen, kun lehdet kahisivat ja kaislat soivat hänen ympärillään.
Mutta nähdessään itsensä kuvastimesta hämmästyi hän. Hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan olleet niin suuret, niin mustat, niin syvät. Jotakin selittämätöntä oli levinnyt hänen ylitseen ja se oli muuttanut hänen muotonsa.
Hän toisteli: »Minulla on rakastaja! Minulla on rakastaja!» riemastuttaen itseään tuolla ajatuksella kuin olisi uudelleen tullut sukukypsäksi. Hän saisi siis vihdoinkin päästä nauttimaan tuota rakkauden iloa, tuota lemmen kuumetta, jota hän jo oli lakannut toivomasta. Hän oli joutunut ihmeelliseen pyörteeseen missä kaikki oli intohimoa, kuumetta, kiihkoa. Hänet ympäröi sinertävä äärettömyys, tunteen huiput säkenöivät hänen ajatuksissaan, ja tavallinen olemassaolo oli häipynyt kauas, oli aivan alhaalla, varjossa, noiden kukkuloiden välimailla..
Hänen mieleensä muistuivat hänen lukemiensa kirjojen sankarittaret, ja lyyrillinen joukko aviorikokseen syyllistyneitä puolisoita alkoi laulaa hänen muistissaan viehättävien sisarten äänellä. Hän itse liittyi heihin mielikuvituksessaan, ja nyt olivat todellisuutta hänen nuoruutensa monet haaveilut, joissa hän oli kuvitellut itsensä tuollaiseksi rakastetuksi, mikä hän niin mielellään halusi olla. Lisäksi hän tunsi vielä kostonhalun tyydytystä. Eikö hän ollutkin kärsinyt kylliksi? Mutta nyt hän riemuitsi, ja kauan pidätetty rakkaus kumpusi esiin kuohuen iloisesti pohjiaan myöten. Hän nautti siitä tuntematta omantunnon vaivoja, huolettomasti, levollisesti.
Seuraava päivä kului uuden viehätyksen vallassa. He vannoivat toisilleen rakkautta. Emma kertoi suruistaan, Rodolphe keskeytti hänet suudelmilla, ja Emma pyysi häntä, tarkastellen rakastettuaan puoleksi suljettujen luomiensa alta, vielä toistamaan hänen nimeään ja vakuuttamaan rakastavansa häntä. He olivat metsässä, niinkuin eilenkin, puukenkien tekijän mökissä. Sen seinät olivat olkea, ja katto oli niin matalalla, että täytyi olla kumarassa. He istuivat toinen toiseensa nojaten kuivista lehdistä tehdyllä vuoteella.
Tästä päivästä lähtien he kirjoittivat joka ilta toisilleen. Emma vei kirjeensä puutarhan perälle, joen luo, pengermässä olevaan halkeamaan. Rodolphe haki sen sieltä ja pisti sijaan toisen jota Emma aina syytti liian lyhyeksi.
Eräänä aamuna, kun Charles oli lähtenyt liikkeelle päivän valjetessa, pisti Emman päähän tavata Rodolphe heti. Huchetteen pääsisi äkkiä, siellä voisi viipyä tunnin ja ehtiä Yonvilleen, kun ihmiset, vielä nukkuivat. Tuo ajatus sai hänet läähättämään kiihkosta, ja hän käveli pian keskellä niittyä nopein askelin katsomatta taakseen.
Aurinko alkoi tulla näkyviin. Emma tunsi jo kaukaa rakastajansa talon, jonka pääskysenpyrstön muotoiset tuuliviirit kuvastuivat mustina kalvasta hämärää vasten. Talousrakennusten ohi kuljettuaan hän saapui päärakennuksen luo, joka kai oli itse linna. Hän meni sisään, ikäänkuin seinät hänen lähestyessään olisivat itsestään väistyneet hänen tieltään. Korkeat portaat veivät suoraan pitkään käytävään. Emma väänsi erään oven ripaa ja näki samassa huoneen perällä nukkuvan miehen. Se oli Rodolphe. Emma huudahti.
»Sinäkö siinä! Sinäkö siinä!» toisteli Rodolphe. »Kuinka saatoit tulla?... Kas, hameesi on märkä.»
»Rakastan sinua», vastasi Emma ja kiersi käsivartensa miehen kaulaan.
Kun tämä uhkarohkea yritys oli onnistunut, pukeutui Emma aina pian Charlesin lähdettyä aikaisin liikkeelle ja laskeutui hiipivin askelin joen rantaan vievää rinnettä.
Mutta kun lehmien kulkusilta oli otettu pois, täytyi kulkea muurin vieritse virran parrasta pitkin. Ranta oli liukas. Hän tarttui käsillään kuihtuneisiin orvokkitupsuihin, ettei kaatuisi. Sitten hän lähti kulkemaan kynnettyjen peltojen poikki, joihin jalka upposi. Hän kompasteli ja likasi ohuet kenkänsä. Hänen pääliinansa liehui tuulessa ruohojen keskellä, hän pelkäsi härkiä, alkoi juosta ja saapui perille hengästyneenä, posket punaisina; ja koko hänen olennostaan uhosi mahlan, vihreyden ja raikkaan ilman tuoksu. Rodolphe nukkui vielä tähän aikaan. Emman mukana tuli huoneeseen kuin keväinen aamu.
Ikkunain kiinni vedetyt keltaiset verhot päästivät hiljaa sisään raskaan, vaalean valon. Emma haparoi räpyttäen silmiään, ja hänen hiusnauhoihinsa jääneet kastepisarat loistivat kuin topaasikehä hänen kasvojensa ympärillä. Rodolphe veti hänet nauraen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten.
Myöhemmin Emma tarkasteli huoneiston, aukoili lipastojen laatikoita, suki tukkansa Rodolphen kammalla ja tarkasteli kuvaansa parranajopeilistä. Usein hän pisti hampaidensa väliin pitkävartisen piipunkin, joka oli yöpöydällä, sitruunien ja sokerinpalasten keskellä, vesikannun vieressä.
Heiltä meni aina runsas neljännestunti jäähyväisiin. Silloin Emma itki: hän ei olisi tahtonut erota Rodolphesta. Väkevä voima ajoi häntä alituisesti Rodolphen luo, niin että kun hän eräänä päivänä taas tuli arvaamatta, rypisti Rodolphe kulmiaan, aivankuin jostakin harmistuneena.
»Mikä sinun on?» kysyi Emma. »Oletko sairas? Kerro?»
Rodolphe sanoi vihdoin vakavasti, että Emman käynnit olivat varomattomia, ja että hän voisi menettää maineensa.
10
Vähitellen tarttui tuo Rodolphen pelko Emmaankin. Rakkaus oli ensiksi juovuttanut hänet, hän ei ollut ajatellut mitään muuta. Mutta nyt, kun rakkaus oli käynyt välttämättömäksi hänen elämälleen, hän pelkäsi menettävänsä siitä jotakin, tai että se ainakin häiriytyisi. Kun hän siis palasi Rodolphen luota, katseli hän huolestuneesti ympärilleen tarkastellen jokaista ilmiötä näköpiirissä ja jokaista kylän ikkunaluukkua, josta hänet voitaisiin nähdä. Hän kuunteli askelia, huutoja, rattaiden tärinää ja pysähtyi tuon tuostakin paikalleen, kelmeämpänä ja vapisevampana kuin hänen yläpuolellaan väräjävät poppelin lehdet.
Eräänä aamuna, kun hän näin palasi kotiin, luuli hän äkkiä näkevänsä kiväärin putken tähtäävän häntä. Se pisti vinosti esiin pienestä tynnyristä, joka oli puolittain ruohoston peitossa ojan reunalla. Pelosta melkein pyörtymäisillään Emma kulki kuitenkin eteenpäin, ja tynnyristä tuli esiin mies, kuin joustimen ponnahduttama paholainen laatikosta. Hänen säärystimensä olivat soljilla kiinni aina sääritaipeeseen saakka, lakki painettu silmille, huulet vapisivat, ja nenä oli punainen. Hän oli kapteeni Binet, joka väijyi siellä sorsia.
»Teidän olisi pitänyt huutaa kauempaa!» virkkoi hän. »Kun näkee pyssyn, täytyy aina ilmaista itsensä.»
Täten koetti veronkantaja itse salata omaa pelkoaan, sillä prefekti oli kieltänyt ampumasta sorsia millään muulla tavalla kuin veneestä, ja herra Binet oli siis, huolimatta lainkunnioituksestaan, rikkonut määräystä. Niinpä hän joka hetki luulikin poliisin tulevan. Mutta tuo levottomuus lisäsi hänen huviaan, ja yksinään tynnyrissään hän kehuskeli onneaan ja viekkauttaan.
Emman nähdessään hän näytti pääsevän suuresta taakasta ja sanoi heti pannakseen keskustelun alulle:
»Ei ole lämmin. Ilma oikein pistelee.»
Kun Emma ei vastannut, jatkoi hän:
»Mutta olettepa te aikaisin ulkona.»
»Niin», vastasi Emma sopertaen. »Tulen imettäjän luota, jonka hoidossa lapseni on.»
»Ahaa, ahaa! Minä taas olen ollut täällä auringonnoususta saakka, mutta sää on niin siivoton, että jollei hajahtaisi linnulta...»
»Hyvästi, herra Binet», sanoi Emma kääntäen hänelle selkänsä.
»Palvelijanne, rouva», vastasi Binet kuivasti.
Ja hän palasi tynnyriinsä.
Emma katui, että oli eronnut veronkantajasta niin töykeästi. Mies tekisi tietysti ikäviä päätelmiä. Juttu imettäjästä oli kaikkein huonoin tekosyy, sillä kaikki tiesivät Yonvillessa, että lapsi oli jo vuoden ollut vanhempiensa luona. Muutoin ei ketään asunut lähiseuduilla, tie ei vienyt muualle kuin Huchetteen. Binet oli tietysti arvannut, mistä hän tuli, eikä pysyisi vaiti, vaan lörpöttelisi varmasti kaiken. Emma kiusasi itseään iltaan saakka keksien kaikenlaisia mahdollisia valheita, hölmö metsästäjä aina silmiensä edessä.
Kun Charles näki, että Emma oli huolissaan, yritti hän huvittaa häntä ja tahtoi päivällisen jälkeen viedä hänet apteekkarille, mutta ensimmäinen henkilö, jonka hän näki apteekissa, oli taas veronkantaja. Tämä seisoi myyntipöydän ääressä punaisen lasin lävitse paistavassa valossa ja sanoi:
»Olkaa hyvä ja antakaa minulle puoli unssia vihtrilliä.»
»Justin!» huusi apteekkari. »Tuo rikkihappoa!»
Sitten hän lisäsi puhutellen Emmaa, joka aikoi mennä rouva Homais'n puolelle:
»Ei, olkaa vain täällä! Ei maksa vaivaa mennä, hän tulee kyllä tänne! Lämmitelkää kamiinan ääressä odotellessanne... Suokaa anteeksi... Päivää, tohtori!» (Apteekkaria miellytti suuresti sanoa »tohtori», ikäänkuin tuosta sanan ilmaisemasta arvokkuudesta olisi osa pirahtanut hänellekin)... »Mutta pidä huoli, ettet kaada huhmarta! Menehän sentään hakemaan tuoleja pienestä salista, tiedäthän, ettei ison salin tuoleja saa ottaa.»
Ja pannakseen Emman nojatuolin sopivaan paikkaan hyökkäsi Homais myyntipöydän takaa, kun Binet samassa pyysi häneltä puoli unssia sokerihappoa.
»Sokerihappoa?» sanoi apteekkari ylenkatseellisesti. »En tiedä mitään sellaista, en tunne. Tahdotte ehkä oksaalihappoa? Oksaalihappoa, eikö niin?»
Binet selitti tarvitsevansa syövytysainetta tehdäkseen siitä jonkinlaista kuparihappoa, jolla saisi ruosteen pois eräistä metsästyskaluista. Emma säpsähti. Apteekkari sanoi:
»Niinpä tosiaankin! Sää ei ole niille oikein suotuisa, kun on niin kosteata.»
»Kuitenkin», jatkoi Binet viekkaan näköisenä, »on ihmisiä, jotka osaavat käyttää sitä hyväkseen».
Emma oli tukehtua.
»Saanko sitten vielä...?»
»Eikö hän ikinä lähde», ajatteli Emma.
»Puoli unssia tärpättiseosta, neljä unssia keltaista vahaa ja puolitoista luuhiiltä, jolla puhdistan metsästyskalujeni kiilloitettuja nahkaosia.»
Apteekkari alkoi leikata vahaa, kun rouva Homais tuli Irma sylissään. Napoléon vieressään ja Athalie perässään. Hän istuutui samettipenkille ikkunaa vastapäätä. Poikanen kiipesi jakkaralle, ja vanhempi sisar alkoi kierrellä makeisastian ympärillä, lähellä isäänsä. Tämä täytteli suppiloita ja pisti tulppia pulloihin, liimasi leimoja ja kääri tavaroita paperiin. Hänen ympärillään oltiin vaiti, eikä kuulunut muuta kuin vaa'an painojen helähdys silloin tällöin ja jokunen apteekkarin lausuma hiljainen sana hänen neuvoessaan oppilastaan.
»Kuinka teidän pienokaisenne voi?» kysyi rouva Homais äkkiä.
»Hiljaa!» huudahti hänen miehensä, joka kirjoitti numeroita konseptivihkoon.
»Miksi ette tuonut häntä mukananne?» jatkoi rouva Hormais puoliääneen.
»Hsh, hsh», virkkoi Emma osoittaen sormellaan apteekkaria.
Mutta Binet, joka oli syventynyt tarkastamaan laskuaan, ei nähtävästi ollut kuullut mitään. Vihdoin hän meni ulos, ja silloin Emma päästi syvän helpotuksen huokauksen.
»Kylläpä te hengitätte raskaasti!» sanoi rouva Homais.
»Niin, on hiukan kuuma», vastasi Emma.
Seuraavana päivänä Rodolphe ja Emma päättivät järjestää tapaamisensa varovaisemmiksi. Emma suunnitteli palvelustyttönsä lahjomista jollakin tavoin, mutta parempi olisi ollut löytää Yonvillesta jokin vaitelias talo. Rodolphe lupasi hankkia sellaisen.
Koko talven, kolme, neljä kertaa viikossa, yön pimeydessä, Rodolphe tuli puutarhaan. Emma oli vartavasten piilottanut veräjän avaimen, jonka Charles luuli kadonneen.
Ilmaistakseen tulonsa heitti Rodolphe ikkunaluukuille kourallisen hiekkaa. Emma kavahti kohta pystyyn, mutta joskus täytyi Rodolphen odottaa, sillä Charles'illa oli tapana jutella takkavalkean ääressä, eikä hän tahtonut millään lopettaa.
Emma oli menehtyä kärsimättömyydestä. Jos hän olisi silmiensä voimalla voinut hallita miestään, olisi tämä lentänyt ulos ikkunasta. Vihdoin Emma alkoi hiukan riisuutua, sitten hän otti kirjan ja alkoi lukea hyvin rauhallisesti, ikäänkuin kertomus olisi viehättänyt häntä. Mutta Charles, joka oli käynyt vuoteeseen, kutsui häntä nukkumaan.
»Tule jo, Emma», sanoi hän. »On jo aika!»
»Tulen, tulen», vastasi hän.
Mutta kun kynttilät häikäisivät hänen silmiänsä, kääntyi Charles seinään päin ja nukkui. Henkeään pidättäen karkasi Emma ulos hymyillen, väristen, puolipukeissa.
Rodolphella oli laaja viitta. Hän kietoi Emman kokonaan siihen ja kiertäen kätensä hänen vyötäisilleen kuljetti hänet ääneti puutarhan perälle.
He asettuivat huvimajaan samalle, puoleksi lahonneelle rimapenkille, jossa Léon ennen oli katsellut häntä niin rakastuneesti kesäiltoina. Emma ei ajatellut häntä nyt enää.
Tähdet kiiluivat jasmiinien lehdettömien oksien välistä. He kuulivat takanaan virran kohinan ja kuihtuneiden kaislojen kahinaa rannalta. Pimeästä kohottautui sieltä täältä muodottomia varjoja, tuon tuostakin yht'aikaa värähtäen ne nousivat ja laskivat, aivan kuin isot mustat aallot lähestyisivät peittääkseen heidät alleen. Yön kylmyys sai heidät painautumaan entistä lähemmäksi toisiaan, heidän huuliensa huokaukset tuntuivat entistä voimakkaammilta, heidän silmänsä, jotka tuskin näkivät toisiaan, näyttivät entistä suuremmilta, ja hiljaisuuden keskellä lausuttiin aivan hiljaa sanoja, jotka lankesivat heidän sieluihinsa helähtäen kuin kristalli ja kaikuivat siellä värähtelevinä aaltoina.
Kun yö oli sateinen, pakenivat he vastaanottohuoneeseen, vajan ja tallin väliin. Emma sytytti keittiökynttilän, jonka oli kätkenyt kirjojen taakse. Rodolphe asettui kuin kotiinsa. Kirjasto, työpöytä, koko huone, kiihotti hänen hilpeyttään, eikä hän voinut olla laskematta leikkiä tavalla, joka saattoi Emman hämilleen. Emma olisi halunnut nähdä toisen vakavampana, vieläpä dramaattisempana tällaisessa tilanteessa, niinkuin silloin, kun hän oli ollut kuulevinaan käytävästä lähestyviä askelia.
»Joku tulee», sanoi hän.
Rodolphe puhalsi valon sammuksiin.
»Onko sinulla pistoolisi?»
»Mitä varten?»
»Tietysti... puolustaaksesi itseäsi», vastasi Emma.
»Miestäsikö vastaan? Voi sitä poikaparkaa!»
Ja Rodolphe päätti lauseensa liikkeellä, joka merkitsi: »Hänet minä nitistän korvatillikalla.»
Emma ällistyi hänen rohkeuttaan, vaikka Rodolphen sanoissa ilmenikin eräänlaista epähienoutta ja naiivia karkeutta, joka loukkasi häntä.
Rodolphe ajatteli paljon tuota pistoolijuttua. Jos Emma oli vakavissaan, oli se hyvin naurettavaa, tuumi hän, vastenmielistäkin, sillä ei ainakaan Rodolphella ollut mitään syytä vihata tuota kilttiä Charles'ia, eikä mustasukkaisuus häntä raadellut. Siinä suhteessa Emma oli vannonut hänelle pyhän valan, mikä hänen mielestään ei taas osoittanut oikein hyvää makua.
Sitäpaitsi Emma alkoi käydä perin tunteelliseksi. Oli pitänyt vaihtaa pienoiskuvia, oli leikattu kahmaloittani hiuksia, ja nyt hän pyysi sormusta, oikeata vihkimäsormusta, ikuisen liiton merkiksi. Hän leperteli iltakelloista tai »luonnon äänistä», sitten hän puhui omasta äidistään ja taas Rodolphen äidistä. Tämä oli kuollut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Emma lohdutteli häntä kuitenkin hellitellen, ikäänkuin Rodolphe olisi ohut hylätty vauva, sanoipa joskus hänelle kuuta katsellessaan:
»Olen varma siitä, että he yhdessä tuolla ylhäällä hyväksyvät rakkautemme.»
Mutta hän oli niin kaunis! Rodolphella oli harvoin ollut rakastettua, joka viattomuudessa olisi vetänyt vertoja Emmalle. Tämä rakkaus ilman irstautta oli hänelle uutta, se vieroitti häntä kevytmielisistä tottumuksista ja mielisteh samalla hänen ylpeyttään ja aistillisuuttaan. Emman tunteenpalo, jota Rodolphen porvarillinen, selvä järki halveksi, tuntui hänestä kuitenkin pohjimmaltaan viehättävältä, koska se kohdistui juuri häneen. Täysin varmana siitä, että häntä rakastettiin, ei hän häikäillyt, ja hänen käytöstapansa alkoi huomaamatta muuttua.
Hän ei enää, kuten ennen, osannutkaan kuiskailla noita suloisia sanoja, jotka saivat Emman itkemään, eikä hyväillä niin kiihkeästi, että Emma aivan hullaantui. Niinpä näyttikin heidän suuri rakkautensa, jonka varassa Emma eli, vähenevän kuin virran vesi, jota pohja imee itseensä, ja Emma alkoi jo nähdä allaan liejun. Hän ei tahtonut uskoa sitä, lisäsi vain hellyyttään, samalla kun Rodolphe yhä vähemmän kätki välinpitämättömyyttään.
Emma ei tietänyt, suriko sitä, että oli antautunut, vai halusiko päinvastoin helliä Rodolphea vielä enemmän. Nöyryytys siitä, että tunsi itsensä heikoksi, muuttui jonkinmoiseksi kaunaksi, jota nautinnon hetket laimensivat. Se ei ollut kiintymystä, se oli kuin jatkuvaa viettelystä. Rodolphe lannisti hänet. Emmaa se melkein peloitti.
Ulkonaisesti oli kaikki kuitenkin rauhallisempaa kuin ennen. Rodolphen oli onnistunut johtaa aviorikos oman mielensä mukaiseksi, ja kuuden kuukauden kuluttua, kun kevät saapui, he olivat keskinäisissä, suhteissaan kuin kaksi aviopuolisoa, jotka hiljalleen pitävät hengissä kotilieden tulta.
Juuri niihin aikoihin ukko Rouault lähetti kalkkunansa Charles'ille muistoksi parannetusta säärestään. Lahjan mukana saapui aina kirje. Emma leikkasi poikki punonnaisen, josta se riippui korissa, ja luki seuraavat rivit:
»Rakkaat lapset!
Toivon, että tämä lähetys tapaa teidät hyvässä voinnissa ja että
tämä kalkkuna hyvin vastaa aikaisempia, sillä se tuntuu minusta
hiukan pulleammalta, jos uskallan niin sanoa, ja hiukan tukevammalta.
Mutta ensi kerralla haluaisin vaihteen vuoksi lähettää teille kukon,
jollette pitäisi enemmän kanasta, ja palauttakaa minulle kori, olkaa
hyvä, ja ne kaksi entistäkin. Minulle on tapahtunut onnettomuus.
Kärryvajan katto lensi eräänä tuulisena yönä metsään. Sato ei myöskään
ole ollut kovin komea. Enpä tiedä, milloin pääsen teitä tervehtimään.
Minun on nykyjään, kun olen yksin, perin vaikea lähteä talosta,
Emma-parka.»
Sitten oli pari tyhjää riviä, ikäänkuin vanhus olisi antanut kynänsä
levätä ja mietiskellyt hetken.
»Mitä minuun tulee, niin voin hyvin, paitsi että Yvetot'n markkinoilla
sain äskettäin nuhan. Menin sinne pestaamaan paimenta, kun olin ajanut
entisen pois — hän oli liian suuri herkkusuu. Kyllä sitä on surkeassa
asemassa noiden ryövärien parissa. Hän oli sitäpaitsi epärehellinenkin.
Sain kuulla eräältä kaupustelijalta, joka tänä talvena oli
matkustellut teidän puolellanne ja jolta Bovary oli vetänyt hampaan,
että tämä yhä tekee ankarasti työtä. Se ei minua ihmetytä. Hän
näytti minulle hampaan, ja joimme kahvia yhdessä. Kysyin häneltä,
oliko hän nähnyt sinua, mihin hän sanoi että ei, mutta että hän oli
nähnyt tallissa kaksi hevosta, joten päättelin, että ammatti tuottaa.
Sitä parempi, rakkaat lapset, ja antakoon hyvä Jumala teille kaiken
mahdollisen onnen.
Minua surettaa, etten vielä tunne hyvin rakasta tyttäreni tytärtä
Berthe Bovarya. Olen istuttanut hänelle puutarhaan, huoneesi ikkunan
alle, luumupuun, enkä anna koskea siihen, ennenkuin siitä tuonnempana
voidaan valmistaa hilloa hänelle, ja säilytän hillon häntä varten
kaapissa, kunnes hän tulee.
Hyvästi, rakkaat lapset! Suutelen sinua, tyttäreni, ja sinua myös,
vävyni, ja pikkuistakin, molemmille poskille
Olen monin hellin terveisin teidän rakastava isänne
Théodore Rouault.»Emma piteli tuota karkeata paperia jonkin aikaa sormiensa välissä. Oikeinkirjoitusvirheet sekautuivat siinä toisiinsa, ja Emma seuraili kirjeen lempeätä ajatusta, joka kaakatteli rivien välissä kuin piikkipensaikkoon puoleksi piiloutunut kana. Kirjoitus oli kuivattu lieden tuhkalla, sillä hiukan harmaata tomua putosi kirjeestä hänen hameelleen, ja hän oli melkein näkevinään isänsä kumartuvan takkaa kohti ottaakseen hiilipihdit. Kuinka siitä olikaan kauan, kun Emma oli hänen luonaan uuninpenkillä polttamassa kepin päätä isossa, räiskähdellen palavassa meriruohokasassa!... Hän muisteli paisteisia kesäiltoja. Varsat hirnuivat ohi kulkiessaan ja laukkasivat, laukkasivat... Ikkunan alla oli mehiläispesä, ja auringossa pyöriskelevät mehiläiset napsahtelivat joskus ikkunaruutuihin kuin hyppivät, kultaiset pallot. Kuinka onnellisia nuo ajat olivatkaan! Kuinka vapaita, kuinka toiveikkaita, kuinka täynnä unelmia! Niistä ei enää ollut mitään jäljellä. Hän oli tuhlannut ne kaikkiin sielunsa seikkailuihin, kaikkiin toisiaan seuraaviin olotiloihin: neitsyyteensä, avioliittoonsa ja rakkauteensa, menettäen ne täten elämänsä varrella, niinkuin matkustaja, jolta jää hiukkanen rikkautta kaikkiin tien vieren majataloihin.
Mutta mikä hänet sitten teki niin onnettomaksi? Mikä oli se tavaton romahdus, joka oli mullistanut hänen elämänsä? Ja hän kohotti päätään katsellen ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt syytä, mikä pani hänet niin kovasti kärsimään.
Huhtikuinen auringonsäde hyväili porsliineja hyllyllä. Tuli paloi, hän tunsi tohveleidensa alla pehmeän maton. Päivä oli kirkas, ilma lämmin, ja hän kuuli lapsensa naurahtelevan iloisesti.
Pikku tyttö pyöriskeli paraikaa nurmikolle, ruohojen keskellä, joita leikattiin. Hän makasi vatsallaan heinäsuovalla. Hoitajatar piti häntä kiinni hameesta. Lestiboudois haravoi lähellä, ja joka kerta kun suntio lähestyi, kumartui lapsi heilutellen ilmassa molempia käsivarsiaan.
»Tuokaa hänet, minulle!» sanoi äiti kiiruhtaen suutelemaan lasta. »Voi, kuinka rakastan sinua, lapsiparka! Voi, kuinka sinua rakastan!»
Huomatessaan sitten, että tyttösen korvat olivat hiukan likaiset, soitti hän kiireesti lämmintä vettä ja pesi hänet, muutti alusvaatteet, kengät, sukat, kyseli kyselemistään hänen terveyttään, kuin matkalta palattuaan, ja suudeltuaan häntä vielä kerran ja itkettyään hiukan jätti hänet jälleen palvelijattarelle, joka seurasi hyvin ällistyneenä tätä hellyyden puuskaa.
Rodolphe tapasi hänet tavallista vakavampana sinä iltana.
»Se menee ohitse», arveli hän, »se on vain oikku».
Ja hän jäi perättäin pois kolmesta kohtauksesta. Hänen palatessaan Emma oli kylmä, melkein ylenkatseellinen.
»Suotta siinä kujeilet, hempukkani...»
Hän ei ollut huomaavinaankaan Emman surullisia huokauksia eikä nenäliinaa, jonka hän otti esiin.
Silloin Emma katui.
Hän kysyi itseltään, miksi hän oikeastaan inhosi Charlesia ja eikö olisi ollut parempi rakastaa häntä. Mutta Charles ei tarjonnut suurtakaan kiinnekohtaa noille uudistuville tunteen ilmauksille, niin että Emma oli kovin vaikeassa asemassa uhrautumisvalmiudessaan, kunnes apteekkari ihan parahiksi hankki hänelle tilaisuuden uhrautua.
11
Homais oli äskettäin lukenut kirjoituksen uudesta menetelmästä kampurajalan parantamiseksi ja kun hän oli edistyksen ystävä, syntyi hänen aivoissaan tuo isänmaallinen ajatus, että Yonvillessa pitäisi tehdä strephopodisia leikkauksia, jotta se pysyisi muun maailman tasalla.
»Sillä», sanoi hän Emmalle, »mitäpä vaaraa siitä olisi? Katsokaahan» (ja hän luetteli sormillaan yrityksen edut), »menestys on melkein varma, sairas saa lievitystä ja kaunistuu, leikkauksen suorittaja tulee pian kuuluisaksi. Miksi teidän miehenne ei tahtoisi vapauttaa esim. tuota Kultaisen Leijonan Hippolyte-parkaa hänen vammastaan? Ottakaa huomioon, ettei hän suinkaan jättäisi kertomatta parantumisestaan kaikille matkustajille, ja sitten» (Homais alensi ääntään ja katseli ympärilleen), »mikä estäisi minua lähettämästä lehteen pientä uutista siitä? No niin, uutinen kiertää... siitä puhutaan... sille käy kuin lumivyörylle! Ja kuka tietää? Kuka tietää?»
Bovary saattaisi tosiaan onnistua. Emma ei ollut saanut mitään todisteita siitä, ettei Charles olisi taitava, ja mitä tyydytystä hän tuntisikaan, jos saisi pannuksi alulle toimenpiteen, jonka johdosta hänen omaisuutensa ja maineensa kasvaisi? Emmahan tahtoi vain saada vankemman tuen elämälleen kuin pelkän rakkauden.
Charles salli apteekkarin ja Emman kehoitusten taivuttaa itsensä. Hän tuotti Rouenista tohtori Duvalin kirjan ja painui joka ilta tutkimaan sitä pää käsien varassa.
Hänen tutkiessaan strephocatopodiaa, strephendopodiaa ja strephexopodiaa (taikka selvemmin puhuen jalan kaikenlaisia epämuodostumia alas, sisään tai ulospäin) sekä strephypopodiaa ja strephanopodiaa (toisin sanoen jalan kupertumista alaspäin tai kääntymistä ylöspäin) taivutteli herra Homais kaikenlaisilla syillä majatalon renkiä antautumaan leikattavaksi.
»Tunnet tuskin pienintäkään kipua, vähäisen pistoksen kuin mitättömässä suonenlyönnissä, vähemmän kuin toisinaan liikavarpaita pois kiskottaessa.»
Hippolyte pyöritteli miettiväisenä typeriä silmiään.
»Muuten», jatkoi apteekkari, »eihän se minua liikuta. Kehoitan sinua suostumaan vain itsesi vuoksi, puhtaasta ihmisystävyydestä. Tahtoisin nähdä sinun pääsevän inhoittavasta liikkaamisesta, tuosta lantionseudun ainaisesta heilumisesta, joka vastoin väitettäsikin haittaa sinua suuresti ammatissasi.»
Homais selitti sitten, kuinka paljon reippaammaksi ja ketterämmäksi Hippolyte sen jälkeen tuntisi itsensä, ja viittasi siihen, että hän silloin miellyttäisi paremmin naisiakin; ja silloin alkoi tallirenki hämillään hymyillä. Sitten Homais vetosi hänen turhamaisuuteensa:
»Etkös sinäkin ole mies, hemmetissä? Entäs sitten, jos joudut sotamieheksi, saat mennä taistelemaan lippujen alle?... Voi, Hippolyte!»...
Ja Homais poistui selittäen, ettei hän käsittänyt, kuinka ihminen voi olla noin itsepäinen ja sokeasti kieltäytyä ottamasta vastaan tieteen siunauksia.
Lopulta onneton Hippolyte myöntyi, sillä häntä vastassa oli melkein kuin salaliitto. Binet, joka ei milloinkaan sekautunut toisten asioihin, rouva Lefrançois, Artémise, naapurit, herra pormestari Tuvachekin, kaikki yllyttivät häntä, kaikki toruivat ja pilkkasivat häntä, ja lopuksi hän taipui, kun sai kuulla, että se ei maksaisi hänelle mitään. Bovary lupasi hankkia koneenkin leikkausta varten. Emma oli ehdottanut tällaista jalomielisyyttä, ja Charles suostui siihen ajatellen sydämessään, että hänen vaimonsa oli enkeli.
Apteekkarin neuvojen mukaan teetti hän, kolmesti uudelleen aloitettuaan, puusepällä ja lukkosepän avulla jonkinmoisen kahdeksan naulaa painavan laatikon, jota valmistettaessa ei säästetty rautaa, puuta, peltiä, nahkaa, ruuvinauloja eikä muttereita.
Ennenkuin tiedettiin, mikä jänne Hippolytelta oli leikattava, oli kuitenkin ensin otettava selville, minkälainen kampurajalka hänellä oli.
Hänen toinen jalkateränsä ja sääri olivat melkein yhtenä viivana, mikä kuitenkaan ei estänyt jalkaa kääntymästä sisäänpäin, niin että se oli equinus ja sen yhteydessä vähäinen varus, taikka heikko varus, jolla oli kovasti equinuksen luonne. Mutta tuolla equinuksellaan, joka todella oli leveä kuin hevosen kavio, karkeanahkainen, kuivajänteinen ja paksuvarpainen ja jonka mustat kynnet vastasivat hevosenkengän nauloja, laukkaili tuo kampurajalkainen aamusta iltaan kuin hirvi. Hänet näki alituisesti torilla hyppelemässä kärryjen ympärillä ojennellen eteenpäin eriparisia ulottimiaan. Tuo jalka näytti jopa voimakkaammalta kuin toinen. Palveluksensa ansiosta se oli saanut ikäänkuin kärsivällisyyden ja tarmon siveelliset avut, ja kun sille annettiin jokin raskas tehtävä, niin se kävi siihen sitä innokkaammin käsiksi.
Koska siis kysymyksessä oli equinus, piti leikata Akilleen jänne, jotta myöhemmin päästäisiin käsiksi etumaiseen sääriluulihakseen ja leikkaamaan varus, sillä lääkäri ei uskaltanut yhdellä iskulla puuttua kahteen leikkaukseen, ja hän vapisi nytkin jo peläten vahingoittavansa tärkeitä osia, joita ei tuntenut.
Kun Ambroise Paré ensimmäistä kertaa Celsuksen jälkeen viidentoista vuosisadan kuluttua sitoi valtimon, kun Dupuytre ryhtyi avaamaan märkäpesäkettä paksun aivokerroksen läpi ja kun Gensoul ensimmäiseksi poisti ylemmän leukaluun, ei heidän sydämensä varmaankaan ollut sykkinyt niin kiihkeästi, kätensä vavissut ja älynsä pingoittunut niin suuresti kuin herra Bovarylla, kun tämä lähestyi Hippolytea leikkuukoneensa käsissään. Ja niinkuin sairashuoneissa nähtiin vieressä pöydällä joukko kääreitä, vahattua rihmaa, paljon siteitä, röykkiöittäin, niin paljon siteitä kuin apteekkarilla oli. Herra Homais itse oli jo aamulla järjestänyt kaikki nuo valmistelut, yhtä paljon häikäistäkseen katselijat kuin innostuakseen itsekin. Charles pisti veitsellään ihoon. Kuului kuiva narahdus. Jänne oli katkaistu, leikkaus oli suoritettu. Hippolyte ei tahtonut päästä hämmästyksestä. Hän kumartui Bovaryn käsiä kohti peittäen ne suudelmilla.
»No niin, rauhoitu», sanoi apteekkari. »Osoita myöhemmin kiitollisuutta hyväntekijällesi!»
Ja hän kiiruhti kertomaan tuloksesta viidelle, kuudelle uteliaalle, jotka seisoskelivat pihalla ja jotka kuvittelivat, että Hippolyte nyt tulisi ulos kävellen ontumatta. Sitten kun Charles oli laittanut potilaansa jalan koneelliseen suoristajaan, palasi hän kotiin, jossa Emma odotti levottomana häntä ovella. Hän karkasi miehensä kaulaan, he istuutuivat pöytään, ja Bovary söi paljon, tahtoipa jälkiruoan jälkeen juoda kupin kahviakin: sellaisen mässäyksen hän yleensä salli itselleen vain sunnuntaisin, kun heillä oli vieraita.
Ilta oli ihana, keskusteltiin, uneksittiin yhdessä. He puhuivat tulevasta varallisuudestaan, suunnittelivat parannuksia talouteensa. Charles näki jo hengessään, kuinka hänen arvonsa nousi, hyvinvointi lisäytyi, vaimo aina rakasti häntä, ja Emma tunsi itsensä onnelliseksi voidessaan virkistää itseään uudella tunteella, terveemmällä, paremmalla, voidessaan vihdoinkin tuntea hellyyttä tuota poikaparkaa kohtaan, joka piti häntä hyvänä. Hänen päässään vilahti hetken ajatus Rodolphesta, mutta hänen silmänsä palasivat Charles'iin: huomasipa hän hämmästyksekseen, etteivät tämän hampaat olleet niinkään rumat.
He olivat jo vuoteessa, kun herra Homais keittäjättären kauhuksi äkkiä astui huoneeseen kädessään äsken kirjoitettu paperilappu. Se oli hänen aikomansa uutinen Fanal de Roueniin. Hän toi sen heille luettavaksi.
»Lukekaa te itse», sanoi Bovary.
Homais luki:
»'Huolimatta ennakkoluuloista, jotka vielä osittain peittävät Euroopan kasvoja kuin verkko, alkaa valo kuitenkin vähitellen tunkeutua meidän maaseudullemme. Niinpä oli meidän pieni kauppalamme, Yonville, tiistaina erään kirurgisen kokeen näyttämönä, joka samalla kertaa oli suurenmoisen ihmisystävällisyyden todiste. Herra Bovary, eräs tunnetuimmista lääkäreistämme...'»
»Se on liikaa, se on liikaa!» huudahti Charles, jolta liikutus melkein tukahdutti äänen.
»Ei suinkaan, ei ollenkaan, kuinka niin?... 'on leikannut kampurajalan...' En pannut siihen tieteellistä termiä, koska, kuten tiedätte, lehdessä... kaikki ehkä eivät ymmärtäisi, ja kansanjoukkojen täytyy...»
»Niin kyllä», sanoi Bovary, »jatkakaapa!»
»Toistan», sanoi apteekkari, »'eräs tunnetuimmista lääkäreistämme, herra Bovary, on leikannut kampurajalan eräältä Hippolyte Tautainilta, joka jo viisikolmatta vuotta on ollut tallirenkinä Kultaisen Leijonan hotellissa, jota leskirouva Lefrançois pitää torin varrella. Yrityksen uutuus ja sen kohteelle osoitettu mielenkiinto olivat saaneet liikkeelle sellaisen ihmispaljouden, että laitoksen ovella vallitsi todellinen tungos. Muutoin leikkaus tapahtui kuin taikomalla, ja tuskin muutama tippa verta nousi pinnalle, ikäänkuin ilmoittamaan, että kapinallinen jänne oli vihdoinkin väistynyt tieteen ponnistusten tieltä. Omituista kyllä ei potilas voimme vakuuttaa sen silminnäkijänä — osoittanut minkäänlaisia kärsimyksen merkkejä. Hänen tilassaan ei toistaiseksi ole mitään toivomisen varaa. Kaikki antaa aihetta odottaa, että parantuminen kestää lyhyen ajan, ja kukapa tietää, emmekö jo tulevissa kylän juhlissa saa nähdä kunnon Hippolytemme ottavan osaa rajuihin tansseihin, iloisten velikultien kuoron keskellä, ja täten todistavan kaikille täydellistä parantumistaan reippaudellaan ja hypyillään? Kunniaa siis jalomielisille tiedemiehille! Kunniaa noille väsymättömille hengille, jotka uhraavat joutoaikansakin suunnitellakseen ihmislajin parantamista tai sen tuskien lievittämistä! Kunniaa, kolmin kerroin kunniaa! Eikö ole syytä todeta, että sokeat saavat näkönsä, kuurot kuulevat ja rammat kävelevät! Mutta sen, minkä fanatismi ennen lupasi valituilleen, sen antaa tiede nyt kaikille ihmisille. Annamme lukijoillemme tietoja tämän merkillisen parannusyrityksen kaikista vaiheista.»
Tämä ei kuitenkaan estänyt rouva Lefrançois'ta saapumasta lääkärin luo viiden päivän kuluttua aivan kauhistuneena:
»Apua! Hän kuolee!... Minä menen ihan sekaisin!»
Charles syöksyi Kultaiseen Leijonaan, ja apteekkari, joka näki hänen juoksevan torin poikki hatutta päin, jätti apteekkinsa oman onnensa nojaan. Hän tuli itsekin paikalle, hengästyneenä, punaisena, huolestuneena ja kysyi kaikilta portaissa kulkijoilta:
»Mikä meidän mielenkiintoiselle strephopodillemme on tullut?» Hän vääntelehti, tuo strephopodi, kamalissa kouristuksissa. Ja suoristuskone, johon hänen jalkansa oli suljettu, kolkutti seinää, niin että se oli mennä puhki.
Hyvin varovasti, ettei jäsenen asentoa muutettaisi, poistettiin laatikko ja nähtiin kaamea näky. Jalan ääriviivat peittyivät sellaiseen turvotukseen, että koko iho näytti halkeavan, ja se oli täynnä verivammoja, jotka tuo mainio kone oli aiheuttanut. Hippolyte oli jo valittanut tuskia, mutta siitä ei ollut välitetty. Nyt oli pakko tunnustaa, että hän ei ollut täydellisesti väärässä, ja hänet jätettiin vapaaksi muutamaksi tunniksi. Mutta tuskin oli turvotus laskeutunut, kun molemmat oppineet päättivät asiaankuuluvaksi pistää jalan uudelleen laitokseen vielä tiukempaan, että parantuminen kävisi nopeammin. Vihdoin, kolmen päivän kuluttua, ei Hippolyte enää voinut sietää sitä, ja he poistivat taas koneen ällistyen suuresti toteamaansa tulosta. Tumma pöhöttymä levisi jo sääreen, ja siellä täällä oli rakkuloita, joista tihkui mustaa visvaa. Asia näytti kääntyvän vakavaksi. Hippolyte alkoi tuskastua ja rouva Lefrançois sijoitti hänet pieneen saliin, keittiön viereen, että hänellä olisi jotakin seuraa.
Mutta veronkantaja, joka söi siellä joka päivä päivällistään, valitti katkerasti sellaista naapuruutta. Silloin Hippolyte siirrettiin biljardisaliin.
Siellä hän sitten makasi paksujen peitteiden alla, valitellen, kalpeana, parta pitkänä, silmät kuopallaan ja käännellen silloin tällöin hikistä päätään likaisella päänalusena, johon kärpäset kokoutuivat. Rouva Bovary tuli katsomaan häntä. Hän toi kääreitä puurohauteita varten ja lohdutti ja rohkaisi häntä. Muuten rengiltä ei suinkaan puuttunut seuraa, varsinkaan toripäivinä, jolloin talonpojat hänen ympärillään työntelivät biljardipalloja, tuuppivat toisiaan kepeillä, polttelivat, joivat, lauloivat, rähisivät.
»Kuinka hurisee?» kysyivät he lyöden häntä olalle. »Etpä näytä kovinkaan ylpeältä siinä! Mutta oma syysi! Mitäs menet suostumaan kaikkeen.»
Ja hänelle kerrottiin juttuja ihmisistä, jotka kaikki olivat parantuneet muilla keinoin ja lisättiin sitten lohdutukseksi:
»Taidat vain sääliä itseäsi liikaa! Nouse pois siitä äläkä lellittele itseäsi kuin kuningas! Välipä sillä, mutta etpä haise hyvälle, vanha kujeilija!»
Kuolio kehittyikin yhtä mittaa. Bovary oli sen johdosta itsekin sairas. Hän kävi katsomassa potilasta joka tunti, joka hetki. Hippolyte katseli häntä kauhistunein silmin ja sopersi nyyhkyttäen:
»Milloin minä paranen?... Voi, pelastakaa minut!... Voi, kuinka olen onneton! Voi minua poloista!»
Ja lääkäri lähti aina pois kehoittaen häntä pitämään ruokajärjestystä.
»Älä usko häntä, poikaseni», sanoi rouva Lefrançois. »Ne ovat kiusanneet sinua jo tarpeeksi. Heikkenet vieläkin. Ota, syö tästä!»
Ja hän tarjosi rengilleen hyvää lientä, jonkin liikkiönpalasen, kimpaleen silavaa ja väliin lasin viinaa, jota mies ei uskaltanut nostaa huulilleen.
Kuullessaan hänen huononevan pyysi apotti Bournisien saada nähdä häntä. Hän aloitti surkuttelemalla Hippolyten vaivaa, mutta selitti, että siitä kuitenkin täytyi vain iloita, koska se oli Jumalan tahto, ja käyttää nopeasti hyväksi tilaisuutta sopia taivaan kanssa.
»Sillä», sanoi kirkonmies isällisellä äänellä, »sinä löit hiukan laimin velvollisuuksiasi, sinua näki harvoin jumalanpalveluksessa. Kuinka monta vuotta siitä lieneekään, kun olet käynyt pyhällä ehtoollisella. Ymmärrän kyllä, että toimesi, että maailman pauhu on saattanut eksyttää sinut pelastuksen tieltä. Mutta nyt on ajattelemisen aika koittanut. Älä silti jättäydy epätoivoon! Olen tuntenut suuria syntisiä, jotka olivat valmiit astumaan Jumalan eteen (sinä et vielä ole niin pitkällä, tiedän sen hyvin) ja jotka rukoiltuaan hänen armoaan varmasti ovat kuolleet paremmin varustautuneina. Toivokaamme, että sinä, niinkuin he, osoitat hyvää esimerkkiä. Mikä estää sinua varovaisuuden vuoksi aamuin ja illoin lausumasta rukousta: "Tervehdin sinua, armoitettu Maria" ja yhtä "Isä meidän"-rukousta. Niin, tee se, minun vuokseni, tehdäksesi palveluksen minulle. Eihän se mitään maksa... Lupaatko sen minulle?»
Miesparka lupasi. Kirkkoherra palasi seuraavina päivinä. Hän jutteli majatalon emännän kanssa ja kertoi hupaisensekaisia juttuja ja sanaleikkejä, joita Hippolyte ei ymmärtänyt. Mutta heti kun olosuhteet sen sallivat, palasi pappi uskonasioihin muuttaen ilmeensä niiden mukaiseksi.
Hänen intonsa näytti tuottavan tuloksia, sillä kampurajalka ilmaisi pian halua lähteä pyhiinvaellukselle Bon-Secours'iin, jos paranisi. Siihen vastasi herra Bournisien, ettei hän huomannut mitään estettä siihen. Kaksi varakeinoa oli parempi kuin yksi. Ei siinä mitään alttiiksi pannut.
Apteekkaria harmitti tällainen pappien temppuilu. Se haittasi, selitti hän, Hippolyten parantumista, ja hän sanoi tuon tuostakin rouva Lefrançois'lle:
»Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla! Tehän turmelette hänen siveelliset käsitteensä tuolla mystisismillänne.»
Mutta tuo oiva nainen ei halunnut enää kuunnella hänen puheitaan. Apteekkari itse oli syypää kaikkeen. Vastustuksen vuoksi hän pani sairaan pieluksen viereen täyden astian vihkivettä ja asetti siihen puksipuun oksan.
Siitä huolimatta ei uskonto enempää kuin kirurgiakaan näyttänyt auttavan, ja heltiämätön mädännys kohosi kohoamistaan jalkoja pitkin kohti vatsaa. Vaikka kuinka muutettiin lääkkeitä ja vaihdettiin hauteita, hajosivat lihakset joka päivä yhä enemmän, ja vihdoin myöntyi Charles rouva Lefrançois'n pyyntöön, eikö hän saisi, kun tapaus muuttui epätoivoiseksi, kutsua Neufchâtelista tohtori Canivet'n, joka oli kuuluisuus.
Tuo virkaveli oli lääketieteen tohtori, viidenkymmenen ikäinen, hyvässä asemassa ja itsestään varma eikä arastellut nauraa pilkallisesti, kun hän paljasti polveen saakka mädänneen jalan. Selitettyään sitten muitta mutkitta, että jalka oli katkaistava, hän lähti apteekkarin luo purkamaan kiukkuaan noille aaseille, jotka olivat voineet saattaa miesparan tuollaiseen tilaan. Pudistellen herra Homais'ta pitkäntakin napista hän pauhasi apteekissa:
»Ne ovat pariisilaisten keksintöjä! Sellaisia ovat noiden pääkaupungin herrojen aatteet! Samanlaista kuin kierosilmäisyyden parantaminen, kloroformi ja rakkokivien musertaminen luonnottomuuksia, jotka hallituksen pitäisi kieltää! Mutta ollaan olevinaan viisaita ja ahdetaan sairaille lääkkeitä ollenkaan välittämättä seurauksista. Me emme ole niin viisaita, me toiset, me emme ole tiedemiehiä, ihmeen tekijöitä, lörpöttelijöitä! Me olemme ammattilaisia, parantajia, eikä meidän päähämme pälkähdä leikata ketään, joka voi oivallisesti. Suoristaa kampurajalkoja? Voiko kampurajalkaa suoristaa? Se on samaa kuin yrittäisi tehdä kyttyräselkäisen suoraksi.»
Homais kärsi tätä saarnaa kuunnellessaan, ja hän salasi mielipahansa hovimiehen hymyn taakse, koska hänen täytyi pysyä hyvissä väleissä herra Canivet'n kanssa, jonka reseptejä tuli usein Yonvillenkin apteekkiin. Niinpä hän ei ryhtynytkään puolustamaan Bovarya, ei edes väittänyt vastaan, ja hyläten kaikki periaatteensa hän uhrasi arvokkuutensakin tärkeämpien liike-etujen takia.
Tohtori Canivet'n toimittama säären leikkaaminen oli tavaton tapahtuma kylässä. Kaikki asukkaat olivat sinä päivänä nousseet tavallista aikaisemmin, ja isolla kadulla, vaikka se oli täynnä ihmisiä, vallitsi kaamea tunnelma, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä mestaus. Sekatavarakaupassa keskusteltiin Hippolyten sairaudesta, puodeissa ei myyty mitään, ja rouva Tuvache, pormestarin vaimo, ei liikahtanutkaan ikkunastaan odottaessaan kärsimättömänä kirurgin tuloa.
Canivet saapuikin kieseissään, joita itse ajoi. Mutta kun oikeanpuolinen joustin oli vähitellen antanut perään hänen lihavuutensa painosta, olivat ajopelit kulkiessaan hiukan kallellaan. Hänen vieressään toisella puolella oli iso, punaisella lampaannahkalla, päällystetty laatikko, jonka kolme kuparista lukkoa kiilsi komeasti.
Saavuttuaan kuin pyörremyrsky Kultaisen leijonan portin eteen käski tohtori äänekkäästi huutaen riisumaan hevosensa. Sitten hän meni itse talliin katsomaan, söikö hevonen hyvin kauransa, sillä sairaiden luo tullessaan piti hän aina ensin huolen tammastaan ja kieseistään. Ihmiset sanoivatkin: »Niin, tohtori Canivet, hän on sellainen erikoinen!» Mutta häntä kunnioitettiin sitä enemmän tämän järkkymättömän vakaisuuden vuoksi. Maailma olisi saanut hävitä viimeistä ihmistä myöten, mutta hän ei olisi luopunut pienimmästäkään tavastaan.
Homais tuli vastaan.
»Toivon teidän tulevan mukaan», sanoi lääkäri. »Olemmeko valmiit? Eteenpäin!»
Mutta apteekkari selitti punastuen, että hän oli liian herkkätunteinen ollakseen mukana sellaisessa leikkauksessa.
»Kun on vain katselijana», selitti hän, »niin mielikuvitus, tiedättehän, pääsee liiaksi valloilleen. Ja sitten on minun hermorakenteeni...»
»Joutavia!» keskeytti tohtori Canivet. »Minusta te pikemmin näytätte siltä kuin teillä olisi taipumusta halvaukseen. Eikä se muuten minua ihmetytäkään, sillä te, herrat apteekkarit, piileskelette aina keittiöissänne, mikä lopulta ei voi olla vaikuttamatta teidän mielenlaatuunne. Katsokaa sensijaan minua: nousen joka päivä neljältä, ajan partani kylmällä vedellä (minun ei ole milloinkaan kylmä), enkä milloinkaan pidä villapaitaa, en saa nuhaa, ja vatsa on hyvä! Elän filosofina, suu säkkiä myöten. Senvuoksi en olekaan herkkätunteinen kuten te, ja minusta on aivan yhdentekevää, leikkaanko kristittyä ihmistä vai linnunpaistia.»
Sitten nämä herrat ollenkaan välittämättä Hippolytestä, joka hikoili tuskasta lakanoidensa välissä, aloittivat keskustelun, jossa apteekkari vertaili kirurgin kylmäverisyyttä kenraalin kuolemanhalveksintaan, ja tämä rinnastus miellytti Canivet'ta, joka selitteli pitkälti ammattinsa vaatimuksia. Hän piti sitä jonkinlaisena ylimmäispapillisena toimituksena, vaikka välskärit häpäisivätkin sitä. Sitten hän, palaten potilaaseen, tarkasteli Homais'n tuomia siteitä, samoja, jotka olivat olleet esillä kampurajalkaa leikattaessa, ja pyysi jotakuta avukseen pitelemään jalkaa kiinni. Lähetettiin hakemaan Lestiboudois'ta, ja herra Canivet kääri hihansa ylös ja meni biljardisaliin, kun taas apteekkari jäi Arthémisen ja majatalon emännän seuraan. Molemmat viimeksimainitut olivat kasvoiltaan valkoisempia kuin heidän esiliinansa ja kuuntelivat korva jännittyneenä ovea kohti.
Tällä aikaa Bovary ei uskaltanut liikahtaakaan kotoaan. Hän pysytteli alakerroksessa, salissa, istuen kylmän takan ääressä, leuka rintaan painuneena, kädet ristissä, silmät tuijottavina. Mikä vastoinkäyminen! ajatteli hän. Mikä pettymys! Hän oli kuitenkin ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Kohtalo oli puuttunut asiaan. Mutta mitäpä siitä? Jos Hippolyte tämän jälkeen kuolisi, olisi hän hänen murhaajansa. Ja kuinka hän selittäisi kaiken käydessään sairaiden luona, kun häneltä kyseltäisiin? Ehkäpä hän kuitenkin oli tehnyt jonkin erehdyksen? Hän haki, ei löytänyt. Mutta kuuluisimmatkin kirurgit erehtyivät joskus. Sitä ei uskottaisi milloinkaan! Päinvastoin naurettaisiin, haukuttaisiin. Tieto leviäisi Forges'iin, Neufchâteliin saakka, Roueniinkin, kaikkialle. Kylläpä virkatoverit silloin nostaisivat äänensä häntä vastaan. Seuraisi väittelyitä, ja hänen pitäisi vastata sanomalehdissä. Hippolytekin voisi nostaa kanteen häntä vastaan. Hän näki itsensä häväistynä, vararikkoisena, tuhoutuneena. Ja hänen mielikuvituksensa, jota monenlaiset otaksumat ahdistivat, heittelehti niiden keskellä kuin tyhjä tynnyri, jonka meri on siepannut mukaansa ja jota se heiluttelee aalloillaan.
Emma katseli miestään istuen häntä vastapäätä. Hän tunsi nöyryytyksen toisenlaisena. Kuinka hän oli voinutkaan kuvitella, että tuollainen mies kelpaisi johonkin; niinkuin hän ei olisi jo parikymmentä kertaa huomannut, miten keskinkertainen mies oli!
Charles käveli nyt edestakaisin huoneessa. Hänen saappaansa narisivat permannolla.
»Istu», sanoi Emma, »sinä kiusaat minua!»
Charles totteli.
Kuinka hän (Emma, joka oli niin älykäs!) vielä kerran oli voinut erehtyä? Ja millä surkealla tavalla hän olikaan pilannut elämänsä, kun alituisesti oli uhrautunut? Hän palautti mieleensä kaikki ylellisyyden vaatimukset, kaikki sielunsa kieltäymykset, avioliiton ja taloudenpidon mataluuden, unelmansa, jotka putosivat likaan kuin haavoittuneet pääskyset, kaiken, mitä hän oli toivonut, kaiken, minkä hän oli itseltään kieltänyt, kaiken, mitä hän olisi voinut saada! Ja miksi, miksi?
Hiljaisuuden keskellä, joka täytti kylän, puhkaisi ilman viiltävä kirkaisu. Bovary kalpeni ja oli pyörtymäisillään. Emma rypisti kulmiaan hermostuneesti ja jatkoi mietteitään. Kaikkihan oli tapahtunut hänen tähtensä, tuon olennon, tuon miehen tähden, joka ei ymmärtänyt mitään, joka ei tuntenut mitään! Siinä hän nytkin oli, aivan rauhallisena, eikä tietysti osannut epäilläkään, että hänen nimensä tästä lähin olisi naurettava ja tahraisi yhtä hyvin hänen puolisonsa kuin hänet itsensä. Emma oli ponnistellut rakastaakseen häntä ja oli itkien katunut antautumistaan toiselle.
»Mutta se oli ehkä sittenkin valgus?» huudahti Bovary äkkiä kesken mietteitään.
Tuo huudahdus töytäisi Emman ajatuksiin kuin lyijyinen luoti hopeiseen vatiin, hän värähti ja kohotti päätään arvatakseen, mitä mies tarkoitti. He katselivat toisiaan ääneti, melkein ällistyneinä nähdessään toisensa, — niin he olivat ajatuksissaan loitonneet kauas toisistaan. Charles'in silmissä oli kuin juopuneen miehen sekava ilme, kun hän liikkumattomana kuunteli leikatun viimeisiä huutoja, jotka seurasivat toisiaan venyvinä muunnelmina keskeytyen teräviin kiljaisuihin, kuin teurastettavan eläimen kaukainen kirkuna. Emma pureskeli kelmeitä huuliaan ja pyöritellen sormiensa välissä katkaisemaansa polyyppirungon sirua, katseli Charlesia silmäteriensä polttavimmilla pisteillä, jotka olivat terävät kuin lentoon valmiit nuolet. Kaikki miehessä kiukutti häntä nyt: hänen kasvonsa, hänen pukunsa, se, mitä hän ei sanonut, koko hänen olemuksensa, hänen olemassaolonsa. Hän katui aikaisempaa hyveellisyyttään kuin rikosta; se, mikä siitä vielä oli jäljellä, sortui hänen ylpeytensä ankarien iskujen alla. Hän nautti voittoisan aviorikoksen koko alhaisesta ironiasta. Rakastajan muisto palasi hänen mieleensä pyörryttävän puoleensavetävänä, ja hän hekumoi siinä koko sielustaan, uuden innostuksen vallassa. Charles näytti hänestä olevan yhtä irrallaan hänen elämästään, yhtä kaukainen, mahdoton ja muserrettu kuin jos hän olisi ollut kuolemaisillaan ja vetänyt viimeisiä henkäyksiään hänen silmiensä edessä.
Kadulta kuului askelten kolinaa. Charles katseli ikkunasta. Alas laskettujen verhojen raosta hän näki tohtori Canivet'n seisovan päivänpaahteessa kauppahallin laidassa ja pyyhkivän kasvojaan liinalla. Homais kantoi hänen takanaan isoa, punaista laatikkoa, ja molemmat lähtivät apteekille päin.
Silloin, äkillisen hellyyden ja masennuksen vallassa, Charles kääntyi vaimoonsa ja sanoi:
»Suutele minua, rakkaani!»
»Anna minun olla!» virkkoi Emma tulipunaisena vihasta.
»Mikä sinun on? Mikä sinun on?» toisteli Charles tyrmistyneenä. »Rauhoitu! Rohkaise itsesi!... Tiedäthän, että minä rakastan sinua! Tule!»
»Riittää jo!» sanoi toinen peloittavan näköisenä.
Emma juoksi salista ja sulki oven niin voimakkaasti, että ilmapuntari heilahti seinältä ja putosi siruiksi maahan.
Charles vaipui tuoliinsa musertuneena ja etsi mielessään syytä Emman käyttäytymiseen. Hän kuvitteli, että tätä vaivasi hermotauti, ja hän itki tuntien hämärästi, että hänen ympärillään liikkui jotakin tuhoisaa ja käsittämätöntä.
Kun Rodolphe illalla tuli puutarhaan, tapasi hän rakastajattarensa odottamasta ulkoportailla, ensimmäisellä askelmalla. He syleilivät, ja kaikki heidän kaunansa suli kuin lumi tämän suutelon lämpöön.
12
He alkoivat jälleen rakastaa toisiaan. Usein, keskellä päivääkin, Emma kirjoitti äkkiä Rodolphelle, teki sitten ikkunaruudun takaa merkin Justinille, joka nopeasti riisuttuaan esiliinansa riensi viemään kirjeen Huchetteen. Rodolphe saapui, ja Emma selitti hänelle vain, että hänen oli ikävä, että hänen miehensä oli inhottava ja hänen elämänsä kauheata.
»Mahdanko minä sille mitään?» kysyi toinen eräänä päivänä kärsimättömästi.
»Kyllä, jos tahdot...»
Emma istui maassa, hänen polviensa välissä, tukka hajallaan, katse tuijottavana.
»Mitä sitten?» virkkoi Rodolphe.
Hän huokasi.
»Menemme asumaan muualle... jonnekin...»
»Sinä olet hupsu, en muuta sano!» nauroi Rodolphe. »Eihän se käy päinsä?»
Emma palasi asiaan uudestaan. Rodolphe ei näyttänyt ymmärtävän ja käänsi puheen muualle.
Hän ei ymmärtänyt moisia murheita niin yksinkertaisessa asiassa kuin rakkaus. Emman kiintymystä ne taas vain lisäsivät.
Hänen hellyytensä kasvoikin joka päivä sitä mukaa kuin vastenmielisyys puolisoa kohtaan lisääntyi. Mitä enemmän hän toiselle antautui, sitä enemmän hän inhosi toista. Milloinkaan Charles ei ollut Emman mielestä niin epämiellyttävä, hänen sormensa niin kömpelöt, äly niin raskas, käytöstapa niin moukkamainen kuin juuri Rodolphen tapaamisen jälkeen. Silloin hän, yhä näytellen siveätä aviovaimoa, joutui kiihkon valtaan ajatellessaan tuota päätä, jonka musta tukka kiertyi kiharoina päivän paahtamalle otsalle, tuota samalla kertaa niin voimakasta ja siroa vartaloa, koko tuota miestä, jolla oli niin paljon kokemusta järjen, niin paljon tulisuutta intohimon asioissa. Rodolphea varten Emma leikkasi kyntensä huolellisesti kuin kuparinpiirtäjä, häntä varten hänellä ei mielestään ollut milloinkaan kylliksi coldcreamia ihollaan eikä hajuvettä nenäliinoissaan. Hän latoi yllensä rannerenkaita, sormuksia, kaulakäätyjä. Kun Rodolphen piti tulla, täytti Emma ruusuilla molemmat isot, siniset maljakkonsa ja somisti huoneensa ja itsensä kuin kurtisaani, joka odottaa ruhtinasta. Palvelijan täytyi lakkaamatta valkaista alusvaatteita, ja koko päivänä Félicité ei päässyt liikahtamaan keittiöstä, missä pikku Justin, joka usein oli hänen seurassaan, katseli hänen puuhiaan.
Nojaten kyynärpäätään pitkään lautaan, jolla tyttö silitti vaatteita, tähyili Justin ahnaasti kaikkia noita hänen ympärillään levällään olevia naisten vaatteita: alushameita, liinoja, kauluksia, sivulta avattavia housuja, jotka olivat leveät lantiolta ja kapenivat alaspäin.
»Mihin tätä käytetään?» kysyi poika silittäen kädellään krinoliinia ja sen hakasia.
»Etkö ole milloinkaan nähnyt sellaista?» nauroi Félicité. »Ikäänkuin rouva Homais'lla ei olisi samanlaisia.»
»Niin, kyllä, niin, rouva Homais'lla!»
Ja hän lisäsi miettivästi:
»Onko hänkin muka hieno nainen, niinkuin rouva Bovary?» Mutta Félicitétä harmitti, kun toinen aina kierteli hänen ympärillään. Hän oli kuutta vuotta vanhempi, ja Théodore, herra Guillauminin palvelija, oli alkanut kosiskella häntä.
»Jätä minut rauhaan», sanoi hän siirtäen tärkkelysastiansa toiseen paikkaan. »Mene kuorimaan manteleitasi. Sinä pyrit aina naisten pariin, vaikka sinun vielä pitäisi odottaa, mokomakin maitoparta, että korvantaustat kuivuisivat.»
»No, no, älä suutu! Menen kiilloittamaan rouvan kengät, ettei sinun tarvitse!»
Ja heti hän kiiruhti ottamaan telineeltä rouva Bovaryn kengät, jotka olivat aivan savessa — kohtauspaikan jäljiltä. Se hajosi tomuksi hänen sormiensa alla ja hän katseli sen liitelemistä auringossa.
»Oikeinko sinä pelkäät pilaavasi ne!» sanoi keittäjätär, joka ei nähnyt niin paljon vaivaa niitä puhdistaessaan, sillä kun päälliset eivät enää olleet kirkkaat, luovutti rouva kengät hänelle. Emmalla oli aika joukko kenkiä kaapissaan, ja hän kulutti niitä tuhlaamalla, Charlesin uskaltamatta huomauttaa mitään.
Sen lisäksi Charles menetti kolmesataa frangia puujalkaan, jonka lahjoittamista Hippolytelle hän piti asiaan kuuluvana. Sen tukipuu oli päällystetty korkilla, ja siinä oli joustimilla taipuvat jäsenet, monimutkainen koneisto, joka oli peitetty mustalla housunlahkeella, ja se päättyi kiilloitettuun saappaaseen. Mutta kun Hippolyte ei joka päivä uskaltanut käyttää niin suurenmoista jalkaa, pyysi hän rouva Bovarya hankkimaan toisen, mukavamman. Lääkäri maksoi tietysti senkin hinnan.
Sitten tallirenki taas vähitellen puuttui tehtäviinsä. Hänen nähtiin, kuten ennenkin, juoksentelevan kylällä, ja kun Charles kaukaa kuuli hänen puujalkansa kuivan kapsahtelun kiveyksellä, lähti hän hyvin nopeasti toiseen suuntaan.
Herra Lheureux, kangaskauppias, oli ottanut hankkiakseen jalan, ja se soi hänelle tilaisuuden seurustella Emman kanssa. Hän jutteli hänen kanssaan uusista pariisilaisista lähetyksistä, tuhansista hauskoista naisten tavaroista, osoittautui hyvin palvelushaluiseksi eikä milloinkaan vaatinut rahaa. Kun tavaran saanti oli niin vaivatonta, oli Emman helppo tyydyttää kaikki oikkunsa. Niinpä hän tahtoi saada lahjaksi Rodolphelle hyvin kauniin ruoskan, jonka oli nähnyt Rouenissa eräässä sateenvarjokaupassa. Sen herra Lheureux toi seuraavalla viikolla hänen pöydälleen.
Mutta seuraavana päivänä kauppias saapuikin Emman luo mukanaan lasku, joka nousi 270 frangiin, sentiimejä lukuunottamatta. Emmalle tuli ankara hätä: kaikki kirjoituspöydän laatikot olivat tyhjät, Lestiboudois'lle oltiin velkaa kolmatta viikkoa, kuuden kuukauden palkka palvelijattarelle ja paljon muutakin, ja herra Bovary odotti kärsimättömästi, että herra Derozerays lähettäisi suorituksensa, sillä hänellä oli joka vuosi tapana maksaa Pietarinpäivän tienoissa.
Ensiksi Emman onnistui saada Lheureux odottamaan. Mutta tämän kärsivällisyys loppui vihdoin. Häneltä vaadittiin suorituksia, hänellä ei ollut käteistä, ja jollei hän saanut maksua piakkoin, oli hänen pakko ottaa takaisin kaikki Emman ostamat tavarat.
»No, ottakaa vain», sanoi Emma.
»En, sanoin sen vain piloillani», vastasi kauppias. »Ruoska vain harmittaa minua. Aion pyytää sen takaisin herralta.»
»Ei, ei», sanoi Emma.
»Nyt hän on käsissäni», tuumi Lheureux.
Ja tämän huomionsa jälkeen hän lähti toistellen hiljaa ja vihellellen tapansa mukaan:
»Olkoon menneeksi! Saadaan nähdä, saadaan nähdä!»
Emma mietti, kuinka pääsisi pulasta, kun keittäjätär sisään tullessaan pisti uunille pienen sinisen paperikäärön herra Derozeraysn puolesta. Emma hyökkäsi siihen käsiksi ja aukaisi sen. Siinä oli viisitoista 20 frangin kultarahaa. Se riitti. Hän kuuli Charles'in tulevan käytävässä, heitti kultarahat laatikkoonsa ja otti avaimen suulta.
Kolmea päivää myöhemmin Lheureux palasi.
»Aion ehdottaa teille järjestelyä», sanoi hän, jos te sovitun summan asemesta ottaisitte...»
»Siinä ovat rahat», virkkoi Emma pistäen hänen käteensä neljätoista kultakolikkoa.
Kauppias ällistyi. Sitten hän, peittääkseen pettymystään, alkoi pyydellä anteeksi ja tarjota palveluksiaan, mihin Emma vastasi kieltävästi. Emma jäi hetkiseksi seisomaan paikalleen kalistellen taskussaan kahta viiden frangin rahaa, jotka hän oli saanut takaisin. Hän aikoi säästää, että voisi maksaa myöhemmin...
»Mitä siitä», mietti hän. »Ei hän sitä muista!»
Paitsi hopeanuppista ruoskaa oli Rodolphe saanut sinetin, jossa oli tunnuslauseena: Amor nel Cor, sen lisäksi kaulaliinan ja vielä savukekotelon, aivan samanlaisen kuin se varakreivin kotelo, jonka Charles kerran oli löytänyt tieltä ja jota Emma yhä säilytti. Nämä lahjat nöyryyttivät kuitenkin Rodolphea. Hän kieltäytyi monta kertaa. Emma tyrkytti, ja Rodolphe totteli lopulta pitäen häntä tyrannimaisena ja liian tunkeilevana.
Sen lisäksi oli Emmalla kummallisia päähänpistoja: »Ajattele minua, kun kello lyö kaksitoista yöllä!»
Ja jos Rodolphe tunnusti, ettei hän ollutkaan ajatellut, sai hän runsaasti moitteita, jotka aina päättyivät ikuiseen kysymykseen:
»Rakastatko minua?»
»Tietysti rakastan sinua», vastasi Rodolphe.
»Paljonko?»
»Paljon.»
»Ethän ole ennen rakastanut muita?»
»Luuletko saaneesi minut ensikertalaisena?» huudahti Rodolphe nauraen.
Emma itki. Rodolphe koetti lohduttaa ja tehosti puolustautumistaan leikinlaskulla.
»Voi, kuinka rakastan sinua!» jatkoi Emma. »Rakastan sinua, niin etten voi olla ilman sinua, tiedäthän? Minä tahtoisin joskus nähdä sinut silloin, kun kaikki rakkauden tuskat raatelevat minua. Kysyn itseltäni: 'Missä hän nyt on? Ehkäpä hän juttelee toisten naisten kanssa? He hymyilevät hänelle. Hän lähestyy... Ei, ei, eihän heistä kukaan miellytä sinua? Onhan kauniimpiakin kuin minä, mutta minä osaan paremmin rakastaa! Olen sinun palvelijattaresi ja jalkavaimosi. Sinä olet kuninkaan!, epäjumalani! Olet hyvä, kaunis, älykäs, voimakas!»
Rodolphe oli kuullut tuon kaiken niin monta kertaa, ettei siinä ollut mitään uutta hänelle. Emma oli samanlainen kuin kaikki muutkin rakastajattaret, ja uutuuden viehätys, joka vähitellen valui pois kuin vaate, paljasti täydessä alastomuudessaan tuon intohimon ainaisen yksitoikkoisuuden, jolla on aina sama muoto ja sama kieli. Rodolphe oli puhtaasti käytännöllinen mies eikä erottanut tunteen erilaisuutta ilmaisun samankaltaisuuden alta. Koska irstaat tai rahalla ostetut huulet olivat kuiskailleet hänelle samanlaisia asioita, uskoi hän vain heikosti Emman puheiden vilpittömyyteen. Hän arveli, että Emma liioitteli, ja että liioittelun alla piilee aina keskinkertaista tunnetta — niinkuin sielun kyllyys ei joskus tulvisi yli äyräittensä kaikkein tyhjimpänäkin kuvakielenä, koska kukaan ei milloinkaan voi ehdottoman aidosti mitata tarpeitaan, käsitteitään, tusinaan, ja koska ihmiskieli on kuin haljennut kattila, jonka helinällä pystymme tanssittamaan karhua silloin, kun tahtoisimme hellyttää sillä tähtiä.
Mutta samalla kun Rodolphe suhtautui asiaan kriitillisellä ylemmyydellä jota aina piilee taka-alalla pysyttelevissä henkilöissä hän huomasi, että tästä rakkaudesta saattoi kehittää muitakin nautintoja. Hän piti kainoutta epämukavana. Hän kohteli Emmaa töykeästi. Hän teki hänestä taipuvaisen ja turmeltuneen olennon. Se oli eräänlaista tylsää kiintymystä, hän sai siitä osakseen kiihkeää ihailua, Emmalle se merkitsi autuutta, joka huumasi hänet; ja Rodolphen sielu hukkui tuohon juopumukseen näivettyneenä kuin Clarencen herttua viinitynnyriinsä.
Yksinomaan tottumuksesta lempeen rouva Bovary muutti käytöstapaansakin. Hänen silmäyksensä tulivat rohkeammiksi hänen puheensa vapaammiksi, käyttäytyipä hän niinkin sopimattomasti, että lähti kävelylle herra Rodolphen kanssa savuke suupielessään kuin ilkkuakseen ihmisiä. Nekin, jotka vielä epäilivät, lakkasivat epäilemästä, kun Emman eräänä päivänä nähtiin laskeutuvan Pääskysestä vartalo puristettuna liiveihin kuin miehellä, ja vanha rouva Bovary, joka miehensä kanssa tapahtuneen kamalan kohtauksen jälkeen oli paennut poikansa luo, ei suinkaan ollut asiasta vähimmin loukkautunut. Hyvin monet muutkaan seikat eivät miellyttäneet häntä: ensiksikään ei Charles ollut kuunnellut hänen neuvojaan romaanien kiellon suhteen, sen ohessa ei talon »vävy» häntä miellyttänyt; hän suvaitsi tehdä huomautuksiaan ja varsinkin kerran suututtiin oikein perin pohjin Félicitén takia.
Vanha rouva Bovary oli illalla käytävässä kulkiessaan yllättänyt Félicitén erään miehen seurassa. Miehellä oli yllään ruskea takki, ja hän oli iältään noin nelikymmenvuotias. Rouvan askelet kuullessaan hän oli nopeasti puikahtanut pois keittiöstä. Jutun kuullessaan Emma alkoi nauraa, mutta vanha rouva kiivastui ja selitti, että jollei tahtonut pitää hyviä tapoja pilkkanaan, oli huolehdittava palvelijain käyttäytymisestä.
»Mistä seurapiiristä te oikeastaan olette?» kysyi miniä katsellen anoppiaan niin hävyttömästi, että rouva Bovary kysyi häneltä, puolustiko hän ehkä omaa asiaansa.
»Menkää ulos!» huusi nuori nainen hypähtäen pystyyn.
»Emma... äiti!» huusi Charles saattaakseen heidät järkiinsä.
Mutta naiset olivat kumpikin paenneet kiukuissaan. Emma polki jalkaa ja toisti:
»Voi, minkälainen moukka! Minkälainen talonpoika!»
Charles kiiruhti äitinsä luo. Tämä oli suunniltaan ja soperteli:
»Hän on hävytön, kevytmielinen, ehkä pahempikin!»
Ja hän lähtisi heti pois, jollei toinen tulisi pyytämään anteeksi. Charles meni siis vaimonsa luo, pyyteli häntä taipumaan, heittäytyi polvilleenkin, ja vihdoin Emma suostui vastaamaan.
»Olkoon menneeksi. Minä menen!»
Hän ojensikin kätensä anopilleen arvokkaana kuin markiisitar ja sanoi:
»Suokaa anteeksi, rouva.»
Noustuaan sitten huoneeseensa heittäytyi Emma vatsalleen vuoteelleen ja itki kuin lapsi pää pielukseen painettuna.
Hänen ja Rodolphen kesken oli sovittu, että jos jotakin erikoista tapahtuisi, kiinnittäisi hän sälekaihtimeen valkoisen paperinpalan, jotta Rodolphe, jos sattumalta olisi Yonvillessa, odottaisi häntä pikkukadulla, talon takana. Emma antoi merkin ja oli jo odottanut kolme neljännestuntia, kun hän äkkiä näki Rodolphen hallin luona. Hän tunsi kiusausta avata ikkunan ja kutsua häntä, mutta Rodolphe oli jo kadonnut. Emma vaipui takaisin vuoteeseensa epätoivoissaan.
Kuitenkin tuntui hänestä pian sen jälkeen, että joku käveli kadulla. Se oli epäilemättä Rodolphe. Emma juoksi portaita alas ja pihan poikki. Rodolphe oli siellä ulkona. Emma heittäytyi hänen syliinsä.
»Ole toki varuillasi», sanoi Rodolphe.
»Voi, jos tietäisit», sanoi Emma.
Ja hän kertoi hänelle kaiken, kiireesti, sekavasti, liioitellen tapahtumia, keksien uusia ja selitellen välillä niin laajasti kaikkea muuta, että toinen ei ymmärtänyt mitään.
»Voi, rakas enkelini, rohkeutta vain! Rauhoitu nyt! Kärsivällisyyttä!»
»Mutta johan minä olen sietänyt sitä neljä vuotta ja kärsinyt. Sellainen rakkaus kuin meidän täytyisi tunnustaa taivaankin edessä! He kiduttavat minua. En kestä enää. Pelasta minut!»
Ja hän painautui Rodolphea vastaan. Hänen kyyneleiset silmänsä säkenöivät kuin liekit aaltojen alla, hänen kaulansa kohoili kiivaasti hengityksen tahdissa. Rodolphe ei ollut milloinkaan joutunut siinä määrin rakkaudenkiihkon valtaan. Hän menetti kylmäverisyytensä ja sanoi:
»Mitä minun pitää tehdä? Mitä tahdot?»
»Vie minut mukaasi!» huudahti Emma. »Karatkaamme yhdessä... Rukoilen sinua!»
Ja hän syöksyi suutelemaan häntä huulille kuin siepatakseen odottamattoman suostumuksen, ikäänkuin se olisi hengähtänyt suudelmasta.
»Mutta...», yritti Rodolphe.
»Mitä?»
»Entä tyttäresi?»
Emma mietti hetken ja vastasi sitten:
»Otamme hänet mukaamme, sen parempi!»
»Mikä nainen!» huudahti Rodolphe nähdessään hänen poistuvan.
Sillä Emma oli pujahtanut puutarhaan. Häntä kutsuttiin.
Seuraavina päivinä oli vanha rouva Bovary hyvin hämmästynyt miniässään tapahtuneesta muutoksesta. Emma olikin paljon taipuvaisempi, menipä niinkin pitkälle kohteliaisuudessa, että pyysi häneltä reseptiä kurkkujen säilömistä varten.
Aikoiko hän siten vain paremmin johtaa heidät harhaan, vai tahtoiko hän jonkinlaisella stoalaisella nautinnolla tuntea syvemmin niiden olosuhteiden katkeruuden, jotka hän aikoi jättää? Mutta hän ei välittänyt siitä, päinvastoin! Hän eli kuin nauttien etukäteen tulevaa onneaan. Siitä riitti ainaisesti keskustelua Rodolphen kanssa. Hän nojasi rakastajansa olkapäähän ja kuiskaili:
»Entä kun olemme postivaunuissa!... Ajattelehan sitä! Onko se mahdollista? Sillä hetkellä, kun tunnen ajoneuvojen syöksyvän liikkeelle, tuntuu minusta siltä, kuin nousisimme ilmapallossa, kuin lähtisimme kohti pilviä. Tiedätkö kuinka tarkkaan lasken päivät? Entä sinä?»
Rouva Bovary ei ollut milloinkaan ollut kauniimpi kuin näinä aikoina. Hänessä oli tuota määrittelemätöntä viehätystä, joka johtuu ilosta, innostuksesta, menestyksestä ja on vain mielentilan ja olosuhteiden sopusointua. Hänen halunsa, huolensa, nautinnon kokemus ja aina nuoret unelmansa olivat kehittäneet häntä asteittain kuten lanta, sade, tuuli ja aurinko kukkia, ja nyt hän säteili koko luontonsa kukkeudessa. Hänen luomensa näyttivät olevan erikoisesti leikatut pitkiä lemmenkatseita varten, joissa silmäterä kuin häviää, samalla kun syvä hengitys laajensi hänen ohuita sieraimiaan ja kohotti hänen huultensa höytyväisiä pieliä, joita päivänvalossa varjosti hiukkanen tummia haituvia. Olisi luullut, että viettelemistaidossa etevä taiteilija oli järjestänyt hänen niskansa tukkasolmun: hiukset kiersivät päätä raskaana rykelmänä, huolettomasti ja aviorikoksen sattumain mukaan, jotka purkivat ne joka päivä. Hänen äänensä värähteli pehmeämpänä, samoinkuin hänen vartalonsakin. Jotakin määrittelemättömän hienoa tunki läpi olennon, uhosi hänen hameensa koristeista ja hänen jalkansa kaarevuudestakin. Charles piti häntä ihanana ja vastustamattomana niinkuin avioliittonsa ensiaikoinakin.
Palatessaan kotiin keskiyöllä hän ei uskaltanut herättää vaimoaan. Porsliininen yölamppu heitti kattoon värisevän, pyöreän valoläikän, ja pienen kehdon suljettu suojus oli kuin vuoteen ääreen levittäytyvä pieni maja. Charles katseli sitä. Hän luuli kuulevansa lapsen kevyen hengityksen. Tyttö oli jo kasvanut, jokainen vuodenaika toi mukanaan nopeata kehitystä. Charles oli jo näkevinään hänet palaamassa koulusta illan hämärtyessä, nauraen, mekko musteen tahraamana, kori käsivarrellaan. Sitten hänet pitäisi panna luostarikouluun kasvatettavaksi, mutta se maksaisi paljon. Kuinkahan se kävisi päinsä? Hän tuumiskeli.
Hän aikoi vuokrata lähiseudulta pienen maatilan, jota hän itse kävisi katsomassa aamulla, ennenkuin menisi hoitamaan potilaitaan. Hän säästäisi sen tulot, panisi ne säästöpankkiin. Sitten hän ostaisi osakkeita jostakin, mistä hyvänsä. Sitäpaitsi potilaspiiri suurenisi. Siihen hän luotti, sillä hän tahtoi että Berthe saisi hyvän kasvatuksen, tulisi taitavaksi, osaisi soittaa pianoa. Oi, kuinka kaunis tyttö olisi myöhemmin, viidentoista ikäisenä, äitinsä näköisenä! Hän saisi käyttää kesällä isoja olkihattuja, niinkuin äitinsäkin, ja heitä pidettäisiin sisaruksina. Hän kuvitteli, kuinka tytär iltaisin työskentelisi yhdessä heidän kanssaan lampun valossa, kirjailisi isälle tohvelit, hoitaisi taloutta, täyttäisi koko talon viehkeydellään ja hilpeydellään. Sitten vanhemmat pohtisivat hänen naittamistaan. Hänelle löydettäisiin joku nuori mies, jolla olisi varma asema. Tämä tekisi hänet onnelliseksi, ja sitä jatkuisi aina.
Emma ei nukkunut, vaan oli vain nukkuvinaan, ja sillä aikaa kuin mies vaipui uneen hänen viereensä, hän oli valveilla ja uneksi toisenlaisia unelmia.
Neljän hevosen laukkaa oli Emma jo viikon päivät kiitänyt uutta seutua kohti, josta he eivät enää palaisi. He kiitivät, he kiitivät toisiansa halaten, puhumatta. He tulivat vuoren kukkulalle, näkivät edessään loistavan kaupungin tuomiokirkkoineen, siltoineen, laivoineen, sitruunalehtoineen ja valkoisine marmorikirkkoineen, joiden terävien kellotornien huipuissa haikaroilla oli pesänsä. Ajettiin hiljaa tien isojen kivilaattojen yli, ja maassa oli kukkakimppuja, joita punaröijyiset naiset heille ojentelivat. Kehot soivat, muulit hirnuivat, kitarat helisivät ja suihkukaivot lorisivat, samalla kun niiden huuru kohosi ilmaan ja virkisti pyramideiksi koottuja hedelmäkasoja kalpeiden kuvapatsaiden alla, jotka hymyilivät vesisuihkujen keskellä. Ja sitten eräänä iltana he saapuivat kalastajakylään, jossa ruskeat verkot kuivuivat auringossa rantakallioilla ja mökkien seinillä. Sinne he pysähtyisivät elääkseen siellä. He asuisivat matalassa, tasakattoisessa majassa, palmupuun siimeksessä, lahden poukamassa, meren rannalla. He soutelisivat gondolissa, he keinuisivat riippumatoissa, ja heidän elämänsä olisi helppoa ja avaraa, kuten heidän silkkiset pukunsa, hyvin lämmintä ja tähdikästä, niinkuin ne lempeät yöt, joina he valvoisivat. Kuitenkaan ei tämän tulevaisuuden äärettömyydestä kumpuillut esiin mitään erikoista: suurenmoiset päivät muistuttivat toisiaan kuin laineet, ja kaikki häilyi näköpiirissä loputtomana, sopusointuisena, sinertävänä, auringon hohteessa. Mutta lapsi alkoi yskiä kehdossaan taikka herra Bovary kuorsasi liian kovasti, ja niinpä ei Emma nukkunutkaan ennenkuin aamulla, kun kajastus valaisi ikkunaruudut ja pieni Justin jo torin varrella aukaisi apteekin ikkunaluukut.
Emma oli kutsunut luokseen herra Lheureux'n ja sanonut:
»Tarvitsisin päällystakin, ison päällystakin, jossa on paksu vuori ja korkea kaulus.»
»Lähdettäkö matkalle?» kysyi kauppias.
»En, mutta... samantekevää! Saanen kai luottaa teihin?
Tarvitsen sen pian!»
Herra Lheureux kumarsi.
»Sitten tarvitsisin vielä matkalaukun... keveänpuoleisen... mukavan.»
»Niin, niin, ymmärrän kyllä, mittasuhteet noin 92 x 50 cm, sellaisen kuin nykyjään tehdään.»
»Ja matkakirstun.»
»Varmasti», ajatteli Lheureux, »tämän takana piilee jotakin».
»Ja katsokaas», sanoi rouva Bovary ottaen kehonsa vyöstään.
»Ottakaa tämä! Suorittakaa maksunne sillä!»
Mutta kauppias selitti, että rouva erehtyi, tunsivathan he toki toisensa. Eikö rouva luottanut häneen? Tämähän oli lapsellista! Emma pysyi kuitenkin tarjouksessaan vaatien häntä ottamaan ainakin vitjat, ja Lheureux olikin jo pistänyt ne taskuunsa ja oli menossa, kun Emma kutsui hänet takaisin.
»Pitäkää tavarat liikkeessänne! Päällystakki taas» — hän näytti miettivän — »älkää tuoko sitäkään! Antakaa vain räätälin osoite ja sanokaa, että se tullaan hakemaan.»
Heidän piti paeta ensi kuussa. Hän lähtisi Yonvillesta ikäänkuin ostoksille Roueniin. Rodolphen piti tilata kaksi paikkaa, hankkia passit ja kirjoittaa Pariisiin, että he pääsisivät vaunuissa Marseilleen saakka, josta he ostaisivat ajopelit ja sieltä jatkaisivat matkaa pysähtymättä Genovan tietä. Emma puolestaan lähettäisi tavaransa Lheureux'lle, joka kannattaisi ne suoraan Pääskyseen, jottei kukaan voisi epäillä mitään. Lapsesta ei ollut kertaakaan puhetta. Rodolphe vältti puhumasta siitä, ja Emma ei ehkä ajatellutkaan asiaa enää.
Rodolphe tahtoi vielä kaksi viikkoa saattaakseen eräät järjestelyt päätökseen. Viikon kuluttua hän pyysi vielä kaksi. Sitten hän sanoi olevansa sairas, sitten hän lähti matkalle. Elokuu kului, ja kaikkien näiden viivytysten jälkeen he päättivät, että matka tapahtuisi peruuttamattomasti syyskuun 4 päivänä, maanantaina.
Vihdoin saapui lauantai, aaton aatto.
Rodolphe tuli illalla tavallista aikaisemmin.
»Onko kaikki valmiina?» kysyi Emma
»On.»
He kiersivät kukkalavan ja menivät istumaan pengermän luo muurin reunalle.
»Olet alakuloinen», virkkoi Emma
»En. Miksi?»
Ja kuitenkin Rodolphe katseli häntä omituisesti, kummallisen hellästi.
»Senkö vuoksi, että lähdemme pois», jatkoi Emma, »että luovut mielipuuhistasi, tähänastisesta elämästäsi? Niin, ymmärrän kyllä... Mutta minulla ei ole mitään maailmassa. Sinä olet minun kaikkeni. Niinpä minäkin olen sinulle kaikki, perheesi, isänmaasi, hoitelen sinua, rakastan sinua.»
»Olet suloinen!» sanoi Rodolphe ottaen hänet syliinsä.
»Olenko?» kysyi Emma nauraen intohimosta. »Rakastatko minua? Vannopa!»
»Rakastan, rakastan sinua! Jumaloin sinua, armaani!»
Kuu nousi aivan pyöreänä ja purppuranvärisenä, maan tasalla, niityn perällä. Se nousi nopeasti poppelien oksien välissä, jotka peittivät sen paikoitellen kuin musta, reikäinen verho. Sitten se ilmestyi valkeuttaan loistaen tyhjälle taivaalle, valaisi sen ja hidasti kulkuaan heittäen virran kalvoon laajan läikän: se oli kuin ääretön tähtisikermä, jossa tuo hopeinen kilo näytti kiemurtelevan pohjaan saakka kuin päätön, kiiltäväsuomuinen käärme. Se muistutti myös suunnatonta kynttilänjalkaa, jota pitkin virtasivat sulavan timantin pisarat. Heidän ympärillään levittäytyi suloinen yö, hämärät läikät täyttivät lehvikön. Silmät puoleksi suljettuina Emma veti syvään huoaten raikasta tuulta sieraimiinsa. He eivät puhuneet mitään, kumpikin oli uponnut omien unelmainsa lumoihin. Entisten päivien hellyys palasi heidän mieleensä runsaana ja vaiteliaana kuin juokseva virta, pehmeänä kuin sireenien uhoava tuoksu, ja heitti heidän muistoihinsa äärettömämpiä ja surumielisempiä varjoja kuin liikkumattomat pajut, joitten kuvajaiset pitenivät maassa. Joskus jokin yöeläin siili tai kärppä, heilutteli ruohoa pyyntimatkallaan, ja silloin tällöin kuului kypsä persikka putoavan säleiköstä.
»Oi, tätä kaunista yötä!» sanoi Rodolphe.
»Niitä tulee toisiakin», vastasi Emma.
Ja hän jatkoi kuin itsekseen puhellen:
«Niin, on niin hyvä matkustaa... Miksi minun sydämeni sittenkin on surullinen? Onko se tuntemattoman pelkoa... tottumuksien kaipausta... taikka, ehkä?... Ei, se on onnen ylenpalttisuutta! Voi, kuinka olen heikko, enkö olekin? Suo anteeksi!»
»Vielä on aikaa!» huudahti Rodolphe. »Harkitse, ehkä kadut, jos lähdet.»
»En koskaan!» vastasi Emma kiivaasti.
Ja hän lisäsi lähestyen rakastajaansa:
»Mikä onnettomuus saattaisi tapahtua minulle? Ei ole erämaata, ei valtamerta, ei koskea, jonka yli en kulkisi sinun kanssasi. Kun elämme yhdessä, tulee yhteytemme kuin yhä tiukemmaksi syleilyksi, yhä täydellisemmäksi! Ei mikään saa meitä häiritä, olemme huolettomia, esteitä ei ole! Saamme olla yksin, kahdenkesken, ikuisesti... Puhu toki, vastaa minulle!»
Toinen vastaili säännöllisin väliajoin: »Niin... niin!» Emma silitteli kädellään hänen hiuksiaan ja toisteli lapsellisella äänellä isojen kyynelten valuessa hänen poskilleen:
»Rodolphe! Rodolphe!... Voi, Rodolphe, rakas, pieni Rodolphe!»
Kello löi kaksitoista.
»Keskiyö», sanoi Emma. »Siis huomenna! Vain päivä vielä!» Rodolphe nousi lähteäkseen, ja ikäänkuin tuo liike olisi ollut heidän pakonsa merkki, lausui Emma äkkiä iloisella äänellä:
»Onko sinulla passit?»
»On.»
»Ethän unohda mitään?»
»En.»
»Oletko varma siitä?»
»Tietysti.»
»Sinä odotat siis minua Hôtel Provencessa, keskipäivällä?»
Rodolphe nyökäytti päätään.
»Huomiseen siis!» sanoi Emma vielä viimeisen kerran hyväillen
Emma seurasi häntä katseillaan.
Rodolphe ei katsonut taakseen. Emma juoksi hänen jälkeensä ja kumartuen joen rannalla pensaikon yli huusi vielä kerran:
»Huomiseen!»
Rodolphe oli jo joen toisella puolella ja käveli nopeasti niityllä
Muutaman minuutin kuluttua hän pysähtyi, ja kun hän näki Emman valkoisen puvun vähitellen häviävän yöhön kuin haamun, alkoi hänen sydämensä lyödä niin kovasti, että hän nojasi puuhun ollakseen kaatumatta.
»Miten mieletön olenkaan!» virkkoi hän kiroten kaameasti.
»Olkoon menneeksi! Siinä oli kaunis rakastajatar!»
Ja heti tuli hänen silmiensä eteen Emman kauneus ja kaikki tämän rakkauden riemut. Ensiksi hän heltyi, sitten hän suuttui.
»Sillä, totta tosiaan», huusi hän käsiään heilutellen, »en minä voi lähteä maasta ja ottaa pitääkseni huolta lapsestakin!»
Ja hän lisäsi vahvistaakseen itseään vielä enemmän »Entä mitä selkkauksia siitä syntyisi, mitä rahanmenoa! Ei, ei helkkarissa sentään! Se olisi liian typerää!»
13
Päästyään kotiin Rodolphe heti istuutui rajusti kirjoituspöytänsä ääreen seinällä komeilevan hirvenpään alle. Mutta kun hän oli saanut kynän sormiensa väliin, ei hän keksinyt mitä kirjoittaa, vaan jäi miettimään nojaten kyynärpäihinsä. Emma tuntui hänestä väistyneen kaukaiseen menneisyyteen, ikäänkuin hänen tekemänsä päätös olisi äkkiä vienyt heidät äärettömän kauas toisistaan.
Päästäkseen jotenkuten kosketuksiin Emman kanssa hän meni hakemaan kaapista, vuoteen päänalusen vierestä, vanhan reimsiläisen keksirasian, jonne hän tavallisesti piilotti naisilta saamansa kirjeet. Sieltä nousi kostean tomun ja kuihtuneiden ruusujen tuoksu. Ensiksi hän näki nenäliinan, jonka muutamat kalvenneet pisarat täplittivät. Se oli Emman nenäliina: hänen nenänsä oli kerran ruvennut vuotamaan verta heidän kävellessään. Rodolphe ei enää muistanut koko tapausta. Sen vieressä oli hieman kolhiintunut Emman antama miniatyyri. Hänen vaatetuksensa näytti Rodolphen mielestä vaateliaalta, ja hänen »kulissikatseensa» surkealta. Vähitellen Emman piirteet sekautuivat hänen mielessään, niinkuin elävät ja maalatut kasvot olisivat vastakkain hankautuen hävittäneet toisensa. Sitten hän luki Emman kirjeitä. Ne olivat täynnä heidän matkaansa koskevia selittelyjä, lyhyitä, asiallisia ja kiireellisiä kuin liikekirjeet. Rodolphe tahtoi nähdä aikaisemmin kirjoitettuja, pitkiä kirjeitä, ja saadakseen ne käsiinsä laatikon pohjalta hänen täytyi heittää hajalleen kaikki muut. Hän rupesi koneellisesti kaivelemaan paperi- ja esinekasoja ja löysi kukkakimppuja, sukkanauhan, mustan naamion, nuppineuloja ja hiuksia — hiuksia! — ruskeita, vaaleita, joista muutamat olivat kietoutuneet laatikon raudoitukseen ja katkeilivat.
Muistoesineiden joukosta hän löysi paljon kirjeitä ja tarkasteli niiden kirjoitustapaa ja käsialaa, jotka olivat yhtä vaihtelevaisia kuin oikeinkirjoituskin. Ne olivat helliä tai hupaisia, leikillisiä, surumielisiä, eräissä pyydettiin rakkautta, toisissa rahaa. Jonkin sanan johdosta hän muisti kasvot, toisinaan liikkeitä, ääneti vivahduksen; joskus hän taas ei muistanut mitään.
Nuo monet naiset, jotka yht'aikaa palasivat hänen ajatuksiinsa, häiritsivät ja pienensivät toisiaan, ikäänkuin olisivat olleet samalla rakkauden tasolla, joka teki heidät yhdenvertaisiksi. Hän otti käteensä kourallisen sekalaisia kirjeitä ja huvitteli muutaman minuutin antamalla niiden juosta koskena oikeasta vasempaan käteensä. Vihdoin hän ikävystyneenä ja väsyneenä kantoi laatikon kaappiin sanoen:
»Aika kasa hölynpölyä!»
Se ilmaisi täydellisesti hänen mielipiteensä, sillä niin kuin koulupojat tallaavat koulunsa pihan, oli huvittelu tallannut hänen sydämensä, eikä siinä enää kasvanut mitään vihreätä; ja kun joku kulki sen yli, vallattomampana kuin lapset, ei hänestä jäänyt jälkeen edes muuriin kaiverrettua nimeä, kuten lapsista.
»Kas niin», tuumi hän, »aloitetaan sitten».
Hän kirjoitti:
Rohkeutta, Emma rohkeutta! En tahdo olla syynä elämäsi onnettomuuteen...
»Se on kuitenkin totta», mietti Rodolphe. »Toimin hänen etunsa mukaisesti, olen kunniallinen.»
— Oletko kypsästi harkinnut päätöstäsi? Tunnetko että olen temmannut sinut kuiluun, lapsiparka? Varmaankaan et sitä tunne. Sinä kuljit luottavana ja ajattelemattomana, uskoit onneen ja tulevaisuuteen... Voi, meitä onnettomia, mielettömiä!
Rodolphe pysähtyi ja mietti, mistä keksisi oikein vaikuttavan syyn.
»Jos sanoisin, että olen menettänyt kaiken varallisuuteni?... Ei sentään, ei se vaikuttaisi mitään. Täytyisi myöhemmin aloittaa alusta. Voiko moisille naisille puhua järkeä?»
Hän mietti ja jatkoi sitten:
— En unohda sinua, usko minua, ja tunnen aina sinua kohtaan syvää alttiutta, mutta jonakin päivänä, ennemmin tai myöhemmin, tuo hehku (se on inhimillisten tunteiden kohtalo) kylmenee. Meille tulisi kyllästymisen kausi, ja kukapa tietää, eikö minulle vielä olisi varattu kamala kärsimys kuunnella sinun omantuntosi moitteita ja saada itsekin osani omantunnon syytöksistä, koska minä olisin tuskasi aiheuttanut. Pelkkä sinun murheittesi ajatteleminenkin kiduttaa minua. Emma, unohda minut! Miksi tutustuinkin sinuun? Miksi olit niin kaunis? Oliko se minun syyni? Voi Jumalani, ei, ei, syytä siitä vain kohtaloa!
»Siinä on sana, joka aina vaikuttaa», tuumi hän.
Niin, jos sinä olisit ollut noita kevytmielisiä naisia, joita usein tapaa, olisin varmasti voinut pelkästä itsekkyydestä tehdä tämän kokeen tuottamatta vaaraa sinulle. Mutta tuo ihana haltioitumisen kyky, joka samalla on sinun viehätyksesi ja onnettomuutesi syy, on estänyt sinua ymmärtämästä tulevan asemamme valheellisuutta, sinä jumaloitava nainen. Minäkään en tullut aikaisemmin ajatelleeksi sitä ja lepäsin tuon ihanteellisen onnen varjossa, kuin runsashedelmäisen puun alla, näkemättä seurauksia.
»Hän luulee ehkä, että luovun jutusta, koska olen saita... Samantekevää! Sitä parempi, tästä täytyy tulla loppu.»
— Maailma on julma, Emma. Meitä olisi ahdistettu kaikkialla, missä olisimme olleet. Sinun olisi pitänyt kestää tunkeilevia kysymyksiä, herjauksia, halveksimista, loukkauksiakin ehkä. Sinua olisi loukattu! Oi! Ja minä kun olisin tahtonut asettaa sinut valtaistuimelle, minä, joka kuljetan mukanani muistoasi kuin talismania! Rankaisen itseäni maanpaolla kaikesta pahasta, mitä olen tehnyt sinulle. Lähden. Minne? En tiedä ollenkaan, olen hullu! Hyvästi! Ole aina hyvä! Säilytä sen onnettoman muisto, joka on kadottanut sinut! Opeta nimeni lapsellesi, jotta hän toistaisi sen rukouksissaan! —
Kynttilöiden liekit lepattivat. Rodolphe nousi mennäkseen sulkemaan ikkunan ja tuumi sitten:
»Minusta tuntuu, että tämä riittää. Ei, lisään vielä vähän siltä varalta, että hänen päähänsä pälkähtäisi juosta jäljessäni»:
Olen kaukana, kun luet nämä surulliset rivit, sillä olen tahtonut paeta mitä pikimmin, jotta välttäisin kiusauksen nähdä sinut vielä kerran. Pois heikkous! Palaan, ja ehkäpä me myöhemmin juttelemme hyvinkin kylmästi entisestä rakkaudestamme. Hyvästi! —
Ja hän liitti loppuun vielä viimeisen jäähyväiset joka hänen mielestään todisti erityisen hyvää makua: »Jumalan haltuun!»
»Mitenkähän tämän allekirjoittaisi?» tuumi hän. 'Sinun aina altisko?'... Ei. 'Ystäväsi?' Niin, juuri niin:
Ystäväsi.
Hän luki kirjeen. Se tuntui hänestä hyvältä.
»Pieni naisparka», ajatteli hän heltyneenä. »Hän luulee minua tunteettomaksi kuin kallio. Siihen olisi pitänyt vuodattaa muutama kyynel, mutta minä en osaa itkeä. Ei se minun vikani ole.»
Kaadettuaan sitten vettä lasiin kostutti Rodolphe siinä sormensa ja pudotti korkealta ison pisaran, joka teki riveihin vaalean tahran. Kun hän sitten aikoi sinetöidä kirjeen, sattuivat hänen silmänsä Amor nel cor-sinettiin.
»Se ei oikeastaan sovi tähän yhteyteen... Mutta mitäpä siitä.» Sen jälkeen hän poltti kolme piipullista ja meni nukkumaan. Kun hän seuraavana päivänä heräsi (noin kahden maissa, sillä hän oli nukkunut myöhään), poimitutti hän korillisen aprikooseja. Hän pisti kirjeen korin pohjalle, viininlehtien alle, ja käski Girardin, kyntömiehensä, viedä sen huomaamattomasti rouva Bovarylle. Hän käytti tätä keinoa lähettäessään Emmalle kirjeitä: vuodenajan mukaan oli korissa milloin hedelmiä, milloin metsänriistaa.
»Jos hän kysyy, mitä minulle kuuluu», selitti hän, »niin sano, että olen lähtenyt matkalle. Kori täytyy antaa hänelle itselleen, hänen omiin käsiinsä... Mene ja ota vaari sanoistani.»
Girard veti ylleen uuden puseronsa, levitti nenäliinansa korin katteeksi ja astuen pitkin, raskain askelin isoissa, raudoitetuissa puukengissään lähti rauhallisesti kulkemaan Yonvillea kohti.
Hänen saapuessaan perille levitteli rouva Bovary Félicitén kanssa liinavaatteita keittiön pöydällä.
»Tämän lähettää meidän isäntä», sanoi renki.
Emman valtasi aavistus, ja haeskellessaan pikkurahaa taskustaan katsoi hän talonpoikaa tuijottavin silmin, samalla kun tämäkin katseli häntä ällistyneen näköisenä ymmärtämättä, että mokoma lahja voi tehdä niin suuren vaikutuksen. Vihdoin hän meni tiehensä. Félicité jäi keittiöön. Emma ei voinut odottaa kauemmin, hän kiiruhti saliin kuin viedäkseen aprikoosit sinne, kaatoi korin, repi pois lehdet, löysi kirjeen, avasi sen, ja pakeni huoneeseensa kauhun vallassa, ikäänkuin hänen takanaan olisi leimunnut kamala tulipalo.
Charles oli siellä. Emma huomasi hänet. Toinen puhutteli häntä, hän ei kuullut mitään ja nousi kiireesti portaita ylemmäksi, hengästyneenä, säikähtyneenä, huumautuneena, kädessään tuo peloittava paperilappu, joka rasahteli hänen sormissaan kuin peltipalanen. Hän pysähtyi ullakon oven eteen.
Hän koetti rauhoittua ajatellen kirjettä. Se täytyi lukea loppuun. Hän ei uskaltanut. Mutta niissä, kuinka? Hänet nähtäisiin.
»Ei, mutta», ajatteli hän itsekseen, »täällähän olen rauhassa».
Emma aukaisi oven ja meni ullakolle.
Tiilikatto huokui kuumuutta, joka puristi hänen ohimoitaan ja tukahdutti. Hän laahautui suljetun ikkunan luo ja veti syrjään salvat, niin että häikäisevä valo välähti sisään.
Häntä vastapäätä, kattojen takana, levisi laaja tasanko silmän kantamattomiin. Alhaalla oli kylän tori tyhjä, jalkakäytävän kivet säkenöivät, talojen tuuliviirit olivat liikkumattomat, kadun kulmassa kuului jostakin alakerroksesta kummallista vihlovasti vaihtelevaa surinaa. Binet sorvasi.
Emma nojasi ullakon ikkunanpieleen ja luki kirjettä kiristellen hampaitaan vihasta. Mutta mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sekautuivat hänen ajatuksensa. Hän näki Rodolphen edessään, kuuli hänen äänensä, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, ja sydämen tykytys, joka kolkutti hänen rintansa alla kuin iso moukari, kiihtyi hetkestä toiseen, epäsäännöllisin väliajoin. Hän katseli ympärilleen ja toivoi, että maa aukenisi. Miksi hän ei tekisi loppua kaikesta? Mikä häntä pidätti? Hän oli vapaa. Ja hän astui askelen, katseli kiveystä ajatellen:
»Antaa mennä! Antaa mennä!»
Valoisat säteet, jotka nousivat suoraan alhaalta, vetivät hänen ruumiinsa painoa jyrkästi kuilua kohti. Hänestä tuntui, että tori huojui ja kohoili talojen seinävierillä ja että permanto kallistui eteenpäin kuin keinuva laiva. Hän pysytteli aivan reunalla, melkein kuin ilmassa riippuen, suuren avaruuden ympäröimänä. Taivaan sini valtasi hänet, veri humisi hänen päässään, hänen tarvitsi vain antaa perään, — eikä sorvin surina katkennut, jatkui vain kuin häntä hurjasti kutsuva ääni.
»Vaimo! Vaimo!» huusi Charles.
Emma pysähtyi.
»Missä sinä olet? Tule tänne!»
Ajatus siitä, että oli parahiksi pelastunut kuolemasta, sai Emman melkein pyörtymään kauhusta. Hän sulki silmänsä, sitten hän värähti käden koskettaessa hänen hihaansa. Siinä oli Félicité.
»Herra odottaa teitä, rouva. Liemi on pöydässä.»
Oli mentävä alas. Oli käytävä pöytään.
Hän koetti syödä. Suupalat olivat tukehduttaa hänet. Silloin hän avasi ruokaliinansa kuin tutkiakseen sen kudosta ja aikoi todella antautua laskemaan sen loimia. Äkkiä juolahti kirje hänen mieleensä. Oliko hän hukannut sen? Mistä hän sen löytäisi? Mutta hän tunsi mielensä niin väsyneeksi, ettei hän mitenkään kyennyt keksimään tekosyytä noustakseen pöydästä. Lisäksi hän oli tullut araksi, pelkäsi Charles'ia: tämä tiesi kaikki, ihan varmaan! — ja samassa hän sanoikin omituisella äänellä:
»Näyttää siltä kuin emme kohta tapaisi herra Rodolphea.»
»Kuka sinulle niin on sanonut?» kysyi Emma säpsähtäen.
»Kuka on sanonut?» vastasi Charles hiukan hämmästyneenä vaimonsa tuimasta kysymyksestä. »Girard, jonka tapasin äsken Ranskalaisen Kahvilan ovella. Hän on jo lähtenyt matkalle, tai aikoo lähteä.»
Emma nyyhkytti.
»Mitä ihmeellistä siinä on? Hänhän lähtee silloin tällöin huvimatkoille, ja minun mielestäni siinä ei ole mitään väärää, kun on varakas ja poikamies!... Muuten hän huvittelee aikalailla, tuo ystävämme. Hän on aika vekkuli. Herra Langlois kertoi minulle...»
Hän vaikeni, sillä palvelijatar tuli huoneeseen.
Félicité pani jälleen koriin sinne tänne hajautuneet aprikoosit. Huomaamatta vaimonsa punastumista pyysi Charles niitä, otti yhden ja puraisi sitä.
»Mainioita», sanoi hän. »Maistapa!»
Hän ojensi koria, jonka Emma hiljaa työnsi syrjään.
»Haistelehan kuinka ne tuoksuvat!» virkkoi Charles työntäen korin hänen nenänsä alle monta kertaa.
»Tukehdun!» huusi Emma nousten äkkiä pöydästä.
Mutta tahdonponnistuksella hän rauhoitti ilmeensä ja sanoi: »Se ei ole mitään, ei mitään. Hermot vain! Istu ja syö!»
Sillä hän pelkäsi, että häneltä ruvettaisiin kyselemään, hoitamaan häntä, ettei hän saisi jäädä yksin.
Totellakseen häntä Charles istuutui ja sylki käteensä aprikoosin kivet, jotka hän sitten pisti lautaselleen.
Äkkiä kulkivat kevyet, siniset rattaat kovaa vauhtia ikkunan ohi. Emma päästi huudon ja lyyhistyi jäykkänä selälleen maahan.
Rodolphe oli todella tarkoin mietittyään päättänyt lähteä Roueniin. Kun Huchettesta Buchy'hin ei ole muuta tietä kuin se, mikä vei Yonvillen kautta, oli hänen pakko ajaa kylän halki, ja Emma tunsi hänet lyhtyjen valossa, jotka välähtivät pimeässä kuin salamat.
Apteekkari kiiruhti paikalle kuultuaan melua talosta. Pöytä kaikkine lautasineen oli kumossa, kastike, liha, veitset, suolakuppi ja öljypullo olivat hujan hajan permannolla. Charles huusi apua, Berthe itki säikähtyneenä, ja Félicité aukoili vapisevin käsin rouvan pukua. Pitkin Emman ruumista kävi kouristusmainen värinä.
»Juoksen hakemaan laboratoriosta hiukan hajuetikkaa», sanoi apteekkari.
Kun Emma sitten haisteltuaan pulloa taas avasi silmänsä sanoi Homais:
»Olin varma siitä. Se herättää vaikka kuolleet.»
»Puhu meille!» sanoi Charles. »Puhu meille! Rauhoitu! Minähän tässä olen, sinun Charlesisi, joka rakastaa sinua! Tunnetko minut? Kas, tässä on pikku tyttäresi, suutele häntä!»
Lapsi ojenteli käsiään päästäkseen äitinsä kaulaan, mutta Emma käänsi päänsä pois ja sanoi katkonaisella äänellä:
»Ei, ei ketään!»
Hän pyörtyi taas. Hänet kannettiin vuoteeseen.
Hän jäi siihen suu auki, silmäluomet suljettuina, kädet suorina, liikkumatta ja valkoisena kuin vahakuva. Hänen silmistään lähti kaksi kyynelvirtaa, jotka hiljalleen valuivat tyynylle.
Charles seisoi vuodealkovin perällä, ja apteekkari hänen vieressään pysyi äänettömän miettivänä, niinkuin elämän vakavissa käänteissä kuuluu asiaan.
»Rauhoittukaa», sanoi hän tönäisten lääkäriä kyynärpäällään, »luulen, että puuska on ohitse».
»Niin, hän lepää nyt», vastasi Charles katsellen hänen nukkumistaan. »Naisparka, naisparka!... Hän on taas entisen tautinsa vallassa.»
Silloin Homais kysyi, kuinka kohtaus oli tullut. Charles vastasi, että kaikki oli tapahtunut ihan äkkiä hänen syödessään aprikooseja.
»Merkillistä!» sanoi apteekkari. »Mutta saattaa olla mahdollista, että aprikoosit olisivat aiheuttaneet pyörtymisen! Eräät ihmiset ovat perin alttiita muutamille hajuille. Siinäpä olisi oiva pulma tutkittavaksi sekä patologiselta että fysiologiselta kannalta. Papit tuntevat tuoksujen tärkeyden, he kun aina sekoittavat tuoksuvia aineita menoihinsa. He tahtovat siten tylsyttää ymmärryksen ja saada ihmiset huumauksen valtaan, mikä muuten on helppoa naisiin nähden, he kun ovat herkempiä kuin muut. Kerrotaan, että muutamat pyörtyvät poltetun sarven taikka tuoreen leivän hajusta...»
»Varokaa vain, ettette herätä häntä!» sanoi Bovary hiljaa.
»Eivätkä ainoastaan ihmiset», jatkoi Homais, »ole taipuvaisia tuollaisiin omituisuuksiin, vaan eläimetkin. Te varmaankin tiedätte, kuinka merkillinen, sukuviettiä kiihoittava vaikutus kissansukuisiin eläimiin on nepeta catarialla, jota tavallisesti sanotaan kissanyrtiksi, ja toiselta puolen, mainitakseni esimerkin, jonka totuudesta menen takuuseen, Bridoux, eräs entisiä tovereitani, joka nyt asuu Malpalu-kadun varrella, omistaa koiran, joka saa kouristuskohtauksia heti kun antaa sen haistaa nuuskarasiaa. Hän on usein kokeillut sillä tuttaviensa läsnäollessa Guillaumen metsän paviljongissa. Voiko uskoa, että tavallinen aivastusaine voi aiheuttaa sellaista sekaannusta nelijalkaisen elimistössä? Se on hyvin omituista, vai kuinka?»
»Niin on», myönsi Charles, joka ei kuunnellut.
»Se todistaa meille», vastasi toinen hymyillen hyväntahtoisesti itsetyytyväisen näköisenä, »hermojärjestelmän lukemattomista epäsäännöllisyyksistä. Mitä rouvaan tulee, niin hän on aina näyttänyt minusta oikealta sensitiva'lta. Senvuoksi en neuvoisikaan teitä, hyvä ystävä, käyttämään mitään niistä lääkkeistä, jotka tarkoittaen oireiden poistamista vahingoittavatkin mielenlaatua. Ei ollenkaan turhaa lääkitsemistä! Ruokajärjestys, siinä kaikki! Rauhoittavaa, pehmittävää, miedontavaa ainoastaan! Ettekö muuten arvele, että pitäisi koettaa vaikuttaa mielikuvitukseenkin?»
»Mihin? Kuinka?» kysyi Bovary.
»Niin, siinä juuri on kysymys. Sellainen on ehdottomasti kysymys. That is the question, kuten äsken luin sanomalehdistä.»
Mutta Emma heräsi ja huudahti:
»Kirje? Missä on kirje?»
Luultiin, että hän houraili, ja hän alkoikin hourailla keskiyöstä lähtien. Aivokuume alkoi.
Kolmeenviidettä päivään Charles ei jättänyt häntä. Hän hylkäsi kaikki potilaansa, hän ei mennyt maata, hän koetteli alituisesti vaimonsa valtimoa, laitteli hänelle sinappitaikinaa, kylmiä vesikääreitä. Hän lähetti Justinin Neufchâteliin saakka hakemaan jäätä. Jää suli matkalla, hänet lähetettiin takaisin. Hän kutsui tohtori Canivet'n antamaan neuvoja, hän tuotti Rouenista tohtori Larivièren, entisen opettajansa. Hän oli epätoivoissaan. Enimmän häntä peloitti Emman uupumustila: hän ei puhunut, ei kuunnellut eikä näyttänyt edes kärsivänkään. Tuntui kuin hänen sielunsa ja ruumiinsa olisivat yhdessä levänneet kaikista kiihkoistaan.
Lokakuun keskivaiheilla hän saattoi jo pysyä istumassa vuoteessaan tyynyt selän takana. Charles itki nähdessään hänen syövän ensimmäisen hillovoileivän. Voimat palasivat. Emma nousi ylös muutamaksi tunniksi iltapäivällä, ja eräänä päivänä, kun hän tunsi voivansa paremmin, Charles koetti saada vaimonsa kävelemään pienen kierroksen puutarhassa hänen käsivartensa varassa. Käytävien hiekka katosi kuolleiden lehtien alle, hän käveli askel askelelta viistäen tohveleissaan ja hymyili hymyilemistään nojatessaan olkaansa Charles'iin.
He menivät täten aina puutarhan perälle, pengermälle saakka Emma suoristautui hitaasti, nosti kätensä silmilleen kuin katsellakseen. Ja hän katselikin kauas, hyvin kauas; mutta näköpiirissä ei ollut muuta kuin isoja kokkoja, kun ruohoja poltettiin kukkuloilla.
»Väsytät itsesi, rakkaani», sanoi Bovary.
Ja työntäen häntä hiukan, jotta hän menisi huvimajaan, sanoi hän:
»Istu tälle penkille, siinä sinun on hyvä olla.»
»Ei, ei siihen», virkkoi Emma raukealla äänellä,
Hän pyörtyi, ja illalla alkoi tauti jälleen oikullisempana ja luonteeltaan monimutkaisempana. Milloin pakotti hänen sydäntään, milloin rintaa, milloin päätä, milloin jäseniä. Tuli kuvotuskohtauksia, joita Charles piti syövän ensimmäisinä oireina.
Ja sen ohessa miesparalla oli taloudellisia vaikeuksia.
14
Ensiksikään hän ei tietänyt, kuinka voisi korvata herra Homais'lle kaikki häneltä ostetut lääkkeet, ja vaikka hänen lääkärinä, ei olisi tarvinnut maksaa niitä, häpeili hän kuitenkin tätä velkaa. Sitten tulivat talousmenot peloittaviksi, nyt kun keittäjätär oli emäntänä. Laskuja satoi taloon, hankkijat mutisivat, etenkin herra Lheureux kiusasi häntä. Juuri Emman sairauden pahimmillaan ollessa hän käytti tilaisuutta hyväkseen lisätäkseen ylenmäärin laskuaan, toi nopeasti päällystakin, matkalaukun, kaksi kirstua yhden asemesta ja joukon muitakin tavaroita. Vaikka Charles kuinka väitti, ettei hän tarvinnut niitä, vastasi kauppias röyhkeästi, että kaikki nuo tavarat oli tilattu häneltä ja ettei hän ottaisi niitä takaisin. Muuten ei pitäisi pahoittaa rouvan mieltä, kun hän rupeaa toipumaan. Charles mietti. Lyhyesti: kauppias oli pikemmin valmis nostamaan oikeusjutun kuin luopumaan oikeuksistaan ja ottamaan tavaransa takaisin. Charles käski kuitenkin viedä ne takaisin hänen liikkeeseensä. Félicité unohti sen. Charles'illa oli muitakin huolia, ja niin tuota asiaa ei enää ajateltu. Herra Lheureux palasi perimään saatavaansa, ja vuoroin uhkaillen ja valitellen sai Bovaryn lopulta hyväksymään kuuden kuukauden vekselin. Mutta Bovary oli tuskin kirjoittanut nimensä siihen, kun hänen päähänsä välähti rohkea tuuma: hänhän voisi lainata tuhat frangia herra Lheureux'ltä. Hän kysyi siis nolon näköisenä, eikö olisi mahdollista saada tuota summaa, lisäten, että se tarvittaisiin vuodeksi ja millä korolla tahansa. Lheureux kiiruhti liikkeeseensä, toi sieltä rahat ja saneli toisen vekselin, jolla Bovary tunnusti maksavansa hänelle tai hänen määräämälleen seuraavan syyskuun 1. päivänä tuhatseitsemänkymmentä frangia, mikä, aikaisemmin myönnetyt satakahdeksankymmentä mukaan laskettuina, oli tasan tuhatkaksisataaviisikymmentä. Lainaten täten rahat kuuden prosentin korolla vuodessa, johon lisättiin neljännesprosenttia välityspalkkiota, ja kun hankinnat tuottivat hänelle ainakin kolmanneksen arvostaan, tulisi summasta siis kahdentoista kuukauden aikana satakolmekymmentä frangia voittoa. Lheureux toivoi, ettei liikeyritys päättyisi siihenkään, ettei vekseleitä voitaisi maksaa, vaan että ne uudistettaisiin ja että hänen rahaparkansa, jota hoidettaisiin lääkärin talossa kuin sairashuoneessa, palaisi jonakin päivänä hänelle huomattavasti pyöreämpänä ja niin lihavana, että pussi repeilisi.
Muutenkin onnistui hänelle kaikki. Hän hankki urakalla omena viiniä Neufchâtelin sairaalalle, herra Guillaumin lupasi hänelle osakkeita Grumesnilin polttoturvetehtaissa, ja hän suunnitteli uutta vaunulinjaa Argueilista Roueniin, joka epäilemättä piankin tekisi lopun Kultaisen Leijonan kärryrämästä ja joka nopeammin ja halvemmalla ja tavaratilaltaan isompana saattaisi koko Yonvillen kaupan hänen käsiinsä.
Charles mietti usein, millä keinoin hän seuraavana vuonna voisi saada kokoon niin paljon rahaa, ja hän suunnitteli hätäkeinoja, niinkuin isäänsä vetoamista ja eräiden tavaroiden myymistä. Mutta isä olisi varmasti kuuro hänen pyynnöilleen eikä mitään myytävääkään ollut. Kun hän ei päässyt tämän pitemmälle pulmansa selvittämisessä, karkoitti hän koko epämiellyttävän asian ajatuksistaan. Hän jopa torui itseään siitä, että sen vuoksi unohti Emman, ikäänkuin riisti häneltä jotakin, sillä kaikkien ajatustenhan piti kuulua hänelle.
Talvi oli ankara. Rouvan toipuminen kesti kauan. Kauniilla ilmalla hänet siirrettiin nojatuolissaan ikkunan ääreen, joka oli torille päin, sillä nyttemmin hän vihasi puutarhaa, ja senpuoliset ikkunaverhot pidettiin aina kiinni. Emma tahtoi, että hevonenkin myytäisiin: kaikki, mitä hän ennen oli rakastanut, oli nyt vastenmielistä hänelle. Kaikki hänen ajatuksensa näyttivät rajoittuvan huolenpitoon hänestä itsestään. Hän viipyi vuoteessaan syöden siinä kevyet ateriansa, soitti palvelijatarta kyselläkseen lääkkeistään ja jutellakseen hänen kanssaan. Hallin katolle kertynyt lumi heitti huoneeseen valkoisen, liikkumattoman hohteen, sitten alkoi sataa. Ja Emma odotti joka päivä hieman kärsimättömästi vähäpätöisten seikkojen välttämätöntä toistumista, seikkojen, joilla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä hänelle. Tärkein oli Pääskysen saapuminen iltaisin. Silloin huuteli majatalon emäntä, ja muut äänet vastasivat, samalla kun Hippolyten lyhty, hänen nostellessaan matkatavaroita peitteen alta, loisti pimeässä kuin tähti. Keskipäivällä tuli Charles kotiin ja lähti sitten taas. Senjälkeen Emma söi lientä, ja viideltä, auringon laskiessa, koulusta tulevat lapset vetelivät puukenkiään pitkin katukäytävää ja kopauttivat viivoittimillaan ikkunaluukkujen säppejä, toista toisen jälkeen.
Tähän aikaan herra Bournisien tuli tapaamaan Emmaa. Hän tiedusteli hänen vointiaan, kertoi hänelle uutisia ja kehoitti häntä seuraamaan uskonnon määräyksiä lörpötellen kevyellä ja hupaisella tavallaan, jolta ei suinkaan puuttunut viehätystä. Pelkästään hänen kauhtanansa näkeminen tuotti Emmalle lohtua.
Eräänä päivänä, kun sairaus oli pahimmillaan, Emma oli luullut kuolevansa ja oli pyytänyt synninpäästöä, ja sillä välin kun hänen huoneessaan tehtiin valmisteluja sakramenttia varten, kun lääkkeiden peittämää lipastoa laitettiin alttariksi ja kun Félicité sirotteli permannolle daalioita, tunsi Emma ylitseen käyvän jonkin voiman, joka vapautti hänet kaikista tuskista, kaikista aistimuksista, kaikista tunteista. Hänen keventynyt ruumiinsa ei tuntenut enää mitään; toinen elämä alkoi. Hänestä tuntui, kuin hänen olentonsa Jumalaa kohti kohotessaan hälvenisi kokonaan taivaalliseen rakkauteen kuin sytytetty suitsutusaine, joka hajoaa savuksi. Vuodevaatteet kostutettiin siunatulla vedellä, pappi otti pyhästä lippaasta valkoisen rippileivän, ja riutuen autuaaseen iloon Emma ojensi huulensa ottaakseen vastaan Vapahtajan tarjotun ruumiin. Alkovin verhot paisuivat pehmeästi kuin pilvet hänen ympärillään, ja lipastolla palavien kahden kynttilän liekit näyttivät hänestä häikäiseviltä, taivaallisilta sädekehiltä. Hän laski päänsä tyynylle luullen kuulevansa avaruudessa serafien harppujen helinän ja näkevänsä kirkkaalla, sinisellä taivaalla, kultaisella valtaistuimella, vihreitä palmuja pitelevien pyhimysten keskellä, isän Jumalan, joka säteili majesteetillisuudessaan ja käski kädenliikkeellä tulisiipisiä enkeleitä laskeutumaan maata kohti kantaakseen Emman taivaaseen sylissään.
Tämä loistava näky säilyi hänen muistissaan kauneimpana mitä uneksia saattaa, niin että hän nytkin koetti tavoittaa saman tunnelman. Sitä kyllä jatkui, mutta se ei ollut enää niin erikoista eikä syvän suloista. Hänen ylpeydestä puhdistunut sielunsa lepäsi vihdoinkin kristillisessä nöyryydessä, ja nauttien siitä, että tunsi olevansa heikko, tarkasteli Emma itsessään tapahtuvaa, oman tahdon tuhoutumista, jonka piti jättää portit korkeiksi sisään tunkeutuvalle armolle. Onnen korvauksena oli siis olemassa vieläkin suurempaa autuutta, rakkaus kaikkien muiden rakkauksien yläpuolella, keskeytymätön, loputon ja iankaikkisesti enenevä. Hän haaveili toiveikkaasti yliluonnollisesta puhtauden tilasta, joka liittyi ajatukseen taivaasta, missä hänkin halusi olla. Hän tahtoi tulla pyhimykseksi. Hän osti rukousnauhoja, hankki pyhäinkuvia; hän tahtoi saada huoneeseensa, vuoteensa päänalusen viereen, smaragdeilla koristetun pyhän lippaan, jota hän suutelisi joka ilta.
Kirkkoherra ihmetteli näitä piirteitä, ja hänen mielestään Emman uskonnollisuus saattoi intonsa takia lopulta muuttua kerettiläisyydeksi ja haihatteluksikin. Mutta koska hänellä ei ohut paljon kokemusta tällaisista äärimmäisyyksien ihmisistä, kirjoitti hän herra Boulard'ille, piispan kirjakauppiaalle, että tämä lähettäisi hänelle jotakin »erinomaista lukemista hyvin älykkäälle naishenkilölle». Kirjakauppias lähetti, yhtä välinpitämättömänä kuin olisi pannut menemään rihkamaa neekereille, kaikenlaista luettavaa, jolla oli menekkiä senaikaisessa jumalisten kirjojen kaupassa. Ne olivat pieniä käsikirjoja kysymysten ja vastausten muodossa, kiivaskielisiä riitakirjoituksia herra de Maistren tapaan ja jonkinlaisia punapahvikantisia, imelätyylisiä romaaneja, runoilevien seminaarilaisten tai kääntyneiden sinisukkien tekoa. Niiden joukossa oli mm. AJATELKAA TARKOIN; MAAILMANMIES MARIAN JALKOJEN JUURESSA, kirjoittanut Herra de... monen kunniamerkin omistaja; VOLTAIREN EREHDYKSET NUORISOLLE ESITETTYINÄ jne.
Rouva Bovaryn äly ei vielä ollut niin kuulas, että hän olisi saattanut suhtautua vakavasti mihin hyvänsä, ja muutenkin hän ryhtyi lukemaan ihan liian ahmivasti. Häntä kiukuttivat kaikenlaiset, uskonohjeet, riitakirjoitusten kiihkeys ei miellyttänyt häntä, koska ne pyrkivät käsiksi henkilöihin, joita hän ei tuntenut, ja uskonnon pohjalle rakennetut maalliset kertomukset näyttivät hänestä niin vähäisellä elämäntuntemuksella kirjoitetuilta, että ne huomaamatta loitonsivat hänet niistä totuuksista, joita niiden piti todistaa. Hän jatkoi kuitenkin lukemistaan, ja kun kirja putosi hänen käsistään, luuli hän olevansa hienoimman katolisen alakuloisuuden vallassa, mitä eteerinen sielu voi tuntea.
Mitä taas Rodolphen muistoon tulee, oli hän haudannut sen aivan sydämensä pohjalle, ja se pysyi siellä juhlallisempana ja liikkumattomampana kuin kuninkaan muumio maanalaisessa holvissa: tuosta suuresta, palsamoidusta rakkaudesta nousi uho, joka tuoksutti hellyydellään koko sen tahrattomuuden ilmapiirin, jossa Emma tahtoi elää. Kun hän kävi polvilleen goottilaiseen rukoustuoliinsa, osoitti hän Jumalalle samat suloiset sanat, joita hän ennen kuiskaili rakastetulleen rikollisen lempensä purkauksissa. Hän pyrki siten vahvistamaan uskoaan, mutta mitään auvoa ei taivaista langennut, ja hän nousi rukousasennostaan jäsenet puutuneina, mielessään hämärä tunto äärettömästä petoksesta. Tämä etsintä, arveli hän, oli vain lisäansio, ja hurskautensa korskeudessa Emma vertasi itseään entisajan ylpeihin naisiin, joiden maineesta hän oli uneksinut katsellessaan rouva de la Vallièren kuvaa ja jotka, vetäen niin majesteetillisesti perässään pitkien hameidensa kirjailtuja laahuksia, sulkeutuivat yksinäisyyteen vuodattaakseen siellä, Kristuksen jalkojen juuressa, viljalti olemassaolon haavoittaman sydämensä kyyneleitä.
Silloin hän rupesi harrastamaan ihan liiallista armeliaisuutta. Hän ompeli vaatteita köyhille, hän lähetti puita synnyttäville vaimoille, ja kun Charles eräänä päivänä tuli kotiin, tapasi hän keittiössä kolme tyhjäntoimittajaa, jotka söivät lientä pöydän ääressä. Hän otti kotiinsa pikku tyttärensä, joka hänen sairautensa ajaksi oli lähetetty imettäjälle hoidettavaksi. Hän aikoi opettaa hänet lukemaan. Berthe sai itkeä kuinka paljon hyvänsä, äiti ei suuttunut enää. Se johtui päättäväisestä alistumisesta, koko maailmaan kohdistuvasta suopeudesta. Hänen puheensa oli täynnä ideaalisia sanontoja. Hän puhutteli lastaan:
»Onko vatsankipusi ohi, enkelini?»
Rouva Bovary vanhempi ei löytänyt tässä mitään moittimisen syytä, paitsi ehkä tuon kiihkon neuloa ihopaitoja orvoille sen sijaan, että olisi laittanut pölyrievut kuntoon. Mutta koska hän itse oli kotoisten riitojen kiusaama, viihtyi hän hyvin tässä rauhallisessa talossa, jäipä sinne pääsiäisen jälkeenkin, jotta välttäisi isä Bovaryn kiusanteon, kun tämä ei minään pitkänäperjantaina malttanut olla tilaamatta maksamakkaraa.
Paitsi anoppiaan, joka vahvisti häntä hiukan arvostelmiensa suoruudella ja vakavalla käytöstavallaan, oli Emmalla melkein joka päivä muutakin seuraa: rouva Langlois, rouva Caron, rouva Dubreuil, rouva Tuvache ja, joka päivä kahdesta viiteen, oivallinen rouva Homais, joka ei milloinkaan ollut tahtonut uskoa mitään niistä juoruista, joita hänen naapuristaan kerrottiin. Homais'n lapset tulivat myös häntä katsomaan, ja Justin tuli heidän mukanaan. Hän pääsi heidän kanssaan huoneeseen ja jäi seisomaan ovelle liikkumattomana, puhumattomana. Usein rouva Bovary hänestä välittämättä rupesi pukeutumaankin. Hän aloitti poistamalla kammat hiuksistaan heiluttaen päätään äkillisin liikkein, ja kun Justin ensimmäisen kerran näki tuon runsaan tukan purkautuvan tummina kiehkuroina polviin saakka, tuntui hänestä, tuosta poikaparasta, kuin hän olisi äkkiä päässyt näkemään jotakin aivan merkillistä ja uutta, jonka loisto peloitti häntä.
Emma ei epäilemättä huomannut hänen vaiteliasta palvelushaluaan eikä hänen arkuuttaan. Hän ei osannut kuvitellakaan, että hänen elämästään kadonnut rakkaus sykki siinä, lähellä häntä, tuon karkeasta kankaasta tehdyn paidan alla, tuon hänen kauneuttaan ihailevan nuorukaisen sydämessä. Muuten suhtautui Emma nyt kaikkeen välinpitämättömästi, viljeli niin säyseätä kieltä, niin yleviä katseita, ja suhtautui asioihin niin yllättävästi, ettei enää erottanut itsekkyyttä armeliaisuudesta, turmelusta siveydestä. Eräänä iltana hän mm. suuttui palvelijattarelleen, joka pyysi häneltä lupaa mennä ulos ja soperteli tekosyytä keksiessään. Mutta sitten hän äkkiä kysyi tytöltä:
»Rakastat siis häntä?»
Ja odottamatta punastuvan Félicitén vastausta lisäsi hän surullisesti:
»Mene, kiiruhda, pidä hauskaa!»
Kevään alussa hän kynnätti puutarhan päästä päähän välittämättä Bovaryn huomautuksista. Tämä oli kuitenkin onnellinen nähdessään vaimonsa sentään haluavan edes jotakin. Emma alkoikin yhä enemmän ilmaista tahtoaan sitä mukaa kuin parani. Ensiksikin hän keksi keinon karkottaa Rolet'n muorin, imettäjän, joka oli ottanut tavakseen hänen sairautensa aikana saapua liian usein keittiöön molempien imetettäviensä ja hoidokkinsa kanssa; tuolla joukolla oli parempi ruokahalu kuin ihmissyöjällä. Sitten hän erottautui Homais'n perheestä, lähetti pois muutkin vieraat toisen toisensa jälkeen, kävipä kirkossakin vähemmän innokkaasti. Se sai osakseen apteekkarin voimakkaan hyväksymisen, ja hän sanoi Emmalle ystävällisesti:
»Aloittepa jo liiaksi lähestyä mustatakkisia.»
Herra Bournisien tuli kuitenkin taloon joka päivä, kuten ennenkin, päätettyään katkismuksen kuulustelut. Hän jäi mieluimmin ulos nauttiakseen raitista ilmaa metsikössä, joksi hän nimitti lehtimajaa. Samoihin aikoihin Charles tuli kotiin. Heidän oli kuuma. Tuotiin makeata omenaviiniä, ja he joivat yhdessä pikarillisen rouvan täydelliseksi parantumiseksi.
Binetkin oli siellä, hiukan kauempana pengermän muurin takana, rapuja pyytämässä. Bovary pyysi häntäkin nauttimaan virvokkeita, ja hän oli mainio aukaisemaan savipullot.
»Täytyy pitää pulloa», selitti hän silmäten ympärilleen ja sulkien koko maiseman tyytyväiseen katseeseensa, »vahvasti pöytää vasten, ja, sitten kun rautalangat on leikattu, vetää korkki ulos pienin nykäyksin, hiljaa, hiljaa, niinkuin menetellään ravintoloissa seltteripulloja avattaessa.»
Mutta hänen näytteensä aikana omenaviini purkautuikin usein vasten heidän kasvojaan, ja silloin ei pappi nauraa höröttäessään milloinkaan unohtanut sanoa sukkeluutta:
»Sen hyvyys ihan hyppää silmille.»
Hän oli kunnon mies eikä säikähtynyt siitäkään, kun Homais eräänä päivänä neuvoi Charles'ia huvittamaan rouvaa viemällä tämän Rouenin teatteriin kuuntelemaan mainiota tenoria, Lagardyta. Ihmetellen hänen vaikenemistaan tahtoi Homais tietää, mitä pappi siitä ajatteli, ja tämä selitti pitävänsä musiikkia vähemmän vaarallisena tapojen puhtaudelle kuin kirjallisuutta.
Silloin apteekkari ryhtyi puolustamaan kirjallisuutta. Teatteri, selitti hän, uhmaili omalla tavallaan ennakkoluuloja ja opetti siveyttä huvin naamion alla.
»Castigat ridendo mores, herra Bournisien! Niinpä, jos katselette Voltairen murhenäytelmiä, huomaatte, että niihin on taitavasti kylvetty filosofisia mietelmiä, jotka tekevät niistä oikean moraali- ja käytöstavan koulun kansalle.»
»Minä», jatkoi Binet, »näin aikoinani erään kappaleen, jonka nimi oli PARIISIN KATUPOIKA ja jossa oli mainiosti luonnehdittu eräs vanha kenraali. Hän nolasi erään perheen pojan, joka on vietellyt työläistytön, joka lopulta...»
»Tietysti», jatkoi Homais, »on huonoa kirjallisuutta, niinkuin on huonoja apteekkarejakin. Mutta jos tuomitsee harkitsematta kaikkein verrattomimman kaunotaiteista, on se mielestäni typeryyttä, vanhanaikaisuutta, ja kuuluu vain niihin hirveihin aikoihin, jolloin Galilei vangittiin.»
»Tiedän kyllä», vastasi kirkkoherra, »että on olemassa hyviä teoksia ja hyviä kirjailijoita. Ja kuitenkin jo se seikka, että nuo eri sukupuolta olevat näyttelijät ovat koolla maailmallisella loistolla koristetussa, silmää hivelevässä huoneistossa, — ja sitten nuo pakanalliset naamiot, ihomaali, valaistus, naismaiset äänet — niin kaiken tuon täytyy lopultakin synnyttää jonkinmoista hengen irstautta ja johtaa epäkunniallisiin ajatuksiin, saastaisiin kiusauksiin. Sellainen on ainakin kaikkien kirkkoisien mielipide. Ja vihdoin», jatkoi hän puhuen mystillisellä äänensävyllä, samalla kun pyöritteli sormissaan hyppysellistä nuuskaa, »jos kirkko on tuominnut teatterin, on se oikeassa, ja meidän täytyy alistua sen päätökseen».
»Miksi se», kysyi apteekkari, »karkottaa näyttelijät yhteydestään? Sillä entiseen aikaanhan näyttelijät ottivat avoimesti osaa kirkon menoihin. Niin, ennenhän kirkoissa näyteltiin, esitettiin keskellä kuoria jonkinlaisia temppuja, joita sanottiin mysteereiksi ja joissa sopivaisuuden lakeja usein loukattiin.»
Pappi tyytyi valittavasti huokaamaan, ja apteekkari jatkoi:
»Aivan kuin Raamatussa. Sielläkin on... tiedättekö... enemmän kuin yksi... makea kohta, todella... pirteitä juttuja.»
Ja kun herra Bournisien teki ärtyneen liikkeen, lisäsi apteekkari:
»Kai myönnätte, että se ei ole sellainen kirja, jonka voi antaa nuoren neitosen käsiin, ja olisinpa pahoillani jos Athalie...»
»Mutta protestantithan», huudahti kirkkoherra kärsimättömästi, »suosittelevat Raamatun lukemista, emmekä me».
»Samantekevää», virkkoi Homais. »Ihmettelen vain sitä, että meidän aikanamme, valon aikakaudella, vielä itsepäisesti tuomitaan älyllisiä huvituksia, jotka ovat viattomia, moralisoivia ja vieläpä joskus terveellisiäkin. Eikö niin, tohtori?»
»Epäilemättä», vastasi tämä huolettomasti, joko sen tähden, ettei halunnut samaa mielipidettä kannattamalla loukata ketään, tai siksi, ettei hänellä ollutkaan mielipidettä siitä asiasta.
Keskustelu näytti päättyvän tähän, kun apteekkari näki hyväksi vielä tehdä viimeisen hyökkäyksen:
»Olenpa tuntenut pappeja, jotka pukeutuivat tavallisiin pukuihin mennäkseen katsomaan tanssijattarien säärien heilutusta.»
»Eihän toki!» virkkoi kirkkoherra.
»Varmasti olen tuntenut.»
Ja korostaen jokaista tavua toisti herra Homais:
»O-len tun-te-nut.»
»No niin, he tekivät pahoin», virkkoi Bournisien valmiina kuulemaan vaikka mitä.
»Helkkari! On heillä muitakin kujeita!» huudahti apteekkari
»Hyvä herra!» sanoi kirkonmies silmät niin äkäisinä, että se pelästytti apteekkaria.
»Tahdon vain sanoa», lisäsi tämä vähemmän tylysti, »että suvaitsevaisuus on paras keino, jos mieli taivuttaa sieluja uskontoon».
»Se on totta, se on totta!» myönteli kunnon pappi rauhoittuen jälleen.
Mutta hän jäi seuraan vain muutamaksi minuutiksi. Kun hän oli lähtenyt, sanoi herra Homais lääkärille:
»Sellaista sanotaan sanasodaksi! Olen nolannut hänet, huomasittehan, perinpohjin!... Niin, uskokaa minua! Viekää rouvanne teatteriin, jollei muuta varten niin suututtaaksenne ainakin kerran elämässänne tuollaisen korpin, saamari soi! Jos saisin jonkun sijaani, niin tulisin itsekin mukaan. Pitäkää kiirettä! Lagardy esiintyy vain kerran. Hän on sitoutunut Englantiin suurilla palkoilla. Kuuluu olevan aikamoinen poika. Kylpee kullassa, kuljettaa mukanaan kolmea rakastajatarta ja kokkia! Kaikki nuo suuret taiteilijat tuhlaavat rahaa tuhlailemalla. He tarvitsevat hurjastelevaa elämää, joka kiihottaa mielikuvitusta. Mutta he kuolevat köyhäintalossa, koska eivät ole älynneet olla nuorina säästäväisiä. No niin, hyvää ruokahalua, ja hyvästi huomiseen!»
Tuo ajatus teatterista iti nopeasti Bovaryn päässä, sillä hän puhui siitä heti vaimolleen, joka aluksi kieltäytyi vedoten väsymykseen, häiriytymiseen ja menoihin. Mutta Charles ei tällä kertaa antanut perään, — niin edullisena hän piti tuota huvia vaimolleen. Hänen mielestään mikään ei estänyt heitä lähtemästä, sillä hänen äitinsä oli lähettänyt heille kolmesataa frangia, joita hän ei enää tietänyt odottaakaan; ei ollut suurempia juoksevia menoja, ja herra Lheureux'n vekselin maksuaika oli vielä niin kaukana, ettei sitä kannattanut ajatella. Muutoin Charles, arvellen että Emma kieltäytyi vain hienotunteisuudesta, puolsi retkeä puoltamistaan, niin että toinen lopulta myöntyi. Seuraavana päivänä he jo kello kahdeksalta nousivat Pääskyseen.
Apteekkari, jota mikään ei pidättänyt Yonvillessa, mutta joka luuli, että hänen oli pakko pysyä paikoillaan, huokasi nähdessään heidän lähtevän:
»Hauskaa, matkaa, te onnelliset kuolevaiset!»
Puhutellen sitten Emmaa, jolla oli yllään sininen, neljällä volangilla koristettu silkkihame:
»Olette kaunis kuin lemmen jumalatar! Herätätte varmasti ihastusta Rouenissa.»
Vaunut pysähtyivät Punaisen Ristin hotellin eteen Beauvoisine-torille. Se oli noita majataloja, jollaisia on kaikissa esikaupungeissa, taloja joissa on isot tallit ja pienet makuuhuoneet, taloja, joissa näkee keskellä pihaa kanojen nokkivan kauroja kauppamatkustajien kuraisten kiesien alla: — hyvin vanhoja olosijoja madonsyömine parvekkeineen, jotka ritisevät tuulessa talviöinä; aina täynnä väkeä, melua ja syömistä; taloja, joiden mustat pöydät ovat tahraisia likööristä, paksut ikkunaruudut kärpästen kellastamat, kosteat ruokaliinat sinisissä viinitahroissa, ja jotka tuoksuvat aina maalaiselta kuin porvareiksi pukeutuneet rengit. Niissä on kahvila kadun puolella, ja vihannestarha takana, maaseudulle päin. Charles lähti heti ostamaan teatterilippuja. Hän sekoitti ensimmäisen rivin ja parven, permannon ja aitiot, pyysi selityksiä, ei ymmärtänyt lippuja, sai mennä tarkastajan luota johtajan puheille, palasi majataloon, taas takaisin lippuluukulle, ja sai näin juosta monta kertaa edestakaisin, harppailla koko kaupungin halki, teatterista bulevardille saakka.
Rouva osti itselleen hatun, hansikkaat, kukkavihon. Herra pelkäsi kovasti, että myöhästyttäisiin, ja ehtimättä edes syödä lientänsäkään he ilmestyivät teatterin ovien eteen, kun ne vielä olivat kiinni.
15
Väki seisoskeli seiniä vasten symmetrisesti ryhmittyneinä kaiteiden väliin. Lähikatujen kulmissa toistelivat jättiläismäiset julisteet omituisin kirjaimin: Lammermoorin morsian... Lagardy... Ooppera... jne. Oli kaunista, ihmisillä oli kuuma, hiki valui tukkalaitteille, kaikki pyyhkeilivät taskusta ottamillaan nenäliinoilla punaisia otsiaan, ja joskus heilutteli joelta puhaltava lämmin tuuli pehmeästi ravintoloiden oville asetettujen hamppukankaisten katoksien reunoja. Hiukan alempana vilvoitti odottajia kuitenkin jääkylmä ilmavirta, joka tuoksui talille, nahkalle ja öljylle. Se tuli Charrette-kadulta, joka oli täynnä isoja, mustia makasiineja, joissa vieriteltiin tynnyreitä.
Peläten näyttävänsä naurettavalta tahtoi Emma ennen teatteriin menoa tehdä kierroksen satamassa, ja Bovary piteli varovaisuuden vuoksi lippuja housujensa taskussa kädessään, jota hän painoi vatsaansa vasten.
Eteishallissa Emman sydän alkoi kolkuttaa. Hän hymyili vaistomaisesti turhamaisuudesta nähdessään ihmisten kiiruhtavan oikealle toista käytävää pitkin, kun hän taas nousi portaita ensimmäiselle parvelle. Häntä ilahdutti kuin pientä lasta työntää sormellaan leveitä, kankaalla päällystettyjä ovia, hän hengitti täysin rinnoin käytävien tomuista hajua, ja kun hän istui aitiossaan, suoristi hän vartalonsa luontevasti kuin herttuatar.
Sali alkoi täyttyä, lornjetit otettiin esiin koteloista, ja nähdessään toisensa kaukaa tervehtivät vakinaiset kävijät toisiaan. He tulivat kaunotaiteiden pariin unohtamaan kaikki kauppahuolensa, mutta jättämättä silti liikeasioitaan he keskustelivat vieläkin puuvillasta, väkiviinan astemäärästä ja indigosta. Siellä näki vanhoja, mitään sanomattomia ja rauhallisia kasvoja, jotka harmaina hiuksiltaan ja iholtaan muistuttivat lyijyhöyryn tummentamia hopeisia mitaleja. Nuoret keikarit komeilivat permannolla punertavine tai omenanvihreine kravatteineen, ja rouva Bovary ihaili heitä ylhäältä, kun he nojasivat kultanuppisiin keppeihinsä keltaisten hansikkaidensa kiristyneen kämmenen.
Sillävälin syttyivät kynttilät orkesterissa, kynttiläkruunu laskeutui katosta heittäen särmikkäiden kristalliensa iloisen välkkeen saliin. Sitten tulivat soittajat sisään, toinen toisensa jälkeen, ja ensin kuului pitkää särinää, kun bassot mörisivät, viulut kirskuivat, trumpetit kiljuivat, huilut ja flageoletit inisivät. Mutta näyttämöltä kuului kolme lyöntiä, vaskirummut alkoivat päristä, läkkisoittimet puhalsivat akordin ja väliverho nousi paljastaen maiseman.
Se oli tienristeys metsässä, jossa vasemmalla oli tammen varjostama lähde. Talonpojat ja aatelisherrat, skotlantilaiset vaipat olkapäillä, lauloivat yhdessä metsästyslaulun; sitten tuli näyttämölle päällikkö, joka vetosi pahuuden enkeliin kohotellen molempia käsivarsiaan taivasta kohti. Hänen jälkeensä tuli toinen. He menivät pois ja metsästäjät jatkoivat lauluaan.
Emma oli täydellisesti nuoruudenkirjojensa, täydellisesti Walter Scottin parissa. Hän oli kuulevinaan kuin sumun halki skotlantilaisten säkkipillien äänen toistuvan kangasmailla. Kun romaanin muistaminen helpotti libreton ymmärtämistä, seurasi hän juonta kohta kohdalta, samalla kun hänen mielessään liikkuvat levottomat ajatukset hälvenivät musiikin pauhuun. Hän jättäytyi sävelien tuuditeltavaksi ja tunsi itsekin koko olemuksensa värisevän ikäänkuin viulujen jouset olisivat liikkuneet hänen hermoillaan. Hänellä ei ollut kylliksi silmiä katsellakseen pukuja, koristeita, henkilöitä, maalattuja puita, jotka tärisivät käveltäessä, ja samettisia päähineitä, viittoja, miekkoja, kaikkia noita koreuksia, jotka liikkuivat sointuvan musiikin tahdissa kuin toisen maailman ilmapiirissä. Mutta nyt lähestyi nuori nainen, joka heitti kukkaron vihreäpukuiselle asemiehelle. Hän jäi yksin, ja ilmoille kajahti huilun ääni, joka muistutti lähteen lorinaa tai lintujen liverrystä. Lucia aloitti vakavasti G-duuri-cavatinansa, hän vaikeroi rakkauttaan, pyysi siipiä. Niin olisi Emmakin tahtonut, elämää paeten, lentää pois rakastetun syleilyssä. Äkkiä tuli Edgar Lagardy näyttämölle.
Hänen kasvoillaan oli tuota kuultavaa kalpeutta, joka antaa hiukan marmoriveistosten majesteetillisuutta etelän tulisille heimoille. Hänen voimakas vartalonsa oli verhottu ruskeaan mekkoon, pieni, kaiverruksin koristeltu tikari heilui hänen vasemmalla lanteellaan, ja hän pyöritteli kaihoisasti silmiään paljastaen valkoiset hampaansa. Sanottiin, että eräs puolalainen ruhtinatar oli kuullut hänen kerran laulavan Biarritzin hietikoilla veneitä korjaillen ja rakastunut häneen. Hän oli joutunut vararikkoon laulajan takia, ja tämä oli hylännyt hänet muiden naisten vuoksi. Tuo lemmenasioissa hankittu kuuluisuus oli vain ollut hyväksi hänen taiteelliselle menestykselleen. Kuljeskeleva taiteilijadiplomaatti piti myös huolen siitä, että reklaamiinkin aina tuli jokunen runollinen sana hänen olemuksensa häikäiseväisyydestä ja sielunsa herkkyydestä. Kaunis ääni, järkkymätön esiintymiskyky, enemmän temperamenttia kuin älyä, enemmän paisutusta kuin lyyrillisyyttä, tehosti vielä lisäksi tuota mainiota puoskariluonnetta, jossa oli sekä parturia että härkätaistelijaa.
Hän tempasi yleisön mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen. Hän painoi Lucian syliinsä, jätti hänet, palasi, näytti vaipuvan epätoivoon. Hän saattoi leimahtaa vihaan, sitten huokailla surumielisesti, määrättömän suloisesti, ja sävelet kumpusivat hänen alastomasta kaulastaan täynnä nyyhkytyksiä ja suuteloita. Emma kumartui nähdäkseen hänet naarmuttaen kynsillään aition reunuksen samettia. Hän täytti sydämensä noilla sulavilla valituksilla, jotka kaikuivat pitkinä kontrabassojen säestystä vasten kuin haaksirikkoisten huudot myrskyn mylvinässä. Hän tunsi kaikki nuo huumeet ja tuskat, joihin oli ollut kuolemaisillaan. Laulajattaren ääni oli hänestä vain kuin hänen omantuntonsa kaikua ja koko tuo viehättävä illuusio osa hänen omasta elämästään. Mutta maan päällä ei kukaan ollut rakastanut häntä tuollaisella rakkaudella. Rodolphe ei itkenyt niinkuin Edgar, kun he viimeisenä iltana kuutamossa sanoivat toisilleen: »Huomiseen!»... Sali vapisi hyvä-huudoista, koko stretto otettiin uudelleen: rakastuneet puhelivat hautansa kukkasista, valoista, paosta, kohtalosta, toiveista, ja kun he lauloivat viimeiset jäähyväisensä, päästi Emma kimeän huudon, joka hukkui viimeisten sointujen värinään.
»Mutta miksi tuo herra kiusaa häntä?» kysyi Bovary.
»Eihän», vastasi Emma, »sehän on hänen rakastajansa».
»Kuitenkin hän vannoo kostoa koko hänen perheelleen, kun taas toinen, se joka äsken tuli, sanoi: 'Rakastan Luciaa ja uskon, että hän rakastaa minua. Muutenkin hän lähti pois isänsä kanssa käsi kädessä. Sillä hänen isänsähän se on, tuo pieni, ruma mies, jolla on kukonsulka hatussaan?'»
Huolimatta Emman selityksistä luuli Charles — resitatiivista ja duetosta saakka, jossa Gilbert selittää isännälleen Ashtonille ilkeät juonensa — nähdessään väärän kihlasormuksen, jonka tuli viedä Lucia harhaan, että se oli Edgarin lähettämä rakkauden pantti. Charles tunnusti myös ettei ymmärtänyt juonta, koska musiikki esti kuulemasta sanoja.
»Mitä siitä!» sanoi Emma. »Ole vaiti!»
»Mutta minä tahtoisin tietysti mielelläni saada selvän kaikesta», vastasi Charles kumartuen vaimonsa olkapään yli.
»Ole vaiti, ole vaiti!» sanoi Emma kärsimättömästi.
Lucia tuli esiin naisten puoleksi tukemana, oranssiseppele hiuksissaan ja kalpeampana kuin hänen hameensa valkea kangas. Emma muisteli hääpäiväänsä ja näki itsensä siellä kaukana, viljapeltojen keskellä, pienellä polulla, kirkkoa kohti kulkemassa. Miksi hän ei, kuten tämä morsian, ollut vastustellut, rukoillut? Hän oli päinvastoin ollut iloinen eikä ollut nähnyt kuilua, johon oli heittäytynyt... Oi, jos hän kauneutensa tuoreudessa, ennen avioliiton tahraa ja aviorikoksen pettymystä, olisi voinut laskea elämänsä jonkin suuren, vahvan sydämen varaan! Kun siveys, hellyys, nautinnot ja velvollisuudet olisivat sulautuneet toisiinsa, hän ei olisi milloinkaan suistunut alas korkeasta autuudestaan. Mutta tuo onni oli kai valhe, keksitty ihmisten saattamiseksi epätoivoisen intohimon valtaan. Hän tunsi nyt niiden intohimojen pienuuden, joita taide liioitteli. Koettaen siis kääntää ajatuksensa muualle Emma ei enää tahtonut nähdä näissä hänen tuskansa esityksissä muuta kuin plastillisen kuvitelman, joka riitti huvittamaan silmää, ja hän hymyilikin sisäisesti ylenkatseellisen säälivästi, kun teatterin perältä, samettiverhon takaa, ilmestyi näkyviin mustaviittainen mies.
Hän heilautti kaaressa alas ison espanjalaisen hattunsa, ja heti aloittivat orkesteri ja laulajat sekstetin. Raivosta hehkuen Edgar voitti kaikki muut kirkkaammalla äänellään. Ashton heitteli hänelle matalin äänin murhaavaa ärsytystä, Lucia toi ilmoille katkeran valituksensa, Artur luritteli syrjässä väliääniä, ja palvelijan basso mylvi kuin urut, kun taas naisten äänet hänen sanojaan toistellen tarttuivat kuorona suloisesti säveleen. He liikehtivät kaikki samassa rivissä, ja viha, kosto, kateus, kauhu, sääli ja tyrmistys uhosivat yht'aikaa heidän avoimista suistaan. Solvaistu rakastaja heilutti miekkaansa, hänen pitsikauluksensa kohoili katkonaisesti hengityksen tahdissa, ja hän liikkui oikealta vasemmalle, pitkin askelin, helistellen permannolla pehmeitten, nilkan kohdalta pullistuvien saappaittensa emaljoituja kannuksia. Hänellä täytyi olla, ajatteli Emma, ehtymättömästi rakkautta, kun hän saattoi heittää sitä yleisölle niin valtavina virtoina. Emman koko arvosteluhalu haihtui osan runollisuuden valtavasta vaikutuksesta, sankarin puvun alla piilevä mies veti häntä puoleensa, ja hän yritti kuvitella tuon miehen elämää, meluisaa, erikoista ja loisteliasta elämää, jota hän, Emmakin, olisi voinut viettää, jos sattuma olisi niin tahtonut. He olisivat tutustuneet toisiinsa, olisivat rakastaneet toisiansa! Hänen kanssaan Emma olisi matkustellut kaikkien Euroopan valtakuntien halki pääkaupungista pääkaupunkiin ottaen osaa hänen uupumukseensa ja menestykseensä, poimien kukkaset, joita hänelle heitettäisiin, kirjaillen itse hänen pukunsa, ja joka ilta hän olisi aition perällä, kultakiemuraisen ristikon takana, ottanut autuaana vastaan tuon sielun ilmaukset, kun se olisi laulanut vain hänelle, ja toinen olisi katsellut häntä näyttämöltä laulaessaan. Ja Emmaan tarttui kuin hulluus: taiteilija katseli varmasti häntä! Emmaa halutti juosta hänen syliinsä, paeta hänen voimansa turviin kuin itse rakkauden ruumillistumaan, sanoa, huutaa hänelle: »Vie minut pois. Mennään! Sinulle, vain sinulle annan kaiken lämpöni ja unelmani!»
Väliverho laskeutui.
Kaasun haju sekautui ihmisten hengitykseen, viuhkojen leyhkä teki ilman vieläkin tukahduttavammaksi. Emma tahtoi lähteä ulos. Ihmiset täyttivät käytävät tungokseen saakka, ja hän vaipui jälleen nojatuoliinsa sydämen tykyttäessä niin, että hän oli tukehtua. Peläten hänen pyörtyvän meni Charles ravintolaan hakemaan hänelle lasin mantelimaitoa.
Hänen oli hyvin vaikea päästä lasi kädessä takaisin paikalleen. Häntä survottiin kyynärpäillä joka askelella, ja hän kaatoikin juomasta kolmeneljännestä erään lyhythihaisen rouenittaren hartioille, joka tuntiessaan kylmän nesteen juoksevan selkäänsä pitkin kirkui kuin riikinkukko, aivan kuin hänet olisi aiottu murhata. Hänen miehensä, joka oli kehruutehtailija, haukkui tuota köntystä, ja samalla kun rouva pyyhki nenäliinallaan tahroja kauniilta, kirsikanväriseltä silkkihameeltaan, mörisi hänen miehensä jotakin korvauksesta, kuluista, suorituksista. Vihdoin Charles saapui vaimonsa luo ja sanoi ihan hengästyneenä:
»Luulin melkein, että jäisin sinne! Onpa siellä väkeä!»
Hän lisäsi:
»Arvaapa, kenet tapasin siellä? Herra Léonin!»
»Léonin?»
»Hänet itsensä. Hän tulee tervehtimään sinua.»
Ja hänen näin puhuessaan astuikin entinen Yonvillen notaarin kirjuri aitioon.
Hän tarjosi kätensä hienon miehen huolettomuudella, ja rouva Bovary ojensi omansa koneellisesti epäilemättä totellen voimakkaan tahdon vetovoimaa. Hän ei ollut tuntenut sitä tuosta kevätillasta lähtien, jolloin sade rapisi vihreille lehdille, kun he sanoivat hyvästit toisilleen ikkunan ääressä. Mutta muistaen nopeasti tilanteen vaatimukset pudisti hän päättävästi yltään noiden muistojen lamaannuksen ja alkoi soperrella nopeita lauseita.
»Päivää! Kas, tehän siinä olette!»
»Hiljaa!» huusi ääni permannolta, sillä kolmas näytös alkoi.
»Olette siis Rouenissa?»
»Niin.»
»Ja mistä lähtien?»
»Ulos! Ulos!»
Ihmiset kääntyivät heitä kohti, he vaikenivat.
Mutta tästä hetkestä lähtien Emma ei kuunnellut enää, ja vieraiden kuoro, Ashtonin ja hänen palvelijansa kohtaus, suuri D-duuri-duetto, kaikki siirtyi nyt loitolle, niinkuin soittimet olisivat kaikuneet heikommin ja henkilöt peräytyneet kauemmaksi. Hän muisteli korttipeliä apteekkarin luona ja käyntiä imettäjällä, lukemista lehtimajassa, kahdenkeskisiä keskusteluja takkavalkean ääressä, koko tuota rauhallista ja niin pitkää, niin hienotunteista ja tyyntä rakkausparkaa, jonka hän kuitenkin oli unohtanut. Miksi Léon siis palasi? Mikä sattuma toi hänet jälleen Emman elämään? Léon seisoi hänen takanaan nojaten olkapäällään aition väliseinään, ja silloin tällöin tunsi Emma värähtävänsä hänen sieraintensa lämpimästä henkäyksestä sen sattuessa hänen tukkaansa.
»Huvittaako tämä teitä?» kysyi Léon kumartuen niin lähelle, että hänen viiksiensä kärjet hipaisivat hänen poskeaan.
Emma vastasi välinpitämättömästi:
»Voi, Herra Jumala, eipä paljoakaan!»
Silloin Léon ehdotti, että lähdettäisiin teatterista syömään jäätelöä jonnekin.
»Ei, ei vielä! Jäädään!» sanoi Bovary. »Hänen hiuksensa ovat hajallaan. Tämä taitaa muuttua traagilliseksi.»
Mutta hulluuskohtaus ei ollenkaan kiinnostanut Emmaa, ja laulajattaren näytteleminen tuntui hänestä liioitellulta.
»Nainen huutaa liikaa», sanoi hän puhutellen kuuntelevaa Charles'ia.
»Niin... ehkä... hiukan», vastasi tämä epäröiden oman huvinsa ja vaimonsa mielipiteitä kohtaan tuntemansa kunnioituksen välillä.
Sitten sanoi Léon huoaten:
»Onpa täällä kuuma...»
»Sietämättömän kuuma!»
»Onko sinun vaikea olla?» kysyi Bovary.
»Kyllä, minä tukehdun. Mennään.»
»Herra Léon laski hienotunteisesti pitkän pitsihuivin hänen hartioilleen, ja he lähtivät kaikki istumaan sataman viereen, ulkoilmaan, kahvilan ikkunan ääreen.
Ensiksi puhuttiin Emman sairaudesta, ja Emma keskeytti Charlesin tuon tuostakin peläten — kuten hän sanoi — että herra Léon ikävystyisi. Tämä kertoi taas tulleensa Roueniin palvellakseen kaksi vuotta suuressa toimistossa ja perehtyäkseen oikeusjuttuihin, jotka Normandiessa olivat toisenlaisia kuin Pariisissa. Sitten hän tiedusteli Berthen vointia, Homais'n perhettä, rouva Lefrançois'n puuhia, ja kun heillä aviomiehen läsnäollessa ei ollut enempää sanottavaa toisilleen, tyrehtyi keskustelu.
Teatterista tulevat ihmiset kulkivat ohi käytävällä hyräillen tai huutaen täyttä kurkkua: Oi, enkelini, Lucia! Osoittaakseen asiantuntemustaan Léon alkoi silloin puhua musiikista. Hän oli nähnyt Tamburinin, Rubinin, Persianin, Grisin, joiden rinnalla Lagardy, suuresta maineestaan huolimatta, ei merkinnyt mitään.
»Kuitenkin», keskeytti Charles, joka pienin kulauksin ryyppi rommi sorbettiaan, »väitetään, että hän viimeisessä näytöksessä on aivan suurenmoinen. Olipa vahinko, että lähdin ennen loppua, sillä se alkoi huvittaa minua.»
»Muuten», kertoi kirjuri, »hän esiintyy kohta toisen kerran».
Mutta Charles vastasi, että he lähtisivät jo seuraavana päivänä.
»Jollei sinulla ole halua jäädä tänne yksinäsi, kultaseni», sanoi hän vaimoonsa kääntyen.
Näin odottamattoman tilaisuuden tarjoutuessa toiveiden toteuttamiseen Léon muutti menetelmää ja alkoi ylistää Lagardyn esiintymistä loppufinaalissa. Se oli jotakin suurenmoista, ylimaallista! Silloin Charles pysyi ehdotuksessaan:
»Saat palata sunnuntaina! Kas niin, päätä nyt! Teet väärin, ellet käytä hyväksesi sellaista, mikä tuntuu vähänkin olevan hyväksi sinulle.»
Sillä välin tyhjenivät pöydät heidän ympärillään. Tarjoilija asettui hienotunteisesti lähelle heitä, Charles ymmärsi ja otti kukkaronsa. Kirjuri pidätti häntä käsivarresta eikä unohtanut jättää pöydälle kahta hopearahaakaan, jotka helisivät marmoripöytää vasten.
»Olen todella pahoillani», sanoi Bovary, »että rahanne...» Toinen teki ylenkatseellisen, ystävällisen liikkeen ja sanoi tarttuen hattuunsa:
»On siis sovittu, eikö niin: huomenna, kello kuusi.»
Charles selitti vielä kerran, ettei hän voinut viipyä kauemmin poissa, mutta Emmaa ei mikään estänyt jäämästä.
»Katsokaas», soperteli Emma omituisesti hymyillen, »en oikein tiedä...»
»No niin, saat miettiä. Näemme huomenna. Yö kyllä tuo ratkaisun.»
Charles lisäsi puhuen heitä saattavalle Léonille:
»Kun te nyt taas olette näillä main, toivon, että joskus tulette meillekin päivälliselle.»
Kirjuri selitti, että hän varmasti tulisi, koska hänen muutenkin täytyi käydä Yonvillessa erään toimistonsa asian takia. Erottiin Saint-Herblandin kauppakujassa tuomiokirkon tornin kellon lyödessä puolta kahtatoista.
KOLMAS OSA
1
Opiskellessaan lakitiedettä herra Léon oli kohtalaisen paljon oleskellut Chaumière'n tanssisalissa, jossa hän saavutti hyvinkin kauniin menestyksen grisettien parissa, nämä kun pitivät häntä hienostuneen näköisenä. Hän oli erittäin hyväkäytöksinen ylioppilas: ei pitänyt hiuksiaan liian lyhyinä eikä liian pitkinä, ei menettänyt kuun ensimmäisenä päivänä opintorahojaan ja pysytteli hyvissä väleissä professorien kanssa. Kaikesta liikanaisesta hän pidättäytyi aina, osaksi ujoudesta, osaksi hienotunteisuudesta.
Usein, kun hän lueskeli huoneessaan taikka istui iltaisin Luxembourg'in lehmusten alla, päästi hän lakikirjansa putoamaan maahan, ja Emman muisto palasi hänen mieleensä. Mutta vähitellen tuo tunne heikkeni, ja sen päälle kasautui muita mielihaluja; mutta kuitenkin se säilyi niiden alla, sillä Léon ei menettänyt kaikkea toivoaan, ja hänellä oli mielessään häilyvä lupaus, joka väikkyi tulevaisuudessa kuin kummallisista lehvistä riippuva kultainen hedelmä.
Kun hän sitten, kolmen vuoden eron jälkeen, taas tapasi Emman, heräsi hänen tunteensa uudelleen. Hän arveli, että oli lopultakin päätettävä omistaa hänet. Olihan hänen, Léonin, arkuus häipynyt hauskoissa seurapiireissä, ja hän oli palannut maaseudulle halveksien kaikkea, mikä ei kiilloitetuin kengin polkenut bulevardin asfalttia. Pitsipukuisen pariisittaren parissa, jonkun kuuluisan, arvomerkkejä ja vaunut omistavan oppineen salongissa, olisi köyhä kirjuri kai vavissut kuin lapsi, mutta täällä Rouenissa, sataman luona pikku lääkärin vaimon seurassa, tunsi hän olevansa täysin alallaan, jo etukäteen varma siitä, että vaikuttaisi häikäisevästi. Itsevarmuus riippuu ympäristöstä: keskikerroksessa ei puhuta samalla tavalla kuin neljännessä, ja rikkaalla naisella näyttää olevan ympärillään siveytensä suojana kaikki setelinsä kuin panssarina korsetin vuorin alla.
Erottuaan edellisenä iltana herra ja rouva Bovarysta oli Léon matkan päästä seurannut heitä kadulla, ja nähdessään heidän pysähtyvän Punaisen Ristin eteen oli hän kääntynyt takaisin. Koko yön hän käytti suunnitelman miettimiseen.
Niinpä hän seuraavana päivänä viiden aikaan astui majatalon keittiöön sydän kurkussa, posket kalpeina ja mielessään arkalaisen päättäväisyys: mikään ei nyt voisi häntä hillitä.
»Herra ei ole kotona», vastasi eräs palvelija.
Se tuntui hänestä hyvältä enteeltä. Hän lähti huoneeseen.
Emmaa ei hänen tulonsa näyttänyt oudoksuttavan. Hän pyyteli päinvastoin anteeksi, että oli unohtanut sanoa, missä he asuivat.
»Oi, minä arvasin sen», vastasi Léon.
»Kuinka?»
Hän väitti, että jonkinlainen vaisto oli ihan kuin sattumalta ohjannut hänet tänne. Emma hymyili, ja korjatakseen typeryytensä Léon kertoi käyttäneensä koko aamupäivän hakemalla häntä vuoron perään kaupungin joka hotellista.
»Olette siis päättänyt jäädä?» lisäsi hän.
»Päätin», vastasi Emma, »ja tein väärin. Ei pidä totuttautua mahdottomiin huvituksiin, kun ympärillä on tuhansia vaatimuksia...»
»Ei, mutta kuvittelen...»
»Ette suinkaan, sillä te ette olekaan nainen, te.»
Mutta miehillä oli myös huolensa, ja keskustelu alkoi eräillä filosofisilla huomautuksilla. Emma puhui pitkälti maallisten tunteiden turhuudesta ja sydämen ikuisesta yksinäisyydestä.
Esiintyäkseen vaikuttavammin, taikka jäljitelläkseen naiivisti tuota alakuloisuutta, joka viritti hänenkin mielensä samaan sävyyn, selitti nuori mies, että hänen oli ollut tavattoman ikävä koko opiskeluaikansa. Muodollisuudet kiukuttivat häntä, toiset ammatit vetivät häntä puoleensa, eikä hänen äitinsä lakannut kiusaamasta häntä joka kirjeessä. He tarkistivat yhä enemmän surunsa aiheita lämmeten hiukan näissä jatkuvissa tunnustuksissa. Mutta he pysähtyivät silloin tällöin, kun olisi pitänyt täydellisesti ilmaista ajatuksensa, ja koettivat keksiä lauseen, joka silti olisi paljastanut sen. Emma ei tunnustanut kiintymystään toiseen, Léon ei sanonut, että oli unohtanut hänet.
Ehkä hän ei enää muistanutkaan illallisiaan naikkosten kanssa tanssiaisten jälkeen, ja Emma puolestaan ei kai enää ajatellut entisiä kohtauksiaan, joihin hän kiiruhti pälyillen rakastajansa kartanoa kohti. Kaupungin melu tuskin kuului heidän korviinsa, ja huone näytti pieneltä, aivan kuin se olisi varta vasten laadittu saattamaan heidät yksinäisyydessään vielä lähemmäksi toisiaan. Yllään pumpulikankainen aamunuttu Emma nojasi tukkalaitettaan vanhan nojatuolin selkää vasten. Seinien keltainen paperi oli kuin kultainen kehys hänen takanaan, ja hänen hatuton päänsä valkeine jakauksineen kuvastui peilissä korvannipukoiden pistäessä esiin suortuvien alta.
»Mutta, suokaa anteeksi», sanoi hän. »Teen väärin, kun ikävystytän teitä ainaisilla valituksillani.»
»Ei, ette suinkaan!»
»Jos tietäisitte», sanoi Emma katsellen kattoon kauniilla silmillään, joissa pyöri kyynel, »mistä kaikesta olen uneksinut».
»Entä minä sitten! Oi, olen kärsinyt paljon! Usein menin ulos, kävelin, laahustin rantakaduilla huumaten itseni ihmisjoukkojen hälinällä voimatta karkoittaa ahdistavaa tuskaa. Bulevardeilla on eräässä vaskipiirrosten kaupassa italialainen kuva, joka esittää runotarta. Hän on verhottu viittaan ja katselee kuuta, hänen hiuksensa ovat hajallaan ja niissä on lemmenkukkia. Jokin voima veti minua lakkaamatta sinne, ja oleskelin siellä tuntikausia.»
Sitten hän lisäsi värisevällä äänellä:
»Hän oli hiukan teidän näköisenne.»
Rouva Bovary käänsi syrjään päänsä, ettei toinen näkisi hänen huulilleen nousevaa vastustamatonta hymyä.
»Usein», jatkoi Léon, »kirjoitin teille kirjeitä, jotka sitten revin».
Emma ei vastannut. Léon jatkoi yhä:
»Kuvittelin joskus, että sattuma toisi teidät lähelleni. Luulin tuntevani teidät katujen kulmissa ja juoksin kaikkien vaunujen jälkeen, joiden aukosta heilahti samanlainen huivi tai harso kuin teidän...»
Emma näytti päättäneen, että toinen saisi puhua keskeyttämättä. Käsivarret ristissä ja katse maassa silmäili hän tohvelinsa nauhasolmua, ja teki niiden satiinin sisällä silloin tällöin varpaillaan pieniä liikkeitä.
Hän huokasi kuitenkin:
»Mutta surkeinta on sentään se, että täytyy, kuten minun, jatkaa hyödytöntä elämää. Jos surumme voisivat olla hyväksi jollekulle, niin saattaisi lohduttautua tietäessään uhrautuvansa.»
Léon alkoi ylistää hyvettä, velvollisuutta ja hiljaista uhrautuvaisuutta tuntien itsessään uskomatonta alttiuden halua, jota ei voinut tyydyttää.
»Olisin mielelläni», sanoi Emma, »hoitajattarena sairaalassa».
»Valitettavasti», sanoi Léon, »ei miehillä ole tuollaisia pyhiä kutsumuksia, enkä löydä mitään ammattia... paitsi ehkä lääkärin...»
Kohauttaen kevyesti olkapäitään keskeytti Emma hänet valittaakseen sairauttaan, johon hän oli ollut vähällä kuolla. Vahinko! Silloin hän ei kärsisi enää! Léon rupesi heti kadehtimaan »haudan rauhaa», olipa hän eräänä iltana kirjoittanut testamenttinsakin ja pyytänyt että hänen jaloilleen arkkuun pantaisiin se kaunis samettinauhainen jalkapeite, jonka hän oli saanut Emmalta Siten he molemmat laativat nyt itselleen ihanteen, jonka mukaan he tarkistivat entistä elämäänsä. Muuten vaikuttavat sanat kuin valssikone; ne venyttävät kaikki tunteet.
Mutta palaten tuohon jalkapeitteeseen kysyi Emma:
»Miksi juuri se?»
»Miksikö?»
Léon epäröi:
»Sen vuoksi, että olen rakastanut teitä paljon.»
Ja onnitellen itseään siitä, että oli voittanut vaikeuden, tähysteli Léon kulmiensa alta Emman ilmeitä.
Hänen kasvonsa olivat kuin taivas, kun tuulenpuuska karkoittaa pilvet. Surullisten ajatusten rykelmät, jotka olivat synkentäneet niitä, näyttivät vetäytyvän pois hänen sinisistä silmistään, koko kasvot säteilivät.
Léon odotti. Emma vastasi vihdoin:
»Sitä minä aina arvelinkin...»
Sitten he kertoivat toisilleen kaikki tuon kaukaisen vaiheen tapahtumat, jonka riemut ja murheet tuo yksi sana riitti selittämään. Léon muisteli köynnösmajaa, Emman käyttämiä pukuja, hänen huoneensa kalustoa, koko hänen kotiaan.
»Entä missä meidän kaktus-parkamme ovat?»
»Pakkanen tappoi ne viime talvena.»
»Voi, kuinka olen ajatellut niitä, tiedättekö? Usein näin ne edessäni samanlaisina kuin ennen, kun aurinko kesäisinä päivinä paahtoi ikkunaverhoja... ja teidän paljaat käsivartenne liikkuivat kukkien keskellä.»
»Ystävä-parka!» sanoi Emma ojentaen hänelle kätensä.
Léon painoi nopeasti huulensa sille. Kun hän sitten oli hengähtänyt syvään, jatkoi hän:
»Te olitte siihen aikaan minulle jonkinlainen käsittämätön voima, joka vangitsi elämäni. Kerran esimerkiksi tulin teille... mutta sitä te ette varmaankaan muista?»
»Kyllä, jatkakaa vain.»
»Te olitte alhaalla, eteisessä, ulos lähdössä, viimeisellä portaalla. Teillä oli päässänne pienillä, sinisillä kukilla koristettu hattu, ja vaikka ette millään lailla kutsunut minua lähdin ikäänkuin tahtomattani mukaanne. Joka hetki tunsin kuitenkin yhä selvemmin käyttäytyväni tyhmästi, ja niin kuljin rinnallanne uskaltamatta oikein selvästi olla seurassanne ja tahtomatta erota teistä. Kun te menitte kauppaan, jäin minä kadulle. Katselin ikkunasta, kuinka riisuitte hansikkaanne ja laskitte rahaa myyntipöydälle. Sitten soititte rouva Tuvachen ovikelloa, teille avattiin, ja minä jäin kuin tylsämielinen ison oven eteen, joka sulkeutui takananne.»
Kuunnellessaan ihmetteli rouva Bovary, kuinka vanha hän jo oli. Kaikki nuo mieleen palautuvat seikat laajensivat hänen elämäänsä. Hänestä tuntui, kuin ne olisivat palanneet jostakin tunteen äärettömyyksistä, ja hän sanoi silloin tällöin matalalla äänellä, silmäluomet puoleksi suljettuina:
»Niin, se on totta... se on totta... se on totta!»
He kuulivat eri kellojen lyövän kahdeksaa Beauvoisinen kaupunginosassa, joka on täynnä täysihoitoloita, kirkkoja ja autioita huviloita. He eivät enää puhelleet, katsoivat vain toisiaan, ja heidän päässään kohisi, niinkuin ääniaaltoja olisi erinnyt toisiaan vastaan heidän tuijottavista silmäteristään. He olivat liittäneet kätensä yhteen, ja menneisyys, tulevaisuus, muistot ja unelmat sekautuivat vaistomaisesti tämän intoisan tilan suloisuudessa. Ilta pimeni, seinillä kiilsivät vielä, puoleksi hämärään vaipuneina, neljän kivipainoksen räikeät värit: ne esittivät neljää kohtausta Neslen Tornista, ja niiden alareunassa oli espanjan- ja ranskankieliset kirjoitukset. Nostoikkunasta näkyi täplä mustaa taivasta terävähuippuisten kattojen välissä.
Emma nousi sytyttämään kahta lipastolla olevaa kynttilää, sitten hän istuutui jälleen.
»Entä sitten?» sanoi Léon.
»Entä sitten?» vastasi Emma.
Ja Léon mietti, kuinka solmisi jälleen katkenneen vuoropuhelun, kun Emma sanoi hänelle:
»Mistä johtuu, ettei kukaan tähän mennessä ole ilmaissut minulle tällaisia tunteita?»
Kirjuri selitti, että ihanteellisia luonteita oli vaikea käsittää. Hän itse oli rakastunut Emmaan ensi näkemältä ja oli epätoivoinen ajatellessaan, kuinka onnellisia he olisivat voineet olla, jos he sattuman ohjauksesta olisivat tavanneet toisensa aikaisemmin ja kiintyneet toisiinsa irroittamattomasti.
»Olen joskus ajatellut sitä», virkkoi toinen.
»Mikä unelma!» kuiskasi Léon.
Ja kosketellen hiljaa hänen pitkän, valkoisen vyönsä sinistä reunustaa lisäsi hän:
»Mikäpä meitä estäisi aloittamasta alusta?...»
»Ei, ystäväni», vastasi Emma. »Olen liian vanha... Te liian nuori... Unohtakaa minut! Toiset rakastavat teitä... te heitä.»
»En niinkuin teitä!» huudahti hän.
»Voi teitä lasta! No, olkaa järkevä, minä tahdon!»
Emma selitti hänelle, kuinka mahdotonta heidän rakkautensa olisi ja kuinka heidän täytyisi, kuten ennenkin, pysyä sisarustunteen yksinkertaisissa muodoissa.
Puhuiko hän vakavissaan? Emma ei epäilemättä tietänyt itsekään sitä ollessaan siinä viettelyksen viehätyksen ja puolustautumisen välttämättömyyden edessä. Hän katseli nuorta miestä heltynein silmin ja torjui hiljaa arat hyväilyt, joita tämä vapisevin käsin yritti.
»Voi, suokaa anteeksi!» sanoi Léon peräytyen.
Ja Emman valtasi hämärä pelko tuota arkuutta kohtaan, joka oli vaarallisempi hänelle kuin Rodolphen rohkeus, kun tämä lähestyi häntä käsivarret levällään. Kukaan mies ei ollut milloinkaan näyttänyt hänestä yhtä kauniilta kuin Léon. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi harvinaista vilpittömyyttä. Hänen pitkät, kaarevat silmäripsensä laskeutuivat silmien eteen. Hänen hienohipiäiset poskensa punastuivat omistamisen halusta, arveli Emma, ja hän tunsi vastustamatonta halua koskettaa niitä huulillaan. Kumartuen sitten kelloa kohti kuin aikaa katsoakseen sanoi Emma:
»Onpa nyt myöhä, Herra Jumala! Ja me vain lörpöttelemme.»
Léon käsitti viittauksen ja haki hattunsa.
»Olen unohtanut oopperankin sen takia. Ja Bovary-parka, joka jätti minut tänne erikoisesti sitä varten. Herra Lormeaux'n Grand-Pent-kadulta piti viedä minut sinne vaimonsa kanssa.»
Ja nyt oli tilaisuus ohitse, sillä hän lähtisi huomenna.
»Todellako?» kysyi Léon.
»Niin kyllä.»
»Mutta minun täytyy kuitenkin tavata teidät vielä», jatkoi hän. »Minun täytyy sanoa teille...»
»Mitä?»
»Jotakin oikein vakavaa, tärkeätä. Ei, mutta ettehän te lähde, se on mahdotonta! Jos tietäisitte... Kuunnelkaapa... Ettekö siis ole ymmärtänyt minua? Ettekö ole arvannut?»
»Te puhutte oikein selvästi», virkkoi Emma.
»Älkää tehkö pilaa! Riittää! Riittää! Järjestäkää kaikin mokomin niin, että tapaan teidät vielä... kerran... vain kerran.»
»Hyvä on!»
Emma vaikeni ja sanoi sitten kuin asiaa uudelleen ajateltuaan:
»Ei täällä!»
»Missä vain tahdotte.»
»Tahdotteko...»
Emma näytti miettivän ja sanoi sitten lyhyesti:
»Huomenna, kello yksitoista, tuomiokirkossa.»
»Tulen varmasti!» huudahti Léon tarttuen hänen käsiinsä, jotka hän veti pois.
Ja kun he seisoivat vastatusten, ja Emma kumarsi päätään, taivuttautui Léon häntä kohti ja suuteli häntä lämpimästi niskaan.
»Te olette hullu, olette hullu!» sanoi Emma nauraen pientä, sointuvaa nauruaan suuteloiden sadellessa.
Silloin Léon kohotti päänsä hänen olkapäänsä takaa ja näytti hakevan suostumusta hänen silmistään. Mutta Emman silmät olivat täynnä jäätävää majesteetillisuutta.
Léon peräytyi kolme askelta lähteäkseen. Hän jäi seisomaan kynnykselle. Sitten hän kuiskasi värisevällä äänellä:
»Huomiseen!»
Emma vastasi päätään nyökäyttäen ja pyrähti kuin lintu viereiseen huoneeseen.
Samana iltana hän kirjoitti kirjurille loputtoman pitkän kirjeen, jossa hän kieltäytyi tulemasta kohtaukseen: kaikki oli nyt lopussa, eikä heidän enää pitänyt, oman onnensa takia, kohdata toisiaan. Mutta kun kirje oli suljettu eikä hän tietänyt Léonin osoitetta, huomasi hän olevansa pulassa.
»Annan sen hänelle itse», tuumi hän, »kun hän tulee».
Seuraavana päivänä Léon ikkuna avoinna ja hyräillen parvekkeellaan kiilloitti itse kenkänsä monta kertaa. Hän veti jalkaansa valkoiset housut, hienot sukat ja pukeutui vihreään takkiin. Hän kaatoi nenäliinaansa kaiken hajuvetensä, ja annettuaan kähertää tukkansa sekoitti sen taas saadakseen hiuksensa enemmän luontaisen hienostuneeseen kuosiin.
»On vielä liian aikaista!» arveli hän katsellen parturin käkikelloa, joka osoitti yhdeksää.
Hän luki vanhan muotilehden, meni ulos, poltti sikarin, käveli kolme katua päästä päähän, arveli, että aika oli tullut ja lähti hitaasti Notre-Damen toria kohti.
Oli kaunis kesäinen päivä. Hopeaesineet kiilsivät kultaseppien ikkunoissa, ja valo, joka sattui vinosti tuomiokirkkoon, sirotteli kiiltoa harmaiden kivien murtumiin. Lintuparvi kierteli sinisellä taivaalla tornin apilanmuotoisten koristusten ympärillä. Tori, joka kaikui huudoista, oli täynnä kiveystä ympäröivien kukkien tuoksua: ruusujen, jasmiinien, orvokkien, narsissien ja tuberosien, joita oli istutettu sinne tänne kosteaan vihreyteen, kissanruohojen ja pihatähtimöiden sekaan. Niiden keskellä solisi suihkulähde, ja leveiden sateenvarjojen alla, pyramideiksi kasattujen melonien keskellä, paljaspäiset kauppiaat käärivät paperiin orvokkikimppuja.
Nuori mies osti yhden. Hän osti nyt ensimmäistä kertaa kukkia naiselle, ja kun hän haisteli niitä, laajeni hänen rintansa ylpeydestä, ikäänkuin tuo hänen toiselle aikomansa suosionosoitus kohdistuisi häneen itseensä.
Siitä huolimatta hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin, ja astui päättävästi kirkkoon.
Kirkonvartija seisoi juuri silloin kynnyksellä, vasemmanpuolisella pääovella, Tanssivan Mariannen alapuolella, sulka hatussa, miekka sivulla, sauva kädessä, mahtavampana kuin kardinaali ja loistaen kuin pyhä alttari.
Hän tuli Léonin luo ja sanoi hymyillen tuota mielistelevää hymyä, joka leviää kirkonmiesten kasvoille heidän puhutellessaan lapsia:
»Herra ei kai ole täkäläisiä? Haluaako herra katsella kirkon nähtävyyksiä?»
»En», vastasi Léon.
Hän kiersi ensin kirkon sivuosat. Sitten hän palasi katselemaan toria. Emmaa ei kuulunut. Hän palasi kirkkoon ja kulki kuoriin saakka.
Laiva kuvasteli täysiin vihkivesiastioihin huippukaariensa alaosaa ja jotakin osaa ikkunoistaan. Mutta maalausten heijastus, joka taittui marmorin reunalla, ulottui kauemmaksi, permannollekin, kuin monikirjava matto. Ulkoa tuleva kirkas auringonvalo jakautui kirkossa kolmeksi äärettömäksi säteeksi, kolmesta avoimesta ovesta paistaen. Silloin tällöin kulki suntio perällä ohitse notkistaen alttarin edessä polveaan vinoon kiireellisen uskovaisen tavoin. Kristallikruunut riippuivat liikkumattomina katosta. Kuorissa paloi hopeinen lamppu, ja sivukappeleista, kirkon pimeistä osista, pääsi joskus ikäänkuin huokausten utua jonkin veräjän takaa, joka sulkeutui kumahduttaen kaiullaan korkeita holveja.
Léon asteli vakavin askelin seinän viertä. Elämä ei ollut milloinkaan tuntunut hänestä näin hyvältä. Emma saapuisi kohta viehättävänä, kiihtyneenä, pälyillen ympärilleen häntä seuraavia katseita — volankihameessaan, kultaisine lornjetteineen, siroine kenkineen, ympärillään koko se hienostuksen ilmapiiri, josta Léon ei ollut ennen nauttinut, ja jo antautuvan siveyden kuvaamattoman sulouden vallassa. Kuin ääretön budoaari levittäytyi kirkko hänen ympärilleen: kaaret kumartuivat ottaakseen varjossa vastaan hänen rakkautensa tunnustuksen, ruudut loistivat valaistakseen hänen kasvonsa, ja suitsutusastiat alkoivat palaa, jotta hän ilmestyisi näkyviin kuin enkeli tuoksujen leijaillessa.
Mutta häntä ei kuulunut. Léon istuutui tuolille, ja hänen silmänsä kohtasivat sinisen ruudun, jossa nähdään venemiesten kuljettavan koreja. Hän katseli sitä kauan, tarkkaavasti, ja hän laski kalojen suomut ja pukujen napit, sillä aikaa kun hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään Emmaa vastaan.
Ovenvartija harmitteli syrjässä sisäisesti tuota henkilöä, joka otti ihaillakseen kirkkoa yksinään. Tämä käyttäytyi hänen mielestään aivan hirmuisella tavalla, varasti häneltä jotakin, melkein häväisi pyhyyttä.
Mutta nyt kuului silkin kahinaa permantokiviltä, hatun reuna, musta hartiaviitta pisti esiin... Se oli hän! Léon nousi ja riensi häntä vastaan.
Emma oli kalpea. Hän käveli nopeasti.
»Lukekaa!» sanoi hän ojentaen hänelle paperin. »Oi, ei kuitenkaan!»
Ja hän vetäisi kätensä äkkiä takaisin astuakseen Neitsyen kappeliin, jossa hän tuolia vasten polvistuen alkoi rukoilla.
Nuorta miestä harmitti tuo tekopyhä oikku. Sitten hänestä kuitenkin tuntui viehättävältä nähdä Emman noin vaipuvan rukoukseen kesken kohtauksen kuin andalusialainen markiisitar. Mutta viimein hän ikävystyi, sillä Emma ei näyttänyt pääsevän loppuun.
Emma rukoili, taikka pikemmin koetti pakottaa itsensä rukoilemaan, odottaen, että taivaasta tulisi jokin äkillinen ratkaisu, ja vetääkseen puoleensa jumalallisen avun hän täytti silmänsä alttarikaapin loistolla, hengitti isoissa maljakoissa nuokkuvien kukkien tuoksua ja terästi korvansa kirkon hiljaisuudelle, joka vain lisäsi hänen sydämensä myrskyä.
Hän nousi vihdoin, ja he aikoivat lähteä, kun vartija lähestyi kiireesti ja sanoi:
»Rouva ei kai ole täkäläisiä? Haluaako rouva katsella kirkon nähtävyyksiä?»
»Ei suinkaan!» huudahti kirjuri.
»Miksi ei?» kysyi Emma.
Sillä hyveensä horjuessa takertui hän pyhään Neitsyeen, veistoksiin, hautoihin, ja mihin suinkin saattoi.
Silloin, jotta kaikki kävisi järjestelmällisesti, saattoi vartija heidät ovelle saakka, kirkkotorin eteen, osoitti kepillään mustista kivistä laitettua isoa ympyrää, jossa ei ollut kirjoituksia eikä koristeita.
»Katsokaas», sanoi hän juhlallisesti, »tässä ovat Amboisen komean kellon ääriviivat. Se painoi neljäkymmentätuhatta naulaa. Sen vertaista ei ollut koko Euroopassa. Työmies, joka valoi sen, kuoli ilosta...»
»Mennään», sanoi Teon.
Ukko lähti liikkeelle. Kun sitten oli palattu Neitsyen kappelin luo, ojensi hän kätensä perinpohjaisen selittävästi ja lausui ylpeämpänä kuin istutuksiaan näyttelevä tilanomistaja:
»Tämän yksinkertaisen paaden alla lepää Pierre de Brézé, Varennes'in ja Brissacin herra, Poitoun suurmarski ja Normandien maaherra, joka kaatui Montlhéryn taistelussa heinäkuun 16 p:nä 1465.»
Léon tömisteli jalkojaan huultaan pureskellen.
»Ja oikealla, tuo kokonaan rautapukuinen herra, korskuvan hevosen selässä, on hänen pojanpoikansa, Louis de Brézé, Brevalin ja Montchauvet'n herra, Maulevrier'n kreivi, Maunyn parooni, kuninkaan kamariherra, paavillinen ritari ja myöskin Normandien maaherra, kuollut heinäkuun 23 p:nä 1531, eräänä sunnuntaina, kuten hautakirjoitus sanoo. Ja alapuolella, tuo mies, joka on valmis laskeutumaan hautaan, kuvaa aivan samaa henkilöä. Ei liene mahdollista nähdä parempaa esitystä tyhjäksi riisutusta ihmisestä.»
Rouva Bovary otti lornjettinsa. Léon katseli häntä liikkumattomana koettamatta enää sanoa sanaakaan, tekemättä liikettäkään, niin hän tunsi olevansa lannistunut lörpöttelyn ja välinpitämättömyyden paineesta.
Väsymätön opas jatkoi:
»Tuo polvistuva nainen, joka itkee lähellä häntä, on hänen puolisonsa, Poitiers'n Diana, Brézén kreivitär, Valentinois'n herttuatar, joka syntyi 1499 ja kuoli 1556, vasemmalla on lasta kantava Pyhä Neitsyt. Käännytään nyt tännepäin. Tässä ovat Amboisein haudat. He olivat kumpikin kardinaaleja ja Rouenin arkkipiispoja. Jälkimmäinen oli kuningas Ludvig XII:n ministeri. Hän on tehnyt paljon hyvää tuomiokirkolle. Hänen testamentissaan määrättiin kolmekymmentätuhatta écu'tä köyhille.»
Ja pysähtymättä, suu koko ajan käyden, hän työnsi heidät pilariaidakkeita täynnä olevaan kappeliin, siirsi niistä muutamia syrjään ja paljasti jonkinmoisen kivimöhkäleen, joka myös saattoi olla huonosti tehty kuvapatsas.
»Se koristi muinoin», sanoi hän pitkään ja valittavasti huoaten, »Rikhard Leijonamielen, Englannin kuninkaan ja Normandien herttuan, hautaa. Kalvinilaiset, hyvä herra, ovat saattaneet sen moiseen kuntoon. He olivat pahuudessaan haudanneet sen maahan, Hänen Pyhyytensä piispallisen istuimen alle. Katsokaas, tuossa on ovi, josta Hänen Pyhyytensä menee asuntoonsa. Mennään katsomaan Gargouillen lasimaalauksia.»
Mutta Léon otti kiireesti hopearahan taskustaan ja tarttui Emman käsivarteen. Vartija jäi ihan noloksi käsittämättä tätä äkillistä anteliaisuutta, kun vieraalla oli vielä nähtävänä niin paljon. Hän sanoikin kuin muistuttaen:
»Mutta, torni, torni, herra!»
»Kiitos vain», virkkoi Léon.
»Olette väärässä! Se on neljäsataaneljäkymmentä jalkaa korkea; vain yhdeksän jalkaa matalampi kuin Egyptin iso pyramidi. Se on kokonaan valettu, se...»
Léon pakeni, sillä hänestä tuntui siltä, kuin hänen rakkautensa, joka kohta kaksi tuntia oli pysynyt liikkumattomana kirkossa kuin kivet, haihtuisi pian kuin savu tuon pitkulaisen häkin, tuon reiäkkään savutorven kautta, joka törröttää niin kömpelönä kirkon yläpuolella kuin jonkun hupsun kattilasepän outo päähänpisto.
»Minne me sitten menemme?» kysyi Emma.
Léon käveli vastaamatta eteenpäin nopein askelin, ja rouva Bovary pisti jo sormensa vihkiveteen, kun he kuulivat takanaan ankaraa puuskutusta, jonka säännöllisesti katkaisi sauvan kolke. Léon kääntyi.
»Herra, herra!»
»No mitä?»
Ja hän tunsi vartijan, joka kantoi kainalossaan ja piti tasapainossa vatsaansa vasten pariakymmentä paksua, nidottua kirjaa. Ne olivat tuomiokirkon historiaa käsitteleviä teoksia.
»Hölmö!» murahti Léon syöksyen ulos kirkosta.
Poikanen vetelehti kirkkotorilla.
»Mene hakemaan minulle katetut vaunut!»
Lapsi lähti kiitämään kuin luoti pitkin Neljän Tuulen katua. He jäivät kahden muutamaksi hetkeksi, silmä silmää vasten, hiukan noloina.
»Mutta Léon! Minä en oikein tiedä, uskallanko...!»
Hän keimaili, mutta lisäsi sitten vakavalla äänellä: »Tiedättehän, että se on hyvin sopimatonta?» »Kuinka niin?» vastasi kirjuri. »Se käy päinsä Pariisissa.» Ja tämä sana ratkaisi Emmalle kaiken kuin kumoamaton todiste.
Vaunuja ei kuitenkaan kuulunut. Léon pelkäsi, että Emma palaisi kirkkoon. Vihdoin ne tulivat näkyviin.
»Menkää edes ulos pohjoisesta pääovesta!» huusi vartija, joka oli jäänyt kynnykselle näyttääkseen Ylösnousemuksen, Viimeisen tuomion, Paratiisin, Kuningas Davidin ja Tuomitut helvetin liekeissä.
»Minne herra haluaa ajaa?» kysyi ajuri.
»Minne haluatte!» vastasi Léon työntäen Emman vaunuihin. Ja raskaat ajopelit lähtivät liikkeelle.
Ne laskeutuivat Isoa Siltakatua, ajoivat Taiteiden torin poikki, Napoléonin rantakatua ja Uutta siltaa ja pysähtyivät äkkiä Pierre Corneillen kuvapatsaan eteen.
»Jatkakaa!» huusi ääni sisältä.
Ajopelit lähtivät taas liikkeelle ja laskettaen Lafayetten risteyksen jälkeen myötämäkeä saapuivat täyttä laukkaa rautatieasemalle.
»Ei, suoraan eteenpäin!» huusi sama ääni.
Vaunut tulivat ulos aitauksesta, ja kävelytielle saavuttuaan vierivät hiljalleen eteenpäin isojen jalavain alla. Ajuri pyyhki otsaansa, pisti nahkalakkinsa polviensa väliin ja ohjasi rattaansa sivuteitä joen rannalle, nurmikkojen laitaan.
Ne jatkoivat kulkuaan joen vartta myötäilevää kivistä satamatietä kauas, Oysselin puolelle, saarten taakse.
Mutta yht'äkkiä ne kääntyivät menemään yhtä päätä Quatremares'in, Sottevillen, ison viertotien, Elbeuf-kadun kautta ja pysähtyivät kolmannen kerran kasvitieteellisen puutarhan eteen.
»Antaa mennä vain!» huusi ääni äkäisemmin.
Ja ne lähtivät heti uudelleen liikkeelle Saint-Severin, Curandiers'n ja Meules'in rantakadun kautta taas sillan yli, Mars-kentälle ja sairashuoneen puutarhain taitse, missä mustatakkiset vanhukset kävelivät auringossa vihreiden murattien peittämällä pengermällä. Ne palasivat Bouvreuilin bulevardin kautta, kulkivat Cauchoise-bulevardin päästä päähän ja sitten Mont-Riboudet'n kautta Devillen rannikolle saakka.
Ne kääntyivät taas ilman ohjetta ja suuntaa, ajelivat sattuman varassa sinne tänne. Ne nähtiin Saint-Polissa, Lescuressä, Mont Garganissa, Rouge-Marcissa ja Gaillard'in metsän aukealla, Maladrerien kadulla, Dinanderien kadulla, Saint-Romainin, Saint-Vivienin, Saint-Macloun, Saint-Nicaisen kirkkojen ja tullikamarin edustalla, Matalan Vanhan-Tornin ja Kolmen Piipun seuduilla ja isolla hautausmaalla. Silloin tällöin kuljettaja heitti epätoivoisen katseen ravintoloihin. Hän ei saattanut käsittää, mikä ihmeen liikkumishalu ajoi noita ihmisiä, kun he eivät ollenkaan halunneet pysähtyä. Hän yritti joskus, mutta kuuli heti takaansa kiukkuisen huudon. Silloin hän suomi kaikin voimin molempia hikeä valuvia hevosiaan, eikä välittänyt vähääkään tärähdyksistä, ajoi kiinni nurkkiin huolimatta mistään, tylsänä ja melkein itkien janosta, väsymyksestä ja kiukusta.
Ja satamassa, keskellä rattaita ja tynnyreitä ja kaduilla, jalkakäytävillä aukoilivat poroporvarit töllisteleviä silmiään nähdessään tuon maaseudulla niin kummallisen ilmestyksen: vaunut, jotka vyöryivät tuon tuostakin näkyviin samanlaisina, verhot alas laskettuina, suljetumpina kuin hauta ja keinuen kuin laiva.
Kerran keskipäivällä, keskellä maaseutua, jolloin aurinko heitteli voimakkaimpia säteitään vanhoihin, hopeoituihin vaununlyhtyihin, pistäytyi keltaisten liinaverhojen alta paljas käsi ja heitti ulos paperinsiekaleita, jotka hajosivat tuuleen ja laskeutuivat maahan kauempana niinkuin valkoiset perhoset punaisena kukkivalle apilapellolle.
Vasta kello kuuden seuduissa pysähtyivät vaunut eräälle syrjäkadulle Beauvoisinen korttelissa, ja niistä laskeutui nainen, joka meni pois huntu kasvoilla, päätään kääntämättä.
2
Majataloon saavuttuaan hämmästyi rouva Bovary, kun ei nähnytkään postivaunuja. Hivert, joka oli odottanut häntä lähes tunnin, oli vihdoin lähtenyt menemään.
Mikään ei oikeastaan pakottanut Emmaa lähtemään, mutta hän oli antanut sanansa, että palaisi sinä iltana. Charles siis odotti häntä, ja hän tunsi jo sydämessään tuon tarmottoman tottelevaisuuden, joka on monille naisille samalla kertaa kuin rangaistus ja lunastus aviorikoksesta.
Hän kasasi nopeasti tavaransa, maksoi laskun, otti pihalta kiesit ja hoputtamalla ajajaa, rohkaisten häntä, kysellen joka minuutti aikaa ja kuljettujen kilometrien lukua, saavutti Pääskysen Quincampoix'n ensimmäisten talojen kohdalla.
Tuskin päästyään istumaan nurkkaansa hän sulki silmänsä ja aukaisi ne vasta rinteen alla. Jo kaukaa tunsi hän Félicitén pälymässä ajurin talon edessä. Hivert pysähdytti hevosensa, ja kohottautuen ikkunaan saakka sanoi keittäjätär salaperäisesti:
»Rouvan täytyy heti mennä herra Homais'n luo erään kiireellisen asian vuoksi.»
Kylä oli hiljainen kuten tavallisesti. Katujen kulmissa oli pieniä, punertavia, höyryäviä kasoja, sillä nyt oli hilloaika, ja kaikki yonvillelaiset valmistivat varastonsa samana päivänä. Mutta apteekkarin puodin edessä ihailtiin paljon isompaa kasaa, ja se voitti toiset hyvyydessä siinä määrin kuin laboratorion keittämön täytyykin olla etevämpi tavallisia porvarillisia uuneja, yhteisen tarpeen yksityistä päähänpistoa.
Emma astui taloon. Iso nojatuoli oli kumossa ja Fanal de Rouenkin loikoi maassa kahden petkelen väliin heitettynä. Hän aukaisi oven käytävään, ja keskellä keittiötä, viinimarjoilla täytettyjen ruskeiden ruukkujen, rouhitun sokerin, palasokerin, pöydällä olevien vaakojen ja kiehuvien kattiloiden keskellä hän näki Homais't, isot ja pienet, yllään leukaan saakka ulottuvat esiliinat ja kädessä haarukat. Justin seisoi pää kumarassa, ja apteekkari huusi:
»Kuka on käskenyt sinun mennä hakemaan sitä capharnaumista?»
»Mitä on tapahtunut? Mikä on hätänä?»
»Mitäkö on tapahtunut?» vastasi apteekkari. »Olemme tehneet hilloja, ne kiehuivat, mutta olivat vuotaa yli liian voimakkaan kuohumisen vuoksi, ja käskin tuoda kattilan lisää. Silloin tämä, veltto ja laiska kun on, meni hakemaan laboratoriostani capharnaumin avaimen.»
Apteekkari sanoi capharnaumiksi pientä komeroa ullakolla, joka oli täynnä hänen ammattiinsa kuuluvia tarvekaluja ja tavaroita. Hän vietti siellä usein tuntikausia liimaamalla nimikkeitä, kaatamalla nesteitä pullosta toiseen ja tekemällä kääröjä, eikä hän pitänyt sitä vain yksinkertaisena varastona, vaan oikeana pyhäkkönä, josta sitten lähti, hänen käsiensä muovaamina kaikenlaisia pillereitä, pulvereita, keitoksia, rohtoja ja tippoja kiertämään ylt'ympäri lisäämässä hänen kuuluisuuttaan. Kukaan muu ei saanut astua sinne jalallaankaan, ja hän piti sitä niin suuressa kunniassa, että lakaisikin sen itse. Niinpä, jos apteekki, joka oli avoinna jokaiselle, oli se paikka, jossa hänen kunniansa oli kaikkien nähtävänä, oli capharnaum taas se kätkö, jonne hän sen itsekkäästi keskitti ja jossa hän nautti saadessaan toimittaa lempiaskareitaan. Justinin ajattelemattomuus näytti hänestä senvuoksi tavattomalta epäkunnioituksen osoitukselta, ja hän toisteli punaisempana kuin viinimarjat:
»Niin juuri, capharnaumin avaimen! Avaimen, joka sulkee taakseen hapot ja syövyttävät lipeät. Ja toi tänne uuden kattilan, kannellisen kattilan, jota en kenties itsekään käyttäisi! Kaikella on oma tärkeä asemansa meidän monimutkaisen ammattimme harjoittamisessa. Mutta mitä peeveliä! Täytyy osata erottaa asiat ja olla käyttämättä taloustarpeisiin sellaista, mikä on määrätty lääkeainesten tekoon! Sehän on melkein kuin jos leikkelisi kananpojan kirurgin veitsellä kuin jos virkamies...»
»Mutta rauhoituhan jo!» virkkoi rouva Homais.
Ja Athalie kiskoi häntä takin liepeestä huutaen:
»Isä! Isä!»
»Ei, antakaa minun olla!» vastasi apteekkari. »Antakaa minun olla! Tuhat tulimmaista! Voisin yhtä hyvin ruveta ryytikauppiaaksi. Niin, sitä se on! Antaa mennä, ei välitä mistään, rikkoo, särkee, päästää irti iilimadot, polttaa malvan lehdet, panee etikkakurkut säilöön apteekkipulloihin, repii sideaineet!»
»Mutta olittehan kuitenkin... », virkkoi Emma
»Heti!... Tiedätkö, mihin oikeastaan ryhdyit? Etkö nähnyt mitään nurkassa, vasemmalla, kolmannella hyllyllä? Puhu, vastaa, sano jotakin!»
»E... en... minä tiedä», soperteli poika.
»Vai et sinä tiedä! Mutta minäpä tiedän! Näit sinisen lasipullon, joka oli suljettu keltaisella vahalla. Siinä on valkoista pulveria; ja olen itse kirjoittanut siihen: Vaarallista! Tiedätkö, mitä se sisälsi? Arsenikkia. Ja sinä menet koskemaan sitä, ottamaan astian, joka on siinä vieressä!»
»Vieressä!» kirkaisi rouva Homais ristien kätensä. »Arsenikkia?
Olisit voinut myrkyttää meidät kaikki!»
Ja lapsetkin alkoivat kirkua, ikäänkuin jo olisivat tunteneet hirveitä tuskia suolissaan.
»Taikka olisit voinut myrkyttää jonkun sairaan!» jatkoi apteekkari. »Tahdoit siis, että joutuisin rikollisten penkille, rikosoikeuteen? Että minut laahattaisiin mestauslavalle? Etkö tiedä, kuinka huolellisesti käsittelen kaikkea, vaikka minulla jo onkin tavaton tottumus? Usein kauhistun itsekin ajatellessani vastuutani, sillä hallitus vainoaa meitä, ja mahdoton lainsäädäntö, joka antaa meille ohjeet, on oikea päämme päälle ripustettu Damokleen miekka.»
Emman mieleen ei enää juolahtanutkaan kysyä, mitä hänestä tahdottiin, ja apteekkari jatkoi puhettaan läähättäen:
»Silläkö lailla sinä korvaat sinua kohtaan osoitetun hyvyyden? Silläkö lailla palkitset sen isällisen huolen, jolla sinua olen hoivannut? Mitä sinä olisit ilman minua ja miten luulisit tulevasi toimeen? Kuka sinulle hankkii ravinnon ja antaa opetuksen ja vaatteet ja kaikki välineet voidaksesi kerran kunnialla esiintyä yhteiskunnan keskuudessa? Mutta sitä varten saakin soutaa otsansa hikeen ja hankkia, niinkuin sanotaan, känsät käsiinsä. Fabricando fit faber, age quod agis.»
Hän käytti latinaa, niin kiukustunut hän oli. Hän olisi käyttänyt vaikka kiinaa ja grönlanninkieltä, jos olisi osannut niitä, sillä hän oli tuollaisessa tilassa, jossa koko sielu ilmaisee epämääräisesti, mitä sen sisällä on, niinkuin valtameri, joka myrskyssä paljastaa rantalevät aina pohjahietoihin saakka.
Hän jatkoi:
»Alan kamalasti katua, että otin sinut vastuksikseni! Minun olisi ollut varmasti parempi antaa sinun aikanasi upota kurjuuteesi ja likaan, jossa olet syntynyt. Sinusta ei milloinkaan ole muuksi kuin nautakarjan vartijaksi. Sinulla ei ole minkäänlaista taipumusta tieteisiin. Osaat tuskin liimata nimikettä. Ja täällä minun luonani elät kuin rovasti, kuin taivaanpankolla, ahmien mahasi täyteen.»
Mutta Emma kääntyi rouva Homais'n puoleen sanoen:
»Minut kutsuttiin...»
»Voi, herra Jumala», sanoi kunnon rouva surullisen näköisenä, »kuinka sanoisin sen teille? Se on onnettomuus.»
Hän ei päässyt lopettamaan. Apteekkari jyrisi:
»Tyhjennä se, puhdista se, vie se pois! Pidä kiirettä!»
Ja kun hän pudisteli poikaa puseron kauluksesta, putosi tämän taskusta kirja.
Poika kumartui. Homais oli sukkelampi, ja otettuaan niteen käteensä hän katseli sitä silmät tuijottavina, suu ammollaan.
»AVIOLLINEN... RAKKAUS!» luki hän korostaen hitaasti molempia sanoja. »Oikein hyvää, oikein kaunista! Ja kuviakin!... Mutta tämä on jo liikaa!»
Rouva Homais lähestyi.
»Älä koske siihen!»
Lapset tahtoivat nähdä kuvat.
»Menkää ulos!» huusi isä.
He menivät.
Hän käveli ensiksi pitkin ja poikin huoneessa, levein askelin, pitäen avattua kirjaa sormiensa välissä, pyöritellen silmiään kuohuksissaan, punaisena, järkyttyneenä. Sitten hän tuli suoraan oppilastaan kohti ja lausui asettuen hänen eteensä käsivarret ristissä:
»Mutta sinullahan on kaikki paheet, onneton raukka!... Pidä varasi, olet liukuvalla pinnalla!... Et siis ole ajatellut, että tämä katala kirja olisi voinut joutua lasteni käsiin, sytyttää kipinän heidän aivoissaan, tahrata Athalien puhtauden, turmella Napoleonin! Hän alkaa jo kehittyä mieheksi! Oletko ainakin aivan varma siitä, että he eivät ole lukeneet tätä? Voitko vakuuttaa minulle...?»
»Mutta kuulkaapa, herra apteekkari», sanoi Emma, »teillä oli jotakin sanottavaa minulle...»
»Se on totta, rouva. Appenne on kuollut.»
Herra Bovary vanhempi oli tosiaankin äkkiä kuollut halvaukseen kahta päivää aikaisemmin, pöydästä noustessaan, ja liioitellusta hienotunteisuudesta Emmaa kohtaan oli Charles pyytänyt herra Homais'ta ilmoittamaan hänelle varovasti tuon kamalan sanoman.
Homais oli miettinyt lausettaan, oli pyöristellyt, silitellyt sitä, tehnyt sen poljennolliseksi. Se oli todellinen varovaisuuden ja asiaan johdattamisen mestariteos, käänteiltään hieno ja arka, mutta suuttumus oli vienyt voiton hänen retoriikastaan.
Välittämättä yksityiskohdista Emma lähti apteekista, sillä herra Homais oli taas tarttunut torumisensa juoneen. Sitten hän kuitenkin rauhoittui ja murisi nyt vain isällisesti, leyhytellen ilmaa kreikkalaisella päähineellään:
»En tahdo sanoa, että en hyväksyisi teosta kokonaisuudessaan! Sen tekijä on lääkäri. Siinä on eräitä tieteellisiä puolia, joitten tuntemus saattaa olla miehelle tarpeellistakin ja joista uskallan sanoa, että miehen täytyykin tuntea ne. Mutta sen aika on vasta myöhemmin! Odottaisit edes, että itsekin tulisit mieheksi ja että luonteenlaatusi olisi valmis.»
Emman kolkutuksen kuultuaan Charles, joka odotti häntä, tuli häntä kohti syli avoinna ja sanoi kyyneliä äänessään:
»Voi, ystäväparka!»
Ja hän kumartui hiljaa suutelemaan vaimoaan. Mutta tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen valtasi Emman muisto toisista suudelmista; hän pyyhkäisi kasvojaan kädellään ja värisi.
Hän vastasi kuitenkin:
»Niin, minä tiedän... tiedän.»
Charles näytti hänelle kirjettä, jossa äiti kertoi tapauksen ilman minkäänlaista tunteellista koristelua. Hän suri vain sitä, ettei hänen miehensä ollut saanut uskonnon apua, sillä tämä kuoli Doudevillessa, kadulla, erään kahvilan kynnyksellä, oltuaan isänmaallisilla päivällisillä entisten upseerien kanssa.
Emma antoi kirjeen takaisin, ja päivällisellä hän noudattaen sopivaisuuden sääntöjä aluksi selitti, ettei välittänyt ruoasta. Mutta kun Charles kehoittamalla kehoitti häntä, rupesi hän päättävästi syömään, vaikka aviomies häntä vastapäätä pysyi liikkumattomana, murheellisessa asennossaan.
Silloin tällöin hän nosti päätään ja kohdisti Emmaan pitkän, murhetta uhkuvan katseen. Kerran hän huokasi:
»Olisin tahtonut nähdä hänet kerran vielä.»
Emma oli vaiti. Vihdoin, ymmärrettyään, että piti puhua, hän sanoi:
»Minkä ikäinen sinun isäsi olikaan?»
»Kahdeksankuudetta.»
»Niinkö!»
Siinä kaikki.
Neljännestunnin kuluttua Charles lisäsi:
»Äitiparka! Kuinka hänen nyt käy?»
Emma ilmaisi viittauksella, ettei tietänyt.
Nähdessään Emman niin vaiteliaana arveli Charles hänen olevan suruissaan ja pakottautui olemaan virkkamatta mitään, ettei taas saisi Emmaa vaipumaan murheen valtaan.
Hän koetti unohtaa oman alakuloisuutensa ja sanoi:
»Oliko sinulla oikein hauskaa eilen?»
»Oli.»
Kun pöytä oli korjattu, ei Bovary noussut paikaltaan, eikä Emmakaan. Hän katseli miestään ja tuon näyn yksitoikkoisuus karkoitti kaiken säälin hänen sydämestään. Charles tuntui hänestä raukkamaiselta, heikolta, mitättömältä, sanalla sanoen joka suhteessa surkealta mieheltä. Kuinka hänestä pääsisi eroon? Mikä loppumaton ilta! Hänestä tuntui, kuin hän hengittäisi jotakin huumaavaa, kuin ooppiumin höyryä.
He kuulivat eteisestä kepin kuivasti kolahtelevan permantoon. Siellä toi Hippolyte rouvan tavaroita. Kun hän asetti ne lattialle, piirsi hänen puujalkansa vaivalloisen neljänneskaaren.
»Hän ei enää muistakaan sitä!» ajatteli Emma katsellessaan miesparkaa, jonka karkea, punainen tukka tihkui hikeä.
Bovary haki kolikon kukkaronsa pohjalta näyttämättä ymmärtävän, kuinka paljon häntä nöyryytti tuon miehen pelkkä läsnäolo, joka oli kuin hänen parantumattoman kykenemättömyytensä henkilöitynyt moite.
»Kas, sinulla on kauniita kukkia!» sanoi hän huomatessaan uunilla Léonin orvokit.
»Niin», vastasi Emma välinpitämättömästi, »ostin kimpun äsken... kerjäläiseltä».
Charles otti orvokit ja kumartuen katselemaan niitä kyynelistä punoittavilla silmillään haisteli niitä hiljaa. Emma sieppasi ne häneltä ja vei ne vesilasiin.
Seuraavana päivänä saapui vanha rouva Bovary. Hän ja hänen poikansa itkivät paljon. Emma katosi ilmoittaen, että hänen täytyi antaa määräyksiä.
Päivää myöhemmin oli ryhdyttävä valmistautumaan hautajaisia varten. Otettiin ompelulippaat ja mentiin istumaan veden partaalle huvimajaan.
Charles ajatteli isäänsä ja ihmetteli, kuinka suurta kiintymystä hän tunsi tuota miestä kohtaan, jota tähän saakka oli luullut rakastavansa vain keskinkertaisesti. Vanha rouva Bovary ajatteli miestään. Pahimmatkin entiset päivät tuntuivat hänestä nyt kadehdittavilta. Pitkän avioliiton aikana hän oli niin tottunut mieheensä, että kaikki kauna haihtui tuon vaistomaisen kaipuun rinnalla, ja hänen ommellessaan laskeutui iso kyynel silloin tällöin pitkin hänen nenäänsä ja jäi hetkeksi riippumaan siihen. Emma taas ajatteli, että tuskin kaksi vuorokautta sitten he Léonin kanssa olivat yhdessä, kaukana maailmasta, päihtymyksen vallassa, eikä heillä ollut kylliksi silmiä katsellakseen toisiaan. Hän koetti palauttaa mieleensä menneen päivän vähäisimmätkin yksityiskohdat. Mutta anopin ja miehen läsnäolo häiritsi häntä. Hän olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä mitään, jottei häiritsisi rakkautensa hartautta, sillä ulkonaiset seikat pyrkivät karkoittamaan sen kaikesta hänen vastustuksestaan huolimatta.
Hän repi auki hameen vuorin, niin että tilkut lensivät sinne tänne hänen ympärilleen. Nostamatta silmiään vanha rouva Bovary antoi saksiensa liikkua, ja Charles kaislatohveleissaan ja vanhassa ruskeassa pitkässätakissaan, jota hän käytti kotipukuna, piteli molempia käsiään taskussa eikä puhunut sen enempää. Heidän vieressään kaiveli pikku Berthe lapiollaan käytävän hiekkaa.
Äkkiä he näkivät kangaskauppias Lheureux'n tulevan veräjästä.
Hän tuli tarjoamaan palveluksiaan ottaen huomioon surulliset olosuhteet. Emma vastasi uskovansa, että hän voisi olla ilman niitä. Kauppias ei kuitenkaan katsonut jääneensä tappiolle.
»Tuhannesti anteeksi», sanoi hän, »mutta haluaisin yksityistä keskustelua».
Sitten hän lisäsi matalammalla äänellä:
»Se koskee tuota asiaa, niinkuin tiedätte.»
Charles punastui korvia myöten.
»Aivan niin, se on totta.»
Ja hätäytyneenä hän sanoi puhutellen vaimoaan:
»Etkö sinä voisi, hyvä ystävä...»
Emma näytti käsittävän, sillä hän nousi, ja Charles sanoi äidilleen:
»Se ei ole mitään! Kai jokin pieni talousjuttu vain.»
Hän ei tahtonut, että äiti saisi tietää vekseliasian, sillä hän pelkäsi tämän moitteita.
Heti kun he olivat kahden, alkoi kauppias hyvin suorasukaisesti onnitella Emmaa perinnön johdosta ja sitten puhella yhdentekevistä asioista, pensasaidoista, vuodentulosta ja omasta terveydestään, joka oli aina niin ja näin. Totisesti, hän kiusasi itseään työnteolla kuin viisisataa paholaista olisi ollut hänen kimpussaan, eikä hän silti ansainnut voitakaan leivälleen, puhukoot ihmiset mitä hyvänsä.
Emma, antoi hänen puhua. Hänellä oli ollut kovin ikävä jo kaksi päivää.
»Ja te olette nyt täysin parantunut», virkkoi Leureux. »Kylläpä näin teidän miesparkanne surkeassa tilassa monta kertaa! Hän on kunnon mies, vaikka meidän onkin ollut hiukan vaikea sopia keskenämme.»
Emma kysyi, kuinka niin, sillä Charles oli salannut häneltä tietävänsä mitään tavaroista, jotka hän, Emma, oli tilannut.
»Mutta tiedättehän sen hyvin!» jatkoi Lheureux. »Teidän pikku oikkujenne, matkalaukkujenne takia.»
Hän oli painanut hattunsa silmilleen; ja molemmat kädet selkänsä takana, hymyillen ja vihellellen hän katseli Emmaa silmiin sietämättömällä tavalla. Epäilikö hän jotakin? Emma joutui pelokkaiden arvelujen valtaan. Vihdoin kauppias kuitenkin jatkoi:
»Olemme sitten kyllä sopineet, ja tulin vielä ehdottamaan hänelle asian järjestelyä.»
Hän tahtoi uudistaa Bovaryn hyväksymän vekselin. Muuten saisi herra kyllä toimia mielensä mukaan, ei hänen pitäisi ollenkaan kiusata itseään, etenkään nyt, kun hänellä tulisi olemaan kaikenlaista järjestämistä.
»Ja muutenkin olisi hänen hyvä siirtää asiat kokonaan jonkun muun hoidettaviksi, esimerkiksi teidän. Jos hän antaisi valtakirjan, olisi se mukavaa, ja sitten tekisimme yhdessä pieniä kauppoja...»
Emma, ei ymmärtänyt. Kauppias vaikeni. Palaten sitten liikehommiinsa Lheureux selitti, ettei rouva voinut olla ottamatta häneltä jotakin. Hän lähettäisi kaksitoista metriä ohutta mustaa villakangasta, josta saisi surupuvun.
»Tuo, joka teillä on yllänne, kelpaa kyllä kotona. Tarvitsette toisen vierailuja varten. Näin sen ensi silmäyksellä. Minulla on amerikkalaisen silmät.»
Hän ei lähettänyt kangasta, hän toi sen. Sitten hän palasi mittaamaan, myöhemmin muilla tekosyillä koettaen joka kerta olla miellyttävä, palvelevainen, vasalliksi tarjoutuva, kuten Homais olisi sanonut, ja aina silloin tällöin kuiskaten Emmalle neuvoja valtakirjan hankkimisesta. Hän ei puhunut mitään vekselistä. Emma ei enää ajatellut sitä. Charles oli hänen toipumisensa alkuaikoina kyllä kertonut hänelle jotakin siitä, mutta hänen päässään oli kiehunut sellainen kiihko, ettei hän enää muistanut sitä. Sitäpaitsi hän varoi aloittamasta keskustelua raha-asioista. Se hämmästytti vanhaa rouva Bovarya, joka arveli tuon mielialan muutoksen aiheutuneen hänen sairaana ollessaan saamistaan uskonnollisista käsityksistä.
Mutta heti, kun vanha rouva oli lähtenyt, hämmästytti Emma Bovarya selkeällä käytännöllisyydellään. Olisi hankittava tietoja, tarkastettava kiinnitykset, katsottava, olisiko pidettävä huutokauppa vaiko myytävä kaikki. Hän käytteli teknillisiä sanoja, lausui syvällisiä ohjeita, puhui tulevaisuudesta, toimeliaisuudesta ja liioitteli aina perinnöstä johtuvaa vaivaa. Niinpä hän eräänä päivänä näytti miehelleen luonnosta yleiseksi valtakirjaksi »hoitaa ja järjestää asiat, ottaa lainat, hyväksyä ja siirtää kaikki vekselit, maksaa kaikki summat jne.» Hän oli käyttänyt hyväkseen Lheureux'n opetuksia.
Charles kysyi häneltä naiivisti, mistä tuo paperi oli saatu.
»Herra Guillauminilta.»
Ja mitä kylmäverisimmin hän lisäsi:
»En luota häneen liiaksi. Notaareilla on niin huono maine! Pitäisi ehkä kysyä neuvoa... Tunnemme vain... Emme oikeastaan ketään.»
»Jollei sitten Léon...», virkkoi Charles miettien.
Mutta oli vaikeata neuvotella kirjeitse. Silloin Emma tarjoutui lähtemään matkalle. Charles ei tahtonut vaivata häntä. Emma pyrki sittenkin; siinä syntyi oikea taistelu kohteliaisuuksilla. Vihdoin Emma huudahti kapinaa teeskentelevällä äänellä:
»Ei, kuule, kyllä minä menen!»
»Kuinka sinä olet hyvä», sanoi mies suudellen häntä otsalle.
Jo seuraavana päivänä Emma nousi Pääskyseen mennäkseen, Roueniin tapaamaan herra Léonia. Hän viipyi siellä kolme päivää.
3
Nuo kolme päivää olivat täysiä, ihania, loistavia, oikeata kuherruskuukautta.
He olivat Boulognen hotellissa, sataman luona. Siellä he elivät, ikkunaluukut kiinni, ovet suljettuina, kukkia permannolla, nauttien jääkylmiä juomia, joita heille tuotiin aamuisin.
Illalla he ottivat katetun venheen ja menivät syömään päivällistä saareen.
Siihen aikaan päivästä kuulee veistämöiltä laivantilkitsijöiden nuijien takovan alusten runkoja. Tervansavu nousi puiden välistä, ja joessa oli isoja rasvaläikkiä, jotka lainehtivat epätasaisesti auringon purppuraisessa valossa kuin olisi veden pinnalla uinut firenzeläistä pronssia.
He nousivat venheestä ankkuroitujen alusten luona, joiden pitkät, vinosti juoksevat köydet hiukan koskettivat venheen kantta.
Kaupungin melu haihtui huomaamattomasti: vaunujen kolina, äänten humu, koirien haukunta laivojen kansilla. Emma irroitti päähineensä, ja he nousivat saareensa.
He menivät ravintolan alasaliin, jonka ovella riippui mustia verkkoja. He söivät paistettuja kuoreita, kermaa ja kirsikoita. He makailivat ruohossa, he suutelivat toisiaan piilossa poppelien alla, ja he olisivat tahtoneet olla kuin kaksi Robinsonia, elää ikuisesti tässä pienessä kolkassa, joka heistä siinä autuuden tilassa näytti kauneimmalta koko maailmassa. He eivät suinkaan ensimmäistä kertaa kiinnittäneet huomiotaan puihin, siniseen taivaaseen, nurmikkoon, kuulleet veden lorinaa ja tuulen suhinaa lehviköissä, mutta he eivät epäilemättä olleet milloinkaan ennen siinä määrin ihailleet tuota kaikkea, ikäänkuin luontoa ei aikaisemmin olisi ollut olemassakaan, taikka kuin se olisi alkanut olla kaunis vasta heidän halujensa tyydyttyä.
He palasivat yön tullen. Venhe seuraili saarten rantoja. He istuivat molemmat peräpuolella pimeyden suojassa, puhumatta. Nelikulmaiset airot kirskuivat rautahangoissaan, ja soutu löi tahtia hiljaisuudessa kuin metronomin taksutus, kun taas jolla takana jatkoi pientä, suloista loiskinaansa vedessä.
Kerran tuli kuu esiin, ja silloin he heti lausuivat mielipiteitä sen johdosta pitäen sitä alakuloisena ja runollisena. Emma rupesi laulamaankin:
»Muistatko sen illan, kun
venheemme liukui jne.»Hänen sointuisa ja heikko äänensä hukkui aaltoihin, ja tuuli vei mukanaan liverrykset, joiden Léon kuuli liitelevän ympärillään kuin siipien lyönnit.
Emma istui Léonia vastapäätä nojaten venheen perään katoksen alla, jonne kuu paistoi avoimista ikkunaluukuista. Musta, viuhkamainen hame teki hänet hoikemmaksi, isommaksi. Hänen päänsä oli kohollaan, kädet ristissä, ja silmät tähyilivät taivasta. Joskus kätki pajujen varjo hänet kokonaan, sitten hän äkkiä taas tuli esiin kuin ilmestys kuun valossa.
Léonin käteen sattui hänen maatessaan pohjalla Emman vieressä tummanpunainen silkkinauha.
Soutaja katseli sitä ja sanoi vihdoin:
»Se kuuluu ehkä eräälle seurueelle, jota kuljetin toissa päivänä. Siinä oli koko joukko hulluttelijoita, naisia ja herroja, joilla oli mukanaan leivoksia, samppanjaa, torvia ja ties mitä vielä. Varsinkin eräs heistä, komea, pitkä mies, jolla oli pienet viikset, oli hyvin hupaisa. Ja he sanoivat: 'No, Adolphe, kerro meille jotakin... Adolphe, Dodolphe, minä luulen...'»
Emma värisi.
»Onko sinun paha olla?» kysyi Léon lähestyen häntä.
»Ei se mitään. Yön viileys luultavasti vain puistattaa.»
»... ja jolta ei kai naisia puutu», lisäsi vanha matruusi hiljaa luullen sanovansa kohteliaisuuden vieraasta.
Sitten hän sylki käsiinsä ja alkoi taas soutaa.
Kuitenkin oli ero edessä. Jäähyväiset olivat surulliset. Léonin piti lähettää kirjeensä muori Roletlle, ja Emma neuvoi hänelle tarkoin, miten oli käytettävä kaksinkertaisia kirjekuoria. Léon ihaili suuresti hänen rakastunutta kekseliäisyyttään.
»Vakuutat siis minulle, että kaikki on hyvin?» kysyi Emma heidän viimeistä kertaa suudellessaan.
»Kyllä varmasti!»
»Mutta miksi ihmeessä», ajatteli Léon myöhemmin palatessaan yksin katuja pitkin, »tahtoo hän niin välttämättä tuota valtakirjaa?»
4
Léon alkoi vähitellen suhtautua tovereihinsa ylimielisesti, erosi heidän seurastaan ja laiminlöi täydellisesti asiakirjat.
Hän odotteli kirjeitä, hän luki niitä lukemistaan. Hän kirjoitti Emmalle. Hän palautti mieleensä kaikin voimin intohimonsa ja muistonsa. Sen sijaan, että halu nähdä Emma olisi vähentynyt eron vuoksi, kasvoi se niin, että hän eräänä lauantaiaamuna pujahti pois toimistosta.
Kun hän sitten mäen kukkulalta näki laaksossa kirkon kellotornin peltisine, tuulessa kieppuvine viireineen, tunsi hän tuota voittoisan turhamaisuuden ja itsekkään hellyyden sekaista riemastusta, jollainen vallannee miljoonamiehet heidän palatessaan käymään kotikylässään.
Hän lähti kiertelemään lääkärin taloa. Keittiöstä kiilui valo. Hän väijyskeli Emman varjoa verhojen takana. Ei mitään näkynyt.
Nähdessään Léonin huudahteli rouva Lefrançois kimeästi ja selitti hänen »kasvaneen ja laihtuneen», kun hän taas Arthémisen mielestä oli »voimistunut ja ruskettunut».
Hän aterioi pienessä salissa kuten ennenkin, mutta yksin, ilman veronkantajaa, sillä Binet, joka oli väsynyt odottamaan Pääskystä, oli lopullisesti siirtänyt ateriansa tuntia aikaisemmaksi ja söi nyt tasan kello viisi. Sitäpaitsi hän väitti usein, että vanha kellorämä jätätti.
Léon teki kuitenkin päätöksensä: meni kolkuttamaan lääkärin ovea. Rouva oli huoneessaan, ja tuli esiin vasta neljännestunnin kuluttua. Herra näytti olevan ihastunut tavatessaan hänet, mutta ei liikahtanutkaan talosta koko iltana eikä seuraavana päivänäkään.
Léon kohtasi Emman yksin, illalla, hyvin myöhään, puutarhan takana polulla — samalla polulla, jolla Emma oli ennen tavannut Rodolphen. Ilmassa oli ukkosta, ja he keskustelivat sateenvarjon alla, salamoiden valossa.
Heidän erossaolonsa kävi sietämättömäksi.
»Olisi parempi kuolla», sanoi Emma.
Hän vääntelehti hänen sylissään itkien.
»Hyvästi... hyvästi! Milloin näen sinut jälleen?»
He palasivat suudellakseen vielä, ja silloin Emma lupasi keinolla millä hyvänsä järjestää itselleen ainakin kerran viikossa tilaisuuden olla kokonaan vapaa. Hän ei epäillyt onnistumistaan. Hän oli hyvin toivorikas. Hän saisi pian rahaakin.
Niinpä hän osti huoneeseensa keltaiset, leveäraitaiset verhot, joiden halpuutta herra Lheureux oli kehunut. Emma uneksi matosta, ja Lheureux vakuutti, »ettei meri siitä kuivuisi», ja lupasi kohteliaasti hankkia hänelle sellaisen. Emma ei enää voinut olla ilman hänen palveluksiaan. Kaksikymmentä kertaa päivässä hän lähetti hakemaan kauppiasta, ja heti paikalla tämä jätti kaikki muut toimensa mutisematta. Ei myöskään ymmärretty, miksi muori Rolet söi lääkärin luona aamiaista joka päivä, kävipä siellä vielä muutenkin.
Tähän aikaan, siis talven alkaessa, näytti Emma joutuneen kiivaan soitannollisen innostuksen valtaan.
Eräänä iltana, kun Charles kuunteli häntä, aloitti hän neljä kertaa peräkkäin saman kappaleen ja joka kerta virheistä harmistuen, kun taas Charles erotusta huomaamatta huudahteli:
»Mainiota!... Oikein hyvin! Älä huoli!... Jatka vain!»
»En toki! Tämä on inhottavaa! Sormeni ovat ihan jäykistyneet.»
Seuraavana päivänä Charles pyysi Emmaa soittamaan vielä jotakin.
»Olkoon menneeksi sinun mieliksesi.»
Ja Charles myönsi, että Emma oli menettänyt jonkin verran taitoaan. Hän löi vääriä nuotteja, sekautui, pysähtyi äkkiä.
»Voi, se on mennyttä! Minun pitäisi ottaa tunteja, mutta...» Hän puraisi huultaan ja lisäsi:
»Kaksikymmentä frangia tunnista on liikaa.»
»Niinpä on», myönsi Charles typerästi naureskellen. »Kuitenkin luulen, että niitä saisi halvemmallakin, sillä onhan taiteilijoita, jotka eivät ole huudossa ja jotka usein ovat parempia kuin kuuluisuudet.»
»Etsi sellainen», sanoi Emma.
Seuraavana päivänä kotiin tullessaan Charles silmäili Emmaa ovelan näköisenä eikä lopulta voinut olla sanomatta:
»Kuinka itsepäinen sinä välistä oletkaan! Olin Barfeuchères'issä tänään. No niin, rouva Liégeard vakuutti minulle, että hänen kolme tytärtään, jotka ovat Armeliaiden Sisarten luostarissa, ottivat tunteja, jotka maksoivat kaksi ja puoli frangia, ja heitä ohjasi sen lisäksi kuuluisa opettajatar.»
Emma kohautti olkapäitään eikä enää avannut pianoaan..
Mutta kulkiessaan sen ohitse (jos Bovary oli läsnä) huokasi hän:
»Voi pianoparkaani!»
Ja kun hänen luonaan tultiin käymään, ei hän jättänyt sanomatta, että hän oli hylännyt soiton eikä voisi enää, pakottavien syiden takia, ryhtyä sitä harrastamaan. Silloin häntä sääliteltiin. Sepä vahinko! Ja hänellä kun oli niin oivalliset lahjat! Siitä puhuttiin Bovaryllekin. Häntä moitittiin siitä, ja etenkin apteekkari torui:
»Olette väärässä! Ei pidä milloinkaan jättää luonnonlahjoja kesannoksi. Ajatelkaahan sitäpaitsi, rakas ystävä, että antaessanne vaimonne opiskella säästätte tulevaisuudessa tyttärenne soittotunneissa. Minun mielestäni äitien itsensä pitäisi antaa opetus lapsilleen. Se on Rousseaun mielipide, ehkäpä vielä hiukan liian uusi, mutta mielipide, joka varmasti voittaa, niinkuin rokotus ja se että äitien täytyy itse imettää lapsensa.»
Charles palasi siis vielä kerran tuohon pianoasiaan. Emma vastasi katkerasti, että olisi parempi myydä se. Mutta Bovarysta tuntui, että jos tuo pianoparka, joka niin usein oli tyydyttänyt Emman turhamaisuutta, olisi lähtenyt talosta, olisi se merkinnyt hänen vaimonsa käsittämätöntä, osittaista itsemurhaa.
»Jos tahtoisit...», sanoi hän, »ottaa tunnin silloin tällöin, niin eihän se kai lopulta veisi puille paljaille».
»Mutta tunneista hyötyy vain, kun niitä harrastaa säännöllisesti», vastasi Emma.
Ja sillä lailla hän sai puolisoltaan luvan mennä kaupunkiin kerran viikossa — tapaamaan rakastajaansa. Kuukauden perästä huomattiinkin, että hän oli edistynyt huomattavasti.
5
Oli torstai. Emma oli noussut ja pukeutui hiljaa, ettei herättäisi Charlesia, joka olisi moittinut häntä siitä, että hän laittautui kuntoon liian aikaisin. Sitten hän käveli edestakaisin, seisahtui ikkunan eteen ja katseli toria. Aamuhämärä kierteli kauppahallin pilarien välissä, ja apteekkarin talo, jonka luukut olivat kiinni, näytteli ruskon kalpeassa valossa kilpensä isoja kirjaimia.
Kun kello löi neljännestä yli seitsemän, meni hän Kultaiseen Leijonaan, jossa haukotteleva Arthémise tuli avaamaan hänelle oven. Hän puhalsi rouvaa varten liekkiin tuhkan alle peittyneet hiilet. Emma oli yksin keittiössä. Hän meni ulos silloin tällöin. Hivert valjasti hevosia kiiruhtamatta kuunnellen samalla rouva Lefrançois'ta, joka pistäen luukusta puuvillamyssyisen päänsä jakeli hänelle tehtäviä ja määräyksiä, jotka olisivat voineet panna toisenlaisen miehen pään sekaisin. Emma polki kenkänsä pohjalla pihan kivikkoa.
Kun Hivert sitten oli syönyt liemensä, vetänyt ylleen päällystakkina, sytyttänyt piippunsa ja tarttunut ruoskaansa, laittautui hän rauhallisesti istuimelleen.
Pääskynen lähti liikkeelle pientä ravia, pysähtyi kolmen neljännespenikulman matkalla siellä täällä ottamaan matkustajia, jotka odottivat sitä seisoen tienvierillä ja pihojen veräjillä. Ne, jotka olivat tilanneet paikkansa edellisenä päivänä, odotuttivat itseään: muutamat olivat vielä vuoteissaankin kotona. Hivert kutsui, huusi, kiroili, nousi sitten paikaltaan ja meni kolistelemaan ovia. Tuuli puhalsi sisään ikkunan särkyneestä lasista.
Sillä välin täyttyivät kaikki neljä penkkiä, ajopelit vierivät, rivissä seisovat omenapuut vilahtelivat ohi, ja tie pitkien, keltaisen veden täyttämien ojiensa välillä jatkui yhäti kaventuen näköpiiriä kohti.
Emma tunsi tien päästä päähän. Hän tiesi, että laitumen jälkeen tuli kilometripatsas, sitten jalava, lato taikka tientekijän maja; joskus hän sulki silmänsäkin saadakseen kokea yllätyksen. Mutta hän pysyi aina täysin selvillä kuljettavasta matkasta.
Vihdoin lähestyivät tiiliset talot, maa kaikui pyörien alla, Pääskynen vieri puutarhojen välitse, joissa näkyi kuvapatsaita, pieni viinitarha, leikattuja marjakuusia tai nuorakiikku. Sitten ilmestyi koko kaupunki näkyviin.
Laskeutuen amfiteatterin muotoisesti ja sumuun uponneena se laajeni epäselvänä siltojen toisella puolen. Sen takana kohosi maaseutu taas yksitoikkoisesti koskettaakseen kaukana kalpean taivaan epämääräistä ääriviivaa. Näin ylhäältä katsottuna oli maisema liikkumaton kuin maalaus. Ankkuroidut laivat olivat yhdessä rykelmässä, virran mutka laajeni vihreiden kukkuloiden juurella, ja muodoltaan soikeat saaret näyttivät vedessä mustilta, kahlituilta kaloilta. Tehtaiden piiput päästelivät äärettömiä, ruskeita töyhtöjä, jotka häipyivät hitaasti pois. Kuului valimoiden jytinää ja sumusta kohoavista kirkoista kantautuvaa kirkasta helinää. Bulevardien lehdettömät puut piirsivät sinertäviä läikkiä talojen keskelle, ja sateesta kiiltävät katot sinkoilivat säteitään epätasaisesti kaupunginosien korkeussuhteiden mukaan. Joskus työnsi tuulenpuuska pilvet Pyhän Katariinan kukkuloille päin kuin ilman aallot, jotka ääneti murtuivat rannikkoa vasten.
Tuosta yhteen paikkaan kokoutuneesta elämän kiteytymästä uhosi Emman mielestä jotakin pyörryttävää, ja se paisutti runsaasti hänen rintaansa, ikäänkuin nuo satakaksikymmentätuhatta sielua, jotka siellä liikkuivat, olisivat kaikki yht'aikaa huokuneet häneen niiden intohimojen höyryjä, joiden hän otaksui heissä piilevän. Hänen rakkautensa suureni avaran näkymän edessä ja täyttyi melulla hänen kuunnellessaan kaupungista nousevaa epäselvää kohinaa. Hän levitteli tunnettaan toreille, kävelyteille, kaduille, ja vanha normannilainen kaupunki esittäytyi hänen silmilleen kuin ääretön pääkaupunki, kuin Babylon, jonne hän oli menossa. Hän nojasi kaksin käsin vaunujen ikkunaan hengittäen aamutuulta. Kolme hevosta laukkasi, kivet kirskuivat loassa, vaunut heiluivat, ja kaukaa huuteli Hivert tiellä kulkeville ajopeleille, pienille perhevaunuille, joilla Guillaumen metsässä yötään viettäneet kaupunkilaiset laskeutuivat rauhallisesti rinnettä alas.
Pysähdyttiin tulliportille. Emma riisui sääryksensä, veti käsiinsä toiset hansikkaat, korjaili huiviaan, ja kaksikymmentä askelta kauempana hän laskeutui Pääskysestä.
Kaupunki heräsi par'aikaa. Kauppa-apulaiset, päässään patalakit, pesivät puotien näyteikkunoita, ja naiset, jotka kantoivat koreja lanteillaan, päästivät silloin tällöin kaikuvan huudon kadun kulmissa. Hän käveli maahan katsoen, seiniä hipoen ja hymyillen hyvillään mustan harsonsa alla.
Peläten että hänet nähtäisiin, ei hän tavallisesti kulkenut lyhyintä tietä. Hän poikkesi pimeille syrjäkujille ja saapui aivan hikisenä Nationale-kadun alapäähän, siellä olevan suihkulähteen luo. Se on teatterien, kapakoiden ja ilotyttöjen kaupunginosa. Joskus hänen ohitseen kulkevat kärryt kuljettivat täriseviä näyttämölaitteita. Esiliinapukuiset tarjoilijat sirottivat hietaa permannoille, vihreiden pensaskasvien väliin. Tuntui absintin, sikarien ja osterien haju.
Emma kääntyi kulman ympäri ja tunsi Léonin hänen kiharasta, hatun alta esiin tunkeutuvasta tukastaan.
Léon jatkoi kävelyään katukäytävällä. Emma seurasi häntä hotelliin saakka. Hän nousi portaat, avasi oven, astui huoneeseen... Mikä syleily!
Sitten satelivat sanat suuteloiden jälkeen. He kertoivat toisilleen huolensa viikon ajalta, aavistukset, huolestumisensa kirjeiden vuoksi. Mutta nykyhetki sai kaiken unohtumaan, ja he katselivat toisiaan kasvoista kasvoihin nauraen intohimosta ja nimitellen toisiaan lempinimillä.
Vuode oli iso, ruuhenmuotoinen mahonkivuode. Punaiset silkkiverhot, jotka laskeutuivat katosta, kaareutuivat liian lähellä painunutta päänalaista, eikä mikään maailmassa ollut kauniimpaa kuin Emman ruskea tukka ja hänen valkoinen ihonsa tuota purppuranväristä taustaa vasten, kun hän ujoilevin liikkein sulki alastomat käsivartensa ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Viileä huone hillitynvärisine mattoineen, lystillisine koristeineen ja rauhallisine valoineen näytti hyvin sopivalta verhoamaan intohimon salaisuuksia. Nuoleen päättyvät vuoteen tukipylväät, kupariset uudinkoukut ja uunin rautaristikon isot pallot rupesivat yht'äkkiä loistamaan, kun aurinko tunkeutui sisään. Uunilla, kynttilänjalkojen välissä, oli kaksi isoa, ruusunpunaista simpukkaa, joissa kuului meren kohina, kun ne painoi korvalleen.
Kuinka he rakastivatkaan tuota hyvää, hilpeyden täyttämää huonetta, vaikka sen loisto olikin vähän lakastunutta! Joka kerta heidän tullessaan huonekalut olivat entisillä paikoillaan ja joskus he löysivät edellisenä torstaina pöytäkellon jalustalle unohtamiaan hiusneuloja. He aterioivat takkavalkean luona, pienen palisanderipuulla koristellun pöydän ääressä. Emma leikkasi lihan, pisti palaset Léonin lautaselle lausuillen kaikenmoisia helliä, hassutuksia ja nauroi kirkasta ja vallatonta nauruaan, kun samppanjan kuohu tulvi kevyestä lasista hänen sormuksilleen. He olivat niin uponneet toistensa omistukseen, että luulivat täällä olevansa omassa yksityisessä talossaan ja elävänsä siellä kuolemaan saakka kuin kaksi ikuisesti nuorta puolisoa. He sanoivat: meidän huoneemme, meidän mattomme, meidän nojatuolimme. Sanoipa Emma: »meidän tohvelimme» Léonilta saamastaan lahjasta, tämän päähän pälkähtäneestä oikusta. Ne olivat punaisesta satiinista tehdyt, joutsenenuntuvilla reunustetut tohvelit. Kun hän istui Léonin polvelle, jäi hänen jalkansa riippumaan ilmaan, ja soma kenkä, jossa ei ollut kannantaustaa, pysyi vain varpaiden varassa hänen paljaassa jalassaan.
Léon nautti ensimmäistä kertaa naisellisen hienostuksen selittämättömästä viehätyksestä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut tuollaista kielen siroutta, pukeutumisen kainoutta, noita väsyneen kyyhkysen asenteita. Hän ihaili Emman sielun innostusta ja hänen alushameensa pitsejä. Muutoin, eikö hänellä siinä nyt ollutkin maailmannainen ja naimisissa oleva nainen? Oikea rakastajatar siis?
Vaihtelevana mielialaltaan, milloin mystillisenä ja hilpeänä, lörpöttelevänä, milloin vaiteliaana, kiihtyvänä, välinpitämättömänä, Emma herätti hänessä tuhansia haluja, vaistoja ja muistoja. Emma oli kaikkien romaanien rakastajatar, kaikkien näytelmien sankaritar, kaikkien runokokoelmien epämääräinen nainen. Léon näki hänen olkapäillään Kylpevän Odaliskin ambran värin, hänellä oli muinaisten linnanherrattarien pitkä vartalo, hän muistutti myös Barcelonan kalpeata naista, mutta ennen kaikkea hän oli enkeli.
Usein Emmaa katsellessaan hänestä tuntui, että hänen sielunsa lennähti rakastettua kohti ja levisi kuin laine hänen päänsä ääriviivoille ja heittäytyi viehättyneenä hänen rintansa valkeuteen.
Léon laskeutui maahan Emman eteen, ja katseli häntä hymyillen kyynärpäät hänen polvillaan otsa pingoittuneena.
Emma kumartui häntä kohti ja kuiskaili kuin juopumuksen hurmaamana:
»Voi, älä liikahda! Älä puhu! Katsele minua! Sinun silmistäsi lähtee jotakin niin hellää, että minusta tuntuu hyvältä.»
Emma nimitti häntä lapseksi:
»Rakastatko minua, lapsonen?»
Eikä hän ehtinyt kuulla vastausta huulten kiiruhtaessa hänen huulilleen, niiden kohotessa hänen suutaan kohti.
Kellon päällä oli pieni pronssinen Cupido, joka sievisteli levitellen käsivarsiaan kullatun seppeleen alla. He nauroivat sille monesti, mutta kun oli erottava, näytti kaikki heistä vakavalta.
Liikkumattomina toistensa edessä he toistelivat.
»Torstaihin... torstaihin!»
Äkkiä Emma otti Léonin pään käsiensä väliin, suuteli häntä nopeasti otsalle huudahtaen: »Hyvästi!» ja juoksi porraskäytävään.
Hän meni Teatterikadulle, kähertäjälle, järjestämään tukkaansa. Ilta pimeni, liikkeessä sytytettiin kaasu.
Hän kuuli teatterin kellon kutsuvan kiertuelaisia näytäntöön ja näki toisella puolen katua valkeakasvoisten miesten ja naisten haalistuneissa puvuissa menevän sisään näyttämön ovesta.
Tuossa pienessä, liian matalassa kähertäjän huoneessa oli kuuma, kun kamiina suhisi peruukkien ja tukka voiteiden keskellä. Pihtien haju ja rasvaiset kädet, jotka laittelivat hänen hiuksiaan, uuvuttivat hänet pian, ja hän nukahti hiukan kampaustakkinsa alla. Usein parturin apulainen tarjosi hänen tukkaansa laitellessaan hänelle naamiaislippuja.
Sitten Emma lähti pois. Hän käveli katuja takaisinpäin, saapui Punaisen Ristin majataloon, puki ylleen säärystimensä, jotka hän aamulla oli kätkenyt penkin alle, ja vaipui paikalleen kärsimättömien matkustajien keskelle. Toinen toisensa jälkeen nousi vaunuista. Hän jäi yksin sinne.
Joka käänteessä näki aina paremmin kaupungin valot, jotka ikäänkuin heittivät kuultavaa höyryä sekavassa rykelmässä olevien talojen yläpuolelle. Emma nousi polvilleen tyynyille ja antoi silmiensä harhailla tuossa valossa. Hän nyyhkytti kutsuen Léonia ja lähetti hänelle helliä sanoja ja suuteloita, jotka häipyivät tuuleen.
Rinteellä oli surkea, keppinsä varassa kiertelevä raukka juuri vaunujen tiellä. Hänen olkapäitään peitti ryysykasa; ja vanha nahkalakki, josta pohja oli puhki ja joka oli levinnyt pesuvadin näköiseksi, kätki hänen kasvonsa. Mutta kun hän otti sen päästään, paljastui silmäluomien sijalla kaksi ammottavaa veristä kuoppaa. Liha irtautui punaisina kaistaleina, ja niistä juoksi nestettä, joka jähmettyi vihreäksi kuoreksi aina nenään saakka, ja mustat sieraimet liikahtelivat kouristuksen tapaisesti. Puhuessaan hän heitti päänsä taaksepäin nauraen tylsästi. Silloin sinertävät silmämunat, jotka olivat ainaisessa pyörivässä liikkeessä, koskettivat ohimoiden puolella avonaisten haavojen reunoja.
Hän lauloi vaunuja seuratessaan pientä laulua:
— Kun päivän kuumuus on
parhaillaan, se tytöt saa
lemmestä uneksimaan.Ja muissa säkeissä puhuttiin jotakin linnuista, auringosta ja lehvistä.
Välistä hän ilmestyi yht'äkkiä Emman taakse, paljain päin. Emma vetäytyi syrjään huudahtaen. Hivert laski pilaa. Hän neuvoi sairasta näyttäytymään teltassa Saint-Romainin markkinoilta taikka kysyi häneltä nauraen, kuinka hänen pikku ystävättärensä voi.
Usein oltiin jo liikkeellä, kun hänen hattunsa äkillisellä töytäyksellä tuli vaunuihin ikkunasta, samalta kuin kerjäläinen tarttui toisella kädellään astuimeen pyörien pärskyttäessä lokaa.
Hänen alussa heikko ja vaikeroiva äänensä muuttui kimeäksi Se kaikui yössä kuin hämärän hädän epäselvä valitus, ja kulkusten helinän, puiden kohinan ja onton laatikon kuminan halki se kuului Emman korvissa kauhistuttavana. Se laskeutui hänen sielunsa pohjalle kuin pyörremyrsky rotkoon ja kuljetti hänet jonnekin rajattoman alakuloisuuden äärettömyyteen. Mutta Hivert, joka huomasi, että vaunuissa oli liikapainoa, suuntasi sokeaan aikamoisia ruoskan iskuja. Siima sattui hänen haavoihinsa, ja hän vaipui lokaan päästäen ulvonnan.
Usein Pääskysen matkustajat nukahtivat loppumatkalla, toiset suu auki, toiset leuka painuneena, nojaten naapurinsa olkapäähän taikka sitten käsivarret pistettyinä nahkahihnoihin keinuen säännöllisesti vaunujen tärinän mukaan, ja lyhtyjen heijastus, niiden kiikkuessa ulkona aisahevosen selän takana, tunkeutui sisään suklaanväristen pumpuliverhojen läpi ja lähetti veristäviä varjoja kaikkien noiden liikkumattomien olentojen yli. Emma värisi vaatteidensa alla huumautuneena surusta, ja hän tunsi jalkojensa yhä kylmenevän ja kuoleman tunkeutuvan sieluunsa.
Charles odotti häntä kotona. Pääskynen myöhästyi aina torstaina. Vihdoin rouva saapui. Hän tuskin syleili pienokaista. Päivällinen ei ollut valmis. Samantekevää! Hän ei torunut keittäjätärtä. Nykyjään näytti kaikki olevan luvallista tuolle tytölle.
Usein, kun hänen miehensä huomasi hänen kalpeutensa, kysyi hän, oliko Emma sairas.
»En», vastasi tämä.
»Mutta», vastasi mies, »et ole ollenkaan reipas tänään»
»Ei se mitään merkitse, ei mitään.»
Olipa sellaisiakin päiviä, jolloin hän tuskin kotiin päästyään nousi huoneeseensa, ja Justin, joka oli läsnä, kulki ylt'ympäri äänettömin askelin valmiina palvelemaan kuin paras kamarineito. Hän asetti paikalleen tulitikut, kynttilänjalan, kirjan, järjesteli yöpuvun, veti peitteen syrjään.
»No niin», sanoi Emma. »Hyvä on! Mene pois!»
Sillä poika oli jäänyt siihen seisomaan käsivarret riipuksissa ja silmät ammollaan kuin äkkiä kietoutuneena unelman lukemattomiin seitteihin.
Seuraava päivä oli hirveä, ja sitä seuraavat vieläkin sietämättömämpiä, niin kärsimättömästi Emma taas halusi päästä käsiksi onneensa, — ankariin intohimoihin, joita mielikuvat vielä kiihottivat ja jotka seitsemäntenä päivänä purkautuivat kaikessa vapaudessaan Léonin hyväilyissä. Léonin tunteenpuuskat taas kätkeytyivät ihmetyksen ja kiitollisuuden ilmauksien alle. Emma nautti tuota rakkautta hienotunteisella, hartaalla tavalla, piti sitä yllä kaikella hellyyden kekseliäisyydellä ja pelkäsi hiukan, että saattaisi myöhemmin menettää sen.
Joskus hän sanoi rakastajalleen surumielisen hellyyden soidessa äänestä:
»Niin, sinäkin jätät minut...! Sinäkin menet naimisiin!... Sinustakin tulee samanlainen kuin toisista.»
Léon kysyi:
»Kenestä toisista?»
»Miehistä tietenkin», vastasi Emma.
Sitten hän lisäsi työntäen toisen luotaan riutuvin liikkein:
»Te olette kaikki katalia!»
Eräänä päivänä, kun he filosofisesti keskustelivat maallisten asioiden petollisuudesta, sattui Emma sanomaan (kokeillakseen Léonin mustasukkaisuutta taikka ehkä antaen perään liian voimakkaalle ajatusten purkautumishalulle), että hän kerran ennen Léonia oli rakastanut toista, »ei niinkuin sinua!» lisäsi hän nopeasti vannoen tyttärensä pään nimessä, ettei mitään ollut tapahtunut.
Nuori mies uskoi häntä, mutta kyseli kuitenkin saadakseen tietää, mikä tuo mies oli.
»Hän oli sotalaivaston kapteeni, rakkaani.»
Sillä lailla Emma kai saisi estetyksi kaikenlaiset tutkimukset ja asettaisi itsensä samalla hyvin korkealle väittäessään lumonneensa miehen, jonka täytyi olla sotaisa luonteeltaan ja tottunut siihen, että häntä ihailtiin.
Kirjuri tunsi silloin asemansa vähäpätöisyyden, hän kadehti olkalappuja, kunniamerkkejä, arvonimiä. Kaiken tuollaisen täytyi miellyttää Emmaa, päätellen tämän ylellisistä tavoista.
Siitä huolimatta Emma salasi koko joukon hulluttelujaan, kuten sen, että olisi Roueniin tullakseen tahtonut omistaa siniset, kaksipyöräiset rattaat englantilaisine hevosineen, joita kuljettaisi kaulussaappainen englantilainen ajuri. Justin oli saanut tuon oikun hänen päähänsä pyytäessään päästä hänen kamaripalvelijakseen, ja vaikka ajopeleistä kieltäytyminen ei vähentänytkään saapumisen iloa, lisäsi se varmasti paluun katkeruutta.
Usein, kun he puhelivat yhdessä Pariisista, päätyi Emma kuiskimaan:
»Oi, kuinka hyvä meidän olisi elää siellä!»
»Emmekö sitten ole onnellisia?» vastasi hiljaisesti nuori mies, silittäen kädellään hänen tukkaansa.
»Niin, niin, se on totta, olen hupsu. Suutele minua I»
Miestään kohtaan Emma oli viehättävämpi kuin milloinkaan; laittoi hänelle mantelikiisseliä ja soitteli hänelle valsseja päivällisen jälkeen. Charles oli siis onnellisin kaikista kuolevaisista, ja Emma eli huoletta, kunnes Charles eräänä iltana yhtäkkiä kysyi:
»Neiti Lempereurhän sinua opettaa?»
»Niin.»
»No niin, minä näin hänet äsken rouva Liégeard'in luona. Puhuin hänelle sinusta, mutta hän ei tunne sinua.»
Se oli kuin ukkosen jyrähdys. Emma vastasi kuitenkin aivan vapaasti:
»Hän on kai unohtanut nimeni »
»Mutta ehkäpä Rouenissa», sanoi lääkäri, »on useampia neiti Lempereurejä, jotka opettavat pianonsoittoa?»
»Se on kyllä mahdollista.»
Sitten hän lisäsi nopeasti:
»Onhan minulla hänen kuittinsa. Katsohan!»
Hän meni kirjoituspöydän luo, kaiveli laatikoissa, sekoitti paperit ja joutui lopuksi pyörälle päästään, niin että Charles monesti kehoitti häntä olemaan vaivaamatta itseään niin paljon mokomien kuittien takia.
»Kyllä minä ne löydän», sanoi Emma.
Ja seuraavana perjantaina, kun Charles veti saappaita jalkaansa pimeässä huoneessa, missä hänen vaatteitaan säilytettiin, tunsi hän saappaan pohjan ja sukkansa välissä paperinpalan. Hän otti sen ja luki:
»Olen saanut tunneista kolmen kuukauden ajalta sekä muista hankinnoista viisiseitsemättä (65) frangia. Félicie Lempereuer, musiikin opettajatar.»
»Kuinka peevelissä tämä on joutunut saappaaseeni?»
»Se on kai», arveli Emma, »pudonnut vanhasta kuittikotelosta, joka on hyllyn reunalla».
Tästä hetkestä lähtien hän turvautui aina valheisiin rakkautensa peittääkseen, ja pian tämä valheverkko verhosi koko hänen elämänsä hunnun tavoin.
Valehteleminen oli tarve, vimma, huvi siinä määrin, että kun hän sanoi eilen kulkeneensa kadun oikeata puolta, täytyi uskoa, että hän oli kulkenut vasenta.
Eräänä aamuna hänen lähdettyään Roueniin tapansa mukaan hyvin kevyesti puettuna alkoi yht'äkkiä sataa lunta, ja kun Charles silloin tällöin silmäsi säätä ikkunasta, näki hän herra Bournisienin herra Tuvachen kärryissä, jotka olivat menossa Roueniin. Hän juoksi ulos antamaan kirkonmiehelle ison huivin pyytäen häntä jättämään sen rouvalle heti Punaiseen Ristiin saavuttuaan. Kohta majataloon tultuaan kysyi Bournisien, missä Yonvillen lääkärin rouva oli. Majatalon isäntä vastasi, että rouva kävi hyvin harvoin heillä. Tuntiessaan sitten illalla rouva Bovaryn Pääskysessä kertoi kirkkoherra hänelle pulmansa, näyttämättä muuten kiinnittävän siihen erikoista merkitystä, sillä hän alkoi kohta veisata ylistysvirttä eräästä saarnaajasta, joka silloin teki ihmeitä tuomiokirkossa ja jota kaikki naiset juoksivat kuuntelemassa.
Mutta vaikka hän ei ollutkaan pyytänyt selityksiä, saattoivat toiset myöhemmin olla vähemmän hienotunteisia. Niinpä Emma tästä lähin pitikin tarpeellisena pysähtyä joka kerta Punaiseen Ristiin, niin että kylän kunnon ihmiset, jotka näkivät hänet porraskäytävässä, eivät osanneet epäillä mitään.
Eräänä päivänä hän kuitenkin tullessaan Boulognen hotellista Léonin käsivarteen nojaten tapasi herra Lheureux'n, ja säikähti peläten tämän lörpöttelevän. Niin tyhmä ei kauppias kuitenkaan ollut.
Kolmen päivän kuluttua Lheureux tuli taas hänen huoneeseensa, sulki oven ja sanoi:
»Tarvitsen rahaa.»
Emma selitti, ettei voinut antaa sitä hänelle. Lheureux alkoi kovasti valitella ja muistutti Emmalle, kuinka hyväntahtoinen hän aina oli ollut.
Emma ei todellakaan ollut maksanut Charles'in hyväksymistä kahdesta vekselistä muuta kuin toisen. Toisen taas oli kauppias hänen pyynnöstään suostunut muuttamaan kahdeksi uudeksi, jotka myös oli uudistettu hyvin pitkäksi ajaksi. Sitten hän otti taskustaan luettelon maksamattomista hankinnoista: ikkunaverhoista, matosta, nojatuolien päällyksistä, useista hameista ja erinäisistä pukutarpeista, joiden hinta kaikkiaan nousi noin kahteentuhanteen frangiin.
Emman pää painui, mutta kauppias jatkoi:
»Vaikka teillä ei olekaan käteistä, on teillä sentään omaisuutta.»
Ja hän huomautti vaivaisesta mökistä Barnevillessä, Aumalen lähellä, joka ei tuottanut suuriakaan. Se oli aikoinaan kuulunut pieneen, vanhemman herra Bovaryn myymään maatilaan, sillä Lheureux tiesi kaikki, vieläpä hehtaarimääränkin ja naapurien nimet.
»Minä teidän sijassanne maksaisin velkani», sanoi hän, »ja siitä jäisi vielä rahaakin jäljelle».
Emma huomautti, että oli vaikea saada ostajaa. Lheureux taas antoi toiveita, että sellaisen kyllä saisi, mutta Emma kysyi, millä tavalla hänen olisi meneteltävä, että saisi talon myydyksi.
»Eikö teillä ole valtakirjaa?» kysyi kauppias.
Tuo sana sattui hänen korviinsa kuin vilvas tuulen henkäys.
»Jättäkää lasku minulle», sanoi Emma.
»Ei se maksa vaivaa», vastasi Lheureux.
Hän palasi seuraavalla viikolla ja kehui monien puuhien jälkeen lopulta tavanneensa erään Langlois'n, joka kauan sitten oli iskenyt silmänsä taloon, kuitenkaan hintaansa ilmoittamatta.
»Vähän minä hinnasta!» huudahti Emma.
Päinvastoin, nyt oli odotettava, koeteltava tuon vekkulin suonta. Asian vuoksi kannatti kyllä matkustaa sinne, ja kun Emma ei voinut lähteä, tarjoutui Lheureux menemään paikalle puhuakseen Langlois'n kanssa. Palattuaan hän selitti ostajan tarjoavan neljätuhatta frangia.
Emma ihastui tästä tiedosta.
»Suoraan sanoen», tuumi kauppias, »on se hyvä hinta».
Emma sai puolet hinnasta heti, ja kun hän tuli maksamaan laskuaan, sanoi kauppias:
»Minusta on kunniasanallani vaikea nähdä, että teiltä menee yht'aikaa näin suuri summa.»
Silloin Emma katseli seteleitä, ja uneksien loppumattomasta sarjasta kohtauksia, joita nuo kaksituhatta frangia edustivat, sopersi hän:
»Kuinka? Kuinka?»
»Oh», jatkoi toinen nauraen hyväntahtoisen näköisenä, »laskuihin voi merkitä mitä tahtoo. Enkö minä tunne näitä asioita?»
Ja Lheureux katseli häntä läpitunkevasti pitäen käsissään kahta pitkää paperia, joiden hän antoi liukua sormissaan. Avaten sitten lompakkonsa hän levitti pöydälle neljä hänelle siirrettyä vekseliä, jokainen tuhannelle frangille.
»Hyväksykää nämä», sanoi hän, »ja pitäkää rahat».
Emma huudahti loukkautuneena.
»Mutta jos minä, annan teille ylijäämän», vastasi herra Lheureux röyhkeästi, »niin enkö tee palvelusta juuri teille?»
Ja ottaen kynänsä kirjoitti hän tilikirjan laitaan: »Saanut rouva Bovarylta neljätuhatta frangia.»
»Kukapa teitä ahdistaisi, sillä kuuden kuukauden kuluttua saatte jäännöksen mökkinne hinnasta, ja minä asetan viimeisen vekselin eräytymään sen jälkeen.»
Emma sekautui hiukan näissä laskelmissa, ja hänen korvansa soivat kuin olisivat kultarahat pussinsa repäisten kilisseet hänen ympärillään permannolla. Lheureux selitti lopuksi, että eräs hänen ystävänsä, rouenilainen pankkiiri Vincart, ostaisi vekselit, ja hän antaisi itse rouvalle sen osan, joka ylitti varsinaisen velan.
Mutta kahdentuhannen frangin sijasta hän toi vain tuhatkahdeksansataa, sillä ystävä Vincart oli (niinkuin tulikin) pitänyt niistä kaksisataa diskonttokorkoina ja palkkioina.
Sitten hän huolettomasti pyysi kuittausta.
»Ymmärrättehän... kaupoissa... joskus... Ja pankaa päivämääräkin, olkaa hyvä.»
Silloin täyttyi Emman mieli suloisesta odotuksesta. Hän oli kyllin järkevä pannakseen talteen kolmetuhatta frangia, joilla kolme ensimmäistä vekseliä suoritettiin eräytyessään, mutta neljäs tuotiin sattumalta kotiin eräänä torstaina, ja häkeltynyt Charles odotteli kärsimättömästi vaimonsa paluuta saadakseen selityksen.
Emma ei ollut ilmoittanut miehelleen tuosta vekselistä välttääkseen kotoisia harmeja. Hän istui Charles'in syliin, hyväili häntä, leperteli, laati pitkän luettelon välttämättömistä tavaroista, jotka oli ostanut luotolla.
»Ja sinä kai myönnät, etteivät ne, määrään nähden, ole ollenkaan kalliita?»
Ymmällään Charles kohta vetosi välttämättömään Lheureux'hön, joka vannoi saattavansa asiat järjestykseen, jos herra hyväksyisi hänelle kaksi vekseliä, joista toinen, seitsemänsadan frangin suuruinen, eräytyisi kolmen kuukauden kuluttua. Saadakseen varmuuden siitä, että kykenisi ne suorittamaan, kirjoitti Bovary äidilleen intomielisen kirjeen. Sen sijaan, että olisi vastannut, saapuikin tämä itse, ja kun Emma halusi tietää, voiko Charles odottaa saavansa äidiltään jotakin, vastasi hän:
»Kyllä! Mutta hän tahtoo nähdä laskut.»
Seuraavana päivänä aikaisin aamulla kiiruhti Emma herra Lheureux'n luo pyytämään häntä laittamaan uuden laskun, joka ei nousisi yli tuhannen frangin, sillä jos aikoi näyttää neljääntuhanteen frangiin kohoavan laskun, olisi ollut sanottava, että kolmetuhatta oli suoritettu ja tunnustaa sen johdosta mökin myynti, kauppa, jonka kauppias oli mainiosti hoitanut, mutta joka tuli varsinaisesti tietoon vasta myöhemmin.
Huolimatta tavaroiden halpuudesta olivat menot vanhan rouva Bovaryn mielestä sittenkin liian suuret.
»Eikö olisi voitu olla ilman mattoa? Miksi nojatuoleihin on laitettu uudet päälliset? Minun aikoinani oli talossa vain yksi nojatuoli vanhoja ihmisiä varten, tai ainakin oli asianlaita niin äitini luona, joka oli kunnon nainen, olkaa varmat siitä. Kaikki ihmiset eivät voi olla rikkaita! Mikään varallisuus ei kestä tuhlausta. Minä häpeäisin hemmoitella itseäni niinkuin te, ja minä olen kuitenkin vanha ja tarvitsen hoitoa... Onpas siinä, onpas siinä kerätty hepeneitä oikein aika kasa! Kas vain, kahden frangin silkkiä, vuoriksi, vaikka musliinia saa viidelläkymmenellä, vieläpä neljälläkinkymmenellä sentiimillä, ja se kelpaa mainiosti.»
Leposohvalla lojuen vastasi Emma mahdollisimman rauhallisesti:
»Jo riittää, hyvä rouva, jo riittää!»
Toinen jatkoi saarnaamistaan ennustaen, että he päättäisivät päivänsä köyhäintalossa. Se oli sitäpaitsi Bovaryn vika. Olipa hyvä, että hän oli luvannut kuolettaa tuon valtakirjan...
»Kuinka?»
»Hän on vannonut sen minulle», vastasi vanha rouva.
Emma avasi ikkunan, kutsui Charles'in huoneeseen, ja miesparan oli pakko tunnustaa, että hänen äitinsä oli pakottanut hänet antamaan tämän lupauksen.
Emma katosi, mutta palasi pian ojentaen hänelle majesteetillisesti ison paperiarkin.
»Kiitos», sanoi vanha rouva.
Ja hän heitti valtakirjan tuleen.
Emma alkoi nauraa kirkuvaa, raikuvaa, jatkuvaa naurua. Hän sai hermokohtauksen.
»Herra Jumala!» huudahti Charles. »Sinä olet väärässä, sinäkin, kun rupeat riitelemään hänen kanssaan!»
Kohautellen olkapäitään selitti äiti, että tuo kaikki oli vain kujeilua.
Mutta ensimmäistä kertaa eläissään Charles suuttui ja alkoi puolustaa vaimoaan, niin että vanha rouva Bovary uhkasi lähteä pois. Hän menikin seuraavana päivänä ja sanoi kynnyksellä, kun Charles yritti pidättää häntä:
»Ei, ei! Rakastat häntä enemmän kuin minua ja olet oikeassa. Niin pitää ollakin! Muuten, sitä pahempi! Saatpa nähdä! Voi hyvin... sillä minulla ei ole kiirettä tulla 'riitelemään hänen kanssaan', niinkuin sinä sanot.»
Charles tuli siitä huolimatta nolatuksi suhteessaan vaimoonsa, sillä tämä ei ollenkaan salannut kaunaansa siitä, että mies oli pettänyt hänen luottamuksensa, ja Charles sai rukoilla aika lailla, ennenkuin Emma suostui ottamaan jälleen valtakirjan. Hän lähti mukaan herra Guillaumininkin luo, missä tehtiin uusi, aivan samanlainen.
»Ymmärrän sen hyvin», sanoi notaari. »Eihän tiedemies voi ottaa vaivakseen kaikenlaisia käytännöllisiä juttuja.»
Charles tunsi helpotusta tuon imartelevan lausunnon johdosta, joka antoi miellyttävän muodon hänen heikkoudelleen vedoten hänen tärkeämpiin tehtäviinsä.
Mikä tunteiden tulva seuraavana torstaina hotellissa, heidän huoneessaan, Léonin kanssa! Emma nauroi, itki, lauleskeli, tanssi, käski tuomaan virvoitusjuomia, tahtoi polttaa savukkaita, oli Léonista vallaton, mutta ihailtava, häikäisevä.
Hän ei tiennyt mikä Emmaa ajoi syöksymään entistä enemmän elämän nautintoihin. Emma muuttui ärtyisäksi, herkkusuuksi, nautinnonhimoiseksi, ja käveli hänen kanssaan kadulla pää pystyssä, pelkäämättä saattaa itseään huonoon huutoon. Joskus Emma, kuitenkin äkkiä värähti, kun hänen päähänsä sävähti ajatus Rodolphen kohtaamisesta, sillä hänestä tuntui — vaikka he olivatkin eronneet ikuisesti — ettei hän ollut päässyt täysin irti riippuvaisuudestaan häneen.
Eräänä iltana Emma ei palannutkaan Yonvilleen. Charles hätääntyi siitä, eikä pikku Berthekään tahtonut mennä nukkumaan ilman äitiä, vaan nyyhkytti niin, että sydän oli haljeta. Justin oli mennyt umpimähkään tielle häntä vastaan, ja herra Homaiskin oli poistunut apteekistaan.
Vihdoin, kello yhdeltätoista, Charles ei enää jaksanut odottaa. Hän valjasti kiesinsä, hyppäsi niihin, ruoski hevostaan ja saapui kello kahden maissa yöllä Punaiseen Ristiin. Ei ketään! Hän arveli, että kirjuri ehkä oli tavannut Emman, mutta missä tämä asui? Charles muisti onneksi hänen isäntänsä osoitteen. Hän kiiruhti sinne.
Päivä alkoi valjeta. Hän näki notaarin nimen oven yläpuolella ja kolkutti. Joku huusi hänelle ovea avaamatta pyydetyn tiedon kiroten huikeasti ihmisiä, jotka häiritsivät toisten yöunta.
Talossa, jossa kirjuri asui, ei ollut soittokelloa, ei kolkutinta eikä ovenvartijaa. Charles iski nyrkillään vimmatusti ikkunaluukkuja. Poliisi sattui kulkemaan ohitse. Hän pelästyi ja meni pois.
»Olen hullu», tuumi hän. »Hän on kai jäänyt vierailemaan herra Lormeaux'n luo.»
Lormeaux'n perhe ei enää asunut Rouenissa.
»Hän on kai jäänyt hoitamaan rouva Dubreuiliä. Ei, rouva Dubreuil kuoli kymmenen kuukautta sitten... Missä hän siis on?»
Hänen päähänsä pälkähti ajatus. Hän pyysi osoitekalenteria eräästä kahvilasta, löysi pian neiti Lempereurin osoitteen ja huomasi tämän asuvan Renelle-des-Maroquiniers-kadun 74:ssä.
Kun hän tuli tälle kadulle, astui Emma itse häntä vastaan toiselta puolen. Charles pikemminkin hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin syleili häntä huudahtaen:
»Mikä sinua eilen pidätti?»
»Olin sairas.»
»Millä lailla? Missä... Kuinka?»
Emma siveli kädellään otsaansa ja vastasi:
»Neiti Lempereurin luona.»
»Olin varma siitä. Olen menossa sinne.»
»Ei maksa vaivaa», sanoi Emma. »Hän lähti juuri ulos. Mutta ole rauhallinen vastedes. En tunne itseäni vapaaksi, ymmärräthän, jos tiedän, että pieninkin myöhästyminen saattaa sinut noin levottomaksi.»
Hän antoi siis itselleen jonkinlaisen luvan, ettei sallisi minkään häiritä näitä kevytmielisiä matkojaan. Hän käyttikin sitä laajasti hyväkseen. Kun häntä halutti tavata Léonia, lähti hän kaupunkiin millä tekosyyllä hyvänsä, ja kun Léon ei osannut odottaa häntä sellaisina päivinä, meni Emma hakemaan häntä toimistosta.
Ensimmäisinä kertoina he olivat ylen onnellisia, mutta vähitellen Léon ei voinut olla huomaamatta, että hänen isäntäänsä eivät nuo häiriöt ollenkaan miellyttäneet.
»Tulen sittenkin», sanoi Emma.
Ja hän pujahti pois.
Emma tahtoi, että Léon pukeutuisi kokonaan mustiin ja antaisi leukapartansa kasvaa muistuttaakseen Ludvig XIII:n ajan herroja. Hän halusi nähdä Léonin asunnon, piti sitä epätyydyttävänä. Léon häpesi sitä, Emma ei sitä huomannut, mutta kehoitti häntä ostamaan samanlaiset ikkunaverhot kuin hänellä itsellään oli, ja kun Léon vastusteli menojen vuoksi, sanoi hän nauraen:
»Kas, kas, kuinka sinä olet kiintynyt kolikkoihisi!»
Léonin täytyi joka kerta kertoa hänelle, mitä kaikkea oli toimittanut viime kohtauksesta saakka. Emma pyysi häneltä runoja, rakkausrunoja, mutta Léon ei keksinyt loppusointuja ja piti parhaana kopioida sonetin jostakin albumista.
Hän teki sen vähemmän turhamaisuudesta kuin halusta miellyttää Emmaa. Hän ei väitellyt Emman ajatuksia vastaan, hyväksyi täydellisesti hänen makunsa: hän se pikemminkin antautui Emmalle kuin Emma hänelle. Emma osasi sanoa helliä sanoja ja antaa suutelolta, jotka tempasivat hänen sielunsa mukaansa. Missä oli hän oppinut tuon turmelemisen taidon, joka oli melkein henkinen kyky syvyytensä ja salaperäisyytensä vuoksi?
6
Matkoilla, joita Léon teki tavatakseen Emman, hän oli usein syönyt päivällistä apteekkarin luona. Hän katsoi, että kuului asiaan kutsua herra Homais vuorostaan luokseen.
»Tulen mielelläni», oli herra Homais vastannut. »Sitäpaitsi täytyy minunkin käydä hieman tuulettamassa itseäni, sillä täällä ihan tomuttuu. Menemme teatteriin, ravintolaan, teemme tyhmyyksiä.»
»Ai, ai, hyvä ystävä!» kuiskasi rouva Homais hellästi säikähtyneenä salaperäisistä vaaroista, joihin mies valmistautui syöksymään.
»Mitä? Sinun mielestäsi en pilaa terveyttäni kylliksi apteekin ainaisten usvien keskellä? Sellainen on muutoin naisten luonne: he ovat mustasukkaisia tieteelle ja sitten vastustavat sitä, että huvittelemme kaikkein luvallisimmalla tavalla. Samantekevä, luottakaa vain minuun. Jonakin päivänä tupsahdan Roueniin, ja panemme yhdessä rahat pyörimään.»
Apteekkari olisi ennen varonut käyttämästä sellaista sanontaa, mutta hän tahtoi nyt puhua hulluttelevasti ja pariisilaisesti, koska se hänestä todisti parasta makua, ja kuten naapurinsa rouva Bovary tiedusteli hänkin kirjurilta mitä uteliaimmin pääkaupungin tapoja, puhuipa katukieltäkin häikäistäkseen... porvareita.
Niinpä Emma eräänä torstaina hämmästyi tavatessaan Kultaisen Leijonan keittiössä herra Homais'n matkapuvussa — yllään vanha viitta, jota hän ei tietänyt tällä olevankaan, toisessa kädessä matkalaukku ja toisessa liikkeensä jalkapeite. Hän ei ollut kertonut aikomuksestaan kellekään peläten, että ihmiset huolestuisivat hänen poissaolostaan.
Ajatus siitä, että saisi jälleen nähdä paikan, jossa oli viettänyt nuoruutensa, kiihotti epäilemättä apteekkaria, sillä koko matkan aikana hän ei lakannut jaarittelemasta. Heti perille saavuttua hän hyppäsi kiireesti vaunuista lähteäkseen hakemaan Léonia, ja vaikka kirjuri kuinka vastusteli, kuljetti herra Homais häntä isoa Normandie-kahvilaa kohden, jonne hän astui majesteetillisesti, ottamatta hattua päästään, pitäen kai hyvin moukkamaisena paljastaa päänsä julkisessa paikassa.
Emma odotteli Léonia kolme neljännestuntia. Sitten hän kiiruhti hänen toimistoonsa ja epäillen kaikenlaista, syyttäen häntä välinpitämättömyydestä ja toruen itseään heikkoudesta vietti iltapäivän otsa painettuna ikkunaruutua vasten.
Homais ja Léon istuivat vielä kello kahden aikaan pöydässä toinen toistaan vastapäätä. Iso sali tyhjeni, palmunmuotoinen uunin savupiippu levitteli valkoisessa katossa kultaisia lehviään, ja heidän lähellään, ikkunan takana, täydessä auringonpaisteessa lorisi suihkulähde marmorisessa altaassa, jossa vesinenättien ja parsaheinien joukossa kolme kömpelöä hummeria uiskenteli ojennellen ulottimiaan viiriäisiä kohti, joita oli pantu läjään reunalle.
Homais oli riemuissaan. Vaikka hän juopuikin ylellisyydestä enemmän kuin hyvästä tarjoilusta, kiihoitti Pomard-viini kuitenkin hiukan hänen aistejaan, ja kun rommimunakas tuotiin pöytään, alkoi hän esittää epämoraalisia teorioja naisista. Häntä viehätti erityisesti kaikki chic. Hän ihaili hienoa pukua hyvin kalustetussa huoneistossa, ja mitä ruumiillisiin ominaisuuksiin tulee, ei hän suinkaan halveksinut herkkupalaa.
Léon katseli epätoivoisena kelloa. Apteekkari joi, söi, puhui.
»Te saatte kai», sanoi hän yht'äkkiä, »olla hyvin lemmen puutteessa täällä Rouenissa. Mutta eihän lemmittynnekään kovin kaukana asu.»
Ja kun toinen punastui, lisäsi hän:
»No niin, sanokaa suoraan! Kiellättekö, että Yonvillessa...» Nuori mies häkeltyi.
»... rouva Bovaryn luona kosiskelette...»
»Ketä sitten?»
»Palvelijatarta!»
Homais ei laskenut leikkiä, mutta turhamaisuus voitti Léonissa kaiken varovaisuuden ja hän väitti vasten tahtoaankin arvelua vääräksi. Muuten hän piti vain tummista naisista.
»Olen samaa mieltä», sanoi apteekkari, »heillä on enemmän temperamenttia».
Ja kumartuen ystävänsä korvaa kohti selitti hän, mikä paljastaa naisessa temperamentin. Heittäytyipä hän etnografisiin erittelyihinkin: saksatar oli oikullinen, ranskatar rivo, italiatar intohimoinen.
»Entä neekerittäret?» kysyi kirjuri.
»Se vaatii jo taiteellista makua», sanoi Homais. — »Vahtimestari, kaksi puolikupposta!»
»Joko lähdemme?» kysyi Léon kärsimättömästi.
»Yes.»
Mutta hän tahtoi ennen lähtöään tavata laitoksen isännän ja lausui hänelle eräitä kohteliaisuuksia.
Silloin nuori mies päästäkseen yksin matkaan selitti, että hänen oli toimitettava joitakin asioita kaupungilla.
»Minä tulen mukaan», sanoi Homais.
Ja astellessaan kadulla hänen kanssaan apteekkari kertoili vaimostaan, lapsistaan, heidän tulevaisuudestaan ja apteekistaan, selitti, kuinka rappiolla se ennen oli ollut ja kuinka erinomaiseen kuntoon hän oli sen saattanut.
Boulognen hotellin luo tultua Léon erosi hänestä äkkiä, juoksi portaita ylös ja tapasi rakastajattarensa hyvin kiihtyneenä.
Kuullessaan apteekkarin nimen Emma suuttui. Kuitenkin Léon jatkoi selityksiään: eihän se ollut hänen vikansa, eikö Emma tuntenut herra Homais'ta? Saattoiko hän luulla, ettei Léon pitäisi enemmän hänen, Emman, seurasta? Mutta Emma kääntyi pois, Léon pidätti häntä ja polvilleen vaipuen kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympärille kaipaavassa asennossa, täynnä pyyntöä ja rukousta.
Emma seisoi liikkumattomana, hänen suuret, kiihtyneet silmänsä katselivat toista vakavasti ja melkein peloittavasti. Sitten kyynelet sumensivat ne, punervat silmäluomet painuivat, hän luovutti kätensä, ja Léon vei ne huulilleen. Mutta samassa ilmestyi palvelija, joka ilmoitti, että herraa kysyttiin.
»Palaathan?» kysyi Emma.
»Kyllä.»
»Mutta milloin?»
»Kohta.»
»Tämä oli vain temppu», sanoi apteekkari huomatessaan Léonin. »Minusta näytti siltä, että tuo käynti oli teistä vastenmielinen, ja halusin keskeyttää sen. Mennään Bridoux'n luo ottamaan lasi terveydeksi.»
Léon vannoi, että hänen piti palata toimistoon. Silloin apteekkari alkoi laskea leikkiä hänen »paperipakoistaan, hänen jutuistaan».
»Jättäkää hetkeksi Cujas ja Berthole, mitä helkkaria! Mikä teitä estää? Olkaa reilu! Mennään Bridoux'lle. Saatte nähdä hänen koiransa. Se on hyvin erikoinen!»
Ja kun kirjuri yhä vastusteli, sanoi hän:
»Minä tulen mukaan! Luen sanomalehteä odotellessani taikka selailen lakikirjaa.»
Emman vihastuksen, herra Homais'n lörpöttelyn ja voimakkaan aamiaisen turruttamana Léon epäröi yhä kuin apteekkarin taian lumoissa, tämän toistellessa:
»Mennään Bridoux'lle! Se on kahden askelen päässä, Malpalukadun varrella.»
Silloin Léon taipui: raukkamaisuudesta, tyhmyydestä, tuosta määrittelemättömästä tunteesta, joka johtaa meidät kaikkein vastenmielisimpiinkin tekoihin, hän antoi viedä itsensä Bridoux'lle. He tapasivat Bridoux'n pienellä pihallaan valvomassa kolmea poikaa, jotka läähättivät kiertäessään seltterinvalmistuskoneen isoa pyörää. Homais jakeli heille neuvoja, syleili Bridoux'ta, juotiin lasillinen hänen vatsaa parantavaa viinaansa. Monta kertaa Léon tahtoi lähteä, mutta apteekkari tarttui häntä käsivarteen sanoen:
»Heti! Minäkin lähden jo. Mennään Fanal de Roueniin, toimittajia tapaamaan. Esittelen teidät Thomassinille.»
Kuitenkin Léon pääsi irti ja riensi juoksujalkaa hotelliin. Emma ei enää ollut siellä.
Hän oli lähtenyt vimmastuneena. Nyt hän inhosi Léonia. Tuo lupauksen pettäminen tuntui hänestä loukkaukselta, ja hän haki vielä muita syitä kiihdyttääkseen itseään lähtemään: Léon ei kyennyt olemaan sankari, hän oli heikko, jokapäiväinen, pehmeämpi kuin nainen, sen lisäksi saita ja pelkuri.
Sitten hän rauhoituttuaan lopulta huomasi panetelleensa häntä. Mutta kun mustaamme niitä, joita rakastamme, vieroittaa se meidät aina heistä jossakin määrin. Ei saa koskea epäjumaliin, niiden kultaus tarttuu käsiin.
He alkoivat nyt yhä useammin puhua yhdentekevistä asioista, ja kirjeissä, joita Emma Léonille lähetti, hän kertoi kukista, runoista, kuusta ja tähdistä — näillä lapsellisilla keinoilla hän koetti virkistää heikkenevää tunnetta. Emma kuvitteli aina saavansa seuraavalla matkallaan nauttia syvää autuutta; sitten hänen oli pakko tunnustaa ettei ollut tuntenut mitään erikoista. Tämä pettymys haihtui nopeasti uuden toivon tieltä, ja Emma palasi rakastajansa luo entistä kiihtyneempänä, entistä ahnaampana. Hän riisui yltään kureliivinsä hurjasti kiskaisten irti ohuen nauhan, joka vihelsi hänen lantioidensa ympärillä kuin kiitävä tarhakäärme. Hän hiipi hiljaa varpaillaan katsomaan vielä kerran, oliko ovi suljettu, ja sitten hän yhdellä ainoalla liikkeellä pudotti kaikki vaatteensa, — ja kalpeana, mitään puhumatta, vakavana hän heittäytyi Léonin rintaa vasten pitkän väristyksen vallassa.
Kuitenkin oli hänen kylmässä otsassaan, jota hikipisarat peittivät, hänen sopertavissa huulissaan, harhailevissa silmäterissään, käsivarsiensa puristuksessa jotakin ylitsepursuavaa, hämärää, kaameata, joka Léonin mielestä liukui heidän väliinsä, viekkaasti, kuin erottaakseen heidät.
Léon ei uskaltanut kysellä, mutta huomatessaan toisen niin kokeneeksi arveli hän tämän tuntevan kärsimyksen ja nautinnon kaikki vaiheet. Se, mikä häntä ennen viehätti, peloitti samalla nyt hiukan. Sen lisäksi hän kapinoi sitä vastaan, että Emma kerta kerralta ikäänkuin anasti hänen voimansa yhä enemmän itselleen. Hän oli vihainen Emmalle tuosta jatkuvasta voitosta. Hän koetti kovettaa sydäntään häntä vastaan, mutta kuullessaan hänen kenkiensä kapseen tunsi hän olevansa heikko kuin juomari nähdessään väkijuomia.
Emma ei suinkaan, totta kyllä, ollut lakannut osoittamasta hänelle kaikenlaista huomiota aina pöydän harvinaisista herkuista keimailuun ja kaihoisiin katseisiin saakka. Hän toi Yonvillesta povellaan ruusuja, jotka heitti hänen kasvojaan vasten, oli huolestunut hänen terveydestään, antoi hänelle neuvoja käyttäytymisessä, ja saadakseen hänet vielä enemmän kiintymään itseensä ja toivoen, että taivas puuttuisi asiaan, kiersi hän hänen kaulaansa ketjun johon oli kiinnitetty Neitsyt Marian kuva. Emma tiedusteli hänen tovereitaan kuin poikansa siveydestä huolehtiva äiti ja sanoi hänelle:
»Älä käy heidän luonaan, älä mene ulos, ajattele vain meitä, rakasta minua!»
Emma tahtoi vartioida hänen elämäänsä ja hänen päähänsä pälkähti vakoilla häntä. Hotellin luona oli aina maankiertäjä, joka pyyteli tehtäviä matkustajilta ja joka varmasti ei kieltäytyisi... Mutta hänen ylpeytensä nousi kapinaan.
»Sitä pahempi, jos hän pettää minua! Mitä se minulle merkitsee! Onko se minusta niin tärkeätä!»
Eräänä päivänä, kun he olivat eronneet toisistaan aikaisin ja kun Emma palasi yksin bulevardia pitkin, näki hän entisen luostarinsa seinät. Silloin hän istuutui penkille jalavien siimekseen. Mikä rauha hänellä olikaan sielussaan noina aikoina! Kuinka hän kadehtikaan noita kulumattoman lemmen aistimuksia, joita kirjat ja kuvat hänelle välittivät!
Hänen avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet, hänen ratsastusretkensä metsässä, tanssiva varakreivi ja laulava Lagardy, kaikki tuo kulki hänen silmiensä ohitse... Ja Léon näytti hänestä äkkiä olevan yhtä kaukana kuin kaikki muutkin.
»Rakastan häntä kuitenkin!» mietti Emma.
Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen?... Mutta jos jossakin oli olemassa joku voimakas ja kaunis olento, urhea sankari, samalla kertaa haltioitunut ja hienostunut, runoilijan sydän, enkelin hahmo, vaskikielinen kantele, joka helisytti taivasta kohti surumielisiä säveliään, miksi ei hän, Emma, sattumalta voisi löytää sitä? Oi, kuinka mahdotonta! Mitään ei kannattanut vaivautua hakemaan, kaikki oli pettävää! Joka hymyn alla piili ikävystymisen haukotus, joka ilon alla kirous, joka nautinnon alla inho, ja parhaimmatkaan suutelot eivät jättäneet huulille muuta kuin korkeamman hekuman toteutumattoman kaipuun.
Ilmassa kuului metallinen narina, ja luostarin kello löi neljä. Neljä! Hänestä tuntui, että hän oli ollut tässä, tällä penkillä, iankaikkisuudesta saakka. Mutta ääretön intohimon määrä saattaa mahtua yhteen minuuttiin, niinkuin ihmisjoukko pienelle aukealle.
Emma eli omaan intohimoonsa uponneena eikä huolehtinut rahasta enempää kuin arkkiherttuatar.
Kuitenkin tuli hänen luokseen kerran kivulloisen näköinen, punakka ja kaljupäinen mies, joka selitti herra Vinçart'in, Rouenista, lähettäneen hänet. Hän irroitti neulat, jotka sulkivat hänen pitkän, vihreän takkinsa sivutaskun, pisti ne hihaansa ja ojensi kohteliaasti paperin Emmalle.
Se oli hänen hyväksymänsä seitsemänsadan frangin vekseli, jonka Lheureux, vastoin kaikkia lupauksiaan, oli siirtänyt Vinçart'in määräämälle henkilölle.
Emma lähetti palvelijattarensa kauppiaan luokse. Tämä ei voinut tulla.
Silloin tuntematon, joka oli jäänyt siihen seisomaan, kysyi lapsellisen näköisenä ja heitellen oikealle ja vasemmalle uteliaita silmäyksiä, jotka hänen tuuheat, vaaleat kulmakarvansa kätkivät:
»Mitä pitää herra Vinçart'ille vastata?»
»No niin», virkkoi Emma, »sanokaa hänelle... ettei minulla ole rahaa. Ensi viikolla... Odottakoon... niin, ensi viikolla.»
Ja mies lähti pois sanaakaan virkkamatta.
Mutta seuraavana päivänä, kello kaksitoista, hän toi protestin, ja virallinen paperi, jossa seisoi monta kertaa isoin kirjaimin: »Herra Hareng, Buchyn oikeudenpalvelija», pelästytti Emman niin, että hän kiiruhti kangaskauppiaan luo.
Emma tapasi hänet puodissa sitomassa jotakin kääröä.
»Palvelijanne!» sanoi tämä. »Olen heti käytettävänänne.»
Siitä huolimatta Lheureux jatkoi puuhailuaan apunaan noin kolmetoistavuotias, hiukan kyttyräselkäinen tyttö, joka oli samalla kertaa kauppa-apulainen ja keittäjä.
Kopsuttaen sitten puukenkiään puodin permannolla hän nousi ja saattoi rouvan toiseen kerrokseen vieden hänet pieneen työhuoneeseen, jossa isolla, kuusipuisella konttoripöydällä oli eräitä paksuja tilikirjoja riippulukolla suljetun rautatangon takana. Seinää vasten, kangastilkkujen alla, seisoi kassakaappi, joka oli niin laaja, että sen täytyi sisältää muutakin kuin seteleitä ja rahaa. Herra Lheureux lainasikin panttia vastaan, ja sinne hän oli pistänyt rouva Bovaryn kultaketjun ukko Tellier'n korvarenkaiden rinnalle: ukon oli vihdoinkin ollut pakko myydä ravintolansa, ja hän oli ostanut Quincampoix'sta laihan sekatavaravaraston. Siellä hän nyt riutui katarriinsa keskellä kynttilöitään, jotka eivät olleet niin keltaiset kuin hänen kasvonsa.
Lheureux istuutui isoon olkinojatuoliinsa sanoen:
»Mitä uutta?»
»Katsokaa!»
Emma näytti hänelle paperia.
»No, mitä minä sille voin?»
Silloin Emma suuttui ja muistutti häntä lupauksesta, ettei laskisi vekseleitä liikkeelle. Hän kai myönsi sen.
»Mutta minut pakotettiin siihen. Minulla oli puukko kurkulla itsellänikin.»
»Ja mitä nyt tapahtuu?» jatkoi Emma.
»Se on aivan yksinkertaista: Oikeuden tuomio ja sitten uloshaku.» Emma hillitsi suuttumuksensa, ettei olisi lyönyt häntä. Hän kysyi hiljaisesti, eikö voitaisi rauhoittaa herra Vinçart'ia.
»Vai rauhoittaa Vinçart'ia! Te ette näytä ollenkaan tuntevan häntä. Hän on villimpi kuin turkkilainen.»
Kuitenkin täytyi herra Lheureux'n puuttua asioihin.
»Kuulkaapa nyt! Minusta näyttää, että minä tähän saakka olen ollut aika hyvä teille.»
Hän avasi tilikirjansa.
»Katsokaahan!»
Seuraten sitten sivua kynnellään:
»Katsotaanpa, katsotaanpa... Elokuun 3 p:nä kaksisataa frangia... Kesäkuun 17 p:nä sataviisikymmentä... maaliskuun 23 p:nä kuusiviidettä... Huhtikuussa...»
Hän vaikeni kuin peläten lausuvansa jonkin tyhmyyden.
»En puhu mitään miehenne hyväksymistä vekseleistä: toinen seitsemänsataa, toinen kolmesataa frangia. Mitä taas tulee teidän pikku tiliinne ja korkoihin, ei niistä tule loppua ollenkaan, niihin sekautuu. En puutu enää niihin.»
Emma itki. Hän puhutteli kauppiasta »hyväksi herra Lheureux'iksi». Mutta tämä vetosi aina »tuohon Vinçart-lurjukseen». Sitäpaitsi ei hänellä ollut ropoakaan, kukaan ei nykyjään maksanut, häneltä vietiin vaatteetkin yltä; hänenkaltaisensa köyhä puotilainen ei voinut lainata.
Emma oli vaiti, ja herra Lheureux, joka pureskeli sulkakynän päätä, huolestui nähtävästi hänen äänettömyytensä vuoksi, sillä hän jatkoi:
»Jos minulle nyt näinä päivinä joku sattuisi suorittamaan... voisin ehkä...»
»Muuten», sanoi Emma, »heti, kun loppurahat Barnevillen myynnistä...»
»Kuinka?»...
Kuultuaan, ettei Langlois vielä ollutkaan maksanut, näytti kauppias hyvin yllättyneeltä. Sitten sanoi hän makealla äänellä:
»Ja me voimme sopia, sanoitte...?»
»Niinkuin te haluatte!»
Kauppias sulki silmänsä kuin miettiäkseen, kirjoitti muutaman numeron, ja selittäen, että hänellä oli suuria vaikeuksia, että asia oli visainen ja että hän itse joutui siinä ahtaalle, saneli hän neljä kahdensadanviidenkymmenen frangin vekseliä, jotka eräytyivät perättäisinä kuukausina.
»Jos vain Vinçart ottaa korviinsa puheeni! Muuten minä en turhia jaarittele, minuun voi luottaa.»
Sitten hän ohimennen näytteli eräitä uusia tavaroita, joista mikään ei kuitenkaan hänen mielestään ollut kyllin arvokas rouvalle.
»Kun sanon, että tuossa on pukukangasta kolmekymmentäviisi sentiimiä metri ja väri pysyy, ne uskovat sen jokaikinen! Niille ei tietysti sanota, minkälaista se todella on, tiedättehän.»
Paljastaen täten petollisuutensa toisia kohtaan hän tahtoi saada Emman kokonaan vakuutetuksi vilpittömyydestään.
Sitten hän kutsui Emman katsomaan kolmea kyynärää pitsiä, jotka hän äsken oli löytänyt eräästä »loppuunmyynnistä».
»Eikö olekin kaunista!» sanoi Lheureux. »Sitä käytetään nykyjään paljon nojatuolien reunustojen koristeena; se on muotia.»
Ja nopeammin kuin silmänkääntäjä hän kääri pitsin siniseen paperiin ja pisti sen Emman käteen.
»Mutta täytyisihän minun ainakin tietää...»
»Myöhemmin, myöhemmin», sanoi hän vain kääntyen selin Emmaan.
Illalla Emma kehoitti Bovarya kirjoittamaan äidilleen, että tämä lähettäisi heille hyvin pian perinnönjäännökset. Anoppi ilmoitti, ettei hänellä enää ollut mitään, sillä rahaksimuutto oli päättynyt, ja heille jäisi, Barnevillen tilaa lukuunottamatta, kuudensadan frangin vuotuiset korot, jotka hän suorittaisi heille säännöllisesti.
Silloin lähetti Emma laskuja parille kolmelle potilaalle, käyttipä myöhemmin runsaastikin tätä menetelmää, joka onnistui hänelle hyvin. Hän liitti aina jälkikirjoituksen: »Älkää sanoko mitään miehelleni. Tiedättehän kuinka ylpeä hän on... Suokaa anteeksi... Palvelijanne...» Eräät tekivät huomautuksia. Emma ei näyttänyt niitä Charles'ille.
Saadakseen rahaa hän alkoi myydä vanhoja hansikkaitaan, vanhoja hattujaan, rautaromua, ja hän tinki ahneesti: — talonpoikaisveri hänessä ajoi häntä hakemaan voittoa. Sitten hän päätti matkoillaan kaupungissa ostaa itselleen huokealla kaikenlaista rihkamaa, jonka hän uskoi herra Lheureux'n muun puutteessa kyllä ottavan häneltä. Hän osti itselleen kamelikurjen sulkia, kiinalaista porsliinia ja rasioita, hän lainasi Félicitéltä, rouva Lefrançois'lta, Punaisen Ristin emännältä, kaikilta ihmisiltä, mistä hyvänsä. Rahalla, jonka hän vihdoin sai Barnevillestä, hän maksoi kaksi vekseliä. Loput, tuhatviisisataa frangia, eräytyivät. Hän teki uuden sitoumuksen, ja niin hän jatkoi aina eteenpäin!
Joskus hän kyllä koetti tehdä laskelmia, mutta ne toivat ilmi niin kauhistuttavia seikkoja, ettei hän voinut uskoa niihin. Hän aloitti jälleen alusta, sekautui pian, jätti kaiken silleen eikä ajatellut sitä enää.
Talo oli nyt hyvin surullinen. Sieltä näki tulevan suuttuneen näköisiä hankkijoita. Nenäliinoja oli kuivamassa uuninreunoilla, ja pikku Berthellä oli, rouva Homais'n suureksi kauhuksi, rikkinäiset sukat. Jos Charles uskalsi arasti sanoa jotakin, vastasi Emma tylysti, ettei se ollut hänen vikansa.
Miksi tuo mielen kiihko? Charles selitti kaiken Emman aikaisemman hermotaudin syyksi ja moitti itseään siitä, että oli paheksunut hänen sairaudesta johtuvia laiminlyöntejään, syytti itseään itsekkyydestä, halusi kiiruhtaa syleilemään vaimoaan.
»Ei sentään», tuumi hän, »se harmittaisi häntä».
Ja hän jätti sen tekemättä.
Päivällisen jälkeen Bovary käveli yksin puutarhassa. Hän otti Berthen syliinsä, aukaisi lääketieteellisen aikakauskirjan ja koetti opettaa häntä lukemaan. Lapsi, jota ei ollut mitenkään koulutettu, räpytteli pian ikävystyneenä suuria, surullisia silmiään ja purskahti itkuun. Silloin isä lohdutti häntä, meni hakemaan hänelle ruiskukannulla vettä, jotta tyttö voisi tehdä jokia hiekkaan, taikka taitteli pensaista oksia, että lapsi saisi istuttaa puita kukkalavoihin, mikä tuskin pilasi puutarhaa, joka kasvoi pitkää heinää: Lestiboudois'lle oli oltu velkaa kovin monta päivää! Mutta lapsen tuli kylmä, ja hän huuteli äitiä.
»Kutsu hoitajaasi», sanoi Charles. »Tiedäthän, pienokaiseni, ettei äiti tahdo itseään häirittävän.»
Syksy alkoi jo. Lehdet putoilivat — oli sama tunnelma kuin kaksi vuotta sitten Emman sairaana ollessa! — Milloinhan tämä kaikki päättyisi!... Ja Charles käveli kävelemistään kädet selän takana.
Rouva oli huoneessaan. Sinne ei saanut tulla. Hän oleskeli siellä koko päivän turtuneena, viitsi tuskin pukeutua ja poltti silloin tällöin haaremisuitsukkeita, joita oli ostanut Rouenista, erään algerialaisen puodista. Jottei hänen tarvitsisi pitää vieressään yöllä nukkuvaa miestään, pakotti hän vastenmielisyyttään osoittamalla tämän vihdoin pakenemaan yläkertaan. Hän luki aamuun saakka kiihottavia kirjoja, joissa oli hurjastelukuvauksia ja verisiä kohtauksia. Joskus tarttui häneen pelko, hän päästi huudon, Charles kiiruhti hänen luokseen.
»Voi, mene tiehesi!» huusi Emma.
Taikka sitten, toisen kerran, kun häntä ankarasti poltti tuo sisäinen liekki, jota aviorikos liehtoi, avasi hän läähättäen, liikutettuna, himon vallassa ikkunansa, hengitti kylmää ilmaa levitellen tuulessa painavia hiuksiaan, katsellen tähtiä, toivoen ruhtinaiden rakkautta. Emma ajatteli häntä, Léonia, ja olisi silloin antanut mitä vain päästäkseen kohtaukseen hänen kanssaan ja saadakseen siitä kylläkseen.
Ne olivat hänen juhlapäiviään. Hän tahtoi, että ne vietettäisiin loistavasti, ja kun Léon ei voinut yksin suorittaa menoja, täytti Emma puuttuvan summan runsaskätisesti. Näin tapahtui nyt melkein joka kerta. Léon koetti selittää hänelle, että heidän olisi yhtä hyvä olla muualla, vaatimattomammassa hotellissa, mutta Emma vastusteli.
Eräänä päivänä hän otti laukustaan kuusi pientä kullattua lusikkaa (ukko Rouaultin häälahjan) pyytäen Léonia heti viemään ne hänen puolestaan panttiin. Léon totteli, vaikka tehtävä olikin hänestä epämiellyttävä. Hän pelkäsi maineensa kärsivän siitä.
Sitten hän asioita tuumiessaan huomasi, että hänen rakastajattarensa alkoi käyttäytyä omituisesti ja ettei ehkä olisi väärin koettaa päästä hänestä eroon.
Joku olikin lähettänyt hänen äidilleen pitkän, nimettömän kirjeen ilmoittaen, että hänen poikansa tuhosi itsensä naimisissa olevan naisen kanssa; ja nähden sielunsa silmien edessä perheiden ikuisen pelättimen, epämääräisen, turmiollisen olennon, viettelijän, hirviön, joka asustaa mielikuvituksellisena rakkauden syvyyksissä, äiti kirjoitti huolistaan tuomari Dubocagelle, poikansa esimiehelle, joka hoiti mainiosti tämän jutun. Hän saarnasi Léonille kolme neljännestuntia tahtoen aukaista hänen silmänsä, varoittaa häntä suistumasta kuiluun. Moinen juttu koituisi vihdoin vahingoksi hänen toimistolleen. Ukko pyysi häntä rikkomaan suhteen, ja sanoi uskovansa että ellei hän tekisi sellaista uhrausta oman etunsa vuoksi, niin tekisi hän sen ainakin hänen, tuomari Dubocagen, takia.
Vihdoin Léon oli vannonut, ettei enää tapaisi Emmaa, ja hän moitti itseään siitä, ettei ollut pitänyt sanaansa ottaen huomioon, kuinka paljon haittaa ja juoruja tuo nainen vielä voisi tuottaa hänelle, puhumattakaan hänen tovereidensa pilanteosta, joka ryöppysi hänen niskaansa aina aamuisin, takan ympärillä. Muuten hänestä tulisi pian ensimmäinen kirjuri: oli aika muuttua vakavaksi. Niinpä hän luopui huilunsoitosta, kiihkeistä tunteista, mielikuvituksesta, sillä jokainen porvari on nuoruutensa kuumuudessa, vaikkapa vain päivän tai minuutin ajan, luullut kykenevänsä äärettömiin intohimoihin, korkeihin tehtäviin. Keskinkertaisinkin irstailija on uneksinut sulttaanittarista, jokainen notaari kantaa itsessään runoilijan jäännöksiä.
Häntä harmitti nyt joka kerta, kun Emma yhtäkkiä purskahti nyyhkytyksiin hänen rinnallaan, ja niinkuin jotkut ihmiset voivat sietää vain rajoitetun määrän musiikkia, niin hänenkin sydämensä nukahti välinpitämättömästi tuon rakkauden pauhuun, jonka suloisuutta hän ei enää käsittänyt.
He tunsivat toisensa liian hyvin antautuakseen keksimään toisilleen rakkaudenosoituksissa noita yllätyksiä, jotka tekevät nautinnon satakertaiseksi. Emma oli yhtä kyllästynyt häneen kuin hän puolestaan oli väsynyt Emmaan. Emma kohtasi aviorikoksessa avioelämän koko jokapäiväisyyden.
Mutta kuinka päästä irti? Vaikka Emma tunsi olevansa nöyryytetty moisen onnen alhaisuudesta, hän riippui kuitenkin kiinni siinä tottumuksesta tai turmeltuneisuudesta, ja joka päivä hän takertui siihen yhä enemmän kuluttaen loppuun kaiken rakkauden vaatiessaan siltä liikaa. Hän syytteli Léonia pettyneistä toiveistaan, ikäänkuin tämä olisi hänet pettänyt, odottipa hän ratkaisevaa kohtaustakin, joka saisi aikaan eron, koska hänellä ei ollut voimaa itse tempautua irti.
Hän jatkoi siitä huolimatta lemmenkirjeiden kirjoittamista Léonille, koska oli sitä mieltä, että naisen tulee aina kirjoittaa rakastajalleen.
Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti. Mies piilottautui häneltä jumalallisena olentona yliluonnollisten ominaisuuksiensa runsauden alle. Hän asui siinä sinertävässä maassa, missä silkkiköysiportaat heiluvat parvekkeilta kukkien henkiessä tuoksuaan kuun kirkkaassa valossa. Emma tunsi hänet lähellään, hän oli tulossa ja tempaisi hänet mukaansa yhdellä suutelolla. Sitten hän murtuneena vaipui maahan, sillä hänen lentonsa kohti hämärää rakkautta uuvutti häntä enemmän kuin hurjat irstailut.
Hän tunsi nyt lakkaamatonta, yleistä raukeutta. Hyvin usein hän sai haasteita ja virallisia papereita, joita hän tuskin katseli. Hän olisi tahtonut olla elämättä enää taikka nukkua aina.
Puolipaaston sunnuntaina hän ei palannutkaan Yonvilleen, vaan meni illalla naamiaisiin. Hän pukeutui samettisiin polvihousuihin ja punaisiin sukkiin, pani päähänsä palmikkoperuukin ja tulikukan korvansa taakse. Hän tanssi koko yön vetopasuunain hurjasti soidessa, hänen ympärilleen syntyi piiri, ja aamulla hän huomasi olevansa teatterin pylväskäytävässä viiden, kuuden naamion keskellä, naisten ja matruusien, Léonin tovereiden parissa, jotka ehdottivat aterioimista.
Kahvilat ympäristössä olivat täynnä. He löysivät satamasta perin keskinkertaisen ravintolan, jonka isäntä antoi heille pienen huoneen neljännestä kerroksesta.
Miehet kuiskailivat nurkassa epäilemättä neuvotellen kustannuksista. Yksi heistä oli kirjuri, kaksi lääketieteen ylioppilasta ja yksi kauppa-apulainen: mikä seura hänelle, Emmalle! Mitä taas naisiin tuli, huomasi Emma pian heidän äänensä soinnusta, että he olivat melkein kaikki alinta luokkaa. Hän pelästyi, siirsi tuolinsa taaksepäin ja painoi katseensa maahan.
Toiset alkoivat syödä. Emma ei syönyt. Hänen otsaansa poltteli, silmäluomia nyki ja iho oli jääkylmä. Hän tunsi päässään tanssilavan vielä taipuilevan tuhansien tanssivien jalkojen tahdikkaasta poljennasta. Punssin ja sikarien haju huimasi häntä. Hän pyörtyi, ja hänet kannettiin ikkunan viereen.
Päivä alkoi sarastaa, ja suuri, punertava väriläikkä Pyhän Katariinan puolella laajeni kalpealla taivaalla. Kelmeä virta värisi tuulessa, silloilla ei ollut ketään, katulyhdyt sammuivat.
Emma tointui sentään ja tuli ajatelleeksi Bertheä, joka nukkui siellä kaukana, hoitajattarensa huoneessa. Mutta silloin kulkivat ohi ajopelit, täynnä pitkiä rautatankoja, saaden aikaan korvia särkevän metallisen räminän.
Hän pujahti äkkiä pois, riisui naamiaispukunsa, sanoi Léonille, että hänen oli palattava kotiin, ja jäi sitten yksin Boulognen hotelliin. Kaikki tuntuivat hänestä sietämättömiltä, hän itsekin. Hän olisi tahtonut paeta kuin lintu, palata nuortumaan jonnekin, hyvin kauas, tahrattomiin avaruuksiin.
Hän meni ulos, kulki bulevardin poikki, Caux'n torin yli ja esikaupungin halki aina avoimelle kadulle, jonka molemmin puolin oli puutarhoja. Hän käveli nopeasti, raitis ilma rauhoitti häntä: ja vähitellen joukon kasvot, naamiot, tanssit, valot, kynttilät, ateriat ja nuo naiset katosivat kuin tuulen viemä usva. Palattuaan sitten Punaiseen Ristiin hän heittäytyi vuoteelleen toisen kerroksen pienessä huoneessa, jossa oli kuvia Neslen tornista. Kello neljä illalla Hivert herätti hänet.
Hänen kotiin palatessaan näytti Félicité kaappikellon taakse pistetyn harmaan paperin.
Emma luki:
»Tämän asiakirjan perusteella tuomion täytäntöön panemiseksi...»
Minkä tuomion? Edellisenä päivänä olikin tuotu toinen paperi, josta hän ei tietänyt mitään. Niinpä hän ällistyikin lukiessaan seuraavat sanat:
»Rouva Bovarya käsketään kuninkaan, lain ja oikeuden nimessä...»
Hypättyään sitten monta riviä, näki hän seuraavaa:
»... enintään vuorokauden määräajan jälkeen». Mitä?... »maksamaan velan kokonaissumma: kahdeksantuhatta frangia». Ja alempana oli vielä:
»Hänet pakotetaan siihen lain kaikilla keinoilla ja erikoisesti takavarikoimalla ulosottoa varten kaikki huonekalut ja tavarat.»
Mitä tehdä?... Siis vuorokauden kuluttua, huomenna! Lheureux, arveli hän, aikoi epäilemättä vielä näin säikyttää häntä, sillä hän käsitti äkkiä kaikki kauppiaan vehkeet, hänen hyväntahtoisuutensa kieron tarkoituksen. Häntä rauhoitti kuitenkin summan mahdoton suuruus.
Hän oli sentään ostamalla, olemalla maksamatta, lainaamalla, hyväksymällä vekseleitä, uudistamalla nuo vekselit, jotka kasvoivat joka kerta eräytyessään, koonnut herra Lheureuxile pääoman, jota tämä kärsimättömästi odotti päästäkseen jatkamaan keinotteluaan.
Emma ilmestyi hänen luokseen kainostelemattoman näköisenä.
»Tiedättehän, mitä minulle on tapahtunut? Se on kai pilaa.»
»Ei suinkaan.»
»Kuinka niin?»
Kauppias kääntyi hitaasti ympäri ja sanoi hänelle ristien käsivartensa:
»Luulitteko ehkä, pikku rouva, että minä aina aikojen loppuun saakka olisin teidän hankkijanne ja pankkiirinne vain hyvän hyvyyttäni? Minun täytyy saada takaisin lainaamani rahat. Se on pelkkä kohtuus.»
Emma valitti velan suuruutta.
»Sitä pahempi. Tuomioistuin on vahvistanut sen! Se on antanut tuomionsa. Teille on ilmoitettu siitä. Sitäpaitsi tuomio ei ole minun, vaan Vinçart'in hankkima.»
»Mutta ettekö voisi...?»
»Ei, en voi mitään.»
»Mutta... kuitenkin, kuitenkin... keskustellaan.»
Ja hän laverteli, hän ei ollut tietänyt mitään... se oli yllätys.
»Kenenkä syy?» virkkoi Lheureux kumartaen ivallisesti. »Sillä välin kuin minä, raadan hiki hatussa, nautitte te vain kauniista ilmasta.»
»Ei mitään torumista.»
»Se ei ole pahaksi milloinkaan», vastasi kauppias.
Emma pelkäsi, rukoili häntä, laskipa valkoisen, pitkän kätensä kauppiaan polvellekin.
»Antakaa minun olla! Luulisi, että aiotte vietellä minut!»
»Te olette heittiö!» huudahti Emma.
»Kylläpä teillä on kummia sanoja», virkkoi toinen nauraen.
»Kuulutanpa, minkälainen te olette. Sanon miehelleni...»
»Kyllä minäkin osaan näyttää jotakin teidän miehellenne.»
Lheureux otti kassakaapistaan tuhannenkahdeksansadan frangin kuitin, jonka Emma oli antanut, kun Vinçart osti vekselit.
»Luuletteko», lisäsi hän, »ettei hän ymmärrä pikku varkauttanne, tuo kunnon miesparka?»
Emma lyyhistyi tyrmistyneempänä kuin moukarin iskusta. Kauppias asteli ikkunan ja kirjoituspöytänsä väliä yhä toistellen:
»Näytänpä kyllä hänelle... näytän kyllä jotakin...»
Sitten hän lähestyi Emmaa ja sanoi lempeästi:
»Tiedän, ettei se ole hauskaa. Mutta kukaan ei kuitenkaan ole kuollut siitä, ja koska se on teidän ainoa keinonne hankkia minulle rahani...»
»Mutta mistä minä ne saan?» sanoi Emma käsiään väännellen.
»Kyllähän te! Kun on ystäviä, kuten teillä.»
Ja kauppias katseli häntä niin läpitunkevasti ja peloittavasti, että hän värisi ytimiä myöten.
»Lupaan teille, että hyväksyn...»
»Olen saanut kylläkseni teidän nimikirjoituksistanne!»
»Myyn vielä...»
»Mitä hulluja!» sanoi kauppias olkapäitään kohauttaen, »eihän teillä enää ole mitään».
Ja hän huusi reiästä, joka vei puotiin:
»Annette, älä unohda kolmea kuponkia numerossa 14.»
Palvelijatar tuli. Emma ymmärsi ja kysyi »kuinka, paljon rahaa tarvittaisiin, että oikeudelliset toimenpiteet pysähdytettäisiin».
»Se on liian myöhäistä nyt.»
»Mutta jos toisin teille useampia tuhansia frangeja, neljänneksen, kolmanneksen, melkein kaikki?»
»Ei käy! Hyödytöntä!»
Ja hän työnsi Emmaa hiljaa kohti portaita.
»Pyydän teitä, herra Lheureux, vielä muutama päivä!»
Emma nyyhkytti.
»No niin, kyyneliäkin vielä.»
»Saatatte minut epätoivoon.»
»Siitä minä viis!» sanoi kauppias sulkien oven.
7
Emma oli kylmäverinen seuraavana päivänä, kun herra Hareng, ulosottomies, tuli heille kahden todistajan seurassa laatimaan luetteloa takavarikoitavasta omaisuudesta.
He aloittivat Bovaryn työhuoneesta, mutta eivät panneet kirjoihinsa frenologista päätä, jota pidettiin hänen ammattiinsa kuuluvana välineenä. Keittiössä he sensijaan laskivat astiat, padat, tuolit, kynttilänjalat, ja makuuhuoneessa kaikki koruesineet hyllyltä. He tarkastivat hänen pukunsa, liinavaatteet, pukuhuoneen; ja hänen elämänsä, aina salatuimpiin soppiin saakka, avattiin kuin ruumis, lepäsi siinä kaikessa alastomuudessaan noiden kolmen miehen katseltavana.
Yllään tiukasti napitettu, ahdas musta puku, valkoinen solmuke kaulassaan ja hyvin kireät jalkahihnat toisteli herra Hareng silloin tällöin:
»Sallittehan, rouva, sallittehan?»
Joskus hän huudahteli:
»Viehättävää!... Hyvin somaa!»
Sitten hän alkoi kirjoittaa kastaen kynänsä sarvipulloon, jota hän piti vasemmassa kädessään.
Kun he olivat lopettaneet asuinhuoneissa, nousivat he ullakolle.
Emma säilytti siellä lipastoa, jonne hän oli kätkenyt Rodolphen kirjeet. Se täytyi avata.
»Kas, kirjeenvaihto!» sanoi herra Hareng hienotunteisesti hymyillen. »Mutta sallikaa minun... Minun täytyy olla varma siitä, että laatikko ei sisällä mitään muuta.»
Ja hän kallisti papereita hieman, ikäänkuin pudottaakseen kultarahoja niiden välistä. Emma harmistui, kun hän näki tuon kömpelön käden, jonka sormet olivat punaiset ja pehmeät kuin etanat, laskeutuvan kirjeiden päälle, joissa hänen sydämensä oli sykkinyt.
Viimein he lähtivät! Félicité palasi. Emma oli lähettänyt hänet vaanimaan, jotta Bovary voitaisiin ajoissa käännyttää takaisin, ja he piilottivat kiireesti ullakolle takavarikkoa valvovan miehen, joka vannoi pysyvänsä siellä.
Illalla Charles näytti hänestä huolestuneelta. Emma silmäili häntä katse täynnä ahdistusta luullen lukevansa syytöksiä hänen kasvojensa rypyistä. Kun hänen silmänsä sitten sattuivat kiinalaisilla varjostimilla verhottuun uuniin, leveihin ikkunaverhoihin, nojatuoleihin, kaikkiin noihin esineihin, jotka olivat lievittäneet hänen elämänsä katkeruutta, valtasi hänet katumus, taikka pikemmin ääretön mielipaha, joka kiihotti intohimoa sen sijaan että olisi tuhonnut sen. Charles kohenteli rauhallisesti tulta molemmat jalat pesän reunaraudalla.
Kerran vartija, epäilemättä ikävystyen piilossaan, aiheutti hiukan kolinaa.
»Kuka tuolla ylhäällä kävelee?» kysyi Charles.
»Ei kukaan», vastasi Emma. »Tuuli kai liikuttelee avonaista ikkunaluukkua.»
Emma lähti Roueniin seuraavana päivänä, sunnuntaina, mennäkseen kaikkien pankkiirien luo, joiden nimet hän tunsi. He olivat maalla tai matkoilla. Se ei häntä lannistanut, ja niiltä, jotka hän tapasi, pyysi hän rahaa, selittäen, että hän tarvitsi sitä, että hän kyllä maksaisi. Toiset nauroivat hänelle vasten kasvoja; kaikki kieltäytyivät.
Kello kaksi hän kiiruhti Léonin luo, kolkutti hänen oveaan. Kukaan ei avannut. Vihoviimein Léon sentään tuli.
»Mikä tuuli sinut tuo?»
»Häiritsenkö?»
»Et suinkaan... mutta...»
Ja hän tunnusti, ettei talon isäntä pitänyt »naisvieraista».
»Minulla on asiaa sinulle», virkkoi Emma.
Hän tarttui avaimeen. Emma pysähdytti hänet.
»Ei, siellä, meillä!»
Ja he menivät huoneeseensa Boulognen hotelliin.
Emma joi sinne päästyä ison lasillisen vettä. Hän oli hyvin kalpea. Hän sanoi:
»Teethän minulle palveluksen, Léon?»
Ja hän tarttui Léonin molempiin käsiin, puristi niitä ankarasti ja lisäsi:
»Kuule, minä tarvitsen kahdeksantuhatta frangia!»
»Oletko hullu?»
»En vielä.»
Ja Emma kertoi hätänsä selostaen takavarikon, sillä Charles ei tietänyt mitään, anoppi inhosi häntä, ukko Rouault ei mahtanut mitään, mutta hän, Léon, hän lähtisi kyllä liikkeelle saadakseen kokoon tuon välttämättömän summan...
»Kuinka luulet...»
»Mikä raukka sinä oletkaan!» huudahti Emma.
Silloin Léon sanoi typerästi:
»Liioittelet vaaraa. Ehkäpä kauppiaasi taipuisi, jos saisi kolmisentuhatta.»
Emman mielestä oli sitä suurempi syy yrittää tehdä jotakin. Eihän ollut mahdollista, ettei kolmeatuhatta frangia saisi mistään. Sitäpaitsi, saattaisihan Léon ottaa velan omiin nimiinsä.
»Mene! Koeta! Täytyy! Pidä kiirettä! Voi, koeta, koeta! Rakastan sinua kovin!»
Léon lähti, palasi tunnin kuluttua ja sanoi juhlallisen näköisenä:
»Olin kolmessa paikassa, turhaan!»
Sitten he jäivät istumaan vastapäätä toisiaan, uunin molemmin puolin liikkumattomina, vaiti. Emma kohautteli olkapäitään koko ajan polkien jalkaa. Léon kuuli hänen mutisevan:
»Jos minä olisin sinun sijassasi, niin saisin kyllä.»
»Mistä?»
»Toimistostasi.»
Ja Emma katseli häntä.
Hänen tulehtuneista silmistään uhosi helvetillinen rohkeus, hänen silmänsä kapenivat riettaasti ja rohkaisevasti, niin että nuori mies tunsi heikkenevänsä tuon naisen mykän tahdon edessä, joka kehoitti häntä rikokseen. Silloin hän säikähti ja välttääkseen kaikki selittelyt löi otsaansa huudahtaen:
»Mutta Morel palaa tänä iltana! Hän ei varmasti kiellä minulta tuota summaa.» (Morel oli hänen ystäviään, rikkaan kauppiaan poika.) »Minä tuon sinulle rahat huomenna.»
Emma ei näyttänyt ottavan tätä toivoa vastaan yhtä iloisena kuin Léon oli odottanut. Epäilikö hän valhetta? Léon jatkoi punastuen:
»Jos et kuitenkaan saa minusta tietoa kolmeen mennessä niin älä enää odota, rakkaani! Minun täytyy mennä, suo anteeksi! Hyvästi!»
Léon puristi hänen kättään, mutta tunsi sen aivan hervottomaksi. Emmalla ei enää ollut voimia mihinkään tunteeseen.
Kello löi neljä, ja hän nousi automaattisesti palatakseen Yonvilleen.
Oli kaunis ilma, noita maaliskuun kirkkaita ja kirpeitä päiviä, jolloin aurinko paistaa aivan valkoiselta taivaalta. Sunnuntaipukuiset rouenilaiset kävelivät onnellisen näköisinä. Hän saapui torille tuomiokirkon eteen. Ihmiset tulivat iltamessusta, soluivat ulos kolmesta pääovesta kuin virta sillan kolmen kaaren alitse, ja keskellä, liikkumattomampana kuin kallio, seisoi vartija.
Silloin Emman mieleen muistui päivä, jolloin hän hätäisenä ja toiveikkaana oli astunut tuon ison laivan alle, joka oli kuitenkin silloin ollut pieni hänen rakkautensa rinnalla, ja hän jatkoi kävelemistään itkien huntunsa alla, huumautuneena, horjuen pyörtymäisillään.
»Pois tieltä!» huusi ääni avautuvasta ajoportista.
Hän pysähtyi päästääkseen ohi mustan hevosen, joka hyppeli keveiden kiesien aisojen välissä. Niitä ajoi soopelikauluksinen herra. Kuka hän oli? Emma tunsi hänet... Vaunut vilahtivat pois ja katosivat.
Mutta hänhän siinä oli, varakreivi! Emma kääntyi katsomaan; katu oli tyhjä. Ja hän tuli niin murheelliseksi, niin alakuloiseksi, että nojasi seinään ollakseen kaatumatta.
Sitten hän uskoi erehtyneensä. Sehän saattoi olla kuka tahansa. Emmasta tuntui, että kaikki hänessä itsessään ja hänen ulkopuolellaan hylkäsi hänet. Hän tunsi olevansa hukassa, vierivänsä epämääräisiin kuiluihin, ja hän oli melkein hyvillään, kun Punaiseen Ristiin saavuttuaan näki kunnon Homais'n, joka katseli ison apteekkitavaralaatikon lastaamista Pääskyseen. Kädessään hän piti kaulahuiviin käärittynä kuutta cheminot'ta, jotka oli aiottu hänen vaimolleen.
Rouva Homais piti paljon noista pienistä, raskaista, turbaaninmuotoisista leivonnaisista, joita paaston aikana syödään suolaisella voilla höystettyinä: viimeisiä jätteitä vanhanaikaisista ruoista, jotka periytyvät ehkä ristiretkien ajoilta ja joilla rotevat normannit entisaikaan täyttivät vatsansa luullen näkevänsä pöydällä, keltaisten soihtujen valossa, mausteviinimaljojen ja äärettömien paistien välissä, saraseenien päitä, joita sopi ahmia. Apteekkarin vaimo pureskeli niitä sankarillisesti niinkuin hekin, välittämättä kehnoista hampaistaan. Niinpä herra Homais, kun kävi kaupungissa, ei koskaan jättänyt tuomatta niitä hänelle ja osti ne aina niiden oivalliselta valmistajalta Massacre-kadun varrelta.
»Hauska nähdä teitä!» sanoi hän ojentaen kätensä Emmalle auttaakseen häntä nousemaan Pääskyseen.
Sitten hän ripusti leipänsä tavaraverkon koukkuun ja jäi istumaan paljain päin, käsivarret ristissä, miettivään Napoleonin asentoon.
Mutta kun sokea kerjäläinen tapansa mukaan ilmestyi näkyviin rinteen alta, huudahti hän:
»En voi käsittää, että järjestysvalta vielä voi sietää noin moitittavaa ammattia! Nuo onnettomat pitäisi pistää vankilaan, joissa heidän olisi pakko tehdä jotakin työtä! Edistys, kunniasanalla, etenee kilpikonnan askelin! Kahlaamme täydessä raakuudessa!»
Sokea ojensi hattuaan, joka heilui ovella kuin avattu koruompelupussi.
»Siinä näette esimerkin risataudin aiheuttamasta vammasta», sanoi apteekkari.
Ja vaikka hän hyvin tunsi miesparan, oli hän näkevinään hänet ensimmäisen kerran, mutisi sanoja sellaisia kuin sarvikalvo, pimeä sarvikalvo, sclerotica, kasvovamma, ja kysyi isällisellä äänellä:
»Onko sinulla kauan ollut tuo kamala tauti? Sen sijaan että juot itsesi humalaan kapakassa, olisi sinun parempi noudattaa ruokajärjestystä.»
Homais kehoitti häntä juomaan hyvää viiniä, hyvää olutta, syömään hyvin paistettua lihaa. Sokea jatkoi lauluaan ja näytti muuten olevan aivan tylsä. Vihdoin herra Homais avasi kukkaronsa.
»Kas, siinä on sinulle viisi sentiimiä. Anna minulle kaksi takaisin äläkä unohda neuvojani; niillä on hyvä vaikutus.»
Hivert suvaitsi lausua eräitä epäilyksiä niiden tehokkuudesta. Mutta apteekkari vakuutti itse parantavansa sokean keksimällään, tulehdusta ehkäisevällä voiteella, ja antoi osoitteensa:
»Herra Homais, kauppahallin luona, tunnetaan kyllä.»
»No, ilveilepä meille hiukan vaivoistamme», sanoi Hivert.
Sokea vaipui polvilleen ja pää taaksepäin taivutettuna, pyöritellen vihertäviä silmiään ja pistäen kielensä suusta hän hieroi vatsaansa molemmin käsin päästäen samalla eräänlaisen kumean mylvinnän kuin nälkiintynyt koira. Inhon vallassa Emma heitti hänelle olkansa yli viisi frangia. Siinä olivat kaikki hänen rahansa. Hänestä tuntui hauskalta heittää ne menemään.
Vaunut olivat taas lähteneet liikkeelle, kun herra Homais yht'äkkiä ojentautui ulos ikkunasta ja huusi:
»Ei mitään jauho- eikä maitoruokia! On käytettävä villavaatteita ihoa vasten ja lääkittävä sairaita silmiä katajanmarjasavulla.»
Tuttujen maisemien näkeminen, kun ne vilistivät hänen silmiensä ohitse, lievensi vähitellen Emman tuskaa. Häntä vaivasi sietämätön väsymys, ja hän saapui kotiin tylsistyneenä, rohkeutensa menettäneenä, melkein unessa.
»Tapahtukoon mitä hyvänsä!» tuumi hän.
Ja kukapa tietää? Miksi ei saattaisi sattua jotakin tavatonta? Voisihan Lheureux kuollakin.
Hän heräsi kello yhdeksän aikaan aamulla torilta kuuluvaan äänten sorinaan. Kauppahallin ympärille oli keräytynyt väkeä lukemaan pylvääseen kiinnitettyä isoa ilmoitusta, ja hän näki Justinin nousevan kivelle ja repivän sen. Mutta silloin poliisi tarttui poikaa niskasta. Herra Homais hyökkäsi apteekistaan, ja rouva Lefrançois näytti kovasti selittelevän jotakin joukon keskellä.
»Rouva, rouva!» huusi Félicité huoneeseen tullen. »Se on kauheata!»
Ja liikutettuna tyttöparka ojensi hänelle ovelta repäisemänsä keltaisen paperin. Emma luki silmänräpäyksessä, että siinä ilmoitettiin kaikki hänen huonekalunsa myytäviksi.
He katselivat ääneti toisiaan. Palvelijattarella ja emännällä ei ollut mitään salaisuuksia keskenään. Vihdoin Félicité huokasi:
»Jos olisin teidän sijassanne, rouva, menisin herra Guillauminin luo.»
»Luuletko että?...»
Tämä kysymys merkitsi:
»Sinä, joka tunnet talon palvelijoiden välityksellä, tiedät kai, onko notaari joskus puhunut minusta?»
»Menkää sinne vain! Se on paras keino!»
Emma pukeutui, veti ylleen mustan hameensa ja pikimustilla helmillä koristellun päällystakkinsa, ja jotta häntä ei nähtäisi (torilla oli yhä paljon väkeä), kiersi hän kylän ulkopuolitse, polkua pitkin, joen rannalle.
Hän saapui notaarin portille aivan hengästyneenä. Taivas oli synkkä, ja lumihiutaleita leijaili ilmassa.
Kellon kalahtaessa tuli Théodore punaisissa liiveissään eteiseen. Hän avasi oven melkein tuttavallisesti, kuin perheen ystävälle, ja vei vieraan ruokasaliin.
Kookas, porsliininen uuni suhisi kaktuksen alla, joka täytti uunikomeron, ja mustissa kehyksissä, tammenväristä seinäpaperia vasten, oli Steubenin Esmeralda ja Schopinin Potifar. Pöytä oli katettu, ja sillä oli kaksi hopeista lautasenlämmittäjää, ovien nuppirivat olivat kristallia, permanto ja huonekalut ja kaikki muukin loisti pikkumaista, englantilaista puhtautta. Ikkunaruutuja koristi joka kulmassa värikäs lasi.
»Siinäpä ruokasali, jollainen minullakin pitäisi olla», tuumi Emma.
Notaari tuli sisään puristaen vasemmalla käsivarrellaan ruumistaan vasten kukikasta kotiviittaansa, samalla kun hän toisella otti päästään ja pisti jälleen takaisin ruskean samettimyssynsä. Se oli keimailevasti kallellaan oikealle, minne taipuivat kolmen vaalean kiharan päät, jotka päälaelta lähtien ympäröivät hänen kaljua kalloaan.
Tarjottuaan vieraalle tuolin istuutui hän aamiaiselleen pyydellen kovasti anteeksi tällaista epäkohteliaisuutta.
»Herra Guillaumin», sanoi Emma, »pyytäisin teitä...»
»Mitä, hyvä rouva? Kuuntelen.»
Emma alkoi selittää asemaansa hänelle.
Herra Guillaumin tunsi sen hyvinkin, koska oli salaisessa yhteistoiminnassa kangaskauppiaan kanssa, jolta hän aina sai pääomaa häneltä anottuja kiinnityslainoja varten.
Hän tiesi siis (ja paremmin kuin Emma) noiden aluksi pienten vekselien pitkän tarinan, joissa siirtäjinä oli erilaisia nimiä, jotka asetettiin pitkälle ajalle ja joita jatkuvasti uudisteltiin, kunnes kauppias oli kerännyt kaikki maksettavaksi langenneet ja antanut ystävälleen Vinçart'ille tehtäväksi ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin omissa nimissään. Hän näet ei tahtonut esiintyä tiikerinä omien paikkakuntalaistensa keskuudessa.
Emma sekoitti selitykseensä syytteitä Lheureux'tä vastaan, syytteitä, joihin notaari silloin tällöin vastasi jollakin merkityksettömällä sanalla. Syöden kyljystään ja juoden teetään hän painoi leukansa taivaansiniseen kaularöyhelöön, joka oli kiinnitetty kahdella kultaketjuisella timanttineulalla, ja nauroi omituista naurua, makean happamesti, kaksimielisesti. Mutta huomatessaan, että Emman jalkineet olivat märät, sanoi hän:
»Käykää toki lähemmäksi uunia... nostakaa jalkanne korkeammalle... porsliinia vasten.»
Emma pelkäsi jättävänsä siihen tahroja. Notaari jatkoi imelän kohteliaasti:
»Tuollaiset kauniit kapineet eivät jätä tahroja minnekään.»
Silloin koetti Emma hellyttää häntä ja kertoi liikuttuneena kotielämänsä, ahtaudesta, vaivoistaan, tarpeistaan. Notaari ymmärsi: — hieno nainen, ja syömistään keskeyttämättä hän oli kääntynyt kokonaan vierastaan kohti, niin että kosketti polvellaan Emman kenkää, jonka pohja höyrysi taipuessaan uunia vasten.
Mutta kun Emma pyysi kolmeatuhatta frangia, nipisti hän huulensa yhteen. Sitten hän selitti olevansa hyvin pahoillaan siitä, ettei aikaisemmin ollut saanut hoitoonsa heidän omaisuuttaan, sillä hänellä oli tarjolla satoja mukavia keinoja, joilla nainenkin saisi omaisuutensa kasvamaan. Olisi voitu joko Grumesnilin turvesoilla taikka Le Havren tonteilla uskaltautua melkein varmasti onnelliseen keinotteluun, ja Emma aivan kiivastui ajatellessaan mitä suurenmoisia summia hän olisi ansainnut.
»Mistä johtuu», kysyi notaari, »ettette tullut minun luokseni?»
»Enpä oikein tiedä», vastasi Emma.
»Niin, miksi? Olinko minä siis niin peloittava? Oikeastaan minun pitäisi surkutella itseäni. Mehän tuskin tunnemme toisiamme. Olen kuitenkin hyvin valmis palvelemaan teitä. Ette kai enää epäile sitä?»
Notaari ojensi kätensä, otti Emman käden omaansa, peitti sen ahnailla, suudelmilla ja jätti sen sitten polvelleen. Hän leikitteli hiljaa hänen sormillaan lausuillen hänelle satoja helliä sanoja.
Hänen ilmeetön äänensä surisi kuin juokseva puro, hänen silmäteristään sävähti kipuna silmälasien kiillon lävitse, ja hänen sormensa tunkeutuivat Emman hihaan pyrkien taputtelemaan hänen käsivarttaan. Emma tunsi poskellaan läähättävän hengityksen puhalluksen. Tuo mies kiusasi häntä sanomattomasti.
Hän nousi hypähtäen ja sanoi:
»Odotan vastaustanne, herra.»
»Mitä?» kysyi notaari tullen äkkiä tavattoman kalpeaksi.
»Rahoja.»
»Mutta...»
Antaen sitten perään voimakkaan intohimon purkauksille:
»Niin, kyllä...»
Notaari laahautui polvillaan hänen luokseen välittämättä vähääkään kotipuvustaan.
»Armoa, jääkää tänne! Rakastan teitä!»
Hän tarttui Emmaa vyötäisiin.
Rouva Bovaryn kasvoille kohosi nopeasti punainen aalto. Hän peräytyi peloittavan näköisenä ja huusi:
»Käytätte hävyttömästi hyväksenne hätääni, herra! Minua voi surkutella, mutta en ole kaupan!»
Ja hän lähti.
Notaari jäi paikoilleen kovin ällistyneenä tuijotellen kauniisiin, kirjailtuihin tohveleihinsa. Ne olivat lemmen lahja, ja niiden näkeminen lohdutti häntä. Muutoin hän oli sitä mieltä, että moinen seikkailu olisi vienyt hänet liian pitkälle.
»Mikä lurjus! Mikä moukka!... Kuinka hävytöntä!» ajatteli rouva Bovary paetessaan hermostunein askelin tien haapojen alla. Hänen kainouttaan oli loukattu, ja epäonnistumisen pettymys kiihotti lisää hänen närkästystään. Hänestä tuntui, että sallimus ajoi häntä takaa yhä hurjemmin, ja hänen ylpeytensä kuohahti niin, ettei hän milloinkaan ollut pitänyt itseään näin suuressa arvossa eikä siinä määrin ylenkatsonut muita. Eräänlainen halu taistella otti hänet valtoihinsa. Hän olisi tahtonut lyödä miehiä, sylkeä heitä silmille, musertaa heidät kaikki. Ja hän käveli yhä nopeasti eteenpäin, kalpeana, vavisten ja raivostuneena tutkistellen kyyneltyneillä silmillään tyhjää näköpiiriä ja kuin riemuiten häntä tukahduttavasta vihasta.
Kun hän näki kotitalonsa, valtasi hänet herpaannus. Hän ei voinut astua eteenpäin. Oli kuitenkin pakko, ja minne hän muuten olisi paennutkaan?
Félicité odotti häntä ovella.
»Mitä kuuluu?»
»Ei mitään», vastasi Emma.
Ja neljännestunnin he tutkistelivat kahden kesken kaikkia yonvillelaisia, jotka ehkä olisivat halukkaita auttamaan häntä. Mutta joka kerta, kun Félicité lausui jonkun nimen, vastasi Emma:
»Onko se mahdollista? Eivät ne lainaa!»
»Ja herrakin tulee pian kotiin!»
»Tiedän sen... Jätä minut yksin.»
Emma oli tehnyt kaiken voitavansa. Nyt ei enää ollut mitään neuvoa, ja kun Charles tulisi, olisi hänen sanottava:
»Väisty pois! Tuo matto, joka kävelet, ei enää ole meidän. Talossasi ei sinulla enää ole yhtään huonekalua, ei nuppineulaa, oljenkorttakaan. Minä olen saattanut sinut vararikkoon, miesparka.»
Siitä syntyisi suuri parku, Charles itkisi runsaasti, ja lopuksi, kun yllätys olisi ohitse, antaisi anteeksi.
»Niin», kuiskaili Emma hampaitaan kirskutellen, »hän antaisi anteeksi, hän, joka ei edes miljoonaa tarjoamalla voisi saada minulta anteeksi sitä, että on tuntenut minut... Ei milloinkaan, ei milloinkaan!»
Bovaryn ylevämielisyys häneen nähden sai hänet raivostumaan. Tunnusti hän tai ei, kohta, huomenna, saisi Charles joka tapauksessa tiedon romahduksesta. Siis oli odotettava tuota kamalaa kohtausta ja alistuttava hänen jalomielisyytensä painoon. Emman päähän pälkähti taas palata Lheureux'n puheille. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kirjoittaa isälle! Sekin oli Ihan myöhäistä, ja hän melkein jo katuikin, ettei ollut antanut perään notaarille, kun hän kuuli hevosen ravaavan kadulla. Charles tuli, avasi juuri porttia, oli kalpeampi kuin rapattu seinä. Kiitäen käytävään Emma juoksi kiireesti ulos torin puolelta, ja pormestarin rouva, joka jutteli kirkon edessä Lestiboudois'n kanssa, näki hänen menevän veronkantajan luo.
Hän juoksi kertomaan siitä rouva Caronille. Molemmat naiset nousivat ullakolle, ja piiloutuen seipäille kuivumaan asetettujen vaatteiden taakse he sijoittuivat mukavasti nähdäkseen suoraan sisälle Binetn asuntoon.
Binet oli yksin ullakkokamarissa ja koetti jäljitellä, puuta aineksena käyttämällä, erästä merkillistä norsunluutyötä, joka oli laadittu puolikuista ja toinen toisensa sisään asetetuista renkaista, kokonaisuudessaan suoraa kuin obeliski, ja jota ei voinut käyttää mihinkään. Hän alkoi juuri valmistaa viimeistä kappaletta, hän oli pääsemässä loppuun. Työhuoneen puolihämärässä lenteli hänen työkaluistaan vaaleata tomua kuin piiri säkeniä laukkaavan hevosen kenkien ympärillä. Molemmat pyörät kierivät, surisivat. Binet hymyili, leuka painuneena, sieraimet avoinna, ja näytti vihdoinkin uponneen tuohon täydelliseen onneen, joka tulee vain keskinkertaisten puuhien osaksi: viehättää älyä helpoilla vaikeuksilla ja tyydyttää sen kokonaan, koska se ei enemmästä uneksikaan.
»Kas, siinä hän on!» virkkoi rouva Tuvache.
Mutta sorvin hyrinän takia oli mahdotonta kuulla, mitä Emma sanoi.
Vihdoin naiset olivat kuulevinaan sanan frangia, ja rouva Tuvache kuiskasi hyvin hiljaa:
»Hän taitaa pyytää hiukan lykkäämään suorituksiaan.»
»Nähtävästi!» vastasi toinen.
He näkivät Emman kävelevän edestakaisin tarkastellen seinille ripustettuja ruokaliinanrenkaita, kynttilänjalkoja, käsipuun nappuloita Binet'n silitellessä partaansa tyytyväisenä.
»Mahtaako hän tilata häneltä jotakin?» arveli rouva Tuvache.
»Mutta eihän hän myy mitään», virkkoi hänen naapurinsa.
Veronkantaja näytti kuuntelevan silmät yhä pyöreämpinä, ikäänkuin ei olisi käsittänyt mitään. Emma jatkoi pyytämistään hellästi, rukoilevasti. Hän lähestyi, miehen rinta aaltoili, he eivät puhelleet enää.
»Yrittääkö se lähennellä häntä?» kysyi rouva Tuvache.
Binet oli punastunut korvia myöten. Emma tarttui hänen käteensä.
»Mutta tämä on jo liikaa!»
Ja epäilemättä Emma oli ehdottanut hänelle jotakin kamalaa, sillä veronkantaja, joka kuitenkin oli urhoollinen, oli taistellut Bautzenin ja Lützenin luona, ottanut osaa sotaan Ranskassa ja ehdotettu saamaan kunniamerkinkin, peräytyi äkkiä hyvin kauas kuin olisi nähnyt käärmeen ja huudahti:
»Ettehän toki sellaista luule, rouva?»
»Tuollaisia naisia pitäisi piestä!» sanoi rouva Tuvache.
»Missä hän nyt on?» kysyi rouva Caron.
Sillä noiden sanojen aikana Emma oli kadonnut. Sitten he huomasivat hänen kiiruhtavan pääkatua pitkin ja kääntyvän oikealle kuin hautausmaalle mennäkseen ja laativat loppumattomia olettamuksia.
»Tukehdun», sanoi Emma saapuessaan imettäjän luo. »Avatkaa pukuni, muori Rolet.»
Hän vaipui nyyhkyttäen vuoteelle. Muori Rolet heitti alushameen hänen peitteekseen ja jäi seisomaan hänen viereensä. Kun rouva ei vastannut hänen kysymyksiinsä, poistui vanhus, otti rukkinsa ja alkoi kehrätä pellavia.
»Voi, lopettakaa!» sanoi Emma luullen kuulevansa Binet n sorvin surinan.
»Mikä häntä vaivaa!» mietti muori Rolet. »Miksi hän tulee tänne?»
Emma oli juossut sinne jonkinlaisen kauhun ajamana, joka karkoitti hänet kotoa.
Selällään maaten, liikkumattomana ja silmät tuijottavina, erotti hän esineet vain hämärästi, vaikka hän kiinnittikin huomionsa niihin tylsämielisen kiihkeydellä. Hän katseli seinien rakoja, kahta vierekkäin savuavaa kekälettä ja isoa hämähäkkiä, joka käveli hänen päänsä yläpuolella kattohirren raossa. Vihdoin hän sai ajatuksensa kootuksi. Hän muisteli... Eräänä päivänä Léonin kanssa... Voi, kuinka siitä oli kauan!... Aurinko säteili virralla, köynnöskukat tuoksuivat... Silloin hän tempautuen muistojen mukaan kuin kuohuvaan koskeen tajusi lopulta eilisenkin päivän.
»Paljonko kello on?» kysyi hän.
Muori Rolet meni ulos, nosti oikean kätensä sormet kohti taivaan kirkkaampaa osaa, palasi hitaasti sisään ja vastasi:
»Kohta kolme.»
»Kiitos, kiitos!»
Sillä nyt Léon tulisi. Se oli varmaa. Hän oli saanut rahaa. Mutta hän menisi ehkä heidän asuntoonsa, arvaamatta, että Emma oli täällä, ja niinpä hän käski imettäjää kiiruhtamaan heille ja tuomaan Léonin mukanaan.
»Pitäkää kiirettä!»
»Menenhän minä, hyvä rouva, menenhän minä!»
Emma ihmetteli nyt, ettei hän heti ollut ajatellut Léonia. Eilen Léon oli antanut sanansa eikä rikkoisi sitä; ja hän näki jo itsensä Lheureux'n luona levittämässä hänen pöydälleen kolmea tuhannen frangin seteliä. Sitten pitäisi keksiä juttu, jolla selittää kaikki Bovarylle. Minkälainen?
Mutta imettäjää ei kuulunut palaavaksi. Kun mökissä ei ollut kelloa, pelkäsi Emma ehkä liioittelevansa ajan pituutta. Hän alkoi kävellä puutarhassa, askel askelelta, hän lähti aidan reunustaa vievälle polulle ja palasi kiireesti toivoen, että tuo kunnon nainen olisi tullut toista tietä. Vihdoin hän väsyi odottamaan ja torjuen häntä ahdistavat epäilyt istuutui nurkkaan ja ummisti silmänsä, sulki korvansa eikä tiennyt, oliko ollut siinä vuosisadan vai minuutin. Portti narahti, hän hyppäsi pystyyn. Ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi muori Rolet:
»Teillä ei ollut ketään!»
»Kuinka?»
»Ei ketään. Ja herra itkee. Hän kutsuu teitä. Teitä etsitään.»
Emma ei vastannut. Hän läähätti katsellen pyörivin silmin ympärilleen, ja maalaisnainen peräytyi vaistomaisesti säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä ja luulleen hänen tulleen mielipuoleksi. Yht'äkkiä hän löi otsaansa, päästi huudon, sillä Rodolphen muisto oli iskenyt hänen sieluunsa kuin voimakas salama pimeässä yössä. Hän oli niin hyvä, hienotunteinen, jalomielinen! Ja jos hän kieltäytyisi palvelemasta häntä, pakottaisi Emma hänet siihen heti muistuttamalla heidän menneestä rakkaudestaan. Hän lähti siis Huchetteen välittämättä siitä, että kiiruhti nyt kaupittelemaan itseään tavalla, joka äsken oli saattanut hänet niin kuohuksiin.
8
Hän tuumi kävellessään: »Mitä minä sanon? Millä aloitan?» Ja sikäli kuin hän pääsi lähemmäksi taloa, muisti hän pensaat, puut, merikaislat kukkulalla, linnan laaksossa. Hän löysi jälleen ensimmäisen hellyytensä tunteet, ja hänen ahdistettu sydänparkansa laajeni rakastavasti. Lämmin tuuli puhalsi häntä kasvoihin, sulava lumi tippui pisaroittani vesoilta ruohoon.
Hän tuli taloon kuten ennenkin puutarhan pienestä portista ja saapui pääpihalle, jota reunusti kaksi riviä tuuheita lehmuksia. Ne heiluttelivat suhisten pitkiä oksiaan. Kahlekoirat haukkuivat kaikki, ja niiden äänet kaikuivat kenenkään silti tulematta esiin.
Hän nousi leveitä, suoria, puukaiteilla varustettuja portaita. Ne johtivat tomuisilla kivillä laskettuun käytävään, jonne aukeni useita perättäisiä huoneita kuin luostarissa tai majatalossa. Rodolphen huone oli aivan perällä, vasemmalla. Kun hän laski kätensä oven rivalle, pettivät hänen voimansa äkkiä. Häntä peloitti, että Rodolphe ei olisikaan siellä, hän melkein toivoikin sitä, ja Rodolphe oli kuitenkin hänen viimeinen toivonsa, viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän kokosi voimia minuutin verran ja astui viimein huoneeseen ponnistaen rohkeuttaan, tajuten välttämättömyyden pakon.
Rodolphe istui takan ääressä, jalat lieden eturaudalla, polttamassa piippuaan.
»Kas, tekö siinä olette», sanoi hän kohottautuen äkkiä.
»Niin, minä... Tahtoisin, Rodolphe, kysyä teiltä neuvoa.» Kaikista ponnistuksista huolimatta Emman oli vaikea saada puhutuksi enempää.
»Ette ole muuttunut. Olette yhä viehättävä.»
»Voi», vastasi Emma katkerasti. »Tuo viehkeys on surkeata, hyvä ystävä, kun tekin olette hylkinyt sitä.»
Silloin Rodolphe alkoi selitellä käytöstään, pyytäen anteeksi haparoivin sanoin, kun ei kyennyt keksimään parempia.
Emma antoi hänen sanojensa ja vielä enemmän hänen äänensä, hänen olemuksensa näkemisen vangita itsensä, niin että hän ainakin näytti uskovan, taikka ehkä uskoikin, heidän väliensä rikkoutumisen tekosyihin. Kaiken takana oli muka eräs salainen asia, josta erään kolmannen henkilön kunnia, jopa elämäkin riippui.
»Samantekevää!» sanoi Emma katsellen häntä alakuloisesti. »Olen kärsinyt paljon.»
Toinen vastasi filosofisen miettivästi:
»Sellaista on elämä.»
»Onko se edes», jatkoi Emma, »ollut hyvä teille eromme jälkeen?»
»Ei hyvä eikä paha.»
»Ehkä olisi ollut parempi, ettemme olisi milloinkaan eronneet toisistamme.»
»Ehkäpä niin.»
»Niinkö luulet?» sanoi Emma lähestyen.
Ja hän huokasi:
»Oi, Rodolphe, jos tietäisit! Olen rakastanut sinua suuresti!»
Emma tarttui hänen käteensä, ja he jäivät muutamaksi hetkeksi paikoilleen sormet sormissa — niinkuin ensimmäisenä päivänä maanviljelysjuhlissa. Ylpeyden puuskassaan Rodolphe taisteli heltymistä vastaan. Mutta Emma vaipui hänen rinnalleen ja sanoi hänelle:
»Kuinka luulit, että voisin elää ilman sinua? Onnesta ei voi vierautua. Olin epätoivoinen! Luulin kuolevani! Kerron sinulle kaiken, niin uskot. Ja sinä... sinä vain pakenit minua.»
Sillä kolmen vuoden aikana Rodolphe oli tarkasti välttänyt häntä voimakkaalle sukupuolelle ominaisen, luontaisen pelkuruuden vuoksi, ja Emma jatkoi puhettaan tehden päällään somia liikkeitä, hyväilevämpänä kuin rakastunut kissa:
»Sinä rakastat toisia. Tunnustapa! Niin, minä kyllä ymmärrän heitä, annan heille anteeksi. Sinä tietysti viettelit heidät, niinkuin minutkin. Sinä olet mies, sinä! Sinussa on kaikkea, mitä tarvitaan hellyyden herättämiseksi. Mutta me alamme jälleen, eikö niin? Rakastamme taas toisiamme! Kas, minä nauran, olen onnellinen!... Puhuhan toki!»
Ja Emma oli ihana kyynelten väristessä hänen silmissään kuin sadepisara sinisessä kukanterässä.
Rodolphe veti hänet polvilleen ja silitteli kämmenellään hänen sileitä hiuksiaan, joissa värähteli auringon viimeinen säde kuin kultainen nuoli hämärän vienossa valossa. Emma painoi päänsä, ja Rodolphe suuteli häntä vihdoin silmäluomille, hiljaa, huuliensa päillä.
»Mutta sinä olet itkenyt», sanoi hän. »Miksi?»
Emma purskahti nyyhkyttämään. Rodolphe luuli, että se oli vain hänen rakkautensa ilmausta, ja kun hän pysyi ääneti, piti mies tuota äänettömyyttä kainouden viimeisenä jäännöksenä ja huudahti:
»Voi, suo anteeksi! Sinä olet ainoa, joka miellytät minua. Olen ollut tyhmä ja ilkeä! Rakastan sinua, rakastan sinua aina! Sano, mikä sinun on!»
Rodolphe polvistui.
»Niin, olen hukassa, Rodolphe! Lainaa minulle kolmetuhatta frangia.»
»Mutta... mutta...», sanoi hän kohottautuen hiukan kasvojen muuttuessa totisiksi.
»Tiedäthän», jatkoi Emma kiireesti, »että mieheni oli jättänyt koko omaisuutensa erään notaarin hoitoon, ja tämä pakeni. Olemme lainanneet. Potilaat eivät maksa. Muuten ei perinnön myynti ole vielä lopussa. Saamme rahaa myöhemmin. Mutta nyt, kun meillä ei ole kolmeatuhatta frangia, takavarikoidaan tavaramme, juuri nyt, tällä hetkellä, ja kun luotin ystävyyteesi, tulin tänne.»
»Vai niin», ajatteli Rodolphe valahtaen äkkiä kalmankalpeaksi. »Sitä varten hän siis tuli!»
Vihdoin hän sanoi rauhallisella äänellä:
»Minulla ei ole niitä, hyvä rouva.»
Hän ei valehdellut. Hän olisi varmasti antanut ne, jos hänellä olisi ollut, vaikka yleensä onkin epämiellyttävää tehdä niin kauniita tekoja, sillä rahan pyyntö on kylmin ja hajoittavin kaikista rakkautta ahdistavista tuulenpuuskista.
Emma jäi ensin hetkeksi katselemaan häntä.
»Eikö sinulla ole niitä?» Hän toisti jälleen:
»Eikö sinulla ole niitä?... Minun olisi pitänyt säästää itseltäni tämä viimeinen häpeä. Et ole milloinkaan rakastanut minua! Et ole sen parempi kuin toisetkaan!»
Emma joutui suunniltaan, paljasti itsensä.
Rodolphe keskeytti hänet selittäen, että hän itsekin oli pulassa.
»Oh, surkuttelen sinua», sanoi Emma. »Oikein aika tavalla...» Ja iskien silmänsä piirroksilla koristeltuun kivääriin, joka kiilsi seinällä, jatkoi hän:
»Mutta kun on köyhä, niin ei voi uhrata hopeaa pyssynsä perään. Ei osteta suomukoristeisia kelloja», jatkoi hän osoittaen Boulle-kelloa, »eikä kullattuja pillejä ruoskan päähän» — hän kosketteli niitä — »eikä berlokkeja kellon periin! Kas, häneltä ei puutu mitään, ei edes likööritarjotinta huoneestaan. Sillä sinä rakastat itseäsi, elät mukavasti, sinulla on linna, tiloja, metsiä! Metsästät ratsain, käyt Pariisissa... Ja vaikka ei olisikaan muuta», huusi hän ottaen uuninkorvalta hänen kalvosinnappinsa, »kuin tällaisia mitättömiä kapineita! Niillähän voi saada rahaa!... En minä tahdo sinulta mitään. Pidä ne vain!»
Ja hän heitti hyvin kauaksi nuo kaksi nappia, joiden kultainen ketju katkesi seinään sattuessaan.
»Mutta minä, minä olisin antanut sinulle kaikki, olisin myynyt kaiken, tehnyt työtä käsilläni, kerjännyt tiellä... hymystä, katseesta, kuullakseni sinun kiittävän. Ja sinä pysyt siinä rauhallisena nojatuolissasi, niinkuin et jo olisi tuottanut minulle kylliksi kärsimyksiä! Ilman sinua, tiedätkö, olisin voinut elää onnellisena! Mikä sinut pakotti jättämään minut? Vetoko? Sanoit kuitenkin rakastaneesi minua... Ja vielä aivan äsken... Sinun olisi ollut parempi ajaa minut pois! Käteni ovat kuumat suudelmistasi, ja tuossa matolla on paikka, jossa vannoit polvillasi ikuista rakkautta. Sait minut uskomaan siihen! Kuljetit minua kahden vuoden ajan suurenmoisissa, mitä suloisimmissa unelmissa. Muistatko matkasuunnitelmiamme, mitä? Voi, sinun kirjeesi, sinun kirjeesi, se särki sydämeni! Ja kun sitten palaan hänen luokseen, joka on rikas, onnellinen, vapaa, pyytääkseni apua, jonka ensimmäinen vastaantulija antaisi, rukoillen ja tuoden mukanani kaiken hellyyteni, niin työntää hän minut takaisin, koska se maksaisi hänelle kolmetuhatta frangia.»
»Minulla ei ole rahaa!» vastasi Rodolphe aivan tyynenä, kätkeytyen rauhallisuutensa kilven taakse kuten vihassaan vaikenevat tekevät.
Emma lähti. Seinät vapisivat, katto tuntui musertavan hänet, ja hän kulki takaisin pitkää kujaa kompastellen kuiviin lehtikasoihin, joita tuuli pöyhötteli. Viimein hän pääsi rajaojalle veräjän luo. Hän katkaisi kyntensä salpaan, niin kiire hänellä oli saada se auki. Sitten hän pysähtyi satasen askelta kauempana, hengästyneenä, kaatumaisillaan. Silloin, vielä kerran taakseen silmätessään, hän näki heltymättömän kartanon puistoineen, puutarhoineen, kolmine pihoineen ja kaikkine julkisivun ikkunoineen.
Hän turtui tyrmistymiseensä ja oli tietoinen vain suomensa tykkeestä, jonka hän kuuli kaikuvan koko seudun täyttävänä, korvia särkevänä soittona. Maa hänen jalkainsa alla oli pehmeämpää kuin vesi, ja vaot näyttivät hänestä äärettömiltä, ruskeilta, vyöryviltä aalloilta. Kaikki, mitä hänen aivoissaan oli muistiinjäämiä, ajatuksia, karkasi ulos yht'aikaa, yhdellä hyppäyksellä, kuin ilotulituksen tuhat rakettia. Hän näki isänsä, Lheureux'n konttorin, heidän huoneensa tuolla kaukana, toisen maiseman. Hulluus tarttui häneen, häntä peloitti, ja hänen onnistui palauttaa ajatuskykynsä, hämärästi kylläkin, sillä hän ei jaksanut muistaa peloittavan tilansa syytä: raha-asioita. Hän kärsi vain rakkaudestaan ja tunsi sielunsa hylkäävän hänet tuon muiston takia, niinkuin haavoittuneet kuolinhoureissaan tuntevat elämän pakenevan vuotavista haavoistaan.
Yö saapui, naakat lentelivät.
Hänestä tuntui yhtäkkiä kuin olisi ilmassa räjähdellyt tulenvärisiä palloja kuin liekehtiviä, maahan putoilevia luoteja, jotka pyörivät, pyörivät, sulaakseen sitten lumella, puiden oksien välissä. Niiden jokaisen keskellä näkyivät Rodolphen kasvot. Ne monistuivat, ne lähestyivät, tunkeutuivat hänen lävitseen. Sitten katosi kaikki. Hän aavisti talojen valot, jotka säteilivät kaukana sumussa.
Silloin paljastui hänelle hänen asemansa kuin olisi hän astunut kuilun reunalle. Hän läähätti niin että rinta oli haljeta. Sitten hän, sankarillisen haltioitumisen vallassa, joka teki hänet melkein iloiseksi, juoksi rinnettä alas, yli siltalaudan, josta lehmät kulkivat pitkin polkua kujaan, kauppahallin ohi, ja saapui apteekkarin ovelle.
Apteekissa ei ollut ketään. Hän aikoi mennä sisään, mutta ovikellon kilistessä saattoi joku tulla, ja pujahtaen portista, pidätellen hengitystään, hiipien pitkin seinäviertä, eteni hän keittiön ovelle saakka. Keittiössä paloi takalle asetettu kynttilä, Justin kantoi tarjotinta paitahihasillaan.
»Kas, he syövät päivällistä! Täytyy odottaa.»
Justin palasi, Emma kolkutti ikkunaan. Poika tuli ulos.
»Avain! Sinne ylös, missä ovat ne...»
»Kuinka!»
Ja Justin katseli häntä ihmetellen hänen kalpeita kasvojaan, jotka paistoivat valkeina illan pimeätä taustaa vasten. Emma näytti hänestä tavattoman kauniilta ja majesteetilliselta kuin haamu. Ymmärtämättä, mitä hän tahtoi, aavisteli poika jotakin kamalaa.
Mutta Emma toisti kiivaasti matalalla, suloisella, vastustamattomalla äänellä:
»Tahdon sen! Anna se minulle!»
Koska seinä oli ohut, kuului haarukoiden kalina lautasia vasten ruokasalista.
Emma väitti, että hänen piti saada tapetuksi rotat, jotka estivät häntä nukkumasta.
»Minun täytyy kutsua herra!»
»Ei! Jää tänne!»
Sitten hän lisäsi välinpitämättömän näköisenä:
»Ei se maksa vaivaa! Sanon sen itse hänelle. No niin, näytä valoa!»
Hän astui käytävään, josta ovi vei työhuoneeseen. Seinällä oli avain, johon oli merkitty: capharnaum.
»Justin!» huusi apteekkari kärsimättömästi.
»Mennään ylös!»
Justin tuli perässä.
Avain kääntyi lukossa, ja Emma meni suoraan kolmannelle hyllylle, niin hyvin johti muisti häntä, otti sinisen maljan, kiskoi pois tulpan, pisti kätensä sisään ja vetäen sen takaisin täynnä valkeata jauhoa alkoi syödä sitä heti.
»Älkää!» huusi Justin heittäytyen hänen kimppuunsa.
»Ole hiljaa! Joku voi tulla!»
Poika tuli epätoivoihinsa, tahtoi kutsua apua.
»Älä sano mitään, muutoin kaikki pannaan isäntäsi syyksi!» Sitten Emma äkkiä lähti rauhoittuneena ja melkein yhtä tyynenä kuin olisi vain täyttänyt velvollisuutensa.
Kun Charles takavarikosta kuultuaan oli palannut kauhistuneena kotiin, oli Emma juuri lähtenyt sieltä. Hän huusi, itki, pyörtyi, mutta Emma ei palannut. Missä hän saattoi olla? Charles lähetti Félicitén Homais'lle, Tuvachelle, Lheureux'lle, Kultaiseen Leijonaan, kaikkialle, ja hätänsä keskellä hän näki arvonsa hävinneen, heidän omaisuutensa menneen, Berthen tulevaisuuden tuhoutuneen! Minkä takia?... Ei vastausta! Hän odotti aina kuuteen saakka illalla. Vihdoin, voimatta enää kestää ja arvellen Emman lähteneen Roueniin, meni hän maantielle, kulki puolisen peninkulmaa, ei tavannut ketään, odotti vielä ja palasi.
Emma oli tullut kotiin.
»Mitä on tapahtunut? Miksi? Selitä minulle!»
Emma istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti kirjettä, jonka hän sulki hitaasti, lisäten päivämäärän ja tunnin. Sitten hän sanoi juhlallisella äänellä:
»Lue tämä huomenna! Älä kysy minulta siihen mennessä mitään, ole hyvä! Ei mitään!»
»Mutta...»
»Voi, anna minun olla!»
Hän heittäytyi pitkälleen vuoteelle.
Katkera maku suussa herätti hänet. Hän näki Charlesin ja sulki silmänsä.
Hän tutki itseään tarkoin, saadakseen selville, kärsikö hän. Ei, ei mitään vielä. Hän kuuli kellon tikityksen, tulen kohinan takassa ja Charlesin hengityksen tämän seisoessa hänen vieressään.
»Kuolema on hyvin mitätön asia», ajatteli hän. »Nukun, ja kaikki on ohitse.»
Hän joi kulauksen vettä ja kääntyi seinään päin.
Tuo ilkeä musteen maku säilyi suussa.
»Minua janottaa, janottaa hirveästi», huokasi hän.
»Mikä sinun on?» kysyi Charles ojentaen hänelle lasin.
»Ei mikään. Avaa ikkuna... tukehdun.»
Häntä rupesi niin äkkiä kuvottamaan, että hän tuskin ehti siepata nenäliinan pielukseltaan.
»Ota se pois!» sanoi hän kiireesti. »Heitä se menemään!»
Charles kyseli, Emma ei vastannut mitään. Hän makasi liikkumattomana peläten, että pieninkin liike saisi hänet oksentamaan. Samalla hän tunsi, kuinka jäätävä kylmyys alkoi nousta jaloista sydäntä kohti.
»Nyt se alkaa», sanoi hän.
»Mitä sanoit?»
Emma pyöritteli päätään hiljaa, tuskallisesti, availlen lakkaamatta suutaan, ikäänkuin hänen kielellään olisi ollut jotakin hyvin raskasta. Kello kahdeksalta alkoi kuvotus jälleen.
Charles huomasi, että porsliiniastian pohjalla oli jotakin valkoista sakkaa.
»Merkillistä, kummallista!» toisteli hän.
Mutta Emma sanoi kovalla äänellä:
»Sinä erehdyt!»
Silloin Charles kevyesti, melkein kuin hyväillen, laski kätensä hänen vatsalleen. Emma päästi kimeän huudon. Charles peräytyi kauhistuneena.
Sitten Emma alkoi valittaa, aluksi heikosti. Ankara värähdys puistatti hänen hartioitaan, ja hän kävi kalpeammaksi kuin lakana, johon hän koetti upottaa koukistuneet sormensa. Hänen valtimonsa oli epätasainen, sen lyöntiä tuskin tunsikaan.
Hänen sinertäviltä kasvoiltaan tihkui hikipisaroita, ja ne näyttivät melkein jähmettyneiltä, kuin metallisen huurun kiteyttämiltä. Hänen hampaansa kalisivat, suurentuneet silmät katselivat hämärästi ylt'ympäri, ja kaikkiin kysymyksiin hän vastasi vain pudistamalla päätään, pari kolme kertaa hän hymyilikin. Vähitellen tulivat valitukset äänekkäämmiksi. Kumea murina pääsi hänen kurkustaan. Hän väitti, että hän jo voi paremmin ja että hän nousisi tuota pikaa. Mutta samassa tuli kouristus, ja Emma huusi:
»Tämä on kamalaa. Herra Jumala!»
Charles heittäytyi polvilleen vuoteen viereen.
»Sano mitä olet syönyt? Vastaa, taivaan nimessä!»
Ja hän katseli vaimoaan silmissään hellyys, jollaista tämä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
»No, lue... tuo... tuolla», sanoi Emma sortuvalla äänellä.
Charles hyökkäsi kirjoituspöydän luo, mursi sinetin ja luki ääneen: »Ketään ei saa syyttää...» Hän pysähtyi, pyyhkäisi kädellään silmiään ja luki uudelleen.
»Kuinka?... Apua, apua!»
Hän saattoi vain hokea: »myrkytetty, myrkytetty!» Félicité juoksi Homais'lle, joka toisti sanan huutaen, niin että kaikki torin varrella sen kuulivat. Rouva Lefrançois kuuli sen Kultaiseen Reijonaan, eräät nousivat ylös kertoakseen siitä naapureilleen, ja koko yön oli kylä valveilla.
Tyrmistyneenä, soperrellen, kaatumaisillaan kierteli Charles huonetta. Hän törmäili huonekaluihin, repi hiuksia päästään, eikä apteekkari ollut milloinkaan uskonut, että maailmassa voisi olla jotakin niin kauheata.
Hän palasi kotiin kirjoittaakseen herra Canivetlle ja tohtori Larivièrelle. Hän oli sekaisin, hän aloitti alusta enemmän kuin viisitoista kertaa. Hippolyte lähti Neufchâteliin, ja Justin kannusti Bovaryn hevosta niin kovasti, että jätti sen makaamaan Guillaumen metsän reunaan kangistuneena ja melkein hengettömänä.
Charles yritti selailla lääketieteellistä sanakirjaansa. Hän ei nähnyt mitään, rivit vain hyppelivät.
»Tyyntykää!» sanoi apteekkari. »On vain annettava hänelle jotakin voimakasta vastamyrkkyä. Mistä myrkystä on kysymys?»
Charles näytti kirjettä. Arsenikkia!
»No niin», sanoi Homais, »siitä on tehtävä analyysi».
Sillä hän tiesi, että jokaisessa myrkytystapauksessa on tehtävä analyysi; ja Charles, joka ei käsittänyt mitään, vastasi:
»Tehkää, tehkää, pelastakaa hänet.»
Palaten sitten vaimonsa luo vaipui hän maahan matolle ja jäi siihen nojaten päätään vuoteen reunaan ja nyyhkyttäen.
»Älä itke», sanoi Emma hänelle. »Pian en kiusaa sinua enää.»
»Miksi? Mikä sinut siihen pakotti?»
Hän vastasi:
»Oli pakko, ystäväni.»
»Mutta etkö ollut onnellinen? Onko se minun syyni? Teinhän kuitenkin kaiken voitavani.»
»Niin... se on totta... sinä olit hyvä, sinä.»
Ja Emma silitteli kädellään hänen hiuksiaan, hitaasti. Tuon hyväilyn suloisuus lisäsi Charles'in surua. Hän tunsi koko olemuksensa luhistuvan epätoivosta ajatellessaan, että menettäisi Emman juuri nyt, kun hän osoitti hänelle enemmän rakkautta kuin milloinkaan ennen. Charles ei keksinyt mitään, ei tietänyt, ei uskaltanut, sillä koska olisi mitä pikimmin ollut tehtävä jotakin meni hän kiireestä lopullisesti sekaisin.
Nyt on kaikki lopussa, ajatteli Emma, kaikki petos, alhaisuus ja tuhannet kiduttavat mielihalut. Hän ei nyt vihannut ketään. Hämärä epämääräisyys lankesi hänen ajatuksilleen, ja kaikista maisista äänistä hän ei enää kuullut muuta kuin Charles-paran jatkuvat valitukset, suloisina ja epäselvinä kuin häipyvän orkesterin viimeisten sävelten kaiku.
»Tuokaa minulle pikkuinen», sanoi Emma nousten kyynärpäänsä varaan.
»Ethän voi huonommin, ethän?» kysyi Charles.
»En, en.»
Lapsi saapui hoitajattarensa sylissä, totisena ja vielä melkein unessa, pitkässä yöpaidassaan, josta pistivät esiin hänen paljaat jalkansa. Se katseli hämmästellen epäjärjestyksessä olevaa huonetta ja siristeli silmiään pöydällä palavien kynttilöiden häikäisemänä. Ne muistuttivat kai hänen mieleensä uudenvuodenpäivän tai keskipaaston aamuja, jolloin hän, kun hänet näin oli herätetty kynttilöiden valoon, tuli äitinsä vuoteen luo samaan lahjansa, sillä pienoinen sanoi:
»Missä se on, äiti?»
Ja kun kaikki olivat vaiti, lisäsi tyttönen:
»Minä en näekään pientä kenkääni.»
Félicité kumartui, niin että lapsi saattoi nähdä vuoteen, mutta pikkuinen katseli yhä uuniin päin.
»Onko imettäjä sen ottanut?» kysyi hän.
Kuullessaan tuon sanan, joka toi hänen mieleensä hänen aviorikoksensa ja onnettomuutensa, käänsi rouva Bovary päänsä pois, ikäänkuin toisen vielä voimakkaamman myrkyn äitelyys olisi noussut hänen suuhunsa. Berthe oli asetettu hänen vuoteelleen.
»Voi, äiti, kuinka sinun silmäsi ovat suuret! Olet kalpea, hikoilet.»
Äiti katseli häntä.
»Minua peloittaa», sanoi lapsi ja peräytyi.
Emma otti hänen kätensä suudellakseen sitä, lapsi vastusteli.
»Viekää hänet pois!» huudahti Charles, joka nyyhkytti alkovissa.
Sitten oireet lakkasivat hetkeksi, Emma näytti vähemmän kiihtyneeltä, puhui jotakin merkityksetöntä, hengitti tyynemmin ja joka sanalta, joka henkäykseltä Charles sai uutta toivoa. Kun Canivet vihdoin saapui, heittäytyi Charles itkien tämän syliin.
»Ah, tekö, kiitos! Te olette hyvä! Mutta nyt voidaan jo paremmin. Katsokaahan, katsokaa...»
Virkaveli ei suinkaan ollut samaa mieltä kuin Charles, ja koska hän sanoi haluavansa puhua kursailematta, käski hän antaa ulostusainetta, jotta vatsa saataisiin tyhjäksi.
Emma rupesi pian oksentamaan verta. Hänen huulensa puristuivat yhä enemmän yhteen. Hänen jäsenensä kouristuivat, ruumiiseen ilmestyi ruskeita läikkiä, ja hänen valtimonsa liikahteli sormen alla kuin jännittynyt rihma, kuin katkeamaisillaan oleva harpun kieli.
Sitten hän alkoi kamalasti huutaa. Hän kirosi myrkkyä, haukkui sitä, pyysi sitä kiiruhtamaan työtään ja työnsi jäykistyneillä käsillään syrjään kaiken, mitä Charles, joka tuntui olevan vielä lähempänä kuolemaa kuin Emma, koetti juottaa hänelle. Charles seisoi vuoteen vieressä nenäliina suullaan koristen, itkien ja nyyhkytysten tukahduttamana, jotka vapisuttivat häntä kiireestä kantapäähän. Félicité juoksenteli edestakaisin huoneessa, Homais päästeli paikoillaan seisoen raskaita huokauksia, ja herra Canivet, joka aina säilytti arvokkuutensa, alkoi kuitenkin tuntea olevansa hieman hämillään.
»Peeveli sentään... Hänet on huuhdottu, ja juuri silloin, kun myrkky ei enää vaikuta...»
»Täytyy vaikutuksen lakata», keskeytti Homais. »Sehän on selvää!»
»Pelastakaa hänet!» huudahti Bovary.
Mutta kuuntelematta apteekkaria, joka vielä uskalsi lausua otaksuman: »tuo on ehkä vain parantava puuska», ryhtyi Canivet valmistamaan theriakkia, kun kuultiin ruoskan läiskettä. Kaikki ikkunaruudut tärisivät, ja postivaunut, joita täysin keuhkoin veti kolme aina korvia myöten likautunutta hevosta, kiitivät yhdellä nykäyksellä esiin kauppahallin kulman takaa. Siellä tuli tohtori Larivière.
Jumalan ilmestyminen ei olisi aiheuttanut suurempaa hälinää. Bovary kohotti kätensä, Canivet jätti puuhansa kesken, ja Homais otti päästään kreikkalaisen myssynsä jo aikaa ennen kuin tohtori tuli huoneeseen.
Tohtori Larivière kuului tuohon suureen kirurgiseen koulukuntaan, jonka perustaja oli Bichat, tuohon nyt jo kadonneeseen filosofisten lääkärien sukupolveen, jotka rakastivat ammattiaan fanaattisella rakkaudella ja harjoittivat sitä innolla ja järjen terävyydellä. Kaikki vapisivat hänen sairaalassaan, kun hän sattui suuttumaan, ja hänen oppilaansa kunnioittivat häntä siinä määrin, että koettivat toimiessaan ympäristön kylissä, päästyään tuskin ammattiin käsiksi, jäljitellä häntä mikäli mahdollista pukeutumisessaankin. Tohtorilla oli ohut lampaanvillainen päällystakki ja avara, musta pusero, jonka napittomat rannikkaat osaksi peittivät hänen karvaiset kätensä, hyvin kaunismuotoiset kädet, joissa ei milloinkaan ollut hansikkaita, ikäänkuin ne siten olisivat valmiimmat pikemmin sukeltautumaan surkeuksiin. Välittämättä kunniamerkeistä, arvonimistä ja akatemioista, vieraanvaraisena, auliina, isällisenä köyhiä kohtaan ja noudattaen hyveen määräyksiä siihen uskomatta olisi hän melkein kelvannut pyhimykseksi, jollei hänen henkensä terävyys olisi saattanut ihmisiä pelkäämään häntä kuin paholaista. Hänen katseensa, terävämpi kuin hänen veitsensä, tunkeutui suoraan sieluun ja paljasti kaiken valheen teeskentelyn ja kainouden lävitse. Ja niin hän kulki tietänsä täynnä hyväntahtoista ylevyyttä, jonka antaa tietoisuus suurista lahjoista, omaisuudesta ja neljästäkymmenestä työteliäästi ja moitteettomasti vietetystä elinvuodesta.
Hän rypisti kulmakarvojaan jo ovella nähdessään Emman kalmaiset kasvot, kun tämä lepäsi siinä selällään, suu auki. Sitten hän, näyttäen koko ajan kuuntelevan Canivet'ta, nosti etusormen nenänsä alle ja sanoi:
»Hyvä on, hyvä on!»
Mutta hän kohautti hitaasti olkapäitään. Bovary seurasi häntä silmillään, he katselivat toisiaan, ja tuo mies, joka oli niin tottunut tuskan näkemiseen, ei saattanut estää kyyneltä putoamasta poimukaulukselleen.
Hän halusi mennä Canivet'n kanssa viereiseen huoneeseen.
Charles tuli mukaan.
»Hänen tilansa on hyvin huono, eikö totta? Jos käytettäisiin sinappitaikinaa? Tai... ehkä jotakin muuta! Keksittekö te jotakin, te, joka olette pelastanut niin monta?»
Charles kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympärille ja silmäili häntä hätäytyneesti, rukoilevasti, puoleksi hänen rintaansa vasten vaipuneena.
»Rohkeutta, poikaparka, rohkeutta! Emme voi tehdä mitään enää!»
Tohtori Larivière kääntyi pois.
»Lähdettekö?»
»Palaan vielä.»
Hän meni ulos kuin antaakseen käskyn ajomiehelle. Herra Canivet, joka ei myöskään erikoisesti halunnut, että Emma kuolisi hänen käsiinsä, seurasi häntä.
Apteekkari liittyi heihin torilla. Hän ei voinut, jo luonteenlaatunsa takia, olla erossa kuuluisista henkilöistä. Niinpä hän vannottikin tohtori Larivièreâ tekemään hänelle sen verrattoman kunnian, että söisi aamiaista heillä.
Lähetettiin kiireesti noutamaan kyyhkysiä Kultaisesta Leijonasta, niin paljon kyljyksiä kuin teurastajalla oli, kermaa Tuvachelta, munia Lestiboudoislta, ja apteekkari auttoi itse valmistuksissa rouva Homais'n sanoessa hypistellessään röijynsä nauhoja:
»Suottehan anteeksi, herra, sillä meidän onnettomalla seudullamme, kun ei ole saatu tietoa edellisenä päivänä...»
»Jalkalasit!» kuiskasi Homais.
»Jos olisimme kaupungissa, niin saisimmehan ainakin hätävaraksi käristettyjä porsaansorkkia.»
»Ole hiljaa!... Käykää pöytään, tohtori.»
Hän katsoi sopivaksi ensimmäisten palasten jälkeen ilmaista eräitä yksityiskohtia tuhoisasta tapahtumasta.
»Meistä tuntui ensiksi siltä kuin kurkku olisi kuivunut. Sitten oli sietämättömiä tuskia sydänalassa, mahalaukku tyhjeni liiaksi, hän meni tajuttomaksi.»
»Mutta kuinka hän oikein myrkytti itsensä?»
»En tiedä, tohtori, enkä tiedä sitäkään, mistä hän oli hankkinut tuon arsenikinpitoisen hapon?»
Justin, joka juuri silloin toi lautaspinoa, alkoi vavista.
»Mikä sinulle tuli?» kysyi apteekkari.
Kuullessaan tämän kysymyksen pudotti nuorukainen koko lautaspinon permannolle aika, kolinalla.
»Tomppeli!» huusi Homais. »Köntys! Tolvana! Peevelin aasi!» Mutta äkkiä hilliten itsensä sanoi hän:
»Aioin toimittaa analyysin, tohtori, ja primo, pistin varovasti putkeen...»
»Teidän olisi ollut parempi», sanoi lääkäri, »pistää sormenne hänen kurkkuunsa».
Ukko Canivet, joka oli ollut niin mahtava ja suulas kampurajalkaa leikattaessa, oli nyt hyvin vaatimaton ja vaiti saatuaan äsken virkaveljeltään tuttavallisesti hyvät haukkumiset ulostusaineestaan. Hän hymyili lakkaamatta, hyväksyvällä tavalla.
Homais loisti saadessaan olla suurten herrojen isäntänä, ja surettava ajatus Bovarysta lisäsi vastavaikutuksen tavoin hämärästi hänen iloaan. Sen lisäksi riemastutti tohtorin läsnäolo häntä. Hän levitteli tietojaan, hän puhui sekaisin espanjankärpäsistä, nuolimyrkkypuusta, mansenillasta ja käärmeistä.
»Olenpa sattunut lukemaan, herra tohtori, että eräät henkilöt on tavattu myrkytettyinä, ikäänkuin halvautuneina, syötyään verimakkaroita, joita oli liiaksi savustettu! Se oli eräässä hyvin kauniissa tiedonannossa, jonka oli laatinut eräs etevimpiä farmakologian tuntijoitamme, eräs meidän oppi-isiämme, kuuluisa Cadet de Gassicourt.»
Rouva Homais tuli uudelleen huoneeseen kantaen horjuvaa konetta, jota lämmitetään spriillä, sillä Homais laittoi mielellään kahvin pöydässä paahdettuaan sen itse, jauhettuaan sen itse, sekoitettuaan sen itse.
»Saccharum, tohtori», sanoi hän tarjoten sokeria.
Sitten hän kutsui sinne kaikki lapsensa, koska oli utelias kuulemaan kirurgin mielipidettä heidän ruumiinrakenteestaan.
Vihdoin, kun tohtori Larivière aikoi lähteä, pyysi rouva Homais häntä lausumaan mielipiteensä hänen miehensä terveydentilasta. Hän uskoi miehensä veren sakenevan, kun tämä nukkui joka ilta päivällisen jälkeen.
»No ei se sakeus ainakaan päässä tunnu.»
Ja hymyillen hiukan tälle huomaamattomalle sanaleikilleen avasi tohtori oven. Mutta apteekki oli tupaten täynnä väkeä, ja hänen oli vaikea päästä irti herra Tuvachesta, joka pelkäsi vaimonsa saavan keuhkotulehduksen, koska hänen oli tapana sylkeä tuhkaan, herra Binet'stä, jota joskus vaivasi äkillinen, kova nälkä, rouva Caronista, jonka ihoa pisteli, herra Lheureux'stâ, jota joskus pyörrytti, Lestiboudois'sta, jota luuvalo ahdisti, ja rouva Lefrançois'sta, jota usein röyhtäytti. Vihdoin viimein nuo kolme hevosta lähtivät liikkeelle, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että tohtori ei ollut osoittanut kylliksi hyväntahtoisuutta kyläläisille.
Yleinen mielenkiinto kohdistui toisaalle, kun nähtiin herra Boumisien, joka kulki kauppahallin ohi pyhää öljyastiaa kantaen.
Homais vertaili, niinkuin hänen periaatteidensa mukaan tuli tehdäkin, pappeja korppeihin, joita kalmanhaju vetää puoleensa. Papin tapaaminen oli hänelle henkilökohtaisesti vastenmielistä, sillä musta kaapu sai hänet näkemään käärinliinoja, ja koska ne kauhistuttivat häntä, inhosi hän kaapua.
Peräytymättä kuitenkaan siitä, mitä piti tehtävänään, apteekkari palasi Bovarylle tohtori Canivet'n seurassa, jota herra Larivière ennen lähtöään oli vakavasti kehoittanut menemään sinne. Olisipa hän vielä, jollei hänen vaimonsa olisi pannut vastaan, vienyt mukanaan molemmat poikansakin totuttaakseen heidät vaikuttaviin kohtauksiin, jotta he saisivat kokemuksen, juhlallisen muiston, joka jäisi pitkäksi aikaa heidän mieleensä.
Heidän sisään tullessaan oli huone täynnä kaameata juhlallisuutta. Valkealla liinalla peitetyllä työpöydällä oli viisi, kuusi pumpulitukkoa hopeisella tarjottimella, ison ristiinnaulitun kuvan vieressä, kahden palavan kynttilän välissä. Emman leuka oli painunut rintaa vasten, silmät olivat luonnottomasti ammollaan, ja hänen kelmeät kätensä sivelivät lakanoita kuolevien kaamealla ja tyynellä tavalla, ikäänkuin ne jo vaatisivat kuolinkääreitä peitteekseen. Kalpeana kuin kuvapatsas ja silmät punaisina kuin hiilet seisoi Charles itkemättä häntä vastapäätä, vuoteen jalkopäässä, kun pappi toiseen polveensa nojaten mutisi hiljaisia sanoja.
Emma käänsi hitaasti kasvonsa ja näytti riemastuvan nähdessään yht'äkkiä sinipunervan kasukan. Ääretön heikkous palautti ilmeisesti hänen aikaisemman mystillisen innostuksensa nautinnon ja näyt ikuisesta autuudesta, joka pian alkaisi.
Pappi nousi seisoalleen ottaakseen ristin. Silloin Emma ojensi kaulaansa kuin janoinen, ja takertuen huulillaan jumal-ihmisen kuvaan painoi kaikin haihtuvin voiminsa siihen hehkuvimman rakkauden suudelman, mitä hän milloinkaan oli antanut. Sitten pappi luki Misereatur- ja Indulgentiam-messut, kastoi oikean kätensä peukalon öljyyn ja aloitti voitelunsa: ensiksi silmille, jotka olivat niin paljon halunneet kaikkia maisia komeuksia, sitten sieraimille, jotka olivat ahnehtineet lauhkeita tuulia ja rakkauden tuoksuja, sitten suulle, joka oli auennut valehtelemaan, huokaillut ylpeydestä ja huutanut irstaudessa, sitten käsille, jotka olivat nauttineet pehmeistä kosketuksista ja lopuksi jalkapohjiin, jotka ennen olivat olleet niin nopeat juostessaan tyydyttämään hänen himojaan, ja jotka eivät enää kävelisi.
Kirkkoherra pyyhki sormensa, heitti tuleen öljyyn kastetut pumpulitukot ja palasi istumaan kuolevan viereen sanoakseen hänelle, että hänen nyt täytyi yhdistää kärsimyksensä Jeesuksen Kristuksen tuskiin ja antautua Jumalan armon haltuun.
Päättäessään valmistuksensa kuolemaan pappi koetti asettaa kuolevan käsien vähin siunatun kynttilän, sen ikuisen kirkkauden tunnuskuvan, joka pian ympäröisi häntä. Emma oli liian heikko eikä voinut sulkea sormiaan, ja kynttilä olisi pudonnut maahan ilman herra Boumisienin tukea.
Toimituksen aikana Emma ei enää ollut niin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli kirkkauden ilme, niinkuin sakramentti olisi parantanut hänet.
Pappi huomasi sen myös. Selittipä hän Bovarylle, että Jumala joskus pidensi ihmisten elinaikaa, milloin hän piti sitä tarpeellisena heidän pelastukselleen, ja Charles muisti, että Emma eräänä päivänä, jolloin hän samoin kuin nyt oli lähellä kuolemaa, oli saanut ehtoollisen.
»Ehkäpä ei epätoivoon olekaan syytä», ajatteli hän.
Ja todella Emma katseli ympärilleen, hitaasti, niinkuin unesta heräävä. Sitten hän selkeällä äänellä kysyi peiliään ja jäi katselemaan kuvaansa hetkisen, kunnes isot kyynelet valuivat hänen silmistään. Silloin hän kallisti päätään taaksepäin, päästi syvän huokauksen ja vaipui pielukselle.
Hänen rintansa alkoi heti läähättää kiivaasti. Kieli tuli kokonaan ulos suusta, hänen pyörivät silmänsä kalpenivat kuin sammuvan lampun kupu niin että häntä olisi luullut kuolleeksi, jolleivät hänen kylkensä olisi peloittavasti puuskuttaneet, hurjien puhallusten tärisyttäminä, ikäänkuin sielu olisi ponnistellut päästäkseen irti. Félicité polvistui ristin ääreen ja itse apteekkarikin taivutti hiukan polviaan tohtori Canivet'n katsellessa mietteissään ulos. Herra Boumisien oli taas alkanut rukoilla kasvot painettuina vuoteen reunaa vasten pitkän mustan viitan levitessä hänen taakseen permannolle. Charles oli polvillaan vuoteen toisella puolella käsivarret Emmaa kohti ojennettuina. Hän oli tarttunut vaimonsa käsiin ja puristi niitä värähtäen joka kerta, kun hänen sydämensä löi, ikäänkuin kaatuvan raunion aiheuttamasta tärinästä. Hetki hetkeltä tuli korina yhä kovemmaksi, ja pappi rukoili silloin yhä kiihkeämmin. Rukoukset sekautuivat Bovaryn nyyhkytyksiin, ja joskus näytti kaikki katoavan latinalaisten tavujen kumeaan mutinaan, tavujen, jotka kaikuivat kuin kellon läppäykset.
Äkkiä kuului isojen puukenkien kolina ja sauvan kalina katukiviltä, ja käheä ääni aloitti laulun:
»Kun päivän kuumuus on parhaillaan,
se tytöt saa lemmestä uneksimaan.»Emma kohottautui kuin ruumis jota palsamoidaan, hiukset hajallaan, silmäterät tuijottavina, ammottavina.
»Ja sukkelin sormin noukkien
pois taitetut tähkät, nuo
käy tyttönen kyyryssä, kumartuen
vaon viereltä toisen luo.»»Sokea!» kirkaisi hän.
Ja Emma alkoi nauraa, peloittavaa, hurjaa, epätoivoista naurua, luullen näkevänsä onnettoman inhoittavat kasvot, jotka kohosivat ikuisesta pimeydestä kuin kauhunkuva.
»Mutt' tuuli kiivaasti puhalsi
ja lyhyen hameen pois lennätti.»Kouristus kaatoi Emman patjalle. Kaikki tulivat lähemmäksi.
Häntä ei ollut enää.
9
Kuolemantapauksen jälkeen tuntuu aina siltä, kuin mielet valtaisi tyrmistyminen, niin vaikeata on käsittää tuota tyhjyyden saapumista ja alistua uskomaan sitä. Mutta kun Charles kuitenkin huomasi sen vaimonsa liikkumattomuudesta, heittäytyi hän hänen päällensä huutaen:
»Hyvästi! Hyvästi!»
Homais ja Canivet raahasivat hänet pois huoneesta.
»Rauhoittukaa toki!»
»Kyllä», sanoi hän ponnistellen vastaan. »Olen järkevä, en tee mitään pahaa. Mutta antakaa minun olla, tahdon nähdä hänet, hän on vaimoni!»
Ja hän purskahti itkuun.
»Itkekää», sanoi apteekkari, »antakaa luonnon tehdä tehtävänsä. Se lievittää.»
Heikkona kuin lapsi Charles antoi viedä itsensä alakerrokseen, saliin, ja herra Homais palasi kohta kotiinsa.
Torilla tuli hänen luokseen sokea, joka raahattuaan itsensä Yonvilleen saakka toivoen saavansa tulehdusta poistavaa voidetta, kysyi jokaiselta ohikulkijalta, missä apteekki oli.
»Kas vain, niinkuin minulla ei olisi muutakin puuhaa! Sitä pahempi, tule toisen kerran!»
Hän meni kiireesti apteekkiinsa.
Hänen oli kirjoitettava kaksi kirjettä, laitettava rauhoittavaa lääkettä Bovarylle, keksittävä valhe, jolla voisi peittää tahallisen myrkyttäytymisen jäljet, ja kirjoitettava tapauksesta artikkeli Rouenin lehteen, puhumattakaan siitä, että ihmisiä oli odottamassa kysyäkseen häneltä neuvoa. Kun kaikki yonvillelaiset sitten olivat kuulleet tarinan arsenikista, jota Emma oli pitänyt sokerina vaniljakaakkua tehdessään, palasi Homais vielä kerran Bovarylle.
Hän tapasi Charlesin yksin, sillä herra Canivet oli jo lähtenyt, istumasta nojatuolissa, ikkunan ääressä, katselemassa tylsästi salin permannon kiviä.
»Teidän täytyisi nyt», selitti apteekkari, »määrätä hautajaisten päivä».
»Miksi? Mikä päivä?»
Ja hän lisäsi sopertavalla, säikähtyneellä äänellä:
»Eihän tarvitse? Minä tahdon pitää hänet!»
Säilyttääkseen mielenmalttinsa Homais otti hyllyltä vesiastian kastellakseen kurjenpolvia.
»Kiitos», virkkoi Charles, »kuinka hyvä te olette!»
Hän ei jaksanut puhua enempää, vaan lannistui muistojen kuorman alle, jotka apteekkarin puuha herätti hänessä.
Lievittääkseen hänen suruaan apteekkari piti sopivana jutella hänen kanssaan kukkien hoidosta: kukat tarvitsivat kosteutta. Charles nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.
»Muuten tulee taas kauniita ilmoja.»
»Niinkö?» sanoi Bovary.
Keksimättä enää mitään puhuttavaa apteekkari alkoi hiljaa siirrellä syrjään ikkunan keveitä verhoja.
»Kas, herra Tuvache menee ohitse.»
Charles toisti kuin kone:
»Herra Tuvache menee ohitse.»
Homais ei uskaltanut puhua Charles'ille hautajaisten valmistuksista. Kirkkoherra sai hänet antamaan niistä määräyksiä.
Hän sulkeutui työhuoneeseensa, otti kynän ja nyyhkytettyään jonkin aikaa kirjoitti seuraavaa:
»Tahdon, että hänet haudataan hääpuvussaan, valkoiset kengät jalassa, seppele päässä. Hiukset levitetään hänen olkapäilleen. Hankitaan kolme arkkua: yksi tamminen, yksi mahonkinen, yksi lyijyinen. Älkää puhuko minulle mitään, kyllä minä kestän. Päällimmäiseksi pannaan iso kappale vihreätä samettia. Tahdon niin. Tehkää niin.»
Nuo herrat ihmettelivät suuresti Bovaryn romanttisia hullutuksia, ja apteekkari meni sanomaan hänelle:
»Tuo sametti tuntuu minusta tarpeettomalta. Muuten menotkin...»
»Liikuttaako se teitä?» huudahti Charles. »Antakaa minun olla! Ette te häntä rakastanut! Menkää pois!»
Kirkkoherra tarttui häntä käsivarresta tehdäkseen hänen kanssaan kierroksen puutarhassa. Hän selitteli maallisen elämän turhuutta. Jumala oli hyvin suuri, hyvin hyvä, hänen määräyksiinsä täytyi alistua nurisematta, vieläpä kiittääkin häntä.
Charles puhkesi herjaamaan:
»Inhoan teidän jumalaanne!»
»Teissä piilee vielä kapinan henkeä», huokasi pappi.
Bovary oli jo kaukana. Hän käveli pitkin askelin muurin viertä hedelmäristikon luona, kiristeli hampaitaan, katseli taivasta kiroavin silmin, mutta lehtikään ei siitä liikahtanut.
Sateli hiukan. Charles, jonka rinta oli paljas alkoi väristä ja palasi keittiöön istumaan.
Kello kuuden aikoihin kuului kavion kopsetta torilta. Siellä saapui Pääskynen. Charles jäi paikoilleen otsa painettuna ikkunaruutua vasten katsellen, kuinka matkustajat laskeutuivat vaunuista toinen toisensa jälkeen. Félicité kantoi hänelle patjan saliin, hän heittäytyi siihen ja nukkui.
Vaikka herra Homais olikin filosofi, kunnioitti hän silti kuolleita. Niinpä hän kaihtamatta Charles-parkaa tuli sinne illalla valvoakseen ruumiin ääressä tuoden mukanaan kolme nidettä ja muistikirjan tehdäkseen merkintöjä.
Siellä oli herra Boumisienkin, ja kaksi isoa kynttilää paloi vuoteen pääpuolessa, joka oli vedetty pois komerostaan.
Apteekkari, jota hiljaisuus painosti, ei voinut olla surkutelematta tuota »onnetonta nuorta naista», ja pappi vastasi, ettei enää ollut muuta tehtävää kuin rukoilla hänen puolestaan.
»Mutta kuitenkin», alkoi Homais selittää, »on tapahtunut toinen kahdesta mahdollisuudesta. Hän on joko kuollut armon tilassa (kuten kirkko sanoo), ja silloin hän ei ollenkaan tarvitse meidän rukouksiamme. Taikka sitten hän on kuollut katumattomana (sellainen on, luulen, kirkon sanontatapa), ja silloin...»
Boumisien keskeytti hänet vastaten jurosti, että joka tapauksessa oli rukoiltava.
»Mutta», intti apteekkari, »koska Jumala tuntee kaikki tarpeemme, niin mitä hyötyä rukouksesta on?»
»Kuinka!» huudahti pappi. »Rukouksestako? Ettekö siis olekaan kristitty?»
»Suokaa anteeksi», sanoi Homais. »Ihailen kristillisyyttä. Se on ensiksikin vapauttanut orjat, tuonut maailmaan siveysopin...»
»Siitä ei nyt ole kysymys! Kaikki kirjoitukset...»
»Niin, niin, mitä kirjoituksiin tulee, niin avatkaa historia. Siitä tiedetään, että ne ovat jesuiittain väärentämiä.»
Charles tuli huoneeseen, läheni vuodetta ja avasi hitaasti verhot.
Emman pää oli kallistunut oikealle olkapäälle. Hänen suunsa, joka oli jäänyt auki, oli kuin musta reikä hänen kasvojensa alaosassa. Peukalot olivat taipuneet kämmenten sisään. Jonkinlaista valkoista tomua oli tarttunut hänen silmäripsiinsä, ja silmät alkoivat peittyä visvaiseen vaaleaan kalvoon, joka muistutti ohutta hämähäkinseittiä, lakana oli kuopallaan rinnalta polviin saakka kohoten taas varpaiden kohdalla, ja Charlesista tuntui, että ruumiin päällä lepäsi kuin jotakin outoa ainetta, kuin äärettömän raskas paino.
Kirkon kello kajahdutti kaksi lyöntiä. Saattoi kuulla pimeässä pengermän takana juoksevan virran äänekkään solinan. Silloin tällöin niisti herra Boumisien meluisasti nenäänsä, ja Homais'n kynä rapisi paperilla.
»No niin, hyvä ystävä», sanoi hän, »menkää pois, tämä näky raatelee teitä».
Kun Charles oli lähtenyt, alkoi papin ja apteekkarin väittely uudelleen.
»Lukekaa Voltairea», sanoi toinen, »lukekaa Holbachia, lukekaa Encyclopediaa!»
»Lukekaa ERÄIDEN PORTUGALIN JUUTALAISTEN KIRJEET», sanoi toinen, »lukekaa entisen virkamiehen Nicolas'in kirjoittama KRISTINUSKON JÄRKI».
He kiivastuivat, tulivat punaisiksi, puhuivat yht'aikaa toisiaan kuuntelematta. Boumisieniä kauhistutti moinen rohkeus, Homais'ta ihmetytti tuollainen tyhmyys, ja he olivat jo vähällä ruveta haukkumaan toisiaan, kun Charles yht'äkkiä tuli takaisin. Häntä veti sinne kuin taikavoima. Hän kulki lakkaamatta portaita edestakaisin.
Hän asettui vaimoaan vastapäätä nähdäkseen hänet paremmin, ja hän vaipui tuohon katselemiseen, joka ei enää ollut tuskallista sen vuoksi, että se oli niin harrasta.
Hän muisteli tarinoita valekuolleista, magnetismin ihmeistä, ja hän ajatteli, että jos oikein äärettömästi tahtoisi, niin kykenisi ehkä herättämään hänet henkiin. Kerran hän kumartui vaimoaan kohden ja huusi hiljaa: »Emma! Emma!» Hänen voimakas henkäyksensä sai kynttilöiden liekit värisemään seinillä.
Päivän koittaessa saapui vanha rouva Bovary. Häntä suudellessa alkoivat Charlesin kyynelet jälleen virrata. Äiti koetti, niinkuin apteekkarikin, huomauttaa hänelle hautajaiskustannuksista. Charles suuttui niin ankarasti, että vanha rouva vaikeni, vieläpä käski Charles hänen viivyttelemättä mennä kaupungille ostamaan mitä tarvittiin.
Hän jäi iltapäiväksi aivan yksin. Berthe oli viety rouva Homais'n luo, Félicité pysytteli yläkerrassa, huoneessaan, rouva Lefrançois'n kanssa.
Illalla tuli vieraita. Charles nousi, puristi kaikkien kättä voimatta puhua. Sitten istuivat tulokkaat toisten pariin, puoliympyrään uunin luo. Kasvot alakuloisina ja polvi heitettynä toisen yli he heiluttelivat säärtään päästäen silloin tällöin raskaita huokauksia, ja jokaisella oli mahdottoman ikävä, mutta siitä huolimatta ei kukaan tahtonut lähteä ensiksi.
Kun Homais palasi kello yhdeksältä (torilla ei kahteen päivään ollut nähty ketään muita kuin hänet), oli hänellä mukanaan kamferia, bentsoepihkaa ja muita tuoksuvia aineita. Hänellä oli myös astia täynnä klooria taudinsiementen tappamiseksi. Sillä hetkellä palvelijatar, rouva Lefrançois ja vanha rouva Bovary puuhailivat Emman ympärillä viimeistellen hänen pukuaan, ja he laskivat paikoilleen pitkän, jäykän verhon, joka peitti hänet satiinikenkiä myöten.
Félicité nyyhkytti:
»Voi emäntäparkaa! Voi emäntäparkaa!»
»Katsokaahan!» sanoi majatalon emäntä huoaten, »kuinka sievä hän vieläkin on! Voisi melkein vannoa, että hän nousee ylös tuossa paikassa.»
Sitten he kumartuivat kiinnittääkseen seppeleen hänen päähänsä.
Päätä täytyi hiukan kohottaa, ja silloin purskahti hänen suustaan mustaa nestettä kuin oksennusta.
»Herra Jumala, hame! Varokaa!» huusi rouva Lefrançois. »Auttakaa meitä», sanoi hän apteekkarille. »Vai sattuuko teitä peloittamaan?»
»Minuako peloittaisi?» vastasi tämä olkapäitään kohautellen. »Kaikkea vielä! Näinpä kaikenlaista sairashuoneella, kun opiskelin farmasiaa. Teimme punssia itse leikkuuhuoneessa! Tyhjyys ei peloita filosofia, ja minulla onkin aikomus, sanon sen usein, testamentata ruumiini sairashuoneille, että siitä myöhemmin olisi hyötyä tieteelle.»
Kirkkoherra kysyi saapuessaan kuinka Bovary voi, ja kuultuaan apteekkarin vastauksen sanoi hän:
»Isku, ymmärrättehän, on vielä liian tuore!»
Silloin Homais onnitteli häntä siitä, ettei hän kaikkien muiden lailla saattanut joutua vaaraan menettää kallista puolisoa, mistä tietysti seurasi väittely pappien naimattomuudesta.
»Sillä», sanoi apteekkari, »ei ole luonnollista, että mies on ilman naista! On tapahtunut rikoksia...»
»Mutta kuinka sitten», huusi kirkkoherra, »kuinka luulette, että avioliitossa oleva mies voisi säilyttää esimerkiksi rippisalaisuudet?»
Homais vastusti rippiä. Boumisien puolusti sitä, selitteli laajasti siitä aiheutuvia kääntymisiä parempaan elämään. Hän mainitsi useita esimerkkejä varkaista, jotka olivat äkkiä tulleet rehellisiksi. Sotilailta, jotka olivat lähestyneet rippituolia, oli pudonnut kuin suomut silmistä. »Freiburgissa oli pappi... »
Hänen toverinsa nukkui. Sitten kun kirkkoherrasta tuntui tukahduttavalta huoneen liian raskaassa ilmassa, hän avasi ikkunan, ja siihen apteekkari heräsi.
»Hyppysellinen nuuskaa, olkaa hyvä», sanoi hän. »Se virkistää!»
Jostain kaukaa kuului yhtämittaista haukuntaa.
»Kuuletteko kuinka koira ulvoo?» sanoi apteekkari.
»Sanotaan, että ne vainuavat kuolleet», vastasi pappi. »Ne ovat kuin mehiläiset, lentävät pesästä ihmisten kuollessa.»
Homais ei korjannut tuota ennakkoluuloa, sillä hän oli jälleen nukahtanut.
Voimakkaampi herra Boumisien liikutteli vielä jonkin aikaa huuliaan, sitten hänenkin päänsä huomaamatta painui, hän päästi käsistään paksun kirjansa ja alkoi kuorsata.
He istuivat vastatusten takakenossa, kasvot paisuneina, jörön näköisinä, kohdaten näin toisensa epäsovun jälkeen samassa inhimillisessä heikkouden tilassa, eivätkä he liikkuneet enempää kuin ruumis, joka sekin näytti nukkuvan heidän vieressään.
Charles ei herättänyt heitä sisään tullessaan. Hän tuli viimeisen kerran. Hän saapui sanomaan jäähyväiset.
Tuoksuyrtit savusivat vielä, ja sinertävän savun kiehkurat sekautuivat ikkunasta tunkeutuvaan sumuun. Taivaalla kiilsi muutama tähti, yö oli leuto.
Kynttilöiden vaha tippui isoina kyynelinä vuoteen lakanoille. Charles katseli kynttilöiden palamista väsyttäen silmänsä tuijottamalla keltaisen valon säteilyyn.
Kiiltävät läikät välkkyivät satiinihameella, joka oli vaalea kuin kuutamo. Emma hävisi sen alle, ja hänestä tuntui kuin Emma levitessään oman itsensä ulkopuolelle salaperäisesti haihtuisi ympäröiviin esineisiin, hiljaisuuteen, yöhön, ohikiitävään tuuleen, maasta nouseviin, kosteihin tuoksuihin.
Sitten hän äkkiä näki hänet Tostes'in puutarhassa, penkillä, orjantappura-aitausta vasten, taikka Rouenissa, kadulla, heidän talonsa kynnyksellä, Bertaux'n maakartanon pihalla. Hän kuuli vielä hilpeiden poikien naurun heidän tanssiessaan omenapuiden alla: huone oli täynnä Emman hiusten tuoksua, ja hänen hameensa värisi räiskähdellen kuin kipinät, kun hän, Charles, syleili häntä. Puku oli sama, joka hänellä nyt oli yllään.
Näin Charles muisteli kauan aikaa kaikkea kadonnutta onneaan, vaimonsa asentoja, käsivarsien liikkeitä, äänen kaikua. Yhtä epätoivon syytä seurasi toinen, jatkuvasti, tyhjentymättömästi, kuin rannan ylitse kuohuvan vuoksen laineet.
Häneen tarttui peloittava uteliaisuus: hitaasti, sormiensa päillä, vavisten, hän kohotti Emman huntua. Mutta hän päästi samassa kauhun huudon, joka herätti toiset. He veivät hänet alakerrokseen, saliin.
Sitten Félicité tuli kertomaan, että Charles pyysi vaimonsa hiuksia.
»Leikatkaa vain!» myöntyi apteekkari.
Ja kun tyttö ei uskaltanut, tuli apteekkari itse vainajan luo sakset kädessä. Hän vapisi niin ankarasti, että pisti ihoon ohimoilla monta reikää. Vihdoin, ponnistellen kiihtymystään vastaan, leikkasi Homais varmuudeksi pari kolme kertaa, niin että kauniiseen, mustaan tukkaan jäi valkoisia läikkiä.
Apteekkari ja kirkkoherra ryhtyivät jälleen tehtäviinsä, silti nukahtaen aina välillä, mistä he joka kerta herättyään syyttelivät toisiaan. Herra Boumisien kasteli huoneen vihkivedellä, ja Homais levitti permannolle hiukan klooria.
Félicité oli heitä varten jättänyt lipastolle pullon viinaa, juuston ja ison vehnäkakun. Apteekkari, joka alkoi jo väsyä, huokasikin neljän seudussa aamulla:
»Haluaisinpa jotakin hengenpitimiksi!»
Pappi ei suinkaan antanut pyydellä itseään. Hän lähti pitämään messunsa, palasi, ja sitten he söivät ja kilistelivät, aina hiukan leikkiäkin laskien, tietämättä oikeastaan miksi, vain tuon epämääräisen hilpeyden kiihottamina, joka valtaa meidät surullisten tapausten jälkeen, ja viimeistä ryyppyä juotaessa sanoi pappi apteekkarille taputtaen häntä olalle:
»Kyllä me lopulta ymmärrämme toisemme!»
Alhaalla eteisessä he tapasivat työmiehet, jotka tulivat laittamaan arkkua. Silloin täytyi Charlesin kahden tunnin ajan kestää vasaran lyöntien kidutusta niiden kaikuessa lautoja vasten. Sitten vietiin ruumis tammiarkussa alas, ja nostettiin toisiin, mutta kun ulommainen oli liian iso, täytyi väli täyttää patjan sisuksella. Kun nuo kolme arkkua sitten oli viimeistelty, naulattu ja juotettu kiinni, asetettiin vainaja portaiden eteen, kaikki ovet avattiin selkoselälleen ja yonvillelaiset alkoivat virrata sinne.
Ukko Rouault saapui. Hän pyörtyi siihen paikkaan nähdessään mustat liinat.
10
Hän oli saanut apteekkarin kirjeen vasta kuusineljättä tuntia tapahtuman jälkeen, ja ottaen huomioon hänen herkkyytensä oli herra Homais laatinut sen sillä lailla, että oli mahdotonta tietää, miten se piti käsittää.
Ukosta tuntui ensin kuin hän olisi saanut halvauksen. Sitten hän ymmärsi asian niin, ettei Emma ollut kuollut. Mutta saattoi olla... Vihdoin veti hän ylleen puseronsa, tarttui hattuunsa, pisti kannukset saappaisiinsa ja lähti ratsastamaan täyttä neliä. Koko matkan ukko Rouault aivan läähätti musertavan ahdistuksen vallassa. Täytyipä hänen kerran astua maahankin hevosen selästä. Hän ei enää nähnyt selvästi, kuuli ääniä ympärillään, luuli tulevansa hulluksi.
Päivä nousi. Hän näki kolme mustaa kanaa, jotka nukkuivat puussa, säikähti, kauhistui tuota ennettä. Silloin hän lupasi neitsyt Marialle kolme messukasukkaa kirkkoa varten ja vannoi kulkevansa paljasjaloin Bertaux'n hautausmaalta Vassonvillen kappeliin saakka.
Hän saapui Marommeen huutaen majatalon väkeä; painoi portin saranoilta hartiavoimin, kävi kaurasäkin kimppuun, kaasi seimeen pullon makeata omenaviiniä ja kiipesi jälleen heponsa selkään, joka nelisti niin, että kipunat säikkyivät neljästä kaviosta.
Hän mietti itsekseen, että Emma epäilemättä voitaisiin pelastaa. Lääkärit keksisivät varmasti keinon. Hän palautti mieleensä kaikki ihmeelliset parantumiset, joista hänelle oli kerrottu.
Sitten hän oli näkevinään Emman vainajana. Hän oli siinä, isänsä edessä, selällään, keskellä tietä. Ukko tempasi ohjaksista, ja harhanäky katosi.
Quincampoix'ssa hän joi itseään rohkaistakseen kolme kuppia kahvia yhtä kyytiä.
Hän arveli, että oli erehdytty nimestä, kun oli kirjoitettu hänelle. Hän haki kirjettä taskustaan, tunsi sen olevan siellä, mutta ei uskaltanut avata sitä.
Lopulta hänen mieleensä juolahti, että se oli vain jonkun keksimä kuje, jonkun kosto hänelle, jonkun humalaisen päähänpisto, ja eikö muuten maailmasta näkyisi, jos Emma olisi kuollut? Mutta ei. Luonnossa ei ollut mitään merkillistä. Taivas oli sininen, puut huojuivat, lammaslauma kulki ohi. Hän näki kylän, hänen nähtiin kiitävän sinne kumarassa hevosen selässä, jota hän ankarasti ruoski ja jonka kyljistä vuoti veripisaroita.
Kun hän oli tullut tajuihinsa, vaipui hän itkien Bovaryn syliin.
»Lapseni, Emma! Lapseni! Selittäkää minulle!»
Ja toinen vastasi nyyhkyttäen:
»En tiedä, en tiedä. Se on kirous!»
Apteekkari erotti heidät.
»On tarpeetonta kertoa noita kamalia yksityiskohtia. Selitän ne herralle. Nyt alkaa ihmisiä tulla. Arvokkaasti, helkkarissa! Filosofisesti!»
Bovary-parka tahtoi esiintyä voimakkaana ja toisteli toistamistaan:
»Niin... rohkeutta!»
»No niin!» huudahti ukko Rouault. »Minulla on rohkeutta vaikka jyrisisi ja salamoisi! Vien hänet kyllä perille saakka.»
Kello alkoi soida. Kaikki oli valmista. Oli lähdettävä liikkeelle.
Istuen kuoripenkissä vierekkäin näkivät he kolmen laulavan lukkarin kulkevan ohitseen ja taas takaisin. Puupuhallin puuskutti minkä jaksoi. Herra Boumisien juhlatamineissaan lauloi kimeällä äänellä. Hän tervehti tabernaakkelia, kohotti käsiään, levitteli käsivarsiaan. Lestiboudois kierteli kirkossa valaanluisine haaviriukuineen. Arkku oli kuoripulpetin edessä neljän kynttilärivin keskellä. Charles olisi tahtonut nousta ja mennä sammuttamaan ne.
Hän koetti kuitenkin saada mielensä taipumaan hartaaksi, kohota toivomaan tulevaa elämää, jossa he tapaisivat toisensa. Hän kuvitteli että Emma oli lähtenyt matkalle, hyvin pitkälle, kauan aikaa sitten. Mutta kun hänen mieleensä juolahti, että Emma, olikin tuolla arkussa ja että kaikki oli päättynyt, että hänet kannettaisiin maahan, valtasi hänet hurja, musta, epätoivoinen raivo. Joskus hän ei enää luullut tuntevansa mitään, ja hän nautti tuosta surunsa lievittymisestä samalla moittien itseään raukkamaisuudesta.
Lattiakiviltä kuului kuin rautaisen kepin kuivia napsauksia, jotka toistuivat säännöllisin väliajoin. Ne tulivat perältä ja loppuivat äkkiä kirkon sivukäytävässä. Karkea, ruskeaan takkiin pukeutunut mies polvistui vaivalloisesti. Hän oli Kultaisen Leijonan renki, Hippolyte. Hän oli ottanut käyttöön hienon jalkansa.
Muudan lukkareista kierteli laivaa kolehtia keräten, ja vaskikolikot helähtivät toinen toisensa jälkeen hopeiselle vadille.
»Kiiruhtakaa toki! Minä kärsin, minä!» huudahti Bovary heittäen lautaselle vihaisesti viiden frangin rahan.
Kirkon mies kiitti häntä pitkällä kumarruksella.
Laulettiin, polvistuttiin, noustiin pystyyn; siitä ei tahtonut tulla loppua. Charles muisti, että he kerran, avioliittonsa ensimmäisinä aikoina, olivat yhdessä käyneet messussa ja olivat istuneet toisella puolella, seinän vieressä. Kello alkoi taas soida. Tuoleja siirreltiin meluisasti. Kantajat asettivat kolme liukua arkun alle, ja kaikki lähtivät kirkosta.
Silloin ilmestyi Justin apteekin portaille. Hän juoksi heti sisään kalpeana, horjuen.
Ihmiset olivat asettuneet ikkunoihin nähdäkseen kulkueen. Charles kulki edessä hyvin suorana. Hän koetti olla urhean näköinen ja tervehti kaikkia, jotka sivukaduilta ja ovilta tullen liittyivät kulkueeseen.
Nuo kuusi kantajaa, kolme molemmin puolin, astelivat lyhyin askelin ja hiukan huohottaen. Papit, lukkarit ja molemmat kuoripojat lausuilivat De Profundis messua ja heidän äänensä kaikuivat peltojen yli, nousten ja laskien laineiden tavoin. Joskus he katosivat polun mutkiin, mutta iso, hopeinen risti paistoi aina puiden välistäkin.
Naiset tulivat jäljessä yllään mustat viitat ja päänsuojukset alhaalla. Heillä oli käsissään isoja, palavia kynttilöitä, ja Charlesista tuntui kuin hän pyörtyisi rukousten ja kynttilöiden yksitoikkoiseen vilinään, vahan ja papin viittojen ällöttävään hajuun. Raikas tuuli puhalsi, ruis ja nauriit viheriöivät, kastehelmiä välkkyili tien varsilla ja orjantappura-aidoilla. Kaikenlaiset hilpeät äänet täyttivät ilman: kaukana vierivien kärryjen kolina raiteilla, kukon toistuva kiekuna taikka omenapuiden alle katoavan varsan laukka. Kirkkaalla taivaalla oli kuin pilkkuina, ruusunpunaisia pilviä, sinertäviä, vaaleita varjoja lankesi kurjenmiekkojen peittämiin mökkeihin. Ohi kulkiessaan Charles tunsi pihat. Hän muisti samanlaisia aamuja kuin tämä, jolloin hän, käytyään katsomassa jotakuta sairasta, taas palasi vaimonsa luo.
Silloin tällöin kohosi musta, valkotäpläinen kangas paljastaen arkun. Väsyneet kantajat hidastuttivat askeliaan, ja kulkue pääsi eteenpäin katkonaisin töytäyksin kuin joka aallon harjalla seisahtuva venhe.
Tultiin perille.
Miehet jatkoivat matkaansa alaspäin, nurmikolle, johon hauta oli kaivettu.
Kaikki asettuivat sen ympärille, ja papin puhuessa valui nurkista hautaan reunoille nostettua punaista hiekkaa jatkuvasti, äänettömästi.
Kun sitten oli järjestetty neljä köyttä, siirrettiin arkku niiden varaan. Charles näki sen laskeutuvan. Se laskeutui yhäti.
Vihdoin kuului kumahdus, ja köydet kohosivat kitisten. Bournisien otti Lestiboudois'n ojentaman lapion, ja vasemmalla kädellään, sirottaen koko ajan vihkivettä oikealla, pudotti hän arkulle ison multakokkareen. Arkun puuaines kumahti voimakkaasti mullan siihen sattuessa, päästäen tuon äänen, joka meistä tuntuu ikuisuuden kaiulta.
Pappi siirsi vihkivedenriputtimen naapurilleen. Se oli herra Homais. Tämä pudisteli sitä vakavasti ja ojensi sen Charles'ille, joka vaipui polvilleen maahan ja heitti multaa täysin kourin huutaen: »Hyvästi!» Hän lähetti vaimolleen suutelolta, hän laahautui kohti hautaa vaipuakseen sinne itsekin hänen kanssaan.
Hänet vietiin pois, ja hän tyyntyi pian tuntien kai, niinkuin muutkin, hämärää tyydytystä siitä, että kaikki oli päättynyt.
Palattua ukko Rouault sytytti rauhallisesti piippunsa, jota seikkaa Homais sisimmässään piti verraten sopimattomana. Hän huomasi myös, että herra Binet oli jäänyt tulematta, että Tuvache oli »livistänyt» kuolinmessun jälkeen ja että Théodorella, notaarin palvelijalla, oli sininen takki, »niinkuin ei olisi voinut saada mustaa, koska se kerran on tapana, helkkarissa!» Välittääkseen huomioitaan hän kulki ryhmästä toiseen. Joka taholla valitettiin Emman kuolemaa, ja niin teki erikoisesti Lheureux, joka ei ollut jäänyt tulematta hautajaisiin.
»Tuo pikku naisparka! Mikä suru hänen miehelleen!»
Apteekkari selitteli:
»Ilman minua hän olisi tehnyt itselleen jotakin kamalaa, uskokaa pois!»
»Niin hyvä ihminen! Ja kun ajattelen, että näin hänet viimeksi lauantaina puodissani!»
»Minulla ei ollut aikaa», virkkoi Homais, »valmistaa edes muutamaa sanaa haudalla lausuttavaksi».
Kotiin päästyään Charles riisuutui, ja ukko Rouault tarkasteli sinistä puseroaan. Se oli uusi, ja kun hän matkalla oli usein pyyhkinyt kasvojaan hihalla, oli siitä lähtenyt väriä ja kyynelten jäljet olivat piirtäneet vakoja kasvoihin tarttuneeseen tomuun.
Vanha rouva Bovary oli heidän mukanaan. He olivat kaikki ääneti. Vihdoin vanhus huokasi:
»Muistatteko, hyvä ystävä, kun minä kerran tulin Tostes'iin, sen jälkeen kun olitte menettänyt ensimmäisen vaimonne. Silloin lohdutin teitä. Osasin sanoa mitä pitikin. Mutta nyt...»
Päästettyään pitkän valituksen, joka tärisytti hänen rintaansa, jatkoi hän:
»Niin, se merkitsee minun loppuani, katsokaas! Olen nähnyt vaimoni lähtevän... sitten poikani... ja nyt tyttäreni, tänä päivänä.»
Hän tahtoi heti palata Bertaux'hon, sanoen, ettei voisi nukkua tässä talossa. Hän ei tahtonut nähdä Emman tytärtäkään.
»Ei, ei! Se surettaisi minua liikaa! Mutta suutelettehan häntä puolestani? Hyvästi... te olette kunnon poika! Ja tätä minä en milloinkaan unohda», jatkoi hän taputtaen säärtään. »Älkää pelätkö, kalkkunan te saatte aina.»
Mutta päästyään mäen huipulle hän kääntyi katsomaan taakseen, niinkuin oli kääntynyt Saint-Victoiren tiellä erotessaan tyttärestään. Kylän ikkunat paloivat kaikki auringon vinoissa säteissä, kun se laski niittyjen taakse. Hän varjosti kädellä silmiään ja huomasi näköpiirissä seinäneliön, jota vasten puut siellä täällä piirtyivät mustina ryhminä valkeiden kivien välissä. Sitten hän jatkoi matkaansa pientä hölkkää, sillä hevonen ontui.
Charles ja hänen äitinsä jäivät sinä iltana väsymyksestään huolimatta kauaksi aikaa juttelemaan keskenään. He puhuivat entisistä ajoista ja tulevaisuudesta. Äiti tulisi asumaan Yonvilleen, hoitaisi hänen talouttaan, he eivät enää eroaisi. Äiti oli kekseliäs ja hyväilevä, riemuiten itsekseen siitä, että saisi takaisin rakkauden, joka niin monta vuotta oli puuttunut häneltä. Kello löi keskiyötä. Kuten tavallisesti oli kylä aivan ääneti, ja Charles valvoi ajatellen yhä Emmaa.
Rodolphe, joka oli huvikseen kierrellyt metsiä koko päivän, nukkui rauhallisesti kartanossaan, ja Léon nukkui myös omalla tahollaan.
Mutta oli eräs, joka tähän aikaan ei nukkunut.
Haudalla, kuusien välissä, itki poika polvistuneena, ja hänen nyyhkytysten särkemä rintansa läähätti pimeässä äärettömän kaipauksen painosta, suloisemman kuin kuu ja tutkimattomamman kuin yö. Äkkiä ratisi veräjä. Lestiboudois tuli hakemaan unohtamaansa lapiota. Hän tunsi Justinin, joka kiipesi aidan yli, ja tiesi nyt, mistä hakea pahantekijää, joka varasti hänen perunansa.
11
Seuraavana päivänä Charles kutsutti tyttärensä kotiin. Lapsi kysyi äitiään. Hänelle vastattiin, että äiti oli poissa ja toisi palatessaan leluja. Berthe puhui siitä monta kertaa, mutta ajan kuluessa hän ei enää ajatellut äitiään. Lapsen hilpeys kiusasi Bovarya, ja hänen oli siedettävä apteekkarin vastenmielisiä lohdutuksia..
Pian alkoivat rahahuolet jälleen. Herra Lheureux kiihotti taas ystäväänsä Vinçart'ia, ja Charles sitoutui vastaamaan ennen kuulumattomista summista, sillä hän ei olisi milloinkaan suostunut myymään pienintäkään hänelle kuulunutta esinettä. Hänen äitinsä vimmastui siitä. Bovary suuttui vielä enemmän kuin äiti. Hän oli muuttunut aivan kokonaan. Vanha rouva lähti talosta.
Silloin alkoi jokainen etuilla. Neiti Lempereur vaati palkkiota tunneista kuuden kuukauden ajalta, vaikka Emma ei ollut milloinkaan ottanut ainoatakaan (huolimatta Bovarylle näyttämistään kuitatuista laskuista, jotka hän oli saanut neiti Lempereurltä heidän salaisen sopimuksensa perusteella). Kirjojen lainaaja vaati maksua kolmen vuoden tilauksista, muori Rolet palkkiota kahdenkymmenen kirjeen viemisestä, ja kun Charles tahtoi selityksiä, oli hän kyllin hienotunteinen vastatakseen:
»Mistä minä tietäisin! Ne koskivat kai hänen raha-asioitaan!»
Jokaisen maksetun velan jälkeen Charles luuli, että se oli viimeinen. Mutta niitä ilmestyi uusia, jatkuvasti.
Charles vaati maksuja vanhoista sairaskäynneistä. Hänelle näytettiin hänen vaimonsa lähettämät kirjeet. Silloin hänen täytyi pyytää anteeksi.
Félicité käytti nyt rouvan hameita; ei kuitenkaan kaikkia, sillä Charles oli pannut talteen muutamia ja kävi katsomassa niitä pukuhuoneessa, jonne hän oli ne lukinnut. Tyttö oli melkein Emman kokoinen, ja usein, kun Charles näki hänet takaa, oli hän tuntevinaan vaimonsa ja pyysi:
»Voi, älä mene pois!»
Mutta helluntaina Félicité karkasi Yonvillesta Théodoren mukana varastaen kaikki, mitä pukuvarastosta oli jäljellä.
Näihin aikoihin oli leskirouva Dupuis'lla kunnia ilmoittaa hänelle »poikansa, Léon Dupuis'n, Yvetot'n notaarin, avioliitosta neiti Léocadie Leboeufin, Bondevillestä, kanssa». Kirjoittamassaan onnittelussa Charles käytti muun muassa lausetta:
»Vaimoraukkani olisi varmasti ollut hyvin iloinen!»
Eräänä päivänä harhaillessaan päämäärättä talossaan hän nousi ullakollekin ja tunsi jalkansa alla käärön hienoa paperia. Hän aukaisi sen ja luki: »Rohkeutta, Emma! Rohkeutta! En tahdo tulla elämänne onnettomuudeksi!» Se oli Rodolphen kirje, joka oli pudonnut maahan laatikoiden väliin ja jäänyt sinne, ja ikkunasta käyvä veto oli työntänyt sitä ovelle päin. Charles jäi liikkumattomana ja hämmästyneenä tälle samalla paikalle, jossa kerran epätoivoinen Emma oli seissyt vielä kalpeampana kuin Charles, ja tahtonut kuolla. Vihdoin hän keksi pienen R:n toisen sivun alareunasta. Kuka hän oli? Charles muisti Rodolphen liehittelemiset, hänen äkillisen katoamisensa ja teeskennellyn ilmeen, kun he olivat tavanneet toisensa pari, kolme kertaa sen jälkeen. Mutta kirjeen kunnioittava sävy vei hänet harhaan.
»Ehkäpä he ovat rakastaneet toisiaan platonisesti», tuumi hän.
Muuten Charles ei ollutkaan niitä, jotka penkovat asiat perinpohjin. Hän pelkäsi todisteita, ja hänen havahtuva mustasukkaisuutensa hävisi hänen surunsa äärettömyyteen.
Emmaa oli tietystikin täytynyt jumaloida, ajatteli hän. Kaikki miehet, aivan varmasti, olivat himoinneet häntä. Emma näytti hänestä nyt vain kauniimmalta, ja häneen tarttui jatkuva, hurja intohimo, joka vain kiihotti hänen epätoivoaan ja paisui rajattomasti, koska sen tyydyttäminen oli nyt mahdotonta.
Miellyttääkseen vainajaa, ikäänkuin tämä olisi vielä ollut elossa, hän omaksui hänen mielitekonsa, hänen ajatuksensa, osti kiiltonahkakenkiä, alkoi käyttää valkeita kravatteja. Hän voiteli viiksiään, hyväksyi kuten Emmakin vekseleitä. Vielä hautansa takaakin vainaja vaikutti turmiollisesti häneen.
Hänen oli pakko myydä hopeaesineet kappale kappaleelta; senjälkeen hän myi salin kaluston. Kaikki huoneet jäivät ilman huonekaluja, mutta hänen huoneensa, hänen oma huoneensa, säilytettiin entisellään. Päivällisen jälkeen meni Charles sinne. Hän työnsi tulen ääreen pyöreän pöydän ja asetti sen eteen hänen nojatuolinsa. Itse hän istuutui sitä vastapäätä. Kynttilä paloi kullatussa jalassa. Berthe hänen vieressään väritti piirroksia.
Hän kärsi, miesparka, kun näki tytön niin huonosti puettuna, nauhattomin kengin ja pusero revenneenä hihanreiästä vyötäisiin saakka, sillä taloudenhoitajatar ei välittänyt lapsesta vähääkään. Mutta tyttönen oli niin suloinen, kiltti, ja hänen pieni päänsä kumartui niin somasti tuuheiden, vaaleiden kiharoiden valahtaessa punakalle poskelle, että isän valtasi ääretön viehtymys, ilo, johon sekoittui paljon katkeruutta, kuten huonosti valmistettuun, pihkalle hajuavaan viiniin. Charles korjaili hänen leikkikalujaan, laitteli hänelle hyppyukkoja pahvista taikka ompeli kiinni nukkien auenneet vatsat. Silloin, jos hänen silmänsä sattuivat käsityölaatikkoon, permannolla olevaan nauhanpätkään tai vaikkapa vain pöydän rakoon jääneeseen nuppineulaan, hän vaipui unelmiin ja oli niin surullisen näköinen, että tyttönenkin tuli yhtä murheelliseksi.
Nykyjään ei kukaan enää käynyt heillä, sillä Justin oli paennut Roueniin, missä hänestä oli tullut apulainen sekatavarakauppaan, ja apteekkarin lapsetkin kävivät yhä harvemmin tyttösen luona, koska herra Homais ei välittänyt — heidän erilaisen yhteiskunnallisen asemansa takia — kanssakäymisen jatkumisesta.
Sokea, jota Homais ei ollut voinut parantaa voiteellaan, oli palannut Guillaumen metsän mäkeen, missä hän kertoili matkustajille apteekkarin turhasta yrityksestä, niin että Homais kaupunkiin mennessään piiloutui Pääskysen verhojen taakse välttääkseen häntä. Homais inhosi kerjäläistä ja oman maineensa nimessä, tahtoen päästä hänestä niillä keinoin hyvänsä, suuntasi häntä vastaan kätketyn pommin, joka ilmaisi hänen älynsä syvyyden ja hänen turhamaisuutensa kataluuden. Kuuden seuraavan kuukauden aikana saattoi Fanal de Rouenissa lukea tähän tapaan kirjoitettuja pikku uutisia:
»Kaikki ihmiset, jotka matkustavat Picardien hedelmällisiä seutuja kohti, ovat kai huomanneet Guillaumen metsän mäessä raukan, jolla on kasvoissaan hirmuinen haava. Hän kiusaa matkustajia, hätyyttää heitä ja nostaa heiltä suoranaisen veron. Elämmekö vielä noita keskiajan kaameita kausia, jolloin maankiertäjien oli sallittu levitellä, julkisilla paikoillamme spitaalia ja risatauteja, jotka he olivat saaneet ristiretkillä?»
Taikka:
... »Huolimatta irtolaisuutta vastaan tähdätyistä laeista rasittavat meidän suurten kaupunkiemme ympäristöjä sittenkin kaikenlaiset kurjimusjoukot. Sairaita raukkoja näkee liikuskelemassa myös yksitellen, ja ne eivät ole vähimmin vaarallisia. Mitä ajattelevat konsulimme?»
Sitten herra Homais keksi tapahtumia:
»Eilen, Guillaumen mäessä, pillastunut hevonen...» Ja sitten seurasi kertomus tapaturmasta, jonka sokean läsnäolo oli aiheuttanut.
Nämä vaikuttivat sen, että sokea pidätettiin, mutta päästettiin vapaaksi. Hän aloitti jälleen, ja Homais aloitti myöskin. Se oli todellista taistelua. Apteekkari voitti, sillä hänen vihollisensa tuomittiin vihdoin suljettavaksi eliniäkseen köyhäinhoitolaan.
Tämä menestys rohkaisi apteekkaria, ja siitä lähtien ei piirikunnassa ollut yhtään vaunujen alle jäänyttä koiraa, palanutta latoa, selkäänsä saanutta vaimoa, josta hän ei heti olisi ilmoittanut yleisölle, johtotähtenään aina edistys, rakkaus ja pappisviha. Hän vertaili kansakouluja ja ignoranttiveljeskunnan oppilaitoksia jälkimmäisten vahingoksi, palautti mieliin Pärttylin-yön, jos joku lahjoitti kirkolle sata frangia, paljasti väärinkäytöksiä, sepitti sukkeluuksia. Hän »miinoitteli», niinkuin hän itse sanoi. Hän muuttui vaaralliseksi.
Hän tukahtui kuitenkin sanomalehdistön ahtaissa rajoissa, ja kohta hän tunsi tarvitsevansa ilmaisuvälineekseen kirjan, teoksen. Silloin hän laati Yonvillen kantonin yleisen tilaston oheenliitettyine säähuomioineen, ja tilasto vei hänet filosofiaan. Hän harkitsi suuria kysymyksiä, yhteiskunnallisia pulmia, köyhien luokkien siveellistä tilaa, kalankasvatusta, kuminvalmistusta, rautateitä jne. Häntä rupesi porvarillisuus hävettämään. Hän alkoi pukeutua taiteellisesti, poltti tupakkaa. Hän osti kaksi Pompadour-tyylistä kipsiveistosta koristamaan saliaan.
Farmasiasta hän ei kuitenkaan luopunut, päinvastoin. Hän seurasi tarkoin uusia keksintöjä. Suklaan levittämistä hän harrasti. Hän toi ensimmäiseksi alisen Seinen piiriin kaakaopavun ja revalentian. Hän innostui Pulvermacherin sähkövöihin ja käytti niitä itsekin. Ja illalla, kun hän otti yltään flanellipaitansa, rouva Homais aivan häikäistyi tuota kultaista ketjua, jonka alle Homais melkein hävisi, ja tunsi kiintymyksensä kasvavan tuohon mieheen, joka oli kahlitumpi kuin skyyttalainen ja loistava kuin itämaan tietäjä.
Hänellä oli kauniita suunnitelmia Emman hautaa varten. Hän ehdotti aluksi katkennutta, verhottua pilaria, sitten pyramidia, sitten Vestan temppeliä, jonkinlaista pyöreätä, kupukattoista rakennusta... taikka sitten »jonkinlaista rauniokasaa». Joka tapauksessa piti haudalla välttämättä olla itkuraita, jota Homais piti surun ehdottomana tunnuskuvana.
Charles ja hän matkustivat yhdessä Roueniin katselemaan hautakiviä erään kivenhakkaajan luo, ja heidän mukanaan oli taidemaalari, nimeltään Vaufrylard, Bridoux'n ystävä, joka kaiken aikaa lasketteli sanaleikkejä. Vihdoin, kun he olivat tarkastelleet satasen piirustusta, tilanneet kustannusarvion ja käyneet vielä kerran Rouenissa, päätti Charles rakennuttaa eräänlaisen mausoleumin, jonka molempiin päätyihin oli laitettava »sammunutta soihtua kantava hengetär». Mitä taas hautakirjoitukseen tulee, niin Homais ei keksinyt mitään kauniimpaa kuin: Sta viator, ja siihen hän jäi. Hän ponnisteli mielikuvitustaan ja toisteli ehtimiseen: »Sta viator.» Vihdoin hän keksi jatkoksi: »amabilem conjugem calcas», mikä hyväksyttiin.
Oli omituista, että Bovary, vaikka aina ajatteli Emmaa, kuitenkin alkoi unohtaa hänet, ja hän joutui epätoivoon tuntiessaan Emman kuvan poistuvan muististaan juuri kun hän ponnisteli säilyttääkseen sen. Hän uneksi kuitenkin joka yö vaimostaan ja aina samalla tavalla: hän lähestyi Emmaa, mutta kun hän aikoi syleillä häntä, hajosi Emma tomuksi hänen syliinsä.
Hänen nähtiin viikon ajan joka ilta menevän kirkkoon. Herra Boumisien kävi kolme, neljä kertaa hänen luonaan, mutta lakkasi sitten. Muuten kirkkoherra alkoi kääntyä suvaitsemattomaksi, fanaattiseksi, sanoi Homais. Hän pauhasi ajan henkeä vastaan eikä unohtanut joka toinen viikko kertoa saarnassaan Voltairen kuolemasta, Voltairen, joka sammui niellen omia ulostuksiaan, kuten jokainen tietää.
Mutta vaikka Bovary elikin säästäväisesti, ei hän paljonkaan voinut vähentää vanhoja velkojaan. Lheureux kieltäytyi uudistamasta yhtään vekseliä. Ulosmittaus uhkasi tuossa tuokiossa. Silloin hän turvautui äitiinsä, joka suostui siihen, että hän sai kiinnittää hänen omaisuutensa, mutta lähetti hänelle samalla ankaria moitteita Emmasta. Uhraustensa palkkioksi hän pyysi Félicitén hävitykseltä säästyneen huivin. Charles ei antanut sitä. Heidän välinsä rikkoutuivat.
Äiti teki ensiksi sovinnonyrityksen tarjoutuen ottamaan lapsen luokseen auttamaan häntä talossa. Charles suostui siihen. Mutta kun pienokaisen piti lähteä, petti hänen rohkeutensa kokonaan. Silloin tapahtui lopullinen, täydellinen välien särkyminen.
Sitä mukaa kuin hänen ystävyyssuhteensa lakkasivat, sulkeutui hän yhä enemmän lapsensa rakkauteen. Tyttönen herätti hänessä kuitenkin huolestumista, sillä hän yski silloin tällöin, ja hänellä oli punaisia täpliä poskilla.
Häntä vastapäätä asui kukoistavana ja hilpeänä apteekkarin perhe, jota kaikki maailmassa pyrki tyydyttämään. Napoléon auttoi jo laboratoriossa, Athalie kirjaili isälleen kreikkalaisen myssyn, Irma leikkeli paperipyörylöitä hillojen peitteeksi, ja Franklin lasketteli päästä päähän ulkoa kertomataulun. Homais oli onnellisin isä, onnellisin ihminen maan päällä.
Ei kuitenkaan! Häntä kaivoi salainen kunnianhimo: Homais tahtoi ritarimerkin. Häneltä ei puuttunut siihen ansioita:
»1. Olen koleran aikana osoittanut rajatonta uhrautuvaisuutta; 2. olen julkaissut omalla kustannuksellani eräitä yleishyödyllisiä teoksia, kuten»... (hän luetteli tutkielmansa omenaviinistä, sen valmistuksesta ja vaikutuksista sekä havaintonsa lehtitäin tuhotöistä, joka oli lähetetty Akatemialle, tilastollisen teoksensa ja farmakologisen opinnäytteensäkin), »lukuunottamatta sitä, että olen useiden tieteellisten seurojen jäsen» (hän kuului vain yhteen).
Sitten herra Homais alkoi kumartaa hallitusvaltaa. Hän teki salaa suuria palveluksia herra prefektille vaaleissa. Hän myi vihdoin itsensä, alentui kaikkeen. Osoittipa hän hallitsijallekin anomuksen, jossa pyysi tekemään oikeutta itselleen, sanoi häntä hyväksi kuninkaaksemme ja vertasi häntä Henrik IV:een.
Joka aamu hyökkäsi apteekkari sanomalehden kimppuun nähdäkseen siinä nimityksensä, mutta sitä ei kuulunut. Vihdoin, kun hänen kärsivällisyytensä alkoi loppua, hän laitatti puutarhaansa kunnialegioonan merkkiä muistuttavan nurmikon, jonka yläpäästä lähti kaksi nauhoja jäljittelevää ruohovyötä. Sen; ympärillä hän käveli käsivarret ristissä harkiten hallitusten kykenemättömyyttä ja ihmisten kiittämättömyyttä.
Kunnioituksesta taikka jonkinmoisesta nautiskelunhalusta, joka sai hänet jatkamaan tutkimuksiaan hitaasti, ei Charles vielä ollut avannut palisanderipuisen pöydän salaista lokeroa, tuon pöydän, jota Emma oli tavallisesti käyttänyt. Vihdoin hän eräänä päivänä istuutui sen eteen, kiersi avainta ja painoi joustinta. Siellä olivat kaikki Léonin kirjeet. Tällä kertaa ei voinut enää epäillä mitään. Hän ahmi niistä viimeisenkin, etsi joka nurkan, joka huonekalun, kaikki laatikot, seinien taustatkin, nyyhkyttäen, ulvoen, järjiltään, hulluna. Hän löysi laatikon ja potkaisi sen auki. Rodolphen valokuva syöksähti häntä vasten kasvoja, sekaisen rakkauskirjeiden joukon keskeltä.
Ihmeteltiin Charles'in lannistumista. Hän ei käynyt enää ulkona, ei ottanut ketään vastaan, kieltäytyipä menemästä sairaidenkin luo. Silloin alettiin kertoa, että hän oli ruvennut salassa juomaan.
Joskus kuitenkin joku utelias kiipesi puutarhan aidan yli ja näki ällistyksekseen tuon pitkäpartaisen, likaisen, juron miehen kävelemässä puutarhassa yksinään, ääneen itkien.
Iltaisin, kesällä, hän otti mukaan pikku tyttärensä ja meni hautausmaalle. He palasivat sieltä yön pimennyttyä, kun torille ei tuikkinut valoa muualta kuin Binet'n ikkunaluukusta.
Siitä huolimatta oli Charles'in tuskan hekuma epätäydellinen, sillä hänellä ei ollut ympärillään ketään sitä jakamassa, ja hän kävi rouva Lefrançois'n luona saadakseen puhella vainajasta. Mutta majatalon emäntä kuunteli vain toisella korvallaan, sillä hänelläkin oli huolensa. Herra Lheureux oli viimeinkin saanut liikkeelle uudet matkavaunut, ja Hivert, joka nautti suurta mainetta asioiden toimittajana, vaati lisää palkkaa ja uhkasi muutoin mennä »kilpailijan» palvelukseen.
Eräänä päivänä, kun Charles oli Argueilin markkinoilla myydäkseen hevosensa — viimeisen rahalähteen — hän tapasi Rodolphen.
He kalpenivat kumpikin toisensa nähdessään. Rodolphe, joka oli lähettänyt hautajaisiin vain korttinsa, soperteli ensin joitakin anteeksipyyntöjä, sitten hän rohkaistui ja meni niinkin pitkälle julkeudessa (oli hyvin kuuma, oltiin elokuussa), että pyysi toista juomaan kapakassa pullon olutta kanssaan.
Nojaten kyynärpäihinsä vastapäätä Charlesia hän jutteli, pureskellen sikariaan, ja Charles vaipui unelmiin tuon henkilön läheisyydessä, jota Emma oli rakastanut. Hänestä tuntui kuin hän näkisi siinä jotakin vaimostaan. Se oli ihmeellistä. Hän olisi tahtonut olla tuo mies.
Toinen jutteli edelleen maanviljelyksestä, karjasta, lannoituksesta, peittäen jokapäiväisillä lauseillaan kaikki hengähdystauot, joihin olisi sopinut jokin viittaus. Charles ei kuunnellut. Rodolphe huomasi sen ja seuraili hänen ilmeidensä vaihteissa muistelmien ohikulkua. Nuo kasvot punastuivat vähitellen, sieraimet vavahtelivat kiireesti, huulet värisivät, olipa hetkiä, jolloin Charles synkän raivon vallassa iski silmänsä Rodolpheen, joka pelästyneenä lakkasi puhumasta. Mutta pian palasi sama kalmainen väsymys Charles'in kasvoille.
»En ole teille vihainen», sanoi Charles.
Rodolphe jäi äänettömäksi. Pää molempien käsiensä varassa Charles toisti sammuvalla äänellä ja ääretöntä surua ilmaisevassa alistuneisuudessa:
»En, en ole enää vihainen teille.»
Käyttipä hän sanaa, jota ei ollut koskaan aikaisemmin lausunut:
»Se oli kaikki salliman syytä!»
Rodolphe, joka oli johtanut tuota sallimaa, piti Charles'ia perin lammasmaisena ollakseen mies hänen asemassaan, vieläpä koomillisena, hiukan halpahintaisenakin. Seuraavana päivänä Charles istuutui huvimajan penkille. Auringonsäteet paistoivat ristikon lävitse, viininlehvät piirsivät varjonsa hiekalle, jasmiinit tuoksuivat, taivas oli sininen, hyönteiset surisivat kukkivien liljojen ympärillä, ja Charlesista tuntui tukahduttavalta kuin nuorukaisesta hämärässä, surevaa sydäntä paisuttavassa lemmentuskassa.
Seitsemän aikaan pikku Berthe, joka ei ollut nähnyt isää iltapäivällä, meni hakemaan häntä päivälliselle.
Hänen päänsä oli kallistunut seinää vasten, silmät olivat kiinni, suu auki, ja hän piti kädessään pitkää, mustaa hiussuortuvaa.
»Tule, isä!» huusi lapsi.
Ja luullen, että isä tahtoi leikkiä, tönäisi hän hiljaa häntä. Charles vaipui maahan. Hän oli kuollut.
Kuusineljättä tuntia myöhemmin kiiruhti tohtori Canivet apteekkarin pyynnöstä sinne. Hän aukaisi ruumiin, mutta ei löytänyt mitään.
Kun kaikki oli myyty, jäi jäljelle kaksitoista frangia seitsemänkymmentäviisi sentiimiä, joilla maksettiin neiti Bovaryn matka isoäitinsä luo. Oiva nainen kuoli samana vuonna, ja kun ukko Rouault oli saanut halvauksen, otti eräs täti lapsen hoitoonsa. Hän on köyhä ja lähettää tytön puuvillatehtaaseen, jotta hän voisi ansaita toimeentulonsa.
Bovaryn kuoleman jälkeen on Yonvillessa ollut peräkkäin kolme lääkäriä, jotka eivät ole menestyneet siellä, siinä määrin on herra Homais heti saanut heidät työnnetyksi taka-alalle. Herra Homais'lla on tavaton määrä potilaita. Viranomaiset eivät ole tietääkseenkään, ja yleinen mielipide on hänen puolellaan.
Hän on juuri saanut ritarimerkin.