[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3ru4CpjLXMrNLb832QDg_S0-_AlHJM56Gvm9G9rICW8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2774,"Satuja ja tarinoita IX","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2774-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-ix","2774__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_IX",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1835,1927,44348,273924,false,71281,[24],"Fairy tales",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja ja tarinoita IX\" by H. C. Andersen is a collection of short stories written in the early 20th century. This work reflects the author's characteristic style of enchanting tales, often infused with moral lessons and rich imagination. The stories likely revolve around themes of wonder, life lessons, and the beauty of storytelling, linking various characters and experiences.  At the start of this collection, the mysterious figure of \"Kummisetä\" (the godfather) takes center stage as he narrates a series of whimsical tales. He begins with a story about the old gas lamps of Copenhagen transitioning to gas lights, personifying the lamps that share their memories of illuminating the city while reflecting on their past. As the tales unfold, readers are introduced to the charm and evolution of Copenhagen, showcasing the delicate interplay between joy and sorrow, past and present, as well as the comforting presence of storytelling amid life's uncertainties. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",273,"Tanskalaisen mestarin satuja ja tarinoita sisältävä kokoelma yhdistää arkisia havaintoja, kansanperinnettä ja mielikuvituksellisia seikkailuja. Teos sisältää muun muassa kertomuksia kummisedän kuvakirjasta, rääsyistä ja onnen olemuksesta. Tarinat kuljettavat lukijan Kööpenhaminan kaduilta satumaisiin maailmoihin.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita IX' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2774. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA IX\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\nSuomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden\nEdistämisrahaston avustuksella.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKummisedän kuvakirja.\nRääsyt.\nVänö ja Glänö.\nKuka oli onnellisin?\nDryadi.\nKana-Kreetan perhe.\nOhdakkeen kokemukset.\nSepä oli keksintö.\nOnni voi piillä puupalikassa..\nPyrstötähti.\nViikonpäivät.\nPäiväpaisteen tarinoita.\nVaarinisä.\nKynttilät.\nTavattomin.\nMitä koko perhe sanoi.\nTanssi, tanssi tyttisein.\nSuuri merikäärme.\nPuutarhuri ja herrasväki.\nKirppu ja professori.\nMitä vanha Johanna kertoi.\nPortinavain.\nRampa.\nTäti hammastauti.\n\n\n\n\nKummisedän kuvakirja.\n\n\nKummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi\nleikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän\nesiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän\nliimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä\nriittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää.\nSain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli\nkuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai\nkaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle\nlehdelle.\n\n— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen\nsaa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.\n\nKanteen oli kummisetä kirjoittanut:\n\n    »Tämän kirjan huoleti repiä saa.\n    pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»\n\nHauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun\nkirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli\njuuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä\npostista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen»,\nja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä\nkuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon\noli kirjoitettu: »kaasua».\n\n— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan,\njonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena\nhuvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »_Hylkeenrasva ja\nkaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot_». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan\nalhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo\nymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen\nolisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle\nsanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se\nolisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas,\nmanalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee\npalstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja\nasettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä\nasuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä\non oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei\nlöydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa\nja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän\nensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla\nsen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.\n\nTässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli\nsytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat\nlyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.\n\n— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset\nkulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon\nihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä.\nLyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska\ntahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden\nlyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei\nniiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista\nilloista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen,\nsanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin\nmitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.\n\n— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet\nomalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me\nolemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet\nKöpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät\ntoimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta\nne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten!\nTosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat,\nmutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun\nkäytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää\ntoista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada\nvoimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen\nmeistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä\nsisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme\nloistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten.\nMutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla\nvalaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te\nloistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia,\nei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme\nvanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat\nparemmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän\nsukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt\nja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän\njälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte\nkertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne,\nja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät\nvoimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan\nkertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä!\nSydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä\njo olisi ollut vettä.\n\nKummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat\nlyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana,\njolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko\nKöpenhaminan historian.\n\n— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä.\n— Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän\nkuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.\n\nTämä on kirja. Tämä on tarina.\n\n»Köpenhaminan elämä ja olot».\n\nSe alkaa pilkkopimeästä, pilkkosen pimeä lehti, se on pimeä aikakausi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.\n\nKatsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se\najaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin\nsuuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta\njäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää\nsaksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa.\nJäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä\nKöpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa.\nSiellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan\ntörmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta\npysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi\nniin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän,\ntuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi,\nettä jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita\nja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.\n\nHänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen\nsäteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne\ntanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat,\nja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.\n\n— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja\nsukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän\nkirousta! —\n\n— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee\nkohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään\nsiellä!\n\n— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.\n\n— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, —\nmutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja\noloille.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.\n\nVuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut\nensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta.\nVuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä\nvaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia\nlajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.\n\nViikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari\nSjällandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.\n\nEnsimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin\nliekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa\nparvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden\nyli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä\nvälkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli\nkalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja.\nSeinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli\nyllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui\nköysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella\nnäkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat\nharjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.\n\nPaha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian\nsaadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.\n\n— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä!\nSiinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin\nne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot\nkalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin\nse nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin\ntyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat\nauringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä\nkerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!\n\n— Linnunpojan piipatusta! sanoi koillistuuli.\n\n— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui.\nHän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä\noli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman\näveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut\nmarkkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen\nkamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja\nkirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne\npiispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa\nkun ne kohosivat.\n\n_Akselin talo_ oli noussut.\n\n    »Linna jylhä,\n    torni ylhä,\n    portaat, ovet,\n    nurkat, lovet. —\n    Uhuu,\n    huhuu!\n     Koillistuuli\n     paksuhuuli\n     riehui,\n     kiehui.\n    Linna seisoi sittenkin.»\n\nja sen ulkopuolella oli »Hamina», kauppamiesten satama.\n\n    •Häkki merenneitoselle\n    tehty lehtoon vihreään.»\n\nMuukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat\naittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin\nrakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone\npäätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit —\nne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria,\npippurisällit, vanhatpojat!\n\nKoillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle,\nrepäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät\nruohoa katu-ojassa.\n\n— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee,\nettä talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä\nkutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.\n\nJa kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa\noli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon\nirvistävä pää.\n\n— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se\non hyvin ymmärrettävissä.\n\nPiispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan\ntulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi\nlaivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät\nrosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti.\nHeidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois.\nPiispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään\npoikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli\npuhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on\ntapana sanoa.\n\n— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun\nkatselemaan tuota rojuläjää.\n\nSe lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja\npohjoiseen.\n\n— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet\nsiinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.\n\n— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti,\nja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa\nkasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin\nmaan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat.\nSiellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja\noluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja\naivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen\nmahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka\nse päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue\nKirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu,\nvahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt\npiispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.\n\nPiispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan,\nsiellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput\nja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko\nmaan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja,\nne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä\nlinnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen\nulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät\nhänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.\n\nTuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä!\nPorttia ei sinulle avata!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa.\nHolsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on\nhuokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä\nyö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», _Atterdag_.\n\nPiispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä\nvarustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone,\nsillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää\nketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen\nriippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen\nkanat.\n\n— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja\nsitten se sähisi ja suhisi.\n\nSaksanmaalta puhalsi ilkeys ja kurjuus.\n\n— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja\nBremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä\näärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi\nValdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän\nsanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin\nlaivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään\ntehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli\nhyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki\nhänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin,\nsen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja\nmaljojen kilinän ääreen.\n\nMutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja\nkuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on\nhyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset\nhiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän\njäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine\nportaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle\njoutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän.\nHän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa.\nLaivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on\ntulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja\naurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton\nilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa,\nmilloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita.\nMinä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille,\nsanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina\nhyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on\nsiunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja\nkunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä.\nSiinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä\nja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten\nraivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa\nporvarien oven edessä.\n\nAivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni\ntalo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa.\nSiellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja\nsiellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa\nsisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä\nsäilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands»,\nRukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik,\nHarpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan\nRiimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon\nherra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan\nensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän\nharjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.\n\nJa kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret\nja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja\niloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa\nsen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja\nse loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu\nhaukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja\npiipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.\n\n— Suukopua kaikki tyynni! sanoo pureva koillistuuli.\n\n— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt me selailemme eteenpäin kuvakirjaa, sanoi kummisetä.\n\nKuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit,\njuhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen,\nkatsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas\nHannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle.\nKuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee\nsametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen\nvieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian,\njolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa\nporvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus\naskarruttaa hänen ajatuksiaan.\n\nYksin Jumalan kädessä on onni!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti\npuhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon\najasta.\n\nPäivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden\nkokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä\nkuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy\nikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska.\nVäki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli\nsoihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo\nkohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli\nHovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista\ntyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat\nsuljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta\nlasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa\nElisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista\nherraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.\n\nKuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän\ntahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille\nhyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän\nlähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja\nsukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka\nsilmä kastuu eronhetkellä.\n\nAjan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan,\nkolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä\nkirjoitettuina että painettuina.\n\n»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa\nsinulle kirousta!»\n\nJa munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin\nJumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä\nannoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous\nsinulle, Kristian Paha!»\n\nMutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian,\nsinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä\nvaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»\n\nMutta köyhän miehen sanat ovat niinkuin akanat tuulessa.\n\nNyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille\nvielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika on pitkä, aika on tukala; älä luota ystäviin, älä luota\nsukulaisiin!\n\nKielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi\nmaahan.\n\nFredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa:\n»uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan\nvieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi\nvieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet\numpeensa.\n\nKuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat\nlinnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara\ntuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä\ntässä nyt kerrotaan.\n\n— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella.\nSiellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä\nistui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär.\nKun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli\nhänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo\nmaanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä\nluota ystäviin äläkä sukulaisiin!\n\nPääskynen saapui Sönderborgin linnasta ja lauloi valittaen.\n\n— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä\nkuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen\nsormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.\n\n    »Oi, mikä murhe määrätön\n    sai kivet uurteisiin!»\n\nKalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä\nlentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on\nmyötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.\n\nJyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme\nretkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja,\nja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti\nnuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me\nlyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja\npalavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.\n\nKuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei\npääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää.\nPohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen\nisänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.\n\nKirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis\nvain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen\nrinnoista.\n\nRohkeus on lamaantunut, vastustus lamaantuu. Sinä uskollinen\nKöpenhamina!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset\nherrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja\nsamettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He\nratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset\nvanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan\npyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty\nrovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli,\nniinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on\nluterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja\nlaillistettava.\n\nYlhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja\nhelmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko\ntätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla,\nistuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan\nvaltaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki\nhänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.\n\nPorvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja\nsen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari\nnöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat\nmaan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja\nluostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on\npöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.\n\n    »Tuli köyhät linnut nilkuttain,\n    tuli vilkuttain.\n    Tuli rikkaat linnut liehuen,\n    tuli riehuen.»\n\n    Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta.\n    Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet\n    loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä\n    sepänpoika.\n\n    »Oli Birkendestä se poikanen,\n    yli Tanskan lensi jo maine sen.\n    Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin,\n    tien sydämihin raivasi hengen asehin.»\n\nLoistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi\nPeter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien\nmaalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri.\nHän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja\nkoululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto\nja laulu:\n\n    »Niin kauan teinit Tanskanmaan\n    kun kynänvartta käyttää,\n    niin _Kristianille_ hurrataan.\n    sen maine kirjat täyttää.»\n\nRaskaisiin pilviin sekaantui auringonsäteitä taiteaikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä\nSamsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän\nennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava\nkuningas.\n\nHän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä\nsaduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla.\n_Pörssi_ kohosi tornineen ja huippuineen. _Rosenborg_ nousi, katsellen\nkauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli\n»_Runde Torn_», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti,\nja uraniapylväs, joka katselee _Hveeniin_ päin, missä _Uranienborg_\nylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta,\nja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä,\nmiehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä,\nnerolahjaisesta aatelissyntyisestä _Tyko Brahesta_. Hän kohotti Tanskan\nnimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa\nmaailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.\n\nHän lauloi lohtua tuskassaan:\n\n    »Taivashan on kaikkialla,\n    mitä muuta kaipaisin?»\n\nHänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa\nKristian neljännestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —\nSiinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.\nSe on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin\nsurullinen.\n\n— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän\nonkaan katsella! Hän istuu _Kristian neljännen_ sylissä, se on hänen\nrakas tyttärensä _Eleonora_. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä\nja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies _Corfits Ulfeldt_ on\nhänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta\nhovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän\non oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja\nlatinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista\nja Lutherista.\n\nKuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa,\nEleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja\nloistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: _Sofia\nAmalia Lüneburgilainen_. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin\nhän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän,\nkuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin\nTanskan kuningatar?\n\n»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.\n»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»\n\nKateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta,\nse kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan:\n»Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen!\nSiellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja\nvalheita syntyy kuin satamalla.\n\nJa Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin\nportin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He\nratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.\n\nOn syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on\nkylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat,\nlehdet lentävät _Peder Oxen_ taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja\njättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli _Kristianshavnin_ kiertäen\n_Kai Lykken_ taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin\nkunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa\nripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset,\najattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta\nkuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen\npaikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä\nvain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle\njäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin\nminun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin\ntaloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa\nja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:\n\n    »Petturi _Corfits Ulf elätille_\n    ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»\n\nMutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? \"Huu — ih! huu-ih!\"\nvinkuu tuuli vihlovin äänin. _Sinisessä tornissa_ linnan takana, missä\nmerivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta\nvuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on\nkorkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi,\ntuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton\nja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia\nja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät,\nsäteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät,\nahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.\n\n    »Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,\n    ja kunniaksi sille on luja luottamus.»\n\nMutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi\nyksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.\n\n    »Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»\n\nHän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä\nulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen\nhetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:\n\n    •Ma täytin vaimon valani\n    myös aikaan tuskan, hädän.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.\n\nOn talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan\nKaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään\nja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.\n\nRuotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry.\nMutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset\nvalmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas\nja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä\ntulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä.\nHän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus,\nkuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain\nvetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja\nkoettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset\ntulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa\nhyökkäävien vihollisten niskaan.\n\nTänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus\nja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu.\nPorvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mitähän nyt seuraakaan? Katsopa tätä kuvaa!\n\nPiispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain\nkorkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut,\npiispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.\n\nOnko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä:\nylimielisyyden valta.\n\nPormestari _Hans Hansen_ ja piispa _Svane_ ojentavat toisilleen\nkätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti\nja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti.\nKädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit\nsuljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin,\nhänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän\nvallitkoon suuria ja pieniä!\n\nTämä on yksinvaltiuden aika.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt käännämme lehden ja sen mukana ajan.\n\nHalloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa\nkasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien\ntoitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa\nkuningasta itseään, kuningas _Kristian viidettä!_ Hän on nuori ja\niloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa\nvahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat\nlyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit\nja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja\nsäätyedut ja saksankieli vallalla.\n\nSilloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt\non piispana, se on _Kingon_ ääni, hän veisaa kauniita virsiä.\n\nOn toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen\najatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen\nlakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää\ntuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies,\nsaa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka\nmestauspaikalla riippuu _Griffenfeldtin_ pään päällä. Silloin\njulistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään\nkalliosaarelle Trondhjemin rannalle:\n\n»Munkholm — Tanskan St. Helena».\n\nMutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja\nloistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja\n-naiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt tulee _Fredrik IV:n_ aika!\n\nKatsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin,\nse voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme\nvoittoisia nimiä, sellaisia kuin _Sehested_ ja _Gyldenlöve_. Me\nmuistamme _Hvitfeldtin_, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston\nräjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun\nkanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka\nNorjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: _Peter Tordenskjoldia_.\nHänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta\nlaineilta, rannalta rannalle:\n\n    •Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun,\n    katkaisi päivän humun pitkäinen.\n    Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi,\n    läks’ matkaan laiva Norjan rannikon.\n    Ja nuori, uljas henki viikinkein\n    taas merta Pohjan voitollisna sousi.»\n\nTuli tuulahdus _Grönlandin_ rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta:\nse kertoi voitoista, jotka _Hans Egede_ ja hänen vaimonsa olivat\nhankkineet evankeliumin valolle.\n\nSentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli,\njoka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen\nolisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.\n\nKöpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa,\nkaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä\nristi on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.\n\nYöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan\npuolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita.\nMutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa.\nHe tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja\npäättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.\n\nTässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan\nkoettelemuksen aikaa.\n\nKuningas _Kristian IV_ elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet\nvuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa.\nOllaan vuoden lopulla.\n\nPienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika.\nPallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää\netsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy\nniin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat!\nTuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se\ntarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin.\nJa kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki.\nSekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään\nruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja\nkirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat\nviimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»\n\nAinoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri\nsavuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa\nja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä.\nSiunattu olkoon Fredrik IV!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsopa nyt tätä kuvaa!\n\nKatso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden\nympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille\non jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle.\nJokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin.\nSentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs,\nkatse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies,\njonka nimen me lausumme ääneen.\n\n    »Oli vihurin virkeys äänessään,\n    nous aurinko entein kirkkain.\n    Tavat lainatut kirpos lentämään\n    pois parvina heinäsirkkain.»\n\nSe on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen\nnäyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi\npahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki\novat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen\naikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista\nmieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet\notetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen\navoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli.\nJa talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika,\njoka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen\nkukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa.\nKuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja\nTanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis,\nlempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet\nlaulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille:\n_Filippa, Elisabet, Lovisa_.\n\nMaallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja\nnimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja\npian hyljätyn _Matilden!_ Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat\nlaulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja\nlaululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.\n\nKatso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan\npelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa\npois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä.\nSuuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta,\nmissä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan.\nSilloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen\nkuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa,\noli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet _Ewaldin_ laulusta,\n_Hartmannin_ kauniista sävelestä.\n\nMahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja\nkertova onnettomasta kuningatar Matildesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt selailemme eteenpäin kuvakirjaa.\n\nUlfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty\ntoista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta\nlieneekään maailmassa sellaista?\n\nAuringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan»\nalustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti\nriemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi _Fredrikille_. Vanhojen ja\nnuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet _Bernstorff, Reventlcw,\nColbjörnsen_. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan\nihana kirjoitus:\n\n_»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait\npidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla\npeloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen,\nonnellinen!»_\n\nMikä auringon päivä! Mikä kyläläisten kesä!\n\nValon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu\nkivi Ulfedtin torilta, mutta _Vapauden patsas_ on seisova\nauringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».\n\n    »On meillä vanha valtatie.\n    maanpiirin kaiken mi kiertää.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen\ntuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti\npientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:\n\n    »Horjumatta seisoi joka mies,\n    seisoi, taisteli ja kuolla ties.»\n\nVoitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä\ntaistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan\nkunniakasta »huhtikuun _toista päivää_» kiirastuorstain taistelua\nsataman edustalla.\n\nVuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko\nse Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes\nlaivastossa.\n\nKansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa,\nkun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi,\nettä koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä\neteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan\npoika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani\nsaakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä\ntaistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».\n\nJa sen sanottuaan syöksyi hän mereen.\n\n    •Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. —\n    Vaan jossain, taistelusta etähällä,\n    _hän_, kylmä ruumis — nimeä ei hällä —\n    saaliina vetten kulkee kulkuaan.\n    Veen pintaan virta painoi vainajan,\n    sen kalamiehet Ruotsin lainehista\n    täht'yönä nosti, saattoi rantahan\n    ja — arpaa löivät olkalappusista.»\n\nVihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme\nlaivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän\nnöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan\nurhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.\n\n    »Kansamme luja on uskossaan:\n    Herra on ystävä Tanskanmaan.\n    Häneen jos luotamme, meihin hän,\n    ja huomenna aurinko paistaa.»\n\nPian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä\nreheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun\nkesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa,\n_Oehlenschlägerin_ kangastuksen.\n\nJa tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli\nmuinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:\n\n    »— — silta aatteen salamoille,\n    kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»\n\n_Hans Kristian Örsted_ kirjoitti siihen nimensä.\n\nJa katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin\nmies ja nainen ilomielin antoi roponsa.\n\n— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat\nkivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat\ntänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat\n_Thorvaldsenin_ käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon.\nIhanaa sitä on katsella!\n\n— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut!\nMeren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin\ntaloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt\ntuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen,\nmutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista,\non toteutunut.\n\nMoni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä\nmenojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.\n\nJa tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia.\nKuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.\n\nUsein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste\nei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se _jää!_ Ja väkevämpi kuin\nväkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme\nvallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.\n\nTämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä\nsäteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä\niloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani\npientä sisartani ensi kertaa.\n\nJa kummisetä sanoi:\n\n— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat\nmyöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja\npiirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä\nolen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!\n\nAihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime\niltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin\nkaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin\nensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin\nKöpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää\nkirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja\nystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje\n_kummisedän kuvakirja_.\n\n\n\n\nRÄÄSYT.\n\n\nTehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja\nrääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui\nomia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat\nrääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli\nnyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen\noli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli\nhuvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen\nsanonut.\n\nNyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen\nrääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja\nhepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta\nja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen\nimelänäitelän Brage-kielensä.\n\nRääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain\nlumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.\n\n— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani\nnorjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani\nvahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki\nkuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen\nja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.\n\n— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. —\nYmmärrättekö mitä se on?\n\n— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät\ntuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun\nnorjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret»\ntulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää\nmuuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme\ntarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä\nraikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu,\njoka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien,\nystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni\npuhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa\ntehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän\nylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!\n\n— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi\ntanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen\nitseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin\nhyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme\nja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta\nhyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen\noman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan\nsaa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en\nkadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista\nolekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä\nlasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!\n\n— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se\ninhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja\njoutui toiseen.\n\nMolemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä\npaperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen\ntanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen\noodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.\n\nRääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois\nlumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen;\nsilloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee\nsiunaus.\n\nTällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan\nketään, paitsi — rääsyjä.\n\n\n\n\nVÄNÖ JA GLÄNÖ.\n\n\nLähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran\nkaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että\ntaloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on\ntäällä enää vain toinen saari.\n\nEräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on\nnoussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli\nmaailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään.\nKirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.\n\nSinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan\nolisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä,\nkirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla\ntuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein\ntarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen\nja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki\nsaaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä\noli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten\nparvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja\nvalittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.\n\nMonet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat\nitse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä\nniinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan\npäästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö\nodottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.\n\nMoni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee\nhetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä,\nnukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli\nGlänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine\ntalonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura\nhyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.\n\nJa kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka\nmonta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari\nkadonnut.\n\nOlit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten\nlipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti\npurjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta;\nmuuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden\npyörissä.\n\nOlet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa\nja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän\nsaartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien\ntalonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan\ntässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon\nvarrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa\nkohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden.\nOnko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin\nolikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin,\nettä vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä\nmaalle?\n\nSe ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena\npäivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun\nveden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty,\njoka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin.\nVanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan\nGlänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja\npuhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja.\nSjälland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa\nvahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.\n\n\n\n\nKUKA OLI ONNELLISIN?\n\n\n— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa\nja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne\neloon!\n\n— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne\nkyynelilläni.\n\n— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te\nmuut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte\nkummilahjoja.\n\n— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat\njokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain _yksi_ saattoi\ntulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi —\nmutta minkä heistä?\n\n— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla,\ntunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu\nsekä ulkona että sisällä.\n\nJokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu\ntajusi sen.\n\nSilloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat\nvaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut,\nraikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista\nkaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen,\nmissä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli\nleikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin\nmarmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta\nruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja\näidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.\n\nRuusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon\nrunsautta:\n\n— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin\nihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja\nminä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa!\nTotisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!\n\nPuutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin\nkatseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin\npuhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet\nputoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt\nkauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten\nhän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten\nvarisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa\n»seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon,\njoita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain\nruusut ja kuninkaat palsamoidaan.\n\n— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo\notti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.\n\nPuutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli\nrunoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.\n\nJa maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli\nnäkevänsä kasvonsa kuvastimessa.\n\n— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana\nmiljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.\n\n— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman\nonnen!\n\nRunoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen\nmysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden\nkuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.\n\n— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.\n\nKoko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi\nmelkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen\nonneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella\npuolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä\nkukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti —\nsellaista sattuu ruusuille!\n\n— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä\ntervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli\nhiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä\nlehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun\nja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä.\nTulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen\nruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla\nrakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt,\nmutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt\nlehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä\nolisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä\npitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua\nhyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.\n\n— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai\nerikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa\nkaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka\ntekee minut kaikkein onnellisimmaksi!\n\nSilloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat\nruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat\nväriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa\nkaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.\n\n— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen\nonnellinen! Kaikkein onnellisin!\n\nJa se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.\n\nEräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko\npensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa\nkukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa,\nja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten\nkukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon:\nmiehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki\nsoi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar\nmyrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko\ntoisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin\nkukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.\n\nSe tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti.\nJa kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli\npalkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut\njuhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen\nkäteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä\ntuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa,\nja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä\nvedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka\nvanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta\nkaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.\n\n— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan\nköyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen\nruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!\n\nJa iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan\nomaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.\n\n— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan\nvaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen\nkauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen\nkertoa!\n\nJokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa.\nJokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee\nautuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.\n\n— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen,\näidin rakkain lapsi.\n\n— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.\n\n— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.\n\n— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.\n\n— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen\nsaa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan,\nmissä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain\nosani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä\nvoin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista\noli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.\n\n\n\n\nDRYADI.\n\n\nMe matkustamme Pariisin näyttelyyn.\n\nNyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman\ntaikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän\naikamme on sadun aikaa.\n\nOlemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko\nporraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.\n\nMeillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille.\nSiellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan\naikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa,\njolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku\nonkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään\npoistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja\nviskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo\ntuore kastanjapuu.\n\nPystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka\novat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta.\nSiellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen\nalla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville\nlapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli\nlapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se\nkohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle.\nNe olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu\nkasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai\nkastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat,\nniinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.\n\nDryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen\nlaulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa\nyhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.\n\nPerhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi,\ntuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat\nkylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista,\nmissä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja,\njotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla,\nolentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään,\nniin viisaita ne olivat.\n\nJa pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista\nkultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista\nsammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen,\nmutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä\ndryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan\nkaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.\n\nKaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi\ntäällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja\nnaiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen\nkautta kaikkien aikojen.\n\nDryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte\nCordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen\nja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina\nnykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan\nsydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta\naukeaa vapauden kraateri!\n\nMaalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli\nkoululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa\nkuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.\n\nTaivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.\n\nOnnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta\nkuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi\nlentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin\nsaattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin\nnäköpiirin taakse.\n\nRanskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain\npienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät\nja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin,\nmahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.\n\nKylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö.\nHän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin\nhiuksiinsa.\n\n— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä\njoudut sinne, niin olet kadotuksen oma!\n\nJa kuitenkin hän läksi sinne.\n\nDryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä\ntuohon suureen kaupunkiin.\n\nTuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.\n\nDryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät\nsiitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat\nvaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa\nkaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana.\nDryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi\nsurullisena:\n\n— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!\n\n— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin\nherttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa.\nOi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne\nyksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän\nkaupungin olevan.\n\nNiin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän\nnäki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina,\nkuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät\nhänelle kuvia kaupungista ja historiasta.\n\nLapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa\nkirjaan.\n\nKesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli\nmonena päivänä nähnyt vain sellaisen.\n\nOli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut\ntuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja\nihmiset niinikään.\n\nSilloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä\nsumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat\nkokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät\nyli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.\n\nPilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä\nkerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat\nJumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä,\nhäikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova\naurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan\nmahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui\nhalkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa\nsyleilemään valon sanansaattajia.\n\nMitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään\nläpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan\ntammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana,\nrajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet\nkokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui\nkunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi\npysyväinen muisto.\n\n— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä\nmilloinkaan palaa.\n\nVanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut,\noppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy\ntuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden\naikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana\ntaivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana.\nSieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla\nja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden\naikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan\npäivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista\nmaailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.\n\nMiltä näytti sitten tämä ihme?\n\n— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on\nkasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen\nauringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä,\ntilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden\nkukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka,\nsanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä\nsamettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään\nsen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää\nlehteä, ei jää juurta.\n\nSotakoulun edustalla sijaitsee sodan näyttämö rauhan aikana, keto\nvailla ruohoa ja kortta, kappale hiekka-aroa, joka on leikattu Afrikan\nerämaasta, missä kangastus näyttelee ihmeellisiä ilmalinnojaan ja\nriippuvia puutarhojaan. Mars-kentällä ne nyt olivat vieläkin komeampia,\nvieläpä ihmeellisempiäkin, sillä nero oli tehnyt ne todellisuudeksi.\n\n— Nykyajan Aladdinin linna on rakennettu! sanottiin. — Päivä päivältä,\nhetki hetkellä kasvaa sen loisto. Marmorissa ja väreissä upeilevat\näärettömät hallit. »Mestari Veretön» liikuttelee täällä teräs- ja\nrautajäseniään koneitten suuressa pyörösalissa. Metalliin, kiveen,\nkankaaseen puettuina julistavat taideteokset sitä hengenelämää, joka\nliikkuu maailman maissa. Taulusalit, kukkaisloisto, kaikki, mitä nero\nja käsi kykenevät yhdessä luomaan käsityöläisen työpajassa, on täällä\npantu näytteille. Yksinpä muinaisajan muistoja vanhoista linnoista ja\nturvesoista on saapunut paikalle.\n\nTuo valtavansuuri kirjava näky on täytynyt pienentää, ahtaa kokoon\nleikkikaluksi, jotta se voitaisiin esittää, käsittää ja nähdä\nkokonaisuutena.\n\nMarskentällä oli ikäänkuin suurena joulupöytänä teollisuuden ja taiteen\nAladdinin-linna, ja sen ympärille oli asetettu koruja kaikista maista:\nsuuruuden koruja. Jokainen kansallisuus sai tervehdyksen kotoa.\n\nTäällä oli Egyptin kuninkaanlinna, täällä erämaan karavaanitalli.\nTullen aurinkoisesta maastaan kiiti beduiini ohitse kamelinsa selässä.\nTäällä oli venäläisiä talleja tulisine, uljaine arohevosineen. Pieni\nolkikattoinen tanskalainen talonpoikaistalo Dannebrog-lippuineen\nsijaitsi Kustaa Vaasan hauskasti puuleikkauksilla varustetun\ntaalalaistalon vieressä. Amerikkalaisia majoja, englantilaisia\nhuviloita, ranskalaisia paviljonkeja, kioskeja, kirkkoja ja teattereja\nnäkyi siroiteltuina kummallisesti huiskinhaiskin, ja tämän kaiken\nkeskellä oli vihreä tuore nurmikko, kirkasta vilisevää vettä, kukkivia\npensaita, harvinaisia puita, lasitaloja, joissa uskoi joutuneensa\ntroopillisiin metsiin. Kokonaiset ruusutarhat, jotka olivat kuin\nDamaskoksesta tuodut, upeilivat katon alla. Mikä väriloisto, mikä\ntuoksu!\n\nTaidokkaasti tehdyt pisarakiviluolat sulkivat piiriinsä sekä suolaista\nettä makeaa vettä, asettaakseen nähtäväksi kalojen valtakunnan.\nJouduttiin alas merenpohjalle, keskelle kaloja ja polyyppeja.\n\nKaikki tämä, sanoivat ihmiset, on nyt tarjolla Mars-kentällä, ja\ntämän suuren, runsaan juhlapöydän ympärillä liikuskelee kiirehtivien\nmuurahaislaumojen tavoin koko vilisevä ihmisparvi sekä jalan että\npienissä vaunuissa — kaikkien jalat eivät kestä niin väsyttävää retkeä.\n\nNiitä tulee tänne varhaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan asti.\nHöyrylaiva toisensa vieressä liukuu alas Seineä, täpötäynnä ihmisiä,\nvaunujen määrä kasvaa kasvamistaan, sekä jalkamiesten että hevosella\nkulkijain joukko kasvaa kasvamistaan, raitiovaunut ja omnibussit\novat tupaten ja ahtaen täynnä, niissä suorastaan riippuu ihmisiä, ja\nkaikki nämä virrat kulkevat samaa päämäärää kohti: Pariisin näyttelyä!\nKaikilla sisäänkäytävillä loistavat Ranskan liput, muiden maiden\nbasaari-rakennuksen ympärillä liehuvat kaikkien kansallisuuksien liput.\nKoneitten hallista kuuluu humina ja surina, torneista kajauttavat\nkellolaitteet säveliään, kirkoissa soivat urut. Niihin sekaantuu\nitämaisista kahviloista kuuluvia sameita, käheitä lauluja. Tämä on kuin\nBaabelin valtakuntaa, täällä puhutaan baabelinkieltä, tämä on maailman\nihme.\n\nTällaista siellä totitesti oli, tällaisina levisivät tiedot siitä; kuka\nei olisi niitä kuullut? Dryadi tiesi kaikki, mitä tässä on sanottu\ntuosta uudesta kaupunkien kaupungin ihmeestä.\n\n— Lentäkää, te linnut, lentäkää katsomaan ja tulkaa takaisin kertomaan!\nkuului dryadin rukous.\n\nKaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä\nhiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta\n— dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento.\nJa puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi\nmahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo\nsävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan\nantaa elämää ja kutsuu tuomiolle.\n\n— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva,\nkokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen.\nMutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua\nodotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen\nvuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun\nkaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä\nvoimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta,\nsinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja\nsekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet\npuoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi\npuhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä\nkoskaan tule takaisin.\n\nTällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento\nhävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa\ntunteen kuumetta.\n\n— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä\nalkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi\ntäyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.\n\nTuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien\nympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät\nvankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale\njuurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin,\nja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti\nlähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden\nkaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.\n\nKastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä.\nDryadia vapisutti odotuksen hekkuma.\n\nPois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat\nvärisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi\nkotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille,\njotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa,\nnuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.\n\nKastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai\n»pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota\nkummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään\nviattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma\nveri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin\ndryadi nyt.\n\nJäähyväisistä tuli »pois, pois!»\n\nVankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin\nmatka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia\nviinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin,\nvieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana.\nVeturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit\nsuitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat\nsiitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.\n\nKaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen\ntiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän\nriensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut\nmukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen\ndryadi.\n\nMikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin\nmaasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään.\nSavupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten\nja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia\nkyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka\nylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.\n\nKoska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään.\nIhmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat\ntoisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli\nkauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.\n\nDryadi puineen oli keskellä Pariisia.\n\nSuuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle\noli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma\nparvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta\ntuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt\noli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli\npitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat\nhymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka\nvielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa,\ntervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja\nloiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita\nvastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.\n\nDryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin\ntulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin\ntuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja\nkukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni\npuutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju\nja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin\nvankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset\nja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat\nvastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme,\nseisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu\nraikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli\nsanonut: Dryadi-raukka!\n\n— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan\noikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä\nkuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!\n\nTalot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi\npaistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja\nja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja,\nsekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet\nkulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin,\nrattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän\nmyöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio\nruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät,\nliukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli,\najatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään\nVendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo\nmonet vieraat tänne.\n\nTalot eivät liikkuneet paikaltaan.\n\nOli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat\nkauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin\nkesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin;\nsamat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa\npuhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä\nylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun\njokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin.\nHän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien\nkatselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.\n\nSivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin\nhoukuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja\nelämän nautintoon ne kutsuivat.\n\nTuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden\nja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia.\nDryadin rintaan nousi huumauksen ilo.\n\n— Kuinka autuasta ja ihanaa! riemuitsi hän. — Minä olen Pariisissa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat\nsaman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin\nmuuttumattoman elämän.\n\n— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka\ntalon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut\non aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin.\nMissä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe\nmitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden\ntalojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen,\nkilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu\nminusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan,\njonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne\ntahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä\nikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun\ntäytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä\nelävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta,\ntulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen\narkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä\nkuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon\nloistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa\nylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!\n\nSe oli dryadin huokaus, se kohosi rukoukseksi:\n\n— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää!\nPäästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni\nlyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja\nrankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni\nkaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni\nkuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!\n\nPuun oksat humisivat, jokaisessa lehdessä liikkui kihisevä tunto,\nväristys, ikäänkuin sen läpi tai siitä olisi kulkenut tuli.\nTuulenpuuska ravisteli puun latvaa, ja keskeltä tätä nousi naishahmo,\ndryadi itse. Samassa hetkessä istui hän kaasun valaisemien tuuheiden\noksien alla nuorena ja kauniina niinkuin Mari-raukka, jolle oli\nsanottu: suuri kaupunki on oleva sinun kadotuksesi!\n\nDryadi istui puun juurella, talonsa ovella, jonka hän oli sulkenut\nja jonka avaimen hän oli heittänyt luotaan. Niin nuorena, niin\nkauniina! Tähdet näkivät hänet, tähdet tuikkivat, kaasulamput näkivät\nhänet, loistivat, vilkuttivat. Kuinka hän oli solakka ja kuitenkin\njoustava, lapsi ja samalla täysikasvanut neito! Hänen pukunsa oli\nsilkinhieno, vihreä kuin vastapuhjenneet tuoreet lehdet puun latvassa.\nHänen pähkinänkarvaisissa hiuksissaan riippui puoleksipuhjennut\nkastanjankukka. Hän muistutti kevään jumalatarta.\n\nVain lyhyen hetken hän istui liikkumattomana. Sitten hän hypähti\npystyyn ja juoksi ponnahtaen kuin gaselli paikoiltaan ja oli jo nurkan\ntakana. Hän juoksi, hän hyppeli kuin kuljetettavan peilin väike\nauringonpaisteessa. Välkähdys sattuu milloin sinne, milloin tänne. Ja\njos olisi tarkkaan katsellut ja nähnyt, mitä oli nähtävissä, niin —\nkuinka kummallista! — kaikkialla, missä hän hetkenkin viipyi, muuttui\nhänen pukunsa ja hänen muotonsa paikan erikoisuuden mukaiseksi, sen\ntalon mukaiseksi, jonka lamppu loi häneen valoaan.\n\nHän saapui bulevardille. Täällä tulvivat häntä vastaan lamppujen\nkaasuliekkien, kauppapuotien ja kahviloiden valot, kokonainen valomeri.\nPuut seisoivat täällä riveissä, nuorina ja solakkoina, jokainen\nsuojeli dryadiansa tuon keinotekoisen auringonvalon säteiltä. Koko\ntuo loppumattoman pitkä katukäytävä oli ainoana seurustelusalina.\nKatetut pöydät tarjosivat kaikenkaltaisia virvokkeita, samppanjaa,\nschartreuse'ä, aina kahviin ja olueen saakka. Täällä oli näytteillä\nkukkia, kuvia, veistoksia, kirjoja ja kirjavia kankaita.\n\nVilinästä korkeiden talojen juurelta hän katseli puukujanteen keskellä\nvyöryvää peloittavaa virtaa. Siellä aaltoili vierivien rattaiden,\nkeveiden ajoneuvojen, vaunujen, omnibussien, ratsastavien herrojen ja\nmarssivien rykmenttien virta. Henki ja jäsenet olivat vaarassa, kun\nluovaili vastaiselle puolelle. Milloin loisti sininen valo, milloin oli\nvallalla kaasuvalo, äkkiä kohosi raketti, mistä, mihin?\n\nTotisesti oli tämä maailmankaupungin suuri valtamaantie!\n\nTuolta kajahteli vienoja italialaisia säveliä, täältä kastanjettien\nnäppäysten säestämiä espanjalaisia lauluja, mutta voimakkaammin,\nvoittaen tämän kaiken, soivat hetken posetiivinsävelet, tuo\nkutkuttava cancanmusiikki, jota ei Orfeus tuntenut ja jota ei kaunis\nHelena koskaan kuullut; yksinpä työntökärryjenkin olisi täytynyt\ntanssia yhdellä jalallaan, jos ne vain olisivat osanneet tanssia.\nDryadi tanssi, liiteli, lensi, vaihtaen värejä niinkuin kolibri\nauringonpaisteessa; jokainen talo ja sen sisäinen maailma loivat häneen\nheijastuksensa.\n\nNiinkuin virta pyörteissään kuljettaa juurestaan irroitettua loistavaa\nlotuskukkaa, niin hän ajelehti eteenpäin, ja kaikkialla, minne hän\npysähtyi, oli hän taasen uusi olento: sentähden ei kukaan voinut\nseurata häntä, oppia tuntemaan häntä ja pysähtyä katselemaan häntä.\n\nPilvikuvina kiiti kaikki hänen ohitsensa, kasvot toistensa jälkeen,\nmutta hän ei tuntenut ainoatakaan, hän ei nähnyt yhtään olentoa\nkotipaikaltaan. Hänen ajatuksissaan loisti kaksi säteilevää silmää:\nhän ajatteli Maria, Mari-raukkaa, rääsyistä, iloista lasta, punainen\nkukka mustissa hiuksissa! Hänhän oli maailmankaupungissa, rikkaana,\nloistavana, sellaisenahan hän oli ajanut papin talon, dryadinpuun ja\nvanhan tammen ohitse.\n\nVarmaan hän oli tässä huumaavassa melussa, ehkäpä hän juuri oli\nastunut alas pysähtyvistä komeista vaunuista. Tänne pysähtyi\nalituisesti upeita ajoneuvoja, kuskit kultakalunoissa ja palvelijat\nsilkkisukissa. Herrasväet, jotka niistä astuivat kadulle, olivat kaikki\nylellisesti puettuja naisia. He kulkivat avonaisesta rautaristikolla\nvarustetusta portista ylös korkeita, leveitä portaita, jotka johtivat\nmarmorinvalkeilla pylväiköillä koristettuun rakennukseen. Oliko\nmaailmanihme ehkä tässä? Mari oli varmaan siellä.\n\n— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli\nkorkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä\nvallitsi.\n\nSe oli Madeleine-kirkko.\n\nKiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna\nmustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen\nmuodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä\nrukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui\nvoimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit.\nToiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien\nääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.\n\nDryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut\npaikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti,\nsalaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle\näänettömästi.\n\nDryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja\nolemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset.\nOlivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?\n\nKuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta\nvaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän\nhengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen\nkaipauksensa paikka.\n\nPois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa,\nlentäminen on sille elämää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla,\nkomeiden suihkulähteiden luona.\n\n— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä\nvuodatettua viatonta verta.\n\nNämä sanat lausuttiin.\n\nTäällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin\nei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä\ndryadi tuli.\n\nKierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä.\nHän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat\ntähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko\nelävästä elämästä.\n\n— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. —\nMinä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää\nminun luokseni!\n\n— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen\nmerkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on\nsyntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!\n\n— Minä en tule sinne, kuului vastaus.\n\n»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli\nsaapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä,\nalas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut,\nmutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.\n\nPortaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat.\nAlhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.\n\nHe seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien\nkäytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut\nja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea.\nJokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa,\njoka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä\nkatukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä\neteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta\njuoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket,\nsähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin\najastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin\nkuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien\nsiltojen.\n\nMissä oli dryadi?\n\nSinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia\ntässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka.\nkloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä\nMarskentälle maailman näyttelyyn.\n\nHän kuuli hämmästyksen, ihailun ja tunnustuksen huudahduksia.\n\n— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille\nja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen\nsiunauksellista aikaa.\n\nNäin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne\nolennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat.\nNe vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja\nkielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.\n\nSuuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui\nvihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean\nmielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.\n\n— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön\npuhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö\nsellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa\nitseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin\najassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on\ntapana sanoa.\n\n— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä\nsinä puhut?\n\n— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja\nmuori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas.\nTämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui\ntäällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja\nsalakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten\nmieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain\nmelodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on\nmennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin\nilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan\nkunniaksi, jolloin ruttoemo eli.\n\nPaikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut\npienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista\nSevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin\ntunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.\n\nVaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli\nnostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä\nholveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen,\nmaailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy\nloistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä,\nvoimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.\n\nNiin, varmaan! Ja hän näkikin sen tuolla, se säteili hänen edessään, se\nvälkkyi, kutsui, niinkuin Venustähti taivaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän näki avonaisen säteilevän portin; se johti pieneen puutarhaan,\njoka oli täynnä valoa ja tanssin säveliä. Kaasuliekit hohtivat siellä\nkukkaspenkereinä, ympäröiden pieniä hiljaisia järviä ja lammikkoja,\nmissä taidokkaasti muodostetut, läkkipellistä leikatut, taivutetut\nja maalatut vesikasvit upeilivat täydessä valaistuksessa, nostaen\nkyynäränkorkuisia vesisateita kukkakuvuistaan. Kauniit itkuraidat,\ntodelliset kevään itkuraidat pitelivät raikkaita oksiaan riipuksissa\nkuin vihantia, läpikuultavia ja kuitenkin suojaavia huntuja.\nPensaitten keskellä paloi täällä rovio, sen punainen valo loisti\npieniin puolipimeihin, hiljaisiin lehtimajoihin, joiden läpi sävelet\nviilasivat. Korvia kutkuttava soitto huumasi, houkutteli, pani veren\nihmisissä kiehumaan.\n\nHän näki nuoria, kauniita juhlapukuisia naisia, huulilla vilpittömyyden\nhymy, ilmeessä nuoruuden kevyt, hilpeä mieli. Jokainen oli tuollainen\n»Mari», hiuksissa ruusu, mutta vailla vaunuja ja palvelijapoikaa. He\npyörivät ihan kuin aallokossa, he liitelivät kuin villissä karkelossa.\nYlöspäin tai alaspäin, se oli samantekevää. Ikäänkuin tarantellan\npuremina he juoksivat, nauroivat, hymyilivät, niin autuaanonnellisina,\nettä he olisivat olleet valmiit syleilemään koko maailmaa.\n\nTanssi tempasi dryadin pyörteisiinsä. Silkkisaapas kapaloi hänen pienen\nhennon jalkansa samanvärisenä kastanjanruskeana kuin nauha, joka hänen\nhiuksistaan liehui paljaille olkapäille. Silkinvihreä hame aaltoili\nsuurissa laskoksissa, peittämättä kuitenkaan kaunismuotoista säärtä\nja siroa jalkaa, joka näytti aikovan kirjoittaa taikaympyröitä ilmaan\ntanssivien nuorukaisten päiden päälle.\n\nOliko hän Armidan taikapuutarhassa? Mikä oli tämän paikan nimi?\n\nSe loisti kaasuliekkeinä ulkopuolella:\n\n  Mabille.\n\nSävelet ja kättentaputukset, raketit ja vedensolina räiskyivät täällä\nkilpaa samppanjan kanssa, tanssi oli bakanttisen hurjaa. Ja kaiken\ntämän yläpuolella purjehti kuu, tosin hiukan vinona kasvoiltaan. Taivas\noli pilvetön, kirkas ja puhdas. Tästä Mabillesta luuli katsovansa\nsuoraan taivaan sisään.\n\nKuluttava, kihisevä elämänhalu värisytti dryadia ooppiumihuuman tavoin.\n\nHänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat\nhuilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen\nkorvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt\nniitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan\nkohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain\nläpikuultavaa, kaasuista ilmaa.\n\nIlmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän\nnäki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla.\nValo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta\nmajakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet\nsinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas\nkuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa\nja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne\nvalaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita,\nmistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä\navautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden\nsyvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle,\njouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja\nlasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen\npituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät\nsuolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni\nmeren pohjaan.\n\nSuuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään\nvarsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön\nhämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti\nikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.\n\nSuolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat\nolivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien\npäät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat\nsuutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa\nPariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen\nmatkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa\nrautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat\nmerikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen\nomasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka\nvyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet\nnäytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät\nahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat\nmielipiteensä sentapaisista.\n\n— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat\nnahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä\nkutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme\nhelpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja\nmuljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!\n\n— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden\nkala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana\naikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta\nuivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen\nja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän\nkaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!\n\nJa kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he\nolivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä.\nNiin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot,\njotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän\nkäsittämishermonsa.\n\nPieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä\nselkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän\nhän sen.\n\n— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen\nkullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman,\nkaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne\nhäntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme,\nkaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella,\nsuuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen\npyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän\nolisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.\n\n— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota\nvedettiin.\n\n— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä,\nkirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan\noli? Sanoivat häntä referentiksi!\n\n— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen,\nneitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja\noli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli\nvieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.\n\n— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän\neräänlainen musteruisku ihmisparvessa.\n\nNäin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita\nkannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut.\nHeidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän\nlaulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän\nkeskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.\n\n— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis\nkuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät\nkauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme.\nKuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella\njokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on\nlihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut\nkarppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.\n\nKalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne\ntuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän\nseisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista,\nruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta,\neau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet\nvielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin\nmurhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen\nvälähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä\npäivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut.\nDryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne\nkotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin\npuutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki —\nsellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.\n\nMuistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään.\nYmpärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen\nlevottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut\nlevätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään\ntäällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti\nja sukeltaa sinne.\n\nMutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on\nvuorokausi lopussa.\n\nHänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui\nnurmelle, solisevan veden ääreen.\n\n— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. —\nKirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!\n\n— En ole elävä lähde! vastasi vesi. — Minä kumpuan koneen avulla.\n\n— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna\nminulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.\n\n— Me kuolemme, kun meidät revitään irti! vastasivat ruohot ja kukkaset.\n\n— Suutele minua, sinä raikas ilmavirta! Vain yksi ainoa elämänsuudelma!\n\n— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin\nolet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä\nloisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin\njälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa\ntomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua\nvain!\n\nDryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut\npoikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä\ntoivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja\nvaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät\npaloivat alttarilla, urut soivat.\n\nMikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja\nkuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko\nluomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen\nhuminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista,\nkuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on\nlahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen\nelämän.\n\nUrkujen sävelet paisuivat ja helisivät, puhuivat ja lauloivat:\n\n— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonka\nJumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!\n\nPehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne\nsammuivat kuin nyyhkytykseen.\n\nTaivaalla loistivat punertavat pilvet. Tuuli humisi ja lauloi:\n\n— Menkää menojanne, te kuolleet, nyt nousee aurinko!\n\nEnsimmäinen säde sattui dryadiin. Hänen olentonsa hohti välähdellen,\nniinkuin saippuakupla sammuessaan häviää ja muuttuu pisaraksi,\nkyyneleeksi, joka putoaa maahan ja häviää.\n\nDryadi-raukka! Kastepisara, kyynel vain, joka vierii ja katoaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko paistoi Marskentän Fata Morganaan, paistoi yli suuren Pariisin,\npaistoi pienelle aukealle, jossa korkeitten talojen keskellä oli\npuita ja loiskiva suihkulähde. Siellä seisoi kastanjapuu, mutta\noksat lamassa, lehdet kuihtuneina, puu, joka vielä eilen kohosi\nelinvoimaisena kuin kevät itse. Nyt se oli kuollut, niin sanottiin,\ndryadi oli kuollut, mennyt menojaan kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne.\n\nMaassa virui kuihtunut, taittunut kastanjakukka. Kirkon vihkivesi ei\nsaattanut herättää sitä eloon. Pian polki ihmisjalka sen soraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kaikki on nähtyä ja elettyä.\n\nMe näimme sen omin silmin näyttelyn aikana Pariisissa 1867, _meidän\naikanamme, sadun suurena ihmeellisenä aikana_.\n\n\n\n\nKANA-KREETAN PERHE.\n\n\nKana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka\noli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla\npaikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen,\nvallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten\nja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha\nulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit,\nvarikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli.\nSiellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka\nampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan\nasti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen\npuukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli\ntuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli\nylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli\ntehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati\nherrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine,\nylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi\nhän sitä sanoi.\n\nSiellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki,\njohon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta;\nlaattaan oli kaiverrettu sana _Grubbe_ — se oli juuri sen vanhan\nylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa.\nMessinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli\nsanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto.\nLukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista;\nhän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon\nmuistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista.\nVanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi\ntietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei\nymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.\n\nLämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen\npuiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit,\nvarikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun\nritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat\npystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle\npuolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin.\nIkkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa,\nmissä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin\ntanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty\nsoittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin\nkukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti\npuita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia\nja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina\nnäillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä\nja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen\nhuvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä\nolisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan\nlapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.\n\nTalonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli\npoika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika\nosasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle\nlinnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista\niski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän\nvioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe\nkutsui häntä _omaksi Sörenikseei_; se oli suurin suosionosoitus, ja\nsiitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt\nitsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus,\nratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä\npaalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa\nhajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä,\njottei hänen olisi liian helppo istua.\n\nHän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta.\nPaikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei\ntoteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin\nettä se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin\nisä pääsi vapaaksi.\n\nRouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja\nkatseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.\n\nMarie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi\npuutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat.\nKaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli\nkaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän.\nSiihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse\nistuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani\nmuiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati\nvoimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi\nvihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa.\nKorkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa\nja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä\nrauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.\n\nPieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me\ntiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia.\nLinnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät!\nKedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista\npuista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden\nsukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.\n\n— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on\njumalatonta työtä!\n\nSören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen\nsyrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:\n\n— Isä antaa kyllä!\n\n— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta\npalasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.\n\nHiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan,\nJumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan\nenemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat\nkomeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen\nsilmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.\n\nKun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan,\nja puutarha metsistyi.\n\nHerra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin\nnuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären\ntahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan\nroteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän\nratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä.\nPaikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas\nja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He\ntahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben\ntalossa.\n\nGyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä\nkäsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet\nsukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän\nvoi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.\n\nNiin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun\nMarie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon\nsanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean\naatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!\n\n— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herra\nGrubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.\n\n— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei\nhyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.\n\nLaiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta\nKöpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä\nkohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne\ntulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.\n\n— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan!\nsanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan\numpivaunuissa.\n\nEräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin\nkaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen\npalvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne\nlaivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä\nmuuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle\nmieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin\ntoki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa\nleipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto\noli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään\nei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset.\nHän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen\naviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi\nhyväntapainen ja kunniallinen hän oli.\n\nNiin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat\ntylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat\npahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!\n\n— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. —\nMuuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi\nkuin päästät liikkeelle valheita!\n\nNiin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä\nhän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen\näitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen,\nsiinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä\nhämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan.\nHumalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden\nvälille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli\njoutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten\ntavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja\nnaakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä\nsitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä\nuutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen,\njoka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas,\nhän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean\nmaston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt\nkunnollisesti.\n\nTämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot\nja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin\nmuistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.\n\n— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä\nkuunnella!\n\nJa me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme\nunohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe\nteki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.\n\nTalvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy\nkosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi,\nikäväksi.\n\nMarie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä\nja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein\naatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä\npyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili,\nkun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille\nfyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin\noli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten\nantanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty\nmetsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti\nitsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.\n\n— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa\nraikas tuulenhenki!\n\nEi ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren\ntaloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta\nnäkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin\nherraskartanosta.\n\nPalle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin\ntynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen\nsikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.\n\n— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär.\nPian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä\nparantunut.\n\nEräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre\noli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui\nkotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä\naamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut\ntiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.\n\nOli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi\nparvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.\n\nEnsin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti;\npari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten\nhän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän\nei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle\nJumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen\nruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa.\nTöyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle.\nLintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei\nkoskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja\nlinnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä\nja puista. Sitä hän nyt ajatteli.\n\nSiltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat\nhiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut\npäästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen\nylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet\nkotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin\nhänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma\nmustenikin kokonaan hänen silmissään.\n\nKun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin\njonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli\nsuoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän\nyläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin\nkahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä\nkippari torui häntä hänen teostaan.\n\nSeuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut\nmaihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin,\nmilloin ja minne?\n\nSenkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä\ntarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta,\nluotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille\nlukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka\non kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä,\njoista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo\nkirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on\nkylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa,\nhän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.\n\nLaiva purjehti pois vieden Marie Grubben mukanaan. Siihenhän me jäimme.\n\nKului vuosia ja taasen vuosia.\n\nKöpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar\nläksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin;\njokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka\nheillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista.\nYksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin\nCollegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä.\nKello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja\nja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui\nkaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän\nkulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto\nraivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt\nainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella,\njoksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää\nkatua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti\npiiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori\nylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota\nhän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului\nkapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat\nsiellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten\nottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon.\nYlioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä\npurtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman\nkaupungin.\n\nJos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme\nGrönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä\nylioppilaalta hänen nimeään.\n\n— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta\nkuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä.\nSilloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.\n\nLaiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he\npääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori\nylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä\ntosin ei ollut terveellisintä.\n\nJo kolmantena aamuna oli laiva Falsterin edustalla.\n\n— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta,\nkysyi Hoiberg kapteenilta.\n\n— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo,\nsanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi\nSören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu,\njos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna\njostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on\nlujat kämmenet.\n\nYlioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut\nlukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä\nvetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen\nkana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli\nkaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei\nollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto\nja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli\nvaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään\nsuuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene\nlaski maihin.\n\nNaishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan\nselkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli\nSören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat\nkirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.\n\nHän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin\npuhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi\najaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.\n\nLauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä\nkaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat\nruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa.\nHän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin;\nhän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.\n\n— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoi\nSören-muori.\n\n— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun\nvaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot\npolttopuiksi.\n\n— Se on minun asiani! vastasi vaimo.\n\n— Oletteko pienestä pitäen saanut noin raataa ja nähdä vaivaa?\n\n— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin\npientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. —\nOlettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.\n\nJoulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli\npuhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä\nihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin\nyllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain\niltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui\nsitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen\ntehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa\nmuuten oli. Hän puhui miehestään.\n\n— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden\nraataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen\nmerimies, joten laki käy täydestä.\n\n— Laki pitää paikkansa ylempiinkin säätyihin nähden, sanoi Holberg.\n\n— Luuletteko! sanoi Sören-muori ja tuijotti tuleen, mutta sitten\nhän jälleen alkoi. — Oletteko kuullut puhuttavan Kai Lykkestä, joka\nrevitti yhden kirkoistaan, ja kun pappi Mads saarnatuolista pauhasi\ntuomiota sen johdosta, panetti hän herra Madsin köysiin ja rautoihin,\nasetti oikeusistuimen ja tuomitsi papin menettämään kaulansa, mikä\nhakattiinkin. Se ei tapahtunut vahingossa, ja kuitenkin pääsi Kai Lykke\nsillä kertaa irti ja vapaaksi.\n\n— Hän oli oikeassa sen ajan käsityksen mukaan! sanoi Holberg. — Me\nolemme nyt sivuuttaneet sen!\n\n— Sitä ei pöllökään usko! sanoi Sören-muori, nousi ja meni kamariin,\nmissä »tylleröinen», talon pieni lapsi makasi. Sitä hän nosteli ja\nhoiteli, sitten hän pani kuntoon ylioppilaan vetosohvan. Nahkatyyny oli\nylioppilaan käytettävänä; mutta hän oli viluisempi kuin muori, vaikka\nhän olikin syntynyt Norjassa.\n\nUudenvuoden aamuna oli oikein kirkas, aurinkoinen päivä. Pakkanen oli\nollut ja oli vieläkin niin ankara, että tuiskun ajama lumi oli jäätynyt\nkovaksi, joten sen pinta kannatti astujaa. Kaupungin kellot soittivat\nkirkkoon. Ylioppilas Holberg otti ylleen villatakkinsa ja aikoi lähteä\nkaupunkiin.\n\nBorrehusin yli lensivät korpit, varikset ja naakat kirkuen ja rääkyen;\nniiden rääkynältä ei voinut kuulla kirkonkelloja. Sören-muori seisoi\npihamaalla täyttämässä lumella messinkikattilaa pannaksensa sen tulelle\nja saadaksensa siten juomavettä. Hän loi katseensa lintuparven vilinään\nja ajatteli omia ajatuksiaan.\n\nYlioppilas Holberg meni kirkkoon. Matkalla sinne ja kotiin kulki\nhän Sivert Pussinnuuskijan talon ohi, joka sijaitsi portin luona.\nTäällä hänelle tarjottiin malja lämmintä, siirapilla ja inkiväärillä\nhöystettyä olutta. Puhe johtui Sören-muoriin, mutta Pussinnuuskija\nei tietänyt mitään, eikä hänestä yleensä moni tietänyt: hän ei ollut\nkotoisin Falsterista, sanoi Sivert, hiukan varoja hänellä aikoinaan oli\nollut, hänen miehensä oli tavallinen, luonteeltaan kiihkeä merimies,\njoka oli tappanut erään dragöriläisen kipparin; »akkaansa mies lyö ja\nkuitenkin tämä häntä puolustaa».\n\n— Sellaista kohtelua en minä kärsisi! sanoi Pussinnuuskijan vaimo.\n— Mutta minä olenkin parempien ihmisten lapsia! Minun isäni oli\nkuninkaallinen sukankutoja.\n\n— Siksipä olettekin joutunut naimisiin kuninkaallisen virkamiehen\nkanssa, sanoi Holberg ja teki suuren kumarruksen hänelle ja\nPussinnuuskijalle.\n\nOli pyhä loppiaisilta. Sören-muori sytytti Holbergin eteen pyhän\nkolmenkuninkaan kynttilän, nimittäin kolme talikynttilää, jotka hän\nitse oli valanut.\n\n— Kynttilä joka miehelle, sanoi Holberg.\n\n— Joka miehelle? sanoi vaimo ja loi häneen tiukan katseen.\n\n— Itämaiden kaikille kolmelle viisaalle, sanoi Holberg.\n\n— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta\npyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän\nennen oli tietänyt.\n\n— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte\navioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän\nkohtelee teitä joka päivä pahasti.\n\n— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat\ntehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden.\nMinä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän\noikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla\neikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset\nnokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita\nkuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana\nja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää\nomalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan\nolen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa,\njota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan\nalamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan\nvelipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa\nkullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen\ntiedätte! Ja hän läksi huoneesta.\n\nSe oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko\npyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on\nkirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole\nkirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi\nhäntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko\nmustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät\nhiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei\nlintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan\nkartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne\nkirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa:\nehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti\nniiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset\nsukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen\naatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona.\n»Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.\n\nJa koko heimo huusi: »hyvä, hyvä!», kun vanha kartano purettiin.\n\n— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta!\nsanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon,\nkartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea\nkanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on\nhyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne,\nniin olisi hän joutunut vaivaistaloon.\n\nKyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat\nympärillä ja ankat raksuttivat.\n\n— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia.\nOli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä\nkana-emoa eikä mitään perillisiä!\n\nSukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä\nlukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja\npöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä.\nSe oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja\nhänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin\nhän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen,\nikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen,\nme näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun\nviimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli\nseisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen\nlintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei\ntoivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli\nyllinkyllin ikää.\n\n— Kraa, kraa! Hautaan, hautaan! kirkuivat varikset.\n\nJa Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo\nvanha varis, jollei sekin ole kuollut.\n\nJa nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja\nkoko Kana-Kreetan perheestä.\n\n\n\n\nOHDAKKEEN KOKEMUKSET.\n\n\nRikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha\nharvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä\nihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä\nsekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella\npuutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.\n\nUlkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona,\nvainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan\nmonihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä\nkutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi,\njoka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi\nja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta\nnuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.\n\nTalossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria\nkauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän\noli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli\nkultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella,\nkuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.\n\nNuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien\nkeskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren\nherran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan\nympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut\nmiellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri\nohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili\nja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.\n\n— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa;\nantakaa minulle se!\n\nJa nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa\nikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä\norjantappurapensaassa.\n\nTyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi\nsaaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista\nnuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen\ntämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos\ntalon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä\nsitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut\nsen läpi.\n\n— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun\noikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä\nmaailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa\nsaanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!\n\nHän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja\navautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas\nkuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta,\njoka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan\nsydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat\nja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen\nneidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse\nkäden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.\n\nSen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa,\njonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla\ntämän tapauksen.\n\n— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan\nruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.\n\nJa ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti\nvakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!\n\nSe lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin\npääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta\nei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat\nilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta,\nkukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat\nmyötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät\npaikoilleen.\n\n— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää\nheidät! Mutta minä en voi.\n\nKukkaset nuokkuivat päät riipuksissa, ne kuihtuivat, mutta uusia tuli\nsijaan.\n\n— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki,\nettä me joudumme aitauksen toiselle puolelle.\n\nPari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä\npuhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.\n\nVanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta\nsyrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt\nulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta,\njonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista,\nja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan\nvaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin\nolla suuria ajatuksia.\n\n— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan!\nsanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että\nsiitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.\n\nJa kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli\nvoimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta\naitauksen yli:\n\n    »Ylöspäin ja alaspäin,\n    almanakka kertoo näin.»\n\nMetsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli\npitkä aika.\n\n— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan\najattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat\nkihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä\nen ota askeltakaan, sillä minä en voi.\n\nKului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen\nkukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli\npuhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi;\nkukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua\nauringonkukkaa.\n\nSilloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat\npitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.\n\n— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole\nyhtään kukkaa!\n\n— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen\nkukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.\n\n— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen\nmeidän kuvamme ympärille.\n\nJa nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan\nohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä\n»varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli\nmaalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen\nkukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat,\nviimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli\njäljennettävä kehykseen.\n\nJa ilma vei tämän puheen kauas maailmalle.\n\n— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun\nesikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen.\nMihin minä joudun?\n\nJa aasi seisoi tiepuolessa ja loi siihen syrjäkatseita.\n\n— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi,\nnuora ei ole tarpeeksi pitkä.\n\nMutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin.\nSe mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus\nkukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin\ntyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.\n\n— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän\npaikan!\n\n— Ruukussa vaiko kehyksissä? kysyi ohdake.\n\n— Sadussa! sanoi auringonsäde.\n\nTässä se on!\n\n\n\n\nSEPÄ OLI KEKSINTÖ!\n\n\nOli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua\npääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä\n— kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli\nsyntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli\ntullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.\n\n— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi\nhän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin,\njoka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta\nsaattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä\nsaatankaan enää runoilla!\n\nHän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka.\nYksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti\ntietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona,\njota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin,\nhän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa\nsäätyveroa.\n\n— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.\n\nTalo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä\nulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä\noli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa,\nhyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja\nkasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa\nennenkuin pakkanen on pannut ne.\n\n— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli\nnuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi\ntietäjävaimon ovelta.\n\n— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä\ntiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin\nolla valmis runoilija pääsiäisenä!\n\n— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole\nmitään vanhaa aikaa!\n\n— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot,\nja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä.\nAjassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et\nkäytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä\nvarmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia\nrunoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit\nottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta\nettä seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää,\nkuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani,\npane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole\najattelematta itseäsi.\n\nTämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo\nsaattoi vaatia.\n\nNuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle\nperunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa\nhelähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia,\nerittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin\nkymmenen riviä riitti.\n\nJa mitä peruna lauloi?\n\nSe lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta\nEurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja\nkarsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan\nsuuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.\n\n— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa\nkaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen\nei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja\nviskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen\ntänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta\nravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä\nhedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli\npohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet,\nnimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!\n\n— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!\n\n— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia\nperunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat.\nNorjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki\nlänttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa\nlöysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset\nmarjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin\nteimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.\n\n— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.\n\n— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet\nmehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä!\nKaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko\ntuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden\ntehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit\njaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin\nja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois.\nMehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden\nkaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi\nkuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa\nsiivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.\n\n— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle;\nsiellä näet paljon ihmisiä!\n\n— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa\nkintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä\nkuljen taaksepäin!\n\n— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan\nihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän\nniinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin\nsilmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti\nmolemmat.\n\n— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää\nmitään!\n\n— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi\ntietäjävaimo.\n\n— Mutta koska sitten? kysyi hän.\n\n— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.\n\n— Mitä minä sitten teen, jotta saisin runoudesta leipäni?\n\n— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita!\nRuoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä\nhaikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä\nitsesi että vaimosi!\n\n— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski\nrunoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.\n\nTämän me olemme kuulleet tietäjävaimolta, hän tietää mitä voi keksiä.\n\n\n\n\nONNI VOL PIILLÄ PUUPALIKASSA.\n\n\nNyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset\nnäkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin\nyksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran\nelämässään, mutta kaikki me näemme sen.\n\nSitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että\nJumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan —\ntämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta\nmyöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei\ntiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen,\nsamalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin\njuuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä\nvähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä\non tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin\nkävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän\nlöysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan,\njotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä\npäärynästä.\n\nOli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä\nnaimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin\nsateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain\nhengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.\n\n— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina,\nsaattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt\nsamantekevää.\n\nKomeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä\nkasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin\npäärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin\noli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin\npäärynöihin.\n\nEräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että\nmyrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen\ntiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi\nsuuri oksa.\n\nOksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren\npäärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän\nja sitten muutamia aivan pieniä.\n\nPitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten\nhän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.\n\nElinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko\ntalolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli\noli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni\nrikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli\nkuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa\nläksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.\n\nEräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja\nsai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan\npäärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.\n\n— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä\nsaman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen\nnyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli\ntotisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.\n\nKun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia\npääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita\nsorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa\nja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat\nAmerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon\nparemmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys,\nettä kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä\npäärynällä.\n\nNo nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin\nsateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi.\nHän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi\npuupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!\n\n— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt\nsuuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä\ntuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!\n\nSamaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi\nvalkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla\ntuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen\nminä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää\nkultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen\nsilmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin.\nHe lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta\nnäkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos\nnyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin\nsanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!\n\n\n\n\nPYRSTÖTÄHTI.\n\n\nPyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä\nkatseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja\nyksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä\nhänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.\n\n— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä!\nsanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.\n\nMutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä\npaloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas.\nKynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan,\nettä pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.\n\nTämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.\n\nTämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja\nnähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen\nnäyttäytyi.\n\nPieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut\npyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän\nistui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja\ntähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa\nja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät,\nvälähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta\npunaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden\nvihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.\n\n— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä\npuhallat saippuakuplia!\n\n— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi\nkoskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa\njälkeen.\n\n— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät!\nsanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen\nsilmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka\nkuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.\n\n— Nyt voi nähdä pyrstötähden! huusivat naapurit.\n\n— Tulkaahan toki ulos, älkää nyt istuko sisällä!\n\nJa äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu,\njättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.\n\nJa pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen.\nToiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se\noli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla.\nLapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen\nnäyttäytyy! sanoivat ihmiset.\n\nUseimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa,\nkun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut\nvaras oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian»,\nhän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän\nkukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän\noli nyt vanha koulumestari.\n\nKoululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi\nhistorian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.\n\n— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin,\nniin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja\ntoisissa maissa.\n\nJa silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi\nampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki\nhän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin\nrintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin\ntapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua\nomena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston\nvaralta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama\ntarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin\npyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.\n\nJa hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä,\njonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon\ntaivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa\nja maantiedettä.\n\nHän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja\nkukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa\nparhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten\nmentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle\ntattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja\nsuopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista.\nKaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut\nlohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen\nmerkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli\nAarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia\ntuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan,\nja se oli hyvin hauskaa.\n\nNyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen\nvanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja\npäätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin\nvoidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat\nkuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.\n\nTaivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei\nnäkynyt, mutta se oli taivaalla.\n\nVanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen\nvieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli\nnurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri\nei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan\nkellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana.\nHuoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää\nkäynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien\najoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne\nsaattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen\ntuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien\nsarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän\nasti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut\nkynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit\nsaippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka\nhohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki:\nlapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa,\nja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana\nmiehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta:\nmuistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota\nisoäiti kutoessaan lauloi:\n\n    •Ei amatsooni ollut hän\n    ken neuloi ensi sukan.»\n\nKuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän\noli lapsi:\n\n    »Niin moni vaara siellä\n    ihmistä piirittää.\n    kun nuori on hän vielä\n    ja vähän ymmärtää.»\n\nNyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja\nmolinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen\nsilmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt\niloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän\npienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.\n\nHänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään,\nhän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen\nkiiltävän sumuharson.\n\nHänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja\nkuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas\nihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa _eteenpäin_; nyt\nosoittivat kuplat _takaisin_ päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli\nja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä\nvaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.\n\n— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas\non ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!\n\nVanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan.\nHänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin\nse, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta\nlinnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli\nyksinäinen matkamies tiettömällä nummella. _Hänen_ sieluaan katseli\nJumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.\n\n\n\n\nVIIKONPÄIVÄT.\n\n\nViikonpäivät tahtoivat nekin kerran heittää pois huolet, kokoontua\nja juhlia. Jokainen päivä oli muuten niin sidottu työhön, ettei\nniillä vuoden mittaan ollut käytettävänään ollenkaan vapaata aikaa.\nHeidän täytyi saada kokonainen erikoinen päivä, ja se heillä olikin\njoka neljäs vuosi: karkauspäivä, joka on sijoitettu helmikuuhun,\ntoimittamaan järjestystä ajanlaskuun.\n\nKarkauspäivänä he päättivät siis kaikki kokoontua juhlimaan,\nja kun helmikuu on laskiaiskuukausi, niin he päättivät tulla\nkarnevaalivaatteissa, jokainen luonteensa ja kutsumuksensa mukaan. He\ntahtoivat syödä hyvin, juoda hyvin, pitää puheita ja sanoa toisilleen\nmiellyttävät ja epämiellyttävät sanottavansa kursailemattoman\ntoverillisesti. Vanhan ajan sankareilla oli tapana aterioiden aikana\nviskellä toisiaan päähän kalutuilla luilla, viikonpäivät sensijaan\ntahtoivat viskellä toisiaan päähänpistojen herkkupaloilla ja\nhäikäilemättömillä sukkeluuksilla, jommoisia sopii lausua viattomissa\nlaskiaishuveissa.\n\nOli karkauspäivä, ja niin he kokoontuivat.\n\n_Sunnuntai_, viikonpäivien esimies, esiintyi mustassa silkkivaipassa.\nHurskaat ihmiset luulivat hänen olevan papin vaatteissa ja menossa\nkirkkoon. Maailmanlapset näkivät, että hän oli pukeutunut dominoon\nmennäkseen huveihin ja että se hehkuva neilikka, jota hän kantoi\nnapinlävessään, oli teatterin pieni punainen lyhty, joka sanoi: »Kaikki\non myyty loppuun; pitäkääkin nyt hauskaa!»\n\n_Maanantai_, nuori mies, Sunnuntain sukulainen ja erittäin taipuvainen\nhuvitteluun, seurasi häntä. Hän läksi työpajastaan omien sanojensa\nmukaan vahtiparaadin saapuessa.\n\n— Minun täytyy lähteä ulos kuulemaan Offenbachin musiikkia. Se ei mene\npäähäni eikä sydämeeni, se kutittaa jalkajänteitäni; minun täytyy\ntanssia, saada pieni humala, saada kuhmu päähäni, nukkua sen jälkeen\nja sitten seuraavana päivänä käydä kiinni työhön. Minä olen viikon\nesikoinen.\n\n_Tiistai_, s.o. Tyrsin päivä, voiman päivä.\n\n— Niin, se minä olen! sanoi Tiistai. — Minä käyn kiinni työhön,\nkiinnitän Merkuriuksen siivet Kauppiaan saappaihin, valvon tehtaissa,\nettä pyörät ovat voidellut ja luistavat, katson, että räätäli\nistuu pöydällä ja kadunlakaisija katukivillä. Hoitakoon jokainen\ntehtävänsä. Minä pidän silmällä kokonaisuutta, sentähden esiinnyn\npoliisiunivormussa ja kutsun itseäni »politiistaiksi». Jos tämä on\nhuono sukkeluus, niin koettakaa te toiset keksiä parempi!\n\n— Sitten tulen minä! sanoi _Keskiviikko_. Minä seison keskellä viikkoa.\nSaksalainen kutsuu minua herra Mittwochiksi. Minä seison myyjänä\nkauppapuodissa, kukkasena muiden kunnioitettavien viikonpäivien\nkeskellä. Jos me kaikki marssimme ylöspäin, niin minulla on kolme\npäivää edellä, kolme päivää takana — se on kuin kunniavahti. Minulla\nlienee oikeus uskoa, että olen huomattavin päivä viikossa.\n\n_Torstai_ saapui puettuna kuparisepäksi, matkassaan vasara ja\nkuparikattila; se oli hänen aatelismerkkinsä.\n\n— Minä olen mitä ylhäisittä sukua! Pakanallista, jumalallista!\nPohjoismaissa minua nimitetään Torin mukaan ja etelämaissa Jupiterin\nmukaan, jotka molemmat osasivat jyrisemisen ja salamoimisen taidon. Se\non säilynyt suvussa!\n\nJa sitten hän iski kuparikattilaan ja todisti siten korkean\nsyntyperänsä.\n\n_Perjantai_ esiintyi nuoren tytön puvussa ja kutsui itseänsä Freijaksi\nsekä vaihteen vuoksi Venukseksi, riippuen kielenkäytöstä niissä maissa,\nmissä hän esiintyi. Hän oli muuten hiljainen, lempeä luonne, sanoi\nhän, mutta tänään vapaa ja vallaton. Olihan karkauspäivä, ja se antaa\nnaiselle vapauden; silloin hän vanhan tavan mukaan itse saa kosia eikä\nolla muiden kosittavana.\n\n_Lauantai_ esiintyi vanhana taloudenhoitajattarena, kainalossa\nluuta ja siivousvälineitä. Hänen himoruokansa oli olutkeitto\nleipämurennuksineen; hän ei kuitenkaan toivonut, että se tässä\njuhlallisessa tilaisuudessa pantaisiin pöytään heitä kaikkia varten,\nvaan että ainoastaan hän saisi sitä, ja hän sai.\n\nJa sitten viikonpäivät istuutuivat. Tässä ne ovat kuvattuina kaikki\nseitsemän, ja valmiit käytettäviksi kuvaelmiin perhepiirissä. Siellä\nheidät voi esittää niin hauskasti kuin mahdollista. Me esitämme heidät\ntässä vain pilanpäin helmikuun kunniaksi, sen ainoan kuukauden, joka on\nsaanut yhden ylimääräisen päivän.\n\n\n\n\nPÄIVÄPAISTEEN TARINOITA.\n\n\n— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.\n\n— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te\nolette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä\nolette jaksanut!\n\n— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne\nolen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät\nole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!\n\n— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin\nniin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan\npitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:\n\n— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva\nPäiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!\n\nJa Päiväpaiste kertoi:\n\n— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi\nkuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin\npurjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies\noli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat.,\nOnnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen\nkädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi\nhyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit\naateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.\n\n— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen,\nseitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan\npuun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä;\nse putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli\nkymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä,\näidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan\npäänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet\nkoulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä\noppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.\n\n— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla\ntummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat\nkasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.\n\nKöyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä\nselässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin\nkotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan\nkaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän\nlaski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä\nelämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli\noman sydämensä lyövän.\n\nKotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se\nikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli,\njonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen,\nuntuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli\nneljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa,\nkolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän\nyksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista\nlasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu\nlentoon.\n\nHän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä\nrengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.\n\n— Minä näin sen! sanoi Päiväpaiste. — Minä näin mitä seurasi!\n\nEräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti\nsitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut\nkultaisen taljan.\n\nToinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä\nkukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä,\nettä ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan.\nSekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien\nperästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.\n\nKolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti,\nja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat\nsäveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten\ntavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli\nsävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!\n\nNeljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari.\nHänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat\nlausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen\nvoitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen\nsuudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden\nasemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin,\nmutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen\najatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden\nvertauskuvina!\n\n— Se oli pitkä tarina! sanoi Tuuli.\n\nJa ikävä! sanoi Sade-ilma. — Puhalla minuun, jotta minä jälleen toinnun!\n\nJa Tuuli puhalsi, ja Päiväpaiste kertoi:\n\n— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat\nolivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja\nhän menikin.\n\nHänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se\nveti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta.\nSe toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He\ntunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja\nsilloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.\n\n— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste\nkertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!\n\n— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.\n\n— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?\n\nMe sanomme: nyt ne loppuivat!\n\n\n\n\nVAARINISÄ.\n\n\nVaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme\nvaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa\ntaaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni\npoika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle\nei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta\nmeidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.\n\n— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava.\nNykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin.\nNuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin\nhe olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä\nlikaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!\n\nNäitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta\nhetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:\n\n— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi\nenkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!\n\nKun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat\nminun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa,\njoita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä\njuhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa,\nolin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä\nja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon\nrumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin\nja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin\nhoukuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä\nkuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja\nTanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.\n\nOli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa\npäiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se\noli voimakas ja suuri.\n\n— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt\ntaaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa,\nja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin\nveljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin\nkaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein\narvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian\nsaattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän\ntapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan.\nNämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi\nymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni,\nhuomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen\nilman toisiaan.\n\nVaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin\ntieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän\naikamme merkillisyyksistä.\n\n— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin\nvaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!\n\n— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta\niänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin\ntällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!\n\nEräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli\ntapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin\nkello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen\nväestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli\nkuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne\novat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi\ntäytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie\nsai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta\nei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat\nrautatiekellon mukaan.\n\nMinä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut,\nhän kävi varsin vakavaksi.\n\n— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja\nminä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun\nkellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi\ntoista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla\nvarustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni\najanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi\nkuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä\najatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan\nmyöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin\nviisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka\nkoneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja\npyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai\nsen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla\nenää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!\n\nJa vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät\nvoineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha\nja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin\npiti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen\nasioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli\nkoko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.\n\n— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja\nnopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja\nminusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.\n\nSähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa\nlaivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat\nkirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut\nmaihin. Siitä oli vain muutama tunti.\n\n— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi\nvaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!\n\n— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja\nlausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.\n\n— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut\nnoihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät\ntämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja\nminä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.\n\nToista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli\njoutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan\nkoko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja\nsitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä\nnäillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein\nvoimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin\nparemmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen\nkaikkein suurimmatkaan.\n\n— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi\nvaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä\nja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja\nherttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen\nhänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!\n\nMutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona\ntiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat\niloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä\nlaivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin\nvalkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi\nrantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli\nmurskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli\nyö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille\najautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse:\noli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä\nja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa\nmaihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja\nonnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan\nmaakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut\nvaljennut.\n\nMe nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista\ntai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia\nsaapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut\nhaaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa\nhetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta,\nFredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat\nluoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki,\npani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.\n\nSinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian\nÖrstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa\nkanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:\n\n— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo\nmonta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!\n\n— Hän oli kai samaa mieltä kuin sinä? sanoi vaarinisä.\n\n— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut\nrahaa hänen muistopatsaaseensa!\n\n\n\n\nKYNTTILÄT.\n\n\nOli suuri vahakynttilä, ja se kyllä tiesi mitä se oli.\n\n— Minä olen syntynyt vahasta ja muovattu muotissa! sanoi se. — Minä\nloistan paremmin ja palan kauemmin aikaa kuin muut kynttilät. Minun\npaikkani on kynttiläkruunussa tai hopeajalassa.\n\n— Mahtaa olla ihanaa elämää! sanoi talikynttilä. — Minä olen vain\ntalia, vain valettu kynttilä, mutta lohdutan itseäni sillä, että\nse sentään en hiukan parempaa kuin jos olisin tuikkukynttilä. Se\nkastettiin taliin vain kaksi kertaa, ja minut on kastettu kahdeksan\nkertaa, jotta saisin kunniallisen paksuuteni. Olen tyytyväinen!\nTietysti on hienompaa ja onnellisempaa syntyä vahasta kuin talista,\nmutta eihän kukaan itse asetu paikalleen tässä maailmassa. Ne joutuvat\nsaliin lasikruunuun, ja minä jään keittiöön; mutta sekin on hyvä\npaikka, sieltä saa koko talo ruuan.\n\n— Mutta on semmoista, mikä on tärkeämpää kuin ruoka, sanoi\nvahakynttilä: — seurustelu! Onpa jotain nähdä sen säteilevän ja itse\nsäteillä! Täällä on tänä iltana tanssiaiset; pian noudetaan sekä minut\nettä koko perheeni.\n\nTuskin tämä oli sanottu, kun kaikki vahakynttilät noudettiin, mutta\ntalikynttilä pääsi sekin mukaan. Rouva itse otti sen hienoon käteensä\nja vei sen keittiöön. Siellä seisoi pieni poika, käsivarrellaan kori;\nse pantiin perunoita täyteen ja pari omenaakin joutui siihen. Kaiken\ntämän antoi hyvä rouva köyhälle pojalle.\n\n— Siinä saat vielä kynttilän, pieni ystäväni! sanoi hän. — Äitisi tekee\ntyötä myöhään yöhön, hän saattaa tarvita sitä.\n\nTalon pieni tytär seisoi aivan vieressä ja kun hän kuuli sanat: myöhään\nyöhön, niin virkkoi hän hartaan iloisena:\n\n— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja\nminä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.\n\nKuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään\nvahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.\n\n— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan\nunohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.\n\nJa sitten se pantiin koriin kannen alle, ja poika läksi sitä viemään.\n\n— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään\nkotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu\nhopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla\nihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla\ntalia eikä vahaa.\n\nJa kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta,\npieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.\n\n— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti.\n— Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.\n\nJa kynttilä sytytettiin.\n\n— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti.\nSellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.\n\nSielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut\nvierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.\n\nNyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen\nrikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin\nkaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.\n\nSilloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi\nkätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää\nkerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:\n\n— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia\nperunoita!\n\nJa hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin,\nse näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä\npieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan\nkoristeekseni suuret punaiset nauharuusut!\n\n— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä.\n— Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä\naivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.\n\nPöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se\noli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja\npienin lapsista lausui pienen runon:\n\n    »Sua kiitän, hyvä Jumala,\n    kun taas mun tahdoit ravita!\n    Amen.»\n\n— Enkö lukenutkin kiltisti, äiti? huudahti pienokainen sitten.\n\n— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain\najatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!\n\nLapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja\näiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja\nitselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi.\nTähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien,\nyhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.\n\n— Se oli todella ihana ilta! arveli talikynttilä. — Mahtoiko\nvahakynttilällä olla hauskempaa hopeisissa kynttiläjaloissa? Sen minä\ntahtoisin tietää ennen kuin olen palanut loppuun!\n\nJa se ajatteli noita kahta onnellista, joista toiseen oli loistanut\nvahakynttilä, toiseen talikynttilä!\n\nNiin, siinä koko tarina.\n\n\n\n\nTAVATTOMIN.\n\n\nSe, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja\npuolet valtakuntaa.\n\nNuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa,\njäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi\nkuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei\nkelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään\nomaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.\n\nMäärättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä\njokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä\nkolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä\nsyntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki\nyksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon\nsuljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello.\nJokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat\nmitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä,\njoissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.\n\n— Se oli tavattominta! sanoivat ihmiset.\n\nKello löi _yksi_, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin\nensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.\n\nKello löi _kaksi_, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha,\nmissä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina,\nvaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä\ntarvinneetkaan.\n\n_Kolmen_ lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi\npikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut\nhänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.\n\n_Neljän_ lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella\npyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa,\nsyksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa\nvarista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.\n\nKun kello löi _viisi_, tuli näkyviin viisi aistia: näkö\nsilmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon\norvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka\nsuruharso ulottui kantapäihin saakka.\n\nKello löi _kuusi_, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi\nkorkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi...\n\nSitten tulivat _seitsemän_ viikonpäivää tai _seitsemän_ kuolemansyntiä;\ntästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä\nniitä ollut helppo erottaa.\n\nSitten munkkikuoro, joka esitti kello _kahdeksan messun_.\n\nYhdeksän lyönnillä saapuivat _yhdeksän_ runotarta. Yksi oli\ntähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut\nkuuluivat teatteriin.\n\n_Kymmenen_ lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja.\nKaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.\n\nTaasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja\ntyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:\n\n»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.\n\nNyt löi kello _kaksitoista_. Silloin astui esiin vartija, päässä\nreuhkalakki ja kädessä aamutähti.\n\nHän lauloi vanhan vartian värssyn:\n\n    »Vapahtajamme syntyi\n    hetkellä keskiyön.»\n\nJa hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat\nenkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.\n\nIhanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio\ntaideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.\n\nTaiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies,\nystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän\nansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.\n\nRatkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja\nprinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen,\nmutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit\nvilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän\nseisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt\ntavattomimman.\n\n— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä\nse tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä\ntaideteosta kohti.\n\nRits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit\nkiertelivät, kaikki oli rikki.\n\n— Sen osasin _minä!_ sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen\ntekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.\n\n— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli\ntavattominta!\n\nKoko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet\nvaltakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.\n\nNyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista:\nhäät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän,\nmutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko\nloisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin\nkauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin\nmorsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili\nikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.\n\nNyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut\nkuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta\nlensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli\nmarssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui\nmorsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella,\nsen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty\nkappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut\nmitään leikintekoa.\n\nTaideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut\neheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen,\nkahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses;\nhänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain\nraskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.\n\n— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki\nkäsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!\n\nNyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä\nvuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!\n\nMutta hän ei hävennyt.\n\nKaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja\nkaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut\ntilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui\nulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska.\nVartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.\n\n— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet\nitsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.\n\nJa sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon\nmuuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät\nalas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset\nsanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.\n\n— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka\nteki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!\n\nJa hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki\niloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi\nkadehtinut — niin, se oli tavattominta.\n\n\n\n\nMITÄ KOKO PERHE SANOI.\n\n\nMitä sanoi koko perhe? Niin, kuulepa nyt ensin, mitä pieni Mari sanoi.\n\nOli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein\npäivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään\nhänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli\nsaanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli\nitse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen\ntaivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli\nmitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen\nja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa\npainettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä\nkauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki\ntarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.\n\n— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli\nkaikkein kaunein tarina.\n\nViereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria\npoikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin\nmielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena,\nniinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa\n»kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa\nystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä,\nlukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee\nsisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että\nkaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi\nlähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan\nihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.\n\nNämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen\ntoinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet\nnurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli\nseitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin\nvanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja\nkihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät\nvanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä\ntahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko\nmaailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä\non kaunein satu!\n\nIsä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla\nvanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja\nsydämessä:\n\n— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy\nniinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen,\nkaunis satu!\n\nYlhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä,\njotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja\nkuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän\nosasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli\nollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman\nmaista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat\npunaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko\nmaailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa.\nSuuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen\nosastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne\nolisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa.\nAina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi\nkaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja\nkuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.\n\n— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä\nMaristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.\n\nMutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä\nnäistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se\noli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä\nesitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden\nkuningas.\n\n— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän\nkirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa\nkirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on\nlausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on\narmonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana\nlapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se\nhyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi,\nniin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä\nsinä joudu kadotukseen.\n\nKummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat\nilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi\nhän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt\non päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi\nihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee,\nettä Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain\nhän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!\n\n— Kaunista on elää! sanoi pieni Mari.\n\nSamaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko\nperhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli\nkokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki\nsadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:\n\n— Elämä on kaunein satu!\n\n\n\n\nTANSSI, TANSSI TYTTISEIN!\n\n\n— Niin, se laulu sopii hyvin pienille lapsille, vakuutti täti Malla.\n— Minä en parhaimmallakaan tahdolla saa ajatuksiani seuraamaan tuota\n»Tanssi, tanssi, tyttisein!»\n\nMutta pieni Amalia saattoi seurata. Hän oli vain kolmen vuoden vanha,\nhän leikki nukeilla ja kasvatti näitä yhtä viisaiksi kuin täti Malla.\n\nTaloon tuli ylioppilas, joka opetti veljiä. Hän puhui hyvin paljon\nAmalialle ja hänen nukeilleen, puhui aivan toisin kuin kaikki muut. Se\noli tyttösen mielestä hyvin hauskaa, ja kuitenkin täti Malla sanoi,\nettei ylioppilas ensinkään osannut seurustella lasten kanssa. Pienet\npäät muka vain tuskaantuvat sellaisesta lörpötyksestä. Pieni Amalia ei\ntuskaantunut, oppipa vielä ylioppilaalta ulkoa koko laulun: »Tanssi,\ntanssi tyttisein!» Ja hän lauloi sen kolmelle nukelleen; kaksi oli\nuutta, toinen neiti, toinen mieshenkilö, mutta kolmas nukke oli vanha\nja sen nimi oli Liisa. Hänkin sai kuulla laulun ja pääsi siihen mukaan:\n\n    Tanssi, tanssi, tyttisein,\n    voi, kuin hienoksi sun tein!\n    Hieno myös on herrasmies,\n    hatun, hanskat ottaa ties.\n    Liivit, housut valkeat,\n    suuret liikavarpahat.\n    Hienoks kumpaisenkin tein,\n    tanssi, tanssi tyttisein!\n\n    Liisa muori verraton\n    viime vuoden nukke on.\n    Tukka uus’ on, pellavaa.\n    Voide otsan puhdistaa.\n    Oikein hienoksi sun sain.\n    Muori kulta, mukaan vain!\n    Kaikki kolme tanssikaa,\n    sitä nähdä kannattaa.\n\n    Tanssi, tanssi, tyttisein,\n    sievin tanssiaskelein.\n    Suora, sorja, mallikas,\n    kas, kuin olet kaunis, kas!\n    Niiatkaa ja pyörikää,\n    sepä teitä virkistää.\n    Tanssikaa, te pienoiset,\n    kaikki ootte herttaiset.\n\nJa nuket ymmärsivät laulun, pieni Amalia ymmärsi sen, ylioppilas\nymmärsi sen; olihan hän itse tehnyt sen ja hän sanoi sitä\nerinomaiseksi. Vain täti Malla ei ymmärtänyt sitä. Hän oli joutunut\nlapsellisuuden aitauksen ulkopuolelle. »Hullutusta!» sanoi hän. Mutta\npieni Amalia oli aitauksen sisäpuolella ja hän laulaa sitä.\n\nHäneltä olemme sen kuulleet.\n\n\n\n\nKYSY AMAGERIN MUORILTA VAIN!\n\n\n    Oli porkkana vanha ja painava,\n    niin pullea, paksu ja kyhmyinen.\n    Sisu sill' oli sentään ankara,\n    kun kihlasi nuoren neitosen,\n    niin korean, niin sorean,\n    ylhäissäätyisen porkkanan.\n    Häät vietettiin.\n    Kestitys oli verraton,\n    sitä rahalla maksaa ois mahdoton.\n    Oli kaste ja kuutamo juomana,\n    ja kukkien höytyvät ruokana,\n    niitä lenteli niityllä hiljalleen. —\n    Sulhanen puuttui puheeseen,\n    kakisteli vanhaa kurkkuaan,\n    monin kääntein tervehti vieraitaan.\n    Nuori morsian mitään ei hiiskunut,\n    ei hymyillyt, ei huoannut.\n    Ja jos usko et lain,\n    kysy Amagerin muorilta vain!\n    Punakaalinpää oli pappina,\n    valkojuuret neitoina morsion,\n    parsa ja kurkku oli vieraina\n    ja perunat lauloi kuorossa.\n    Kaikki alkoivat sitten karkelon,\n    ja jos usko et lain,\n    kysy Amagerin muorilta vain!\n    Vanha porkkana tanssi ja hyppeli,\n    huhhei! ja selästä halkesi,\n    siihen paikkaan kuolla kupsahti.\n    Vaan morsian nyt hymyää,\n    hän riemuitsee, kun leskeks jää!\n    Miten kummasti kääntyy kohtalo!\n    Hän vapaa, onnekas on jo,\n    lihaliemessä impenä kellua voi,\n    iloitsee ja karkeloi,\n    ja jos usko et lain,\n    kysy Amagerin muorilta vain!\n\n\n\n\nSUURI MERIKÄÄRME.\n\n\nOli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista;\nsen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli\nkahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet\nisäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin\nja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa.\nNiillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät\najatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa\nhaluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei\nkukaan niistä ajatellut.\n\nAurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin\nkirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset\nolivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat\nniellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät\najatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.\n\nPienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin\nsillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja\nmitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin,\nhirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei\nensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle,\nja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat\nvian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja\nsuuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat\nkauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien\npituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.\n\nKalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen\nkuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon\näärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut\nylhäältä alas.\n\nMikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri,\npenikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat\nEuroopan ja Amerikan välille.\n\nMeren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska\nsillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen\nmerenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala\nhypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa\ntehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista\nkyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia\nvielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että\nmaariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden\nkalatovereitaan.\n\nPari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa,\nmutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja\ntaskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.\n\nTämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa\nsisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet\ntoisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari\ntuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja\nalkoivat käydä uteliaiksi.\n\nNe katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas\nja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka\noli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui\npitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se\noli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai\nkuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän\nolevan vain salakavaluutta.\n\n— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi\nvarovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton\nhalu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut\nalas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat\nylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.\n\nSiellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari,\nmerenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on\npäässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he\nkysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan\neikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän\nnäköinen.\n\nNyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se\noli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli\nkylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.\n\n— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle,\npenikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan\nniiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta\nuseimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen\nselvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte.\nSe on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo\nammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen\nsen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa\nniillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt\nvoimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin,\nkuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs\nkarkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet\nkädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan.\nSiellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.\n\n— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.\n\n— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu,\nsaa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri\nmerikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon\npuhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt\nuskon! _Se_ se on! — Ja sitten hylje sukelsi.\n\n— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat\npikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan\nkaikki vain ei olisi ollut valetta!\n\n— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme\ntoisten mielipiteet!\n\n— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia!\nsanoivat toiset ja kääntyivät pois.\n\n— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta\nse oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli».\nPieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.\n\nSe ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit\nkulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene.\nMakrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta.\nTuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja.\nMeduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka\nheittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja,\nsylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia\njoka lehteen upotettuna.\n\nVihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi\nkulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren,\nvajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet\nmerenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan\nupotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi\nkahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi\nnosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni\nkala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä.\nVesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen\nkauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä.\nPieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin\nvalaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se\nkohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.\n\n— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin\npieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!\n\n— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole\nasiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä,\nkummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka\nylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin\nmeriolennot.\n\n— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi\npäästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh,\nhöh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun\ntässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut\nkäyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on\npaljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole\nmuuta tekemistä.\n\nJa sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä\nsyntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas\npyyhälsi veden halki.\n\nHe kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat\nkuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta\nmeriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.\n\nNyt tuli merikissa.\n\n— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.\n\n— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin\nnaksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti\nkuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen\nsitten voisi purra poikki tuota koitta!\n\n— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli\nnäkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se\nhäilyy, kiemurtelee ja kaartelee!\n\nSe ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen\nkyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.\n\n— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole\npitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.\n\nSitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät,\ntahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.\n\n— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi\nhäntä!\n\n— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen\nmeitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.\n\nMutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö,\nsuurempi kuin he kaikki yhteensä.\n\nSe näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.\n\nSe oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen\nselkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja\nnäkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.\n\n— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle\non annettava kyytiä.\n\n— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää\nminut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin\nankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden\nyläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se\ntekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein\nse menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen\nlinnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti,\nkun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa\nminkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.\n\n— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.\nYksikään kala ei ole sairas.\n\n—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla\nkuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!\n\n— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä\ntoisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.\n\nVihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä\non merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli\nhiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin,\nyli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla,\nvesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa\nkuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät\nlintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja\nhuminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä\nmerisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.\n\nNyt he saapuivat paikalle.\n\n— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin.\nHe näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä\nulottuvilla.\n\nSienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten\nja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä,\nvuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät\nsitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen\nmatelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset\nmerikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka\nsyövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta\neläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat\nkääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka\nmuuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä\nvarustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen,\nnähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.\n\nSähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä\noli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.\n\n— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan,\nmikä juuri on minun arka puoleni!\n\n— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät\nkäsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt\nminä otan kiinni vähän lujemmin.\n\nJa se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen\nympärille.\n\n— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa.\nMinä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.\n\nMeriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas\nkuin saattoi.\n\n— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan\npääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.\n\nValas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli\nkoskaan ollut.\n\n— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä\nmaanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?\n\nMutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin.\nSen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä\nsekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.\n\n— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja\nkaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai\nlyömme rikki sinut!\n\nKaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten\nsen sopiikin; se kihisi ajatuksia.\n\n— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan\nkuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun\nkaltaisilleni pienemmissä vesissä.\n\nSentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti,\nhoiti laillista tointaan merenpohjalla.\n\nYläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin\nmitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli,\ntoinen toistaan komeammin.\n\n— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo\nesine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.\n\n— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia\nhampaitaan.\n\n— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja\nmeriankerias.\n\nNe hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä,\njolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa\nsuoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa\njaksanut puraista.\n\nLiejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat,\nmerikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse,\nsöivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi.\nKaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.\n\nYlhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet\neläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään\nkokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.\n\nMeren eläimet katselivat sähkölennätinkaapelia.\n\n— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?\n\nNiin, siinä oli kysymys.\n\nSilloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi\ntai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä\nkäsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä\nmeriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.\n\n— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka\npystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni\nrauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja\nminä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen\nviisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä\nalhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte\npäätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas,\non kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on\nvain ihmisten kujeita.\n\n— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.\n\n— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.\n\n— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.\n\nJa merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka\nmuuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti\npienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.\n\n— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden\nne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä\nhoukutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne\nluulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää\nvain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu\nmudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei\nkelpaa!\n\n— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän\nmielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.\n\nPieni merikala piti oman päänsä.\n\n— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä.\nMinulla on se tunne.\n\n— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen\nasiantuntemuksella ja varmasti.\n\nSe on tuo _suuri merikäärme_, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa\nja saduissa.\n\nSe on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu\nmerenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa\nyhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se\nvoimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin\nkautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden\nvesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki\nläpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien\nilotulituksen.\n\nSyvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka\nympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat\niskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä\ntullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä\npuhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä,\nihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme _suurta\nmerikäärmettä_.\n\n\n\n\nPUUTARHURI JA HERRASVÄKI.\n\n\nPenikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine\nmuureineen, torneineen ja katospäätyineen.\n\nTäällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen\naatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan\nkartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta\nhauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle,\nkauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen\nnurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista\nja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia\nkasvihuoneen ulkopuolellakin.\n\nHerrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa,\nhedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon\nalkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka\nolivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi\nkaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja\nhelposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen\nne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.\n\nTäällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia\nkorppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut\nolivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana\nsukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään\ntekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia\nolentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin\nettä lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan\npelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!\n\nPuutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi\nkaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin\nehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät\nmuualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen\nvilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä\nsitä saanut kokonaan hävittää.\n\n— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se,\nhyvä Larsen!\n\nPuutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista\nmerkitystä.\n\n— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko\nkukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?\n\nOlihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja\ntaitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut\nhäneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia,\njotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti\npuutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän\noli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.\n\nEräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti\nystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat\nylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä,\njotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat\nolivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet\nkotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa\ntäällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat\nostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli\nratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät\nolivat tulleet ja tilata jalostusoksia.\n\nPuutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri\nherrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon\npuutarhassa.\n\nJa puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän\noli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.\n\n— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti\nhänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.\n\nNo, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan,\nettä sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.\n\nSitä ei herrasväki mitenkään saattanut uskoa.\n\n— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen\ntodistuksen hedelmäkauppiaalta?\n\nSen hän saattoi tehdä, hän toi kirjallisen todistuksen.\n\n— Onpa se kummallista! sanoi herrasväki.\n\nNyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän\noman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä\nlähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja\nulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa!\nHeidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille\nerittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa\nmenestyneet hyvin.\n\nKului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa.\nSeuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He\nolivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia,\nmajesteettien ansarissa kasvaneita.\n\n— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia\nmeille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.\n\n— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri\nvarsin tyytyväisenä.\n\n— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi\nherrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!\n\n— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan\nilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin\nmeloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat\nmeidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!\n\n— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän\npuutarhastamme!\n\n— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai\nhäneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit\nolivat kotoisin herrasväen kartanosta.\n\nSe oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet\nasiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin\nkaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.\n\nNäistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia\nhedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi\nnyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.\n\nTätä ei kukaan ikinä ollut ajatellut.\n\n— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään!\nsanoi herrasväki.\n\nHän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa\nvakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja\nkoetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden\nalalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla,\nettä kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat\nja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit\njäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta\nnehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi\nsanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla\nherrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin\npuhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta,\nmitä oli saatu.\n\nNäytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta\nvoidessaan sanoa:\n\n— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin\niloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.\n\nPari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina\nhyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin\nvoimakkaammin esille.\n\n— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala\nteille antanut, ette te itse.\n\nEräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli\nlumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen\nloistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.\n\n— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.\n\nSellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin\npäivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka\nsen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän\nmyönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli\nviisas ja sydämellisen hyvä.\n\nHerrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui\nprinsessan mukana linnaan.\n\nNyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen\nkukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt.\nSitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon\nsinisen lotuksen:\n\n— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet\nkasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!\n\n— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan\nvaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin\nsininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.\n\n— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me\nemme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka.\nTe olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan\nmeillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin\ntaitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä\nkeittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen,\ntuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!\n\nJa kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin\npois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi\nanteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi,\njonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä\nvakavan muistutuksen.\n\n— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän\nsilmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän\non osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet\nsitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin\narttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.\n\nJa niin tapahtui.\n\nHerrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda\nheille tuoreen arttisokankukkasen.\n\n— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja\npuutarhuria kiitettiin.\n\n— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.\n\nSyksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin\nrajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta,\nja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat,\nmutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine\nlinnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien\nkirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.\n\n— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on\nkaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole\nmitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa.\nMeitä se on surettanut.\n\nPuutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo\nkauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen\ntuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut\nhallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.\n\nNuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat\npuksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja,\nkotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.\n\nHän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä:\nistutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen\nsiihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin\nauringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät\nloistavasti.\n\nJuutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään\nItalian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi\nsekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean\nnäköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia.\nMuutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin\nsen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen\nhiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan\non niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen\nkasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa\nkasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean\nvartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen\nkorkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä\nkuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi\ntuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja\nkolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.\n\nEtupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä\npäärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa\nja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin\nsiinä maassa, josta ne olivat kotoisin.\n\nVanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä\nDannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille\nkesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen,\nmutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta\ntaivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.\n\n— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi\nherrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.\n\nUudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan\nkartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun\niloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että\nse oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan\nja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle\nvanhalle talolle.\n\n— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan\nmaailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä\nsiitä, että hän on meidän puutarhurimme.\n\nMutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he\nolivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he\neivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä\nihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.\n\nNiin, sellainen on tarina puutarhurista ja herrasväestä.\n\nNyt voit sitä miettiä.\n\n\n\n\nKIRPPU JA PROFESSORI.\n\n\nOli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies\nputosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia\naikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni.\nHän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria\nilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja\nsen hankkimiseen.\n\nElää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja\npuhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän\noli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin\nhäntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina,\nniin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin\nsuuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies\nkutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.\n\nHänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja\nlähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut\nvaroja.\n\n— Niitä saadaan! sanoi mies.\n\n— Kunhan ne vain saataisiin! sanoi vaimo.\n\n— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää\nmurutkin ovat.\n\nVaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja\nnäytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän\nmyöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen\npöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu\nlöytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.\n\nMutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt\nvaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko\ntalossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa.\nHän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja\nmieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut\nnauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi,\nvaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli\nvaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän\nharjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa\nja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.\n\nProfessori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli\noppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa\nkaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli\nsaavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin\nja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää\nprofessorin, jopa kokonaisen perheenkin.\n\nYlpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin\nkanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee\nperille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen\nlupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu\noli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja\nyksiinhän se vetää.\n\n— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä\nmennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.\n\nVihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan.\nSilloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään\nkristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea\nkristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän\nuskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.\n\nHe matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan,\nja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.\n\nTäällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha,\nmutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä\nhänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.\n\nHeti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa\nniin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan\nvilliksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.\n\n— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan\nsiitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.\n\n— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut\nkaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta\nhän oli villi.\n\nPrinsessa asetti kirpun pienelle kädelleen.\n\n— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun\npitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön\nprofessorin.\n\nProfessori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän\nsaattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon\nnukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli\ntoivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.\n\nKirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla\nkaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi\nköyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni\nsuuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.\n\nSe oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan\narvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti\nmatkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki\nsanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli\nopettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen\nhän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita\nlinnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät\neivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita\nkirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein\nherkullisinta.\n\nProfessorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun\nhän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä.\nKuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei\nollut suinkaan helppoa.\n\nHän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen\ntiedän!\n\n— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa\nmaan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa\nkutsutaan sivistykseksi.\n\n— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.\n\n— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan\nniin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut\nputoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!\n\n— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.\n\nMutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli\ntuonut, ja se oli liian pieni.\n\n— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat!\nMinä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja\nköysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja\nnostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.\n\nHän sai kaikki mitä hän pyysi.\n\nKoko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut\nennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä\nja laskettava ilmaan.\n\nKirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se\npullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.\n\n— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja\nasettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata.\nTarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin\nkirppu!\n\n— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi\nkuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.\n\n— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!\n\nHe luulivat hänen sanovan: kanuuna.\n\nJa sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois\nvillien maasta.\n\nPieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja\nodotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde\nvillien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista\nja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät\ntule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan,\najavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä\non hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat\nsaaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä,\nkunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.\n\n\n\n\nMITÄ VANHA JOHANNA KERTOI.\n\n\nTuuli humisee vanhassa piilipuussa.\n\nTuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet\nymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää\nasiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.\n\nVuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri\nja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin\nvalkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen\naikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman\nkesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina\nvedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty\nvirstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.\n\nUusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle\npuolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan\nlimaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja\nmusta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria,\nosmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.\n\nRäätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa\nkasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas\nrakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle\npesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.\n\nSe olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja\nhiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi\nhäntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä,\nhän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut\naavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.\n\nPuu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa\nniitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja\naika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa\nrevelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin\non asettunut sinne.\n\nKun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne\nmuurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä\npysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut\nsitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään\nollut hänen isänsä.\n\nHän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen,\nnuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi\nlauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän\nlaulanut eikä viheltänyt.\n\nTuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi\nlaulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy\nvanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat,\nhän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.\n\nKun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne\nvaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä.\nVanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär,\nköyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla\nei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan\nkanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään,\nsuutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä\nnopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä\noli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.\n\n— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. —\nJos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi\nvoimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.\n\n— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran\nlahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee\ntiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii\nkeinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme\nme jätä.\n\nHerraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti\npäätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa\nja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja\nMaaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä\ntämä kiintymys pettänyt.\n\nJoka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon\ntalvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita,\njuustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse\nnäyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin\nvanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»\n\nTalossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin,\nsekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä\nseinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus;\nsen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat\nsovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli\nainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara]\nsanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä\nmuita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei\nkoskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa\noli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa\nkaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän,\njoutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin\nkaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet\nmaalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt\ntähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli\nkartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka\npoika oli ilman vaatteita.\n\nMutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä;\nniihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei\nedes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.\n\n— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että\npäästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä\napunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni\nRasmus voi hänkin neuloa!\n\nHän istui todella jo pöydällä, vihelteli ja lauloi, hän oli iloinen\npoika.\n\nKoko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut\nväärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.\n\nPuusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä\nköyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin\nhän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei\nkorjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän\noli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.\n\nKivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna\nsuuren piilipuun alla.\n\nPojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi\nja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen\nkisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta\nkisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti\nJohannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää,\nniin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa\nhuoneessaan.\n\nJohanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi,\nettä näin tuli käymään.\n\nNiin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä;\ntuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.\n\nSyksyllä varisi jokainoa lehti, sade tippui alas paljaista oksista.\n\n— Ne tulevat taasen vihreiksi! sanoi Ölse-muori.\n\n— Mitä se auttaa! sanoi mies. Uusi vuosi, uudet huolet toimeentulosta!\n\n— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää\nrouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.\n\nHerrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden\nviikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen\niloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse\nkuninkaankin luo.\n\nRouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat\nsellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei\nräätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt\nkartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta\ntämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi\nhän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja\nsilloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja\ntällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.\n\nHerrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset,\nmutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut\nylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui\nkiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista\nviirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä\nloistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.\n\nOli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat\nkuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon,\nmissä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja\npitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu\nkädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa\nvastaanottamassa ruumista.\n\nArkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui,\nveisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne\nmustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat\nulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.\n\nKoko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein\nherrashautajaiset.\n\nSiinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän\noli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.\n\n— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki\nettä tavara. Meillä on sentään toinen näistä.\n\n— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on\niankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.\n\n— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies\non hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä\ntuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.\n\n— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin:\nhänellä on iankaikkinen elämä!\n\n— Kuka sen on sanonut sinulle, Maaren! toisti räätäli.\n\nJa Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei\nsaanut kuulla sitä puhetta.\n\nÄiti kantoi pojan turvemajaan ja itki.\n\n— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun\nisäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi\näänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen\nlapsen kädet.\n\n— Nyt minä taas olen rauhallinen! sanoi hän. — Luota itseesi ja\nJumalaan!\n\nSuruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa.\nHänen sydämessään vallitsi täysi ilo.\n\nHuhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren\ntiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.\n\nPalmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa\nkuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai\nkuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei\nThorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon\nuusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies.\nHän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti\nkuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.\n\n— Mitä se auttaa! sanoi räätäli Ölse.\n\nPalmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten\nseurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat\nkirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän\nei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa\nollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty,\nkorjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa,\nmutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut\nsuruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut,\nMaaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun,\njossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas\nsekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän\nkenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat\nkuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä\nviisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan,\nsanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset\neivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».\n\nPuusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä\nlähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä,\nketä tämä koskisi.\n\nJa se nähtiinkin.\n\nEnsimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse.\nHuolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti\nkodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.\n\nVuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin\noppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä\nkaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta\nsaattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta\nJohanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi.\nRäätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.\n\nTähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun\nja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska\ntäytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei\nollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli\nhumisi oksissa ja lehdissä.\n\nPääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat\nkeväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin\nRasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis,\nmutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa,\nnähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä\nei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki\nmuut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo.\nTyötä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin\npaikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä\ntalossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus\nseurasi äitinsä neuvoa.\n\nNiin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen\nvanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.\n\nHauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä\nuusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin\ntaloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain\ntalonpoika pitäjässä.\n\nTytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja\nihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita\nhampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki\nhäntä.\n\nHän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan\nsanonut sitä selvin sanoin.\n\nRasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän\nisänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli;\nsilloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta\nvaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa\npeitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat\ntoivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi\nlähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli\nikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu\nlintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.\n\nJohanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja\ntehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten\npalvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa,\nkun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai\nElsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.\n\n— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni\nsuon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään\nollut syytä itkuun.\n\nKaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli\nmukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli\nrakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.\n\n— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli\ntyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä\nsaan hänet peloittamalla siihen.\n\nJa pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut\nElsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt,\nminkä vastauksen tyttö oli antanut.\n\nAjatukset pyörivät Rasmuksen päässä.\n\nEräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta\nmitä se merkitsi.\n\n— Kihlausta, sanoi Rasmus.\n\n— Ja kenen kanssa luulet? kysyi tyttö.\n\n— Rikkaan talollisen, sanoi hän.\n\n— Oikeaan osasit, sanoi tyttö, nyökkäsi ja livahti tiehensä.\n\nMutta Rasmus livahti tiehensä hänkin, tuli kotiin äitinsä talolle\nhurjistuneena ja kiersi kiinni reppunsa. Kauas maailmalle hän päätti\nlähteä, äidin itku ei auttanut.\n\nHän veisti itselleen vanhasta piilipuusta sauvan, hän vihelteli\nikäänkuin olisi ollut hyvällä tuulella, hän tahtoi päästä näkemään\nkaiken maailman ihanuuksia.\n\n— Se on minulle suuri suru, sanoi äiti. — Mutta sinun mielestäsi kai on\nsopivinta ja parasta päästä pois. Minun täytyy tyytyä kohtalooni. Luota\nitseesi ja Jumalaan, niin minä kyllä saan sinut iloisena ja reippaana\ntakaisin!\n\nRasmus asteli uutta maantietä; siellä hän näki Johannan tulevan ajaen\nlantakuormaa. Johanna ei ollut huomannut häntä, eikä Rasmus toivonut\nhänen näkevän häntä. Hän asettui pensaikon taakse ojan reunalle, siellä\nhän oli piilossa — ja Johanna ajoi ohitse.\n\nMaailmalle hän läksi, kukaan ei tietänyt minne, hänen äitinsä ajatteli,\nettä hän kai palaa kotiin ennen vuoden loppua. Nyt hän saa nähdä\nuutta, nyt hän saa uutta ajattelemista, pääsee sitten jälleen takaisin\nvanhoihin laskoksiinsa, joita ei silitetä pois millään prässiraudalla.\nHänessä on hiukan liian paljon isänsä luontoa; näkisin mieluummin että\nhänessä olisi minun luonnettani, lapsi-parassa! Mutta kyllä hän tulee\ntakaisin kotiin. Eihän hän voi jättää minua ja taloa.\n\nÄiti oli valmis odottamaan vuosikausia. Elsa odotti vain kuukauden.\nSilloin hän salaa läksi tietäjä-vaimon, Stiina Matintyttären luo, joka\nosasi »tohtoroida», ennustaa korteista ja kahvista ja taisi muutakin\nkuin isämeitänsä. Tietysti hän tiesi, missä Rasmus oli, sen hän luki\nkahvinsumpista. Hän oli vieraassa kaupungissa, mutta sen nimeä hän ei\nvoinut lukea. Siinä kaupungissa on sotamiehiä ja kauniita neitosia.\nHänen aikomuksensa on ottaa pyssy tai joku neitosista.\n\nTätä ei Elsa voinut kuunnella. Hän oli valmis luovuttamaan\nsäästörahansa ostaakseen Rasmuksen vapaaksi, mutta kenenkään ei pitänyt\nsaada tietää, että hän oli sen tehnyt.\n\nJa vanha Stiina lupasi, että Rasmus tulee takaisin, hän tiesi erään\ntempun; se oli kyllä vaarallinen temppu sille, jota se koski, mutta se\noli viimeinen keino. Hän aikoi panna padan kiehumaan häntä kotiin, ja\nsilloin hänen täytyi lähteä liikkeelle. Vaikka hän olisi ollut missä\ntahansa maailmalla, niin hänen täytyi lähteä kotiin, sinne, missä pata\nkiehui yli laitainsa ja missä rakastettu odotti häntä. Saattoi kulua\nkuukausia ennenkuin hän tuli, mutta hänen täytyi tulla, jos hän oli\nelossa.\n\nHänen täytyi kulkea saamatta lepoa ja rauhaa, yötä ja päivää, yli\njärvien ja vuorten, oli ilma sitten hyvä tai paha, vaikka hänen\njalkansa olisivat olleet kuinka väsyksissä. Kotiin hän pyrki, kotiin\nhänen täytyi tulla.\n\nKuu oli ensimmäisellä neljänneksellä. Sitä vaati vanhan Stiinan\nsanojen mukaan tämä temppu. Oli tuulinen ilma, vanha piilipuu ryski.\nStiina leikkasi siitä oksan, sitoi sen solmuun; se kyllä auttaa\nvetämään Rasmuksen kotiin äitinsä taloon. Katolta otettiin sammalia ja\nkynsilaukkaa, pantiin pataan, joka asetettiin tulelle. Elsan piti repiä\nlehti virsikirjasta; hän repi sattumalta viimeisen lehden, sen, jossa\npainovirheet olivat.\n\n— Se ajaa saman asian! sanoi Stiina ja viskasi sen pataan.\n\nMonenlaista tarvittiin siihen puuroon, jonka piti kiehua ja lakkaamatta\nkiehua, kunnes Rasmus tulisi kotiin. Mustan kukon vanhan Stiinan\ntuvassa täytyi luovuttaa punainen harjansa; sekin joutui pataan. Elsan\npaksu kultasormus joutui sinne myöskin, eikä hän koskaan saa sitä\ntakaisin, sen sanoi Stiina hänelle etukäteen, Stiina oli niin viisas.\nMonet esineet, joita me emme tunne edes nimeltä, joutuivat pataan. Se\noli lakkaamatta tulella tai tulisilla hiilillä tai kuumassa tuhassa.\nVain tietäjämuori ja Elsa tiesivät sen.\n\nOli yläkuu, oli alakuu. Joka kerta tuli Elsa kysymään:\n\n— Etkö näe hänen tulevan?\n\n— Paljon minä tiedän, sanoi Stiina, — ja paljon minä näen, mutta hänen\nmatkansa pituutta en voi nähdä. Nyt hän on päässyt ensimmäisten vuorten\nyli, nyt hän on merellä pahassa ilmassa. Hän kulkee pitkää tietä\nsuurten metsien läpi, hänen jalkansa ovat rakoilla, hänessä on kuume,\nmutta hänen täytyy kulkea.\n\n— Ei, ei! sanoi Elsa. — Minun käy häntä sääli!\n\n— Nyt emme voi häntä pysäyttää. Sillä jos me sen teemme, niin hän\nkaatuu kuolleena maantielle.\n\nKului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi\nvanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.\n\n— Se on varma merkki, siinä on takeet, sanoi Stiina. Nyt Rasmus tulee.\n\nMutta ei hän kuitenkaan tullut.\n\n— Odotuksen aika on pitkä, sanoi Stiina.\n\n— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin\nStiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.\n\nMieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki\npitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle\ntalolliselle.\n\nHän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita.\nKaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden\nviettoa.\n\nNe vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin\nklarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat\nkutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet,\nisäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat\npuhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista\nottamansa ruuanjäännökset.\n\nHän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki\nja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä.\nHerra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa,\nkeltainen ja kalpea hän oli.\n\n—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen\nsinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.\n\nJa äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin\npidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.\n\nRasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja\nvanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt\npuun ja paljasjalkaisen Johannan.\n\nElsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi\npaneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi\ntai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja\nElsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.\n\nRasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut\nkäymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki\nnähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.\n\nTohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa\nniitä.\n\n— Mitä se auttaa! sanoi hän.\n\n— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain\nsaisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan,\nniin mielelläni antaisin elämäni.\n\nJa Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui\nhänet eikä hänen poikaansa.\n\nTalossa oli nyt hiljaista, siellä oli entistä köyhempää.\n\n— Hän on kulunut loppuun! sanoivat pitäjäläiset. — Rasmus-raukka.\n\nHän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat\nja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata.\nHiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan\nmitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin\nkapakkaan kuin kirkkoon.\n\nEräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti\nlikaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten\npoissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin\npoissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut\npoissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen\nmatkaa.\n\n— Kokoa voimasi, Rasmus!\n\n— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.\n\n— Sinulla on huono sananparsi, sanoi Johanna.\n\n— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee,\nRasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa».\nSilloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.\n\nJohanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen\nluotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun\nalle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta\nvirstanpatsaasta.\n\nTuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta.\nRasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut,\npaitsi puu ja humiseva tuuli.\n\n— Kuinka minun on vilu! Varmaan on aika mennä nukkumaan. Nukkua, nukkua!\n\nJa hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti\nja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän\nei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät\nsuokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin\npuolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen\njalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä\nlimaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.\n\nPäivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän\ntoimitti hänet sairaalaan.\n\n— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun\näitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi\npalkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen\nja sinun täytyy elää!\n\nJa Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin\nnousivat ja laskivat.\n\nPääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin.\nRasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka\nränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.\n\n— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa,\nniin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan\nsinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.\n\n— Hm, mitä se auttaa! sanoi Rasmus.\n\n— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala\nei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja\nlapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko\nlukea sinulle virren?\n\n— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.\n\n— Minä saan siitä aina lohdutusta, vastasi Johanna.\n\n— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen\nhimmein, väsynein silmin.\n\nJa Johanna luki virren, mutta ei kirjasta; hänellä ei ollut kirjaa, hän\nosasi sen ulkoa.\n\n— Ne olivat kauniita sanoja, sanoi Rasmus. — Mutta minä en kokonaan\nvoinut seurata. Minun päässäni on niin raskas paino.\n\nRasmus oli tullut vanhaksi mieheksi, mutta Elsakaan ei ollut enää\nnuori, jos nyt mainitsemme hänetkin — Rasmus ei koskaan maininnut\nhäntä. Hän oli isoäiti, pieni tyttönen oli hänen lapsenlapsensa;\npienokainen oli leikittelemässä kylän toisten lasten kanssa. Rasmus\ntuli, sauvaansa nojaten, hän pysähtyi, katseli lasten leikkiä ja\nhymyili heille; entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Elsan\nlapsenlapsi osoitti häntä sormellaan.\n\n— Rasmus-raukka! huusi hän. Toiset pikkutytöt seurasivat hänen\nesimerkkiään. — Rasmus-raukka! huusivat hekin ja seurasivat kirkuen\nvanhaa miestä.\n\nOli raskas, harmaa päivä, ja sitä seurasi toiset samanlaiset, mutta\nharmaiden ja raskaiden päivien jälkeen tulee aurinkoinen päivä.\n\nOli ihana helluntaiaamu. Kirkko oli koristettu vihreillä koivunoksilla;\nsiellä vallitsi metsän tuoksu, ja aurinko paistoi kirkonpenkeille.\nSuuret alttarikynttilät olivat sytytetyt, oli ehtoollinen; Johanna oli\npolvistuvien joukossa, mutta Rasmus ei ollut heidän joukossaan. Juuri\nsinä aamuna oli Jumala kutsunut hänet luokseen.\n\nJumalan luona on armoa ja laupeutta.\n\nSiitä on kulunut monta vuotta. Räätälin talo on vielä paikoillaan,\nmutta siellä ei asu ketään, ensimmäinen yömyrsky voi sen kaataa. Suo\non kasvanut kaislojen ja raatteiden peittoon. Tuuli humisee vanhassa\npuussa, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa sitä, puu kertoo. Jollet\nymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta. Hän elää\nsiellä, veisaa virttään, jota hän veisasi Rasmukselle, hän ajattelee\nhäntä, rukoilee Jumalaa hänen puolestaan, hän, tuo uskollinen sielu.\nHän voi kertoa menneistä ajoista, muistoista, jotka humisevat vanhassa\npuussa.\n\n\n\n\nPORTINAVAIN.\n\n\nJokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia:\nkamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme\nkertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen\nportinavaimesta.\n\nSe syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa\nrautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja\nviilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua\ntakintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka\noli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä,\njoka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.\n\nSanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa\njotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä,\nNeitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa.\nKamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti\nmiehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina\ntyöntää eteenpäin.\n\nHänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi\nhänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen\narvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo\nvaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla\npaikalla.\n\nNyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse\nsanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka\nasian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella,\nkaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun\nhän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun\nei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan\nkanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui\npäivällisruoka kärsimään.\n\nKamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän\npalvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun\nkanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän\nvihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!\n\nMutta hän ei kuitenkaan tullut.\n\nHän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta\nkun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi\nsanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen\ntoinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui\ntoista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.\n\nKamarineuvoksettaren kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle.\n\n— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on\nsyntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä\ntyönnä eteenpäin!\n\nKamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä.\nHän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea\nuudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun,\nmutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina.\nHän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset,\nvihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi\nsalaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei\nkukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.\n\nJo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa\ntalossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain,\nmutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat\ntuntemaan vasta myöhemmin.\n\nTämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei\nsilloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut\nTivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset\nolivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin\nretki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin\nhautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä\nja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin\nsoittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon\nihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä,\nahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja\nkuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta.\nTänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään.\nKuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä\ntalonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.\n\nTänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena\nsunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä\nja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».\n\n— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme\nhuoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan,\nkun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me\ntulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme\nCasortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini\npuimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi\nmarkkaa hengeltä.\n\nJa he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät\nkuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja\nvalkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin,\nmutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.\n\nNuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi\nalkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen\nsyy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa.\nTeatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli\nloppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään\nperheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen\nminuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi\ntunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan\nruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei\nkamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi\nkätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli\nerinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan\nkaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.\n\nKamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se\noli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen\nkahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä\nirrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi\npanna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut\nitsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan\nniinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta\nalkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli\nkeksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin\nseuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja,\nkokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki\ntyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen\najatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan\navaimen lumoihin.\n\n— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan\nkello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain\nneljännestunti.\n\nHeidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt\npääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä\nvahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti\nkiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden\njoukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi\nteekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon\nvallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan.\nMitä sille mahtoi!\n\nOnneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin\nporteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat\njalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.\n\nTie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas\nkirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja\nsuossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen,\nmutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut\nedes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen.\nOlisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi,\nvaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.\n\nVihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan\nyli ja tulivat kaupunkiin.\n\n— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on\nmeidän oma porttimme.\n\n— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut\ntakataskussa eikä sivutaskussa.\n\n— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta?\nSen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka\nme nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla\npoikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!\n\nPalvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka\npysyi tyynenä.\n\n— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, —\nherättää hänet ja siten päästä sisään.\n\nHän löi rikki ruudun, hän löi rikki kaksi.\n\n— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta.\nSilloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä.\nKellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!»\nja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja\npäästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta\nvastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä\non tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun\nkamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi\nportinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita\nei pitäisi olla taskussa.\n\nSiitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin\nkun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja\nkamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.\n\nHän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen\nantamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori\nmies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.\n\nTuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana\nantanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan\nnimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan\nkaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein\nvähimmän avainhenkiin.\n\n— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos,\nminä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin\nuskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin\npöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut\nsiitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen\nepäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa\nulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos,\najatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut.\nKaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren\nruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt\nkoettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi\nelämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi,\npiironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen\navulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten\nläksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita\nkadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat\nlapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki\nvietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin\nelävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut\nulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain\nvie, totta! Siis teen ankaran valan.\n\nKamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa;\nnämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli\navaintyperä.\n\nKamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja\nhänen viisaudenlähteensä.\n\nEräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi\nriisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen\nmies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta\nsanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi\nhaihtuvan yön kuluessa.\n\n— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän\non kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen\ntulevaisuutensa olisi turvattu.\n\n— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla\nole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.\n\n— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen\nmies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se\nkuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi\nvoi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä.\nHän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä\noleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa\nkreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin\nLotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein\nhänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole\nsitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä\nsitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta,\nja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän\nuran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin\naina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin\nkieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä\nsanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä,\nei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän.\nSen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän\nvoi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä.\nMutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui\nmieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi;\nkamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä\non lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.\n\n— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö!\nKyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä\nsanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on\nyhtä tärkeää, onko hänellä onnea?\n\n— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi\nkellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella\nkertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.\n\n— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.\n\nJa hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen\nmiehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen\ntoisensa jälkeen.\n\nAvain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus\nmäärätty.\n\nKamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja\nKniggen »Seurustelu ihmisten kesken».\n\nTästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken\nlähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos\nhuomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen.\nKamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki\nosoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta.\nAviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.\n\n— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.\n\nKäytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä\nkamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä\nomenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien\nsuitsutuksen tuoksu.\n\n— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä\nne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli.\nTäällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat.\nPoikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä\nhuoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.\n\n— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta\nkas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!\n\n— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —\nLuonto on sentään kaunis.\n\nJa kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu\navaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka\nkatosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana\nhänen lemmittynsä.\n\nJa kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa\nvaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»\n\nKamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö\nmyönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.\n\n— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se\navain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt\nnähdä. Minä takaan sen.\n\n— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.\n\nKamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei\nkuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin\nLotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan\nteatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin\nhän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät\npoispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti\nnäytelmän.\n\n— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. —\nNäytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille\nvihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä\nminä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te\naiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en\nusko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.\n\nLotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos\nyhtä.\n\nHeidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja\npuhtaudessa.\n\nTytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar\nantoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä,\nneuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset\ntanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet\nvaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä\npöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi\napteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut\nsitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti\npian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa\nmaaseutukaupungissa.\n\nLotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten\nkesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta\nsitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain\nyhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä\non paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa\ntaiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan\nsuurimmista maaseutukaupungeista.\n\nNyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne\nnuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei\nainoaksi apteekkariksi.\n\nSuuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa\nvoitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut\nsiellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä.\nKamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä,\nkääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.\n\nAviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli\nsiellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen\nkamarineuvoksettarelle.\n\n— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen\nportinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen\nesiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka\nniin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!\n\nKamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän,\navainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.\n\nJa heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän\npienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan\ntaasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut\nmitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.\n\nHän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä\navustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja\nmerkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle\napteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania,\njossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan\navaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen\nportinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse\nja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten\nliikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja\njuhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin\nneljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka\nlukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa\navaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja\nviinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle\nja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli,\nmaailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien\navainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan\nportinavain, se on paavin avain, se on »_erehtymätön_!»\n\n— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!\n\nHän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään;\nkamarineuvoksettaren hautajaisissa.\n\nHän kuoli ensin.\n\nTalossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin,\njoissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat\njoutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.\n\nKamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen\narkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.\n\nLotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt\ntalossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea\ntaiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään\ntulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.\n\nHän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he\nitkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena\noli voimakas.\n\n— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon\nhälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä\nitse, sitten taide!\n\nKnigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö\nymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut\nkamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.\n\nMuuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen\nlohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle\nvastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena\neräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:\n\n— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?\n\nKukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan\nkanssa.\n\nSe oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.\n\n  »Voitto ja onni!»\n\nNämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.\n\n\n\n\nRAMPA.\n\n\nOli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä.\nHeillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he\ntekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin\nhe itse olivat.\n\nJouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu\njoulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli\nripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä\nlaulettiin ja tanssittiin.\n\nAikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin\noli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä\nTanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista\ntehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli\nkutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan\nkatsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja\npalttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat\näidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä,\nkultalankoja ja lippuja kohti.\n\nKoko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja\nhanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat\njaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.\n\nHe tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä\nkestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.\n\nSiinä olivat nyt Puutarha-Kirsti ja Puutarha-Olli. Ollen keskenään\nnaimisissa saivat he kartanosta asunnon, ja jokapäiväisen leipänsä\nhe ansaitsivat kitkemällä ja muokkaamalla kartanon puutarhaa.\nJoulujuhlilla tuli heille aina hyvä, runsas osa lahjoista. Heillä\nolikin viisi lasta, jotka kaikki saivat vaatekerran herrasväeltä.\n\n— He ovat hyviä ihmisiä, meidän herrasväkemme, — sanoivat he, — mutta\nheillä on myöskin varaa, ja se tuottaa heille iloa.\n\n— Tässä on hyvät vaatteet neljän lapsen kulutettaviksi, sanoi\nPuutarha-Olli. — Mutta miksei tässä ole mitään rammalle? Onhan heillä\naina ollut tapana muistaa häntä, vaikkei hän ole mukana pidoissa.\n\nSe oli vanhin lapsista, he kutsuivat häntä »rammaksi»; hänen oikea\nnimensä oli Hannu.\n\nHän oli pienenä ollut mitä viisain ja vilkkain lapsi, mutta sitten\nhänen jalkansa olivat yhtäkkiä käyneet »hervottomiksi», niinkuin he\nsanoivat. Hän ei voinut seisoa eikä kävellä ja nyt hän oli ollut viisi\nvuotta vuoteenomana.\n\n— Niin, sainhan minä hänellekin jotakin, sanoi äiti. — Mutta se ei ole\nmitään erikoista, se on vain kirja, jota hän voi lukea.\n\n— Sellainen ei lyö leiville! sanoi isä.\n\nMutta Hannu tuli iloiseksi. Hän oli oikein viisas poika, joka\nmielellään luki, mutta muuten hän kyllä käytti aikansa myöskin työhön,\nmikäli saattoi tehdä oikeata työtä, hänen kun aina piti olla vuoteessa.\nHän oli kätevä, käytti näppärästi käsiään, kutoi villasukkia, jopa\nkokonaisia sänkypeittoja. Kartanon rouva oli kehunut häntä ja ostanut\nniitä.\n\nHannu oli saanut satukirjan. Siinä oli paljon lukemista, paljon\najattelemista.\n\n— Siitä ei ole mitään hyötyä tässä talossa, sanoivat vanhemmat. — Mutta\nantaa hänen lukea, niin aika kuluu, eihän hän aina voi kutoa sukkaakaan.\n\nKevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot\nniinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä\nniin kauniisti sanotaan psalmissa:\n\n    »Ja kaikki maailman kuninkaat\n    jos saapuis loistossansa,\n    he lehteä ei nokkoseen\n    lois koko voimallansa.»\n\nKartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja\nhänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.\n\n— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein\nhyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne\nheti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä\nse mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.\n\n— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli.\n— Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on\nsellainen ero?\n\n— Se johtuu syntiinlankeemuksesta, sanoi Kirsti.\n\nTästä puhuivat he jälleen illalla, kun Rampa-Hannu luki satukirjaa.\n\nAhtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta\nmyöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla\närtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä\nnurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.\n\n— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä.\nMinkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden\nja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he\nmolemmat!\n\n— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken\ntästä kirjasta!\n\n— Mitä siinä kirjassa on? kysyivät vanhemmat.\n\nJa Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen\nvaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli\nsyynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. —\nTulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä\npäiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on\nmaljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu\nherraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei\nliikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä\nvain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on\nvarmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone,\nsanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko\ntalon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki\nunta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju,\nsellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli\nsuuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia,\nniin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki\nmuut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi\nmiehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi\nmies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi\nmies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi\npientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää\nyötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan\nomaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette\nitse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.\n\n— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se\ntarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.\n\nSeuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja\nsade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia,\njoita he märehtivät.\n\nKotona oli vielä valoisa ilta, he olivat syöneet maitopuuroa.\n\n— Lue meille taas tarina puunhakkaajasta, sanoi Puutarha-Olli.\n\n— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita\nte ette tunne.\n\n— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla\nsen, jonka tunnen.\n\nJa hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana\npalasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle\nkaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita\non niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa\nhapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii\nonni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne\nsurua eivätkä puutetta.\n\nTämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas\npäästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei\ntuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli\nkuitenkin löydettävä!\n\nKuningas makasi sairaana eikä voinut parantua, jollei hän saanut ylleen\nsellaista paitaa, jota oli käyttänyt ja kuluttanut ihminen, joka\ntodella saattoi sanoa, ettei hän ollut koskaan tuntenut surua eikä\npuutetta.\n\nLähetettiin sana kaikkiin maailman maihin, kaikkiin linnoihin ja\nherraskartanoihin, kaikille varakkaille ja iloisille ihmisille, mutta\nkun oikein tutkittiin, niin jokainen heistä kuitenkin oli kokenut surua\nja puutetta.\n\n— Sitä en minä ole tehnyt, sanoi sikopaimen, joka istui ojan varrella\nlaulaen ja nauraen. — Minä olen onnellisin ihminen.\n\n— Annapa meille sitten paitasi! sanoivat lähetit, — saat siitä maksuksi\npuolet kuningaskuntaa.\n\nMutta hänellä ei ollut paitaa, vaikka hän sanoi itseään onnellisimmaksi\nihmiseksi.\n\n— Se oli hieno mies! huudahti Puutarha-Olli, ja hän ja hänen vaimonsa\nnauroivat niin, etteivät he olleet vuosikausiin nauraneet sillä tavalla.\n\nSilloin kulki koulumestari siitä ohi.\n\n— Kylläpä te olette hyvällä tuulella! sanoi hän. — Se on uutta tässä\ntalossa. Oletteko te voittaneet arpajaisissa?\n\n— Ei, ei mitään sellaista, sanoi Puutarha-Olli. — Hannu vain tässä luki\nmeille satukirjaa. Hän luki »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä\npuutetta», ja sillä miehellä ei ollut paitaa. Ihan silmät kastuvat,\nkun kuulee sellaista, ja vielä lisäksi painetusta kirjasta. Kyllä\njokaisella vaan aina on kuorma vedettävänään, se ei puutu keneltäkään.\nOnhan sekin lohdutus.\n\n— Mistä te olette saaneet sen kirjan? kysyi koulumestari.\n\n— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle.\nKuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa.\nMeistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari\nrohdinpaitaa.\n\nMutta kirja on merkillinen, se ikäänkuin antaa vastauksen ihmisen\najatuksiin.\n\nKoulumestari otti kirjan ja avasi sen.\n\n— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se\nei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea\nmyös kertomus puunhakkaajasta.\n\nNämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi\npäivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia,\njotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.\n\nHannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut\nkuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat\neivät kannattaneet.\n\nKoulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli\nhauskaa heille molemmille.\n\nTästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun\nvanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka\nHannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta\nja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli\nmiljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee\nkokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas\nvalonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.\n\nNämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne\nolivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu\nsatukirjassa.\n\nPari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen\npöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli\nvaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua\ntarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko,\nviisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.\n\nKun koulumestari läksi herraskartanosta, pisti rouva hänen käteensä\npari kiiltävää hopeataalaria pienelle Hannulle.\n\n— Ne saa isä ja äiti, sanoi poika, kun koulumestari toi hänelle rahat.\n\nJa Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti sanoivat: — Rampa-Hannusta on kuin\nonkin hyötyä ja siunausta.\n\nPari päivää myöhemmin — vanhemmat olivat työssä herraskartanossa —\npysähtyivät herrasväen vaunut Hannun kodin luo. Hyvä, herttainen rouva\noli tullut tänne onnellisena siitä, että hänen joululahjastaan oli\nkoitunut niin paljon lohdutusta ja iloa pojalle ja vanhemmille.\n\nHän toi muassaan hienoa leipää, hedelmiä ja pullon makeaa mehua. Mutta\nvielä tervetulleempi oli kullatussa häkissä asustava pieni musta lintu,\njonka hän toi. Lintu osasi viheltää hyvin kauniisti. Häkki lintuineen\nasetettiin vanhalle piirongille jonkun matkan päähän pojan vuoteesta.\nHannu saattoi siitä nähdä linnun ja kuulla sen laulun. Ja ihmiset\nmaantielläkin saattoivat kuulla, miten se lauloi.\n\nPuutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti tulivat kotiin vasta sen jälkeen kun\nrouva oli lähtenyt. He kuulivat, kuinka iloinen Hannu oli, mutta heidän\nmielestään lahjasta vain oli haittaa.\n\n— Rikkaat ihmiset ne eivät ajattele pitkälle! sanoivat he. — Pitääkö\nmeidän nyt hoitaa sitäkin! Eihän Rampa Hannu voi tehdä sitä. Loppu\ntulee olemaan, että kissa syö sen.\n\nKului kahdeksan päivää, kului vielä kahdeksan. Kissa oli tänä aikana\nmonta kertaa ollut huoneessa peloittamatta lintua tai tekemättä sille\npahaa. Silloin sattui suuri tapaus. Oli iltapäivä, vanhemmat ja muut\nlapset olivat työssä, Hannu oli aivan yksinään. Hänellä oli kädessään\nsatukirja, ja hän luki kalastajan vaimosta, jonka kaikki toivomukset\ntäytettiin. Hän tahtoi olla kuningas, ja hän tuli siksi. Hän tahtoi\nolla keisari, hän tuli siksi. Mutta sitten hän tahtoi olla hyvä Jumala\nitse — ja nyt hän taasen istui mutakuopassa, mistä hän oli tullut.\n\nTämä tarina nyt ei ollut missään yhteydessä linnun tai kissan kanssa,\nmutta se oli juuri se tarina, jota Hannu luki, kun tapahtuma sattui.\nSen hän sittemmin aina muisti.\n\nHäkki oli piirongilla, kissa katsoi tiukasti vihreänkeltaisine\nsilmineen lattialta lintua. Kissan kasvoissa oli sellainen ilme kuin\nse olisi tahtonut sanoa linnulle: Kuinka sinä oletkin kaunis! Minä\ntahtoisin syödä sinut!\n\nTämän Hannu ymmärsi. Hän luki sen suoraan kissan kasvoista.\n\n— Pois, kissa! huusi hän. — Laittaudutko tiehesi!\n\nKissa näytti valmistautuvan hyppäämään.\n\nHannu ei voinut tavoittaa sitä, eikä hänellä ollut muuta, millä olisi\nheittänyt sitä, kuin rakkain aarteensa, satukirja. Sen hän viskasi,\nmutta side oli irrallaan, se lensi toiselle haaralle ja itse kirja\nkaikkine lehtineen lensi toiselle puolelle. Kissa kulki hitain askelin\ntakaisin huoneeseen ja katseli Hannuun ikäänkuin sanoakseen: Älä\nsekaannu tähän asiaan, Pikku Hannu! Minä osaan kävellä ja juosta, sinä\net osaa kumpaakaan.\n\nHannu piti silmällä kissaa, ja ankara levottomuus kuohutti häntä.\nLintukin kävi levottomaksi. Ei ollut lähellä ketään ihmistä, jota olisi\nvoinut huutaa. Kissa näytti tuntevan tämän. Taasen se valmistautui\nhyppäämään. Hannu heilutti sänkypeitettään — käsiähän hän saattoi\nkäyttää. Mutta kissa ei välittänyt sänkypeitteestä, ja kun sekin oli\ntuloksettomasti viskattu kissaa kohti, niin tämä yhdellä loikkauksella\nhyppäsi tuolille ja ikkunakomeroon. Täällä se oli likempänä lintua.\n\nHannu saattoi tuntea ruumiissaan lämpöisen verensä liikkeen, mutta sitä\nei hän ajatellut, hän ajatteli vain kissaa ja lintua. Vuoteestahan\npoika ei voinut päästä, jaloillaan hän ei voinut seisoa, vielä vähemmän\nkävellä. Sydän ikäänkuin kiertyi hänen rinnassaan, kun hän näki kissan\nhyppäävän ikkunalta suoraan piirongille ja tönäisevän häkkiä niin että\nse kaatui. Lintu räpytteli hädissään hurjasti häkissään.\n\nHannulta pääsi huuto, hänen ruumiissaan tuntui vavahdus ja mitään\najattelematta hän hyppäsi vuoteesta piironkia kohti, vetäisi alas\nkissan ja piteli kiinni häkistä, missä lintu oli kauheassa hädässään.\nHän piteli kädessään häkkiä ja juoksi sillä tavalla ovesta ulos tielle.\n\nSilloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään. Hän riemuitsi ja huusi\naivan ääneen:\n\n— Minä osaan kävellä! Minä osaan kävellä!\n\nHän oli saanut takaisin liikuntakykynsä. Sellaista saattaa tapahtua, ja\nhänelle tapahtui.\n\nKoulumestari asui aivan vieressä; Hannu juoksi hänen luokseen paljain\njaloin, yllään vain paita ja takki ja kädessään lintu häkkeineen.\n\n— Minä osaan kävellä! huusi hän. — Herra Jumalani! Ja hän nyyhkytti\nääneensä ilosta.\n\nJa Puutarha-Ollin ja Puutarha-Kirstin talossa syntyi suuri ilo.\n\n— Iloisempaa päivää emme olisi voineet nähdä! sanoivat he molemmat.\n\nHannu kutsuttiin herraskartanoon. Sitä tietä ei hän ollut kulkenut\nmoneen vuoteen; puut ja pähkinäpensaat, jotka hän niin hyvin tunsi,\nikäänkuin nyökkäsivät hänelle ja sanoivat: Hyvää päivää, pikku Hannu,\ntervetuloa tänne! Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, suoraan sydämeen.\n\nKartanon väki, nuori, ystävällinen herrasväki, kutsui hänet luokseen,\nja he näyttivät yhtä iloisilta kuin jos hän olisi ollut heidän\nperhettään.\n\nIloisin oli kuitenkin kartanonrouva, joka oli antanut hänelle\nsatukirjan, antanut hänelle pien n laululinnun. Tosin se nyt oli\nkuollut, kuollut pelästyksestä, mutta se oli ollut ikäänkuin\nvälikappaleena pojan parantumiseen, ja kirja oli ollut hänelle ja\nvanhemmille herätykseksi. Se hänellä vielä oli, sen hän tahtoi\nsäilyttää ja lukea sitä, vaikka hän tulisi kuinka vanhaksi. Nyt hän\nmyöskin saattoi olla kotiväelleen hyödyksi. Hän tahtoi oppia jonkun\nammatin. Mieluumin hän tahtoi ruveta kirjansitojaksi, »sillä», sanoi\nhän, »sitten saan lukea kaikki uudet kirjat!»\n\nIltapäivällä kutsui kartanon rouva puheilleen molemmat vanhemmat. Hän\nja hänen miehensä olivat puhuneet Hannun kanssa. Hannu oli hyvä ja\nviisas poika, hän oli lukuhaluinen ja käsitti helposti. Jumala on aina\nhyvän asian puolella.\n\nSinä iltana tulivat vanhemmat hyvin iloisina kotiin kartanosta,\nvarsinkin Kirsti. Mutta viikkoa myöhemmin hän itki, sillä silloin\nläksi Hannu matkalle. Hannu oli saanut hyvät vaatteet, hän oli hyvä\npoika, mutta nyt hänen piti matkustaa merta myöten, kauas pois, joutua\nkouluun, latinalaiseen, ja vasta monen vuoden päästä he saisivat nähdä\nhänet.\n\nSatukirjaa hän ei saanut mukaansa; sen tahtoivat vanhemmat pitää\nmuistona. Ja isä luki sitä usein, mutta ei koskaan muuta kuin noita\nkahta tarinaa, sillä ne hän tunsi.\n\nJa he saivat Hannulta kirjeitä, toisen toistaan iloisemman. Hän oli\nystävällisten ihmisten luona, hyvissä oloissa. Ja kaikkein hauskinta\noli käydä koulua. Oli niin paljon luettavaa ja opittavaa. Hän toivoi\nnyt tulevansa sadan vuoden vanhaksi ja sitten kerran koulumestariksi.\n\nJospa me saisimme nähdä sen päivän! sanoivat vanhemmat ja painoivat\ntoistensa käsiä niinkuin rippikirkosta palatessa.\n\nMiten meidän Hannun pitikään käydä! sanoi Olli. — Jumala ajattelee\nsentään köyhänkin lasta! Juuri rampa joutui näyttämään sen meille. Eikö\ntunnukin siltä kuin Hannu lukisi tätä meille satukirjasta!\n\n\n\n\nTÄTI HAMMASTAUTI.\n\n\n— Mistä me olemme saaneet tarinan?\n\n— Tahdotko tietää sen?\n\nMe olemme saaneet sen tynnyristä, missä säilytetään vanhoja papereja.\n\nMoni hyvä ja harvinainen kirja on joutunut ruoka- tai\nvihanneskauppiaalle, ei luettavaksi, vaan tarve-esineeksi. Tarvitaan\npaperia tärkkelys- ja kahvipaputötteröiksi, paperia rasvasilliä, voita\nja juustoa varten. Kirjoitetutkin paperit kelpaavat tarkoitukseen.\n\nTynnyriin joutuu usein tavaraa, jonka ei pitäisi joutua tynnyriin.\n\nMinä tunnen erään vihanneskaupan apulaisen, ruokakauppiaan pojan.\nHän on saanut kulkea kellarin ja ensi kerroksessa sijaitsevan puodin\nväliä. Tällä miehellä on suuri lukeneisuus, puoti-lukeneisuus,\nsekä painetun että kirjoitetun sanan edustama. Hän omistaa\nmieltäkiinnittävän kokoelman, jossa on useita tärkeitä asiakirjoja;\nnämä ovat kotoisin toisen tai toisen liiaksi rasitetun hajamielisen\nvirkamiehen paperikorista; joitakin luottamuksella kirjoitettuja\nkirjeitä ystävättäreltä ystävättärelle, häväistysjuttuja, joita ei\nsaa kertoa eteenpäin, ei kertoa kenellekään ihmiselle. Hän on elävä\npelastuslaitos, johon joutuu huomattava osa kirjallisuutta, ja hänellä\non sitä varten suuri liikunta-ala: vanhempiensa ja isäntänsä puoti,\njonne hän on pelastanut monen kirjan tai kirjanlehden, joka syystä on\nansainnut lukemisen kahteen kertaan.\n\nHän on näyttänyt minulle sekä painettuja että kirjoitettuja papereja\nkäsittävän kokoelmansa, joka on kotoisin tynnyristä; enin osa on\nsaatu ruokakauppiaalta. Siinä oli pari lehteä suurenpuoleisesta\nkirjoitusvihosta. Erittäin kaunis ja selvä käsikirjoitus veti puoleensa\nhuomioni.\n\n— Tämän on ylioppilas kirjoittanut, sanoi hän. — Ylioppilas, joka asui\ntässä vastapäätä ja kuoli kuukausi sitten. Hän on, niinkuin näkyy,\nkärsinyt kovasti hammastaudista. Sitä on varsin hauska lukea. Tässä\non vain vähän jäljellä tätä kirjoitusta, sitä oli kokonainen kirja\nja vähän enemmänkin. Vanhempani antoivat siitä ylioppilaan emännälle\nkokonaisen naulan vihreää suopaa. Tämän minä sain pelastetuksi.\n\nMinä lainasin sen, minä luin sen ja nyt minä kerron sen. Otsakkeena oli:\n\n  _Täti hammastauti_.\n\n\nI.\n\n— Täti antoi minulle makeisia, kun olin pieni. Hampaani kestivät sen\neivätkä menneet pilalle. Nyt minä olen tullut vanhemmaksi, tullut\nylioppilaaksi. Hän hemmoittelee minua vieläkin makealla, sanoo, että\nminä olen runoilija.\n\nMinussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Usein, kun\nkuljen kaupungin kaduilla, näyttää minusta siltä, kuin kulkisin\nsuuressa kirjastossa. Talot ovat kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly\nkirjoineen. Tuossa on arkitarina, tuossa vanha näytelmä, tieteellisiä\nteoksia joka alalta, tässä roskakirjallisuutta ja hyvää lukemista.\nAjatuksillani ja mielikuvituksellani on yllinkyllin tilaisuutta\naskarrella tässä kirja-ainehistossa.\n\nMinussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Monessa\nihmisessä en sitä varmaan yhtä paljon kuin minussa, eivätkä he\nkuitenkaan kirjoita kilpeensä tai kaulanauhaansa nimeä _runoilija_.\n\nHeille ja minulle on annettu Jumalan lahja, siunaus, joka riittää\nitsekullekin meistä, mutta josta ei voi jakaa muille. Se tulee\nauringonsäteenä, täyttää sielun ja ajatuksen, tulee kukkaistuoksuna,\nsävelenä, joka on tuttu, eikä kuitenkaan tiedä miten.\n\nTässä edellisenä iltana istuin huoneessani ja halusin lukea, mutta\nminulla ei ollut kirjaa eikä edes lehteä. Samassa putosi lehmuksesta\ntuore vihreä lehti. Tuulahdus toi sen ikkunasta minulle.\n\nMinä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki\nniiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä.\nSilloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin\nlehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta\npuusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta:\nJumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain\npienen lehden!\n\nMinun istuessani siinä tuli täti Mille minua tervehtimään.\n\nMinä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni,\nja hänen silmänsä loistivat.\n\n— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista\nrunoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni\nmenisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt\nminua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.\n\nNäin sanoi täti Mille ja suuteli minua.\n\nKuka oli täti Mille ja kuka oli oluenpanija Rasmussen?\n\nMe lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla\nnimellä.\n\n\nII.\n\nHän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin\nturmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista\nherttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä\ntuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.\n\nJa sentähden me pidimme niin paljon tädistä.\n\nHän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella\ntaaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.\n\nVarhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui\nsiitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen\npiloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.\n\nRasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia,\nvaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä.\nHänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.\n\nHän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille,\nja silloin käy ihminen sen näköiseksi.\n\nTäti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli\nmitä kauneimmat valkeat hampaat.\n\nHän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija\nRasmussen.\n\nSe nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän\ntarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi\nhän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli\npudonnut hammas.\n\n— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai\nystävättären.\n\n— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi\nmerkitä vain, että te kadotatte valeystävän.\n\n— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena,\netten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.\n\nMyöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen\non jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä\nvarmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.\n\nMinä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea\nhänet hänen uudessa haahmossaan.\n\nKun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti\nliian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi\nalati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.\n\nJa sitten kuoli oluenpanija Rasmussen.\n\nHänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä\nsaattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka\nesiintyivät univormuissa.\n\nTäti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme\nsiinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko\nsitten.\n\nNyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti\ntahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija\nRasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan\nlapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.\n\n— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun\nse taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?\n\nTäti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä\nlapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani\nja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.\n\nHän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä\nrunoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.\n\n— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon!\nNiin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä\npidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!\n\nTämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa,\nkituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja\ntunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa\npahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin\nkuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan\nkärpäsellä.\n\n— Tuon minä tunnen! sanoi täti.\n\nHänen huulillaan oli surullinen hymy, hänen hampaansa hohtivat valkeina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja\ntädin historiassa.\n\n\nIII.\n\nOlin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä\ntädin kanssa.\n\nMinä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka\nsoittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo,\njossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä\nasun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista\npanevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin\ntalossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset\nkaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun\ntuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat\nulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin\nporttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.\n\nTalomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai\nmyöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka\npäivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä\neikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn\nraskain askelin ja raudoitetuin saappain.\n\nMeillä ei ole kaksinkertaisia ikkunoita, mutta on rikkinäinen\nruutu; sen on emäntä paikannut paperilla. Tuuli puhaltaa kuitenkin\nrakoon ja saa aikaan samanlaisen äänen kuin suriseva paarma. Se on\nnukkumismusiikkia. Kun sitten vihdoin olen vaipunut uneen, herättää\nminut pian kukonlaulu. Kukko ja kana kellarikerrosmiehen kanakopista\nilmoittavat, että aamu pian koittaa. Pienillä norjalaishevosilla ei\nole tallia, ne ovat sijoitetut santasäiliöön portaiden alle; siellä ne\nsaadakseen liikuntaa potkivat ovea ja laudoitusta.\n\nPäivä hämärtää, portinvartija, joka perheineen nukkuu vinnillä, tulla\ntömistelee alas portaita. Puukengät kolisevat, portti läiskää, talo\ntärisee, ja kun tästä on päästy, alkaa asukas minun yläpuolellani\nharjoittaa voimistelua. Hän nostaa molemmilla käsillään raskasta\nrautakuulaa, jota hän ei jaksa pidellä. Se putoaa uudestaan ja\nuudestaan ja talon nuoriso, jonka pitää mennä kouluun, samalla lähtee\nliikkeelle huutaen ja remuten. Minä menen ikkunan luo, avaan sen\nsaadakseni raitista ilmaa, ja se virkistääkin, kun vain saan sitä eikä\nmatami pihan perällä olevassa rakennuksessa juuri pese hansikkaita\ntahranpuhdistusvedessä — se on hänen elinkeinonsa. Muutoin talo on\nvarsin mukava ja minä asun hiljaisessa perheessä.\n\nTämän selostuksen annoin tädille asunnostani. Tein sen vilkkaammin,\nsuullisessa esityksessä voi käyttää tuoreempia sanoja ja ääniä kuin\nkirjoitetussa.\n\n— Sinä olet runoilija! huudahti täti. — Pane vain paperille puheesi,\nniin sinä olet yhtä hyvä kuin Dickens! Niin, minulle sinä olet paljon\nmieltäkiinnittävämpi. Sinä maalaat, kun puhut. Sinä kuvaat talosi niin\nettä sen näkee ilmielävänä. Tuntee kylmät väreet ruumiissa! Runoile\nyhä eteenpäin! Aseta kuvaukseesi joku elävä olento, ihmisiä, kauniita\nihmisiä ja mieluummin onnettomia!\n\nTalon todella panin paperille meluineen menoineen päivineen, mutta\nsijoitin siihen vain itseni, ilman toimintaa. Toiminta tuli myöhemmin.\n\n\nIV.\n\nKerran talvella iltamyöhällä, kun teatterinäytäntö oli loppunut, oli\nhirvittävä ilma, sellainen lumipyry, että oli miltei mahdoton päästä\neteenpäin.\n\nTäti oli teatterissa ja minä olin tullut noutamaan häntä kotiin,\nmutta minun oli itsenikin vaikea päästä eteenpäin, saatikka sitten\nsaattaa muita. Kaikki vuokra-ajurit olivat tilatut. Täti asui kaukana\nkaupungilla, minun asuntoni sen sijaan oli aivan teatterin vieressä.\nJollei näin olisi ollut, olisimme toistaiseksi saaneet seisoa kuin\njonkun vesikäsittelyn alaisina.\n\nMe ponnistimme eteenpäin syvässä lumessa, lumituprujen kiertäessä\nympärillämme. Minä nostin häntä, minä kannatin häntä, minä työnsin\nhäntä eteenpäin. Kaaduimme vain kaksi kertaa, mutta kaaduimme pehmeään\nlumeen.\n\nMe saavuimme minun portilleni, missä ravistimme lunta yltämme.\nPortailla teimme sen niinikään, ja silti riitti vielä lunta peittämään\neteisen lattian.\n\nSaimme yltämme päällysvaatteet ja alusvaatteet ja kaikki vaatteet, mitä\nsaattoi riisua. Emäntä lainasi tädille kuivat sukat ja aamuröijyn. Se\noli välttämätöntä, sanoi emäntä ja lisäsi, mikä olikin totta, että\ntädin oli mahdoton mennä kotiin sinä yönä. Hän pyysi häntä tyytymään\nhänen arkihuoneeseensa; sinne hän lupasi valmistaa vuoteen sohvalle\noven eteen, joka johti minun huoneeseeni ja jota aina pidettiin lukossa.\n\nJa näin tehtiin.\n\nTuli paloi uunissani, teekeittiö tuli pöydälleni, pienessä huoneessa\noli hauskaa, joskaan ei niin hauskaa kuin tädin luona, missä talvella\novet peitettiin paksuilla uutimilla, ikkunat paksuilla uutimilla,\nlattiat kaksinkertaisilla matoilla, joiden alla oli kolme kerrosta\npaksua paperia. Siellä on ihminen kuin hyvin suljetun pullon lämpimässä\nilmassa.\n\nMutta minunkin asunnossani oli hauskaa, niinkuin sanottu. Tuuli humisi\nulkopuolella.\n\nTäti puhui ja kertoi. Nuoruuden ajat palasivat, oluenpanija palasi,\nvanhat muistot. Hän muisti kuinka minä sain ensimmäisen hampaani ja\nperheen ilon tapauksen johdosta.\n\nEnsimmäinen hammas! Viattomuuden hammas, hohtava kuin pieni\nmaitopisara, maitohammas.\n\nTuli uusi hammas, tuli useita, kokonainen rivi, vierekkäin, ylös ja\nalas, mitä kauneimpia lapsenhampaita. Ja kuitenkin ne olivat vain\netujoukkoja eikä niitä oikeita, joiden piti kestää koko elämä.\n\nNekin tulivat ja viisaudenhampaat niinikään, nuo sivustamiehet\nriveissä, synnyttyään tuskassa ja suuressa vaivassa.\n\nNe menevät menojaan, jok’ainoa! Ne menevät ennenkuin palvelusaika on\npäättynyt, viimeisinkin hammas menee, eikä se ole juhlapäivä, se on\nsurunpäivä.\n\nSilloin on ihminen vanha, vaikka mieli olisikin nuori.\n\nTällainen ajatus ja puhe ei ole hauskaa, ja kuitenkin me jouduimme\npuhumaan tästä kaikesta, me palasimme lapsuusvuosiimme, puhuimme ja\npuhuimme. Kello tuli kaksitoista ennenkuin täti meni levolle viereiseen\nhuoneeseen.\n\n— Hyvää yötä, lapsikultani! huudahti hän. — Nyt minä nukun ikäänkuin\nmakaisin omassa vetosohvassani.\n\nJa hän nukkui. Mutta lepoa ei tullut taloon enempää kuin\nulkopuolellekaan. Myrsky rönkytti ikkunoita, paiskeli pitkiä heiluvia\nrautakoukkuja, soitti naapurin ovikelloa pihan perällä. Yläpuolella\nasuva oli saapunut kotiin. Hän asteli vielä pienen yökävelyn\nedestakaisin, paiskasi saappaat jaloistaan, meni sitten vuoteeseen\nnukkumaan, mutta hän kuorsaa niin, että ihminen, jolla on hyvät korvat,\nkuulee sen läpi permannon.\n\nMinä en päässyt uneen enkä saanut rauhaa. Ilma ei sekään rauhoittunut,\nse oli harvinaisen levoton. Tuuli humisi ja lauloi omalla tavallaan,\nminun hampaani alkoivat nekin vilkastua, nekin humisivat ja lauloivat\nomalla tavallaan. Niissä alkoi ankara hammastauti.\n\nIkkunasta veti. Kuu paistoi lattialle, valo kulki edestakaisin sen\nmukaan kuin tuulet tulivat ja menivät myrskyssä. Sekä valo että varjo\nliikkuivat levottomina, mutta vihdoin viimein oli varjo lattialla\njonkin esineen näköinen. Minä katselin tätä liikkuvaa olentoa ja\ntunsin, että minuun puhalsi jäätävän kylmä tuuli.\n\nLattialla istui olento, pitkä ja kapea niinkuin kuvio, jonka lapsi\nkivikynällä piirtää taululle ja jonka on määrä olla ihmisen näköinen.\nRuumis on pelkkä pitkä viiva, vielä viiva ja toinen lisää, siinä\nkäsivarret. Jalat ovat nekin vain viivoja, pää on monikulmio. Pian\nkävi olento selvemmäksi, se sai ympärilleen jonkinlaisen hameen, hyvin\nohuen, hyvin hienon, mutta se osoitti hänen kuuluvan naissukuun.\n\nMinä kuulin suhinaa. Hänkö äänteli vaiko tuuli, joka surisi kuin paarma\nruudun halkeamassa.\n\nEi, se oli hän itse, rouva Hammastauti, hänen kauhistuttavuutensa\n_Satania infernalis_ — Jumala varjelkoon meitä hänen vierailustaan!\n\n— Täällä on hyvä olla! surisi hän. — Täällähän on hyvä asunto, mutamaa,\nsuopohja, sääsket ovat täällä ynisseet myrkyllisin pistimin, nyt\non pistin minulla. Sitä täytyy hioa ihmishampailla. Tällä miehellä\ntäällä vuoteessa, hänellähän hampaat ovat hohtavan valkoiset. Ne ovat\nuhmanneet makeaa ja hapanta, kuumaa ja kylmää, pähkinänkuoria ja\nluumunkiviä, mutta minä muserran ne, minä ne särjen, minä lannoitan\njuurta vedolla, annan niille kylmiä jalkakylpyjä.\n\nSe oli kauhistuttavaa puhetta, kauhistuttava vieras.\n\n— No, vai olet sinä runoilija! sanoi hän. — Minäpä opetan sinua\nlaulamaan kaikilla taudin runomitoilla! Minäpä panen ruumiiseesi rautaa\nja terästä, minäpä panen kaikki hermosäikeesi hyppimään.\n\nOli kuin poskiluuhuni olisi tungettu tulista naskalia. Minä kiertelin\nja vääntelin.\n\n— Erinomainen hammaskipu, sanoi hän. — Oikeinhan tässä soittaa kuin\nurkua. Suurenmoinen huuliharppukonsertti, jossa rummut ja torvet,\npiccolo-huilu ja viisaudenhampaan pasuuna säestävät. Suuri runoilija;\nsuuri konsertti!\n\nJa hän alkoi soittaa ja kauhistuttavan näköinen hän oli, vaikkei\nhänestä nähnyt muuta kuin käden, varjomaisen harmaan, jääkylmän\nkäden pitkine naskalinpaksuisine sormineen. Jokainen niistä oli\nkidutusväline. Peukalopotilla ja Suomensotilla oli hohtimet ja ruuvit,\nEngelsmanni päättyi terävään naskaliin, Kultaralli oli pora ja\nPikkurilli ruisku täynnä sääskenmyrkkyä.\n\n— Kyllä minä opetan sinulle runomitat! sanoi hän. — Suurelle\nrunoilijalle kuuluu suuri hammastauti, pienelle runoilijalle pieni\nhammastauti.\n\n— Oi, salli minun olla pieni! rukoilin minä. — Salli etten ole\nmikään runoilija! Enkä minä ole runoilija, minulla on vain\nrunoilemiskohtauksia, niinkuin hammastautikohtauksia! Väisty, väisty!\n\n— Tunnustatko sitten, että minä olen väkevämpi kuin runous, filosofia,\nmatematiikka ja koko musiikki? sanoi hän. — Väkevämpi kuin kaikki nuo\nmaalatut ja marmoriin hakatut näyt. Minä olen vanhempi kuin ne kaikki.\nMinä synnyin aivan lähellä paratiisin yrttitarhaa, juuri ulkopuolella,\nmissä tuuli puhalsi ja märät sienet kasvoivat. Minä pakotin Eevan\nkylmässä pukemaan vaatteet ylleen, ja Aatamin myöskin. Saat uskoa, että\nensimmäisessä hammastaudissa oli voimaa!\n\n— Kaiken minä uskon! sanoin minä. — Väisty, väisty!\n\n— Niin, lakkaatko siis olemasta runoilija, lupaatko, ettet koskaan\npane runoja paperille, taululle tai minkäänlaiselle kirjoitusaineelle?\nSilloin minä päästän sinut, mutta minä tulen takaisin, jos sinä\nrunoilet.\n\n— Minä vannon! sanoin minä. — Kun ei minun vain koskaan tarvitse nähdä\nja kuulla sinua!\n\n— Näkemään sinä kyllä tulet minut, mutta täyteläisemmässä ja sinulle\nrakkaammassa hahmossa kuin nyt olen. Tulet näkemään minut täti\nMillenä. Ja minä sanon sinulle: runoile, poikakultani! Sinä olet suuri\nrunoilija, ehkä suurin kaikista runoilijoistamme. Mutta jos sinä uskot\nminuun ja rupeat runoilemaan, niin minä sävellän sinun runosi, soitan\nne huuliharpullani. Suloinen lapsi — muista minua, kun sinä näet täti\nMillen!\n\nSitten hän katosi.\n\nJäähyväisiksi pistettiin poskiluuhuni ikäänkuin tulinen naskali. Mutta\npian särky hiljeni, minä ikäänkuin ajelehdin pehmeässä vedessä, näin\nvalkeiden lumpeiden ja niiden leveiden vihreiden lehtien kumartuvan,\npainuvan alleni, kuihtuvan, hajoavan, ja minä vaivuin niiden mukana,\nhajosin lepoon ja rauhaan.\n\n— Kuolla, sulaa kuin lumi! kuului laulaen ja soittaen vedestä. —\nHaihtua pilveen, mennä menojaan kuin pilvi!\n\nNäin läpi veden suuria loistavia nimiä, liehuvien voittolippujen\nkirjoituksia — kuolemattomuuden patentti piirrettynä päiväperhosen\nsiipeen.\n\nUni oli syvää, unta ilman unikuvia. En kuullut tuulen huminaa, en\nportinläiskettä, en naapurin kilisevää ovikelloa tai vuokralaisen\nraskasta voimistelua.\n\nAutuus!\n\nSilloin tuli tuulenpuuska, joka työnsi auki lukitun oven tädin\nhuoneeseen. Täti hypähti pystyyn, sai kengät jalkaansa, vaatteet ylleen\nja tuli minun luokseni.\n\nMinä nukuin kuin Jumalan enkeli, sanoi hän eikä raskinut herättää minua.\n\nMinä heräsin itsestäni, avasin silmäni, olin jo unohtanut että täti oli\ntäällä talossa, mutta pian minä sen muistin, muistin hammastautinäkyni.\nUni ja todellisuus sulivat yhteen.\n\n— Et kai sinä eilen kirjoittanut mitään sen jälkeen kun sanoimme\ntoisillemme hyvää yötä? kysyi hän. — Kunhan vain olisitkin! Sinä olet\nminun runoilijani ja sellaisena pysyi!\n\nHän hymyili mielestäni hyvin viekkaasti. En tietänyt oliko hän tuo\nkunnollinen täti Mille, joka rakasti minua, vai kauhistuttava olento,\njolle yöllä olin antanut lupaukseni.\n\n— Oletko runoillut, lapsi kulta?\n\n— En, en! huusin minä. — Olethan sinä täti Mille.\n\n— Kukas muu! sanoi hän. Ja se oli täti Mille.\n\nHän suuteli minua, pääsi ajurin vaunuihin ja läksi kotiin.\n\nMinä kirjoitin, mitä tähän on kirjoitettu. Se ei ole runon muodossa,\neikä sitä koskaan painateta — —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, tähän käsikirjoitus loppui.\n\nNuori ystäväni, tuo tuleva vihanneskaupan myyjä, ei saattanut\nlöytää sitä mikä puuttui. Se oli lähtenyt maailmalle käärepaperina\nrasvasillin, voin ja vihreän suovan ympärillä. Se oli täyttänyt\nkutsumuksensa. ’,\n\nOluenpanija on kuollut, täti on kuollut, ylioppilas on kuollut, hän,\njonka ajatuksen kipinät joutuivat tynnyriin. Tähän loppuu tarina —\ntarina täti Hammastaudista.\n\n\n\n"]